KAPINALLINEN LO TA
Koomillinen kiinalainen seikkailuromaani
Kirj.
SHI NAI NGAN
Suomentanut
Reino Silvanto
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.
SISÄLLYS:
Shi Nai Ngan.
Wei Tshou'ssa.
Lo Ta rupee munkiksi.
Lo Ta rikkoo munkkivalansa.
Lo Ta voittaa rosvopäällikön uudella tavalla.
Lo Ta opettaa omalla tavallaan.
Lo Ta rupeaa vihannestarhan vartiaksis.
Lo Ta auttaa erään ystävänsä pulasta.
Loppusananen: Lo Tan myöhemmistä vaiheista.
Shi Nai Ngan
Shi Nai Ngan on kiinalainen kirjailija, joka on kirjottanut laajan, 70-lukuisen, koko joukon toista sataa eri juonta käsittävän humoristisen romaanin nimeltä »Tarinoita virran varrelta». Niissä tekijä kuvaa aikansa rauhatonta elämää kotimaassaan 12:nnen vuosisadan tienoilla (meidän ajanlaskumme mukaan), jolloin Kiina kulki perikatoaan kohti joutuen sittemmin mongolien vallan alle. Joskin seikkailujen paljous tekee teoksen rakenteen hajanaiseksi, pitää esitys käänteineen ja hullunkurisuuksineen lukijan vireillä antaen samalla jotakuinkin selvän kuvan silloisten kiinalaisten tavoista ja luonteista. Tämä ensimäinen ja paras koomillinen kiinalainen romaani on kotimaassaan tullut mielikirjaksi.
Tähän mukaillen suomennettu osa ulottuu romaanin toisen luvun keskivaiheilta kuudennen keskivaiheille käsittäen kohtia parista seuraavastakin, mikäli ne koskevat kertomuksen päähenkilöä. — Tekijästä itsestään ei jälkimaailma tunne muuta kuin nimen.
Wei Tshou'ssa.
[Keisari Hui Tsung'in hallitessa (1101—25 j.Kr.) oli Kiinan väestö pakotettu väkivallalla puolustautumaan hallituksen väkivaltaisuuksilta ja sen lahjottujen virkamiesten vääryyksiltä. Näin ollen johtui kansa pitämään ruumiillista voimaa ja hurjaa rohkeutta usein suuremmassa arvossa kuin henkistä etevyyttä. Hallitukseen tyytymätöntä kapinoivaa väestöä kokoontui useihin paikkoihin, m.m. juuri Wei Tshou'n kaupunkiin luoteis-Kiinassa,]
Eräänä päivänä — se tapahtui keisari Hui Tsung'in aikana — saapui muuan pakolainen Wei Tshou'n kaupunkiin etsimään vanhaa tuttavaansa, jolta useita vuosia sitten oli saanut monta hyvää neuvoa nuijan käyttämisessä. Hän poikkesi ohi mennessään teetarjoiluun virkistääkseen itseään ja kysyäkseen samalla tuota tuttavaansa. Palvelija pyysi häntä kääntymään erään pitkän ja rotevan miehen puoleen, joka samassa astui sisään.
Tulijan ryhti oli sotilaallinen, ja hänen yllään oli niinestä punottu hattu, tummanvihreä sotilasnuttu ja keltaiset jalkineet. Nenä oli suora, poimut suupielissä muodostivat nelikulmion ja kankea, pikimusta parta lisäsi hänen sotaista olemustaan. Olipa hän lähes kahdeksan jalkaa pitkä ja muuten hänen vartalonsa oli sopusuhtainen pituuteen.
Kun tämä teräksinen mies oli astunut teetarjoiluun, lisäsi palvelija kysyvälle:
— Jos te etsitte miekka- ja nuijamestari Wang Tsun'ia, on paras kysyä tuolta sotapäälliköltä. Hän tietää varmaan.
Shi Tsun — se oli Wang Tsunia etsivän nimi — hypähti seisomaan, kumarsi sotapäällikölle ja kysyi:
— Suokaa anteeksi, etteköhän joisi teetä kanssani?
Sotapäällikkö silmäili Shi Tsunia, joka oli melkein yhtä suuri ja voimakas kuin hänkin, astui sitten lähemmäksi ja kumarsi vastaukseksi. He istuutuivat ja Shi Tsun jatkoi:
— Teidän nöyrä palvelijanne rohkenee kysyä teidän suku- ja ristimänimeänne.
Tähän toinen vastasi:
— Minä olen kapteeni kaupunginpäällikön vartioväessä, sukunimeni on Lo ja ristimänimeni Ta. Entä teidän nimenne, hyvä ystäväni?
— Minä olen syntynyt Hwa Jin Hienossa, — vastasi toinen, — ja nimeltäni Shi Tsun. Tiedättekö ehkä sattumalta, asuuko eräs entinen opettajani nimeltä Wang Tsun nykyään täällä? Hän oli aikanaan paras nuijataistelija itäisessä pääkaupungissa Hai Fungissa.
— Hyvä veli, — vastasi Lo Ta, — ettekö te ole juuri se mies, jota kutsutaan nimeltä »yhdeksänjuovainen lohikäärme Shi»?
Shi Tsun kumarsi ja virkkoi:
— Teidän nöyrin palvelijanne, minua kutsutaan sillä nimellä.
Kapteeni Lo vastasi iloisesti kumarrukseen ja lisäsi koiruuttaan:
— Teidän muotonne vaikuttaa paremmin kuin nimenne! Minua ilahuttaa suuresti saada tavata teidät. Te etsitte siis muuatta Wangia? Tarkotatteko sitä, joka oli tekemisissä kenraali Ko'n kanssa?
— Sama mies.
— Minä olen kyllä kuullut puhuttavan hänestä, veli hyvä, — puheli Lo Ta, — mutta hän ei asu nykyään täällä. Hän on, mikäli muistan, enimmäkseen ollut meidän entisen kaupunginpäällikkömme seurassa Jen Ngan Fu'ssa. Te olette siis se kuuluisa mestari Shi, jota niin usein olen kuullut ylistettävän! Lähtekäähän kanssani muualle maistamaan jalompaa juomaa!
Niin vei Lo Ta hänet teetarjoilusta, kääntyen vielä lähtiessään ympäri sanoen: »Kyllä minä maksan toiste kaikki», mihin palvelija vastasi: »Hyvä on, herra kapteeni.»
He olivat ennättäneet tuskin sadan askeleen päähän lähtöpaikasta, kun huomasivat väkijoukon tungeskelevan kadulla jonkun huvittavan esineen tai näytelmän ympärillä. Shi Tsun arveli:
— Emmekö katso ohi mennessämme, mitä siellä on?
Kun he olivat tunkeutuneet väkijoukon läpi, he näkivät miehen seisovan sen keskellä nuija kädessä ja hänen edessään maahan levitettynä kaikellaisia lääkepulloja nimikirjoituksineen.
Se oli vanha nuijataistelija ja puoskari nimeltä Li Tshung, jolta
Shi Tsun oli saanut alkuopetuksensa. Hänen »taiteilijanimensä» oli
»Tiikerinsurma».
Shi Tsun astui lähemmäksi, tervehti ja sanoi:
— Opettajani, enpä ole nähnyt teitä pitkään aikaan.
— Kuinka te olette tänne joutunut? — kysyi Li Tshung.
Mutta Lo Ta keskeytti heidän keskustelunsa sanoen Shi Tsunille:
— Koska tämä herra on teidän entinen opettajanne, niin tulkoon mukaan, silloinhan saamme kolmen kesken tyhjentää lasit.
Li Tshung vastasi: — Ensin minun täytyy myydä rohdot, mutta sitten lähden mielelläni seuraanne, herra kapteeni.
Mutta Lo Ta selitti: — Piru teitä odottakoon! Jos tahdotte tehdä seuraa, niin lähtekää heti!
Li Tshung epäsi yhä: — Tässä on minun jokapäiväinen leipäni kysymyksessä, ja sen tähden olen pakotettu viipymään. Mutta olkaa hyvä ja menkää edellä, minä tulen varmasti jälessä niin pian kuin mahdollista.
Mutta Lo Ta, jota viivytys suututti, jakeli töllistävälle väkijoukolle iskuja ja puusteja huutaen.
— Menkää hiiteen siitä!…
Ihmiset pakenivat joka suunnalle, eivätkä ajatelleetkaan enää ostaa rohtoja. Tämä ei tietenkään ollut Li Tshungin mieleen, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut ilmaista mielipahaansa, vaan virkkoi hymyillen:
— Te näytte olevan kiivas herra!
