Takamaan torpparit

TAKAMAAN TORPPARIT

Kirj.

N. Niemelä

Porvoossa, Werner Söderström, 1889.

Oli ihana kesäinen päivä. Ruuhkajärven tyyntä pintaa kulki vene aimo vauhtia; koskena kohisten sulkeutui vesi sen jäljessä, asettuen taas entiseen rauhalliseen asemaansa. Tuossa kiiti vene pienen saaren ohitse, parvi sorsia ryöpähti lentoon rannan kaislikosta, suuttuneena rääkkyen, kun heidän rauhallisia pulikoimistansa niin häirittiin; pian he kuitenkin palasivat vanhoille paikoilleen; häiritsijät olivat ehtineet ohitse.

Soutajina veneessä oli kaksi puoli-ikäistä miestä. Toinen oli pitkä, vahvaraajainen; muuten sorea ja muhkea vartalo oli, ehkäpä raskaan työn vaikutuksesta, painunut hieman köyryksi; kasvot olivat ahvettuneet, mutta sittenkin oli hän kaunis, vankka mies. Voimaa, kestävyyttä todisti hänen soutamisessa, jokaisella aironvedolla hypähti vene melkein ylös vedestä. Hän istui äänetönnä, silmät luotuina veneen pohjaan; selvästi näkyi, että hän oli mietteissään.

Toinen oli lyhyenläntä, heikonnäköinen mies; kasvot, jotka olivat vielä enemmän ahvettuneet kuin kumppanin, näyttivät iloisilta ja tyytyväisiltä; hän katseli elämää sen valoisalta puolelta.

Veneen pohjalla, pienellä laudalla istui rinnakkain kaksi iloista, punaposkista lasta, vilkkaasti keskustellen keskenänsä; ijältään olivat he noin kymmenen paikoilla, mutta siksensä hyvin varttuneet.

Nämät olivat kaksi torpparia Ruuhkajärven takaa, Hamaan Mikko ja Mäen Pekka; lapset heidän ainoat lapsensa. He palasivat kirkosta, sillä nyt oli Juhannuksen päivä. Lapset olivat käyneet ensimmäisellä kirkkomatkallansa ja paljon erinomaista nähneet tällä retkellään: niin paljon ihmisiä, niin komeaa huonetta he tuskin ennen uskoivat löytyneenkään. Tosin olivat vanhempansa niistä heille joskus kertoneet, mutta nyt he olivat kaiken tuon nähneet omin silmin. Ja pappi sitten tuolla muhkeassa tönössään: hän puhui niin kauniisti Jumalasta ja Vapahtajasta. Tosin ei tämä heille outoa ollut, vanhempansa olivat heitä pienestä pitäin opettaneet Jumalaa rakastamaan; mutta pappi puhui niin mahtavasti, niin… ja Pekkakin, Miinan isä, istui siellä kirkossa niin vakavana, eikä ollenkaan puhunut.

Pekka antoi aironsa levähtää ja alkoi jutella: "Souda sinä, Mikko, vaan, niinkuin soudatkin, en minä enää jaksa, jää sinulle vielä sittenkin enemmän voimia kuin minulle huomiseksi, kun kartanoon menemme. Mutta enempi sinä tarvitsetkin voimia: sinä teet aina työtä semmoisella vauhdilla, jotta luulisi sinun itsellesi tuota kartanoa rakentavan. Mutta minun ei auta, jos tekisin päivänkään työtä sinun tavallasi, niin saisin viikon maata sängyn pohjilla; senpätähden minä vaan juttelen, lavertelen, teen työtä niin ja näin, mutta miehen päivästä se aina kuitenkin menee, vai mitä luulet, Mikko?"

"Minä luulen, että sinun työsi hyvin ansaitsee käydä täydestä!"

"Mitäs hullua tämmöinen miehen krapa… Multa katsoppas Kallea, johan se aikoo ruveta soutamaan! No soudappas nyt isän kanssa, mutta älä kastele vaatteitasi! Kas noin se vetää kuin aika mies; siitä pojasta tulee pian aika karhu!"

Kesäkuun aurinko ja raskas työ nostivat pian hikihelmet rotevan pojan poskille, mutta vähät siitä; lakkaamaan hän ei myöntynyt, ennenkuin oltiin kotorannassa.

Nyt vedettiin vene maalle, pyyhittiin hikikarpalot otsilta ja lähdettiin astumaan pientä polkua kotia kohden.

