Produced by Tapio Riikonen

UUSI TILANHALTIA

Kirj.

Mauri Jókai

Unkarin kielestä suomentanut Antti Jalava

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1878.

Kaikki tekstin alla tavattavat selitykset ovat suomentajan tekemiä.

SISÄLLYS:

Mauri Jókai'n elämäkerta
I. Vanha ihminen, uusi aika
II. Onnettomuus elinkeinona
III. Vanha sotamies ja hänen perheensä
IV. Kaksi, jotka tahtovat syödä toinen toisensa
V. Kuinka ihminen ensimmäisen sikopaimenhattunsa saa
VI. Kaunohenki
VII. Toinen
VIII. Kostoa sekin
IX. Molemmat vangit
X. Erilainen vastaan-otto
XI. Eräs köyhä rouva
XII. Mikä Archimedeen ruuviksi nimitetään?
XIII. Se kumpu, joka itseensä sitoo
XIV. Yhteinen hätä
XV. Kaksi, jotka eivät tunteneet toinen toistansa
XVI. Vanha kastelli
XVII. Eriskummainen oikeuden-käynti
XVIII. Pikku pilanteko Cabinet noir'issa
XIX. Kun karhu lähtee pesästänsä.

MAURI JÓKAI'N ELÄMÄKERTA.

Ote eräästä Jókai'n kirjeestä K.M. Kertbeny'ille.

Rakas ystävä!

Tässä aion siis kertoa Teille jotakin omasta "itsestäni". Ei kukaan, paitsi Te, ole koskaan kuullut näitä asioita minulta, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan, paitsi Te, koskaan ole niitä kysynyt.

Minun täytyy nyt alottaa sillä, että minäkin olen jonkunlainen tekopyhä. Kalvinisti, vanha puritani, mieli-alasta, vakuutuksesta, vapaamielisyydestä. Ei mitään paradoxeja! Koko elämässäni täytyi minun kokea niin silminnähtäviä todistuksia siitä, että Jumalan sallimus on olemassa, ettei minulla siinä ole uskoa, vaan tieto.

Aikaisimmassa lapsuudessani olin minä kerran jo kuoleman kielissä, lääkäri laski sormenpäänsä avatuille silmäterilleni ja sanoi: tuo on jo kuollut. Minulla oli kurkkutauti. Silloin tulivat muutamat pikkaraiset homoeopathiset pillerit avuksi, ja minä olen jäänyt tänne.

Kasvatuksenikin oli sen mukaan; — minä en koskaan kuullut kenenkään kaikista niistä, joita lapsuudessani tunsin, kiroovan, ja se on paljon sanottu, sillä, niinkuin tiedätte, meidän kauniissa äidinkielessämme on, — samoinkuin atmosferisessä ilmassa Mexikossa oxygeja, carbonicum'ia ja mosquitoja, — verbejä, substantiveja j.n.e. ja "ebadta" (kiroussanoja). Ja 15 vuotiaana ei minulla vielä ollut mitään aavistusta siitä, että aivan välttämättömästi täytyi noukkia tiedon puusta, jotta Abel syntyisi.

10 vuoden iällä tulin minä Pressburg'iin. Meillä on tapana, että sivistyneet perheet keskenään vaihettavat lapsiaan, Vuodeksi tahi kahdeksi ottaa saksalainen perhe huostaansa unkarilaisen pojan, ja unkarilainen saksalaisen; lapset sanovat heitä "isäksi ja äidiksi", ja niitä kohdellaankin niin. Sillä tavoin olimme me kolme, veli, sisar ja minä perätysten vaihetetut erään Pressburgin professorin Zsigmondy'n kolmeen lapseen, tuon suuren hellenistin, jonka poika on se Vilmos Zs., joka artesisten kaivojen kautta tuli mainioksi.

Kun minä 12 vuoden vanhana tulin kotia, kuoli isäni. Meillä ei ollut mitään suurta omaisuutta, ja kuinka tämä pelastui meille ahnailta sukulaisilta, silloin vielä sangen nuoren veljeni Kaarlon kautta, käy melkein ihmeeksi.

Mutta nyt oli oppiminen ja työtä tekeminen. Minä olin pian suorittanut gymnasin oppijakson, ja minun olisi jo pitänyt mennä yliopistoon, joka oli Komorn'ista kaukana ja kallis. Silloin minun pisti päähäni suorittaa filosofian ensimmäinen lukukausi yksityisesti kotona. Se oli helposti sanottu, mutta silloin ei vielä löytynyt mitään kunnollisia koulukirjoja Unkarissa. Professorit opettivat käsikirjoituksista ja mistä näitä saada? Silloin vei minut lankomieheni Vály, Komorn'in gymnasin johtaja, sikäläiseen koulu-kirjastoon ja sanoi minulle: "tuossa sinulla on edessäsi kaikki oppineet kirjat alkuperäisinä, valmista niistä itsellesi studioita", ja minä tein itse koulukirjoja folianteista. joita minun ensiksi latinasta ja saksasta täytyi unkarin kielelle kääntää. Sen ohessa opin minä samana vuonna ranskan, englannin, italian ja kreikan kieliä, sekä huvikseni piirustusta ja rakennus-taidetta.

Tästä ajasta alkaen totuin minä joka päivä kuusitoista tuntia työtä tekemään.

Seuraavana vuonna tulin Pápa'n korkeakouluun. Se oli muistettava luokka, tuo meidän. Ensimmäinen eminensi oli Kerkapoly, nyt Unkarin valtiovarainministeri; toinen Gondol, nyt ministeriali-neuvos; kolmas minä; neljäs Gaál, nyt valtiopäivämies; viides Bárány, myös valtiopäivämies; kuudes Kozma, niinikään valtiopäivämies ja myöhemmin ministeriali-neuvos; seitsemäs Orlai Petrics, mainio maalari, ja takana toisella penkillä, siellä, istui Petöfi.

Me olimme perustaneet kirjallisen seuran, ja meidän keskemme oli syntynyt jalo kilpailu, joka tarkoitti edistymistä kirjallisella alalla.

Lakitieteellistä opinjaksoa varten tulin minä Kecskemét'iin.

Siellä tapasin erään kiitettävän laitoksen ulkopuolella koulua.

Pápa'ssa harjotimme keskenämme kirjallisuutta, mutta muuten ei mitään; Kecskemét'issa sen sijaan suoritimme jo koko olympillisen näytelmä-jakson. Usein kysyvät minulta kummastellen: "missä sinä olet oppinut miekkailemaan, ampumaan" — minä olen juhla-ampujana saanut kunnia-palkintoja —, "voimistelemaan, tanssimaan, laulamaan, näyttelemään? Eihän sinulla ole mitään aikaa semmoisiin?" — Nämät kaikki olen minä koulussa oppinut. Kuinka niin? Onko siis Unkarin protestanttisissa kouluissa niin monta opettajaa, jotka näitä aineita opettavat? Ei ainoatakaan. Oppilaat opettavat kaikkia näitä toinen toiselleen. Yksi osaa soitantoa, se opettaa kaikkia muita soittamaan. Koululla on oma orkesterinsa. Toinen on miekkailija ja voimistelija, kolmas on tanssimestari, neljäs on teaterin-johtaja, viides piirustus-opettaja; ja kun nämät eroavat koulusta, tulee oppilaista taas joku, joka astuu heidän sijaansa, ja sillä tavoin opettaa toinen polvikunta toista kaikkiin näihin ilmaiseksi ja leikkien. Minä opin puutarhurin taitoakin Kecskemét'issa — hedelmäpuuni ovat ainoa kerskaukseni! Ja sen ohessa luettiin myöskin ahkerasti. Kecskemét'issa olin minä luokan ensimmäinen. Olin myöskin koulun piirustus-opettaja, ja maalasin muotokuvia öljyllä, joka teki minun sangen hyvää, sillä minä sain 2-5 florinia kappaleelta. NB. Meillä ei tiedetä Kneipen-elämästä; se onkin oppilailta ankarasti kielletty.

Täällä satuin minä taas yhteen Petöfin kanssa. Hän saattoi minulle maalaustaitoni vastenmieliseksi, kirjallisen menestyksensä kautta. Hän oli silloin 19 vuoden vanha, minä 17. Minä kirjoitin siihen aikaan runomittaisen drámán, "Zsidó fiú" (Juutalais-poika), jota kunnioitettiin Unkarin Akadémián kiittävällä lausunnolla ja joka tuotti minulle Vörösmarty'n ja Bajza'n tuttavuuden.

Opintoni päätettyäni palasin minä taas syntymä-kaupunkiini Komorn'iin, ja rupesin ajamaan oikeudenasioita erään kelpo advokatin johdolla. Täällä minusta vielä kerta tuli apostati: minä rupesin maalaamaan: muotokuvain tekeminen onnistui minulta varsin hyvin ja minä kuvasin kaikki Komorn'in kauniit tytöt öljyyn ja veteen. Pikku kaupungin advokatina saatoin minä helposti muuttua maalariksikin.

Silloin tulin minä asianomaisena juratus tabulae regiae notarius'ena Pest'iin, saavuttaakseni siellä advokatin-diplomiani. Täällä tapasin taas Petöfin, jonka dramat jo loistivat. Minä olin József Molnár'in, mainion lainoppineen, byroossa, ja kirjoitin päivällä replikejä, yöllä novelleja. Molnár luki molempia, heitti replikini valkeaan, ja toimitti Heckenast'in kautta ensimmäiset novellini "Vadon virágai" (Metsä-kukkia), II osaa, painettavaksi. Sen jälkeen en enää kirjoittanut replikejä, ja saatu advokatin-diplomini lepää neitseellisyydessään laatikossani; ei mikään voitettu tahi hävitty oikeudenasia rasita sitä.

Minä jouduin pian "Életképek'in" (Elämän kuvauksia) toimittajaksi, sitte tuli vuosi 1848. Minä olin ensimmäinen, joka torilla julistin kansanvapauden proklamationin, nuot "12 Pest'in asiakohtaa", ja via facti herätin eloon painon vapauden. Samana vuonna nain minä Róza Laborfalvy'n, ja riitaannuin sentähden Petöfin kanssa ja perheenikin kanssa, jota niin paljon olin rakastanut. Mutta vaimoani rakastin vielä enemmän.