Sen sanottuaan hän kokosi tavaransa ja he lähtivät kolmisin liikkeelle. Muutaman kadunkulmauksen kierrettyään he saapuivat kaupungin sillan alla sijaitsevaan juomalaan, jonka edustalla oli merkkinä pitkä masto lippuineen.
He laskeutuivat alas portaita pitkin, etsivät rauhaisan huoneen ja istuutuivat. Kapteeni asettui pöydän ylipäähän, Li Tshung vastapäätä häntä ja Shi Tsun toiselle sivustalle. Juomalan palvelija tervehti kapteenia kuin vanhaa vierasta ainakin ja lisäsi:
— Paljonko rommia käskette, herra kapteeni?
— Aluksi puoli mittaa, — vastasi tämä. — Mutta me tahtoisimme myös syödä vähäsen.
— Mitä syötävää käskette tuomaan, herra kapteeni?
— Älkää nyt siinä iankaikkisesti kysykö, — huusi Lo Ta, — vaan tuokaa, mitä on valmista. Nuo kapakan palvelijat eivät tosiaan osaa hetkeäkään kuonoansa kiinni pitää!
Palvelija katosi nopeasti ja toi tuossa tuokiossa lämmintä rommia. Yhtä pian tuli lihaa ynnä muuta haukattavaa.
He kävivät halukkaasti käsiksi ateriaan ja juttelivat sitten lasin ääressä kaikellaisista ammattiasioista, nyrkkeilystä, ruumiinvoimista, miekkailuviekkaudesta ynnä muusta sellaisesta. He olivat jo sekä keskustelusta että juomasta lämmenneet aika lailla, kun yhtäkkiä kuulivat viereisestä huoneesta parkua. Lo Ta hypähti ylös ja iski suurella nyrkillään niin lujasti pöytään, että lautaset ja lasit lattialle lensivät ja siellä ympäri kiiriskelivät.
Kun palvelija kuuli tämän rytäkän, hän syöksyi sisään, ja huomattuaan
Lo Tan suuttumuksen pani käsivartensa ristiin kysyen nöyrästi:
— Teidän armonne, mitä suvaitsette käskeä? Sana vain ja tahtonne on täyttyvä.
— Vai mitäkö tahdon? — huusi Lo Ta. — Mitä se sellainen on, että sinä tuot viereiseen huoneeseen liikuttajia ja siten meitä häiritset?
— Pyydän tuhannesti anteeksi, armolliset herrat, — vastasi palvelija. — Kuinka minä uskaltaisin tuoda ketään teitä häiritsemään? Siellä on eräs vanha ukko tyttärensä kanssa, jotka maksusta laulavat ihmisille. He eivät varmaankaan tienneet, että armolliset herrat ovat täällä, ja itkevät onnettomuutta, joka heitä on kohdannut.
— Tämä herättää uteliaisuuteni, — sanoi kapteeni. — Mene tuomaan heidät tänne.
Palvelija riensi ulos ja palasi kohta kaksi poloista mukanaan. Tyttö, joka ensimmäisenä astui sisään, näytti olevan lähes kaksikymmentävuotias, ukko, jolla oli nuoraan punottuja puisia kalistimia kädessä, noin viiden- kuudenkymmenen ikäinen. Tyttö ei ollut kaunis, mutta hänen kasvojensa piirteissä oli jotakin viehättävää, etenkin nyt, kun hän kyyneleitään kuivaten astui lähemmäksi ja tervehti seuraavilla sanoilla:
— Minä toivotan teille kaikille kolmelle oikein paljon onnea!
Ukko tervehti samaan tapaan.
Silloin kysyi Lo Ta:
— Mistä te tulette ja mitä itkette?
— Hyvä herra, — vastasi tyttö, — sitä ette saata arvatakaan. Olkaa hyvä ja kuunnelkaa, mitä kerron. Olen syntynyt Hai Fung’issa. Vanhempieni kanssa tulin tänne tervehtimään muutamia sukulaisia, mutta nämä ovatkin muuttaneet Nan King’iin. Majapaikassa äitini sairastui ja kuoli. Eipä ollut meillä, isällä ja minulla, muuta neuvoa kuin etsiä elatuksemme täältä. Mutta silloin eräs rikas mies nimeltä Tshing, joka on pitänyt minua hiukan silmällä, lähetti naittajan kysymään minulta, enkö tahtoisi suostua hänen toiseksi vaimokseen. [Kiinalaisella miehellä on oikeus pitää useampia vaimoja, joista ensimäinen on kuitenkin hänen varsinainen puolisonsa, toiset sivuvaimoja, jotka tavallisesti ovat palvelijan asemassa. Avioliitot solmitaan naittajan välityksellä.] Tehtiin kolmentuhannen kashi-rihman (n. 1575 Smk:an) suuruinen sopimus. [Sulhanen suorittaa apelle morsiamesta määrätyn summan, jonka hän saa takaisin, kun lähettää vaimon pois tämän entiseen kotiin. — Kash on pienin Kiinan kuparirahoista (noin 1/5 penniä), jossa on reikä rihmaan ripustamista varten.] Mutta rahoja ei koskaan maksettu, vaikka minä olin muuttanut miehen luo. Ei ollut vielä kolmea kuukautta umpeen kulunut, kun hänen ensimäinen vaimonsa, joka on kauhea ihminen, ajoi minut talosta. Vaatipa Tshing isältäni tuon sopimuksessa määrätyn rahasumman takaisin. Mutta isäni oli voimaton ja kykenemätön käymään oikeutta niin rahakkaan ja vaikutusvaltaisen miehen kanssa. Täytyi siis keksiä ja koettaa keinoa koota rahoja, niin vaikeata kuin se olikin. Kaikeksi onneksi olin isältäni oppinut lauluja ja ajattelimme suurimmassa hädässä laulaa sen majatalon vieraille, jonne olimme joutuneet, siten ansaitaksemme. Mutta majatalon isäntä alkoi kiskoa meiltä yhä suurempaa vuokraa, niin että meille lopulta jäi rahaa tuskin jokapäiväiseen leipään. Mutta nyt viime päivinä on ollut niin vähän vieraita, että pelkäämme isännän tekevän meille pahaa, kun emme voi maksaa hänelle vuokraa. Isäni ja minä ajattelimme juuri epätoivoista tilaamme, ja kun meillä ei ole täällä ainoaakaan tuttavaa, jonka puoleen voisimme apua pyytäen kääntyä, niin en voinut olla itkemättä. Minä en tiennyt, hyvä herra, että häiritsin teitä, ja pyydän nöyrimmästi anteeksi.
Lo Ta ajatteli hetken ja kysyi:
— Mikä on nimenne ja missä majapaikassa asutte? Kuka on tuo Tshing ja missä hän asuu?
Tytön isä vastasi:
— Sukunimeni on Kin ja koska olin toinen järjestyksessä sisaruksista, sain ristimänimen Ji (= toinen). Tyttäreni nimi on Tsui Lien. Ja tuo herra Tshing on lihakauppias, joka on ottanut arvonimen »läntisen rajan suojelija». Mutta majatalo, jossa me asumme, sijaitsee lähellä kaupungin itäistä porttia.
— Piru vieköön, — huudahti Lo Ta, — arvasinhan minä, että tuo Tshing on juuri se sikakauppias! Sama mies avasi meidän nuoren kaupunginpäällikkömme suojeluksella kauppansa ja tällä lailla hän nyt kiusaa ihmisiä!
Sitten hän kääntyi naapuriensa puoleen sanoen:
— Jääkää te molemmat toistaiseksi tänne. Minä menen vähäksi aikaa pois kurittaakseni sitä lurjusta ja opettaakseni häntä olemaan ihmisiksi.
Mutta Shi ja Li pidättivät häntä selittäen:
— Hyvä ystävämme, rauhottukaa toki! Voittehan järjestää asian mielenne mukaan hätäilemättäkin.
Vaikka olikin vaikeata, niin saivat he hänet kuitenkin jäämään. Sitten kääntyi Lo Ta vanhuksen puoleen sanoen:
— Tulkaapas tänne, vanha poika, niin annan teille sen verran, että pääsette huomenna lähtemään Hai Fung'iin takaisin. Mitä siitä arvelette?