"Tänä vuonna", alkoi Pekka käveltäessä, "meidänkin kylästä ajetaan nälkä sen pituinen pitkä tie. Menköön nyt tuonne uljaisiin herraskartanoihin, niissä ei juuri muuta puhutakaan!… Mutta mitähän sanoisivat, jos saisivat tuommoisen odottamattoman vieraan?"

"Millä nyt luulet nälälle ja puutteelle semmoisen kyydin antavasi?" sanoi Mikko.

"Milläkö minä nälälle kyydin? Katsoppas vaan tuota lainehtivaa ruisvainiota, miten se kauniissa ilmassa tuoksuu ja suitsee kuin palava kytö! Totta kai siitä kerran jyvääkin hellii, vai kuinka? Ja nuo lehtevät suvilaihon omat sitten! Ei semmoisia nähdä joka vuosi, vai kuinka luulet?"

"Kyllähän sitä toivoa on", vastasi Mikko, "mutta olemmehan tottuneet näkemään, että toiveet voivat pettää. Yksi yö voi muuttaa kaikki."

"Hiiteen kaikki hallayöt, pysykööt nyt yhden vuoden poissakin! Mutta olisit kuullut, mitä Suonpään Vilppu sanoi, kun kysyin: tuleekos nyt halloja? Olisit nähnyt, miten hänen kasvonsa kävivät ilkkuvaisiksi, kun hän sanoi: etkö sitten tuon vertaa tiedä? — En minä tiedä, vastasin minä! — Hallaa ei tule ennen Mikkoa; vielä olis aikaa, vaikka ohria kylvää, niin hän sanoi. — Semmoinen minusta oli kelpo miehen puhetta, ja senpätähden olenkin nyt niin varma, että meillä tulevana vuonna on kaikkea muuta kuin köyhyyttä."

Näin kulkivat he läpi vihertävän niitun, jossa kasvoi pitkää, uhkeaa heinää; joku tulen korventama kanto, joku risuläjä pilkistä sieltä täältä heinän seasta, osoittain, että niittu oli äsken raivattua. Sieltä saapuivat ruispellolle, jossa hiljainen tuuli liikutteli kukkivia kasveja. Lapset juoksivat sinne tänne, hakien yhä kauniimpia kukkia, ja pian oli niitä heillä koottuna melkoiset kimput. Miehet kulkivat hiljakseen, äänetöinnä katsellen kaunista viljapeltoaan, jonka suurella vaivalla olivat raivanneet epätasaiseen, kylmään maahan. Hauskahan oli heidän tuota katsella, mutta samassa ei voinut olla mieleen tunkeumatta ajatus: kaikki tämä voi vielä mennä pois käsistämme. Tuota ajatusta ei voinut itsestään kokonaan poistaa ilomielinen Pekkakaan, liian usein olivat he saaneet tuntea luonnon kovuutta.

Näin saapuivat he Mikon torpalle, joka oli rakennettu metsäisen vuoren ja järvenrannan väliseen alankomaahan; siitäpä nimikin Alamaa.

Maa oli luonnon puolesta epätasaista, toisin paikoin kivistä mäkeä, toisin paikoin vetelää noromaata, niinkuin tuommoiset järvien lähellä olevat kallioiset maat ainakin. Paikoittain oli täytynyt kaivaa suuria, sylen syvyisiä ojia, ennenkuin voi maata saada jotenkin kuivaksi; siellä täällä ojien vierissä näkyi suuria, tulen korventamia tervasjuurikoita, todisteena, etteivät nuot pellontilkut suinkaan olleet vaivatta syntyneet.

Vaan palatkaamme tuttaviemme luo! Mikko jo avaa pihaveräjää, kehoittani
Pekkaakin poikkeamaan hetkiseksi levähtämään.

"En minä sentään vielä ole niin tyyni väsynyt, ett'en jaksaisi tuota sataa askelta käydä", vastaa Pekka, "mutta eihän tuosta sen vuoksi mitään erinomaista kiirettäkään ole, eivät lapset kotona itke eikä taida akkakaan vielä pahoin ikävöidä."

Pihassa kasvaa kaksi suurta riippakoivua. Ne ovat jäännöksiä metsästä, joka tällä paikalla ennen niin mahtavana seisoi. Vienosti suhisee hiljainen kesätuuli koivuin lehtevissä oksissa. Tavan mukaan on nyt Juhannuksena pystytetty pihaan nuoria koivunvesoja, joten koko pieni piha on yhtenä lehtimajana.