Ennen yön ja vuoden kuluttua leppyi perheeni minulle, ja siunasi avioliittoani. Mutta Petöfi kaatui tappelussa, niin ettemme olleet toinen toisemme kanssa sanaakaan vaihtaneet.

Ja minkätähden tämä nurjuus? Sentähden, että vaimoni oli näyttelijätär.
Tosin suurin näyttelijätär, mikä Unkarilla milloinkaan on oleva; mutta,
Unkarilaisessa on aatelis-ylpeyttä, olkoonpa hän itse Petöfi.

Ei Espanjalainen, eipä suinkaan, Unkarilainen maailman ylpein kansa on, sillä siellä on ainoastaan grandi ylpeä, täällä talonpoika, itse kerjäläinenkin; tämäkin on aristokrati, jonka silmissä "színész" (näyttelijä) on vaan "komediantti", "kauppamies" vaan "petturi", "Juutalainen" vaan "konna", "Slovaki", "nem ember" (ei ihminen) ja "saksalainen" — tuo tunnettu építheton.

Ja minä vihaan kaikkea ylpeyttä; kuningasten ylpeyttä ja kerjäläisten ylpeyttä yhtä paljon! Koko elämäni tarkoitus oli saada aikaan sitä, että tämä ylpeys pehmenisi. Ja minä olenkin saanut niitä näitä aikaan. Unkarilainen kääntyy jo kauppa-asioihin; Juutalainen on emanciperattu ja istuu valtiopäivillä sekä virkakuntain esimiehenä; Slovaki on jo "kedves testvér" (rakas veli) eikä kukaan ihminen enään Unkarissa sano "hunczut a német" (saksalainen on hunsvotti). Köyhät komediantitkin seisovat nyt samalla asteella kuin muut ihmislapset, ja siitä asti kuin Róza Laborfalvy'n nimi on "Jókainé" (rouva Jókai), ei kenenkään tarvitse ottaa valenimeä, näkymölle astuessaan, niinkuin tähän asti, jottei häpäisisi perhettään: Egressy'n sukunimi oli Galambos, Szigligeti'n Szathmáry ja itse Laborfalvy'n Benke.

Mutta tässä päättyvät nuoruuteni vuodet. Minä olin silloin 23 vuoden vanha, ja siitä ajasta alkaen rupesin minä vanhenemaan.

Sen jälkeen ei mennyt yhtään vuotta, jotakin katastrofia minulle tuottamatta.

Vuosi 1848 päättyi sillä, että Unkarin hallitus pakeni Debreczin'iin. Minä lähdin vaimoni kanssa sen muassa. Debreczin'issä toimitin erästä päivälehteä "Esti Lapok" (Iltalehti), joka keskellä vallankumousta taisteli järkevän, isänmaallisen politikin puolesta. Minä en tahtonut, että unkarin valtiopäivät julistaisivat hallitsijasukua pois valtaistuimelta, koska varmaan tiesin, että Venäjä siinä tapauksessa astuu väliin. Minä voitettiin, venäläiset tulivat maahan ja Unkari kukistettiin. Aseenheiton päivänä olin minä Világos'issa, asuin samassa kamarissa Csányi'n, ministerin, ja Ernö Kiss'in, kenraalin, kanssa. Siellä kohtasin Molnár'in, entisen principalini. Me keskustelimme siitä, että me kaikki, jos joudumme vihollisen käsiin, saamme häpeällisen kuoleman. Molnár sanoi tietävänsä keinon tämän välttämiseksi, meni kamariinsa ja — ampui itsensä. Minä olin valmis tekemään samoin; silloin tuli eräs ystävä, Zabolay, sisään ja ilmoitti minulle, että vaimoni oli tullut minun jälestäni Pest'istä ja odotti minua Gyula'ssa. Tämä sana antoi minulle takaisin elämäni; minä päätin mennä vaimoni luokse. Matka teki vaan 16 peninkulmaa, mutta siinä oli välillä 120.000 venäläistä. Minä menin rohkeasti koko venäläisten leirin lävitse; he eivät edes puhutelleet minua. Csányi hirtettiin, Ernö Kiss ammuttiin. Minä tapasin vaimoni Gyula'ssa. Hän pelasti minut syvään pyökkimetsikköön ja kätki minut siellä muutamaan talonpoikaismajaan ja kävi joka kuukausi katsomassa minua erämaassa, 24 peninkulmaa Pest'istä, ja myi kaikki koristeensa ja huonekalunsa minua pelastaaksensa. Minä olisin ilman häntä aikoja sitten kuollut mies.

Silloin tuli vielä toinen ihme lisäksi. Komorn'in linna antausi. Ehtona oli, että kaikki linnan väkeen kuuluvat upseerit hätyyttämättä laskettaisiin menemään. Silloin juohtui erään yksinkertaisen sotamiehen mieleen — hänen nimensä oli Szathmáry, Szigligeti'n veli — kirjoituttaa minun nimeni honvéd-upseerina antauvain luetteloon; hän vei sitte suojeluskirjan vaimolleni ja tämän paperilipun kautta olin minä pelastettu, ja saatoin ilman vaaratta palata Pest'iin.

Täällä täytyi nyt uudestaan alottaa tuota kokonansa hukkaan mennyttä taisteloa, — taisteloa Unkarin, vapauden, ihmiskunnan, kirjallisuuden hyväksi, keskellä absolutismia, teloittajan kirveen alla, narkotiseratun kansan kankeassa lethargiassa. Hirvittävä yritys! Minä päätin kunkin vuoden sillä lauseella, että semmoista vuotta en enää tahdo elää! ja sitä seuraava oli vielä huonompi. Tuhat kertaa olisin minä sortunut, jollei vieressäni olisi seisonut elämänkumppania, joka oli luja luonnoltansa ja valmis semmoisiin uhrauksiin, joihin vaan naisilla on voimaa. Lopulta perustin minä vapaamielisen oppositioni-jurnalin, juuri Schmerling'in terrorismin aikana ja kerjäläisvuosina 1863-1864; kadotin siinä kaiken omaisuuteni; hylättiin kaikilta ystäviltä, pantiin vankeuteen, petettiin, enkä kuitenkaan antanut peloittaa itseäni; ja olen voittanut.

Kahdenkymmenen vuoden kuluessa olen rohjennut taistella semmoista taisteloa, jossa ei kukaan muu ole minua suojellut, kuin Jumala, eikä kukaan muu minua rakastanut, kuin vaimoni.

Nyt näette, minkätähden minä olen puritani tahi tekopyhä, jos se paremmalta soipi.

Minä olin luotien tuiskussa, Pest'in pommituksessa, kaksintaisteluissa, rutoissa ja saastoissa, vihollisen vallassa ja ystävien ansoissa, hädässä ja epätoivossa, kaikkien elementtien myrskyissä, kuolettavissa taudeissa, vainossa ja itse-tuottamassa onnettomuudessa, vaan aina pelastuin minä ihmeellisten asianhaarain kautta.

Nyt ei minulla enään ole mitään syytä arkamielisiin valituksiin. Se arvo, jota minulle suodaan, on paljon suurempi kuin kaikki minun ansioni. Minä olen kolme kertaa valittu valtiopäivämieheksi, viime kerralla Pest'issä, ministeri Gorove'ta vastaan, ja viime aikoina on Andrássy kaikkein hallitus-ystävällisten edusmiesten kuullen lausunut, että Unkarin hallituksen politiki Saksan sodassa sai kannatusta ainoastaan minun, oppositioni-jurnalistin kautta.

Matkustanut en ole koskaan, ja tuskinpa vastedeskään matkustanen. Talvella minun on vilu ja kesällä on minulle puutarhani niin rakas, etten minä halua edes paratiisiin. — — — — —

6/12 70.

Teidän palvelijanne

Jókai.

UUSI TILANHALTIA.

I.

Vanha ihminen, uusi aika.

— "'Cogito; ergo sum.' (Minä ajattelen; minä olen siis olemassa).

"Sentähden jos 'non cogito' (en ajattele), niin 'non sum' (en ole olemassa).

"Minä en tästä päivästä alkaen ajattele mitään; annan ilmoittaa, että olen kuollut. Saattaa tosin niin olla, että elän; kiitos sen Geleitscheinin,[1] joka Komárom'in antaumisessa käteeni pistettiin; ja elänpä, vaikka venäläinen piikki Szeben'in[2] luona kupeeni lävisti. Vaan minä en todellakaan tiedä syytä, minkätähden vielä elän enkä sitä tahdokaan nyt enää. Kasvaahan ruoho juuri entiseen tapaan, jos en minä sitä näkisikään, ja tämänvuotinen sato katoo aivan yhtä täydellisesti tavallista tietään, vaikk'en minä olisikaan avullisna sen kuluttamisessa. Mutta niin on Herra säätänyt, että semmoisiakin luontokappaleita pitää maailmassa olla, jotka ovat puoleksi kasveja: sentähden — elostelkaamme!!!"

Tämmöistä puhetta saattoi kuulla vanhan Garanvölgyin[3] suusta noina aikaisin alkavina, sumuisina talvi-iltoina eräänä sangen surullisena vuonna, jolloin muutamia miljonia ihmisiä oli siinä mielentilassa, ettei heidän juuri ollut halu kysyä: mitä uutisia ulkoa?

Vanha herra oli saapunut hyvään aikaan kotia sodan jälkeen: hän voi havaita, että latonsa olivat tyhjät, että peltoja ei oltu kolmanneksi osaksikaan kylvetty ja ettei löytynyt ketäkään, joka taloudesta olisi tiliä tehnyt. Hänen suuri maatilansa, joka käsitti kymmenentuhatta hold'ia,[4] oli ilman hoitajia, työväkeä, auroja, ajokaluja, härkiä, hevosia ja lampaita; huonekaluissa näki kaikkialla jälkiä sotamiesten elämöimisestä ja hänen kirjelaukussaan löytyi pari tuhatta florinía[5] semmoisissa pankinseteleissä, joiden paljas näyttäminenkin jo oli vaarallista.[6]

Vaan kuka olisi huolinut semmoisista vähäpätöisistä seikoista, kun aivan suuret asiat olivat hukkaan joutuneet!