Isä ja tytär selittivät, etteivät saattaneet toivoakaan mitään parempaa kuin päästä kotiin jälleen, ja jos hän vain sen ilon heille suo, niin tulevat he kunnioittamaan häntä toisena isänä. Mutta kuinka päästäisi majatalon isäntä heitä lähtemään, kun Tshing on käskenyt häntä pitämään heistä tarkkaa vaaria?
Mutta Lo Ta virkkoi:
— Kyllä minä pidän siitä huolen.
Sitten hän pisti kätensä taskuun, otti sieltä viisi taelia [1 tael = 37,57 gr hopeata] hopeata (noin 7 1/2 Smk) ja pani ne pöydälle. Sen tehtyään hän katsahti Shi Tsuniin ja virkkoi:
— Minulla ei satu olemaan enempää rahaa myötä. Jos teillä on hopeata, niin lainatkaa minulle. Minä annan teille huomenna takaisin.
— Takaisinmaksusta ei puhettakaan, hyvä ystäväni, — vastasi Shi Tsun ja pani rahapussistaan kymmenen taelia pöydälle.
Nyt Lo Ta kääntyi Li Tshungin puoleen:
— Kai tekin lainaatte minulle vähäsen?
Li Tshung kopeloi laskujaan ja pani vihdoin kaksi taelia pöydälle. Lo Ta katseli niitä, mutta kun se oli hänen mielestään kovin vähän, niin virkkoi:
— Te olette, Jumala paratkoon, köyhä kuin pakana.
Ja hän otti pöydältä viisitoista taelia ja ojensi ne Kin-vanhukselle sanoen:
— Menkää nyt tyttärenne kanssa ja laittakaa itsenne matkakuntoon, kunnes minä huomenna tulen noutamaan teitä.
Vanha Kin ja hänen tyttärensä kiittivät sydämellisesti häntä ja lähtivät. Lo Ta antoi nuo kaksi taelia Li Tshungille takaisin ja he maistelivat kolmisin vielä jonkun aikaa. Sitten he lähtivät nousemaan portaita ylös. Mutta Lo Ta kääntyi mennessään ympäri ja sanoi palvelijalle maksavansa huomenna.
Tämä vastasi:
— Te olette aina tervetullut, herra kapteeni. Jota useammin suotte meille sen kunnian, sitä parempi.
Kun nuo kolme olivat tulleet kadulle, he erosivat. Shi ja Li lähtivät majapaikkoihinsa ja Lo Ta kotiinsa, joka sijaitsi lähellä kaupunginpäällikön asuntoa. Mutta hän kuului olleen syömättä illallistaan ja menneen levolle mitä huonoimmalla tuulella, niin ettei edes isännöitsijänsä uskaltanut kysyä syytä siihen peläten sillä vain pahentavansa asiaa.
Mutta vanha Kin palasi majapaikkaansa taskussaan viisitoista taelia, sillä välin kun tyttärensä meni kaupungin portille tilaamaan huomiseksi ajurin. Yhdessä he sitten laittoivat tavaransa matkakuntoon, maksoivat majatalon isännälle asunnon ja ruuan, niin että kaikki oli selvillä seuraavaksi päiväksi.
Yö kului rauhallisesti, ja viidennen vartion aikana (k:lo 7—9 aamulla) nousivat vanha Kin ja hänen tyttärensä levolta, tekivät tulen, valmistivat aamiaisen, söivät sen ja tekivät sitten lähtöä. Juuri silloin, päivän valjetessa, saapui kapteeni Lo Ta majataloon ja huusi vartialle:
— Missä täällä isä Kin asuu?
Vartia ilmotti Kinille kapteeni Lon tahtovan tavata häntä.
Kun vanha Kin kuuli tämän, hän avasi oven ja pyysi:
— Herra kapteeni, olkaa hyvä ja käykää sisään hetkeksi istumaan.
Mutta Lo Ta selitti:
— Miksikä istumaan? Jos tahdotte lähteä matkalle, niin lähtekää! Mitä te vielä odotatte?
Vanha Kin otti tavaransa ja tyttärensä, kiitti kapteenia ja kääntyi lähtemään. Mutta majatalon vartia pidätti hänet sanoen:
— Isä Kin, mihin te nyt?
Silloin kysyi Lo Ta vartialta:
— Onko hän vielä velkaa taloon?
— Ei, vastasi palvelija, — hän maksoi kyllä eilen illalla, mitä oli velkaa. Mutta hän ei ole vielä maksanut herra Tshingille takaisin tyttärensä naimarahoja, joista meidän pitää vastata.
— Minä maksan itse lihakauppiaalle, — sanoi Lo Ta, — ja te annatte tämän miehen nyt lähteä.
Mutta kun vartia yhä esteli, niin Lo Ta suuttui, kohotti raskaan kätensä ja sivalsi palvelijaa korvalle niin tuimasti, että tämän nenästä verta valahti, ja iski sitten vielä naamaan, että suusta lensi kaksi hammasta. Vartia kaatui maahan, mutta pääsi kohta jaloilleen ja pakeni taloon turvaa etsien. Talon isäntä näki kohtauksen, mutta ei uskaltanut sekaantua asiaan.
Sillä välin riensi vanha Kin tyttärensä kanssa kaupungista. He löysivät ajurin, jonka olivat edellisenä iltana tilanneet, ja läksivät sillä matkaan.
Mutta Lo Ta harkitsi, että heidät voitaisiin vielä tavottaa ja pidättää, ja sentähden hän kääntyi takaisin majataloon ja istui siellä niin kauan, että tiesi vanhan Kinin ehtineen tarpeeksi etäälle. Sitten hän nousi ja läksi lihakauppias Tshingin luo.
Tämä oli jo avannut puotinsa ja levittänyt runsaasti tavaroitaan ostajain katseltaviksi. Hän oli itse läsnä, istui maksupöydän takana oveen katsoen palvelijoittensa puuhatessa hänen ympärillään ja myödessä ostajille sianlihaa.
Silloin astui Lo Ta ovelle ja huusi:
— Sikakauppias Tshing, hoi!
Kun Tshing huomasi, että tuo epäkohtelias kauppatuttava oli kapteeni Lo Ta, hän riensi esiin pöytänsä takaa ja käski palvelijan tuoda kapteenille tuolin pyydellen ja kumarrellen vähän väliä.
Lo Ta istuutui ja sanoi:
— Tuon kaupunginpäälliköltä tilauksen: kymmenen naulaa sianlihaa, hienoksi hakattua ja ilman vähintäkään silavaa.
Lihakauppias käski palvelijansa mitä pikimmin etsiä parasta lihaa.
— En tahdo, — ärähti Lo Ta, — että palvelijat kajoovat lihaan. Hakatkaa itse se hienoksi.
— Kuten käskette, — vastasi Tshing, — palvelijanne tottelee.
Näin sanoen hän astui liharuhmun luo, valitsi kymmenen naulaa puhdasta sianlihaa, hienonsi sen ja pyöritteli palloiksi.
Sillä välin oli majatalon vartia sitonut vaatteen päänsä ympäri ja rientänyt lihakauppias Tshingin luo ilmottamaan vanhan Kinin ja tämän tyttären lähdöstä. Mutta kun hän näki Lo Tan istuvan Tshingin puodissa, hän ei uskaltanut astua sisään, vaan asettui turvallisen matkan päähän räystään alle, mistä teki huomioitaan.
Kokonaisen tunnin oli Tshing valmistanut lihapalloja, ja kun ne nyt vihdoin olivat valmiit, hän kääri ne lotos-kukan lehteen ja virkkoi:
— Herra kapteeni, minä lähetän palvelijan tuomaan tämän kotiin.
— Miksi niin? — murahti Lo Ta. — Kyllä me vielä ehdimme!… Minä tarvitsen vielä kymmenen naulaa hienoksi hakattua silavaa ilman vähintäkään lihaa.
Lihakauppias rohkeni lausua arvelunsa, että liha oli luultavasti piirakoita varten. — Mutta, — jatkoi hän, — mihin te tarvitsette hienonnettua silavaa?
Lo Ta aukaisi silmänsä niin suuriksi kuin sai, katsoi tuimasti lihakauppiaaseen ja sanoi:
— Niin kuuluu käsky, jonka nuori päällikkömme antoi. Pitääkö teidän sitä vielä harkita?
— Ei suinkaan, — vastasi Tshing. — Te olette aivan oikeassa! Ainahan silavaa tarvitaan. Minä hienonnan sitä heti.