Ison koivun alla istui kaksi naisia keskustellen. Heti pihaan tultuaan juoksivat lapset suoraan heidän syliinsä, ja olipa heillä kertomista! Toinen naisista oli pitkä, hoikkavartaloinen, vaaleaverinen; nuoruuden sulous oli jo hänen kasvoistaan lakastunut, mutta se tyyneys, joka näkyi niiden joka piirteestä, todisti sisällistä rauhaa ja antoi niille niin kauniin miellyttävän muodon. Hänen sinisistä silmistään näkyi viehkeä lempeys ja luottamus Jumalaan; siitä koko hänen olentonsa sai iloisen vakavuuden. Lempeästi katseli hän polvellaan istuvaa nuorta poikaansa, joka lapsellisella tavallaan kertoili, mitä erinomaista oli nähnyt ja kuullut tällä merkillisellä retkellä.

Toinen oli tuommoinen tavallinen, lyhyenläntä, vahvantykevä nainen. Häneen ei aika ollut tehnyt suurta vaikutusta; nuoruuden lystimäiset hymyt eivät vielä olleet kokonaan hänen kasvoiltansa kadonneet. Hän näytti olevan ikäänkuin luotu kestämään raskasta työtä, ja työn jälkiä näkyikin hänen ahvettuneissa, tukevissa käsissään. Hän ei ollut kaunis, niinkuin kumppaninsa, mutta kuitenkin näki mielellään noita leikillisiä, hymyileviä kasvoja, jotka suuttuneenakin hymyilivät.

"Kas, täälläpä meidän akkakin on, kelpo akka, kun on tullut tänne jo minua vastaan", laverteli Pekka pihaan päästyään.

"Sinuako vastaan? Kyllä, kun mokomaa miestä! Mutta mitäs uutisia kirkkoon kuuluu?"

"Yhtä ja toista, kaikellaista", vastaili Pekka. "Sanottiin vanhan Jumalan vielä elävän; ukot puhuivat sonnan vedosta, kertauskynnöstä ja muista arvollisista asioista: akat, sen mitä minä kuulin, arvostelivat ihmisten käyt…"

"Piisaa! lopeta nyt jo hullut laverruksesi", keskeytti häntä vaimonsa.

"Mitäs kyselit, totta kai kerroin, mitä näin ja kuulin; mutta kyseleppäs Miinalta, kyllä se tietää paremmin!"

Hetkisen keskusteltua läksi Pekka vaimoineen ja tyttärineen kotiansa, joka oli noin sadan askeleen päässä Mikon asunnolta ylempänä mäellä; Mikko perheineen kävi huoneesen puoliselle. Tupaa ei koristanut mitkään komeat huonekalut: pari seinäkaappia, arkku, sänky ja pöytä sekä muutamia tuoleja, siinä kaikki. Mutta sittenkin näytti se kylläkin sievältä: lattia oli pesty valkeaksi ja siihen tiputettu tuoreita kuusen havuja, jotka huoneesen levittivät miellyttävän lemun; seinät olivat koristetut haavan ja pihlajan oksilla, akkunoille oli kukkia aseteltu vesipulloihin.

Luettuaan rukouksen kävivät kirkonkävijät halvalle, mutta hyvin laitetulle päivälliselle; tyytyväisyys loisti kaikkien kasvoista.

"Laitappas nyt, Maija, oikein kelpo päivällinen minulle ja tyttärelle", haasteli Pekka. "Me kyllä tarvitsemme, kun olemme pitkän matkan kulkeneet."

"No, vartoo nyt nälkäinen, jos jotakin löytäisin", vastasi Maija ja toimi nopeasti askareissaan.

Pekka oli tyytyväinen, nauroi ja laski leikkiä. Hän ei ikänä toivoisikaan itselleen parempaa kotia eikä parempaa vaimoa, sen on hän monesti vakuuttanut.

Jo lähestyi ilta kertomastamme Juhannuksen päivästä.

Pekka ja Mikko palasivat järveltä kalanpyydyksiään katsomasta. Mukana olivat Kaarlo ja Miinakin, he kävivät miesten edellä käsikädessä ja kauniit kukkakiehkurat koristivat heidän viattomia otsiansa. Niin, tässä oli kaksi ihmiskasvia, kaksi erämaan vienoa kukkaa. Niihin ei koskaan vielä ollut päässyt myrkylliset tuulet puhaltamaan, niiltä he olivat suojattuna. Tällaisia olennolla saat melkein turhaan hakea kylän suuresta lapsilaumasta, ainahan heissä näkyy riehuvan mailman huonoja vaikutuksia.