Istutaan tuvassa sisään suljettuna, käydään välistä tuttavien luona, juodaan vahvasti, jos ollaan pahalla tuulella, olkoonpa juomakumppania taikka ei. Pahimmassa tapauksessa lyödään korttia aamusta iltaan yhtä-arvoisten suurten herrain kanssa, joilla osaksi on ollut, osaksi olisi voinut olla suuret maatilat, osaksi vieläkin on, mikä kaikki silloin oli yhdentekevä; sentähden olivatkin kaikki nämät yhtä köyhät. Joskus sattui myöskin joku puolalainen emigranti taloon tulemaan; se ottaa osaa tarok-peliin. Jos taas ei kukaan tule, eipä siitäkään haittaa! Sytytetään piippu ja poltetaan tupakkaa, kunnes ilta lähestyy. Silloin tällöin haastetaan oikeuteen jonkun velkojan taikka viekkaan sukulaisen toimesta, joka luottaa tuohon nyt edulliseen "favor in judice" (tuomarin suosioon), ja tämä ainakin antaa tilaisuutta lähteä vähäisen jaloittelemaan. Siten tullaan kumminkin huomaamaan, niinkuin luuvalon vaivaamisesta, että elon voima ruumiissa vielä liikkuu.

Sillä tavoin "truditur dies die." (Älä suutu, myöhäsyntyisempi lukijani, siitä että yhdellä sivulla tapaat niin monta latinankielistä lausetta, sillä tämäkin on sen ajan luonnetta. Me pakenemme välistä klassillisiin kieliin, niinkuin johonkin vanhan ajan asyliin, kun uuden ajan sivistys meitä liiaksi ahdistaa. Hei, kun kaikki vielä kävi latinaksi,[7] ei olisi uskaltanut sitä sanoa — vaan nyt kylläksi. Ihminen etsii turvaa kaikkialta, ja jos eivät elossa olevat häntä auta, kääntyy hän kuolleitten puoleen. Kukaties, jos kielemme olisi pysynyt latinalla sekoitettuna, voisimme nyt käydä "romanilaisesta" rodusta, ja kuinkapa silloin kaikilta tahoilta suosioomme pyrittäisiin!)

Sentähden "truditur dies die"; toinen päivä sysää toisen tieltään.

Eräänä semmoisena vasten hänen mieltänsä esiin sysättynä päivänä sanottiin Garanvölgyille, ettei kuitenkaan ihan täydellisesti voi sulkea maailmaa ulos tuvastaan ja ettei ihminen millään tavalla ole suojeltuna valtiollisista muutoksista, jos sanoo: minä pysyn vaiti, sillä nämät etsivät häntä hiljaisimmastakin piilopaikasta ja hyökkäävät hänen päällensä kesken piipun-puhdistusta. — Tästä lähtien ei enää saa polttaa itse viljelemäänsä tupakkaa: "monopoliumi" on voimassa; tupakkaa voipi itselleen tuottaa ainoastaan määrätystä myyntipaikasta, muuten on se vaara tarjona, että pidetään kotikatsastus, ja jos siinä löydetään tuota kiellettyä mielitavaraa, jääpi siitä ison rahan velkaa valtiolle.[8]

Adam Garanvölgyi lausui siihen:

— "Hyvä! Minä en enää polta tupakkaa. Siitä tulee kumminkin parempi ruokahalu."

Ja tämän jälkeen vei hän ylös ullakkoon esi-isiensä merenvaha-piiput, uskolliset kumppaninsa kaikissa vaaroissa, jotka suurista tappioista olivat säilyneet ainoina perhe-kalleuksina, eikä hän koskaan enää tupakoinut.

Toisena väkisin esiin vedettynä päivänä ilahutettiin häntä sillä tiedolla, että viinikin on joutuva veron alaiseksi; vastedes saattaa vaan korkean-asianomaisella luvalla lyödä tapin viinitynnyriinsä, ja sekä hyvästä että pahasta mielestä on hinta suoritettava, koska kummassakin tapauksessa, jota enemmän kulutetaan, sitä enemmän "kontribuerataan."

— "Hyvä! Minä en siis enää juo viiniä. Olen ainakin paremmin nukkuva."

Ja sen jälkeen hän ei nauttinut minkäänlaista muuta juomaa kuin vettä.

Taas jonakuna kaikille epäsuotuisena päivänä heräsi hän siihen hyvään uutiseen, että pelikortitkin ovat kruunun merkillä varustettavat, vastedes pitää niissäkin olla kotka.[9]

— "Hyvä! En siis tästedes lyö korttia; en ainakaan häviä."

Ja hän piti puheensa.

Jälleen koitti aamurusko, luonnon järjestyksen mukaan alkoi siis uusi päivä. Garanvölgyille tuotiin kiertokirje, jossa annetaan tiedoksi, että jos hän tahtoo metsästää, hän saapi pitää pyssyä ainoastaan komitati-hallituksen[10] luvalla, mutta ratsusatulaa vaan siinä tapauksessa, että asianomaiselle piirikunnan-komisarjukselle kirjallisesti lupaa olla näitä vaarallisia husarin-aineksia[11] käyttämättä valtion turvallisuutta häiritseviin tarkoituksiin.

— "Hyvä"! sanoi Adam Garanvölgyi; "en siis vastedes metsästä enkä käytä vinttikoiraa. Vältän kumminkin vilustumista."

Kerta sai hän myöskin tietää, että jos tahtoo käydä naapurikylässä jotakin tuttavaansa tervehtimässä, on sitä varten ensin hankkiminen matkapassi, jonka voipi saada hallintokaupungista kahden todistajan takausta vastaan, että todellakin kulkee luvallisilla teillä, ja tämä passi on matkalla näytettävä kaikille kypäräpäisille sankareille[12] sekä oma käsiala kohta "in facie loci" verrattavaksi annettava, missä "in flagranti" tavataan.

— "Hyvä", sanoi siihen tuo vanha skythalainen; "tästä lähtien pysyn siis kotona omassa kylässä; en mene mihinkään. En kumminkaan aja vaunujani kumoon tiellä."

Ja sen perästä ei hän enää mennyt kävelemään kauemmaksi kuin puutarhansa päähän; se oli pisin matka, minkä hän kulki. Hän ei enää käynyt peltojansakaan katsomassa.

Vielä tuli hänen tiedoksensa uusin sääntö, jonka mukaan hallitusmiesten välttämättömästi tarvitsee ottaa vaaria siitä vallattomuudesta, että muutamat levottomat ihmiset käyttävät oudonmuotoista päähinettä ja tahtovat osoittaa tyytymättömyyttänsä Luojan järjestykseen sillä, että sallivat hatunnauhansa liehua alaspäin: jonka tähden käsketään jokaisen, joka ei tahdo joutua harmillisiin tutkintoihin, tarkoin noudattaa määräyksiä hatun mitasta ja muodosta, ennenkuin sen päähänsä panee ja kadulle astuu.

— "Sekin on hyvä", sanoi Garanvölgyi. "En siis enää mene ulos asunnostani. Siten en kumminkaan enää kuluta saappaita."

Ja hän piti sanansa. Tämän perästä hän käveli ainoastaan puutarhassaan, ja jos ilma sitä esti, askaroitsi hän oikeudenjutuissa, jotka heti, kun asianomainen järjestys oli voimaan päässyt, virkosivat eloon, niinkuin syksyllä kuolleet kärpäset tuvan lämmetessä.

Tulipa vielä jonkun ajan kuluttua käsky, että vastedes on oikeudenkäynti sallittu ainoastaan sillä tapaa, että käytetään semmoista paperia, joka jo ennakolta on oikeutettu tuomarin eteen ilmestymään, ja että on oppinut eroittamaan vähemmän arvoisen karttamerkin suuremman arvoisesta.

— "No, — sekin vielä lisäksi! En siis vastedes enää käy oikeutta."

Ja heti kääri hän asiakirjansa myttyyn, pisti ne lippaasen ja ilmoitti prokatorillensa (asianajajallensa): ken oli hänelle velkaa, pötkiköön tiehensä; kenellä taas oli häneltä saatavaa, se tulkoon hänen luoksensa — hän ei enää riitele ketäkään vastaan.

Joka on tutustunut etnografiaan, tietää, että jos unkarilainen lakkaa tupakkaa polttamasta, viiniä juomasta, tuttaviensa luona käymästä, metsästämästä, kadulla kävelemästä, tämä on kaikki erinomaisen suuri tapaus, vaan jos hän päättää luopua oikeutta käymästä, niin on tämä jo "ultima Thule."

Mutta lopuksi hän kuitenkin sai maksaa sangen kalliin hinnan tästä "passivisesta vastarinnasta."

Kaiken tämän "laisser faire'n" johdosta lainpalvelijat näet milloin ryöstivät hänen juhtansa, milloin painoivat virallisen sinetin hänen latoihinsa, milloin vielä uhkasivat hänelle "Personalhaftia" (yksityis-vankeutta); joista kaikista hän ei kuitenkaan stoalaisessa kylmäkiskoisuudessaan ensinkään piitannut. Viimeisen uhkauksen johdosta hänen tosin tuli vesi suuhun: hän olisi mielellään tahtonut kokea, mitenkä hän, joka vanhuuteensa asti aina oli omista varoistaan elänyt eikä koskaan omalla vaivallaan ollut voinut ansaita edes tavallisen päivätyön hintaa, nyt saattaisi itsensä sille kannalle, että kokonaisen vuosikauden voisi elättää itseään toisten kustannuksella, ainoastaan sillä keinolla, ettei suita maksaa.

No, se on yhdentekevä.

Mikä koronkiskuri ryösti häntä; mikä tuli hänen avuksensa ja auttoi häntä hyvällä prosentilla ahdingosta. Mikä ajoi pois hänen lampaansa ja myi ne huutokaupalla 2 florinia halvemmalla, kuin mitä niitten oikea arvo oli; mikä sääli häntä ja osti hänelle samat lampaat takaisin 2 florinia kalliimmalla, kuin mitä oikeastaan maksoivat, ja kaikki oli taas laidallaan.

Kerta nämät kalliit lampaat keksivät sen tempun, että heittivät henkensä. Oliko systemi heille vastenmielinen? vaiko ohra- ja olki-"provisoriumi?" Sitä en tiedä, mutta eräänä talvena rupesivat he joukottain korkokupongien sijasta tuomaan esiin koko kansallislainaa, villojen sijasta tarjoomaan isännällensä arvoltaan kovin halventuneita nahkojansa.