Ja hän valitsi kymmenen naulaa silkkoisinta silavaa, hienonsi ja kääri sen, kuten lihankin.
Näin oli kaksi tuntia kulunut ja aamiaisaika vallan ohi. Mutta majatalon vartia seisoi yhä vaan ulkona ja hänen kanssaan joukko ostajia, jotka eivät uskaltaneet käydä puotiin sisään.
Lihakauppias sanoi taas:
— Sallikaa, herra kapteeni, minun lähettää palvelija tuomaan tavarat kaupunginpäällikön asuntoon.
Mutta Lo Ta vastasi:
— Minä tarvitsen vielä kymmenen naulaa rustoa, hyvin hienoksi hakattua ja ilman vähintäkään lihaa tai silavaa.
Tämän käskyn kuultuaan Tshing ei voinut olla hymähtämättä. Ja hän virkkoi:
— Te olette kaikesta päättäen tullut tänne minun aikaani tuhlaamaan.
Kun Lo Ta kuuli nämä sanat, hän huusi:
— Sitä varten, tietysti!
Ja hän otti kaksi palloa hienonnettua lihaa ja viskasi ne maahan niin tuimasti, että koko puoti lihasiruilla pirskottui.
Nyt kiivastui lihakauppias Tshing niin ankarasti, että joka kohta hänen ruumiistaan aina kiireestä kantapäähän hehkui hillittömän raivon tummaa tulta. Hän sieppasi jyrsityn luun ja temmelsi ympäri puodissansa.
Mutta Lo Ta oli jo ulkopuolella puotia.
Naapurien ja ostajain joukko, joka ei uskaltanut hänelle sanaakaan sanoa, kasvoi hetki hetkeltä ohikulkijoista, jotka uteliaina pysähtyivät katsomaan. Mutta majatalon vartia seisoi kauhistuneena samalla paikalla räystään alla.
Nyt syöksyi Tshing puodista ulos lihakirves oikeassa kädessä ja vasen kohotettuna aikomuksessa tarttua Lo Tan. Mutta tämä painoi käden alas, pyöräytti lihakauppiaan melkein ympäri ja kaatoi hänet yhdellä ainoalla potkauksella selälleen maahan. Astui sitten askelen lähemmäs, nosti toisen jalkansa Tshingin rinnalle, tarttui toisella kädellä hänen kumpaankin käteensä ja tuijottaen tuimasti Tshingia kasvoihin sanoi:
— Minä olen uskollisena soturina paIvellut vanhaa kaupunginpäällikköä Jen Ngam'issa ja saanut palkinnoksi häneltä arvonimen "läntisen rajan suojelija". Mutta mikä oikeus on sinulla sellaiseen arvonimeen sinä vaivainen mato ja naisten kiusaaja? Kuinka olet sinä uskaltanut niin raa'asti sortaa Tsui Lien parkaa?
Ja Lo Ta löi häntä nenään, niin että se vääntyi vinoksi, turposi ja alkoi vuotaa verta. Kun lihakauppiaasta oli mahdotonta nousta pystyyn ja kun kirveskin oli pudonnut hänen kädestään, hän huudahti:
— Piru vieköön, se oli oivasti osattu.
— Konna! — huusi Lo Ta, — vai uskallat sinä vielä puhutella minua noin ylimielisesti?
Ja hän löi lihakauppiasta toistamiseen, tällä kertaa yläpuolelle silmää.
Muut pelkäsivät Lo Taa niin suuresti, etteivät uskaltaneet sekaantua asiaan, vaikka säälivätkin poloista lihakauppiasta.
Tämän täytyi pyytää armoa.
— Suus kiinni! — ärjyi kapteeni — Jos olisit viimeiseen saakka pysynyt lujana, niin voisin antaa sinulle anteeksi, mutta koska vikiset, et ole armoa saava.
Ja hän löi kolmannen kerran häntä ohimoon. Mutta kun hän näki vastustajansa hievahtamatta ja hengittämättä makaavan maassa, hän luuli tämän teeskentelevän ja huusi:
— Jos sinä, lurjus, tahdot tekeytyä kuolleeksi, annan minä sinulle vielä yhden sivalluksen!
Mutta lihakauppiaan kasvojen väri alkoi kalveta ja Lo Ta ajatteli itsekseen: »Hitto vieköön, minä kun luulin antavani tuolle pakanalle terveellisen opetuksen enkä saattanut aavistaakaan, että hän kolmesta kolauksesta kuolla kupsahtaisi. Saattavatpa ottaa minut kiinni ja viskata tyrmään. Paras lienee siis kiireimmän kautta korjata luunsa.
Hän kääntyi vielä kerran lihakauppiaan ruumiiseen päin ja sanoi:
— Sinä tekeydyt hengettömäksi, jotta minä jättäisin sinut rauhaan, mutta kyllä minä vielä näytän sinulle…
Näin itsekseen toista morkaten hän lähti tiehensä eikä yksikään Tshingin naapureista tai palvelijoista uskaltanut häntä pidättää. Lo Ta riensi suoraa päätä kotiin, kokosi välttämättömimmät vaatteensa, varasi vähän rahaa kukkaroonsa, otti nuijan käteensä ja katosi eteläisen portin kautta kaupungista kuin savu liedestä.
Tshingin ystävät koettivat sill'aikaa saada tätä henkiin, mutta kaikki osottautui turhaksi. Ei ollut mahdollista, että tuo poloinen enää tekeytyisi kuolleeksi; hän oli todella kuollut, murhattu. Sitten he riensivät viranomaisten luo ilmottamaan tapahtumasta.
He tapasivat pormestarin raatihuoneessa, jossa tämä otti heidän ilmotuksensa vastaan voimatta omalla vastuullaan antaa käskyä vangita Lo Ta, koska tämä kuului kaupunginpäällikön vartiaväestöön. Pormestari astui kuitenkin heti kantotuoliinsa ja riensi kaupunginpäällikön virastoon. Tavallisten puheillepääsytoimitusten jälkeen hän pääsi sisään ja esitti asian kaupunginpäällikölle, joka kauhistuneena sanoi:
— Vaikka Lo Ta on vartioväestöni kunnollisimpia kapteeneja, en voi kieltää vetämästä asiaa oikeuden käsiteltäväksi. Hän palveli jo isääni, joka sitten siirsi hänet minun käytettäväkseni. Mutta koska hän näyttää olevan syypää murhaan, niin voitte vangita hänet, vetää oikeuteen, ja jos hänet todistusten perusteella tuomitaan syylliseksi, jätän isäni ratkaistavaksi, minkä rangaistuksen hän on saava. Isäni voisi muuten lähettää ajamaan häntä takaa siinä tapauksessa, jollei häntä kiinni saada.
Pormestari lupasi seurata näitä neuvoja ja poistui. Saavuttuaan takaisin virkahuoneeseensa hän ryhtyi heti kaikkiin toimenpiteisiin kapteenin kiinniottamiseksi. Poliisipäällikkö sai vangitsemiskäskyn ja läksi liikkeelle mukanaan kaksikymmentä miestä. Nämä etsivät joka loukon La Tan käskynalaisessa kaupunginosassa, mutta eivät löytäneet häntä, eivätpä edes jälkeäkään hänestä. Sitten he sulkivat hänen isännöitsijänsä vankityrmään ja etsivät pakolaista kaupungin ympäristöstä aina penikulman taajuudelta. Sekin turhaan. He palasivat kaupunkiin ja vangitsivat vielä pari Lo Tan naapuria, jotka he yhdessä Lo Tan isännöitsijän kanssa veivät pormestarin tutkittaviksi. Tämä määräsi pitämään heitä vielä vangittuina, tuomaan Tshing vainajan ystävät ja naapureja kuulusteltavaksi ja kutsumaan oikeuden viranomaiset kokoon, jotta asian käsittely voitaisiin lopullisesti alkaa.
Näin kului päivä eikä murhaajaa saatu käsiin. Sitä seuraavana päivänä käskettiin lähettämään kaikkialle kuulutuksia, joissa kuvattiin hänen muotonsa ja luvattiin tuhat kashi-rihmaa sille, joka voisi jättää Lo Tan oikeuden käsiin tai antaa edes sellaisia tietoja, että hänet niitten avulla saataisiin vangituksi.
Lo Ta rupee munkiksi.
Sillä välin oli Lo Ta paennut yli mäkien ja halki laaksojen kauaksi Wei Tshoun kaupungista eikä hän hiljentänyt vauhtiaan ennenkuin tiesi pari kolme »kreivikuntaa» jättäneensä taakseen.