Iltasella istuu Mikko vaimonsa Kertun kanssa huoneensa edustalla, Kalle loikoilee pihassa koivun juurella, katsellen vanhempiaan. Pekan iloinen vihellys kuuluu peltotieltä, kun hän tyttönsä kanssa kävelee kotiaan kohden, laskeva aurinko kuvastaa viimeisillä säteillään puitten latvoja, käen ihana kukunta ja rastaan moniääninen viserrys kuuluu metsästä, luonnossa on suloinen rauha ja hiljaisuus.

Tarttuen vaimonsa käteen, sanoi Mikko hiljaa kuiskaten:

"Kerttu, oletko nyt onnellinen?"

Kerttu nojasi päätään vanhan miehensä jaloa rintaa vastaan, sanoen: "kun sinä olet minulla, olen onnellinen, vaikka ei minulla olisikaan mitänä muuta!"

Käki metsässä kukkui entistäkin kauneemmin. "Onnellinen!" kuului sen yksiääninen laulu. Ja rastas läheisen aidan seipäässä lauloi: "Onnellinen!"

* * * * *

Ennenkuin rupeemme pitemmältä kertomaan näiden metsätorpparien elämänvaiheita, on meidän luotava lyhyt silmäys heidän entisiin elämänvaiheisiinsa.

Nuoruutensa ajan olivat Mikko ja Pekka palvelleet isonlaisessa herraskartanossa, siinä samassa kartanossa, jonka maalla heidän torppansa nyt olivat. Ollessaan kartanossa renkipoikana, sai Mikko nuoruudessaan lukea vähän kirjallisuutta, johon hänellä oli taipumus. Ahkera työmies kun oli, sekä sen lisäksi vakava ja järkevä, saavutti hän pian luottamusta, ja muutaman vuoden palveltuaan sai hän voudin viran. Näin oli hänellä hyvä asema, hyvä palkka ja häntä kohdeltiin vakavan, rehellisen luonteensa vuoksi kunnioituksella.

Pekka palveli tallirenkinä, ahkera hän oli ja tarkka toimissaan, mutta muuten aika hulivili; leikit, laulut ja tanssit, nepäs hänen oikeita mielitemppujaan. Koko elämäkin näytti hänestä olevan vaan pelkkää tanssia ja laulua.

Vaikka Mikko ja Pekka olivat näin eriluontoiset, olivat he kuitenkin mitä paraimmassa ystävyydessä, joka tuli kai siitä, että kumpikin tunsi toverinsa rehelliseksi ja luotettavaksi.

Vaikka Mikolla kartanossa oli verrattain hyvät päivät, ei hän kuitenkaan ollut täydesti tyytyväinen: hän halusi omaa vaikutusalaa, omaa kotia, jossa voisi vapaasti elää ja toimia oman mielensä mukaan. Hän oli mieltynyt kartanon vanhan muonamiehen tyttäreen, kauniisen, lempeään Kerttuun, joka useasti kävi kartanossa työssä.

Pian tuli heille selväksi, että rakastivat toisiansa, ja samassa tuli myöskin oman kodin tarve tuntuvammaksi, muuttuipa se kohta vakavaksi päätökseksikin. Mikko meni nyt kartanon herralta pyytämään jotakin metsänkulmaa, jonne voisi perustaa itsellensä asunnon.

Tuotakos herra kummastelemaan: mikä hätä Mikolla nyt muka täällä oli, kun teki mieli metsiin korpeen, karhuin sekaan?

Vaan Mikko selitti asiansa niin järjellisesti ja perinjuurin, että herrakin lopulla myöntyi ja kysyi, minne Mikko aikoisi asuntonsa perustaa?

"Jos saan olla määrääjänä", sanoi Mikko, "valitsen minä Ruuhkajärven takamaan!"

"Mitäs hulluja?" sanoi herra. "Onhan toki maata likempänäkin!"

"On, mutta jos saan valita, niin valitsen sen."

Päätettiin sitten asia niin, että Mikko perustaisi Ruuhkajärven takamaalle torpan ja saisi siellä vapaasti isännöidä; viiden vuoden päästä piti hänen tehdä kartanoon työtä kaksi päivää viikossa.

Iloisena meni Mikko tuota asiaa kertomaan ystävällensä Pekallekin, joka ei näistä tuumista ennen mitään tiennyt; vaan Pekkapa ei nyt tapansa mukaan nauranut eikä leikkiä laskenut, virkkoi vaan hiljakseen: "Niin sinä sait paikan, mutta minnekkä minä joutunen?" Pekka kertoili, että hänelläkin oli morsian ja hänkin tarvitsisi kodin, missä eleleisi. "Ja kun vielä sinustakin täytyy erota", sanoi Pekka, "ei minulla ole yhtään uskollista ystävää!"

