UUSI TILANHALTIA

Kirj.

Mauri Jókai

Unkarin kielestä suomentanut Antti Jalava

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1878.

Kaikki tekstin alla tavattavat selitykset ovat suomentajan tekemiä.

SISÄLLYS:

Mauri Jókai'n elämäkerta I. Vanha ihminen, uusi aika II. Onnettomuus elinkeinona III. Vanha sotamies ja hänen perheensä IV. Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa V. Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa VI. Kaunohenki VII. Toinen VIII. Kostoa sekin IX. Molemmat vangit X. Erilainen vastaan-otto XI. Eräs köyhä rouva XII. Mikä Archimedeen ruuviksi nimitetään? XIII. Se kumpu, joka itseensä sitoo XIV. Yhteinen hätä XV. Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa XVI. Vanha kastelli XVII. Eriskummainen oikeuden-käynti XVIII. Pikku pilanteko Cabinet noir'issa XIX. Kun karhu lähtee pesästänsä.

MAURI JÓKAI'N ELÄMÄKERTA.

Ote eräästä Jókai'n kirjeestä K.M. Kertbeny'ille.

Rakas ystävä!

Tässä aion siis kertoa Teille jotakin omasta "itsestäni". Ei kukaan, paitsi Te, ole koskaan kuullut näitä asioita minulta, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan, paitsi Te, koskaan ole niitä kysynyt.

Minun täytyy nyt alottaa sillä, että minäkin olen jonkunlainen tekopyhä. Kalvinisti, vanha puritani, mieli-alasta, vakuutuksesta, vapaamielisyydestä. Ei mitään paradoxeja! Koko elämässäni täytyi minun kokea niin silminnähtäviä todistuksia siitä, että Jumalan sallimus on olemassa, ettei minulla siinä ole uskoa, vaan tieto.

Aikaisimmassa lapsuudessani olin minä kerran jo kuoleman kielissä, lääkäri laski sormenpäänsä avatuille silmäterilleni ja sanoi: tuo on jo kuollut. Minulla oli kurkkutauti. Silloin tulivat muutamat pikkaraiset homoeopathiset pillerit avuksi, ja minä olen jäänyt tänne.

Kasvatuksenikin oli sen mukaan; — minä en koskaan kuullut kenenkään kaikista niistä, joita lapsuudessani tunsin, kiroovan, ja se on paljon sanottu, sillä, niinkuin tiedätte, meidän kauniissa äidinkielessämme on, — samoinkuin atmosferisessä ilmassa Mexikossa oxygeja, carbonicum'ia ja mosquitoja, — verbejä, substantiveja j.n.e. ja "ebadta" (kiroussanoja). Ja 15 vuotiaana ei minulla vielä ollut mitään aavistusta siitä, että aivan välttämättömästi täytyi noukkia tiedon puusta, jotta Abel syntyisi.

10 vuoden iällä tulin minä Pressburg'iin. Meillä on tapana, että sivistyneet perheet keskenään vaihettavat lapsiaan, Vuodeksi tahi kahdeksi ottaa saksalainen perhe huostaansa unkarilaisen pojan, ja unkarilainen saksalaisen; lapset sanovat heitä "isäksi ja äidiksi", ja niitä kohdellaankin niin. Sillä tavoin olimme me kolme, veli, sisar ja minä perätysten vaihetetut erään Pressburgin professorin Zsigmondy'n kolmeen lapseen, tuon suuren hellenistin, jonka poika on se Vilmos Zs., joka artesisten kaivojen kautta tuli mainioksi.

Kun minä 12 vuoden vanhana tulin kotia, kuoli isäni. Meillä ei ollut mitään suurta omaisuutta, ja kuinka tämä pelastui meille ahnailta sukulaisilta, silloin vielä sangen nuoren veljeni Kaarlon kautta, käy melkein ihmeeksi.

Mutta nyt oli oppiminen ja työtä tekeminen. Minä olin pian suorittanut gymnasin oppijakson, ja minun olisi jo pitänyt mennä yliopistoon, joka oli Komorn'ista kaukana ja kallis. Silloin minun pisti päähäni suorittaa filosofian ensimmäinen lukukausi yksityisesti kotona. Se oli helposti sanottu, mutta silloin ei vielä löytynyt mitään kunnollisia koulukirjoja Unkarissa. Professorit opettivat käsikirjoituksista ja mistä näitä saada? Silloin vei minut lankomieheni Vály, Komorn'in gymnasin johtaja, sikäläiseen koulu-kirjastoon ja sanoi minulle: "tuossa sinulla on edessäsi kaikki oppineet kirjat alkuperäisinä, valmista niistä itsellesi studioita", ja minä tein itse koulukirjoja folianteista. joita minun ensiksi latinasta ja saksasta täytyi unkarin kielelle kääntää. Sen ohessa opin minä samana vuonna ranskan, englannin, italian ja kreikan kieliä, sekä huvikseni piirustusta ja rakennus-taidetta.

Tästä ajasta alkaen totuin minä joka päivä kuusitoista tuntia työtä tekemään.

Seuraavana vuonna tulin Pápa'n korkeakouluun. Se oli muistettava luokka, tuo meidän. Ensimmäinen eminensi oli Kerkapoly, nyt Unkarin valtiovarainministeri; toinen Gondol, nyt ministeriali-neuvos; kolmas minä; neljäs Gaál, nyt valtiopäivämies; viides Bárány, myös valtiopäivämies; kuudes Kozma, niinikään valtiopäivämies ja myöhemmin ministeriali-neuvos; seitsemäs Orlai Petrics, mainio maalari, ja takana toisella penkillä, siellä, istui Petöfi.

Me olimme perustaneet kirjallisen seuran, ja meidän keskemme oli syntynyt jalo kilpailu, joka tarkoitti edistymistä kirjallisella alalla.

Lakitieteellistä opinjaksoa varten tulin minä Kecskemét'iin.

Siellä tapasin erään kiitettävän laitoksen ulkopuolella koulua.

Pápa'ssa harjotimme keskenämme kirjallisuutta, mutta muuten ei mitään; Kecskemét'issa sen sijaan suoritimme jo koko olympillisen näytelmä-jakson. Usein kysyvät minulta kummastellen: "missä sinä olet oppinut miekkailemaan, ampumaan" — minä olen juhla-ampujana saanut kunnia-palkintoja —, "voimistelemaan, tanssimaan, laulamaan, näyttelemään? Eihän sinulla ole mitään aikaa semmoisiin?" — Nämät kaikki olen minä koulussa oppinut. Kuinka niin? Onko siis Unkarin protestanttisissa kouluissa niin monta opettajaa, jotka näitä aineita opettavat? Ei ainoatakaan. Oppilaat opettavat kaikkia näitä toinen toiselleen. Yksi osaa soitantoa, se opettaa kaikkia muita soittamaan. Koululla on oma orkesterinsa. Toinen on miekkailija ja voimistelija, kolmas on tanssimestari, neljäs on teaterin-johtaja, viides piirustus-opettaja; ja kun nämät eroavat koulusta, tulee oppilaista taas joku, joka astuu heidän sijaansa, ja sillä tavoin opettaa toinen polvikunta toista kaikkiin näihin ilmaiseksi ja leikkien. Minä opin puutarhurin taitoakin Kecskemét'issa — hedelmäpuuni ovat ainoa kerskaukseni! Ja sen ohessa luettiin myöskin ahkerasti. Kecskemét'issa olin minä luokan ensimmäinen. Olin myöskin koulun piirustus-opettaja, ja maalasin muotokuvia öljyllä, joka teki minun sangen hyvää, sillä minä sain 2-5 florinia kappaleelta. NB. Meillä ei tiedetä Kneipen-elämästä; se onkin oppilailta ankarasti kielletty.

Täällä satuin minä taas yhteen Petöfin kanssa. Hän saattoi minulle maalaustaitoni vastenmieliseksi, kirjallisen menestyksensä kautta. Hän oli silloin 19 vuoden vanha, minä 17. Minä kirjoitin siihen aikaan runomittaisen drámán, "Zsidó fiú" (Juutalais-poika), jota kunnioitettiin Unkarin Akadémián kiittävällä lausunnolla ja joka tuotti minulle Vörösmarty'n ja Bajza'n tuttavuuden.

Opintoni päätettyäni palasin minä taas syntymä-kaupunkiini Komorn'iin, ja rupesin ajamaan oikeudenasioita erään kelpo advokatin johdolla. Täällä minusta vielä kerta tuli apostati: minä rupesin maalaamaan: muotokuvain tekeminen onnistui minulta varsin hyvin ja minä kuvasin kaikki Komorn'in kauniit tytöt öljyyn ja veteen. Pikku kaupungin advokatina saatoin minä helposti muuttua maalariksikin.

Silloin tulin minä asianomaisena juratus tabulae regiae notarius'ena Pest'iin, saavuttaakseni siellä advokatin-diplomiani. Täällä tapasin taas Petöfin, jonka dramat jo loistivat. Minä olin József Molnár'in, mainion lainoppineen, byroossa, ja kirjoitin päivällä replikejä, yöllä novelleja. Molnár luki molempia, heitti replikini valkeaan, ja toimitti Heckenast'in kautta ensimmäiset novellini "Vadon virágai" (Metsä-kukkia), II osaa, painettavaksi. Sen jälkeen en enää kirjoittanut replikejä, ja saatu advokatin-diplomini lepää neitseellisyydessään laatikossani; ei mikään voitettu tahi hävitty oikeudenasia rasita sitä.

Minä jouduin pian "Életképek'in" (Elämän kuvauksia) toimittajaksi, sitte tuli vuosi 1848. Minä olin ensimmäinen, joka torilla julistin kansanvapauden proklamationin, nuot "12 Pest'in asiakohtaa", ja via facti herätin eloon painon vapauden. Samana vuonna nain minä Róza Laborfalvy'n, ja riitaannuin sentähden Petöfin kanssa ja perheenikin kanssa, jota niin paljon olin rakastanut. Mutta vaimoani rakastin vielä enemmän.

Ennen yön ja vuoden kuluttua leppyi perheeni minulle, ja siunasi avioliittoani. Mutta Petöfi kaatui tappelussa, niin ettemme olleet toinen toisemme kanssa sanaakaan vaihtaneet.

Ja minkätähden tämä nurjuus? Sentähden, että vaimoni oli näyttelijätär. Tosin suurin näyttelijätär, mikä Unkarilla milloinkaan on oleva; mutta, Unkarilaisessa on aatelis-ylpeyttä, olkoonpa hän itse Petöfi.

Ei Espanjalainen, eipä suinkaan, Unkarilainen maailman ylpein kansa on, sillä siellä on ainoastaan grandi ylpeä, täällä talonpoika, itse kerjäläinenkin; tämäkin on aristokrati, jonka silmissä "színész" (näyttelijä) on vaan "komediantti", "kauppamies" vaan "petturi", "Juutalainen" vaan "konna", "Slovaki", "nem ember" (ei ihminen) ja "saksalainen" — tuo tunnettu építheton.

Ja minä vihaan kaikkea ylpeyttä; kuningasten ylpeyttä ja kerjäläisten ylpeyttä yhtä paljon! Koko elämäni tarkoitus oli saada aikaan sitä, että tämä ylpeys pehmenisi. Ja minä olenkin saanut niitä näitä aikaan. Unkarilainen kääntyy jo kauppa-asioihin; Juutalainen on emanciperattu ja istuu valtiopäivillä sekä virkakuntain esimiehenä; Slovaki on jo "kedves testvér" (rakas veli) eikä kukaan ihminen enään Unkarissa sano "hunczut a német" (saksalainen on hunsvotti). Köyhät komediantitkin seisovat nyt samalla asteella kuin muut ihmislapset, ja siitä asti kuin Róza Laborfalvy'n nimi on "Jókainé" (rouva Jókai), ei kenenkään tarvitse ottaa valenimeä, näkymölle astuessaan, niinkuin tähän asti, jottei häpäisisi perhettään: Egressy'n sukunimi oli Galambos, Szigligeti'n Szathmáry ja itse Laborfalvy'n Benke.

Mutta tässä päättyvät nuoruuteni vuodet. Minä olin silloin 23 vuoden vanha, ja siitä ajasta alkaen rupesin minä vanhenemaan.

Sen jälkeen ei mennyt yhtään vuotta, jotakin katastrofia minulle tuottamatta.

Vuosi 1848 päättyi sillä, että Unkarin hallitus pakeni Debreczin'iin. Minä lähdin vaimoni kanssa sen muassa. Debreczin'issä toimitin erästä päivälehteä "Esti Lapok" (Iltalehti), joka keskellä vallankumousta taisteli järkevän, isänmaallisen politikin puolesta. Minä en tahtonut, että unkarin valtiopäivät julistaisivat hallitsijasukua pois valtaistuimelta, koska varmaan tiesin, että Venäjä siinä tapauksessa astuu väliin. Minä voitettiin, venäläiset tulivat maahan ja Unkari kukistettiin. Aseenheiton päivänä olin minä Világos'issa, asuin samassa kamarissa Csányi'n, ministerin, ja Ernö Kiss'in, kenraalin, kanssa. Siellä kohtasin Molnár'in, entisen principalini. Me keskustelimme siitä, että me kaikki, jos joudumme vihollisen käsiin, saamme häpeällisen kuoleman. Molnár sanoi tietävänsä keinon tämän välttämiseksi, meni kamariinsa ja — ampui itsensä. Minä olin valmis tekemään samoin; silloin tuli eräs ystävä, Zabolay, sisään ja ilmoitti minulle, että vaimoni oli tullut minun jälestäni Pest'istä ja odotti minua Gyula'ssa. Tämä sana antoi minulle takaisin elämäni; minä päätin mennä vaimoni luokse. Matka teki vaan 16 peninkulmaa, mutta siinä oli välillä 120.000 venäläistä. Minä menin rohkeasti koko venäläisten leirin lävitse; he eivät edes puhutelleet minua. Csányi hirtettiin, Ernö Kiss ammuttiin. Minä tapasin vaimoni Gyula'ssa. Hän pelasti minut syvään pyökkimetsikköön ja kätki minut siellä muutamaan talonpoikaismajaan ja kävi joka kuukausi katsomassa minua erämaassa, 24 peninkulmaa Pest'istä, ja myi kaikki koristeensa ja huonekalunsa minua pelastaaksensa. Minä olisin ilman häntä aikoja sitten kuollut mies.

Silloin tuli vielä toinen ihme lisäksi. Komorn'in linna antausi. Ehtona oli, että kaikki linnan väkeen kuuluvat upseerit hätyyttämättä laskettaisiin menemään. Silloin juohtui erään yksinkertaisen sotamiehen mieleen — hänen nimensä oli Szathmáry, Szigligeti'n veli — kirjoituttaa minun nimeni honvéd-upseerina antauvain luetteloon; hän vei sitte suojeluskirjan vaimolleni ja tämän paperilipun kautta olin minä pelastettu, ja saatoin ilman vaaratta palata Pest'iin.

Täällä täytyi nyt uudestaan alottaa tuota kokonansa hukkaan mennyttä taisteloa, — taisteloa Unkarin, vapauden, ihmiskunnan, kirjallisuuden hyväksi, keskellä absolutismia, teloittajan kirveen alla, narkotiseratun kansan kankeassa lethargiassa. Hirvittävä yritys! Minä päätin kunkin vuoden sillä lauseella, että semmoista vuotta en enää tahdo elää! ja sitä seuraava oli vielä huonompi. Tuhat kertaa olisin minä sortunut, jollei vieressäni olisi seisonut elämänkumppania, joka oli luja luonnoltansa ja valmis semmoisiin uhrauksiin, joihin vaan naisilla on voimaa. Lopulta perustin minä vapaamielisen oppositioni-jurnalin, juuri Schmerling'in terrorismin aikana ja kerjäläisvuosina 1863-1864; kadotin siinä kaiken omaisuuteni; hylättiin kaikilta ystäviltä, pantiin vankeuteen, petettiin, enkä kuitenkaan antanut peloittaa itseäni; ja olen voittanut.

Kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen rohjennut taistella semmoista taisteloa, jossa ei kukaan muu ole minua suojellut, kuin Jumala, eikä kukaan muu minua rakastanut, kuin vaimoni.

Nyt näette, minkätähden minä olen puritani tahi tekopyhä, jos se paremmalta soipi.

Minä olin luotien tuiskussa, Pest'in pommituksessa, kaksintaisteluissa, rutoissa ja saastoissa, vihollisen vallassa ja ystävien ansoissa, hädässä ja epätoivossa, kaikkien elementtien myrskyissä, kuolettavissa taudeissa, vainossa ja itse-tuottamassa onnettomuudessa, vaan aina pelastuin minä ihmeellisten asianhaarain kautta.

Nyt ei minulla enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin. Se arvo, jota minulle suodaan, on paljon suurempi kuin kaikki minun ansioni. Minä olen kolme kertaa valittu valtiopäivämieheksi, viime kerralla Pest'issä, ministeri Gorove'ta vastaan, ja viime aikoina on Andrássy kaikkein hallitus-ystävällisten edusmiesten kuullen lausunut, että Unkarin hallituksen politiki Saksan sodassa sai kannatusta ainoastaan minun, oppositioni-jurnalistin kautta.

Matkustanut en ole koskaan, ja tuskinpa vastedeskään matkustanen. Talvella minun on vilu ja kesällä on minulle puutarhani niin rakas, etten minä halua edes paratiisiin. — — — — —

6/12 70.

Teidän palvelijanne

Jókai.

UUSI TILANHALTIA.

I.

Vanha ihminen, uusi aika.

— "'Cogito; ergo sum.' (Minä ajattelen; minä olen siis olemassa).

"Sentähden jos 'non cogito' (en ajattele), niin 'non sum' (en ole olemassa).

"Minä en tästä päivästä alkaen ajattele mitään; annan ilmoittaa, että olen kuollut. Saattaa tosin niin olla, että elän; kiitos sen Geleitscheinin,[1] joka Komárom'in antaumisessa käteeni pistettiin; ja elänpä, vaikka venäläinen piikki Szeben'in[2] luona kupeeni lävisti. Vaan minä en todellakaan tiedä syytä, minkätähden vielä elän enkä sitä tahdokaan nyt enää. Kasvaahan ruoho juuri entiseen tapaan, jos en minä sitä näkisikään, ja tämänvuotinen sato katoo aivan yhtä täydellisesti tavallista tietään, vaikk'en minä olisikaan avullisna sen kuluttamisessa. Mutta niin on Herra säätänyt, että semmoisiakin luontokappaleita pitää maailmassa olla, jotka ovat puoleksi kasveja: sentähden — elostelkaamme!!!"

Tämmöistä puhetta saattoi kuulla vanhan Garanvölgyin[3] suusta noina aikaisin alkavina, sumuisina talvi-iltoina eräänä sangen surullisena vuonna, jolloin muutamia miljonia ihmisiä oli siinä mielentilassa, ettei heidän juuri ollut halu kysyä: mitä uutisia ulkoa?

Vanha herra oli saapunut hyvään aikaan kotia sodan jälkeen: hän voi havaita, että latonsa olivat tyhjät, että peltoja ei oltu kolmanneksi osaksikaan kylvetty ja ettei löytynyt ketäkään, joka taloudesta olisi tiliä tehnyt. Hänen suuri maatilansa, joka käsitti kymmenentuhatta hold'ia,[4] oli ilman hoitajia, työväkeä, auroja, ajokaluja, härkiä, hevosia ja lampaita; huonekaluissa näki kaikkialla jälkiä sotamiesten elämöimisestä ja hänen kirjelaukussaan löytyi pari tuhatta florinía[5] semmoisissa pankinseteleissä, joiden paljas näyttäminenkin jo oli vaarallista.[6]

Vaan kuka olisi huolinut semmoisista vähäpätöisistä seikoista, kun aivan suuret asiat olivat hukkaan joutuneet!

Istutaan tuvassa sisään suljettuna, käydään välistä tuttavien luona, juodaan vahvasti, jos ollaan pahalla tuulella, olkoonpa juomakumppania taikka ei. Pahimmassa tapauksessa lyödään korttia aamusta iltaan yhtä-arvoisten suurten herrain kanssa, joilla osaksi on ollut, osaksi olisi voinut olla suuret maatilat, osaksi vieläkin on, mikä kaikki silloin oli yhdentekevä; sentähden olivatkin kaikki nämät yhtä köyhät. Joskus sattui myöskin joku puolalainen emigranti taloon tulemaan; se ottaa osaa tarok-peliin. Jos taas ei kukaan tule, eipä siitäkään haittaa! Sytytetään piippu ja poltetaan tupakkaa, kunnes ilta lähestyy. Silloin tällöin haastetaan oikeuteen jonkun velkojan taikka viekkaan sukulaisen toimesta, joka luottaa tuohon nyt edulliseen "favor in judice" (tuomarin suosioon), ja tämä ainakin antaa tilaisuutta lähteä vähäisen jaloittelemaan. Siten tullaan kumminkin huomaamaan, niinkuin luuvalon vaivaamisesta, että elon voima ruumiissa vielä liikkuu.

Sillä tavoin "truditur dies die." (Älä suutu, myöhäsyntyisempi lukijani, siitä että yhdellä sivulla tapaat niin monta latinankielistä lausetta, sillä tämäkin on sen ajan luonnetta. Me pakenemme välistä klassillisiin kieliin, niinkuin johonkin vanhan ajan asyliin, kun uuden ajan sivistys meitä liiaksi ahdistaa. Hei, kun kaikki vielä kävi latinaksi,[7] ei olisi uskaltanut sitä sanoa — vaan nyt kylläksi. Ihminen etsii turvaa kaikkialta, ja jos eivät elossa olevat häntä auta, kääntyy hän kuolleitten puoleen. Kukaties, jos kielemme olisi pysynyt latinalla sekoitettuna, voisimme nyt käydä "romanilaisesta" rodusta, ja kuinkapa silloin kaikilta tahoilta suosioomme pyrittäisiin!)

Sentähden "truditur dies die"; toinen päivä sysää toisen tieltään.

Eräänä semmoisena vasten hänen mieltänsä esiin sysättynä päivänä sanottiin Garanvölgyille, ettei kuitenkaan ihan täydellisesti voi sulkea maailmaa ulos tuvastaan ja ettei ihminen millään tavalla ole suojeltuna valtiollisista muutoksista, jos sanoo: minä pysyn vaiti, sillä nämät etsivät häntä hiljaisimmastakin piilopaikasta ja hyökkäävät hänen päällensä kesken piipun-puhdistusta. — Tästä lähtien ei enää saa polttaa itse viljelemäänsä tupakkaa: "monopoliumi" on voimassa; tupakkaa voipi itselleen tuottaa ainoastaan määrätystä myyntipaikasta, muuten on se vaara tarjona, että pidetään kotikatsastus, ja jos siinä löydetään tuota kiellettyä mielitavaraa, jääpi siitä ison rahan velkaa valtiolle.[8]

Adam Garanvölgyi lausui siihen:

— "Hyvä! Minä en enää polta tupakkaa. Siitä tulee kumminkin parempi ruokahalu."

Ja tämän jälkeen vei hän ylös ullakkoon esi-isiensä merenvaha-piiput, uskolliset kumppaninsa kaikissa vaaroissa, jotka suurista tappioista olivat säilyneet ainoina perhe-kalleuksina, eikä hän koskaan enää tupakoinut.

Toisena väkisin esiin vedettynä päivänä ilahutettiin häntä sillä tiedolla, että viinikin on joutuva veron alaiseksi; vastedes saattaa vaan korkean-asianomaisella luvalla lyödä tapin viinitynnyriinsä, ja sekä hyvästä että pahasta mielestä on hinta suoritettava, koska kummassakin tapauksessa, jota enemmän kulutetaan, sitä enemmän "kontribuerataan."

— "Hyvä! Minä en siis enää juo viiniä. Olen ainakin paremmin nukkuva."

Ja sen jälkeen hän ei nauttinut minkäänlaista muuta juomaa kuin vettä.

Taas jonakuna kaikille epäsuotuisena päivänä heräsi hän siihen hyvään uutiseen, että pelikortitkin ovat kruunun merkillä varustettavat, vastedes pitää niissäkin olla kotka.[9]

— "Hyvä! En siis tästedes lyö korttia; en ainakaan häviä."

Ja hän piti puheensa.

Jälleen koitti aamurusko, luonnon järjestyksen mukaan alkoi siis uusi päivä. Garanvölgyille tuotiin kiertokirje, jossa annetaan tiedoksi, että jos hän tahtoo metsästää, hän saapi pitää pyssyä ainoastaan komitati-hallituksen[10] luvalla, mutta ratsusatulaa vaan siinä tapauksessa, että asianomaiselle piirikunnan-komisarjukselle kirjallisesti lupaa olla näitä vaarallisia husarin-aineksia[11] käyttämättä valtion turvallisuutta häiritseviin tarkoituksiin.

— "Hyvä"! sanoi Adam Garanvölgyi; "en siis vastedes metsästä enkä käytä vinttikoiraa. Vältän kumminkin vilustumista."

Kerta sai hän myöskin tietää, että jos tahtoo käydä naapurikylässä jotakin tuttavaansa tervehtimässä, on sitä varten ensin hankkiminen matkapassi, jonka voipi saada hallintokaupungista kahden todistajan takausta vastaan, että todellakin kulkee luvallisilla teillä, ja tämä passi on matkalla näytettävä kaikille kypäräpäisille sankareille[12] sekä oma käsiala kohta "in facie loci" verrattavaksi annettava, missä "in flagranti" tavataan.

— "Hyvä", sanoi siihen tuo vanha skythalainen; "tästä lähtien pysyn siis kotona omassa kylässä; en mene mihinkään. En kumminkaan aja vaunujani kumoon tiellä."

Ja sen perästä ei hän enää mennyt kävelemään kauemmaksi kuin puutarhansa päähän; se oli pisin matka, minkä hän kulki. Hän ei enää käynyt peltojansakaan katsomassa.

Vielä tuli hänen tiedoksensa uusin sääntö, jonka mukaan hallitusmiesten välttämättömästi tarvitsee ottaa vaaria siitä vallattomuudesta, että muutamat levottomat ihmiset käyttävät oudonmuotoista päähinettä ja tahtovat osoittaa tyytymättömyyttänsä Luojan järjestykseen sillä, että sallivat hatunnauhansa liehua alaspäin: jonka tähden käsketään jokaisen, joka ei tahdo joutua harmillisiin tutkintoihin, tarkoin noudattaa määräyksiä hatun mitasta ja muodosta, ennenkuin sen päähänsä panee ja kadulle astuu.

— "Sekin on hyvä", sanoi Garanvölgyi. "En siis enää mene ulos asunnostani. Siten en kumminkaan enää kuluta saappaita."

Ja hän piti sanansa. Tämän perästä hän käveli ainoastaan puutarhassaan, ja jos ilma sitä esti, askaroitsi hän oikeudenjutuissa, jotka heti, kun asianomainen järjestys oli voimaan päässyt, virkosivat eloon, niinkuin syksyllä kuolleet kärpäset tuvan lämmetessä.

Tulipa vielä jonkun ajan kuluttua käsky, että vastedes on oikeudenkäynti sallittu ainoastaan sillä tapaa, että käytetään semmoista paperia, joka jo ennakolta on oikeutettu tuomarin eteen ilmestymään, ja että on oppinut eroittamaan vähemmän arvoisen karttamerkin suuremman arvoisesta.

— "No, — sekin vielä lisäksi! En siis vastedes enää käy oikeutta."

Ja heti kääri hän asiakirjansa myttyyn, pisti ne lippaasen ja ilmoitti prokatorillensa (asianajajallensa): ken oli hänelle velkaa, pötkiköön tiehensä; kenellä taas oli häneltä saatavaa, se tulkoon hänen luoksensa — hän ei enää riitele ketäkään vastaan.

Joka on tutustunut etnografiaan, tietää, että jos unkarilainen lakkaa tupakkaa polttamasta, viiniä juomasta, tuttaviensa luona käymästä, metsästämästä, kadulla kävelemästä, tämä on kaikki erinomaisen suuri tapaus, vaan jos hän päättää luopua oikeutta käymästä, niin on tämä jo "ultima Thule."

Mutta lopuksi hän kuitenkin sai maksaa sangen kalliin hinnan tästä "passivisesta vastarinnasta."

Kaiken tämän "laisser faire'n" johdosta lainpalvelijat näet milloin ryöstivät hänen juhtansa, milloin painoivat virallisen sinetin hänen latoihinsa, milloin vielä uhkasivat hänelle "Personalhaftia" (yksityis-vankeutta); joista kaikista hän ei kuitenkaan stoalaisessa kylmäkiskoisuudessaan ensinkään piitannut. Viimeisen uhkauksen johdosta hänen tosin tuli vesi suuhun: hän olisi mielellään tahtonut kokea, mitenkä hän, joka vanhuuteensa asti aina oli omista varoistaan elänyt eikä koskaan omalla vaivallaan ollut voinut ansaita edes tavallisen päivätyön hintaa, nyt saattaisi itsensä sille kannalle, että kokonaisen vuosikauden voisi elättää itseään toisten kustannuksella, ainoastaan sillä keinolla, ettei suita maksaa.

No, se on yhdentekevä.

Mikä koronkiskuri ryösti häntä; mikä tuli hänen avuksensa ja auttoi häntä hyvällä prosentilla ahdingosta. Mikä ajoi pois hänen lampaansa ja myi ne huutokaupalla 2 florinia halvemmalla, kuin mitä niitten oikea arvo oli; mikä sääli häntä ja osti hänelle samat lampaat takaisin 2 florinia kalliimmalla, kuin mitä oikeastaan maksoivat, ja kaikki oli taas laidallaan.

Kerta nämät kalliit lampaat keksivät sen tempun, että heittivät henkensä. Oliko systemi heille vastenmielinen? vaiko ohra- ja olki-"provisoriumi?" Sitä en tiedä, mutta eräänä talvena rupesivat he joukottain korkokupongien sijasta tuomaan esiin koko kansallislainaa, villojen sijasta tarjoomaan isännällensä arvoltaan kovin halventuneita nahkojansa.

Tämä vähäisen arvelutti herra Adam Garanvölgyia.

Joku tuttava tuli hänen luoksensa; tälle valitti hän tuota onnettomuutta ja sivumennen kehoitti häntä, jos hän sattuisi Pest'issä käymään, lähettämään hänen luoksensa jonkun "eläintohtorin", ehkä se voisi lampaita parantaa.

Tuttava lupasi sen mielellänsä tehdä.

— "Vaan älkää nyt unhoittako asiaa!"

Tuskin oli pari päivää kulunut, kun herra Garanvölgyin pihaan vieri Pest'in vaunut, pysähtyen herrasasunnon porstuan eteen, ja niistä astui ulos eräs hyvässä lihassa oleva henkilö, uusimman muodin mukaan vaatetettu, pörheä talvipalttoo yllään, posket sileäksi ajetut, hiukset otsasta niskaan keskeltä jaetut ja kiiltävällä korsteini-hatulla peitetyt. Hänen leveätä huiviansa kiinnitti suuri turkoosi-neula; kädessä hänellä oli jaquemár-hansikat ja hampaista tuprusi hienoimman Virginian hyvänhajuinen savu; sormien välissä heilui lyhyt, jaspisnupilla varustettu kävelykeppi.

Tämä herrasmies takertui kiinni Adam Garanvölgyin ulospäin pyrkiviin pälsynnappeihin, jolloin hän kahdella sormella hetkeksi otti Virginian hampaistaan ja kepin-heiluttajalla kädellä nosti tuota 1-1/3 tuumaa kallellansa olevaa, uudenaikaista figaro-hattuaan, lausuen:

— "Onko minulla onni tervehtiä Herrn Adam von Garanvölgyiä? Minä olen tohtori Grisák."[13]

— "No terve! Hyvään aikaan tulittekin", vastasi hänelle Garanvölgyi; "Minua ilahuttaa, että ystäväni oli niin toimelias, jotta kohta lähetti herran tänne. Lampaani tarvitsevat jo pikaista apua; tulkaa siis, hyvä herra tohtori."

Sen sanottuaan tarjosi hän käsivarttaan herra tohtorille, ja ennenkuin tämä oli ehtinyt ryhtyä enempiin selityksiin, saattoi hän häntä leveän pihan poikki lammasnavetolle, veti hänet sinne sisään, ilmeiseksi vahingoksi hänen kiiltäville saappaillensa, ja työnsi hänet kipeäin lammasten karsinaan, ruveten hänelle taudin diagnosia selittämään.

— "Katsokaapas nyt, herra tohtori, tämän on suu kipeä, se ei saa heiniä pureskelluksi; tuon taas vaivaa jalkoja, niin ettei se jaksa seisoalla pysyä."

— "Mutta sallikaa, hyvä herra, se on kummallista…" sanoi siihen tohtori Grisák.

— "Tietysti se on kummallista, vaan kuulkaa enemmän; vielä kummallisempaa on, että milloin suunkipu katoo joltakin, silloin se joutuu jalkatautiin, ja päinvastoin, millä tänään jalka on kipeä, sen on huomenna vika suussa."

— "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra, minä ihmettelen…" keskeytti häntä tohtori Grisák.

— "Minäkin sitä ihmettelen; en voi käsittää, mikä elukoita vaivaa. Ehkä maksa-mato?"

— "Mutta, hyvä herra, näyttää siltä, kuin olisitte erhettynyt."

— "Lienee kyllä niin, minä en paljon ymmärrä lammasten tapoja; te kaiketi paremmin ne tiedätte, sentähden käskinkin kutsua teitä."

— "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra!"

— "Hyvä, hyvä! enhän väitäkään vastaan, luotan täydellisesti teihin; otitteko mukaanne lampaan rohtoja?"

— "Mutta, hyvä herra!" huusi vihdoin kokonaan loukatulla itsetunnolla tohtori Grisák, "keneksi te minua luulette?" ja vimmassaan sivalsi hän kepillään vasten kuonoa erästä pyöröpäistä lammasta, joka yritti kyhnyttämään alaspäin painunutta päätään hänen housuihinsa, niin että elukka paikalla keikahti taaksepäin.

— "Ettekö siis olekaan eläintohtori?" kysyi suurella yksinkertaisuudella Garanvölgyi.

— "Mitä ajattelette? Minä olen lakitieteen tohtori! 'Doctor utriusque juris', Johann Nepomuk Grisák."

— "Vai niin, siis prokatori?" sanoi vihdoin asian käsittäen Garanvölgyi. "No älkäämme siinä tapauksessa lampaita tarkastelko. Muuten — en tahdo vaivata herraa huoneeseni, sopii tässäkin asia ratkaista. Ryöstämäänkö olette suvainnut tulla?"

— "Älkää pahastuko", vastasi lakitieteen tohtori, korkea-nenäisesti lykäten luotansa hänelle istuttavaksi tarjottua lypsintuolia — "ehkä kuitenkin olisi mukavampi huoneessa keskusteluamme pitää."

— "Uskokaa pois, siellä ei enään ole mitään ryöstettävää. Ottakaa, sen neuvon annan teille, nämät lampaat. Klienttinne ei tosin kiitä teitä siitä, koska hän saa makson vaan niitten nahasta; mutta kumminkin teidän armonne voipi niistä saada palkkansa."

— "Teidän luvallanne", lausui tohtori Grisák teeskennellyllä ujoudella, "minä en ole mikään armo."

— "Anteeksi, teidän jaloutenne!"

— "Sitä en myöskään ole."

— "Pyydän anteeksi teidän 'excellensiltänne.'"

— "Ohoh, minulle tulee ainoastaan arvosana 'kunnioitettu herra.'"

— "Ainoastaan?" sanoi isäntä, vieraalle ylenkatseellisesti hymyillen. "Meillä täällä, rakas 'amice', on tapana 'kunnioitetuksi herraksi' nimittää ainoastaan niitä, joita todellakin kunnioitamme. Mutta lyhyeltä, mitä tahdotte?"

— "Minä en suinkaan ole tullut teidän kunniallenne mitään vastenmielistä aikaan saattamaan, vaan minä tulen hänen jaloutensa herra Ritter von Ankerschmidt'in puolesta teidän kunnialtanne pyytämään erästä naapurikohteliaisuutta."

Nyt oli Garanvölgyin vuoro kummastua.

— "Ankerschmidt? Ritter von? Naapuri? Ja pyytää kohteliaisuutta? Minä en ymmärrä, mitenkä yhtä haavaa tulee eteen niin monta logogryfiä. Ettekö, herra tohtori, tahtoisi selittää minulle tätä charadia, sillä itse en koskaan ole osannut suorittaa edes tavallista rebustia? Mistäpäin suuresti kunnioitettu naapurini, hänen jaloutensa herra Ritter von Ankerschmidt on?"

Herra tohtori oli nyt valmis tarkempia selityksiä antamaan.

— "Teillä siis ei vielä ole tietoa siitä. Hän on minun herra klienttini ja käskynantajani, se, joka on ostanut Hajnács'in maa-osuuden."

— "Minkä maa-osuuden, jos saan kysyä?"

— "Tuon kahdentuhannen holdin maatilan, teidän tilanne vieressä."

— "Keneltä hän sen on ostanut?"

— "Hänen armoltansa rouva Pajtay'lta tietysti, teidän kunnianne kälyltä."

— "Mutta, hyvä herra, tuo maatila on minun. Veljeni leski hallitsi sitä ainoastaan eläke-apuna minulta; puhtaalla rahalla sen ostin veli vainajaltani, ja koska hän useista syistä, jotka eivät kuulu tähän, oli joutunut köyhyyteen ja häviöön, jätin minä veljellisestä rakkaudesta tilan hänen leskellensä, jotta tällä olisi jotakin, millä voisi elää ja lapsiansa kasvattaa. Se on minun laillinen omaisuuteni."

Herra Garanvölgyi luuli nyt sanoneensa semmoisen totuuden, jonka edessä maailman kaikki lainoppineet paljastaisivat päänsä.

Herra tohtori nauroi sitä itsekseen aika lailla. Kuinka pilkallisesti hän hymyili tuolle yksinkertaiselle oikeuden-istujalle, jolla vielä nytkin oli nuot Noakin aikaiset käsitteet oikeus-oloista! Hän otti silmälasinsa, pyyhki niitä silkkisellä nenäliinallaan, sillä ne olivat hiestyneet naveton höyrystä, asetti ne taas nenällensä, josta ne välkkyivät vasten herra oikeuden-istujaa, ja lausui suurella viisaudella:

— "Nämät kaikki minä uskon, hyvä herra; minä uskon sanaanne. Se on aivan mahdollista."

— "Ei ainoastaan 'mahdollista', vaan se on todellakin niin. Minä saatan näyttää asiakirjat."

— "Minua pahoittaa, mutta se ei muuta asiaa ensinkään. Siinä ei ole mitään eroitusta."

— "Minä en ymmärrä teitä."

— "Pitääkö teidän kunnianne Reichsgesetzblatt'ia?"[14]

— "Koira sitä pitäköön!"

— "Ab, niinmuodoin ei! Se on suuri vahinko." Ja pistäen hansikoitun kätensä poveensa, mainitsi herra tohtori hyvin kerkeällä kielellä sen Reichsgesetzblatt'in numeron, jossa sen ja sen pykälän alla löytyy julkaistuna asetus, joka kumoo kaikki "vanhaan" lakiin perustuvat oikeudet ja sen ohessa määrää ajan, jona jokainen, jolla on muitten haltuun joutunutta kiinteätä omaisuutta, älköön laiminlyökö ilmoittamasta tämän anastajaa ja häntä oikeuteen haastamasta, sillä määrä-ajan kuluttua tulee voimaan "beati possidentes", s.o. joka on jonkun omaisuuden haltia, katsotaan myöskin sen omistajaksi, eikä häntä vastaan siitä enää voi mitään oikeudenkäyntiä aloittaa. Koska nyt mainittu määrä-aika jo on loppuun kulunut, ja koska herra Garanvölgyi ei ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia, ja koska hän ei tahtonut kirjoittaa karttapaperille, on siis hänen veljensä lesken hallussa ollut tila tullut tämän omaisuudeksi, jonka hän tietysti myöskin saattaa myydä, niinkuin hän todella on tehnytkin, eikä sitä seikkaa enää mikään koirannabka[15] auta.

Herra Garanvölgyi tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi.

— "Hyvä herra! Te olette suuri mies. Te olette oikeassa. Minä antaun ja tunnustan teidät tohtoriksi. Itse olen syyllinen, sentähden ett'en ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia. Heti paikalla lähetän postikonttoriin ja hankin sen itselleni, ja tästä lähtien se on oleva se, jota 'versate diu' (selatkaa päivin), 'versate noctuque' (selatkaa öin), jottei joskus tietämättömyyteni tähden vielä minua itseä myisi joku, jolle joku paragrafi siihen antaa oikeutta. Ja nyt vihdoin, mikä se kohteliaisuus on, jota saattaisin herra Ritter von Ankerschmidt'ille osoittaa? Sen ymmärrän jo, mitenkä hän on tullut naapurikseni."

— "Herra ritari haluaa nimittää sitä 'kohteliaisuudeksi', hän on hyvin kohtelias, kavalierinen mies; minä taas sitä nimitän 'hyväksi affäriksi'; 'pactum bilaterale; do, ut des; facio, ut facias' (kahdenpuolinen sopimus; minä annan, jotta sinäkin antaisit; minä teen, jotta sinäkin tekisit). Te suvaitsette muistaa, että sitä maatilaa, jonka kirjallisesti annoitte armolliselle rouva Pajtay'lle, rasittaa eräs tekemänne vaikea määräys, jonka mukaan te ette katsonut hyväksi sallia, että leskirouva saisi mihinkään tarpeesen käyttää tilusten keskellä seisovaa vanhaa kastellia (linnaa)."

— "Aivan oikein. Sen on joku vanhanaikuisista esi-isistäni rakennuttanut ja minä en tahtonut, että lesken arentimies siitä ehkä tekisi viinapolttimon. Tietysti: se on turhanperäistä herkkätunteisuutta semmoiselta vanhalta kotkalta, kuin minä olen, mutta olen nyt kerta niin taika-uskoinen."

— "Niinikään olette suvainnut itsellenne eroittaa sen tien, joka omasta kastellistanne menee tuohon vanhaan kastelliin kylän päähän, vieläpä kyynärän verran ulkopuolella ojia."

— "Ihan luonnollista; siitä syystä, että itse jostakin paikasta voisin päästä sisään tuohon saareen, sillä silloin eivät vielä olleet keksineet ilmassa-purjehdusta, jonka kautta olisi saattanut ylhäältä laskeuta alas mihinkä aidattuun paikkaan tahansa. Tien reunat taas edustin itselleni sentähden, ettei arentimies hakkaisi pois noita ojien varrelle istutettuja kauniita poppeli-puita."

— "Sillä tavoin ei armollinen rouva, tilan tarkoituksen mukaan, koskaan päässyt vanhan rakennuksen ja siihen vievän tien varsinaiseksi omistajaksi."

— "Ja tämä olisi ehkä haitallista teille? Vaan miksi te siinä niin monta mutkaa teette? Purkakaa huone maahan ja rakentakaa sen sijaan palatsi. Vai täytyisikö siihen myöskin minulta lupaa pyytää?"

— "Se on tietty, koska asiakirjan selvän sanan mukaan teidän kunnianne on mainitun tien ja kastellin todellinen omistaja."

— "Todellakin, olisiko tuommoisilla vanhoilla asiakirjoilla vielä mitään arvoa?"

— "Aivan varmaan!" kiiruhti kiivaasti lainoppinut epäilevää uskoa vahvistamaan.

— "Mahdotonta!" lausui vanha herra semmoisella yksinkertaisella päänpudistuksella, että tohtori alkoi tuskastua miehen syntyperäisestä käsitysvoimasta. "Ja jos Ritter von kuitenkin ottaisi sen oman käden voimalla, mitä minä siihen voisin?"

— "Voisitte haastaa hänet oikeuteen!" vastasi siihen nopeasti tohtori Grisák. "Voisitte tehdä hänet kanteen alaiseksi!"

— "Ja eikö minun tarvitsisi pelätä, että semmoisessa tapauksessa tuomari pistää minut vankeuteen, koska muka olen tyytymätön ihminen ja rauhanhäiritsijä?"

Tohtori Grisák rupesi huomaamaan, ettei tämä oikeuden-istuja vaan yksinkertaisuudesta semmoista 'viatonta' kysymystä virittänyt ja kiiruhti häntä oikaisemaan.

— "Hyvä herra, te saatte olla varma siitä, että 'täällä' kaikille oikeutta yhtäläisesti jaetaan."

— "Suokaa anteeksi! — Sitä en tietänyt."

"Tuon miehen alamainen iva on myrkyllistä!" raivosi itsekseen tohtori.

— "Ehkä voisi tuossa asiakirjassa keksiä jotain virhettä muodon puolesta", sanoi hirveän hyväntahtoisella humorilla Garanvölgyi. "Ehkä sentähden, ettei se ole kirjoitettu karttapaperille taikka ettei sinetti siihen ole painettu oikealle paikalle?…"

— "Hyvä herra!" keskeytti häntä tohtori Grisák, "minä en tullut luoksenne keskustelemaan ja neuvoja saamaan, mitenkä teitä itseänne vastaan sopisi oikeutta käydä, vaan minä tulin teidän kanssanne ystävällistä kauppaa hieromaan, josta teidän kunniallannekin olisi suuri hyöty. Mutta — ehkä sallitte minun ennen sitä tehdä erään pyynnön, kunnioitettu herra: olkaa hyvä ja nouskaa ylös tuon heinäkimpun päältä; meidän ei käy asiata täällä navetossa päättäminen, tehkää hyvin ja saattakaa minut työkamariinne."

— "Työkamariini?" huusi Garanvölgyi, kohta hypähtäen ylös heinäkasalta, johon hän oli istunut. "Byroosen? Kansliaan? Oi, aivan mielelläni! Jos on kysymys asioista, täytyy meidän kaikissa tapauksissa mennä konttoriin. Tehkää hyvin, astukaa edellä. Käykäämme siis kirjoitustupaani."

Ja sen jälkeen saattoi hän suurella kohteliaisuudella herra tohtoria pihan poikki, eikä se ollut haitaksi, että hän kävi perässä, sillä neljä pörrökarvaista verikoiraa rupesi kiertelemään ympäri lakimiestä, joka katsoi tarpeelliseksi muistuttaa, mihin suureen edesvastaukseen saattaisi joutua, kun antaa noin isojen koirain vapaasti juoskennella ilman kuonokoritta; mikä muistutus herra Garanvölgyin mielestä oli niin sovelias, että hän heti huusi ohitse menevälle rengille: "sitokaa kohta korit koirien kuonoon, te laiskurit!"

Sitte vei hän vieraansa puutarhaan, ja siellä astuttuansa luikertelevaa, ruohoittunutta käytävää, tulivat he vihdoin oudon-muotoisen rakennuksen luo, jonka etupuoli näytti viistoon poikki hakatulta, niinkuin markkinakoju.

Isäntä avasi oven; "tehkää hyvin, astukaa sisään", ja lykkäsi arvoisan vieraansa sisään.

— "Mitä pirua tämä on?!" huudahti lakitieteen tohtori, ympärilleen katseltuaan; ja hänen korvissaan rupesi kuulumaan arveluttava suhina, samalla kun surmaiset aseet uhkasivat hänen silmiänsä. " Mehiläis-huonehan tämä on!"

— "Se on työtupani, hyvä herra", sanoi ystävällisesti hymyillen isäntä. "Täällä vietän päiväni hiljaisuudessa lukemisella." Ja sanojansa todistaakseen veti hän esiin mehiläispesien välistä kirjoja: vanhoja roomalaisia auktoreja, Blair'in estetiikan, muutamia maanviljelystä koskevia teoksia ja senkaltaisia. Siellä oli myöskin paperia ja iso puinen läkkitolppo, johon oli pistetty kellastunut sulkakynä. "Tämä on aivan hiljainen, yksinäinen paikka, jossa ei mikään hälinä lukemista häiritse, jossa maailman melskeen sijasta vaan näkee edessään nuot hiljaiset, uutterat työmiehet, jotka opettavat meitä tekemään työtä tulevaisuuden hyväksi. Mehiläisten seura on meille unkarilaisille erittäin sovelias tätä nykyä."

— "Kyllä; mutta ne pistävät", intti lakitieteen tohtori käytöllisellä huolella tätä filosofillista mietelmää vastaan.

— " Hyvään ihmiseen ne eivät kajoo", rauhoitti häntä isäntä mielentyyneydellä semmoisella, joka hyvästi olisi sopinut millekä Sareptan erämaassa asuvalle patriarkalle hyvänänsä.

Siten oli nyt herra lakitieteen tohtori joutunut sen koetuksen alaiseksi, että saisi tietää itsestään, oliko hänkin todella luettava "hyväin ihmisten" joukkoon. Hän istui lehmuspenkille, joka oli peitetty lammasnahkaisella turkilla; vastapäätä häntä asettui herra Garanvölgyi istumaan muutamalle tyhjälle Dzírdzon'in korille.

— "Vähin puhumin, hyvä herra, maatilan ja siihen kuuluvat alueet ostettuansa, tahtoisi klienttini ritari Ankerschmidt omata siinä seisovan vanhan rakennuksenkin ynnä tähän menevän tien."

— "Se on luonnollista", lausui siihen herra Garanvölgyi, "koska kastelli on hänelle siinä vaan tiellä, jos hän mielii rakentaa."

— "Aivan niin. Ja hän mieliikin rakentaa siihen suurenlaisen kastellin."

— "Sen kohta arvasin. Koko tilalla se on ainoa herras-kastellille sovelias paikka. Itsekin siihen rakentaisin, jos semmoisissa hankkeissa olisin."

"Oi, tuo on varsin taipuvainen mies", ajatteli tyytyväisenä tohtori Grisák.

— "Ja koska teidän kunniallanne ei nyt ole mitään hyötyä tuosta rakennuksesta…"

— "Joka sen lisäksi vielä on aivan rappiotilassa."

— "Eikä ole luultavaa, että antaisitte sitä korjata…"

— "Jopa! Semmoisenakin on se kylläksi hyvä huuhkajille ja rotille."

Lakitieteen tohtori katsoi tätä humorilliseksi kokkapuheeksi, jota hänen mielestään oli samalla leikillisellä tavalla jatkaminen.

— "Yölepakot paitsi sitä eivät maksa mitään arentia."

— "Eipä suinkaan, yhtä vähän kuin esi-isieni kummittelevat hahmut."

— "Hahaha! Nuot kunnon aaveet varmaankin kovin suuttuvat, kun heidän täytyy muuttaa pois sieltä. Tuhat tulimmaista!" Tämä viimeinen huudahus ei enään ollut leikillisyyden jatkoa. Herra tohtori, joka nyt oli erinomaisen hyvällä mielellä, alkoi näet heilutella keppiään; tätä liikuntoa katsoi muuan sotaisa mehiläinen jonkinlaiseksi demonstrationiksi, lensi hänen niskaansa ja kutkutti häntä leikillisesti pistimellään.

— "Ei se mitään tee. Pankaa vähän kalkkisavea päälle", lohdutti isäntä vaikeroivaa. "Se karkottaa kivun."

Mutta tohtorin halu leikillisyyteen oli jo myöskin karkotettu.

— "No mitä siis arvelette, hyvä herra, mistä hinnasta tulee minun sanoa ylös huuhkajat, yölepakot ja esi-isieni aaveet?" ahdisti herra Garanvölgyi vikisevää tohtoria.

— "Kun ei ne vaan enää pistäisi! Herra ritari on varustanut minut valtuuskirjalla … hiisi vieköön nämät mehiläiset! … minun luullakseni olisi tuo raunioiksi paraillaan muuttuva rakennus hyvästi maksettu kahdellatoista-tuhannella florinilla."

— "Kaksitoista-tuhatta florinia, hyvä herra, on sangen sievä raha."

— "Ja rakennus on kovin rappeutunut."

— "Sekin on totta; ja yhtä totta on myöskin, että kaksitoista-tuhatta florinia olisi minulle erittäin tarpeesen. Vaan kuitenkin, tehkää hyvin, menkää kotia ja sanokaa herra ritarille, että minä en myy tuota rappeutunutta rakennusta."

— "Miks'ette?… Se kohoo vielä."

— "Kauppahintako?"

— "Ei, tämä mehiläisen pistos…"

— "Minä en myy sitä, sentähden että esi-isäni sen on rakentanut."

"Ahaa, tuo tarvitsee enemmän rahaa!" arveli itsekseen tohtori.

— "Päättäkäämme kauppa, hyvä herra, minulla on lupa tarjota teille kahteenkymmeneen-tuhanteen floriniin asti. Tuohon käteen!"

— "Mitä olen sanonut, sen olen sanonut."

— "Mutta hajoohan rakennus aikaa myöten maahan."

— "Sitä parempi. Romantilliset rauniot kastellin pihassa!"

— "Tuuli hävittää jo kattoa."

— "Minä en sitä uudestaan tee, vaikkapa se kokonansa häviäisi; ja jos kastelli hajoo maahan, jätän sen rauniot siihen mustenemaan."

Tohtori Grisák rupesi nyt huomaamaan, mihinkä kovaan lapseen hän oli yhtynyt; ritari oli antanut hänen toimeksensa ostaa tuon häviönalaisen kastellin "mihin hintaan hyvänänsä", ja hän itse olisi vaivastansa saava viisituhatta florinia — asia oli siis aivan tärkeä.

— "Mutta, hyvä herra, sanokaa itse, mikä ajatus teillä on! Mitä te ehdoittaisitte sopimuksen perusteeksi?"

— "Hyvä, herra tohtori! minä sanon sen. Viimeinen ja muuttumaton ajatukseni on tämä: vanhoja raunioitani en anna pois rahoista, ei hyvistä sanoista eikä uhkauksista; vaan minä odotan siksi, että Reichsgesetzblatt'issa ilmestyy semmoinen pykälä, joka säätää, että jos jollakin on rappeutunut maja semmoisessa paikassa, johon toinen tahtoo rakentaa kastellin, hänen tulee ennen määrätyn ajan kuluttua korjata se siitä pois. — Ja nyt, jääkää hyvästi!"

Jottei herra tohtori luulisi, että tätä keskustelua vielä vähän väliä voisi jatkaa, laskeusi herra Garanvölgyi, kun tohtori oli noussut lehmuspenkiltä, pitkälleen lammasnahoille, otti esiin Horatiuksen ja rupesi sitä niin hartaasti tutkimaan, kuin ei ikänä ennen olisi tätä kirjaa lukenut.

Tohtori Grisák'in täytyi päättää lähteä puutarhasta "re infecta", sillä herra Garanvölgyi ei näyttänyt ryhtyvän vähimpäänkään toimeen häntä saattaaksensa.

— "Se mar on itsepintainen mies. Hänet tarvitsee panna kirjaan."

Mutta suittavatpa koirat repiä ihmisen pahanpäiväiseksi, kun askeltaa puutarhan-portista vaunujen luokse; olihan mehiläinenkin jo häntä pistänyt.

Eikä missään puutarhuria, ei liioin talonvartiaa, jota olisi sopinut suojelijaksi pyytää.

Kun tohtori sitte huolestuneena katseli puutarhan ristikkoportista, huomasi hän ihmeekseen, että rengit jo olivat totelleet herra Garanvölgyiä ja hänen käskynsä mukaan sitoneet jokaisen koiran kuonoon ison korin, niin että nämät näyttivät plastron-kypäreillä varustetuilta sotureilta, jotka miekkailukoulussa yrittävät ryntäistä. Palkolliset nauraa hekottivat pihalla; vieläpä Pest'in kutsarikin yhdessä heidän kanssaan.

"Hm. Näyttää siltä, kuin nuot tekisivät pilkkaa ihmisestä."

II.

Onnettomuus elinkeinona.

Vuoden kuluttua seisoi uusi kastelli valmiina kylän toisessa päässä.

Se oli joutuisasti rakennettu; selvästi näkyi, että rakentajalta ei puuttunut rahoja.

Seuraavana syksynä muutti siihen ritari Ankerschmidt'in perhe: vanha herra sotamiehen ryhdillä ja kaksi hänen tytärtänsä.

Hänen huoneenhaltiansa ja palkollisensa olivat kaikki vieraalta maalta tuodut. Garanvölgyin väki oli sentähden varsin vähän seurustellut heidän kanssaan, ja sillä tavoin saattoi vanha tilanhaltia elää rauhassa, keneltäkään tietoja naapuristaan saamatta.

Garanvölgyillä oli vanha pehtori, joka oli pysynyt paikallaan, kun myrsky hajoitti nuoremmat sinne tänne. Hän oli jo liiaksi lihava mainetta etsimään. Siitä huolimatta oli kuitenkin hänkin ollut jonkun aikaa nostoväessä Kassa'n seuduilla; onneksensa oli hän ensimmäisten joukossa, jotka sieltä takaisin palasivat; toipa hän muassaan vielä pyssynsäkin, jota hän sitte seuraavina kovan onnen päivinä salaisesti talletti.

Herra Kampós[16] oli hyvin harjaantunut maanviljelyksessä ja oli tieteensä perinjuurin oppinut, vaikkei hänen tapansa ollut koskaan siitä puhua. Hän tavallisesti puhui vaan suurista asioista. Politiikista. Kenen hän kerran sai puheillensa, sille hän sellaisia asioita kyllästymään asti lateli.

Jos hänen isäntänsä oli passivisen vastarinnan mies, oli hänellä aivan päinvastainen luonto. Jos hänen isäntänsä ei polttanut tupakkaa, siitä syystä, että monopoliumi oli toimeen pantu, näytti hän päinvastoin, että juuri sentähden on kiellettyä tupakkaa polttaminen. Mistä hän semmoista sai? Se on hänen salaisuutensa. Hänellä ei koskaan ole mitään matkapassia, mutta kulkee kuitenkin kaikkialla vartioita pelkäämättä. Jos hän jolloinkulloin taitaa heille kiusaa tehdä, katsoo hän sitä suureksi ansioksi. Pellolla menee hän työmiesten luokse ja juttelee heidän kanssaan valtakunnan asioista. Hän ei tarvitse sitä, mitä sanomalehdissä seisoo. Hänellä on paremmat tiedot. Härän-ajajia kulkee kylän kautta Serbiasta, Rumäniasta, kuormankuljettajia Puolasta: näiltä hän urkkii uutisia, näiden kautta tietää hän kaikki, mitä Europassa tapahtuu ja jota sanomalehdet eivät saata kertoa. Ja hän on kaukana epätoivoon joutumasta; päinvastoin on hän ihan varma siitä, että mitä keväällä ei tapahtunut, se on syksyllä tapahtuva, varma kuin kuolema. Hänen tapansa oli säännöllisesti päättää näillä sanoilla: "no, no! kyllä minä vielä syön viinirypäleitä pehmeän leivän kanssa!"

Jotka käsittävät tätä salamietteistä sananpartta, tietävät, mikä hirveä väitös se on unkarilaiselta, että hän joskus vielä tahtoo syödä rypäleitä pehmeän leivän kanssa!

Kampós herra oli sen ohessa isännällensä erinomaisen uskollinen. Garanvölgyi saattoi jättää hävinneen taloutensa hänen huostaansa yhtä turvallisesti, kuin jos joku hallituksen asiamies olisi sitä silmällä pitänyt. Jos joku petti Garanvölgyiä, ei Kampós herra saanut rauhaa ennenkuin vuorostaan oli pettäjän pettänyt. Jos Iczig[17] vehnän-näytteestä poimi pois lusteen siemenet ja vastaan-ottaessaan vaati yhtä puhdasta vehnää, kosti Kampós sillä tavoin, että seuraavalla kertaa antoi Iczig'ille koetusviinaa jäätyneessä pullossa ja petti häneltä siten pari astetta. Semmoisista toimista nuhteli häntä tavallisesti herra Adam.

— "Se on hirveätä, kuinka Unkarin kansa turmeltuu tässä sortotilassa! Tämä rehellinen, suora, sydämellinen kansa oppii pettämään, takaisin pettämään, valehtelemaan, väärin vannomaan."

— "Inculpata tutela" (pakko-suojelus), lausui silloin Kampós.

Herra Adam tarkastikin ainoastaan sentähden Kampós'in tilikirjoja, jottei tuommoisia repressalioita niissä löytyisi.

Mutta todellakin eriskummaisia kohtia tavataan tämmöisen unkarilaisen huoneenhaltian tileissä.

Niissä on esimerkiksi yksi menojakso: " Köyhäin poikain[18] hyväksi ", joka sisältää:

"Leipää, silavaa, viiniä, viinaa, viitta, saappaat, hattu;" harvemmin "rahaa", mutta sitä useammin "yksi porsas."

Kuinka ulkomaan ekonomit tätä nauraisivat, jos siitä tietoa saisivat! Jakelevat ruokaa rosvoille, eivätkä anna heitä ilmi piirikunnan komisarjukselle!

Mutta jättäkäämme asia sikseen; minä en ota sitä tässä tarkemmin selittääkseni.

Kerta taas tätä menojaksoa tarkastellessaan havaitsi Garanvölgyi siinä seuraavat kohdat:

" Sándor'ille[19] leili ménes'in-viinia…"

"Sándor'ille yksi pari hirvennahkaisia saappaita…"

"Item: Sándor'ille villainen ihokas…"

"Ditto: Sándor'ille hänen repeteri-kellonsa korjauksesta 3 florinia."

"Samoin: Sándor'ille eräisin tarpeisin 10 florinia."

Herra Garanvölgyi tiesi kysymättäkin aivan hyvin, mihin köyhäin poikain luokkaan mainittu Sándor kuului. Kunnon mies, pakolainen, joka koettaa välttää kohtaloansa ja jonka täytyy viettää päivänsä piilossa, tänään täällä, huomenna tuolla. Missä hän tunnetaan, sieltä hänen on pakeneminen. Kylläksi kurjuutta. Suuri kysymys: eikö olisi parempi astua sota-oikeuden eteen ja sanoa: "minä tulin, hyvät herrat, mitä olen velkaa? Tahdon maksaa."

Garanvölgyin kuitenkin tässä asiassa pisti hiukan vihaksi, että ken hyvänänsä tämä kovin surkuteltava ihminen olkoonkin, hän kuitenkin semmoisessa tilassa saattaisi vaatimuksiansa vähäisen alentaa.

— "Minä en sano sitä, ettei hänelle tule viiniä antaa, mutta miksi juuri ménes'ia?"

— "Jättäkää se siksensä, kunnioitettu herra", jupisi tuo lyhytläntä mies, jota tämä muistutus ei ensinkään miellyttänyt.

— "Entäs hirvennahkaiset saappaat? Ei itsellänikään koskaan ole ollut semmoisia, ei ainakaan maalla."

— "Tuon raukan jalkoja arastaa kovin muissa saappaissa."

— "Sitte repeteri-kellon korjaus."

— "Senhän olen minä hänelle lahjoittanut."

— "Sekin vielä lisäksi! No, mutta eräisin tarpeisin? Mihin helkkarin tarpeisin olette antanut hänelle kymmenen florinia?"

— "Pyydän nöyrimmästi, kunnioitettu herra, älkää suvaitko kysyä noin paljon. Tahtoisin sanoa, että ennemmin antaisin ne omista varoistani, ellen tietäisi, että kunnioitettu herra kovasti katuisi sitä, jos kerran saisi tietää, kuka se oli, jota hän soimasi."

Salaisuus ei tehnyt Garanvölgyiä uteliaaksi, hän lausui siihen vaan:

— "Joku on taas tehnyt teidät narrikseen."

— "Suokaa anteeksi — ei tällä kertaa. Älkää sitä sanoko! Semmoinen asia, josta kerran olen tullut vakuutetuksi, ei ole mikään hairaus."

— "Älkää sitä väittäkö! Ettekö äskettäin antanut uutta viittaanne jollekin, joka vakuutti olevansa Bem'in adjutantti, vaan jonka te viikon perästä sen jälkeen Eger'issä tapasitte kyyppärinä."

— "No, se tapahtui silloin, yhden kerran, se on totta. Mutta nyt ei ole ensinkään epäilemistä, että se on hän."

— "Ken?"

— "No, jos sen ilmoitan, hypähtää kunnioitettu herra heti ylös pöydän vierestä ja pyytää minua kohta viemään itseään hänen luoksensa."

Herra Adam pudisti päätään.

— "Miksi hän nimittää itseään?"

Tuo kelpo, pieni, lyhyenjäntterä mies joutui hetkeksi hämille: ilmaisisiko hän tuon suuren salaisuuden? Se oli jo hänen kielensä päässä, mutta hän painoi sen taas alas; sitte se tuli hänen nenäänsä ja hän kynsi sitä; vihdoin se tunkeusi hänen silmiinsä, ilmestyen siellä kahden suuren kyyneleen muodossa, jotka, kun hän niitä palleroisella kädellään pyyhki pois, vuotivat tunnustuksena ääneen ulos hänen suustaan.

— "Hän se on, hän se on, meidän ikuisesti muistettava Sándor Petöfimme…"[20]

Herra Adam löi väkevästi nyrkkinsä pöytään ja huokasi sen jälkeen syvästi.

Huokaus puhui runoilijan muistoksi, lyönti oli sille aiottu, joka anastaa tämän jumaloitun nimen.

— "Oletteko koskaan tuntenut Petöfiä?" kysyi hän murheellisesti huoneenhaltialta.

— "Miksen olisi häntä tuntenut, osaanhan kaikki hänen värssynsä ulkoa."

— "Mutta oletteko nähnyt häntä elävältä?"

— "Elävältä häntä en ole nähnyt, mutta minä saatan häntä aivan elävästi mieleeni kuvailla."

— "Hänen kuvaansa te ette ole nähnyt?"

— "Sen laitaa eivät maalarit ymmärrä."

— "Onko hän tuon muotoinen?" kysyi Garanvölgyi, avaten albumia, jossa runoilijan muotokuva oli nähtävänä.

— "Oi, hän on nyt muuttanut kasvonsa ihan toisenlaisiksi, jottei häntä tuosta kuvasta tunnettaisi."

— "Mutta sanokaapas, mitä syytä teillä on uskoa häntä Petöfiksi?"

— "Se, että hän kaikista osaa sepittää värssyjä. Joka päivä kirjoittaa hän niitä vaikka viisikolmatta, joista toinen on toista kauniimpi."

— "Tahtoisin mielelläni nähdä yhden semmoisen runon."

— "Vaikkapa sata, heti paikalla; pyydän teitä vaan vähäisen odottamaan."

Ja tuo innokas isänmaan-rakastaja veti liivintaskustansa esiin kynäveitsen, jolla rupesi ratkomaan auki takkinsa alustaa: sinne sisään neulottuina säilytti hän noita kalliita, mutta pelättyjä runoja.

— "Näyttäkääpäs! Tuo käsiala, sen näen jo kaukaa, ei ole Petöfin."

— "Hja, sillä hän on muuttanut senkin, jottei hän sen kautta joutuisi kiinni."

Garanvölgyi otti nuot kaikenlaisille paperirääsyille kirjoitetut runot ja alkoi niitä lukea.

Tietysti ne olivat hirveintä riimin-töherrystä, mikä koskaan vielä on ollut lämmityksen apuna sanoman-toimittajan kammissa.

Adam herraa ei nyt enää suututtanut petos, vaan huoneenhaltian typeryys.

— "Rakas ystäväni", sanoi hän, laskien kätensä papereille, joita Kampós jo innokkaasti halusi takaisin, saadaksensa niitä taas poveensa neuloa, "oletteko kuullut juttua yksinkertaisesta miehestä, joka pimeässä läski-mykyjen sijasta, joita vaimo hänelle oli keittänyt, söi samana päivänä syntyneet pienet kissanpojat?"

— "Olen", vastasi lyhytniskainen mies, mutta ei käsittänyt ensinkään, mitä yhteyttä näillä molemmilla asioilla keskenänsä oli.

— "Ja luuletteko, että kenelläkään olisi niin huono maisti, ettei hän voi eroittaa kissanpoikia läski-my'yistä, ennenkuin on ne syönyt?"

— "En suinkaan minä."

— "Mutta minä luulen. Tehkää hyvin — tässä kissanpojat!" Ja tämän sanottuaan antoi hän hänelle takaisin epäperäiset runot.

Kampós herran muoto meni nyt semmoiseksi kuin maksajan, jonka rahaseteleitä väitetään "vääriksi." Ihmisen on vaikea uskoa, että mitä hän tähän asti täydellä luottamuksella on hopeana pitänyt, vastedes ei ole muuta kuin paljas fidihus. Tämän mukaan olisi hänen ollut luopuminen kaikista niistä, mitä hän tuolta "suurelta pakolaiselta" tähän asti oli saanut salaisesti tietää? Tämän mukaan ei tuo salainen kirjeenvaihto Bem ukon kanssa olisi totta. Tämän mukaan olisi siis tuokin lohdutus siksensä heitettävä, että Aasiassa vielä löytyy skytho-magyareja, seitsemän heimokuntaa, joiden vaan tarvitsee rakentaa silta Bosporin ylitse, tullaksensa tänne. Vaan tässä on enemmän luopumista, kuin mitä yhdeltä ihmiseltä ennen aamiaista saapi vaatia.

— "Mutta, suokaa anteeksi, kun hän niin elävästi osasi esiin tuoda kaikki ne vaivat, joitten kautta hän pelastui tappelusta ja mitenkä hän siitä pakeni, että hänen puhuessansa sen melkein edessänsä näkee. Kun Segesvár'in tappelun jälkeen kokonainen sotnia kasakoita ajoi häntä takaa, asettui hän selkä puuta vastaan ja antoi niiden lähestyä; seitsemän heistä hakkasi hän maahan; kahdeksannen halkaistuansa särkyi häneltä miekka satulanpukaan. Silloin teki hän itsensä kuolleeksi eivätkä kasakat enää häneen kajonneet. Mutta sen jälkeen tulivat saksilaiset tappelun perästä kaatuneita hautaamaan. Hän riisui kaatuneelta kasakalta turkit, veti ne yllensä ja puki kasakan omaan attilaansa;[21] ja se oli hänen pelastuksensa, sillä kun saksilaiset tutkivat attilaa, löysivät he siitä hänen taskukirjansa, jossa oli 120,000 florinia amerikkalaisissa pankinseteleissä sekä yksi sotalaulu. Setelit polttivat he, laulun huomasivat Petöfin tekemäksi ja silpoivat kasakalta pään hänen sijastansa. Hänet he sitte hautasivat; mutta ylimmäiseksi kun oli sattumalta laskettu, kaivoi hän itsensä yöllä ylös maasta ja pakeni metsäteitä pois. Seuraavana päivänä kuuli hän jo itseänsä takaa ajettavan. Silloin joutui hän eräälle purolle, joka juoksi maanalaiseen koloon. Hän syöksi sinne sisään; kolme päivää kuleksi hän pimeässä maan alla, veden ajamana, kunnes neljäntenä päivänä puro hänet taas toi ulos maan toiselle puolelle, juuri Unkariin."

— "Luulinpa jo: Amerikkaan."

— "No, minä näen, ettette mieli mitään uskoa, sentähden en virka tämän enempää. Liikuttava tapaus se kuitenkin on, että joku Bihar'ista on tullut Borsod'iin, matkalla syömättä muuta kuin kuusensiemeniä."

— "Varsinkin Suuri-Kumanian poikki, jossa ei mitään kuusia kasva. Mutta se on hyvä. Minä uskon jo 'kaikki', kun vaan käsketään. — Koska kuitenkin tuo mainio runoilija itse ja minä olimme varsin hyvät tuttavat, niin sanokaapa, eikö hän ole lausunut mitään halua tavata minua?"

— "Voi, joka päivä puhuu hän teistä, kunnioitettu herra. Mutta hän sanoo: minä en tahdo tavata vanhaa ystävääni, jotten saattaisi häntä mihinkään pulaan."

— "Se jalo sielu!"

— "Pyydän nöyrimmästi, älkää ivatko häntä! Hän tietää enemmän kuin me." Tässä katsoi Kampós varovasti ympärillensä, joka ei ollut vähäinen asia hänen lyhyelle niskallensa, nähdäksensä kuultelisiko kukaan, ja sitte suutansa kämmenellään puoleksi peittäen kuiskasi hän herra Adamin korvaan: "Näinä päivinä antoi hän minulle tiedoksi, että tämä Ritter ainoastaan sen vuoksi on muuttanut tänne kylään, jotta hän saisi tietää, mitä kunnioitettu herra puhuu, ja siitä hän eräiltä tahoilta saa vuosittain kymmenentuhatta florinia."

Adam herra purskahti nauruun tästä hirmutiedosta.

— "Todellakin, rakas ystäväni, uskokaa pois, että nuot eräät tahot siitä tiedosta, mitä minä puhun, eivät pane alttiiksi kymmentä äyriäkään. Vaan kuitenkin, jos teidän salainen hoidokkaanne noin hyvin muistaa minua, tehkää hyvin ja kysykää häneltä, muistaako hän vielä, missä ja koska me kohtasimme toinen toisemme Wien'issä; missä hotellissa ja millä sanoilla me toisistamme erkanimme?"

— "No, siitä saan heti paikalla häneltä tiedon."

Tämän sanottuansa Kampós herra tuskin malttoi odottaa siksi, että oli tilikirjat takaisin saanut; hän riensi kotia ja juoksi sitte siihen salaiseen piilopaikkaan, jossa hänen oli tapa ruokkia pakolaistansa.

Missä paikassa tuo salainen turvalinna oli? Sen ilmi antaminen nyt jo olisi synkintä petosta, ilkeintä kavallusta. Älkäämme tiedustelko tätä Kampós herran salaisuutta.

Siinä kylläksi, että tuo kunnioitettava, innokas isänmaan-ystävä kahden tunnin kuluttua, posket punaisina ja väsymyksestä läähöttäen, niinkuin etäältä tuleva tahi pitkän mutkan tehnyt, taas tulla puuskahti sisään herra Adamin luokse.

Tämä oli jo unhottanut koko asian. Hän luuli, että valkea oli valloilleen päässyt.

— "Olen puhunut hänen kanssansa!" huohotti tanakka herra; "tulen hänen luotansa. Tulen kuin tulenkin. Tokko hän muistaa yhtymystä Wien'issä? Suokaa anteeksi!"

— "Vai niin! Mutta pyyhkikää ensiksi hiki pois otsasta, oikeinpa se valuu tukastanne."

— "Kiitän nöyrimmästi; minun ei ole nälkä." Hän ei tietänyt, mihin vastasi, niin täynnä hänen päänsä oli "pää-asiasta." — "Niin, syyskuun 27 p:nä 1848 yhtyivät Wien'issä 'Kultaisessa karitsassa' Petöfi ja kunnioitettu herra Adam Garanvölgyi. Silloin erosivat he toisistaan näillä sanoilla."

Tässä pysähtyi innostunut mies hengähtääksensä; ja jotta jok'ainoa sana tulisi oikein kerrotuksi, veti hän esiin lompakkonsa takin-taskusta. Suurella näppäryydellä aukasi hän siitä salaisen sopen; tähän oli jotain merkitty hänen omalla salakirjoituksellaan, jonka johtona oli se, että vokalien sijasta käytettiin numeroita 1, 2, 3 j.n.e., jommoisesta kirjoituksesta oli hirveän vaikea saada selkoa. Tämän salakirjoituksen avulla hän vielä kerran vakuutti itseänsä puheenalaisen lauseen todenperäisyydestä; varovalla katsannolla lähestyi hän sitte herra Adamia, asettui ihan hänen viereensä ja, osoittaen sormellaan noita salaisia rivejä, katsoi vilkkailla silmillä Adam herran vakaisin, hyväntahtoisiin kasvoihin, tutkiaksensa niistä lauseen vaikutusta.

— "Viimeiset sanat olivat: tappelu-tanterella tapaamme toisemme!"

Kampós ei ollut odottanut mitään vähempää, kuin että herra Adam nämät sanat kuultuansa vaipuisi selkänsä takana seisovaan nojatuoliin ja vapisevin huulin huutaisi: "se on hän!" Kuinka suuri oli siis hänen hämmästyksensä, kun tämän odotetun katastrofin sijasta Garanvölgyi kylmäverisesti veti esiin lompakkonsa, otti siitä kymmenen kappaletta hopealla ja kullalla koristettua viiden florinin Reichsschatzschein'ia ja häijynparisesti lausui:

— "Se on hyvä, rakas Kampós; juoskaa vielä kerta takaisin tuon arvoisan 'Armer rajsender'in' (matkustaja raukan) luokse ja sanokaa hänelle, että Petöfi on jättänyt jälkeensä sen kirjallisen todistuksen, ettei hän ikänä mene Wien'iin; minä taas en tietääkseni vielä koskaan ole ollut edes matkalla Wien'iin päin. Tämä vähäinen raha antakaa hänelle matkakustannuksiin."

Kampós herrasta tuntui, kuin hänen oikean jalkansa alta maa kohoisi, vasemman alta taas vaipuisi, niin että hän oli pakoitettu tarttumaan kiinni takkinsa nyöreihin, jottei menettäisi tasapainoa. Olisiko siis kuitenkin tekemistä petturin kanssa? Se on hirveä tieto semmoiselle kunnialliselle ihmiselle, joka luulee jokaista yhtä rehelliseksi, hartaaksi, viimeisen paitansa antavaksi isänmaanrakastajaksi, kuin itse on.

Itse hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtunut; se on vaan varma, että kun hän taas nosti päätään, pyytääksensä herra Adamilta lisäksi selityksiä, hän huomasi käyvänsä maisi-pellon äärellä. Kartanosta tänne asti kulkeissaan ei hän ajatellut tämän maailman asioita. Vasta täällä hiljaa kahisevien maisi-vainioin keskellä alkoi hän taas tointua ja, miettien mitä oli kuullut, katsoi hän sitä ikuista kadotusta ansaitsevaksi synniksi, jos ei viimeiseen sanaan asti pitäisi herra Adamin puhetta pyhänä ja totena. Sen mukaan oli siis tuo toinen hirveällä tavalla poikennut totuudesta. Sen mukaan oli tuo ihminen pitänyt häntä äärettömänä narrina! Hän oli joka yö, kun jo kaikki talossa nukkuivat, ottanut ruokakorin ja vienyt sen pimeässä tiettömien peltojen kautta viinitarhaan; siellä teki hän suuren mutkan, hiipiäksensä toiselta taholta viinihuoneesen, jossa hän piti turvattiansa kätkettynä; tämän huviksi pelasi hän pois joka päivä neljä viisi florinia vaivalla ansaitusta palkastansa; hän vaatetti häntä, lahjoittipa hänelle vielä kellonkin, jotta hän tietäisi, mikä aika oli. Näitä hän ei kuitenkaan yhtäkään katunut. Mutta haikeasti valittaen syytti hän häntä noista katkerista mielenkuvituksista, joita tämä niin runsaasti oli hänelle tuhlannut. Kuinka hän oli hänestä huolta pitänyt! kuinka hänen tähtensä ollut peloissaan, kuinka monta yötä valvonut! häntä ei maittanut ruoka eikä juoma, aina vaan oli toinen hänen mielessään. Ja sitte nuot kauniit, petolliset unelmat, joita hän puhui hänen päänsä täyteen: loistavista, mainehikkaista, onnellisista tulevaisuuden päivistä unkarilaisille! Unkarin onnellisempi tulevaisuus on siis kaikki pelkkää valhetta?! Tätä hän alati mielipahalla ajatteli. No niin, mutta kaikki nämät on hän myöskin hänelle sanova, jahka he vaan sattuvat yhteen. Kun on juljennut pitää pilkkana hänen rehellistä, isänmaallista sieluansa!

Tällä kertaa hän ei poikennutkaan mihinkään polulta, vaan kulki suoraan sitä tietä, joka meni viinihuoneesen. Sinne tultuansa avasi hän ulko-oven ja astui sisään, vihoissaan painaen hattuansa syvemmälle päähän ja muistaen tähän asti olleensa niin yksinkertainen, että tikapuita myöten oli ryöminyt katolle ja sieltä luukusta puikahtanut holhottiansa tervehtimään. Jospa olisi edes tämän tekemättä jättänyt!

No, mutta hänkin on tästä nyt osansa saava! Kuinka hän on hämmästyvä, havaitessaan että entinen jumaloitsijansa suoraan astuu hänen eteensä, hattua päästänsä ottamatta!

Kampós herra työnsi pois tieltään pari tyhjää viinitynnyriä, jotka olivat vieritetyt porstuaan sentähden, ettei huone näyttäisi asutulta, meni vihasta kuohuvalla mielellä "lepopaikan" ovelle ja astui siitä kolkuttamatta sisään.

Häntä odotettiin.

Tuo kuuluisa mies, jota siksi, kuin kenties saamme selkoa hänen todellisesta nimestänsä, olemme pakoitetut nimittämään "kunnioitetuksi herra Onnettomaksi", oli jo tuntenut sahramin hajua[22] sen verran, että tästä tiedustelemisesta pihti syntyisi hänelle; hän oli sentähden ryhtynyt semmoisiin toimiin, että hädän tullessa voisi olla tappeluun valmiina, s.o. hän oli turvalliseen paikkaan korjannut kaikki, mitä hänellä tuvassa oli käytettävissään: kellon, kamman, pöytäkalut ja käsiliinan; yllensä oli hän pukenut kaikenlaisia vaatteita: päällimmäisenä oli uudenaikuinen, sämpylän-värinen talvitakki, jonka sivutaskusta punaisen silkki-nenäliinan kulma hohti näkyviin.

Tämä suuri mies oli aivan pulska ulkomuodoltaan, että hän vaikutti kunnioitusta heikkosydämisissä ihmisissä. Hänen vartalonsa oli pitkä, suora, sankarin kaltainen; viikset sysimustat, niinkuin kahden kysymysmerkin hännät ylöspäin kierretyt; sileäksi ajettujen poskien alla puolikuun muotoinen tuuhea parta; kasvot punaiset ja pulleat; musta tukka keskeltä kahtia jaettu, niinkuin János Hunyadi'n muotokuvassa nähdään. Hänellä oli Unkarilaisen kasvot, niin suopeat, rehelliset, avonaiset, että kuka hyvänänsä ensi katseessa kenties olisi niistä pettynyt.

Minä en sitä mainitsekaan Kampós herraa nuhdellakseni, että hän, kun taas näki miehen edessään ruumiillisessa muodossa, heti unhotti päätöksensä ja kaappasi niin sievästi hatun päästään, kuin jos se vaan unhotuksesta siihen olisi jäänyt.

— "No, hyvä herra, mikä toi teidät taas takaisin luoksemme?" puhui hänelle tuo arvoisa onneton semmoisella armollisella halpuudella, jolla joku prinssi vastaan-ottaa kunnioitusta osottavan lähetyskunnan.

Kampós herra joutui, suoraan sanoen, suuresti hämille. Kun hän kuuli tämän sydämen pohjasta lähtevän metalli-äänen, oli hänen mahdoton uskoa, että sekin voisi olla valhetta, ja sattumalta katsahtaen hänen silmiinsä, oli hän milt'ei suudella hänen kättään ja pyytää häneltä anteeksi, ennenkuin lausuisi, millä häntä aikoi loukata.

— "Hyvä herra! Pyydän sata kertaa anteeksi. Tulen nyt armollisen herran luota, herra Garanvölgyin luota. Älkää pahastuko, mutta armollinen herra sanoi todellakin, ettei hän muista omasta puolestaan koskaan olleensa Wien'issä; sen vuoksi…"

Arvoisa onneton astui askelen taaksepäin, vaati, vasemmalla kädellä viitaten, vaiti-oloa ja keskeytti häntä liikutetulla äänellä:

— "Älkää puhuko enempää! Minä päästän teidät siitä."

Kampós herra hämmästyi kovin ja katsoi sopivimmaksi anteeksi-pyynnön osotteeksi avata kädessään pidettyä lompakkoansa.

Suuri mies laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja lausui, katkerasti päätään pudistaen, varsin murheellisella äänellä Kampós'ille nämät soimaavat sanat:

— "Minä ymmärrän sinut, ihminen! Tämä siis on unkarilaisten ystävyyttä! Tämä suurten nimien sädekehä! Häpeä ja häväistys! Kun kunnottomasti asettaa paulan vainotun patriotan eteen, jotta tämä siihen takertuisi! Kun kavalalla jesuitan-juonella tiedustelee häneltä sanoja, joista sitte sopii hänelle huutaa: 'pereat!' — Minä tunnen teidät. Te, jotka pelkurimaisesti olette karttaneet vaaraa, koetatte nyt, jottei semmoisen vainotun isänmaan-puolustajan läheisyys saattaisi teidän kurjaa elämäänne vaaran alaiseksi, päästä hänestä irti. Häpeä sille kansalle, joka semmoisia sikiöitä suuriksi miehikseen nimittää! Petosta, kavaluutta joka askelella! Salaisuutemme uskomme vakojille, päämme laskemme salamurhaajain käteen, onnellisuuttamme pitävät pahat henget leikkikalunaan. Vaan vapiskaa! Koston päivä on tuleva ja se on oleva kauhea päivä. Muistakaa silloin, että olette kadehtineet leipäpalaa vainotulta patriotalta ja sulkeneet oven häneltä. Vapiskaa! vapiskaa!"

Kampós herra kehottamattakin jo vapisi kiireestä kantapäähän asti. Hän arveli, ettei tätä hirveää uhkausta vastaan mikään olisi niin hyvä suoja, kuin noiden viidenkymmenen florinin antaminen.

— "Pyydän nöyrimmästi anteeksi; armollinen herra lähettää tässä viisikymmentä florinia."

— "Hahaha!" huudahti jalo mies, kiivaasti tarttuen tarjottuihin pankinseteleihin semmoisella hurjistuneella liikunnolla, että Kampós herra ei mitään vähempää odottanut, kuin että hän heti paikalla ne kappaleiksi repisi. "Viisikymmentä florinia!" huusi katkerasti pakolainen, kohottaen noita kymmentä kappaletta Reichsschatzschein'ia taivasta kohden. "Näetkö tätä, isänmaani? Minä, joka kymmenen kertaa uhrasin edestäsi henkeni, joka verelläni kastelin ääriäsi toisesta päästä toiseen, minä saan nyt palkaksi siitä viisikymmentä florinia. Oi kurja, hylätty isänmaani!"

Kampós herran sydän oli todellakin kovin heltynyt ja hän rupesi jo hapuilemaan nenäliinaansa takataskusta, jonka hankkeen ylhäinen mies kuitenkin väärin käsitti, sillä hän ryntäsi äkkiä häntä vastaan ja, tarttuen hänen rintapieleensä, kiljasi:

— "Tunnusta, valapatturi, että minulle lähetettiin sata florinia ja että siitä olet viisikymmentä pidättänyt!"

Mutta tämä oli jo semmoinen sana, josta itse Kampós herrakin saattoi vimmastua.

— "No, mutta kuulkaa toki, herra, sitä älkää minulle sanoko! Jos ette minua usko, niin tulkaa kanssani armollisen herran luokse, puhutelkaa häntä itseä. Minua älkää epäluulon-alaisena pitäkö. Katsokaa!"

Suuri pakolainen mittasi pöyhkeällä silmäyksellä lyhyttä miestä ja tukki ylpeän-rehtavalla äänellä hänen suunsa:

— "Minä ylenkatson teitä, sinua, sinun herraasi ja hänen viheliäisiä almujansa", ja tuota viheliäistä almua molempien käsiensä välissä vihaisesti hieroen — pisti hän sen taskuunsa.

Ja vielä kerran ylenkatseellisesti silmäillen pienen tilintekijän lyhyen-jäntterää ruumista, lähti hän juhlallisin askelin pois huoneesta.

Kaiken tämän katkeruuden ohessa oli hänellä kuitenkin vielä niin paljon mielenmalttia, että hän pöydällä olevista molemmista hatuista otti mukaansa paremman, joka sattui olemaan Kampós herran, tälle muistoksi sen sijaan jättäen vanhan Kalabrian konsonsa.

Porstuan ovella seisahtui hän ja huomaten, että tuon kunnon miehen silmät yhä tirkistivät hänen jälkeensä, kääntyi hän vielä kerran takaisin ja, laskien kätensä otsalleen, puhkasi:

" Nagy a világ, végtül végig bujdosom."

(Laaja on maailma, äärestä ääreen sen kierrän).

Ja hän syöksi ulos.

Kampós herra oli omasta mielestään kuin pahantekijä. Jos se kuitenkin olisi ollut "hän!" Millä jaloudella hän puhui! Kuinka hän oli kiivastunut! Tuskin sopinee epäillä, että hän kuitenkin oli joku. Jos mikä onnettomuus kohtaa häntä, ei Kampós herra koskaan voi saada omantunnon rauhaa.

Hän otti itselleen muistoksi pakolaiselta sinne jääneen vanhan hatun ja pani sen tallelle erääsen kirstuun.

Vaan tuo lause: "Nagy a világ, végtül végig bujdosom!"

Tämän säkeen on todellakin tuo suuri runoilija kirjoittanut.

Mutta suuri pakolainen vielä samana hetkenä pakeni — ei maailman toiseen päähän, vaan kylän toisessa päässä olevaan kastelliin, jossa hän esitti itsensä Ritter von Ankerschmidt'ille Sáros'in vapaajoukon[23] jäseneksi, jota hallitus ei ollut kylläksi palkinnut ja joka, komitatin asujamiston vainon alaiseksi jouduttua, oli pakoitettu vaeltamaan pois muihin komitateihin, palkintoa ja arvonsaantia etsimään.

Tällä matkalla oli hänen nimensä Richard Marczián. Ei tosin niin loistava, kuin se, josta häntä viimeiseksi oli karkotettu, mutta hyvä kyllä jokapäiväiseksi tarpeeksi — niin kauan kuin se ei revennyt.

III.

Vanha sotamies ja hänen perheensä.

Ritari Ankerschmidt oli kyrasieri-majurina asunut monta vuotta Unkarissa; hän oli oppinut tuntemaan tasankomaan kaupungit ja viihtyi siellä varsin hyvin.

Seurasi sitte semmoiset vuodet, joina hän näki entiset tuttavansa, niitten joukossa asekumppaneitansakin, vihollisina edessään. Sekin aika oli loppunut.

Haavat, jotka hän tappelukentällä entisten ystäväinsä nostamassa taistelussa oli saanut, antoivat hänelle syytä luopua palveluksestaan ja peräytyä yksityiselämään.

Hänen vaimonsa oli erään Wien'in pankkiirin tytär, jonka kuoltua hän sai noin puolen miljonaa.

Tutkittuansa silloisia rahaseikkoja, jotka eivät olleet nykyisiä ensinkään paremmat, tuli sotavanhus siihen päätökseen, että on paras panna rahat johonkin häviämättömään omaisuuteen. Unkari oli siihen aikaan uusi Amerikka, jossa Ritter von Ehrenfels'in neuvoja[24] noudattaen ehkä olisi voinut ilmaiseksi saada maata; mutta puhtaasta rahasta saattoi varmaankin hankkia itselleen sangen kauniin kartanon. — Valtakunnassa oli silloin yhtäkkiä seitsemänkymmentä miljonaa pankinseteleitä joko tuhaksi poltettu taikka muinaisjäännöksiksi muuttunut; monet ihmiset olivat velkaantuneet, toiset taas häviöön joutuneet; kilpailua vähän, myytävää paljon. Epäilemättä saattoi silloin sangen edullisesti päästä varsin uhkean omaisuuden haltiaksi.

Ritari ei myöskään ollut se mies, jota vähäpätöiset esteet olisivat peloittaneet. Luonnoltaan jäykkänä, taisteloon ja komentoon tottuneena, pani hän luottamuksensa uuden järjestelmän rautaiseen kovuuteen ja yhtä paljon omaan päällikön-taitoonsa.

Hänen perhe-advokatinsa, tohtori Grisák, jonka toimeksi hän oli antanut kartanon hankkimisen, toimitti hänelle sangen hyvän kaupan rouva Pajtay'lle annetun eläketilan ostamalla. Hän sai kaksituhatta holdia parasta viljelysmaata 160,000 florinilla, joka siitä oli aivan vähäpätöinen hinta. Muut rahat saattoi hän käyttää kartanon kuntoon-panemiseen. Tämän oston laadusta ei tosin ritari paljon tiennyt; vasta perästäpäin huomasi hän ehdot tuon vanhan kastellin suhteen, mutta kun niitä ei käynyt oikaiseminen, tyytyi hän asian laitaan ja rakensi sen edustalle.

Ankerschmidt'in taloutta ansaitsi käydä katsomassa, sillä sen vertaista tuskin oli likitienoilla. Hänellä oli höyrymylly sekä kylvö-, leikkuu- ja puima-koneita; viinapolttimo, syöttöhuone, sokurinvalmistus-laitos; pulskeita Mürzburg'in lehmiä ja Yorkshiren sikoja, Egyptin mumia-ohraa, oivallisia puna- ja valkojuurikka- sekä repsi-vainioita; rakennukset olivat kaikki tulikivellä katetut, ja jotta kaikista olisi hyöty, oli pehtorista alkaen halvimpaan renkiin asti palkollisiksi otettu ahkeria, raittiita tschekkiläisiä. Varovaisuudenkin vaatimuksista oli täydellisesti huolta pidetty. Kaikki ulkotöissä oleva väki: jahtimies, metsänhoitaja, sikopaimen olivat varustetut oivallisilla kaksipiippuisilla rihlapyssyillä; kastellin tornissa oli hätäkello, jonka soidessa vartiajoukon tuli sotamiesten tavalla kokoontua määrättyyn paikkaan ja pontevasti torjua mitä hullunrohkeata päällekarkausta ehkä tehtäisiin. Joka talli, aitta, lato oli varustettu kauas näkyvällä, loistavalla Triest'in "Azienda assicuratrice'n" (palovakuutus-seuran) päällekirjoituksella; vieläpä vilja-aumoissakin näki pitkäin tankojen päässä tämän kirjoituksen, jotta murhapolttajilta kaikki halu katoaisi. Yöllä taas vaeltelivat torvilla varustetut patrullit kastellin ympäri, siitä kaikkea vaaraa torjuaksensa.

Sillä tavoin saattoi toki Unkarissakin turvallisna elää.

Kylän vastaisessa päässä olevasta toisesta kastellista tiesi ritari vaan sen verran, että siinä asui joku äreä, kapinallinen oikeuden-istuja, joka jonkun lakitempun tähden, jota ritari ei käsittänyt, on suuttunut kälyynsä, ulottaen tätä suuttumustansa myöskin ostajaan; pahoittaa häntä vielä toinenkin asia, jota niinikään ei ymmärrä kukaan muu, kuin ministerit tuolla ylhäällä ja entiset kansan-edusmiehet täällä alhaalla; varsin helppo on kuitenkin olla hänen kanssansa torailematta, kosk'ei hän missään käy eikä häntä milloinkaan tiellä tapaa.

Ritari oli jo ennen vuotta 1848 jäänyt leskeksi. Silloin pani hän molemmat tyttölapsensa erääsen kasvatuslaitokseen, mutta maatilan omistajaksi tultuansa otti hän heidät mukaansa Unkariin ja asetti heidät erään Wien'istä tuotetun koti-opettajattaren hoidon alaisiksi.

Vanhempi tyttö oli silloin jo baalikuntoinen, nuorempi taas siinä ijässä, jolloin romanien lukeminen vielä ei ole virallisesti sallittu.

Neiti Hermine oli solakka, uljas kaunotar, kasvoiltaan monissa kohdin isänsä näköinen. Hänellä oli tämän kotkan-nenä, vaikka vienon kaareva, kuten naisella ainakin; tämän tuuheat silmäkarvat, mutta ei niin armottomasti ryppyyn vedettyinä; hänen silmänsä olivat siniset, jonkunlaisen haaveksivan surumielisyyden verhossa, ja hänen sievä-kuoppaiset poskensa olivat luonnosta sileät, eikä, niinkuin vanhan herran, partaveitsestä. Tällä oli sen lisäksi vielä pitkät viikset, jotka hän vuonna 1848 jätti kasvamaan, vaikka hän siihen asti oli noudattanut muitten upseerien tapaa ja pitänyt partansa ajettuna. Silloin oli myöskin syntynyt tuo sangen omituinen muoti, että viiksien arvon enentämiseksi anastettiin joku osa muuten ajetusta poskiparrasta.

Toinen neiti, Eliz,[25] lienee enemmän ollut äitinsä muotoinen, jota emme tunteneet. Pieni, pyöreä, hilpeä vartalo; sysimustat, kiehkuraiset hiukset; säihkyvät silmät, joka hetki valmiit itkuun ja nauruun; pikkuruinen suu, jonka alati täytyi joko puhua taikka laulaa, ja sen ohessa mitä herttaisin mielenlaatu, joka pian unhottaa pahat vaikutukset, mutta kauan säilyttää hyvät.

Oli juuri päivällisen aika, kun eräs kunnian-arvoinen pakolainen ritarille ilmoitettiin tulleeksi.

Perhe istui pöydässä; palvelija sanoi, että eräs onneton herrasmuotoinen mies pyysi, että hän laskettaisiin sisään.

— "Jos hän on onneton, astukoon sisään ja atrioitkoon kanssamme", sanoi ritari, jonka ankarat kasvot ja soturin-silmäys eivät suinkaan soveltuneet tämmöiseen leppeyteen.

— "Minä jätän hänelle sijani", sanoi äkisti ylös hypähtäen Eliz.

— "Mutta, Eliz, mitä ajattelette?" nuhteli häntä neiti Natalie, koti-opettajatar: hirveän viisas, oppinut ja hentotunteinen, mutta sen ohessa kovin laiha nainen. "Pysykää paikallanne. Georg panee kuvertin pöydän päähän."

Onneton herra astui sisään. Hänen olennossaan, esiintymisessään oli jotakin vainon-alaista maailman-tuskaa. Hänen maahan painuneet silmänsä, hänen ummistetut huulensa osoittivat, mitä sisällistä taisteloa hänen oli kestäminen ihmisten hyväsydämisyyteen turvatessaan. Kun hän astui ritarin eteen ja kumarsi seuralle, ei hän voinut tukehuttaa haikeata huokausta ja hänen äänensä sortui, kun hänen täytyi lausua seuraavat sanat:

— "Hyvä herra! Minä olen vainottu onneton."

— "Minä tiedän, minä tiedän", vastasi ritari, lyhyesti keskeyttäen hänen itse-esitystään. "Asettukaa pöytään! Te tulitte parhaasen aikaan, me syömme vasta soppaa."

Pakolainen istui osotetulle sijalle, niin raskaasti ja vapisevasti huoaten, kuin hän olisi ollut kuolemaan tuomittu, joka istuu viimeiselle atriallensa, ja hän koetti tehdä itsensä niin miellyttävän näköiseksi, kuin vaan sen on tapa, joka luulee tuntemattomain naisten itseään katselevan.

— "Herra ritari!" sanoi onneton, lusikan soppaan pistettyänsä. "Se jalo ystävällisyys, jolla te vastaan-otatte onnetonta, on teille kunniaksi; te ette ole tuhlannut sitä mahdottomalle. Minäkin olen taistellut teidän äärellänne."

— "Vai niin? Sepä varsin kaunista. Mutta syökää, sillä soppa jähtyy."

— "Kiitoksia!" Tätä seurasi pari lusikallista soppaa; niitten välillä vähän pathosta. "Minä olin todellakin palveluksessa." (Kaksi lusikallista soppaa). "Verelläni, hengelläni." (Kolme lusikallista soppaa). "Minä taistelin oikean asian puolesta, viimeiseen hengen-pisaraan asti." (Vielä muutamia lusikallisia soppaa). "Minä en pelännyt kuolemaa, en sukulaisteni vainoa." (Taas lusikallinen soppaa). "Minä panin alttiiksi kaikki, mitä minulla oli. Lopuksi henkenikin." Nyt täytyi onnettoman levähtää, sitte kuin hänellä ei enään ollut mitään uhrata, eikä liioin mitään lusikoita.

— "Missä rykmentissä palvelitte?" kysyi ritari epäluuloisella nenän-rypistyksellä.

— "Minä en taistellut pakosta, hyvä herra; se on suurin ylpeyteni. Olin eräässä vapaajoukossa."

— "Missä vapaajoukossa?"

— "Szirmay'n."

— "No ne jättivät minut kerran sievästi pinteesen. Se olivat määrätyt kuormastoa suojelemaan, mutta jonkun husari-joukon lähestyessä juoksivat he kaikki näkymättömiin; jouduin sentähden ikäänkuin kahden tulen, väliin likellä Kassaa. Tekin lienette siinä silloin ollut. Sillä muuta kertaa en muista, jossa tuo arvoisa joukko olisi ollut likellä minun joukkoani."

— "Minä olin siinä!" huusi onneton ja pisti samassa suuhunsa kaksi palasta tarjottua naudanlihaa. "Yksinäni jäin paikalle, kumppanieni paettua. Taistelin väkevämpää vihollista vastaan, niinkuin Horatius Cocles ypö yksinäni puusillalla, joka oli rakennettu syvän Hernádin ylitse, kunnes vihdoin vihollinen tuotti tykkejä ja muuan väsynyt kaksitoista-naulainen kuula sattui rintaani, niin että taintuneena syöksähdin alas jokeen."

— "Tuli ja leimaus! Älkää lausuko noin rohkeita sanoja!" huusi siihen ritari, jonka kärsivällisyys rupesi loppumaan. "Väsynyt kaksitoista-naulainen — johon semmoinen sattuu, se on kuoleman oma."

— "Kuula oli jo kovin väsynyt", selitti vieras.

— "Kuinka väsynyt hyvänänsä! Kedolla kieriessäänkin, vieläpä ryömiessäänkin se kaataa miehen, joka sen tiellä seisoo. Kaksitoista-naulainen kuula! Saakeli soikoon! Se on sangen suuri herra! — Miks'ette ota noita maksa-kimpaleita lihan lisäksi?"

Sankari katsoikin nyt parhaaksi jatkaa tykistön tutkimuksiansa maksa-kimpaleitten avulla, joita hän siihen tarpeesen käyttikin viisi kuusi kappaletta. Niin syntyi muutaman minutin äänettömyys, joka myöskin saattoi olla hiljaisen soimauksen osotteena siitä, että hänen itse-uhraustaan pyydettiin epäillä.

Vasta kun hän oli vyörytellyt viimeistä palasta paratiisi-kastimessa, katsoi hän hyväksi huoaten lausua:

— "Ja sen tähden täytyy minun pakolaisena kuleksia omassa kotimaassani."

— "Kuinka?" kysyi kenraali. "Osottihan hallitus tietääkseni kiitollisuuttaan ansiollisia kohtaan. Ettekö saanut mitään virkaa?"

— "Minä karkotettiin siitä. Kaikkialla uhkasivat minua salamurhaajat. Minun oli pakeneminen."

— "Eikö teillä ollut äiti kultaista?" kysyi hellätunteisella äänellä neiti Natalie.

— "Hänet murhasivat, minulle kostaaksensa."

— "Hirveätä! Oliko teillä siskoja?"