Nälkäinen ei valikoi ruokia, ei paleltuva vaatteita eikä köyhä vaimoa naimisiin mennessään. Yhtä vähän harkitsee pakolainen, mitä tietä olisi riennettävä eteenpäin. Eikä Lo Ta, kiihottunut kun oli, välittänyt vähääkään siitä, missä oli ja minne kulki. Siitä päivästä, kun oli lähtenyt pakoon, hän harhaili lähes kuukauden koditonna pitkin maakuntia.
Eräänä päivänä hän saapui Jen Mun nimiseen kaupunkiin, joka ei ole kaukana Kiinan suuresta muurista, viivähtääkseen siellä jonkun aikaa seutua katsellen. Kaupunki oli jotakuinkin suuri; oli hevosia, vaunuja, kauppapuoteja ja tavaroita yllin kyllin, ja vaikka se oli vain hien-kaupunki, näytti se komeammalta useita fu- tai tshou-kaupunkeja. [Hien on piirikunnan pääkaupunki, fu ja tshou ovat suurempia kaupunkeja, joiden vallan alle kuuluu useampia piirikuntia.]
Kun kapteeni Lo Ta nyt verkalleen asteli kaupungin katuja pitkin, hän huomasi erään kadun kulmauksessa suuren joukon ihmisiä lukemassa seinään naulattua julistusta. Hän tunkeutui väkijoukon läpi lähemmäksi julistusta kuullakseen, mitä siinä seisoi, sillä hän ei osannut itse lukea.
— Tämän kaupungin päämies, — luki eräs joukosta, — on saanut Wei Tshousta seuraavan käskyn: »Kuulutettakoon paikkakunnalla heti, että Wei Tshoun kaupunginpäällikön vartioväestön kapteeni nimeltä Lo Ta, joka on murhannut lihakauppias Tshingin mainitusta kaupungista, on vangittava. Se, joka rikoksentekijän salassa pysymistä avustaa tai antaa hänelle yösijaa, katsotaan rikokseen osalliseksi ja kanssarikolliseksi, mutta se, joka hänet kiinni ottaa ja jättää oikeuden käsiin tai antaa hänen olinpaikastaan ensimäiseksi tiedon viranomaisille, saa tuhat kashi-rihmaa palkinnoksi» j.n.e.
Lo Ta oli kuunnellut juuri tähän saakka, kun joku hänen takanaan kuiskasi: — »Hyvä veli, vai olette tekin täällä!?», tarttui häneen ja vei hänet väkijoukosta pois.
Kun Lo Ta kääntyi ympäri katsomaan, kuka häneen kävi käsiksi, hän hämmästyi aika lailla nähdessään edessänsä Kin-vanhuksen, jonka oli tavannut siellä Wei Tshoun juomalassa.
Vanhus johti hänet ensin syrjäiseen paikkaan ja sanoi sitten:
— Hyväntekijäni, te olette kovin rohkea! Ettekö kuullut, että sille, joka teidät ottaa kiinni tai antaa ilmi, luvataan tuhat kashi-rihmaa? Miksi piti teidän mennä niin lähelle julistusta? Jollen minä kaikeksi onneksi olisi teitä huomannut, niin olisitte voinut joutua poliisin käsiin. Teidän ikänne, muotonne ja pukunne on selitetty tarkoin julistuksessa.
— En tahdo kieltää teiltä, — vastasi Lo Ta, — että minä teidän asianne johdosta menin sinä päivänä jolloin Wei Tshousta lähditte, lihakauppias Tshingin luo' Me jouduimme riitaan ja minä lähetin hänet kolmella iskulla tästä maailmasta. Sen tehtyäni minä tietysti karistin Wei Tshoun tomut jaloistani. Ja noin kolme, neljäkymmentä päivää vaelsin senjälkeen maita ja mantereita, kunnes vihdoin osuin tänne. Entä te? Kuinka olette joutunut tänne! Tehän läksitte silloin Hai Fungiin?
— Hyväntekijäni, — vastasi Kin, — kun olitte minut ja minun tyttäreni vapauttanut, nousimme ajopeleihin matkustaaksemme tosiaankin Hai Fungiin. Mutta silloin juolahti mieleemme, että se roisto voisi lähettää ajamaan meitä takaa ja ottamaan kiinni ja meitä alkoi sentähden pelottaa, kun meillä ei enää ollut turvaa hyväntekijästämme. Siitä syystä läksimmekin toiseen suuntaan, pohjoiseen. Jonkun matkaa ajettuamme me sattumalta tapasimme erään vanhan tuttavan, joka palasi asioiltaan kaupungista, ja tämä toi meidät tänne. Eikä siinä kaikki. Hän ei antanut itselleen rauhaa ennenkuin oli naittanut tyttäreni ensimäiseksi vaimoksi erään rikkaan miehen, sihteeri Tshau'n pojalle. Nyt on meidän varsin hyvä ollaksemme, mistä meidän on kiittäminen teidän oikeaan aikaan suomaanne apua, jalomielinen hyväntekijämme. Tyttäreni on usein kertonut vanhalle sihteerille teidän hyväsydämisestä osanottavaisuudestanne. Tämä on suuri miekkailun ystävä ja hän on useasti maininnut tahtovansa kernaasti kerran mitellä voimiansa teidän kanssanne. Mutta siihen meillä on ollut kovin vähän toiveita. Tulkaa, hyväntekijämme, pariksi tai kolmeksi päiväksi vieraaksemme, niin saamme neuvotella, miten olisi teidän asemaanne nähden meneteltävä.
Lo Ta lähti Kin-vanhuksen mukana sihteerin taloon. Kun he olivat saapuneet perille, nosti vanhus sisäkäytävän oviverhon ja huusi:
— Tyttäreni! Meidän hyväntekijämme on täällä!
Kun tyttö tämän kuuli, niin tuli hän esille yllään korea puku ja runsaasti koristeita ja pyysi Lo Taa käymään sisälle. Sitten hän kumarsi kuusi kertaa tulijan edessä, ikäänkuin olisi jotakin jumalaa rukoillut, ja virkkoi:
— Ilman teidän hyväntahtoista apuanne en minä nyt olisi täällä.
Ja hän pyysi tulijaa vielä kerta käymään sisään, nousemaan ylikerrokseen ja istuutumaan.
— Miksi nämä muodollisuudet… — väitti Lo Ta vastaan. — Lähdenpä mieluummin eteenpäin.
Mutta vanha Kin ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
— Koska nyt kerran olette vieraanamme, ette saa niin pian lähteä. — Ja hän otti Lo Tan matkamyssyn ja nuijan ja korjasi ne talteen. Sitten hän sai kapteenin nousemaan ylikertaan ja käski tytärtään pitämään seuraa vieraalle, sillä aikaa kun hän keittää riisiä.
— Se on toki liikaa!… — huudahti Lo Ta. — Kai on sittenkin paras, että minä sanon teille hyvästi.
— Herra kapteeni, — vastasi vanha Kin — me emme saattaisi elämällämme maksaa sitä palvelusta, jonka te meille osoititte! Miksi puhuttekaan mitättömästä vaivasta valmistaa teille vähän syötävää?
Ja tytär piti seuraa kapteenille ylikerroksessa, sillä välin kun isä kutsui palvelusväen kokoon ja jakeli sille määräyksiään. Toiset saivat toimekseen tehdä tulen lieteen, toiset seurasivat vanhaa Kiniä kaupungille ostamaan tuoretta kalaa, lintua, hedelmiä y.m. Sitten valmistettiin tulojuoma ja ateria. Pöytä katettiin kolmelle hengelle, kullekin kupponen ja syömäpuikot, sitten toi tyttö hopeisen maljakon ja kaasi juomaa kupposiin, minkä jälkeen isä ja tytär heti tarttuivat kupposiin osottaakseen vieraalle jumalallista kunnioitustaan.
— Mitä tämä polvistuminen merkitsee? — huusi Lo Ta. — Te tapatte minut sillä!
— Hyväntekijämme, — vastasi vanhus, — minä kirjotin nimenne punaiselle taululle, me olemme aamuisin ja iltasin suitsuttaneet pyhää savua sen edessä ja osottaneet sille jumalallista kunnioitusta. Mutta tänään on hyväntekijämme omassa personassaan meidän keskuudessamme. Miksi emme siis saisi hänelle tehdä samoin?