Tämä vähäisen arvelutti herra Adam Garanvölgyia.

Joku tuttava tuli hänen luoksensa; tälle valitti hän tuota onnettomuutta ja sivumennen kehoitti häntä, jos hän sattuisi Pest'issä käymään, lähettämään hänen luoksensa jonkun "eläintohtorin", ehkä se voisi lampaita parantaa.

Tuttava lupasi sen mielellänsä tehdä.

— "Vaan älkää nyt unhoittako asiaa!"

Tuskin oli pari päivää kulunut, kun herra Garanvölgyin pihaan vieri Pest'in vaunut, pysähtyen herrasasunnon porstuan eteen, ja niistä astui ulos eräs hyvässä lihassa oleva henkilö, uusimman muodin mukaan vaatetettu, pörheä talvipalttoo yllään, posket sileäksi ajetut, hiukset otsasta niskaan keskeltä jaetut ja kiiltävällä korsteini-hatulla peitetyt. Hänen leveätä huiviansa kiinnitti suuri turkoosi-neula; kädessä hänellä oli jaquemár-hansikat ja hampaista tuprusi hienoimman Virginian hyvänhajuinen savu; sormien välissä heilui lyhyt, jaspisnupilla varustettu kävelykeppi.

Tämä herrasmies takertui kiinni Adam Garanvölgyin ulospäin pyrkiviin pälsynnappeihin, jolloin hän kahdella sormella hetkeksi otti Virginian hampaistaan ja kepin-heiluttajalla kädellä nosti tuota 1-1/3 tuumaa kallellansa olevaa, uudenaikaista figaro-hattuaan, lausuen:

— "Onko minulla onni tervehtiä Herrn Adam von Garanvölgyiä? Minä olen tohtori Grisák."[13]

— "No terve! Hyvään aikaan tulittekin", vastasi hänelle Garanvölgyi; "Minua ilahuttaa, että ystäväni oli niin toimelias, jotta kohta lähetti herran tänne. Lampaani tarvitsevat jo pikaista apua; tulkaa siis, hyvä herra tohtori."

Sen sanottuaan tarjosi hän käsivarttaan herra tohtorille, ja ennenkuin tämä oli ehtinyt ryhtyä enempiin selityksiin, saattoi hän häntä leveän pihan poikki lammasnavetolle, veti hänet sinne sisään, ilmeiseksi vahingoksi hänen kiiltäville saappaillensa, ja työnsi hänet kipeäin lammasten karsinaan, ruveten hänelle taudin diagnosia selittämään.

— "Katsokaapas nyt, herra tohtori, tämän on suu kipeä, se ei saa heiniä pureskelluksi; tuon taas vaivaa jalkoja, niin ettei se jaksa seisoalla pysyä."

— "Mutta sallikaa, hyvä herra, se on kummallista…" sanoi siihen tohtori Grisák.

— "Tietysti se on kummallista, vaan kuulkaa enemmän; vielä kummallisempaa on, että milloin suunkipu katoo joltakin, silloin se joutuu jalkatautiin, ja päinvastoin, millä tänään jalka on kipeä, sen on huomenna vika suussa."

— "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra, minä ihmettelen…" keskeytti häntä tohtori Grisák.

— "Minäkin sitä ihmettelen; en voi käsittää, mikä elukoita vaivaa.
Ehkä maksa-mato?"

— "Mutta, hyvä herra, näyttää siltä, kuin olisitte erhettynyt."

— "Lienee kyllä niin, minä en paljon ymmärrä lammasten tapoja; te kaiketi paremmin ne tiedätte, sentähden käskinkin kutsua teitä."

— "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herra!"

— "Hyvä, hyvä! enhän väitäkään vastaan, luotan täydellisesti teihin; otitteko mukaanne lampaan rohtoja?"

— "Mutta, hyvä herra!" huusi vihdoin kokonaan loukatulla itsetunnolla tohtori Grisák, "keneksi te minua luulette?" ja vimmassaan sivalsi hän kepillään vasten kuonoa erästä pyöröpäistä lammasta, joka yritti kyhnyttämään alaspäin painunutta päätään hänen housuihinsa, niin että elukka paikalla keikahti taaksepäin.

— "Ettekö siis olekaan eläintohtori?" kysyi suurella yksinkertaisuudella Garanvölgyi.

— "Mitä ajattelette? Minä olen lakitieteen tohtori! 'Doctor utriusque juris', Johann Nepomuk Grisák."

— "Vai niin, siis prokatori?" sanoi vihdoin asian käsittäen
Garanvölgyi. "No älkäämme siinä tapauksessa lampaita tarkastelko.
Muuten — en tahdo vaivata herraa huoneeseni, sopii tässäkin asia
ratkaista. Ryöstämäänkö olette suvainnut tulla?"

— "Älkää pahastuko", vastasi lakitieteen tohtori, korkea-nenäisesti lykäten luotansa hänelle istuttavaksi tarjottua lypsintuolia — "ehkä kuitenkin olisi mukavampi huoneessa keskusteluamme pitää."

— "Uskokaa pois, siellä ei enään ole mitään ryöstettävää. Ottakaa, sen neuvon annan teille, nämät lampaat. Klienttinne ei tosin kiitä teitä siitä, koska hän saa makson vaan niitten nahasta; mutta kumminkin teidän armonne voipi niistä saada palkkansa."

— "Teidän luvallanne", lausui tohtori Grisák teeskennellyllä ujoudella, "minä en ole mikään armo."

— "Anteeksi, teidän jaloutenne!"

— "Sitä en myöskään ole."

— "Pyydän anteeksi teidän 'excellensiltänne.'"

— "Ohoh, minulle tulee ainoastaan arvosana 'kunnioitettu herra.'"

— "Ainoastaan?" sanoi isäntä, vieraalle ylenkatseellisesti hymyillen. "Meillä täällä, rakas 'amice', on tapana 'kunnioitetuksi herraksi' nimittää ainoastaan niitä, joita todellakin kunnioitamme. Mutta lyhyeltä, mitä tahdotte?"

— "Minä en suinkaan ole tullut teidän kunniallenne mitään vastenmielistä aikaan saattamaan, vaan minä tulen hänen jaloutensa herra Ritter von Ankerschmidt'in puolesta teidän kunnialtanne pyytämään erästä naapurikohteliaisuutta."

Nyt oli Garanvölgyin vuoro kummastua.

— "Ankerschmidt? Ritter von? Naapuri? Ja pyytää kohteliaisuutta? Minä en ymmärrä, mitenkä yhtä haavaa tulee eteen niin monta logogryfiä. Ettekö, herra tohtori, tahtoisi selittää minulle tätä charadia, sillä itse en koskaan ole osannut suorittaa edes tavallista rebustia? Mistäpäin suuresti kunnioitettu naapurini, hänen jaloutensa herra Ritter von Ankerschmidt on?"

Herra tohtori oli nyt valmis tarkempia selityksiä antamaan.

— "Teillä siis ei vielä ole tietoa siitä. Hän on minun herra klienttini ja käskynantajani, se, joka on ostanut Hajnács'in maa-osuuden."

— "Minkä maa-osuuden, jos saan kysyä?"

— "Tuon kahdentuhannen holdin maatilan, teidän tilanne vieressä."

— "Keneltä hän sen on ostanut?"

— "Hänen armoltansa rouva Pajtay'lta tietysti, teidän kunnianne kälyltä."

— "Mutta, hyvä herra, tuo maatila on minun. Veljeni leski hallitsi sitä ainoastaan eläke-apuna minulta; puhtaalla rahalla sen ostin veli vainajaltani, ja koska hän useista syistä, jotka eivät kuulu tähän, oli joutunut köyhyyteen ja häviöön, jätin minä veljellisestä rakkaudesta tilan hänen leskellensä, jotta tällä olisi jotakin, millä voisi elää ja lapsiansa kasvattaa. Se on minun laillinen omaisuuteni."

Herra Garanvölgyi luuli nyt sanoneensa semmoisen totuuden, jonka edessä maailman kaikki lainoppineet paljastaisivat päänsä.

Herra tohtori nauroi sitä itsekseen aika lailla. Kuinka pilkallisesti hän hymyili tuolle yksinkertaiselle oikeuden-istujalle, jolla vielä nytkin oli nuot Noakin aikaiset käsitteet oikeus-oloista! Hän otti silmälasinsa, pyyhki niitä silkkisellä nenäliinallaan, sillä ne olivat hiestyneet naveton höyrystä, asetti ne taas nenällensä, josta ne välkkyivät vasten herra oikeuden-istujaa, ja lausui suurella viisaudella:

— "Nämät kaikki minä uskon, hyvä herra; minä uskon sanaanne. Se on aivan mahdollista."

— "Ei ainoastaan 'mahdollista', vaan se on todellakin niin. Minä saatan näyttää asiakirjat."

— "Minua pahoittaa, mutta se ei muuta asiaa ensinkään. Siinä ei ole mitään eroitusta."

— "Minä en ymmärrä teitä."

— "Pitääkö teidän kunnianne Reichsgesetzblatt'ia?"[14]

— "Koira sitä pitäköön!"

— "Ab, niinmuodoin ei! Se on suuri vahinko." Ja pistäen hansikoitun kätensä poveensa, mainitsi herra tohtori hyvin kerkeällä kielellä sen Reichsgesetzblatt'in numeron, jossa sen ja sen pykälän alla löytyy julkaistuna asetus, joka kumoo kaikki "vanhaan" lakiin perustuvat oikeudet ja sen ohessa määrää ajan, jona jokainen, jolla on muitten haltuun joutunutta kiinteätä omaisuutta, älköön laiminlyökö ilmoittamasta tämän anastajaa ja häntä oikeuteen haastamasta, sillä määrä-ajan kuluttua tulee voimaan "beati possidentes", s.o. joka on jonkun omaisuuden haltia, katsotaan myöskin sen omistajaksi, eikä häntä vastaan siitä enää voi mitään oikeudenkäyntiä aloittaa. Koska nyt mainittu määrä-aika jo on loppuun kulunut, ja koska herra Garanvölgyi ei ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia, ja koska hän ei tahtonut kirjoittaa karttapaperille, on siis hänen veljensä lesken hallussa ollut tila tullut tämän omaisuudeksi, jonka hän tietysti myöskin saattaa myydä, niinkuin hän todella on tehnytkin, eikä sitä seikkaa enää mikään koirannabka[15] auta.