"Jos niin on", sanoi Mikko, "niin onhan siellä tilaa meille molemmillekin. Jos haluttaa, niin käydään yhdessä kartanon herran puheille!"

Hetkisen kuluttua palasivat he, ja Pekka hyppeli ilosta — "nyt hänestäkin jo pian tulee isäntä, ja oivallinen!" niin Pekka tuumi. Muutaman vuoden kuluttua piti Ruuhkajärven takana oleman kaksi kartanoa, joissa sopi elää ja herrastella kelpo tavalla! Mikko selitteli, ett'ei tämä askel suinkaan ollut mikään keveä, vaan että he näin tavoin olivat antauneet hyvinkin kovaan taisteluun. Mutta Pekka ei sitä ollut ymmärtävittään, rakenteli vaan omia loistavia tuulentupiaan; hänestä kävi kaikki niin ihan itsestään.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin Mikko ja Pekka avioliittoon; Mikko muonamiehen tyttären Kertun ja Pekka kartanon karjapiian Maijan kanssa, ja kun keväällä lumet alkoivat sulaa, viettivät he häitänsä.

Kymmenisen vuotta takaperin siitä ajasta, josta kertomuksemme alkoi, kajahteli ensi kerran uutisasukkaan kirves Ruuhkajärven takamailla, joka silloin oli vahvaa metsää, jossa metsän elävät viihtyivät.

Mikko oli tavallista vakaammalla mielellä, mutta entistä raskaammin putoili hänen kirveensä ja metsä kaikuili tuimista iskuista. Hänellä oli nyt työpaikka ja tarkoitusperä, jota kohden tuli pyrkiä täysin voimin; hän näki edessään monta vastusta, joita oli vaikea voittaa, mutta vastuksien takana haamoitti itsenäisen miehen vapaa asema ja hyvä toimeentulo. Ja rymisten kaatui naavapartainen kuusi ja soleva honka sammaleiseen maahan ja oudoksuen tuota pakeni metsän peto ikuisilta asuinsijoiltaan, ihmetellen uusia tulokkaita, jotka toimivat niin kopeasti ja lupaa kysymättä.

Pekka oli iloinen ja laski leikkiä, kaikki kävi hänestä niin ihmeen hyvästi ja keveästi; hän huusi ja lauloi, kolisteli kirveellään hongan kylkeen, jutellen: "Nyt saat sinäkin, vanhus vähän kallistaa päätäsi; siinä olet jo varmaankin Aatamin ajoista asti seisonut; sepäs on oikia jättiläinen! Kuules, Mikko! tästä saamme vähällä vaivaa hyviä sahtitynnyreitä, pohjat päihin vaan, niin on tynnyri valmis, tämä näet on sisästä onttoa hotteloa!"

Ajan kuluessa ilmestyi peltotilkkukin pienelle avonaiselle paikalle; risuläjäin ja tervaskantoin palaneille sijoille kylvettiin nauriin siemeniä. Sekös Pekasta hauskaa: täällä ei pellosta suuria vaivaa: valkea kantoon vaan ja taas oli valmisna oivallinen pelto. Yönsä lepäsivät he havumajassa, jota Pekka nimitteli milloin hoviksi, milloin karhun pesäksi.

Syksypuoleen nousi kallioiselle aholle rakennus ja toinenkin; vähitellen ilmaantui savupiippu katolle ja Syyskuun aurinko loisti ikkunaruutuja vastaan. Silloinkos Pekka oli iloinen kuin uutisrakennuksen savutornista ensi kerran savu tuprusi taivasta kohden: nythän hänellä oli talo, johon saattoi noutaa vaimonsa ja sitten asuskella kuin herrat vaan.

Syyskuun lopulla uutisasukkaat vasta varsinaisesti kaluineen kampsuineen muuttivat Ruuhkajärven taa, ja se päivä oli heille oikea juhlapäivä. Ensi talven saattoivat he huoletta elää vanhoista säästöistään, vieläpä hankkia lehmänkin hätävaraksi kyhättyihin navettoihin.