— Kautta kunniani, — virkkoi Lo Ta, — teidän nöyryytenne ja kiitollisuutenne menee yli kaikkien rajojen!
Kaikki kolme ryhtyivät nyt syömään ja hörppivät vähänväliä kupposistaan.
Tuli ilta.
Yhtäkkiä kuului ulkoa portailta melua, ja kun Lo Ta avasi akkunan katsoakseen ulos, näki hän pari-, kolmekymmentä nuijalla asestettua miestä, jotka huusivat:
— Luovuttakaa se mies meille! Luovuttakaa se mies meille!
Räyhääjäin joukossa oli vanhanpuoleinen mies hevosen selässä ja tämä komensi heitä vaikenemaan:
— Älkää rähiskö! Älkää rähiskö! Varas saattaa pujahtaa käsistänne!
Kun Lo Ta huomasi uhatun asemansa, sieppasi hän käteensä huonekalun ja riensi portaita alas. Mutta vanha Kin seurasi häntä ja viittilöiden käsillään huusi hänelle:
— Näitten miesten tähden ei teidän tarvitse kättänne nostaa!
Sitten Kin kiiruhti hevosen selässä istuvan miehen luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Tämä alkoi nauraa ja antoi miehille käskyn poistua, jota nämä heti seurasivatkin. Mutta itse hän astui alas hevosen selästä ja tuli sisään.
Vanha Kin pyysi taas Lo Taa nousemaan ylikertaan. Mutta kun tuo uusi tulokas kapteenia katseli, lankesi hän heti polvilleen ja lausui:
— Suokaa anteeksi, herra kapteeni, ja ottakaa vastaan minun erinomainen kunnioitukseni teitä kohtaan.
— Kuka tämä herra on? — kysyi Lo Ta isä Kiniltä. — Minulla ei ole ollut kunniaa aikaisemmin tavata häntä. Miksi hän polvistuu edessäni?
— Tämä herra, — vastasi Kin, — on tyttäreni appi, herra sihteeri Tshau. Hän erehtyi ja luuli teitä toiseksi henkilöksi ja toi varalta muutamia työmiehiä mukanaan. Mutta kun minä hänelle kerroin, kuka te olette, niin hän lähetti miehet matkoihinsa.
He nousivat ylikertaan ja Kin käski tuoda juotavaa ja ruokaa lisää.
Sihteeri osotti Lo Tan kunniasijalle, koska piti häntä sen arvoisena.
Mutta Lo Ta epäsi:
— Minä en rohkene suostua esitykseenne.
Sihteeri pakotti kaikesta huolimatta Lo Tan istumaan kunniapaikalle, koska he muuten eivät voisi osottaa hänelle kunnioitustaan, ja jatkoi:
— Minä olen usein kuullut puhuttavan teidän urhoollisuudestanne ja nyt suo taivas minulle armon nähdä teidät omassa personassanne. Pidän tätä elämäni suotuisimpana sattumana.
— Minä olen vain sivistymätön mies, — sanoi Lo Ta, ja sitä paitsi syypää murhaan. Mutta hyvä on, herra sihteeri, jollette karkota minua talostanne, vaan ehkäpä tiedätte neuvoakin, mitä minun pitäisi tehdä.
Sihteeri iloitsi ja tiedusteli lihakauppiaan murhaa. Sitten kääntyi keskustelu toisiin asioihin ja vähitellen he tietysti joutuivat miekkailuun, koska tämä oli kummankin mieliharrastus.
Aika oli kulunut sydänyöhön, kun vihdoin käytiin levolle.
Seuraavana aamuna sanoi sihteeri Tshau kapteenille:
— Minä pelkään, ettei teillä tässä paikassa ole riittävää turvaa. Ehkä herra kapteeni sentähden tahtoisi jonkun aikaa asua minun maatalossani?
— Onko se kaukanakin? — kysyi Lo Ta.
— Kolmen (Kiinan) penikulman päässä, — vastasi toinen, — seudulla, jota nimitetään »seitsemäksi jalokiveksi».
— Enhän minä sen parempaa voi toivoakaan, — arveli Lo Ta.
Sihteeri Tshau lähetti miehen noutamaan maatilaltaan parin hevosia, joilla he ajaisivat sinne, ja vielä ennen päivällistä sanoi Lo Ta hyvästi Kinille ja hänen tyttärelleen.
Kun he olivat saapuneet perille, vei sihteeri vieraansa taloon ja pyysi häntä istumaan vierassijalle ulkokatoksen alle. Sitten isäntä käski tuoda juotavaa, teurastaa lampaan, ja valmistaa vierashuoneen illaksi. Kestitystä jatkui seuraavanakin päivänä entiseen tapaan.
— Herra sihteeri, — sanoi Lo Ta, — te olette liian vieraanvarainen ja ystävällinen minua kohtaan. Minä en voi hyvyyttänne milloinkaan palkita.
— Me olemme veljiä kaikki, — vastasi sihteeri, — kaikki, jotka asumme neljän meren välissä. [Vanhan kansantiedon mukaan oli Kiinan asema sellainen.] Miksi puhuttekaan sellaisen joutavan teon palkitsemisesta?
Näin kului viikko. Kun he eräänä päivänä istuivat lukuhuoneessa keskustellen kaikenlaisista asioista, saapui vanha Kin suurella kiireellä maataloon ja riennettyään suoraa päätä sihteerin ja kapteenin luo sanoi:
— Olen hyvin pahoillani, että minun täytyy ilmottaa hyväntekijälleni ikävä tieto. Kuten muistatte, erehtyi herra sihteeri silloin teidän suhteenne ja otti varovaisuuden vuoksi työmiehiä mukaansa. Vaikka nämä heti poistuivatkin, kiihtyivät naapurimme ja ihmisten mieliin jäi sittenkin epäluuloa. Nyt on viime yönä meidän läheisyydessämme nähty poliiseja, jotka ovat hyvin tarkasti tutkineet kaikki paikat. Pelkäänpä, että he saattavat vielä tulla tännekin ja vangita meidän hyväntekijämme, jos saavat vihiä asiasta.
— Koska asian laita on sellainen, — arveli Lo Ta, — pitänee tästä taas tarttua matkasauvaan.
Mutta sihteeri Tshau tuumi:
— Jos minä pidätän kapteeni Lo Tan täällä näitten olosuhteitten vallitessa, niin pelkäänpä, että tästä voi syntyä yhteentörmäys, joka voi raivostuttaa kapteenin. Toiselta puolen, jos minä annan vieraani lähteä talosta, niin täytyy minun hävetä sitä itsenikin edessä.
Ja hän jatkoi ääneen:
— Minulla olisi ehdotus sijottaa teidät toiseen paikkaan, herra kapteeni, ja sen kautta tulisitte vaikka koko ikänne turvatuksi pienimmältäkin vaaralta. Mutta en tiedä, liekö se mieleenne.
— Koska minä, — vastasi Lo Ta, — olen kuoleman ansainnut, niin miksi vastustelisin, jos kerran voin löytää sellaisen paikan, missä saan rauhassa kallistaa pääni lepoon!
— Siinä tapauksessa on ehdotukseni mitä soveliain teille, — selitti Tshau. — Noin kymmenen penikulman päässä täältä on vuori nimeltä »Viiden taulun vuori» ja sen huipulla on Wan Shu Jen-luostari, jossa asuu noin kuusi-, seitsemänsataa munkkia. Tämän luostarin johtaja Tshi Tshin on minun paraimpia ystäviäni. Jo isoisäni teki lahjotuksia luostarille ja minä olen sen suojelijoita. Joku aika sitten sain luvan hankkia sinne oppilaan, mutta tähän päivään saakka en ole tavannut luotettavaa henkilöä, jonka hyödyksi voisin täyttää aikomukseni. Jos te, herra kapteeni, olette valmis lähtemään, suostun maksamaan kustannukset. Sanokaa siis minulle suoraan, tahdotteko ruveta munkiksi?
Lo Ta harkitsi itsekseen:
— Koska minun nyt täytyy lähteä täältä, niin kenen luo voisin paeta?
Enpä todellakaan tiedä muuta mahdollisuutta.
Ja hän vastasi Tshaun kysymykseen:
— Koska te, herra sihteeri, olette niin ystävällinen, että teette minulle tällaisen tarjouksen, niin tahdon mielelläni ruveta munkiksi. Mutta joka tapauksessa minun täytyy turvautua teidän johtoonne ja opastukseenne, sillä minä olen hyvin heikko sellaisissa asioissa.