— "Nekin kaikki murhattiin. Kaksi kaunista sisarta. Niin suloisia, niin ihania, kuin molemmat neidet tässä. Nekin ovat kuolleet, murhatut." Ja tässä putosi pakolaisen hyvin harjotetuista silmistä kaksi kyyneltä alas kotletille; hän söi sen semmoisena, pusersipa vielä vähän sitrunaakin sen päälle.

— "Nuorukais parka!" huokasi hiljaisesti miss Natalie.

Ritari ei ollut niin liikutettu. Hän käänsi puheen toiselle tolalle.

— "Ja minkätähden jätitte herra Garanvölgyin suojeluksen?"

Mutta tämä kysymys ällistytti onnetonta niin, että hän pureksimatta nielaisi vast'ikään suuhun pistetyn palasen.

— "Kuinka teillä on se armo?" kysyi hän hämmästyneenä.

— "Kuinka minä tiedän teidän siellä-olostanne? Aivan yksinkertaisesti: minä metsästin siellä vuorten välissä ja näin teidät, kun istuitte viinihuoneen porstuassa. Jahtimieheni selitti sitte, ken olette. Mutta hän esitti asian niin, että olette joku paennut honvéd[26] taikka virkamies unkarilaisten leiristä, ja sitä pidin minäkin todenmukaisena."

— "Ja — teidän kunnianne — kuitenkin — saattoi kärsiä?"

— "Te tarkoitatte, että tiesin sen enkä antanut teitä ilmi?"

— "Se osottaa jaloa sydäntä."

— "Hyvä herra!" huusi kiivaasti ritari, jota tulokkaan silmänräpytykset jo rupesivat suututtamaan. "Minä olin karhu, joka tappelin vertaisteni karhujen kanssa; mutta en koskaan vainukoira, joka ajaa esiin otusta metsästäjälle."

Tästä selityksestä saattoi tulokas tutkistella ritarin mielen-alaa, että siinä on monen kerroksen läpi kaivaminen, ennenkuin kohtaa selkeää vettä.

Hän kaivoi siis syvemmälle.

— "Garanvölgyi luuli todellakin minun olevan vallankumouksen puoluelaisia ja talletti sentähden minua luonansa."

— "Sehän on tietty. Jokainen puolustaa niitä, jotka ovat samanmielisiä kuin hän itse."

— "Oi, mutta minä en ole samanmielinen kuin hän", kiiruhti tulokas puhdistukseksensa vakuuttamaan. "Senpätähden jätinkin hänet. Hän on kovin vaarallinen ihminen. Sekä hän itse että hänen huoneenhaltiansa Kampós vaivaavat päätänsä alituisilla kapinan-vehkeillä. Minuakin kehottivat siihen osaa ottamaan; he uskoivat minulle vaarallisimmat salaisuutensa, missä heidän aseensa ovat maahan kätkettyinä, kenen kanssa he ovat kirjeenvaihdossa ulkomaalla, koska heidän on aikomus…"

Ritari Ankerschmidt hypähti tulisesti ylös sijaltaan.

— "Herra! älkää jatkako! Mitä te puhutte, sitä en tahdo kuulla. Tätä ainetta älkää koskaan enään esiin tuoko. Minun talossani ei kukaan saa tehdä kantelijan virkaa."

N.k. Richard Marczián katsoi parhaaksi peräytyä tämän ankaran hyökkäyksen johdosta. Eihän hän tässä paikassa tahtonut mitään ilmi antaa. Eihän hän sentähden ollutkaan asiasta puhunut, hän tahtoi vaan osottaa avosydämisyyttänsä. Muuten hän ei voinut laiminlyödä osottamasta "lojalista" mielialaansa j.n.e.

Guvernantti yritti nyt antamaan puheelle lempeämpää muotoa. Hän johdatti sitä näytelmäkappaleisin ja tanssijaisiin. Haasteltiin Profeetasta ja Fideksestä. Päivällisen jälkeen toi Richard kuuluviin soittotaitonsa ja istui pianon ääreen; hän soitti Radetzky-marssin, Profeetan uvertyyrin ja Lucian arian, kunnes yht'äkkiä neiti Eliz ilmoitti haluavansa tietää, mimmoiselta csárdás[27] kuulunee. Tästä pahastui pakolainen ja nousi ylös; hänen ei muka ollut tapa soittaa semmoisia. Guvernantti nuhteli neittä sanoilla: "quelle idée;" tämä taas puikahti liverrellen sivuhuoneesen.

Sen jälkeen istui neiti Hermine pianon eteen ja laski irti muutamia "rêverie'eitä", erinomaisessa määrässä tahdista huolimatta; pakolainen säesti häntä obligati-huokauksilla.

Sittemmin siirtyivät naiset omiin huoneisinsa; ritari taas vei vieraansa tupakka-kamariin.

Täällä he tuskin olivat kahden kesken, kuin Ankerschmidt pisti omaan ja vieraansa suuhun sikarin ja, sydämellisellä ystävällisyydellä laskien molemmat kätensä tämän olkapäille, lausui hänelle sotamiehen suoralla tavalla:

— "Kuulkaa! Minä olen arvannut, kuka te olette. Te olette vainottu, paonalainen vallankumooja, jota sotaoikeuden rautaiset kourat uhkaavat, ja mitä kaikkea muuta te kerrotte, on vaan sen peitteeksi laskettua leikkipuhetta. Luottakaa minuun. Minulla on siellä täällä jotakin vaikutusvoimaa; jos tahdotte, koetan teille hankkia anteeksi-antoa taikka, jos se enemmän on mieleenne, matkapassin ulkomaalle."

Richard Marczián laski kätensä rinnalleen ja vannoi taivasta kohti kohotetulla sikarilla, ettei ollut leikkiä puhunut, vaan totuuden sanonut. Hän on lojalisten tunteittensa uhrina ja hänen täytyy paeta maanmiestensä vainoa.

— "No — hyvä", vastasi isäntä. "Jääkää siis tänne niin kauaksi kuin mielenne tekee. Vierastupa on lämmitetty; se on korridorista vasemmalle N:o 11. Heti kuin haluatte, voitte vetäytä sinne."

Sen jälestä hän ei sen enempää puhunut, kertoi Marczián hänelle mitä kertoikaan; hän heittäysi pitkälleen nahkasohvalle ja hetken kuluttua huomasi pakolainen, että ritari Ankerschmidt, sillä välin kuin toinen par'aikaa jutteli sotaretkestään vuorikaupungeissa, makeasti kuorsasi ja antoi sammuneen sikarin pudota suustansa.

Hän pisti nyt sikari-laatikosta viisi kuusi kappaletta sivutaskuunsa ja päätti sen jälestä lähteä uutta kortteriansa katsomaan. Sen hän keneltäkään tiedustelematta löysikin. Kuitenkin hän, ennenkuin ehti N:o 11:een, kurkisteli sisään korridorissa olevien ovien avaimen-rei'istä; ihmisen on hyvä, jos katsahtaa vähän enemmänkin ympärillensä. Sen vuoksi olikin hänen tapansa kulkea varpaisillaan, niinkuin kissa.

Hän näkikin jotain. N:o 10:ssä (kastellissa olivat näet kaikki suojat numeroitut), joka niinikään näytti olevan joku vierastupa, mutta joka ei ollut lämmitetty, niinkuin sopi havaita kylmästä kaminista, istui pöydän vieressä neiti Eliz ja kirjoitti suurella kumulla jotakin kirjettä. Hän puhalteli usein sormiinsa, jotka olivat kylmästä kohmettuneet.

Richard meni nyt hiljaa sisään N:o 11:een. Siellä oli valkea korjattu kaminissa ja puhdas vuode laitettuna, vieraan mukavuudeksi.

Hän mietiskeli, mitähän se lienee, jota neiti Eliz niin salaisesti kirjoitti kylmässä vierastuvassa. Ihmisen on hyvä tietää kaikki.

Kohta sen jälkeen narisi ovi; Richard tirkisti ulos avaimen-rei'ästä ja näki pienen, vaaksan-pituisen pojan astuvan sisään N:o 10:een.

Poika-naskali kävi tuskin seitsemättä ja näytti jotensakin kummalliselta korkea-hattuisessa ja pitkä-sukkaisessa univormussaan. Tämä oli neitien "henkivartia." Pöydässä hän passasi heitä.

Mihinkä lähettää hän tuon?

Muutaman minutin kuluttua tuli poika ulos ja hän nähtiin kätkevän kirjettä hattuunsa. Samalla haavaa, kuin hän, tuli neiti Eliz ja sanoi hänelle kuiskaten: "mene englantilaisen puutarhan kautta."

Richard näki ja kuuli hyvästi kaikki.

Eliz'in kadottua korridorista astui Richard ulos kamaristaan ja riensi alas portaita myöten; englantilaisessa puutarhassa saavutti hän Gyuszin,[28] tuon pienen tschekkiläisen palvelija-pojan, ja huusi häntä takaisin.

— "Seisahdu, Gyuszi! Neiti käskee sinun antaa kirjeen, joka on hatussasi, tänne, hän tahtoo lisätä siihen jotakin; minä tuon sen heti takaisin; sill'aikaa laske tähän pitkäksesi ruohikkoon, jottei kukaan sinua huomaa, ja odota siksi kuin tulen takaisin."

Pikku tolvana katsoa töllisteli, suu auki, suurta pulskeata herraa, ja arveli mahdottomaksi, että mitä semmoinen herra sanoo, voisi olla toisin, kuin hän on sanonut; sentähden antoi hän vastustelematta hänelle kirjeen, jonka tämä varovasti pisti poveensa, vielä kerran muistuttaen poikaa hyvin kätkemään itseänsä, kunnes häntä taas huudettaisiin.

Sitte riensi hän takaisin kamariinsa, lukitsi oven perässänsä ja veti esiin kirjeen.

Sinetillä lukitun kirjeen lukemisessa ei ole mitään teknillisiä vastuksia, Minä en todellakaan ymmärrä, minkätähden on tavallista kirjeitä sinetillä varustaa, kun jokainen, joka vaan tahtoo, tietää, mitenkä kirjeitä ilman vähintäkään huomattavaa jälkeä saa avatuksi.

Joka sitä ei vielä tiedä, oppikoon siis nyt, ettei kirje-salaisuuden pyhyyttä takaa mikään muu, kuin oman kunnian tunto.

Kun Richard'in ei mielestänsä tarvinnut pelätä kenenkään äkillistä tuloa, otti hän esiin yhden semmoisen taikina-pallon, joita vieraat atrian aikana pahasta tavasta sormillaan vanuttavat ja joita sitte mielensä mukaan voipi muodostaa, niinkuin vaksia.

Tämmöisen leipäpallon painoi hän kirjeen sinettiä vastaan, jonka muodosta sillä tavoin tuli aivan tarkka jäljennös. Sinetin kuvan asetti hän sen jälkeen lämpimän kaminin reunalle.

Sitte piti hän sinettiä vasten kaminin valkeaa, joka pian sulatti lakan, niin että kirjeen niput aukenivat.

Nyt oli kirje hänen vallassansa.

Kiireesti luki hän sen sisällyksen; se oli saksan kielellä kirjoitettu.

"Vapaasukuiselle herra Garanvölgyille.

Hyvä herra! Minä kiiruhdan ilmoittamaan teille, että olette suuressa vaarassa. Eräs ilkeämielinen petturi, jota omassa povessanne olette elättänyt, on antanut ilmi, että te huoneenhaltianne Kampós herran kanssa puuhaatta salaliittoa, kuin myöskin missä teidän aseenne ja salainen kirjeenvaihtonne ovat. Rientäkää pelastamaan itseänne! Tähän asti on petturi kertonut asiaa vaan semmoisessa paikassa, jossa sitä ei käytetä teitä vastaan, mutta toisella kertaa saattaa hän ilmaista sen semmoisille, jotka vetävät teitä edesvastaukseen. Salatkaa sentähden kaikki paremmin ja hävittäkää mitä voipi saattaa teidät ilmi. Uskokaa minua. Jumalan haltuun!

Eräs tuntematon."

Ah! katsoppas vaan tuota pientä kyyhkystä, kuinka hän vaivaa päätään!

No, se on hyvä. Tämä ei ole haitaksi. Saakoon tuo vanha kuruczi[29] tietää, että häntä väijytään. Se on häntä sitä enemmän vihastuttava.

Sill'aikaa oli taikinan-palanen kaminilla muuttunut kovaksi kuin luu ja sillä saattoi valkean edessä sulatettuun lakkaan uudestaan painaa sinetin niin hyvästi, kuin ei kirje ikänä olisi ollut avattu. Parin minutin perästä oli pikku tolvana taas matkalla kirjeen kanssa ja hän juoksi kahta nopeammin, viiväkdystä palkitaksensa.

Sen verta kävi Richard herralle selväksi, ettei hänen ollut alottamallansa rôlilla täällä mitään ruusuja poimittavana. Tällä perheellä on sangen suuri taipumus hellätunteiseen jalomielisyyteen. Sotavanhus mielii rauhallisella tavalla vainota entisiä vihollisiansa; neidet taas ovat mieli-alaltaan kovin elegillisiä. Tässä on viittaansa kääntäminen: ei ole kaikki kultaa, joka on — keltaista.[30]

Hän ei kauan viivyttänytkään päätöstänsä. Hän järjesti seinäpeilin edessä hiuksensa ja kaulaliinansa, veti poskipartaansa vähän ulospäin, jotta kasvot näyttäisivät enemmän nelikulmaiselta, mietti pikaisesti rôliansa päästä päähän ja, huomatessaan että hän osasi sen, kiiruhti naisten kamariin, heille iltapäivä-tervehdystään suorittamaan.

Hiljaan astui hän sisään, katseli varovaisesti ympärilleen ja sulki yhtä hiljaan oven perästänsä; hän likisti kieltään huulien välissä, ikäänkuin siten olisi tahtonut osottaa, että hänen täytyi hillitä itseään varomattomasta puheesta, ja nähdessään, ettei kamarissa ollut ketään muuta kuin nuot kolme naista, jotka neuloivat jotakin jalkamattoa, meni hän reippaasti heidän luoksensa ja rupesi heitä kerkeästi puhuttelemaan, kuiskaisemalla, mutta suurella teaterillisella voimalla:

— "Kunnioitetut naiset, suokaa minulle anteeksi, että muutamia tunteja sitten ilmestyin teille niin kurjassa rôlissa. Minä tiedän, että te ylenkatsotte minua ja tämä ylenkatse tappaa minut. Kasvojeni punastus saattoi teille joka hetki osottaa, etten puhunut totta. Minä en ilkee kauemmin näitä punastuneita kasvoja teille näyttää. Ennemmin tahdon kuolla."

Tämän sanottuansa lankesi hän arvelematta polvilleen ja, tarttuen toisella kädellään miss Natalien, toisella Herminen käteen, painoi niitä vuorotellen huuliansa vastaan sekä lausui sitte nyyhkien:

— "Niin, minä en ole se, joksi itseni ilmoitin; minä olen puolalainen emigranti, yksi Pragan puolustajista: ei Böhmin pääkaupungin, vaan Varsovan, tuon onnettoman Varsovan etukaupungin; nimeni on kreivi Bogumil Brazeszky. Minä hankin itse yhden ulani-rykmentin ja vein sen tappeluun. Minulla oli kolme linnaa ja kaksitoista kylää. Ne ovat kaikki hukkaan menneet; mutta mitä tämä tappio on kadotetun isänmaan rinnalla!"

Tässä peitti Bogumil Brazeszky — vai kuka hän lie ollut? — kyyneltyneet kasvonsa kämmenellään ja tarkisteli sormien lävitse, minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt naisiin.

Vaikutusta sopi sanoa edulliseksi.

Tämän johdosta päätti pakolainen, nyt jo Bogumil, sopivaksi purkaa sydämensä ja kolkolla äänellä hengähdellen lausua:

— "Ja nyt olen pannut henkeni teidän käteenne, hyvät naiset. Ainoastaan yksi sana teiltä ja pääni vierähtää maahan; minä olen teidän vallassanne."

Miss Natalie kiiruhti vakuuttamaan ritarille, ettei tässä talossa suinkaan kenkään tahdo tätä valtaa käyttää. Hän nouskoon ylös ja pyhkiköön pois kyynelensä, jottei palvelusväki mitään huomaisi, ja olkoon varma siitä, että vaikka isäntä muutamia vuosia takaisin oli kurittanut kapinallisia puolalaisia Halics'issa, hän kuitenkin oli puolustava taloonsa turvannutta pakolaista, kuka se lieneekään, niinkuin Vanhan Cordovan maurilainen kalifi espanjalaista vierastansa. Hän vaan karttakoon, ettei yli-jahtimiehen läsnä ollessa päästä ainoatakaan Puolan sanaa suustansa, sillä tämä ymmärtää Puolan kieltä.

— "Minä koetan olla varoillani", sanoi Bogumil, jonka lupauksen hän sitä helpommin saattoi tehdä, kuin hän ei osannut sanaakaan Puolan kieltä.

Ja sen jälkeen pyhkäisi hän pois kyynelensä ja alkoi liikutetulla äänellä kiittää kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tämmöisten suojelus-enkelien pariin.

Mutta suojelus-enkelien joukossa oli yksi hänelle vaarallinenkin.

Neiti Eliz, joka äskeisen tragillisen kohtauksen aikana oli usein pudistanut pientä, petollista päätään ja hymyillen jatkoi risti-neulomistaan, käytti nyt syntynyttä yhden minutin äänettömyyttä, pakolaiselta kysyäksensä:

— "Mutta minkätähden Puolan soturi pettää Unkarin soturin?"

— "Mutta, Eliz!" huusivat yhtä haavaa miss Natalie ja Hermine nuorelle vastustajalle. "Kuka hennoo olla noin epäkohtelias?!"

Bogumil'in olisi käynyt tekeminen niinkuin "muitten:" hänen olisi sopinut, noin loistavan luottamus-osotuksen jälestä enemmistön puolelta, katsoa tarpeettomaksi lisäksi puolustaa itseään; mutta hän tahtoi osottaa, että hänen "sininen kirjansa" oli täydessä kunnossa, ja että hän minä hetkenä hyvänänsä taisi panna sen esille eduskunnan pöydälle.

— "Minä katkaisin vaan tien petturilta. Tiesin, että hän, omaa kurjaa henkeään pelastaaksensa, tahtoi uhrata minut ja että, jos olisin jäänyt hänen luoksensa, hän olisi minut pettänyt; sillä uskokaa pois, nuot vanhat, uppiniskaiset oikeuden-istujat ovat valmiit kaikkeen pahaan. Sentähden tahdoin ehtiä ennen häntä, jotta, jos hän pahassa aikomuksessa tahtoisi antaa minut ilmi, hän itse olisi paulaan joutuva."

Eliz kohautti olkapäitään ja laski semmoisen maiskauksen kielellään, kuin joku tahtoisi toiselle ilmoittaa: "oi mimmoista törkeää jättiläis-valhetta tahdot saada minua uskomaan", mutta mitään semmoisia sanoja ei hän kuitenkaan ääneen lausunut.

Miss Natalie iski basiliskin-silmäyksiä epäilijään ja Bogumil huomasi, että neiti Eliz'ia odotti suurenlaiset nuhteet. Hän ei tahtonut estää tätä hyödyttävää läksytystä. Tukahutetun tuskan tunteella otti hän hattunsa ja lausui nöyrällä tavalla, silmät maassa, että hänestä jo oli aika peräytyä yksinäisyyteen; niin, jos hän tulisi siihen tietoon, että hänen läsnä-olonsa tässä kartanossa olisi jollekulle vastenmielistä, katsoisi hän velvollisuudekseen heti väistyä, tietämättömiin kadota.

Tämän sanottuaan meni hän ulos huoneesta ja juoksi kohta englantilaiseen puutarhaan takaisin palaavaa Gyuszia tavottaaksensa.

Jälelle jääneitten kesken syttyi heti sanasota.

— "Neiti Eliz, te olette huonosti kasvatettu lapsi!" alkoi ensiksi miss Natalie.

— "Minkä vuoksi?" kysyi pieni kapinoitsija, ynseätä päätään rohkeasti kohottaen.

— "Sopiiko vierasta loukata?"

— "Sopiiko suojelijaansa pettää?"

— "Te ette kykene sitä arvostelemaan. Lainoppineet nimittävät sitä 'hätä-puolustukseksi'."

— "Vai niin, meillä tytöillä kasvatuslaitoksessa oli tapana nimittää sitä 'ilkeäksi kavallukseksi.' Ja semmoisen sysäsimme ulos keskuudestamme."

— "Sen uskon, siihen te kyllä kykenette, jotakuta vaivaamaan, kiusaamaan. Siitä annatte joka päivä loistavia esimerkkejä. Mutta minulle olisi mieluisempaa, jos sen sijaan oppisitte ranskan kielen läksynne."

— "Minulle taas olisi mieluisempaa, jos ei minun tarvitsisi mitään ranskan läksyä oppia."

— "Oi, te mieluisimmin ette tahtoisi mitään oppia, vaan kasvaa niinkuin tuhkimus. Se on kaikkien pikku tyttöjen ihannekuva — olla 'Aschenbrödel'ina' ja sitte pukea itsensä timantti-vaatteisin."

— "Miks'ei minulle opeteta, mitä haluaisin oppia? Miks'ei minulle anneta unkarin kielioppia? Sitä minä oppisin."

Tässä putosivat miss Natalien helmasta kaikki lankakerät ja rupesivat tuolien alla auki kierimään.

— "Tämä on kauheata!"

— "Mitä kauheata siinä olisi? Minua ei koskaan viedä Ranskanmaalle eikä ranskalaisia koskaan tuoda tänne; mutta unkarilaisten kanssa satun joka päivä yhteen ja silloin on aivan kummallista, etten osaa puhua heidän kanssansa. He tervehtävät minua niin kauniisti tiellä ja minä en ymmärrä sitä vastaan-ottaa; en voi edes niin paljon heille vastata, että Jumala heillekin kerran antakoon 'hyvän päivän.' Sitte tuolla alhaalla puutarhassa talonpoikaistytöt, rikkaruohoa peratessaan, laulavat sangen kauniita lauluja. Mielelläni tahtoisin tietää, mistä he laulavat, sillä se lienee jotakin varsin kaunista, jotakin varsin surullista. Sävelet jäävät muistiini; minä hyräilen niitä itsekseni koko päiväkauden enkä tiedä sanoja niihin. Ne ovat kuitenkin varsin kauniita."

Ja nyt alkoi hän ilman sanoja hyräillä tuota todellakin ihanaa säveltä: "Télen nyáron pusztán az én lakásom" (Talvet kesät asun minä pustalla).[31]

— "Neiti Eliz!" komensi jalonyleväisesti missi, "nouskaa ylös neulous-työstä ja menkää grammaire'a lukemaan!"

Eliz jätti joutuisasti neulan ja sakset, ja otti esiin grammaire'n; hän istui ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan tuota huvittavaa kieliopillista kaavaa "il"-sanan käyttämisestä, hyräillen "Télen nyáron"-sävelellä:

"Il fait froid. Quelle heure est il? Il est midi."

— "Eliz!" huusi vimmastuneena miss Natalie. "Kylläksi jo! Nyt on mitta täynnä. Menkää heti saliin, rangaistukseksi pitää teidän tunniksi istua pianon eteen ja yhtä mittaa soittaa skaloja!"

Pikku pahantekijä nousi ylös ja käänsi pilkallisesti hymyillen itsepintaista päätänsä taaksepäin.

— "Korkea sota-oikeus voipi tuomita; mutta sentähden en kuitenkaan pidä pakolaista kunniallisena ihmisenä."

Tuo häijy sielu! Hän tiesi, että häntä sentähden rangaistiin; hän tiesi, että se paraimmin kiukustuttaisi.

Ja mitä hän sen jälkeen teki? Ehkä hän nöyrtyi julistetusta tuomiosta? Eipä suinkaan. Suvaitkaa vaan kuulla. Hän istui pianon eteen ja soitti yhtä jaksoa koko tunnin — ei käskettyjä skaloja — vaan juuri tuota vaarallista, kiellettyä, takavarikkoon otettua säveltä: "Télen nyáron pusztán az én lakásom."

Miss Natalien rupesi suonta vetämään. Ehkä olisi hän pyörtynytkin, jos ei Hermine olisi häntä lohduttanut. Älköön hän huoliko tuosta häijystä, pahanelkisestä lapsesta; sanotaan se papalle.

— "Voi, Hermine!" nyyhkytti miss Natalie, heittäyden isomman neiden kaulaan. "Jos teitä ei olisi, täytyisi minun jättää tämä talo." — — —

Kevät-illan viileydestä huolimatta seisoi pakolainen väijyksissä englantilaisen puutarhan perimmäisellä portilla, tietäen että Gyuszi oli sitä tietä takaisin tuleva.

Poika veitikka myöhästyi vähäisen, sillä matkalla oli akasia-puistossa paljon varpusia ja niitä täytyi kivillä nakella. Bogumil katseli tarkasti jo kaukaa tätä velvollisuuden laiminlyöntiä ja kun poika vihdoin tuli puutarhan portille, hyökkäsi hän äkkiä häntä vastaan, niinkuin pörrökarvainen susi, joka syöpi pieniä lapsia.

— "Miks'et kiiruhda sukkelammin?"

Gyuszi tempasi pelästyneenä päästään korkeahuippuisen hattunsa, joka oli ihan niin pitkä kuin hän itsekin, juurikuin olisi mielinyt sanoa: "tässä on tukkani, repikää sitä, mutta älkää kysykö minua."

Bogumil tukistikin häntä kelpo lailla. Semmoista tilaisuutta palkollisten kurissa-pitoon ei sovi laiminlyödä.

— "No mitä sinun käskettiin vastata, lurjus?"

Pikku tolvana hieroi ensin nenäänsä, veti sitte silmäkarvansa ylöspäin ja alkoi kertoa, mitä matkalla oli muistiinsa painanut.

— "Armollinen herra tervehtää nöyrimmästi armollista herraa, suutelee hänen kättänsä ja käskee sanoa, että 'nix tajtsch.'"[32]

— "Mitä käskee hän sanoa, sinä ryökäle?" kysyi Bogumil, sivaltaen poikaa korvalle, ensiksi oikealle ja sitte vasemmalle.

— "Sitä, että hän lähetti kirjeen takaisin", ohkui poika-puitukka, vetäen esiin kirjettä hatustaan.

— "Haa! Hän lähettää sen takaisin!" huusi Bogumil, otsaansa lyöden.

— "Aivan niin, hän käski sanoa, ettei hän ymmärrä saksaa", irvisteli Gyuszi, kovasti iloiten siitä, että tuo suuri herra nyt vihdoin alkaa lyödä itseään, eikä häntä.

— "Erinomaista! Ota ylös kirje! Ethän odottane, pöllö, että minä sitä varten kumarrun maahan? Ja nyt korjaa luusi; älä rohkene kellekään puhua, missä olet ollut, sillä muuten paistan sinut vartaassa."

Sen jälkeen pisti hän takaisin-lähetetyn kirjeen taskuunsa ja riensi ritari Ankerschmidt'in luokse.

Suoraan hänen huoneesensa, ikäänkuin hän siellä jo olisi täydellisesti kodittunut. Ritari nukkui vielä päivällis-untaan, mutta heräsi siitä suuresta melusta, jota Bogumil jo ovessa nosti.

— "Tavatonta! Kauheata!"

— "No! Mitä nyt on tapahtunut?" huusi ritari sohvalta nousten.

— "Hyvä herra ritari, tässä ei ole enää mitään rajaa. Tämä hävyttömyys, tämä julkeus!"

— "No, no, mikä nyt?"

— "Suvaitkaa ajatella. Tuo ylpeä, raaka oikeuden-istuja, kuinka uhkaavalla tavalla hän on loukannut teidän kunniaanne, teidän kunnianne taloa, vaakunaa, perhettä, teidän kunnianne loistavaa, suurta nimeä. Haa! Se on jotakin hirveätä. Minä alan hämmästyä tuon ihmisen rohkeutta."

— "No, mutta mitä se on? Selittäkää asia!"

— "Kyllä, tahdon sen sanoa. Minä kohtaan sattumalta yhden teidän kunnianne uskollisista pageista, pikku Gyuszin. Huomioni kääntyi hänen vihasta hehkuviin kasvoihinsa, joissa jalon innostuksen voima leimusi, vaikka hän onkin nuori. Minä kysyn häneltä, mitä hänelle on tapahtunut. 'Ajatelkaa vaan!' lausui tuo kelpo poika, 'minä vein erään kirjeen kastellista toiseen kartanoon, tuolle lyhyelle aatelismiehelle, eikä hän ottanut vastaan meidän lähettämäämme kirjettä, vaan lähetti sen lukematta takaisin.'"

— "Kirjeen? Täältä? Meidän lähettämämme?" kysyi ritari kummastellen. "Mikä kirje se lienee?"

— "Tässä se on. Pagi antoi sen käteeni, jotta toisin sen tänne."

Ankerschmidt otti vastaan kirjeen ja katseli, otsa rypistyneenä, sen päällekirjoitusta, kolkosti mumisten:

— "Tämä on Eliz'in käsialaa."

Bogumil ei ollut sitä edes aavistavinansakaan.

— "Sitä suurempi on siis loukkaus! Hävyttömyys naista kohtaan! Garanvölgyi käski sanoa, ettei hän ota sitä vastaan, kosk'ei hän ymmärrä saksaa."

— "Saakeli soikoon! Mutta mitähän minun tyttäreni kirjoittanee Garanvölgyille?" jupisi kiroten sotavanhus, tirkistellen kirjettä sekä päällekirjoituksen että sinetin puolelta.

— "Suokaa anteeksi, siitä voipi kyllä saada tietoa", sanoi suurella palveliaisuudella Bogumil.

— "Kuinka?" huusi Ankerschmidt, laskien kirjeen pois. "Te ette suinkaan luulle, että minä avaisin kirjeen, joka ei ole minulle kirjoitettu?"

Seikkailija joutui tästä vähän hämille.

— "Minä en tarkoittanut sitä, suokaa anteeksi, vaan että neiti itse ehkä…"

— "Ei! Te ette tunne neittä, sitä hän ei sano. Garanvölgyin kanssa täytyy minun asia suorittaa."

— "Niin, niin!" vahvisteli tätä mielipidettä Bogumil: "silloin rauta taottava, kun se on kuumana; tämä hirveä solvaus, kun käskee sanoa, ettei hän ymmärrä saksaa."

— "Ja minun täytyy, tuhat tulimmaista, saada tietää, mitä tässä kirjeessä on, jonka tyttäreni kirjoittaa tuommoiseen vihollis-leiriin."

— "Todellinen petos! Ehkä kutsun tänne miss Natalien?"

— "Ei. Olkaa alallanne. Minä tahdon ottaa selkoa asiasta siltä, jolle kirje on adresserattu."

— "Mutta neiti itsekin…"

— "Sanoinhan jo kerran, hän ei. Jos ei hän tahdo ilmoittaa minulle kirjeen sisällystä, en voi häntä siihen pakoittaa, sillä minä en lyö lastani; mutta Garanvölgyiltä saan siitä tiedon, sillä hän on mies, ja jos hän ei sano sitä, riitaantuu hän kanssani."

— "Oivallista, oivallista! Teissä astuu selvästi esiin aatelismies ja soturi! Joka jäsen ritarin, joka hermo sankarin. Sallikaa, kunnian herra, minun rientää tuon vanhan pelkurin luokse ja vetää häntä edesvastaukseen tuosta kurjasta solvauksesta."

— "Kuinka? Minun sijastani!"

— "Ei. Haasteen viejänä. Sallikaa, armollinen herra, minun tässä asiassa ruveta apulaiseksenne."

— "Kiitoksia. Minä menen itse sinne", sanoi ritari äristen ja rupesi sapelia vyöllensä sitomaan.

— "Ilman todistajitta? Se on vaarallista. Jos teitä herjattaisiin?"

— "Meitä on kaksi!" vastasi ritari, lyöden sapeliansa. "Menkää nyt, minä pyydän, kamariinne, älkääkä puhuko tästä kellekään."

Bogumil kumarsi ja lähti huoneesensa korridorin lävitse, polkka-askelin hyppien, käsiään hykerrellen ja hiljaisesti viheltäen. Noiden kahden vanhuksen ärsyttäminen toinen toistansa vastaan oli hyvästi onnistunut. — Parempi olisi tosin ollut, jos hän olisi lähetetty sekundantiksi; mutta näinkin on menestys varma. Oikeuden-istuja kiehuvan sieveden, sotavanhus syttyvän ruudin luontoinen — jos nämät kaksi törmäävät toisiinsa, syntyy epäilemättä räjähys.

Nämät ovat hyvästi yhteen joutuneet!

Sotavanhuksen sapeli sälisi pitkin portaita; seikkailija sipsutteli polkka-askelin vierastupaan, iloissansa viheltäen.

IV.

Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa,

Herra Garanvölgyi puuhasi juuri talous-tilikirjain päättämisessä Kampós herran kanssa, kun ritari Ankerschmidt'in sapeli kalisi hänen ovensa ulkopuolia.

Ritarin päästä oli matkalla viha vähäisen haihtunut; hän ajatteli itsekseen, että jonkunlainen sävyisä, humorillinen menetystapa ensi aluksi olisi sopivampi, kuin heti yht'äkkiä rynnätä esiin järeillä tykeillä. Kun sentähden hänen kolkutukseensa sisältä kuului sana "lehet",[33] käänsi hän sen sanaksi "herein" ja aukaisi oven tuolla uskaliaalla leikkipuheella: "ah, te sanotte 'herein' ja väitätte kuitenkin, ettette ymmärrä saksaa."

He seisoivat nyt ensikerran suutasuksin, silmä vasten silmää.

— "Ei, hyvä herra", vastasi Garanvölgyi, "minä sanoin 'lehet.'"

— "Ah! No miks'ei siis vanhan unkarilaisen tavan kukaan: 'szabad?'[34] Katsokaapas, minä osaan unkarin kieltä, en kiellä sitä."

— "Niin, hyvä herra, tuon 'szabad' sanan mainitsemista minä katson polisi-säännön rikkomiseksi. Nyt on vaan 'lehet', mutta ei 'szabad.' Tehkää hyvin, käykää istumaan. Mikä tuottaa minulle kunnian?"

— "Te tiedätte sen hyvin; te olette loukannut minua."

— "Se ei ole mahdollista, minun ei koskaan ole ollut tapa nähdä teistä edes unta. Minä en ketään loukkaa. Taskussani on aina Itävallan rangaistuslaki,[35] minä en ikänä tee mitään, ennenkuin olen katsonut, eikö se jonkun pykälän mukaan ole kielletty."

— "Mutta te olette lukematta lähettänyt takaisin erään kirjeen, joka minun talostani tuotiin teille, sillä ilmoituksella, ettette ymmärrä saksaa."

— "Tätä rikosta vastaan ei ole mitään paragrafia rangaistuslaissa, jos ei ehkä jossakin Reichsgesetzblatt'in aivan viimeisessä numerossa olisi siihen lisäystä tehty; tähän-astisista tiedän varmaan, ettei ole, sillä minä olen ne lukenut."

Ankerschmidt'in alkoi veri jo taas nousta päähän.

— "Mutta, hyvä herra, te olette itse ollut sotamies ja, niinkuin tiedän, hyvä sotamies; teidän pitäisi tietää, että löytyy loukkauksia, joita eivät mitkään tuomio-istuimet voi parantaa, vaan joita miesten on tapa ainoastaan kahden kesken sovittaa."

— "Sen tiedän, herra ritari, mutta minä tiedän senkin, mitä poikkeus-lait vakuuttavat sille, joka ottaa käteensä aseen, kun hänellä siihen ei ole lupaa: ja minä olen luvan-saamaton, kuuliainen alamainen."

Ankerschmidt'in täytyi pidättää kokonaista pataljonaa piruja ryntäämästä esiin tätä ivantekoa vastaan. Se kuitenkin jähdytti hänen vertansa, että kaikkien näiden sarkasmien ohessa oikeuden-istujan valkopartaiset kasvot olivat erinomaisen lempeät, rauhalliset ja ikäänkuin apostolin kaltaiset.

— "No, mutta heittäkäämme kaikki leikki sikseen", jatkoi Garanvölgyi; "sanokaa, kunnioitettu herra, milloin ja millä tapaa minä olisin teitä loukannut?"

— "Kyllä. Te, hyvä herra, olette tänään saanut kirjeen, jonka muuan palvelija minun kartanostani toi tänne."

— "Niin olen. Minä en tietänyt, että se oli teidän palvelijanne; luulin hänet oikeuden-palvelijaksi, sentähden että hänellä oli niin korkeahuippuinen hattu. Muuten olisin ollut kohteliaampi hänelle."

— "Te ette murtanut auki tätä kirjettä, ette edes katsonut, keneltä se oli, vaan lähetitte sen avaamatta takaisin, käskien sanoa, ettette ymmärrä saksaa."

Ankerschmidt katsoi tuota sanoessaan terävästi Garanvölgyihin, mitä tämä siihen voisi vastata.

Mutta tämä vastasi oikein quakerimaisella tyvenyydellä:

— "Sentähden, etten todella ymmärräkään."

— "Oih, pah! Sitä uskokoon piru. Te olette ylhäinen herra; teidän vanhempanne ovat varmaankin antaneet teille hyvän kasvatuksen; se on mahdotonta, ettette olisi oppinut kieliäkin."

— "Aivan niin, minä osasinkin ennen. Minä panin silloin paljon arvoa saksalaiseen tieteesen ja kirjallisuuteen; yhteen aikaan pidin itseäni täydellisesti, 'au courant' sen suhteen, taisinpa vielä sanoa, mitä uusia voimia ilmestyi kussakin tämän kirjallisuuden haarassa; mutta nyt olen ne kaikki — unhottanut."

— "Oi, hyvä herra, siinä laskette liikaa!" huusi Ankerschmidt, tärähyttäen sapeliansa lattiaan. "Tuommoisia vastauksia antakaa muille, eikä minulle. Minä en tullut sellaisia humorillisia väitöksiä varten tänne."

— "Se on teistä humorillista?"

— "Mitä pirua se siis olisi? Kun väittää, että on unhottanut tuonlaisia!"

Garanvölgyi huokasi raskaasti ja siirtyi likemmäksi ritaria.

— "Arvoisa ja urhoollinen herra! Sangen, sangen suuria asioita voipi ihminen unhottaa — jos tahtoo. Kerta olin minä tämän komitatin valittuna päämiehenä neljänkolmatta vuoden kuluessa, joka kolmas vuosi uudestaan valittu; minä käytin oikeutta tunnettujen lakien mukaan, valvoin järjestystä hyvällä menestyksellä ja suojelin sanoilla ja töillä mitä valtakunnalle oli kallista. Se aika on mennyt. Ensimmäisinä vuosina oli minusta usein kuin olisin nähnyt unta, että minun oli lähteminen hallinto-kaupunkiin, yleis-istuntoon, jossa oli kovin tärkeitä asioita ratkaistavana. Oi, mielettömyyttä! se on ohitse. Se 'täytyy' unhottaa! Ja minä 'tiesin' unhottaa. Kerta olin rikas mies; jos kansa kärsi hätää, sai se aina leipää minun luonani. Sekin on ohitse. Kauan aikaa oli minusta, milloinka näin repaleisten ihmisten ikkunani alla minua tervehtävän, kuin olisin mennyt heiltä kysymään, miksi he ovat niin murheellisia. Oi, narrimaista mielenkuvitusta! Eikä minun itse luonanikaan ole laita, niinkuin ennen. Se on minun nyt unhottaminen; ja minä olen tietänyt sen unhottaa. Minulla oli sukulaisia, joita kohtaan olin ylenmäärin hyvä: he pettivät minut, ajoivat minut pois isieni perinnöstä; ja minä tiesin unhottaa hukkaan menneet hyvät työni. Minulla oli suloinen lapsi, sisar vainajani ainoa poika, jota kehdon ajoista alkaen kasvatin; hän oli todellakin minulle, mitä poika on isällensä: hyväsydäminen, kunnollinen, rohkea ja ymmärtäväinen; minun kunniani, turvani, vanhuuteni lohdutus. Ei, hän ei minua pettänyt, mutta hän istuu Kufstein'issa, sinne kahdeksaksitoista vuotta tuomittuna. Jos hän olisi jäänyt luokseni, käynyt yhdessä minun kansani, olisi hänkin nyt vapaa; mutta minä laskin hänet toisaalle ja nyt hän kärsii rangaistustansa, hivuttaen nuoruutensa ikää neljän seinän välissä, kun sitä vastoin minä pelastuin. Ja minusta oli kauan, kuin joka päivä odottaisin hänen kotiin-tuloansa, kuin hän jo olisi tuvassa, kuin kuulisin hänen tutun äänensä, kuin tuntisin hänen askelensa porstuassa, kuin se jotakin hyödyttäisi, että minä näen unta hänestä ja pidän kiinni hänen kädestään ja sanon: nyt jäät jo tänne! ikäänkuin sitte herättyäni muka saisin häntä täällä tavata! Tätä mielenhairausta kesti kaikista kauimmin. Mutta minun täytyi unhottaa sekin, sillä se oli hullutusta; enhän minä elä siksi, että hänet näkisin! Ja minä tiesin tämänkin murheen unhottaa. Hyvä herra, minä unhotin, mitä olen kadottanut, mitä olen kärsinyt, mitä olen toivonut; minä unhotin kansani perikadon, minä unhotin häpeäni, kunniani; miksi en siis olisi voinut unhottaa sitä, jota en edes ajattele."

Ankerschmidt ei huomannut sitä sofismaa, joka syntyi antecedens'in ja consequens'in yhteen-asettamisesta; se vaan hänen huomioonsa kiintyi, että hänen vastustajallansa oli rakas lapsi, joka vankeudessa rangaistusta kärsi; tässä tunsi hän silmänsä kyyneltyvän.

Nyt puhui hän jo paljon hiljaisemmalla äänellä Garanvölgyille:

— "Olkoon minusta kaukana, että olisin tullut luoksenne herjauksia tekemään. Tähän askeleesen pakoitti minua se seikka, että sen kirjeen päälle-kirjoituksessa, joka oli teille lähetetty, tunsin toisen tyttäreni käsialan. Te, hyvä herra, ymmärtänette, että minun velvollisuuteni isänä on tietää, mitä tyttäreni kirjoittaa tuntemattomille ihmisille. Minun ei sovi itse avata tätä kirjettä, koska se ei ole minulle kirjoitettu. Sentähden toin sen takaisin teille, jotta te sen avaisitte ja jos ette itse ymmärrä sitä, jota minun nyt teidän vakuutuksenne mukaan täytyy uskoa, on teillä huoneenhaltia, joka osaa saksaa; antakaa hänen lukea kirje ja ilmoittakaa, jos mahdollista, minulle sen sisällys."

— "Hyvä", sanoi Garanvölgyi, ottaen vastaan kirjeen ja avaten sen kuverttia, jonka jälkeen hän viittasi Kampós'ille, että tämä lukisi, mitä se sisälsi.

Mutta Kampós osasi todellakin hyvin vähän saksaa.

Vaan mikä hänen nyt enää tuli neuvoksi? Jos hänkin sanoisi, mitä isäntä oli sanonut, saattaisi herra soturi luulla hänen tekevän pilkkaa ja antaisi hänelle vielä selkään. Mitä on isännän sallittu, ei ole pehtorin sallittu. Hänen täytyi siis päättää ryhtyä kirjeen tavaamiseen.

Hänen onneksensa oli neidellä niin kaunis käsiala, kuin se olisi ollut painettu. Kampós herralle ei julkilukemisessa tullutkaan muuta virhettä, kuin että hän v'n sijasta kaikkialla luki w, jota ei olekaan ihmettelemistä: miksei sitä kirjoiteta f'llä?

Kun Ankerschmidt huomasi, että käännös toiselta todellakin kävi huonosti, sanoi hän kohta jokaisen lauseen unkariksi. Missä puhe alkoi tulla Kampós herrasta itsestä, pyysi se istua kiinni tuon kunnon miehen kurkkuun; hänen kasvonsa muuttuivat kolme kertaa ja kun hän lakkasi lukemasta, oli hänestä niinkuin tuolit, sohvat ja nuot kaksi tilanhaltiaakin sohvalla olisivat ruvenneet hiljaa tanssimaan.

Garanvölgyi pani kirjeen takaisin kuverttiin.

— "Sallitteko, hyvä herra, että minä pidän tämän kirjeen?"

Ankerschmidt nyykähytti ääneti päätänsä ja kierteli vaan pitkiä viiksiänsä, rypistäen yksivakaisesti kulmakarvojaan. Vihdoin, äkisti kääntyen Garanvölgyin puoleen, kysyi hän:

— "Tämä on hullumainen juttu, eikö totta, hyvä herra?"

Garanvölgyi hymyili hiljaisesti.

— "Ei suinkaan. Siinä ei ole mitään pahaa. Minä kiitän paljon kallista neittä hänen sydämellisestä kohteliaisuudestansa; se osottaa hyvää sydäntä. Mutta minulla ei, Jumal' auta, ole, paitsi sydäntäni, mitään, jota salassa pitäisin. Ja täten lienee tämä kritillinen kysymys päättynyt?"

— "Siltä näyttää. Minulle oli kuitenkin varsin mieluista, että sain siitä selkoa, ja te ette pitäne minua sopimattoman uteliaana; sitä toivon."

— "Minä taas toivon, ettei siitä lähde mitään haittaa uljaalle suojelijattarelleni."

— "Se on minun asiani", vastasi Ankerschmidt äreästi, nousten sijaltansa, "Perheeni keskuudessa olen minä ankara. Soturin-ajaltani opin, että alhaisten tulee totella päällikköä."

— "Se on totta", myönsi Garanvölgyi. "Se vaan on ikävä seikka perheellisen sotakurin säilyttämisessä, että siinä useimmiten naiset ovat päällikköinä ja miehet alhaisina sotureina."

Ankerschmidt katsoi hyväksi pistää pillit pussiin. Hän kiiruhti jo kotia.

Etehiseen asti seurasi häntä Garanvölgyi; siellä antoi hän Kampós'in toimeksi saattaa armollista herraa edemmäksi, koska hän itse ei lähde huoneestaan.

— "Vieläkö lupauksenne teitä yhä estää?" kysyi Ankerschmidt.

— "Ei niin paljon se, kuin luuvalo päässä?"

Sitten erosivat he toisistaan. Seuraavana hetkenä syntyi kummassakin yhtä haavaa se ajatus, että — kenties olisi sentään sopinut hyvästi-jätössä pudistaa kättäkin. Se oli nyt myöhäistä. Miks'ei toinen sitä ensiksi tehnyt?

Kuitenkin, ennenkuin Ankerschmidt etehisestä ehti alas pihalle, asettui hänen seuralaisekseen määrätty Kampós äkisti hänen tiellensä semmoisella kiiruulla, että ritari jo luuli jotain väkivallan-yritystä häntä vastaan tarkoitettavan.

— "Armollinen herra, minä pyydän, vaan silmänräpäys. Älkää menkö vielä! Kuulustelkaa minua!"

— "No?" kysyi Ankerschmidt, luoden häneen hirveän terävän silmäyksen.

— "Minä olen kauheasti petetty. Älkää suvaitko sitä uskoa. Kunnioitettu herrani ei tiedä siitä mitään. Minä yksistään olen syyllinen; hänellä ei siitä ole ensinkään tietoa."

— "Mitenkä?" sanoi ritari, synkistyen. "Siinä siis kuitenkin olisi jotakin perää?"

— "Minä en siitä huoli, vaikka minä hirsipuuhun vedettäisiin: minä tiedän, että tuo petturi on sitä vielä muuallakin kertova. Sentähden annan nyt omin ehdoin ilmi itseni, jottei kunnioitetulle herralle, hyvälle isännälleni, siitä mitään pahaa tapahtuisi. Tuo kavala ihminen tietää siitä tosin aivan hyvin, koska hänen nähdessään kätkin sen viinihuoneen alushirren alle."

— "Minkä?" kysyi Ankerschmidt, suuresti huolestuen.

— "Menköön vaikka pääni, mitä kieltäminen minua hyödyttäisi. Minä tunnustan."

—- "Ettehän vaan…"

— "Aivan niin, niin se on; yksi vihko — 'Maaliskuun 15 päivää.'"

— "Mitä pirua se on?"

— "Sanomalehti vuodelta 1848."

— "Eikö muuta mitään? Ottakaa se siis pois hirren alta, muuten se pahentuu siellä."

— "Mutta eiköhän minulle tulisi siitä mitään vaaraa?"

— "Kuka siitä sanomalehdestä huolisi! Pankaa se kirjastoonne, ei kukaan tule sitä sieltä perimään."

— "Hm. No niin. Minä en ollut sitä ajatellut! mutta löytyy vielä, suokaa anteeksi, jotakin muuta siellä."

— "Perhana! Vielä muutakin?"

— "Josta kirjeessä puhutaan."

— "Ehkä aseita?"

— "Niin, todellakin. Viinihuoneen ullakossa."

— "No tuhat tulimmaista, se on pahempi. Te pidätte aseita kätkössä? Mitä tarkoitusta varten?"

— "Minä tiedän olevani hukassa, mutta tahdon sen ilmoittaa. Parempi on, jos sen kohta sanon. Kerta sain kunnioitetulta herraltani kauniin, kaksipiippuisen pyssyn, sangen kallisarvoisen lahjan. Juuri sentähden annan itseni ilmi, ettei kunnioitettu herra joutuisi kiinni, jos se löydetään, sillä siihen on hänen nimensä piirretty. Minä en tahtonut antaa sitä pois, sillä se käy erinomaisen hyvin: ja paitsi sitä toivoin, että joskus vielä sentään saisi metsästää."

— "Jahtipyssy siis? Entäs mitä vielä?"

— "Vielä — vielä, tahdon sanoa kaikki, vielä lisäksi yksi ruutisarvi."

Ankerschmidt purskahti isoon nauruun. Hän oli odottanut, että ainakin kanuna tulisi esiin.

— "No kuulkaa", sanoi hän, taputtaen katuvaista kapinan-yllyttäjää olkapäälle, "koska olette niin innokas metsämies, niin menkää viinihuoneesen ja tuokaa pyssy pois sieltä; siksi kuin tulette kotia, lähetän teille asepassin: minulla on niitä pari, jotka olen ottanut voutejani varten; toisen annan teille ja kun se lakkaa voimassa olemasta, hankin teille uuden. Ampukaa nyt vaan jäniksiä paljon."

Kampós herra ei oikein tietänyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa. Että hän vielä kerran voisi pyssy olalla käydä pitkin peltoja sydänpäivänä, sitä hän tuskin olisi uskaltanut uneksiakaan. Hän ei enää saattanut ritaria pitkää matkaa, vaan meni, hänelle hyvää yötä sanottuansa, viinihuonetta päin. ja jos milloinkaan on nähty ihmistä, joka yhden askelen sijasta astui kaksi, niin hän se astui.

Herra Garanvölgyi jouti kyllä odottaa häntä takaisin! Hän tuskin kerkesi vetämään henkeänsä, ennenkuin oli päässyt viinihuoneen katolle, siellä melkein hengen vaaralla kiivennyt vanhan viinapolttimon korsteinille ja siitä vetänyt esiin tuon satoihin rääsyihin käärityn kalliin aarteen sekä sen kanssa riemuissaan keikahtanut alas katolta. Onneksi putosi hän viiniköynnös-kasaan ja loukkasi ainoastaan nenänsä. Mutta vähät siitä, kun vaan pyssy ei vioittunut. Se olikin aivan eheänä, ei edes ruosteen-pilkkuakaan näkynyt siinä. Kampós herra pyhki sitä takkinsa liepeellä, koetteli hanaa, laski sen poskellensa, vieläkö ne tuntisivat toisensa, jopa vihdoin suutelikin sitä ja heitti sen sitte olalleen, lähtien käsi kupeessa takaisin kylään. Pyhästi uskoi hän nyt olevansa kahta jalkaa korkeampi kuin eilispäivänä.

Garanvölgyin oli täksi päiväksi tyytyminen siihen, että Kampós herra, hänen ikkunansa ohitse mennessään, suurella riemulla heilutti hänelle pyssyään. Adam herra taisi hänen hehkuvista kasvoistaan nähdä, ettei kukaan tänään saata hänen kanssaan puhua.

Kampós herra meni suoraa päätä huoneesensa: hän oli naimaton mies, eikä hänellä siis ollut ketään, jolle olisi voinut iloansa ilmoittaa. Palkollisten oli siinä kyllä, että he ihmettelivät ja ilmoittivat, jotta naapuri-herrasväen palvelija oli tuonut sinetillä lukitun kirjeen hänelle, tiesikö hän jo, mitä siinä oli? Hän meni huoneesensa. Seinässä riippui vielä peuran-nahka, mutta naula, jossa pyssyä ennen oli pidetty, oli tyhjä. Muuta asetta ei ollut, kuin vaan vuoteen vieressä seisova surullinen ryhmysauva. Nyt hän siis uudestaan asetti vanhaan paikkaan tuon kalliin matkakumppanin, eroamattoman hyvän ystävänsä kaikissa vaiheissa, jota hän ei edes silloin luotansa heittänyt, kun vihollisten ratsut hänet säikyttivät Kassa'sta Miskolcz'iin asti. Ja siinä hän taas ihaili sitä kauan aikaa.

Kun sitte pihalle pyrähti parvi hyvänsävyisiä varpusia, alkoi hänen vanha saaliinhimonsa vähitellen herätä. Petturi juohtui hänen mieleensä.

Mikä inhoittava ja kiittämätön ihminen tämä oli!

Ja lopuksi muistui hänen mieleensä tuo Kalabrian konsokin, joka oli vaihetettu hänen hyvään, viiden florinin hattuunsa.

— "Tule esiin, kalabrialainen!"

Hän etsi sen nyt kistunsa salakomerosta. asetti sen eteensä pöydälle, riisui yltänsä takin ja kivertäen ylös paidanhiansa piti sille seuraavan kauniin puheen:

— "Sinä ilkeä petturi! Sinä kaksisieluinen maankuleksija! Sinä siis menit pettämään sitä, joka sinua elätti, salasi, vaatetti. Sinä kiittämätön, inhoittava etana! Minut sinä aioit lakaista pois, etkö niin? Mutta siitä et saanut mitään 'punaisia saappaita.' Näetkös, hylkiö! Sentähden on pyssy tuossa. Sinä hankit pahaa ja siitä tuli hyvä. Näetkös, sinä tänään täällä, huomenna tuolla pettävä! Sinä koetit saattaa minua perikatoon, mutta sinä tapasit voittajasi, sinä jumalaton konna; sen voin sanoa."

Ja nyt hän hyökkäsi nyrkeillään hattua vastaan ja alkoi sitä armottomasti mätkiä; hän hakkasi sen aivan litteäksi, leipoi sitä molemmilla kämmenillään senkin seitsemään muotoon, viskasi sen vihdoin lattialle ja tallasi sitä jaloillaan.

— "Katsos! Kas tätä! Ja vielä tätäkin! Katsoppas, jumalaton! Piff, puff! Kas niin!"

Mielin määrin saattoi hän nyt purkaa kostoansa hattua vastaan.

Palkolliset ulkona luulivat, että Kampós herra nyt rutisteli ulos sielua jostakusta ja kun ottelun melu oli korkeimmillaan, avasivat he oven, tappelevia toisistaan eroittaaksensa.

Vähintäkään hämilleen joutumatta otti Kampós herra ylös rikki-poljetun hatun ja antoi sen tyydytetyn koston tunteilla rauta-tadikolla varustetulle rengille.

— "Tuoss' on! — Se on jo viimeisen virtensä veisannut. — Viekää se pois — naulatkaa tangon päähän — pistäkää hernemaahan — linnun-peljätykseksi!"

Hän pyhkäisi nyt hien otsastansa, puhalsi vahvasti ja, kiverrettyään taas alas paidanhiansa sekä puettuaan ylleen takin, meni levolle.

* * * * *

Sill'aikaa piti ritari Ankerschmidt kotona ankaraa perheellistä sota-oikeutta, jossa, niinkuin jo ennen on muistutettu, löytyi vaan yksi pykälä: toinen käskee, toinen tottelee.

Neiti Eliz oli haastettu sota-oikeuden eteen ritarin omaan kamariin.

Se oli hirveä tuomiosali: armoton tuomari, kylmäveriset lautamiehet, lahjomaton päällekantaja ja kovasydämiset oikeudenpalvelijat; kaikki yhdessä personassa ritari Ankerschmidt'issa.

Suuremman juhlallisuuden vuoksi oli hän sytyttänyt neljä kynttilää pöydälle ja paremmin näkyville vetänyt; siihen asetetun pääkallon. Kaksi pistoliakin oli pöydälle laskettu ja sapeli riippui vielä hänen vyöllään. Hän käveli pitkin askelin edes takaisin, syvästi miettien, mitä olisi tytölle sanova.

Eliz avasi oven ja riensi tanssien, hyppien isänsä eteen.

— "Neiti Eliz!" äijäsi ritari, "jääkää siihen, missä seisotte! Kädet alas! Tänään emme laske leikkiä."

Ja nyt istui hän itse pöydän ääreen.

— "Te — seisotte tuomarinne edessä!"

Neiti Eliz osotti soman-sievällä niiauksella, että hän ymmärsi sen.

— "Älkää naurako! Tuhat tulimmaista! Tämä ei ole leikintekoa. Tiedättekö, mistä nyt tulen?"

— "Tunnustakaa pois se!"

— "Tuli ja leimaus! Minunko pitää tunnustaa teille? Minä olen käynyt herra Garanvölgyin tykönä. Tiedättekö, minkätähden?"

— "Papan omassa vallassa oli kai sinne mennä."

— "Tietysti. Ken sanoo, ettei olisi ollut? Mutta minkätähden menin sinne? Sentähden, että olitte lähettänyt kirjeen hänelle."

— "No, kuka sen jo on ilmaissut? Oi, tuo typerä Gyuszi. Minä menen kohta häntä korvasta nipistämään."

— "Pysykää täällä! Mitä kirjoititte tuossa kirjeessä?"

Eliz kohautti vaan pyöreitä olkapäitään.

— "Mitä kirjoitinkaan? Käskin hänen varoa itseänsä, koska häntä vastaan hierotaan petosta, sekä jos hänellä on jotakin salattavana, paremmin kätkeä sitä."

— "Hitto vie! Onhan tämä petosta! Te olette antanut ilmi perheen-salaisuuksia!"

— "Ne ovat hänen salaisuuksiansa, ei meidän."

— "Hiljaa! Ei sanaakaan enää!"

— "Älkää siis kysykö minulta enempää."

— "Vaiti!" huusi ritari Ankerschmidt, lyöden nyrkkiänsä pöytään. "Saakeli soikoon! Minä tahdon näyttää, että olen herra täällä kotonani."

Ja tämän sanottuansa tavotti hän uhkaavalla liikunnolla pistoleja.

Hän saavuttikin sen voiton, että neljän sekunnin ajaksi syntyi hiljaisuus semmoinen, jossa olisi voinut kuulla kärpäsenkin surinan.

Eliz lakkasi neljäksi sekunniksi nauramasta, päätään nyykäyttämästä ja kieltänsä pieksemästä, ja näiden neljän sekunnin yksivakaisen äänettömyyden aikana oli hän niin kaunis, hänen yhteen likistetty suunsa niin pikkarainen, hänen hämmästyksestä siirottavat silmänsä niin suuret, niin loistavat, että…

Tämän juhlallisen hiljaisuuden kestäessä nousi Ankerschmidt sijaltansa lujamielisesti ja kylmäverisesti, ankarat marmori-kasvot Eliz'iin päin kääntyneinä.

— "Olenko siis — tehnyt pahaa?" kysyi vapisten tyttönen.

— "Vaiti! — Neiti Eliz! Te olette tehnyt kuolemaa ansaitsevan rikoksen. Te olette ilmaissut sisällisiä salaisuuksia vihollisen leirissä. Jos olisitte sotamieheni. minä rikoksestanne antaisin ampua teidät."

— "Mutta koska olen tyttäresi, niin — suutelet minua siitä!" lisäsi siihen nauraen hilpeä tyttö ja seuraavassa sekunnissa hän jo riippui tylyn tuomarin kaulassa. Tämä kiroili, nuhteli, mutta pian hän huomasikin, että piti tuomittavaa pahantekijää rintaansa vastaan likistettynä, ja, suudellen hänen punaisia poskiaan, laski hän hänet menemään sillä varoituksella, että hän "toistekin" aina olisi hyvä.

V.

Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa,

"Minä en sataan floriniin vaihettaisi tyhjyyttäni."

Kuka muu olisi saattanut keksiä tämmöistä paradoxin-tapaista sananlaskua, kuin unkarilainen?

Mutta hän on oikeassa.

Hän ei omaa mitään tehtaita, jotka jonkun amerikkalaisen sodan tähden jäävät pumpulittomiksi; hänellä ei ole mitään kauppaa, jonka maailman-tapaukset saattavat häviölle; hänellä ei ole mitään pelättyjä arvopapereita, joitten tähden hän vapistuksella odottaa uudenvuodentervehdyksiä Tuilerioista ja pörssi-telegrammeja Lontoosta: hänellä ei ole omaisuutta muuta mitään, kuin tuo Jumalan antama maa.

Totta on, että ihminen tämän kautta on kovin "maahan kiintynyt" herra, vaan sitte ei juuri mikään muu häntä kiinnitäkään. Ja lopuksi, jos koko vuoden tulo olisikin häneltä hukkaan mennyt, jos hän jäisikin olemaan niinkuin puusta pudonnut varpunen, nousee toisena vuonna taas uusi kasvu, ja jos taivas silloin hymyilee maanviljelykselle, antaen hyvää satoa, toipuu hän menneistä tappioista ja seisoo taas siinä, missä ennen oli.

Yksi semmoinen taivaan hymyillessä syntynyt vuosi oli 185-: laiho rehotti kauniina, repsistäkin oli hyvä toivo. Tämä on vastakohtainen koronkiskonta unkarilaisen suhteen, joka maksaa tuhannen prosentin koron lainatusta pääomasta.

Lisäksi tuli siihen vielä se onnen sattumus, että juuri siihen aikaan maailman suuret herrat olivat katsoneet hyväksi toinen toisensa huvitukseksi panna toimeen pienen murhenäytelmän, joka melkoisesti kohotti jyväin hinnan.

— "No, jos saamme repsin kunnialla korjatuksi, on taas 'hepo koiran herra.'[36] Meitä ei enää tule mikään velkoja tervehtimään."

Näillä sanoilla lohdutteli Garanvölgyiä Kampós herra, kun hän eräänä kesäisenä iltapuolena, hiki päässä, oli palannut niityltä, kussa juuri oli päättänyt heinänkorjuun, jota tulisimmalla kiiruulla seuraa repsin leikkuu.

— "Paljonko saatamme laskea?" kysyi Garanvölgyi.

— "Suittaa tulla noin kymmenentuhatta nelikkoa. Patruna Vendelin kahta vertaa suuremmalta alalta ei luullakseni korjaa kahdeksaakaan tuhatta." (Patruna Vendelin'iksi nimitti Kampós Ankerschmidt'in moravialaista pehtoria).

— "Minkätähden ei?"

— "Sentähden, ettei hän noudattanut neuvoani, kun käskin hänen aikaisemmin repsinsä kylvää. Hän sanoi tietävänsä asian paremmin, koska oli sen kirjasta lukenut. Sitte hän kyllä sakramentterasi, nähdessään, että maakirput kaikki karkasivat hänen kylvöönsä. Hahaha! Joka kerta kuin hän kohtasi minut, parjasi hän minua siitä, että minä muka tiedän jonkun noitakeinon, jonka kautta saatan karkottaa nuot syöpäläiset pois meidän kylvöstämme ja lähettää ne heidän vainioihinsa. Minä käskin hänen lähettää ne takaisin meille. Hyönteiset tietysti etsivät nuorinta toukoa."

— "Kuinka raskitte siitä iloita?"

— "Kun hän noin suurentelee tieteestänsä! Kaikki on hän paremmin tietävinänsä. Varmaankin hän minulle vielä näyttää, mitenkä kultaa tehdään."

— "Mutta nyt on siitä huolta pitäminen, että kaikki tulee ajallaan hyvässä järjestyksessä toimitetuksi."

— "Se onkin jo tapahtunut, suvaitkaa vaan olla huoletta. Tänä iltana puhuttelen kunnian-arvoisaa pappia, että hän tulevana sunnuntaina rukoilisi vähän auringonpaistetta, ja huomenna keitän papuja, jotta vadit tyhjentyisivät."

(Olen nyt ilmaissut, että unkarilainen on niin tietämätön ja taika-uskoinen, jotta hän, jonkun mieliruoan pöydällä ollessa, kehottaa itseään ja vieraita enemmän syömään, sillä väitteellä, että "jos vati tyhjenee, tulee huomenna kaunis ilma." Minä tuon sen esiin todistukseksi barbarilaisista oloistamme).

Joka vähänkin on nähnyt maanviljelystä, tietää kuinka kiireinen korjuun aika on. Palkolliset ja isäntä nousevat aikaisin ylös ja menevät myöhään levolle; päiväpalkkalaisista maksetaan paljon; kyökissä kiehuu kattiloissa kallis ruoka, joka heti päivälliskellon soitua kannetaan ulos työväelle; ihmiset ja elukat hikoilevat, voimiansa ponnistellen; pehtori, työvouti tuskin ehtivät piippuansa sytyttää.

Niin ei ole laita sivistyneemmässä maailmassa.

Missä on paljon väkeä, siellä sopii valita työmiesten joukosta, viiden groschenin eroituksella; lisäksi löytyy kylvö-, leikkuu-, puima-koneita. Kolme neljä miestä voipi yhtenä päivänä niittää, ajaa kokoon, puida, vieläpä mitatakin kaiken sen, jossa tuommoisen vanha-uskoisen oikeuden-istujan lukuisa työväestö tepastelee koko viikkokauden, eikä sittekään loppuun pääse.

Esimerkiksi ritari Ankerschmidt'in maanviljelys oli niin oivallisesti järjestetty, että se tykkänään poikkesi kansantavasta.

Vendelin Maxenpfutsch, ritarin huoneenhaltia, oli varsin oppinut mies. Ankerschmidt'in rahavarat sen ohessa kestivät kaikenlaisia tieteellisiä kokeita.

Kun Kampós herra otsansa hiessä puuhasi tiluksillaan, istui herra Maxenpfutsch mitä mukavimmassa asennossa verandallaan, polttaen poslini-piippuaan ja jokapäiväistä teetänsä särpien. Hänen lihava koiransa loikoili penkin alla, läähöttäen kieli ulkona suusta; pyssy oli heitetty nurkkaan; ilma oli liian lämmin — peltopyitten ammuntaan. Muuta työtä ei ollut mitään.

Vanha talonpoika tulee pihalle ja tiedustelee alhaisimmalta rengiltä, missä pehtori on. Tämä osottaa hänelle, että pehtori istuu tuolla siimeksessä teetä juomassa.

Metsä-ihminen laskee kauniisti lakkinsa avoimen verandan portaalle ja tervehtää herra pehtoria: "Jumala antakoon hyvää päivää!" itsekseen ajatellen: tuo on varmaankin kipeä, koska juo teevettä; se tekeekin hyvää, kun ihmisellä on vatsanväänne, varsinkin — tuore seljaistee.

— "No, mitä tahdotte? Sanokaa pian!" huusi hänelle pehtori.

Tietysti ikäänkuin asia ei olisi kohdallensa.

— "Hyvä, aatelinen herra! Minä ja kumppanini olemme tästä naapuristosta, tuolta Palócz'in piirikunnasta; mutta me emme ole palóczeja, sillä me olemme kalvinisteja, ainoastaan muutamat olemme katolisia, muut ovat lutherin-uskoisia."

— "Mikä minua siitä vaivaa?" kysyi kummastuneena pehtori.

Tuo kunnon mies kohautti olkapäitään.

— "Sitä en todellakaan tiedä. Minä en ole tilogi. Ehkä teitä vaivaa kaatumatauti?"

— "Mitä tahdotte?" ärjäsi pehtori.

Metsä-ihminen ei tästä ollut millänsäkään, vaan jatkoi siivosti.

— "Meitä olisi kahdeksantoista, sitte kaksikolmatta hevosella varustettua, sitte meillä kaikilla on oma vikatteensa, oma haravansakin, vieläpä oma hankonsakin."

— "Mutta mitä pirua minun siihen tulee, paljoko teillä on hevosia ja työkaluja?"

— "No, ei muuta, kuin että maanantaina päivän koitteessa, jos Jumala elämää suo, ruvetaan armollisen Garanvölgyi herran repsiä niittämään ja että se lauantaiksi on korjattu, vieläpä puitukin. Sitte vasta toisena maanantaina mennään ohran ja sitte vehnän kimppuun, siis jää sillä välin kokonainen viikko, jona saamme vaan hampaitamme pureksia."

— "No pureksikaa vaan; huolisinko minä siitä?"

— "Minä sanon vaan, että armollisen Garanvölgyi herran repsi on paremmin tuleentunut, kuin armollisen Akkorsincs[37] herran, jonkatähden tämän repsi on viikkoa myöhemmin niitettävä."

— "Entäs sitte?"

— "No, koska nyt olemme ottaneet armollisen Garanvölgyi herran repsin niittääksemme, niin kävisi yhdessä hiessä armollisen Akkorsincs herrankin repsi niittäminen."

— "Hakisinko minä päiväpalkkalaisia?"

— "No — yksi niin, toinen näin. Heinää ja repsiä tehdään päiväpalkalla; rukiin ja vehnän leikkuu tapahtuu sadosta osaa saamalla; päiväpalkka on viisikymmentä groschenia, mitta viinaa ja kaksi korttelia viiniä miestä kohden; aamiaiseksi silavaa ja leipää; päivälliseksi keitettyä naudanlihaa jauho-kimpaleitten kanssa taikka paistettua lampaanlihaa; illaksi kahdenlaista, joista toinen lihaa; välipalaksi savutettua lihaa tahi piimää; hattumme koristeeksi kukkanen; mitä sadon osallisuuteen tulee, on joka yhdeksäs nelikko puiduista jyvistä meidän."

Vendelin Maxenpfutsch'ilta sammui tuli piipussa tästä eriskummaisesta puheesta. Tuo tolvana! näyttää siltä, kuin tuo tahtoisi häntä narrina pitää.

Talonpoika olisi vielä jatkanut kontrahdin ehtoja, mutta herra pehtori ei enää kauemmin pitänyt asiaa leikintekona, vaan kavahti ylös istuimeltaan, juoksi sopimuksen-hierojaa vastaan, tarttui kiinni hänen takinkaulukseensa ja ravisti häntä aika lailla.

— "Korjaa heti luusi täältä, kelvoton betyári![38] Luuletko, että sinulla on mikään narri edessäsi! Minä annan sinulle kyllä kolme atriaa päiväänsä, tuleppas vaan kerta vielä tänne."

Sen sanottuaan työnsi hän miehen luotaan, heittipä vielä perästä hänen hattunsakin.

Metsä-ihminen meni pois aivan tyvenesti.

— "Hyvä on, hyvä. Kyllä minä itsestänikin menen, kun vaan sanotaan, ettei minua tarvita. Menen kuin menenkin. Ei sen vuoksi tarvitse herjata isäni sielua minussa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."

— "Jos tuo hävytön ihminen vielä kerran pistää koipensa tänne, on hän portista ulos heitettävä!" huusi pehtori palkollisille. "Kun rohkenee tuollaisia minulle sanoa! Juurikuin nyt ensikerran oppisin, mikä talonpojan hinta on."

Muuten oli aivan tarpeetonta otaksua, että tuo talonpoika vielä kerran tulisi takaisin kartanoon; häntä ei sinne enää marzipan'illakaan (konfehtilla) olisi voitu takaisin houkutella.

Herra Vendelin oli täydellisesti turvannut itsensä kaikenlaista ahdistamista vastaan talonpoikain puolelta.

Kartanossa oli niin paljon palvelusväkeä, että se jo itsekseen vastasi pientä divisionaa; sitte oli siellä komea kylvö- ja leikkuu-kone, jonka hän itse oli hankkinut Wien'istä ja joka näyte-leikkuussa siellä lattian-siloisella pellolla oli kahdessa minutissa leikannut kokonaisen auman ruista. Hätäkö sillä on kaataa kumoon muutama sata holdia repsiä!

Garanvölgyin niittomiehet hikoilivat jo viidettä päivää tällä viikolla. Herra Vendelin tupakoitsi sekä salli heidän väsyttää itseään ja rientää edellä, niinkuin kepeäjalkainen jänis kilpikonnan tieltä sadussa. Kuudentena päivänä hänkin ilmestyi taistelukentälle.

Kuusi härkää veti tuota viljan-leikkaajaa hirviötä sitä varten erittäin tehdyillä, matala-pyöräisillä vaunuilla. Kaksitoista miestä hikoili sen kimpussa, ennenkuin se saatiin saralle sijoitetuksi. Onneksi ei siihen asti mitään rikki mennyt.

Koneen eteen valjastettiin kaksi älykästä, hyvin opetettua ja voimakasta meklenburgilaista — taidostaan ja mielenmaltistaan huudossa olevaa rotua, johon täydellisesti saattaa luottaa.

Nyt siis toimeen!

Kone lähti liikkeelle yleisten hurraa-huutojen kaikuessa, rattaat pyörivät tasaisesti, pontimet liikkuivat oivasti, silinterin-hampaat tekivät kunnollisesti virkaansa ja toisiinsa tarttuvat leikkaus-raudat rätisivät mahtavasti korsikossa, Viiden minutin kuluessa oli semmoinen ala niitetty, johon yhdeltä mieheltä olisi mennyt kokonainen päivä.

Konetta kääntäessään ajaja, vanha renki Konrád, joka Csaszlausta oli tänne tuotu, raappi päätään hatun alta ja puhui näin pehtorille:

— "Armollinen herra, tämä masina on niin hyvä masina, ettei se ainoastaan leikkaa poikki repsiä, vaan tässä heti paikalla sen puikin, vieläpä jauhaakin."

Herra Vendelin rupesi niitosta tarkastamaan. Renki oli todellakin oikeassa. Tuo riivattu kone teki tykkänään toisella tavalla työtä Hietzing'issä[39] lattialla kuin täällä sänkipellolla: sielläkin se leikkasi rukiin tähkäpäät poikki, mutta nyt se silpoi repsin palvotkin rikki. Sen jäljistä ei tosiaankaan korjaa muuta kuin korsia.

Herra Vendelin tahtoi näyttää, että hän ymmärsi mekanikia; hän otti esiin vasaran ja ruuvin-avaimen, nakutteli silintereitä, laajensi niiden väliä, voiteli akselit. Kas niin, nyt on kaikki hyvin!

Mutta tuolla sukkelalla koneella oli semmoinen sisällinen rakennus, että jota enemmän leikkaus-silinterien väliä laajennettiin, sitä nopeammin rattaat panivat niitä liikkumaan, ja jos vielä päälliseksi nuot hullunkuriset kaksois-kuulat käännöskehässä alkoivat pyöriä ympäri, kulki kone itsestään vielä eteenpäin, vaikka hevoset jo olivat seisautetutkin.

Sattuipa juuri tulemaan eteen muuan vierevä paikka pellolla. Kone alkoi omasta painostaan rientää eteenpäin, ja molemmat meklenburgilaiset huomasivat yht'äkkiä, etteivät he vetäneetkään vaunuja, vaan että nämä lykkäsivät heitä. Mutta meklenburgilaiset, jotka rauhallisen edistyksen aikana ovat niin sävyisiä ja älykkäitä, muuttuvat toisinaan yhtä äkäisiksi, jos kerta joutuvat erinomaisiin oloihin. Ensimmäisen töyttäyksen jälkeen rupesi ensiksi toinen tiehensä pötkimään, sitte toinen, ja näin vetivät he tulisella vauhdilla pirunmyllyä alaspäin.

— "Seis!" ärjäsi, pahaa aavistaen, herra Vendelin. Vaan se oli nyt myöhäistä. Ne neljä miestä, jotka ohjasivat konetta ja hevosia, lensivät ensi hetkessä neljälle taholle maahan; itse vanha Konrád, joka oli vahva mies, tarttui suurella uskalluksella molemmin käsin toiseen rattaasen, mutta tämä viskasi hänet ylös ilmaan, niinkuin kissan, ja hän keikahti kymmenen kyynärän päähän repsiin, tallukset taivasta kohti.

Sen jälkeen rupesivat raivostunut masina ja hevoset toistensa kanssa kilpaa juoksemaan; aisantanko meni poikki, kone tunki molempain valakkain väliin kolmanneksi ravariksi, hurjistuneita eläviä oikeaan lemmonkyytiin kiihoittaen; niin tulivat he melkein samassa silmänräpäyksessä pidäke-paikkaan, vieremän alapäässä olevalle sontatunkiolle; kone ehti kenties puolen hevospään mittaa aikaisemminkin. Tämä kun ei jaksanut esteen lävitse tunkea, jäi siihen kiinni istumaan; häneen valjastetut kilpajuoksijat tallasivat häntä nyt siinä kavioillaan kauheasti.

Ennenkuin apuun ehdittiin, oli jo rattaista muutamia hampaita katkennut. Ne saattoi tosin heti rautatiellä lähettää takaisin Wien'iin sen laitettavaksi, joka ne oli tehnyt.

Mutta mitenkä käy nyt niittämisen?

Ei ole muuta keinoa, kuin käyttää siihen jok'ainoa henki: palvelijoita, jahtimiehiä, palkkarenkejä; panna niitten vikate käteen, koettaa, osaavatko he pellolta "parran ajaa."

Työ kävi, niinkuin se taisi käydä: pellonvartia, jahtimies, ratsurenki, kuski, kokki ottivat toisiltaan vikatteen kädestä, auttaaksensa varsinaista työväkeä. Oli määrätty, ettei talonpoikain apuun tarvitse turvata.

Me jätämme nämät kaikki nyt pellolle hikoilemaan ja puhumme vähäisen muista seikoista.

Ankerschmidt valitsi kaikista sen, mitä oli parasta. Hänellä oli sarvettomia lehmiä, joka päivä munivia kanoja ja sikoja, joista suitti paisua kuuden sentnerin painavia. Ne hän itse oli tuonut Englannista, Yorkshiren rodusta. Niitä oli jo karttunut noin neljänkymmenen paikoille. Hän ei koskaan teurastuttanut niitä eikä ainoatakaan niistä myynyt.

Helposti ymmärtänee, ettei näitä suuria herroja ajettu ulos laitumelle, niinkuin muitten köyhäin ihmisten porsaita. Ne eivät menneet tammistoon terhoja syömään; heille oli rakennettu oma palatsi jahtimiehen asunnon viereen; siinä he marmori-ruuhesta saivat päivällisensä, illallisensa, jonka kokki oli keittänyt; kaksi kaitsijaa seisoi valmiina heitä palvelemaan sekä yksi eläinlääkäri, kaikki kolme painetti-pyssyllä varustettuina, jotta he saattaisivat suojella sikolinnaa ehkä hurjapäisesti lähestyviltä rosvoilta; linnaa ympäröitsi paitsi sitä korkea kivimuuri.

Kuinka paljon tästä sikoperheestä huolta pidettiin, näkyy siitä, että repsi-hädän aikana sen kolmea holhojaa ei pakoitettu muuhun niittoväkeen liittymään: niin tehtiin päinvastoin kaikkien fasanin- kaitsijain.

Kun nyt repsin-niitto oli kiireimmillään, tuli eräänä kauniina aamuna Kristóf, toinen sikopaimenista, kovin pelästyneenä pehtorin asuntoon ilmoittamaan, että yöllä — millä tavoin, sitä hänen oli mahdoton ymmärtää — kaksitoista jäsentä sikoherrasväestä oli varastettu. Ne olivat kaikki vuoden vanhoja nuoria herroja ja fröökinöitä, pienin niistä painoi kenties kaksi sentneriä; hän ei voinut käsittää, mihin niitä oli saatu viedyksi, sillä portti oli lukossa, ja jos niitä kivimuurin ylitse olisi laahattu, olisi kumminkin yksi heistä kolmesta herännyt röhkinään ja kiljunaan, koska nämät eivät ole semmoisia fröökinöitä, jotka ääneti antavat ryöstää pois itsensä.

Todellakin suuri tapaus!

Maxenpfutsch meni kohta tätä Jobin sanomaa Ankerschmidt'ille ilmoittamaan.

Ankerschmidt joutui siitä hirveään raivoon. Olisivatpa varastaneet mitä muuta hyvänänsä, kuin ei vaan hänen yorkshirelaisiaan! Ne olivat hänen arka puolensa. Sitä hän ei koskaan anteeksi anna. Ne ovat takaisit hankittavat, vaikkapa maan alta. Senpätähden löytyi laki ja tuomio-istuimia valtakunnassa, että tuommoinen julkea rikos tulisi rangaistuksi.

Heti astukoon yksi ratsurenki hevosen selkään ja vieköön piirikunnan pääkaupunkiin tohtori Grisák'ille tämän kirjeen, jossa asian-kohdat tarkasti ovat selitetyt ja virallista tointa pikemmin kuin paremmin pyydetään. Tohtori älköön säästäkö kustannuksia; varkaat täytyy saada ilmi.

Toisena päivänä tuli neljä aseellista santarmia kastelliin, piirikunnan komisarjuksen herra Bräuhäusel'in kirjoittama käskykirja kädessä, joka määräsi, että nuot kolme siankaitsijaa, kovan epäluulon alaisina, ovat oikeuden eteen tutkittaviksi saatettavat.

— "Oho, he eivät sitä ole tehneet!" vakuutti Ankerschmidt. "He ovat vanhoja, uskollisia palvelijoitani, minä pyydän vaan, että he niin pian kuin mahdollista lähetetään takaisin."

Nyt täytyi Yorkshiren siirtokuntaa vartioimaan ottaa kolme jahtimiestä ja pellonvartia repsin-niitosta. Näin monella hengellä väheni työväestö.

Seuraavana päivänä tulivat nuot neljä santarmia uudestaan. Herra Bräuhäusel oli määrännyt, että koska sikopaimenet eivät tahdo tunnustaa rikosta tehneensä, oikeus on pakoitettu heidän kanssa vastatuksin kuulustelemaan jahtimiehiä.

Nyt haastettiin siis jahtimiehetkin oikeuteen.

— "Mutta lähettäkää heidät pian kotia, sillä täällä tarvitaan joka mies!" huusi santarmeille Ankerschmidt.

— "Suvaitkaa vaan odottaa!"

Taas seuraavana päivänä ilmestyivät säännöllisesti santarmit, tuoden herra Bräuhäusel'iltä sen käskyn, että kosk'eivät jahtimiehet mitään tunnusta, heitä täytyy tutkistella yhdessä pellonvartiain kanssa.

— "Voi, sillä tavoin viette pois kaikki mieheni, juuri kun niitä paraiten kotona tarvitsen", vaikeroitsi Ankerschmidt.

— "Me emme voi siihen mitään. Noitten täytyy todellakin seurata meitä."

Mutta nuot eivät tietysti myöskään mitään tunnustaneet, sillä hekin olivat viattomat kuin vasta lypsetty maito.

Repsi-pellolle jäi päivä päivältä yhä vähemmän niittomiehiä; nyt siellä enää vaan varsinaiset rengit olivat jälellä. Yht'äkkiä lähetti herra Bräuhäusel näitäkin noutamaan ja he vietiin kaikki tyyni kaupunkiin. Selvä se, että näitäkin täytyi konfronterata muitten kanssa.

Mutta tästä jo rupesi Ankerschmidt sakramentteramaan. Siinä oli jo liikaa! Se oli hirveätä! Semmoisena työ-aikana! Mitä ajattelevat nuot tuolla? Kaikki työ jää kesken. Koko oikeuden-käynnistä tulee enemmän vahinkoa kuin hyötyä!

Eräänä kauniina päivänä haastettiin vielä kaikki kuskit, kokit, palvelijat oikeuteen ja nekin pidätettiin siellä kaikki. Ritarille ei jäänyt ketään muuta, kuin herra Vendelin ja pikku Gyuszi. Nyt saattoi hän itse vartioida, hoitaa ja ruokkia kaikkia elukoitaan, ikäänkuin olisi asettunut johonkin Amerikan prairiaan, kuusisataa Englannin peninkulmaa läheisimmästä ihmisasunnosta.

Mutta huomenna sentään he lähetetään kotia?

Jos ei huomenna, niin ainakin ylihuomenna.

Vaan kuluipa siitä koko viikkokin, eikä vielä kukaan palannut.

Menkäämme jo itsekin katsomaan, mitä herra Bräuhäusel ja tohtori Grisák niin ijankaikkisen kauan toimittelevat.

Viimemainitun tapaamme varmimmin herra Bräuhäuseí'in asunnossa joka päivä kello kolmen aikana jälkeen puolenpäivän. Silloin, jos ei hammastauti häntä estänyt. oli tohtori Grisák'in tapa säännöllisesti mennä herra Bräuhäusel'in luokse, jossa hän viipyi tämän käytettävänä kello seitsemään asti illalla; tällä aikaa toimitettiin myöskin häiritsemättä kaikki asianajajan-jutut. Mitä väliaikaa jäi yksityisiltä neuvotteluilta, sen he sangen soveliaasti täyttivät huomiota teroittavalla korttipelillä, "tarok'illa."

Herra Bräuhäusel oli innokas tarokin-pelaaja. Jonka hän kerran sai puoleensa, se oli hänen vankinsa, se oli jo sidottu, rautoihin pantu, niin ja niin monen vuoden tarok-linnantyöhön tuomittu, ilman vähintäkään vapautuksen toivoa. Tohtori Grisák antausi omin ehdoin tämän orjuuden alaiseksi.

On näet tietäminen, ettei mikään yhteys ole niin syvälle juurtunut, ei mikään ystävyys niin luja, ei mikään rakkaus niin platonillinen, kuin tarok-pelaajan yhteys, ystävyys, rakkaus pelikumppaninsa suhteen — varsinkin semmoisen, joka aina häviää.

Rakastunut nuorukainen ei odota sitä hetkeä, jona saa kultansa kohdata, semmoisella levottomuudella, kuin Bräuhäusel tavallisesti odottaa tohtori Grisák'ia, kellon lähetessä kolmen lyömää, ja tohtori Grisák'in täytyi olla varustettuna mitä pätevimmillä syillä, "alibi'ansa" puolustaakseen, jos sattui tuntia myöhemmin tulemaan; jos hän taas sattui koko iltapäivää laiminlyömään, oli hänen suorastaan lääkärintodistus hankkiminen.

Tarokia pelatessa saattoi muuten keskustella oikeudenasioistakin. Erittäin sopiva tilaisuus siihen ilmestyy kortteja jakaessa.

— "Oletteko jo suvainnut määrätä tutkimuskuntaa Tiszan[40] sulkujen asiassa?"

— "Olen. Te edustatte siinä rakennus-insinöriä. Tutkimuskunnan jäseninä ovat ne, jotka te valitsitte. Terssi!"

— "Kuinka pitkälle?"

— "Vaan yhdeksään asti."

Tohtori Grisák'illa oli kvartti kädessä, vaan hän ei tahtonut hävittää kumppaninsa peliä.

— "Minä en luule, että insinöri Schmerz paljon hyötyy sulun-rakennuksestaan."

— "Kuinka niin?"

— "No, sillä tavoin kuin yritys nyt on järjestetty. Kaataa tuhat tammipuuta paaluiksi, joitten pitää olla kolme syltä neljä jalkaa pitkät; vajottaa ne yksi syli neljä jalkaa maahan sisään, johon tarvitaan satakaksitoista juntan iskua; minä luulen, että urakkamies, työpalkat ja rakennus-aineet kun ovat varsin kalliita, on erhettynyt laskuissaan. — Te heitätte siis valttinne pois?"

— "Kas! enpä sitä huomannutkaan. Mutta jos urakkamies ei isketäkään paaluja satakaksitoista kertaa, vaan ainoastaan kolmekymmentä."

— "Silloin jääpi enemmän kuin kaksi syltä ylipuolelle maata. Te lyötte esiin ruutua; sitä maata minulla ei ole ainoatakaan."

Tuolla olivatkin todella kaikki seitsemän koossa tohtori Grisák'illa, mutta hän ei siitä virkkanut mitään.

— "Taikka paalu kyllä sojottaa kaksi syltä ylöspäin maasta, mutta menee sitä vähemmän alaspäin."

— "Ah, se on totta! Kas sitä vaan, ken olisi semmoista tullut ajatelleeksi. Tutkimuskunta voipi ainoastaan tietää, kuinka monta jalkaa paalut seisovat maasta pystyssä, mutta ei kuinka syvällä ne ovat maan sisässä, ja siten saattaa jo rakennus-aineista säästää kolmannen osan."

Tätä molemmat nauroivat hyvästi.

— "Työ kestää sitenkin kymmenen tahi kaksitoista vuotta, ja silloin, jos uudesta on rakennettava, kuka haastaa heitä edesvastaukseen?"

— "Aivan totta. Valttia! Vieläkin valttia! Tänne tuo kymmensilmä! Viimeinen pisto on minun. Minä olen ulkona; te, veikkoseni, jäitte matiksi!"

— "Peijakas! Odotin kaikkia, eikä tullut mitään."

— "Tehkää hyvin, jakakaa!"

Aloitettiin uutta peliä. Herra Bräuhäusel, kohtaloonsa tyytyväisenä, pisti priisin nuuskaa nenäänsä ja otti ylös kortit.

— "Koira vieköön! Kun jakaa minulle tuommoisia kortteja, paljaita seitikkoja ja kahdeksikkoja."

— "Ne ehkä vielä paisuvat", lohdutti häntä lakitieteen tohtori, jolle ensimmäisessä jaossa tuli neljä yhdeksikköä käteen ja joka kohta löi ulos yhden, kirjoittamatta muistiin 150.

— "No, no; onhan vahinko yhdeksikköjä heittää."

— "Eivätpä ne minulle koskaan tule. — Onko ilmoitus vangitun Aladár Garanvölgyin jutussa jo lähetetty?"

— "Onpa kyllä. Kaikkien siihen kuuluvain liitteitten kanssa. Mikä oli ensimmäinen pisto?"

— "Tehkää hyvin, tässä ovat kaikki. Tekivätkö Straff'in kirjeetkin seuraa?"

— "Tietysti, tietysti. Ne juuri kaikkein enimmän asiaa pahentavat. Terz von Ober! Onko näin hyvä?"

— "Varsin hyvä."

— "Mutta mitä etua rouva Pajtay'lla lienee siitä, että herra Aladár Garanvölgyi kärsii rangaistuksensa loppuun asti?"

— "Sitä en tiedä. Rouva Pajtay on klienttini. Hän tahtoo niin ja minä koetan asiaa perille ajaa. Aladár Garanvölgyi siis ei pääse niitten joukkoon, jotka saavat rikoksensa anteeksi?"

— "Terz major! Siitä saatte olla varma. Straff on antanut ilmi kovin pahoja kohtia."

— "Eikä kenkään tiedä, kuka tuo Straff on?"

— " Bellus musicus. Sitä ei kenkään voi tietää. Te heititte taas neljä yhdeksikköä."

— "Helkkarissa! en huomannut niitä. Minä luulen, että loukattu turhamielisyys taikka mustasukkaisuus vaivaa nuorta leskeä."

— "Tuhat tulimmaista! Minä oikein kummastelen, että jätitte viimeisen kortin minulle. Sen kanssa on minulla nyt neljä matadoria."

— "No sun saksan saakeli! Ainoastaan yksi pisto on minun, muut kaikki teidän."

— "Te kadotitte taas pelin."

— "Tänään on minulla erittäin huono onni."

— "Pelataanko vielä yksi?"

— "Aivan kernaasti."

Herra Bräuhäusel jakoi uudestaan.

— "Apropos. Vanha Ankerschmidt kirjoitti tänään minulle. Häneltä on varastettu kaksitoista Yorkshiren sikaa muurilla ympäröidystä pihasta."

— "Kuules perhanaa! Ne lienevät olleet sukkelia poikia."

— "Vanha herra on saanut päähänsä sen, että tahtoo tietää, kutka ovat siat varastaneet."

— "Omituinen uteliaisuus."

— "Hän käskee minun jättää sisään hakemuskirjas tutkimuksen toimeen panemisesta."

— "Viisikuudetta, viisiseitsemättä, yhdeksänkahdeksatta, teillä on kahdeksanyhdeksättä. Onko teillä hakemuskirja muassa?"

Tohtori Grisák pisti käden taskuunsa ja veti sieltä esiin paperin, Bräuhäusel'in jakaessa kortteja.

Jaettuaan silmäili herra Bräuhäusel hakemusta ja näytti vaipuvan sen lukemiseen.

— "Rakas ystäväni, tässä on virhe."

— "Mikä se olisi?"

— "Kartta ei ole riittävä."

— "Se on mahdotonta. 12 sikaa à 30 florinia tekee 360 florinia ja kartta kelpaa 400 floriniin asti."

— "Siinäpä juuri erhetys onkin. Tässä on puhe Yorkshiren sioista; niitten hinta on vähintäänkin 41 florinia. Se tekee 480 florinia. 400 florinista eteenpäin on kartta kahdenkertainen. Minun täytyy tuomita teitä kolmikertaiseen sakkoon. Teidän on maksaminen lisäksi kaksi florinia."

Tämän pelin kadotti kuitenkin herra Bräuhäusel, vieläpä sillä tavoin, että jäi aivan matiksi. Hän erhettyi suuresti siinä, että hän luuli, jotta lakitieteen tohtori itse maksaisi sakkorahat, kun hänellä oli kortit kädessä.

Kuitenkin sai hän loppusuorituksessa maksaa pois herra Bräuhäusel'ille yhdeksän florinia.

— "Minä pyydän, että Ankerschmidt'in asia pian otetaan käytettäväksi, sillä vanha herra tietää nostaa suurta melua."

— "Minä tunnen hänet. Sen halun häneltä kyllä tukehutamme. Luottakaa vaan minuun. Mutta siinä tapauksessa tulette myöskin huomenna aikaisemmin."

— "Päivällisen jälkeen olen täällä."

Kortin-lyöjäisistä kotiin tultuaan, tohtori Grisák ensi työkseen otti esiin menokirjansa ja piirsi siihen erinäisten litterain alle päivän kustannukset.

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia — herra insinöri Schmerz debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia — rouva Pajtay debet."

"Oikeudenasiain neuvottelusta tuomarin-virastossa: 9 florinia — herra ritari Ankerschmidt debet."

No, sitä kai ei kukaan ajatelle, että jos lakitieteen tohtori oikeudenasiain hyväksi heittää neljä valttia kädestään, piirikunnan tuomarin kanssa korttia lyödessään, hänen ei siitä pitäisi saada korvausta keneltäkään.

Seuraavana päivänä toimitettiin neuvottelut taas samalla tavalla, sillä tähdellisellä eroituksella kuitenkin, että herra Bräuhäusel, joka edellä puolenpäivän oli jossakin asiassa sattunut julistamaan tohtori Grisák'ille vastenmielisen päätöksen, nyt sai tältä pelissä armottomasti loikkiinsa.

Tietysti hänkin kirjoitti tämän päivän "vailingin" ritari Ankerschmidt'in maksettavaksi "kaikenlaisten menojen" joukkoon. Varmaa oli, että joko tohtori Grisák taikka herra Bräuhäusel tappiolle joutui, se Ankerschmidt'in kukkaroon loven teki.

Totta olikin, että viimeisen pelin loppupuolella alettiin puheeksi ottaa yorkshirelaisetkin sekä oikeuteen haastetut vierasmiehet ja epäluulon-alaiset henkilöt, ja että tämä oli vietävän monimutkainen juttu. Tutkimusta kestäsi sangen kauan.

Tuo monimutkainen asia kävi kuitenkin päivä päivältä yhä monimutkaisemmaksi; kuta enemmän vierasmiehiä kutsuttiin, sitä useammalle taholle haaraantuivat epäluulot; kuta paksummiksi protokollat paisuivat, sitä vähemmän päästiin varasten jälille — ja sill'aikaa saattoi Ankerschmidt'in repsi tuolla pellolla rauhassa pilaantua. Herra Vendelin olisi jo vastarinnasta luopunut ja sovinnon- ehdoilla lähestynyt pois ajetuita talonpoikia. Hän olisi luvannut heille kahdenkertaisen päiväpalkan, ruokaa neljä kertaa päiväänsä, vieläpä tehnyt senkin tarjouksen, että heitä yöllä herätettäisiin ja juomista annettaisiin, jos heitä janottaisi.

— "Ei käy päinsä", vastasi vaan palócz'ien johtaja, "me olemme jo palkatut koko leikkuun-ajaksi."

Ei minkäänlaiset lupaukset voineet houkutella heitä edes yhdeksi päiväksikään luopumaan niistä töistä, joihin olivat sitouneet.

Paikkakunnan maanviljelijöillä itsellä taas oli niin paljon työtä, että heitä ei edes saanut puhutella.

Ja näinä yleisen hikoilemisen päivinä ratsasti Ankerschmidt joka päivä ympäri tiluksiansa; hän näki kauniisti tuleentuneitten tähkäpäitten hukkaan joutuvan, ja laski itsekseen, että jos tätä kestää vielä muutamat päivät, puoli repsistä varisee maahan, joka tekee kahdenkymmenen-tuhannen florinin tappion; ja silloin hän kirosi tuota Yorkshiren emäsikaakin, josta nuot porsaat olivat lähteneet, joitten tähden hänen repsinsä nyt kökötti korjaamatta, ja vielä kaikkia muitakin imisiä.

Muuten hän arveli, että tuosta suojeluksetta jääneestä siirtokunnasta jo kaikki muutkin siat olivat varastetut, koska vaan nais-palkollisia oli kartanoon jäänyt. Hän ei uskaltanut mennä sinne katsomaankaan.

Mutta lauantai-iltana saattoi hänet uteliaisuus niin pitkälle, että rupesi tiellä puhuttelemaan Garanvölgyin sikopaimenta, joka silloin ajoi porsaansa kotia metsästä.

— "Hoi, poikaseni! Mitä uusia kuuluu? Eivätkö jo 'kaikki' sikani ole varastetut, sittekuin vartiat kutsuttiin pois?"

Sikopaimen pudisti päätään ja rupesi, heitettyään viittansa olalleen, moittivalla äänellä uudelle tilanhaltialle opettamaan parempaa käsitystä maan tavoista.

— "Mitä korkean-arvoisa herra ajattelee? Olisihan tuo hirveän inhottava ilkityö, jos joku sill'aikaa menisi toisen sikoja varastamaan, kuin vartiat ovat komitati-kaupunkiin kutsutut. Elukoista ei saa kadota ainoata porsastakaan, niin kauan kuin vartiat ovat tuolla 'Wassagter'-herrain[41] luona. Se on kunnian asia, hyvä herra. Jumalan haltuun!"

— "Perhana! En tietänyt, että tämä olisi 'point d'honneur'", sanoi itsekseen Ankerschmidt, joka rupesi päivä päivältä huomaamaan, että vielä löytyi paljon uusia asioita auringon alla.

Mutta tutkimusta kaupungissa pitkitettiin yhä vielä ja herra Vendelin kävi yhä naapurikylissä työmiehiä etsimässä, ja palasi joka ilta yksinänsä kotia.

Toisen viikon loppupuolella katosi jo Ankerschmidt'ilta kokonaan kaikki kärsivällisyyden reservijoukot. Tässä ei ole mitään määrää. Se jo väsyttää kaikkea lojalisuutta. Kirjeen toisensa perästä lähetti hän tohtori Grisák'ille ja herra Bräuhäusel'ille; hän pyysi, rukoili, viimein soimasi, uhkasi mennä ministeriin, vieläpä mainitsi tuota hirveätä asiaa, että kirjoittaisi kaikkiin sanomalehtiin, — hän ei enää tarvitse sikoja eikä varkaita; lähetettäköön vaan hänen palkollisensa kotia. Kumminkin kuski, jotta se ajaisi sisään ulkona lojuvan, niitetyn repsin. — Se ei mitään auttanut. Vihdoin tuli kuitenkin hänen kuudenteen kirjeesensä vastaus virallisella sinetillä; tämän avattuansa sai ritari siitä suureksi rauhoituksekseen lukea, että koska hän tuomarin-virastolle oli lähettänyt kuusi hakemuskirjaa kartoittamattomalla paperilla, hän rientäköön joutuisasti kaupunkiin ja maksakoon siitä kuusi kertaa viisiviidettä kreutzeriä sakkoa.

Ankerschmidt otti tämän kirjeen, teetti siihen lasin ja raamin ja pani sen ylipuolelle kirjoituspöytäänsä seinään riippumaan, jotta sen aina saattaisi nähdä; mutta tästä lähtien hän käytti itseänsä levollisesti.

Seurasi sunnuntai. Kovin alakuloisena ratsasti hän taas korjaamatta jääneelle pellollensa. Taivaanranta rupesi peittymään synkkiin pilviin, peltokana kaakersi vehnämaassa, joka puusta ja ruohosta saattoi havaita, että sade-aika oli tulossa.

— "No sepä vielä puuttui! Kolmeneljättä osaa koko leikkuusta ulkona pelloilla, kekoihin koottuna; jos sade tulee niitten päälle, on kaikki hukassa; jyvät alkavat itää, kuumeta, mädätä. Neljäkymmentä tuhatta florinia menee kuin tuhkaan. Niin sievästi, kuin jos olisivat lompakkoineen päivineen hävinneet. Sitä ei enää kukaan voi auttaa. Lisäksi vielä se, että repsi-sadosta jo ennakolta olen tehnyt myyntikontrahdin, johon on liitetty suuri kaupanpurkaus-raha. Saan vielä maksaa kaupanpurkajaisetkin."

Juurikuin hän semmoisissa raskaissa huolissa pellolla verkallensa ratsastaa, edestänsä karkottaen tuhansittain heinäsirkkoja, puhuu hänelle yht'äkkiä joku tuttu ääni.

Hän kohottaa päätänsä ja näkee edessään Kampós herran, joka oli ponnistanut kaikki voimansa, saavuttaakseen ratsastavaa ritaria, ja siitä nyt huohotti kuin jahtikoira.

— "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian herra! Meillä on tosiaankin lämmin ilma."

— "Ei meillä; me levähdämme. Jumalan kiitos!" vastasi katkeralla humorilla ritari.

— "Niin näkyy. Paha kyllä. Nyt vielä taitaa tulla sadekin, ja tulee varmaan, sillä sen tietää aina polveni, sittekuin sitä tykinkuula Kassa'n tappelussa raapaisi."

— "Teitäkin on kuula raapaissut?" kysyi Ankerschmidt omituisella äänenkorolla, sillä Bogumil juohtui kohta hänen mieleensä.

— "Se raapaisi minua sillä tavoin", selitti Kampós nauraen, "että marssiessamme näin kuulan tiellä. Minä pistin sen nuttuni taskuun, muistoksi kotia viedäkseni. Käydessämme söi raskas kuula itsensä taskun pohjasta lävitse ja luiskahti alas liepeisin vuorin väliin, jota minä en kuitenkaan hoksannut. Kun sitte yht'äkkiä täytyi ruveta juoksemaan, mätkytti luoti niin julmasti polviluitani, että olin siitä melkein kerjäläiseksi joutua."