Toipa Pekka hevosenkin Hämeenlinnan markkinoilta. Se oli tosin niin huonossa kunnossa, että tuskin jaksoi kävellä, mutta Pekka vaan nauroi ja ihmetteli, kun sai hevosen niin halvalla. Ja kun vaimonsa kysyi, mihinkä oli tamman liha joutunut, vakuutti Pekka kyllä lihaa hankkivansa, hän, vanha tallirenki. Kyllähän oli tamma nyt vähän laiha mutta luut oli vielä hyvät ja kaikki oikealla paikallaan, vaikka jäsenet olivat huonossa rasvassa eivätkä sen tähden voineet liikkua oikein sukkelaan. Näin tuumaili Pekka, vaan toisin kävi; sillä eräänä aamuna, hänen mennessään tammaansa ruokkimaan, makasi se hengetöinnä. Pekka nyt Mikolle valittamaan, että tarvitsis ajoon lähteä, mutta ei saa hevoistansa ylös. "Sitten se lienee kuollut", sanoi Mikko. "Ei maar', ei suinkaan se kuollut ole, mitä vielä!" jutteli Pekka.

Yhdessä lähtivät he katsomaan, mikä nyt oli tamman vikana, ja Pekka kirkaisi korvaan, tömisti jaloillaan, mutta ei se mitään auttanut. "Ei sen lurjuksen kanssa mikään auta", sanoi Pekka, "pitää mennä hakemaan Ojanteen Jussia maalaamaan se toisen väriseksi ja viedä metsän petojen uhriksi koko klona."

Talvikauden valmistelivat torpparit kaikenlaisia kaluja, ja koska taas kevät tuli ja jäät sulivat, alkoi ankara maan myllääminen; silloin taas sai moni juurakko siirtyä sijoiltaan ja joutua tulen uhriksi.

Suven kululla lisääntyi molempain torppain perhe kolmilukuiseksi, Mikon pojalla ja Pekan tyttärellä. Lapset olivat terveet ja täyteläiset, ja vanhemmat iloitsivat heistä, vaikka tunsivatkin nyt itsellään olevan uusia velvollisuuksia.

Ja oli uutisasukkailla vähän viljaa uusissa kytömaissaan ja syksyn tultua korjasivat he pienistä tilkuistaan verrattain runsaan sadon. Kaikki näytti heille hyvin käyvän.

Nyt kylvivät he ruistakin jo jommoisenkin joukon ja kevääksi oli suvilaiho-maata kunnossa.

Tuli taasen kesä, uutisasukkaitten vähäiset viljat menestyivät erinomaisen hyvin. Ilolla katselivat he peltojaan ja työtä tehtiin enenevällä innolla.

Rupesi silloin, eräänä heinäkuun päivänä, kylmä tuuli puhaltamaan pohjasesta, taivas selkeni ja kävi vaalean väriseksi. Levottomaksi kävi uudisasukkaan sydän: mitäs jos nyt halla hävittäisi kaikki? Pokka kävi iltapäivällä Mikon luo: "Näyttää vähän siltä, kuin tulisi halla", sanoi hän.

Mikko yskähti tukehuttavasti. "Se näyttää melkein varmalta", sanoi hän.

"Luuletko", kysäsi Pekka "meidän maiden olevan hallan arkoja."

"Melkeinpä kyllä, sillä tässä on veteliä noroja" vastasi Mikko.

Torpissa ei yöllä nukuttu, rauhatonna kävelivät miehet ulos ja sisälle, he virittelivät suuria valkeita lähelle sarkojaan; mutta suoraan nousi savu taivasta kohden, ei pienintäkään tuulen henkäystä tuntunut ilmassa. Joskus heräsi Pekassa entinen leikillisyytensä; hän otti suuren seipään olallensa ja kävi pellon pientareelle seisomaan, sillä muka ajaakseen hallan pois. Mutta hallapa olikin jo tullut hiljaa, näkymättömänä, ankarana. Pekka heitti seipäänsä pois ja kouri jäätyneitä tähkiä, joista hieno jäähilse hellisi.

Auringon jo korkealta paistaessa rupesi jää tähistä sulamaan ja muuttui vesipisaroiksi, jotka välkkyen loistivat kirkkaassa valossa; ne olivat ikäänkuin kyyneleitä, jotka itkivät uutisasukkaitten huonoa palkkiota. Kastehelmien kansa putosi tähistä elinmehu maahan ja auringon ylettyä korkeimmilleen töröttivät tähät, tyhjinä, jyvättöminä, vaaleina, suoraan taivasta kohden.

Halla oli vähin muuallakin tehnyt tuhojaan, mutta ei niin suuria kuin Ruuhkajärven takana, sillä märät norot nostivat hallan kahta ankarammaksi. Uutisasukkailla oli pula edessä, sillä edellisinä vuosina olivat he kuluttaneet vanhat säästönsä, ja nyt, kun toivoivat viljaa omistavansa, se toivo petti; rukiit olivat aivan jyvättömät ja suvilaihon oraat tyyni turmeltuneet.