Tällä tavoin se asia siis ratkaistiin ja seuraavana yönä varustettiin matkaa varten kaikki tarpeelliset tavarat, kuten vaatteita ja rahaa sekä lahjoja luostarille.
Varhain seuraavan päivän aamulla tuotiin kantotuolit esiin, joissa sihteeri Tshau ja kapteeni Lo Ta kannettiin Viidentaulunvuoren luostariin.
Kun he kello yhdeksän tienoissa saapuivat luostarivuoren juurelle, lähetettiin mies edeltäpäin ilmottamaan heidän tulostaan ja he seurasivat sitten verkalleen kantotuoleissaan hänen jälkeensä. Luostarin kyökkimestari ja lukkari olivat jo vastaanottamassa, kun he astuivat kantotuoleistaan, ja johtivat tulijat luostarin edustalla sijaitsevaan kesämajaan.
Kun luostarin johtaja, Tshi Tshin, oli saanut kuulla, keitä vieraat olivat, hän tuli apulaisensa ja palvelijainsa seuraamana lausumaan sihteeri Tshaun ja Lo Tan tervetulleiksi. Nämä molemmat kumarsivat hyvin syvään johtajalle, joka kysyi:
— Meidän arvoisa suojelijamme ei varmaankaan saapune missään vähäpätöisessä asiassa niin kaukaa tänne luostariimme?
Sihteeri vastasi:
— Ei suinkaan. Minulla olisi vain pienoinen asia, jolla pyytäisin saada vaivata teitä.
— Olkaa hyvät ja käykää minun huoneeseeni, — pyysi johtaja Tshi Tshin, — niin saamme puhua asiasta ja juoda teetä.
Sihteeri Tshau astui ensimäisenä sisään ja Lo Ta seurasi häntä. He saapuivat johtajan huoneeseen. Kun tämä pyysi sihteeriä istuutumaan kanssaan kunniapaikalle, etsi Lo Ta itselleen paikan, johon voisi istahtaa levähtämään, ja paneutui johtajan mietiskelypaikalle. Mutta sihteeri kutsui hänet heti luokseen ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Muistakaa, että tulette palvelemaan täällä munkkina. Te ette siis saa luostarin johtajan läsnäollessa istuutua.
— Sitä minä en tiennyt, — vastasi Lo Ta anteeksipyytävästi ja asettui sihteerin viereen seisomaan. Ja hän antoi katseensa harhailla samaan suuntaan kuin luostarin johtaja ja sihteeri apulaisen, lukkarin, kyökkimestarin, sairaanhoitajan, taloudenhoitajan ynnä muitten seistessä kahdessa rivissä luostarin johtajan ja hänen vieraansa edessä ja vaihtaessa silmäyksiä keskenään.
Sillä välin oli sihteerin palvelija tuonut lahjoja sisältävän laatikon sisään, ja levitteli niitä nyt luostarin johtajan eteen, joka huudahti:
— Mistä syystä näin paljon lahjoja? Olen vakuutettu, että me taaskin olemme aiheuttaneet teille hyvin paljon vaivaa.
— Ne ovat vain vähäpätöisyyksiä, joista ei ansaitse kiittää, — sanoi sihteeri.
Munkit ja palvelijat korjasivat nyt lahjat syrjään. Senjälkeen nousi sihteeri ja lausui:
— Minä tahtoisin esittää luostarin johtajalle asian. Olen jo pitkän aikaa aikonut hankkia tänne kustannuksellani alottelijan, jota varten jo kaikki on ollut tähän saakka valmiina, mutta tätä ennen en ole onnistunut pääsemään tarkotukseni perille. Nyt tapasin sattumalta tämän sukulaiseni nimeltä Lo, joka sotilaana on alkanut elämänuransa. Mutta tultuaan tuntemaan julkisen elämän raa'at tavat heräsi hänessä halu vetäytyä siitä pois. Minä pyydän sentähden armollista johtajaa kirjottamaan hänet vähäpätöisen suojelukseni alaisena luostarin kirjoihin, jotta hän voisi ruveta munkiksi ja astua tämän pyhän temppelin palvelukseen. Kaiken edesvastuun ja kaikki kustannukset otan osalleni. Pyydän toimittamaan asian mitä pikimmin.
Kun luostarinjohtaja oli kuullut tämän pyynnön, vastasi hän:
— Minä pidän meidän talollemme kunniana vastaanottaa teidän ehdotuksenne. Se tulee käymään helposti. Mutta täällä olisi teetä! Olkaa hyvä!
Kun tee oli juotu, kutsui johtaja apulaisensa neuvottelemaan Lo Tan munkiksi rupeamisesta ja käski kyökkimestarin pitää huolta kasvisateriasta. Sen jälkeen neuvottelivat luostarin ylimmät virkamiehet salaisesti keskenään ja tulivat siihen tulokseen, ettei Lo Ta lainkaan näytä maailmaan kyllästyneeltä. Päinvastoin, hänen silmissään oli uhmaa ja ylpeyttä. Ja he sanoivat sairaanhoitajalle:
— Mene pitämään seuraa vieraille, jotta me saisimme vielä harkita asiaa.
Hoitaja nousi paikaltaan ja pyysi sihteeriä ja Lo Taa astumaan vierashuoneeseen. Mutta luostarin johtajan apulainen esitti sillä välin omasta ja toistenkin puolesta johtajalle, että tämä mies, joka nyt tahtoi ruveta munkiksi, näytti kovin väkivaltaiselta ihmiseltä. Hän oli kopea ja katsannoltaan villin näköinen, ja he neuvoivat sentähden kaikissa tapauksissa kieltämään häneltä pääsyn, jottei luostari myöhemmin joutuisi kärsimään hänen tähtensä.
— Mutta hän on meidän suojelijamme, sihteeri Tshaun sukulainen, — virkkoi johtaja, — emmekä me voi suvaita, että hänen harras aikomuksensa tulisi näin kevytmielisen arvelun tähden kumotuksi. Minä sanon teille kaikille, että voitte pelotta luopua epäilyksestänne. Mutta odottakaa hetkinen, kunnes olen vielä harkinnut asiaa.
Näin sanoen johtaja sytytti suitsutusastian, nousi mietiskelypaikalleen, nosti jalkansa ilmaan, luki rukouksen ja vaipui sitten jonkunmoiseen tiedottomuuteen, kunnes suitsuaminen oli sammunut. Senjälkeen hän tuli taas tajuihinsa ja sanoi munkeille:
— Antakaa hänen ruveta munkiksi! Tämä mies on kuin tähti taivaalla. Hänellä on rehellinen sydän, mutta vaikka hän nykyään onkin vaikeasti johdettavissa ja hänen mielenlaatunsa on itselleen epäsuotuisa, muuttuu hän vähitellen hartaaksi, ja hän on tekevä hyviä töitä. Kukaan teistä ei tule saavuttamaan hänen suuruuttaan. Muistakaa minun sanani älkääkä missään tapauksessa vastustako hänen pääsyään.
— No niin, — sanoi apulainen, — jos kerran johtajamme ottaa hänet suojelukseensa, niin emme me saata tehdä mitään muuta kuin noudattaa johtajamme mieltä. Me voisimme vain esittää vastaväitteitä, mutta koska hän ei ottaisi niitä kuuleviin korviinsa, olisi se turhaa.
Nyt kutsutti luostarin johtaja sihteerin ja muut läsnäolijat luokseen aterialle. Senjälkeen kirjotti lukkari luettelon, ja kun sihteeri Tshau oli suorittanut maksut, annettiin taloudenhoitajalle toimeksi munkkipuvun hankkiminen. Seitsemässä päivässä piti kaiken olla suoritettu. Vitkastelematta johtaja valitsi onnellisen päivän ja suotuisan hetken juhlamenoja varten.
Kun oli juhlamenojen määrä tapahtua, soitettiin kelloja ja päristeltiin rumpuja, ja koko luostarin väestö kokoontui johtajansa käskystä lakihuoneeseen. Munkit, joita oli runsaasti puolisen tuhatta ja jotka olivat puetut juhlakasukkoihinsa, asettuivat kahteen riviin totuudenistuimen eteen. Sihteeri Tshau kantoi hopeaisen lahjansa esiin, asettui istuimen eteen osottaen sille jumalallista kunnioitusta ja ilmotti pyyntönsä.