— "No, se lienee mahdollista", sanoi myöntyväisesti ritari.

— "Ja siitä asti on polveni ilmapuntarina."

— "Sadetta todellakin saadaan, vaan mitäs sen tekee?"

— "Juuri sen vuoksi tulen teidän armonne luokse. Me päätimme eilen korjuun; minä puhuin kunnioitetulle isännälleni siitä pahasta pulasta, johon teidän armonne on joutunut. Jos vielä lisäksi tulee sade, on koko vuodentulo hävinnyt. Hän sanoi, että se olisi suuri vahinko ja antoi käskyn, jotta tulevalla viikolla, sen sijasta että rupeemme rukiin kimppuun, menemme omien niittomiestemme kanssa teidän armonne repsi-pellolle ja lyömme sen kumoon; sitten ajamme omilla vaunuillamme ja rengeillämme keot sisään, sillä niistä tulee muuten suuri vahinko. Jos siis teidän armonne ottaa vastaan tarjouksen, niin tekee sen isäntäni suurella mielihyvällä. Hän sanoi, että mitä jää pelloille hukkaan on vahingoksi koko maalle."

Olipa hän sanonut vielä jotain muutakin, mutta siitä ei Kampós herra mitään virkkanut.

Tällä kertaa muistui Ankerschmidt'in mieleen astua alas hevosen selästä ja teeskentelemättä tarjota Kampós herralle kättä, jonka tämä ottikin vastaan, tultuansa vakuutetuksi siitä, ettei siinä hänelle ehkä rahaa tarjottu.

— "Sanokaa isännällenne, että olen kiitollinen hänen tarjouksestansa, suuresti kiitollinen. Ja sanokaa hänelle vielä, että ritari Ankerschmidt ei ole mikään huonomuistoinen mies."

Vasta sittekuin kaikki jo oli niitetty ja korjattu, tulivat Ankerschmidt'in palkolliset takaisin kaupungista, sillä loppupäätöksellä, kahden viikon pitkästä tutkimuksesta, että he kaikki olivat syyttömät.

Heidän kanssaan tuli myöskin sade-aika, osottaen Kampós herran polven-ennustusta oikeaksi, ja tulipa vielä pitkä asianajajan ja oikeuden-käynnin rätinkikin. Sen ritari Ankerschmidt maksoi pois, sanaakaan virkkamatta, eikä näyttänyt sitä kellekään; sen verran hän vaan sanoi Maxenpfutsch'ille, että sillä hinnalla olisi voinut suorastaan Englannista tuottaa uusia sikoja varastettujen sijaan.

Kotia lasketut palkolliset kutsui hän nyt kokoon ja julisti heille soturin tavalla lyhyesti seuraavan päiväkäskyn:

"Miehet! Sen sanon teille, varokaa tästälähin, ettei mitään vahinkoa tapahdu. Mutta jos kuitenkin vahinko tapahtuisi, niin pitäkää sitä suurimmassa salaisuudessa, sen sanon; sillä joka vielä kerran rohkenee ilmoittaa, että minulta on varastettu jotakin, sen minä ilman armotta ajan talosta pois!"

Herra Maxenpfutsch'ia yksistään tämä puhe ei miellyttänyt. Hyvä. Jos herra ritari sanoo tuommoisia sottiseja, tahtoo hän itse puolestansa ryhtyä tuohon siksensä heitettyyn asiaan ja näyttää, että vahingosta kuitenkin on selko saatava. Oikeudessa tietysti kaikki käypi kankeasti; mutta senpätähden on täällä santarmeja, niitten kanssa hän on hyvä tuttava. Sievästi, ilman mitään melua pääsevät he kyllä varasten jälille; siihen tarvitaan vaan vähän kärsivällisyyttä. Pari metsässä asuvaa ihmistä käypi myöskin lahjoilla voittaminen, jotta he teeskentelisivät ystävyyttä rosvojen kanssa ja sitten antaisivat heidät ilmi. Tämä on sangen viekas ajatus.

Seurausta ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Eräänä iltana tulee herra pehtorin luokse pulskea, solakka mies, kasvot rehellisen näköiset ja miellyttävät, viikset kauniit, mustat, hiukset sileiksi kammatut ja posket parrasta puhtaiksi ajetut; hän oli puettu hopea-nappiseen, siniseen liiviin ja punaisilla kukilla kirjailtuun, lyhyeen takkiin; tämän soljesta riippui alas pieni kirves, jonka luumupuusta tehty varsi oli messinki-langalla koristettu; käsivarren ympäri oli kierretty lyijy-koristeilla varustettu sikopaimenen ruoska. Koko hänen olennostaan näkyi, että hän oli jonkun säädyllisen herrasväen säädyllisyydessä pidetty palkollinen.

— "Hyvää iltaa toivotan jalo-arvoiselle herralle."

— "Jumal' antakoon, veikkoseni. Mitä tahdotte?"

— "Tahtoisin puhua pari sanaa noista kadonneista jalo-ihraisista[42] sioista."

(Hän selitti attributi-sanan Yorkshire aivan järjenmukaisesti tällä tavoin, tehden sen luonnollisen johtopäätöksen, että, jos ihmisten joukossa ylhäistä sukuperää olevia henkilöitä nimitetään "jalo-verisiksi", ylimykset sikojen joukossa varmaankin ovat "jalo-ihraisia").

— "Tiedättekö mitään niistä? Tehkää hyvin, istukaa alas tähän nojatuoliin."

Vieras ei paljon kursastellut, vaan istui, niinkuin tämmöinen kunnianosotus olisi hänelle tullut, osotetulle sijalle.

— "Tiedänpä niistä jotakin", vastasi hän järkevästi ja varovaisesti. "Minä luulen saaneeni vihiä siitä, joka ne on vienyt, ja olen päässyt hänen jälilleen. Teidän tulee tietää, että noissa pyökki-metsiköissä pandúrinkin[43] on vaikea, mutta santarmin aivan mahdoton saada käsiinsä sellaista, sillä kaikki huomaavat heidän tulonsa ja yksi sikopaimen antaa heti tavaran toiselle kädestä käteen; se kuljetetaan laaksosta laaksoon ja etsijät tulevat aina tyhjään paikkaan. Mutta minä luulen, että tuommoiset eriskummaiset siat, jotka niin paljon eriävät muista tavallisista, ovat itse varkaillekin haitalliset, sillä kelle hyvänänsä he tahtonevatkaan niitä myydä, kaikki kohta kysyvät, mitenkä he ovat ne saaneet. Jos he taas teurastaisivat ne omaksi tarpeeksensa, pilaa kesä-ilma pian lihat; heille ei niistä suinkaan lähde mitään hyötyä. Sentähden arvelen, että jos heidän luoksensa menisi minunkaltainen mies, jota he eivät pelkää, ja he ilman rangaistusta pääsisivät vapaiksi koko asiasta, he itse ilolla antaisivat takaisin koko varastetun omaisuuden parista kymmenestä florinista."

Herra Vendelin ihastui kovin näistä sanoista ja otti jo esiin rahakukkaronsa.

— "Muuten ette vielä ole suvainnut kysyä nimeäni."

— "Näenhän kasvoistanne, että olette rehellinen ihminen."

— "Siinä ei ole kyllä. Minä tahdon näyttää, että olen hyvillä teillä." Tämän sanottuaan otti hän liivinsä taskusta huolellisesti kokoon taitetun paperin, jonka keskellä oli vähän kulunut sinetti ja josta herra Vendelin sai tietää, että hänen vieressään istuva arvoisa henkilö on sikopaimen Mihály Vak Nyeregkápan pustalta, hänen kunniansa herra Lörincz Nyirbáródin palvelusväkeä ja niin muodoin aivan uskottava mies.

— "Minä siis sanon teille, veikkoseni", puhui herra Vendelin, laskien kätensä arvoisan vieraansa olkapäälle, "että jos laitatte takaisin yorkshirelaiset, minä paitsi niitä kahtakymmentä florinia, jotka ovat varkaille lunastusrahaksi annettavat, annan vielä teillekin kaksikymmentä florinia."

— "Kiitoksia! Siinä on liian paljon minulle. Niin paljon minä en ansaitse. Puolessakin on kylläksi."

Oi, mikä kelpo, rehellinen ihminen tuo on!

— "Tarvitaanko edeltä-päin mitään kustannuksia?"

— "Ei mitään, ainoastaan tuo määrätty lunastusraha. Siitäkin vaan puoli."

— "Kymmenen florinia siis riittää?"

— "Aivan hyvin. Toista puolta he kyllä odottavat."

Voi, ovatpa nuot oikein rakastettavia varkaita, jotka suovat kreditiäkin!

— "Yhtä toki mielisin tietää, että millä pirun tavalla he saattoivat viedä siat muurin ylitse."

— "Minä arvelen, että he ensin olivat kaataneet viinaa sianruuhiin, ja kun siat siitä päihtyivät, antoivat ne siivosti viedä itsensä pois."

Hm; tämä kunnioitettu mies näyttää käyneen akatemiassa.

Mutta kauppa on tehty; eikä siinä pane alttiiksi enempää kuin kymmenen florinia.

— "Minä siis jätän asian teidän haltuunne. Jos tulette sikain kanssa, saatte vielä kolmekymmentä florinia. Tuohon käteen!"

Sikopaimen pudisti Maxenpfutsch'in kättä; sitten otti hän hattunsa ja meni kauniisti kiittäen pois.

Hetken kuluttua palasi hän kuitenkin takaisin.

— "Vast'ikään juohtui yksi seikka mieleeni. Jos saan siat käsiini, tapahtuu kenties niitä tänne ajaessa, että santarmit sieppaavat minut tiellä kynsiinsä ja lyövät minut rautoihin, niinkuin varkaan; minä pyydän sentähden nöyrimmästi, että tekisitte hyvin ja kirjoittaisitte minulle passin kahdestatoista siasta, jotta puhtaasti saatan niitten kanssa kotia tulla."

— "Se on totta", vakuutti herra Vendelin, "sitä en tullut ajatelleeksi."

Hän antoikin kohta asianomaisesti laaditun todistuksen tuolle kunnon välittäjälle, jottei mitään pahaa hänelle tapahtuisi. Sen jälkeen erosivat he suurimmassa ystävyydessä.

Seuraavana päivänä tapasi herra Vendelin Kampós herran ja kehui tälle, että yorkshirelaiset jo ovat tulossa. Herra ritari tulee varmaankin kovin iloiseksi, kun siitä saa tiedon, mutta hän ei virka hänelle mitään, ennenkuin elukat ovat pihassa. Ja sitte kertoi hän Kampós'ille, mitenkä oli saanut ne takaisin.

Kampós herra pisti hymyillen piippuunsa. Herra Vendelin kysyi, mitä varten hän hymyili.

— "Minunkin kävi kerran Pest'issä niin", vastaa Kampós, "että merenvahainen piippuni varastettiin. Minä kuulutin kohta, että antaisin viisi florinia sille, joka toisi piipun takaisin. Seuraavana aamuna tulee luokseni eräs rehellinen ihminen, piippuni muassaan; hän sanoi saaneensa kiinni varkaan ja nyt aikovansa mennä piipun kanssa polisikamariin rikosta todeksi näyttämään. Minä maksoin hänelle nuot viisi florinia, ja hän varasti minulta toisen kerran piippuni julkisesti, omalla luvallani. Mutta kahta kertaa se minulle ei ole tapahtunut."

— "No mitä tällä tarkoitatte?"

— "Tarkoitan sitä, että te tällä kertaa itse olette antanut varkaalle matkarahaa ja, jotta hän häiritsemättä voisi kuljettaa saalistansa, vielä matkapassinkin, ja että tuo Mihály Vak ei ole kukaan muu kuin Miska Szemes, paikkakunnan sukkelin 'köyhä poika.'"

Todellakin häntä sopi herra Vendelin'in ajaa takaa!

Ja vielä lisäksi oli hänellä se kiusa, että kaikki, jotka saivat tietää tuosta jutusta, nauroivat häntä vasten naamaa.

Ritari Ankerschmidt itse nauroi kaikkein enimmin; ja ensimmäisessä tilaisuudessa, kun hän kaupunkiin lähti, osti hän viheliäisen jahtihattunsa sijaan itselleen todellisen sikopaimen-hatun, leveillä reunuksilla, suuri solki keskellä ja sivulla kurjen-sulka. Hänen vanhat tuttavansa olivat selälleen kaatumaisillaan, kun hänet siinä päähineessä näkivät.

VI.

Kaunohenki.

Rouva Pajtay on vielä nytkin kaunis nainen.

Hänen kasvonsa, hänen vartalonsa ovat niitä, jotka kauan pysyvät kauniina. Sen lisäksi — hänellä ei olekaan muuta tehtävää, kuin pitää huolta kauneudestansa.

Hän ei koskaan vaivannut itseään lapsilla, hänellä ei ollut mitään intohimoja. Tuo myrsky, joka teki niin monen ihmisen hiukset harmaiksi, ei hänelle tuottanut ainoatakaan unetonta yötä. Semmoisia onnellisia ihmisiä löytyy, jotka elävät vaan omaa itseänsä varten.

Kello kaksitoista päivällä on hän ikään saanut itsensä valmiiksi vaatetetuksi ja hän on hyvillään siitä, että hänen on onnistunut kätkeä kaksi hirveän suurta karva-makkaraa omain hiustensa taa. Minä en tiedä, kuka aikanaan on saanut naiset siihen luuloon, että tuommoinen hiusten sekaan pistetty tukka eläimenkarvoja olisi muka jotain kaunista. Vaan Corinna oli nyt kerran siihen tyytyväinen, eikä meidän tule siihen mitään.

Nyt oli hänen ihastelijoitansa odottaminen, joille aika oli sievästi jaettu: N:o 1 tulee kello kaksitoista, N:o 2 puoli yhdeltä, N:o 3 yhden jälkeen, N:o 4 kello kahdelta. Näitä täytyy heidän eri laatunsa mukaan kohdella.

N:o 1. Kelpo tilanhaltia maalta, Tivadar Törkölyi. Hän ei enään ole nuori, mutta hän on varakas. Hänellä on todellakin naimahankkeet eikä hän suinkaan ole mikään halveksittava kosija.

Tivadar Törkölyin oli tapa tulla kello kaksitoista, sillä puoli yhdeltä odottivat ystävät häntä "Kultaisessa kotkassa", eikä heitä käynyt laiminlyöminen.

Sentähden vaihtaa Corinna kello kaksitoista toalettipöytänsä kirjoitus-pöytään; hän levittää eteensä suuren tilikirjan, ja nähdessään nyt Tivadar'in astuvan sisään, huutaa hän iloisesti: "Ah, sepä hyvä, että tulette; te voitte varmaankin sanoa, missä hinnassa villat tähän aikaan ovat. Niistä tarjotaan niin ja niin paljon, mutta minä en tahtoisi antaa niitä vähemmästä kuin niin ja niin paljosta. Eikö teidän mielestänne minun pitäisi lakata viinaa polttamasta, kun viinavero on niin suuri?" Sitte valittaa hän haikeasti, kuinka kallista kaikki on, kuinka ihminen saapi aivojansa vaivata, voidaksensa jotakin ansaita. Kaikki pettävät naista, sillä he tietävät, ettei nainen voi mistään tarkkaa vaaria pitää.

Tultuansa sen jälkeen kumppaniensa seuraan, Törkölyi ei voi kylläksi kehua, kuinka ymmärtäväinen, säästäväinen rouva tämä Pajtay on, epäilemättä hänelle täydellisesti sopiva, ikäänkuin vaan häntä varten kasvatettu.

Kun herra Tivadar oli sulkenut oven perästänsä rientää Corinna hyvänhajuisella saipualla pesemään pois läkki-pilkut sormistansa, sillä naiset tavallisesti läkitsevät sormensa, heti kuin kynään tarttuvat; sitte panee hän pois tuon ikävän tilikirjan ja asettaa ympärillensä joukon muotikuvia, sillä se, jota hän nyt odottaa, N:o 2, on kokonaan toista laatua.

N:o 2. Nándor Taréjy on kuuluisa mies, osakas herrain baali-yhdistyksessä. Hän on yksi niitä, joille suuressa Unkarin valtakunnassa on annettu oikeus sanoa: me olemme herroja. Ylhäinen asema tuo! Paitsi sitä on hän etutanssija kotiljongissa. Eikä tämäkään ole mikään jokapäiväinen toimi. Ja lisäksi täydellinen naisten-ihailija. Hänen kanssaan ihmisen ei suinkaan tule ikävä.

— "Ah, teidän armonne tarkastaa muotilehtiä."

— "Oi ei, ei. Ainoastaan muotikuvia. Minä pidän muotilehtiä vaan kuvien tähden, mutta ei näistäkään ole paljon. Katsokaapas tähän! Saatatteko kärsiä tämän tumman lila-värisen silkin vieressä oljenkeltaisia koristeita? Onhan se todellinen narrinpuku."

— "Teidän armonne on oikeassa. Toimittaja arvattavasti saapi nämät kuvat ilman mitään painetuksi, jonkun 'Putzhändlerin' kustannuksella, joka tahtoo pukea yleisöä rokoko-vaatteisinsa. Tuolla tavoin vaatettaa itsensä ainoastaan rouva Olkinen."

— "Hahaha!" Tuo oli rouva Pajtayn mielestä oiva sukkeluus. "Minä olen todellakin pakoitettu baali-vaatteitani Wien'issä teettämään. Täkäläisillä räätäleillä ei ole kauneuden-tuntoa ensinkään. Ja kuitenkin löytyy ihmisiä, jotka sitä tahtovat pitää isänmaallisuutena."

— "Naurettavaa! Muuten tekee teidän armonne aivan oikein siinä, ettette lue muotilehtien sisältöä, sillä silloin teidän ei kumminkaan käy, niinkuin äskettäin minun, en tahdo sanoa — missä; siinä kylläksi, että se oli eräässä nais-seurassa, jossa joku mal-à-propos rupesi kirjallisuudesta puhumaan. Tuli myöskin puhe naiskirjailijoista ja yht'äkkiä kysyy minulta joku nainen, mitä pidän 'Paradisan' viimeisestä runoelmasta, joka oli julkaistuna 'Kuutama' nimisessä lehdessä. Minä siihen vastasin, että koko tuon Paradisa nimen takana, hänen kyhäyksistänsä päättäen, luullakseni ei piile mikään muu kuin joku juhtisaappainen runonsepustelija Ala-Unkarista. Siitä nainen kumartaa sangen kohteliaasti, sanoen: Kiitoksia ylistyksestänne! tuo juhtisaappainen runonsepustelija olen minä."

— "Hahaha, hahaha! Ken se oli, sanokaa!"

— "En, teidän armonne, sitä en voi."

— "Paronessa Királyváry, eikö totta? älkää kieltäkö! Vaiko kreivinna Pajtay? Turhaan sitä salaatte, minä saan sen kyllä tietää. Se on sangen huvittavaa. Mutta sanokaapas minulle, millä tavoin vaatetettuna tulette ensimmäiseen herrain-baaliin? Mitä saitte tietää Baltánszky'lla? Kenellä teetätte vaatteenne? Minun pukuni on vielä salaisuutena. Teille saatan siitä kuiskaista, mutta älkää sitä sen enempää ilmoittako. Muotiompelijatarta olen kieltänyt päähinettäni kellekään näyttämästä, muuten en koskaan enää häneltä mitään tilaa. Tahtoisitteko nähdä sitä?"

Eikö Nándor Tarójy sitä olisi tahtonut? Tietysti on hän sen somuudesta kovin ihastunut. Sitä ei tosiaan jokainen olisi kyennytkään jälittelemään. Puhtaita timantti-helmiä kukkien kuvuissa, se tekee illalla lamppujen valossa erinomaisen vaikutuksen.

— "Tämä on vielä omituisempi ajatus kuin tuo tuonoinen pääkoriste, joka oli tehty paljaista vanhoista rahoista, suuremmista ja pienemmistä kultakappaleista. Miellyttävämpää numismatista kokoelmaa ei nuoriso koskaan ole tutkinut, ja kaikkien näitten keskellä olivat teidän armonne kasvot todellisena kuningattaren-kuvana, niinkuin teidän armonne silmät tälläkin koristeella tulevat säihkyilemään kirkkaammin kuin timantit."

Ja tuommoinen joutava lörpötys miellyttää naisia!

Puolen tunnin kuluttua lähtee myöskin Nándor Taréjy pois toisen edestä ja rientää kolmattatoista kaksintaistelua suorittamaan sen väitöksensä johdosta, että tämän vuoden laskiais-ilojen baali-kuningatar on Corinna Pajtay eikä kukaan muu.

Seuraa N:ro 3.

Corinna asettaa nyt viereensä muotilehtien painetut osat, sillä N:ro 3 on runoilija.

N:ro 3:n nimi on Danó Fellegormi. Se on tietysti salanimi. Tällä nimellä hän tunnetaan kaikkialla, jossa häntä mielellään nähdään; hänen oikean nimensä näkevät tavallisesti vaan velkojat hänen vekseleinsä alla.

— "Teidän armonne upottaa sielunsa säteet lähenevän laskiais-ajan nautintoihin", alkaa Danó Fellegormi.

— "Voi, ei", huokaa Corinna. "Sieluuni eivät turhuuden lentelevät himot koske. Minä löysin täältä erään runon: 'Kasteelle.' Mikä hieno aate, kuinka viehättävää, kun tapaa samantunteisuutta! Sen alle on kirjoitettu valenimi, ja minä mietiskelen, ken se lienee."

Hän tietää aivan hyvin, että tuo "se" on Danó Fellegormi.

N:ro 3 punastuu korvia myöten ja tekee sen muistutuksen, että runoilijat ovat sangen onnellisia, sillä heidän osaksensa tulee se onni, että heidän henkensä joutuu jokaisen kaunohengen kanssa henkiseen yhteyteen.

Se on totta, he ovat todellakin oikeita Turkin pashoja hengen alalla.

— "Eiköhän teidän armonne havainne yhdenlaatuisia säveliä tässä runoelmassa?" kysyy Danó, pelon-alaisella rohkeudella povestaan esiin vetäen kullatuilla reunuksilla varustettua paperia ja lausuen siitä hirveän äitelällä tavalla sekasotkuista runoa, jonka nimi oli "Vangittu lintu" — ei mikään "Rebhuhn", vaan laululintu, joka on häkissä.[44] Sisällyksestä ei ole helppo päättää, onko tämä lastenlaulu, vai aesopilainen satu, vai rakkauden-allegoria, vai isänmaallinen runoelma.

Corinna pitää sitä viimeksi mainittuna.

— "Juurikuin olisimme välipuheen tehneet! Katsokaapas, minä olen kirjoittanut ihan yhtälaatuisen runoelman."

— "Kuinka? Teidän armonne on kirjoittanut runoelman?"

— "Mutta älkää sanoko sitä kellekään. Te yksistänne saatte sen kuulla."

— "Sallikaa minun nähdä se."

— "Ei. Minä luen sen itse julki. Mutta älkää sääksikö sitä, minä tiedän, että se on heikko: 'Kahletettu kotka.'"

Tämä oli todellakin valtiollinen runoelma. Kahletettu kotka oli vangittu nuorukainen, jonka lentoa paitsi puuttuvia siipiä vielä esti sekin seikka, että vanginvartia piti hänen askeliansa tarkasti silmällä.

— "Mestariteos! Klassillinen runoelma! Sallikaa, teidän armonne, että vien sen 'Kuutamalle.'"

— "Oi, ei, ei, ei! Siitä ei saa kukaan tietää. Te yksinänne olette kuullut sen. Ehkä myöhemmin."

— "Voi, mikä vahinko, kun hautaa itseensä niin tulista isänmaan-rakkautta!"

Tuo tyhmä! Kuinka hän ilkee puhua isänmaan-rakkaudesta semmoisen edessä, jonka otsaa ympäröipi käherretyt kutrit!

Mene jo Jumalan nimeen, N:ro 3! Sinua odotetaan päivälliselle; tulkoon jo N:ro 4.

N:ro 4 ei ole kukaan muu, kuin — tohtori Grisák.

Suuren erhetyksen ja satavuotisen epämielen surullisena osotteena on se valitettava asianlaita, että romanin-kirjoittajat hamaan uusimpaan aikaan asti ovat olleet siinä hupsumaisessa luulossa, ettei muka "lakitieteen tohtoreita" sopisi käyttää rakkauden seikkoihin.

Mitä enemmän tämä käsitys sotii ajan vapaamielisyyttä vastaan, sitä paremmin sitä myöskin käypi vääräksi todistaminen kokemuksen tosiperäisten havaintojen kautta.

Niinpä kyllä: he osaavat naisia ihastella, jopa tanssiakin, nuot "doctores juris", he osaavat pitää neuvotteluja suloisten silmäin tuomio-istuimen edessä ilman mitään vaivanpalkkiota, nivoa henkisiä juonia, laillisella ja laittomalla tavalla, vieläpä he pystyvät — mikä on kaikista hurjin väitös — erästä oikeuteen jätettyä asiaa kiiruhtamaankin omaa avioliitto-asiaansa.

Miks'ei tohtori Grisák olisi saattanut rouva Pajtayta ihastella?

Oikeuden-pohja siihen on olemassa: hänen terävää järkeänsä on tämän kiittäminen siitä, että se omaisuuden-osuus, jota hän oli eläkkeenä nautittavakseen saanut, tuli hänen omaksensa, jotta hän sen saattoi myydä. Sentähden on rouva Pajtay hänelle kiitollisuuden velassa. Ja virkeän lakitieteen-tohtorin on kyllä helppo kiitollisuuden velasta, kun hän siihen lisää asianajajan vaivanpalkkion ja muut kulut, sommitella rakkauden hakemus ja tämä sittemmin avioliitolla täytäntöön panna.

Oikeuden-pohja on siis olemassa.

Mutta on siihen syytäkin.

Tohtori Grisák itse paraiten tietää, että rouva Pajtayn omaisuuden-suhteet ovat paraimmalla kannalla. Kauppahinta on tiloitettu luotettaviin valtiopapereihin, jotka siihen aikaan tuottavat seitsemän procenttia ja "Jove favente" kenties antavat kahdeksankin. Sillä saattaa reimaasti elää.

On siis syytäkin.

Ja lopuksi ovat muutkin asianhaarat suotuisat. Rouva on vielä kaunis ja nuori kyllä ja, siltä näyttää, itsekin herra tohtorille suosiollinen. Se on kyllä totta, että hänellä on muitakin ihastelijoita, mutta niitten joukossa on herra tohtori "par excellence" enimmin suosittu; tämä on melkein joka päivä rouvan luona ja saapi tavallisesti jäädä hänen kanssansa päivällistä syömään. Tohtori Grisák onkin jo omasta mielestänsä kauniin lesken luona ikäänkuin kotona.

Lisäksi tuottavat asianhaarat luonnollisesti muassaan vielä senkin, että Corinna on pakoitettu lakitieteen tohtorille suurimmatkin salaisuutensa uskomaan. Tietysti. Varkaankin asianajaja lausui klientillensä: "Ystäväni, sano minulle kaikki, mitä on totta; mitä ei ole totta, sen kyllä itse panen lisäksi."

Jo kappaleen aikaa oli hänen täytynyt käyttää herra tohtoria omituisessa asiassa.

Kaunis leski oli näet antanut hänen toimeksensa estää erään nuoren miehen ennen-aikaista vapautusta, joka valtiollisesta rikoksesta oli pitkälliseen vankeuteen tuomittu.

Tämä nuori mies oli Aladár Garanvölgyi.

Vanha Adam Garanvölgyi varmaankin panee joka kiven liikkeelle, saadaksensa vielä jälellä olevat kymmenen vuotta sisarensa pojalle anteeksi annetuksi.

Siihen on vastapaino asetettava.

Täytyy hankkia todistuksia siitä, että herra Adam vielä nytkin, niinkuin ennen, vehkeilee pahoja. Täytyy antaa ilmi, että hänellä on hankkeita, joitten toimeenpanemiseen hän välttämättömästi tarvitsee sisarensa pojan apua. Sanalla sanoen, Aladár'in vapaaksi-laskeminen on estettävä.

Tohtori Grisák'ille tämä kaikki oli varsin otollista. Hän pani heti liikkeelle yhden käytettävissään olevan henkilön, antaen tälle tarpeellisia ohjeita: erään Straff nimisen miehen, josta jo kerran ennen olemme kuulleet mainittavan.

Nyt tiedämme siis hänen todellisen nimensä.

Vale-Petöfi ja kaikki nuot muut, joiksi hän muuttui aina Bogumil'iin asti, olivat siis Peter Straff, eikä kukaan muu, ja tämä oli tohtori Grisák'in kätyrinä rouva Pajtayn asiassa.

Mutta yhtä olisi kuitenkin tohtori Grisák mielellään halannut tietää, mikä näet oikeastaan saattoi tätä kaunista, sulosilmäistä ja hymyhuulista rouvaa niin kovasydämisesti kohtelemaan nuorukaista. Sillä jos se vaan oli sukuvikaa, oli se varsin hyvä; mutta jos se ehkä olisi loukatun rakkauden kostoa?

Ensi tilassa ryhtyikin hän tutkistelemiseen, puoleksi tuttavan tavalla, puoleksi virallisella tiedonhalulla.

— "Sanokaapas minulle, teidän armonne, mikä on syynä siihen, että niin säälimättä vainootte Aladár Garanvölgyiä? Että teillä siihen on suuret syyt, sitä en epäile."

— "Katsokaa, sitä en kenellekään koko maailmassa sanoisi, mutta teille täytyy minun se tehdä, välttääkseni sitä, ettette ajattelisi minusta 'mitään pahaa.' Mieheni kuoltua käytti vanha Adam Garanvölgyi kaikenlaisia keinoja, joitten kautta sai minut kihlatuksi sisarensa pojalle Aladár'ille. Siinä oli tosin sangen paljon hankaluutta, sillä Aladár oli mies vainajani likeinen sukulainen, ja avioliiton luvan hankkiminen vei paljon aikaa ja vaivaa. Vanhan herran tarkoitusperänä oli suorastaan se, että jos minä menisin vaimoksi Aladár'ille, jolla itsellä oli oma ansaittu tila, se omaisuuden-osuus, jota minä leskenoikeudella hallitsin, joutuisi takaisin Adam herran käsiin. Oi, tuo ukko on suuri mestari, sangen kavala kettu; missä vaan on mahdollista, saattaa hän ihmisen pulaan."

Tohtori Grisák katsoi hyväksi myöntää tämän ja lausui:

— "Niin se on."

— "Mutta minä olin niin varovainen, että ennenkuin lupasin mennä hänelle, tein molemminpuolisen kontrahdin Aladár'in kanssa, jossa julistimme kaiken tavaramme yhteiseksi omaisuudeksi: mikä on hänen, se on minun, ja mikä on minun, se on hänen. Aladár oli kevytmielinen ihminen, hän suostui siihen helposti. Minulla oli silloin oikeastaan sangen vähän omaisuutta, sillä äitini perintö oli konkurssin-alaisena; tätä hän ei suinkaan tietänyt. Ennenkuin sentään avioliittomme oli ehtinyt rakentua, syttyi sota. Aladár meni heti punanauhain joukkoon, kansalliskaartin kapteiniksi; minä pakenin Pozsony'iin.[45] Sittemmin sain kuulla, että hän oli siirtynyt husari-väestöön ja siellä otti osaa kaikkiin tapauksiin; hän yleni överstiksikin unkarilaisten joukossa. Tästä voitte havaita, kuinka kevytmielinen mies hän oli; minä sain sill'aikaa odottaa häitä!"

— "Hirveä huikentelevaisuus!"

— "Yht'äkkiä tuli sitte loppu koko leikistä. Aladár joutui vangiksi; hän ei tietänyt pelastaa itseään, niinkuin moni muu, älykäs mies; päinvastoin otti hän vielä toistenkin viat omaksensa. Siitä saatatte nähdä, kuinka mitätön mies hän on."

— "Ja kuitenkin on hän lakitieteen oppijakson suorittanut!"

— "Asia päättyi niin, että hän tuomittiin vankeuteen. Se saattoi vielä käydä päinsä; mutta lisäksi tuomittiin koko hänen omaisuutensa menetetyksi."

— "Ahaa!" huusi tohtori Grisák, lyöden kättä polveensa; näkö-ala alkoi jo valjeta hänen edessänsä.

— "Jos hän nyt äkki-arvaamatta pääsisi vapaaksi, olisivat omaisuuden-suhteet ihan päinvastaiset: silloin oli hän rikas, minä konkurssin-alaisena; nyt olen minä rikas, hän kerjäläisenä. Mutta kontrahtimme on hänen kädessään. Ja tähän kontrahtiin on omasta huolenpidostani kudottu ristin rastin kaikenlaisia temppuja, niin että se asianosainen, joka tahtoo kontrahdin rikkoa, itse valmistaa itselleen melkoisen suonen-iskun. Ymmärrättekö nyt asian?"

— "Täydellisesti."

Tohtori Grisák oli ihastuksissaan tämän naisen viisaudesta; siinä tosiaankin yksi "doctor juris utriusque" oli mennyt hukkaan! Mutta mitä tylyn luonnon järjestys häneltä oli kieltänyt, sopii korvata siten, että hänestä tulee lakitieteen tohtorinna; ei ole koskaan löytynyt toinen toiselleen paremmin sopivia luonteita.

— "Armas rouva, minusta teillä on täysi syy huoleenne; mutta kaikeksi onneksi ovat lakimme puheenalaista tapausta varten pitäneet sangen terveellisiä oikeuden-lääkkeitä varalla. Teidän armonne ensimmäisenä tehtävänä on julkaista seuraava kutsumus sanomalehdissä, tietysti virallisesti: 'Aladár Garanvölgyi, jonka olopaikka on tuntematon, kutsutaan tämän kautta ennen yön ja vuoden kuluttua saapumaan alla mainittuun paikkaan, eräässä avioliiton-kontrahdissa tehtyjä sitoumuksia täyttääksensä; jos hän sen laiminlyö, ovat kaikki vasta sanotussa kontrahdissa määrätyt sitoumukset rauenneiksi ja mitättömiksi katsottavat.'"

— "Olisiko se mahdollista?"

— "Semmoisia tapauksia on ollut monta. Tällä tapaa on avioliittojakin purattu."

— "Mutta tiedämmehän, missä Aladár Garanvölgyi on."

— "Me emme ole velvolliset sitä tietämään. Kysymys olopaikasta ei ole päällekantajan asia. Ettei kutsuttu yön ja vuoden kuluessa voi tulla ilmoitettuun paikkaan, se on hänen vikansa; meidän velvollisuutemme ei ole hänestä mitään tietää ja lain edessä se ei ole mikään puolustus. Ja sitte vuoden kuluttua, jotta teidän armonne poistaisi puolestaan kaikki enemmät vastenmieliset velvollisuudet, neuvoisin teitä kiireimmiten naimisiin menemään; sillä tavoin olisi teidän armonne kokonansa turvassa."

Corinna tahtoi tässä katsoa lakitieteen tohtoria silmiin, mutta sitä hän ei voinut tehdä, sillä käyttihän tämä silmälaseja. Naisille ovat silmälasit varsin suureksi esteeksi; he eivät voi lukea miehen silmästä mitään, näkevät sen sijaan lasista vaan oman miniaturi-kuvansa heijastavan.

Tämän asian käsittämiseen ei kuitenkaan tarvittu peräti syvällistä tutkimusta. Herra tohtori olisi ollut valmis vasta kirjoittamaansa receptiä heti itsekin nielemään. Saamme kohta nähdä.

— "Sitä en kuitenkaan haluaisi tehdä", sanoi rouva Pajtay, tuota viisasta neuvoa vastustaen. "Minun on muutamista eri kohdista huolta pitäminen."

— "Suokaa anteeksi, teidän armonne, minun ehdoitukseni kautta herra Aladár'ista pidetään paljon paremmin huolta. Siinä tapauksessa hänestä vaan yksi vuosi pidettäisiin sitä huolta, ettei hän saisi jättää nykyistä olopaikkaansa: kun me sitä vastoin muussa tapauksessa olisimme pakoitetut yhä edelleen keinoja keksimään hänen surullisen kohtalonsa pidentämiseksi."

— "Häntä minä en tarkoittanut, vaan itseäni. Se on totta, että hänellä siitä olisi vähemmän rasitusta, mutta minulla sen sijaan enemmän. Teidän on mahdoton arvatakaan sitä kärsimättömyyttä, jolla täällä meillä ihmisen kaikkia tekoja arvostellaan. Jokaisesta yksityisasiasta tehdään valtiollinen kysymys. Jos jonkun maasta karkotetun honvédin morsian menee toiselle vaimoksi, huudetaan hänelle kirousta ja kauhua; jos joku ei hävitä rahojansa maanpakolaisten hyväksi, julistetaan sitä heti isänmaan kavallukseksi. Jos minä tässä kysymyksessä julkisesti ryhdyn johonkin toimeen, saattaisin itseni nurjimpien parjausten alaiseksi. Tietänettehän, että ihminen rakastaa hyvää mainettansa."

— "Mutta lopulta, — eihän teidän armonne ole sidottu kiinni tähän kruunun-alusmaahan."

— "Olenpa sitä itsekin ajatellut, mutta en ole sen suhteen vielä päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen. Jättäkäämme se seikka tuonnemmaksi. Nyt ensi aluksi pysykäämme siinä, mitä olen teiltä pyytänyt. Tuletteko illalla luokseni teetä juomaan?"

Tämä osotti, ettei häntä nyt vaadittu päivälliselle jäämään.

— "Minulla on paljon työtä", selitti leski. "Täytyy kaikille tahoille kirjeitä kirjoittaa."

— "Teidän armollanne on niin suuri kirjeenvaihto, että jo senkin tähden kannattaisi ottaa mies itselleen."

— "Ettehän vaan luulle, että antaisin mieheni kirjeeni kirjoittaa?"

— "En; vaan kirjeenvaihto voisi jäädä siksensä."

— "Oi, älkää luulko näitä miksikään rakkaudenkirjeiksi. Sille, jota tahdon rakastaa, en anna rakkauttani kirjallisesti."

Herra Grisák'in mielestä oli tämä varsin viisas sana, johon on kylläksi syytä, jos kerran ennen kirjallisesti annettu rakkauden-sitoumus on ihmiselle tuottanut niin paljon päänkivistystä. Portaista alas astuessaan palautti hän mieleensä kaikki ne kirjeet, jotka kaunis leski oli hänelle lähettänyt, ja havaitsi, ettei niissä todellakaan ollut mitään rakkauden ilmoitusta. Vaan kuitenkin, jos kukaan, niin kaiketi hän…

Tuskin oli tohtori Grisák sulkenut oven perästänsä, kun Corinna taas istui pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa hienolle, hyvänhajuiselle, lila-väriselle paperilehdelle:

"Rakas ystäväni!"

Muu osa kirjoitettiin salakirjaimilla.

Kirjeen kuvertille piirrettiin: "Herra Peter Straff'ille. Kápolna'an, poste restante."

Herra Peter Straff ja "rakas ystäväni." Kaunis tähtipari!

Virkahuoneesensa tultuaan havaitsi tohtori Grisák pöydällä käyntikortin, jossa oli ritari Ankerschmidt'in nimi sekä lyijykynällä tehty riipustus, josta tuli ilmi, että herra ritari tahtoi tulla kello viisi jälestä puolenpäivän.

— "Ahaa! Yorkshirelaisten tähden! Vielä nytkin hän näyttää luulevan, ettei asianajajilla ja tuomareilla tässä maailmassa ole mitään muuta tekemistä, kuin tavotella siivoilta maanviljelijöiltä varastettua nelijalkaista omaisuutta. No, hänen sopii käydä minua kotonani tapaamassa."

Mutta kohtalo rankaisi häntä pian tästä häijyn-ilkisestä aikomuksesta, sillä tultuansa hotelliin, jossa ylhäisen maailman oli tapa aterioita, näki hän ritari Ankerschmidt'in istuvan ihan sen pöydän vieressä, jossa hän itse tavallisesti söi. Tämä oli jo ehtinyt jälkiruokaan.

— "Minä olen juuri ollut teidän kunniaanne hakemassa!" sanoi tohtori Grisák, ritarin viereen istuen.

— "Bravo, sitte minun ei tarvitsekaan vaivata itseäni teidän luoksenne."

— "Ah, suvaitkaa suoda minulle se onni. Täällä emme voi oikeudenasioista keskustella."

— "Minun ei olekaan tarvis paljon selitellä, minkätähden olen luoksenne tullut."

— "Minä ymmärrän. Minä tiedän. Yorkshirelaisenne."

— "Tuhat tulimmaista! Älkää vetäkö esiin tuota yorkshirelais-juttua!" huusi vihastuneena Ankerschmidt ja se oli oikein onni hänelle, että saattoi viruttaa pois vihastuksensa makealla rusteri-viinillä. "Sekin oli narri, joka sen leikin alkoi. Mutta se on nyt loppunut. Siitä ei sanaakaan enää. Minä tulen toisessa asiassa. Tarvitsen anomuskirjaa. Jotakin kaunista."

— "Minä olen valmiina."

— "Virasta erotessani sanottiin minulle tuolla ylhäällä: te saatte olla varma siitä, että milloin hyvänänsä teillä on jotakin anottavaa, teidän anomuksenne heti täytetään. No nyt tahdon tätä lupausta hyväkseni käyttää. Siihen tarvitaan anomuskirjaa. Kirjallista. Sillä suullisesti aion itse kaikki sanoa."

— "Minä ymmärrän", sanoi tohtori, tuttavan tapaissella kuiskauksella siirtyen lähemmäksi Ankerschmidt'iä. "Ehkä joku rintatähti?"

— "Menkää hiiteen! Jo nytkin minulla niitä on niin monta, etten tiedä missä kaikkia kantaa. Ja kenelle niitä näyttelisin? Talonpojilleniko tuolla kotona? Toista minä tahdon. Eräälle vangitulle tahdon armoa hankkia."

— "Ah, sepä sangen kaunista, sangen jaloa. Ehkä se on jostakin viasta raha-asioissa tuomittu?"

— "Ei. Valtiollisesta rikoksesta."

— "Ah! Varmaankin joku aulan-jäsen?"[46]

— "Ei. Unkarilainen sotamies."

— "Kenties joku teidän kunnianne entinen virkakumppani?"

— "Eipä sitäkään. Minä en tunne häntä. Mutta minä tahdon käyttää kaikki vaikutusvoimani hänen hyväksensä. Hänen nimensä on Aladár Garanvölgyi. Tuon Adam Garanvölgyin sisarenpoika, te tiedätte? No, mikä piru teitä vaivaa?"

— "Ei mikään, ei mikään. Kalanruoto istui kurkkuuni."

— "Kalanruoto? Perhana! Vasikan-kotletista! Sellaista ei ole minulle vielä koskaan tapahtunut, vaikka kuusi vuotta olen ravintoloissa syönyt."

Tohtori Grisák oli joutunut hirvittävään pulaan: kahden klientin väliin, joista toisella oli sangen hyvät tulot, toisella taas sangen hyvät tulevaisuuden toiveet tarjona.

— "Saisinko tietää, mikä syy teidän kunniallanne on mainittua herraa suojella?"

— "Se ei koske asiaan. Ei ole myöskään tarpeellista sitä tiettäväksi tehdä, että minä näissä tämmöisissä toimissa liikun, sillä heti kuin asia on päättynyt, unhotamme sen. Minä en tunne herra Aladár Garanvölgyiä, enkä tule häntä vastedeskään tuntemaan. Saatte pitää tätä asiaa yksityis-huvituksena minun puoleltani. En myöskään tahdo minkäänlaista teateri-rôlia näytellä, jotta minulle galleria jonkinlaisen jalomielisyyden tahi koira tietäköön minkä tähden käsiä taputtaisi. Tahdon vaan päästä asian perille, ilman mitäkään enempiä tarkoituksia. Minä tahdon, että Aladár Garanvölgyi olisi tuolla kotonansa; sen jälkeen ei minulla ole mitään hänen kanssaan tekemistä. Jos kohtaamme toisiamme maantiellä, toivotamme hyvää päivää ja menemme toinen toisemme ohitse. Sentähden ei olekaan aikomukseni, että itse tekisin anomuksen hänen vapauttamisestaan, vaan joku muu; minä sitte vaan aion hankkia suostumusta tämän kolmannen henkilön anomukseen sen vaikutusvoimani avulla, jonka tiedän itselläni asianomaisessa paikassa säilyssä olevan."

— "Vai niin. Minä ymmärrän. Vanha Garanvölgyi on oleva anojana?"

— "Vanha Garanvölgyikö? Äh, ystäväni, siinä tapauksessa ette tunne vanhusta. Hän ei tee anomusta mistäkään."

— "Tietääkseni hän suuresti rakasti sisarensa poikaa."

— "Rakasti kyllä, mutta anomusta hänen tähtensä hän ei tee."

— "Lisäksi tarvitsisi hän häntä välttämättömästi, sillä hän itse saattaa hassupäisyytensä kautta rappiolle koko suuren taloutensa, jonka tuo sivistynyt, nuori mies piti sangen hyvässä kunnossa."

— "Se on kaikki mahdollista. Mutta kuitenkin saapi ennemmin talo kaatua tuon vanhan naapurin niskoihin ja hiiret nakertaa saappaat hänen jalastansa, kuin hän panee nimensä minkään anomuskirjan alle. Sen minä paraiten tiedän. Jonkun muun tulee astua esiin. Jonkun likeisen sukulaisen."

Tohtori Grisák rupesi uteliaasti hammas-tikkua käyttämään; ken se lienee?

— "No, ettekö voi arvata, kenen tulee tehdä anomus?"

Tohtori Grisák pudisti päätään; hän ei saanut sitä mieleensä johdatetuksi.

— "No, olkaa siis arvaamatta. Valmistakaa nyt vaan kaunis anomuskirja; mutta sen tulee olla kaunis, muistakaa se; ei mitään kuivaa sisällystä, kuin jos pyydettäisiin patenttia johonkin vasta keksittyyn saapasmusteesen, vaan asianmukaista, arvokasta. Minä kyllä pidän siitä huolta, että se, jonka tulee tehdä anomus, kirjoittaa nimensä alle; sitte vien sen itse Wien'iin. Syökää sentähden väleen tuo kompottinne; ei ole tarpeellista, että jokaisesta kirsikan-marjasta erikseen puserratte sydämen. Teidän iällänne ollessani söin minä kirsikat sydämineen päivineen. Joutukaa siis, minä odotan teitä ja sitte menemme yhdessä asuntoonne. Te kirjoitatte itse anomuskirjan, sen ei tarvitse tulla apulaistenne käteen; minä pistän sen taskuuni ja sitte lähdemme yhdessä allekirjoitusta hankkimaan."

Tohtori Grisák paistui näitä sanoja kuullessaan enemmän kuin se rostbeafi, jonka oli syönyt. Tämä on kaunis juttu! Hänen oma käsi-alansa menee anomuskirjana hallitukselle, ritarin puoltosanalla, vaikka rouva Pajtay on antanut hänelle ihan päinvastaisen toimen! Hänen itse tulisi kirjoittaa sydäntä liikuttava armonrukous sen miehen eduksi, joka tahtoo vaimoksensa ottaa juuri sen, jota hän itsekin haluaa!

Mutta Ankerschmidt'istä ei ollut mahdollista irti päästä; tohtorin täytyi nyt kiiruusti juoda kahvinsa, seurata häntä kotiinsa ja siellä istua pöydän ääreen, josta ei ollut nousemista ennenkuin tilattu asiakirja oli valmis.

Herra tohtorin juolahti mieleen se kavala temppu, että teki anomuskirjaan niin paljon korjauksia ja lisäyksiä, jotta oli tarpeellista kirjoittaa se puhtaaksi. Mutta hän pettyi. Anomuskirjan luettuansa taittoi ritari sen kauniisti kokoon ja pisti taskuunsa.

— "Suokaa anteeksi! joku kirjureistani saa kirjoitta sen puhtaaksi."

— "Ei se ole tarpeellista. Se on hyvä näinkin."

— "Mutta eihän teidän kunnianne aikone antaa sisään tuota konceptia?"

— "En suinkaan. Sen henkilön, jonka nimessä anomus tehdään, pitää itse kopioita se, sanasta sanaan."

~- "Mutta se ei saa siitä selkoa."

— "Minulla on siitä jo selko ja minä mielin itse sen hänelle dikterata."

Kirjoitus ei enään ollut pelastettavissa. Se oli joutunut herra ritarin käteen eikä sitä häneltä voinut minkäänlaisella rynnäköllä takaisin riistää.

Tärkein tehtävä oli nyt kiireimmiten antaa Corinnalle tieto tästä odottamattomasta keikauksesta. Vaara tunki päälle; se oli jollakin tapaa ehkäistävä.

Kaikeksi onneksi päätti kenraali keskustelun; hän ei tahdo kauemmin viipyä, vaan tarttuu kiireesti hattuunsa ja menee asiatansa toimittamaan. Tohtori Grisäk itse myöskin rientää ulos. Hänen täytyy tietysti pikemmin kuin paremmin tavata rouva Pajtayta. Tämä tosin odottaa häntä vasta teen-ajaksi, mutta semmoisessa erinomaisessa tapauksessa, jossa joka minuti on ahdistava vaara, ei ihminen ehdi vartomaan säännöllistä audiensi-hetkeä.

Portilla tohtori Grisák hätäisellä kiiruulla sanoo jäähyväiset Ankerschmidt'ille. He pudistavat toinen toisensa kättä, toivottavat toisillensa hyvää yötä ja vakuuttavat, kuinka suuri onni tämä yhtymys heille kummallekin on ollut, mutta — huomaavat, että molemmat aikovat mennä yhdelle taholle.

— "No, sepä hyvä; käymme siis taas yhtä tietä."

Kristófin-torilla sanoivat he toisilleen uudestaan jäähyväiset, pudistivat uudestaan kättä.

— "Paljon onnea!"

— "Herran haltuun!"

— "Minne päin on teidän matka?"

— "Minä menen Vácz'in-kadulle."

— "No, sinne minäkin menen."

Ja toisenkertaisen hyvästi-jätön perästä astuvat he taas samaa tietä eteenpäin. Molemmat nauroivat sitä kovin.

Lopuksi pysähtyi Ankerschmidt erään kahdenkertaisen kartanon portille.

— "Tässä meidän on lopullisesti hyvästi jättäminen. Näkemiin asti, rakas tohtori!"

— "Kiitoksia paljon", sanoi tohtori. Ja samassa törmäsivät molemmat toisiansa vastaan portissa, josta kumpikin yritti yhtä haavaa sisälle menemään.

— "Mitä perhanaa? Tekin tulette tänne?"

— "Teidän armonne siis myöskin pyrkii tänne? No, sepä oivallista!"

— "Ja me olemme jo niin kauniisti kolme kertaa perätysten toisillemme jäähyväiset sanoneet."

— "Vaikk'emme ole toisillemme mitään velkaa."

— "Kuka tuttavanne tässä asuu?"

— "Tuttavani?" lausui tohtori Grisák hämillänsä. "Minä menen hänen armonsa, rouva Pajtayn luokse eräässä asiassa."

— "Bravo! Sepä hauskaa! Sinne juuri minäkin menen. Te tiedätte varmaankin, missä ovi aukenee; teidän sopii viedä minutkin sisään, sillä minä tiesin vaan talon-numeron. Tännehän minäkin riensin; tämäpä oiva sattumus."

Sen sanottuaan tarttui ritari tohtorin käsivarteen ja lykkäsi häntä kohteliaasti edellensä; mutta tämä olisi mielellään tahtonut heittää ritarin alas portaita myöten, ellei olisi ollut varma siitä, että ritari pikemmin olisi voinut heittää hänet alas, jos olisivat ruvenneet "jus fortioris'een" vetomaan.

Tohtori Grisák antoi tykyttävällä sydämellä Ankerschmidt'in johdattaa itseään, ikäänkuin jonkun tepposen tehnyt koulupoika, jolle paha aavistus kuiskaisee, että jos opettaja siitä saapi vihiä, ei patukkaa säästetä.

Ankerschmidt taas lienee ollut suotuisa vieras rouva Pajtaylle, viimeisen maatilan-kaupan perästä. Tämä muisteli aina suurella mielihyvällä sotavanhuksen rakastettavaa olentoa.

Niinpä kyllä: hänen "rakastettavaa" olentoansa. Sillä älkää luulko, te nuoret, käherätukkaiset kansalaiset, että haiset vaan yksinomaisesti teitä suosivat ja etteivät he ensinkään huomaa meitä vanhoja, harmaa-tukkaisia, puoleksi tahi kokonaan paljaspäisiä "täysikasvuisia" nuorukaisia.

Ritari otettiinkin tosiaan sangen sydämellisesti vastaan. Talon-emäntä oli itse leppeys häntä kohtaan. Hau piti häntä kaikista vieraistansa etevimpänä. Hän kysyi häneltä, mitä hän pianolla soittaisi. Hän istui hänen viereensä teetä juodessa ja antoi muitten seuralaisten sijoittua, mihin tahtoivat. Ja kuitenkin oli siinä läsnä etutanssija, maanviljelijä, runoilija ja muitakin hänen ihailijoitansa. Nämät haastelivat Corinnan nais-tuttavien kanssa, jotka olivat istuneet mikä minnekin, sill'aikaa kuin Corinna itse katsoi ritaria mahdollisimmaksi kohteliaisuutensa esineeksi, jossa toimessa hänen hyvänsävyiset ihastelijansa eivät häirinneet häntä.

Tohtori Grisák yksistänsä ponnisteli lakkaamatta voimiaan, ollaksensa alati "liitossa kolmantena", ja piti itseään kaikenlaisilla apropos'illa "au courant" molempien klienttiensä keskinäisessä haastelossa.

Hänen pelkonsa oli turha. He sanoivat toisilleen vaan korupuheita, niinkuin maailmassa on tapa.

Myöhemmin rupesi seura harvenemaan. Erittäin kiitettävän tavan mukaan pujahti kukin alttarin-palvelija pois sillä tavoin, ettei kukaan häntä huomannut; ei niinkuin maalla vieraissa, jolloin ensiksi puetaan päälle turkit ja huopasaappaat ja sen jälkeen sanotaan jäähyväiset järjestänsä kullekin talonväestä ja jälelle jäävistä vieraista. Täällä tietää korkeintaan palvelija, että joku on mennyt, siitä että hän on auttanut päällystakkia ylle. Tohtori Grisák'kin oli jo pari kertaa katsonut kelloansa, sillä sydänyö oli lähestymäisillään. Kaikki lähtevät jo tiehensä, Ankerschmidt yksistänsä ei ota liikahtaaksensa valloitetusta asemastaan ja juo jo seitsemättä teekuppiaan; kyllä häntä vielä halvaus kohtaa!

Vihdoin häiritsee seuraa kahden naisvieraan ilmestyminen, jotka hupilaisten kadottua itsekin nousevat ylös ja kutsuvat vaunujansa. He sanovat jäähyväiset emännälle. Tämä saattaa heitä ulos. Ritari pysyy järkähtämättä istumassa, niinkuin kivijalkainen prinssi tuhatyhdessä yössä.

— "Aika käy jo myöhäiseksi", sanoo tohtori Grisák, levottomasti liikkuen edes takaisin.

— "Niin käy", vakuuttaa Ankerschmidt; "teidän täytyy nousta varhain, miks'ette mene kotia?"

— "Minä odotan teitä, jotta menisimme yhdessä. Olen jo tilannut vaunut."

— "Se oli tarpeetonta. Muuten saatatte kyllä minua odottaa, mutta kaatakaa itsellenne siinä tapauksessa vielä kuppi teetä; siihen on kyllä aikaa."

Hm! Tuo näkyy viihtyvän hyvin täällä.

Ritari rupesi polttamaan rommia ja sokeria teelusikassa.

Corinna tuli takaisin ja istui uudestaan hänen viereensä; tohtori Grisák sijoittui syrjäpuolelle, nojaten käsivarttansa pieneen kirjahyllyyn.

— "Teidän armonne vieraat ovat jo kaikki menneet?" kysyi Ankerschmidt.

— "Oi, se ei tee mitään", riensi Corinna häntä rauhoittamaan.

— "Minä tahtoisin kernaasti yksinäni puhua teidän armonne kanssa."

Corinna viittasi epäilevällä silmäyksellä tohtori Grisák'iin päin.

— "No, herra tohtorin läsnä ollessa saatan kyllä puhua", sanoi Ankerschmidt, verkallensa tiputtaen palavaa rommia lusikasta teehen. "Hän tietää jo asian."

"Mitähän se lienee?" kysyi itsekseen Corinna, sillä välin kuin tohtori Grisák tuskissaan väänteli itseään tuolillansa.

— "Teidän armonne on, niinkuin olen kuullut, morsian", sanoi Ankerschmidt, ystävällisellä suopeudella silmäillen Corinnaa.

— "Oi, ei, ei", vastasi tämä, korvia myöten punastuen.

— "Mutta niin minulle on kerrottu."

— "Oi, minulla ei ole mitään aikomusta naimisiin mennä."

Sillä tavoin ne puolustavat itseään, jotka tahtovat, että heidän väitettänsä vääräksi osotetaan.

— "Minä tiedän, minä tiedän. Ikävä seikka. Teidän armonne torjuu pois jokaista, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Mutta minä tiedän sen jo. Älkää hämmentykö! Teidän sulhonne on vangittuna. Minä tiedän sen hyvin. Vieläpä niin pitkäksi ajaksi, että kun taas saatte nähdä hänet edessänne, joudutte jo kadonneen nuoruuden iltaruskossa toisianne kättelemään. Ja teidän armonne salaa surunsa, eikä sano koskaan naimisiin menevänsä. Minä kunnioitan sitä suuresti. Mahdollista on, että minä olin hänen vihollisensa sodan aikana; mutta minkätähden vainoisin sitä, joka ei enään itseänsä puolusta? Minä sanon nyt, että teidän armonne ennen pitkää on tuleva onnelliseksi ja juuri sen kautta, jonka olette niin kauaksi aikaa kadonneeksi luullut."

Corinna katsahti hämmästyneenä Grisák'iin, joka kaikin voimin puuhasi vetääksensä paidankaulustaan niin korkealle, että hän täydellisesti voisi kätkeytä sen taakse.

— "Suoraan sanoen", jatkoi ritari Ankerschmidt, "minä pidän huolta siitä, että anteeksi-anomus tulee korkeimpaan paikkaan paraimmalla puoltosanalla, ja minä takaan sen menestyksen, jotta kahden kuukauden kuluttua Aladár Garanvölgyi on oleva tässä teidän jalkainne juuressa."

Nämät sanat kuultuansa katsoi tohtori Grisák tarpeelliseksi tyhjentää lasin vettä.

Corinna sopersi hämmästyneenä ja penseästi:

— "Minä en ymmärrä."

— "No, sehän on varsin yksinkertaista."

Ankerschmidt pisti käden taskuunsa ja veti siitä, tohtori Grisák'in kauhistukseksi, esiin tuon usein mainitun anomuskirjan-konceptin.

Tohtori tunsi olevansa hukassa.

— "Tämä on varsin kaunis anomuskirja, jonka teidän armonne omalla kauniilla kätösellään saapi kopioita. Se on tarpeellista, että siinä nähdään rakastavan käden värinä. Jos pari kirjainta jääkin pois, sitä parempi; siitä saattaa havaita tunteitten totuuden. Sen alle kirjoittaa teidän armonne nimensä ja sitte lähdemme yhdessä Wien'iin. Minä itse saatan teitä kaikkialle, missä täytyy ilmestyä, ja vakuutan teille, että jos mikään, tämä anomus tulee hyväksyvällä vastauksella takaisin."

Tohtori Grisák'ista oli ikäänkuin kaksi terävää nuolta naulitsisivat häntä kiinni siihen nojatuoliin, jossa hän rauenneena istui; nämät kaksi terävää nuolta olivat Corinnan silmät.

Hän tunsi konceptista tohtorin käsi-alan.

Tämän oli loppu tullut.

Corinnan suonissa kiehui myrkky. Tuo yksinkertainen vanhus ei käytä tilaisuutta, vaikka hän näkee edessään kauniin tyttölesken, "res nullius'en", vaan sen sijaan tahtoo aikaan-saattaa tiesi mitä sekasortoa, vieläpä toivoo, että se jalomielisyytenä hänen kontollensa kirjoitetaan!

Mutta tuo toinen! Tuo lakimies. Joka kaikki hyvin tietää. Eikö hän ymmärtänyt luovuttaa sotavanhusta tuosta typerästä aikomuksesta? Kun meni vielä suunnittelemaan hänelle tuota kirottua anomuskirjaa!

Ja tämä tulisi hänen omakätisesti kopioita!

Ja hänen itse pitäisi edistää asiaa, jonka toteen käyminen häntä kauhistuttaa!

Voi, nuot miehet ansaitsisivat kaikki tyyni joutua yksittäin maanalaisiin vankihuoneisin, jossa saisivat hiueta, ikävöidessään armaan naisen ääntä.

Ritari sekoitti vaan sokeria kupissaan. Hän oli täydellisesti tyytyväinen teateri-temppuunsa ja odotti vähintäänkin, että kaunis leski itkien heittäyisi hänen olkapäähänsä ja kaiken mokomin tahtoisi hänen kättänsä suudella, jota hän kuitenkin mahdollisuuden mukaan koettaisi estää.

Corinnan juolahti nyt yht'äkkiä mieleen oikea pääkeikki, omituinen sen puolesta, että se osottaa, kuinka paljon voimaa ja kuinka paljon hellyyttä saattaa naisen sydämessä yhdistyä.

Hän taittoi kokoon anomuskirjan ja laski sen takaisin ritarin eteen. Ja kylmällä äänellä, vaikka raskaasti hengittäen, sanoi hän sitte tälle:

— "Hyvä herra! Ennenkuin tunsin teidät, olisin ollut valmis tähän toimeen ryhtymään; mutta nyt, 'ken on teidän vastustajanne, se on minunkin vastustajani.'"

Sepä oli tunnustus "in optima forma!" Minä en tahdo vanhaa ylkääni vapauttaa, jottei hän seisoisi "teidän" tiellänne!

Ja siinä oli samassa myöskin rukkaset tohtori Grisák'ille.

Ankerschmidt puri huuliansa, katsoi terävästi noitten tuuheain silmäkarvain alta Corinnaan, pisti sitte hiljaisesti paperin taskuunsa ja pani takkinsa napit kiinni.

— "Aika on jo myöhäinen, herra tohtori. Lähtään."

— "Ettekö juo teetänne?" kysyi pidättävällä äänellä Corinna.

— "Kiitoksia. Sitä oli jo kylläksi."

Kaikkia oli ritari jo saanut kylläksi.

Kylmäkiskoisesti kumartaen sanoi hän jäähyväiset ja meni pois. Korvennettuna seurasi tohtori Grisák häntä kintereissä.

Sinne hän ei olisi jäänyt sekunniksikaan, vaikkapa hänelle olisi luvattu ministerin-salkku.

Kaikkein ensimmäiseksi täytyi hänen kotona tarkoin mietiskellä, millä pykälillä hän voisi puolustaa itseään Corinnan hyökkäyksiä vastaan, millä tavoin hän syytetystä ylenisi syyttäjäksi. Nyt hänen tehtävänsä vaan oli onnellisesti peräytyä tappotanterelta sotavanhuksen suojassa.

Ankerschmidt ei puhunut sanaakaan portille asti. Siellä kun he seisahtuivat ja tohtori Grisák odotti vaunujensa esiin-ajamista, laski hän kätensä tohtorin olkapäälle.

— "Kuulkaas, herra tohtori! Oletteko koskaan nähnyt, kuinka, jos koira saapi kuusi penikkaa ja niistä vaan tahdotaan pitää yksi, lihavin, muut elävältä kuopataan?"

Tohtori katsoi tästä kysymyksestä kummastuneena ritariin, mitä hän sillä tarkoittaisi.

— "No, minä sanon teille, että on paljon onnellisempi kohtalo, jos on tuommoinen elävältä haudattu, tarpeeton, pieni koiran-penikka, kuin jos on tuon naisen ylkämies. Hyvää yötä, herra tohtori!"

Sen sanottuansa jätti hän tohtorin vaunuihinsa astumaan, mutta lähti itse jalkaisin kotia pyrkimään. Häntä ei peloittanut yksinänsä jalkaisin käydä barbarein pääkaupungissa.

VII.

Toinen.

Ankerschmidt'in komea, uusi kastelli, joka oli renaissancen malliin rakennettu, teki, ettei maantieltä ollenkaan nähnyt tuota vanhaa rakennusta, jota Adam Garanvölgyi semmoisella itsepintaisuudella ei tahtonut antaa kenenkään muun omistettavaksi. Vasta kun oli kartanon ympäri kiertänyt, näki tämän muinais-jäännöksen keskellä vanhoja kastanja-puita, joitten latvat olivat kallistuneet toinen toisensa puoleen, ikäänkuin olisivat ottaneet vanhaa asuntoa myrskyiltä suojellaksensa. Yhtäläistä ystävällisyyttä osotti rappeutuneille tiiliseinille vihriäinen muratti, jonka köynnökset olivat akkunain välitse suikerrelleet kattoon asti, kun sen sijaan sen varret alhaalta olivat pörheät kuin peuran jalka.

Huoneen ympäristöä puitten juureen asti peitti kaunis nurmi ja siihen saakka ulottui Garanvölgyin alue; tästä ulospäin oli maa sannoitettu ja se oli jo ritari Ankerschmidt'in. Tämä olikin väli-aidalla eroittanut vieraan omaisuuden, jottei kukaan vaunuilla tahi ratsain tuleva voisi erhettyä.

Vanhan kastellin ympärillä saattoi siis ruoho keväästä syksyyn asti kasvaa niin korkeaksi kuin tahtoi; sitä ei niitetty eikä tallattu maahan.

Mutta neljä kertaa kunakin vuonna, tarkoin määrätyillä väli-ajoilla, oli Kampós herran tapa tulla sinne avainkimppu kädessä. Hän avasi silloin ovet, tuuletti suojat ja toimitti siellä, tiesi mitä; puolen tunnin tarkastuksen jälkeen lukitsi hän taas perästään kaikki ja meni pois.

Että tämä säännöllinen ilmestyminen kunakin vuosineljänneksenä tuossa vanhassa kastellissa olisi jäänyt huomaamatta Straff'ilta, jota nyt jo nimitämme hänen oikealla nimellänsä, on tuskin luultavaa.

Straff oli todellakin jäänyt ritarin perheesen, pianonsoiton-opettajan virkaa toimittaen. Niinkuin tiedämme, osasi hän varsin hyvästi soittaa pianoa ja puolalaisen emigrantin rôlia näytellä, joksi lopulta Ankerschmidt itsekin häntä luuli.

Eräänä semmoisena neljännespäivänä Straff, aavistaen Kampós herran tuloa, hiipi hänen jäljissänsä. ja kun tämä oli sulkenut perästään huoneen oven, kätkeysi hän erään vanhan seljapensaan suojaan ja kurkisti sieltä akkunasta siihen huoneesen, johon oli kuullut toisen menevän.

Huoneesen tultuansa katseli Kampós herra ympärilleen, peittäisivätkö kartiinit hyvästi akkunoita. Hän ei huomannut, että yhdestä akkunasta oli lyijy-juotos ulos murrettu ja että joku siitä sisään pistetyllä seljapensaan oksalla saattoi nostaa kartiinia sen verran ylös, että reiästä taisi nähdä, mitä huoneessa-olija teki.

Kampós herra oli puettu pitkähiaiseen nuttuun, joka oli varsin omansa milloin peittämään milloin näyttämään esineitä, niinkuin silmänkääntäjän japonitsa.

Yht'äkkiä näkyi nyt hänen kädessään pieni, neliöjalan kokoinen lipas. Mistä hän sen esiin otti, sitä ei voinut hyvästi huomata. Lipas oli ebenholzista. Ainakin oli se musta, se on varmaa.

Kampós herra otti liivinsä taskusta pienen avaimen ja aukaisi sillä lippaan. — Paha, että hän seisoi sillä tavoin, jotta lippaan avattu kansi kokonansa esti näkemästä, mitä sen sisässä oli.

Mutta joku tärkeä esine siinä epäilemättä on, sillä Kampós katselee kauan lippaasen, siksi kuin hänen silmänsä täyttyvät jollakin kostealla aineella; hän pyhkii kädellään silmiänsä ja pudistaen sitte nyrkkejään, tekee hirveitä, uhkaavia liikuntoja ilmassa.

Ja mitä hän lisäksi tekee?

Hän vetää esiin papereita takin-taskustaan ja panee ne lippaasen.

Kovin epäilyttävä sorminta!

Sen jälkeen sytyttää hän kynttilän, etsii lakkaa, vetää sormestaan sinetti-sormuksen ja lukitsee sinetillä lippaan kiinni.

Suurimmassa määrässä epäilyttävä toimitus!

Sitten ottaa hän taas lippaan käteensä, kääntyy ympäri ja menee vihdoin ulos huoneesta. Laskiko hän lippaan jonnekunne vai ottiko hän sen mukaansa? Tuon rikoksessa osallisen nutun tähden sitä ei voinut havaita. Se vaan on varmaa, että kun hän taas tuli ulos linnasta, näytti siltä, kuin hän ei mitään myötänsä veisi.

"Corpus delicti" siis epäilemättä oli jäänyt tänne "loco."

Tämä on oleva monessa suhteessa kallisarvoinen saalis. Sellaisista ilmi-annoista saattavat "komitentit" paljon maksaa.

Kirje kirjoitetaan kiireesti herra Bräuhäusel'ille, tilataan ylimääräinen posti, käsketään joutua.

Joutuisuutta ei saatakaan valittaa.

Kaksi tuntia puoli-yön jälkeen saapuu suurimmassa hiljaisuudessa herra Bräuhäusel sihteerinsä, kirjurinsa, komisarjuksensa ja näitä vastaavan aseellisen apujoukon seurassa, josta yksi osa heti asettuu vanhan kastellin ulostultavia vartioimaan, kun sen sijaan toinen osa ynnä viranomaisten kanssa lähtee pää-kapinoitsijaa Kampós'ia kiinni ottamaan.

Hänen onnistui estää kaikki paon yrityksetkin. Kampós herra oli jo täysissä vaatteissa ja hankki juuri talleja päin menemään.

— "Seis!" huusi hänelle Bräuhäusel; "mihin matka?"

— "Talliin", vastasi Kampós herra viattomasti.

— "Mitä sieltä sydänyönä etsitte?"

— "Minä olen huoneenhaltia. 'Oculus domini saginat boves' (isännän silmä lihoittaa karjaa), tietänette. Mutta nyt ei enään ole yö, sillä aamu jo koittaa."

— "Mikä aamu? Kello kolme keski-yön jälkeen."

— "Sehän juuri on aamulla. Talonpojilla se on byroosen-menon tunti."

— "Ei mitään viisastelemista! Te tulette kanssamme. Ottakaa mukaanne aution kastellin avaimet. Herra Mikucsek[47] kahden miehen kanssa seuraa teitä."

Herra Mikucsek oli laiha, pitkäkaulainen mies; hänen sääriensä ympäri liehui ahdas, nuuskan-värinen talvilevätti, jolla hänen olisi ollut kovasti vilu, jos ei iso, kirjava villahuivi olisi häntä suojellut; vaan tuskin hän nytkään aamukylmältä sai suutansa suljetuksi.

— "No, tulkaa vaan perässäni, amice!" viittasi hänelle Kampós herra, jolla oli herkeämätön halu juuri sillä hetkellä sytyttää piippuansa ja sitä varten tuluksilla tulta iskeä, joll'aikaa nuot kunnioitetut herrat seisokoot pakkasessa.

Herra Mikucsek oli kuitenkin kaikkialla hänen kintereissään. Käsilyhdyn avulla löydettiin avainkimppu ja sitte lähti koko vartiojoukko liikkeelle kastellia kohti: edellä herra Bräuhäusel, välissä Kampós herra vilusta vapisevan Mikucsek'in kanssa sekä perässä ja ylt'ympäri aseellisia santarmeja.

Kastellille tultua käskettiin virallisesti Kampós herran viipymättä avata lukitut ovet.

Kampós herra totteli asianomaisten käskyä.

— "Kaksi miestä jää ovelle, eikä saa laskea ketään sisään eikä ulos!" komensi herra Bräuhäusel. "Eteenpäin, te avainten kanssa!"

Kampós herralle ei kukaan sanonut, mitä haettiin, eikä hän myöskään kysynyt, mitä tahdottiin löytää.

Sen jälkeen alotettiin varsinainen katsastus.

Ensiksi käytiin lattianpartten kimppuun. Ne nostettiin ylös pitkin seiniä, suurella taitavuudella, ja niitten kätköjä tutkittiin huolellisesti. Salaisia hiiren-läpiä ja rotan-sokkeloita tuli lyhdyn valossa ilmi; niitten pelästyneet asukkaat juoksivat tiehensä tutkijain jalkojen välitse, eivätkä osottaneet mitään halua kuulusteltaviksi pysähtyä; tuolla nurkassa tuli näkyviin maailmasta pois vetäyneen, yksinäisen sirkan pesä, täynnä rikki jyrsittyjä olkia, niinkuin myös satajalkaisen hedelmämadon ja harmaan kellarisiiran lukuisat sikiöt. Mutta paitsi näitä, ei mitään salaista keksitty.

Nyt tuli uunien vuoro.

Tässä oli herra Mikucsek oikein omilla elämillänsä ja hän ryhtyi heti työhön. Suurena käytöllisenä älykkönä hän hyvin tiesi, että uunien, savupiippujen ja kaminien koloissa löytyy oivallisia kätköpaikkoja. Nami revittiin sentähden yksitellen irti; niitten kappaleet tutkittiin; pariin uurnan-muotoiseen koristukseen, joitten suu oli liian ahdas, lyötiin vielä läpikin kylkeen. Näissä ei kuitenkaan missään ollut mitäkään, se on, niissä oli hirveän paljon nokea, josta herra Mikucsek ennen pitkää tuli varsinaisen nokikolarin muotoiseksi.

Paljon puhtaampaa työtä oli jo marmori-levyjen kiskominen käytävistä; sitä saattoi tehdä kuokalla eikä siinä käsiänsä liiaksi tahrannut.

Ei sieltäkään mitään löydetty. Herra sihteerin täytyi vääntää kiinni läkkitolpponsa kansi ja pistää taskuunsa protokolla ilman minkäänkaltaisia muistoon pantavia tietoja, sill'aikaa kuin herra Bräuhäusel omassa personassaan näytti lyhtyä kaikkialle, jottei mitään salakuljetusta voisi tapahtua.

Nyt astuttiin alas kellariin. Muutamia tyhjiä tynnyreitä venyi siellä vielä lahonneilla aluspuilla; näitten pohjat avattiin ja sisällys havaittiin viran puolesta sangen ummehtuneeksi ja paitsi sitä kokonansa tyhjäksi.

Mutta herra Mikucsek on käytöllinen mies. Kellareita ei saa tuolla tavoin tutkia. Hänen käskystänsä täytettiin yksi tyhjä tynnyri vedellä; sitte se vieritettiin alas, pohja lyötiin ulos ja tynnyri käännettiin ylös alaisin, jotta vesi yhtä haavaa joka taholle juoksisi. Tämä tehtiin sitä varten, että jos johonkin paikkaan kellarissa jotakin olisi alas kaivettu, se paikka pikemmin imisi veden sisäänsä, kuin muu kovaksi tallattu maapohja, ja siten ilmaisisi kätköpaikan.

Tutkimuskunta nousi siksi aikaa aluspuille seisomaan, jottei vesi ehkä pääsisi juoksemaan heidän saapasvarsiinsa.

Kampós herra, kahden miehen välissä vartioituna, katseli vaan hymyhuulin tätä viekasta toimitusta.

Silloin rupesi yht'äkkiä vesi juoksemaan juuri siihen paikkaan, jossa Kampós herra seisoi, ja selvästi syvenemään kuoppaan väleen katoomaan.

— "Tuossa on! siinä se on!" huusi yhtähaavaa kolme miestä ja herra Mikucsek teki innoissaan semmoisen poukauksen, että vaipui nilkkaluuhun asti rapakkoon. "Pois siitä! Lapiot tänne!"

Tämä "pois siitä" oli nähtävästi lausuttu Kampós herralle, joka oli saattanut itsensä suuressa määrässä epäluulon-alaiseksi sen kautta, että seisoi juuri tuon vaarallisen paikan päällä, ikäänkuin olisi tahtonut sitä ruumiillaan peittää.

— "Lapiot tänne!" Aluspuut nostettiin syrjälle ja ruvettiin kiireesti kaivamaan.

Herra Mikucsek kiversi ylös housunsa, voidaksensa seisoa likempänä. Jotakin kilahti.

— "Ahaa! Tässä on jotain!" Kampós herra itsekin oli utelias tietämään, mitä siihen lienee maahan kaivettuna.

— "Hiljaa vaan, täytyy tarkasti tutkia. Varovasti!" Herra Mikucsek kaivoi käsillään vetelää multaa kuopasta. Vihdoin joutui hänen käteensä jotakin; hän veti sen esiin. Mikä se oli? Tyhjä pullo. Siinä ei ollut mitään. Syvemmäksi! Taas tyhjä pullo. Vieläkin yksi. Ja vielä lisäksi noin viisitoista pulloa, kaikenmuotoisia: pienempiä, suurempia; puolenmittaisia, kokomittaisia; sinisen-, vihriän-, keltaisen-värisiä; tokaji-, ménesi-, sampanjapulloja; mutta kaikki toinen toisensa laatuiset siinä, ettei niistä saattanut mitään sisällystä löytää.

Tutkija-herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa. "Mitä tämä merkitsee?"

Kampós herra oli vaan ääneti. Häneltä ei mitään kysytty. Eikä hän mitään virkkanut. Mutta hänen muistui kohta mieleensä, että kunnioitetulla herralla kerta oli ollut juoppo heitukka, joka sitte pantiinkin pois palveluksesta. Hänen aikanansa katosi kellarista paljon semmoisia viinipulloja, joita Adam herra piti varalla vaan rakkaimpia vieraitansa varten. Varmaankin oli tuo heittiö ollut se, joka oli käyttänyt kellarin hiljaisuutta pulloja tyhjentääksensä ja sitte haudannut nämät mykät rikoksensa todistajat aluspuitten alle. Mutta ei kukaan Kampós herralta tätä kysynyt, ja hän katseli sentähden levollisesti, kuinka tutkija-herrat asianomaisella uutteruudella tyhjän tynnyrin pohjalla kirjoittivat protokollaan, että eräästä kovin epäiltävästä maan-alaisesta kuopasta oli löydetty tavattoman salainen kokoelma lasipulloja, yhteensä seitsemäntoista kappaletta, joilla varmaankin lienee yhteyttä vasta ilmi saatavain asiain kanssa. Sen jälkeen pantiin pullot viralliseen sinettiin.

Sill'aikaa oli jo aamu ruvennut koittamaan, Kun oli tullut valoisampi, sopi nyt mennä ullakkoa tarkastamaan. Täällä eneni herra Mikucsek'in vaiva yölepakkojen kautta, jotka eivät ensinkään tahtoneet hänen virallista lähetystänsä hyväksyä, vaan kaikista nurkista ja komeroista lensivät häntä vasten silmiä ja, jos hän pisti kätensä johonkin koloon, purivat häntä sormiin.

Tämä ikivanha ullakko oli kuitenkin erittäin ihana paikka jokaiselle tutkimuskunnalle, siinä kun oli ristin rastin asetettuja palkkeja ja orsia, joitten päälle sopi kiivetä; kapeita ruode-aitauksia, joitten taakse vaan vatsallansa saattoi ryömiä; rappeutuneita palomuureja, joitten ontelot olivat ikäänkuin varta vasten tehdyt piilopaikoiksi salaliittolaisille ja tornihaukan-munille; vanhoja huonekalujen jäännöksiä, joita koppiaiset olivat puhki nakertaneet. Jokaisen katto-akkunan eteen oli rakennettu pieni oltava, joka oli erikseen nuuskittava. Eräästä ilmaluukusta pääsi katolle, josta sopi kurkistaa sisään korsteineihin, eikö etsittyä esinettä sieltä löydettäisi. Jopa herra Mikucsek kiitosta ansaitsevassa virka-innossaan, kun hän eräässä paikassa huomasi kaminin savupiipun, sidotti köyden uumillensa ja antoi laskea itsensä alas siihen. Sieltä hän tuli takaisin kasvot täynnä hämähäkinverkkoja, niinkuin toinen Niklas Klimius maan-alaiselta matkaltaan, Kampós herran äärettömäksi huvitukseksi.

Mitään positivista resultatia ei ullakosta kuitenkaan lähtenyt.

Sieltä mentiin takaisin huoneisin. Täällä veti huomiota puoleensa eräs maalattu pakkalaatikko, joka oli parras-tasan täytetty vanhoilla papereilla. Olipa niitä siinä vähintäänkin kolme sentneriä.

— "Mitä papereita nämät ovat?" kysäisi kauhistuneena takaisin kavahtaen Bräuhäusel Kampós'ilta.

Kampós herrassa oli niin paljon häijyyttä, että hän vaan kohautti olkapäitään ja vastasi: "Sitä en tosiaankaan tiedä; tehkää hyvin ja katsastakaa."

Vietävän työ! Mutta jospa juuri tässä olisi, mitä etsitään?

Muikistellen ryhtyivät tutkijat työhön ja alkoivat avata kellastuneita paperikimppuja sekä tarkastaa kirjoituksia, yhtä toisensa perästä, eikö tämä olisi se, joka oli löydettävä. Mutta sitä ei löydetty. Kaikki tiesivät kertoa parin kolmen sadan vuotisista asioista ja olivat semmoisten ihmisten allekirjoittamia, jotka jo aikoja sitten olivat tomuksi muuttuneet, ja semmoisella läkillä, joka jo oli aivan punoittunut.

Tämä oli hirmuisen ikävää työtä.

Soitettiin juuri päivälliselle, kun viides osa tuosta riivatusta aarteesta oli katsastettu.

Herra Bräuhäusel oli jo valmistaunut suomaan sen armon, että jos Kampós herra pyytäisi päästä ruoalle, hän kovin vastenmielisesti sallisi sitä, sillä ehdolla, että vartiat seuraavat häntä kotia; siksi aikaa lukittaisiin ovet ja he itsekin menisivät kastelliin aterioimaan. Mutta tuo käytöllinen Kampós teki tämän aikomuksen tykkänään tyhjäksi sen kautta, että hän, kuultuansa päivälliskellon soivan, istui akkunanlaudalle ja otti takkinsa taskusta rasvaisen paperimytyn, josta hän veti esiin ison kappaleen leipää ja sianlihaa, siten osottaen, että hän arvattavasti oli aikonut lähteä tanyoille,[48] jossa tarkoituksessa hän oli varustanut itseään muonalla; tämän söi hän nyt aivan levollisesti nälkäisen ja janoisen tutkimuskunnan nähden, saapasvarresta esiin vedetyn saranaveitsen avulla.

Viimeisen palasen nieltyänsä, pisti Kampós herra aivan tyvenesti veitsen takaisin saapasvarteen ja otti sitte toisesta taskusta pienen olkipaitaisen pullon, josta joi aika kulauksen. Puhdistettuaan itsensä leivänmuruista, pisti hän sievästi kädet taskuun ja rupesi taas katselemaan, kuinka he tutkivat yhtä dokumentia toisensa perästä, nuot suuresti kunnioitetut herrat.

Tämä häijy levollisuus rupesi herra Bräuhäusel'in harmiksi pistämään. Se olikin aivan luonnollista. Kun keskellä nälkäistä, häärivää, hikoilevaa ihmisjoukkoa näkee tuommoisen, joka vaan katselemistaan katselee ja lisäksi syö, kysymättä edes, minkätähden näin puuhataan ja mitä oikeastaan tahdotaan löytää, taikka sanomatta: "eikö teille pidä pieni naukku tätä luumuviinaa?"

— "Täytyy kääntää ylös alaisin koko laatikko, siten löydämme sen helpommin!" ärjyi kiukusta tulipunaisena herra Bräuhäusel, hyvin käsittäen, että jos näin lehti lehdeltä papereita tutkitaan, vasta myöhään päähän päästään. Muutamat miehet tarttuivatkin heti kistuun kiinni, koko tuota vanhaa arkistoa lattialle tyhjentääksensä.

Kampós herra, tämän vaarallisen aikomuksen havaittuansa, tiesi heti, mikä siitä olisi suorana seurauksena, ja nosti äkisti ylös akkunanlaudalle jalkansa, jotka siihen asti olivat roikkuneet alaspäin. Ettei tämä varokeino ollut tarpeeton, todisti kohta seuraava silmänräpäys.

Samalla hetkellä näet, kun tuon suuren laatikon sisällys paiskattiin tiililattialle, karkasi legio nuorempia ja vanhempia rotanperheitä, jotka jo vuosia sitten olivat tämän paikan haltuunsa ottaneet ja siihen täydellisesti majoittuneet, kotirauhansa väkivaltaisesta häiritsemisestä pelästyneinä, hirveällä kirkunalla esiin lattialle, sikiökin hyökäten sekä elottomien että elollisten esineitten päälle, huolimatta siitä, rynnättiinkö pöydänjalkaa vaiko ihmisjalkaa, huonekaluja vaiko housuja vastaan. Syntyipä siinä nyt kammottava tappelu ja rähinä; saappaankorkot, tuolinjalat, pyssyntukit tömisivät, paukkuivat, ryskivät, rotat kiljuivat, ihmiset kiroilivat. Ulkona seisovat vartiat luulivat, että joku ryövärijoukko oli sisällä-olijain niskoissa, ja riensivät heidän avuksensa. Avatusta ovesta pakeni nyt voitettu rottajoukko ulos, jättäen taistelukentälle kaatuneet ja haavoitetut sekä pelastaen itsensä kaikenlaisiin koloihin ulkona.

Meidän puolella ei tapahtunut muuta vahinkoa, kuin että herra Mikucsek'in vasempi silmä sai jostakin pystytukista semmoisen kolahuksen takaa päin, että hänen kasvonsa kohta ajettuivat. Täytyi heti nenäliinalla sitoa silmä, ja nyt saattoi hän vaan yhdellä silmällä katsastusta jatkaa.

Kampós herraa tämä huvitus niin suuresti miellytti tuolla kun hän sitä katseli turvallisesta logistaan, että hän nyt jo ilmoitti kunnioitetuille herroille, jotta täällä vielä löytyy kauhea sälyhuone, jota hän itsekin vaan rohkeina hetkinä uskalsi lähestyä; siellä vasta jotakin olisi!

Herra Bräuhäusel katsoi epäilevällä silmäyksellä ehdoituksen-tekijään. Hän ei saattanut ymmärtää, että vaarassa olevaa miestä näin totisissa oloissa haluttaisi mitään leikkiä laskea. Päin vastoin käsitti hän ehdoituksen niin, että se oli yritys saada tutkimuskunnan huomiota toisaalle käännetyksi; sitä jo sentähden ei saa hyväksyä.

Varmaankin olemme nyt lähellä piilopaikkaa, ja hän tahtoo sen vuoksi viedä meitä harhateille; täytyy siis olla varoillansa, kovasti varoillansa.

Lattialle kaadetuista papereista saattoi kuitenkin nähdä, ettei niissä ollut mitään epäilyttävää.

— "Soh! Nyt tiedän", huusi äkisti herra Bräuhäusel, lyöden ystäväänsä Mikucsek'ia olalle, niinkuin se, jonka aivoihin valaiseva ajatus yht'äkkiä on iskenyt. "Menkäämme takaisin ensimmäiseen huoneesen; pehtoria saattakoon kaksi miestä. Lähtään ensimmäiseen huoneesen!"

Pitäen vasenta kättään takkinsa liepeen alla ja oikealla keppiä heiluttaen, hyökkäsi nyt herra Bräuhäusel muitten etupäässä uudestaan siihen huoneesen, josta lattianparret olivat irti kiskotut.

Siinä seisoi keskellä huonetta vanha kirjoituspöytä, jolla oli semmoinen kummallinen edes takaisin vedettävä kansi, kuin kiinalainen akkunan-varjostin. Se oli tehty pienistä säleistä, jotka kokoon vedettäissä katosivat jostakin rei'ästä pöydän sisään.

Herra Bräuhäusel kokosi ympärilleen miehensä, riemulla seisahtuen pöydän viereen, josta jo kaikki laatikot olivat pois otetut.

— "Näettekö tätä pöytää?" sanoi hän, herra Mikucsek'iin päin kääntyen.

— "Näen kyllä", vastasi tämä, toista silmää räpyttäen. Toisella hän ei voinut nähdä, sillä se oli sidottu.

— "Olemmehan sen jo katsastaneet?"

— "Emmekä siitä mitään löytäneet."

— "Eikö mitään?"

— "Ei mitään."

— "Ei edes mitään aihetta epäluuloon?"

— "Ei sitäkään."

— "Mikucsek, Mikucsek! Te olette kokenut mies, mutta saattepa nähdä, että vanha kettu näkee vieläkin kauemmaksi. Katsokaa tänne!"

Herra Mikucsek osotti kuuliaisuutta siinä määrässä, että hän otti nenäliinan pois silmältä, paremmin nähdäksensä.

— "Näettekö tätä sälekantta? Nyt se on pöydän päällä."

— "Niin on."

— "Nyt se taas on kokoon vedettynä."

— "Onpa niin."

— "Mihin joutui siis kansi?"

Herra Mikucsek tarkasti pöytää ulkoa ja sisältä päin, kyykistyipä vielä sen allekin, mutta ei edes siellä mitään nähnyt.

— "Se katosi johonkin lautojen väliin."

— "Aivan oikein, se katosi johonkin lautojen väliin. Tässä pöydässä on siis kätköpaikka, johon kansi voipi kadota. Mihin kansi voi kadota, sinne muutakin voi kadota."

— "Se on toden totta!" huudahti herra Mikucsek kunnioittavalla kummastuksella päällikkönsä kekseliäisyydestä.

— "Meidän täytyy tästä pöydästä irroittaa takalauta", sanoi herra Bräuhäusel, kutakin sanaa lausuessaan nyrkkiänsä pöytään lyöden, ikäänkuin tahdissa.

Kun Kampós herra näki, että nyt heti yritettiin rikkomaan tuota kunnioitettavaa vanhaa huonekalua, ei hän enää voinut hillitä itseänsä kysymästä:

— "Ettekö, kunnioitetut herrat, voisi sanoa, mitä te oikeastaan tahdotte löytää täältä?"

Havaitessaan, ettei uhri enää voinut päästä hänen kynsistään, vaan oli pakoitettu antaumaan, tarttui herra Bräuhäusel Kampós herran takkiin ja tiuskasi hänelle:

— "Tuota ebenholzi-lipasta, johon teidän on tapa kirjeitä kätkeä."

— "No, hyvät herrat, seisoohan se tässä silmienne edessä, vaikkei se osaa puhua."

Etsitty lipas oli todellakin kirjoituspöytään kiinnitetyllä hyllyllä, kahden vanhan, koiran-nahkaan sidotun "corpus juris"-nidoksen väliin pistettynä; siitä ei kukaan ollut sitä etsinyt.

Herra Bräuhäusel'in nenä piteni silmin-nähtävästi tästä löydöstä. He olivat kello kolmesta aamulla kello kolmeen jälkeen puolenpäivän taivaasta ja maan päältä etsiskelleet jotakin, joka julkisesti oli asetettu esiin pöydälle.

Inhimillistä erhetystään peittääksensä, ärjäsi hän äkkiä Kampós'ille:

— "Mitä tässä laatikossa on?"

— "Tehkää hyvin ja katsokaa! Tässä on avain."

— "Minkätähden on tämä lipas sinetillä kiinni pantu?" kysyi ankaralla silmän-mulkauksella herra Bräuhäusel.

— "Sentähden, ettei kukaan siihen panisi mitään, jota en itse sinne ole pannut."

— "Mitä lipas sisältää?"

— "Senpätähden se on herran kädessä; katsokaa itse!"

— "Kenen omistama on se? Miksi on se tänne kätketty? Mikä salaisuus siinä piilee?"

— "Suokaa anteeksi, kunnioitettu herra! Nämät ovat semmoisia kysymyksiä, joihin minä, jos niiksi tulee, vastaan oikeuden edessä; mutta nyt ja tässä minä en mene sitä näin monen töllistelevän ihmisen nenään sitomaan."

— "Vai niin? Te ette tahdo sanoa sitä. Vahdinpäällikkö! Tämä ihminen on tästä hetkestä alkaen vankina."

Kampós herra ei siitä tippaakaan pelästynyt. Kun ala-upseeri astui hänen viereensä, veti Kampós herra, niinkuin se, joka paraiten tuntee säännöt, esiin ainoan aseensa, saapasvarteen pistetyn Fehérvár'in[49] saranaveitsensä ja antoi sen järkähtämättömällä levollisuudella ja rohkeudella sille, joka oli hänet vankeuteen vievä, lausuen:

— "Ottakaa pois!"

Sen kautta, että hän vapaa-ehtoisesti antoi pois sarana-veitsensä, osotti hän aivan luotettavasti, ettei hänen ollut aikomus itseänsä puolustaa.

— "Te viette tämän miehen kaupunkiin ja panette hänet siellä vartioittavaksi."

— "Minulla on aikaa; te laskette minut kyllä taas irti", sanoi lempeällä ynseydellä Kampós herra, "Lähdemmekö jalkaisin vai käsketäänkö valjastaa?"

Herra Bräuhäusel'in kielellä pyöri jo tuo kostonhimoinen määräys, että niskoittelija olisi jalkaisin vietävä; mutta samassa juohtui hänen mieleensä, että viejät häntä siitä huvituksesta eivät kiittäisi. Sentähden antoi hän Kampós herralle luvan lähettää käskyn palkollisten tupaan, että kuski hevosilla ja kalesilla tulkoon paikalle. Muistutettuansa sen jälkeen vahdinpäällikköä, että hän koko omaisuudellansa on edesvastauksessa tästä miehestä, otti hän lippaan kainaloonsa ja olisi mennyt pois, jos ei Kampós herra siivolla vastaväitteellä vielä kerran olisi häntä seisahtumaan saattanut.

— "Te olette siis niin armollinen, että vangitsette minut sen tähden, mitä tuossa lippaassa on?"

— "No, entäs sitte?"

— "Vaan jos tuossa lippaassa ei olisi mitään?"

— "Ei mitään?"

— "Sentähden annoin teille avaimen, jotta sen avaisitte; ja jos herra nyt vie tämän lippaan avaamatta kotia, minä viedään oikeuteen, lipas siellä avataan ja havaitaan tykkänään tyhjäksi, saavat herrat vielä nähdä, minkä suuren melun minä siellä nostan!"

— "No, mitä ajattelette?"

— "Sitä ajattelen, että herrat ensin katsastakoot, onko laatikossa mitään, jota suurella voitonriemulla saattaisitte viedä pois, vaiko ei; sillä tuommoisia laatikoita voipi sorvarilta Pest'issä saada paljon, enkä minä luule, että te vaan paljaan puun tähden olette itsenne tänne vaivanneet."

Tämä on varmaankin totta.

Sinetti murrettiin siis rikki, lukko avattiin ja laatikon kansi nostettiin auki, kaikki viran puolesta.

Silloin nähtiin siinä nuoren husarin muotokuva, laatikon kanteen kiinnitettynä, ja itse laatikosta löydettiin noin parikymmentä kirjettä.

— "Kenen kuva tämä on?" kysyi herra Bräuhäusel.

— "Se on Aladár Garanvölgyin, Adam Garanvölgyin ottopojan ja sukulaisen."

— "Ja mitä kirjeitä nämät ovat?"

— "Ne ovat nuoren Aladár herran kirjeitä, joita hän kunakin vuosineljänneksenä kirjoittaa Adam herralle Kufstein'ista, jossa hän on valtiovankina. Kirjeitten kuverteista saatatte nähdä, että ne kaikenlaisten tarkastusten lävitse ovat tänne saapuneet. Ensiksi luki ne Kufstein'in linnanpäällikkö; sitte lähetettiin ne Wien'iin yli-polisivirastolle; siellä niitä kritillisesti ja kemiallisesti tutkittiin, eikö niissä löytyisi mitään salaisia viittauksia, mitään salaista merkki-kirjoitusta taikka näkymättömällä läkillä piirrettyjä rivejä. Jos ei mitään sellaisia löydetty, lähetettiin kirjeet taas takaisin Kufstein'iin; sieltä pantiin ne menemään Unkarin polisi-ylijohtokunnalle, joka vihdoin toimitti ne herra Adamille. Kaiken tämän saattaa nähdä kirjeisin pannuista sineteistä ja todistuksista."

Herra Bräuhäusel ja tutkimuskunnan jäsenet eivät todellakaan voineet kirjeistä löytää ainoatakaan kirjainta, joka olisi antanut vähintäkään syytä epäluuloon.

— "Minkätähden siis tämä salaisuus? Miksi olette kätkeneet nämät kirjeet tänne?"

Kampós herra kohautti olkapäitään, hymyillen.

— "Suvaitkaa katsoa, että nämät kirjeet ovat jollakin vieraalla kielellä kirjoitetut; muulla tavoin ei ole käynyt laatuun. Mutta herrani sanoi, ettei hän tuonmuotoisten puustavien kanssa makaa yhdessä huoneessa: polttaa niitä hän ei kuitenkaan tahtonut, koska ne olivat hänen sisarensa pojan kirjoittamia; sentähden käski hän minun viedä ne jonnekin ulkopuolelle taloa. Joka kerta siis, kun olin selittänyt hänelle jonkun tulleen kirjeen sisällyksen, sillä hän ei ottanut niitä käteensä, toin sen heti tänne ja laskin laatikkoon. Minä ajattelin, ettei se täällä kellekään haitaksi olisi."

Herra Bräuhäusel joutui tästä selityksestä aivan vimmattuun raivoon.

Joka vaan kaukaakin on jotain kuullut tuon vankan kuruczin uppiniskaisista oikuista, katsoo tätä selitystä suurimmassa määrässä luonnolliseksi.

— "Kuulkaa, herra!" kiljaisi Bräuhäusel, nyt jo Kampós herraan ankarasti kiukustuneena. "Jos herrat ovat narreja, älkää sentähden pitäkö viranomaisiakin narreina! Minkätähden herrat tekevät mysterejä tuommoisista joutavista asioista ja vaivaavat meitä tänne ja antavat meidän pitää katsastusta aamusta iltaan, ilman ruoatta ja juomatta? Tämä ei ole mikään leikin-asia. Tuommoiset hullutukset eivät ole kaukana niistä pyrinnöistä, jotka tarkoittavat viranomaisten ylenkatsomista ja heidän arvonsa alentamista. Sentähden varoitan minä tämän kautta viran puolesta teitä yksivakaisesti, ettette vastedes puutu mihinkään semmoiseen toimitukseen, joka voisi häiritä hallinnon sääntöjä ja estää korkeinta valtion peri-aatetta, kaikkien kansalaisten yhteistä myötävaikutusta järjestyksen ja levollisuuden vahvistamiseksi, vastaan-seisomattomasti edistymästä; ja jos tämän perästä te ja varsinkin te itse, ilman mitään tosi-asiallisia ja käytöllisiä seurauksia, pyritte tyhjäksi tekemään teihin ylhäältä päin kääntyvää ankaruutta, tehdään loppu teidän itsetyisestä elämästänne; katsokaa tätä vallan ulosvuotamisen kaksipuoliseksi tarkoitukseksi, joka toiselta puolen ilmestyy pahanteon rankaisemisessa, toiselta katumuksen ja parannuksen suhteen hyviä hedelmiä kantavassa armon-antamisessakin."

Tästä koreasta puheesta ymmärsi Kampós herra sen verran, että hän kysyi:

— "Enkö siis enään ole vanki?"

Herra Bräuhäusel viittasi äänettömällä, armollisella liikunnolla, että hän nyt on vapaa.

— "Olen siis vapaa kaikesta kanteesta?"

Herra Mikucsek pisti kovin suuttuneena protokollan kainaloonsa. Maksoi mar tämänkin tähden vaivan saada kumauksen silmäänsä!

Kun herrat jo olivat menossa, huusi Kampós herra heidän jälestänsä:

— "Minä pyydän, hyvät herrat, vielä yksi sana!"

— "No, mitä tahdotte?"

— "Te näette, että minä jo olen vaarasta päässyt; lipas on kädessäni; en ole minkään kanteen alaisena; minun ei tarvitse mistään huolia. No, tietäkää siis nyt, että tässä lippaassa on jotakin, jota ette vielä ole nähneet."

Samassa painoi hän erästä nastaa laatikon kannessa, josta kuvan poslini-levy äkkiä aukesi, ja sen takana nähtiin muutamia ohuita, tiheään kirjoitettuja paperinlehtiä.

Herra Mikucsek otti taas suurella ilolla esiin protokollan. "Mitä nämät ovat?"

— "Mitä? Ymmärtääkö kukaan täällä unkarin kieltä? Eikö? Sitä parempi. Nyt minua siis kuitenkin täytyy saattaa kaupunkiin, sillä täällä minä en sano, minä näissä kirjeissä on. Minä tahdon, että kaikkein ylhäisimmät herrat saavat siitä tiedon. Missä vältvääpeli on? Ystäväni, tässä ovat vaunut, onko teillä käsirautoja? Sitokaa minut pian, sitte lähtekäämme!"

Kampós herran annettiin tietää, ettei häntä nyt juuri rautoihin panna, mutta hän älköön myöskään karatko. Hän taas pyysi armollisia herroja asettamaan kaakelit paikalleen uuniin, sitte hyvästi kaikki lukitsemaan ja avaimet avaimen-vartialle antamaan; jonka jälkeen hän otti saattajansa viereensä vaunuihin ja lähti pois monilla onnentoivotuksilla jälelle jääville.

— "Pirullinen veitikka!" murisi herra Bräuhäusel. "Pirullinen veitikka!" — Vielä pirullisempaa olisi ollut, jos hän olisi voinut ymmärtää, minkätähden tuo veitikka antoi ilmi nämät jo pelastetut salaiset paperit, ja mitä näissä oli kirjoitettu. Mutta herra Bräuhäusel ei ollut siihen syypää, että maailman menoa johtava viisaus oli katsonut hyväksi määrätä, jotta Babelin tornin-rakennuksessa kiven-kiillottajat eivät ymmärtäisi kiven-hakkaajain kieltä.

— "Pirullinen veitikka tuo!"

Mutta nyt olisi todellakin aika, että joku ajattelisi syömistä, sillä tuossa paikassa tulee ilta.

No, siitä onkin jo huolta pidetty.