Herra Garanvölgyi tunsi itsensä täydellisesti voitetuksi.

— "Hyvä herra! Te olette suuri mies. Te olette oikeassa. Minä antaun ja tunnustan teidät tohtoriksi. Itse olen syyllinen, sentähden ett'en ole tilannut Reichsgesetzblatt'ia. Heti paikalla lähetän postikonttoriin ja hankin sen itselleni, ja tästä lähtien se on oleva se, jota 'versate diu' (selatkaa päivin), 'versate noctuque' (selatkaa öin), jottei joskus tietämättömyyteni tähden vielä minua itseä myisi joku, jolle joku paragrafi siihen antaa oikeutta. Ja nyt vihdoin, mikä se kohteliaisuus on, jota saattaisin herra Ritter von Ankerschmidt'ille osoittaa? Sen ymmärrän jo, mitenkä hän on tullut naapurikseni."

— "Herra ritari haluaa nimittää sitä 'kohteliaisuudeksi', hän on hyvin kohtelias, kavalierinen mies; minä taas sitä nimitän 'hyväksi affäriksi'; 'pactum bilaterale; do, ut des; facio, ut facias' (kahdenpuolinen sopimus; minä annan, jotta sinäkin antaisit; minä teen, jotta sinäkin tekisit). Te suvaitsette muistaa, että sitä maatilaa, jonka kirjallisesti annoitte armolliselle rouva Pajtay'lle, rasittaa eräs tekemänne vaikea määräys, jonka mukaan te ette katsonut hyväksi sallia, että leskirouva saisi mihinkään tarpeesen käyttää tilusten keskellä seisovaa vanhaa kastellia (linnaa)."

— "Aivan oikein. Sen on joku vanhanaikuisista esi-isistäni rakennuttanut ja minä en tahtonut, että lesken arentimies siitä ehkä tekisi viinapolttimon. Tietysti: se on turhanperäistä herkkätunteisuutta semmoiselta vanhalta kotkalta, kuin minä olen, mutta olen nyt kerta niin taika-uskoinen."

— "Niinikään olette suvainnut itsellenne eroittaa sen tien, joka omasta kastellistanne menee tuohon vanhaan kastelliin kylän päähän, vieläpä kyynärän verran ulkopuolella ojia."

— "Ihan luonnollista; siitä syystä, että itse jostakin paikasta voisin päästä sisään tuohon saareen, sillä silloin eivät vielä olleet keksineet ilmassa-purjehdusta, jonka kautta olisi saattanut ylhäältä laskeuta alas mihinkä aidattuun paikkaan tahansa. Tien reunat taas edustin itselleni sentähden, ettei arentimies hakkaisi pois noita ojien varrelle istutettuja kauniita poppeli-puita."

— "Sillä tavoin ei armollinen rouva, tilan tarkoituksen mukaan, koskaan päässyt vanhan rakennuksen ja siihen vievän tien varsinaiseksi omistajaksi."

— "Ja tämä olisi ehkä haitallista teille? Vaan miksi te siinä niin monta mutkaa teette? Purkakaa huone maahan ja rakentakaa sen sijaan palatsi. Vai täytyisikö siihen myöskin minulta lupaa pyytää?"

— "Se on tietty, koska asiakirjan selvän sanan mukaan teidän kunnianne on mainitun tien ja kastellin todellinen omistaja."

— "Todellakin, olisiko tuommoisilla vanhoilla asiakirjoilla vielä mitään arvoa?"

— "Aivan varmaan!" kiiruhti kiivaasti lainoppinut epäilevää uskoa vahvistamaan.

— "Mahdotonta!" lausui vanha herra semmoisella yksinkertaisella päänpudistuksella, että tohtori alkoi tuskastua miehen syntyperäisestä käsitysvoimasta. "Ja jos Ritter von kuitenkin ottaisi sen oman käden voimalla, mitä minä siihen voisin?"

— "Voisitte haastaa hänet oikeuteen!" vastasi siihen nopeasti tohtori
Grisák. "Voisitte tehdä hänet kanteen alaiseksi!"

— "Ja eikö minun tarvitsisi pelätä, että semmoisessa tapauksessa tuomari pistää minut vankeuteen, koska muka olen tyytymätön ihminen ja rauhanhäiritsijä?"

Tohtori Grisák rupesi huomaamaan, ettei tämä oikeuden-istuja vaan yksinkertaisuudesta semmoista 'viatonta' kysymystä virittänyt ja kiiruhti häntä oikaisemaan.

— "Hyvä herra, te saatte olla varma siitä, että 'täällä' kaikille oikeutta yhtäläisesti jaetaan."

— "Suokaa anteeksi! — Sitä en tietänyt."

"Tuon miehen alamainen iva on myrkyllistä!" raivosi itsekseen tohtori.

— "Ehkä voisi tuossa asiakirjassa keksiä jotain virhettä muodon puolesta", sanoi hirveän hyväntahtoisella humorilla Garanvölgyi. "Ehkä sentähden, ettei se ole kirjoitettu karttapaperille taikka ettei sinetti siihen ole painettu oikealle paikalle?…"

— "Hyvä herra!" keskeytti häntä tohtori Grisák, "minä en tullut luoksenne keskustelemaan ja neuvoja saamaan, mitenkä teitä itseänne vastaan sopisi oikeutta käydä, vaan minä tulin teidän kanssanne ystävällistä kauppaa hieromaan, josta teidän kunniallannekin olisi suuri hyöty. Mutta — ehkä sallitte minun ennen sitä tehdä erään pyynnön, kunnioitettu herra: olkaa hyvä ja nouskaa ylös tuon heinäkimpun päältä; meidän ei käy asiata täällä navetossa päättäminen, tehkää hyvin ja saattakaa minut työkamariinne."

— "Työkamariini?" huusi Garanvölgyi, kohta hypähtäen ylös heinäkasalta, johon hän oli istunut. "Byroosen? Kansliaan? Oi, aivan mielelläni! Jos on kysymys asioista, täytyy meidän kaikissa tapauksissa mennä konttoriin. Tehkää hyvin, astukaa edellä. Käykäämme siis kirjoitustupaani."

Ja sen jälkeen saattoi hän suurella kohteliaisuudella herra tohtoria pihan poikki, eikä se ollut haitaksi, että hän kävi perässä, sillä neljä pörrökarvaista verikoiraa rupesi kiertelemään ympäri lakimiestä, joka katsoi tarpeelliseksi muistuttaa, mihin suureen edesvastaukseen saattaisi joutua, kun antaa noin isojen koirain vapaasti juoskennella ilman kuonokoritta; mikä muistutus herra Garanvölgyin mielestä oli niin sovelias, että hän heti huusi ohitse menevälle rengille: "sitokaa kohta korit koirien kuonoon, te laiskurit!"

Sitte vei hän vieraansa puutarhaan, ja siellä astuttuansa luikertelevaa, ruohoittunutta käytävää, tulivat he vihdoin oudon-muotoisen rakennuksen luo, jonka etupuoli näytti viistoon poikki hakatulta, niinkuin markkinakoju.

Isäntä avasi oven; "tehkää hyvin, astukaa sisään", ja lykkäsi arvoisan vieraansa sisään.

— "Mitä pirua tämä on?!" huudahti lakitieteen tohtori, ympärilleen katseltuaan; ja hänen korvissaan rupesi kuulumaan arveluttava suhina, samalla kun surmaiset aseet uhkasivat hänen silmiänsä. "Mehiläis-huonehan tämä on!"

— "Se on työtupani, hyvä herra", sanoi ystävällisesti hymyillen isäntä. "Täällä vietän päiväni hiljaisuudessa lukemisella." Ja sanojansa todistaakseen veti hän esiin mehiläispesien välistä kirjoja: vanhoja roomalaisia auktoreja, Blair'in estetiikan, muutamia maanviljelystä koskevia teoksia ja senkaltaisia. Siellä oli myöskin paperia ja iso puinen läkkitolppo, johon oli pistetty kellastunut sulkakynä. "Tämä on aivan hiljainen, yksinäinen paikka, jossa ei mikään hälinä lukemista häiritse, jossa maailman melskeen sijasta vaan näkee edessään nuot hiljaiset, uutterat työmiehet, jotka opettavat meitä tekemään työtä tulevaisuuden hyväksi. Mehiläisten seura on meille unkarilaisille erittäin sovelias tätä nykyä."

— "Kyllä; mutta ne pistävät", intti lakitieteen tohtori käytöllisellä huolella tätä filosofillista mietelmää vastaan.

— "Hyvään ihmiseen ne eivät kajoo", rauhoitti häntä isäntä mielentyyneydellä semmoisella, joka hyvästi olisi sopinut millekä Sareptan erämaassa asuvalle patriarkalle hyvänänsä.

Siten oli nyt herra lakitieteen tohtori joutunut sen koetuksen alaiseksi, että saisi tietää itsestään, oliko hänkin todella luettava "hyväin ihmisten" joukkoon. Hän istui lehmuspenkille, joka oli peitetty lammasnahkaisella turkilla; vastapäätä häntä asettui herra Garanvölgyi istumaan muutamalle tyhjälle Dzírdzon'in korille.

— "Vähin puhumin, hyvä herra, maatilan ja siihen kuuluvat alueet ostettuansa, tahtoisi klienttini ritari Ankerschmidt omata siinä seisovan vanhan rakennuksenkin ynnä tähän menevän tien."

— "Se on luonnollista", lausui siihen herra Garanvölgyi, "koska kastelli on hänelle siinä vaan tiellä, jos hän mielii rakentaa."

— "Aivan niin. Ja hän mieliikin rakentaa siihen suurenlaisen kastellin."

— "Sen kohta arvasin. Koko tilalla se on ainoa herras-kastellille sovelias paikka. Itsekin siihen rakentaisin, jos semmoisissa hankkeissa olisin."

"Oi, tuo on varsin taipuvainen mies", ajatteli tyytyväisenä tohtori
Grisák.

— "Ja koska teidän kunniallanne ei nyt ole mitään hyötyä tuosta rakennuksesta…"

— "Joka sen lisäksi vielä on aivan rappiotilassa."