Vähän apealla mielellä ryhtyivät miehet taas työhönsä. Mikko rupesi kaivamaan suuria ojia saadakseen maata kuivaksi, Pekka sitä vastoin hakkaamaan metsää pois ja uutta peltoa raivaamaan, sillä, sanoi hän: "ojista ei minun ole hyötyä, koska peltoni on mäkirinteessä, taitaa olla paras, jos laitan vanhatkin tukkoon!"

Kovat ajat alkoivat nyt uutisasukkaille; piti laittaa ruokaa ja siementä huonona aikana, ja sen ohessa miten mahdollista raivata peltoa ja niittua kylmään, kovaan maahan, jos koskaan mieli toimeen tulla. Sen lisäksi raatelivat pedot pientä karjaa, eikä kannattanut pitää paimenta kaitsemassa.

Toisenakin vuonna tuli viljakato, ei ainoastaan näille uutistorppareille, vaan yleisesti koko maahan. Silloin nousi viljan hinta kalliiksi ja työpalkat alenivat; usein ei ollutkaan mitään työn ansiota saatavissa. Silloin ponnistivat miehet parhaita voimiansa, ansaitakseen jotakin; mutta raskas työ ja huono ravinto koskivat kovasti Pekan muutenkin heikkoon ruumiisen, niin että hän vaipui tautivuoteelle.

Tähän asti oli Pekka tehnyt työtä voimalla, jota ei olisi uskonut löytyvän tuossa heikossa ruumiissa, mutta häntä elähytti oma leikkisä, surematon luonteensa, sillä vaikka heidän leipänsä oli tuskin puoliksi viljasta, söi Pekka aina hyvällä ruokahalulla ja laskien leikkiä.

"Ei niin kauan hätää, kuin kuorta puussa piisaa", oli Pekalla tapana sanoa. Multa nyt makasi hän taudin omana, tuskin voiden kättänsä liikuttaa. Kova koetus oli käsissä.

Mutta vielä käveli Mikko terveenä ja voimakkaana, vaikka vähän kalpein kasvoin. Ei mikään näyttänyt voivan koskea hänen väkevään ruumiisensa ja lujaan mieleensä, ei hänen huulillaan koskaan kuulunut yhtään valituksen sanaa, hänen mielensä terästyi elämän vaivoissa.

Nyt oli Mikolla kahdenkertaiset huolet; hänen ystävänsä makasi sairaana, tälle piti hänen hankkia jotakin parempaa ravintoa, mikäli tämä sitä kulutti; pitipä hän huolta vielä Pekan vaimostakin ja pienestä Miinasta, sillä vaimoihminen näillä syrjäisillä seuduilla ei voinut mitään hankkia, varsinkaan kuin oli sairas mies hoidettavana. Rakkauden voima piti Mikkoa pystyssä, rakkaus omaisiinsa ja ystäviinsä. Hän tiesi olevansa näille ihmisille kaikki kaikessa, ja kuin hän myöhään yöllä palasi vaivaloisilta retkiltään, oli aina häntä vastassa, häntä palvelemassa kaunis hymyilevä olento, joka näytti olevan niin iloinen ja tyytyväinen. Ja hyvin oli aina laitettu hänen halpa karu illallisensa ja hän nautti sen hyvällä ruokahalulla.

Talvi oli kylinä ja lunta paljo, työn ansiota ei mistään saatavissa. Mikolla oli kesällä luistamiansa parkkia, ne päätti hän nyt viedä kaupunkiin, toivoen niistä saavansa jotakin. Kylästä vuokrasi hän hevosen ja ajoi kaupunkiin, mutta semmoinen tavara ei silloin juuri paljon mitään maksanut. Kun hevosen vuokra oli pois luettu ja hän vielä hankki rohtoja sairaalle ystävällensä, ei paljon jäänyt jauhoin ostoon.

Jätettyään hevosen kylään ja maksettuaan vuokran, lähti hän kotia päin astumaan, vähäinen jauhopussi selässä. Hiljainen huokaus kuului hänen rinnastaan. Kuu kumoitti talvisella taivaalla, tähdet tuikkivat ja lumi kiilsi tuhansista kirkkaista hilseistä. Pakkanen yltyi ja lumi narisi astuessa, pohjasen palo soihtuili keskitaivaalle.