Ankerschmidt itse tosin ei ole kotona, mutta miss Natalie tietää, mitä talo tämmöisessä tilaisuudessa on tuommoisille juhlavieraille velkaa, niinkuin myöskin, mimmoinen lusikka, hovi-sääntöjen mukaan, kunkin eteen on pantava. Sentähden sai pikku Gyuszi, sillä ritari oli ottanut jahtimiehen mukaansa, jo kello yksitoista (valtojen vieraissa-käynti-tunti) seuraavan käskyn: "mene vanhaan kastelliin, jossa herrat ovat; sen herran, jolla on kolme tähteä, kutsut tänne ylös kastelliin päivällisille; molemmille muille herroille, joilla on yksi tähti, annat sen tiedon, että heitä varten on herra pehtorin luona pöytä katettu; myöskin santarmeille sanot, että he saavat ruokaa voudin tuvassa."

Gyuszi tuli tällä sanalla ainakin kymmenen kertaa katsastuksen-alaiselle kastellille, mutta ovella seisoi vihainen asemies, jolle oli annettu se käsky, ettei hän saisi laskea ulos eikä sisään ainoatakaan sielua. Pitäen Gyusziakin sieluna, ärjäsi hän tälle joka kerta "Tsurukk!"[50] ja hankki, jos tämä lähenisi, pistämään häntä siihen kärkevään rautaan, joka oli hänen pyssynsä päässä, jonkatähden Gyuszi ensikerralla karkasi pakoon, juoksi kotia ja kertoi, että häntä tahdottiin pistää vartaasen.

Miss Natalie lähetti hänet takaisin sillä käskyllä, että hänen vartian luokse tullessaan pitää asettua tanaan, nostaa käsi lakin reunaan ja sanoa, minkätähden on tullut; sitte hän kyllä lasketaan sisään.

Maailmaa hallitsevat voimat olivat kuitenkin säätäneet niin, että vartiana seisova santarmi ei ymmärtänyt sitä kieltä, jota Gyuszi puhui, tämä kun oli kunniallinen tschekkiläis-ihminen; hän piti tätä nyt jo vakojana ja ajoi hänet aika kierua pois, huutaen: "pyri tiehesi, senkin vietävän urkkija!"

Kolmannella kertaa, jo kaukaa nähdessään Gyuszin heristi hän hänelle nyrkkiä: "tuleppas lähemmäksi vaan!"

Neljännellä kertaa kun Gyuszi lähestyi, tömisytti hän hänelle jalkaa ja karkotti hänet siten.

Viidennellä yrityksellä keksi hän kavalan kujeen: hän vetäysi oven suojaan ja kun Gyuszi tuli ruokakäskyllä, iski hän yht'äkkiä kiinni hänen niskaansa, hieroi häntä hirveästi tukasta ja sivalteli hänelle muutamia kunnon korvapuusteja.

Siitä huolimatta täytyi Gyuszin vielä noin neljä kertaa yrittää pääsemään katsastavain herrain luokse. Kerta pääsi hän jo huoneen takaseinälle, huutaaksensa heille sisään akkunasta, mutta sieltäkin karkotti hänet vartia. Sitte tuumaili hän kiivetäksensä ylös johonkuhun kastanjapuuhun ja sieltä sanoa, minkätähden hän oli lähetetty. Mutta sieltä hän siepattiin kiinni ja nyt tuli hänen mittansa täyteen. Vihastunut soturi tempasi hänet alas puusta ja vei hänet, kauluksesta kiinni pitäen, armollisten herrain eteen, ilmoittaen, että hän täällä oli vanginnut vaarallisen vakojan, joka jo kymmenettä kertaa tahtoo tunkea saartolaitoksen lävitse. Gyuszi ponnisteli vastaan sekä käsin että jaloin.

— "No, sinä lurjus, mitä tahdoit?" tiuskasivat hänelle yhtä haavaa kaikki kolme herraa. Hyvä, ettei pikku Gyuszi raukalle mitään tapahtunut, joutuessaan kolmen tuommoisen muljottelevan silmäparin ristituleen, jossa joka taholta häntä uhattiin elävältä syödä. Onneksi juohtui hänen mieleensä, minkätähden oli tullut.

— "Minun tulee kutsua herrat päivälliselle."

Voi, kuinka yht'äkkiä kaikkien kolmen äkäiset kasvot lauhkenivat! Kuinka kaikki taputtelivat pikku veitikkaa poskille: "kelpo pikku poika! onhan se herra ritarin palkollisia kastellista."

Sen jälkeen rupesivat kaikki kolme yhtä haavaa ahdistamaan syytöntä santarmia, joka vielä piti poikaa kauluksesta kiinni, ja hän sai kuulla jos jotakin "taitamattomuudestaan, järjettömyydestään" j.n.e.; hyvä, ettei tämä siitä mitään ymmärtänyt. Se raukka ehkä vielä tänäpänäkin vaivaa päätään tämän arvoituksen selittämisellä.

— "Pelästyitkö, poikaseni?" kysyi herra Bräuhäusel, taas Gyusziin päin kääntyen, jonka kasvoille itku oli piirtänyt uurteita, ikäänkuin rankkasade multapeltoon. "Pelästyitkö kovin?"

— "Pelästyin."

— "Armollinen herrako sinut lähetti?"

— "Ei hän lähettänyt, sillä hän ei ole kotona, vaan missi lähetti, että ettekö tahtoisi syödä päivällistä?"

— "Oi, kyllä. Me suutelemme hänen kättänsä, poikaseni; sano, että kohta tulemme."

— "Kyllä. Mutta kenellä on kolme tähteä?"

Tutkija-herrat olivat näet vaikean työnsä perästä käärineet huivinsa kaulaansa, jotteivät saisi kurkkutautia, ja tällä tavoin peitetyistä kauluksista Gyuszi ei voinut tietää, mikä oli mihinkin paikkaan käskettävä.

Herra Bräuhäusel käsitti kysymyksen.

Oi, herra Bräuhäusel on sangen hienotunteinen mies. Ja astuen esiin kunnioitusta herättävällä ylhäisyydellä, vastasi hän:

— "Minä olen päällikkö, poikani, minä se olen."

— "Nuot muut kaksi ovat siis yksitähtisiä, eikö niin? Ja nämät tässä, pyssy kädessä, ovat santarmit. No niin; missi lähettää nöyrät tervehdyksensä herroille santarmeille ja käskee sanoa, että päivällinen on heille valmistettu kastellissa; yksitähtiset herrat otetaan mieluisasti vastaan atrialle pehtorin luona ja sen, jolla on kolme tähteä, sopii, jos hänen on nälkä, mennä voudin tykó syömään."

— "Hehehe, sinä pikku pöllö! Onhan kutsuttu ihan päinvastoin; minua kai kastelliin käskettiin?"

— "Niin, niinhän sanoinkin."

Annettuansa nyt tarpeellisia ohjeita käskyläisillensä, salli herra Bräuhäusel itsekunkin mennä omaa tietään vatsansa vaatimuksia täyttämään, itse antaen pikku Gyuszin viedä häntä kastelliin; tiellä lahjoitti hän uskolliselle palvelija-pojalle hänen kärsimyksistänsä uuden uutukaisen, rahapajasta vast'ikään tulleen, kiiltävän kreutzerin.

Siitä tuli Gyuszille paljon katselemista ja ihmettelemistä, hän kun ei ensinkään voinut saada päähänsä: mikä kummallinen raha tuo lienee, joka on melkein kullan kaltainen, mutta johon kuitenkin on painettu: "yksi kreutzeri."

Salonkiin astuessaan näki herra Bräuhäusel miss Natalien ja talon molempain neitien tulevan vastapuoleisesta ovesta. Bogumil eli Straff ei ollut läsnä: hän oli jo eilen mennyt Tiszalle metsästämään, jottei hän läsnä-olollansa synnyttäisi edes aavistustakaan minkäänlaisesta tuttavuuden suhteesta hänen itsen ja tutkivain herrain välillä. Herra Bräuhäusel'kin menetteli niin, kuin hän ei sinä ilmoisna ikänä olisi mitään tietänyt tuosta mainiosta miehestä.

— "Minä pyydän tuhat kertaa anteeksi teidän armoiltanne tuosta omituisesta 'quiproquo'sta', jonka alaiseksi pikku palvelija-poika joutui", lausui herra Bräuhäusel puheen aluksi, katsoen tätä seikkaa hyvin huvittavaksi keskustelun aineeksi. "Vartiat pitivät tuota raukkaa vakojana ja ajoivat hänet ensinnä pois, mutta ottivat sittemmin hänet kiinni; onneksi pääsin minä väliin, muuten olisi vielä hänkin joutunut tutkimus-vankeuteen."

— "Minä toivon, että hänen kutsumuksensa oli hänelle puolustukseksi", jatkoi miss Natalie ystävällistä leikkipuhetta.

— "Siihen oli jo lähettäjän nimi kylläksi", vastasi sievistellen herra Bräuhäusel ja istui kohteliaasti pöytään sillä tavoin, että miss Natalie tuli hänen oikealle, neiti Eliz hänen vasemmalle puolellensa, soppamalja hänen eteensä ja neiti Hermine vastapäätä häntä.

Mitä suloisin naapuristo! Varsinkin soppa liha-mykyineen ja jauho-palleroineen. Tuo kokki näyttää hyvin tietävän, mimmoista soppaa silloin on keittäminen, kun kotikatsastuksen päällikkö tulee viralliselle päivälliselle eikä aamusta varhain iltaan asti ole nieleskellyt muuta kuin pölyä ja törkeitä puheita.

— "Ikävä toimitus semmoinen?" kysyi miss Natalie tuolta kelpo herralta, kun tämä oli laskenut lusikan pois ja pyhkäisi suutansa.

— "Oi, minä olen jo siihen tottunut. Semmoisessa valtakunnassa, kuin tässä, on se välttämätöntä; jokapäiväinen toimi. Vaiva ei ole pää-asia tässä, vaan tuo ijankaikkinen valppaus, jotta heidän kavaluutensa kautta ei joutuisi harhateille, jotta heidän kekseliästä viekkauttansa voisi yhtäläisellä kekseliäisyydellä turhaksi tehdä, jotta ristikysymyksillä saattaisi uppiniskaisimmastakin totuuden pusertaa. Oi, tämä on todellinen intohimo! Mutta siihen tarvitaan älyä! Todellakin erinomaista älyä, jota harvalla on. Oi, hyvin harvalla!"

Hänen loistavat kasvonsa näyttivät sanovan: mutta niitä harvoja olen minä.

Herra Bräuhäusel oli sangen luonnollisesta varovaisuudesta ottanut puheena olleen lippaan mukaansa tännekin, hän ei uskonut sitä kenellekään muulle; päällikön täytyy olla epäluuloinen käskyläisiänsäkin kohtaan. Tuo soma, leikkauksilla koristettu laatikko veti tietysti suuressa määrässä puoleensa naisseuran uteliaisuutta, joka herra päällikölle ei ollut ensinkään vastenmielistä; päinvastoin malttoi hän tuskin odottaa siksi, kuin joku tästä esineestä pyytäisi selitystä.

Odotettu kysymys ei jäänytkään tekemättä.

— "Ehkä tämä lipaskin on teidän löytöjänne?" kysyi miss Natalie, osottaen tuolille laskettua laatikkoa, josta herra Bräuhäusel piti niin suurta lukua, että melkein oli sille tarjota kädessään pidettyä kastinkuppia: "enkö saa ensin antaa teille?"

— "Onpa niin. On kyllä. Sitähän juuri etsimmekin ja paljon vaivaa vaadittiin, ennenkuin sen löysimme. Varsin sukkelasti oli se kätketty. Todellakin viekkaasti. Mutta lopuksi kuitenkin 'Arguksella on sata silmää!'"

Varmaankin herra Mikucsek kertoi ihan samaa tuolla alhaalla Maxenpfutsch'ilaisille, se vaan, että häneltä oli yhdeksänkymmentä ja yhdeksän sadasta puhkaistu, koska vaan yksi oli jäänyt.

— "Epäilemättä siinä on vaarallisia papereita?" kysyi miss Natalie.

— "Onpa niitäkin, ja erään vaarallisen ihmisen muotokuva."

— "Vaarallinen muotokuva?!" — Mutta sitä nyt kaikki kolme naista tahtoivat nähdä; ja olisivatpa todellakin kaikki suuresti poikenneet naisen tavoista, jos sitä eivät olisi tahtoneet.

Herra Bräuhäusel luuli sitovansa talon neitiä kiitollisuuden velkaan, jos tyydyttäisi heidän uteliaisuuttansa, ja aukaisi sentähden lippaan heidän eteensä.

— "Ah! ei mikään ruma nuori mies! — Hän näyttää vaan vähän uhkamieliseltä. — Nuot tiheät kulmakarvat antavat kasvoille oikean rosvon katsannon. — Minusta hän on todellakin peloittava."

Näitä muistutuksia tekivät sikisokin missi ja Hermine; herra Bräuhäusel myöntyi kummankin puoleen.

— "Ja nämät kirjeet tässä?"

— "Ne eivät sisällä mitään erinomaista. Niitä nuori herra on kirjoitellut jostakin sangen turvallisesta paikasta, jossa hän on hyvän vaarinpidon alaisena. Mutta se, mikä oikein vaarallista on, on kätkössä kuvan alla. Jos painaa tätä, aukenee kuva sijaltansa ja sen alta löydämme nämät kirjeet, hienolle paperille kirjoitettuina; allekirjoitetusta nimestä näkyy, että ne ovat vanhan Adam Garanvölgyin omakätisiä kirjoituksia."

Herra Bräuhäusel'iä ei vähintäkään arveluttanut sallia näitten epäluulon-alaisten kirjeitten käydä kädestä käteen tämän perheen uteliailla naisilla, tämän hyvästä mielenlaadustaan tunnetun perheen; olivathan ne paitsi sitä kirjoitetut vieraalla kielellä, nämät eivät siitä ymmärrä mitään.

Mistä hänen ja mistä kaikkien talon vartiain oli mahdollinen tietää, että ritarin perheessä on yksi jäsen, joka jo aikoja sitten askaroitsee niittotyttöjen kanssa pelloilla, ryytimaan-hoitajattarien kanssa puutarhassa, talonpoikaisvaimojen kanssa pihalla siinä uskaliaassa toimessa, että oppisi tämän kohteliaan, ystävällisen kansan kieltä? että neiti Eliz puolentoista vuotta täällä oltuansa jo ymmärtää unkarin kieltä?

Tästä vaarasta kokonansa tietämätönnä ei siis kukaan huolinut siitä, että, sill'aikaa kuin miss Natalie antaa herra Bräuhäusel'in juurin jaarin itselleen selittää, mitenkä piilopaikka löydettiin, mitenkä se oli avattu, mitenkä herra Kampós sillä ja sillä tavoin oli siihen pakoitettu, mitä tästä nyt tulee, onko jotakin suurempaa kravallia pelkäämistä, eikö olisi hyvä käskeä herra Maxenpfutsch'ia yöksi kastelliin, pyssyllä varustettuna, mikä suuri onni oli, että tämä kabali saatiin ilmi j.n.e., sill'aikaa kuin he näin miellyttävällä tavalla toisiansa pelästyttivät — neiti Eliz varsin kauan katselee yhtä noista ohuista, täyteen kirjoitetuista kirjeistä. Kukapa olisi aavistanut, että hän tämän kirjeen rivejäkin ymmärtää?

Ei, ei kukaan siitä huolinut. Lapsi sai huoleti kirjeesen tähystellä.

Mutta mitä lapsi luki, kuului näin:

"Armas, rakastettu, unhottumaton poikani! Kun sinä taas näet vapaan taivaan, silloin minä en enää pitkään aikaan ole käärinliinan lävitse nähnyt mitään. Jos paitsi sinua ja sitä, jolla on luottamukseni, joku muu näkisi nämät kirjeet, sanoisi hän, että olen narri; vanha mies, joka kirjoittaa rakkaudenkirjeitä — muotokuvalle, ja lähettää kirjeensä — muotokuvalle! Ken ymmärtäisi minua? Tulisiko minun ennemmin kirjoittaa elävälle ruumiillesi? kirjeitä, joita kaikki vanginvartiat ennen lukevat, kuin ne sinun käteesi annetaan? Kirjoittaisinko niihin asioita, joita minun on sallittu kirjoittaa, vai panisinko itseni sen vaaran alttiiksi, että kuivettuneesta kädestäni luiskahtaisi joku katkera sana, joka saattaisi tehdä kahleesi vielä raskaammiksi, vai antaisinko valitushuudoillani ilmi, että minä sinussa olen satakertaisesti rangaistu, että minä sinun kanssasi istun vangittuna, että mitä sinulta puuttuu, sen minä itseltänikin kiellän, että kun sinä olet yksinäsi, minäkin olen yksinäni, mutta että ajatuksissani istun tuolla sinun vieressäsi, kylmän vuoteesi äärellä ja kannan toista päätä kahleistasi? Ei, sitä ei kukaan saa tietää, et edes sinäkään, ennenkuin vasta sitte kuin kaikki on ohitse. Sinä silloin jo olet harmaapää mies, minä taas kylmänä tomuna. Mutta kuitenkin täytyy sinun tietää, silloinkin, kuinka rakastettu olet ollut. Säännökseni, jotka tulevat sinun hyväksesi, olen tänne kätkenyt. Minun täytyy kätkeä ja salata ne, sillä jos pitäisin niitä läheisyydessäni, anastaisivat sukulaiseni, jotka jo eläissäni ovat tehneet perintöjaon omaisuudestani, ne epäilemättä, kun olen silmäni ummistanut; näistä kirjeistä saat tietää kaikki, mitä sinuun koskee. — Sill'aikaa minä luen päivät: niitten loppu on tuolla puolen sitä rajaa, jonne elämäni ulottuu; haaksirikkoinen meren keskellä tietää, että ranta on tuhannen peninkulman päässä, mutta kuitenkin syleilee hän irroittunutta lautaa ja uipi…"

— "Saanko pyytää kirjettä, neiti Eliz!" sanoi herra Bräuhäusel.

— "Oi, kernaasti." Pelästynyt tyttö päästi kädestään kirjoituksen.

— "Te katselitte kirjettä semmoisella tarkkuudella, kuin olisitte siitä lukenut."

— "Käsi-ala siinä oli niin omituinen."

— "Teidän armonne näyttää kyyneltyvän."

— "Oi, ei; jotakin sattui silmääni. Varmaankin joku tomun-hiukka tuosta kirjeestä."

— "No, se ei sentään liene myrkyllinen. Olisi vahinko niin kauniita silmiä."

Ja kuitenkin oli tuon kirjoituksen myrkky jo tehnyt vahinkoa näille kauniille silmille.

Ken olisi sitä ajatellut?

Herra Bräuhäusel luki kirjeet, olisivatko kaikki tallella. Ei yhtäkään puuttunut, ja nyt hän katsoi hyväksi panna ne takaisin kätköpaikkaansa ja lukita laatikon.

Mutta tämän perästä oli hän pakoitettu syömään myöskin vasemmanpuolisen naapurinsa puolesta, sillä tätä ei ruoka enään ensinkään maittanut — niin suuri oli silmässä vaiva tuosta yhdestä tomun-hiukasta!

* * * * *

Nyt katsahtakaamme hetkeksi, kuinka Kampós herran laita on.

Onhan meillä aikaa siksi, kuin kunnioitetut herrat päivällisensä päättävät.

— "Niin! Heidän on kyllä helppo! Istuvat valmiisen päivällispöytään. Köyhän ihmisen he sitä vastaan lähettävät työhön, kysymättä häneltä edes, onko jo mitään niellyt. Juosta koko päivä, niinkuin koira; panna illalla syömättä maata, niinkuin hevonen; puoli-yön aikana taas tulla herätetyksi, niinkuin tarhapöllö!"

Nämät hellätunteiset valitusvirret kaikuivat tuon hyvänlaitaisen santarmi-kapralin huulilta, joka oli tehtäväksensä saanut "in flagranti" kuljettaa Kampós herraa hallintokaupunkiin.

Kampós herra kuunteli, hiljakseen tupakoiden, tätä valitusta, eikä keksinyt siihen mitään lohdutuksen sanaa.

Sitä enemmän hyväksyivät sitä molemmat muut matkakumppanit, jotka jyrkästi väittivät, että kun ihmiselle aamusta iltaan ei anneta mitään syödä, silloin täytyy hänen sota-kannalla olevana saada suurempi palkka.

Kampós herra ei puheesen mitään virkkanut.

— "Teidän siis ei ole nälkä?" lausui vihdoin vakavalla äänellä kaprali huoneenhaltialle. Kampós herra ymmärsi kysymyksen.

— "Onhan tässä tien varrella csárda[51], josta voipi saada lasin viiniä ja vähäisen paprika-lihaa."[52]

— "Mutta eikö kukaan meitä petä?"

— "En minä, sen tiedän."

Loppupäätös näistä viittauksista oli se, että kun vaunut tulivat "Ryyppy"-csárdalle, herra kaprali katseli ympärilleen, ja seisahutti, kun hän ei ketään nähnyt, hevoset, tuoden esiin sen ehdoituksen, että jos ei herra Kampós'illa olisi mitään sitä vastaan, sopisi ehkä poiketa tähän sisään ottamaan siemaus viiniä…

Kampós herra suostui yhteiseen toivomukseen ja astui kolmen saattajansa kanssa csárdaan.

Isossa juomatuvassa, pitkän pöydän päässä, istui sikopaimenen tapaan vaatetettu mies, joka tuon tuostakin otti kulauksia viisi-mittaisesta purakasta ja syödä paloitteli paprikoittua silavaa viittansa hiasta.

Me olemme jo kerran nähneet tämän miehen. Herra Maxenpfutsch olisi varmaankin tuntenut hänet tuoksi asiantoimittajakseen, jonka yhä oli määrä tulla yorkshirelaisten kanssa. Epäilemättä on tuo silavan möhkälekin niistä lähtenyt. Herra kapralista näytti kohta tämä mies epäluulon-alaiselta. Kun hän kerta kumartui lattialle pudonnutta veistään ottamaan, viittasi kaprali molemmille miehilleen, että he tarttuisivat pyssyihinsä. Kumartuessaan sikopaimen kuitenkin tirkisteli kulmainsa alta ja huomasi viittauksen. Hänestä oli selvä, että hän tässä nyt oli pulaan joutunut.

— "Jumala antakoon hyvää päivää, herrat soturit!" sanoi hän, juoden heidän muistokseen purakasta. "Oletteko kuulleet puhuttavan Miska Szemes'ista?"

— "Paljonkin."

— "No niin, tuo Miska Szemes olen minä!" lausui sikopaimen, nousten penkiltä koko pituudessaan seisaalle. Hänen lakkinsa otti melkein orsihirteen kiinni.

Santarmit ojensivat pyssynsä. "Köyhällä pojalla" ei ollut muuta kuin käsikirves; senkin veti hän esiin viittansa hihnasta, josta se roikkui, ja heitti pöydän alle.

— "Älkää huoliko asettua minua vastaan. Minun on jo loppu käsissä. Olen kyllästynyt maailmaa kiertämästä. Tähän asti olen pelännyt vaan sitä, että jos joudun kiinni, minut suljetaan sisään pitkäksi ajaksi. Mutta tällä viikolla luin, että olen julistettu sota-oikeuden alaiseksi. Nyt antaun itse vapaa-ehtoisesti, sillä tiedän, että minusta pian päästään. Mikä hinta on määrätty päästäni herra kaprali?"

— "Kuolleena kaksisataa, elävänä viisisataa florinia."

— "No, herra kaprali, viisisataa florinia on siis kourassanne! Mutta jos tahtoisin, voisin vielä sillä veitselläni, jolla vast'ikään söin silavaa, leikata kurkkuni poikki ja teiltä olisi kolmesataa florinia mennyt tipposen tiehensä. Tehkää siis sen verta hyväkseni, koska jo olette voittanut niin paljon rahaa minun kauttani, että annatte isännän täyttää purakkani; katsokaa, kuinka kuiva tuo Jumalan antama jo on, siinä ei ole enää tippaakaan."

Ja ylösalaisin käännetystä purakasta ei tosiaankaan juossut pisaratakaan esiin.

— "Minä juon kumminkin niin kauan, kuin saatan juoda; panen omasta nahastani noin yhden florinin viiniin. Isäntä kaataa kahdentoista kreutzerin hintaista, purakka vetää viisi mittaa, se tekee täsmälleen yhden florinin. Eikö niin, herra kaprali, tuota yhtä florinia te ette kadehdi köyhältä pojalta, joka ilmaiseksi laskee käteenne viidensadan florinin pään?"

Kaprali huomasi, että hänellä oli tekemistä sangen hyvänlaitaisen raukan kanssa, joka jo muutenkin tahtoo kuolla ja vielä viimeisillään laskee pilapuheita, niinkuin anekdoti-kirjoissa usein saapi lukea.

— "Hyvä! Isäntä, hoi! Täyttäkää tuon pojan purakka!"

Kapakan-isäntä laski kaikkien nähden läkkisellä ratilla pulputtavan purakan ruukku-viiniä täyteen; viinin vielä kuohuessa purakan suussa, tarttui Miska Szemes siihen ja nielaisi siitä semmoisen siemauksen, että sisällyksestä vähentyi kaksikymmentä prosenttia.

— "No, herra kaprali, ottakaa tästä tekin pieni naukku köyhän, hukkaan joutuneen betyárin sielun muistoksi!" sanoi Miska, pyhkäisten pullon suuta ja tarjoten sitä hänelle.

Kaprali pisti vastaan.

— "Vai niin? Herrat eivät juo purakasta, vaan lasista."

Tämän sanottuaan kaatoi hän kaikille kolmelle viiniä laseihin, samasta purakasta, josta itsekin oli juonut. Sitte pyhkäisi hän taas pullon suuta paidanhiallaan ja kaatoi Kampós herrallekin: "Juokaa tekin, suuri herranen, sielu raukkani onneksi! Eikö totta, te olette komisarjus?" Hän tiesi hyvästi, että Kampós oli huoneenhaltia.

Ja sitte hän taas joi purakasta, siten vakuuttaaksensa, ettei siinä ole myrkkyä eikä unijuomaa.

Sen jälkeen pyysi hän suurella mielenmaltilla toista santarmia nyt vetämään hansikat hänen käteensä, joilla tarkoitti käsirautoja; kapralin viittauksesta ottikin tämä ne esiin sapeli-taskustaan. Miska Szemes laski molemmat käsiranteensa ristiin ja antoi vastustelematta vääntää ne kiinni; pyysi vaan kolistajaansa antamaan hänelle juomista, kun hänen tulisi jano.

Herra kapralin ilo oli nyt rajaton tämän hyvän saaliin johdosta: luvattu palkinto, maine, "gradus ad majora", uutteruuden-tähti, virallisessa lehdessä ja sitte kautta koko Europan julistus, että hän se oli, joka sai kiinni tuon kuuluisan Miska Szemes'in! Kenen päätä tämmöinen loisto ei olisi huimannut?

Senpätähden herra kaprali ei ainoastaan maksanut purakkaan laskettua viiniä, vaan mitä muita kaikkia oli nautittu, omasta kukkarostaan csárdan-isännälle; olipa hänen auliutensa lopulta niin suuri, että tilasi jäätelöäkin, jota ei kuitenkaan onneksi csárdassa saatavana ollut.

Rikastuneena näin hyvästä saaliista palasivat he puolen tunnin päästä taas vaunuihin, joihin nyt istui kuusi henkeä: etusijalle kuski ja yksi santarmi, niitten taakse rautoihin pantu betyári ja toinen santarmi sekä takaistuimelle Kampós herra ja kaprali.

Kuski sivalsi ruoskalla hevosia. Ilta rupesi lähenemään; taivaanranta muuttui punertavan näköiseksi; idästä nousi sakea sumu, johon tuoksuvat vainiot jäivät hopeisen metsän muotoisina. Ilmassa lensi raakuva varisparvi kaupunkiin päin. "Korppi rääkyy, herra kaprali!" mutisi Miska Szemes. Herra kaprali ei vastannut siihen mitään, vaan horjueli Kampós herran olkapäätä vastaan, niinkuin se, jonka pää ei enää kestä painoansa.

Samoin tekivät molemmat muutkin santarmit betyárin ja kuskin vieressä. Kun oli ehditty lakealle, nukkuivat jo kaikki kolme sitkeästi.

Silloin veti Miska Szemes kätensä sievästi ulos raudoista, ikäänkuin niissä vaan olisi ollut talvihansikat, ja vaunujen tultua eräälle sillalle, sanoi hän kuskille:

— "Pysäytä hevoset, veikkoseni! Nyt, suuri herra, kiitoksia paljon, että olette tuonut minua tähän asti: tästä jo kyllä itsekin osaan edemmäksi. Nämät kaikki kolme nukkuvat hyvästi. Purakassani on kaksi onttoa: joka kerta kuin pyhkäisen sen suuta, väännän erästä tappia ja annan sen siten toiselle. Te, suuri herra, joitte minun kanssani, muut särpäsivät unijuomaa. Toivotan rauhallista hyvää yötä."

Sen sanottuansa hyppäsi hän vaununlaidan ylitse ja oli minutin päästä kadonnut tien ojissa kasvavaan pensahistoon.

Kampós herra kohautti olkapäitään; hän ei ollut saanut käskyä juosta tuon perässä.

Hän ei tehnyt muuta, kuin kääriysi viittaansa ja nojasi vaununlaitaa vastaan, tehden sen päätöksen, että kun saavutaan santarmi-kasarmin pihalle, hän on oleva viimeinen, jota saadaan unesta hereille ravistella.

Herännyt kaprali ja kumpikin santarmi katselivat ensiksi hyvin kummastuneina ympärilleen, mihin Miska Szemes oli joutunut. Sitte rupesi ensinmainittu lukemaan rahakukkaronsa sisällystä. Siitä puuttui kuin puuttuikin se florini, jonka hän Miska Szemes'in puolesta oli "Ryyppy"-csárdassa maksanut.

Tuo hurjapäinen konna oli vielä rohjennut antaa takaa ajavain viranomaisten maksaa hänen viininsä!

Niin paljon elämän-filosofiaa löytyi kaikissa kolmessa, etteivät ainoallakaan sanalla enään ottaneet Miska Szemes'istä puhuaksensa.

* * * * *

Kartanoonsa takaisin palaava Ankerschmidt kohtasi tiellä tutkimuskunnan, joka jo oli paluumatkalla.

Hän hämmästyi suuresti sitä isoa, aseellista saattokuntaa, joka seurasi Bräuhäusel et consortien postivaunuja. Muuten oli hän pakoitettu pysäyttämään hevosensa, sillä kunnioitetut herrat, jotka jo kaukaa olivat tunteneet hänen valjakkonsa, seisahuttivat niinikään vaununsa ja tulivat, siitä alas hypähtäen, Ankerschmidt'in kuomille kiittämään siitä sydämellisestä vastaan-otosta, joka hänen poissa ollessaan oli hänen kartanossansa tullut heidän osakseen.

— "Mitä riivattua! Ovatko herrat pitäneet ajometsästystä kylässä?"

Ensi hetkellä luuli hän, että he puolalaisen tähden olivat tulleet semmoisella miesvoimalla.

— "Olemme, ja täydellisellä menestyksellä. Teidän armoanne ei ole edes aavistanut, mitä vaarallisia papereita on ollut kätkettynä tuohon vanhaan rakennukseen kastellinne vieressä."

— "No, mitä vielä! Olisiko Garanvölgyi muka komprometterattu?"

— "Se on kyllä vielä ilmi tuleva. Toistaiseksi on vaan huoneenhaltia otettu tutkinnon-alaiseksi."

— "Hyvä! Tämä onnellinen yhtymys ilahuttaa minua, jääkää hyvästi!"

Ankerschmidt heittäysi vihastuneena vaunujensa istuimelle ja lähti eteenpäin. Jos vanhassa rakennuksessa oli pidetty katsastusta, on sitä ennen täytynyt tapahtua ilmi-anto. Ilmi-antajana on saattanut olla vaan yksi ihminen — pakolainen. Ankerschmidt soimasi itseään säälimättä siitä, ettei hän heti ensi ilmestymisen perästä ollut ajanut talosta pois tuota ihmistä; olipa vielä ottanut hänet piano-mestariksi. Kun rouvasväki niin häntä suosi.

Mitä tästä nyt lähtenee? Jos vanha Garanvölgyi on ryhtynyt johonkin sopimattomaan asiaan, jääpi sen kautta vankeudessa istuvan sisaren-pojan kohtalo yhä ratkaisematta. Jos tuosta taas saataisiin ilmi joku salaliitto, silloin tulee anomuskirja pahaan aikaan.

Muutoin oli siinä jo kyllin katkeraa kokemusta, että juuri ne jättävät tuon onnettoman miehen, jotka ovat hänen likimmät heimolaisensa. Tuo rouva, tuo kihlattu morsian, ei tahdo antaa sisään ylkämiehensä hyväksi tehtyä anomuskirjaa. Ihminen ei voisi semmoista uskoa, jos ei itse olisi sitä nähnyt. Mutta mitä tulee ritarin nyt tehdä taskussaan olevalla anomuskirjalla? Kenenkä kautta jättää se sisään? Jos saisikin vanhan Garanvölgyin siihen taivutetuksi, saattaisiko hän siitä odottaa menestystä juuri nyt, kun hän itsekin on tutkinnon-alaisena?

Ja lisäksi ei ritari voinut ratkaista, millä mitalla hänen tulisi jakaa jaloa ylenkatsettansa rouva Pajtayn ja Bogumil'in välillä. Sillä lakattuaan raivoomasta toista vastaan, luuli hän tehneensä toiselle vääryyttä, kun tämän siksi aikaa oli unhottanut.

Hän malttoi tuskin odottaa siksi, kuin oli kotia päässyt.

Ensimmäiselle, joka tuli vaunujen luokse kapineita noutamaan, kuului ensimmäinen sana näin:

— "Onko piano-mestari kotona?"

Saatuansa tietää, että nuori herra tänään aamulla oli palannut metsästysretkeltä, riensi hän heti kamariinsa.

Hän ei vielä ollut saanut päällystakkiaan yltänsä riisutuksi, kun pikku Gyuszi tuli hänen luoksensa sillä pyynnöllä, että missi tervehtää armollista herraa ja kysyy. olisiko hänellä aikaa tulla saliin erästä sangen vakavaa sanaa varten.

— "Mikä vietävän vakava sana missillä on sanottavana? Vakava sana? Ikäänkuin minä olisin mikään pilapuheinen mies, joka aina leikkiä lasken! Minä aion vielä hyvinkin vakavasti puhua, se on varmaa."

Sisään astuvaa ritaria odotti salissa missi yksinään. Tämän oli käherät tätä juhlallista tilaisuutta varten asetettu "à l'anglaise", jotta hänen kasvonsa näyttäisivät tavallista pitemmältä ja tragillisemmalta.

— "Mitä mielitte, miss Natalie? Mitä sanomista teillä on minulle?"

— "Herra ritari!" lausui missi semmoisella turmiota ennustavalla äänellä, jolla muinoin Pythian dodonalaiset orakeli-vastaukset kaikuivat. "Hankkikaa kuulemaan sangen huonoa sanomaa, joka on teidän jaloa sydäntänne kauhistuttava."

— "No, mitä nyt? Suorastaan rynnäkköön! Minä en rakasta pitkää tiraljeramista."

— "Teidän talossanne on petturi."

— "Minä tiedän sen, tuo pirun tuoma! Älkää puhuko enempää! Minun on kaikki tiedossani. Tiellä sain sen kuulla."

— "Olisiko se mahdollista? Minä aioin sitä salata."

— "Sen uskon; vaan minä sen kyllä saatan kuuluville, älkää pelätkö!"

— "Hyvä herra, ajatelkaa, että teidän tulee suojella perheenne hyvää mainetta."

— "Sitäpä juuri tahdonkin suojella. Minä en suinkaan salli sanottavan, että Ankerschmidt'in talossa semmoinen ihminen saapi hengittää, joka on salainen ilmiantaja."

Missi koetti häntä lepyttää.

— "Mutta, hyvä herra, muistakaa kuitenkin, että hän on teidän perheenne jäsen."

— "Perheen-jäsen hän ei ole tästä hetkestä lähtien, sen vannon, sitä hän ei ole. Minä ajan hänet vielä tänään pois. Annan käskyn, että jos hän vielä kerran tulee pihaani, häntä ruoskalla karkotetaan."

— "Jumalan tähden, hyvä herra, teidän lemmikkinne!"

— "Ei minun lemmikkini! Perhana vieköön! Teidän lemmikkinne! Minä olen jo kauan tietänyt, että hän pettää, mutta teidän mieliksenne minä en ole siitä lukua pitänyt. Nyt minä jo olen saanut hänestä kylläkseni. Tällä hetkellä saa hän jättää taloni; minä tahdon näyttää, kummoista sota-oikeutta osaan talossani pitää, jos joku sitä häpäisee."

— "Mutta, hyvä herra, kiivastuneessa mielentilassa älkää sentään mitään tehkö!"

— "Juuri tässä paikassa seisoen tahdon tehdä kaikki; juuri tässä silmänräpäyksessä. Gyuszi, hoi!"

Missi huusi viereisestä kamarista neiti Hermineä avuksensa, jotta hänkin koettaisi rauhoittaa isän kiihoitusta.

— "Armoa, hyvä herra! Malttakaa mieltänne!"

— "Älkää pelätkö niin kauheasti! Minä en lyö häntä korvalle, en edes soimaa häntä. En suinkaan, en sano hänelle ainoatakaan törkeää sanaa. Mutta sitä kuitenkin sallinevat teidän ylhäisyytenne, että jos ken on saattanut itsensä mahdottomaksi asumaan yhden katon alla minun kanssani, minä hänelle aivan kohteliaasti saan sanoa niin paljon, kuin: 'armahani, tuossa on ovi, ulkona odottaa kalesit, karsamadiner.'[53] — Gyuszi! Lähetä tänne piano-mestari!"

— "Kuinka? Hänen kuullen?" kysyi missi.

— "Hänen kuullen, se on tietty, että hänen kuullen. Minun ei ole tapa semmoisia kirjeen kautta suorittaa. Minä en puhu kenestäkään pahaa selän takana, vaan jos jotakin sanon, tietää sen joka ihminen. Sentähden on Jumala antanut minulle ääntä, jotta sen voi kuulla vaikka maantielle asti. Tuleeko tuo piano-mestari jo?"

Hän tuli jo.

Herra Straff astui hymysuin saliin, niinkuin se, joka ei mitään aavista, ja alkoi lausua iloansa ritarin kotia palaamisesta, josta kuitenkin Ankerschmidt yht'äkkiä teki lopun hirmuisella huudolla, kuin olisi komentanut kokonaista, juoksujalassa esiin ryntäävää ratsurykmenttiä:

— "Seis!"

Siihen toisen nyt kaiketi täytyi pysähtyä, koska ritari lisäksi ojensi kättänsäkin, vieläpä heristi nyrkkiäkin.

— "Kuuletko, sinä — ihminen! Eilen tapahtui virallinen katsastus Garanvölgyin talossa. Ilmi-anto oli sinun tekosi. Minä en asu yhdessä talossa ilmi-antajain kanssa. Oikealle käänny! Mars!"

Ikäänkuin salaman iskusta pyörryksiin joutuneina, ällistyivät kaikki läsnä-olijat tästä sotilaan-tapaisesta päiväkäskystä. Molemmat naiset tarttuivat pelästyksestä toinen toisensa käteen, kun sitä vastoin Straff laski kätensä rinnalleen ja kohotti sormiansa valaan; hän aikoi sanoa jotakin hirvittävää.

— "Käsi alas!" ärjyi ritari, nähdessään, että tämä aikoi vannoa. "Mitä minä sanoin? — Oikealle käänny!"

Straff huomasi, ettei tässä mikään auttanut; hän heitti siis siksensä kaiken puolustuksen ja yritti nyt vaan jättämään naisia hyvästi kaipausta ja mielenmalttia osottavalla kumarruksella, tukehuttaen katkeraa huokausta rintaansa.

— "Mars! Mars! Johan sen sanoin! Ei muuta mitään!" huusi kärsimättömästi ritari. Tämän johdosta katsoi nyt Straff hyväksi peräytyä ovelle; siellä hän vielä kerran kääntyi takaisin ja lausui uhkaavalla pilkalla Ankerschmidt'ille nämät sanat:

— "Te muistatte minua vielä tästä!"

Näistä sanoista sai Ankerschmidt, jonka raivo jo oli ollut korkeimmillaan, äkkiä takaisin sotapäällikön-tyvenyytensä, ja jälleen saavutetulla humorilla kääntyi hän oven vieressä seisovaan, pieneen palvelija-poikaan:

— "Gyuszi! Heitä tuo herra ulos ovesta!"

Ja Gyuszi, joka tuskin ulottui tuon pitkävartaloisen herran lanteisin asti, hyökkäsi, nämät sanat kuultuansa, niinkuin semmoinen pieni sylikoira, joka sekä muotonsa että rohkeutensa puolesta on jalopeuran kaltainen, vaikka miniaturi-muodossa, vikkelästi Straff'in päälle ja suoritti molemmilla käsillään häntä selkään hutkien, ihmeteltävällä precisionilla käsketyn toimituksen. Yksityiskosto siihen myöskin vaikutti.

Paremmalla mielellä oleva katselijakunta olisi varmaankin hänelle käsiä taputellut.

Tämän kohtauksen aikana oli neiti Hermine juossut pois salista; hänellä oli ehkä hellä sydän, joka suuresti surkutteli toisen nöyryttämistä.

Mutta miss Natalie jäi jälelle. Hänen kasvonsa olivat vaaleammat kuin milloinkaan, hän puri sinistyneitä huuliansa ja katseli Ankerschmidt'ia semmoisella vimmalla, kuin myrkyllinen käärme, joka asettelee pistämään.

— "Teidän kunnianne!" puhui hän, vimmaansa vaikeasti hilliten. "Te olette suvainnut erhettyä. Petos on juurtunut liiaksi syvälle teidän perheenne pyhyyteen, ettei sitä noin helposti voi temmata pois."

— "Rakas missi, älkää puhuko kukkaskieltä, vaan sanokaa, jos teillä on parempia tietoja asiasta, ken se oli, joka antoi Garanvölgyin ilmi? Sillä vaan tästä talosta saattoi joku sen tehdä. Ja jos te voitte minulle todeksi näyttää, ettei se ollut tämä maankulkija, menen minä häntä tavottamaan ja pyydän häneltä anteeksi: 'älkää olko suuttunut, ystävä maankulkija!'"

— "Tässä, hyvä herra, ei kysytä, kuka antoi ilmi Garanvölgyin, kuka ei."

— "Sitä mar juuri kysytäänkin! Mitä siis muutoin kysyttäisiin?"

— "Mitä tekemistä teidän perheellänne on Garanvölgyin kanssa?"

— "Mitä tekemistä? Sitä tekemistä, että hän on minun vastustajani valtion ja sodan asioissa, enkä minä salli, että hän minusta voisi sanoa, jotta tulin tänne vakojana hänen viereensä asumaan."

— "Vielä pahempaakin voidaan teistä sanoa, kunnian herra. Sitä, että tulitte asumaan hänen viereensä, voidaksenne rakentaa yhdistystä hänen kanssansa."

— "Minä en ymmärrä. Minkälaista yhdistystä? Salaliittoako?"

— "Oi, ei."

— "Vai onko kenties vanhuksella tytär, jota ihastelen, naidakseni häntä?"

— "Hänellä ei ole, mutta teillä on."

— "Ja joku saa sen päähänsä, eikö niin, että tahdon pakoittaa jompaakumpaa tytärtäni vaimoksi vanhukselle?"

— "Oi, ei, armollinen herra, mutta Garanvölgyillä on ottopoika, joka valtiovankina istuu linnassa."

Ankerschmidt luuli, että huhu oli tullut hänen hevosiansa nopeammin. Tietäisivätkö nämät täällä kotona jo mitään siitä hänen aikomuksestansa, jonka hän pääkaupungissa vasta eilen toiselle ilmoitti?

— "Mistä sen tiedätte?"

— "Aivan yksinkertaisesti. Herra Bräuhäusel, naisten uteliaisuutta tyydyttääksensä, avasi eteemme sen lippaan, jonka hän ynnä Garanvölgyin salaisten paperien kanssa otti takavarikkoon. Tässä lippaassa oli kauniin, nuoren miehen muotokuva ja vieraalla kielellä kirjoitetuita kirjeitä."

— "Millä vieraalla kielellä?"

— "Unkarin."

— "Vai niin!"

— "Teidän kunnianne luulee, etteivät perheenne jäsenet osaa unkarin kieltä? Te erhetytte. Neiti Eliz ymmärtää jo tätä kieltä."

— "Se ei ole kummaa, kahden vuoden kuluessa se jo on saattanut tarttua; minäkin sitä vaan sillä tavoin opin."

— "Hyvä. Mutta lukekaa nyt, teidän kunnianne tämä kirjoitus!"

Missi veti esiin pitkän, virallisella tavalla kokoon taitetun kirjoituksen ja antoi sen ritarille.

— "Tämä on Eliz'in käsi-alaa."

— "Suvaitkaa lukea päästä päähän."

Semmoisilla tunteilla, joissa kummastus, hämmästys, ihastus ja mielipaha toinen toisensa perästä vaihtelivat, luki Ankerschmidt tämän kirjoituksen.

Mikä se oli?

Mikä oli? — Anomuskirja korkeimpaan paikkaan, jonka yksinkertaiset, teeskentelemättömät sanat kuiskaavat jalon sydämen helliä tunteita; jonka heikko lapsen käsi on kirjoittanut; naivi, suora anomus vangiksi tuomitun nuorukais-paran armoittamisesta.

— "Mitä hän tällä tarkoitti? Mitä hän sanoi?"

— "Hän aikoi lähettää sen Wien'iin."

— "Mitä tietä?"

— "Postilla."

— "Se hupakko! — Missä hän nyt on?"

— "Koti-arestissa, kamarissaan."

— "Lähettäkää hän luokseni, minä tahdon kahden kesken puhutella häntä."

— "Tässäpä, hyvä herra", lausui miss Natalie ilmeisellä voitonriemulla, "tässä nyt on se petos, josta teillä edeltäpäin ei ollut aavistustakaan ja joka ilman minun valppaita silmiäni olisi teidän hyvälle maineellenne tuottanut parantumattoman haavan, mutta ei hänessä, jota vastaan te kiivastuksenne vimmassa niin törkeästi karkasitte."

— "Hyvä, hyvä, siitä saamme toisella kertaa filippiserata; käskekää nyt vaan tyttö luokseni."

— "Eikö teidän kunnianne soisi, että minä olen läsnä?"

— "En. Jos olen yksinäni hänen kanssaan, on hän paljon suorempi; hän tunnustaa pikemmin kaikki."

— "Niinkuin tahdotte."

Ankerschmidt ei antanut tilaisuutta enempään keskusteluun, sillä hän meni pois kamariinsa.

Siellä istui hän pöydän ääreen, otti esiin tytön anomuskirjan ja luki sen uudestaan ja taas uudestaan.

Kuinka tosiperäiset, kuinka mutkattomat nämät lauseet olivat!

Ja tämän viereen asetti hän lakitieteen tohtorin tekemän anomuskirjan ja vertaili niitä toisiinsa. Kuinka tyhjä-aatteinen, pahankierteinen, matelevainen, peräti kuivankiskoinen ja pitkäpiimäinen sen sisällys oli tuon toisen rinnalla!

Ja vangin morsian kieltäyy sen alle kirjoittamasta, sitä armonjakajan astuinlaudalle viemästä, mutta lapsi, jolle sama vanki oli tuntematon, tietämätön, ajattelee itsekseen, mitä pitäisi tehdä kurjan kärsiväisen hyväksi, jonka nuoruus kukoistaissaan kuihtuu kolmikertaisen lukon takana!

Ovi aukeni ja kanteen-alainen astui sisään.

Hän tiesi jo rikoksensa suuruuden, tiesi itsensä tuomarin eteen haastetuksi; hän ei sentähden puolustanutkaan itseään, vaan antausi kauniisti, langeten isän jalkain juureen ja painaen punehtuneet kasvonsa hänen polviinsa.

Ankerschmidt piti yhä kättään tuon kirjoituksen päällä, katsellen milloin sitä, milloin lastaan.

Niin olivat he ääneti runsaan puolen tunnin ajan.

Sitte laski Ankerschmidt kätensä tytön pään päälle ja silitteli sen käheröitä.

Eliz painoi molemmilla käsillään isän kättä huulillensa ja piti sitä siinä kauan, ja taas olivat he pitkän aikaa ääneti.

Vihdoin täytyi kuitenkin jotain lausua.

— "Tyttöseni! Oletko kirjoittanut tämän?"

— "Olen."

— "Siinä teit sangen hyvästi ja sangen pahasti, Hyvästi teit siihen katsoen, joka on vankina, mutta pahasti teit itseesi katsoen, sillä tästä lähtien olet sinä vanki. Minä itse vien yksinkertaiset rivisi sinne, mihin ne ovat aiotut, ja takaan niitten menestyksen; mutta tästä hetkestä alkaen olet sinä vankina tässä talossa, sillä se ei saa tapahtua, että sinä koskaan näet sitä miestä, jota olet yrittänyt vapauttamaan."

Ankerschmidt kohotti lempeästi tytön suloisia kasvoja, katsoaksensa hänen silmiinsä.

— "Ymmärrätkö minua? Se, joka nyt on vankina, on vapautettava ja kotiinsa tuleva. Sinä päinvastoin olet tästä lähtien vanki, etkä saa mennä ulos talostani, jottei kukaan voisi tehdä sitä soimausta Ankerschmidt'ista, että hän itsekkäistä syistä on tavotellut vastustajansa vangittua poikaa ja, luullessaan jalon työn toimittavansa, vaan on pörssi-asioitsijan tavalla keinotellut."

— "Minä ymmärrän sinua ja tottelen."

— "Et siis koskaan mene mihinkään ilman minun taikka kasvattajattaresi seuraa?"

— "Sen lupaan."

— "Lupaatko senkin, että, kunnes minä palaan takaisin valtakunnan pääkaupungista, et mene ulkopuolelle tämän kartanon aitausta?"

— "En mene."

— "No niin, se on hyvä; nouse nyt ylös ja suutele minua. Siitä, mitä kahden keskemme on puhuttu, älä koskaan virka kellekään!"

Hän tarttui nyt tyttärensä käteen ja vei hänet saliin, jättäen hänet näillä sanoilla missille:

— "Miss Natalie! Delinqventti on tunnustanut kaikki. Minä olen tuominnut hänet koti-arestiin siksi, kuin hän joutuu naimisiin. Tehkää hyvin ja pitäkää häntä ankarasti silmällä."

"Hän on siis kuitenkin saanut rangaistuksensa, tuo pikku kapinoitsija!" riemuitsi itsekseen miss Natalie.

Vaan Ankerschmidt palasi kamariinsa sillä katkeralla ilolla, että mitä "toinen" oli luotansa heittänyt, sen otti " toinen " ylös.

VIII.

Kostoa sekin.

Ankerschmidt lähti seuraavana päivänä varhain aamulla matkalle. Kaikille kotolaisille sanoi hän Pest'iin menevänsä, Eliz'ille ainoastaan kuiskasi hän, että hän matkusti muualle.

Sitä ei kukaan tietänyt, eikä saanutkaan tietää, kuinka suuresti tämä ankaran sotakurin mies rakasti kapinallista tytärtänsä.

— "Teidän toimeksenne, missi, minä jätän, että julistettu koti-aresti ankarasti voimassa pidetään;" näin puhui ritari, ennenkuin nousi vaunuihinsa, jonne asti missi ja Hermine olivat häntä saattaneet; vangin oli sallittu vaan silmin seurata häntä akkunasta ja heittää hänelle suukkosia, joita tuo armoton isä ei kuitenkaan tahtonut huomata. "Teille uskon ankaran valvonnan. Minä annan teille täydellisen vanhempien vallan; kohdelkaa häntä niin, kuin olisitte hänen armas äitinsä."

Missi ei ymmärtänyt leikkipuhetta. Siihen tarvitaankin enemmän kuin "english spoken."

— "Sinä myöskin, Hermine, pidä Eliz'ista vaaria: sinä olet jo isompi ja olet aina ollut ymmärtäväinen. Sinua ei koskaan tarvinnut kurittaa, ei koskaan huomauttaa siitä, mitä sinun piti tehdä; lapsuudestasi asti olet aina ottanut hyvin vaaria kaikista. Pidä sisartasi silmällä; sinä tiedät, kummoinen heilakka hän on, hänellä on hyvä sydän, mutta tytölle sopimaton. Peijakas, jos hän olisi poika, tulisi hänestä sotamarsalkka. Hänellä on kaikki ne hyvät avut, joista poikia kiitetään, mutta tyttöjä soimataan. Kohtele häntä ystävyydellä, rakkaudella; silloin hän ehkä tulee sävyisäksi ja oppii sinusta paljon hyvää, jota sinussa on. No, syleile minua nyt; ja pitäkää vaaria siitä, etten taas palaisi kotia mihinkään murheesen."

Ankerschmidt istui vaunuihinsa; naiset kääntyivät takaisin kastelliin. Eliz heitti vielä kerran suukkosen pois vieriviä vaunuja päin, huolimatta siitä, ettei kukaan sitä huomaa. Mutta yht'äkkiä kallisti Ankerschmidt itseänsä ulos vaunuista ja nähtyänsä, että muu seurue jo oli mennyt pihasta pois, veti esiin valkoisen nenäliinansa ja liehutti sitä hyvästi-jätön ja anteeksi-annon merkiksi. Sen jälkeen sulkeusi akkuna.

Tuskin oli tuuli hajoittanut sen tomun, jota ritarin vaunut tuoksuttivat kylän päähän asti, kun herra Maxenpfutsch astui sisään kotia jääneitten naisten luokse.

Tuo kunnioitettu mies oli pukenut itsensä valkoiseen liiviin ja valkoiseen kaulaliinaan, ja tavallisen metsästäjän-lakkinsa sijasta piti hän kainalossaan sileäksi harjattua silinteri-hattua, jonka suurisuisen aukon hän oli kääntänyt eteenpäin, niinkuin muunkin piiritys-kanunan. Kaikista näistä saattoi jo edeltäpäin arvata, ettei kunnioitettu herra laske leikkiä.

— "Teidän nöyrin palvelijanne, hyvät neitoset; teidän nöyrin palvelijanne, miss Natalie! Minä suutelen kättänne, kuinka olette suvainneet nukkua?"

— "Hyvää huomenta, Herr von Maxenpfutsch, käykää istumaan. Me olemme jo milt'ei unhottaneet, että onkaan nukuttu, niin kauan on jo valveilla oltu. Mikä onnellinen sattumus tuo teidät tänne?"

— "Minä taas luulin liiankin aikaisin tulevani, missi; naisilta menee paljon aikaa toalettiin."

— "Meidän täytyi kiiruhtaa, sillä ritari lähti matkalle."

— "Minä tiedän sen, missi; senpätähden otinkin, missi, näin aikaisin tullakseni teitä häiritsemään. Oi, minä kyllä tiedän, koska valtojen vieraanotto-hetki on."

— "Te olette kotona meidän luonamme, herra tirehtori, olettehan tämän talon väkeä."

— "Te olette sangen suosiollinen. — Sepä kiihoittikin rohkeuttani, sillä se asia, jota varten tulen, on kovin tärkeä, missi; kovin tärkeä."

Natalie laski tämän kuultuaan syrjälle valkoisen kirjaus-työnsä, jota hän siihen asti ahkeraan oli neuloskellut, katsoen sitä suureksi ja tärkeäksi elämän-määräksi, että saisi ison joukon läpiä batisti-liinaan ommelluksi.

Herra Maxenpfutsch oli nyt pistänyt silinterinsä polviensa väliin ja ikäänkuin hän sen pohjasta olisi lukenut esiin jonkun rôlin, alkoi hän mestarillisella änkytyksellä:

— "Niin, missi; kuitenkin, missi; minä tulen vähäisen salaisessa lähetystoimessa, missi; ehkä te mielisitte kuulla minua kahden kesken, missi; asia koskee teitä personallisesti."

Miss Natalie kääntyi Eliz'in puoleen ja lausui hänelle äidillisellä lempeydellä:

— "Rakas Eliz'ini, tehkää hyvin, alottakaa pianotuntianne muutamia minuteja aikaisemmin kuin tavallisesti. Tiedättehän, että sen eilen kokonansa laiminlöitte."

Eliz ymmärsi, mitä tällä tarkoitettiin: toimittaa hänet pois, mutta kuitenkin olla vakuutettu hänen läsnä-olostaan sekä antaa hänelle semmoista tehtävää, jonka sälinältä kaikki kuunteleminen kävisi mahdottomaksi. Hän totteli.

Herra Maxenpfutsch käänsi nyt silinterin polviensa välissä toisaallepäin ja pärisytti osaavasti viisin sormin sen pohjaa, joka oli siihen aivan omansa.

— "Niin, missi; hm, hm, missi; ja neiti Hermine?"

— "Oi, hänen edessään minulla ei ole, ei voi olla mitään salaisuutta, hyvä herra. Hän on todellinen sisareni, puolisko sielustani, me olemme niin yhtä, kuin kumpikin puoli yhdessä kirjaelmassa."

Miss Natalie keksi sangen runollisen vertauksen; mutta hän tarkoitti valkoista kirjaelmaa, kun päinvastoin herra Maxenpfutsch oli niin prosallinen ihminen, että hän ajatteli vertausta kirjavaksi kirjaelmaksi, jonka toisella puolella on kuva, toisella taas sekasohroisia villalangan kihermiä, ja hän vastasi hymyillen:

— "Se on totta. — Saatan siis rohkeasti puhua neiden läsnä ollessa. Mistä alkaisinkaan? Niin. Herra Bogumil makasi tämän yön minun luonani."

— "Ah!" huudahti missi innostuneena, kun Hermine puolestansa otti esiin romanin ja oli sitä lukevinansa.

— "Ystäväni Bogumil sanoi minulle kaikki, missi; kaikki. Että herra ritari ajoi hänet pois talosta, syyksi tehden, että häntä epäiltiin Garanvölgyin ladossa tapahtuneen katsastuksen tähden. No, sehän vaan on tekosyy, sen jokainen huomaa. Ystäväni Bogumil tunnusti minulle suoraan todellisen syyn, joka on tämän valitettavan tapauksen aikaan saattanut; ilmoitanko sen?"

— "Sitä pyydän hartaasti."

— "Hän tunnusti, ettei se ensinkään ole mitään muuta, kuin että herra ritari on huomannut, jotta Bogumil rakensi sisällistä yhteyttä miss Natalien kanssa."

— "Ah!" huokasi häveten Natalie ja peitti kainosti kasvonsa batisti-kehyksellä, jossa oli kylläksi läpiä, jotta hän niistä saattoi tirkistellä.

Hermine käänsi juuri lehteä kirjassa eikä ollut mitään huomaavinaan.

— "Suokaa anteeksi, missi! Minä tarkoitin kunniallista yhteyttä ja olen siitä varma. Ystäväni Bogumil on minulle kaikki ilmaissut. Hän aikoi ottaa teidät, missi, vaimokseen."

— "Ah, hyvä herra!"

— "'Fait accompli', missi; minä tiedän sen. Hänellä on taskussa lupakirja, hän näytti sen minulle. Kaikki oli jo säntillänsä: muutaman päivän perästä oli seremonian määrä tapahtua. Mutta joku talonväestä antoi vilpillisellä tavalla asian ilmi herra ritarille. Hän piti tätä talossaan kudottua liittoa häväistyksenä ja ajoi sentähden pois tämän nuoren miehen; ja tehdäksensä häntä teillekin mahdottomaksi, nöyrytti hän vielä häntä teidän läsnä ollessa. Oliko niin, missi? Minä kerron asian niin kuin sen häneltä kuulin. Itse en siihen ole mitään lisännyt."

Miss Natalie sopersi, silmät maahan painuneina, että niin kaikki on.

— "Se on siis hyvä, missi. Nyt on vaan enää kysymys. tahdotteko te kohentaa tämän onnettoman, maahan sorretun, nuoren miehen arvoa?"

— "Minä tahdon kaikki, hyvä herra, mutta en tiedä, miten?"

— "Senkin sanon teille, missi; vastatkaa siihen vaan: 'niin.' Tämän tapauksen kautta on hänen ja teidän kunnianne loukattu."

— "Voi, suuresti!" sanoi miss Natalie, tuskissaan silmiänsä väännellen ja käsi sydämelle painettuna.

— "Ystäväni Bogumil on täydellä todella ajatellut tulevaisuutta. Minä näin hänellä nimityksen realikoulun professorin virkaan Budaan. Jos siellä saadaan tietää, että hän täältä on tiehensä ajettu, suittaisivat helposti vaikeuttaa hänen virkaansa-asettamista."

— "Jumala varjelkoon, hyvä herra!"

— "Tässä ei ole mitään muuta keinoa tuon pahan parantamiseen, kuin että te, missi, kohta menette naimisiin ystäväni Bogumil'in kanssa."

— "Voi, hyvä herra!"

— "Ettekö tahdo, missi?"

—- "Mutta näin kiiruusti!"

— "Luullakseni olette siihen jo tarpeeksi valmistunut, vai luuletteko ehkä, että Bogumil'illa kyllä on aikaa odottaa kunniansa puhdistamista?"

— "En suinkaan, en, hyvä herra. Jos hänen kunniastansa on puhe, silloin olen minä valmis kaikkiin", vastasi Natalie, jalomielisesti kättään Maxenpfutsch'ille ojentaen, ja loi sitte, hengellistä tukea näin ratkaisevana hetkenä etsien, silmänsä Hermineen, joka nyt pani kirjansa kiinni ja astui hänen luoksensa; tämän ainoan ystävänsä rintaan vaipui nyt tunteellinen nainen ja alkoi itkeä, lausuen:

— "Oi, te ette soimaa onnellisuuteni kyyneliä."

— "No, näin on kaikki hyvin, missi", keskeytti heitä herra Maxenpfutsch; "on niinkuin oleman pitää. Nyt tahtoisin vaan vielä puhua muutamista tempuista, jotka ovat tarpeesen asian toimeen panemiseksi; mutta siksi sanon hyvästi; jos on tarpeellista, käännyn takaisin."

Natalie ymmärsi viittauksen, seurasi ulos Maxenpfutsch'ia, ja antoi hänen ulkona korridorissa kiireesti tietää, että Ankerschmidt'in käytös nyt jo oli hänelle täydelleen selvä. Ritarin puoliso vainaja oli hänelle, entiselle hupilaisellensa, määrännyt viisituhatta florinia, sillä tavoin, että niin kauan kuin hän oleskelee ritarin perheessä, hän saa korot niistä; jos hän taas joutuu naimisiin, maksetaan hänelle koko summa, jonka hän päinvastoin, jos käytöksellään alentaa arvoansa, tykkänänsä kadottaa. Ritarilta oli tämä nyt vaan keikki, jolla hän pyytää päästä hänelle eläkerahaa suorittamasta, ehkäpä vielä riistää sitä häneltä, viattomalta, kokonansa; mutta siinä ritari tappiolle joutuu, sillä totuus on voitolle pääsevä.

— "Ahaa!" vastasi herra Maxenpfutsch, ja nyt vasta rupesi hänen aivoissaan selkenemään se seikka, minkätähden Bogumil on missiin niin hurjasti rakastunut, jota hän tähän asti ei ensinkään ollut käsittänyt. "Te saatte siis viisituhatta florinia, jos miehelään menette. Se kaunistaa asiaa paljon."

Hän ilmoitti nyt myöskin kaikki muut sanottavat.

Häät täytyy vielä tänä yönä pitää herra Maxenpfutsch'in asunnossa.

Yöllä sentähden, jottei kukaan niistä tietoa saisi ja tuolla siitä syystä, ettei Bogumil voi tulla kastelliin saattamatta itseään uuden solvauksen alaiseksi.

Todistajista on huolta pidetty. Herra tirehtori oli asettanut omat vaununsa Bogumil'in käytettäväksi, jotta hän naapuri-kylästä voisi tuoda sielunpaimenen, koska tämän kylän on toista uskoa eikä ymmärrä kieltä.

Sentähden on miss Natalien kenenkään huomaamatta tirehtorin asuntoon tuleminen; se voipi tapahtua seuraavalla tavalla.

Kastellissa on pieni taka-ovi, josta pääsee englantilaiseen puutarhaan. Tämän oven luokse käy kiertoportaat herrasväen huoneista. Ovessa on, sisäänmurron estämiseksi, vaan sisäpuolella lukko, johon ulkopuolella ei ole mitään avaimen-läpeä. Jos kuitenkin niin sattuisi, että joku pyrkisi siitä sisään, kun se on lukittu, on seinässä kellonsoitin, joka menee palvelusväen tupaan.

Kaikkea huomiota välttääkseen, tulkoon miss Natalie, kun kaikki kastellissa nukkuvat, tämän oven kautta ulos; puutarhassa odottaa häntä tirehtori, joka siitä seuraa häntä asuntoonsa asti.

Mutta jotta hän taas voisi palata takaisin samaa tietä, älköön hän sulkeko ovea jälestänsä, sillä silloin saisi hän odottaa ulkona aamuun saakka, vaan jättäköön sen puoleksi auki.

— "Mutta jos joku varas hiipisi sisään avatusta ovesta?"

— "Se on totta, sitä emme tulleet ajatelleeksi."

— "Minä tiedän! Hermine rakastaa minua, hän on mieltynyt minuun, niinkuin sisareensa; minä jätän hänelle avaimen ja pyydän, että hän taas laskee minut sisään, kun tulen takaisin."

— "Mutta jos hän nukkuu?"

— "Oi, sitä hän ei tee, sen voin ta'ata. Hän pyysi minulta jo aikoja sitte saadaksensa lukea erästä romania, jota häneltä kuitenkin kielsin, koska se ei vielä ole hänelle sovelias; sen annan nyt hänelle ja olen varma siitä, että hän sen ääressä pysyy hereillä aina aamuun asti."

— "Sepä hyvä. Vielä yksi kysymys, missi. Suokaa anteeksi, missi. Kovin indiskreti kysymys, mutta sitä ei voi välttää. Onko teillä … onko teillä … kastetodistusta?"

—- "Pitäisihän olla. Vaikka minä luulen, että pappi epähuomiosta kirjoitti ulos tätini todistuksen; hänenkin nimensä on, näette sen, Natalie."

— "Se on sangen todennäköistä. Muutoin ei sitä tarvitse näyttää kellekään muulle, kuin vihkivälle papille. Älkää unhottako sitä mukaanne ottamasta."

Nyyhkien vakuutti miss Natalie olevansa tähänkin uhraukseen valmiina.

Herra Vendelin pyysi vielä vaan sitä, ettei hän nyyhkisi paljon, sillä se synnyttää epäluuloa ja tämä on varsin tarpeetonta. Täten päättäen puhemies-tointansa, riensi hän kotia valmistelemaan itseään ilon- isän[54] virkaan.

Miss Natalie ei kuitenkaan seurannut hänen neuvoansa, sillä palattuaan korridorista huoneesen, heittäysi hän Herminen kaulaan ja rupesi siinä niin kovasti itkemään, että tämä vaan suurella vaivalla sai häntä rauhoittumaan.

Onhan tapa semmoinen.

— "Ei kukaan voi aavistaa, mitä minä tunnen. Te yksinänne, rakas Hermine, minun sieluni kuva. Jos minun täytyy jättää tämä talo, vuotaa sydämeni verta yksistään teidän tähtenne; mutta eikö totta, te ette soimaa minua, jos asianhaarat pakoittaisivat minua tätä perhettä jättämään? jos minun sen kanssa, johon olen kohtaloni yhdistänyt, täytyisi lähteä yksinäiselle pakoretkellekin? Sillä mikä lienee jalompi kutsumus vaimolle, kuin ottaa osaa rakastetun miehen suruihin ja kärsimyksiin! Tämä on ihanin tehtävä vaimon sydämelle, joka siinä voipi osottaa suurinta voimaa."

— "Miss Natalie!" huusi yht'äkkiä profani ääni.

Tunteelliset rinnat irtausivat pelästyksestä toisistaan. Eliz huusi viereisestä huoneesta; kun noita suuria tuumia laskettiin, oli hän unhotettu tuonne pianon ääreen ja hänen alkoi siellä jo käydä ikäväksi.

— "Miss Natalie! Teidän luvallanne. Linnanvanki Numero yksi kysyy alamaisimmasti, monenko tunnin piano-linnantyöhön hän on tuomittu?"

Vai niin? Tuo on päästettävä.

— "Neiti Eliz saa mennä kamariinsa ja istua maalaus-stafflinsa ääreen."

Ah, siis todellinen graci!

Eliz'in mieliteko ja lohdutus oli näet maalaaminen. Siinä työssä olisi hän istunut aamusta iltaan asti ja jos hän oli saanut ottaa piirustimen käteensä, vapisi hän oikein pelosta, milloinka hänen taas täytyisi hellittää siitä, Jahka häntä vaan ei pantu piirustamaan noita ikäviä mallikuvia, vaan hänen annettiin omasta päästään vartaloita, kasvoja, karrikatureja kuvailla. Näistä hän kuitenkin tavallisesti saa nuhteita. Paljon hänelle jo sallittiin, kun hänen sallittiin luonnon mukaan kopioita kukkaryhmiä, halkaistuja melunia ja muita senkaltaisia viattomia esineitä.

Varmaa on, että jos hänen suvaitaan riittaus-lautansa ääreen istua, häntä silloin ei tarvitse vartioida. Hän on siihen kuin kiinni taottu.

Miss Nataliella oli nyt koko päivä aikaa Herminen kanssa hanketta hyvästi hautoa. Hermine on pitävä huolta siitä, että missi kenenkään huomaamatta pääsee ulos ja palaa takaisin sala-oven kautta; ettei talonväki asiasta saa mitään tietää, ja että hän vielä samana yönä kirjoittaa isälle, kertoo hänelle koko tapauksen ja taivuttaa leppymään hänen vihansa esineelle, jolla oli niin vakavat aikomukset, joka ei ollut mikään salainen vakoja, ei mikään naisten viettelijä, vaan väärin ymmärretty, jalo sydän.

Ei mikään reaktioni milloinkaan ollut hartaammin halunnut pimeän tuloa. Illallinenkin suoritettiin paljon aikaisemmin ja pikemmin, kuin muulloin. Palkollisten käskettiin hyvään aikaan sulkea kaikki ovet, koska täytyi olla kahdenkertaisesti varovainen, kun herra ritari ei ole kotona.

Eliz'kin vapautettiin päässä-laskemisesta illallisen jälkeen. Koska hän tänään oli hyvästi käyttänyt itsensä, sai hän mennä aikaisin levolle.

Noin kello kymmenen aikaan oli jo kastellissa kaikki hiljalleen; viimeinen lampunvalo sammui, ainoastaan yölamppu loisti vielä neitien asuin-osastosta.

Tässä oli kaksi toistensa kanssa yhteydessä olevaa kamaria; se, joka oli korridorin vieressä, oli Herminen ja koti-opettajattaren, ja siitä tultiin pieneen kamariin, jossa Eliz makasi; viime mainitusta ei ollut mitään erinäistä ulostultavaa.

Eliz'in kamarin akkuna oli luukulla suljettu; toisessa kamarissa olivat toisen akkunan luukut auki. Tämä oli merkki herra Vendelin Maxenpfutsch'ille, että täällä sisällä kaikki on valmiina.

Herra Vendelin taas oli puolestaan tehnyt sen välipuheen, että hän ilmoitusmerkiksi heittäisi alhaalta pienoisen kiven valaistuun akkunaan.

Hetken kuluttua kuului kiven-helähys akkunan-ruutua vastaan. Missi pyysi Hermineä laskemaan kätensä hänen sydämensä kohdalle ja tunnustamaan kuinka sitä tykytti! — joka olikin totta.

Kääriyten sitte huiviinsa antoi hän Herminen saattaa itseään kiertoportaita myöten alas, ja kun he olivat tulleet taka-oven luokse, jätti hän tälle sen avaimen, jonka Ankerschmidt erittäin oli uskonut missin haltuun; siinä vielä kerran oppilastaan syleiltyänsä, astui hän ulos avatusta ovesta. Hermine peitti samalla hetkellä kynttilän, jottei sen valo näkyisi ulos puutarhaan. Sitte lukitsi hän taas oven.

— "Tässä olen, missi", kuiskasi herra Vendelin, joka seisoi kyyryllänsä seinän vieressä ja tarjosi käsivarttaan ryöstettävälle naiselle.

— "Oi, kuinka minua peloittaa!" sopersi tämä. kainostellen. "Tämmöisessä pimeässä."

— "Taskussani on lamppu; minä otan sen puistossa esiin."

— "Ah, eikö puistossa ole käärmeitä?"

— "Mitä vielä, vetäväthän ne nyt talvi-untaan."

— "Herra tirehtori", kuiskasi missi, saattajansa käsivartta hyvästi nipistäen; "minä en tiedä, vaikka menisin tainnoksiin, kun näen 'ystävänne.'"

— "Olkaa huoleti siitä! Hän on tällä haavaa kaukana."

— "Kaukana?"

— "Mutta tulee kohta kotia. Hän lähti minun vaunuillani naapurikylästä pappia noutamaan. Puolen tunnin päästä hän epäilemättä on täällä. Sill'aikaa totutte tilaanne."

Kaikista näistä huolimatta päätti kuitenkin miss Natalie jyrkästi mennä tainnoksiin, kohta kun Bogumil palaisi ja hän näkisi tämän.

Hän oli jo valmis siihen.

Herra Vendelin'in huolena oli pysyttää sielua hänessä siksi, kuin katastrofi tapahtuisi, jota toivottavasti ei kauan tarvinnut odottaa. Naapurikylään voi, hyvillä hevosilla, ehtiä puolessa tunnissa; tunnin kuluttua saattavat siis pappi ja ylkä olla täällä; niin kauan voinee toki herra tirehtori pitää puhemies-pakinaa morsiamen kanssa.

Tunti kului kuitenkin, ja vieläkin tunti, eikä mitään ylkämiestä tullut. Miss Natalie rupesi itkeä vetistelemään, tuon tuostakin sitä taas keskeyttäen. Herra Maxenpfutsch puolestansa koetti varoa, ettei hän kohtuullista enemmän haukottelisi. Tuommoiset minutit, joina odotetaan myöhästynyttä ylkää, vaikuttavat kovasti hermoihin, jospa onkin vaan puhemies, saatikka jos on morsian.

Puoli-yö oli jo mennyt, mutta Bogumil ei vielä ollut palannut.

Miss Nataliessa heräsi kauhea ajatus.

— "Hyvä herra, jos 'hän' jostakin sattumuksesta ei tulisi tänä yönä, mitä sanoisi maailma siitä, että minä — että te — täällä — yhdessä — ulkopuolla kastellia — kokonaisen, aamuun asti kestävän illan —"

Herra Vendelin tunsi kylmän värähdyksen juoksevan pitkin selkänahkaansa.

Tuopa olisi onneton asema! Lopulta hänen vielä täytyisi naida missi.

— "No, eihän se voi tapahtua", lohdutti hän huolestunutta morsianta; "se on aivan mahdotonta. Minä olen varma ystävästäni. Jota minä kerran ystäväkseni nimitän! Hän on vakavan-luonteinen mies."

— "Oi, en minäkään sitä tarkoita, mutta jos joku onnettomuus olisi matkalla tapahtunut? Ehkä on vaunut ajettu kumoon ojaan ja hän pahasti loukkaantunut? Taikka jos hän on joutunut rosvojen kynsiin, urhoollisesti puolustanut itseään ja vihdoin murhattu? Vai lieneekö hän pimeässä eksynyt?"

— "Ah, ei suinkaan. Älkää olko levoton. Minä tiedän jo, minkätähden he viipyvät. Varmaankin on pappia kutsuttu jotakin kuolemaisillaan olevaa sairasta ripittämään, ja siitä viivytys. Sillä tietäkää, missi, papin on velvollisuus ennemmin auttaa kuolevaisia, kuin naimisiin-meneviä."

Siitä olivatkin nyt molemmat yksimielisiä, että sillä, joka tahtoo kuolla, todellakin on enemmän syytä olla malttamaton, kuin sillä, joka itseään vihille valmistaa.

Mutta voi tuskaa, sill'aikaa olisi jo tuo kunnian-arvoinen herra ehtinyt kuolleensa haudatakin, näitten pitkien, toinen toistaan seuraavien tuntien kuluessa! Kului tunti, kaksi tuntia, kolme tuntia sydänyöstä, eikä vaunuja vieläkään kuulunut. Ihan varmaan ovat ryövärit hänet käsiinsä saaneet!

Mutta älkää suvaitko pelätä. Kuuluu pyöräin jyrinää, nyt ajavat vaunut pihaan.

— "No, vihdoin viimein tulivat! Tiesinhän minä, ettei heitä mikään valaskala niele! Olittepa jo minuakin vähäisen pelästyttänyt. No, missi, nyt vaan voimaa ja rohkeutta!"

— "Hyvä herra, minä en voi ta'ata itseäni, kun kuulen hänen tutut askelensa. Ah!"

Nuot tutut askelet eivät kuitenkaan pitkään aikaan ottaneet kuuluaksensa, ja jokaisen on helppo ymmärtää, kuinka vastenmielistä on kauan pidättää itseään tainnoksiin menemästä.

Kului viisi minutia, eikä kukaan vielä porstuassa koputa. No, mitähän tuolla ulkona tapahtunee?

Herra Vendelin oli pakoitettu pyytämään lupaa Natalielta, saadaksensa jättää häntä hetkeksi yksinänsä huoneesen, sillä täytyy jo mennä katsomaan, mihin asianomaiset ovat jääneet.

Herra Vendelin astui ulos korridoriin; hän näki jonkun seisovan sen toisessa päässä ja tervehti kaukaa:

— "Teidän nöyrin palvelijanne, kunnian-arvoinen herra, tehkää hyvin, tehkää hyvin!"

Vasta kun hän oli mennyt lähemmäksi ja hänen silmänsä olivat pimeään tottuneet, huomasi hän, että hän näin kohteliaasti oli puhutellut omaa päällystakkiansa, joka oli asetettu tomutus-telineelle kuivamaan.

Pihalla seisoivat lasivaunut, joitten lampuista öljy jo oli loppuun palanut, ja kuski talutti verkalleen valjaista lasketuita hevosia ympäri pihaa.

— "No, Anton! Anton!"

— "Hyvää huomenta", mutisi takaisin vanha kuski.

— "Mitä hyvää huomenta, sinä tolvana, minä en ole vielä edes pannut maata."

— "En minäkään, mutta kuitenkin jo aamu koittaa."

— "No, mitä siellä tapahtuu? Mitä teette?"

— "Mitä teemme? Minä talutan hevosia; ne seuraavat minua."

— "Älä laske hulluja! Entäs toiset?"

— "Toisia kahta hevosta taluttaa tallirenki."

— "Älä puhu joutavia, vanha narri. Minä kysyn herra Bogumil'ia."

— "Vai niin? Hänet minä vein sinne, mihin hän suvaitsi käskeä."

— "No, ja sitte?"

— "Sitte? Hän käski sanoa terveisiä herra tirehtorille."

— "Jäikö hän sinne?"

— "Eipä suinkaan jäänyt, koska hän heti tilasi postivaunut ja lähti edemmäksi."

— "Postivaunut? Eihän siinä kylässä mitään postitaloa ole."

— "Enhän minä kylässä ollutkaan, vaan kaupungissa."

— "Kaupungissa? No, mitä hän sanoi?"

— "Hän sanoi, että hän kiittää armollista herraa tavallisesta avun-annosta, hän on sitä aina muistava."

— "Avun-annostani? Mutta missi? Mitä hän käski missille sanoa?"

— "Missille?"

— "Niin. Miss Natalielle."

— "Mitä hän hänelle 'käski sanoa?' — Oh, rusko!" Anton talutti hevosia eteenpäin.

— "Seisahda, lurjus!" huusi pois-menevälle herra Maxenpfutsch; "mihin menet?"

— "Heh, hevoset vilustuvat seisomisesta."

— "Miks'et vastaa, kun kysyn?"

— "Kuinka minä siihen voisin vastata, mitä hän käski missille sanoa?"

— "No, joko käski hän sanoa jotain, taikka ei mitään. Kolmatta ei ole."

— "Mutta on."

— "Mikä se on?"

— "Käskisikö hän muka sanoa jotain taikka ei mitään jollekulle, jota hän itse muassaan vie?"

— "Mitä vie hän muassaan?"

— "Missiä."

— "Mitä missiä?"

— "Ettenkö minä tietäisi, mikä missi se oli? Ettenkö tuntisi tuota vihriäistä silkkiharsoa, jota hänen oli tapa pitää, jottei aurinko häntä polttaisi; sitte tuota hänen pientä pepita-röijyänsä, vihriä sametti-laaka edessä, hänen keltaista, kukilla koristettua hattuansa ja hänen ruiskukan-väristä silkki-mantiljaansa? Vai en tietäisi, kuka se semmoinen missi oli!"

— "Pyhä Herra Jumala Baijerinmaassa!" huusi, tukkaansa tarttuen, herra Vendelin. "Mitä lienee täällä tapahtunut? Etkö kuullut tuon naisen ääntä?"

— "He puhuivat hiljakseen ja ranskan kielellä."

— "Missä otit hänet vaunuihin ja milloin ja miten? kuinka se tapahtui?"

— "No, niinkuin te olitte suvainnut käskeä, niin minä tein. Näin sanoi herra tirehtori minulle: 'Anton, valjasta neljä hevosta umpivaunujen eteen, ja aja sitte tyhjin vaunuin alista tietä englantilaisen puutarhan portille asti; pysää siihen ja odota. Sinne tulee herra Bogumil; hän astuu vaunuihin ja sanoo sinulle, mihin hänet ajat; sen, joka sinun vielä tulee ottaa vaunuihin, otat sinä; hän kyllä sanoo, kenen.' Niin minä teinkin. Minä seisatin puutarhan portille; oli jo aivan pimeä, kun nuori herra tuli ulos puutarhasta. Missi nojausi hänen käsivarteensa; hän avasi vaunun-oven ja auttoi missiä sisään astumaan; minä kysyin häneltä, minne hän käskee ajaa; hän vastasi: kaupunkiin. Kaupungissa seisatimme postihuoneen eteen; siinä nuori herra astui ulos, tilasi kyytihevosia; missi jäi siksi aikaa vaunuihin istumaan; kun sitte hevoset vaunuineen tulivat, auttoi hän taas missiä ulos vaunuista; hänellä oli pieni matkalaukku, jota hän ei sallinut kenenkään käteensä ottaa, hän kantoi sitä itse. Sitte missi painoi kouraani hopeataalerin, joka ei kuitenkaan käy täällä; nuori herra taas antoi paperiin käärityn pelimerkin, semmoisen, jolla herrat pelaavat. Hän teki niin varmaan erhetyksestä; aikoi kai antaa dukatin. Sanoivat sitte adjöö, posti puhalsi torveensa, minä käänsin takaisin ja olen nyt tässä."

Tämän kauniin jutun kuultuansa syöksi herra Vendelin suoraa päätä huoneesensa.

Kun siellä istuva missi kuuli tuon suuren melun, kallisti hän päänsä taaksepäin sohvan tyynylle ja oli juuri, tarpeellisella varovaisuudella, lankeamaisillaan Morpheuksen myöhemmin syntyneen sisaren, taintumuksen syliin — taintumuksen, jonka pakanallinen mythologia on jumalien rivistä pois unhottanut, — kun herra Vendelin, lakkiansa edeltä sisään heittäen, ryntäsi saliin ja kauhistuksesta tuijottavilla silmillä mylvi:

— "No, miss Natalie, nyt menen minäkin tainnoksiin! Tuo konna on missin vaatteissa ryöstänyt pois toisen naishenkilön ja aavistukseni on hirveä — kenen?!"

IX.

Molemmat vangit.

Sill'aikaa nukkui Eliz vanhurskaan unta.

Sitä puhdasta unta, jota ei vielä häiritse mikään muu, kuin sanattoman ideali-kuvan väikyntä, jonka muoto on pelkkää etheriä ja auringonsädettä.

Ensimmäinen auringonsäde, joka tunki sisään akkunan esiripun välistä, riisti hänen silmistään tuon neitseellisen unikuvan.

Oli varhainen aamu, kastellissa vallitsi vielä suuri hiljaisuus: siellä ei olla aikaisin liikkeellä. Eliz nousi ylös, puki päällensä aamuhameen ja istui, ennenkuin hänen vartiansa heräisivät, piirustuslaudalle pingoitetun kuvan ääreen; mitä hän eilen oli alottanut ja unissansa lisäksi ajatellut, jatkoi hän nyt. Se oli matala akkuna, vahva rautaristikko suulla; ristikon takana vaaleat, nuoret kasvot ja sen edessä laululintunen; akkunan ympärillä kukoistava muuri-vehreä, joka pistäyy sisään rautakankien välitse. Nämät molemmat lohduttavat sitä, joka on sisässä: laululintunen ja yksinäinen köynnös.

Kenellä olisi mitään tätä vastaan muistuttamista! Eihän ole tarvis tuntea kasvoja, jotka ovat ristikon sisäpuolla; niistä ovatkin vasta peruspiirteet valmiit. Pääasia on laululintunen ja köynnöskasvi.

Tyttönen vaipui kokonaan työhönsä; hän ei huomannut, että pieni pöytäkello hiljaa kilisevällä äänellä löi yhdeksän, eikä vielä mitään rapinaa viereisessä kamarissa.

Missi ja Hermine nukkuvat todellakin kauan.

Lintusen pää onnistui sangen hyvin. Siitä saattaa selvästi nähdä, millä surulla se siinä laulaa, ikäänkuin tietäisi vangille visertelevänsä.

Eliz on kovin tyytyväinen pikku lintuun; mutta nyt lienee jo aika panna kuva syrjälle, sillä heti on tässä vanginvartia, tuo kovasydäminen missi ja sanoo: "allez, piano-linnantyötä päättämään!"

Täytyy katsoa, ovatko he jo hereillä. Eliz'in oli tapa harjottaa lapsellista kostoansa sillä tavoin, että hän, joka säännöllisesti nousi sangen varhain, hälisevällä laululla herätti unesta missin, joka mielellänsä makasi hirveän kauan. Niinkuin jokainen kokemuksesta tietää, ei tämmöinen hyvä työ ensinkään ole sen mieleen, joka par'aikaa vetää makeata unta; mutta jos ihminen kerran on herännyt, hän kaiken harminsa ohessa ei voi suuttua, sillä herättäjä on oikeassa: "jo on aamu", ja häntä tulee vielä kiittääkin, ettei ole antanut kauemmin nukkua.

— "Jo on aamu: I wish you a good morning, miss!" lausui piloillaan Eliz, melulla avaten viereisen kamarin ovea, ja alkoi sitte laulaa iloista kuplettia, jota lapsille opetetaan aamuruskon ihanuudesta.

Mutta kuinka hän hämmästyi, kun havaitsi kamarin aivan tyhjäksi!

Molemmat vuoteet olivat käyttämättä, niinkuin ne illalla olivat laitetut; ilmeisesti näkyi, ettei kukaan niissä ollut maannut.

Eliz ei ymmärtänyt, mihin olivat joutuneet.

Hän katseli ympärilleen. Herminen kirjoituspöydällä oli sinetillä lukittu kirje; hän otti sen, päällekirjoituksena oli:

"Sisarelleni Eliz'ille."

Sykkivällä sydämellä avasi Eliz kirjeen. Siinä oli nämät rivit:

"Armas, hyvä sisareni!

Älä soimaa minua siitä askelesta, jonka nyt olen astunut. Minä en voi elää ilman tätä miestä. Vaikkapa hän olisi murhaaja, lähtisin minä hänen kanssaan. Minä tiedän, että se on mielettömyyttä, mutta en voi siitä itseäni irroittaa. Isäni ajoi hänet tänään pois, eikä tietänyt, että hän samassa karkotti minutkin ulos maailmaan. Isälleni en uskalla kirjoittaa: hän ei lukisi kirjettäni; hän kiroisi minut. Mutta sinua hän rakastaa, sinä olet niin hyvä; eikä minulla ole ketään, jonka edessä puolustaisin itseäni, vaan yksistään sinä. En tiedä, mitä sinulta pyytäisin; pääni on niin sekaisin. Sinä sen paraiten tiedät. Astu meidän ja isämme väliin; sinun hyvä sydämesi keksii, mitä sinun on tekeminen. Jumala sinua siunatkoon! Minä suutelen sinua sata kertaa, tuhat kertaa.

Hermine.

P. S. Missi ja tirehtori eivät tiedä mistään; jos mahdollista, puolusta heitä isäni edessä. Itke minua!

H."

Viimeistä lausetta ei olisi tarvinnut kirjoittaa siihen, sillä kirjeen luettuansa purskahti Eliz niin kovaan itkuun, että kyynelet purona juoksivat hänen punastuneille poskillensa; hän puristi kättänsä ja kävi epätoivoisena edes takaisin kamarissa; hän löysi sisarensa kaulaliinan, joka oli jäänyt tuolille; sitä hän suuteli sadoin kerroin ja painoi poveansa vastaan, ja nyyhki ja itki uudestaan, niinkuin kesäinen sadekuuro, ja suuteli kirjettä ja kaulaliinaa, niin että palkolliset kuulivat tuon kovan nyyhkytyksen ja kamarityttö katsoi parhaaksi tulla sisään tiedustamaan, eikö mitään tarvittaisi.

Kun ovi avattiin, muuttui tuskastuneen tytön katkeruus hurjaksi vimmaksi; hän luuli missin tulevan. Tuimasti säihkyvillä silmillä hyökkäsi hän ovea kohden, niin että kamarityttö pelästyneenä kavahti takaisin, kun neiti syöksähti hänen eteensä.

— "Missä missi on?" huusi Eliz, ja hänen vapisi joka jäsen hillitsemättömästä mielenkuohusta.

Tuo katsoa töllisteli ympärillensä ja kohautti olkapäitään.

Eliz tarttui vihaisesti palkollisen olkapäähän.

— "Missä missi on? Koska hän meni pois? Kuka päästi hänet ulos ovesta? Ken näki Herminen?"

Kamarityttö oli kauhistuksesta maahan vaipua.

— "Me emme nähneet ketään, meidän puolelta ei kukaan mennyt ulos. Mutta taka-ovi on auki: sen sanoi äsken puutarhuri."

Eliz laski puristetun kätensä kiehuvalle otsalleen ja alkoi vähitellen tointua.

— "Odota!" sanoi hän tyyntyneenä tytölle, joka aikoi mennä pois. "Älä virka tuolla ulkona mitään. Lähetä tänne pikku Gyuszi. Lukitse taka-ovi ja tuo avain tänne."

Kamarityttö riensi pois ja kohta sen jälkeen ilmestyi Gyuszi.

Eliz'in silmät eivät vuotaneet enää kyyneliä, hänen kasvonsa eivät enään olleet tulipunaiset; hänen hiuksensa olivat jo kammatut, ja hän käveli kädet selän takana edes takaisin Herminen kamarissa.

— "Mitä neiti käskee?" kysyi pieni poika, käsi sotamiehen-tapaisesti kohotettuna.

— "Ota vaaria!" sanoi hänelle Eliz semmoisella kohentavalla äänellä, kuin mikä kenraali tahansa. "Osaatko käytellä ampu-asetta?"

— "Osaan, neiti. Onhan minulla pyssykin. Armollinen herra sen antoi."

— "Oletko sillä jo ampunut?"

— "Oi, monta kyyhkystä; vieläpä tornihaukkojakin."

— "Hyvä. Lataa pyssysi ja palaa takaisin."

Pikku kääpiö tuli muutaman minutin kuluttua naureskellen takaisin, pieni karbini olalla.

— "Ota nyt vaaria! Tästä päivästä alkaen asut sinä tässä kamarissa, kunnes isäni tulee kotia. Yöllä makaat sinä tuossa sängyssä."

— "Voi, sehän on missin vuode."

— "Vaiti! Kuka sinulta kysyi? Päivällä seisot tässä vartiana kamarini ovella, ja pidätät jokaista, joka pyrkii sisään. Sinä tiedät, mitenkä sinun tulee tehdä?"

— "Aivan hyvin! näin:" — ja pikku Papu-Jusu astui askelen eteenpäin, ojensi painettia ja huusi: "Ken olet? seisahdu!"

— "Oikein! Älä laske ketäkään sisään, sillä tämä on vankihuone; sinä taas olet vartia. Joka käyttää väkivaltaa taikka ei huoli huudostasi, sen sinä ammut kuolijaksi; ymmärrätkös?"

— "Kyllä ymmärrän."

— "Tee siis sen mukaan."

Eliz jätti nyt liliputti-vartian etukamariin, lukitsi makuukamarinsa oven ja istui isällensä kirjettä kirjoittamaan.

Kuinka paljon lempeyttä ja kuinka paljon voimaa tarvittiin siihen, kun yritti sitomaan kiinni näin kipeätä haavaa semmoiselta mieheltä, joka ei ole oppinut mielen-liikutuksiansa hillitsemään!

Kuinka hänen täytyi varoa kaikkea viisastelemista, jottei se näyttäisi soimaukselta isälle, joka aina oli pitänyt Hermineä perheensä vaakunana, tuota järkevää, siivoa tyttöä, jolta harvoin kuuli mitään sanaa; jolle ei koskaan tarvinnut muistuttaa, mitä hänen tuli tehdä, mitä ei; joka oli jokaisen kasvattajansa kunnia, äiti vainajansa lemmikki, ja jonka edestä nyt tuon huikentelevaisen, aina torutun, aina kurissa pidetyn tuhkimuksen täytyi rukoilla, että hänen suuri rikoksensa anteeksi annettaisiin!

No, vaan sen on helppo kirjoittaa, jolla on sydän! Kylmä järki voipi semmoisessa tilaisuudessa erhettyä, mutta sydän keksii aina oikean keinon ja kuiskaisee, mikä toista pahoittaa, mikä miellyttää.

"Tiedäthän, kuinka armas äitimme Hermineä rakasti! Älä sysää häntä luotasi!"

Tämä oli pontevin argumentti. Ja eikö se ole tarpeeksi ponteva?

— "Ken olet? Seisahdu!" kuului ulkoa pienen vahtimiehen ääni.

— "Minä tuon kahvia", oli siihen vakava vastaus.

— "Passirt: saat mennä." Kamarityttö toi aamiaista.

Eliz viittasi häntä laskemaan sitä pöydälle ja sitte menemään.

Ja taas jatkoi hän kirjoitustaan.

"Tiedäthän, kuinka itsekin häntä rakastit. Rakastanet häntä vastedeskin."

— "Ken olet? Seisahdu!" kaikui nyt entistä äkäisemmällä äänellä huuto ulkopuolella.

— "Jesus Maria!" kuului siihen äikähys.

Tämä oli missin ääni.

Eliz kuunteli hetkisen, mitä siellä syntyisi.

— "Takaisin! Minä olen vartia!"

— "No, no, no, Gyusziseni, älä laske leikkiä!"

— "Minä en ole 'Gyusziseni;' minä olen patrulli, olen feuerpiketi; joka lähestyy, sen ammun kuolijaksi."

— "Haa! Jumalan tähden, älkää ojentako tuota asetta, se saattaa itsestään laueta."

— "No, jääkää siis tuonne ovelle, älkääkä astuko likemmäksi!"

— "Mutta mikä aatos tuo, kun panee pyssyn lapsen käteen?"

— "Se on käsky. Se on orderi."

— "Laskekaa minut neiden luokse."

— "Ei mitään neittä; hän on vanki."

— "Mutta minun on kai sallittu mennä hänen luoksensa."

— "Mikä tunnus-sana on? Sanokaa tunnus-sana!"

— "Gyuszi, nyt kohta lyön sinua korvalle."

— "Missi! Ettekö näe, että nyt olen sotamies?! Tuli ja leimaus! Minä ammun ja pistän."

Eliz avasi nyt oven.

Oppilaansa nähdessään, rohkaisi missi mieltänsä ja teki rynnäkön linnaväen lävitse, joka menestyikin häneltä; hän pääsi haavoittumatta Eliz'in kamariin ja seisoi siinä voipuneena läähöttäen, tietämättä mitä kysyisi.

Eliz viittasi häntä istumaan. Tämä ymmärsi, että nyt on hän se, joka määrää.

— "Lukekaa, missi, tämä kirje", sanoi Eliz, antaen hänelle Herminen kirjoituksen.

Lukemisesta nousi missin kasvoihin ja otsaan vadelman-punaisia pilkkuja, syvän vihan ja pelästyksen tunnusmerkkejä. Joka kasvon-juonne oli kokonaan toisenmuotoiseksi vääntynyt.

Kirje putosi hänen vapisevista käsistään.

— "Tämä on hirmuista, tämä on kauhistavaa!"

— "Ja nyt lukekaa tämä toinenkin kirje", sanoi Eliz, tarjoten hänelle sitä, jonka oli isällensä kirjoittanut.

— "Minä pyydän teitä, Eliz, Herran tähden, kuulkaa ensin minua!"

— "Minä en tahdo mitään kuulla, missi."

— "Teidän tulee saada tietää kaikki."

— "Mitä ajattelette? Te mielitte kertoa 'rakkauden-seikan' minulle, jolla ei vielä tähän asti ole ollut teiltä lupaa lukea edes yhtä romania?"

Vahva puna hänen siveissä kasvoissansa todisti, kuinka vaiston-tapaisesti neitseellinen häveliäisyys vastusti tätä ehdoitusta.

Miss Natalien täytyi huomata, että hän oli voitettu, ja pää alaspäin painuneena luki hän Eliz'in kirjeen, jonka tämä oli isällensä kirjoittanut.

Missiä kummastutti, että Eliz tuhlasi erittäin paljon sanoja, lepyttääkseen isäänsä viettelijän suhteen. Tämä ei miellyttänyt missiä; hän tahtoi, että tuota miestä vainottaisiin, että hän surmattaisiin, että hänestä loppu tehtäisiin.

— "Mutta kaikkeen tähän onnettomuuteen on tuo kurja viettelijä syypää. Ja te puolustatte häntä!"

— "Niin puolustan. Sillä hän on nyt Herminen puoliso."

— "Mutta hän on meidät kaikki pettänyt; hän petti Herminenkin, hän on siihen syypää, että tämä nyt on isänsä vihan alaisena. Oi, tuo hylkiö, hän on nyt minutkin perikatoon saattanut!"

— "Se on suuri onnettomuus, missi; mutta teihin katsoen vielä suurempi, jos isäni ei lepy hänelle, sillä silloin hänen vihansa kääntyy teitä vastaan, joka laiminlöitte, mitä teille oli uskottu. Hermine sanoo kirjeensä lopussa: Miss Natalie ja tirehtori eivät ole syypäät mihinkään. Siitä ymmärrän, että te olette syypäät johonkin. Minun toimekseni on jätetty teitä puolustaa. Minä en tiedä, mitä te olette rikkoneet; en tiedä, mitä minun olisi puolustukseksenne esiin tuominen. Sen vaan tiedän, että mitä pikemmin isäni leppyy sille, joka on rikoksen tehnyt, sitä helpommin hän antaa anteeksi niille, jotka ovat rikoksessa avullisna olleet."

— "Te olette järkevä tyttö", sopersi missi, nöyrästi antaen kirjeen Eliz'ille.

— "Ja nyt suokaa anteeksi, miss Natalie, jos kunnioituksella vaadin teitä tästedes kamariani välttämään. Ottakaa mikä osa hyvänänsä kastellissa asunnoksenne; mutta se, joka on minulle vankihuoneeksi määrätty, jättäkää koskematta. Minä tarvitsen luotettavaa ja epäluulosta vapaata henkilöä, joka isäni palattua saattaa hänelle todistaa, että olen kärsinyt minulle määrätyn rangaistuksen. Te ette voi olla tämmöisenä todistajana. Te näette, missi, että jo olen valinnutkin vartian ovelleni; häntä isäni uskoo, sillä hän on lapsi ja yksinkertainen. Herran haltuun!"

Missi jäi vielä hyvästi-jätönkin perästä divanille istumaan, mutta Eliz tarttui kellon-soittimeen ja kutsui sisään kamaritytön, ja pantuaan sen jälkeen isälle menevän kirjeen sinetillä kiinni, antoi hän sen tämän käteen:

— "Ratsastaja satuloitkoon heti hevosen ja vieköön tämän kirjeen kaupunkiin tohtori Grisák'ille, joka sitte lähettää hänet isäni luokse. Ja sinä, Luize, tee hyvin ja siirrä miss Natalien garderobi ja sänkyvaatteet naisten vierastupaan. Mitä hän käskee, se täytä. Minä syön yksinäni kamarissani, kunnes isäni tulee kotia. Kun Gyuszi menee ulos etukamarista, lukitkoon hän oven jälestään ja pitäköön avaimen aina muassaan. Herran haltuun, miss Natalie!"

Missi oli kokonansa hämmentynyt tämän tytön käytöstavasta, joka yhden tunnin kuluessa taisi vihastua, itkeä, tuskistua, leikkiä laskea, kylmäverisesti puhua, käskyjä antaa ja kaikki ajallansa.

Hän otti siis otettavansa ja antoi kamaritytölle sen käskyn, että koska hänen nyt on muuttaminen, hänen tavaransa vietäköön, ei vierastupaan, vaan suoraan herra tirehtorin luokse.

Helposti ymmärtää herra Maxenpfutsch'in ilon, kun hän akkunastaan näki, että miss Natalie kaluinensa kamsuinensa tuli kastellista takaisin ja sovitti kulkuansa suoraa päätä hänen oveansa kohti.

Yksinänsä jäätyään sulkeusi Eliz kamariinsa, otti esiin piirustus-lautansa ja pensselin ja, kastaen tätä mustimpaan sepiaan, siveli alottamaltansa taululta akkunaristikon välit mustaksi, jotta suunniteltu muotokuva kokonaan katoisi, eikä jälille jäisi muuta, kuin pieni lintu ja muuri-vehreä.

Nyt hän jo tiesi, että on suuri rikos paperille maalata kasvoja, joita unelmamme ovat eteemme tuoneet.

* * * * *

Tohtori Grisák särpi suurella mielen-tyvenyydellä suurusta teekupistansa; oli vielä varhainen aamu, kello yksitoista, ja hän oli vielä tohveleissa ja yönutussa. Apulaiset olivat jo aikaa sitte juosseet itsensä väsyksiin, sillä nyt on ylimmäinen asianajajan-praxis juoksemisessa; principalin itse on tapa antaa vaan audienseja, jonkatähden hänen ovellansa on lapidari-kirjaimilla kirjoitettu: tavataan kotona aamulla klo 11:stä 1:een.

Herra tohtori rupesi juuri toista kuppia juomaan, kun palvelija hopeisella lautasella toi sisään kahden klientin käyntikortin, jotka tahtoivat neuvotella hänen kanssaan.