— "Eikä ole luultavaa, että antaisitte sitä korjata…"

— "Jopa! Semmoisenakin on se kylläksi hyvä huuhkajille ja rotille."

Lakitieteen tohtori katsoi tätä humorilliseksi kokkapuheeksi, jota hänen mielestään oli samalla leikillisellä tavalla jatkaminen.

— "Yölepakot paitsi sitä eivät maksa mitään arentia."

— "Eipä suinkaan, yhtä vähän kuin esi-isieni kummittelevat hahmut."

— "Hahaha! Nuot kunnon aaveet varmaankin kovin suuttuvat, kun heidän täytyy muuttaa pois sieltä. Tuhat tulimmaista!" Tämä viimeinen huudahus ei enään ollut leikillisyyden jatkoa. Herra tohtori, joka nyt oli erinomaisen hyvällä mielellä, alkoi näet heilutella keppiään; tätä liikuntoa katsoi muuan sotaisa mehiläinen jonkinlaiseksi demonstrationiksi, lensi hänen niskaansa ja kutkutti häntä leikillisesti pistimellään.

— "Ei se mitään tee. Pankaa vähän kalkkisavea päälle", lohdutti isäntä vaikeroivaa. "Se karkottaa kivun."

Mutta tohtorin halu leikillisyyteen oli jo myöskin karkotettu.

— "No mitä siis arvelette, hyvä herra, mistä hinnasta tulee minun sanoa ylös huuhkajat, yölepakot ja esi-isieni aaveet?" ahdisti herra Garanvölgyi vikisevää tohtoria.

— "Kun ei ne vaan enää pistäisi! Herra ritari on varustanut minut valtuuskirjalla … hiisi vieköön nämät mehiläiset! … minun luullakseni olisi tuo raunioiksi paraillaan muuttuva rakennus hyvästi maksettu kahdellatoista-tuhannella florinilla."

— "Kaksitoista-tuhatta florinia, hyvä herra, on sangen sievä raha."

— "Ja rakennus on kovin rappeutunut."

— "Sekin on totta; ja yhtä totta on myöskin, että kaksitoista-tuhatta florinia olisi minulle erittäin tarpeesen. Vaan kuitenkin, tehkää hyvin, menkää kotia ja sanokaa herra ritarille, että minä en myy tuota rappeutunutta rakennusta."

— "Miks'ette?… Se kohoo vielä."

— "Kauppahintako?"

— "Ei, tämä mehiläisen pistos…"

— "Minä en myy sitä, sentähden että esi-isäni sen on rakentanut."

"Ahaa, tuo tarvitsee enemmän rahaa!" arveli itsekseen tohtori.

— "Päättäkäämme kauppa, hyvä herra, minulla on lupa tarjota teille kahteenkymmeneen-tuhanteen floriniin asti. Tuohon käteen!"

— "Mitä olen sanonut, sen olen sanonut."

— "Mutta hajoohan rakennus aikaa myöten maahan."

— "Sitä parempi. Romantilliset rauniot kastellin pihassa!"

— "Tuuli hävittää jo kattoa."

— "Minä en sitä uudestaan tee, vaikkapa se kokonansa häviäisi; ja jos kastelli hajoo maahan, jätän sen rauniot siihen mustenemaan."

Tohtori Grisák rupesi nyt huomaamaan, mihinkä kovaan lapseen hän oli yhtynyt; ritari oli antanut hänen toimeksensa ostaa tuon häviönalaisen kastellin "mihin hintaan hyvänänsä", ja hän itse olisi vaivastansa saava viisituhatta florinia — asia oli siis aivan tärkeä.

— "Mutta, hyvä herra, sanokaa itse, mikä ajatus teillä on! Mitä te ehdoittaisitte sopimuksen perusteeksi?"

— "Hyvä, herra tohtori! minä sanon sen. Viimeinen ja muuttumaton ajatukseni on tämä: vanhoja raunioitani en anna pois rahoista, ei hyvistä sanoista eikä uhkauksista; vaan minä odotan siksi, että Reichsgesetzblatt'issa ilmestyy semmoinen pykälä, joka säätää, että jos jollakin on rappeutunut maja semmoisessa paikassa, johon toinen tahtoo rakentaa kastellin, hänen tulee ennen määrätyn ajan kuluttua korjata se siitä pois. — Ja nyt, jääkää hyvästi!"

Jottei herra tohtori luulisi, että tätä keskustelua vielä vähän väliä voisi jatkaa, laskeusi herra Garanvölgyi, kun tohtori oli noussut lehmuspenkiltä, pitkälleen lammasnahoille, otti esiin Horatiuksen ja rupesi sitä niin hartaasti tutkimaan, kuin ei ikänä ennen olisi tätä kirjaa lukenut.

Tohtori Grisák'in täytyi päättää lähteä puutarhasta "re infecta", sillä herra Garanvölgyi ei näyttänyt ryhtyvän vähimpäänkään toimeen häntä saattaaksensa.

— "Se mar on itsepintainen mies. Hänet tarvitsee panna kirjaan."

Mutta suittavatpa koirat repiä ihmisen pahanpäiväiseksi, kun askeltaa puutarhan-portista vaunujen luokse; olihan mehiläinenkin jo häntä pistänyt.

Eikä missään puutarhuria, ei liioin talonvartiaa, jota olisi sopinut suojelijaksi pyytää.

Kun tohtori sitte huolestuneena katseli puutarhan ristikkoportista, huomasi hän ihmeekseen, että rengit jo olivat totelleet herra Garanvölgyiä ja hänen käskynsä mukaan sitoneet jokaisen koiran kuonoon ison korin, niin että nämät näyttivät plastron-kypäreillä varustetuilta sotureilta, jotka miekkailukoulussa yrittävät ryntäistä. Palkolliset nauraa hekottivat pihalla; vieläpä Pest'in kutsarikin yhdessä heidän kanssaan.

"Hm. Näyttää siltä, kuin nuot tekisivät pilkkaa ihmisestä."

II.

Onnettomuus elinkeinona.

Vuoden kuluttua seisoi uusi kastelli valmiina kylän toisessa päässä.

Se oli joutuisasti rakennettu; selvästi näkyi, että rakentajalta ei puuttunut rahoja.

Seuraavana syksynä muutti siihen ritari Ankerschmidt'in perhe: vanha herra sotamiehen ryhdillä ja kaksi hänen tytärtänsä.

Hänen huoneenhaltiansa ja palkollisensa olivat kaikki vieraalta maalta tuodut. Garanvölgyin väki oli sentähden varsin vähän seurustellut heidän kanssaan, ja sillä tavoin saattoi vanha tilanhaltia elää rauhassa, keneltäkään tietoja naapuristaan saamatta.

Garanvölgyillä oli vanha pehtori, joka oli pysynyt paikallaan, kun myrsky hajoitti nuoremmat sinne tänne. Hän oli jo liiaksi lihava mainetta etsimään. Siitä huolimatta oli kuitenkin hänkin ollut jonkun aikaa nostoväessä Kassa'n seuduilla; onneksensa oli hän ensimmäisten joukossa, jotka sieltä takaisin palasivat; toipa hän muassaan vielä pyssynsäkin, jota hän sitte seuraavina kovan onnen päivinä salaisesti talletti.

Herra Kampós[16] oli hyvin harjaantunut maanviljelyksessä ja oli tieteensä perinjuurin oppinut, vaikkei hänen tapansa ollut koskaan siitä puhua. Hän tavallisesti puhui vaan suurista asioista. Politiikista. Kenen hän kerran sai puheillensa, sille hän sellaisia asioita kyllästymään asti lateli.

Jos hänen isäntänsä oli passivisen vastarinnan mies, oli hänellä aivan päinvastainen luonto. Jos hänen isäntänsä ei polttanut tupakkaa, siitä syystä, että monopoliumi oli toimeen pantu, näytti hän päinvastoin, että juuri sentähden on kiellettyä tupakkaa polttaminen. Mistä hän semmoista sai? Se on hänen salaisuutensa. Hänellä ei koskaan ole mitään matkapassia, mutta kulkee kuitenkin kaikkialla vartioita pelkäämättä. Jos hän jolloinkulloin taitaa heille kiusaa tehdä, katsoo hän sitä suureksi ansioksi. Pellolla menee hän työmiesten luokse ja juttelee heidän kanssaan valtakunnan asioista. Hän ei tarvitse sitä, mitä sanomalehdissä seisoo. Hänellä on paremmat tiedot. Härän-ajajia kulkee kylän kautta Serbiasta, Rumäniasta, kuormankuljettajia Puolasta: näiltä hän urkkii uutisia, näiden kautta tietää hän kaikki, mitä Europassa tapahtuu ja jota sanomalehdet eivät saata kertoa. Ja hän on kaukana epätoivoon joutumasta; päinvastoin on hän ihan varma siitä, että mitä keväällä ei tapahtunut, se on syksyllä tapahtuva, varma kuin kuolema. Hänen tapansa oli säännöllisesti päättää näillä sanoilla: "no, no! kyllä minä vielä syön viinirypäleitä pehmeän leivän kanssa!"

Jotka käsittävät tätä salamietteistä sananpartta, tietävät, mikä hirveä väitös se on unkarilaiselta, että hän joskus vielä tahtoo syödä rypäleitä pehmeän leivän kanssa!

Kampós herra oli sen ohessa isännällensä erinomaisen uskollinen. Garanvölgyi saattoi jättää hävinneen taloutensa hänen huostaansa yhtä turvallisesti, kuin jos joku hallituksen asiamies olisi sitä silmällä pitänyt. Jos joku petti Garanvölgyiä, ei Kampós herra saanut rauhaa ennenkuin vuorostaan oli pettäjän pettänyt. Jos Iczig[17] vehnän-näytteestä poimi pois lusteen siemenet ja vastaan-ottaessaan vaati yhtä puhdasta vehnää, kosti Kampós sillä tavoin, että seuraavalla kertaa antoi Iczig'ille koetusviinaa jäätyneessä pullossa ja petti häneltä siten pari astetta. Semmoisista toimista nuhteli häntä tavallisesti herra Adam.

— "Se on hirveätä, kuinka Unkarin kansa turmeltuu tässä sortotilassa! Tämä rehellinen, suora, sydämellinen kansa oppii pettämään, takaisin pettämään, valehtelemaan, väärin vannomaan."