Sitten opasti eräs palvelija Lo Tan istuimen eteen. Apulainen käski tämän riisumaan päähineensä ja jakoi vihittävän tukan yhdeksään osaan, jotka oli määrä leikata. Tuossa tuokiossa ajoi hiustenleikkaaja pään putipuhtaaksi ja kävi viiksiin ja poskipartaan käsiksi. Lo Ta siihen tyytymättömänä virkkoi:
— Jättäkää toki edes vähäsen jälelle!
Töin tuskin saattoivat munkit pidättää nauruaan. Luostarinjohtaja lausui istuimeltaan:
— Olkoon suuri tai pieni, lyhyt tai pitkä, keritse kaikki, jottei kukaan saattaisi komeilla eikä kerskata.
Kun johtaja oli näin ilmaissut ajatuksensa, hän lisäsi vielä:
— Aja kaikki puhtaaksi!
Partaveitsi upposi Lo Tan partaan ja hetkessä muuttui hänen päänsä sileäksi kuin lanttu.
Sitten astui apulainen munkkikirje kädessä istuimen luo pyytäen uudelle alottelijalle munkkinimeä. Johtaja vastasi kahdella säkeellä:
"Pilven peittämä tähti on kuin jalokivi kaivannossa;
Kautta Fo'n ikuisen lain olkoon Syvähenki hänen nimensä."
Niin sai alottelija uuden nimensä, jonka luostarin kirjuri merkitsi munkkikirjeeseen jättäen tämän sitten Lo Tan omiin käsiin. Kun kaikki tämä oli tapahtunut, puettiin Lo Tan ylle hänen uusi munkkipukunsa, lukkari talutti hänet lain istuimen eteen ja luostarinjohtaja laski kätensä hänen päälaelleen antaen Lo Tan tehdä seuraavan pyhän lupauksen:
Ensiksi: Sinun täytyy olla Buddhalle kuuliainen.
Toiseksi: Sinun täytyy kunnioittaa johtajaasi ja veljiäsi.
Kolmanneksi: Sinun täytyy noudattaa veljeskunnan säädöksiä.
Nämä ovat ne kolme velvollisuutta ja sitoumusta, joiden lisäksi tuli seuraavat viisi kieltoa:
Ensiksi: Sinä et saa tappaa.
Toiseksi: Sinä et saa varastaa.
Kolmanneksi: Sinä et saa tehdä alhaisia tekoja.
Neljänneksi: Sinä et saa nauttia väkijuomia.
Viidenneksi: Sinä et saa valehdella.
Lo Talla eli — kuten hänen nimensä nyt kuului — Syvähengellä ei ollut aavistustakaan näistä käskyistä, joita hän nyt sitoutui noudattamaan, ja kun häneltä kysyttiin, voisiko hän pitää kaiken tämän pyhänä, hän vastasi hätäisesti:
— Kyllä… tietysti… minun pitää vielä tuumia…
Lo Tan vastaus huvitti munkkeja taas aika lailla.
Juhlamenojen päätyttyä kutsui sihteeri Tshau munkit luostarin ruokasaliin ja antoi heille juhlapäivällisen — tietysti kasvisaterian — ja kullekin pienen arvon mukaisen muistolahjan. Kyökkimestari kuljetti Lo Taa ympäri, jotta tämä voisi osottaa veljilleen kunnioitusta, ja vei hänet sitten makuusuojaan, jossa oli alttarin ja Buddhan kuvan edessä rivittäin mietiskelytuoleja munkkeja varten. Eräälle näistä piti Lo Tan istua.
Yö kului rauhallisesti ja seuraavana aamuna sihteeri Tshau kääntyi vielä kerta ennen lähtöään luostarinjohtajan ja veljien puoleen sanoen:
— Herra johtaja ja te veljet! Minä pyydän teitä pitämään silmällä Syvähenkeä, minun sukulaistani, joka on luonteeltaan jonkun verran uskalias ja äkkipikainen. Jos hän jossakin kohden rikkoo luostarin hyviä tapoja vastaan, tapahtukoon se sitten puheessa tai teossa, niin pyydän vielä teitä, huomioon ottaen minun mitättömän suojelijaoikeuteni, suomaan hänelle anteeksi ja olemaan häntä kohtaan niin kärsivällinen kuin suinkin.
— Herra sihteeri Tshau, — vastasi tähän luostarinjohtaja, — te voitte tämän asian tähden olla aivan rauhassa. Mitä opetukseen ja käytökseen tulee, olen minä itse opastava häntä, enkä minä epäile lainkaan, ettei hän vähitellen oppisi lukemaan pyhiä kirjoja, laulamaan hymnejä ja harrastamaan hengen viljelemistä.
— Minä toivon, — lupasi Tshau, — että minulla vastedes tulee olemaan tilaisuus palkita teidän hyväntahtoisuutenne arvokkaalla tavalla.
Sitten hän kutsui Syvähengen syrjään erään hongan alle ja varotti häntä vielä hiljaa seuraavin sanoin:
— Arvoisa veljeni, teidän ei pidä odottaa, että teitä täällä tullaan pitämään yhtä suuressa maallisessa arvossa kuin mihin olette tottuneet. Teidän pitää olla kaikissa suhteissa hyvin huolellinen ja hillitä itsenne. Etenkin, älkää olko kiivas eikä ylimielinen. Jos te tämän suhteen erehtyisitte, täytyisi minun hävetä teidän tähtenne. Säilyttäkää oma arvonne. Kyllä minä lähetän tuontuostakin miehen tuomaan teille vaatteita.
Ehkä tarkotti herra Tshau paitsi vaatteita vielä muutakin, mutta nähtävästi ei hänen sopinut ilmaista ajatuksiaan selvemmin.
— Minun vanha ystäväni, — virkkoi Lo Ta jotakuinkin harmistuneena, — jollette olisi tuhlannut tähän ainoatakaan sanaa, olisin minä kaikessa itsestäni huolta pitänyt.
Senjälkeen sanoi sihteeri Tshau hyvästi luostarinjohtajalle ja veljille ja lähti kantotuolissaan kulkemaan mäkeä alas kotiinsa. Palvelijat kantoivat hänen perässään toista tyhjää kantotuolia ja laatikoita.
Kun Syvähenki oli nähnyt kotiin palaavan ystävänsä katoavan kaukaisuuteen, hän palasi luostariin, meni suoraa päätä makuusuojaan, jota pidettiin kaikkein pyhimpänä paikkana, jossa munkit saattoivat vaipua itseään tutkiskelemaan ja jossa toimitettiin uhreja Buddhalle, heittyi vuoteelleen ja nukahti. Hänen vieressään oli kaksi munkkia vaipunut rukoukseen ja nämä koettivat herättää häntä sanoen:
— Tuo ei käy päinsä! Jos todella tahdotte ruveta munkiksi, niin miksette opettele vaipumaan mietiskelyihin?
— Kun minä tahdon nukkua, — murahti Lo Ta, niin mitä se teille kuuluu?
Mutta kun munkit olivat vaihtaneet muutaman sanan unen horroksissa makaavan Lo Tan kanssa, he näkivät turhaksi saada hänet hereille ja jättivät rauhaan. Kuitenkin he seuraavana aamuna tahtoivat mennä luostarinjohtajan luo valittamaan tälle hänen sopimatonta käytöstään, mutta apulainen esteli heitä sanoen:
— Selittihän johtaja meille, kuten muistatte, että hän tulee vielä suorittamaan suuria tekoja eikä ole yksikään meistä tuleva hänen vertaisekseen. Johtaja suojelee häntä, siitä saatte olla varmat. Paraiten teette, kun ette välitä hänestä.
Ja molemmat munkit saivat tyytyä siihen.
Kun Syvähenki huomasi, ettei kukaan enää hänen käytöstään moittinut, heittyi hän joka ilta vuoteelleen poikittain tai pitkinpäin, aivan miten sattui ja millaisella tuulella osui olemaan, ja vaipui heti sikeään uneen. Nukkuessaan hän kuorsasi kuin olisi mylly käynyt, ja kun hän herättyään nousi levolta, niin toimitti tehtävänsä sellaisella melulla, että sai kaikki huoneen asukkaat kiihdyksiin.
Makuusuojan vartiat menivät nyt johtajalle valittamaan, että Syvähenki käyttäytyy mitä sopimattomimmalla tavalla ja että mille luostarille hyvänsä olisi mitä suurimmaksi häpeäksi antaa tavoiltaan ja tottumukseltaan niin kehnon miehen asua muuriensa suojassa.