— "Näin aikaisin!" ärisi tohtori herrasmaisella ylpeydellä, vetäen taskustaan esiin komean kronometerinsa, joka osoitti 10 ja 57 minutia. "Käske heidän odottaa. Anna kortit tänne, jotta näen, kutka."

Palvelija ojensi hänelle lautasen.

Tohtori Grisák nauroi suopeasti, tähystettyänsä lornetilla molempia kortteja, joka nauru ei liioin hänen kasvojansa kaunistanut, sillä hänen hampaansa olivat kovin isot ja harvat.

— "Sepä oivaa! No, nämät saat kohta tuoda sisään. Sano heille, että olen vielä yönutussa, mutta siitä huolimatta otan 'heidät' vastaan. Tästä tulee hyvä huvitus aamiaisen ohessa."

Tohtori Grisák'in kasvoissa pysyi vielä tämänkin jälkeen hymy ja hänestä tuntui, kuin toisessa teekupissa olisi ollut paljon väkevämpi aromi.

Hiljainen kolkutus kuului. "Szabad!" Ken astuu sisään noin hiipien? Herra tirehtori Maxenpfutsch se on. Hänen selkänsä oli kokonaan koukussa kumarruksesta ja "nöyrin palvelijanne" osaa hän sanoa niin ohuella äänellä, kuin hän pelkäisi, ettei häntä muuten uskota.

— "Ah, hyvää huomenta, hyvää huomenta, herra tirehtori! Tehkää hyvin, istukaa. Entäs missi? Mihin hän jäi? Hänenkin korttinsa on tässä."

— "Niinpä on. Mutta suokaa anteeksi, hän jäi tuonne ulos odotushuoneesen, kun hän sai kuulla, että teidän armonne vielä on yönutussa. Minä en olisi koko maailman aarteilla voinut saada häntä puhumaan miehen kanssa, joka vielä on yönutussa."

— "Ah, vai niin! No tietysti, hän pitää sangen paljon hyvästä sävystä ja järjestyksestä: — hänen on metiér'insa tietää, mikä käypi laatuun, mikä ei. Muuten lienee yhdentekevä, onko hänkin tässä vaiko ei. Meidän sopii ilman häntäkin ratkaista hänen asiansa."

— "Millä tavoin, jos saan luvan kysyä?" virkkoi kummastellen Maxenpfutsch.

— "Ah, minä tiedän jo kaikki", sanoi tohtori Grisák, itselleen mukavaa sijaa laittaen ja jalkojansa sohvalle asettaen. "Koko onnettomuutenne on tiedossani. Ystäväni Straff kertoi minulle kaikki jo eilen."

— "Straff?" kysyi hämmästyneellä silmäyksellä herra Vendelin.

— "Hja, vai niin! Te ette siis tunne häntä tällä nimellä. No, tuo muuan nuori mies, joka oleskeli piano-mestarina Ankerschmidt'in luona."

— "Ja se on teidän ystävänne?"

— "No, no, no! Minä pyydän teitä muistoonne panemaan, että ketä minä kerran sanon 'ystäväkseni', sille en äkkiä tiedä muuta arvonimeä antaa."

— "Ja missä se konna nyt on?" huusi yht'äkkiä, mieltänsä rohkaisten, herra Vendelin; hän luuli ehkä vielä voivansa saavuttaa hänet, ottaa häneltä pois neiden, tuoda tämän kotia ja asettaa taas kaikki hyvälle kannalle.

— "Luullakseni on hän nyt jo Wien'issä. Muuten olisi tarpeetonta häntä takaa ajaa, sillä jo eilen jälkeen puolenpäivän antoi hän vihkiä itsensä neiteen. — Minä tiedän sen varmaan."

Vendelin ojensi, niinkuin ammuttu kettu, kätensä tästä hirmusanomasta.

— "Hän kävi täällä luonani, tuo veitikka", jatkoi tohtori Grisák, kiertäen hienosta Turkin tupakasta itselleen cigarettia; "hän tahtoi, että minä ottaisin ajaakseni hänen asiaansa Ankersckmidt'ia vastaan."

— "Mitä asiaa? Ehkä kunnian-loukkauksesta?"

— "Ah, hah!" nauroi tohtori, sytyttäen cigarettiaan väkiviina-lampusta. "Huolisiko hän siitä? Ei, vaan vaimonsa myötäjäisistä."

— "Kirottu ihminen!" sanoi, hiestynyttä otsaansa nenäliinallaan pyhkien, herra Vendelin.

— "Kaksikymmentä-tuhatta florinia tarjosi hän minulle siinä tapauksessa, että otan asian ajaakseni ja Ankerschmidt'iltä riitelen ulos myötäjäiset."

— "Kuinka? Kaksikymmentä-tuhatta florinia!"

— "Se ei ole paljon. Tytärten perintö äitinsä jälkeen tekee kummallekin kaksisataa viisikymmentä-tuhatta florinia; se kannattaa tuommoisen uhrauksen."

— "Kirottu ihminen!" sopersi Maxenpfutsch. "Kun kiskoo itselleen noin paljon rahaa; kaksisataa viisikymmentä-tuhatta! kaksikymmentä-tuhatta!" Kiiruussa nimitti hän viimeistäkin summaa kiskomiseksi.

— "Niin, mutta minä en suostunut ehdoitukseen."

— "Ette suostunut?"

— "Mitä ajattelette, hyvä herra?" lausui jalonylevällä silmäyksellä tohtori Grisák. "Minä olen Ankerschmidt'in asianajaja, ja se olisi petollisuutta minulta, jos klienttini viholliselta ottaisin vastaan jotakuta tointa. Ah, hyvä herra, minun kunniani ei kärsi semmoista häpeäpilkkua."

Herra Maxenpfutsch'ia tämä äärettömästi kummastutti.

— "Minä sanoin hänelle jyrkästi, etten huoli noista kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista; vieköön hän asiansa toiselle prokatorille. Hän sanoi hakevansa semmoista Wien'istä. — Mutta puhukaamme nyt jo teistäkin. Tuo viekas veitikka on keittänyt teillekin hirveän rokan."

— "Suvaitsetteko jo tietää siitä?"

— "Miks'en sitä tietäisi? Hän kertoi minulle kaikki. Neitiä viekoitellaksensa saattoi hän missin hurmoksiin. Missin suosio tuli kaikki hänen hyväksensä neiden suhteen. Lopuksi pyysi hän teitä puhemiehenä kutsumaan missiä asuntoonne, koska häntä oli kielletty kastellissa ilmestymästä. Mutta tämä oli vaan sitä varten toimeen pantu, jotta hän sill'aikaa, kun missi oli poissa ja jätti oppilaansa katsomatta, voisi samasta ovesta, jonka avaimen missi itse oli talteensa saanut, mutta Herminelle antanut, viedä jälkimmäisen muassaan."

— "Kirottu ihminen!" murisi yhä Maxenpfutsch ja rupesi jo takaraivoansa nenäliinallaan hieromaan.

— "Pirullinen poika", naureskeli tohtori Grisák. "Ja lisäksi vielä herrasväen hevosilla ja teidän omissa vaunuissanne hän neiden kanssa pakeni. Nerokas aatos, nerokas!"

Herra Vendelin'ista ei tämä leikkipuhe ollut erittäin huvittava.

Herra Grisák huomasi tässä vastenmieliseen asiaan koskeneensa.

— "Se on totta, että hän nyt on saattanut teidät sangen pahaan pulaan."

— "Niinkö herra tohtori luulee?"

— "Minä tiedän sen varmaan, en ainoastaan luule. Te ilmestytte Ankerschmidt'in edessä osallisina vehkeessä. Te näytätte syyllisiltä."

— "Niinkö herra tohtori luulee?"

— "Se yksistään on teille onneksi, että Ankerschmidt vastikään on lähtenyt pois kauemmaksi aikaa; hän ei sanonut minulle, mihin. Minun luonani on kirje neiti Eliz'iltä, jossa tämä epäilemättä antaa hänelle asiasta tiedon, mutta en tiedä, mihin sen hänen jälkeensä lähettäisin. Suureksi eduksi on teille, ettei hän ole kotona."

— "Herra tohtori luulee siis, että myöhemmin armollinen herra ei vihastu meihin?"

— "Minä en sanonut, että sitä luulen. Sanoin vaan, että se teille on eduksi."

— "No, minkätähden se meille on eduksi, ettei hän ole kotona?"

— "Minkätähden? Sentähden tietysti, että jos hän nyt olisi kotona, hän heti ampuisi teidät ja missin molemmat kuolijaksi; vaan kunnes hän palaa kotia, on teillä aikaa hänen edestänsä tiehenne puikahtaa."

Se ääni, jolla tohtori Grisák tämän lausui, ja se kalanpyrstön-tapainen käden-liikunto, jolla hän säesti sanaa "puikahtaa", karkottivat herra Vendelin'ista kaiken epäilyksen siitä, mitä tässä kaikkein ensimmäiseksi oli tehtävä.

— "Herra tohtori siis luulee niin?"

— "Ei mitään epäilystäkään siitä, että tämä on paras neuvo. Sen mukaan, mitä minä tunnen ritari Ankerschmidt'ia, on hänessä ihmistä kostamaan ensimmäiselle, joka hänen eteensä joutuu; hän ampuu ja ruhtoo! Mäsäksi ruhtoo hän jokaisen."

— "Tuon kirotun miehen tähden minä siis kadottaisin virkani!" huusi itkevällä äänellä herra Maxenpfutsch.

— "Te voitte oikeudessa hakea häneltä vahingonkorvausta."

— "Ja hyödyttääkö se minua?"

— "Suokaa anteeksi, oikeuden-käynnistä ja lääkkeistä ei koskaan saa kysyä, hyödyttävätkö ne. Kärsivän asia on luottamus."

— "Herra tohtori siis ei luule, että tämä onneton asia enään on sovittavissa armollisen herran kanssa?"

— "Ei, mitä teihin ja miss Natalieen tulee, sen voin täydellä vakuutuksella sanoa."

— "Missi joutuu epätoivoon, jos hän sen saa tietää."

— "Arvattavasti; ikävin on hänelle se seikka, että hänellä ritarin takana on viisituhatta florinia, jotka ovat sillä ehdolla annetut, että hän naimisiin mennessään saapi nostaa koko summan, mutta jos hän käyttäisi itseään vilpillisesti perhettä kohtaan, menevät rahat häneltä hukkaan."

— "Minä tiedän sen; tämän sanoi hän jo minullekin, tuo lempeä olento. Nyt hänkin joutuu onnettomuuteen tuon kirotun ihmisen tähden."

— "Ja teidän tähtenne. Sillä tehän hänet huoneesenne kutsuitte."

— "Se on totinen tosi."

— "Muutenkin olette suuresti komprometterannut tuota raukkaa, herra tirehtori. Mitä arvelette: illasta aamuun teidän huoneessanne!"

— "Sekin on totta."

— "Oliko edes ketään muuta läsnä?"

— "Ei ketään; luulimmehan ylkämiehen ja papin piankin tulevan."

— "No niin, se on paha; se on sangen paha. Ei kenkään ikinä usko, että Straff, joka silloin juuri pakeni Herminen kanssa, on Natalien viekoitellut."

— "No, kuka siis?"

— "Tietysti sanotaan, että te hänet viekoittelitte."

— "Minä? Missin?" huusi tuoliltaan ylös hypähtäen Maxenpfutsch.

— "Minä en usko, että niin on laita", sanoi nauraen tohtori Grisák, "mutta jokainen on niin sanova: ja jos missi tahtoo…"

— "Mitä jos missi tahtoo?"

— "Teiltä itseltä hyvitystä hakea, voipi hän sen mainion hyvin tehdä."

Tirehtori Maxenpfutsch'ia rupesi pyörryttämään tässä kauheassa paikassa, jossa kaikista tehdään oikeuden-käynti.

— "Hänkin voi siis ripustaa oikeuden-käynnin niskoilleni?"

— "Ynnä hyvitys-hakemuksen kanssa."

— "Hirmuinen tila!"

Nähdessään, että hän jo oli kyllin mureaksi miehensä paistanut, katsoi tohtori Grisák hyväksi pistää häneen kahvelin, häntä palasiksi leikataksensa. Hän nousi siis ylös sohvalta, astui, ystävällisesti hymyillen, tuon monin tavoin tuskastuneen miehen luokse ja lohdutteli häntä näin:

— "Rakas Maxenpfutsch! Minulla on hyvä tuuma teidän varaksenne; mutta minun täytyy ensin saada se kypsymään. Jättäkää minä nyt, ja tulkaa takaisin kahden tunnin kuluttua, täsmälleen kahden tunnin kuluttua, ymmärrättekö? Silloin saamme nähdä, mitä on mahdollista teidän hyväksenne tehdä."

— "Oi, tuhansia kiitoksia, herra tohtori! Minä en ole kiittämätön."

Pelästynyt mies haki kauan hattuansa, kunnes hän sen löysi tuolin alta, jonne sen istuessaan oli laskenut. Hän jätti hyvästi ja kumarteli vielä, kun tohtori soitti sisään palvelijaa: tältä tohtori pyysi frakkiansa ja antoi käskyn laskea missin sisään. Herra Maxenpfutsch ja miss Natalie sattuivat yhteen ovessa.

— "Tehkää hyvin, käykää istumaan, missi, istukaa alas", sanoi tohtori Grisák, vieden sohvaan impeä, jolla nyt oli kasvojensa edessä kahvin-värinen harso — vihriäisen oli Hermine ottanut mukaansa — ja tätä hän ei mihinkään hintaan olisi nostanut ylös.

— "Minä tiedän täydellisesti missin kovan onnen," lausui herra tohtori, missin eteen seisomaan jääden. "Asia ei ole ainoastaan sen vuoksi harmillinen, että teidän täytyy jättää Ankerschniidt'in talo, vaan senkin tähden, että yleinen mielipide kirjoittaa sen ajan, jonka olitte Maxenpfutsch'in luona, hyvän maineenne kontolle; ennen kaikkia kuitenkin sentähden, että nuot tiedossa olevat viisituhatta floriniakin saattavat teiltä tässä tapauksessa hukkaan mennä. — Minä pyydän, älkää keskeyttäkö minua. Minä olen lainoppinut, minä en aja sentimentalisia asioita. — Sen verran voin vaan sanoa, että teidän tilassanne tuskin saattaa tehdä muuta, kuin oikeudessa hakea vahingonkorvausta Vendelin Maxenpfutsch'ilta, joka on ollut syypää tähän teidän vahinkoonne."

— "Olisiko herra tohtori hyvä ja ottaisi tämän oikeuden-käynnin toimeksensa?"

— "Teidän tähtenne, missi, varsin mielelläni."

— "Herra tohtori, minä suostun kaikkiin, mitä sanotte", lausui miss Natalie, arvokkaasti sijaltaan nousten. "Miksi tuhlaisimme tässä paljon sanoja? Minä antaun teidän määräyksenne alaiseksi; mitä te käskette minun tehdä, sen teen; mitä allekirjoitettavakseni annatte, sen allekirjoitan; ja jos voitatte minulle nuot puheenalaiset viisituhatta florinia. annan teille niistä viisisataa vaivanpalkkioksi."

No, tämäpä nyt on järkevää puhetta.

— "Asia on päätetty, missi. Luottakaa minuun, minä takaan teille nämät vaarassa olevat viisituhatta florinia. Kirjoittakaa käyntikorttiinne adressinne, ja viipykää kotona siksi, kuin puolen tunnin päästä lähetän teille asiakirjat allekirjoitettavaksi; sitte kello kaksi jälkeen puolenpäivän toivon saavani onnen taas kohdata teitä."

Missi sanoi jäähyväiset ja meni.

Herra Grisák antoi kirjuriensa valmistaa tarpeelliset asiakirjat, joitten joukosta ei myöskään puuttunut missin allekirjoitettava sitoumus asianajajan vaivanpalkkiosta.

Kahden tunnin kuluttua tuli herra Maxenpfutsch takaisin.

— "Minä surkuttelen kovasti teitä", sanoi tohtori Grisák tulevalle: "mitä pelkäsimme, on tapahtunut. Miss Natalie nostaa oikeuden-jutun teitä vastaan noista teidän tähtenne hukkaan menevistä viidestätuhannesta florinista. Tässä on minulla asianajajan-valtuus."

Herra Maxenpfutseh'in kasvoissa oli huomattavana suuri ponnistus katsoa suulla ja puhua silmillä, joka ei kumpikaan sentään onnistunut.

— "Herra tirehtori, minä tiedän vaan yhden keinon, jolla tästä pulmasta voitte suoriuta, ainoastaan yhden."

Herra Maxenpfutsch olisi tyytynyt puoleenkin, kun vaan jotakin oli tarjona.

— "Jonka kautta te ette ainoastaan ole viisituhatta florinia kadottamatta, vaan jopa saattekin viisituhatta."

Herra Vendelin luuli tätä noitumukseksi.

Herra tohtori tarttui tuon arvoisan miehen kaulukseen ja lausui, otsallaan melkein hänen nenäänsä rutistaen:

— "Ei ole mitään muuta keinoa, kuin että itse naitte missin!"

Ja hyvä oli, että hän piti kiinni herra Vendelin'in kauluksesta, koska tämä näistä sanoista oli selki selällensä kaatumaisillaan.

— "No, no, ystäväni", sanoi vilkistellen herra Grisák, pää puoleksi toisaallepäin käännettynä. "Miettikää asiaa; hävitä viisituhatta florinia taikka voittaa viisituhatta, se tekee kymmenentuhannen florinin eroituksen. Sen lisäksi on missillä valtiopapereitakin; tuonoin lunastin hänelle kupongit. Ainakin viisituhatta florinia."

Herra Maxenpfutsch'ista oli ehdoitus nyt jo vähemmin kammottava. Kun oikein asiata ajattelee, on missi hänen iällensä varsin sopiva puoliso.

— "Miettikää pian ja tehkää päätös pian, sillä missin on kiire."

— "Mutta enhän ole edes varma siitä, tahtoisiko hän?"

— "Jättäkää se minun toimekseni."

— "Hyvä, tuohon käteen! Minä menen uhriksi", sanoi nöyrän-tyytyväisesti kovan onnen vainoama mies.

— "Tehkää hyvin ja kirjoittakaa, tässä kirjoituspöytäni vieressä; ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa asianajajan-valtuuskirjan alle; kas niin. Ja vielä tähän toiseen paperiin, karttamerkin poikki. Minä luulen, että viidessäsadassa florinissa on kylläksi asianajajan vaivanpalkkioksi."

Herra Vendelin kynsi korvansa juurta. Viisisataa. Sillä tavoin jääpi vaan neljätuhatta viisisataa myötäjäisiksi. Mutta sekin on parempi, kuin semmoisen summan maksaminen. Jumalan nimeen! Kadotetusta kirveestä sentään varsi.

— "Kas niin; tulkaa uudestaan luokseni kello kuusi tänä iltana; siksi laitan kaikki valmiiksi."

Herra Maxenpfutsch meni pyörtymyksestä horjuen pois. Kahden tunnin kuluttua ilmestyi miss Natalie. Herra tohtori otti häntä vastaan kovin ankaralla katsannolla.

— "Rakas missi! Teidän asianne on sangen huonolla kannalla; minä olen puhunut herra Maxenpfutsch'in kanssa ja hän teki sen varsin tehokkaan vastaväitöksen, että te jo silloin, kun hankitte tilaisuutta Straff'ille viekoitella teidän oppilastanne, jouduitte syypääksi siihen, että nuot määrätyt viisituhatta florinia teiltä hukkaan menisivät, ja sen takia hän ei voi vahingosta vastata."

— "Oi, tuo on sangen viekas mies! Todellinen prokatori. Minä olen pakoitettu uskomaan, että hän on oikeassa."

Missi pyysi lasia vettä, jottei joutuisi tainnoksiin.

— "Mutta minä tiedän vielä yhden keinon, jonka kautta te voitte saavuttaa takaisin hukkaan joutuvat rahanne ja, mikä parempi on, jälleen kohottaa hyvän maineenne. Ottakaa nyt vaaria, minä pyydän, älkääkä menkö tainnoksiin — sillä tämä on sangen vakava asia. Muuta keinoa ei löydy, kuin että te rupeette herra Maxenpfutsch'in vaimoksi."

— "Ah, hyvä herra!" huusi häveliäs nainen, vetäen harsoansa tiheämmin kasvojensa eteen.

— "Onnettomuus on tapahtunut, sen lisäksi vielä komprometteraus. Te, missi, joudutte pahaan maineesen, te kadotatte rahannekin, kun päinvastoin, jos menette naimisiin tirehtorin kanssa, voitatte rahanne, pysytätte maineenne moitteetonna ja saatte kelpo miehen. Ajatelkaa, semmoisessa tilassa, kartanon-tirehtori!"

— "Ah, hyvä herra — mutta — mutta tahtooko hän?"

Nyt olemme jo hyvällä tolalla.

— "Jättäkää se vaan minun huolekseni, miss Natalie. Maxenpfutsch on jalosieluinen, hyvänlaitainen mies, ja jos minä häntä oikein puhuttelen, on hän ymmärtävä, että kunnollinen mies tässä ei voi tehdä muuta, kuin omalla kädellään auttaa ylös sitä, jonka hän vasten tahtoansa on lankeemaan saattanut. Missi! luottakaa minuun — teidän parhaimpaan ystäväänne — minä pidän huolta teidän kohtalostanne."

Missi lankesi polvilleen hänen eteensä.

— "Hyvä herra! Te olette viattomien suojelusenkeli. Ottakaa minä suojeltavaksenne!"

Herra suojelusenkeli auttoi missiä seisaalle ja pyysi sitte kauniisti saadaksensa kello kuusi jälkeen puolenpäivän taas kunnian kohdata häntä samassa paikassa, jonka tämä kovasti itkien myöskin lupasi.

Tohtori Grisák kävi jälkeen puolenpäivän kello kuuteen asti ulkona, hankkiaksensa klienteillensä tarpeellisia lupakirjoja: sill'aikaa kirjoitutti hän myöskin asianmukaisen avioliiton-kontrahdin. Kun mainitulla tunnin lyömällä missi ja tirehtori ilmestyivät hänen asunnossaan, odotti hän heitä jo. Kumpaisellekin erittäin kuiskasi hän tuttavan-tapaisesti, että kaikki on täydellisessä järjestyksessä.

Kiitolliset silmäykset palkitsivat hänen ilmoitustansa.

— "Miss Natalie", sanoi herra Vendelin. joka nyt oli puettu valkoiseen liiviin ja kaulaliinaan, "minä olen aina ollut teidän vilpitön ihastelijanne."

— "Hyvä herra", vakuutti hänelle missi, "minun kunnioitukseni teidän suhteenne on aivan vanha."

— "Kas niin!" keskeytti heitä tohtori Grisák; "te ymmärrätte täydellisesti toinen toisenne. Kaksi jaloa sydäntä on tavannut toinen toisensa. Hyvä herrasväki! Tässä on kontrahti; tehkää hyvin, kirjoittakaa alle: kaikki on säntillään. Sielunpaimen odottaa teitä."

— "Niin kiiruusti!" kuiskasi miss Natalie ja valmisti itseään hansikoitulla kädellään kirjoittamaan nimensä tuon onnellisuutta tuottavan asiakirjan alle. Samoin teki herra Vendelin'kin.

Tunnin kuluttua olivat he mies ja vaimo.

Tunnin kuluttua polkkasi, heitä muistellen, tohtori Grisák yksinänsä kamarissaan edes takaisin ja hyräili siihen jotakin hirveän rumaa nuottia. Nämät oli hän nyt sievästi yhteen yllyttänyt. Siihen hupaisuuteen, että hän naitti missin Maxenpfutsch'ille, tuli vielä lisäksi se pieni voittokin, että noista missille pelastetuista viidestätuhannesta florinista sekä ylkämieheltä että morsiamelta hänelle itselle tuli viisisataa florinia kummaltakin. Ja nämät rahat saattoi hän heti seuraavana päivänä maksaa pois, koska hän oli rouva Ankerschmidt vainajan testamentinsuorittaja. Puheen-alaista summaa ei Ankerschmidt itse koskaan ollut hoitanut.

Ainoastaan yksi seikka näyttää omituiselta, tohtoriin katsoen, että hän, joka noin hupaisella pilanteolla oli seitsemän tunnin kuluessa itselleen koonnut tuhannen florinia, ei huolinut niistä kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista, joita Straff oli tarjonnut hänelle, jos hän ottaisi Ankerschmidt'ia vastaan oikeutta käydäksensä.

Mutta sen käsittää pian, jos saapi nähdä rouva Ankerschmidt'in testamentin, niinkuin herra tohtori sen oli nähnyt: siinä on näet eräs turmiollinen lisäys, joka säätää, että jos jompikumpi tyttäristä valitsee itselleen miehen vastoin isänsä tahtoa, hän menettää kaiken oikeuden perintöön.

Tästäpä tuo suuri kunniantunto, joka ei kärsi mitään häpeäpilkkua!

* * * * *

Kokeneitten miesten kertomuksen mukaan on Kufstein valtio-vangittujen akatemia.

Arad, Komárom, Josephstadt, Pest'in "uusi rakennus" ovat kaikki vaan gymnasiumeja ja alkeiskouluja sen rinnalla; joka vaan näissä on kurssin suorittanut, älköön puhuko mitään; hän on ainoastaan puoleksi oppinut.

Aladár Garanvölgyi on jo kahdeksatta vuotta tässä suuressa akatemiassa.

Hänen suojansa on neljää askelta pitkä, kolmea leveä eikä suinkaan mukavaksi sisustettu: yksi tuoli, yksi vuode, yksi pöytä. Ainoastaan ovia ei sovi valittaa, sillä niitä on kolme, jotka seisovat perätysten. Seinän paksuuden arvaa siitä, että keskimmäistä käypi avaaminen toisiin kumpaankaan koskematta.

Eräänä aamupäivänä, tavattomana tuntina, ratisivat avaimet Aladár'in kolmikertaisessa lukossa, ja hänen eteensä astui yksi niistä suurista herroista, joita hän ei tuntenut.

Se oli ritari Ankerschmidt.

Ankerschmidt oli luullut saavansa nähdä laihan, sortuneen olennon, jonka kasvot olisivat lakastuneet, jonka sielua ja mieli-alaa vankihuoneen home olisi peittänyt ja joka jo elostelee romanin-tapaisen monomanian viimeisillä asteilla. Kuinka suuresti hän hämmästyi, kun hän näki muodoltaan iloisen, nuoren miehen nousevan ylös pöydän vierestä, nuoren miehen, jonka verevissä kasvoissa ei ole murheen varjoakaan, jonka otsasta ryppyjen surulliset huuto- ja paussi-merkit kokonaan puuttuvat, jonka silmät loistavat hilpeästi ja jonka mustassa tukassa ei vielä ainoakaan hiuskarva ollut ajasta harmaantunut!

Vanki kiiruhti tulokasta ensinnä tervehtimään.

— "Hyvää päivää, kunnian herra!"

Ankerschmidt viittasi vanginvartiaa jättämään heitä yksiksensä ja tämä vetäysi ovien väliin.

— "Te olette Aladár Garanvölgyi?" kysyi Ankerschmidt sotamiehen tuimalla äänellä vangilta. Ritari olikin soturin univormuun puettuna.

— "Siksi minua nimitetään, hyvä herra."

— "Kauanko olette ollut täällä?"

— "Sitä en tiedä, minulla ei ole kalenteria."

— "Eikö teillä ole mitään valittamista päällysmiehiänne vastaan?"

— "Ei mitään. Minä olen heihin tyytyväinen."

— "Onko teidän sallittu mennä ulos suojastanne?"

— "Kerran viikkoonsa puoleksi tunniksi."

— "Eikö se teistä ole liian vähän?"

— "Minä en tätäkään lupaa koskaan käytä."

— "Miks'ette?"

— "Olen mieluisammin täällä sisällä."

— "Eikö se vahingoita terveyttänne?"

— "Minä en ole koskaan ollut sairaana."

— "Eikö teillä ole mitään pyydettävää?"

— "Ei mitään. Ei yhtäkään mitään."

— "Eikö teidän ole ikävä?"

— "Ei. Olenhan yksinäni. Ei ole ketään, joka minua ikävystyttäisi."

— "Ja teidän askareenne on päivän pitkään?"

— "Ajatukseni."

— "Eikö teille anneta kirjoja lukea?"

— "En tiedä, sillä minä en ole niitä pyytänyt."

— "Muitten vankien on lupa kirjoittaa ajatuksensa paperille, maalata kuvia, näperrellä pieniä puukapineita. Eikö teitä haluta tehdä semmoista huviksenne?"

— "Ei. Sillä kirjoittamiseen tarvitaan kynää, maalaamiseen pensseliä, napertelemiseen veistä, ja näitä kaikkia täytyisi pyytää."

— "No, entäs sitte?"

— "Ja kosk'ei minulla ole mitään muuta seuraa, kuin oma itseni, tahtoisin mielelläni sen ainoan ihmisen kanssa, jonka parissa minun täytyy olla, hyvässä ystävyydessä pysyä."

— "Sen mukaan te siis itse saatatte vankeutenne raskaammaksi."

— "Se on totta, hyvä herra, että on raskasta tuomittuna olla, mutta vielä raskaampi olisi, jos itsekin itseäni tuomitsisin."

— "Ja te ette pyydä elämän vähäisiä suloja nauttia?"

— "En. Ihminen on onnellisin silloin, kun hänellä on vähimmin tarpeita."

— "Ettekö halua sukulaisianne nähdä?"

— "Minä päinvastoin kovasti surkuttelisin heitä, jos he vaivaisivat itseänsä niin pitkälle matkalle sen vuoksi, että puolen tunnin aikaa, vierasten ihmisten vartioidessa, vieraalla kielellä saisimme toisillemme sanoa pari yleistä, naurettavaa lauselmaa. Se ei maksa sitä vaivaa."

— "Eikö teillä ollut ketään, jota rakastitte?"

Vanki rupesi näistä sanoista nauramaan.

— "Kuinkas muuten, hyvä herra, jokaisella nuorella miehellä on semmoinen. Nainen, vinttikoira ja muuta sellaista."

— "Te asetatte siis nämät yhteen luokkaan?"

— "Anteeksi! Minä tiedän laskeneeni loukkaavan lauseen, mutta minkätähden sen tein, tahdon kohta tunnustaa. Kun sanoin viimeiset jäähyväiset enolleni, joka on vähän kummallinen mies, pyysin häntä, joka kerta kuin hän minulle kirjeen kirjoittaisi, antamaan morsiamenikin piirtää kirjeesen ainoastaan tämän pienen sanan: 'adieu.' Jo ensimmäisessä kirjeessä olikin 'addio', mutta eriskummaisilla kirjaimilla kirjoitettuna; jälki-lisäyksessä selitti sitte enoni, että koska morsiameni eräistä syistä ei tahtonut kirjeesen riipustaa tuota 'adieu'ta', leikkevä vanhus oli pistänyt kynän vinttikoirani etukäpälän kynsien väliin ja sillä kirjoituttanut tuon sanan. Siitä ymmärsin, että morsiameni minua ei enää liioin ikävöinnyt, joka siltä raukalta olikin sangen järkevästi tehty; mutta vinttikoirani on vielä nytkin minulle uskollinen ja liittää manupropriuminsa joka kirjeesen, kirjoittaen sen alle: 'Cziczke.'"

Ankerschmidt huomasi, että hän itsekin nauroi vangin kertomaa, hupaista anekdotia, jonka tämä osasi niin sukkelasti esitellä; Aladár itse alotti naurun, joka sitte hänestä tarttui Ankerschmidt'iin. Kun he sitte olivat tarpeeksi nauraneet ja lopuksi vaienneet, huomasivat he toinen toisensa silmään katsoessaan, että siinä kummallakin kiilsi kyynel.

Olihan se hupainen juttu tuo, siitä koirasta, jonka oli tapa vangille hänen morsiamensa sijasta kirjeitä kirjoittaa!

Ankerschmidt'in kasvot muuttuivat taas ankaraksi; hänen ei ollut lupa antaa itseänsä ilmi.

— "Nuori mies, minä en tullut teidän luoksenne leikkiä laskemaan, vaan sentähden, että saisin tietoa vankien olosta ja käytöksestä. — Yhtä saatan teille sanoa. Sitä, että te olette vaarallinen ihminen."

— "Minkätähden, hyvä herra? Mikä syytös teillä on minua vastaan?"

— "Juuri se, ettei ole mitään. Valituskirjaan on merkitty jokaisen vangin pyynnöt, valitukset, syytökset. Teistä ei ole kirjaintakaan; te ette koskaan pyydä mitään, ette koskaan valita mitään; te olette kohtelias. umpimielinen. Nämät ovat vaarallisia luonteen omituisuuksia. Jos se minun vallassani olisi, ette ikänä tästä vankihuoneesta vapaaksi pääsisi."

— "Kiitoksia, hyvä herra!"

— "Mistä?"

— "Tästä kunnioittavasta mielipiteestä."

Tuosta jätti Ankerschmidt vangin itsekseen.

Aladár kohautti olkapäitään ja alkoi heti sangen kauniisti ja erinomaisella taidolla viheltää kansanlauluja tuolta Ala-Unkarista; tämä oli hänen suurin huvituksensa. Onnellista, että ihminen voipi kaikkialle muassansa viedä tätä alati valmista soittokonetta.

Ankerschmidt saattoi vielä kuulla sen ovien lävitse. Vanginvartia vakuutti hänelle, että iloinen herra tuolla sisällä osaa viheltää sangen kauniisti; usein puhaltaa hän kokonaisia operoitakin.

Linnan tornissa soitettiin puolipäivää. Tämä ääni tavallisesti saattoi Aladár'in terveitä ruumiin-elimiä atrian aikaa ajattelemaan. Hän ei ollut liikoihin tottunut; eihän vangeille marzipania syötetä. Mutta siihen oli hän hyvinkin tottunut, että hänelle ruoka määrätyllä hetkellä tuodaan. Kun ruokatunti lyö, ratisevat kolmikertaisen oven avaimet ja vanginvartia tulee, kainalossa pitkä sämpylä, kädessä vati, jossa on jotakin, mitä ruoaksi nimitetään. Mutta Aladár'in oli tapa, olipa siinä mitä hyvänänsä, syödä se viimeiseen muruseen asti. Hänelle ei uskottu käteen veistä ja kahvelia, vaan ne olivat annetut hänen takanansa seisovalle vartialle, joka leikkasi hänelle lihakappaleet. Tätä hän säännöllisesti kiitti siitä palveluksesta ja antoi hänelle juomarahaksi omista päivärahoistaan jääneet kreutzerit, joka vaikutti suurta iloa tuossa kunnon miehessä.

Mutta tänäpänä viivyteltiin päivällistä tavattoman kauan. Tunti oli jo kulunut puolipäivästä, niinkuin linnan pihalta kuuluva rummun-pärinä ilmoitti, eikä vielä oltu syömistä tuotu.

"Hm, varmaankin on tuo vihainen herra sankari jotain sanonut siellä ulkona ja nyt he tahtovat koettaa, millä tavoin saisivat hyvää mieltäni häirityksi, eivätkä anna ruokaa. Se ei ole suuri vahinko."

Ja nyt otti hän esiin eilispäivästä jääneen sämpylän, söi sen hyvällä halulla, joi sen päälle aika kulauksen vesiruukusta ja heitti itsensä pitkälleen vuoteelle, kuten ainakin tarpeeksensa syönyt.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt oikealla tavalla päivällisuntaan alottaa, kun jo ovet järjestänsä narskahtivat auki, ja suurella kiiruulla astui sisään — tällä kertaa ei vanginvartia, vaan vahti-kapteini.

— "Pian, pian! Nouskaa ylös, hyvä herra!" puhui tämä vuoteella makaavalle, astui hänen luoksensa ja tarttui hänen käsivarteensa.

Aladár katseli häntä, paikaltaan liikahtamatta.

— "Ettekö ymmärrä? Nouskaa heti ylös!"

— "Hyvä herra", sanoi Aladár humorillisella pedantismilla, "minua on kielletty sivili-miehen kanssa puhumasta."

— "Kuinka niin?"

— "Te olette tällä hetkellä edessäni sivili-mies, sillä teillä ei ole sapelia kupeellanne."

— "Niin, sentähden että riisuin sen vyöltäni herra linnanpäällikön luona ja sieltä riensin teidän luoksenne."

— "Älkää pahastuko, mutta minä noudatan järjestys-sääntöä ja pyydän päästä kaikesta enemmästä haastelosta."

Kapteinin ei auttanut mikään muu, kuin lähettää vanginvartia sapelia pikaisesti noutamaan, joll'aikaa Aladár pysyi vuoteellansa.

Kun hän sitten oli sitonut sapelin vyölleen, nousi Aladár'kin vuoteeltaan.

— "Minä olen käskettävänänne."

— "Hyvä. Minä siis käsken teidän kohta hankkia itsenne valmiiksi ja minun kanssani tulla linnanpäällikön luokse."

— "Täytyykö minun ilmestyä 'hansikkailla?'" kysyi Aladár, osottaen eräitä käsirenkaita, jotka ovat raudasta, ja joita ei kanneta muodin vuoksi.

— "Ei, ilman niitä. Vanginvartia, päästäkää herra vanki kahleista!"

Sen jälkeen tarttui upseeri Aladár'in käsivarteen ja vei hänet kiiruusti pois muassaan.

— "Lähtään, lähtään! Meitä odotetaan."

Aladár kohautti olkapäitään. "Onhan meillä kylläksi aikaa, niin kauan kuin täällä viivymme."

— "Ken tietää", sanoi kapteini ja joudutti vankia, jonka hän sitte, linnanpäällikön ovelle tultua, laski, niinkuin soveliasta oli, edellä menemään.

Salissa, johon he tulivat, tunsi Aladár, paitsi linnanpäällikköä, ritari Ankerschmidt'in läsnä olevain herrojen joukossa, jotka olivat komeihin univormuihin puetut.

Linnanpäällikkö astui hänen eteensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja lausui hänelle sotamiehen suoralla tavalla:

— "Herra Garanvölgyi, tästä päivästä alkaen te lakkaatte vieraanani olemasta; vielä jälellä oleva rangaistus-aikanne on teille anteeksi annettu; te olette tästä hetkestä lähtien vapaa. Sentähden syömme tänään yhdessä jäähyväis-atrian. Sitä varten kutsutin minä teitä, ja minua ilahuttaa, että olette kutsumuksen vastaan-ottanut."

Aladár veti syvältä henkeänsä; sitä hän ei voinut kieltää rinnaltansa, että se tämän sanoman perästä vapaasti hengitti. Taas vapaaksi päästä! Saada takaisin elämä, maailma!

Seuraavalla hetkellä pääsi humori jo uudestaan valtaan hänessä.

— "Herra linnanpäällikkö, minä en ansaitse tätä armoa, sillä minä olen jo aterioinnut."

— "Tuhat tulimmaista! Te pidätte siis ruoalle-kutsumista pää-asiana! Entäs se, että olette vapautenne takaisin saanut?"

— "Ah, onhan minua täällä hyvin hoidettu."

— "Ihan varmaan, hyvä herra", virkkoi siihen tuimistuneella katsannolla Ankerschmidt, "jos minä saisin määrätä, te ette niin äkkiä olisi täältä vapaaksi päässyt. Joka ihmiselle tulee antaa niin paljon rangaistusta, että se häntä parantaa. Joka helposti kahleita kantaa, sille pitää vielä raskaampia päälle panna. Semmoiset ihmiset, jotka vaan laskevat leikkiä rangaistuksesta ja joitten ei näe mitään kärsivän, minä kyllä tietäisin opettaa."

Aladár oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tämä herra sankari oli joku hänelle kovin armoton vihollinen. Linnanpäällikkö sai paljon ponnistella, saattaaksensa heitä pöydässä toinen toisensa viereen istumaan.

— "Hyvä herra", lausui vanha linnanpäällikkö, sittekuin soppa oli jaettu, "varmaankin tulee teidän vapaudestanne kiittää vaan sitä, että joku salainen puolustaja on tehnyt kaikki, teidän kohtaloanne muuttaaksensa."

— "Minun? Salainen puolustajani?"

— "Niinpä kyllä; joku vaimo; joku nainen, joka ei ole kammonnut omakätisesti kirjoittamasta hakemuskirjan alle; uskaltaisinpa vannoa, että hän sen itse on suunnitellutkin. Niitten paperien joukossa, jotka tulivat minulle, ei voinut olla tuossa hakemuskirjassa naisen käsi-alaa ja ajatuksen-johtoa tuntematta."

Aladár vaipui ajatuksiin; kuka muu se olisi saattanut olla, kuin hän? Ehk'ei tuossa koiran käpälän kirjeenvaihdossa kuitenkaan ole perää? Ehkä tuo nainen kuitenkin on uskollisempi?

— "No? Teitä haluttaa kai nähdä tätä kirjoitusta? Minä saatan sen teille näyttää. Vakuuttakaa itse omaa mieltänne siitä."

Linnanpäällikkö viittasi adjutanttiansa, jotta tämä toisi esille sanotun kirjoituksen ja sallisi Aladár'in luoda siihen silmäyksen.

Nuori mies katsahti kirjoitukseen ja pudisti sen jälkeen päätään; tämä käsi-ala ei ollut sen, jonka hän oli luullut. Se oli kuitenkin naisen käsi-alaa, ja kuinka liikuttavan harras rukous! Kuka lienee tämän kirjoittanut?

— "Ei! tätä ei asianomainen saa lukea!" huusi tylysti Ankerschmidt, otti kirjoituksen pois hänen kädestään ja antoi sen takaisin adjutantille. "Nämät ovat valtio-salaisuuksia."

"Tuo lienee kovin tuittupäinen ihminen", arveli itsekseen Aladár; mutta hänen sieluunsa painettuna jäi joka kirjain tuossa kirjoituksessa, jotta hän vuosienkin kuluttua voisi sen tuntea, jos hän vielä kerran näkisi tämän käsi-alan.

Vielä saman päivän iltana jätti hän linnan.

* * * * *

Ankerschmidt palasi tyytyväisenä kotiinsa. Koska hän ei kenellekään ollut ilmoittanut, mihin missä asiassa hän lähti, ei hän kaksiviikkoisen poissaolonsa aikana voinut tietää, mikä häntä tuolla kotona odottaisi.

Iloisella mielellä, niinkuin se, joka on itseensä tyytynyt, meni hän hallintokaupungissa asianajajaansa tervehtimään ja luuli vaiston-tapaisesti tuottavansa itselleen mielihyvää sillä, että hän kohta kättä pudistettuaan hämmästyttäisi herra tohtoria tällä ilahuttavalla tiedolla:

— "No, Aladár Garanvölgyi on nyt vapaaksi laskettu."

Tohtori Grisák'in nenä piteni silminnähtävästi tästä sanomasta. Olemme pahemmassa kuin pulassa! Adjöö nyt, kaunis leski! Tuo tulee tietysti omaisensa ottamaan joko morsianta taikka vinculum'ia; se on hänen ensimmäinen tehtävänsä, ja siihen on se naimiskauppa mennyt! Ja kaikesta tästä huvituksesta saapi hän kiittää Ankerschmidt'ia, joka tahtoo olla lusikkana semmoisessa rokassa, johon hänen ei mitään tule. Piru vieköön semmoisen soturi-kulun taipuvaisuutta jalomielisyyteen!

"Mutta odotappas", ajatteli itsekseen tohtori Grisák, "jos sinulla oli hämmästyttävä sanoma minulle, on minullakin sinulle jotain, jolla voit huvitella itseäsi."

— "Eikö teidän kunnianne ole saanut kirjettäni, jonka teille lähetin Wien'iin?"

— "En mitään. Minä en palannut takaisin Wien'in, vaan Fehérvár'in kautta. No, mitä uutisia kotoa?"

— "Huonoja. Mutta tässä on teille kirje neiti Eliz'iltä; siitä arvattavasti saatte tietää koko asian."

— "Eliz'iltä? Tuo lapsi on ehkä taas tehnyt jonkun äärettömän hullun työn?"

— "Eipä suinkaan. Hän ei ole hullua työtä tehnyt. Suvaitkaa avata kirje."

Ankerschmidt repäisi kuvertin rikki ja luki yhä enenevällä levottomuudella kirjeen sisällyksen päästä päähän.

Hänen lukiessansa juontui tohtori Grisák'in mieleen tuo sukkela tuuma, että mitä tämä vanha herra häneltä nyt oli pilannut, sen hän itse voisi myöskin laidalleen asettaa. Ankerschmidt oli jalomielisesti vapauttanut Corinnan ylkämiehen ja siten hävittänyt herra Grisák'in naimishankkeet; Ankerschmidt oli nyt pahemmissa kuin päivissä toisen tyttärensä kautta, eikö siis olisi täydellistä teaterillista oikeutta, jos kukin saisi parinsa: jos herra Grisák nyt ottaisi neiti Eliz'in vaimokseen? Tämä ei ole mikään hylättävä tuuma.

Ankerschmidt'in kädet vaipuivat alas kirjeen kanssa, kun hän oli sen kaksi kertaa lukenut.

— "Hermine paennut!" tavotteli hän tuskin kuuluvalla äänellä.

Tohtori Grisák oli odottanut, että sotavanhus hypähtäisi pystyyn, viskaisi tuolit, pöydät ympärilleen, sadattelisi, kiroilisi, huutaisi vaunuja, ryntäisi pakolaisia takaa ajamaan ja ampuisi heidät kuolijaksi. Suuresti hän sen vuoksi kummastui, kun ritari tämän sijasta hermottomalla tuskalla painoi otsansa käteensä ja katkerasti kertoi: "Hermine paennut."

Tätä elegillistä mielentilaa tohtori Grisák ei ollut odottanut; hän ei tietänyt, mitä vastata.

Ankerschmidt taittoi murheellisesti kirjeen kokoon, pisti sen poveensa ja kysyi hiljaisella äänellä:

— "Sanokaa minulle suoraan, herra tohtori, olenko minä lapsiani kovasti kohdellut? Olenko ollut ankara heille? Pelkäsivätkö he minua?"

— "Päinvastoin, se juuri oli vika, että teidän kunnianne oli liiaksi pehmeä heitä kohtaan."

— "Mutta kuinka voisin minä miehenä, sotamiehenä olla tyly tytöille ja lapsille? Vaan Hermine, juuri hän! Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?"

— "Teidän kunnianne ajoi talostaan pois sen, jota hän rakasti."

— "Kuinka saatoin minä tietää, että hän häntä rakasti? Onko hän sen minulle sanonut? Onko hän sitä kellekään sanonut? Täytyikö hänen sentähden paeta tuon miehen jälissä? Jättää minut? Saattaa minut häpeään? Eikö hän voinut sanoa sitä, mitä hänen nuorempi sisarensa tässä kirjeessä kirjoittaa, etten suuttuisi tuohon ihmiseen, että tämä lopulta kuitenkin saattaa olla kunniallinen ihminen, ei semmoinen, joksi minä häntä luulen? Ehkä vähäisen äkkipikainen, mutta kuitenkin kunniallinen luonteeltaan. Eikö hän saattanut lepyttää minua hänen suhteensa? Vaan täytyikö hänen minut kohta jättää? Minut, isänsä!"

Eliz niinmuodoin puolustaa vanhempaa sisartansa, vieläpä viekoittelijaakin? Oho! Sitä täytyy estää.

— "Epäilemättä ovat komplottiin teidän kunnianne selän takana jo aikoja sitten osaa ottaneet teidän talonne luotettavimmat jäsenet, tirehtori ja guvernantti."

— "Kuinka? Maxenpfutsch ja miss Natalie? Se on; Eliz puolustaa heitäkin; mutta mistä vietävästä?"

— "Että he molemmat ovat toisiansa ymmärtäneet, voipi jo havaita siitä, että Maxenpfutsch on nainut miss Natalien."

— "Nainut? Todellakin? Nainut?" huudahti epäillen Ankerschmidt. "No — se on hänen asiansa. Tämä on säännöllinen asia."

— "Ja hän lähti joutuisasti pois."

— "Hänkin paennut? Miss Nataliekin ryöstetty? Saakeli soikoon! Minun luotani viedään siis kaikki naiset pois akkunan kautta; ei tahdota sitä varten tehdä mutkaa ja kulkea ovesta."

— "Minä arvelen, että heillä oli syytä siihen."

— "Syytä? Mitä syytä? Eiväthän vaan liene pelänneet, että minä estäisin heidän avioliittoansa?"

— "Ei sitä, vaan että teidän kunnianne vetäisi heitä edesvastaukseen neiti Herminen käytöksestä."

— "No, se on totta, että minä kovasti olisin nuhdellut heitä; mutta sentähden lähteä pakoon! Jättää kartanon-tirehtorin virka, se on toki liikaa!"

— "Minä luulen, että he ovat hankkineet itselleen vahingon-korvausta."

— "Millä tavoin?"

— "He kävivät minun luonani vihkimisen jälkeen ja maksattivat itselleen opettajattarelle määrätyn rahasumman."

— "Maksoitteko sen vastustelematta?"

— "Siihen minä olin velvoitettu."

— "Te olette tehnyt varsin hyvin. Mutta tämä tekee yhteensä viisituhatta florinia. Minun luonani nousi tirehtorin vuosipalkka melkein yhtä korkealle."

— "Vielä on pieni selitys asiassa tarpeellinen. Nämät viisituhatta florinia, minä tiedän sen varmaan, luulee herra Maxenpfutsch niin hyvin tiloittaneensa, että niistä tulee viisikolmatta-tuhatta. Tietysti hän suuresti erhettyy."

— "Kuinka? Mitä hän on keksinyt?"

— "Narrimaisen ihmisen, jolle hän tuhlaa rahansa. — Minun täytyy antaa teidän kunnianne tietää, että teidän vävynne (hän on nyt sitä, me emme siihen voi mitään) oikea nimi on Straff."

— "Straff! Saakelin kummallinen nimi."

— "Se on totta."

— "Ja minun tyttäreni! Hyvä; puhukaa enemmän."

— "No, tuo herra kävi sen jälkeen minun luonani ja tarjosi minulle kahtakymmentä-tuhatta florinia, jos ottaisin erästä asiaa ajaakseni; mutta minä en siihen suostunut. Sittemmin sain tietää, että herra Maxenpfutsch oli tarjounut suorittamaan ensikustannukset asiassa, jos herra Straff sitouisi maksamaan hänelle nuot kaksikymmentä-tuhatta florinia siinä tapauksessa, että oikeudenkäynnissä voitetaan."

— "Ah, sillä tavoin hän siis saa kaksikymmentä viiden verosta? Mutta mikä oikeuden-käynti se on?"

~- "Ei mikään muu, kuin herra Straff'in vaatimus saada ulos teidän kunnialtanne vaimonsa myötäjäiset äidin perinnöstä."

— "Mutta onhan Straff siinä tapauksessa suuri narri ja Maxenpfutsch vielä suurempi."

— "Sitä minäkin ajattelen."

— "Sillä ilman oikeuden-käynnittäkin minä annan ulos tyttäreni perinnön. Sentähden hänen ei tarvitse kahtakymmentä-tuhatta akkunasta ulos heittää."

— "Kuinka? Eikö teidän kunnianne tietäisi, että teillä testamentin mukaan on oikeus siinä tapauksessa, että jompikumpi tyttäristänne menee vastoin teidän tahtoanne naimisiin, sulkea hänet ulos perinnöstä?"

— "Ah, hyvä herra! Mitä ajattelette? Ettehän vaan luule, että minä jonkun tekosyyn varjolla tahtoisin anastaa jommankumman tyttäreni omaisuuden?"

— "Mutta jos testamentin-tekijän tahto oli semmoinen."

— "No, sen oli vaan tarkoitus peloittaa; mutta kun se kerta on tapahtunut, kuka siihen mitään voi? Tai minä pitäisin tyttäreni tavaran itseäni varten?"

— "Ei, mutta toista tytärtä varten."

— "Oi, sitä ei Eliz ottaisi vastaan. Ei, hyvä herra: mikä on lapsieni, se on lapsieni. Minulla on riittävä pensioni, josta voin elää. Tulkoot he onnellisiksi."

Tohtori Grisák huomasi, että hänen edessään seisoo semmoinen mies, johon luoti ei satu. Se on haavoittumaton! Helppo on sillä tavoin sotamiehenä olla. Mutta vielä on jälillä Achilleen kantapää ja vielä on jälillä viimeiseksi jätetty, myrkytetty nuoli, joka varmaankin sattuu.

— "Ja niinmuodoin teidän kunnianne olisi taipuvainen sopimaan tyttärenne viekoittelijan kanssa?"

— "Kuinka, 'sopimaan?'" huudahti suuttuneena Ankerschmidt, "Minun asemassani on tavallista antaa anteeksi, mutta ei sopia."

— "Te suvaitsette siis antaa 'amnestiaa' herra Straff'ille?"

— "Miksi Straff? Minä en tunne häntä sillä nimellä, sanokaa Bogumil. Mutta miksi hiidessä tällä ihmisellä oli niin monta nimeä?"

— "Siihen on hänellä sangen tukevat syyt."

— "Lieneekö häntä vainottu?"

— "Päinvastoin."

— "Päinvastoin? Minä en ymmärrä."

— "Tämä seikka juontuu pikemmin luottamustoimesta."

— "Mitenkä? Tuo mies oli siis joku tärkeä henkilö?"

— "Oi, sangen tärkeä. Näinä päivinä ilmoitti herra Bräuhäusel minulle kahden kesken koko hänen asemansa."

— "Ja hän puhui hänestä rauhoittavaisesti?" pakoitti Ankerschmidt asianajajaansa puhumaan.

Tohtori Grisák viivytteli mielipiteensä esiin-tuomista.

— "No niin, miksi sitä katsoo."

— "Miksi sitä katsoo? Mutta minua juuri haluttaa tietää, miksi sitä katsotaan. Sen herra tohtori sentään myöntänee, että minun on velvollisuus tietää, mikä ihminen se on, joka on vastoin tahtoani vienyt tyttäreni, sillä siitä riippuu, paljonko hän perästäpäin kunnioitustani ansaitsee ja laskenko häntä eteeni vaiko en."

— "Minä en todellakaan tiedä antaa mitään neuvoa", sanoi tohtori Grisák ja toi esiin pari korea-vartista Turkin piippua barikadiksi rynnäkköä vastaan.

— "Ettekö tiedä antaa neuvoa?" kysyi vihastuen Ankerschmidt. "Eihän tuo ihminen vaan liene mikään kriminalisti?"

— "Oi, silloin kyllä tietäisin neuvoa antaa, jos hän sitä olisi. Au contraire. Tehkää hyvin, sytyttäkää!"

— "Ei, minä en huoli siitä nyt", murisi tuimasti sotavanhus; hän otti kuitenkin piipun, voidaksensa antaa puheelleen suurempaa arvoa siten, että sitä vahvasti löi pöytään. "Vastatkaa suoraan! Kunnioitatteko itse tuota ihmistä, vai ettekö?"

Tohtori Grisák'in oli juuri suu täynnä tschibukista, jonka vast'ikään oli sytyttänyt; hän siis vastasi vaan sillä tavoin, että rypisti kulmakarvojaan ja liikutti päätään oikealle ja vasemmalle.

— "Mutta Jumala siunatkoon teitä, saanko mitään vastausta?"

Tohtori Grisák'in oli pakko ilmoittaa äänensä, ellei hän tahtoisi, että joko piipunvarsi taikka pöytä kappaleiksi lentäisi.

— "No, minä en sano, etten häntä kunnioita."

— "Tämä ei ole mikään vastaus."

— "Sen verran voin sanoa, että hän on virallisessa toimessa."

— "Mikä virka se on?"

— "Suokaa anteeksi. Tuo mainittu lähde salli minun vaan salaisuudessa ammentaa, eikä valtuuttanut minua sitä muille ilmoittamaan."

— "Tuli ja leimaus!" raivosi herra ritari, kiivastuneena taittaen piipunvartta kaareen käsiensä välissä, "mikä virka se saattaisi olla, jota on tapa salassa pitää?"

Tohtori Grisák'ilta putosi vastauksen sijaan piipun pesä tschibukin varresta ja hän kiiruhti tulista tupakkaa pois lakaisemaan, jottei se polttaisi mattoa.

— "Ei suinkaan hän vaan ole — teloittaja?!"

Herra tohtori nauroi itsekseen tätä tragedian-tapaista huudahusta.

— "Ah, ei millään muotoa! Niin pitkälle hän ei vielä ole ehtinyt."

— "Hyvä herra!" sanoi Ankerschmidt. "Minä pyydän, pyydän hartaasti teitä sanomaan minulle tätä salaisuutta. Minä annan teille kunniansanani, etten sitä koskaan kenellekään ilmaise, etten sitä milläkään tapaa käytä. — Mutta minun täytyy tietää se."

Tämä "täytyy" oli niin pontevasti lausuttu ja herra ritari otti piipunvarren niin uhkaavalla tavalla nyrkkiinsä, että herra tohtorista aika oli täytetty, jolloin toiselle tuli antaa viimeinen täräys.

Hän kääntyi sentähden herra ritarin puoleen ja kuiskasi tuttavan-tapaisesti hänen korvaansa:

— "Herra Straff on, sitä myöten kuin minä tiedän, 'cahinet noir'in'[55] palveluksessa!"

Ankerschmidt kavahti nämät sanat kuultuansa ylös nojatuolista, ikäänkuin räjähtävä pommi olisi iskenyt häneen. Hän ei tietänyt, mitä sanaa hän ensiksi käyttäisi tunteitansa ilmoittaakseen. Sillä välin taittoi hän piipunvarren niin, että se rauskahti poikki, ja tämä " sauvan murto " toi sanan hänen suuhunsa.

— "Jumalan on armo!" lausui hän, laskien poikki murretun piipunvarren pöydälle. "Minä tiedän kylläksi; minä en tahdo mitään enempää heistä kuulla!"

Ah! Tämä siis kuitenkin sattui.

— "Herra tohtori, tehkää, mitä laki käskee! Porte-epée'ni puhtauden kautta lupaan, etten tätä miestä ikänä pojakseni, en hänen vaimoansa tyttärekseni tunnusta; että ankarimmalla tavalla tahdon pysyä oikeudessani; etten koskaan anna heille äyriäkään, vaikkapa heitä sillä kuolemastakin voisin pelastaa. Toimikaa te asianajajana, älkääkä koettako minua sovintoon saattaa. Minä neuvon kaikkia teidän luoksenne. Älkööt he koskaan kirjoittako minulle, sillä minä olen surmattu, olen kuollut. Kuusi tähteä rinnassani eivät tätä peitä. Minä kiitän teitä, herra tohtori, että ilmoititte tämän minulle."

Ankerschmidt oli niin vihastunut, että hän asianajajan huoneessa pani hatun päähänsä; hän ei sitä itse huomannut.

Sitte sanoi hän vielä kolkolla äänellä:

— "Tästä asiasta älköön kenkään saako tietää. Siinä kyllä, jos me kaksi sen tiedämme. Helvetti, siinä kyllä, että minä sen tiedän! Kuinka voin tästä lähtien omien silmieni eteen ilmestyä? Kuinka peiliin katsoa? Vieköön teidät piru tämän tiedon kanssa! Kiitoksia, paljon kiitoksia!"

Sitte meni hän pois ja sulki oven jälestänsä. Kahden minutin perästä tuli hän taas takaisin.

— "Tohtori! Minä luulen, että minun täytyy muuttaa nimeni. Millä tavoin se voipi tapahtua? Tehkää sen mukaan. Minä en tahdo enään olla Ankerschmidt! János Kukoricza tahi Matyi Ludas tahi mikä lohikäärme hyvänänsä! Mutta minun on nahkani luominen!"

Herra tohtori sanoi, että se on hyvä, suvaitkoon hän nyt vaan mennä kotia.

Ankerschmidt hautoi kuitenkin tätä tuumaa yhä vieläkin ja kun byroossa eräs kirjuri kohteliaasti auttoi päällystakkia hänen yllensä, kysyi hän tuolta kunnon nuorukaiselta:

— "Kuinka unkarin kielelle kääntäisitte nimen Ankerschmidt?"

Nuori lainoppinut vastasi virallisella vilppaudella:

— "Vasmacskakovácsy."[56]

Ankerschmidt katseli surullisesi häntä kiireestä kantapäähän ja, ottaen keppiään hänen kädestään, jupisi:

— "Sinä olet oikea lampaanpää, veikkoseni; — mutta siihenkin olen minä syypää."

Ritari Ankerschmidt'in viha kasvoi sitä myöten kuin hän lähestyi kotoansa.

Jo matkalla rupesi hän kuskilta ankarasti tutkimaan, kuka se hirtehinen kuskien joukossa oli, joka herrasväen hevosilla oli vienyt pois pakolaiset, sillä sen hän viipymättä ampuu kuolijaksi.

Niin tyhmää kuskia tietysti ei ole koko maailmassa, joka tämmöiseen hyväntahtoisuuteen vastaisi: "minähän se olin", vaan jos hän tunnossaan tietää, että se todellakin oli juuri hän, vannoo hän juhlallisesti kaikkien kalenterin pyhien kautta, että puhjetkoon hänen molemmat silmänsä, jos hän siitä mitään tietää; ja kun sitte puolella matkalla pysähdytään csárdalle juomaan, puikahtaa hän csárdan takaa tiehensä ja ota sitte kiinni! koko avara maailma on hänelle avoinna! siihen jättää hän vaunut, hevoset, herran, kysymättä, mitenkä he eteenpäin matkustavat.

Aivan niin kävi Ankerschmidt'in. Hänen kuolijaksi pelätetty kuskinsa karkasi Ryyppy-csárdalta, ja hänen täytyi vihdoin, kauan turhaan odotettuansa, antaa kapakan-isännän reivas-housuisen rengin istua pukille korean jahtimiehen viereen ja tällä tavoin matkustaa kotiin asti.

Tämä vielä enemmän paisutti hänen raivoansa.

Mutta karannut kuski juoksi suoraa tietä kotia, jossa hän pelästytti palkollisia huudolla: "herra tulee, hänellä on kaksi pistolia kummassakin kädessä, hän tappaa, lyöpi, ampuu joka ihmisen kuolijaksi; hän ampuu kaikkein ensimmäiseksi ovenvartian, sentähden ettei tämä paremmin ovea vartioinnut; hän ampuu rengit, sentähden että nämät eivät kävelleet pihalla; ampuu kamaritytön, sentähden ettei tämä pitänyt vaaria neidestä, ja kokin, sentähden että tämä leipoi neidelle matka-kakkuja, sekä viimeiseksi talonkoirat, sentähden etteivät ne haukkuneet."

Talonväki säikähtyi tästä tiedosta hirveästi, juuri kuin tatarit olisivat Batu Khan'in kanssa tulossa, ja vähällä oli, ettei ritari Ankerschmidt kotia palatessaan löytänyt ainoatakaan palvelukseksi luotua sielua. Tämä olisi varmaankin tapahtunut, jos ei kaikeksi onneksi neiti Eliz olisi saanut asiasta tietoa pelästyneeltä Gyuszilta, joka, vaikka hän toimitti aseellisen vartian virkaa, kehtasi ruveta itkemään ja pisteli pyssyllään joka taholle, kuin olisi jostakin lukenut, että tämmöisenä rynnäkön hetkenä ensimmäinen vaara kohtaa niitä, jotka vangitaan ase kädessä.

Eliz riensi ulos palkollisten luokse ja koetti heitä rauhoittaa. He älkööt tehkö mitään tyhmyyttä. Isä on hyvä ihminen, eivätkä he ole syyllisiä. Pysykööt kauniisti etuhuoneessa kokoontuneina. Isän ei ole tapa kenellekään pahaa tehdä. Hän menee itse ulos hänen eteensä. Eikä hän laske häntä porstuaan tulemaan, ennenkuin hän on leppynyt.

Näin lohduttaen palkollisia saattoi hän heitä pysymään koossa etuhuoneessa; mutta eipä heistä kokin ehdoitus kuitenkaan ollut hylättävä, että näet ovi korridorin toisessa päässä varmuuden vuoksi pidettäisiin avoinna, jotta kun ensimmäinen laukaus paukahtaa, joka todenmukaisesti sattuu neiteen, muut pikaisesti voisivat paeta. Ja syytteen-alainen kuski juoskoon kohta tiehensä.

Tuskin oli nämät valmistukset toimeen pantu, kun pihaan vieriväin vaunujen kolina ilmoitti, että herra oli tullut; tässäpä nyt vaara on.

Eliz meni katetun porstuan eteen, johon vaunut olivat seisahtuneet, ja yritti auttamaan isäänsä ulos vaunuista.

Herra ritari torjui vihastuneena tytärtään pois luotansa.

— "Takaisin! Kuka antoi sinulle luvan tulla ulos asuinhuoneista? — Miks'et pysy kamarissasi?"

— "No, älkää suuttuko!" lepytti häntä tyttö, vastustamisesta huolimatta hiipien hänen viereensä ja lapsellisella luottamuksella tavottaen sitä kättä, jolla oli valta siunata ja lyödä, joka voi rangaista ja suojella, kielensä mukaan. "Älkää olko noin vihainen!"

Mutta Ankerschmidt'in sielussa oli jo kaikki armottomuuden halu yltynyt korkeimmilleen.

— "Tuhat tulimmaista!" huusi hän, temmaten pois kätensä tyttärensä kädestä. "Minä en tullut hyväilemään, vaan kostamaan. Tänäpänä ei lasketa leikkiä, neiti, vaan pidetään ankara tutkinto, tuomitaan ja rangaistaan! Ymmärrättekö?"

Eliz vetäysi pelon-alaisesti takaisin ja loi, niinkuin vapiseva metsäkauris, jonka täytyy puolustaa itseään suurta vihaista jalopeuraa vastaan, arasti isot silmänsä isänsä säihkyviin kasvoihin ja puhui värisevällä, naivilla äänellä näin:

— "Minä kysyn — nöyrästi, — herra ylikomendantti, — ettekö tiedä — mihin — isä jäi?"

Tämä lapsellinen kysymys oli semmoisella liikuttavalla luonnollisuudella lausuttu ja vivahti todellakin niin leikilliseen ja tunteelliseen soimaukseen, ettei Ankerschmidt sillä hetkellä hennonut muuta kuin syleillä tytärtänsä ja häntä suutelemistaan suudella; ja kun tämä kerta oli tapahtunut, ei hän enää tavannut sitä mielentilaa, jossa hän tahtoi tuomioita jakaa; hän ei voinut raivota, kirota. Tämmöinen lapsen-syleily karkottaa kaiken sapen ihmisestä.

— "Sinä olet ollut hyvä lapsi. Sinua minä rakastan", kuiskasi hän. "Näetkös, minä olen vienyt sen, mitä sinä kirjoitit, sinne, jossa se on hyötyä tuottanut. Tuo mies on jo vapaa."

— "Vapaa!?"

— "Eikö totta, sinä iloitset siitä? Näetkös, sill'aikaa kuin minä kävin siellä, sinulle tätä iloa hankkiakseni, minkä murheen he minulle täällä kotona valmistivat. Et sinä, et sinä; sillä sinä olet hyvä. — Älä puhu, älä puhu! — Sinä näit vast'ikään, kummoinen minä olin. Ethän mielisi minua semmoisena enää nähdä? No, jos et tahdo uudestaan nähdä niitä kasvojani, kuulla sitä ääntäni, jotka sinua pelästyttävät, älä koskaan tuo minulle esiin noita kahta ihmistä. Sillä näetkös, minä olen vanha sotamies; minä olen monta kertaa taistellut tulisissa tappeluissa, mutta ei kukaan ole minulle koskaan opettanut, mitä raivoissaan oleminen on. Mutta nyt sen jo tiedän. Ei sanaakaan heistä, sillä kun he juontuvat mieleeni, en enää tunne itseäni."

Sill'aikaa olivat he tulleet ylös porstuaan.

Kun palkolliset, jotka oven raosta olivat tähystelleet asian päätöstä, näkivät, että ritari lähestyi aivan hiljaisesti, neittä kädestä taluttaen, saivat he siitä uutta luottamusta ja kiiruhtivat ovea aukaisemaan — jolloin rohkeimmat etupäässä, nimittäin avainten-hoitajatar ja kamarityttö, sekä niitten takana miespuoliset palkolliset, hiipivät ritarin eteen ja, suudellen hänen kättänsä, vakuuttivat, etteivät he olleet mihinkään syypäät.

Ankerschmidt loi ankaran silmäyksen vapiseviin ja huusi jyrisevällä äänellä heille: "Tuli ja leimaus! Te epäkelvot! Minä sanon sen, kirotut olkoot teidän sielunne! Älköön tämmöistä enää tapahtuko!"

Sen sanottuaan meni hän, tyttärensä käteen tarttuen, kamariinsa.

Hän antoi tyttären auttaa itseään vaatteitten muuttamisessa. Sill'aikaa kertoi hän tälle, missä oli käynyt, millä menestyksellä ja minkä kovasydämisen ihmisen hän oli vapauttanut.

— "Tässä nyt siis olemme, rakas tyttöseni. Minä en enään ota talooni mitään semmoista vartiaa, joka sinusta vaaria pitää. Minä en sulje sinua sisään, kosk'en vanhoilla päivilläni tahdo vanginvartian virkaa toimittaa; mutta minä sanon sinulle, mitä sinun on varominen. Toinen tyttäreni otti itselleen miehen cabinet noir'ista, josta on minulla kylläksi murhetta, mutta vielä suurempi murhe olisi se, jos joku sanoisi, että toinen tyttäreni on vapauttanut rikkaan nuorukaisen vankihuoneesta — mennäksensä naimisiin hänen kanssaan. Ymmärrätkö minua?"

— "Ymmärrän. — En tahdo häntä koskaan tavata."

— "Kunniansanallasi"…

Eliz ojensi kätensä isälleen, ja sotavanhus pudisti sitä, niinkuin yksivakaisen, iäkkään ihmisen kättä. "Ja nyt saat kunniansanallasi käydä, missä tahdot."

Eliz suuteli hymyillen isänsä poskia; oi, hänen ei ole sallittu ikinä kellekään näyttää, kuinka suuren sydämentuskan tämän annetun sanan pitäminen hänelle tuottaa!

— "Vielä yksi seikka, tyttäreni", sanoi Ankerschmidt. "Entisyys katkeroittaa minua kovin; minua suututtavat yksin nimetkin, vieläpä peilikin, joka näyttää eiliset kasvoni. Minä pyydän, totuta itseäsi siihen että tästä lähtien puhuttelen sinua Erzsikeksi.[57] Ja nyt, pidä taloudesta huolta, sillä sinä olet emäntä."

Tyttö liehahti iloisesti laulaen pois.

— "Erzsike!" kuului hänen jälestään Ankerschmidt'in ääni.

Tyttö pisti pienen päänsä ovesta sisään.

— "Hyvä", sanoi leikillisesti Ankerschmidt; "minä tahdoin vaan tietää, ymmärrätkö jo minua."

Erzsiken iloiset kasvot sulostuttivat hetken kuluttua kaikkien palkollisten mielen.

Georg, palvelija, jonka virkana oli herransa parran ajaminen, riensi hänen luoksensa, vati lämmintä vettä kädessä, mutta palasi pian takaisin astiansa kanssa kyökkiin ja kertoi siellä väelle, että herra oli puhutellut häntä näin: "Mitä tahdot, Gyurka?"[58] — "Minä tulen partaanne ajamaan, teidän kunnianne." — "Ei minun, ei enään eläissäni!" oli herra vastannut.

Armollinen herra tahtoo antaa partansa kasvaa!

… Ihminen rupee vihaamaan entisyyttä; hän vihaa vielä peiliäkin, joka näyttää hänelle eiliset kasvonsa: ja semmoisia ihmisiä — on sangen paljon "meidän" elämässämme.

X.

Erilainen vastaan-otto.

Corinna sai tohtori Grisák'ilta tietää sen Jobin sanoman, että hänen ylkämiehensä oli vapautettu.

Se oli hirveä kolahus.

Onnetonta kyllä, kun ei sitä saanut estetyksi; mutta täytyy ajatella, millä tavoin lopuksi sentään voisi vaaralta tutkaimen taittaa.

Corinna luuli, että Aladár jo oli kotona. Hän ei saattanut ajatella, että joku, jolle sanotaan, että hän on vapaa, ei rientäisi nopeammin kuin se, joka hänet on vapauttanut. Jos Ankerschmidt on tullut takaisin Pest'iin, on Aladár jo varmaankin kotona enonsa luona.

Mitähän tämän viekkaan vaimon järki nyt harkitsee?

Corinna sulki itsensä yksinään kamariinsa ja istui kirjettä kirjoittamaan — Aladár Garanvölgyille. Omituinen kirjoitustapa! Corinna kirjoitti tällä kertaa painokirjaimilla. Se oli sitä varten, ettei kirjaimista saattaisi tuntea kättä, joka ne on kirjoittanut.

"Rakas ystäväni Aladár!

Kavahda yhdestä vankeudesta toiseen joutumasta. Minä epään sinua vanhaa morsiantasi, Corinnaa ajattelemasta. Hän ei ole se, joksi häntä luulet. Hän on kevytmielinen, kiekaileva olento, joka suostuu jokaiseen ihastelijaan. Vast'ikään kerskaili hän kavaliereistään tekevänsä viisipariset valjakot. Sinä joutuisit aivan onnettomaksi, jos hänet ottaisit. Älä luule, että hän on rikas, sillä hänellä on paljon velkoja. Usko minua, joka olen vanha, hyvä toverisi, että teet paljon paremmin, jos revit avioliiton-kontrahdin rikki ja unhotat tuon hepakon kuin jos vaihetat kahleita kahleisin. Usko pois, ystäväni, itsenäinen elämä on paljon hauskempi; jos tulet tänne Pest'iin, kuinka hyvästi me huvittelemme itseämme! Täällä on paljon kauniita tanssijattaria, mitä varten sitoisit itsesi yhteen? Älä mene naimisiin, veikkoseni! Kuka tietää, minkä onnen vielä saavuttanet.

Todellinen, uskollinen toverisi

'Älä tiedä ken.'"

Tämän kirjeen pani hän sitte kuverttiin, ja jottei sinetistä voisi päästä tekijän jälille, painoi hän erään kamean lakkaan. Sitte piirusti hän päällyställe niinikään painokirjaimilla Aladár'in nimen ja asunnon, ja antoi kirjeen palvelijallensa, jotta tämä veisi sen postiin ja vakuuttaisi sen.

Tuskin kaksi viikkoa ennen sitä oli postissa pantu voimaan se omituinen säännös, että jos ken tahtoo jättää kirjeen postiin vakuutettavaksi, lähettäjä on velvollinen kirjoittamaan nimensä kirjeen takasivulle sinetin viereen, oikealle puolelle poikinpäin; jos joku sen laiminlöi, heitti tuo "grimmiger Schalterlöwe" kirjeen takaisin, parjasi kovin sen lisäksi ja ajoi kirjeentuojan kotia, jotta siellä kirjoitettaisiin, mitä oli laiminlyöty. Sillä valtion täytyy tietää, kuka lähettää kirjeitä sen oman postiviraston kautta, ja valtio tietysti ei voi otaksua, että löytyisi pahanelkisiä kirjeen-lähettäjiä, jotka oman nimensä sijasta kirjoittaisivat Cornelius Nepos'en tahi Bar Cochba'n; eihän siihen tarvitse vannoa.

Posti-leijona iskee kiinni kirjeesen, joka heitettiin hänen häkkiinsä, punnitsee sitä, tutkii, onko postimerkki oikeaan paikkaan kiinnitetty, toinen oikealle kuvertin yläpuolelle, toinen vasemmalle, ja vastaavatko merkit kirjeen painoa ja matkan pituutta; yht'äkkiä ärjähtää hän tuojalle:

— "Miks'ei tähän ole nimeä kirjoitettu?"

— "Onhan siinä nimi", vastasi toinen viattomasti.

— "Mutta toinen nimi?"

— "Suokaa anteeksi, yhdellehän ihmiselle se vaan menee."

— "Kuinka? Sinä pöllö! Lähettäjän nimi, joka kirjeen lähettää. Se on tähän kirjoitettava. Mars takaisin! Kirje on takaisin vietävä ja nimi siihen kirjoitettava."

Tuo kelpo palvelija teki niin kauan estelmyksiä, armollinen herra älköön lähettäkö häntä takaisin kirjeen kanssa, he asuvat niin etäällä, täytyy juosta monet portaat, kirjoittakoon herra ennemmin itse, onhan hänellä tuolla kynä kädessä, siitä ei ole paljon vaivaa; kunnes leijona kirjehäkissä antoi kivikovan sydämensä pehmetä ja otti raivoissaan kirjeen.

— "No, mikä sen nimi on?"

— "Hänen armonsa…"

— "Mitä? Rupeisinko minä sinulle vielä tituleitakin kirjoittamaan? — Hänen nimensä?"

— "Corinna Garanvölgyi."

— "Khorin Aron Löwi?"

— "Ei. Hän ei ole mikään juutalainen. Rouva."

— "Piru sinut periköön! Kyllä minä sinun tavaan. Tuossa kynä, kirjoita itse!"

Palvelija otti nyt kynän kouraansa ja riipusti niin kauniisti varpuisen-pään kokoisilla kirjaimilla emäntänsä nimen tuon "anonymin" kirjeen takasivulle, ettei siitä jäänyt ainoatakaan kirjainta pois; sitten otettiin se vastaan postiin ja annettiinpa siitä lisäksi kuittikin.

Nyt sopii jo Corinnan olla varma siitä, että hänen anonymi kirjeensä epäilemättä menee määräpaikkaansa ja että se, jonka käteen se tulee, taatusti saapi ennen tietää, kuka kirjeen on lähettänyt, kuin mitä siinä sisässä on kirjoitettuna.

Kampós herra sai ihan samana päivänä herra Bräuhäusel'in suusta tietää, että koko tutkinto-asia armosta oli siksensä jätetty ja että hän sen vuoksi saattaa ilman ankaria seurauksia kotiinsa mennä. Jos hänellä on jotakin muistuttamista, ilmoittakoon sen protokollaan pantavaksi.

Kampós herra kiitti protokollasta, mutta hänen ei ole sitä tarvis; hän rientää mieluisammin jo kotia.

Hän ei kauan matkaansa viivyttänytkään, vaan meni viikko-markkinoille, jossa hän heti tapasi erään omasta kylästään kotoisin olevan miehen; tämän kanssa sopi hän asiasta, ja kun mies oli hanhensa myynyt, lähtivät he kohta matkalle.

Komitatin pääkaupungissa seisahtui hän pikimmältään postin eteen, kysyäksensä, eikö herralle olisi kirjettä. Siellä olikin yksi; sen hän siis otti mukaansa ja vei kotia.

Vanha Garanvölgyi istui kamininsa edessä, Tacitusta lukien, kun Kampós herra palasi exilium'istaan.

Tuo kunnon herra tuli suurella melulla, niinkuin semmoisen isänmaan-martyrin sopii, joka on neljä viikkoa asunut "Untersuchungshaft'issa", maannut lavitsalla ja syönyt vankiruokaa.

Tämä oiva, isänmaallinen kansalainen tiesikin yhdessä henkäyksessä kertoa herra Garanvölgyille enemmän anekdoteja ja tapahtuneita asioita neliviikkoisen vankeutensa ajalta, kuin mitä Aladár elämänsä loppuun asti voi kahdeksan-vuotisista kärsimyksistään ladella.

Mutta vanha herra iloitsi kuitenkin suuresti, että taas sai nähdä uskollisen ja rakkaan huoneenhaltiansa. Hän oli jo oikein ikävissään, kun ei niin pitkään aikaan ollut kuullut tuon jalon, perinpohjaisen patriotan kehupuheita.

Kuinka onnellinen tämä nyt on, kun on ollut neljä viikkoa vankeudessa ja siitä saa loppumatta puhua! Kuinka helppo on ihmiselle "pientä iloa" hankkia!

— "Mutta olinhan sen unhottaa. Minä toin yhden kirjeenkin postista. Hänen armoltansa Corinnalta."

— "Kuinka tiedätte, että se on häneltä?"

— "Se on kirjoitettu kuvertin ulkopuolelle. Nyt on semmoinen uusi järjestys voimassa."

— "Kaunis järjestys. Näyttäkää se siis."

Kirjeen nähdessään pudisti vanha herra päätään.

— "Tämähän on Aladár'ille."

— "Sallikaa minun nähdä. Todellakin! Tämä on varmaankin erhetys. Aladár pyörii rouvan päässä ja hänen kätensä juoksee sen mukaan. Mutta epäilemättä on kirje teidän kunniallenne aiottu. Muuten hän ei olisi lähettänyt sitä tänne kylään, vaan suoraan Kufstein'iin."

— "Ehkä hän sen vuoksi lähetti sen tänne, jotta minä toimittaisin kirjeen Aladár'ille."

— "Eipä suinkaan. Selvää, että kirje on teille. Onhan tähän kirjoitettu: 'täydellä kunnioituksella.' Jos se olisi Aladár herralle, silloin siinä seisoisi vaan: 'rakkaudella.' Eikö totta? Sen lisäksi on tähän vielä isoilla kirjaimilla piirretty 'joutuin' kolmella huutomerkillä. No, Aladár herran kirjeen päälle ei kenenkään tarvitse kirjoittaa 'joutuin', sillä sen tähden he eivät suinkaan sen enemmän kiirettä pidä. Teidän kunniallenne se on."

Tämä viimeinen muistutus saattoi herra Garanvölgyinkin siihen luuloon, että nuorella rouvalla oli joku kiireinen asia hänen kanssansa päätettävänä, ja että tämä sentähden huomaamatta oli vaihtanut hänen ja Aladár'in ristinimet toisiinsa. Katsokaamme siis, mitä hän kirjoittaa.

Mitä kauemmin Garanvölgyi luki kirjettä, sitä enemmän hämmästyi hän siitä; milloin katsoi hän kuverttia, milloin taas alkoi kirjettä uudestaan lukea; mutta hän ei voinut siitä selville päästä.

"Yhdestä vankeudesta toiseen." — Mitä hän sillä tarkoittaa? "Luopukoon morsiamestansa." Siitä hän sievästi voipi luopua, koska hänellä vielä on kymmenen vuotta aikaa odottaa. "Toiset kahleet toisten sijaan?" Sitte tuo anonymi allekirjoitus; ja ulkopuolella lähettäjän nimi. Sangen hullunkurista.

Lopulta kohautti vanha herra olkapäitään; joku on ehkä tahtonut laskea sopimatonta leikkiä; kun vaan tietäisi, mikä sukkeluus siinä on.

Tämän mietteen johdosta heitti hän kirjeen kaminin vieressä seisovaan paperikoriin; sillä on hyvä aamulla valkeaa sytyttää.

— "Ja nyt, Kampós ystäväni, kertokaa enemmän mitä herra Bräuhäusel sanoi. Eivätkö he anna lipastani takaisin? Jospa hän lähettäisi edes muotokuvan kotia: sen sijaan sopisi hänen panna peili, jonka edessä saattaisi partaansa ajaa."

— "Minäkin sitä pyysin, mutta hän sanoi, ettei sitä voi antaa; 'Belegit' ovat Wien'iin lähetetyt."

— "Mitä minä kuulen! Ehkä vielä Lontoon taidenäyttelyyn?"

— "Suokaa anteeksi. Nuot lienevät siellä kovin tarpeesen. Seurauksen saapi vasta myöhemmin nähdä."

— "Ehkä he antavat ne ulos painosta — naurettavana lukemisena 'für die reifere Jugend?'"

Áladár'in vinttikoira makasi sill'aikaa karhuntaljalla herra Garanvölgyin jalkojen juuressa ja kuulteli, pitäen somaa päätänsä komeasti ristiin lasketuilla etukäpälillään, englantilaisen flegmalla tuota hänen mielestään tyhjänveroista puhetta.

Samalla ajettiin kolisten pihaan.

Vinttikoira kohotti äkisti solakkaa kaulaansa ja rupesi kysymysmerkin muotoista häntäänsä hiljaa heiluttamaan.

— "Joku tuttava tulee. Cziczke vainuu sen edeltäpäin", huomautti Kampós Garanvölgyiä tästä kohtauksesta.

— "Cziczken on aika pitkä täällä sisällä, ja hän luulee jahtimiehen tulevan häntä kesannolle viemään."

Cziczke kavahti kuitenkin ylös paikaltaan, ravisteli piikkistä kaulavyötänsä, kohotti päätään, piti toista korvaansa pystyssä ja alkoi ulista sillä vinkuvalla, kiihkeällä äänellä, jolla sensieluisten eläinten, joille luonto on suonut tunto-aistin, mutta ei puhe-kykyä, on tapa ilmoittaa, että he tietävät, mitä kukaan muu ei vielä tiedä.

Minutin kuluttua kiljaisi koira ja hyppäsi herra Garanvölgyin luokse, koskien hiljaa hänen kylkeensä molemmilla etukäpälillään; sitte poukahti hän Kampós herran kaulaan ja nuoli hänen poskiansa; kohta sen jälkeen syöksi hän ovelle ja alkoi kynsiä sitä käpälällään, ja kääntäessään päätään takaisin herroja päin, näytti hän ponnistavan koiranposkiaan, osottaaksensa naurua.

— "Kenestä iloitset noin suuresti, palvelijani?" sanoi Garanvölgyi surullisesti. "Kuka tuntuu sinusta noin hyvältä ihmiseltä?"

Sill'aikaa kuului askelten ääni porstuasta ja nyt rupesi Cziczke täyttä kurkkua haukkumaan. Turhaan koetti Kampós sitä hillitä; Cziczke laski vaan sitä kovempaa.

Sen jälkeen aukesi ovi ja vieras astui sisään.

Se oli — Aladár Garanvölgyi.

Ei niinkuin teaterin näkymöllä on tapa, ensin horjahtaa taaksepäin, sitte kysyä: "Sinäkö se olet? Oletko se todellakin sinä? Eivätkö silmäni petä minua? Olenko nukuksissa vaiko hereillä? Laskevatko haltiattaret leikkiä kanssani?" Vaan kun he näkevät toinen toisensa, rientävät he esiin ja syleilevät toisiansa, tulisesti, innokkaasti; he eivät puhu mitään, heittäyvät vaan itkien toinen toisensa kaulaan ja pysyvät siinä kauan, autuaallisina. Kuka saattaisi semmoisena hetkenä puhua?

Mutta Kampós herra: hän on joutunut suunniltansa. Hän hyppii, tanssii, nauraa, ja kun hän ei voi päästä Aladár'in silmien eteen, suutelee hän häntä, mihin vaan ulottuu, hänen hartioitansa, hänen selkäänsä, hänen päätänsä, vinttikoiran esimerkkiä seuraten; sitte juoksee hän ulos pihalle, aittoihin, talleihin, julistaen miehille, naisille, lapsille, viimeinpä ratsuhevosillekin: "Hän on tullut takaisin! Hän on kotona! Hän on tullut kotia! Sinä narri! Oletko nähnyt häntä? Etkö ole nähnyt häntä? Hän on tuolla sisällä! Hän on päässyt vapaaksi! Hyvä Herra ja Jumala minua auttakoon, hän on kotona!" Viiden minutin kuluessa juoksi hän koko kylän lävitse, eikä levännyt, ennenkuin hän, suurelta ilmoitusretkeltään takaisin palatessaan, kohtasi erään vastaansa tulevan rengin, joka kaukaa huusi hänelle: "Suuri herra! Herra huoneenhaltia! Ettekö vielä ole kuullut? Herra Aladár on tullut kotia." Sillä tavoin tulee oma uutinen ihmiselle takaisin. Vasta kun Kampós herra näin monipuolisesti oli tyhjentänyt uutisensa ja riemunsa sähköpatterian, rauhoittui hän niin paljon, että taas ilmestyi kastellissa, jossa hän näki molempien sukulaisten jo toinen toisensa vieressä istuvan ja tyvenellä mielin puhuvan.

— "Tiesinhän minä sen, että herra Aladár tänäpänä tulisi kotia!" lausui hän suurella voitonriemulla. "Minä sanoin sen armolliselle herralle. Taikka kumminkin aioin sitä sanoa. Minä tunsin sen."

—- "Cziczke tunsi sen kuitenkin aikaisemmin, rakas Kampós", sanoi leikillisesti vanha Garanvölgyi, joll'aikaa Aladár sydämellisesti pudisti tuon innokkaan miehen kättä.

— "Kas kunnioitettua herraa, kun ei tahdo sallia, että minä ennemmin tunsin hänen kotiintuloansa, kuin Cziczke", sanoi synkistyneenä Kampós herra, luoden kateellisen silmäyksen vinttikoiraan, joka jo tyytyväisenä oli laskenut kauniin, älykkään päänsä Aladár'in polvelle. "Mutta se on sentään totta, että minä sen varemmin tunsin! Enkö minä tuonut kirjettä Aladár herralle?"

Vanhan herran mieleen juohtui nyt, mitä hän oli paperikoriin viskannut.

— "Se on totta! Sinulle on jo joku, joka sinulle hyvää suo, kirjoittanut kirjeenkin Pest'istä; etsikää se esiin, Kampós, se on tuolla ruusupaperein joukossa."

— "Ken lienee sen kirjoittanut?"

— "Saat kohta nähdä. Varmaankin joku, joka tiesi vapautuksestasi ennen, kuin tänne saavuit. Tähän asti en sitä ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän jo täydellisesti. Lueppas se vaan!"

Aladár luki kirjeen alusta loppuun, sitte — silitti hän koiransa päätä.

Cziczken ei ollut tapa semmoisia kirjeitä kirjoittaa.

— "Mitä sanot siihen?" kysyi Garanvölgyi. "Ymmärrätkö sitä?"

— "Minä ymmärrän hyvin. Rouva kälynne pelkää, että tulisin häntä ottamaan."

Siihen kaikki neljä nauroivat. Vinttikoirakin.

— "Onko enolla tuo avioliiton-kontrahti täällä?" kysyi Aladár.

— "Sitä on uskollisesti talletettu."

— "Lähettäkäämme se takaisin tuolle raukalle; älköön hän sen tähden levoton olko."

— "Hyvä, varsin hyvä. Se on minun mieleeni. Usko vaan minulle sen takaisin-lähetys. Minun olisi ollut sangen vaikea, jos minun olisi täytynyt neuvoa sinua Corinnaa jättämään; mutta koska hän itse sen neuvon antaa, sopii tämä varsin hyvin. — Harvinainen tapaus, että nainen kehoittaa ylkämiestään itseänsä jättämään, ja että se on sattunut sinulle, on sinulle suureksi onneksi. Kaksi armoa yhtenä päivänä! Toinen päästää kahdeksantoistavuotisesta, toinen elinkautisesta 'kovasta' vankeudesta."

Ensimmäinen päivä kului Garanvölgyin kodissa jälleen-näkemisen hiljaisissa iloissa; toisena päivänä hämmästytti Aladár enoansa sillä tiedolla, että häntä haluttaa mennä ritari Ankerschmidt'ia tervehtimään.

— "Sinä saatat mennä hänen luoksensa, hän on kunnon mies."

— "Hän kävi minua Kufstein'issa tervehtimässä, minun täytyy siihen vastata."

— "Sitä parempi."

Aladár'ia kummastutti tämä enon myöntyväisyys, mutta hän ei siihen saanut häneltä tarkempaa selitystä. Eno salli hänen mennä.

Ritari Ankerschmidt tiesi jo Aladár'in takaisin-tulosta ja häntä aavisti, että tämä rientäisi kohteliaisuuden vaatimusta täyttämään; hän hämmästyi kuitenkin suuresti kun edellä käypä sanansaattaja toisesta kastellista kylän päässä tuli kysymään, onko herra ritari kotona Aladár'ia varten.

Tähän on kuitenkin tyytyminen ja sitten asiasta loppu tekeminen.

Erzsike suljettiin täksi tunniksi kamariinsa, jott'eivät he edes sattumalta saisi nähdä toisiansa.

Se olikin soveliasta, sillä sittekuin vapauden ilma oli suudellut hänen kasvojansa, oli Aladár vielä kauniimpi poika, kuin vankeudessa, ja hän pitää enemmän huoltakin itsestään. Sitä täytyi Ankerschmidt'inkin tunnustaa, kun hän pudisti hänen kättään, että muutos oli ollut suuresti hänen eduksensa.

— "Hyvä herra, minä tulen nyt kiittämään teitä siitä, että tuonoin kävitte minua yksinäisyydessäni katsomassa."

— "Ei kestä kiittää", sanoi ritari tuimalla äänellä, osottaen vieraalleen tuolia, "Se oli minulta uteliaisuutta, ei mitään muuta. Halusin nähdä sitä hurjanrohkeaa poikaa, joka neljäkymmentä-yhdeksän sydän-yöllä sai minut vuoteeltani juoksemaan ja milt'ei ollut minua vangiksi ottaa keskellä rykmenttiäni."

— "Kuinka? Tekö se olitte?"

— "Minä. Jos olisin tietänyt, että te tulitte vaan vähäisen husari-osaston kanssa, olisin minä ottanut teidät vangiksi; mutta hurjanrohkea yritys onnistui. — Tästä näette, että me olemme vanhoja vihollisia."

— "Sangen pitkällä sotilakolla."

— "Se on totta. Meidän ei enään ole lupa tapella, mutta röykistellä saamme toistemme suhteen kuinka paljon hyvänänsä."

— "Sitäkin vaan asianomaisen luvan rajoissa. Muutoin ei meillä tule olemaan paljon tilaisuutta osottaa röyhkeyttä toisillemme, sillä muutaman päivän perästä lähden minä pois täältä, ja sen jälkeen tuskin viivyn kauan yhdessä paikassa."

Ankerschmidt katsoi synkästi nuorukaiseen ja sanoi hänelle nuhtelevaisesti hiljaisella äänellä, jossa tuntui hyväntahtoisuuden hellyys:

— "Nuori mies! älkää saattako itseänne mihinkään uuteen onnettomuuteen. — Teitä täytyisi surkutella." ("Kenen" taikka "minkä" tähden?)

— "Oi, en", vastasi nauraen Aladár. "Älkää luulko, että minä sillä, etten kauaksi yhteen paikkaan jää, tarkoitin guerilla-sotaa metsistöissä taikka emissarina ilmestymistä ja katoomista; sitä vaan, että aion tiedustella jotakin työtä, jolla voin elättää itseni."

— "Kuinka?"

— "Tietysti. Kiinteä omaisuuteni on takavarikkoon otettu: pää-omaa minulla ei koskaan ole ollut, ja minä en mieli ilmestyä puolalaisena missään herrastalossa."

— "Mutta teidän enonne on rikas ja rakastaa suuresti teitä; sen tiedän varmaan."

— "Juuri sentähden en voi jäädä hänen luoksensa. Mitä ajattelette, hyvä herra, jos enoni sukulaiset minusta sanoisivat, etten minä rakkaudesta ole hänen luonansa, vaan perinnön halusta?"

"No, tämä on minun miehiäni", ajatteli itsekseen Ankerschmidt, "ylpeä, niinkuin minä itsekin."

— "Sitte, hyvä herra, meitä ei ole niin kasvatettu, että jos ei meillä ole mitään pellolla, me katselemme puuta, Me voimme elää jäälläkin. Jos kadotamme suuret virkamme, hyvä, me menemme kotia kyntämään, emme sitä itke; jos peltomme otetaan meiltä pois, opimme jotakin, meistä tulee prokatoreja, insinörejä, vuorimiehiä. Minä puolestani olen diplomilla varustettu insinöri; minä ymmärrän ammattini, jos kukaan. Tuolla on Tiszan järjestämis-yhtiö; siinä on minua varten halpa, pieni virka avoinna, jota riennän pikemmin kuin paremmin vastaan-ottamaan, ja tämä virka tuopi myötänsä sen, etten kauan saa pysyä yhdessä paikassa, sillä siellä täytyy todellakin aina olla liikkeellä."

Ankerschmidt sormi harmaata tukkaansa; hän rupesi pelkäämään, ettei ainoastaan hänen tyttärensä, vaan hän itsekin vielä joskus suuresti rakastuisi tähän nuorukaiseen.

—- "Mutta tuo virka tuottaa paljon vastuksia ja vaivaa."

—- "Päinvastoin. Se on varsin mieluinen virka. Ei ole sidottu mihinkään paikkaan — eikä herraan."

Itsenäisyyden suloinen tunne loisti hänen silmistänsä. Ankerschmidt näki sen hyvin.

— "Mutta sanokaa minulle nyt", lausui ritari tuttavan-tapaisella hymyllä, "kuinka tuommoinen alituisesti kauas kutsuva virka miellyttää nuorta morsianta?"

Nyt oli Aladár'in vuoro synkistyä.

— "Semmoista minulla ei ole."

— "No, mutta eihän teistä liene tullut Maltan ritari? Nuori kolmenkymmenen vuotinen mies. Minulta se ei ole salassa, että teillä on sangen jalo, kaunis, nuori morsian, johon minun on ollut onni personallisesti tutustua."

— "Se on jo mennyt asia", sanoi Aladár keveäverisesti.

— "Olisiko liitto jo purjettu?"

— "Minua ei miellytä siitä puhua."

— "Mutta minua miellyttää. Muistakaa, että minäkin olen avioliittoon kelpaava nuorukainen, leskimies. Minä kovin haluan tietää, missä minun varakseni syntyy avonainen paikka, onko sen taikka tämän nuoren naisen sydän vakantti vaiko ei?"

Aladár kuunteli hymyillen kokkapuhetta.

— "Hyvä herra, te sanoitte että olemme vanhoja vihollisia. No, minä ainakin osotan teille, etten minä sitä ole. Älköön kumpikaan meistä morsiantani naiko!"

— "Onko teillä syytä tätä sanoa?"

— "On."

— "Mitenkä hän on teitä loukannut?"

— "Semmoista ei mies, jossa on hiukkakin turhamielisyyttä, tunnusta."

— "Ovatko panetelleet teitä hänen edessään?"

— "Oi, ei kukaan."

— "Oletteko sattunut yhteen hänen kanssaan?"

— "Me emme vielä ole toisiamme tavanneet."

— "Se on siis tapahtunut vaan kirjallisesti?"

— "Niin."

— "No, nuori ystäväni, siinä ei ole tarpeeksi syytä eroon. Kirjoitettu puustavi antaa monta kertaa syytä väärään käsitykseen. Yhden kirjeen tähden ei saa kokonaista elämää hävittää. Menkää hänen luoksensa ja puhukaa hänen kanssaan. Minä en puhu teidän yksityisen asianne tähden; siihen minulla ei ole mitään oikeutta sekaantua. Mutta minä käännyn teidän oikeudentuntoonne. Te unkarilaiset olette kuuluisat siitä, että pidätte oikeudesta kiinni, ja teidän pitäisi tietää, että yksin vekselin-väärentäjältäkin kysytään: oletko tämän kirjoittanut, ennenkuin häntä tuomitaan. Sitä vähemmin minä uskon, että vanhassa Unkarissa olisi tavallista morsiantansa tuomita, ennenkuin on häntä kuulustellut."

— "Usein kuulusteleminen on suurin syytös. Muuten te kuitenkin olette oikeassa, hyvä herra. Minun täytyy mennä hänen luoksensa; muussa tapauksessa tulee hänestä loukattu asianosainen — mutta sitä minä en tahdo."

— "No, se ilahuttaa minua. Ensi rynnäkössä minä siis kuitenkin olen voittanut teidät."

— "Taistelo-kenttä on todellakin jäänyt teidän valtaanne. Minä antaun ja sanon hyvästi."

He pudistivat kättä eikä kumpikaan sanonut toiselle: "näkemiin asti."

Aladár ajatteli pois mennessään: "tuo on ikävä ihminen, sillä hän tietää salaisuuteni, tänne en minä enää tule." Ankerschmidt taas ajatteli itsekseen: "hänen oli täällä ikävä olla, hän ei enää tule tänne."

Oli kuitenkin hyvä, että tämä yhtymys tapahtui, sillä Aladár pääsi sen kautta suuresta vaarasta, niinkuin seuraavasta nähdään.

Aladár lähti toisena päivänä Pest'iin ja koska yhdessä päivässä ei ole kahta aamupuolta, odotti hän seuraavan päivän vastaanotto-hetkeä, jolloin hän meni Corinnan luokse.

Aladár'in ilmestyminen koski suuresti kauniin lesken hermoihin.

— "Ah! Tekö se olette? Suokaa anteeksi, mutta sydäntäni rupesi yht'äkkiä kovasti tykyttämään."

Aladár'in täytyi rientää hänen avuksensa ja viedä hänet nojatuoliin. Nainen oli tainnoksiin joutumaisillaan.

— "Tämä odottamaton tulo! Ah, minä olen niin heikkohermoinen. Kaikki vaikuttaa minuun niin."

Aladár pyysi kauniisti, että hän soisi itselleen aikaa tointumiseen; jos on hajusuolaa talossa, käyttäköön sitä voimistuaksensa.

— "Ah, te ette voi mieleenne kuvailla, kuinka hermoni ovat heikontuneet siitä asti, kuin teidät viimeiseksi näin."

— "Te olette sangen paljon tuskaillut minun tähteni."

— "Oi, sangen paljon", huokasi nainen, ivaa käsittämättä. "Uskokaa, Aladár, että joka kerta, kuin istuin kirjettä teille kirjoittamaan, tuli minuun aina semmoinen sydämen-ahdistus, etten voinut sitä päättää. Kun minun täytyi ajatella, mimmoiseen tilaan te olitte joutunut, ah!" — Tässä rouva tiesi sangen sydämellisesti värisyttää itseään, joka erittäin kaunisti häntä. Rachel ei olisi sitä paremmin tehnyt.

— "Minun ei ollut niin paha olla, kuin luulette: katsokaapas, en ole siitä edes harmaantunut."

— "Ah, mutta mitä kaikkia teidän täytyi kaivata! Kun sitä ajattelen, taas tuo sydämen-tykytys."

— "Ei mitään kaipausta. Joka toinen päivä yksi sotamiehen-leipä. Eikö siinä kylläksi yhdelle ihmiselle?"

— "Ah! minä pyydän, älkää laskeko leikkiä. Tämä ei ole kaunista leikkiä." Nainen näytti olevan kahden vaiheella, nauraisiko vai itkisikö hän.

— "Minä en suinkaan leikkiä laske. Se oli varsin hyvä, että minua siihen totutettiin, sillä sitä voin nyt kumminkin hyödykseni käyttää."

— "Mitenkä? Mutta älkää laskeko leikkiä, sitä pyydän. Se kiihdyttää minua kovasti."

— "Minä en laske leikkiä. Puhun aivan vakavasti, kun minun taas on elämääni uudesta ulottaminen, minä aluksi ainakaan tuskin saatan luvata itselleni muuta kuin paljaan leivän. Maatilojani en saanut takaisin."

— "Mutta ehkä…"

— "Ei ole mitään 'ehkä', sillä minä en niitä pyydä, eikä niitä minulle suinkaan lähetetä."

— "Mutta minkätähden ette pyydä niitä?"

— "Sentähden, että tulen toimeen ilman niitä. Minulla on jo virka, josta elän."

— "Missä? Mimmoinen?"