— "Inculpata tutela" (pakko-suojelus), lausui silloin Kampós.

Herra Adam tarkastikin ainoastaan sentähden Kampós'in tilikirjoja, jottei tuommoisia repressalioita niissä löytyisi.

Mutta todellakin eriskummaisia kohtia tavataan tämmöisen unkarilaisen huoneenhaltian tileissä.

Niissä on esimerkiksi yksi menojakso: "Köyhäin poikain[18] hyväksi", joka sisältää:

"Leipää, silavaa, viiniä, viinaa, viitta, saappaat, hattu;" harvemmin "rahaa", mutta sitä useammin "yksi porsas."

Kuinka ulkomaan ekonomit tätä nauraisivat, jos siitä tietoa saisivat! Jakelevat ruokaa rosvoille, eivätkä anna heitä ilmi piirikunnan komisarjukselle!

Mutta jättäkäämme asia sikseen; minä en ota sitä tässä tarkemmin selittääkseni.

Kerta taas tätä menojaksoa tarkastellessaan havaitsi Garanvölgyi siinä seuraavat kohdat:

"Sándor'ille[19] leili ménes'in-viinia…"

"Sándor'ille yksi pari hirvennahkaisia saappaita…"

"Item: Sándor'ille villainen ihokas…"

"Ditto: Sándor'ille hänen repeteri-kellonsa korjauksesta 3 florinia."

"Samoin: Sándor'ille eräisin tarpeisin 10 florinia."

Herra Garanvölgyi tiesi kysymättäkin aivan hyvin, mihin köyhäin poikain luokkaan mainittu Sándor kuului. Kunnon mies, pakolainen, joka koettaa välttää kohtaloansa ja jonka täytyy viettää päivänsä piilossa, tänään täällä, huomenna tuolla. Missä hän tunnetaan, sieltä hänen on pakeneminen. Kylläksi kurjuutta. Suuri kysymys: eikö olisi parempi astua sota-oikeuden eteen ja sanoa: "minä tulin, hyvät herrat, mitä olen velkaa? Tahdon maksaa."

Garanvölgyin kuitenkin tässä asiassa pisti hiukan vihaksi, että ken hyvänänsä tämä kovin surkuteltava ihminen olkoonkin, hän kuitenkin semmoisessa tilassa saattaisi vaatimuksiansa vähäisen alentaa.

— "Minä en sano sitä, ettei hänelle tule viiniä antaa, mutta miksi juuri ménes'ia?"

— "Jättäkää se siksensä, kunnioitettu herra", jupisi tuo lyhytläntä mies, jota tämä muistutus ei ensinkään miellyttänyt.

— "Entäs hirvennahkaiset saappaat? Ei itsellänikään koskaan ole ollut semmoisia, ei ainakaan maalla."

— "Tuon raukan jalkoja arastaa kovin muissa saappaissa."

— "Sitte repeteri-kellon korjaus."

— "Senhän olen minä hänelle lahjoittanut."

— "Sekin vielä lisäksi! No, mutta eräisin tarpeisin? Mihin helkkarin tarpeisin olette antanut hänelle kymmenen florinia?"

— "Pyydän nöyrimmästi, kunnioitettu herra, älkää suvaitko kysyä noin paljon. Tahtoisin sanoa, että ennemmin antaisin ne omista varoistani, ellen tietäisi, että kunnioitettu herra kovasti katuisi sitä, jos kerran saisi tietää, kuka se oli, jota hän soimasi."

Salaisuus ei tehnyt Garanvölgyiä uteliaaksi, hän lausui siihen vaan:

— "Joku on taas tehnyt teidät narrikseen."

— "Suokaa anteeksi — ei tällä kertaa. Älkää sitä sanoko! Semmoinen asia, josta kerran olen tullut vakuutetuksi, ei ole mikään hairaus."

— "Älkää sitä väittäkö! Ettekö äskettäin antanut uutta viittaanne jollekin, joka vakuutti olevansa Bem'in adjutantti, vaan jonka te viikon perästä sen jälkeen Eger'issä tapasitte kyyppärinä."

— "No, se tapahtui silloin, yhden kerran, se on totta. Mutta nyt ei ole ensinkään epäilemistä, että se on hän."

— "Ken?"

— "No, jos sen ilmoitan, hypähtää kunnioitettu herra heti ylös pöydän vierestä ja pyytää minua kohta viemään itseään hänen luoksensa."

Herra Adam pudisti päätään.

— "Miksi hän nimittää itseään?"

Tuo kelpo, pieni, lyhyenjäntterä mies joutui hetkeksi hämille: ilmaisisiko hän tuon suuren salaisuuden? Se oli jo hänen kielensä päässä, mutta hän painoi sen taas alas; sitte se tuli hänen nenäänsä ja hän kynsi sitä; vihdoin se tunkeusi hänen silmiinsä, ilmestyen siellä kahden suuren kyyneleen muodossa, jotka, kun hän niitä palleroisella kädellään pyyhki pois, vuotivat tunnustuksena ääneen ulos hänen suustaan.

— "Hän se on, hän se on, meidän ikuisesti muistettava Sándor
Petöfimme…"[20]

Herra Adam löi väkevästi nyrkkinsä pöytään ja huokasi sen jälkeen syvästi.

Huokaus puhui runoilijan muistoksi, lyönti oli sille aiottu, joka anastaa tämän jumaloitun nimen.

— "Oletteko koskaan tuntenut Petöfiä?" kysyi hän murheellisesti huoneenhaltialta.

— "Miksen olisi häntä tuntenut, osaanhan kaikki hänen värssynsä ulkoa."

— "Mutta oletteko nähnyt häntä elävältä?"

— "Elävältä häntä en ole nähnyt, mutta minä saatan häntä aivan elävästi mieleeni kuvailla."

— "Hänen kuvaansa te ette ole nähnyt?"

— "Sen laitaa eivät maalarit ymmärrä."

— "Onko hän tuon muotoinen?" kysyi Garanvölgyi, avaten albumia, jossa runoilijan muotokuva oli nähtävänä.

— "Oi, hän on nyt muuttanut kasvonsa ihan toisenlaisiksi, jottei häntä tuosta kuvasta tunnettaisi."

— "Mutta sanokaapas, mitä syytä teillä on uskoa häntä Petöfiksi?"

— "Se, että hän kaikista osaa sepittää värssyjä. Joka päivä kirjoittaa hän niitä vaikka viisikolmatta, joista toinen on toista kauniimpi."

— "Tahtoisin mielelläni nähdä yhden semmoisen runon."

— "Vaikkapa sata, heti paikalla; pyydän teitä vaan vähäisen odottamaan."

Ja tuo innokas isänmaan-rakastaja veti liivintaskustansa esiin kynäveitsen, jolla rupesi ratkomaan auki takkinsa alustaa: sinne sisään neulottuina säilytti hän noita kalliita, mutta pelättyjä runoja.

— "Näyttäkääpäs! Tuo käsiala, sen näen jo kaukaa, ei ole Petöfin."

— "Hja, sillä hän on muuttanut senkin, jottei hän sen kautta joutuisi kiinni."

Garanvölgyi otti nuot kaikenlaisille paperirääsyille kirjoitetut runot ja alkoi niitä lukea.

Tietysti ne olivat hirveintä riimin-töherrystä, mikä koskaan vielä on ollut lämmityksen apuna sanoman-toimittajan kammissa.

Adam herraa ei nyt enää suututtanut petos, vaan huoneenhaltian typeryys.

— "Rakas ystäväni", sanoi hän, laskien kätensä papereille, joita Kampós jo innokkaasti halusi takaisin, saadaksensa niitä taas poveensa neuloa, "oletteko kuullut juttua yksinkertaisesta miehestä, joka pimeässä läski-mykyjen sijasta, joita vaimo hänelle oli keittänyt, söi samana päivänä syntyneet pienet kissanpojat?"

— "Olen", vastasi lyhytniskainen mies, mutta ei käsittänyt ensinkään, mitä yhteyttä näillä molemmilla asioilla keskenänsä oli.

— "Ja luuletteko, että kenelläkään olisi niin huono maisti, ettei hän voi eroittaa kissanpoikia läski-my'yistä, ennenkuin on ne syönyt?"

— "En suinkaan minä."

— "Mutta minä luulen. Tehkää hyvin — tässä kissanpojat!" Ja tämän sanottuaan antoi hän hänelle takaisin epäperäiset runot.

Kampós herran muoto meni nyt semmoiseksi kuin maksajan, jonka rahaseteleitä väitetään "vääriksi." Ihmisen on vaikea uskoa, että mitä hän tähän asti täydellä luottamuksella on hopeana pitänyt, vastedes ei ole muuta kuin paljas fidihus. Tämän mukaan olisi hänen ollut luopuminen kaikista niistä, mitä hän tuolta "suurelta pakolaiselta" tähän asti oli saanut salaisesti tietää? Tämän mukaan ei tuo salainen kirjeenvaihto Bem ukon kanssa olisi totta. Tämän mukaan olisi siis tuokin lohdutus siksensä heitettävä, että Aasiassa vielä löytyy skytho-magyareja, seitsemän heimokuntaa, joiden vaan tarvitsee rakentaa silta Bosporin ylitse, tullaksensa tänne. Vaan tässä on enemmän luopumista, kuin mitä yhdeltä ihmiseltä ennen aamiaista saapi vaatia.

— "Mutta, suokaa anteeksi, kun hän niin elävästi osasi esiin tuoda kaikki ne vaivat, joitten kautta hän pelastui tappelusta ja mitenkä hän siitä pakeni, että hänen puhuessansa sen melkein edessänsä näkee. Kun Segesvár'in tappelun jälkeen kokonainen sotnia kasakoita ajoi häntä takaa, asettui hän selkä puuta vastaan ja antoi niiden lähestyä; seitsemän heistä hakkasi hän maahan; kahdeksannen halkaistuansa särkyi häneltä miekka satulanpukaan. Silloin teki hän itsensä kuolleeksi eivätkä kasakat enää häneen kajonneet. Mutta sen jälkeen tulivat saksilaiset tappelun perästä kaatuneita hautaamaan. Hän riisui kaatuneelta kasakalta turkit, veti ne yllensä ja puki kasakan omaan attilaansa;[21] ja se oli hänen pelastuksensa, sillä kun saksilaiset tutkivat attilaa, löysivät he siitä hänen taskukirjansa, jossa oli 120,000 florinia amerikkalaisissa pankinseteleissä sekä yksi sotalaulu. Setelit polttivat he, laulun huomasivat Petöfin tekemäksi ja silpoivat kasakalta pään hänen sijastansa. Hänet he sitte hautasivat; mutta ylimmäiseksi kun oli sattumalta laskettu, kaivoi hän itsensä yöllä ylös maasta ja pakeni metsäteitä pois. Seuraavana päivänä kuuli hän jo itseänsä takaa ajettavan. Silloin joutui hän eräälle purolle, joka juoksi maanalaiseen koloon. Hän syöksi sinne sisään; kolme päivää kuleksi hän pimeässä maan alla, veden ajamana, kunnes neljäntenä päivänä puro hänet taas toi ulos maan toiselle puolelle, juuri Unkariin."