— "Ei juuri rautatien konduktörin; mutta ei paljon enemmänkään: pieni insinörin-virka Tiszan järjestämisessä."

— "Mutta sehän on kovin vaivaloinen."

— "Onpa kyllä. Minun täytyy enimmäksi osaksi asua kalastajain majoissa ja lauta-vajoissa."

— "Mutta miksi ette jää enonne luokse?"

— "Siksi, että ihminen mielellänsä on oma herransa. Minun täytyy myöskin ajatella sitä, että joskus menen naimisiin, ja vaimoni saatan kuitenkin ennemmin viedä lauta-vajaan Tiszan sululle, kuin enoni taloon."

Jos Corinnalla olisi ollut sydän, ei hänen näihin sanoihin olisi tarvinnut lausua, että hänen sydäntänsä kauheasti tykyttää, vaan: "ystäväni, mitä on minun, se on sinunkin; ja minä itse olen sinun kaupanpäälliseksi, jää tänne, älä mene edemmäksi; me voimme elää onnellisina." Mutta tietysti on paljon edullisempi vetää esiin sydämen-tykytystä ja hermon-heikkoutta.

Corinna odotti, että Aladár nyt heti ottaisi puhuaksensa heidän vanhasta välistänsä, joka sen lisäksi vielä oli kontrahdillakin vahvistettu, ja piti itseään semmoista tapausta varten valmiina äkillisellä pyörtymyksellä tekemään loppua kosimis-ryntäyksestä.

Aladár ei kuitenkaan ottanut tätä asiaa esiin.

Hän kysyi Corinnalta, käykö hän teaterissa, mitä uusia operoita on annettu, kuinka ne häntä miellyttävät, mitä uusia nimiä hänen lempi-papukaijansa siitä saakka on oppinut, onko hänen ollut tapa ratsastaa, vieläkö tähtipää ratsuhevonen on jälellä, ja muita sellaisia joutavia.

Kun sitte Corinna jo alkoi suuresti valittaa sydämen-tykytystä, nousi Aladár äkisti ylös; hän neuvoi sydämellisesti morsiantaan pitämään vaaria siitä, ettei hänen hermotautinsa pääsisi pahaan valtaan, jonkatähden hänen mitä pikemmin tarvitsi matkustaa Emsiin tahi Ostende'en. Ja tämän sanottuansa suuteli hän kauniisti hänen kättänsä ja meni pois.

Tämä oli viimeinen kädensuudelma, jonka Corinna sai Aladár'ilta.

Aladár saattoi nyt olla varma siitä, että tämä rakkaus, "qua" rakkaus, jo todellakin on loppunut, ja niinmuodoin on hyvä sitä kontrahtinakin "in optima forma" hävittää.

Hän tiesi jo, että tohtori Grisák oli Corinnan asianajaja; hän meni siis suoraan hänen luoksensa.

Tohtori Grisák otti tulijaa suurella kohteliaisuudella vastaan, niinkuin on tapa vastaan-ottaa sitä, jota pelkää ja jota ei rakasta.

— "Ainoastaan hetkeksi pyydän saada teitä vaivata, hyvä herra", sanoi Aladár lainoppineelle; "minulla on eräs kontrahti Garanvölgyin leskirouvan kanssa, joka on teidän klienttinne."

— "Minä tiedän; minä tunnen sen kontrahdin."

— "Sitä parempi. Minun ei siis tarvitse asiaa laveammin esittää. Minä en tätä nykyä ole siinä tilassa, että voisin naiselle, joka tulisi puolisokseni, tarjota uhkeita oloja."

"Ah, tämä tulee vinculum'in tähden", ajatteli itsekseen tohtori Grisák.

— "Oletteko puhunut rouvan kanssa?"

— "Minä tapasin hänet ja huomasin, ettei hänenkään haluta tätä liittoa jatkaa."

— "Ja te?"

— "Minä en sitä millään tapaa pahakseni pane. Minussa on hyvin vähän runoilijaa; avioliiton-asioissa olen sangen suvaitsevainen. Hänellä on täysi oikeus purkaa liitto."

— "Mutta kontrahdit?"

— "Juuri niitten tähden tulin teidän luoksenne, sillä heikkohermoisen naisen kanssa ei sovi asiaa päättää. — Nämät kontrahdit täytyy meidän mitättömiksi tehdä."

— "Ja mitkä ovat teidän ehtonne?"

— "Minun? — No, aivan yksinkertaisesti: että rouva Garanvölgyi antakoon takaisin minun kirjani ja minä annan takaisin hänen."

— "Ja te ette tahdo tuoda esiin mitään vaatimuksia niistä oikeuksista, joita tämä kontrahti teille antaa?"

— "Enhän minä pakoittane ketään naista itselleni väkisin puolisoksi rupeemaan?"

— "Mutta omaisuuteen katsoen?"

— "Ah! Ettäkö ottaisin omaisuuden ilman morsianta? Ei, hyvä herra, se ei ole minun virkani."

— "Hyvä herra!" lausui tohtori Grisák, nousten tuoliltaan ja kumartaen Aladár'ia, "te olette todellakin jalo ihminen."

Aladár kohautti olkapäitään.

— "Senkö tähden, etten varasta, etten rosvoa?"

— "Sillä tavoin saatamme sangen pian asiasta sopia. Puheen-alainen kontrahti on minun hallussani. Onko teillä oma kappaleenne muassanne?"

— "Tässä sekin on."

— "Tehkää hyvin ja kirjoittakaa siihen, ettette edusta itsellenne minkäänlaisia tähän kontrahtiin perustuvia oikeuden-vaatimuksia."

— "Minä en suinkaan kirjoita mitään, mutta jos sallitte, poltan minä kappaleeni tässä kaminissa; tehkää tekin samoin minun kontrahtini ja siten menkööt molemmat tuhaksi."

— "Mutta minkätähden ette tahdo tähän kirjoittaa?"

— "Sentähden, etten tahdo antaa rouva Garanvölgyille todistusta siitä, että olen häntä, viimeisen yhtymyksemme jälkeen, hetkeäkään ajatellut. Jos ei tämä teitä miellytä, jätän asian advokatilleni ja te saatte sitte yhdessä sen päättää."

Tohtori Grisák ei saattanut tätä tilaisuutta kynsistään päästää ja pyysi Aladár'ia taas istumaan, suostuen siihen, että kontrahdit yksinkertaisesti vaihdettaisiin, ja hän heittäisi omansa kaminiin.

Sittekuin tohtori oli pannut luotettavaan paikkaan talteen Aladár'in antaman kontrahdin, astui hän ystävällisesti hymyillen tämän eteen ja kuiskasi hänelle salaperäisellä silmän-räpytyksellä:

— "Hyvä herra! Te olette tänään ollut varsin aulis ja jalomielinen semmoisessa asiassa, jossa laki oli vihollisenne auttamattomasti käteenne antanut. Tämä teko ei jää palkitsematta. Pankaa muistoonne, että tohtori Grisák, se silmälaseilla varustettu tohtori Grisák, jota teidän enonne herra Garanvölgyi oli lypsintuolilla istuttanut, kaikkein ensimmäiseksi sanoi teille, että te ehkä varemmin kuin luulette taas tulette yhtä rikkaaksi kuin ennenkin; ja te ette ole katuva, että jalomielisesti annoitte kädestänne pois, mitä oli toisen omaa."

Aladár nauroi aika lailla tätä puhetta, josta vaan se tarttui hänen huomioonsa, että oliko vanhus todellakin pannut herra tohtorin lypsintuolille istumaan?

— "Siihen, hyvä herra, ja hän tahtoi, että minä istuttaisin rokkoa hänen lampaisinsa, koska olen tohtori, Mutta siitä minä en ole häneen suuttunut, en millään muotoa."

Ja todistaaksensa, ettei hän ensinkään ollut suuttunut, saattoi hän ulos portaille asti Aladár'ia, joka ei vielä sielläkään saanut tukahutetuksi iloisuuttansa siitä, että tohtoria oli asetettu lypsintuolille istumaan. Kaikki muut, mitä tämä oli lausunut, oli hän jo aikaa sitten unhottanut.

XI.

Eräs köyhä rouva.

— "Isä kulta, minun on sentään kovin vaivaloista näin yksinäni talossa olla."

Näin puhui muutamana päivänä Ankerschmidt'in tytär suuttuneelle isällensä.

— "Mitä sinä tarkoitat?"

— "Minulla pitäisi olla jotakin rouvan-tapaista seurassani, jonka kanssa minun sopisi jakaa talonaskareet ja järkevistä asioista puhua."

— "Sinä olet oikeassa. Joku seura-nainen."

— "Niin. Joku hiljainen, ymmärtäväinen nainen, jolle jo on tullut järki päähän."

— "No, semmoista rouvaa tahtoisin minäkin löytää. Mutta mistä sen saamme?"

— "Minä koetan tiedustella."

— "Tiedustella? No, hanki siis joku."

Parin päivän perästä otti Erzsike taas tästä asiasta puhuaksensa.

— "Isä kulta, minä olen jo löytänyt tuommoisen meille soveliaan rouvan."

— "Olet jo löytänyt? Mistä?"

— "Muuan ystäväni, jonka Wien'issä tunsin, on ehdoittanut minulle erästä sangen hyvää naista."

— "Hyvää? Minua kummastuttaa, ettei sitä Wien'issä pidetty."

— "Onneton vaimo, köyhä; meni naimisiin vastoin isänsä tahtoa, joka sen jälkeen hylkäsi hänet."

— "Sen — uskon."

— "Mutta hänen miehensä oli heittiö, joka vaan sentähden otti hänet, että luuli saavansa paljon rahaa hänen kanssansa."

— "Niinhän aina käy. Onko siinä mitään uutta? Että kaikki vaimot vasta sitte tämän tietävät, kuin se jo on tapahtunut?"

— "Hänen miehensä rupesi sitte käymään oikeutta isää vastaan vaimonsa myötäjäisistä, mutta oikeudessa tuli ilmi, että isällä oli valta olla hänelle mitään antamatta, ja hän kadotti asiansa."

— "Sen uskon! Muuallakin on ihmisillä vielä järkeä. Tätä eivät nuoret kavalierit ota uskoaksensa. He luulevat, että heti kuin joku on vanha ihminen, on siltä jo järki sääreen lentänyt."

— "Tuo ilkeä, paha mies alkoi sitte vimmastuneena kiusata puolisoansa, löi häntä, pieksi häntä."

— "No, mutta älä nyt sentähden itkuun purskahda! Eihän tuo sinua lyönyt."

— "Mutta semmoista kataluutta: kun lyö vaimoansa!"

— "Se on totta. Mutta jos sinä rupeet kaikkia lyötyjä vaimoja itkemään, täytyy sinun nousta aikaisemmin ylös, sillä muuten ei aika siihen riitä."

— "Niin, mutta siinä ei vielä ollut kyllin, että hän löi häntä: sitä rouva vielä olisi kärsinyt, mutta kerta kun hän päihtyneenä tuli kotia…"

— "Se vielä lisäksi?"

— "Niin, ravintolasta, jossa hän oli pelannut pois rouvansa viimeisen koristeen, silloin pyysi hän häneltä sitä sormusta, jonka hän oli äidiltään saanut, ja kun rouva ei tahtonut sitä hänelle antaa, heitti hän hänet ulos ovesta kadulle, ja rouva parka sai maata siinä kynnyksellä aamuun asti."

— "Ohoh, se hirtehinen!"

— "Niinpä juuri! Rouvalla ei sen jälkeen ollut mihin mennä. Tuttaviensa luokse hän ei kehdannut kääntyä; isänsä huoneesen ei hän uskaltanut palata; hän oli pakoitettu palvelukseen rupeemaan."

— "Näetkös, se on kevytmielisyyden palkka."

— "Wien'in ystäväni ehdoittaa hartaasti seura-naiseksi meille tätä köyhää vaimoa, jota sallimus niin on kukistanut, ja joka varmaankin on oleva sangen kiitollinen, jos hän voi päästä niin rauhalliseen perheesen kuin meidän."

— "Kyllä, mutta eikö hän ole pahanluontoinen vaimo?"

— "Oi, kaikkein lempein maailmassa, itse kärsivällisyys."

— "Sinä uskallat siitäkin takaukseen mennä? Mistä sen tiedät?"

— "No, minä päätän, että hänen täytyy olla semmoinen, sittekuin hän on jaksanut ääneti kärsiä niin paljon loukkauksia."

— "Hja, se on ihan toista, sitä sinä et ymmärrä. Sekin, joka antaa miehensä lyödä itseään, saattaa olla todellinen harpyia."

— "No, sitä hän ei ole, eipä suinkaan. Sinä suostut siis siihen, että otamme hänet tänne?"

— "Olkoon menneeksi, minä en sillä väliä pidä. Mutta saat nähdä, että vaikkapa häntä maitoon, voihin kastaisit, hän kuitenkin juoksee takaisin miehensä luokse."

— "Sinä et niinmuodoin pane vastaan? Saanko kirjoittaa tohtori Grisák'ille, että hän lähettäköön hänelle matkarahoja?"

— "Saat, saat."

— "Sinä et kysy vaimon syntyperää?"

— "Mitä minä siitä huolisin, mikä hänen syntyperänsä on! Kun vaan hänen vanhempansa olivat kunniallisia ihmisiä."

— "Oi, he olivat sangen kunniallisia ihmisiä. Hänen äitinsä on jo ollut kauan kuollut, mutta hänen isänsä on varsin kelpo, rakastettava ihminen."

— "Niinkö luulet? Vaikka hän hylkäsi hänet?"

— "Voihan hän vielä antaa hänelle anteeksi."

— "Jos minä olisin hänen sijassansa, minä tuskin sitä uskoisin."

— "Sinä sallit siis, että otamme hänet tänne. Kiitoksia, tuhansia kiitoksia!"

Erzsike suuteli niin monta kertaa isänsä kättä, että tämä lopulta oli pakoitettu uskomaan, että tuo köyhä rouva täysin määrin ansaitsee sitä luottamusta, jolla tyttö niin hartaasti koettaa häntä miellyttää.

Muutaman päivän kuluttua sai Erzsike kirjeen Pest'istä.

Kun hän oli lukenut sen kamarissaan, kului paljon aikaa, ennenkuin hän uskalsi mennä isänsä luokse, jottei tämä hänen silmistänsä huomaisi, että hän oli itkenyt. Muutaman kerran yritti hän jo menemään, mutta hänen täytyi kuitenkin palata takaisin ja uudestaan itkeä kuuro, sillä, hän ei voinut sitä tukehuttaa.

Mutta kun hän vihdoin tuli isänsä eteen, osasi hän kuitenkin siinä määrässä salata mieli-alaansa, että vanha herra kysyi häneltä:

— "No, minkätähden olet noin hyvällä mielellä?"

— "Tuo eräs köyhä rouva."

— "Ja mitä on tuon köyhän rouvan tapahtunut?"

— "Hän on jo saapunut Pest'iin."

— "Terve tulleeksi. Lähetetään vaunut häntä vastaan."

— "Umpivaunut, eikö niin?"

— "Miksikä juuri umpivaunut? Sopiihan hänen kaleseillakin tulla."

— "No, mutta salli nyt, että umpivaunut lähetetään."

Erzsike silitteli niin kauniisti isänsä kasvoja, joihin jo oli kasvanut uutta partaa tuuman paksulta, että hänen täytyi käsittää, kuinka se olisi vastoin kaikkea kohteliaisuutta ja vanhaa tapaa, jos ei uutta seura-naista umpivaunuissa tuotettaisi. Olkoon siis sekin menneeksi Tarvitaanko vielä mitään?

— "Kyllä tarvitaan. Mutta älä rypistä tuolla tavoin kulmakarvojasi. Ystäväni kirjoittaa, ettei tuolla köyhällä olennolla ole edes kunnollisia vaatteita, joissa voisi eteemme ilmestyä."

— "Tuhat tulimmaista! Tuo on siis vähällä vaivalla matkustanut. Minun tulisi kai lähettää hänelle rahaakin, eikö niin?"

— "Ei; miksikä? Minä olen ajatellut, että kun täällä meillä on niin paljon vaatteita, joita Hermine jätti jälkeensä, me lähettäisimme hänelle niistä; minä en niitä kumminkaan käytä ja täällä ne vaan pahentuvat."

— "Mutta, kultaseni, sinä et tiedä, mimmoinen tuo kunnon nainen on vartaloltaan; entäs jos hän olisi lihava persona?"

— "Oi, ei suinkaan."

— "Mistä sen tiedät?"

— "Joka on niin paljon kärsinyt, se ei suinkaan ole lihava; hän on varmaankin hyvin laiha."

— "Mutta jos hän olisi lyhytläntä; tiedäthän, että Hermine oli pitkä."

— "Sen hän tietää auttaa. Se on naisten asia, sitä et sinä ymmärrä, isä kulta."

— "Minä en sillä väliä pidä; lähetä hänelle mitä tahdot."

Erzsike ei nyt odottanut pitempiä puheita; hän juoksi pois, haki esiin koffertin ja hatturasian, latoi niihin kaikki, mitä täydelliseen naispukuun tarvitaan, Herminen vaatevarastosta, pienimpään kapineesen asti, joitten välttämätön yhteys on vaan naissydämen tietämä salaisuus. Sitte käski hän valjastaa hevoset, selitti kuskille kauan jotain ja antoi hänelle vihdoin lasin viiniäkin, jotta hän selvemmin tehtävänsä käsittäisi. Ja tänä päivänä oli hän sitte myöhään iltaan asti erinomaisen hyvällä mielellä; milloin hän ei itkenyt, nauroi hän aina.

Ankerschmidt meni koko päiväksi metsästämään; alkoi näet kurpan-pyynnin aika. Hänen jahtimiehensä oli ennustanut, että tänä keväänä tulisi sangen runsaasti kurppia, sillä vuosi oli märkä.

Aivan myöhään illalla tuli hän jahdista kotia; hänellä olikin ollut voitto, koko viisi kappaletta koristi hänen jahtilaukkunsa silmuksia.

Erzsiken täytyi saada tietää jokaisen yksityisen kurpan surmasta, ja tyttö kuultelikin tätä kertomusta suurella tarkkuudella, silmiänsä isän hehkuvista kasvoista pois kääntämättä, ikäänkuin hän asian paraimmin ymmärtäisi.

— "Minä ammuin vielä kuudettakin, mutta se peijakas haavoittui vaan, ja kun yritin sitä ylös ottamaan, puikahti se pensastoon, josta en enää voinut sitä löytää, vaikka etsin sitä kuun laskuun asti. No, huomenna minä sen löydän."

— "Aiotko mennä huomennakin pois?"

— "Varhain aamulla, sinun vielä nukkuessasi."

— "Mutta päivälliseksi tulet kotia?"

— "Päivällisen kannan laukussani."

— "Ja tuletko taas näin myöhään illalla kotia?"

— "Vähäistä myöhemmin vielä, sillä kuu laskee myöhemmin."

— "Oi, älä jää niin kauaksi pois!"

— "Mutta, rakas lintuseni, silloin juuri kurpat ovat liikkeellä."

— "Kyllä; mutta sill'aikaa tulee tuo köyhä rouva."

— "Tuo 'eräs köyhä rouva.' Tuhat tulimmaista! Tuon köyhän rouvan minä kohtaan täällä ylihuomennakin, vieläpä kuukauden päästäkin, mutta kurpat lähtevät tiehensä, sillä ne ovat muuttolintuja, Pidäthän sinä itsekin kurpanpaistista? Jo pienenä lapsena sanoit joka kerta, kuin näit pyssyn olallani: isä, ammuppa kurppia!"

— "Tiedätkö mitä? Mitä olet minulle aikonut, se jätä illaksi, ja kun sitte tulee minun osani vuoro, älä ammu sitä, vaan jätä se sinne ja tule kotia."

— "No, semmoisella seremonialla ei ole vielä yhtään ruhtinatarta odotettu, kuin tätä sinun erästä köyhää rouvaasi. No hyvä, minä tulen kotia kello yhdeksän."

— "Oi, ei, ei; sinun täytyy tulla kotia kello seitsemän."

— "Pyhän Hubert'in kautta sen sanon! minä en tule kotia aikaisemmin kuin puoli yhdeksän."

— "No, tuon pienen puolen tunnin saatat vielä tinkiä pois."

— "Mutta kun jo annoin sanani Pyhälle Hubert'ille."

— "Kuka tietää, kuuliko hän sen. Paitsi sitä saatat sen ylihuomenna täyttää."

— "No, olkoon menneeksi, minä tulen siis kotia kello kahdeksan. Jos sattuisin pari minutia kauemmin viipymään, älköön siitä mitään soimausta tulko. Saakeli soikoon! Kuinka paljon minun on kärsiminen yhden köyhän rouvan tähden, jota en koskaan eläissäni ole nähnyt."

— "No, näetkös, kuinka hyvä isä sinä olet?"

Näin pakoitettuna tyttärensä kiitosta ansaitsemaan, koetti ritari Ankerschmidt sillä tavoin hankkia itselleen vahingonkorvausta, että hän seuraavana aamuna lähti tuntia aikaisemmin metsästysretkelle. Mutta Pyhä Hubert kosti Ankerschmidt'ille sen, että tämä oli sallinut tinkiä pois osan hänelle annetusta lupauksesta, sillä aamupäivällä ei hän saanut ammuttaviinsa enempää kuin kaksi kurppaa ja näistäkin hän kiukuissaan ampui toisen niin mäsäksi, ettei maksanut vaivaa sitä maasta nostaa; iltapäivällä sen sijaan kello viiden aikaan lähetti pyhimys hänelle semmoisen raju-ilman, jota ei vielä rohkeinkaan kalenterin-tekijä ole uskaltanut niin aikaiseksi keväällä ennustaa. Että hän kuitenkin kastumatta pääsi kotia, siitä sai hän yksistään kiittää niitä kotia päin kulkevia rattaita, jotka hän tiellä tapasi. Muutoin ei hän paljon olisi pitänyt ilmalla väliä; hänen jäsenensä eivät olleet sokerista ja olivat kyllä usein olleet suomärät.

Sade odotti kuitenkin siksi, että hän oli päässyt sisään portistaan, jolloin se äkisti rupesi saavittain valamaan vesijoukkojansa, ukkosenjyrinällä ja tulenleimauksilla.

Erzsike juoksi häntä vastaan huolestuneilla kasvoilla.

— "No, sinä paha tyttö," soimasi ritari vihastuneena; "sinä olet kai rukoillut velhoja niskoilleni. Tunnusta pois, pikku noita, että olet rukoillut tätä rajuilmaa minua kotia ajamaan."

— "Oi, en suinkaan", vastasi tyttö vapisten. "Sitä en suinkaan ole rukoillut, en tosiaankaan. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Hän on matkalla; kuinka hänen käy tässä hirveässä myrskyssä?"

— "Hän? Kuka 'hän'?"

— "Voi, tuo köyhä rouva."

— "Tuo 'eräs köyhä rouva?' Tuli ja leimaus! Tämä ei ensinkään ajattele sitä, tuleeko hänen isänsä märäksi kuin metsähiiri, vaan että tuo 'köyhä rouva' ei pelästyksestä sairastuisi umpivaunuissa. — Hiiden pönkkä!"

Suuttunut metsästäjä syöksi vimmastuneena kamariinsa, johon jokainen myöntänee hänellä olleen täyden syyn, jos ajattelee, mikä ääretön onnettomuus se on elämässä, kun ihminen ihan samasta paikasta, josta hän eilen ampui kuusi kurppaa, tänäpänä saa vaan kaksi ja näistäkin toisen niin rikki ammuttuna, että siitä kohta tuli metsästäjän-hachée; silloin vielä lisäksi raju-ilma ajaa hänet kotia ja täällä hänen oma lapsensa ei tahdo ensinkään isänsä onnettomuutta sääliä. Niin sydämetön on maailma metsästäjien kärsimysten suhteen! Kamarissaan käveli hän äristen edes takaisin, perin vihastuneena onnettomuutensa välillisiin ja välittömiin syihin: pyssyynsä, joka ei tarpeeksi hajota hauleja; tuuleen, joka karkottaa pois otuksen; Hubert'iin, joka on noin kostonhimoinen; sateesen, jota ei mihinkään tarvita, ja tuohon erääsen köyhään rouvaan, jonka tatari nyt taloon tuopi. Tämä on kaunis pikku alku!

Raju-ilmaa kesti yhä vielä, kun hän akkunasta huomasi kotia palaavat vaununsa. "No, köyhä rouva on nyt täällä, mutta hevos parkani! Hänelle ei ole voinut mitään pahaa tapahtua, mutta hevoseni on varmaankin tuo kuski hylky kuolijaksi ajanut. Jos otan häntä tutkistellakseni, vastaa hän tietysti: ei, hän on ajanut käyden aina tänne asti. Lisäksi hän nyt ei tässä sateessa voi kävellyttää hevosia."

Ankerschmidt heittäysi vihdoin kiukuissaan pitkäkseen sohvalle ja yritti olemaan stoalaisena: hän ei pidä milläkään väliä; maailmaa ei kuitenkaan voi paremmaksi tehdä.

Yht'äkkiä kuulee hän, että joku hiljaan avaa ovea. Se lienee Erzsike. Tietty, että se oli hän.

Pelon-alaisena pisti hän pienen käheräisen päänsä sisään puoleksi avatusta ovesta ja etsi silmillään isäänsä.

— "Oletko suuttunut?" kysyi hän lapsellisesti itkevällä äänellä.

— "Olen!" vastasi muristen ritari.

— "Älä ole suuttunut," sanoi lempeästi viihdyttäen tyttö, astui isänsä luokse ja yritti kääntämään asiaa leikilliseksi hyväilyksi, tavotellen isän kättä.

— "Väisty pois!" huusi tuimasti Ankerschmidt, vetäen äkisti kätensä pois, jonka jälkeen tyttö heti vaipui hänen rintaansa vastaan ja, peittäen kasvojansa, alkoi niin katkerasti itkeä, että isä pelästyneenä hypähti ylös: "No, mikä nyt? Minkätähden itket noin kovin? Onko kukaan eläissään nähnyt noin ohutta poslinia, joka heti särkyy, jos vähän kovasti huudan? Olenko minä sinua loukannut? Millä olen sinua loukannut? No, älä itke! Enhän minä enään ole suuttunut. Vielä tuon järjettömän lapsen sydän pakahtuu itkusta. No, sanoinhan jo, etten enään ole suuttunut; minä en ole ollutkaan suuttunut, laskin vaan leikkiä. Nouse nyt ylös. Istu tähän viereeni. Täytyykö olla noin arkatunteinen? Eikö enää saa laskea leikkiäkään kanssasi? Kaikki on hyvin, suutele minua nyt kauniisti, äläkä enään itke".

Erzsike käsitti puheen ja kääri kätensä isän kaulan ympäri, sitte suuteli hän häntä, mutta itkusta ei käynyt niin helposti herkeäminen; siihen tarvittiin aikaa.

Lopuksi täytyi Ankerschmidt'in tuoda esiin leikillisiä, naurua herättäviä lauseita, saattaaksensa Erzsikeä takaisin tavalliseen elämäänsä, ja sillä tavoin rupesi vähitellen hymy puhkeemaan esiin viimeisten kyynel-pisarain lävitse, niinkuin taivaankaari pilvistä.

— "No, sanoppas nyt, mitä tahdoit lausua."

— "Hän on jo täällä. — Hän on saapunut tänne."

— "Tuo eräs köyhä rouva? No, kiitos kaikkivaltiaan, että hän nyt kerta on täällä, jottei häntä enää tarvitse odottaa! Nyt ei häntä siis enää mikään vaivaa?"

— "Voi, paljon!" huokasi tyttö. "Köyhä rouva on kovin kipeä."

— "Hänen täytyy siis laskea levolle. Hänelle täytyy keittää teetä; hän on varmaan vilustunut matkalla."

— "Ethän sinä suutu?"

— "Mitähän enää suuttuisin?"

— "Teethän, mitä sinulta pyydän? Ainoastaan yhtä."

— "No niin; mitähän nyt pyydät?"

— "Tuo köyhä rouva tahtoisi nähdä sinut, ennenkuin häntä nukkumaan lasketaan."

— "Onko hän utelias minuun? Hänen uteliaisuutensa on siis suurempi, kuin hänen päänkivistyksensä; se on hyvä merkki. Minun on siis toinen takki ylleni pukeminen, eikö niin?"

— "Oi, ei, noinkin on hyvä; vielä parempikin."

— "Näinkin on hyvä? Se niinmuodoin ei ole mikään turhia vaativa dami? Minun tulee siis mennä ja toivottaa hänelle hyvää iltaa? Enkö minä häiritse häntä?"

— "Etpä suinkaan; tule nyt vaan sinne."

— "No, jos se on välttämättömän tarpeellista hänen parantumiseensa, että hän minut näkee, olkoon menneeksi."

Ankerschmidt päätti nousta sohvalta. Erzsike kääri molemmat kätensä hänen käsivartensa ympäri ja vei hänet sillä tavoin siihen asunnon-osaan, jossa hänen oma kamarinsa oli.

Ensimmäisessä kamarissa, Herminen entisessä asunnossa, seisoi vielä valkoisella esiripulla varustettu vuode, siitä asti koskematta.

Tälle vuoteelle vei nyt nuorempi tytär ritari Ankerschmidt'in.

Erzsike veti valkoisen esiripun toisen puoliskon syrjään, ja siinä näki ritari Ankerschmidt valkoisilla tyynyillä sairaana, tunnotonna, silmät sisään vajonneina, kasvot vahankeltaisina, huulet tulisesti hengittäen, tuon "erään köyhän rouvan" — oman rakkaan tyttärensä — onnettoman Herminen…

… — "Kuski! valjasta vaunut uudestaan ja riennä takaisin kaupunkiin lääkäriä noutamaan!"

Näin kaikui Ankerschmidt'in ääni porstuan portailta.

— "Noilla väsyneillä hevosilla?"

— "Niin. Noilla väsyneillä hevosilla!"

— "Tässä raju-ilmassa?"

— "Niin. Tässä raju-ilmassa!"

Ankerschmidt'in talossa ovat yöt sangen pitkät tämän päivän perästä. Talossa on sairas; semmoinen sairas, joka ei nuku öisin.

Ritari Ankerschmidt ja hänen nuorempi tyttärensä istuvat vuorotellen sairaan vuoteen vieressä, välisti myöskin yhdessä, likistäen toinen toisensa kättä, ja valvovat hänen tähtensä.

Sairas näkee aina unta siitä, että hän nyt on morsian. Hän puhuu kuiskaillen salaisesta ihastuksestansa, armaastansa, jota hän rakastaa, jota hän jumaloitsee. Hän kertoo, kummoinen hänen morsiuspukunsa on oleva, kummoinen seppele: myrtistä ja valkoisista ruusuista. Hän puhuu häävieraista, jotka saattavat häntä alttarille ja siellä seisovat hänen ympärillänsä; pappi kysyy kauniisti: rakastatko häntä? rakastan. Hän kertoo, kuinka kaunis ylkämiehen pieni talo on, johon hän viepi morsiamensa; sen ympärillä on vähäinen puutarha, pihalla kyyhkysiä, akkunassa talvi-vehreää, sisällä laulavat iloiset palkolliset. Ja lopuksi palaa hän aina takaisin häneen itseen, joka on niin uljas, niin rakastettava, milloin onnellinen, milloin onneton, milloin sankari, milloin vainottu. Mutta hän on kaikkialla lemmikkinsä kanssa, tuntee hänen tunteitansa, elää hänen elämäänsä. Tämä ei saata mennä mihinkään, jossa hän ei näkisi häntä, tämä ei voi ilmestyä niin, ettei hän häntä syleilisi; vasta kun he ovat yhdessä, poistuu tyhjyys maailmasta.

Ja tätä kestää yöstä yöhön.

Unentietäjät arvelevat, että se tyttö, joka unissaan on nähnyt itsensä kuolleena ruumiinarkussa, ennen pitkää tulee morsiameksi; mutta se, joka uneksii olevansa morsiamena, mitä he siitä sanovat?

Ja kun hän sitte heräsi, kuinka hän kauhistuu siitä, mistä on nähnyt unta; kuinka hän haaveksivalla hirmulla kertoo sisarellensa, mitä hirveitä unia hänellä on ollut! Taas oli hän nähnyt hänet, rakastanut häntä!

Hän rakastaa unessaan sitä, jota hän hereillä ollessaan vihaa; hänen sielunsa käypi hänen perässään, etsii häntä, on onnellinen sen kautta, jota hän valveilla kauhistuu, jota hän pelkää ajattelemasta.

Yksi ajatus häntä erittäin vaivaa. Kun hän jo tuon ihmisen kiusaamisesta oli ruumiillisesti ja hengellisesti sortunut, näytti tämä hänelle lakikirjan, jossa oli monta pykälää, ja osotti sormellaan yhtä niistä: "Katso, jos sinä jättäisit minut ja palaisit takaisin isäsi luokse, pakoitan minä tämän lain voimalla sinua tulemaan takaisin herrasi kynnykselle. Sillä jos minä en tahdo sitä, et sinä ikinä voi minua jättää; jos minä sanon tuomarille, että rakastan sinua, antaa hän sinut takaisin valtaani, sillä siinä ei ole kyllä, että sinä sanot: minä vihaan häntä!"

Tämä uhkaus vainoo häntä koko päivän, niin kauan kuin hän on hereillä: tästä puhui hän sata kertaa isällensä, sisarellensa, eikä usko heitä, kun he vakuuttavat, ettei semmoista lakia ole missään maailmassa: oi, hän näki sen, luki sen! ei ole mahdollista siitä päästä.

Ja kun hänen sitte taas täytyy mennä maata, kuinka hän pelkää noita tarjontelevia unen-näköjä!

— "Herätä minä usein", pyytää hän sisartansa, "älä anna minun raskaasti nukkua; kun näet, että olen levoton, puhuttele minua, siitä minä toinnun; jos puhun unissani, pudista minua, älä salli minun nähdä unta. Voi se on kauheata, kun aina täytyy nähdä unta!"

Lääkäri, joka usein tuli tänne kaupungista, sanoi, että yhä enenevä hermotauti oli hänet vallannut, jota vaan suotuisa mieli-alan vaihtelu voisi poistaa.

Parasta olisi, jos hän laillisesti tulisi miehestään eroitetuksi ja sitte etsisi huvitusta maailmassa.

Ankerschmidt'illakin oli sama mieli, ja hän päätti neuvotella tohtori Grisák'in kanssa laillisesta avioliiton erosta.

Eräänä erinomaisen kauniina kevätpäivänä oli Hermine jo niin paljon toipunut, että hänen sallittiin tunniksi mennä alas puutarhaan ja Erzsiken taluttamana kävellä vihannalla nurmella.

— "Tämä päivänpaiste, tämä viheriä ruoho parantaisi minut", sanoi Hermine, sisarensa olkapäätä vastaan nojaten, "jos ei vaan tuota yhtä ajatustani olisi."

— "Kyllä se katoo."

— "Tuskin se katoo, ja kun se tulee minuun, silloin kellastuu mielestäni ruoho ja minun on vilu auringon paisteessa."

— "Katsos, kuinka orvonkukat aukenevat", lausui Erzsike, sisarensa aatteille toista suuntaa antaaksensa, kumartui ruohikkoon, poimi siitä muutamia noita kevään siivoja lapsukaisia ja tarjosi niitä Herminelle. "Kuinka suloinen lemu niillä on!"

Hermine haisteli tarjotuita orvonkukkia ja heitti ne inholla pois luotansa.

— "Hyi! Ne haisevat aivan semmoiselta, kuin nuot sikarit, joita hän poltti."

Erzsike hämmästyi tästä suuresti. Näitä armaita orvonkukkasia ei kukaan vielä ollut tuolla tavoin loukannut. Hän ei uskaltanut enää poimia niitä.

Hän istui Herminen kanssa jollekulle puutarhan-penkille. Hermine jatkoi ahdistustaan:

— "Olisi kuitenkin parempi, jos en tulisi terveeksi. Nyt kun olen sairaana, ei kukaan säälistä soimaa minua; mutta jos minua ei mikään vaivaisi, juohtuisi isäni mieleen, mitä olen häntä vastaan rikkonut."

— "Hän on sen sinulle jo aikaa sitten anteeksi antanut."

— "Minä tiedän, että sinä et saanut lepoa ennen, kuin hän oli sanonut sinulle, ettei hän enään ole suuttunut minuun; mutta hän ei ole saattanut sitä unhottaa, yhtä vähän kuin minä koskaan olen saattanut sitä itselleni anteeksi antaa."

— "Katsos, tuolla hän juuri tulee luoksemme; sinä näet, kuinka hän nytkin hymyilee sinulle."

Ankerschmidt tulikin silloin heitä kohti, eräästä käytävän käänteestä.

— "Minä en näe, että hän hymyilisi; minä näen, että hän on suuttunut."

— "Sentähden näet niin, että aurinko paistaa häntä silmiin."

Mutta Hermine oli tällä kertaa oikeassa; Ankerschmidt'in katsanto oli todellakin sangen synkkä.

Erzsikekin huomasi sen, mutta hän ei tahtonut sitä.

— "Tule tänne vaan, isä", huusi hän heleällä, iloisella leikillisyydellä; "me kinailemme tässä Herminen kanssa; hän väittää, että sinä olet suuttunut, minä taas, että sinä hymyilet."

— "Vai niin? Tietysti minä hymyilen", sanoi Ankerschmidt, heidän luoksensa astuen, ja oli hyvällä mielellä olevinansa.

— "Mutta hän alkoi nyt vasta", kuiskasi Hermine Erzsiken korvaan. Hän ei ollut vielä uskaltanut suoraan puhutella isäänsä, siitä asti kuin oli kotia tullut.

Ankerschmidt kuuli tämän kuiskauksen ja kiiruhti häntä rauhoittamaan.

— "Niin, minä olin vähän huonolla mielellä, sillä sain juuri tiedon eräästä oikeudenasiasta, jonka tähden minun täytyy lähteä Pest'iin, ja minua pahoitti, kun minun on teidät tänne jättäminen."

— "Näetkös, että minä olin oikeassa", kuiskasi Hermine. "Ruohokin on keltaista, kun sitä katselen."

— "Älä sure, tyttäreni; sill'aikaa kuin minä olen Pest'issä, pyydän lääkäriä jäämään tänne."

Hermine sanoi taas kuiskaten Erzsikelle:

— "Pyydä kauniisti isäämme, ettei hän lähetä lääkäriä tänne. Minä olen mielelläni sairaana."

— "Minkätähden, lapseni?" kysyi huolestuneena Ankerschmidt ja silitti Herminen otsaa. "Minkätähden sen sanot?"

Hermine lähetti taas vastauksen vaan sisarellensa.

— "Sentähden, että niin kauan kuin olen sairaana, isäni ei ole vihastunut minuun."

— "Oi, rakas lapseni", sanoi Ankerschmidt, syleillen kadonnutta lastansa, "mitä sinua isäsi viha kauhistuttaa? Isän viha on mesi ja balsami sallimuksen vihaan verrattuna, ja sinä olet pikemmin kokenut jälkimmäistä kuin edellistä."

Hermine katsoi liikutettuna isänsä silmiin ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä.

— "Totta, totta", hengähteli hän hiljaa ja painoi sitte päänsä alas; — "ja kuinka myöhään me sen opimme!"

— "Mutta, lapsukaiseni, minun täytyy kohta matkalle lähteä, sillä tämä asia on sangen tärkeä."

— "Oi, isä kulta!" lausui siihen Erzsike; "mihinkä sinä näin illan suussa lähtisit? Me emme laske sinua."

— "Tulimmaista, tekö ette tottelisi minua! Huomenna aamulla minun täytyy olla Pest'issä, maksakoon mitä tahansa."

— "Yöllä on matka paha."

— "Ei suinkaan paha. Entäs posti? Se kulkee koko yön. Tämä ei ole ensimmäinen matkani yöllä."

— "Mutta minkätähden riennät noin?"

— "Minkätähden, minkätähden? Mitä sinä sitä ymmärtäisit, jospa sen tietäisitkin? Latinaksi sanotaan: 'periculum in mora.' Katsos, vaunutkin ajavat jo esiin. Menkää nyt kamariinne. Pidä vaaria Herminestä, ettei hän mene ulos, jos ilma on ruma."

— "Mutta sinun matkavaatteesi ja muut?"

— "Ei tarvita mitään, kaikki on jo säälitty", kiiruhti Ankerschmidt puhetta pikaisesti päättämään, ja suudeltuaan molempia tyttäriänsä, hyppäsi hän avattuihin vaunuihin, joitten eteen neljä varsaa oli valjastettu, sekä lähti suurella kiiruulla pois.

Hermine seisoi porstuan portailla eikä liikahtanut paikaltaan, niin kauan kuin vielä saattoi kaukaa nähdä sitä pölypilveä, jota poistuvat vaunut perästänsä tuoksuttivat.

* * * * *

Ankerschmidt riensi niin pölyisenä, kuin hän oli vaunuista noussut, ylös tohtori Grisák'in luokse.

— "Oletteko saanut kirjeeni?" kysyi lakitieteen tohtori.

— "Se toi minut tänne."

— "Ymmärsikö teidän kunnianne sen sisällystä?"

— "Täydellisesti. Tuo ihminen tahtoo siis käydä oikeutta, pakoittaaksensa pois lähtenyttä puolisoansa kotia palamaan."

— "Yhteiskunnallinen oikeudenkäynti-järjestys, Itävallan lakikirja…"

— "Minä en kysynyt, mitä ne sisältävät. Mitä tarkoittaa tämä ihminen sillä?"

— "Saanko puhua suoraan?"

— "Sitä hartaasti pyydän."

— "Minä tunnustan siis suoraan, etten minä tässä yrityksessä näe muuta, kuin että herra Straff tahtoo kiristää rahaa teidän kunnialtanne."

— "Minua ilahuttaa suuresti, että teillä on se ajatus."

— "Straff on komissi-frateri (heittiö); sitä ei ole kieltämistä. Teidän kunnianne on sangen kelpo mies. Straff on yhtä vakuutettu edellisestä kuin jälkimmäisestä, ja siihen perustaa hän koko laskunsa. Teidän kunnianne kädessä ei ole mitään semmoista todistusta, joka lain edessä saattaisi olla perusteena siihen, että vaimo pääsisi erilleen miehestään. Ilman semmoista — muistakaa, kuinka kovin siveelliset hallituksemme mielipiteet ovat — ei vaimo saa elää miehestään erinänsä. Avion-eron asioissa pitää molempien riitapuolten tuomio-istuimen edessä tunnustaa leppymätöntä vihaansa. Niin kauan kuin herra Straff sanoo, että hän rakastaa puolisoansa, emme voi hänen mitään."

— "Meidän täytyy niinmuodoin ostaa häneltä tuo sana, että hän 'vihaa' vaimoansa."

— "Täytyy — niin on tapa."

— "Varsin hyvä, mikä lienee hinta?"

— "Sitä en vielä ennakolta tiedä sanoa; mutta minä luulen, että meidän täytyy määrätä kymmenen-tuhatta florinia sovinnoksi."

— "Annetaan. Pankaa, herra tohtori, asia kohta toimeen. Niin pian kuin avion-eron juttu päätetään meidän eduksemme, saatte te minulta vaivanpalkkioksi niinikään kymmenen-tuhatta florinia, Ja nyt, antakaa minulle paperia ja kynä, jotta saisin kirjoittaa osoituksen Wien'in pankkiirilleni ja sitoumuskirjan teille. Tehkää hyvin, dikteratkaa, kuinka minun tulee se kirjoittaa!"

XII.

Mikä Archimedeen ruuviksi nimitetään?

Tohtori Grisák riensi tämän hänelle aivan edullisen ehdoituksen perästä heti ensimmäisellä pikajunalla Wien'iin. Straff'in asuntoon tultuansa, tapasi hän siellä vielä toisenkin vanhan tuttavan; herra Maxenpfutsch oli siellä.

Kun tohtori Grisák oli astunut esikamariin, huomasi hän jo kohta ensi silmäyksestä, millä kannalla täällä asiat olivat. Kaikkiin huonekaluihin oli näet ilman poikkeuksetta painettu eräs virallinen sinetti, joka osotti, että täällä oli käynyt velkojia.

Jo ulkopuolella ovea kuuli herra Grisák, että sisällä kaksi ihmistä piti suurta melua, päälliseksi vielä yhtä haavaa, ja ettei mikään leikinteko ollut riidan aineena; siitä hän sai sitä varmemman tiedon, kun hän avasi oven ja omin silmin näki, kuinka nuot molemmat hyvät tuttavat melusivat niin likellä toinen toistaan, kuin kumpikin olisi tarkoittanut, että vastustajan, maksoi mitä maksoi, täytyisi nenällään kuulla, mitä toinen hänelle sanoi.

— "Ah, hyvät herrat! Mistä te riitelette tuommoisella tieteellisellä kiivaudella?" kysyi leikillisesti tohtori Grisák toraavílta, jotka hänet nähtyänsä kovasti säpsähtivät. "Mikä epäilyksen-alainen thesis on? Enkö minä voisi olla avuksi sen suorittamisessa?"

Sill'aikaa kuin Maxenpfutsch, kokonaan hämilleen joutuneena, näytti etsiskelevän sanoja, jotka vastaisivat hänen kiukkuansa, pisti Straff, olkapäitään kohauttaen kätensä housujensa taskuihin ja vastasi leikillisesti:

— "No, me pidämme kunnioitetun ystäväni kanssa toisillemme esitelmiä vekseli-oikeudesta, eikä hän tahdo käsittää, että, vaikkapa hän aikaisemmin antoi panna huonekalut takavarikkoon, jos toinen myöhemmin tullut velkoja on todeksi näyttänyt, että nämät ovat olleet vaimoni huonekaluja, ja vekselissä myöskin on vaimoni nimi, tämä saa viedä ne pois. Sehän on ihan luonnollista."

— "Mutta piru vie", ärjäsi siihen Maxenpfutsch. "tämä ei ole mitään leikintekoa! Suvaitkaa katsoa, herra tohtori, tässä ovat vekselit, joista minä olen tuolle ihmiselle antanut kymmenen-tuhatta florinia."

— "No, no, ainoastaan viisituhatta; sillä hän kirjoitutti aina kahdenkertaisesti."

— "Minä en sano mitään! Vekselit puhuvat. Kymmenen kappaletta, kukin tuhannen florinin. Mitä arvoa minä voin panna noihin viheliäisiin huonekaluihin?'"

— "Sitähän minäkin sanon."

— "Mutta sillä tavoin olen minä häviöön joutunut mies."

— "No, enkö minä sitä ole?"

— "Mutta minä en voi ymmärtää tämän herran hyvää mieltä! Hän ottaa minulta lainaksi kaikki rahani; hän ei voi niitä takaisin maksaa ja siitä hän vielä nauraa!"

— "Minä pyydän", sanoi tohtori Grisák, "sallikaa minunkin saada suunvuoroa. Ehkä ei vielä kaikki ole hukassa. Paljonko herra Straff on velkaa herra Maxenpfutsch'ille?"

— "Uskokaa pois, tohtori, se oli ainoastaan viisituhatta florinia."

— "Mutta vaikkapa vaan niinkin paljon, mihin kummaan olette ne menettänyt?"

— "No, oikeuden-käyntiin appeani vastaan. — Siihenkin olette te minua saattanut, herra tohtori; ettekö voinut minulle sanoa, tarjoustani hylätessänne, ettette ota asiaa ajaaksenne sentähden, että testamentti on tuolle vanhalle narrille antanut oikeuden elämän ja kuoleman suhteen?"

— "No, mutta siihen ette ole saattanut kaikkia rahoja hukata."

— "Oi, heittäkää se sikseen! Te tiedätte varsin hyvin, että jos lakitieteen tohtoria vaan edes tervehtää kadulla, se jo maksaa rahaa. Jos joku joutuu konkurssitilaan, sanokoon vaan: 'minulla on ollut oikeuden-käynti', ja hän katsotaan aivan syyttömäksi. Sitte täytyi minun myöskin elää arvoni mukaan. Mitäpä Wien'issä muutama tuhat florinia on semmoiselle miehelle, joka on ottanut ylhäisen herran tyttären puolisokseen? Voinko minä siihen mitään, ettei tuo ylhäinen herra mitään antanut?"

— "No, mutta löimme vähän korttiakin, eikö totta?"

— "No, sitäkin. Kuka ei korttia lyö? Minä tahtoisin tuntea semmoisen ihmisen. Hyvä, ettei minua soimata vielä siitäkin, että olen polttanut sikaria."

— "Jospa ette vaan olisi polttanut minun sikareitani!" ärisi myrkyllisestä herra Maxenpfutsch, jota varsinkin se seikka suututti, että hänen velallisensa nytkin poltti cabanoja.

— "Minä pyydän, vähän hiljempaa menoa, hyvät herrat", sanoi lepyttäväisesti tohtori Grisák. "Sallikaa minun puhua. Entäs jos olisi mahdollista asiaa ystävällisesti sovittaa? Herra Maxenpfutsch olisi luullakseni varsin tyytyväinen, jos hän voisi saada takaisin nuot viisituhatta florinia ynnä laillisen koron kanssa."

— "Mitä sanotte lailliseksi koroksi?"

— "No — minä otaksun kymmenen prosenttia."

— "Vai niin! Ja mitä arvelette, herra tohtori?"

— "Se riippuu kokonansa kunnioitetusta ystävästäni, herra Straff'ista. Tehkää hyvin, herra ystäväni, kuunnelkaa minua. Hänen kunniansa herra Ankerschmidt on käskenyt minun ruveta käymään oikeutta teidän kanssanne hänen tyttärensä avion-erosta."

— "Mutta siitä ei tule mitään, sillä minä tahdon rouvan kotia."

— "Tahdotte kotia!" kiljaisi Maxenpfutsch, raivoissaan päätänsä pudistaen; "eihän teillä ole edes tuolia, jolle voisitte häntä istumaan panna."

— "Se saadaan, jos hän tulee takaisin."

— "Hän ei tule, hyvä herra", sanoi häijynkurisesti tohtori Grisák. "Ankerschmidt tarjoo teille siinä tapauksessa, ettette aseta mitään estettä avion-eroa vastaan, sangen kauniin summasen sovinnoksi."

— "Kuulkaa, kuulkaa!" kiihoitti tämän kuultuaan Maxenpfutsch Straff'ia.

Mutta Straff kysyi vaan ylenkatseellisesti:

— "Mikä tuo kaunis summanen on?"

— "Sitä ansaitsee sanoa summaksikin", vastasi tohtori Grisák, lyöden rintaansa ja takkinsa nappeja avaten. "Tässä on minulla osoitus pankkiin; suvaitkaa lukea: 'kymmenen-tuhatta florinia puhtaassa rahassa.'"

— "Kuulkaa, kuulkaa!" kehoitti Maxenpfutsch Straff'ia. "Kymmenen-tuhatta florinia. Ottakaa pois, ottakaa heti. Suostukaa, hyvä herra!"

Mutta Straff vastasi, kylmäverisesti ivaten:

— "Minun tulisi suostua, eikö niin? Ja sitte heti antaa pois teille koko nuot kymmenen-tuhatta florinia? Suudelkaa minua kumminkin 'a conto' tuommoisesta mielettömästä ajatuksesta."

— "Ei, ei, minulle tulee vaan minun viisituhatta florinia. Luovunpa vielä koroistakin, hyvä herra! Saatanko enempää tehdä?"

— "Oih, menkää te tiehenne, älkää pilatko asioitani!" sanoi Straff, työntäen luotaan velkojaansa. Sitten asettui hän, käsivarret ristissä, tohtori Grisák'in eteen ja lausui, vahvasti puhaltaen yhteen likistettyjen huuliensa välistä:

— "Herra tohtori! Tätä ehdoitusta minä olen odottanut. Minä tiesin varsin hyvin, että näin täytyi käydä. Mutta asia ei ole vielä kypsynyt. Minä en ole semmoinen narri, joka tämänpäiväisestä varpusesta annan pois huomispäivän kurjen. Ensinnä on tarpeellista, että koko tämä 'affäri' käy Ankerschmidt'ilaisille mitä ikävimmäksi, sillä minä olen varma siitä, että jos minulle tänään ehdoitellaan kymmenen-tuhatta florinia, jotta minusta päästäisiin, minulle kuukauden päästä tarjoomalla tarjotaan kaksikymmentä-tuhatta; siitä minä vakuutan teitä."

— "Mutta, hyvä herra!" huusivat yhtä haavaa Grisák ja Maxenpfutsch.

— "Ja nyt on kaikki keskustelu päättynyt; minun kanssani ei saata enempää puhua. Minä olen hasardipelaaja. Koko voitetun summan jätän minä rulettipöydälle: siinä on kymmenen-tuhatta florinia! Kaksinkertaisesti taikka ei mitään! Minä tahdon saada kaksikymmentä-tuhatta taikka rouvani kotia. Ja nyt, älkää riidelkö kanssani enää, sillä minä huolin kehoituksesta yhtä vähän kuin kipeä hevonen. 'Faites vos jeux, messieurs!'"

— "Minä pyydän, sananen vaan", rukoili vielä herra Maxenpfutsch ristityillä käsillä.

— "Ei mitään enempää. Puoti on kiinni."

— "Te olette inhoittava ihminen!"

— "Minä tiedän sen. Juuri siihen luotankin."

Herra Maxenpfutsch syöksi epätoivoissaan ulos huoneesta, mutta jäi seisomaan portaitten alapäähän, tiedustellaksensa tohtori Grisák'ilta, saattaisiko tuo hupsu ihminen toivoa, että Ankerschmidt vielä rupeisi tähänkin suureen uhraukseen hänen ilkeän-kaunisten silmäinsä tähden.

Mutta Straff pidätti vielä tohtori Grisák'ia yhtä sanaa varten.

— "Minä pyydän, tohtori, ymmärtäkäämme toisiamme. Te olette järkevä mies, minä myöskin. Nyt on meillä semmoinen tilaisuus käsissämme, jonka laiminlyöminen olisi tyhmyyttä. Ankerschmidt on varmaankin sitounut maksamaan teille kauniin vaivanpalkkion siinä tapauksessa, että saatatte laillisen avion-eron toimeen. Minä en jaarittele tyhjänperäisiä. Jos sovinto tehdään minun ehdoitukseni mukaan, sitoun minäkin puheen-alaisesta summasta antamaan teille palkkioksi kymmenen prosenttia. Kahdestakymmenestä-tuhannesta florinista siis kaksituhatta florinia. Ei sekään ole mikään halveksittava honorari niin lyhyestä romanista."

Tohtori Grisák näki, että hänellä oli edessään käytöllinen ihminen, joka ymmärtää ammattinsa; hän hymyili sentähden hänen ehdoitukseensa, ja kun he erosivat toisistaan, pudisti hän vielä Straff'in kättäkin, sanoen: "no, saamme nähdä."

Ulkona portailla tapasi väijyvä Maxenpfutsch herra tohtorin ja kuulusteli häneltä rajattomalla tiedonhalulla, olisiko mahdollista, että tuota vapaa-ehtoista lainaa noin tehtäisiin kahta suuremmaksi, johon tohtori Grisák, silmiänsä viekkaasti räpyttäen, vastasi, että heitettäköön asia vaan hänen huostaansa, kyllä kaikki hyvin päättyy.

— "Oi, jos vielä voisin saada minun viisituhatta floriniani takaisin teidän kautta, rakas herra tohtori, antaisin teille koko koron, uskokaa pois."

— "Viisisataa florinia? Onhan sekin rahaa."

Tohtori Grisák pani tämänkin tarjouksen kirjoihinsa.

Vielä samana päivänä lähti hän takaisin Pest'iin.

Ankerschmidt odotti häntä jo levottomasti. Justinianuksen mainio jälkeläinen kertoi, mitenkä oli käynyt, kuinka hän oli tavannut Straff'in, joka ei näytä olevan rahanpulassa, sillä Maxenpfutsch lainaa hänelle niin paljon kuin hän vaan haluaa. Sentähden pysyykin hän sangen kovakiskoisena, eikä tahdo ruveta keskustelemuksiin vähemmällä kuin kahdellakymmenellä-tuhannella florinilla.

Ankerschmidt ei räpähyttänyt edes silmiänsä näistä sanoista. Hän pyysi kirjoitusneuvoja ja kirjoitti vielä toisen kymmenen-tuhannen florinin osoituksen.

— "Tehkää hyvin, herra tohtori, antakaa hänelle, hän on pyytänyt."

Tohtori Grisák oli ihastunut tästä asiain loistavasta menosta ja palasi vielä yöjunalla Wien'iin. Ankerschmidt sanoi odottavansa Pest'issä siksi, kuin hän tulisi takaisin; älköön viipykö kauan, jos mahdollista. Tohtori Grisák oli nopeampi kuin Hermes jumala sanansaatossa. Suurella kiiruulla riensi hän Straff'ille päätöstä ilmoittamaan. Tietysti hän ei kertonut asiaa niin, kuin se oli tapahtunut.

— "No, hyvä herra", sanoi hän, Straff'in luokse sisään astuen, "tämä oli vaikea työ. Vanhus oli hurjistunut, niinkuin kettu; Fuchswild! niinkuin sanomme. Hän parjasi, olipa melkein lyödä minua."

Straff kuulteli tätä esitystä sangen kylmäkiskoisesti, kädet selän takana, nojaten itseään tuolin yläpuolta vastaan.

— "Minä saatan sanoa, että vaan työläästi sain häntä taipumaan", jatkoi tohtori, yhdelle laillisesti taka-varikkoon otetulle tuolille istuen.

— "Todellakin?"

— "Mutta lopuksi hän sentään myöntyi."

— "Vai niin."

— "Minä sanoin hänelle, että tässä kysytään hänen tyttärensä onnea; minä kerroin hänelle, kuinka hirveä ihminen te olette, kuinka kostonhimoinen, sanalla sanoen minä panettelin teitä armottomasti hänen edessään."

— "Kiitoksia!"

— "Teidän sopii tosiaankin kiittää, sillä siten sain minä sen aikaan, että vanhus hikoili ulos vielä nuot toisetkin kymmenen-tuhatta florinia. Tässä on minulla osoitus."

— "Hyvä."

— "No, mitä sanotte siihen?"

— "Ei mitään."

— "Ei mitään?" kysyi tohtori Grisák, laskien kämmenensä polvilleen, voidaksensa paremmin ihmetellä tätä ihmistä. "Te ette sano siihen mitään, että minä voitan teille hasardi-pelinne ja tuon siihen lasketut kymmenen-tuhatta florinia kaksinkertaisesti takaisin?"

Straff astui nyt tohtori Grisák'in luokse ja koska he olivat niinkuin tuttavat ainakin keskenänsä, laski hän molemmat kätensä tämän olkapäille, siinä kun hän istui tuolilla, ja puhui hänen nenänsä alle:

— "Minä sanon sen, tohtori, että missä oli kaksikymmentä-tuhatta florinia, siellä on kolmekymmentä-tuhattakin."

— "Mitä?" huusi kauhistuneena Grisák ja kavahti pystyyn tuoliltaan, niinkuin salaiset vieterit olisivat hänet ylös viskanneet.

— "Siellä on kolmekymmentä-tuhattakin", kertoi kylmäverisesti seikkailija.

— "Oletteko mieletön?"

— "Enpä suinkaan; päinvastoin olen sangen järkevä. Mitä ajattelette, tohtori? Jos mikä 'affäri' on hyvin 'courant', kuka sitä silloin tahtoisi lopettaa? Kuka panisi sulun kiinni, kun kultavirta paraiten juoksee?"

— "Mutta, hyvä herra!" huusi tohtori Grisák, kiukusta aivan vimmastuneena, "minä en tiedä, miksi tätä teidän käytöstänne nimittäisin."

— "Miksi?" vastasi seikkailija cynillisellä ivalla. "Sen nimi on ' Archimedeen ruuvi ' — ilman loppua. Älkää suuttuko, rakas tohtori; minä tunnen vastustajani, minun on pelini varma. Ei teilläkään sovi olla mitään valittamista minun suhteeni; tänäpänä saisitte minulta kaksituhatta florinia, muutaman päivän perästä saatte kolmetuhatta."

— "No — te olette pirullinen mies. Minä en uskaltaisi jousta noin kireesen jännittää. Minä koetan kuitenkin vielä kerran taivuttaa Ankerschmidt'ia myöntyväisyyteen; mutta jos hän sanoisi, ettei hän enää mitään anna, tehkää hyvin ja lähtekää hänen perästänsä Amerikkaan, jos hän viepi tyttärensä sinne, taikka pahimmassa tapauksessa suvaitkaa tuoda rouva kotia; minua älkää siitä syyttäkö."

—- "Oi, tuo vanha, hampaaton jalopeura ei tee kumpaakaan; hän ei mihinkään matkusta eikä tyttärestään eroa. Hän lunastaa hänet kolmellakymmenellä-tuhannella florinilla ja me olemme kuitit."

— "Minä sanon teille vaan sen, että rukoilkaa, jottette tänäpänä olisi nähnyt minua viimeistä kertaa."

— "Näkemiin asti, rakas, tohtori!" sanoi, kättä pudistaen, Straff Grisák'ille, eikä saattanut häntä edes etuhuoneesen.

Hän tunsi, että ohjakset nyt olivat hänen käsissään.

Pest'iin takaisin tultuansa, tapasi tohtori Grisák jo Anckerschmidt'in asunnossaan.

Hän alotti sillä, että hirveästi herjasi tuota ilkeää, raffinerattua taskuvarasta.

— "Älkää puhuko hänestä", pyysi häntä Ankerschmidt. "Sanokaa lyhyesti, mitä olette aikaan saanut."

— "Tuo konnamainen kujeilija, kun hän näki, että me olimme valmiit antamaan hänelle kaksikymmentä-tuhatta florinia, rohkaisi mieltänsä ja koroitti taas vaatimuksiansa; nyt tahtoo hän jo kolmekymmentä-tuhatta florinia."

Ankerschmidt ei joutunut raivoon. Hän otti tyvenesti esiin taskukirjansa.

— "Minä tiesin sen ennakolta. Olen pitänyt huolta uudesta osoituksesta, joka tekee kymmenen-tuhatta florinia. Viekää ne hänelle, ja koska minusta on sangen todenmukaista, että kun sanotte hänelle minun suostuneeni maksamaan nämät kolmekymmentä-tuhatta floriniakin, hän silloin pyytää neljäkymmentä-tuhatta, niin annan teille varovaisuudesta vielä yhden kymmenen-tuhannen florinin osoituksen. Tyydyttäkää häntä täydellisesti!"

Tohtori Grisák huomasi, että tämä soturi-vanhus oli praktillinen ja sen ohessa sentimentalinen; "practico-sentimentalis."

Hän pisti sievästi taskuunsa nämät kaksi uutta kymmenen-tuhannen osoitusta, ja väitti nyt methodistan yksivakaisuudella, jonka lausuttu sana on yhtä luotettava kuin vala, että tällä hinnalla toivottu menestys jo on täydellisesti taattu.

— "Tehkää hyvin, joutukaa nyt vaan."

Tohtori Grisák ei ollut perästyksin kuuteen yöhön maannut muualla, kuin rautatien-vaunuissa, mutta kun oli asioista kysymys, ei hän vaivoja paljoksunut. Hän käski herra ritarin vaan lähteä kotia: ensimmäinen telegrammi, jonka hän Wien'istä saa, on ilmoittava hänelle mitä ilahuttavimman menestyksen.

Siitä rauhoittuikin Ankerschmidt ja palasi kotia perheensä luokse.

Tohtori Grisák taas lensi kolmannen kerran pääkaupunkiin.

Tällä kertaa oli hänen ensimmäinen ajatuksensa ottaa mukaansa apumies; hän meni ensiksi Maxenpfutsch'in luokse, jolle hän ei kertonut mitään hyvää sanomaa, vaan, muistuttaen Egyptin seitsemän laihan naudan muodosta, kehoitti häntä tyytymään alkuperäiseen lainasummaan; olkoon iloinen, jos saa edes senkin takaisin; hän itse taas ottaa toimeksensa taivuttaa Straff'ia.

Hän saikin herra Vendelin'in antamaan kirjallisen todistuksen siitä, että hän on tyytyväinen puoleen vekselin summaan.

Sitten otti hän hänen käsivartensa kainaloonsa ja vei hänet Straff'in asuntoon. Vendelin ei vielä tietänyt mitään Archimedeen ruuvista, joka oli nostanut vaatimukset kahdestakymmenestä-tuhannesta kolmeenkymmeneen-tuhanteen.

— "No, te olette onnellinen veitikka! Te olette Fortunan lemmikki!" Näillä sanoilla avasi tohtori Grisák ystävänsä Straff'in oven. "Te saatatte todellakin sanoa olevanne onnen helmalapsi! Se on vahinko, ettette pane mitään sisään arpajaisiin, te kaappaisitte pois kaikki suuret voitot."

Nähdessään Grisák'in loistavat kasvot, ei Straff voinut hillitä itseänsä tyytyväisestä hymystä.

— "Oi, suurissa arpajaisissa voittavat ainoastaan yksinkertaiset; minä pelaan siellä, missä järjellisillä ihmisillä on onni. Mitä hyvää tuopi tohtori?"

— "Ensiksi kysyn, kuinka paljon hellitätte kolmestakymmenestä-tuhannesta florinista?"

— "Kolmestakymmenestä…" kiljaisi herra Vendelin, mutta loppu istui kiinni hänen kurkkuunsa.

— "Ei äyriäkään", vastasi jäykästi tuo järkähtämätön mies.

— "Ettekö laske leikkiä?"

— "Minä vaadin täyden määrän, kolmekymmentä-tuhatta florinia".

Herra Maxenpfutsch oli vasta nyt tappeluun valmiina niin suuren pelästyksen jälkeen; hän ryntäsi Straff'ia vastaan ja syleili häntä uumilta. "Mitä. ajattelette, ystäväni? Eilenhän vaaditte vaan kaksikymmentä-tuhatta. Älkää ilkastelko! Ottakaa vastaan! Minä sanon, että ottakaa vastaan!"

— "Oih, älkää puhuko minun asioissani! Jättäkää minä rauhaan. Koko summa taikka ei mitään."

Tohtori Grisák oli varsin leikkisällä tuulella tänäpänä.

— "Ja jos minä tässä laskisin teille yhdeksänkolmatta-tuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä ja yhdeksän florinia ja kaksi kahdenkymmenen kreutzerin kappaletta pöydälle, ettekö ottaisi sitä vastaan, vaikka yksi kahdenkymmenen kreutzerin kappale puuttuu?"

— "En."

Herra Maxenpfutsch joutui epätoivoon.

— "Hyvä herra! Älkää olko hullu! Tässä se on. Tässä se on. Minä olen itse valmis panemaan lisäksi tuon puuttuvan kahdenkymmenen kreutzerin rahan."

Tämä jalomielisyyden ilmi-tuonti, joka jätti kaikki komillisuuden rajat taaksensa, yhdisti toiset molemmat miehet homerilliseen nauruun. Pilanlasku oli täydellinen. Herra Vendelin tahtoi innoissaan painaa milloin toisen, milloin toisen herran käteen tuota kahdenkymmenen kreutzerin kappaletta, joka yksistänsä enää heidät eroitti.

Nähtävästi on sopimus nyt täydellisesti päätetty.

— "No, hyvä herra", sanoi tohtori Grisák, iloissansa hymyillen, sittekuin hän tarpeeksi oli huvittanut itseään, "jos te olette niin paatunut, ettette tahdo kolmeakymmentä-tuhatta florinia vastaan-ottaa, näytän minä. ettette saakaan kolmeakymmentä-tuhatta florinia, vaan — neljäkymmentä-tuhatta."

Tämän sanottuaan heitti hän voitonriemulla taskukirjastaan otetut neljä kappaletta osoitusta pöydälle.

Herra Maxenpfutsch'in kasvot vääntyivät yht'äkkiä tästä näystä galvaniseen hymyyn, josta sitte syntyi sangen huvittava ilmiö, jos otti vaaria, kuinka tästä ympyriäisestä irvinaurusta neljän sekunnin kuluessa taas muodostui kiukkuinen; ynseä pahanhengen kuva. Hänen juohtui mieleen että "jos sen tiesit, minkä hiiden tähden pakoitit minua kymmenen-tuhannen sijasta viiteentuhanteen tyytymään?"

Meidän sitä vastoin sopisi syystä kysyä herra tohtorilta, että jos hän näki, jotta Straff tyytyy kolmeenkymmeneen-tuhanteen, mitä varten hän veti tälle esiin neljännenkin osoituksen, jonka hänen klienttinsä oli hänelle antanut vaan sitä tapausta varten, että koroitusta välttämättömästi tarvittaisiin — ellemme muistaisi, että viisaus joskus käskee uhrauksia tekemään, ja viisasta oi harkita, että kun Straff oli luvannut kymmenen prosenttia, maksaako hän sen kolmestakymmenestä vaiko neljästäkymmenestä tuhannesta florinista?

— "Eihän teillä nyt enään ole sanaakaan enempää sanottavana?" kysyi jalouden tunnolla tohtori Grisák herra Straff'ilta.

— "Te saatte käskeä minua", vastasi tämä, jokaiseen palvelukseen valmiina.

— "Meidän tulee siis ensiksi toimittaa asiakirja, jossa te tunnustatte, että teissä kytee leppymätön viha vaimoonne, ettette tahdo elää hänen kanssansa ja että haluatte avion-eroa."

— "Suunnitelkaa se, herra tohtori, niinkuin parhaaksi katsotte; minä kirjoitan alle."

Tohtori Grisák istui alas ja kirjoitti samaa päätä.

— "Onko se teistä näin hyvä?"

— "Minä en sitä edes lue; jos se teistä on hyvä, on se minustakin."

— "Ettekö tietäisi esiin tuoda mitään semmoisia asianhaaroja, joitten valossa te lain edessä näyttäisitte varsin vihattavalta ja jotka vielä paremmin antaisivat syytä vaimon vihaan?"

— "Kyllä, hyvin mielelläni; tehkää vaan hyvin ja kirjoittakaa. Minä tunnustan ensiksikin, että minun oli tapa häntä lyödä."

— "Millä, jos saan kysyä?"

— "Usein käärin kellonpainon nyörin käteni ympäri ja löin häntä lyijyluodeilla."

— "Kas se kelpaa."

— "Sitte: minä salpasin hänet aamulla sisään, enkä antanut hänelle iltaan asti mitään syödä."

— "Tämäkin on varsin hyvä."

— "Lisäksi: minä otin häneltä väkisin pois hänen vihkisormuksensa ja panin sen hänen nähden kamaritytön sormeen."

— "Oho! No, tässä on jo kylläksi."

— "Jos mielitte, saatan vielä tehokkaampaakin dikterata."

— "Onhan tämäkin jo kyllä tehokasta. Lopputoimi uskokaa minulle. Minä kuvailen teitä semmoiseksi, että itsekin siitä kauhistutte."

— "Sitä epäilen."

— "Muuten on tämä selitys riittävä. Me todistamme sen oikeaksi herra Maxenpfutsch'in kanssa; siitä jo saattavat vaikka hirttää teidät."

Straff dikterasi niin kylmäverisesti näitä ilkitöitä itsestään, kuin hänen tehtävänänsä vaan olisi ollut parjata kolmatta läsnä-olematonta henkilöä; polttipa hän sillä välin vielä yhden sikarinkin.

Ensin kirjoitti tohtori Grisák asiakirjan alle todistajana, sitte antoi hän kynän herra Maxenpfutsch'in käteen, jotta hänkin kirjoittaisi nimensä siihen. Se tapahtuikin.

Sen jälkeen jätti hän tuolin herra Straff'ille.

Straff istui asiata tuoksensa panematta tuolille, vetäen sitä likemmäksi pöytää; hän lukea hotaisi, itsekseen mumisten, kirjoituksen, viisi kuusi riviä erältänsä: sitte nyykäytti hän päätään, niinkuin se, joka hyväksyy kaikki. Nyt otti hän käteensä kynän, taittoi sen kärkeä, piti sitä akkunaa vastaan, eikö siinä olisi mitään untuvaa; kastoi sitä sitte läkkitolppoon ja koetti tyhjälle paperille, mitenkä se juoksee. Sen jälkeen suoriusi hän alottamaan; hän teki kynällä suuren kaaren ilmassa, alkukirjainta muodostaaksensa. Siihen pysähtyi hän. Taas kumartui hän, taas ajatteli hän itsekseen. — Lopuksi heitti hän kynän pois ja hypähti ylös.

— "Ei, minä en kirjoita alle!"

— "Mitä sanotte?" huudettiin yhtä haavaa hänen kummaltakin puoleltansa.

— "Nyt en enää kirjoita alle — vähemmällä kuin kuudellakymmenellä-tuhannella florinilla!"

Sen sanottuansa repi hän asiakirjan kappaleiksi ja viskasi ne hajalle huoneesen.

* * * * *

Ankerschmidt oli niin hyvällä mielellä kotona, että 'olisi voinut hänellä lintuja pyytää', niinkuin meidän on tapa sangen talonpoikaisesti sanoa.

Ikäänkuin se, joka on varma siitä, että hän on asiansa paraimmalla tavalla järjestänyt ja pahimmasta painajaisesta päässyt. Ah, tämä ajatus sisälsi hänen loukatun ylpeytensä, hänen halvennetun kunniantuntonsa, hänen isällisen rakkautensa; siihen oli yhdistynyt kaikki, mitä hän oli tuntenut tuskaa, häväistystä ja kostamatonta vihaa. Ja kaikista näistä oli hän päässyt vähäpätöisellä neljälläkymmenellä-tuhannella florinilla. Se ei ole iso hinta sille, joka on ymmärtänyt niitä arvossa pitää.

Hänen mielihyvästänsä ilostui koko talokin; isännän ilon nähdessänsä ottavat palkollisetkin siihen osaa; se levenee kaikkiin.

Mutta kaikkein kummallisimmasti oli tuo samantunteinen vaikutus nähtävänä perheen sairaassa. Hermine virkistyi muutamain päiväin kuluessa niin paljon, että kaikki sitä ihmettelivät.

Häntä Ankerschmidt nyt ennen kaikkia helli. Selvästi näkyi, että kaikki isän ajatukset tarkoittivat tytärtä.

— "Eihän häntä enää mikään vaivaa", sanoi hän joka aamu, tyttäriensä kamarissa käydessään. "Älä pelkää, tyttöseni, me heitämme pois sen, mikä meitä vaivaa, niinkuin vanhan vaatteen, eikä se meitä enää rasita. Päivän taikka parin perästä saamme kuulla niin ilahuttavan uutisen, että me vietämme sen johdosta juhlaa. Me tanssimme! Niinpä kyllä. Hankitaan musikia taloon. Minä tuotan mustalaisia, paraimman joukkokunnan. Se saapi soittaa, ja vieraiksi kutsun kaikki ihmiset, vieläpä nekin, joihin olen suuttunut! Ei, siitä päivästä alkaen ei ole ketään, johon olisin suuttunut. Hyi! ainoastaan yksi löytyi, mutta siitä ei kukaan saa puhua. Tule sinä vaan terveeksi siksi, sillä sinä päivänä täytyy joka ihmisen tanssia."

Vanha herra ilmoitti senkin tyttärillensä, että hän odottaa sähkösanomaa Wien'istä, tohtori Grisák'ilta; se tuopi tämän iloisen sanoman.

Ja sittekuin hän oli näin paljon sanonut, ei mikään vahvinkaan Wertheim ja Wiese'n arkku, jos salaisuus olisi semmoiseen suljettu, olisi voinut estää Erzsikeä saamasta siitä ulos kumminkin niin paljon, että oli puhe eräästä sopimuksesta, jonka mukaan Herminen mies hyvää maksoa vastaan suostuu vaimostansa laillisesti eroamaan.

Ja jos Erzsike jo tiesi niin paljon, olisi hän puolestaan ollut varsin kovasydäminen, jos ei hän sitä vähitellen olisi Herminelle ilmoittanut. Lopulta tiesivät niinmuodoin molemmat sisaret yhtä hyvin salaisuuden kuin isä itse, ja odottivat ihan yhtä levottomasti sähkösanomaa kuin hänkin; siinä vaan oli eroitus, että sill'aikaa kuin heidän isänsä joka päivä kaksi kertaa ratsasti tulevaa telegrammia vastaan, jotta hän heti stafetti-ratsastajan taskusta voisi sen käsiinsä saada, heidän oli sitä kotona odottaminen kärsimättömyydellä, jota töin tuskin saivat hillityksi.

Ankerschmidt'in kävikin tässä, niinkuin levottoman metsästäjän, joka jättää odotuspaikkansa ja juuri silloin on siitä pois, kun otus ilmestyy. Jossakin paikkaa tiellä oli hän kaartain kulkenut ratsumiehen sivutse, joka tuli postipaikasta, ja kun tuo suuresti odotettu telegrammi vihdoin tuli kastelliin, ei hän ollutkaan kotona.

Joka joskus on saanut sähkösanoman, tietää kuinka eri tavalla tämä ja tavallinen postikirje kiihoittaa mieltä. Salainen sanoma, jonka tiedoksi-saanti oli niin tärkeä, että täytyi pyytää salamaa sitä eteenpäin viemään! Tieto, joka tuli ilman lävitse; jota ei voinut vartoa; joka saattaa ilmoittaa suurta iloa, suurta hämmästystä, suurta surua, suurta pelästystä.

Kenen käsi oli vapisematta, kun avasi ensimmäisen telegrammin kuvertin? Ketä ei peloittanut siihen ensiksi katsoa?

No, mutta tämä sähkösanoma ei ollut niitä, joita sopii pelätä. Tämä tuopi ilonsanoman, joka jo edeltäkäsin on tiedetty, ennustettu; tämäpä se, jota jo päiväkausia on odotettu; se, joka palauttaa onnellisuuden yhteen perheesen.

Ankerschmidt ei ollut kotona; mutta kuitti oli allekirjoitettava, sillä telegrammin-tuojan täytyy todeksi näyttää, minä minutina hän on perille tullut, kuinka hän on rientänyt tehtävänsä toimittamisessa; tämä on hänen ansiollisuutensa kilpakenttä. — Isänsä poissa ollessa täytyi siis Herminen kirjoittaa kuitin alle; hän otti haltuunsa sähkösanoman.

Kuinka hänen sydämensä sykki, kuinka hänen kasvonsa hehkuivat, kun hän piti tätä kädessään! Tämä on siis se kirje, joka antaa hänelle takaisin hänen elämänsä rauhan; tässä on kirjoitettu, että hänen on sallittu vielä joskus onnelliseksikin tulla!

Kuka panisi pahaksensa, jos tämä paljon kärsinyt nainen pikemmin kuin paremmin halusi lukea tämmöistä tietoa?

Molemmat sisaret pitivät neuvottelua sähkösanomasta, olisiko heidän sallittu ilman isäänsä avata ja lukea se.

Itävallan rangaistuslaki määrää suuren rangaistuksen vierasten kirjeitten auki murtamisesta; mutta toiselta puolen on luultava, ettei Ankerschmidt haasta heitä tästä rikoksesta oikeuteen.

Eikä tämä salaisuus enään olekaan mikään salaisuus, ja jos se keneenkään koskee, koskee se etupäässä varmaankin Hermineen itseen.

Erzsike kyllä teki sen vanhan-konservativisen muistutuksen, että vaikka kirjeen sisältämä salaisuus oli sisaren omaisuus, pitäisi ehkä kuitenkin odottaa siksi, kuin isä sen perustuslaillisella tiellä heille ilmoittaa; mutta Hermine väitti sitä vastaan, että hän kuolee levottomuudesta ennenkuin isä tulee takaisin.

Erzsike tosin pani juhlallisen vastalauseen semmoista hirmuvaltaa vastaan, mutta lainasi kuitenkin saksensa sinetin leikkauksen temppuun.

Kummallinen kirje! Se on kokonansa sinisellä lyijykynällä kirjoitettu, ikäänkuin se tahtoisi osottaa, että telegrafistin on niin kiire, jottei hänellä ole aikaa kynää alinomaa läkkiin kastaa.

Hermine avasi vapisevilla käsillä sähkösanoman ja katsoi siihen.

Hän saattoi sen pian lukea, siinä oli vaan:

"Straff ei suostu. Hän vaatii enemmän. Helvetin ihminen. En tiedä, mitä hänen tehdä.

Toht. Grisák."

Erzsike istui vastapäätä sisartansa pienen, ympyriäisen pöydän vieressä ja näki, että Herminen kasvot yhdessä silmänräpäyksessä muuttuivat kalman kalpeiksi, ikäänkuin joku pimeä, kylmä käsi yht'äkkiä olisi hänen kasvoistaan pyhkäissyt pois kaiken elon värin.

Hän tempasi äkisti sähkösanoman hänen kädestään ja heitti sen pois. Se oli myöhäistä: myrkky oli jo sydämeen asti tunkenut; ainoastaan sen verran oli vielä aikaa, että hän sai tuolilta tainnoksiin kaatuneen syliinsä. Kotia palaava Ankerschmidt, heti kun hän oli ratsun selästä alas hypännyt, vastaan-otettiin sillä tiedolla, että hänen tyttärensä taas oli sairastunut, eikä häntä vielä oltu saatu tointumaan.

Postipaikassa oli hän jo saanut tietää, että sähkösanoma oli lähetetty.

Hän riensi suoraan tyttäriensä kamariin. Jo ulkopuolelle ovea kuului heikko vaikeroiminen taistelevan huulilta.

Isänsä askelet kuullessaan riensi Erzsike häntä vastaan.

— "Mitä on tapahtunut?" kysyi isä vapisevilla huulilla.

Erzsike näytti hänelle avatun sähkösanoman ja lausui ainoastaan:

—- "Hän on lukenut tämän."

Ankerschmidt loi silmäyksen vastaan-otettuun paperiin ja, puristaen sitä rikki kämmenessään, huokasi tuskallisesti:

— "Nyt hän on murhattu."

* * * * *

Herra Straff oli viimeisen kohtauksen perästä joutua tappelukseen tohtori Grisák'in ja herra Maxenpfutsch'in kanssa ja päätti sentähden kahden päivän aikana olla kotiin asuntoonsa menemättä.

Vasta kolmannen päivän iltana kysyi hän tai talonvartialta, kuinka monta kertaa tohtori Grisák ja herra Maxenpfutsch häntä sill'aikaa olivat hakemassa käyneet.

Herra tohtori oli käynyt kahdeksan kertaa, herra Maxenpfutsch taas joka puoli tunti, vieläpä sydänyölläkin.

Se oli arvattava.

Straff päätti, ettei hän vielä tänäkään yönä kotona makaisi.

Viimeiset kaksi yötä oli hän viettänyt eräässä olutkapakassa, penkillä nukkuen, sillä hänellä ei ollut rahaa mihinkään hotelliin mennä.

Koko hänen käyttövarainen kassansa oli florininsetelin neljännes,[59] ihan uuden-aikainen, eikä se riitä enempään illalliseen, kuin pariin kreutzerin-makkaraan ynnä niihin kuuluvaan olut-kolpakkoon.

Seikkailija nauroi itsekseen asiaa, kadulla jölkkäröidessään.

"Minulla ei ole enemmän kuin rääsyinen pankisetelin neljännes, ja minä mietiskelen, kustannanko itselleni kaksi paria kreutzerin-makkaraa ja lasin olutta sekä yhden 'stinkadorin' (huonon sikarin), vaiko pari makkaraa ja kaksi lasia olutta, mutta ei mitään stinkadoria?"

"Kuitenkin minun vaan tarvitsisi ojentaa kättäni saadakseni heti neljäkymmentä-tuhatta florinia kouraani, ja silloin voisin asettua ensimmäiseen hotelliin ja lyödä esiin semmoista trahtamenttia, että koko kaupunki siitä puhuisi."

"Neljäkymmentä-tuhatta florinia on kaunis raha."

"Vaan jos minun siitä täytyy antaa neljätuhatta Grisák'ille, viisituhatta viisisataa Maxenpfutsch'ille, tuhatviisisataa kaikenlaisille pikkuvelkojille, ei siitä jää jälelle kolmeakaan-kymmentä-tuhatta."

"Mutta sekin on kaunis raha."

"Silläkin vielä saattaisi missä hyvänsä herrastella."

"Mutta ehkä vielä odotamme ja annamme ruohon kasvaa."

"Tuo Archimedeen ruuvi on kaunis keksintö."

"Se on sangen hyvä, kun ihmistä niin vihaa, kuin Ankerschmidt minua."

"Oh, hän on kylläksi rikas mies; hänelle jää vielä yksi miljona, vaikkapa hän heittäisikin kuusikymmentä-tuhatta menemään."

"Tytärtänsä rakastaa hän sentään paljon."

"Jos joku on suorittanut kaksikolmatta osaa matkasta, on todenmukaisempaa, että hän vielä kulkee viimeisenkin kolmanneksen, kuin palaa takaisin kahteen ensimmäiseen."

"Ja pahimmassakin tapauksessa ovat nuot neljäkymmentä-tuhatta jo tässä; ei tarvitse muuta kuin avata tyhjää taskukirjaansa, jotta ne sisään lentävät."

"Kysymys on siis vaan: joko tänäpänä vielä kreutzerin-makkaraa ja kuusikymmentä-tuhatta florinia taikka neljäkymmentä-tuhatta ja komea illallinen?…"

No, jos tähän kysymykseen oli vaikea päätöstä antaa, suvaitsi kohtalo tulla hänelle avuksi suojelusenkelin muodossa, jonka me tunnemme Maxenpfutsch'in nimellä.

— "Vihdoin viimeinkin saavutin teidät!" huusi yht'äkkiä joku puoleksi ilon, puoleksi vimman äänellä jölkkäröivälle, ja kun kauluksesta kiinni otettu mies katsahti taaksensa, näki hän edessään ystävänsä Vendelin'in. "No, että teidät sentään tapasin! Minä olen etsinyt teitä kaikkialta: joka kapakasta, joka kahvihuoneesta, jossa teidän oli tapa käydä; minä olen seisonut väijyksissä teidän asuntonne edessä. Missä olette ollut? missä piileskellyt? No, nyt ette pääse minusta irti, ennenkuin olette sopinut tohtori Grisák'in kanssa."

Ja heti pisti hän käsivartensa herra Straff'in kainaloon, sillä tavoin vakuuttaaksensa itseään siitä, ettei tämä todellakaan voisi paeta tästä ystävällisestä yhteydestä.

— "Mutta, hyvä herra!" ärjäsi Straff, "mitä väkivaltaa teette minulle?? Te ette ole minun holhojani, jotta minua saisitte sinne, mihin en tahdo mennä."

— "No, no, no, ei mitään kiivastusta! Saatte kohta tietää, mikä minä teille olen."

— "Velkojani! Todellakin suuri ansio. Minä en pelkää sitä lajia villipetoja. Haastakaa minut oikeuteen."

— "Rauhoittukaa nyt vaan kauniisti. Minä en ole teidän velkojanne. Katsokaa, tässä on kirje taskussani, siinä lähetän minä kaikki kymmenen vekseliä Ankerschmidt'ille. Hän maksaa ne minulle. Minä olen myöskin antanut hänelle neuvon, mitenkä hänen on niitten kanssa menetteleminen. Hän älköön viekö niitä kaikkia yhtä haavaa oikeuteen, vaan ainoastaan yksittäin. Te ette koskaan voi niitä maksaa, vaan teidän täytyy antaa panna itsenne kiinni. Velkojan on oikeus yhden vuoden aikana omalla kustannuksellaan pitää teitä vangittuna. Vuoden kuluttua tuopi hän esiin oikeudessa toisen vekselin; silloin te taas suljetaan sisään, ja niin edespäin. Kymmenen vuoden ajaksi on teillä ruoka ja kortteeri taattu, jos ette sitä ennen kyllästy siihen. Minä olen siis kuitenkin teille joku, vai kuinka?"

Straff uskoi, että hänen ystävässänsä Vendelin'issa oli miestä tätä uhkausta toimeen panemaan, sillä niin tuimasti pyörivät hänen silmänsä.

— "Sillä tapaa ei Ankcrschmidt'in ole tarvis sopia teidän kanssanne. Hän saattaa olla varsin huoleti teidän suhteenne, sillä velkavankeudessa ei komenneta puolisoa miehensä viereen. Tuletteko nyt tohtori Grisák'in luokse, miekkoiseni, heh?"

— "Saadaan nähdä."

— "Mutta katsokaa vaan, että näette pian, sillä minä olen miss Natalien mies, ja hän tappaa minut, jos en joko tuo rahoja takaisin kotia taikka toimita kostoa teille."

Tämä oli todellakin tukeva peruste. Jota kotona odottaa semmoinen vaara, se ei saata kadulla laupeutta harjottaa.

— "No — siis, perkeleen nimessä — menkäämme!"

— "Vihdoinkin! Mutta minä en luovu teistä."

— "Minä en sillä välitä, menkäämme käsityksin. Missä tohtori Grisák asuu?"

— "Kultaisessa karitsassa."

— "Sinne saakka emme voi jalkaisin käydä; meidän täytyy ottaa fiakkeri."

— "Varsin hyvä; te ette kumminkaan voi niin helposti luotani karata."

— "Onko teillä rahaa?"

— "On kyllä. Vaikka se oikeastaan pitäisi olla teidän maksettava."

— "Todellakin?"

— "No, minä en sillä pidä väliä, jos panemme puoliksi."

— "Hahaha! panemme puoliksi? Minä tuskin luulen, että minulta riittää."

— "No, paljonko rahaa teillä on?"

— "Neljäs osa…"

— "Neljäs osa! Ei enempää? Ettekä tahdo ottaa vastaan neljääkymmentä-tuhatta? No, te olette tosiaankin pirullinen mies! Panette pelin menemään viimeiseen groschiin asti."

— "Tässä tulee hyyryvaunut. — Yhtä kuitenkin pyydän teiltä, että älkää tulko yhtä haavaa minun kanssani sisään tohtori Grisák'in luokse. Te hävitätte minulta aina poroporvarillisella kiiruullanne asiani. Kauppaa hieroessa täytyy menetellä niin, kuin ei ensinkään tarvitsisi sitä, mitä tahtoo. Te olisitte valmis ilmi lavertamaan, että olen viimeisissä äyreissä, ja saattaisitte vielä painaa alas tähän asti ehdoiteltua summaa."

— "No, hyvä. Minä en tule sisään teidän kanssanne. Mutta minä seuraan teitä ovelle asti, siksi kuin astutte sisään, sillä minä luulen jo teistä kaikkia."

— "Mutta tarjokaa minulle nyt jo sikaria, sillä minulla ei ole yhtään."

Muutaman minutin perästä astuivat Kultaisen karitsan edustalla Orestes ja Pylades ulos vaunuista.

Portinvartia sanoi herra Vendelin'in iloksi, että tohtori on kotona; vast'ikään oli hän saanut yhden telegrammin.

Herra Maxenpfutsch saattoikin Straff'ia heti ilmoitettuun numeroon asti ja rauhoittui vasta sitte, kun näki tämän astuvan sisään ovesta. Sitte meni hän alas vaunuihin ja päätti niissä istuen odottaa ystäväänsä, kunnes hän tulisi ulos.

Herra Straff tapasi tohtori Grisák'in akkunaan päin kääntyneenä, josta häntä, siltä näytti, suuresti huvitti katsella katulamppuja illalla.

— "Kaunista hyvää iltaa, tohtori!" tervehti tulija.

Grisák katsahti taaksepäin olkapäänsä ylitse ja vastasi vaan:

— "Servus!"

"Hm, korkeallapa tuo lentääkin."

Herra Straff heittäysi rohkeasti sohvalle ja alotti keskustelun.

— "No, tohtori? Mitä Archimedeen ruuvi tekee? — Olkiako vai heiniä? — Neljäkymmentä vaiko kuusikymmentä?"

Tohtori kääntyi nyt äkkiä kantapäällään ja ärjähti kuopistaan tuijottavilla silmillä kysyjälle:

— "Teidän sopii nyt mennä Schlesiaan kauranpäitä hapsimaan! Te ette enää tarvitse mitään Archimedeen ruuvia, eikä neljääkymmentä-tuhatta florinia, eipä edes neljääkymmentä kupari-kreutzeriä. Tänä yönä kuoli teidän puolisonne."

Ja hän heitti telegrammin hänen eteensä:

"Hermine kuoli kello kaksi sydän-yön jälkeen."

Straff arveli ensiksi, eikö tämä ole koirankoukku tohtorilta, hänen peljätyksekseen; ehkä hän itse on pannut toimeen tämän sähkösanoman itselleen? Hän kysyi sentähden hymyillen:

— "Eikö tämä liene leikkiä, herra tohtori?"

Mutta tämä teki jo lopun tuon kelpo Trebonianuksen kärsivällisyydestä.

— "Korjatkaa luunne täältä! Te olette houkkio, elukka, konna! Teidän hurja mielettömyytenne varasti taskustani neljätoistatuhatta viisisataa florinia, jotka jo olivat siinä. Te olette hävytön lurjus, hirtehinen, jne. jne. jne.!"

Herra Straff oli tosin kuullut semmoisia korupuheita muuallakin, mutta niin tukulta, kuin tällä kertaa, ei koskaan ennen.

Vihdoin se raivo, joka synnyttää jalopeuroja, paisutti tohtori Grisák'in toiminta-voiman niin, että kun frasit olivat loppuneet, hän, jottei tarvitsisi niitä alusta taas kertomaan ruveta, tarttui ystäväänsä Straff'ia kaulaan ja paiskasi hänet ulos ovesta sillä kierua, että tämä kahdesti kimmahti lattialta ylös.

Tämän epä-ystävällisen toimituksen perästä kurkisteli herra Straff hattunsa alta, joka sysäyksessä oli hänen silmillensä lytistynyt, pisti molempien kättensä sormenpäät liivintaskuunsa ja sanoi itsekseen, hymyillen: "Täytyy siis kuitenkin tyytyä kreutzerin-makkaraan!" Viheltäen astui hän sitten alas portaista. Hänet huomattuansa hyppäsi herra Vendelin ulos vaunuista ja riensi hänen eteensä.

— "Na? na! Onko se teillä?"

Herra Straff, kun hän näki Maxenpfutseh'in epäilyksestä ja toivosta vääntyneet kasvot, ei voinut olla nauruun purskahtamatta. Hän laski kätensä töllistelevän miehen olkapäille ja nauraa hekotti häntä vasten naamaa:

— "Hahahaha, hahahaha! Te tulitte todellakin hyvään huvitukseen, rakas ystäväni. Viime yönä kuoli puolisoni. Adjöö neljäkymmentä-tuhatta florinia! Nyt saatatte fiakkeroita, mihin haluatte."

XIII.

Se kumpu, joka itseensä sitoo.

Ja jos elävät tahtovat jättää isänmaansa, pidättävät kuolleet heitä!

Ankerschmidt tiesi vasta silloin, kuinka paljon hän oli tytärtänsä rakastanut, kun tämä lepäsi paarilla.

Aivan helppo on sanoa: "minä ajan sinut pois, hylkään sinut, unhotan sinut!" mutta kunhan lepää tuossa valkoisena, mykkänä, kuolleena, ja hänen suljetut huulensa sanovat: "unhota siis!" — silloin on vaikea sitä kestää.

Niinkuin kaksi kertaa kaksi tekee neljä, yhtä selvästi todistaa järki, että hän oli rikkonut, syntiä tehnyt ja rangaistusta ansainnut; ei mikään muu saattanut sovittaa hänen elämäänsä; Jumala teki hyvin siinä, että otti hänet luoksensa — mutta hänen muistonsa raskauttaa kuitenkin ikuisesti sydäntä; vuosienkin kuluttua tuovat unelmat takaisin kadonneen kuvan ja antavat todistuksen siitä, ettei ole niin helppo kadota kuin kuolla.

Uneksija sanoo unikuvalle vasten silmiä: "sinä et enään elä, sinä olet kuollut, minä näin sinua haudattavan:" se ei huoli siitä, se tulee uudestaan, käyttää itseänsä niinkuin sen oli tapa elävänä, hereillä ollessa, ja sekaantuu elämän asioihin.

Ankerschmidt ryhtyi suuriin toimiin, tyttärensä kuoltua.

Yöt päivät hän niissä askaroitsi.

Hän tuotti oppineita tohtoreita, jotka balsameraisivat ruumiin, ja taiteilijoita, jotka rakentaisivat hautakammiota hänelle; ennenkuin tämä valmistuu, ei pidetä hautajaisia.

Itse pani hän kirjaan kaikkien niitten nimet, jotka tulivat kuollutta katsomaan, ja hän laati albumin niistä kirjeistä, jotka tulivat vastaukseksi kuolon-ilmoitukseen. Ensimmäisellä sivulla oli niitten joukossa vanhan Garanvölgyin nimi, toisella Aladár'in.

Kun arkitekti oli saanut hautakammion piirustuksen valmiiksi, meni Ankerschmidt itse soveliasta paikkaa etsimään.

Puron reunalla, lirisevän lähteen vieressä valitsi hän tyttärellensä ikuisen lepopaikan, missä halavat mielellään keskenänsä kuiskailevat. Surulliset halavat menestyvät siinä hyvin. Puro hyräilee aina ikuista unilauluaan nukkuvalle.

Sinä päivänä, jolloin hautakammion perustusta ruvettiin kaivamaan, kävi Garanvölgyin huoneenhaltia herra Ankerschmidt'ia tervehtimässä.

Tuo hurskas mies sanoi, mitä Jumala hänelle oli uskonut, hänen kauttansa murhettivaisia lohduttaakseen, ja alkoi sitte puhua siitä, jota varten hänen herransa oli hänet lähettänyt.

— "Armollinen herra, minä tulen tervehdyksellä nuorelta Aladár herralta."

— "Kiitoksia."

— "Suvaitkaa tietää, että herra Aladár on insinöri."

— "Minä tiedän sen."

— "Hän on ennen aikaan mitannut ristinrastin koko tämän seudun, huviksensa vaan, niin että hän tietää senkin, mikä talo sijaitsee korkeammalla, mikä matalammalla, kautta koko kylän."

— "Vai niin."

— "Niin kyllä… Kummallista on, että hän tietää senkin, jotta teidän armonne kastellin-altani ja vanhan herran kivijalka ovat aivan tasan."

— "Hyvä."

— "Mutta minä en tullut tänne teidän armollenne joutavia laskemaan näin surullisessa tilaisuudessa, vaan sentähden, että saimme tietää, jotta teidän armonne aikoo rakennuttaa hautakammion Jumalassa autuaalle Hermine rouvalle, ja nuori Aladár herra sai kuulla, että mielitte rakentaa puron varrelle; hän lähetti sen vuoksi minut tänne, jotta koettaisin saada teidän armoanne siitä luopumaan, sillä kun Tisza tulvaa laitojensa yli, peittää vesi tämän paikan kahden kyynärän korkealta ja lakaisee pois kalliin tomun."

Ankerschmidt rupesi vasta nyt hänen puhettansa tarkkaamaan.

— "Kun Tisza tulvaa?"

— "Niin. Joka viides tai kuudes vuosi se tavallisesti on ottanut tämän paikkakunnan valtaansa."

— "Mutta onhan siellä nyt uudet turvapadot."

— "Niistä ei ole mihinkään. Me emme ole niitä teettäneet… Tässä kylläksi; puron vieremät laskee tulva allensa, ne eivät kelpaa hautapaikaksi."

Ankerschmidt kuulteli vastahakoisesti tätä muistutusta. Tuo oli ollut hänen mieli-ajatuksensa: tuuheat halavat viileällä rannalla.

— "Sentähden tekee kunnioitettu herrani sen ehdoituksen, että jos teidän armonne mielii rakennuttaa hautakammion, te ottaisitte itäpuolen siitä koivu-kunnaasta, jonka länsipuolella Garanvölgyin perheen holvihauta on. Se on ihan kuiva palkka, johon ei vesi pääse, ja sangen kaunista on siellä surullisten koivujen alla."

Ankerschmidt kiitti ehdoituksesta ja otti sen vastaan. Surullisten koivujen alla siis! Kunnaan toinen puoli on vanhan, toinen puoli uuden tilanhaltian oma.

Mitä tämä maahan kätkee, sen päälle suhisee samat valkolehtiset puut, jotka jo tuntevat noitten aikoja sitte nukkuvain henget.

Ennen viikon kuluttua täytyi rakennuksen olla valmis. Kuolleitten kiire on suuri.

Viikon perästä pidettiin hautajaiset. Niissä yhdistyivät komeus ja murhe. Pappeja, laulajia kaukaisilta mailta; kukkia kaikista maailman ääristä; kultaa ja silkkiä ruumiinarkussa; tulisoittoja ja liehuvia vaakunoita; ainoastaan kyyneliä antoi koti kylläksi.

Ankerschmidt oli sotamies; sotamiehen ei ole sallittu itkeä ihmisten nähden.

Hänen sanoistansa ei saanut huomata, että tämä ääni nyt komensi haudalle.

Kun saattoväki oli tullut hautakammiolle, kun arkku oli laskettu hautaan, kun suuri kivikansi oli vieritetty tämän suulle, kun viimeinen Amen oli kaikunut sen ylitse, silloin otti Ankerschmidt ensimmäisen pivollisen multaa, heittääksensä sitä hautakummulle.

Ja tämä kumpu on se, joka ei laske meitä edemmäksi menemään.

Tämä pivollinen multaa, joka peittää kuolleemme, pitää meitä itseensä sidottuna; tämä pivollinen vihkii maan, jota tähän asti vaan olemme astelleet, isänmaaksemme, jota polvemme notkistus pyhittää. Tämä pivollinen selittää kaikki sille, joka tätä ei vielä ole ymmärtänyt.

Tästä päivästä alkaen veti ritari Ankerschmidt'ia, poistui hän mihin ikänänsä maanpiirillä, takaisin eräs maa, eräs seutu, eräs kunnas, eräs kumpu, jonka hän oli luonut tytär-vainajansa haudalle.

XIV.

Yhteinen hätä.

Eloon jäänyt tytär peri sisarensa osan — ei ainoastaan omaisuuden, vaan myöskin isänsä rakkauden puolesta.

Ankerschmidt pidätti hautajaisten jälkeen luonansa tohtori Grisák'in, joka, ellemme erhety, itki vilpittömimmät kyynelet vainajan tähden; hän neuvotteli tämän kanssa Erzsiken asettamisesta pojan oikeuksiin. Jos hän menee naimisiin, pitäköön silloinkin nimensä, ja hänen jälkeläisensä isänsä nimen ohessa myöskin äitinsä nimen.

Kaksi päivää askaroittiin tässä tuumassa; toisena päivänä, päivällisen aikana, mustan kahvin[60] jälkeen tuli Kampós herra ritarin luokse.

Tuon innokkaan miehen vilkkaat, punaiset kasvot olivat tavallista hehkuvammat, hänen tukkansa oli entistä enemmän hajalla ja pörrössä; hän tuli nähtävästi jossakin sangen kiireisessä asiassa.

— "Terve tultua, hyvä ystäväni! Mitä hyviä tuotte?" tervehti häntä Ankerschmidt.