— "Luulinpa jo: Amerikkaan."

— "No, minä näen, ettette mieli mitään uskoa, sentähden en virka tämän enempää. Liikuttava tapaus se kuitenkin on, että joku Bihar'ista on tullut Borsod'iin, matkalla syömättä muuta kuin kuusensiemeniä."

— "Varsinkin Suuri-Kumanian poikki, jossa ei mitään kuusia kasva. Mutta se on hyvä. Minä uskon jo 'kaikki', kun vaan käsketään. — Koska kuitenkin tuo mainio runoilija itse ja minä olimme varsin hyvät tuttavat, niin sanokaapa, eikö hän ole lausunut mitään halua tavata minua?"

— "Voi, joka päivä puhuu hän teistä, kunnioitettu herra. Mutta hän sanoo: minä en tahdo tavata vanhaa ystävääni, jotten saattaisi häntä mihinkään pulaan."

— "Se jalo sielu!"

— "Pyydän nöyrimmästi, älkää ivatko häntä! Hän tietää enemmän kuin me." Tässä katsoi Kampós varovasti ympärillensä, joka ei ollut vähäinen asia hänen lyhyelle niskallensa, nähdäksensä kuultelisiko kukaan, ja sitte suutansa kämmenellään puoleksi peittäen kuiskasi hän herra Adamin korvaan: "Näinä päivinä antoi hän minulle tiedoksi, että tämä Ritter ainoastaan sen vuoksi on muuttanut tänne kylään, jotta hän saisi tietää, mitä kunnioitettu herra puhuu, ja siitä hän eräiltä tahoilta saa vuosittain kymmenentuhatta florinia."

Adam herra purskahti nauruun tästä hirmutiedosta.

— "Todellakin, rakas ystäväni, uskokaa pois, että nuot eräät tahot siitä tiedosta, mitä minä puhun, eivät pane alttiiksi kymmentä äyriäkään. Vaan kuitenkin, jos teidän salainen hoidokkaanne noin hyvin muistaa minua, tehkää hyvin ja kysykää häneltä, muistaako hän vielä, missä ja koska me kohtasimme toinen toisemme Wien'issä; missä hotellissa ja millä sanoilla me toisistamme erkanimme?"

— "No, siitä saan heti paikalla häneltä tiedon."

Tämän sanottuansa Kampós herra tuskin malttoi odottaa siksi, että oli tilikirjat takaisin saanut; hän riensi kotia ja juoksi sitte siihen salaiseen piilopaikkaan, jossa hänen oli tapa ruokkia pakolaistansa.

Missä paikassa tuo salainen turvalinna oli? Sen ilmi antaminen nyt jo olisi synkintä petosta, ilkeintä kavallusta. Älkäämme tiedustelko tätä Kampós herran salaisuutta.

Siinä kylläksi, että tuo kunnioitettava, innokas isänmaan-ystävä kahden tunnin kuluttua, posket punaisina ja väsymyksestä läähöttäen, niinkuin etäältä tuleva tahi pitkän mutkan tehnyt, taas tulla puuskahti sisään herra Adamin luokse.

Tämä oli jo unhottanut koko asian. Hän luuli, että valkea oli valloilleen päässyt.

— "Olen puhunut hänen kanssansa!" huohotti tanakka herra; "tulen hänen luotansa. Tulen kuin tulenkin. Tokko hän muistaa yhtymystä Wien'issä? Suokaa anteeksi!"

— "Vai niin! Mutta pyyhkikää ensiksi hiki pois otsasta, oikeinpa se valuu tukastanne."

— "Kiitän nöyrimmästi; minun ei ole nälkä." Hän ei tietänyt, mihin vastasi, niin täynnä hänen päänsä oli "pää-asiasta." — "Niin, syyskuun 27 p:nä 1848 yhtyivät Wien'issä 'Kultaisessa karitsassa' Petöfi ja kunnioitettu herra Adam Garanvölgyi. Silloin erosivat he toisistaan näillä sanoilla."

Tässä pysähtyi innostunut mies hengähtääksensä; ja jotta jok'ainoa sana tulisi oikein kerrotuksi, veti hän esiin lompakkonsa takin-taskusta. Suurella näppäryydellä aukasi hän siitä salaisen sopen; tähän oli jotain merkitty hänen omalla salakirjoituksellaan, jonka johtona oli se, että vokalien sijasta käytettiin numeroita 1, 2, 3 j.n.e., jommoisesta kirjoituksesta oli hirveän vaikea saada selkoa. Tämän salakirjoituksen avulla hän vielä kerran vakuutti itseänsä puheenalaisen lauseen todenperäisyydestä; varovalla katsannolla lähestyi hän sitte herra Adamia, asettui ihan hänen viereensä ja, osoittaen sormellaan noita salaisia rivejä, katsoi vilkkailla silmillä Adam herran vakaisin, hyväntahtoisiin kasvoihin, tutkiaksensa niistä lauseen vaikutusta.

— "Viimeiset sanat olivat: tappelu-tanterella tapaamme toisemme!"

Kampós ei ollut odottanut mitään vähempää, kuin että herra Adam nämät sanat kuultuansa vaipuisi selkänsä takana seisovaan nojatuoliin ja vapisevin huulin huutaisi: "se on hän!" Kuinka suuri oli siis hänen hämmästyksensä, kun tämän odotetun katastrofin sijasta Garanvölgyi kylmäverisesti veti esiin lompakkonsa, otti siitä kymmenen kappaletta hopealla ja kullalla koristettua viiden florinin Reichsschatzschein'ia ja häijynparisesti lausui:

— "Se on hyvä, rakas Kampós; juoskaa vielä kerta takaisin tuon arvoisan 'Armer rajsender'in' (matkustaja raukan) luokse ja sanokaa hänelle, että Petöfi on jättänyt jälkeensä sen kirjallisen todistuksen, ettei hän ikänä mene Wien'iin; minä taas en tietääkseni vielä koskaan ole ollut edes matkalla Wien'iin päin. Tämä vähäinen raha antakaa hänelle matkakustannuksiin."

Kampós herrasta tuntui, kuin hänen oikean jalkansa alta maa kohoisi, vasemman alta taas vaipuisi, niin että hän oli pakoitettu tarttumaan kiinni takkinsa nyöreihin, jottei menettäisi tasapainoa. Olisiko siis kuitenkin tekemistä petturin kanssa? Se on hirveä tieto semmoiselle kunnialliselle ihmiselle, joka luulee jokaista yhtä rehelliseksi, hartaaksi, viimeisen paitansa antavaksi isänmaanrakastajaksi, kuin itse on.

Itse hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtunut; se on vaan varma, että kun hän taas nosti päätään, pyytääksensä herra Adamilta lisäksi selityksiä, hän huomasi käyvänsä maisi-pellon äärellä. Kartanosta tänne asti kulkeissaan ei hän ajatellut tämän maailman asioita. Vasta täällä hiljaa kahisevien maisi-vainioin keskellä alkoi hän taas tointua ja, miettien mitä oli kuullut, katsoi hän sitä ikuista kadotusta ansaitsevaksi synniksi, jos ei viimeiseen sanaan asti pitäisi herra Adamin puhetta pyhänä ja totena. Sen mukaan oli siis tuo toinen hirveällä tavalla poikennut totuudesta. Sen mukaan oli tuo ihminen pitänyt häntä äärettömänä narrina! Hän oli joka yö, kun jo kaikki talossa nukkuivat, ottanut ruokakorin ja vienyt sen pimeässä tiettömien peltojen kautta viinitarhaan; siellä teki hän suuren mutkan, hiipiäksensä toiselta taholta viinihuoneesen, jossa hän piti turvattiansa kätkettynä; tämän huviksi pelasi hän pois joka päivä neljä viisi florinia vaivalla ansaitusta palkastansa; hän vaatetti häntä, lahjoittipa hänelle vielä kellonkin, jotta hän tietäisi, mikä aika oli. Näitä hän ei kuitenkaan yhtäkään katunut. Mutta haikeasti valittaen syytti hän häntä noista katkerista mielenkuvituksista, joita tämä niin runsaasti oli hänelle tuhlannut. Kuinka hän oli hänestä huolta pitänyt! kuinka hänen tähtensä ollut peloissaan, kuinka monta yötä valvonut! häntä ei maittanut ruoka eikä juoma, aina vaan oli toinen hänen mielessään. Ja sitte nuot kauniit, petolliset unelmat, joita hän puhui hänen päänsä täyteen: loistavista, mainehikkaista, onnellisista tulevaisuuden päivistä unkarilaisille! Unkarin onnellisempi tulevaisuus on siis kaikki pelkkää valhetta?! Tätä hän alati mielipahalla ajatteli. No niin, mutta kaikki nämät on hän myöskin hänelle sanova, jahka he vaan sattuvat yhteen. Kun on juljennut pitää pilkkana hänen rehellistä, isänmaallista sieluansa!

Tällä kertaa hän ei poikennutkaan mihinkään polulta, vaan kulki suoraan sitä tietä, joka meni viinihuoneesen. Sinne tultuansa avasi hän ulko-oven ja astui sisään, vihoissaan painaen hattuansa syvemmälle päähän ja muistaen tähän asti olleensa niin yksinkertainen, että tikapuita myöten oli ryöminyt katolle ja sieltä luukusta puikahtanut holhottiansa tervehtimään. Jospa olisi edes tämän tekemättä jättänyt!