— "Kuinka herra inspector jaksaa?" kysyi tohtori Grisák.

— "Kiitoksia. Minä olen vaan huoneenhaltia," vastasi kummallekin puolelle kumartaen Kampós herra ja veti kiiruusti esiin kirjeen viktoriansa taskusta. "Suokaa anteeksi, kunnian herra, me saimme vast'ikään nuorelta Aladár herralta kirjeen, joka on sangen tärkeä; hän käskee meidän saattaa kirjeen sisällyksen teidän kunniannekin tiedoksi, jota me muutoinkin olisimme tehneet, sillä tämä asia koskee enemmän teihin, kuin meihin."

— "Mitähän se lienee?" kysyi tohtori Grisák, uteliaana lornettiaan nenällensä painaen.

— "Teidän luvallanne luen koko kirjeen julki. Niinmuodoin: 'Rakas enoni! Tiszan tulva nousee nopeasti. Tokaj'sta saatujen tietojen johdosta sopii pelätä yhä enenevää vedenpaisumusta. Jos se vielä nousee kaksi jalkaa, juoksee se Füzes'in padon yli aivan sulun vierestä, jos muuten sulku kestää niin kauan, kun jo nytkin maahan hakatut paalut horjuvat. Meidän seudullemme olisi tämä ääretön onnettomuus, sillä Suuri-Kumanian poikki on tuonpuolisella rannalla vahvoja turvapatoja rakennettu ja sentähden ei Tisza voi sinne tulvata; se menee tulvallaan semmoisia paikkoja tervehtimään, jotka eivät vielä koskaan ole vedenpaisumusta nähneet, niinkuin sitä jo monissa paikoin hämmästyksellä on huomattu. Mutta jos vesi tunkee tämän padon lävitse, ei se seisahdu ennenkuin enon puimatanterella;[61] lisäksi yhden jalan noustuaan menee se lammasnavettoihin ja jos se nousee kaksi jalkaa, on tulva asuinhuoneissa. Sentähden on hyvä ryhtyä varokeinoihin. Onneksi ympäröipi puimatannerta vahvaksi nivottu ruokoseinä ja huonerivin edessä oleva kivi-aita pitää myöskin paikkansa. Kolmen jalan korkuinen lantapenger ylt'ympäri pidättää läämävettä. Tämän suhteen on parasta heti toimiin ryhtyä, sillä nämät meidän turvapatomme suojelevat meitä sangen huonosti. Porttien sulkemiseen lantatäytteellä on vielä sittekin aikaa, kun tieto tulee padon hajoamisesta. Minä pyydän, että tästä kohta annetaan tieto myöskin herra naapurille, sillä hänen kastellinsa sijaitsee puolikahdeksatta jalkaa alempana kuin enon asunto, ja hänen on paljon enemmän syytä itseänsä suojella.'"

Tohtori Grisák väitti tätä kirjettä vastaan, että se on mahdotonta.

— "Mutta suokaa anteeksi, se on kirjoitettu tässä," vakuutti huoneenhaltia, sivaltaen kämmenellään kirjettä päästä päähän. "Se on tässä."

— "Minä uskon, että se on siinä, mutta sentähden ei sen tarvitse olla totta."

— "Kuinka? Ettäkö nuori Aladár herra ei puhuisi totta?" kiivastui Kampós herra. "Ah, kunnioitettu herra, siinä tapauksessa ette tunne häntä."

— "Minä en sano, että hän ehdon tahdon kirjoittaa perättömiä, mutta hän saattaa erhettyä, niinkuin kaikki ihmiset. Kuinka kaukana Tisza tästä on?"

— "Kuusi peninkulmaa. Niin, mutta meri on sadan peninkulman päässä ja Aladár herra tietää kuitenkin sanoa, kuinka monta jalkaa meidän tornimme huippu on merenpintaa ylempänä. Nuori Aladár herra on ulosoppinut insinöri, saan luvan sanoa. Jo ensimmäisenä kuukautena tarjosivat hänelle Tiszan järjestämis-yhtiössä tuhat kahdeksansadan florinin palkan. Jos hän sanoo. että tulva tulee kyläämme, tulee se, sillä Aladár herra ymmärtää sen."

Tohtori Grisák kääntyi huonolla tuulellaan yht'äkkiä insinöriksi.

— "Minäkin ymmärrän sen. Minäkin tiedän, mitä nivelleraus on. Meillä on Böhmissäkin vedenpaisumuksia."

Kampós herran kansallinen itsetunto loukkaantui näistä sanoista hirveästi.

— "Böhmissäkin vedenpaisumuksia? Mimmoisia vedenpaisumuksia? Joku pieni puro yltyy vähäisen, jos on ollut rankkasade, ja viepi tiehensä pieniä siltoja; toisena päivänä palaa se taas entisilleen. Mitä se on Unkarin tulvien rinnalla! Suvaitkaa katsoa, kun meillä on vedenpaisumus! Se on meri, jossa sopii laivoilla purjehtia. Puhukaa silloin Böhmin vedenpaisumuksista!"

— "Ohoh, rakas herra huoneenhaltia, minä en tahdo koko maailman aarteista Unkarilta riidellä tätä kunniaa; sen vaan tahdon sanoa, että virran vesi saattaa seisoa kuusi jalkaa ylempänä sitä uomaa, jossa se juoksee, mutta jos padot ovat vahvat, ei voi mitään vaaraa syntyä."

— "Niin, mutta siinäpä juuri vika on, että uudet padot eivät ole vahvoja; horjuvathan jo paalutkin."

Tässä ryhtyi Ankerschmidt'kin puheesen, tohtori Grisák'iin päin kääntyen:

— "Onhan teidän suosikkinne nämät turvalaitokset rakentanut."

Tämä muistutus ei ollut ensinkään tohtori Grisák'in mieleen.

— "Ne ovat varmaankin kylläksi hyvät", kiiruhti lakitieteen tohtori vakuuttamaan, tuon mainion oikeudenmaximin mukaan: "si fecisti, nega" (jos olet jotakin tehnyt, kiellä pois). "Tiedättekö, rakas herra huoneenhaltia, herrat insinörit ovat kaikki semmoisia: toinen moittii aina toisen työtä. Minä en ole vielä koskaan tavannut insinöriä, joka ei olisi julistanut edellä-kävijänsä työtä kelvottomaksi."

Mutta tätä Kampós herra ei enää voinut kärsiä. Kovasti pahoittuneena taittoi hän kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa.

— "Pyydän anteeksi, minä en tahdo väitellä herra fiskalin kanssa. Minä tahdoin vaan ilmoittaa teidän kunniallenne tämän tiedon, velvollisuuteni mukaan. Jos suitsette sitä huomioon ottaa taikka ei, se on teidän kunnianne asia. Me puolestamme olemme jo ryhtyneet kaikkiin varokeinoihin. Nyt täytyy minun vielä rientää tanyoilta lampaita meijerin pihaan ajamaan."

— "Mutta eihän vaara kuitenkaan liene niin ahdistava?" kysyi Ankerschmidt, joka itsekin katsoi sitä suuressa määrässä epäiltäväksi, että kaikki nuot kauniit, viheriät vainiot, jotka vielä nytkin kirjavasti kukoistavat niin pitkälle kuin silmä kantaa, parin päivän kuluessa voisivat merenpinnaksi muuttua.

Kampós herra kohautti olkapäitään.

— "Muutoin", lohdutteli herra Grisák Ankerschmidt'ia, "ei tulva tehne vahinkoa semmoiselle kastellille, kuin teidän kunnianne on. Ihan toinen on semmoisten vanhain palatsien kohtalo, jotka ovat polttamattomista tiilistä ja akanoilla sekoitetusta loasta rakennetut; ne kaatuvat tietysti kaikki järjestänsä maahan, mutta tämän on Wien'in arkitekti rakentanut, sitä ei jokainen pieni leikinteko häälymään saa."

Tämä oli kuolemantärähys Kampós herran kärsivällisyydelle.

— "Herra fiskali! Meidän talomme, se on totta, on vaan täällä syntynyt muurari-mestari rakentanut, eikä siinä ole mitään koristuksia ulkopuolella, mutta sen voin sanoa, sentähden että itse olin siinä, että se rakennettiin semmoisista tiilistä, jotka kilahtivat kuin poslini; rautaa emme siinä myöskään säästäneet ja me valikoisimme siihen parhaimmat kuusipuut. Minä näin senkin, mitenkä tuo mainio Wien'in arkitekti tätä kastellia rakensi; näin, mimmoisia tiiliä siihen poltettiin; näin, kuinka pylvästen väliin ajettiin soraa; näin, kuinka vähän pidettiin huolta siitä, että perustusta syvemmälle kaivettaisiin, sillä sen alla on hiekkaa; ja sen minä sanon, että tulvan aikana en asuisi hetkeäkään tässä kastellissa, vaikka se minulle ilmaiseksi annettaisiin. Minä pyydän anteeksi teidän kunnialtanne, että näin suoraan lausun totuuden."

— "Mutta herra ispán!"[62] ärjäsi vimmastuneena tohtori Grisák.

— "Minä menen jo, sillä jos kauemmin viivyn, puhuttelette minua vielä kulcsár'iksi,"[63] sanoi kiiruusti nousten Kampós herra ja pyysi vielä kerran anteeksi Ankerschmidt'ilta, joka kiitti kauniisti tuodusta tiedosta ja sanoi, että hän itse puolestaan hankkii itselleen vakuutusta vaaran suuruudesta ja lähtee vielä tänäpänä Tíszalle.

Herra Grisák'issa herätti tämä tieto äkisti suurta lähdön-halua. Hänen muistui mieleensä, että hänen huomenna tulee olla saapuvilla Pest'issä, erään tärkeän oikeudenasian valvomista varten. Ankerschmidt ei häntä liioin pidättänytkään; Erzsike saattaa vielä jonkun aikaa pysyä tyttönä, hänen pojaksi julistamisensa ei ole erittäin kiiru.

Lakitieteen tohtori pyrki kuumeen-tapaisella hädällä vaunuihinsa; Ankerschmidt laski hänestä leikkiä, kysyen, pelkäisikö hän joutuvansa tänne saarroksiin.

Ankerschmidt päätti vasta puolipäivän aikaan lähteä Tiszalle, johon ei hyvällä nelivaljakolla tarvinnutkaan kuin viisi tuntia.

Valtatieltä poikettuansa ja patoja päin ajaessaan, saattoi hän jo kaukaa nähdä, kuinka sadottain ihmisiä tulee ja menee, lykäten käsikärryjä ja laahaten risukimppuja; monessa paikassa työskenneltiin paalu-juntilla ja kuului tahdissa kaikuvia huudahuksia; niityiltä veivät lakkaamatta rattaat savea täytteeksi.

Kun Ankerschmidt tuli padolle, seisahutti muuan gubaan[64] puettu mies hänen vaununsa ja tiedusteli häneltä kohteliaalla äänellä:

— "Mitä suvaitsette täällä tahtoa?"

Ankerschmidt ei suuttunut tästä kysymyksestä, vaan vastasi suuntevasti:

— "Minua haluttaa katsella työtä."

— "Saanko kysyä, mistä päin herra on? Täältä vaiko tuolta puolen Tiszaa?"

— "Täältä".

— "Siinä tapauksessa on hyvä. Ettekö sanoisi arvoisaa nimeänne, jos kauniisti kysyn?"

— "Mielelläni. Minä olen Ankerschmidt."

— "Vai niin. Tuo herra, joka on herra Garanvölgyin naapuri. Te saatte siis astua alas, vaunut jäävät tähän; ne eivät saa tulla padolle".

— "Kenen käsky tämä on?"

— "Nuoren Garanvölgyi herran; hän on insinöri täällä ja nyt tottelemme häntä. Sillä nyt on Tisza suuri herra, ja jos se suuttuu, ei mikään kenraali komenna sitä, vaan insinöri."

Ankerschmidt hyväksyi kokonansa gubaan puetun miehen johtopäätöksen, että kun täytyy taistella elementtejä vastaan, silloin totelkoon joka ihminen insinörin komentosanaa. Ja uudelle padolle astuttuansa, oli hän pakoitettu myöntämään, että Tisza todellakin on sangen suuri herra.

Kiihtynyt, vaalea virta, keskeltä aivan kaarevan muotoinen, juoksi salaman nopeudella kohisten patojen välitse alaspäin.

Patojen sisäpuolelle jääneitten hopeapoppelien latvat, joista vaan päät pistivät ylös vedestä, osottivat, kuinka paljon tämä muutamain päiväin kuluessa oli noussut.

Vankan, kuohuvan veden pinnalla ei näkynyt ainoatakaan alusta, ei venhettä, vaikka tämä paikka muutoin tavallisesti oli täynnä myllyjä, jotka rivissä, niinkuin metsähanhet taivaalla, leijailivat vedellä;[65] lastilaivojakin vetivät muulloin hevoset köysistä virtaa ylöspäin, kun taas sitä alaspäin kulki verkallensa Marmarós'in rumänilaisten hirsilautat; välisti näkyi kaukaa myöskin jonkun pienen höyryvenheen savu; rannoilla vetivät kalastaja-venheet kokoon ulos heitetyitä verkkojansa, joitten tankojen päät pilkistivät vedestä. Nämät kaikki olivat nyt kadonneet. Myllyt rikki ruhjotut, ketjuistaan irti temmatut; purret rannoilla vesi-ajolla; koko vedenpinta mahdoton kulkea; eivät edes rannasta rantaan menevät lautat uskaltaneet koettaa veden voimaa. Köysi, piukkaan pingoitettuna, on vedetty virran poikki; siinä istuu sadottain variksia vierestyksin, ikäänkuin se vaan heidän tähtensä olisi siinä. Ainoastaan silloin tällöin näkyy toisiaan ajelevien aaltojen välistä jotakin mustaa, jonka epäselvä muoto puoleksi läikähtää esiin vedestä. Ihmiset vaan arvaavat, mikä se lienee. Puunkappaleko? Asunnosta temmattu huonekalu vaiko ihmisen ruumis?

Ja rannalla häärivät, hikoilevat kaikki niin, kuin sotaleirissä tehtäisiin vallitusta vihollisen leiriä vastaan: narisevain kärryjen itku, ryskyväin junttain paukunta on suurempi kuin ihmismelu, sillä ei kenelläkään ole aikaa pakinaan, kun Tisza jo viruttelee padon ylimmäistä laitaa.

Ankerschmidt ymmärsi ensi silmäyksellä sen verran, että työn tärkein osa on siinä, jotta yhden sulun suuta, joka ei näytä tarpeeksi luotettavalta, vahvistetaan toisella padolla, joka on sen taakse asetettava, ja tämä pato olikin jo niin valmis, että ainoastaan risutäytteet puuttuvat sen kyljistä.

— "Tuolla tulee herra insinöri itse", sanoi gubaan puettu mies, osottaen erästä toiselta puolelta tulevaa henkilöä, jonka Ankerschmidt tällä kertaa tuskin olisi tuntenut Aladár Garanvölgyiksi, ellei hänen huomiotansa edeltäpäin olisi siihen johdatettu. Tältä oli näet se lika, joka yöt päivät oli hänen päällensä kuivettumaan jäänyt, kokonansa vienyt herran muodon; hänen vaatteensa olivat risuista rikki revityt ja kuluneet; hänen hattunsa sateesta pahasti rytistynyt ja hänen äänensä huutamisesta käheä.

Harva nainen olisi rakastunut mieheen, jos hänen tässä tilassa olisi nähnyt; — mutta joka kerran rakastaa häntä, se olisi häntä vielä enemmän rakastanut!

— "Hyvää iltaa, kunnian herra!" tervehti nuori insinöri Ankerschmidt'ia. "Te ette uskonut kirjettäni, eikö niin? ja tulitte itse varmaa tietoa vaarasta ottamaan. Tehkää siis hyvin ja katselkaa ympärillenne."

— "Jumala antakoon!" vastasi Ankerschmidt, vetäen kädestään hirvennahkaisen hansikan, jottei hän hansikoitulla kädellä pudistaisi nuorukaisen turvonnutta kättä. "Minä luulen jo nähneeni kylläksi. Nouseeko Tisza vielä?"

— "Tänäpänä nousi se vaan viisi tuumaa; se on varmaankin tuonpuolisella rannalla rikkonut jonkun padon, sillä eilen kasvoi se Tokaj'n luona koko jalan."

— "Ja meihin katsoen on se helpoitusta. jos vesi voipi murtaa rikki patoa toisella rannalla?"

— "Tietysti, sillä silloin juoksee se vapaasti sinnepäin, niinkuin hekin siellä pelastuvat, jos Tisza tulvaa meidän päällemme."

— "Sen mukaan me nyt siis kummallakin rannalla rukoilemme yhtäläisesti: Herra Jumala, saata onnettomuus toiselle rannalle!"

— "Vielä enemmänkin teemme, kuin rukoilemme."

— "Me yritämme patojamme vahvistamaan."

— "Se olisi soveliainta; mutta paljon pikaisempi ja vähemmän maksava työ on heikontaa vastapäisen rannan turvalaitoksia. — Eikö teidän kunnianne huomannut, että asettamani vartiat teitä pidättivät?"

— "Ah, ne olivat siis vartioita? Yksi tiedusteli todellakin nimeäni ja sitä, asunko tällä vaiko tuolla puolen."

— "Ja vasta sitte laski hän teidät padolle, kun oli saanut tietää, kuka te olette."

— "Täällä pidetään samanlaista järjestystä kuin sodassa."

— "Me olemme pakoitetut siihen. Meillä ei ole tekemistä ainoastaan elementtien, vaan myöskin ihmisten kanssa. Sekä tämän- että tuonpuolisella rannalla on satojentuhansien vuodentulo, heidän talonsa, omaisuutensa, koko heidän etunsa ja elämänsä vaarassa. Vaarasta suojelee meitä vaan pitkä multavalli. Jos tulva jommallakummalla puolella voipi tunkea tämän multavallin lävitse, silloin saattaa toinen puoli veisata Te Deum'ia, sillä se on pelastettu; mutta onnettomuuteen joutuneella puolella maksaa silloin häviö miljonia. Vaan epätoivo on huono neuvonantaja."

— "Ettehän kumminkaan pelänne, että toiselta rannalta tulisivat tänne ylitse meidän patojamme rikkomaan?"

— "Sekin saattaa tapahtua, mutta sitä varten on vartioita asetettu niinkuin säännöllisen sodan aikana. Minä pidän sotajärjestystä voimassa; yöllä palaa joka sadan askelen päässä vartiotuli ja pyssyillä varustetut vahdit kiertävät padolla, niin pitkälle kuin minun vaarinpitoni ulottuu. Mutta teidän tulee tietää, etteivät ne ole vaarallisimmat yritykset, joita aseilla käypi häätäminen. Pian tapahtuu, että luoksemme tulee rikas herra, joka tarjoo kiiltävää rahasummaa, salaisesti, tuttavan-tapaisesti, eikä siitä pyydä muuta palvelusta, kuin että insinöri, jos hän siellä taikka täällä on huomannut vian, sitä älköön nähkö. Jos tulva tunkee sen lävitse, sanotaan, että se oli onnettomuus, ja ken väittänee, että insinöri sitä edeltäpäin on huomannut? Kuka tutkinee sydämen ja munaskuitten salaisuuksia? Jos me karkotamme semmoisen houkuttelijan, tulee asian-ymmärtäviä neuvonantajia, jotka hairauttavat kokematonta insinöriä, saattavat häntä niin eksyksiin, että hän panee vahviketta ihan toiseen paikkaan kuin missä tarpeellista on. Minä tuskin kerkeen semmoisia ihmisiä tanyastani pois ajamaan. Välistä ovat nämät hyviä ihmisiä, hyviä kumppaneita, mutta vaara tekee ihmisen huonoksi, kavalaksi, jos hänellä on pelko jostakin. Jumalan kiitos, ettei minulla ole mitään. Ehkä minä en olisi parempi kuin muut."

— "Mutta minkätähden ei ennemmin vahvisteta sulkua, kuin että sen taakse tehdään uusi pato?" kysyi Ankerschmidt Aladár'ilta.

— "Sitä on jo moni minulta kysynyt; vieläpä virallisestikin. Tässä ovat rannalle vedetyt paalut, jotka minun sijastani selittävät kaikki."

Näillä sanoilla vei Aladár Ankerschmidt'in neljän viiden paalun luokse, joita vartioitsi pyssyllä varustettu mies.

— "Suvaitkaa katsoa tänne. Nämät paalut kiskoi tulva irti sulkupadosta. Niihin on jokaiseen merkitty määrätty pituus: kolme syltä neljä jalkaa. Otetaan nyt sylipuu ja mitataan paalut; toisesta päästä toiseen on vaan kaksi syltä viisi jalkaa. Siitä käy selväksi, että sulkupaalut ovat viittä jalkaa matalammalta maahan lyödyt, kuin kaavassa on määrätty; tässä on urakkamies säästänyt. Seurauksena tästä säästämisestä on nyt se, että tulva tunkee alhaalta sulun lävitse. Kaikki vahvistaminen ylhäältä olisi turhaa työtä; nykyisen tulvan kestäessä ei voi paaluja vahvistaa. Sentähden olen pakoitettu tekemään ihan uutta patoa samaan suuntaan, jossa tämä sievä teos on; muutoin me tulemme märäksi juuri siinä, missä luulimme saaneemme parhaan suojeluksen."

Ankerschmidt kierteli vihaisesti viiksiänsä tästä tiedosta ja jupisi useat kerrat itsekseen: "tämän on tuon vietävän Grisák'in suosikki rakentanut."

— "Minä luulen, että vielä muittenkin kuumoittaa päätä tämän tähden, kuin niitten, joihin se suorastaan koskee. Minun on täytynyt kuulla viekoittelemisia semmoistenkin ihmisten puolelta, joitten oikeastaan ei ole mitään tekemistä tämän vesirakennuksen kanssa. Muitten muassa kävi täällä jo pari kertaa eräs herra Mikucsek."

— "Ah! Minä tunnen hänet. Ja mitä tuo tahtoi?"

— "Ei mitään muuta, kuin että jättäisin tämän työn sikseen ja menisin muita vaaran-alaisia paikkoja suojelemaan."

— "Ja millä tavoin pääsitte hänestä vapaaksi?"

— "Aivan yksinkertaisesti: minä en vastannut mitään hänen sanoihinsa enkä ollut kuulevinani, mitä hän puhui. Minä jakelin käskyjä, hän myöskin; mutta kun hän näki, että kaikki täyttivät minun määräyksiäni, vihastui hän ja meni pois."

— "Eikö hän luvannut tulla takaisin?"

— "Uhkasipa hän ankarasti."

— "No, tulkoon hän vaan, nyt minäkin jään tänne."

— "Minä kiitän suuresti tästä avusta, mutta minun täytyy antaa teidän kunnianne tietää, että asuntonani, johon saatan teidät yöksi vastaan-ottaa, on kasa risukimppuja, joista improviseraamme majan siihen paikkaan, missä vietämme yötä?"

— "Sehän on komea tanya. Sotaretkellä maksaisi ihminen monta kertaa semmoisesta hotellista, jos se vaan olisi saatavissa. Kaikissa tapauksissa aion minä jäädä tänne. Meillä on hyvä viitta, me voimme helposti saada yön kulumaan."

Sotavanhus seurasi kepeillä askelilla insinöriä yhteen-sidottuin faschinein välitse risumajalle, jossa molemmat istuivat ristiin ladotulle varpukimppu-kasalle.

Oli jo täysi ilta; metsähanhien parvet palasivat kylvöpelloista kotia ruovistoihinsa ja kaukaisista kylistä kuului iltakellon surumielinen ääni Tiszalle asti; pitkin patoja kaikui pyökin-kuoresta tehtyjen torvien ääni peninkulmasta peninkulmaan, merkiksi että päivätyö on päättynyt; ne, jotka aamusta iltaan ovat työtä tehneet, saavat mennä levolle, ja nyt seuraa yötyö, sillä tuo vaivaloinen taistelo ei lakkaa yöksikään: levähtäneet kädet tarttuvat pois-pantuihin lapioihin, kuokkiin, ja patotyötä jatketaan yhä, ensin kuun, sitte tulisoittojen valossa.

— "Emmepä mekään olisi luulleet, että joskus yhden teltan alla bivuakeraisimme", sanoi Ankerschmidt Aladár'ille, tiputtaen puuvartaasen pistetyn silavan rasvaa leivälleen, jota hän oli paistanut rätisevän valkean ääressä.

— "Vihollinen on yhteinen", vastasi siihen Aladár.

— "Ja yhteinen pelkomme esine."

— "Ei kaikin päin. Minun on suojeltavani vaan isänmaani, mutta ei omaisuuteni."

— "Tämä sutkaus tarkoittanee kai minua, että minun päinvastoin on suojeltavani omaisuuteni, mutta ei isänmaani. Katsokaa, nuori mies, te ette ole oikeassa."

— "Sitä parempi. Muutoin on nyt vaan vähäinen etu toinen toisemme suhteen; jos tulva näin nousee, on huomenna meidän molempien omaisuus yhdessä paikassa: meren pohjassa."

— "Mutta tämä merenpohjakin on oleva yhdessä paikassa: — sydämissämme!" sanoi siihen Ankerschmidt, ja Aladár saattoi siitä äänestä, jolla nämät sanat olivat lausutut, tuntea, ettei se ollut mikään tuuleen laskettu lause.

Tämä ei tosiaankaan ole mahdotonta! Jos Newton on osottanut todeksi, että maan vetovoima vaikuttaa "pondus specificum'in", miks'ei voisi "Unkarin maalla" olla semmoinen ominainen vetovoima, joka on syynä sydänten "pondus specificum'iin?"

Molemmat miehet sopivat siitä, että vuorotellen valvoisivat yön. Aladár, enemmän väsyneenä, menee ensiksi levolle; kuun laskettua herättää hänet Ankerschmidt ja sitte valvoo hän taas aamuun asti.

Aladár otti kiitollisuudella vastaan tämän tarjouksen; hän kääriysi viittaansa, laskeusi levähtämään paljaalle maalle, nojaten päätään risukimppuun, ja oli tuskin toivottanut hyvää yötä kumppanilleen, kun hän jo nukkui.

Ankerschmidt istui risukimpun toiseen päähän ja heitti puita valkeaan, liekkiä voimassa pitääksensä, jotta se yhäti loistaisi ja hän yhäti voisi nukkuvan kasvoja katsella.

Nukkuvan ihmisen kasvoissa on suuri tutkinnon-ala; joka juonne palaa silloin takaisin alkuperäiseen muotoonsa; nukkuvan kasvot eivät tiedä mitään teeskentelystä.

Välisti nosti tuuli viittaa nuorukaisen rinnalta; Ankerschmidt peitti häntä huolellisesti joka kerta uudestaan ja kohensi kekäleitä valkeassa.

Sydän-yön aikana meni puolikuu jo nukkumaan; hopea-venhe näkyi heiluvan leveässä virran-tulvassa, kunnes laineet toivat tuon pitkälle ulottuvan valo-vaon kokonansa tämänpuoliselle rannalle. Ankerschmidt'illa oli se aikomus, ettei hän kuun laskettua herättäisi väsynyttä nuorukaista, vaan valvoisi hänen sijastansa siksi, kuin tämä itsestänsä herää, ja silloin sanoisi hänelle, että kuu juuri nyt oli laskenut.

Hopea-venhe vaipui jo veteen, se näkyi vaan enää puoleksi, niinkuin palavan vuorenhuipun pää; nyt sekin vaipuu yhä syvemmälle; vihdoin oli vaan jälellä pieni kipinä, puolikuun kärki, sitte sekin katosi aaltojen taakse.

Sillä hetkellä nousi nukkuva nuorukainen seisaalle ja toivotti hyvää huomenta Ankerschmidt'ille.

— "Ah! te olette herännyt!"

— "Kuu laski nyt", sanoi Aladár, viitaten vielä kiiltävää taivasta kohti, jonka sädekehä osotti sitä hautaa, johon taivaan vaeltaja minuti sitten oli vaipunut.

— "Ja te tunsitte, koska kuu laski?" kysyi kummastellen Ankerschmidt.

— "Se olisi huono nukkuja", vastasi Aladár, "joka ei maatessaan tuntisi sitä hetkeä, jolloin hänen on velvollisuus herätä."

Kuun laskettua sytytettiin sadottain tulisoittoja pitkin patoja; työtä jatkettiin, niinkuin päivällä; kärryt narisivat, juntan-hoitajain komento-sanat riistivät yöltä sen äänettömyyden.

— "Jos ummistaa silmänsä, voisi, työnmelusta päättäen, luulla, että on päivä", sanoi Ankerschmidt, heittäyten pitkäkseen Aladár'in jättämälle lepopaikalle; "saatoitteko nukkua junttain paukkinalta?"

— "Oho, aivan hyvin. Se kaikuu niin, kuin kuulisi suuren äiti-kultansa, maan sydämen-tykytyksen."

— "Puuttuu vaan päivälliskello, joka kutsuu työmiehiä ruoalle."

— "Minusta todellakin tuntuu siltä, kuin kuulisin kellon-äänen etäältä."

— "Se soipi vaan teidän korvissanne; kuka saattaisi tämmöisessä kärryjen ratinassa eroittaa kaukaista kellon-ääntä?"

Aladár ei kuitenkaan levännyt, vaan poistui muutaman askelen päähän, jossa yötisen vartiotulen leimu ei häikäissyt hänen silmiänsä, ja näytti tarkasti tutkivan jotain Tiszan kaukaisella pinnalla.

— "Minusta on, kuin näkisin jonkun venheen lähestyvän."

— "Teillä lienee hyvät silmät, jos näette jotain; minä näen vaan vettä."

— "Tuolla, rannan partaalla, jossa karsitut halavat pistävät ylös vedestä. Nyt tulee se heti halavain kohdalle."

— "Se lienee joku pölkky."

— "Mutta minä näen airon jäljet vedessä, se on joku venhe. Vartiat varmaankin nukkuvat, kosk'eivät vielä tähän asti ole ampuneet sitä."

Muutaman minutin perästä rupesi jo Ankerschmidt'kin uskomaan, että todellakin venhe on tulossa heitä päin; molemmat miehet tarttuivat nyt kiireesti pyssyihinsä ja menivät padolle venhettä vastaan.

Tiszan virta oli kova, venhe näytti höyrynvoimalla lähenevän. Vähän ajan kuluttua saattoi jo nähdä, että yksi mies istuu siinä ja kahdella airolla soutaa venosta, joka oli puunpölkystä koverrettu n.k. sielun-hukuttaja-

— "Ohoi! Ken olet? Mihin matka?" huusi sille Aladár, ojentaen pyssyänsä ammuntaan. Venheessä-kulkija huusi takaisin:

— "Älköön herra huoliko siitä, ken minä olen, vaan ajatelkoon omaa henki-raukkaansa, niin kauan kuin vielä on aikaa; tuolla D:n luona ovat rikkoneet padon."

— "Rikkoneet?" huusi Aladár vimman ja epätoivon äänellä.

— "Se on, Jumal' auta, totta. Minä näin, kuka se oli. Minä tiedän hänen nimensä."

— "Kuka se oli?"

— "Minä en sano sitä. Jos sen sanoisin, heittäisivät herrat hänet vankeuteen. Hänen asiansa kääntyisi hyväksi; hän pääsisi ehkä vapaaksi ja kerskaisi vielä, että hänkin oli ollut siellä, missä niin monta muuta. Mutta jos minä tiedän, kuka se oli, tulee siitä kuolema hänelle. Hyvästi, nuori herra!"

— "Seisahdu!" huusi hänelle Aladár; "käännä tänne, nouse maalle! Jos lähdet edemmäksi, ammun sinut."

— "Tehkää hyvin!" sanoi venhemies ja laskeusi heti pitkälleen venoseensa. Tulva vei salaman nopeudella pienen sielun-hukuttajan mukaansa ällistyväin miesten silmien edestä. Aivan tarpeetonta olisi ollut sitä ampua.

Aladár tarttui, korvat kurolla, Ankerschmidt'in käteen.

— "Hyvä herra, nyt kuulen jo selvästi kellon-äänen. Tämä on hätäkello. Tuo mies on nähtävästi puhunut totta. Nyt ei teillä ole minutiakaan aikaa hukata; jos D:n luona pato on rikottu, saattaa tulvavesi pikemmin olla teidän kastellinne portilla, kuin hyvät hevosenne."

— "Entäs te?"

— "Minä jään tänne, niin kauaksi kuin on jotakin tehtävää, vaikk'ei täällä mikään enään auta, jos vesi meidät kiertää. Työmiehet juoksevat tiehensä, heti kun saavat tietää tämän sanoman, ja syystä, sillä kaikilla on perhe ja talous tuolla kotona. Rientäkää, hyvä herra; tässä ei ole aikaa neuvotella."

— "Ja pelastatteko te itsenne myöhemmin?"

— "Täällä on venheitä, minä otan jonkun niistä ja lähden tornia kohti. Herran haltuun!"

Sen sanottuaan pudisti hän ritarin kättä, heitti pyssynsä olalle hihnasta riippumaan ja alkoi nopeilla askelilla astua sinne päin, josta tuo salainen venhemies oli tullut.

Ankerschmidt jäi siihen isoksi aikaa seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi, kunnes Aladár yht'äkkiä kääntyi taaksepäin ja kädellänsä uudestaan viittasi ritarille. Silloin pyrki tämäkin vaunuillensa menemään.

Kun Ankerschmidt herätti vaunuissa nukkuvaa kuskia, ei padolla häärivässä väessä vielä ollut mitään hädän melua; juntat paukkuivat, tulisoitot ja pikiroihut leimuivat pitkin rantaa.

Ankerschmidt antoi kiireesti valjastaa hevosensa ja otti itse ohjakset käteensä, selvitäkseen vaunuineen mutkaiselta rantatieltä.

Hänen ainoa tyttärensä, joka nyt on yksinänsä vaaran uhkaamassa kastellissa, täytti hänen sielunsa huolella.

Valtatien ja patojen välillä oleva niitty oli vetelä; pyörät vaipuivat syvälle hetkuvaan maaperään; kointähtikin oli jo noussut taivaalle, ennenkuin Ankerschmidt monien ponnistusten perästä pääsi valtatielle.

Täällä hän huimasi hevosia ruoskan siimalla ja pani ne tulisella vauhdilla kiitämään hiekkaista tietä kotia päin.

Eräässä ahteessa, jota hevoset korskuen pyrkivät ylöspäin askel askelelta, otti hän itselleen aikaa takaisin katsahtaaksensa ja näki, ettei mitään rattaita tullut hänen perässään.

Hän rupesi uskomaan, että oli paennut tyhjää hätää.

Aamun koitteessa eräälle purolle tullessaan, seisatti hän muutamaksi minutiksi valjakkonsa ja laski, siltaa välttäen, hevosensa puron poikki menemään, jotta hän, sill'aikaa kuin nämät siitä joivat, sillalta saisi katsella seutua.

Kaikki oli vielä vihriäistä.

Niityt olivat peitetyt keltaisella ja punertavalla kukkasvaipalla; viljavainiot olivat jaetut viheriöihin tauluihin, joista kaikenlaiset värit vivahtelivat; laitumilla kävi hajallansa valkoisia ja mustia karjalaumoja, valkoisia lehmiä ja mustia puhveleita.

Nousevan auringon säteissä kimalteli ruohikossa miljonia timantteja; koska ihmisen varjo ulottui pitkälle, syntyi hänen ympärillensä kiiltävä sädekehä kasteisessa ruohossa.

Mikä onnellinen seutu! Kuka olisi taipunut siihen ajatukseen, että nämät kaikki yhden päivän, puolen päivän kuluessa katoisivat, häviäisivät, että mikä nyt on autuaallisuutta ja runollisuutta, se ei makuukauden kuluttua olisi muuta kuin lokaa ja epätoivoa?

Vaan kuitenkin oli jo niin kirjoitettu.

Tuskin olivat Ankerschmidt'in kiitävät vaunut ehtineet neljänneksen tunnin matkaa sillan toiselle puolelle, kuin he taas tulivat sillalle, joka oli erään joen yli rakennettu; kun käyden sillan yli ajettiin, kääntyi kuski taaksepäin ja tarkasteli jokea.

— "Katsokaa, kunnian herra, tämä joki juoksee nyt takaperin."

Ankerschmidt nojausi ulos vaunuistaan, ja hänestä näytti todellakin, kuin joen uoma olisi täynnä likaista vettä, joka juoksi vastapäiseen suuntaan.

Nyt rupesi hänkin paremmin tarkastamaan ja näki, että ojat tien vieressä olivat kaikki täynnä vettä, joka niissä ei suinkaan vielä ollut kauan ollut, niinkuin saattoi nähdä niistä kasveista, jotka täyttivät ojien pohjan ja jotka eivät elä vedessä; lyhyemmät niistä olivat jo aivan peitossa, kun sen sijaan korkeammat varret vielä seisoivat pystyssä vedessä ja kummastellen katselivat jalkojansa viruttavaa elementtiä, joka on heidän juurensa tappava ja uuden kasvullisuuden heidän sijaansa synnyttävä.

Vielä neljänneksen tunnin kuluttua vuodattivat jo ojat vettä tien-viereisille niityillekin, ja kulaisvesi välkkyi jo sieltä täältä viheriäin toukojen välistä.

Kun he tulivat edemmäksi, nousi vesi jo paikoittain maantiellekin, jossa näkyi muutamia uurroksia; kaukaa tasangolla kimalteli jo tulva.

— "Riennetään, riennetään joutuisammin!" ahdisti ritari kuskia ja katseli huolestuneena vaunuistaan, kuinka kokonaisia parvia metsähanhia ja raukkuja lenteli taivaalla, ikäänkuin heidän olisi suuri kiire tähän seutuun mitä pikemmin asettua.

Tuskallisinta oli, ettei tavannut ainoatakaan sielua. Ei missään, niin pitkältä kuin tie ulottui, näkynyt ajo- eikä jalkamiehiä; oli aivan kuin ne jossakin olisivat vangiksi otetut.

Yhdessä paikassa seisoi jo tiellä kokonainen järvi, jossa tuuli tuuditteli laineita ja joka leveni yhdestä metsiköstä toiseen eikä näyttänyt huolivan niistä padoista, jotka välillä olivat.

— "Laske menemään!" käski Ankerschmidt. Kuski ajoi veteen, joka ulottui melkein hevosten vatsaan asti ja juoksi vaunujen pohjan lävitse; kesti pari sataa jalkaa, ennenkuin taas päästiin kuivalle maalle. Mutta sen lävitse kahlattiin onnellisesti.

Nyt seurasi mäkinen seutu, jonne vesi ei vielä ollut ehtinyt; siellä oli pieni metsä kummallakin puolella tietä. Metsä kaikui satakielen laulusta ja rastaan viserryksestä; poppelit heittelivät kukka-untuviansa; lämmin ilma oli täytetty akasian-tuoksulla; ihmishermot eivät voineet aavistaa, mitä metsän tuolla puolen on.

He olivat tuskin ehtineet ulos tiheiköstä, missä mäkinen maa muuttui kaltevaksi, kuin uusi seutu leveni heidän silmäinsä eteen. Se oli jo häviön panoramana.

Kaukaa ja läheltä, lukemattomista paikoista, ikäänkuin särjetyistä peilinkappaleista kimalteli auringonpaiste paisuneessa vedentulvassa. Maantien oikea puoli oli jo pitkältä merenrantana, jota leveät laineet valelivat. Tuskin tuhannen jalan päässä metsästä oli noin kolmenkymmenen sylen levyinen aukko tien viereisessä padossa, jonka lävitse tuolta puolelta tuleva virta kohisten juoksi.

Toisella puolella tätä aukkoa oli koko tie täytetty ristinrastin käännetyillä rattailla; ylt'ympäri joukottain käsiään väänteleviä, vaikeroivia naisia, lapsia, huutavia miehiä, toimetonta väkeä.

Aukolle tultuansa ymmärsi Ankerschmidt, minkätähden hän siihen asti ei ollut ketään tavannut. Kansa, joka oli paennut tulvan valtaan joutuneista kylistä, ei voinut tämän esteen ylitse päästä.

Jäännökset parista särkyneistä rattaista, jotka olivat ojan syrjälle heitetyt, todistivat, että oli löytynyt uskaliaita yrittelijöitä, jotka olivat koettaneet päästä ristiin juoksevan virran lävitse; mutta tämä ei ottanut sopimuksiin ruvetakseen; ilman armotta tempasi se myötänsä ne, jotka rohkenivat yrittää ottelua sen kanssa, ja yhä enemmän söi se patoa.

— "Eikö tästä voi ylitse päästä?" kysyi Ankerschmidt toisella puolella kierteleviltä.

— "Olkoon herra iloinen siitä, että saa olla siellä!" huusi joku äristen vastaukseksi, sillä suuressa vaarassa eivät ihmiset ole kohteliaita. "Kiittäkää, että olette turvassa!"

Eräs sortuutiin puettu mies tunsi kuitenkin Ankerschmidt'in ja alkoi kunnioituksella häntä puhutella.

— "Vaara on selkämme takana, hyvä herra; tulva on kiertänyt meidät; me pakenisimme, mutta mihin?"

— "Mitä tiedätte B'falu'sta?" tiedusteli huolestuneena Ankerschmidt.

— "Me asumme sen naapuristossa; aamusta alkaen kuulimme hätäkellon, mutta vesi tuli niin äkisti, että mahdotonta olisi ollut sinne päin mennä."

— "Mutta minun täytyy välttämättömäsi päästä sinne."

— "Tuskinpa vaunuilla; mutta jos herra tahtoo tehdä hyvin, kääntäkää takaisin, ennenkuin jäätte tähän saarretuksi, ja tulkaa jostakin Tiszan viereisestä pysäyspaikasta takaisin purrella sekä antakaa tieto, että täällä on suuri hätä — jos ei ennen sitä Jumalan viha ole meitä täältä pois lakaissut."

Ankerschmidt käsitti, että tätä neuvoa oli seuraaminen. Rikotun padon lävitse tunkeva tulvavesi syöksyi yhä nopeammin leveten toiselle puolelle; tässä ei ollut kauemmin viipymistä. Hän lupasi tuskastuneille ihmisille, että ennen pitkää tulisi takaisin pursilla heitä varten, ja käski sitte kuskinsa kääntää takaisin sekä uudestaan rientää Tiszan padolle; sinne varmaankin tulva viimeiseksi tulee.

Niinmuodoin takaisin samaa tietä, jota oli tultu.

Nyt olivat jo kukoistavat kasvit tien vieressä, suuret kuninkaan-keihäät keltaisine kukkineen, jotka ennen olivat seisoneet pystyssä vedessä, mutaan painuneet; nyt nosti jo kuskinlautaan asti ulottuva lätäkkö ylös hevoset ja vaunut, joitten täytyi siitä uiden pelastua; nyt kiikkuivat vaan enää viljavain ohratoukojen tähät veden päällä, ja missä aamupäivällä keltaiset ja punertavat kukat olivat peittäneet lihavat niityt, siinä nyt vaan näkyi taivas heijastavan vedenpinnasta, kaikkialla taivas!

Valkoinen ja musta karja ei enää käynyt laitumella, vaan kaikki juoksivat mylvien tietä päin; lukematon jono rattaita, jotka toivat pakolaisia läheisistä kylistä ja veivät niitä kaikille tahoille, tuoksuttivat pölypilviä oksateillä.

Epäsäännöllisestä paosta saattoi huomata, ettei kukaan tietänyt, mistä vaara tuli ja mihin sen edestä oli pakeneminen.

Likeisistä kylistä kaikuivat herkeämättä hätäkellot, taivaalta kuului tuhansien vesilintujen käheä rääkynä ja maan päältä se sanomaton, tuskallinen, sekasortoinen ääni, joka syntyy, kun tuhansittain ihmisiä huutaa apua.

Erästä yksinäistä, valkoista taloa keskellä peltoja ympäröitsi jo vesi; sen katolla istui muutamia naisia, jotka valkoisilla liinoillaan liehuttivat etäälle päin, josta ei mitään apua tullut.

Ja Ankerschmidt ajatteli, että ehkä nyt hänenkin ainoa lapsensa näin seisoo vaaran ympäröimän kastellin akkunassa ja huutaa apua ja liehuttaa valkoista liinaansa, eikä ole ketään, joka saattaisi hänen avuksensa mennä.

Ja kaikki nämät oli hänelle ennakolta sanonut tuo viisas mies, jota hienot herrat luulevat tyhmäksi, sentähden että hänellä on niin vilpittömät kasvot, eikä hän itsekään ollut häntä uskonut; sen sijasta, että hän heti olisi rientänyt yöt päivät kastellinsa ympäri valleja rakentamaan, jätti hän sen, hankkiaksensa tietoa siitä, mitä hänen olisi pitänyt uskoa.

Ja vielä oli tuo kovapäinen mies, huoneenhaltia sanonut senkin, että koko herraskastelli oli huonosti rakennettu; jos tulva tulee, olkoon Jumala laupias ja armollinen sen sisässä oleville.

Eikä hän silloin uskonut häntä tässäkään kohden, kun hän olisi voinut suojella taloansa, kun hän olisi voinut olla apuna vaarassa; nyt on hänen rangaistuksensa se, että uskoo ja näkee kaikki edessänsä, kun ei enää mitään voi muuttaa!

Kun Ankerschmidt tuli takaisin sulkupadolle, ei siellä enään ollut muita jälellä, kuin Aladár ja hänen insinöriapulaisensa sekä varalla pidettyjen venheitten miehistö. Kaikki muut olivat paenneet, kummalle puolelle hyvänänsä hän katsoi.

Aladár oli raskaassa työssä; hänellä oli tuskin aikaa huomata takaisin palannutta herraa, sillä hän sitoi par'aikaa patopuihin kiinni niitä paaluja, jotka vesi siihen asti oli kiskonut irti tuosta eräästä sulusta.

— "Suokaa anteeksi, hyvä herra, minä olen kohta valmis teitä palvelemaan; panen vaan ensiksi taattuun paikkaan nämät 'dokumentit', joita en voi mukaani ottaa, ja annan lähteville miehille määräyksiä, mihin päin heidän on meneminen, jotta voisivat suurimmassa vaarassa oleville ensiksi apua antaa."

Venheitten ja lauttojen joukko rupesi ennen pitkää Aladár'in määräyksen mukaan levenemään joka taholle, yhä nousevaa tulvaa vastaan taistellen, ja pyrkivät puoleksi vihriällä, puoleksi sinisellä vedenpinnalla monissa mutkissa vaaran-alaisten kylien torneja kohden.

Ankerschmidt käveli sill'aikaa levottomasti edes takaisin padolla ja kierteli tuskastuneena pitkiä viiksiänsä, ikäänkuin nämät olisivat olleet kaikkiin syypäät.

Pian tuli Aladár takaisin hänen luoksensa.

— "Nyt olen jo teidän käytettävänänne, hyvä herra; eikö totta, vaunuilla ei enää voinut kotia päästä? Poppeli-metsän tuolla puolen tuli jo tulva teitä vastaan."

— "Minä käännyin todellakin sieltä takaisin. Vähäisen uimmekin."

— "Nyt on parasta laskea vaunut Szolnok'iin päin menemään; patoa myöten saattavat ne varmaan tulla sinne asti, täällä ei ole hetkeksikään niillä mitään tehtävä."

— "Mutta minä tahdon mennä kotia. Kuinka kotona laita lienee? kotona!"

— "Minä tiedän; mennään nyt yhdessä. Minäkin riennän eno raukkani luokse. Virkani on kolmeksi viikoksi lakkautettu; sill'aikaa emme voi parempaa tehdä, kuin hukkuvia asukkaita vedestä onkia."

— "Mutta te olette jo laskenut pois kaikki lautat."

— "Niin olen. Ne ovat määrätyt kaikkein läheisimpiin kyliin, jonne vielä saattaa lautoilla puhtaasti päästä; mutta jos tahdomme kotia asti pyrkiä, on meidän pakko tulla toimeen pienellä, köykäisellä hallitusmuodolla."

— "Hallitusmuodolla?"

— "Älkää suvaitko pelästyä! Minä en puhu 'konstitutionista', vaan tästä pienestä leivin-kaukalosta tässä; siihen istumme molemmat, se kantaa juuri niin monta ihmistä, ja se on hyvä siitä, että missä tulemme kuivalle maalle, voipi sen ottaa olalleen ja kantaa siksi, kuin taas tulee vettä eteen."

Se oli todellakin kummallinen, pieni "hallitusmuoto:" yhdestä ainoasta puu-pölkystä koverrettu venonen, yhdellä keksillä, yhdellä airolla. Semmoista hallitusmuotoa nimitetään myöskin sielun-hukuttajaksi.

Ankerschmidt pudisti päätään, tuon nähdessään.

— "Minä luulen", sanoi Aladár, "että me kumpikin haluamme pikemmin kuin paremmin päästä sinne, missä meillä on joku, jonka hengestä olemme huolestuneet: teillä tyttärenne, minulla enoni."

"Kummallinen nuorukainen!" ajatteli itsekseen Ankerschmidt; "hän vapisee enonsa hengen puolesta, jonka omaisuuden hän perii."

— "Ja jos tahdomme pyrkiä tornia päin, emmekä halua odottaa siksi, kuin tasanko edessämme muuttuu aavaksi mereksi, joksi se huomiseksi muuttuu, täytyy meidän tyytyä siihen, mihin vene vie meidät, mihin me sen. Sentähden, hyvä herra, jos teidän on halu uskoa sielunne minulle, on höyry lämmitetty; soitettiin kolmas kerta, tehkää hyvin, astukaa sisään."

— "Mordkerl!" mumisi viiksiensä alta sotavanhus ja, laskien kuskinsa hevosten kanssa Szolnok'iin päin menemään, tarttui nuorukaisen avuliaasen käteen, tuon nuorukaisen, jota ei mikään taistelo, ei edes elementtien viha saanut luopumaan tyvenestä mielentilastaan.

Kaksi miestä täytti kokonaan pitkän, soukan ruuhen; Aladár otti käteensä keksin ja lykkäsi ruuhen liikkeelle, sitä yhtä asiaa vaan matkakumppaniltansa pyytäen, että tämä pysyisi kauniisti istumassa sielun-hukuttajan keulassa.

Ankerschmidt huomasi, että tuo on sangen hyvä pikku kalu sen kädessä, joka sen tavat ymmärtää. Venonen kiiti linnun kepeydellä vedenpintaa myöten; se ei kulkenut kaikkialla tietä pitkin, vaan lensi niittyjen poikii, joilla nuori insinöri kummastuttavalla tarkkuudella tiesi itseään opastaa, ja ritarista tuntui, kuin sama talojen ja tanyain välinen ala, joitten ohitse hän vast'ikään vaunuilla oli tullut, tämmöisellä venheellä olisi ollut paljon lyhyempi.

Muutamissa paikoin täytyi laskea keksi kädestä ja tarttua airoon.

— "Vesi nousee paljon nopeammin, kuin luulinkaan, ja me menemme yhä vielä sitä vastaan", sanoi Aladár, voimallisesti melaa käytellen.

— "Te olette ehkä väsynyt? astunko teidän sijaanne?"

— "Minä en tarkoittanut sitä, vaan että jota kauemmaksi poistumme Tiszalta, sitä syvemmäksi käy virta: se tulee kaukaa eteemme, sentähden mitä edemmäksi pääsemme, sitä vanhempi on vaara."

Ankerschmidt katseli surullisesti vedenpohjaa. Vedenpinnan alta, jolla vene kiiti, näkyi kaunis, tähkäpäinen touko; ruiskukka sinersi, unikukka punersi siellä vielä, ja kumartuvain tähkäpäitten, sinisten ruiskukkain ja punaisten unikukkain välitse uiskenteli sadottain Tiszan pieniä kaloja.

Hätäkellot soivat kaikissa kylissä; tornit näyttivät uivan tulvassa, niinkuin milloin délibáb[66] näyttää kiiltävää merta. Se vaan, että se tällä kertaa oli todellinen meri.

Eräs puoleksi veden alla oleva puu oli täynnä outoja asukkaita; ei parvi varpusia ja kottaraisia, vaan lauma metsähiiriä ja rottia oli ottanut joka oksan haltuunsa, jonne he uiden olivat paenneet; kaikilla tahoilla saattoi nähdä uivia, pieniä päitä, vedessä ponnistellen lepopaikkaa etsiessään.

Tht'äkkiä ohjasi yksi semmoinen pieni, vaaran-alainen hiiri kulkuansa suoraan Aladár'in venhettä kohti; airon mitan päähän tultuansa, rupesi se uimaan rinnakkain venheen kanssa, pitäen pikkaraista nenäänsä korkealla vedestä, vetäen ympyriäisiä korviaan taakse päin ja isolla leveällä hännällänsä perää pitäen, sekä sillä välin järkevillä, kiiltävillä silmillään rukoilevaisesti Aladár'iin katsoen.

— "Tuo viaton olento katsoo meitä pelastajiksensa", sanoi hymyillen Aladár ja kurotti sen jälkeen, soutamasta lakattuansa, airon päätä pientä pakolaista vastaan. Tämä tarttui heti kiinni airoon ja kiipesi sitte hyvin harkitulla liikunnolla pitkin airon vartta, hiipi siitä purren laidalle ja, ojentaen kaikki neljä jalkaansa, laskeusi siihen väsyneenä vatsalleen.

"Metsän-elävilläkin on luottamusta häneen!" mietiskeli itsekseen Ankerschmidt.

Pieni peto-eläin makasi siinä läpimärkänä, läähöttäen, ja katseli yhä järkevillä silmillään Aladár'ia, ikäänkuin tahtoisi sanoa: sinä et ole se, joka syöt minut.

— "Tämä kelpo poika piti meitä todellakin matkustaja-höyrynä", sanoi Aladár, veti sitte esiin nenäliinansa ja levitti tämän makaavan elävän ylitse, jottei sitä niin kovasti värisyttäisi. Tämä ottikin sen kiitollisuudella vastaan ja pisti vasta myöhemmin ulos päänsä sen alta, katsellaksensa maailmaa. Kun hän oli nähnyt, että oli luotettavassa paikassa, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa tehdä toalettia; pikkaraisilla käsillään pesi hän sata kertaa eriskummaisia korviaan ja viiksisiä pikku poskiaan; sitte harjasi hän hampaillaan takkuista nahkaansa selästä ja kyljistä; lopuksi otti hän esiin pitkän, tuuhean häntänsä ja kampasi sitä päästä päähän pienillä kynsillään; sitte alotti hän uudestaan pesoa, istui vihdoin molemmille takajaloilleen ja rupesi metsähiirten tavan mukaan ahkerasti kehräämään.

— "Tämä ystäväni näyttää jo täydellisesti kodittuneen tänne", lausui Aladár, siirtäen airoa toiselle puolelle, jottei hän pelästyttäisi pientä, arkaluontoista elävää.

Vähän ajan kuluttua rupesi pakolainen taas haistellen päätänsä kohottamaan, ikäänkuin hän etsisi jotakin ja päästi semmoisen omituisen vihellyksen, joka kuului niin, kuin hänessä olisi viulu kätkettynä.

— "Tämän ystäväni ei näytä olevan niin paljon jano, kuin nälkä", virkkoi Aladár, otti taskustansa esiin leipäpalasen — jäännöksen eilisestä illallisestaan — pienensi siitä muruja ja heitti niitä pikku elävän eteen. Ja tämä ottikin vastaan tarjouksen, poimi muruset yksitellen käteensä ja söi suuhunsa kaikki; sitte hiipi hän tyytyväisenä takaisin telttaan, jonka Aladár'in nenäliina oli hänelle valmistanut.

Ankerschmidt ajatteli itsekseen, kuinka hyvä sen on, joka joutuu sääliväisen tielle.

— "Koska toivotte, että pääsemme kotia?" kysyi hän, omaan murheesensa palaten.

— "Tulee kohta puolipäivä, matka käy poppelimetsää päin ja se näkyykin jo läheltä; jos olemme päässeet sinne neljänä tuntina, ehdimme toisen puolen matkaa kolmena tuntina, sillä pato-aukon toisella puolella ei vesi enää juokse meitä vastaan, vaan samaa suuntaa kuin matkamme."

— "Mitä lienee sill'aikaa tapahtunut niitten ihmisten, jotka tuolla maantiellä yhteen sullottuna ovat pelastustaan odottaneet?"

— "Varmaankin odottavat he vielä nytkin sitä, silla niillä seuduin ei ole mitään tietoa lautoista. Muutoin menemme heitä kohden."

— "Mutta emmehän tällä pienellä sielun-hukuttajalla voi niin monta sataa ihmistä pelastaa."

— "Ei tällä sielun-hukuttajalla, mutta ehkä jonkun hyvän keinon kautta. Semmoinen syntyy ihmisessä, kun hän kovasti on sen tarpeessa."

Sen sanottuaan sousi hän iloisella katsannolla eteenpäin, niinkuin se, joka menee huvitukseen ja pitää vaaraa leikkinä.

Puolen tunnin päästä saapuivat he poppeli-metsälle, josta Ankerschmidt oli kääntynyt takaisin. Se pisti esiin vedestä, niinkuin yksinäinen saari; äärimmäiset puut kastelivat jo jalkojaan vedessä.

Kun he olivat kiertäneet metsän ympäri, kaikui jo kaukaa heidän korviinsa joku epäselvä hälinä, sekanainen humina kaikenlaisista ihmis-äänistä, ikäänkuin kaukaisten kansain-markkinain kohu, mutta paljon surullisempi kuin tämä. Laajalla tasangolla ilmestyi uusi turmion näkymö. Rikkunutta tiepatoa piiritti nyt jo kummaltakin puolelta aava meri; virta syöksi leveissä laineissa yhä uusilla ryntäyksillä sitä vastaan ja uhkasi lakaista pois koko jälellä olevan padon.

Oli tuskin kuuttasataa syltä kuivaa maata, joka vielä seisoi korkeampana kuin vesi ja josta ei enää silloin voinut päästä eteen- eikä taaksepäin, kuin Ankerschmidt ensimmäisen kerran oli täällä. Ja tällä kapealla, raukeavalla padolla nähtiin sadottain rattaita, joissa voivottavat naiset ja itkevät lapset vääntelivät käsiään; miehet liehuttivat valkoisia liinoja pitkien tankojen päässä; joka kurkku huusi apua, pelastusta. Vesi nousee nousemistaan; jos ei heitä yöllä pelasteta, ei aamu löydä tästä ihmisiä, ei rattaita, ei patoa.

Silloin, ikäänkuin kohtalon pilkkana, lähestyi heitä pieni sielun-hukuttaja, kun lauttaa olisi tarvittu.

Kun Aladár oli päässyt niin likelle vaarassa olevaa kansaa, että hänen sanojansa saattoi kuulla, huusi hän heille:

— "Ohoi! Onko täällä ketään järkevää miestä? Jos on, tulkoon esiin, jotta saan hänen kanssaan puhua; muut pitäkööt suunsa kiinni."

Siitä kaikki vaikenivat ja esiin astui eräs harmaapäinen mies, joka paljasti päänsä ja otti ollaksensa järkevänä miehenä.

— "Ei saa vaikeroita, vaan pitää auttaa itseään", puhui Aladár, vetäen venhettänsä likemmäksi; "mitä varten on tuolla tuo poppeli-metsä? Sinne täytyy jokaisen paeta."

— "Sinne kai, hyvä herra!" vastasi päätänsä kynsien vanhus; "mutta me emme osaa uida, ja jos osaisimmekin, emme voi jättää tuota suurta vaimoväen joukkoa tänne perikatoonsa."

— "Kuka sen on sanonut, että te niitä tänne jättäisitte? Nekin täytyy ylitse viedä. Minä en suinkaan voi viedä tuhatta ihmistä ylitse metsään, sillä sitä kestäisi kolme päivää ja niin kauan vesi ei odota; mutta jos kuljen kymmenen kertaa edestakaisin, saatan viedä ylitse kymmenen tukevaa miestä, jotka sitte kiireimmiten voivat kaataa muutamia tukkipuita, lyödä ne yhteen lautaksi ja lautalla viedä yli metsään koko väkijoukon; sieltä ei sitte vesi vie pois yhtäkään, ennenkuin apuun tullaan".

Peloissaan oleva kansa mielistyi suuresti tähän pelastus-ehdoitukseen, ja yhtä haavaa juoksi esiin noin viisikymmentä miestä, jotka sanoivat olevansa valmiit ylitse menemään lauttaa tehdäksensä.

— "Mutta kaikki työ järjestänsä! Ensiksi astuu pois ruuhestani armollinen herra, sillä meillä ei ole sijaa kolmelle. Mutta airoa en anna kädestäni, sillä ei joka mies ymmärrä hoitaa tätä sielun-hukuttajaa, ja jos se menee kumoon, jäämme tähän kaikki pinteesen. Ensiksi siis, hyvä herra, jos sallitte, lasken teidät metsään."

— "Siellä minä en voi mitään hyödyttää", sanoi Ankerschmidt; "hyödyllisemmäksi katsoisin astua maalle tähän kansan joukkoon; olisi kumminkin joku, joka pitäisi järjestystä."

— "Se on vielä parempi." Aladár ei tuhlannutkaan enempiä sanoja, vaan vei venheen muutamilla aironvedoilla rannalle ja antoi Ankerschmidt'in astua pois. "Veikkoset, täten ilmoitan minä teille, että mitä armollinen herra käskee, pitää toteltaman. Nyt on piiritystila, kysymys on monesta sadasta hengestä; joka el tottele, sen minä ilman pitkiä puheita ammun kuolijaksi."

Uhkaus hyödytti; tunkijat pysyivät taampana ja Ankerschmidt saattoi rauhassa valita tukevimmat miehet, jotka Aladár kaikkein ensimmäiseksi veisi metsälle.

Viisi minutia tarvittiin edes ja takaisin kulkemiseen.

Takaisin tullessaan kysyi Aladár Ankerschmidt'ilta, mitenkä väki oli käyttänyt itseään poikkeus-lakien alla.

— "Niinkuin viisasten ihmisten sopii."

— "Onpa sitä hauska kuulla. Unkarilaisen ei käykään vaaran aikana huutaminen."

— "Mutta kun väki niin vapisee tätä suurta vettä", muistutti harmaapää maanviljelijä.

— "Mikä suuri vesi? Eikö meri ole suurempi vesi? Entäs jos se vihastuu? Jos englantilaisten kapteinien alla laiva syttyy tuleen keskellä merta, sata peninkulmaa rannasta, mitä nämät tekevät? No, sen sanon, kun taas palaan takaisin. Istu alallasi, veikkoseni, tuolla ruuhen keulassa, äläkä pelkää niin kauan, kuin näet minut."

Viiden minutin kuluttua tuli venhe taas takaisin. Aladár jatkoi puhettansa siksi, kuin kolmas mies oli sijoittunut.

— "Niin tekee englantilainen, että hän palavasta laivasta kaikkein ensimmäiseksi laskee venheesen naiset ja lapset, sitte miespuoliset matkustajat, sen jälkeen ruokavarat, sitte kirjeet ja laivan-kapineet; vasta tämän perästä jättää itse laivaväki laivan, ja se, joka viimeiseksi lähtee, on laivan kapteini."

— "Se on hyvä, kunnian herra", lausui vanhus; — "minä olen siis nyt laivan kapteinina tällä vedellä."

Metsässä alkoi jokaisen ylimenon jälkeen yhä enemmän kirveitä paukkua; isot, pitkät poppeli-puut kaatuivat toinen toisensa perästä maahan; kun venhe toi kymmenennen miehen, oli jo niin monta puuta kaadettu, että niistä saattoi lyödä kokoon kaksi lauttaa. Aladár näytti, millä tavoin se oli tehtävä, sillä tämä väki, joka ei koskaan ollut vettä nähnyt, oli saamaton semmoisessa työssä. Hän teki heille peräsimen ja airon sekä opetti heitä lauttaa puuteloilla veteen vierittämään. Sitten otti hän mukaansa kaksi miestä, sitoi venheensä kiinni lauttaan ja ohjasi tätä padolle asti.

Suuremmalla riemuhuudolla ei vielä yhtään rannalle tulevaa laivaa ole vastaan-otettu, kuin tätä halpaa lossia. Niin monta sataa turmion suussa olevaa sielua, jotka siinä näkivät tulevain päiväinsä säilyttäjän, yhtä monta silmää kävi tästä nä'ystä kosteaksi.

— "Ystävät!" puhui Aladár, rannalle astuessaan, "nyt on vaan järjestystä voimassa pitäminen, eikä sitten enään ole mitään hätää. Kaikkein ensimmäiseksi täytyy viedä ylitse naiset ja lapset, jotka enimmin pelkäävät ja saattavat vastuksemme suuremmaksi. Sitte taas joukko voimakkaita poikia, jotka tekevät vielä suuremman lautan; viimeiseksi jäävät vanhukset, joilla on enimmin järkeä. Enemmän kuin kolmekymmentä henkeä yhdellä kertaa ei saa ottaa. Heti kuin kaikki ihmiset ovat turvallisessa paikassa, sopii tulla noutamaan nelijalkaista omaisuutta; sitä tarvitsee vaan sitoa kiinni lautan viereen; se uipi ylitse, kun sillä vaan on jotain, johon se voi liittyä kiinni. Yhtä haavaa käypi myöskin ajokaluja tuominen, hajoitettuina. Tässä ei joudu mitään hukkaan. Perämies muistakoon vaan alati pitää lautan vasenta kulmaa virtaa vastaan. Kuutaman tullen saattaa kaikki olla valmiina. No, te vanhus, mitä itkette vielä?"

Vanha päämies pyhki itkusta punoittavia silmiään paidanhiallaan ja pudisti päätään.

— "Se on totta, armollinen herra, että meidän henkemme tällä tavoin pelastuu, mutta jos katselen näitä ihania tasankoja ja ajattelen, että eilen vielä kaikki oli viheriänä toukona, semmoisena kuin siunaus, mutta tänään jo veden alla, on mahdotonta hillitä kyyneliä silmissäni vuotamasta."

— "Oi, vanha mies! Köyhiä slovakeja tuolla ylhäällä Arva'ssa ei koskaan ahdista mikään vedentulva. Siellä, niinkuin Kis Tükör'issä[67] kuuluu, 'eletään köyhyyden kauraleivällä.' Teillä sen sijaan täällä tasanko-maalla ovat asiat viidenkymmenen vuoden aikana olleet hyvällä kannalla; jos joskus onnettomuus kohtaa, on se jo seuraavana vuonna korvattu; sen tähden ei unkarilainen mene naapuristoon kerjäämään. Minullakin on iso maatila, joka on veden vallassa, ei toista päivää, vaan yhdeksättä vuotta, eikä tämä koskaan juokse pois siitä; mutta sen tähden minä en vaikertele, vaan tiedustelen työtä. Jumala hankkii, mitä tarvitaan; Unkarissa ei kukaan kuole nälkään, kun ei hän vaan surkeile molempia käsiään."

Vanhus harkitsi asiaa ja sanoi:

— "Se on toden totta. No, me emme itke sen enemmän. Sitä emme tee. Mutta ehkä saisimme tietää teidän kunnioitettavan nimenne; jos sen sanoisitte, voisimme ilmoittaa tuttavillemme, kuka meidät pelasti nykyisestä ahdingostamme, ja opettaa lapsen-lapsillemmekin, ketä heidän tulee muistaa, kun uusien talojen kurkihirrestä saavat lukea: 'Rakennettu Anno Domini …' suuren tulvan jälkeen."

Aladár ja Ankerschmidt istuivat jo, kun tämä kysymys tehtiin, venheessä ja Aladár nyhjäsi matkakumppaniansa jalkaan, jotta tämä olisi vaiti; itse kääntyi hän taaksepäin ja sanoi:

— "Nimeni on Jonathan Weltumsegler."

Vanhus pudisti päätään ja vastasi:

— "No, se ei ole totta; olkoon se kunnioituksella sanottu."

Aladár pisti airon veteen ja lähti, kesken rannalla seisojain siunauksia, taas vesille.

— "Te saatatte häveliäisyyden huolimattomiin asti", nuhteli herra ritari nuorukaista, "kun ette ilmoittanut nimeänne noille kunnon ihmisille, jotka sitä todellakin semmoisella kiitollisuuden tunteella kysyivät."

— "Minä en tehnyt sitä huolimattomuudesta, vaan sen vuoksi, että nuot kunnon ihmiset lavertelevat asiasta, ja sillä tavoin eivät ainoastaan lapsen-lapset saa tietää nimeäni, vaan myöskin 'Bezirks-Vorstand'it.'"

— "Ah, vai niin! Te varotte, että asianomaiset saisivat tietoa teidän jalosta työstänne, ja pelkäätte, että teille annettaisiin joku kunnian-osoitus, vieläpä virallisessa lehdessä teitä julkisesti kiitettäisiin. Minä ymmärrän jo."

— "Ette suinkaan ymmärrä. Minä pelkään sitä, että kun vesi laskee, huomataan nuot monet kaadetut puut kamerali-metsässä, minä haastetaan oikeuteen 'wegen Forstfrevel' ja minulle luetaan paragrafia sillä tavoin, etten voi sitä vastaan hiiskahtaakaan. Mutta minä, joka olen ollut ylhäinen linnanvanki, en viitsisi nyt taas joutua vähä-arvoisemman kuritushuoneen vankeuteen."

Ankerschmidt'illa ei ollut enää mitään tätä vastaan sanomista.

— "Rientäkäämme kotia päin", jatkoi Aladár, "menetimme tässä kaksi tuntia, niitten korvaukseksi meidän nyt täytyy käyttää yötä."

— "Te lienette väsynyt".

— "Minä en siitä vielä tiedä mitään."

— "Minä tulisin mielelläni teidän sijaanne."

— "Sapelia ja airoa en koskaan anna pois kädestäni. Muutoin tulee meidän nyt jo helpompi työ, me joudumme myötävirtaan."

— "Eikö kylän tornia jo näy?"

— "Ei. Mutta minä tunnen hyvin tien. Pimeässä yössäkin sinne löytäisin, saati kirkkaassa kuutamassa."

Venhe kulki todellakin joutuisammin kuin edellä puolenpäivää, ei nyt enää puhtaalla, kuultavalla vedellä, jonka pohjasta näkyi viheriöitä toukoja ja unikukkia, vaan likaisilla, mutaisilla laineilla, semmoisina kuin ne tulivat suoraan Tiszasta; niitten pintaa peitti ruovonjuuret ja niittyheinät.

Vesi oli ajanut pois jonkun kaukaisen eläintarhan asukkaat; nämät uivat venheen edustalla pitkässä jonossa, niin likellä, että Aladár'in täytyi odottaa, kunnes tuo pitkä saattojoukko ehti ohitse. Komeain hirvien haaraiset sarvet, metsäkauristen älykkäät päät eivät pelänneet ihmisen läheisyyttä; hirvilauman keskellä ui suurella loiskinalla — tuima susi.

"Jos nämät pelastuvat poppeli-metsään, saavat ystäväni siellä tänään metsä-otuksen paistia ja kahden viikon päästä rikosjutun — salametsästyksestä."

Päivä oli jo laskemaisillaan, kun Aladár ilmoitti, että kylän torni nyt näkyy taivaan rannalla.

Mutta se on vielä kovin kaukana. Tasangon näkösuhteet pettävät.

Aladár neuvoi Ankerschmidt'ia, ettei hän vielä katselisi taaksensa, sillä vasta kolmen tunnin kuluttua saattaa hän nähdä kastellinsa; siihen asti on paljon parempi, jos hän laskee pitkäksensä venheesen ja koettaa vähäisen nukkua, joka olisi hänelle varsin tarpeellista eilispäivän unettoman yön perästä.

Ankerschmidt suostui laskeumaan venheen pohjalle, väittäen lujasti, ettei hän sen vuoksi nuku, vaikka sitte heti, kuin hän oli laskenut päänsä alas, uni alkoi sitä painaa.

Ja jos hänen mistäkään sopii olla eläissään Aladár Garanvölgyille kiitollinen, on se tästä neuvosta, että hän nukkuisi tämän ajan.

Sen ajan, jonka kuluessa venhe lähestyy hänen asuinpaikkaansa, jottei hän minutista minutiin näkisi sen kuvan lähestyvän, joka kirkkaassa kuutamassa aivan aaveen-tapaisesti nousee vedestä; rauenneen kastellin kuva.

Aladár näki jo niin kaukaa, kuin hänen hyvät silmänsä kantoivat, että Ankerschmidt'in kastellin katto oli mutkistunut. Joka aironveto, joka toi esineen likemmäksi, teki häviön selvemmäksi. Nyt saattoi jo nähdä särkyneet akkunat ja hajonneitten seinäin halkeamat; sitte pistivät näkyviin luhistuneet kylkirakennukset sekä maahan kaatuneen etupuolen rauniotkin. Aladár oli suuresti iloinen siitä, ettei Ankerschmidt aironvedosta toiseen näe tämän vähitellen lähestyvän, niinkuin hän.

Alkoi jo tulla myöhäinen yö; joka paikassa vallitsi suuri hiljaisuus, se hiljaisuus, joka kansoittaa hereillä olevan sielua kiusaavilla ajatuksilla, yksinäisyyden hiljaisuus.

Hävittävä elementti oli laskenut valtansa alle koko tasangon; näköpiirissä oli kuin kaksi kuuta toisiansa lähestyisi: toinen taivaalla, toinen vedessä.

Tässä surullisessa valaistuksessa läheni lähenemistään, niinkuin ahdistava unen-näkö, Ankerschmidt'in kastellin rauniot; yhä paremmin astui häviö esiin. Sijaltansa menneet akkunat, rauenneen katon pystyssä seisovat orsipuut, revennyt aukko palomuurissa, itsekseen jäänyt savutorvi, muutamat paljastetut holvit tulivat yhä selvemmin ilmi iltahämärässä. Ennen pitkää saattoi myöskin huomata, että tulva oli tunkenut maakerran akkunain lävitse, ja kun venhe kulki fasadin etupuolitse, joka keskikohdalta oli maahan vierähtänyt, näkyi sen lävitse, niinkuin perspektivissä, vanha, matala kastelli, joka ei ollut maahan kukistunut.

Aladár liikutti kahdenkertaisella voimalla airoa, eikä kääntänyt silmäänsä pois nukkuvasta matkakumppanista. Hänen aikomuksensa oli jättää tämä herättämättä; hän soutaa ääneti raunioitten ohitse, toinen älköön niitä nähkö; vasta sitte hän hänet herättää, kun he ovat tulleet enon talolle, joka varmaankin on noudattanut hyvään aikaan lähetettyä neuvoa. Siellä saadaan luotettava tieto kastellissa olleitten kohtalosta.

Mutta uneenkin suljettuina silmät näkevät jotakin, ja nukkujat tuntevat, jos semmoinen suuri suru lähestyy, joka täyttää heidän sielunsa uneksivanakin. Niin näkee nyt myöskin Ankerschmidt, venheessä pitkällään maatessaan, nuot yhteen läjään kukistuneet kivet, nuot rikki musertuneet orret ja huoneuksen lävitse juoksevan kylmän, mustan tulvaveden, ikäänkuin hän katsoisi avoimilla silmillä; se vaan, että hän näkee vielä enemmänkin: kivien välissä lapsensa verisen ruumiin ja kuinka tämän kauniit, pitkät, silkkiset hiukset uiskentelevat mustassa virrassa. Nukkujan otsasta juoksi suuria hikipisaroita ja katkonaisiin hengenvetoihin puhkesi voimattomia huudahuksia.

Aladár sousi tuskallisella kiiruulla hävinneen kastellin ohitse, ja hänen oli jo onnistua jättää se, kun tieltä, jonka päässä kastelli seisoi, pisti esiin toinen venhe, jota käänteen tähden ei tähän asti saattanut nähdä.

Kuutamassa tunsi Aladár yhtä pian toisessa venheessä Kampós'in, kuin tämä hänet, mutta ennenkuin hän ehti viitata tätä alallansa pysymään, oli se jo myöhäistä; Kampós herra kiljaisi ilosta niin, että mikä nukkuja hyvänänsä siihen olisi herännyt.

— "Holoi! nuori, kunnioitettu herra! holoi!" huusi innostunut huoneenhaltia, pistäen hattuansa keksin päähän.

— "Vaiti! Herran tähden, älkää huutako" … murisi Aladár ja yritti talojen väliin pääsemään.

Se oli nyt myöhäistä. Ankerschmidt kavahti ensi huudosta pystyyn vuoteeltaan, ja kun hän oli silmänsä avannut, oli ensimmäinen kuva, jonka hän näki, maahan hajonnut kastelli. Kenties sama näky, josta hän yhä oli uneksinut, todellisuudeksi muuttuneena.

Muutaman minutin katsella tuijotti hän jäätyneillä silmillä, kuolleilla kasvoilla tätä hirmukuvaa; sitte hypähti hän ylös, kaappasi ilmaan ja huusi mielettömän äänellä:

— "Tyttäreni!"

Jos ei Aladár olisi heti tarttunut kiinni häneen, olisi hän syössyt veteen.

— "Tyttäreni!" vonkui hän epätoivoissaan.

— "Hän on tuolla meidän luonamme, häntä ei mikään vaivaa!" pauhasi Kampós herra, joka nyt huomasi, minkä äärettömän tyhmyyden hän oli tehnyt, ja koetti kaikella häneltä odotettavalla taidolla keksillänsä tarttua Aladár'in sielun-hukuttajaan, niin että tämä oli moneen kertaan kumoon menemällänsä.

Ankerschmidt'in kasvot menivät tästä sanasta yht'äkkiä nauruun; hän nauroi, niinkuin lapsi, niinkuin hullu.

— "Todellakin? Onko se totta? Onko hän pelastettu? Eikö häntä mikään vaivaa?" Johon jokaiseen kysymykseen Kampós antoi vakuuttavan vastauksen, vannoen kaikkien kalenterin pyhien kautta ja tuhlaten niin monta Jumal' autaa, kuin häntä olisi pahasta rosvotyöstä tutkisteltu.

— "Häntä ei mikään vaivaa, armollinen herra. Vaikka se tuli kyllä salakavalasti, tämä paha onnettomuus, yötistä aikaa, ei kuitenkaan mitään onnettomuutta tapahtunut. Kun ruvettiin hätäkelloa soittamaan, oli vanha herra heti liikkeellä; hän tuli ulos luokseni ja kysyi, mikä vaivaa. Minä sanoin, että pellonvartiat Görgitö'stä olivat tulleet ratsain täyttä laukkaa, ilmoittaen, että vesi jo on meidän alueellamme. 'No, siinä tapauksessa pitää täyttää viimeinen portti.' Kun se oli tapahtunut, tuli jo suurella kohinalla alimmaisen tien päässä, suoraan teidän kunnianne kastellia päin, Jumalan viha. Tien päässä olivat jo kaikki talot padoilla saarretut, mutta yht'äkkiä joutui tie veden valtaan, ja tämän päivän iltaan asti nousi se akkunan-lautaan saakka, mutta ei sitä korkeammalle. Meidän patomme seisovat ylt'ympäri, niinkuin linna. Kun vettä pääsi venheellä kulkemaan, sanoi vanha herra: 'No, Kampós, mitä Ankerschmidt'ilaiset nyt tekevät? He eivät ole ottaneet vaaria viittauksesta?'"

— "Puhukaa siitä, puhukaa siitä!" ahdisti häntä ritari, joka vaan tahtoi tietoja tyttärestänsä.

— "Kyllä. Minä vastasin, että he varmaankin uivat. 'No, siinä tapauksessa täytyy lähettää heille venhe.' (Se oli todellakin hyvä, että nuori Aladár herra oli lähettänyt tämän venheen edeltäpäin!). 'Minä pidän itse perää', sanoi vanha herra, ja silloin rikkoi hän ensimmäisen kerran kahdeksan-vuotisen lupauksensa, ettei hän mene ulos talostansa. Yhden soutaja-rengin sekä pitkän köyden ja nuora-tikapuitten kanssa lähdimme kastellia päin. Vaara oli silloin jo sangen suuri. Sanoinhan minä teidän kunniallenne, että tuo Wien'in rakennusmestari ansaitsisi sen rangaistuksen, jotta hänen päänsä paaluun pistettäisiin. Kun kellari täyttyi vedellä, horjuivat yht'äkkiä kaikki holvit, ja seinissä syntyi silloin halkeamia, joitten lävitse saattoi nähdä. Palkolliset huusivat vaikeroiten akkunista, eikä kukaan ottanut mihinkään pelastuskeinoon ryhtyäksensä. Niinkuin myöhemmin saimme tietää, oli ainoastaan neiti hämmästymättä; hän oli käskenyt tuoda alas ullakosta erään suuren pianon-kotelon, josta olisi jonkunlainen lautta tehtävä, mutta ei kukaan totellut häntä ja mennyt ullakkoon, sillä jokainen pelkäsi, että portaat hajoisivat ja hän jäisi sinne. Vaaran nähdessänsä kiinnitti vanha herra nuora-tikapuut altaniin, kiipesi ylös niitä myöten ja astui horjuvaan rakennukseen. Hän antoi siki-sokin juoksevain palkollisten vähitellen astua alas ja käski heidän pysyä järjellänsä; tämä oli kyllä vaikeaa, mutta he tottelivat kuitenkin. Sitte tarjosi hän kättänsä neidelle ja auttoi häntä venheesen. Sen jälkeen muut naispalkolliset ja pikku Gyuszin. Nyt jätti hän minut sinne ja ohjasi itse venhettä kotia. Jättäen tänne neiden ja palttina-väen, palasi hän takaisin mies-armeijaa varten. Hän asetti venheesen kokin, kyökkipojan, metsämiehen ja muut senlaiset leipävarkaat; itse jäi hän kastelliin kahden ratsurengin kanssa. Näitten käski hän seisoa kamanan alla, jos pelkäisivät seinäin kaatuvan. Kun minä kolmannella kertaa olin palannut takaisin venheellä, sanoi hän: 'no, Kampós, tämä talo ei seiso kauan pystyssä; jos se hajoo maahan, ryöstetään se tyhjäksi. Täältä täytyy siis muuttaa kaikki arkun-tapaiset, jotka ovat lukossa, vanhaan kastelliin; sitä ei vesi vie pois.' Sitte lukitsi hän itse sinetti-sormuksellaan kaikki arkut ja laatikot, ja antoi kuljettaa ne vanhaan kastelliin; siellä ne ovat ullakossa, hyvässä paikassa; teidän kunnianne löytää ne sieltä kaikki. Kun olimme tämän suorittaneet, toi hän hevoset ulos talleista, ja nämät uitimme, venheen perään sidottuina, taloomme asti. Siellä teimme sitte hajotetun tallin katosta sillan ja hyppäsimme padon ylitse pihaan; sitä oli sangen kaunis nähdä."

Sill'aikaa kuin Kampós herra yritti lyhyissä otteissa esittämään päivän tapauksia, ehtivät molemmat venheet Garanvölgyin kastellin edustalle, joka, niinkuin pieni saari meren keskellä, pisti esiin tulvaveden peittämässä seudussa. Tuon vanhan, tallatusta savesta rakennetun muurin hyöty tuli nyt ilmi; se oli niinkuin kallio, seisoipa vielä kolmea jalkaa ylempänä kuin vesi.

Edellämainittu, tallin katosta laadittu silta teki satama-portaitten virkaa; siitä sopi, niinkuin nostosillan ylitse, tulla alas pihaan.

XV.

Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa.

Venheitten tuloa ei otettu vastaan minkäänlaisella paukkeella, niinkuin teateri-näkymöllä olisi tapahtunut, jossa tavallisesti impromptu vaipuvat toinen toisensa kaulaan. Etevin syy tähän oli se, että pihan sisäpuolella yhä edelleen oli niin paljon tekemistä, jotta se vielä sydänyön vaiheilla piti ihmiset liikkeellä. Tuo ääretön, kahdenkymmenen hoidin ala, joka käsitti pihan, puutarhan ja puima-tanteret, niinkuin aidattu saari keskellä merta, oli täynnä härkiä, hevosia, lampaita, jotka tanyoilta olivat tänne ajetut tulvan alta. Yksi osa rengeistä oli näitten vartioimisen toimessa, toinen osa vahvisti patoja risukimpuilla, missä oli syytä pelkoon. Sentähden ei kukaan huomannut vierasten tuloa, paitsi vouti, jota Kampós herra kaiken mokomin muistutti panemaan venheitä lukkoon ja pistämään avainta taskuunsa.

— "No, nyt olemme täällä kotona!" sanoi Kampós. "Nyt, armollinen herra, olen minä niin rohkea, että vien teidät neiden luokse; minä näen, että kynttilä vielä palaa hänen kamarissaan. Kunnioitettu nuori herra osaa sillä välin itsekin tuonne vanhan herran luokse."

Ankerschmidt pudisti Aladár'in kättä, ja porstuassa kahdelle taholle eroten, astui toinen oikealle, toinen vasemmalle päin. Me seuraamme Aladár'ia.

Vanha herrakin oli vielä hereillä, kun sisaren-poika astui sisään hänen kamariinsa ja iloisesti tuli hänen eteensä.

— "Terve tultuasi! Kuinka pääsit tänne?"

— "Eräällä sielun-hukuttajalla. Minä toin Ankerschmidt'inkin muassani."

— "Siinä teit varsin hyvin; tyttö itkee itsensä kuolijaksi isän tähden, minä olen tuonut hänet tänne. Sinä olet väsynyt, eikö totta?"

— "Siitä en tiedä mitään, mutta pikemmin olen janoissani. Aamusta asti en ole tavannut vettä, vaikka sitä myöten olen tullut."

— "Sinun on siis nälkäkin? Illallinen on valmisna."

— "Mitä sen kanssa olette näin myöhään odottaneet?"

— "Olemme odottaneet Kampós'ia, joka venheellä kulki ympäri kylää tiedustelemassa, eikö missään olisi vaaraa."

— "Me olemme kohdanneet toinen toisemme. Tulimme yhdessä takaisin. Hän huusi hereille Ankerschmidt'in, joka onneksi nukkui sill'aikaa, kuin kuljimme hänen kastellinsa raunioitten ohitse, eikä nähnyt tätä häviötä kauan."

— "Illallinen on valmisna, mutta sinun tulee muuttaa vaatteita, sillä nyt on neiti talossa. Tässä on kamarisi avain."

— "Minutin päästä olen valmis", sanoi Aladár, otti tunnetun kamarin avaimen, syleili enoansa ja meni pois. Hän teki niinkuin se, joka tietää olevansa kotona.

Enonsa luokse jätettyä vaate-varastoa köljätessään, ajatteli hän itsekseen, kuinka somasti sentään maailmassa on asetettu, että kun ihmisen joka rustoa on rutistettu, kun hän on paiskattu maahan, hutkittu, syrjään sysätty, peulottu, taas ulos heitetty, hän silloin laskee ensimmäisen vihollisen, jonka kohtaa, venheesensä, hikoilee aamusta iltaan tämän tähden, viedäksensä häntä kotia, saattaaksensa häntä kuivalle, ja kun hän sitte vihdoin väsyneenä, nälkäisenä, janoisena mielisi laskea pitkäkseen ensimmäiselle olkivuoteelle, silloin täytyy hänen vielä kauniisti vetää frakki yllensä, voidaksensa kysyä vihollisensa tyttäreltä: "Wie befinden Sie sich, mein Fräulein?"

Aladár ei itse puolestaan suonut mitään pahaa neidelle; mutta hän olisi kuitenkin sangen mielellään kuullut, että tämä olisi käskenyt sanoa, jotta hän ei saata tulla illalliselle, koska hänellä on migraini tahi hän jo on mennyt levolle.

Tämä toivo meni kuitenkin tyhjäksi; pian kuuli hän enonsa äänen, joka tuli häntä jouduttamaan. Ruoka on jo pöydällä, vieraat ovat kutsutut.

Hyvä, suoritetaan siis tämäkin.

Vanha herra pudisti Aladár'ia olkapäästä ja mumisi hänelle: "ajattele meneväsi niihin iltahuveihin, joissa Branyiszko'n päivän[68] perästä tanssit aamuun asti."

— "Se kävi silloin päihinsä", kuiskasi Aladár takaisin.

Sitte kiiruhtivat he ruokasaliin päin, jonne yhteisen korridorin kautta saattoi tulla kummaltakin puolelta. Niin tapahtui, että he melkein oven suussa sattuivat yhteen ritarin ja hänen tyttärensä kanssa.

Semmoisella kapealla alalla eivät ihmiset voi toisilleen paljon seremonioita osottaa; ei kukaan saata nähdä, kumpi on oikealla, kumpi vasemmalla puolella. Lisäksi tuopi asian laatu myötänsä senkin, että esitys käypi nopeasti, sillä ei sovi jäädä oveen seisomaan.

Ankerschmidt tarttui toisella kädellään tyttärensä käteen, toisen ojensi hän sydämellisesti Garanvölgyille ja pudisti tätä miehen tavalla.

— "Hyvä herra, te tiedätte, mistä minun tulee teitä kiittää."

— "Ei enemmästä, kuin mitä te olisitte tehnyt minulle yhtäläisessä tilassa."

— "Minä kiitän teitä lapsestani."

Ankerschmidt'in täytyi, nämät sanat lausuttuansa, antaa tilaa tyttärellensä, ja kun Erzsike ja Aladár tällä hetkellä yht'äkkiä ensimmäisen kerran näkivät toinen toisensa, kurotti tuo luonnon lapsi heti ehdottomasti kätensä Aladár'ille ja kuiskasi nämät sanat:

— "Minä taas kiitän teitä isästäni."

Jos ei nuorukainen tämän käden vapistuksesta, tämän äänen kummallisesta lumouksesta, näitten silmäin todellisesta taikavoimasta olisi mitään ymmärtänyt, ei hän olisi ansainnut, että semmoinen salatenhoinen kirja vielä kerta olisi hänen eteensä auki unhotettu.

Seuraavana minutina huomasi jo tyttö, että hän oli antanut viehättää itsensä, ja veti pelon-alaisesti kätensä takaisin, eikä uskaltanut enää nostaa silmiänsä niihin kasvoihin, joitten kuva jo niin kauan oli hänen sydämessänsä elänyt. Onneksi saattoivat illallisen kohina ja Kampós herran tarjoomisen halu pian haastelon toiselle tolalle. Viini kohotti vielä enemmän huoneenhaltian hyvää mieltä, ja hän alkoi käydä sangen puheliaaksi. Muutoinkin hän sitä oli, mutta nyt kahdenkertaisesti.

— "Sitä yhtä vaan minä surkuttelen, ettei nuori herra Aladár ollut täällä vaaran aikana."

— "Minkätähden, vanha mies?"

— "Jotta hän itse olisi saanut pelastaa neiden. Se olisi sopinut sillä tavoin. Niin minä aina olen romaneissa lukenut. Sillä me vanhat…"

Huomatessaan, että Kampós heti kajahuttaisi vaarallisia asioita, puuttui Aladár hänen puheesensa.

— "Oi, minäkin toimitin matkallani urostöitä, joista sopisi kirjoittaa romani; minäkin pelastin viimeisessä silmänräpäyksessä vaarassa olevan olennon."

Ankerschmidt ajatteli itsekseen: "no, tämä nuori mies mielii täällä kotona kertoa tekonsa, varmaankin pelastetusta kansanjoukosta; jos mielii, tehköön niin."

— "Missä? Kenen?" kysyi ahnaasti Kampós herra, joka hirveästi halusi saada kerran Aladár'in omasta suusta authentice kuulla jonkun sankari-seikan.

— "No, tuolla puolen poppeli-metsää — yhden hiiren", vastasi Aladár hymyillen.

— "Ah! Oh!" kaikui useilta tahoilta vastenmielinen muistutus. Ankerschmidt itsekin katsoi asiaa ikäväksi ja kiiruhti tätä tietoa oikaisemaan.

— "No, nuori ystävämme salaa sen, että hän tällä puolen poppeli-metsää pelasti noin tuhannen ihmistä voimiensa ponnistuksella ja viisaalla tuumalla."

— "Ah, minä rukoilen nöyrimmästi, kuinka se oli, suvaitkaa kertoa", ahdisti Kampós herra korkealla äänellä.

"Eikö mitä", ajatteli itsekseen Ankerschmidt; "tässäkö tyttäreni kuullen, jotta tämä vielä enemmän rakastuisi häneen; siinä tapauksessa puhukaamme ennemmin hiirestä."

— "Mutta mihin joutuikaan tämä meidän pikku hiiremme? minä unhotin sen kokonaan tuossa suuressa mielen-liikutuksessa", kysyi hän Aladár'ilta.

— "Tuolla viittani taskussa se vielä nytkin nukkuu", vastasi Aladár. "Menkää, herra Kampós, sitä tuomaan."

— "Mitä? Minä? Hiirtä?" huusi ylös hypähtäen tuo puritaninen mies. "Käskeköön kunnioitettu herra minun tuoda jalopeuraa, metsähärkää: minä tuon sen. Mutta hiirtä! Minä joutuisin kaatuma-tautiin, jos minun täytyisi kajota semmoiseen. Ilkeämpää elävää ei löydy auringon alla."

— "Oi, älkää sitä sanoko", rukoili hiiren puolesta Erzsike; "minusta se on aivan kaunis."

— "No, katsokaa", kehoitti häntä Aladár, "neiti haluaisi nähdä sitä."

Kampós herra ei enään uskaltanut sanoa elävää rumaksi, mutta hän väitti, että se puree. Mutta minkätähden se ei pure Aladár'ia? Se on toista. Hän on neutrali. Mutta Kampós'in se tuntee, sillä hän on asettanut hinnan hiiriheimon hävittämiseksi. Häntä puri kerta susikin, siitä hän ei piitannut, mutta hiiren puremasta kuolee.

— "Hyvä, minä menen siis itse sitä tuomaan", sanoi Aladár, nousi heti ylös pöydästä ja tuli parin minuun päästä takaisin.

— "Ahaa!" huusi Kampós herra, joka ei nähnyt tuota inhoittavaa villipetoa takaisin-tulijan kädessä, "teillä ei olekaan se, eikö totta? Se pakeni kai, nakersi läven huoneen alle, kätkeysi sinne, lisääntyy nyt siellä ja myljää koko kastellin alustan."

— "Tässä se on takkini hiassa", sanoi Aladár, veti esiin sinne pian kotiutuneen pikku elävän ja laski sen kämmenellensä. "Kas, kuinka se töllistelee kynttilää."

— "Oi, mikä herttainen, pieni elävä", sanoi Erzsike, lapsellisella ilolla tavottaen lystillistä pikku elävää; "kuinka kauniit, mustat sen silmät ovat."

Aladár vei nyt hänen luoksensa tuon pienen kansalaisen; Erzsike silitteli sitä vienosti kätösellään.

— "Älkää koskeko siihen, neiti; saatte nähdä, käy onnettomasti", varoitti käytöllisenä miehenä Kampós tyttöä, joka ei ymmärtänyt pelätä. "Voi, jos minä olisin noin likellä sitä, iskisi minuun heti kuume."

Erzsike'kin tunsi jonkunlaisen magnetillisen kuumeen suonissansa virtaavan, likeisyydestä — mutta ei hiiren tähden.

Tutustuneena kiipesi pieni elävä vähitellen Aladár'in kädestä silittelevälle kädelle, ja kapusi siitä verkallensa löyhyvää muslinia pitkin aina olkapäähän asti; siinä se asettui ihmeteltävän kauniille, pyöreälle elfenluun kummulle. Tuo paholaisen sikiö osasi hyvin valita sijansa.

Kampós herran kasvot kävivät todellakin vaaleiksi tästä nä'ystä, kun sen sijaan Erzsike ilomielin katseli tuonne; kenties ei kuitenkaan hiirtä. Mutta Ankerschmidt katui jo, että oli sattunut tuomaan esiin tätä themaa.

— "Syökö se leipää?" kysyi Erzsike, koetteeksi murentaen yhtä palasta sitä varten.

— "Kyllä mar", vakuutti herra huoneenhaltia, "koko sen heimo elää meidän leivästämme; eivätkä he odota, että me leivomme ja tarjoomme sitä heille; he syövät sitä aikaisemmin kuin me itse."

Pieni leivänkuluttaja tarttuikin ahnaasti palaseen, pakeni sen kanssa tuolin-selkäimelle, laski siellä oravan tavalla pörheän häntänsä niskaansa ja rupesi kädestään syömään, jotta sitä vanhatkin nauroivat.

— "Lahjoittakaa minulle tämä pieni vieras", rukoili Erzsike Aladár'ia.

— "Aivan mielelläni."

— "Mutta teettäkää sille oikein vahva häkki, teidän armonne", ahdisti Kampós herra, "sillä se nakertaa tammipuunkin lävitse."

— "Ah, kuka pitäisi vierastansa häkissä! Minun luonani saa se vapaasti liikkua."

Tässä puuttui Ankerschmidt'kin puheesen.

— "Muista, tyttöseni, että nyt itsekin olemme vieraita, ja mitä nimitämme 'meidän luona', se on nyt veden vallassa."

— "Eipä suinkaan, hyvä. herra!" oikaisi häntä Garanvölgyi. "Minun vieraani ovat kotonansa talossani. Minä pyydän, että tunnette itsenne kodittuneeksi minun luonani siksi, kuin saatatte uudesta kastellinne rakentaa. Tanyani on tarpeeksi tilava, ja olenhan minä paitsi sitä yksinäni."

Tätä lausuessaan katsoi hän lempeällä soimauksella Aladár'iin; näitä sanoja seurasi pitkä vaiti-olo.

Semmoisina minuteina käy tavallisesti niin, että kaikki ne, jotka näin vaikenevat, ajattelevat samaa asiaa.

Ankerschmidt katkaisi ensiksi äänettömyyden.

— "Minä kiitän teitä paljon sydämellisestä tarjouksestanne, ja minun olisi vaikea löytää mitään syytä, jonka tähden sitä hylkäisin. Sanoohan Erzsikekin teitä jo 'sedäksi.'"

— "Oi, tiedättehän hyvin, että meidän tuttavuutemme jo on sangen vanha. Minä olen neiti Erzsike'lle vanhassa kiitollisuuden velassa. Hänkin on pelastanut minut, vaikk'ei hän silloin vielä tietänyt, olisinko minä sitä ansaitseva."

— "Mitä se oli?" kysyi Aladár, Erzsikeen katsoen.

— "Oi, ei mitään. Pilantekoa", sopersi lapsi, kauniisti punastuen.

— "Mutta minuun katsoen oli se vakava asia", lausui Garanvölgyi.

— "Kuinka, hyvä herra?" sanoi sotavanhus, kämmenellään peittäen lasiansa, jottei Kampós herra sitä saisi varkain täyttää. "Te muistatte vielä tuota narrimaisuutta?"

— "Niinpä kyllä; minulla on vielä nytkin tallessa kirje, jota ensinnä en tahtonut lukea ja jonka tähden kunnioitettu herra naapurini sitte tahtoi lyödä pääni poikki; siitä asti kannan sitä aina taskukirjassani."

Ja kaikkia väitöksestään vakuuttaaksensa, veti hän nyt esiin vanhan nahka-lompakkonsa ja otti sen neljännestä salasopesta, jossa hän piti vanhimpia relikejään, — nimittäin pari pankin-seteliä unkarilaisella päällekirjoituksella anno menneeltä hyvältä ajalta, erästä kulunutta muotokuvaa, yhtä silkki-hivaletta jostakin sotalipusta y.m., y.m., — tuon huolellisesti talletetun kirjeen, jonka tyttö lapsena oli hänelle salassa kirjoittanut, jotta hän varoisi itseään koti-petturilta.

Hän antoi kirjeen Aladár'ille; muut tiesivät siitä jo.

Mutta yhtä eivät muut tienneet: sitä, että Aladár tästä kirjoituksesta on tunteva sen käden, joka oli kirjoittanut tuon anomuskirjan, joka hänelle vapauden tuotti. Sitä ei kukaan tietänyt arvatakaan, että hän jo oli nähnyt tämän käsi-alan jossakin.

Aladár tunsi jokaisen veren-pisaran tunkevan sydämeensä, kun hän näki tämän kirjeen; hän ei lukenut, mitä se sisälsi, taikka jos hän sen lukikin, ei hän sitä ajatellut; näissä piirteissä hänen silmiensä edessä seisoivat ne rivit, jotka lapsellisella vilpittömyydellä rukoilivat unhotetun, hukkaan joutuneen vangin edestä, jonka kaikki, jopa hän itsekin, olivat hylänneet.

Tämä siis oli se käsi, tämä se sydän, joka vaan tietää toimiella ja tuntea, mutta ei salli itseänsä löytää? Ei niinmuodoin niitä, jotka hymyilevät jo kaukaa, vaan se, joka sulkee akkunan, kun hän näkee luoksensa tultavan; sekö se oikea oli?

— "No, etkö anna kirjettäni takaisin, vai tahdotko oppia sen ulkoa?" kysyi Garanvölgyi ajatuksiin vaipuneelta.

— "Minä ajattelen, että tämä kirjoitus on ihan — erään toisen kirjoituksen muotoinen."

Tällä hetkellä oli Aladár'in mahdoton olla huomaamatta sitä hämmästystä, jolla yht'äkkiä Ankerschmidt ja hänen tyttärensä katsoivat toisiinsa; tyttö loi sitte hämmentyneenä silmänsä maahan ja Ankerschmidt saattoi tuskin enää kauemmin salata levottomuuttansa.

— "Hja, poikaseni", sanoi Garanvölgyi, pannen kirjettä takaisin reliki-soppeensa, "yhtäläisellä kädellä kirjoittavat monet, yhtäläisellä sydämellä harvat."

Ankerschmidt'in levottomuuden selitti Garanvölgyi siten, että hän päivän vaivojen perästä haluaa lepoa; hän antoi sentähden merkin pöydästä-nousuun; tätä käytti jokainen hyvästi-jättöön, ja muutaman minutin kuluttua riensi kukin kamariinsa.

Aladár'in yölevosta oli sentään varsin huonosti huolta pidetty tuon kirjeen näyttämisellä; hän haaveksi enemmän yönsä kuin nukkui.

Kuka tietää, ehkä sentään on jotakin perää tuossa taika-uskossa, josta nuoret tytöt pitävät kiinni, että jos he näkevät unta armaastansa ja herätessään kääntävät pään-alustaan, armaskin silloin on tytöstä unta näkevä. Ja unen haltiatar on lumoova haltiatar.

Garanvölgyi kummastui, kun hän, aamulla varhain herättyänsä, varpaisillaan hiljaan astuskeli korridorin lävitse, jotta hän, nukkuvia herättämättä, pääsisi ulos pihalle vaaraa katselemaan, ja silloin jo näki Aladár'in täysissä vaatteissa tulevan kamaristaan.

— "Sinä olet jo noussut ylös?"

— "Olen; tahdon lähteä hyvään aikaan."

— "Lähteä? Mihin? Ja millä?"

— "Sielun-hukuttajalla, jolla tulin; jonnekunne, jossa voin olla hyödyksi."

— "Mutta minkätähden semmoisella kiiruulla?"

— "Menkäämme kamariinne, eno. Minä tahdon sen sanoa."

Vanhus meni Aladár'in kanssa kamariinsa.

— "No, sano nyt, kuka sinut karkottaa pois?"

— "Rakas enoni! Eilen, kun näytitte minulle tuon kirjeen, tunsin minä sen piirteissä saman käsi-alan, jonka näin siinä tuntemattomassa anomuskirjassa, joka menestyksellä rukoili vapauttamistani."

Tämä ilmi-saanti hämmästytti suuresti itse Garanvölgyiäkin.

— "Sen mukaan olisi siis tämä tyttö kirjoittanut senkin."

— "Niin. Minä tiedän nyt jo enemmän, kuin mitä minun tarpeellista on."

— "Ja sentähden tahdot nyt jättää talon?"

— "Mitä voisin muuta tehdä? Minä tapaan ensimmäisen kerran eläissäni naisen, jolla on sydän. Jos hän olisi vanha rouva, sopisi minun iloita siitä, sillä minä voisin sanoa hänelle: 'rakas äitini' ja pyytää häntä nimittämään minua pojaksensa. Mutta kaunis, järkevä, tunteellinen lapsi ja minä: miksi satumme me yhteen?"

— "Minä en näe siinä mitään vaaraa. Jos te rakastatte toisianne, otat sinä hänet ja he antavat hänet sinulle."

— "Hyvä eno, minä olen köyhä poika; vaivalla ansaitsen leipäni. Nuot ovat rikkaita. Jos minä nyt jään tänne, jossa heidän ei ole valta minua vastaan-ottaa taikka ei, koska tulva on ajanut heidät juuri meidän luoksemme, eivätkä he millään tavalla, jos tahtoisivatkin, voi poistaa minua, vaan ovat pakoitetut jäämään yhden katon alle minun kanssani, ja jos he eivät tahtoisi nähdä ja kuulla minua, eivät he edes siten voi auttaa itseään, että lähtevät luotamme, sillä ylt'ympäri on meri; — jos minä kuitenkin käytän tätä surullista tilaa ja jään tänne, enkö minä joudu yhtäläiseen siveelliseen arvoon, kuin nuot Karaibin saarten indianit, jotka syövät suuhunsa heidän luoksensa pelastuneet haaksirikkoiset?"

— "Sinä olet oikeassa; lähde!"

Vanha herra pudisti sisarensa pojan kättä ja sanoi hänelle vielä kerran: "lähde;" sitte tarttui hän hänen käsivarteensa ja meni hänen kanssaan ulos pihalle laitoksiansa jatkamaan.

Palkollisten ilmoituksen mukaan oli tuuli yöllä suuresti vahingoittanut patoja. Aladár määräsi heti, että muutamista ohratynnyreistä, jotka täytettiin kivillä, muodostettaisiin hätävarustuksia padon eteen, joita vastaan aaltojen hyökkäykset raukeisivat. Kun tämä työ oli valmis, tuli suuruksen aika, ja siellä täytyi Aladár'in vielä kerta sattua yhteen Ankerschmidt'ilaisten kanssa.

Kun ei Aladár'in sopinut paeten lähteä pois talosta, sanoi hän hyvästi-jätön varaksi Ankerschmidt'ille, että hän taas astuu venheesen ja, jos mahdollista, soutaa ylös Tisza-Dob'iin asti, jossa häviön alku on.

— "Mitä hyötyä siellä nyt voitte tehdä", kysyi Ankerschmidt, häntä vastustellaksensa.

— "Ei mitään; mutta minä saatan kuitenkin oppia jotakin."

— "Minä taas olin toivonut, että tänään aamulla lähtisimme vähäiselle retkelle ulko-tanyoille."

Tämä oli pidätys "in optima forma", jota ei käynyt hylkääminen.

— "Matkani ei ole erittäin kiire; minä en pidä väliä, vaikka lähtisimmekin vesille; ilma on kaunis."

Vanha herra tahtoi ottaa pyssynkin mukaansa; onhan hyvä tilaisuus jahtiin. Mutta Erzsike sai hänet siitä luopumaan. Mitä sillä? Hän saattaisi sillä ampua joko itsensä taikka "jonkun muun."

Aladár sousi tällä kertaa venhettä hävinneen kastellin ympäri, joka ihmeteltävän kauniisti oli sikisokin maahan syöstynyt. Ankerschmidt kiroili kaikilla kielillä, pyytäen jokaisen "teremtette'n" ja "kreuzsakerment'in" perästä matkakumppaniltaan anteeksi sopimatonta sanaa. Aladár käski hänen vaan tehdä hyvin, se puhdistaa ihmistä; sentähden on unkarilaisen mieli niin sävyisä, että hän kiroo kaikki sisältänsä, ei pidätä sitä kauan.

— "No, kunhan me vaan itse olemme olemassa", sanoi lopuksi sotavanhus, rauhoittuneena; "lähtään niitylle, se on: aioin sanoa: merelle."

Tämän lausuttuansa sitoi hän nenäliinansa kulmaan solmun, jossa tilaisuudessa Aladár huomasi, että muutkin kolme kulmaa olivat solmussa. Hän ei saattanut olla kysymättä, mitä se merkitsee.

— "Tämä solmu, jonka nyt sidoin? Se on muistuttava minua siitä, että heti kuin kohtaan ystäväni Grisák'in, tartun hänen tukkaansa ja kysyn häneltä, minkä kunnon ihmisen hän pani kastelliani rakentamaan. Tämä toinen solmu puhuu amice Mikucsek'ille, että mitä hänellä oli hakemista patoja myöten viime öinä. Tämä kolmas on solmittu herra Bräuhäusel'iä varten. No, he saavat vielä nähdä mitä menoa minä siellä nostan erään salasuosion turvissa tehdyn sulun tähden."

Neljännestä hän ei virkkanut mitään.

— "Entäs neljäs?"

— "Sekö? Sen sidoin vaan sattumalta; se ei merkitse mitään."

Puolipäivään asti saattoi venheellä kulkea monta kaunista seutua; paikoittain näkyi rajakiviä vedessä; siellä Ankerschmidt muistutti: "tässä alkaa minun tilukseni."

Eräässä paikassa oli kaunis, kumpuinen ylänne, joka pisti esiin merestä, niinkuin saari; siinä laski Aladár maalle.

Kummulla kasvoi ohraa, jossa jo rehotti runsaita, nelirivisiä tähkäpäitä; koko ala saattoi olla viisikymmentä askelta ympäri käyden. — Siinä molemmat kinailivat, kenen tämä pelastunut pelto lienee. Ankerschmidt väitti, että se oli Garanvölgyin, Aladár sanoi sen olevan Ankerschmidt'in.

— "Olkoon kenen hyvänänsä, viekäämme siitä kotia näyte, että olemme nähneet jotakin viheriäistä, niinkuin Noakin kyyhkyset."

Tämän sanottuansa poimi Ankerschmidt kourallisen ohria; Aladár'kin otti yhdeksän tähkäpäätä ja pisti ne kiinni hattuunsa.

— "Tämä on todellakin meri", sanoi ritari, katsellen ylt'ympäri aavaa vedenpintaa. "Ja nyt saatamme, nuori ystäväni, molemmat sanoa, että meidän omaisuutemme on yhdessä paikassa; minunkin on meren pohjassa, niinkuin teidän."

— "Kaikki vertaukset ontuvat."

— "Minun ei onnu. Nyt en minä voi päästä tiluksilleni, te ette myöskään; se on yhtälaatuinen tapaus. Kun minä pääsen minun tiluksilleni, silloin pääsette tekin teidän."

— "Mitä te tällä tarkoitatte?"

— "Minä tiedän varmaan, että te armon kautta saatte takaisin takavarikkoon otetut tilanne."

Aladár'in päähän välähti ajatuksen kipinä.

— "Jos te tiedätte tämän, hyvä herra, silloin tiedätte senkin, ketä minun tulee kiittää tästä odottamattomasta armosta; minä pyydän, toimittakaa hänelle tämä tulinen käden-pudistus."

Ankerschmidt huomasi, että hän oli tullut Aladár'ille enemmän ilmoittaneeksi, kuin mitä hän tahtoi, ja kiiruhti häntä kiivaasti vastustamaan.

— "Nuori ystäväni, minä ilmoitan teille, että teidän tulee tästä armosta kiittää ainoastaan sitä, josta se lähtee. Älkää pahaksuko tätä muistutusta minulta, vanhalta sotamieheltä, älkääkä luulko, että teillä on salaisia puolustajia; teillä ei ole niitä."

Aladár kiitti opetuksesta; hänellä oli jo kylläksi tietoa.

Tämä tieto loi uusia aatteita hänen sydämeensä. Omaisuus, se ei häntä ilahuttanut, sillä Aladár, niinkuin jokainen jalo mies, tiesi hyvin, että omaisuus vaan on velvollisuus, ja että sillä, joka meidän aikoina Unkarissa on laveain tilusten herra, on lukemattomia velvollisuuksia, johon verrattuna kaikkein raskainkin ammatti on todellinen sinecura; vaan se ajatus teki hänet onnelliseksi, ettei kukaan enää saata nimittää itsekkäisyydeksi sitä, mikä on rakkautta.

Ja se ajatus teki hänet onnelliseksi, että hän oli oivaltanut semmoisen perheen mielenlaadun, jota hän tähän asti ei ollut tuntenut.

Lapsi yrittää enkelin-tapaisesta säälistä, ei mielihalusta, eikä naisellisesta taipumuksestakaan, vaan ainoastaan siitä hyvän harrastuksesta, joka kääntää hellätunteisen mielen kärsivän puoleen, varoittamaan vanhaa miestä vaaran suhteen, joka siihen aikaan oli varsin yleinen. Tällä vanhalla miehellä on rakas sukulainen, joka kituu valtiovankeudessa, jonka jokainen on unhottanut ja jonka hyväksi ei vanhus itse voi mitään tehdä, koska hän jokaisen toimensa kautta vaan vahingoittaisi häntä; mutta vieraan herran lapsi kirjoittaa salaisesti anomuskirjan hänen hyväksensä; isä ei suutu siitä, menee itse sen kanssa pois, käy katsomassa vankia vankihuoneessa, on siellä tyly häntä kohtaan, jottei tämä aavistaisi, kuka hänelle toi vapauden öljy-oksan; täällä kotona sulkee hän tyttärensä pois hänen nähtävistään, jotteivät he rakastuisi toisiinsa ja joku voisi sanoa, että hän vanhain ansioittensa nojalla on valta-istuimen edessä rukoillut erään tuomitun omaisuuden takaisin-saamista ainoastaan sentähden, että hän hankkisi sen omalle tyttärellensä. Sen vuoksi torjui hän pois luotansa tervehtijää ensimmäisen yhtymyksen perästä ja varoi hänen kanssaan enään yhteyteen joutumasta.

Eikä koskaan olisi tapahtunut, että he olisivat oppineet toisiansa tuntemaan, jos ei hävittävä tulva olisi lakaissut heitä kaikkia kokoon pieneen saareen.

Takaisin tullessaan havaitsi Aladár veden pinnan vähemmän likaiseksi kuin siihen asti.

Mikä arvo kaikella sillä on, mitä hän maan päällä on kadottanut, siihen verrattuna, mitä hänen sydämensä on voittanut?

Kun he keskipäivällä tulivat kotia, otti Kampós herra heidät heti vastaan sillä ilahuttavalla tiedolla, että vesi heidän poissa ollessaan oli laskenut kaksi tuumaa. Aladár ei ilahtunut siitä, ja riiteli huoneenhaltian kanssa, että kuinka hän siitä noin saattaa iloita, koska tämä epäilemättä osottaa, että vesi on jossakin muussa paikassa rikkonut padon ja tulvannut toisaalle.

Erzsike tuli ulos isäänsä vastaan, jolle Aladár oli näyttänyt pelastetut hevoset tallissa, ja, pujottuen isänsä käsivarteen, meni ylös asuntoon. Hänen päässänsä oli ruusun-värisillä nauhoilla varustettu olkihattu metsäruusun ummuilla, joita hän oli poiminut puutarhasta.

Garanvölgyi huomasi heti, että Aladár oli paremmalla mielellä, kuin aamulla. Hän ei astunut hänen kamariinsa kertomaan, missä oli ollut ja mitä nähnyt, vaan jää sen sijaan ulos korridoriin, ja, ikäänkuin ei mitään tulvaa eikä vaaraa olisi, loruilee Ankerschmidt'in tyttären kanssa, eikä kauhistu Karaibin saarelaisen ruokahalua, joka syö luoksensa pelastuneen haaksirikkoisen.

Ruokasalissa oli pöydälle toinen toisensa viereen laskettu Aladár'in hattu ohran-tähkinensä ja Erzsiken metsäruusu-umpuineen. Garanvölgyi luki ohran-tähät, niitä oli yhdeksän, ja myöskin ruusut, joita oli seitsemän.

Kohta sen jälkeen meni Erzsike isänsä luokse ja sitte kysyi Aladár'kin enoansa; kun kello oli kilissyt, kokoontuivat kaikki neljä taas ruokasaliin.

Garanvölgyi luki uudestaan ohran-tähät — niitä oli vaan kahdeksan; sitte ruusun-ummut — niitä oli enään ainoastaan kuusi.

"Nämät varastavat jo toinen toiseltaan", ajatteli itsekseen vanha herra.

Hänen olisi huoleti sopinut lyödä vetoa siitä, että puuttuvan ohran-tähän löytäisi jostakin Erzsiken rukouskirjasta, ruusun-ummun päinvastoin Aladár'in taskukirjasta.

Kun Aladár oli jäänyt yksinänsä enonsa kanssa, ilmoitti hän tälle, mitä Ankerschmidt'ílta oli saanut kuulla omaisuutensa takaisin-saannista.

— "Minä surkuttelen sinua, poika parka", sanoi siihen vanhus katkerasti. "Kuinka kauniisti sinä jo olit rauhoittunut siinä ajatuksessa, että 'oli, ei ole' — 'enemmänkin on jo mennyt hukkaan Budan alla.' Semmoisia sananlaskuja on paljon unkarin kielessä. Minä luulen sinun unesi sangen vähän häirittyneen siitä ajatuksesta, että se vielä kerta tulisi takaisin. Sinä olet itse hankkinut itsellesi leipää, olet ansainnut sen, sillä toimeen tullut. Sinä olit tyytyväinen tähän uuteen elämään ja totutit itseäsi siihen, että mitä ei ole, sitä ei tarvitse. — Ja nyt saat yht'äkkiä kappaleen Amerikkaa! Huoneenhaltiani on käynyt kolme kertaa entisellä tilallasi ja kertonut, mitä kaikkia hän siellä on nähnyt. Kahdeksan vuoden kuluessa on siinä ollut neljä arentimiestä. Kaikkien neljän oli se pää-asia, että hävittäisivät tilaa; kolme pakeni, valtiolle arentirahaa maksamatta. Siinä kyllä, että summat figureeraavat budgetissä. — Kauniit Mürzthal'in lehmäsi, merino-lampaasi, täysiveriset hevosesi antoi jo ensimmäinen arentimies mennä; toinen myi metsäsi, jonka huolella olit istuttanut, ja hakkasi puistosi poltinpuiksi; viimeiselle ei enää jäänyt muuta myydä, kuin huoneissa olevat kartiinit. Tämä toimellinen mies käytti vielä hyväksensä kasvinhuoneessa olevat akkunatkin. Kun Kampós kävi siellä viimeiseksi, ei enään oltu jätetty edes kesantoa, ja kasoihin kootun lannan myi arentimies juuri silloin pois naapuri-läänin talonpojille. Huoneissa ei ollut ainoatakaan tuolia, johon olisi sopinut istua, mutta sitä enemmän kaikki nurkat täynnä hiirenläpiä. Akkunan-alustoihin olivat rotat rakentaneet itselleen neljä viisi huonekertaa, niin paljon rakastivat he tätä paikkaa, ja vaakuna-salisi välikaton lävitse vuosi sadevesi. Nyt otat sinä vastaan tämän 'prairian;' kun sen kadotit, oli sen arvo kaluineen kolmesataa-tuhatta florinia, ja vielä nytkin siitä maksaisi kaksi. Siinä on velkoja kaksikymmentä-tuhatta florinia, joista ei tietysti kukaan ole kahdeksaan vuoteen korkoja maksanut. Ensimmäinen toimesi on hakea jotakin hyväntahtoista pankkiiria, jonka tulee sinua sääli ja joka kristillistä kolmenneljättä prosentin palkkiota vastaan antaa vekseleistäsi noin kymmenen-tuhatta florinia. Sitte saat vaivata päätäsi, mitä niillä ensiksi alkuun panet; ostatko juhtia? korjaatko asuinhuoneita? vai suoritatko korot, jottei pää-omaa sanottaisi ylös? Sentähden vielä kerta, rakas veikkoni, ota vastaan minun vilpitön surkuttelemiseni."

— "Ei se nyt tässä ole pääkysymys", sanoi Aladár, olkapäitänsä kohauttaen.

Tietty se, ettei tämä ollut pääkysymys, vaan se, että jos täytyykin nähdä vaivaa ja voimiansa ponnistella, kumminkin tietää missä ja kenen tähden.

Tämän tiesi vanha herra itsekin. Hän luki Aladár'in sielusta, niinkuin avatusta kirjasta.

Aladár jäi siksi päiväksi sinne; mihin hän niin myöhään olisikaan lähtenyt?

Seuraavana päivänä sai hän taas niin paljon tekemistä kylässä, jossa yksityiset talot siellä täällä olivat vahingoittuneet tulvasta, että hän vasta keskipäivällä tuli kotia raskaasta työstänsä. Iltapäivällä kului aika suotuisammissa mittaustöissä. Nämät olivat alkutöitä kahden sydämen välin täyttämiseksi, johon vaan puuttui korkeammasta paikasta hankittava vahvistus.

Hän ei enään ollenkaan ajatellut poislähtöä. Se olisi ollut hänen mieleensä, jos joku olisi häntä pidättänyt; mutta sen sijaan ärsytti häntä eno lakkaamatta semmoisilla sarkasmeilla, kuin "koska lähtee hän tulvan tuhotöitä tutkimaan? odottaako hän siksi, kuin tulee vielä otollisempi stadiumi?" — Ainoastaan Erzsike arveli puolilla sanoilla, että tuossa pienessä sielun-hukuttajassa kulkeminen lienee hengelle vaarallista.

Kolmen päivän kuluttua havaitsi kuitenkin jo Aladár itsekin, että sittekuin hän oli sanonut lähtevänsä pois, hänen ei käy enää jääminen, jos ei hän tahdo kokonaan saattaa sanaansa tyhjänveroiseksi. Illalla ilmoitti hän siis enollensa, mutta niin, että sen ohessa muutkin sen kuulivat, että huomenna aamulla täytyy hänen lähteä matkalle; hän ottaa ainoastaan yhden soutomiehen mukaansa.

Garanvölgyi vastasi vaan, että se on hyvä; hän antaa leipoa hänelle kakkuja matka-evääksi.

Aamulla nousikin Aladár hyvään aikaan ylös; hän kääri kokoon karttansa ja koneensa, ja antoi suurella kohinalla tomuttaa matkaviittansa. Vanha herra tuli ulos kamaristaan ja sanoi leikillisesti:

— "Sinä lähdet siis jo? No, kakut ovat valmiit sinua varten."

— "Kiitoksia. Minä sanon vaan muutamia sanoja jäähyväisiksi Ankerschmidt'ilaisille."

— "Siinä teet hyvin; sittekin jää sinulta aikaa minulle."

Aladár erhettyi arvattavasti ovien suhteen, sillä hän teki sen suuren rikoksen, että hän Ankerschmidt'in sijaan astui ensiksi sisään hänen tyttärensä luokse, joka maailman tavan mukaan ei olisi käynyt laatuun. Hän oli varma siitä, että Erzsike jo oli suorittanut toalettinsa.

Tytön kasvot eivät saaneet salatuksi, että hän oli odottanut häntä.

— "Te lähdette siis jo?" kysyi hän, ojentaen oikeaa kättään nuorukaiselle.

— "Minä olen jo ollut kauan täällä."

— "Olettehan täällä kotona."

— "Oi, ei, tämä on enoni talo; hän melkein karkottaa minut pois. Hän ei rakasta laiskoja ihmisiä."

— "Tämä talo ei nyt ole ainoastaan teidän enonne, tämä talo on nyt meidänkin. Onko se totta, vaiko ei?"

— "Totta."

— "Siinä tapauksessa pyytäisin minä teiltä jotakin, mutta älkää pitäkö minua sen vuoksi uhka-rohkeana."

— "Käskekää minua."

— "Jos saattaisin käskeä, en pyytäisi; oi, minä olen armoton sille, jota minun on valta käskeä, — se ei kelpaa teidän suhteenne. Minä vaan pyydän, anon, niinkuin valitusta tekevä alamainen; te kuulette minua ja olette niin armollinen, että otatte sen huomioon."

— "Se on allekirjoitettu in blanco. Mitä se on?"

Erzsike laski nyt irti Aladár'in käden ja vetäysi pelon-alaisena taaksepäin, ikäänkuin hän pelkäisi, että hänen pyyntönsä saisi sen muodon, jotta se olisi esitetty "pakoittavain asianhaarain" vallitessa.

— "Sitä mielisin teiltä pyytää, että — jäisitte tänne vielä yhdeksi päiväksi."

Siihen ei tarvinnutkaan Aladár'ia liioin kehoittaa.

— "Sanoinhan, että se on näkemättä allekirjoitettu: — minä jään."

— "Ah", sanoi tyttö, hyvästä alusta iloiten, ja nyt säihkyivät jo hänen silmänsä sitä tulta, jonka leimu voittaa kaikki timantit. "Minä kadun jo, etten pyytänyt — yhtä viikkoa."

— "Hyvä", sanoi Aladár. "Minä jään siis tänne viikoksi."

— "Jos olisin tietänyt sen, että olette niin jalomielinen, olisi minun pitänyt pyytää teitä jäämään tänne kuukaudeksi."

Tässä Aladár jo tunsi, että hän tiedustelijan virasta oli joutunut ratkaisevaan tappeluun, eikä hän enää komentanut ääntänsä teeskenneltyyn kylmäkiskoisuuteen, vaan antoi sen kaikkua niin lämpimänä, kuin se alkuansa vuosi hänen sydämestänsä.

— "Minä jään tänne kuukaudeksi — kahdeksi, vuodeksi."

Tyttö tarttui hänen puheesensa, kyynelsilmin astuen yht'äkkiä hänen eteensä ja molemmilla käsillään likistäen hänen kättänsä:

— "Jääkää tänne ainaiseksi!…"

— "… Kyllä — ainaiseksi", vastasi Aladár, hellästi syleillen armasta lasta.

Tyttö piti vielä kiinni Aladár'in oikeasta kädestä, kun nuorukainen syleili häntä; hän livahti kuitenkin äkisti pois hänen syleilystään, ja ennenkuin Aladár saattoi arvata hänen aikomustaan, suuteli hän, puoleksi kumartuen, puoleksi sitä luoksensa nostaen, tämän rakasta kättä, häveliäästi kuiskaten: "minun herrani!"

Aladár saattoi nyt suudella takaisin rakkaan lapsen kättä — molempia — sata kertaa perätysten; hän ei sillä voinut palkita sitä, että oli sallinut naisen suudella hänen kättään, naisen, joka häntä rakastaa, ihailee, kunnioittaa alati, äärettömästi, ja joka kaikista näistä — edeltäpäin pyytää anteeksi.

— "Tulkaa, tulkaa!" sanoi Erzsike, pistäen kätensä Aladár'in kainaloon ja vieden hänet kanssaan isänsä kamariin.

Vanha Ankerschmidt, joka tosin ei ollut kuullut sanoja, mutta kuitenkin ääniä oven lävitse, ei hämmästynyt, kun hänen tyttärensä Aladár'in rinnalla astui sisään hänen luoksensa.

— "Näetkös, isäni", lausui lapsi, "minä kosin häntä, ja hän ottaa minut."

— "Sen arvasin", lausui vanhus, kättään Aladar'ille ojentaen, ja kun tämä oli sen vastaan-ottanut, syleili hän nuorukaista, suuteli häntä molemmille poskille ja kuiskasi lempeästi: "rakas poikani!"

Aladár ei virkkanut mitään; hän ei ollut niitä miehiä, jotka ääneen ilmaisevat ajatuksensa, mutta hänen mieleensä tuli, että tällä ihmisellä on suuri oikeus häntä pojaksensa nimittää, sillä päätetyn elämän jälkeen antoi hän hänelle uudestaan alun.

Ja tämä toinen elämä — alkaa hyvin.

Valtiollinen näköala on surkea, yhteiselämä kurja; semmoisena aikana tavataan onnellisuutta ainoastaan siellä, jossa rakkaan naishengen kaikkia sulostuttava taikavoima suureen maailmaan luopi pienen maailman ja saattaa unhottamaan, millä onnettomalla planetilla me elämme.

Elämässä on paljon kaunista, josta ei vielä ole mitään johdattavia artikkeleita kirjoitettu.

Aladár unhotti itsensä kokonaan tuonne Ankerschmidt'in kamariin; se ei olekaan kummaa: kuinka paljon uutta, kuinka paljon ihmeteltävää hän löysi tässä uudessa maailmassa! Onko mahdollista, että noin pikkaraiset, atomilliset kädet ovat maailmassa olemassa, ja että nämät näkymättömät haltiattaren sormet saattavat voimakkaasti tarttua kohtalon rautaiseen koneistoon ja siitä vetää ulos erään ruhjottavaksi määrätyn kuolevaisen? Onko mahdollista, että maailmassa löytyy noin kuultavat silmät, joitten lävitse saattaa lukea kirkkaan sielun jokaisen hohtavan ajatuksen? Onko mahdollista, että yksi ainoa enkeli voi muassaan taivaasta tuoda alas koko taivaan-valtakunnan?

Ja kun Aladár katseli näitä mykkänäkin puheliaita huulia ja ajatteli, että tämän haltiattaren sametti-suudelma oli koskenut hänen työstä ruskoittunutta kättään, silloin täytyi hänen tehdä itsekseen vakava lupaus, että hän pitkäin vuosien kuluessa on tämän suuren velan sovittava. Sillä naisen suudelma lemmityn kädelle on hirmuisen suuri velka!

Vanhasta Garanvölgyistä näytti vihdoin sopimattomalta, että hänen sisarensa poika sanoo niin kauan jäähyväisiä Ankerschmidt'ilaisille, sillä varmaankin oli jo pari tuntia kulunut siitä, kun hän meni hänen luotansa; lopulta päätti hän itsekin mennä toiselle puolelle vierastensa luokse.

Hän astui sisään Ankerschmidt'in kamariin ja hymyili, kun näki siellä Aladár'in istuvan Erzsiken vieressä, joille Ankerschmidt silloin juuri leikillisellä vakavuudella selitti, kuinka avioliitto on linna-vankeuden kaltainen; tätä hän ei tietysti itse uskonut, mutta ei häntäkään kukaan uskonut.

Garanvölgyi lausui piloillaan Aladár'ille, ikäänkuin hän ei ymmärtäisi asian laitaa:

— "Venheesi on valmis…"

— "Minä en lähde mihinkään", vastasi Aladár, vieden punastuvaa kultaansa enon eteen.

— "Me pidätimme häntä täällä — meidän luonamme", sanoi Erzsike, hellästi liittyen sulhoonsa.

— "Ja minä tuotin venheesi tänne — porstuaan", lausui hyväsydämisellä sarkasmilla vanhus.

Anckerschmidt purskahti nauruun.

— "Venheen porstuaan!"

— "Tiesinhän minä, että loppu olisi tämmöinen", sanoi vanhus. "Tästä avioliitosta saatamme sanoa, ettei ainoastaan 'taivas' tahtonut sitä, vaan myöskin 'vesi.' Tulevaisuudeksi on kuitenkin se ajatus jäähdyttävä herra sisareni pojan turhamielisyyttä, ettei hän voinut hankkia itselleen puolisoa muualta, kuin autiolta saarelta, jossa paitsi häntä ei ollut yhtään naima-kuntoista miestä."

— "Au contraire!" vastusti häntä nauraen Ankerschmidt; "rouva tyttäreni sopii soimata itseään siitä, ettei hän muulla tavalla voinut miehelään päästä, kuin että lunasti kuolemaan tuomitun vangin omalla kädellään, niinkuin joskus olen lukenut jossakin ranskalaisessa romanissa."

Molemmat pilkatut rakastuneet tunsivat itsensä kuitenkin sangen onnellisiksi tässä ristitulessa, toinen toistaan syleillessään.

Tämän vienotunteisen kohtauksen lopetti Kampós herran ilmestyminen, joka, kun hän ei muissa huoneissa tavannut ketäkään ja kuuli, että herrat kaikki ovat Ankerschmidt'ilaisten luona, tuli suurella tohulla, ja kompuroi sisään sillä tiedolla, että vesi aamusta alkaen on laskenut yhden jalan.

— "Minä en sillä enää väliä pidä", sanoi Aladár, joka oli rientänyt melua kohden, "vaikka se kokonaan katoisi."

— "Ette 'pidä väliä?'" sanoi kummastuen Kampós herra; mutta hänen kummastuksensa katosi sitte heti, kun Erzsike hyvällä mielellä nauraen laski kätensä Aladár'in olkapäälle ja nojasi poskeaan armaansa käsivartta vastaan. — Nyt selkeni yht'äkkiä tuon kunnon miehen aivoissa! — "Ah haa! sentähden suuttui siis kunnioitettu herra, kun toispäivänä sanoin, että vesi laskee. No, tämäpä…"

Mutta enempää hän ei lausunut sanoilla, vaan tahtoen, niinkuin pontevan patriotan sopii, teoissa osottaa mieltänsä, lähestyi nuoren herran morsianta sillä aikomuksella, että nyt heti suutelisi tämän kättä; mutta Erzsike ei millään muotoa sallinut sitä, vaan teki tämän yrityksen tyhjäksi siten, että pisti molemmat kätensä piiloon Aladár'in kainaloon, jonka ohessa hän aivan yksitotisesti piti Kampós herralle pitkän esitelmän siitä, että ainoastaan sangen sangen suuret ja mahtavat herrat sallivat sangen sangen alhaisten palvelijain heidän kättänsä suudella.

Aladár olisi mielinyt hengittää sisäänsä tuon armaan olennon ja kantaa sitä itsessään sieluna.

Sen muutoksen aikaan-saattoi kuitenkin Kampós herran tiedontuonti mielissä, että jokaista halutti päästä ulko-ilmaan veden laskemista katsomaan.

Tulva oli vielä merenä ylt'ympäri, mutta se ei enää lainehtinut; se oli niin sileä, kuin peili.

— "Lähdetään soutamaan venheellä", ehdoitti Garanvölgyi. "Tämä vesi on meidän!"

Ehdoitukseen suostuttiin yleisesti. Aladár'in sielun-hukuttajakin laskettiin vesille; hän istui siihen itse ja nosti Erzsiken, niinkuin köykäisen kukkakimpun, vastapäätänsä. Venheesen sijoittuivat Kampós herra ja molemmat vanhat herrat. Sielun-hukuttajan annettiin mennä edellä, ja Kampós herralta otettiin kunniansana, ettei hän kaataisi venhettä kumoon.

— "Mihin soudamme?" kysyi Aladár.

— "Vanhaan kastelliin päin", vastasi Garanvölgyi.

Tänäpänä osasi Aladár hyvin huonosti laskea oikeata suuntaa ja sousi kovin kovin verkalleen; hän ei saattanut toisin tehdä, kun näki edessään nuot kaksi silmää, joihin katsominen oli yhtä haavaa elämä ja unelma.

XVI.

Vanha kastelli.

Hja, vanha kastelli seisoo kuin seisookin vielä pystyssä.

Kattoa aika ei tosin ollut laupiaasti kohdellut, mutta perustukset eivät sallineet itseään järkäyttää.

Ja kuitenkin oli siitä sanottu, että se on ristinrastin lävistetty rotan-käytäviltä, että sen tiilet ovat rappeutuneet ja toukat rikki jauhaneet orsipuut; tarvitsee vaan tulla kunnollinen myrsky, jotta se kasaksi kaatuu ja katoavaisuuden omaksi joutuu. Mutta katso, uusi rakennus hajosi pikemmin maahan ja vanha huoneus seisoo vielä nytkin, elementeistä huolimatta, antaen todistusta siitä, että entisajan ihmiset eivät rakentaneet niin, jotta vaan "tehkää hyvin, katsokaa."

Garanvölgyi avasi ruostuneet lukot ja laski vieraansa kastellin etupihaan, josta silloin jo pakovesi oli juossut pois, jättäen jälkeensä ohuita muta-kerroksia.

— "Rakas hää-isäni!" sanoi Garanvölgyi, kun he tulivat siihen muistettavaan kamariin, josta herra Bräuhäusel oli löytänyt Aladár'in muotokuvan. "Vuosia sitte tahdoitte ostaa minulta tämän vanhan kastellin, koska se oli teidän tiellänne. Silloin minä sanoin, ettei sillä ole mitään hintaa. Nyt olen jo myöntyväisempi. Minä voin määrätä hinnan. Minä myyn pois tämän kastellin — ja sen hinta on, niinkuin kansanlaulu sanoo: 'uunin täysi kakkuja ja kaunis tyttö.'"

— "Annetaan!" sanoi herttaisesti nauraen Ankerschmidt, ja molemmat vanhat herrat vahvistivat pitkällä käden-pudistuksella kaupan.

— "Teillä lienee nyt tästä kastellista jonkunlainen hyöty, sillä siksi, kuin uudestaan rakennutatte herraskastellinne, sopii teidän, tarpeitanne rajoittamalla, muuttaa tähän ja tästä kumminkin silmin nähden johtaa rakennusta."

— "Minä en ajattele niin. Hajonneen kastellin sijaan minä en rakennuta uutta — minä puhun suoraan. Tulva teki minut sataatuhatta florinia köyhemmäksi. Talouteni ohessa oli minulla tähän asti myöskin pää-omaa. Osa omaisuudestani oli tiloitettu valtiopapereihin; nämät täytyy minun nyt markkinoille viedä, ja talouttani alottaa siitä, kuin naapurini: auran kurjesta. Sittekuin te olette antanut tämän kastellin minun haltuuni, aion minä sitä korjata, minä teetän siihen uuden katon, uudet orret, tapetit seiniin, vähän korkeammat akkunat, ja me asumme tässä yhdessä rakkaan poikani kanssa."

— "Oho, herra ritari!" virkkoi Garanvölgyi; "tästä tulee ilmi, että te tahdotte saada kastellin ja lisäksi pitää itsellenne sen hinnankin. Minä annoin kastellin 'kauniista tytöstä.' Sen johdosta tulevat herra poikani ja rouva miniäni minun luonani asumaan."

— "Ah, hyvä herra, te tahdotte, että minä eroisin tyttärestäni, vaikk'ei minulla ole ketään, paitsi häntä."

— "Onko siis minulla ketään, paitsi Aladár'ia?"

— "Mutta te olette jo koettanut viihtyä ilman häntä, hän oli kauan poissa.'"

— "Sitä enemmän syytä, että hän nyt pysyy luonani."

— "Katsokaa", sanoi Ankerschmidt, kääntäen asiaa pyynnöksi; "te olette hyvä talouden-pitäjä; minä päinvastoin en ymmärrä mitään. Minä tarvitsen jotakuta, joka pitää vaaria taloudestani."

— "Ennemmin annan pois Kampós'in."

Kampós herra kiiruhti vastustamaan näitä sanoja: vaikka häntä ruoskalla pois ajettaisiin, ei hän mene mihinkään armollisen herran luota, eipä edes Moskovan tsaarille.

— "Mutta asummehan likellä toisiamme. Te saatatte joka minuti tulla luoksemme."

— "Te unhotatte, että minua sitoo lupaus olla talostani mihinkään menemättä niin kauan, kuin Unkarissa ei synny toinen meno."

— "Ah, mutta tuo lupaus on jo tällä hetkellä rikottu, olettehan nyt tässä!"

— "Se on totta, sillä minä lupasin ainoastaan, etten mene, etten aja, etten ratsasta ulos talostani, mutta sitä en ole luvannut, etten souda. Mutta tämä vesi ei huomispäivän perästä enään ole tässä, ja minä olen taas suljettu itsekseni. Siitä saatatte nyt selvästi nähdä, että minulla teidän suhteenne on etu-oikeus vaatia, jotta nuori pari olkoon minun talossani kotona."

Ankerschmidt ei vieläkään luopunut puoltansa pitämästä.

— "Herra oikeuden-istuja! Te olette perustuslaillinen mies; te tiedätte, ettemme voi itsemme suhteen mitään päättää ilman niitä, joihin asia koskee. Onko tämä oikein?"

— "Te olette oikeassa. He ilmoittakoot mielipiteensä."

— "Mutta jos he eivät ole yksimielisiä? Jos toinen äänestää sinne, toinen tänne?"

— "Siinä tapauksessa 'accessorium sequitur suum principale', mies on pää, vaimo 'jättää isänsä ja seuraa miestään', niin sanoo raamattu."

— "Oi, ei! 'Votum Minerva?' on naisen ääni ja se ratkaisee."

Molemmat vanhat herrat olivat tämän suuren väittelyn kestäessä kulkeneet suojien lävitse, huomaamatta, että asianosaiset olivat jääneet tuohon muistettavaan kamariin.

Lipas, joka tuomarintutkimuksen perästä taas oli takaisin toimitettu, oli nytkin tuolla kirjoituspöydällä. Erzsike tunsi sen heti ja käänsi Aladár'in huomion siihen.

— "Katsokaa, tämän lippaan, jonka tähden tässä kastellissa pidettiin virallinen katsastus, ottivat nuot viisaat herrat takavarikkoon."

— "Näyttää siltä, kuin eivät sillä olisi voittaneet mitään, koska antoivat sen takaisin."

— "He eivät löytäneet siitä muuta, kuin kimpun rakkauden-kirjeitä, jotka olivat teille kirjoitetut."

— "Ah!"

— "Minä olin utelias lukemaan yhtä niistä. Ettehän siitä suutu?"

— "Minun ei ole niillä väliä." Aladár ei saattanut ajatella muuta, kuin että nämät lienevät rouva Pajtay'n turhanpäiväisiä kirjoituksia vanhoilta ajoilta.

— "Mutta ne ovat hellillä tunteilla kirjoitetut. Joka ne on kirjoittanut, on teitä suuresti, sangen suuresti rakastanut."

— "Se lienee ollut kovin kauan sitte."

— "Päinvastoin, vielä nytkin hän teitä suuresti rakastaa."

— "Se on helppo sanoa."

— "Ampukaa hiljaan! Se, joka nämät kirjeet teille kirjoitti, on teille vielä rakkaampi, kuin minä."

Aladár laski tyvenesti kätensä sydämelleen: "Minun sieluni ei tiedä siitä mitään." Hän luuli yhä, että oli rouvasta puhe.

— "Entäs jos minä kuitenkin, kun nämät kirjeet ovat luetut, voisin teille todeksi näyttää, että niitten kirjoittaja ansaitsee teidän rakkauttanne, jättäisittekö silloinkin hänet minun tähteni?"

Oliko Aladár'in mahdollista tehdä tähän kysymykseen muuta, kuin painaa kysyjän kättä sydäntänsä vastaan ja tämän kalliin esineen kautta luvata, vannoa, että hän hänen tähtensä jättäisi kaikki, kaikki, vaikkapa hänen elämänsäkin olisi siihen kiinni kasvanut?

Sill'aikaa palasivat vanhat herrat takaisin.

— "Eno kulta, tulkaa tänne", sanoi leikillisellä hymyllä Erzsike Garanvölgyille, "ja olkaa todistajana siihen, mitä Aladár tänä hetkenä minulle lupasi."

— "No, mitä se on?"

— "Että hän minun tähteni jättää sen, joka on kirjoittanut tähän lippaasen kätketyt rakkauden-kirjeet."

Garanvölgyi kääntyi hämmästyneenä Aladár'iin:

— "Ja sinä olet luvannut tämän?"

Aladár valmisti itseään pathetillisella katsannolla vastaamaan; Garanvölgyi ei enää voinut puoltansa pitää, vaan laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi nauraen:

— "No, siinä tapauksessa, poikaseni, varo itseäsi tältä kylkiluultasi, sillä siinä olemme molemmat tavanneet mestarimme."

Sen sanottuaan otti hän esiin kellon-vitjoihin kiinnitetyn avaimen ja avoi sillä lippaan, jonka kannessa oli Aladár'in muotokuva ja tämän alla kirjeet.

— "Nämät olen minä sinulle kirjoittanut."

Aladár aikoi vastata, että siinä tapauksessa nämät eivät ole rakkauden-kirjeitä, mutta kun hän oli lukenut ensimmäisen puoleksi, ei hän enää voinut tätä väitöstä esiin tuoda; nämät olivat tuskastuneen, rakastavan sydämen puheita; sitä vastaan ei käynyt väittäminen.

Erzsike, voitonriemunsa ensi hetkenä, osotti vallattomalla naurulla hyvää mieltään, mutta kun hän näki, että Aladár'in silmät täyttyivät kyynelillä, muuttui yht'äkkiä hänen hyvä mielensä kovaksi itkuksi; hän heittäysi Garanvölgyin rintaa vastaan ja pyysi häneltä anteeksi sata kertaa, tuhat kertaa; olihan hän niin monta kertaa rikkonut häntä vastaan!

Ensimmäisen kirjeen luettuansa pudisti Aladár ääneti enonsa kättä; tämä teki lopun tästä hellätunteisesta kohtauksesta, sanoessaan: "Eikö totta, poikaseni, kummoinen narri ihminen on, kun hän on yksinänsä!"

XVII.

Eriskummainen oikeuden-käynti.

Viikkoja oli kulunut tämän jälkeen. Tulva oli vähitellen palannut takaisin uomaansa; siitä tuli ensiksi yleinen räme, sitte pieniä kala-lammikkoja siellä täällä keskellä viljapeltoja, jotka vasta kolmantena kesänä täydellisesti kuivavat; kaikkialla hävityksen, turmion kuva, jota ihminen lopulta inholla katselee, kun hän on väsynyt sitä vaikeroimasta.

Vielä kauan aikaa oli vaikea päästä toisesta kylästä toiseen, hävinneitten teitten vuoksi, joista vesi oli vienyt kaikki sillat; eikä Ankerschmidt rientänyt herra Bräuhäusel'ille "musta rokkaa" keittämään.

"Jos ei tätä tulvaa olisi ollut, emme koskaan olisi yhteen sattuneet."

Hän ei nyt huolinut muusta, kuin että hänen tyttärensä tulisi onnelliseksi. Heti ensimmäisenä sunnuntaina kuulutettiin avio-pari, ja vanhukset iloitsivat saadaksensa nuorissa uudestaan elää.

Sen johdosta aukaisi Ankerschmidt yksitellen nenäliinaansa sidotut solmut, jotka muistuttivat Grisák'ista, Bräuhäusel'istä, Mikucsek'ista. Ainoastaan neljäs jää; se koskee Aladár'iin. Mutta ei ole mitään syytä sitäkään enää säilyttää. Tiedetäänhän jo kaikki.

Ennen pitkää saikin hän tohtori Grisák'ilta kirjeen, jossa tuo arvoisa mies suurella prosopopoealla ilmoittaa, mikä ankara tutkimus on asianomaisissa paikoissa pidettävä siitä, kenen vika tahi rikos on ollut syypää tähän monen miljonan vahinkoon; rikollinen on ankarasti rangaistava. Tähän-astisista tutkimuksista on kuitenkin tullut ilmi, että kaikkiin on ollut syynä "eräs pieni väärin-käsitys", joka sattui herra Mikucsek'ille; tämä käsitti väärin tehtävänsä, ja sentähden käsitettiin myöskin hänen neuvonsa väärin; kaikki tyyni oli erhetystä; se tulee sitä selvemmäksi, kuin herra Mikucsek sill'aikaa on siirretty Galizia'an; jos häntä tahdotaan konfronterata, täytyy ensiksi erinäisten maaherran-virastojen kautta sitä ministeristöltä pyytää. Ja lopulta, jos hän havaittaisiinkin syylliseksi, mitä vahingon-kärsineet siitä hyötyisivät? Paitsi ruumistansa, sieluansa ja sateen-varjoansa, ei hänellä ole mitään koko maailmassa; valtakunta voipi kyllä kärsiä tämän, niinkuin muunkin jne. jne.

Ankerschmidt lausui siihen, että tohtori on oikeassa; olisi varmaankin vahinko kuluttaa paperia, saadaksensa selkoa onnettomuuden alkuperästä; siinä kyllä, että se on olemassa.

Mutta sillä välin tapahtui jotakin, josta tohtori Grisák ei tietänyt.

Herra Mikucsek oli todellakin hankkinut itselleen postivaunun-piletin Lembergiin. Mutta kun vaunut yöllä Forro'n luona kulkivat hiljakseen vuorenrinnettä ylöspäin, paukahti laukaus sisään akkunasta, niin läheltä, että ruudin-savu kokonaan peitti lasin; luoti puhkaisi siihen pienen, ympyriäisen läven, kuin se vaan olisi ollut paperista. Vaunuissa istui neljä henkeä, ja näistä neljästä sattui laukaus Mikucsek'iin; — hän meni heti kuolijaksi.

Murhaaja, joka varmaankin ampui ihan vaunun-astuimelta, katosi heti tietämättömiin; asian laitaan katsoen vangitsi Kassa'n oikeus postikuskin ja oppaan semmoisina, joita ensimmäinen epäluulo kohtasi.

Sen jälkeen ilmoitti eräs maanviljelijä Sz——stä itsensä tuomio-istuimen edessä; älköön vainottako syytöntä, hän on murhaaja.

Hän sanoi tehneensä murhan kostosta, siihen itseään valmistaneensa; hän kertoi juurta-jaksain, kuinka se tapahtui; kuinka hän pimeässä yössä oli väijynyt postivaunuja; että hän oli noussut vaunun-astuimelle; mihin hän oli heittänyt pistolin; missä hän oli kätkeynyt ojaan. Täydellisempää tunnustusta ei sopinut pyytää. Täydellä vakuutuksella saattoivat kaikki tuomarit julistaa hänelle kuoleman. Mutta samaan aikaan, ihan samana päivänä ilmestyi toinenkin maanviljelijä Sz——stä Miskolcz'in oikeuden edessä, ja kertoi saman tapauksen aivan samoilla sanoilla, väittäen, että hän oli murhaaja.

Toisen itse-ilmoittajan nimi oli Péter Bárd, toisen Pál Bárd; he olivat veljekset.

Mutta kumpi heistä oli nyt todellinen murhaaja? Oikeus tutki heitä vastatuksin; molemmat pysyivät tunnustuksessaan.

Kun heiltä kysyttiin, minkätähden toinen ilman syyttä väittää rikoksen tehneensä, oli heidän vastauksensa molemmin puolin, että toinen veli tahtoo uhrata itsensä, veljeänsä pelastaakseen.

Sitä ei käynyt epäileminen, että toinen oli todellinen murhaaja, mutta varmaa oli myöskin, että toinen sitä ei ollut.

Toinen oli tuomittava ja toinen vapautettava; siitä vaan ei saanut selkoa, kumpiko?

Kun molemmat veljet seisoivat toisiansa vastaan, osasivat he erinomaisen hartaasti pyytää toisiansa luopumaan siitä aikomuksestansa, että toinen tunnustaa itsensä syylliseksi semmoiseen rikokseen, jota hän ei ole tehnyt. Vieläpä he rupesivat kiistelemään ja toisiltansa ristikysymyksillä tiedustelemaan, kuinka se oli ollut, kuinka se oli tapahtunut; mutta näistä kaikista kävi vaan selväksi, että toinen osasi sanoa toiselle kaikki asianhaarat, ja sentähden tietävät he sen molemmat yhtä tarkasti.

Vihdoin turvasi Péter Bárd, tuomareita vakuuttaaksensa, viimeiseksi säästettyyn keinoon: hän sanoi, että hänellä on vastaansa todistajia: ritari Ankerschmidt ja herra Aladár Garanvölgyi; nämät voivat todistaa, että vaan hän saattaa olla murhaaja.

Molemmat herrat kutsuttiin oikeuteen; nämät eivät ensinkään tietäneet ajatella, että heidän todistustansa tarvitaan tässä rikosasiassa.

Kun todistajat olivat saapuneet, kysyi Péter Bárd:

— "Muistatteko, hyvät herrat, kun te valvoitte yöllä Tiszan padolla, että teitä kohden tuli muuan venhemies, jonka kanssa te ryhdyitte puheisin?"

— "Se olin minä!" keskeytti häntä Pál Bárd.

— "Olit sinä?" sanoi päätänsä pudistaen Péter; "vielä sitäkin tahtoisit olla? No, jos se olit sinä, sano siis, mitä tuo venhemies siellä puhui herrain kanssa?"

— "Minä toin sen tiedon, että D:n pato on rikottu, ja sanoin, että jonkun siitä on kuoleminen."

— "Siinä tapauksessa olet jossakin kuunnellut, sillä tuo venhemies olin minä."

— "Taikka kuuntelit sinä, ja minä olin venheessä."

— "Mutta, hyvät herrat!" huusi epätoivoissaan Péter, "minä vannon, että minä olin venheessä."

— "Minäkin vannon sen."

Ei Ankerschmidt eikä Aladár tietänyt enempää selitystä antaa. Oli pimeä, kun he puhuivat tuon miehen kanssa; hänen kasvojansa he eivät voineet selittää, mutta puhutut sanat tiesivät molemmat yhtäläisellä tarkkuudella kertoa. Toinen heistä oli silloin varmaankin padon lähellä. Mutta kumpi se oli, siitä vaan ei saatu selkoa.

Oikeus oli pakoitettu heitä uudestaan vankeuteensa lähettämään.

Kun heitä vietiin eri taholle, nosti Péter Bárd kahletetut kätensä, uhkasi sormellaan lempeästi veljeänsä ja sanoi hänelle katkeralla äänellä:

— "Veljeni, veljeni! Sinä tahdot vaan minun tähteni surmata itseäsi, mutta saat nähdä, ettei siitä tule mitään."

Illalla pyysi Péter Bárd kirjoitusneuvoja; hän tahtoo, niin sanoi hän, tehdä oikeuden esimiehelle tärkeän ilmoituksen. Niitä annettiin hänelle.

Seuraavana aamuna tavattiin hän kuolleena; hän oli nenäliinallaan hirttänyt itsensä ovenkääkään.

Pöydälle jätetyssä kirjeessä oli kirjoitettu:

"Armollinen herra!

Sanotaan, että sillä tunnustuksella, jota kuolema seuraa, on sama voima, kuin jos sen olisi valalla vahvistanut. Minä kuolen siis ja vahvistan tunnustukseni; minä olin murhaaja, veljeni on syytön.

Péter Bárd".

Oikeudelle ei jäänyt muuta tehtävää, kuin hyväksyä tapahtunut tosi-asia. Joka kuoli, se oli rikoksen-tekijä, joka eli, se oli syytön.

Tähän tapaan suunniteltiin tuomio. Oliko se oikea? Sen tietää yksistänsä se herra, joka näkee sydämiin.

Pál Bárd, kun hän kuuli nuoremman veljensä kuolemasta ja omasta vapauttamisestaan, sanoi itkien, että tämä ei kuitenkaan ollut murhaaja.

Mutta semmoisia mielettömiä kiellettiin häntä kerrallaan puhumasta, kahden kuukauden rangaistuksen uhalla. Jos ei hän tahdo, että hän pannaan lukon taa, tunnustakoon olevansa syytön.

Puhuttiinpa sen jälkeen kappale aikaa, että vankihuoneessa itsensä murhannut Péter oli sama mies, joka yhteen aikaan Miska Szemes'in nimellä teki monta monituista konnanjuonta. Sitä luultiin sentähden, että tämän kuoleman perästä Miska Szemes'istä ei enää koskaan mitään kuultu.

Ken tämänkin tietää? Siinä kyllä, että semmoisia hoetaan.

XVIII.

Pikku pilanteko Cabinet noir'issa.

Rouva Pajtay asui tähän aikaan Wien'issä. Heti kun Aladár oli laskettu vapaaksi, muutti hän pois Pest'istä, vapauttaakseen itseänsä kaikista ikävistä asioista.

Wien'issä oppi hän yhden lyhyen vuoden kuluessa kaksi asiaa.

Ensiksi sen, että pörssissä sopii vaan semmoisten ihmisten keinotella, jotka sitä ymmärtävät. Dilettanttein käy siellä huonosti. Unkarista erotessaan oli hän muuttanut kaiken kiinteän omaisuutensa rahaksi, ja sanoi julkealla kevytmielisyydellä, ettei hän enään ollenkaan huoli tuosta köyhästä valtakunnasta; tästä lähtien aikoo hän elää kapitalistina.

Nyt alkanut aikakausi oli kuitenkin erittäin omansa houkuttelemaan sitä, joka luuli itsellään olevan rahaa, siihen kouluun, jossa hänelle opetetaan, ettei hänellä todellakaan mitään ole.

Yhden vuoden kuluessa olivat järjettömät rahatoimet — hän hyppäsi tietysti aina pahaan aikaan milloin hausse'lle, milloin baisse'lle — saattaneet hänet siihen, että hän tuosta petollisesta merestä sai pelastetuksi vaan omaisuutensa jäännöksiä.

Toinen asia, jonka hän oppi, oli se, että vanhain valtiomiesten käypi laatuun ja on joskus edullistakin lopullisesti riitaantua entisten puoluelaistensa kanssa, mutta neljättäkymmentä käyvältä naiselta on jo hyvin vaarallista hylätä kaikki entiset tuttavansa, sillä uuden puolueen kokoon-saanti käypi silloin jo kovin vaikeaksi.

Semmoisen kokemuksen perästä ei ole mitään parempaa neuvoa, kuin "taas takaisin, elämämme hetkiä rakastetulle isänmaalle pyhittämään."

On näet tietäminen, että tuo hyvä, narrimainen unkarilainen enemmän iloitsee yhdestä kadonneesta, joka takaisin palaa, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät koskaan ole erhettyneet.

Eräänä kauniina päivänä päätti siis tuo tuntehikas patriotinna — niinkuin baali-referenttien oli tapa häntä nimittää — viettää kylpykauden Balaton-Füred'issä.[69]

Tämä oli sangen hyvä tekosyy taas ruveta yhteyteen rakastetun isänmaan kanssa. Sairastetaan tautia, jota ei mikään muu kylpylaitos koko maailmassa voi parantaa, kuin yksistänsä Balaton-Füred. Ihminen ei sentähden näytä katuvaisen takaisin-palaajan rôlia; hän tarvitsee vaan kivennäis-vettä, on senvuoksi tullut takaisin; sill'aikaa, kuin hän suorittaa Anna-baalin parannus-keinoa, totutaan häntä näkemään; vanhat ihastelijat ilmestyvät, niitä sopii taas jalkojensa juureen sitoa; kylpykauden päätyttyä rukoilevat he, ettei hän enää lähtisi takaisin Wien'iin; semmoisten sydämellisten rukousten täyttäminen on nais-avu; ehkä käypi jotain "liaison'iakin" vahvistaminen, ja sitte tekee ihminen "rakkaudellensa" sen "uhrin", että taas jää tähän ikävään valtakuntaan. Tähän asti on kaikki hyvin; mutta siitä täytyy nyt myöskin ennakolta antaa tieto asianomaisille, jotta hekin olisivat Füred'issä sinä päivänä, jona hän saapuu sinne. Tähän taas ei tarvita muuta, kuin että se jokaiselle erittäin kirjeessä ilmoitetaan ja lausutaan halu toisiaan tavata.

Miehet tavallisesti katsovat sangen vaikeaksi semmoisista asioista kirjoittaa; naisille se on todellinen nautinto.

Corinna kirjoitti aamusta iltaan, ja sai vasta silloin kirjeet valmiiksi.

Hän oli itseensä tyytyväinen, kun hän vielä kerran oli lukenut ne.

N:o 1 oli maanviljelijälle.

"Rakas ystäväni!

Lääkärini määräyksestä aion viettää kylpykauden Balaton-Füred'issä. Minä olen senkin vuoksi enemmän mieltynyt tähän kylpylaitokseen, että se on halvempi, kuin ulkomaan, ja minä pidän paljon lukua, mihin panen rahani. Siellä ihminen saattaa käydä minkälaisessa toaletissa hyvänänsä; unkarilaisten suora mielenlaatu ei soimaa sitä, kun sen sijaan Ischi'issä täytyy kilpailla herttuatarten kanssa. Jos tapaisin teidät siellä, olisi minulla siitä suuri lohdutus; te tiedätte, kuinka suuresti nykyisen nuorison teeskennelty pilvien-ajo minua ikävystyttää; minä vapisen, jos tuo köyhä runoilija, joka Fellegormi'n nimellä oli tottunut ylpeilemään muoti-lehdissä, sattuisi siellä olemaan. Kuinka me nauroimme yhdessä hänen viattomia värssyjänsä! 'yhdessä,' mutta 'erikseen' minä pakenen niitä. Tulkaa sentähden, jos mahdollista, ja ruvetkaa suojelijakseni!

Corinna".

N:o 2 kirjoitettiin tuolle eräälle runoilijalle.

"Rakas Fellegormi'ni!

Lääkärini väittävät, että rinnassani on kipu, jonka vaan Balaton'in ilma voipi parantaa. He ovat oikeassa, rinnassani on kipu: sydämessäni, ja sen saattaa yksistään innokkaasti rakastetun isänmaani ilma terveeksi tehdä. Minulla ei siitä asti ole mitään rauhaa, ei iloa, kuin yksityisten juonet ja vainoova kohtaloni pakoittivat minua isänmaatani jättämään, enkä minä muuta halua, kuin että tomuni kerran lepäisi isänmaani povessa. Minulle se olisi suuri lohdutus, jos kohtaisin teidätkin siellä. Se olisi minulle sitä mieluisampaa, kuin Grisák'kin, niinkuin varmaan tiedän, on siellä, tuo ihminen, jota minä vihaan yhtä paljon, kuin te, ja jonka kiihkeästä seurustelemisesta teidän ritarillisuutenne voisi minua suojella. Te saatatte olla varma minun kiitollisuudestani. Monta kertaa olen ajatellut teitä, monta kertaa teistä unta nähnyt; tällä kertaa se ehkä ei ole oleva unen-näköä.

Corinna."

N:o 3 oli kirjoitettu saksaksi tohtori Grisák'ille.

"Rakas ystäväni!

Lääkärieni neuvosta lähden minä Balaton-Füred'iin. Se ei ole kaukana Pest'istä; jos teillä on aikaa, tulkaa minua sinne tervehtimään. Minun tarvitsisi puhua teidän kanssanne tähdellisistä oikeudenasioista, joita teidän pitäisi ottaa ajaaksenne, ja sitte, jos tekin joutuisitte johonkin oikeuden-käyntiin, otan minäkin vaihdoksi sen asian ajettavakseni. Te tiedätte, että jo aikoja sitten minun ja Aladár Garanvölgyin väli on rikkoontunut; nyt voin ilmoittaa, että olen työntänyt oikeuden-istujankin luotani. Tulkaa, jos vaan mahdollista on; saan siten kumminkin jonkun, jonka kanssa saatan haastella, sillä yhden vuoden kuluessa olen jo melkein tykkänään unhottanut unkarin kielen.

Corinna."

Kirje N:o 4 oli ritari Ankerschmidt'ille.

"Rakas ystäväni!

Sydämeni syvyydestä otan osaa siihen murheesen, jonka taivas on mitannut teidän perheellenne; sallikaa, että teidän vilpitön, vanha ystävättärenne yhdistää kyynelensä teidän kyyneliinne. Ja kuka muu voisikaan tuntea sen tuskaa, joka kadotti perheensä rakkaimman jäsenen, kuin se, joka itsekin on kadottanut kaikki ja luopunut kaikista. Mutta onnettomuudenkin molemmanpuolisessa kohtauksessa on joku onni. Jos te tahdotte vainota tuota ihmistä, joka teidän poveenne on iskenyt semmoisen haavan, voin minä sanoa, missä hän on. Jos haluaisitte kohdata minua, saavun minä tämän kuukauden kuluessa Balaton-Füred'iin, johon lääkärini lähettävät minut. Minulla on teille paljon sanottavaa, josta saatte nähdä, että teillä on etäällä ystävätär, joka joka päivä ajattelee teitä.

Rouva Pajtay."

N:o 5 lopuksi oli Aladár'ille.

On näet tietäminen, jottemme sitä perästäpäin liioin kummastelisi, että rouva Pajtay jo oli kuullut Grisák'in kertovan, jotta Aladár saa takaisin omaisuutensa.

Tämän johdosta siis.

"Rakas Aladár!

Elämässä löytyy väärin-käsityksiä, joita vaan kuolema selville saattaa. Minunkin elämässäni on semmoinen arvoitus, ja se asia, ettette ole yrittänyt sitä suorittamaan, se tuottaa minulle kuoleman. Ulkonäky, varjo on jo kaivannut monelle haudan, ja he ovat vaipuneet siihen, eikä kukaan ole ymmärtänyt heitä. Te olette mies, te olette kuumaverinen; minä olen nainen ja heikko, sentähden on minun soveliaampi nöyryttää itseäni teidän edessänne, ja tuon kohtauksen perästä, joka eroitti meidät, lausua tämä sana: 'anteeksi!' Jos tietäisitte, mitä tämä sydän on teidän tähtenne kärsinyt, mitä tämä sielu teidän tähtenne ajatellut, mitä nämät kädet teidän tähtenne tehneet! Mutta ei, te ette tiedä sitä ikinä. Tänä vuonna aion olla Balaton-Füred'issä; jos te ilmestyisitte siellä yhdeksi minutiksi, saisitte vielä kerran nähdä sen naisen, joka tuli sinne — teidän läheisyyteenne — kuolemaan — ja unhottumaan, ja jonka ainoa toivo on se, että te kerta seisoisitte hyljätyn haudalla ja kuiskaisitte: 'tälle köyhälle naiselle, tuolla tomussa, annan minä anteeksi.'

Corinna".

Kas niin! Tämäkin on käynyt hyvin käteen.

Nyt täytyy vaan pitää vaaria siitä, että kukin kirje tulee sille määrättyyn kuverttiin, jottei mitään vaihtoa tapahtuisi, niinkuin sitä on nähty huvinäytelmissä, joissa joku on vaihtanut kirjeet ja kuvertit. Se olisi kaunista, jos esimerkiksi joka mies saisi toiselle kirjoitetun kirjeen.

Sentähden olikin Corinna niin varovainen, että hän ensin kirjoitti päällekirjoituksen jokaiseen kuverttiin, ja sitte tarkasti katsoi, minkä kirjeen kuhunkin pani, jottei mitään erhetystä tapahtuisi. Muutamia veti hän ulos kaksi kertaa, vakuuttaaksensa itseään, ettei hän ollut niitä vaihtanut. Sitte lukitsi hän ne joutuisasti yksitellen sinetillä, ja saattoi nyt olla varma siitä, ettei mitään vaihtoa jakamisessa ollut tapahtunut.

Olipa hän vielä niinkin varovainen, että itse, fiakkerilla ajaen, vei kirjeet postiin ja itse pani ne sisään kirjelaatikkoon. Ja sen jälkeen palasi hän, niinkuin se, joka on asiansa paraimmalla tavalla toimittanut, rauhoittuneena kotia; hänen kirjeensä ovat hyvällä tiellä.

Mutta jälellä oli vielä "cabinet noir."

Viisi kirjettä, jotka yhtä haavaa suljahtavat laatikkoon, sama käsi-ala päällekirjoituksessa, ja lisäksi vielä niin epäluuloa herättävillä adresseilla, kuin yksi tuomittu ja armoitettu vallankumouksen päämies; yksi entinen keisarillinen yli-upseeri, nyt unkarilainen tilanhaltia; yksi asianajaja; yksi jurnalisti, ja yksi äreä oikeuden-istuja — ne pistävät jokaisen silmään. Epäluuloa enensi vielä se seikka, että nämät kirjeet ovat kaikki Wien'issä kirjoitetut ja lähetetään Unkariin. Valtion on todellakin tarvis tietää semmoisten epäilyttäväin kirjoitusten sisällys, sillä tämä saattaa ainakin johdattaa jonkun salaliiton laajalle haaroittuviin säihin.

Cabinet noir, me tiedämme jo, mimmoinen laitos se on.

Herra Straff, hukkaan menneen avioliittonsa perästä, palasi sinne taas takaisin.

Ihmisen täytyy, kuin täytyykin, elää! Tämä on nykyajan tunnus-sana.

Yksi meistä hankkii leipänsä sillä, toinen tällä tavoin; häpeä on vaan nälkään-kuolo.

Ja sitte, jos ihminen kadun-lakaisemisella hankkii leipänsä, tahraa hän vaatteensa ja on sen vuoksi halveksittava mies, kun hän, jos tahraa vaan luonteensa, yhtä kaikki käypi kavalierista ja gentlemanista.

Herra Straff, vanha tuttavamme, istuu siis tuolla, nuot viisi kirjettä edessään. Hänen harjaantunut silmänsä tuntee käsi-alasta niitten kirjoittajan. Kerta oli hänellekin tullut kirjeitä tämmöisellä käsi-alalla. Silloin, kun vielä näitten kirjoittajatar tarvitsi tietää salaisuuksia, joista herra Straff otti eri makson.

Hänen virkansa olikin tutkia ja tietoja antaa; puhukoot siis suljetut huulet.

Näitten kirjeitten lukeminen huvitti suuresti herra Straff'ia.

Hän nauroi aika lailla itsekseen. Hänen oli tapa nauraa ainoastaan silloin, kun hän oli yksinänsä, eikä koskaan avatulla suulla, aina vaan nenän lävitse.

Narri raukat! Kuinka he sallivat itseään hevosiksi teettää! Hän valitsee jokaiselle appeen, niinkuin tätä maittaa, ja jokaiselle "kas ei mitään, ota hyvin kiinni." Vai mielisikö hän kenties jotakuta definitíve saada pauloihinsa? Sekin lienee mahdollista.

Viimeiseksi joutui Straff'in kynsiin Ankerschmidt'ille kirjoitettu kirje.

Edellisiä piti hän vaan semmoisena pirullisena nautintona, joka syntyy sellaisten salaisuuksien tiedosta, joista asianomaisille lähtee vaaraa, mutta etäältä katsojille naurua; viimeinen kirje sen sijaan täytti hänen sappensa saatanallisella vimmalla.

"Madame pyytää vainota vielä minuakin! Minä olen hänestä halvin kapine, joka hänen sopii mukaansa viedä leikkikaluksi tuolle vanhalle lapselle, kun hän saapuu Wien'istä. Hoho, rouvaseni! Te valitsitte vihaisen apinjan menageriastanne! Tämä suittaa vielä matkalla pahasti kynsiä teitä. Hän niinmuodoin pettäisi minut? Hän tahtoo kilpailla kanssani petoksessa? Hahaha, hahaha! No, saadaan vielä nähdä, kumpi meistä paremmin ymmärtää tämän ammatin! Saadaan vielä nähdä."

Straff aivasteli ja nauroi yhä itsekseen, sill'aikaa kuin hän kuumalla lampunlevyllä kuivasi sitä pehmeää matricia, jolla kirjeet olivat uudestaan kiinni pantavat; hän mietiskeli oivallista pilantekoa; siitä tulee lopulta suuri huvitus.

Hän päätti, kirjeitä taas kuvertteihin pistäessään, ensiksi panna sen, joka oli kirjoitettu tilanhaltialle ja jossa runoilija Fellegormia morkataan, viimemainitun kuverttiin.

Jurnalistille aiotun kirjeen, jossa pyydetään ritarillista suojelusta tohtori Grisák'ín kiihkeyttä vastaan, sulki hän Grisák'in kuverttiin.

Saksaksi kirjoitettu kirje, jossa rouva todistaa unhottaneensa äidinkielensä ja sen tähden haluavansa seuralaista, joka osaa muukalaista kieltä, joutui tuon jyrkän tilanhaltian adressin alle.

Ja lopuksi vaihdettiin ilman mitään mutkia Ankerschmidt'in ja Aladár'in kirjeet toisiinsa.

Ankerschmidt saakoon lukea, kuinka sen nuorukaisen uskoton morsian, joka nyt on hänen tyttärensä ylkämies, koettaa tätä takaisin houkutella; Aladár sen sijaan huvittakoon itseään sillä, että hänen entinen morsiamensa yrittää pääsemään muinaisen sulhonsa anopiksi.

Tämä oli sangen hupainen tuuma!

Kaksi viikkoa sen perästä, kuin kirjeet olivat lähetetyt, näytti rouva Pajtay'sta aika soveliaalta ilmestyä Balaton-Füredissä, Hänen entiset ihailijansa väijyvät jo varmaankin joka päivä postivaunujen tuloa ja pitävät teaterin vokali-qvartettia valmiina tulopäivän iltana annettavaa serenadia varten.

Etupäässä täytyi hänen kuitenkin kokea, että kaikista vähimmin kohtelias naisille on ilma.

Sentähden onkin tämä valtakunta niin ikävä; heti kuin sataa, syntyy lokaa. Wienissä ei ihminen koskaan näe lokaa, se korjataan kohta pois. Täällä sen sijaan ei siitä alkaen kuin Tigris-hotellista astuu pika-vaunuihin, näe muuta, kuin sateen pieksemän akkunan ja siitä lokaisen tien, lokaisella tiellä märkä-viittaisia talonpoikia ja krinolinittomia talonpoikaisvaimoja, jotka vetävät hameensa päänsä ylitse.

Suurin onnettomuus on kuitenkin se, että ihastelijat tämmöisessä sateessa, vaikkapa he itse odottaisivatkin pikavaunuja kahvihuoneen edustalla, eivät saa toimeen mitään väenkokousta kävelypaikalle; kun vaunut saapuvat sinne, on jo ilta, eikä ole ketään muuta kylpylaitoksen pihalla, kuin happovesi-ihmiset, jotka silloin korkitsevat pulloja.

Aivan niin kävikin. Saapuvien vaunujen ja heliseväin valjakkojen ryminä houkutteli tuskin ketään kahvihuoneen oveen; nämätkin harvat paljoksuivat siunausta, joka ylhäältä tuli, eivätkä uskaltaneet astua edemmäksi kuin porstuaan.

Vaunut vierivät vastaan-ottamatta suuren Horváth-rakennuksen pihaan.

Siellä oli rouva Pajtay'n ennakolta tilattu asunto, kauniin ja paras, joka Füred'issä oli saatavana; sen johdosta myöskin kalliin.

Tuskin oli hän asettunut kamariinsa, kuin hänen ensimmäinen huolensa oli tutkia vierasten-luetteloa.

Niin monen sadan nimen vilkaiseminen ei ole mikään pieni työ, ja kun etsittyjen joukosta ei löydä muuta, kuin yhden, on se sangen köyhä saalis.

Tämä yksi oli Fellegormi, runonsepustelija.

Missä muut viipynevät?

Varmaankin ovat he kirjoittaneet kirjeen, jossa antavat tietää, että ovat jo tulossa.

Corinna ei malttanut odottaa kokonaista yötä tämmöisessä epäilyksessä; vielä samana iltana lähetti hän käskyn posti-expeditörille, että jos hänelle on tullut kirjeitä, ne heti annettakoon ulos.

Füred'in posti-expeditöri on sangen hyvä nuorukainen. Oli juuri tanssijaiset hotellin vieras-salissa; hän tanssi par'aikaa csárdás'ia, kun häntä ruvettiin attilasta nykäisemään, että joku tarvitsee pikaista apua, hän kuolee aamuksi, jos ei hän vielä tänäpänä saa ulos hänelle ehkä tulleita kirjeitä. Palvelukseen valmis nuorukainen käsitti vaaran, jätti viipymättä sikseen tanssin jatkamisen ja juoksi asuntoonsa, jossa hän veto-laatikosta etsi rouva Pajtay'lle adresseratut kirjeet; niitä oli luvultaan viisi. Näitten kanssa meni hän taas takaisin tanssisaliin.

Corinna otti sykkivällä sydämellä kirjeet. Kaikki viisi olivat siis rientäneet vastaamaan. Mutta minkätähden myöskin runoseppä, jos hän itse on täällä? Arvattavasti on hänen kirjeensä tullut aikaisemmin.

Minkä hän ensimmäiseksi avaa?

Hän antoi etusijan Ankerschmidt'in kirjeelle. Tämä on kaikista asianosaisista se, jonka toimeen-tulo on paras.

Kun hän oli avannut kirjeen, näki hän suureksi hämmästykseksensä oman kirjeensä siitä esiin putoovan.

Kuinka? Hän lähettää saadun kirjeen takaisin? Tämä on suuri epäkohteliaisuus!

Mitä lienee hän kirjoittanut sen ohessa?

"Kunnioitettu rouva!

Toisella kertaa, jos yhtä haavaa kirjoitatte kirjeitä kahdelle hengelle, pitäkää vaaria, ettette vaihda kuvertteja!

Ankerschmidt."

Ei mitään muuta.

Mitä tämä on? Corinna tempasi oman kirjeensä kuvertista, johon selvästi oli kirjoitettu Ankerschmidt'in nimi, mutta heitti sen pelästyneenä pois kädestään. Se oli Aladár'ille kirjoitettu teksti.

Sitte repäisi hän äkisti rikki Aladár'in kirjeen. Siitäkin putosi esiin hänen oma, Ankerschmidt'ille aiottu kirjeensä, mutta Aladár oli niin hienotunteinen, ettei hän siihen ollut kirjoittanut mitään katkeraa muistutusta. Nämät kaksi kirjettä ovat vaihdetut! Se on jo selvää. Kuinka se lienee tapahtunut? Sitä on mahdoton käsittää. Kun hän itse kaksi kertaakin oli katsonut, että kirjeet tulisivat oikeaan paikkaan!

Eih, nämät miehet asuvat samassa kylässä; varmaankin ovat he olleet kyllä epäritarillisia näyttämään saadut kirjeet toinen toiselleen, ja he ovat harkinneet itsekseen tämän pilanteon, häntä, naista solvaistaksensa. Tämä on epäilemättä Aladár'in tuuma, sillä hänellä on paha sydän ja ivallinen luonto. Hänessä on miestä semmoista tekemään!

Tällä tavoin lohdutteli Corinna itseään, ja mursi auki kolmannen kirjeen. Tämä oli tilanhaltialta.

Ikäänkuin käärme olisi hänen syliinsä puikahtanut! Tästä kuvertista putosi esiin tohtori Grisák'ille määrätty kirje. Tuo kirje saksalaisella tekstillä.

Tilanhaltian vastaus oli maahan ruhtova. Hän oli kirjoittanut saksaksi:

"Also gnädiger Frau! nicht mehr wajsz ungrisch. Hat vergessen Allen, vergessen Mutterzungen, Vaterlanden; ergo: mich auch sollen vergessen!"

Seisoipa siinä vielä muutakin, mutta sitä ei sovi tässä kertoa.

Corinna oli tainnoksiin menemällään.

Neljättä kirjettä avatessaan vapisi hänen kätensä niin, että kirje melkein oli siitä liepsahtaa.

Ettei tämän mukaan Grisák'kaan ollut saanut hänelle aiottua kirjettä, oli varmaa. Ja jos hän olisi sattunut saamaan juuri runosepälle määrätyn kirjeen, jossa hänestä on puhe?…

Avattu kirje osotti pelon todeksi. Grisák'kin lähetti kauniisti takaisin hänelle tulleen kirjeen, joka hänen adressinsa alla oli Fellegormille kirjoitettu.

Tohtori Grisák vastasi pitkältä; pitkältä ja "loukkaavasti."

Yksi arkki, kahdenkertaiseksi taitettuna, oli täynnä hänen vastaustansa, jossa hän järjestänsä, kohdasta kohtaan osotti, datumin mukaan, koska, kuinka monta kertaa ja kuinka kauan hän oli ollut armollisen rouvan luona; se oli lopussa yhteen laskettu, summa summarum: niin ja niin monesta "asianajajan neuvottelusta", à kymmenen florinia; hän pyytää sitä tasaisena pikku summana itselleen lähetettäväksi, muussa tapauksessa on hän pakoitettu oikeuden-käyntiin ryhtymään.

Tämä vielä tarvittiin! Että kaunis rouva maksakoon ihastelijansa seurassa vietetyt "tête à tête" tunnit kymmenellä florinilla, niinkuin oikeudenasiain neuvottelusta! Mutta, sen mukaan kuin me tunnemme olot, on hän tämän varmaankin maksava.

Viidennestä kirjeestä ei enää saattanut olla mitään epäilystä, että sekin oli vaihdettu kappale.

Mutta Fellegormi on kuitenkin tullut tänne. Kuka tietää, kirjailijain suku ehk'ei kuitenkaan ole niin leppymätön; ainoastaan latinaksi heitä parjataan "genus irritabile vatum'iksi." Lisäksi lienee mahdollista, että hän on katsonut vaihetusta pilanteoksi; hänellä on taipumus humoriin.

Auki murretussa kirjeessä ilmestyikin tosiaan toinen variationi kuin neljässä ensimmäisessä.

Siinä oli lähetetty hirveän hävytön pasquilli.

Pasquillista on siinä tarpeeksi, kun sanoo, että se on pasquilli. Enempää ei tarvitse siitä puhua.

Nyt saattaa jo käsittää, minkätähden viimeinen ihailija oli tullut tänne.

Siitä saakka käy herjaruno varmaankin kädestä käteen; sitä luetaan kävelypaikassa, kylpylaitoksessa, kahvihuoneessa, arenassa, ampuradalla, koko lähistössä.

Tuon naurun asian tietää jo jokainen, kyyppäreihin ja kylpy-palvelijoihin asti.

Huomenna kysyy joka ihminen kävelypaikassa: mikä se nainen on, jolle on tapahtunut semmoinen paha pilanteko?

Corinnan elämässä oli silloin ensimmäinen kerta lyhyt hetki, jona hän tunsi, että hänellä on sydän.

Hänen turhamielisyytensä oli kärsinyt niin syvän nöyrytyksen, ettei hän enää voinut paeta sen kylmään suojaan. Ulkona hajosivat pilvet, tuli kaunis, kirkas yö; tähdistä välkkyvällä Balatonilla alkoi iloinen seura soutaa venheellä tulisoittojen valossa; keskellä järveä ruvettiin laulamaan yhtä noista surumielisistä kansansävelistä, jotka syntyvät yhdessä sanojen kanssa, niinkuin tuoksu kukan kanssa.

Ja hänen mieleensä juontui, että eräänä vuonna hän itsekin oli juuri tuolla tavoin kulkenut venheessä myöhäisenä yönä myrskyn perästä, hauskassa seurassa, sen nuorukaisen kanssa — joka silloin niin tulisesti rakasti häntä, ja jonka hän kovan onnen päivinä niin kylmästi hylkäsi.

Nytkin luuli hän kuulevansa hänen äänensä, kuin hän tuntisi sen etäältä kaikuvasta qvartetista; nytkin kuvaili hän häntä vieressään istuvaksi, kuinka hän ohjasi venhettä ja piti hellää huolta siitä, ettei hänen daminsa vilustuisi iltatuulesta.

Ja nyt oli hän yksinänsä se, joka lähetti kirjeensä ilman vastausta takaisin.

Muut kaikki yrittivät, mikä hienommin, mikä karkeammin, loukkaamaan häntä ilmi saadun petoksen johdosta; hän yksinänsä ei vastannut mitään. Hän lähetti eksyneen kirjeen takaisin millänsäkään olematta.

Ja kuinka onnellinen hän nyt saattaisi olla hänen rinnallaan, jos hän olisi ymmärtänyt hänen kanssaan kärsiä, odottaa ja rakastaa!

Ja kuinka onneton hän nyt on, kun hänellä ei ole ketään, jota hänen olisi suloinen ajatella, eikä ketään, joka häntä rakkaudella ajattelisi!

Ison ajan tuskaili hän tällä tavoin; ison ajan katseli hän Balaton'in mustaa pintaa, johon tuikkivain tähtien vesikuvat vetivät värähteleviä ajatusmerkkejä ja jolla soihtu-venhe uiskenteli tulikäärmeen tavalla laulavin väkinensä; ja hetken aikaa ajatteli hän, kuinka ihanaa olisi levätä tuon taivasta kuvastelevan vedenkalvon peitteessä ja olla yksi niitä virvatulia, jotka pimeässä yössä vettä myöten juoksevat tuulen edessä.

Tämä oli ainoa hetki hänen elämässänsä, jona hän puhui sydämensä kanssa.

Tämä ei ollut hänen viimeinen hetkensä. Venhe kääntyi, laulun sävelet rupesivat taas lähenemään; Corinna veti kiinni kartiinit Balaton'in puolelta, ja kun tuo petollinen kuva oli suljettu ulos pimeään yöhön, vaikeni hänen sydämensä puhekin.

Kynttiläin valossa hänen sielunsa kylmyys palasi takaisin; hän ajatteli, että saattaa elää kauan ja vähäisellä omaisuudella, pienen koronkiskonnan avulla, kunniallisesti kituroita eteenpäin.

Hän huusi palvelijaa ja käski tilata itselleen kaikki sijat huomenna Pest'iin menevissä pikavaunuissa; aamulla lähdetään takaisin. Ei tarvitse edes laskea levolle siksi. Paitsi kirjeitä oli vielä eräs muotilehtikin pöydällä; se oli se lehti, johon Fellegormin oli tapa kirjoittaa; hän lähetti sen Corinnalle kunnia-kappaleena. Tämä oli tullut hänelle Füred'iinkin.

Hän avasi sen, ikäväänsä karkottaakseen. Hän alkoi uutisista — tavan mukaan. Ensimmäinen rivi, joka koski hänen huomiotansa, kuului:

"Huhun mukaan on eräs meidän kunnioitettavimmista patrioteistamme, Aladár Garanvölgyi, näinä päivinä kihlannut ritari Ankerschmidt'in ainoan, viehättävän ja mielevän tyttären Erzsiken. — Satakertaiset siunaukset ja onnentoivotukset liittyvät valtakunnan kaikilta tahoilta tähän todelliseen 'belle alliance'en.'"

Tämä oli viimeinen tärähys Corinnan kiviselle sydämelle.

Nyt ei hän enään ajatellut romantillista itsemurhaa; hänen mieleensä juohtui, että vielä löytyy maailmassa yksi ihminen, joka katsoo onneksensa, jos hänen entiselle suositukselleen aukenee uusi ala; yksi ihminen, joka on uskollinen kuin koira, viisas kuin kettu; ei hellätunteinen; jäntevän käytöllinen luonne; joka sangen hyvin tietäisi pidellä koronkiskontaan annettavia summia, ryöstää pakenevia velallisia, tutkiella, kuinka paljon kukin voi maksaa, kuinka suuressa hädässä kukin on; sen ohessa kaunis mies, jonka kanssa naisen ylpeästi sopii käsityksin kadulla kävellä; sanalla sanoen, kokonansa puolisoksi luotu mies, jolle vaan tarvitsee näyttää pikkusormeaan, häntä vangitaksensa.

Tämä oivallinen, viimeinen mies "in petto" on — herra Straff.

Me toivotamme onnea siihen.

Kello neljä aamulla, kun vielä kaikki nukkuvat kauniissa kylpypaikassa, vierivät pikavaunut viiden helisevän hevosen kanssa ulos lehmuspuitten välistä; niissä istuu kalpea nainen, joka eilen tuli tänne sairaana ja jo tänäpänä — täydellisesti parannettuna taas palaa takaisin.

Niitä löytyy onnellisia onnettomia, joitten sydänten ei ole tapa kauan vaivaantua.

XIX.

Kun karhu lähtee pesästänsä.

Karhu on sangen suuri filosofi.

Niin kauan kuin elämän päivät ovat iloisia, nauttii se niitä, ja jos ne alkavat kolkostua, ei hän etsi vierasta isänmaata, niinkuin haikara, ei hän mene rosvoomaan, niinkuin susi, eikä palvelemaan, niinkuin koira; vaan hän vetäyy hiljaiseen, ennakolta valittuun pesään, jonne hän kyykistyy kokoon ja suurella tyvenyydellä odottaa, kumpi ennemmin väsyy passiviseen vastarintaan: hän vaiko talvi?

Tavallisesti on talven kärsivällisyys lyhyempi, sillä se katoo säännöllisesti itsestään, kun päinvastoin ei kukaan vielä ole nähnyt lumeen paleltunutta karhua.

Välisti on sangen pitkä talvi, mutta tämä ei hämmennä karhua; hän tietää hyvin, että sen kuitenkin täytyy kadota; jos tuuli puhaltaa kovin viukasti hänen pesäänsä, ei hän kirjoita sille lepyttäviä broschyrejä, vaan sulkee selällään aukon ja näkee silloin vilua vaan siltä yhdeltä kohdalta.

On sitte talvella yksi päivä, jota nimitetään "kynttilänpäiväksi." Mistä karhu tietää tämän päivän ilmestymisen kalenterissa? Se on vielä luonnontutkijain selvitystä odottava salaisuus. Siinä kyllä, että kynttilänpäivänä jättää karhu pesänsä, astuu ulos, katsellaksensa ympärilleen maailmassa.

Hän katsoo, kummoinen ilma on! Jos hän näkee, että on kaunis, päivänpaisteinen ilma, että lumi sulaa, taivas on kevään sininen, tyhmät tiaiset piipittävät ennenaikaisia hymnejä luulo-keväälle ja pitävät lehtinä mistelin-marjoja, joista kuitenkin heidän turmionsa syntyy; jos vienot, kuihkovat tuulet puhaltelevat: silloin karhu — menee takaisin pesäänsä, laskeuu levähtyneelle kyljelleen, pistää kuononsa käpäläin välin ja nukkuu neljäkymmentä vuorokautta lisäksi; sillä tämä on vielä vaan talven kiekailemista, niinkuin vanhan systemin ministeristö vapaamielisen programminsa kanssa.

Mutta jos karhu kynttilänpäivänä näkee, että on ilkeä, myrskyinen ja kova ilma; jos tuuli tuiskuttaa lumiräntää, jos puunlatvat kirskuvat ja musta varisparvi rääkkyy notkuvilla, kuivettuneilla oksilla, ikäänkuin aikoisivat sanoa: "vapiskaa! ei tule koskaan enää kesää; talvi lupasi meille, että sitä nyt jo kestää ikipäiviksi; me olemme vouranneet tuulen, annamme sen viuhua, niinkauan kuin mielimme; aurinko on vanhentunut, sillä ei enään ole mitään voimaa, se on unhottanut teidät; te odotatte turhaan!" jos jääpuikot putoovat kuusien härmäisestä parrasta; jos susi ulvoo korpimetsässä — silloin pudistaa karhu turkkiansa, hieroo silmiänsä ja jää ulos; hän ei mene enää takaisin pesäänsä, vaan lähtee erittäin hyvällä mielellä metsään.

Sillä karhu tietää sen hyvin, että talvi nyt antaa pois viimeisen myrkkynsä. Puhaltakoon se vaan, pyryttäköön, jyskiköön; mitä enemmän se purkaa vihaansa, sitä pikemmin sen on loppu.

Ja karhut ovat aina oikeassa.

Mistä karhu on ottanut nämät luonnontieteellisen filosofian kontemplativiset peri-aatteet, sitä emme tiedä sanoa, mutta että se Unkarin ilmanvaiheitten havainnoissa jo ammoin on tähdelle pantu, se on varmaa.

* * * * *

Adam Garanvölgyi ei ollut vieläkään astunut huoneensa kynnyksen ylitse.

Muutoin, jos hän tähän asti oli voinut eräkkään elämää viettää, kävi sitä nyt jo helposti jatkaminen; hänen ympärillänsä oli aina semmoiset kasvot, joista hän saattoi sanoa: näitä mielin nähdä.

Aladár'ia saattoi hän tosin harvemmin nähdä; tätä pidätti hänen työntoimensa. Sillä vaikka hän taas oli päässyt tilanhaltiaksi, ei työn-haluinen nuorukainen ollut jättänyt ammattiansa, virkaansa. Mutta Erzsike asui sitä enemmän Garanvölgyin luona, ja saattoi vanhaa herraa päivä päivältä yhä enemmän siihen vakuutukseen, että Aladár epäilemättä on sangen onnellinen. Mitä taas Ankerschmidt'iin tulee, oli hän enemmän Garanvölgyin tykönä, kuin kotonansa.

Sotavanhus maisti politikia, niinkuin jokainen ihminen, joka on elänyt kymmenen vuotta tässä meidän maassa.

Ankerschmidt kuului politikissa niitten joukkoon, joita on tapa nimittää "sanguinisiksi." Jotka katselevat kaikkia läheltä, pitävät kaikkia pikku-asioita suurina ja uskovat kaikki, mitä sanomalehdissä seisoo.

Garanvölgyi vaan hymyili vanhalle nahkapojalle.

"Nämät ovat kaikki kynttilänpäivän auringon paistetta."

Mutta Ankerschmidt tarttui joka asianhaaraan, joka näytti ilmoittavan muutosta "meidän kohtalossamme."

Sillä näin on laita.

Vieras, tulokas puhuu kymmenen vuoden kuluttua jo "meidän kohtalostamme." Ja tämä on luonnollista.

Se ei ole noitumusta, ei pirun keinoja; se on sangen yksinkertainen seuraus.

Se, joka itse toi muassansa tänne jalon sydämen, ritarillisen hengen, innostuu uusien kansalaistensa yksimielisyyden-luonteesta; yhteiset vaivat, yhteiset kärsimiset saattavat meitä toisiamme lähestymään, ja lopuksi valloittaa kaikkia yhteinen toivo yhteisestä tulevaisuudesta.

Ja tavallisesti tulee näistä innokkaimmat patriotat.

Seuraava polvikunta on varmaan sitä luokkaa.

Ankerschmidt puhui Unkarin asioista, niinkuin mikä oikeuden-istuja hyvänänsä. Tietysti hän niin suuressa määrässä kuin suinkin mahdollista edusti äärimmäistä vasemmistoa.

Mutta Garanvölgyi ei liikahtanut pesästään.

On vielä talvi; karhun ei ole vielä syytä herätä.

Sillä välin tuli myrskyinen, luminen, härmäinen ajanjakso; alakuloisuuden sumu laskeusi kaikkien mieliin; kaikki toivo oli jähmettynyt; halla oli polttanut ennen aikaansa puhjenneet herkkä-uskoisuuden lehdet; harmaassa sumussa kuului vaan korppien, noitten kovan onnen lintujen vaakunta: "turha on odottaa! turha tahtoa!"

Silloin tuli kerta Ankerschmidt tavattoman pahalla päällä vanhan herran luokse, ja toi tälle painetussa sanomalehdessä huonoja uutisia.

"Joka kivi on jo paikaltaan liikahtanut, johon isänmaalliset toiveet vielä perustuivat: ainoastaan yksi jäi jälelle hajoavasta, häviävästä, vaikeasta aikakaudesta: uskonnon-vapaus; nyt nuot hirmuiset uudistajat sovittavat jalkansa tähän viimeiseen kiveen, sysätäksensä sitäkin pois paikaltaan. — Ja aika on siihen varsin otollinen, sillä on sangen pimeä ja sangen kylmä…"

Tästä sanomasta innostuivat Garanvölgyin tavalliset kasvot.

"Siinä tapauksessa on karhun aika jättää pesänsä."

— "Vetäkää esiin vaununi, huomenna lähdemme Miskolcziin — konventtiin."

Ja vanha oikeuden-istuja ilmestyi uudestaan harmaalla parrallaan niissä paikoissa, jossa järkähtämätön, rohkea sydän oli suuressa hinnassa tähän aikaan.

Myrsky kohisi, raivosi vielä sittekin; mutta lopulta kuitenkin — — karhu on oikeassa.

Myöhemmin tapahtuivat vaalit kokoon-kutsuttuihin valtiopäiviin.

Se, joka koko paikkakunnassa tiesi hurjimmin vaaliasioita ajaa, oli Ankerschmidt.

Erzsike ei päivän pitkään tehnyt muuta kuin neuloi "1848"-n kokardeja, joita vanha herra jakeli niille, joihin hän tiellä yhtyi; hänellä itsellä oli semmoinen hatussa, takissa, ja hän oli melkein syödä sen ihmisen, joka uskalsi epäillä, että Garanvölgyi on valittava valtiopäivämieheksi.

Aladár hillitsi häntä lakkaamatta: mitä hän hikoilee, Adam herra valitaan muutoinkin; parista juopporentusta puhumatta, ei ole mitään vastapuoluetta, ja nuot jäävät kuin yksi sataa vastaan; antakoon hän asian mennä menoaan; se on perustuslaillinen taistelo, astukoot sen vuoksi muutkin esiin.

— "Mutta kas ei! Sadasta ei saa yksikään eritä!" jäykisteli Ankerschmidt. "Ei yksikään ääni saa rumentaa yleistä huutoa. Ei mitään vihaa, ei mitään häijyyttä; joka näkee, ettei käy päihinsä, menköön tiehensä, muutoin minä teen lopun hänestä."

Herra sankari purikin Garanvölgyin vastustajat niin, ettei näistä vaalipäiväksi jäänyt rahtuakaan. Moneen vaikutti jo moite; kolme pahanmaineista öykkäriä vaati hän miekkasille, ja nämät pakenivat hänen tieltänsä kolmellekymmenelle kolmelle taholle; lopulta saattoi hän asian niin pitkälle, että vasta-kandidati kasinossa pyysi häneltä anteeksi ja koko maailman kuullen tunnusti pahoin tehneensä siinä, että oli rohjennut astua esiin Garanvölgyiä vastaan. Sillä tavoin saavutti Ankerschmidt, mitä hän oli ponnistellut, että vaalipäivänä kaikui vaan yksi nimi. Ja valitsija-joukon etupäässä, sitä johdattaen, saattoi hän valitulle tämän akkunan alla ilmoittaa:

"Terve, isänmaamme harmaapää taistelija!"

* * * * *

Tässä tämä varsin kummallinen kertomus, eikä siitä saata sanoa: "se oli aikoja sitte; kenties se ei ole totta…"

VIITESELITYKSET:

[1] Kun se vapaudensota, jonka unkarilaiset v. 1848 Itävaltaa vastaan nostivat, oli loppuun saatettu, oli Komárom'in (Komorn'in) linna, jossa urhoollinen kenraali Klapka piti komentoa, viimeinen, joka antausi itävaltalaisille, lokak. 5 p:nä 1849. Siinä tilaisuudessa saivat kaikki linnan puolustajat suojeluskirjan (saksaksi: Geleitschein), jonka nojalla pääsivät vapaasti kotiinsa kulkemaan. Sodan jälkeen meni Unkarilta hukkaan sen entinen valtiollinen itsenäisyys ja se yhdistettiin tavallisena maakuntana Itävaltaan. Tätä tilaa kesti vuoteen 1867 saakka, jolloin unkarilaisten onnistui saavuttaa takaisin itsenäinen valtiollinen asemansa. Vuosina 1850-1860 saivat unkarilaiset kärsiä suurta sortoa kansallisuutensa, kielensä ja yhteiskunnallisten laitostensa suhteen; tätä surullista aikakautta kuvailevat tässä romanissa kerrotut tapaukset.

[2] Szeben, lue: Säbän, = Herrmannstadt'in kaupunki Unkariin kuuluvassa Siebenbürgin maakunnassa; sen lähellä oli heinäk. 31 p:nä 1849 ankara tappelu unkarilaisten ja Itävallan avuksi rientäneitten venäläisten välillä.

[3] Garanvölgyi, lue: Garanvöldji.

[4] Yksi "hold" = 57,600 neliöjalkaa, niin muodoin jotensakin tynnyrin alan vertainen.

[5] 1 florini = 100 kreutzeriä (60 vanhan laskun mukaan) = 2 markkaa 47 penniä Suomen rahaa.

[6] Vapaudensodan aikana teetti Unkarin hallitus paljon setelirahaa; sodan jälkeen kaikki nämät setelit hävitettiin, missä niitä vaan ilmi tuli, ja niiden omistajat joutuivat valtiollisen epäluulon alaisiksi.

[7] Tämän vuosisadan alkupuoleen asti käytettiin latinan kieltä Unkarissa melkein yksinomaisesti virka-, koulu- ja sivistyneitten puhekielenä.

[8] 1849 vuoden jälkeen otti Itävallan hallitus itselleen Unkarissakin, jossa viljeltiin paljon tupakkaa, yksinomaisen oikeuden valmistaa ja myydä sitä.

[9] Itävallan valtiovaakunassa on kotkan kuva.

[10] Komitati = piirikunta eli lääni.

[11] Unkarin husareilla on aina ollut hyvä maine urhoollisuudesta ja rohkeudesta.

[12] S.o. santarmeille.

[13] Lue: Grischaak.

[14] Wien'issä siihen aikaan ilmestyvä saksankielinen virallinen lehti.

[15] S.o. pergamentti.

[16] Lue: Kampoosch.

[17] Lue: Itsig; tavallinen juutalaisnimi = Iisakki.

[18] Unkarissa ennen aikaan joukottain kiertelevät rosvot nimittivät itseänsä "köyhiksi pojiksi."

[19] Sándor, lue: Schaandor, = Aleksanteri.

[20] Sándor Petöfi, tuo Unkarin suurin runoilija, oli osallisena Segesvár'in verisessä tappelussa heinäk. 31 p:nä 1849, jossa hän tietämättömällä tavalla katosi, arvattavasti sortuneena vihollisten ratsujen alle ja sitte kaatuneitten kanssa yhteiseen hautaan haudattuna. Mutta kansa oli monta vuotta sen jälkeen siinä luulossa, että hän vielä eli, piileskellen itävaltalaisten kostoa.

[21] Attila = unkarilainen kauhtana.

[22] Unkarilainen puheenparsi.

[23] Tämä vapaajoukko taisteli vapaudensodassa itävaltalaisten puolella, unkarilaisia vastaan.

[24] Herra von Ehrenfels on kirjoittanut kirjasen Unkarin maatalojen tilastosta.

[25] Lue: Elisj.

[26] "Honvéd" (suomeksi: isänmaan-puolustaja) on Unkarin kansallis-sotamiesten nimitys.

[27] Lue: tschaardaasch; unkarilainen kansallistanssi.

[28] Gyuszi, lue: Djusi.

[29] "Kurucz'eiksi" (lue: kuruts) nimitettiin Siebenbürgin ruhtinaan Frans Rákóczy'n (k. 1733) kapinallisia liittolaisia Unkarissa.

[30] Tarkoittanee habsburgilaisen keisarisuvun värejä: mustaa ja keltaista; tässä siis itävaltalaisuutta.

[31] Puszta = ääretön tasanko.

[32] "Nix tajtsch", jokapäiväisellä Unkarin murteella äännettynä = "nicht deutsch" (ei saksaksi).

[33] Unkarilainen sana "lehet" = käypi laatuun, on mahdollista.

[34] "Szabad" = vapaus sallittu.

[35] Vuoden 1849 jälkeen pantiin Unkarissa voimaan Itävallan lait maan omien sijaan.

[36] Unkarilainen sananparsi.

[37] Ankerschmidt'in nimen vääntää talonpoika Akkorsincz'iksi (lue: Akkorschintsch ); unkarilainen sana "akkor" merkitsee "silloin" ja "sincs" on niin paljon kuin: "ei olekaan mitään," jotenka tässä siis on jonkunlainen sanasutkaus, jota ei voi suomeksi kääntää.

[38] "Betyár", lue: betjaar, saksalaisen suussa herjaussana unkarilaisista = hulttio, hylky.

[39] Hietzing on kylä Wien'in lähellä.

[40] Tisza, lue: Tisa, on Theiss-virran unkarinkielinen nimi.

[41] "Wassagter" = saksalainen lause: Was sagt er? — Vapaudensodan jälkeen lähetti Itävallan hallitus Unkariin suuren joukon saksalaisia ja böhmiläisiä virkamiehiä, jotka eivät ollenkaan osanneet unkarin kieltä ja joitten siis täytyi maan asukasten kanssa puhua tulkkien kautta; näiltä tietysti usein kysyivät: mitä hän sanoo?

[42] Sanasutkaus: vastaava unkarilainen sana on "józsir", lue: joojschir ("jó" = hyvä, jalo; "zsír" = ihra, rasva), joka kuuluu jotensakin yhtäläiseltä kuin sana Yorkshire.

[43] "Pandúr" = polisimies.

[44] "Fogoly madár" merkitsee unkarin kielessä sekä "vangittua lintua" että "peltopyytä" (Rebhuhn).

[45] Pozsony, lue: Pojschonj = Pressburg.

[46] Wien'in ylioppilaskunta (aula) oli keskuudestaan Unkarista vapaudensotaan lähettänyt yhden legionan.

[47] Lue: Mikutschek.

[48] "Tanya", lue: tanja, = ulkotiluksilla oleva maja.

[49] Fehérvár, lue: Fäheervaar, = Weissenburg'in kaupunki.

[50] Saksalainen sana "zurück."

[51] "Csárda", lue: tschaarda, on tien varrella oleva kapakka aromaalla.

[52] "Paprikalla" eli Turkin pippurilla höystävät unkarilaiset melkein kaikki ruokalajinsa.

[53] Gehorsamer Diener.

[54] S.o. morsiamen-isän.

[55] Itävallankin postilaitoksella oli "cabinet noir'insa". joka hankki hallitukselle tietoja yksityisten kirjeenvaihdosta ja jossa mainion hyvästi osattiin avata ja sulkea kirjeitä.

[56] Lue: Vaschmatschkakovaatschi, — sanoista "vasmacska", ankkuri (oikeastaan: rauta-kissa), ja "kovács", seppä.

[57] Erzsike, lue: Erjschike, Eliz nimen unkarilainen muoto.

[58] Lue: Djurka, Georgin nimi unkarin kielellä.

[59] Pienen rahan puutteessa revittiin yhden florinin setelit kahteen, neljään, jopa kahdeksaankin kappaleesen, joita sitte vaihtorahana käytettiin.

[60] Kermattoman kahvin.

[61] Unkarissa ei käytetä riihiä ja luuvia, vaan vilja puidaan kovaksi tallatulla tanterella taivasalla.

[62] "Ispán", lue: ischpaan, merkitsee komitatin päämies ja myöskin huoneenhaltiaa.

[63] "Kulcsár", lue: kultschaar, = sulkija, kellarimestari.

[64] "Guba" = pörhökarvainen kangas-viitta.

[65] Vesimyllyt ovat Unkarissa vedenpinnalle rakennetut ja vahvoilla ankkureilla pohjaan kiinnitetyt; rattaan panee virta pyörimään.

[66] Fata morgana, kangastus.

[67] "Kis Tükör" (= pieni peili), eräs vähäinen, runomittaan tehty maatieteen oppikirja.

[68] Branyiszko'n tappelussa helmik. 5 p:nä 1849 saivat unkarilaiset suuren voiton itävaltalaisista.

[69] Füred on kylpypaikka Balaton (Platten)-järven pohjoisrannalla.