Tuolloin tällöin kuului suden kammottava ulvonta, mutta Mikko ei tuota peljännyt. Hän oli teroittanut seipään kävelykepikseen; sillä ja vankoilla käsivarsillaan tiesi hän torjuvansa pedot päältään. Kotia omaistensa luokse paloi hänen mielensä. Hän tiesi siellä löytyvän kipua ja köyhyyttä, vaikka tosin ei hänelläkään ollut suuria tuomisia; mutta siellä löytyi sentään niin paljo lempeä ja lämpöä, niin paljo hyvää ja rakasta.

Jo pian ehti Mikko köyhiin kotinsa lämpöiseen suojaan, siellä kohtasi hän rakkaan vaimonsa ahkerassa työssä ja pienen poikansa terveenä ja iloisena. Se häntä vähiin suretti, ett'ei hänellä ollut tuomisiksi sen enempää; mutta nähdessään, miten iloinen ja tyytyväinen vaimonsa oli, haihtui surut kokonaan.

Heti läksi Mikko Pekan asunnolle. Surullinen näkö kohtasi häntä siellä: Pekka oli hänen poissa ollessaan tullut yhä huonommaksi ja makasi melkein tunnotonna, ja vaimo istui vuoteen vieressä täynnä tuskaa ja toivottomuutta; ilo ja leikillisyys oli Pekan hauskasta kodista kadonnut ja sijaan astunut synkkä murhe.

Ystävällisesti ojensi Mikko heille pakkasessa kylmettyneen kätensä. Sairas koetti sitä tavoitella: "ei minulla enää taidakkaan olla monta päivää elettävänä; mitenkä sitten vaimoni ja lapseni käynee?" sanoi hän.

"Älkäämme toivottomuuteen vaipuko!" sanoi Mikko. "Kaupungeissa käydessäni kävin erään hyväksi tunnetun lääkärin luona; hänelle kun juttelin tautisi laadun, antoi hän minulle lääkkeitä ja sanoi: 'mies ehkä paranee, jahka vaan käytetään nämät lääkkeet neuvoni mukaan!'"

"Tässä on myös vähän parempaa ravintoa sairaalle", sanoi Mikko ojentain Maijalle pienen mytyn. "Käyttäkää sitä säästävästi, sillä enpä nyt tiedä, mistä toista saada."

Mikon lähdettyä puhkesi Maija itkemään; häntä kovin liikutti tuollainen ansaitsematon ystävyys, eikä hän nyt osannut muuta kuin rukoilla Jumalaa palkitsemaan Mikolle vaivojaan.

Jättäen naapurinsa hyvään toivoon, lähti Mikko kotiansa.

Kun hän ehti porstuaan, kuului sisältä pojan ääni sanovan: "Eipä isä tuonutkaan makeeta kakkoo."

"Ei ollut tehtynä", kuului toinen ääni.

"Miks'ei isä tuo hyvää leipää, en minä saa tätä syödyksi", kuului taas lapsen itkevä soperrus.

"Isä ei saa", kuului silloin toinenkin itkevä ääni.

Mikon käsi jähmettyi oven ripaan. Ensi kerran kävi hänen mielensä synkäksi, toivottomaksi: hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut hankkia edes kunnollista leipää rakkaille omaisillensa, tämä koski kovasti hänen lempeään, vaikka lujaan mieleensä.

Hän avasi oven ja istui tuskan valtaamana rahille lakan viereen. Kaikki toivo oli häneltä kadonnut, ajatuksensa seisahtunut. Hän näki edessään vaan kurjuutta ja kyyneleitä, eikä tuon kurjuuden takaa haamoittanut yhtäkään valon pilkkua.

Kiireesti pyyhki Kerttu kyyneleet silmistänsä, mutta kovinpa hän hämmästyi nähdessään miehensä epätoivoisin katsein tuijottavan laattiaan. Köyhyyttä, huonoa ravintoa ja raskasta työtä voi Mikko kyllä kestää; mutta kuullessaan itkevän sen, jota enin maailmassa rakasti, ja luullessaan häntä onnettomaksi, tunsi hän sydämmensä murtuvan.

Mutta löytyi yksi olento, joka voi Mikkoa epätoivossaan lohduttaa: rakastavan naisen lumoovalla voimalla tarttui Kerttu miehensä vapiseviin käsiin, puhuen lempeällä äänellä:

"Ah, Mikko, sinä et saa suruun vaipua, olethan meille kaikki kaikessa, vielä taistelkaamme, vielä toivokaamme, kenties saamme vielä parempia päiviä."

Vähitellen palasi Mikon kasvoille entinen vakavuus, hän silmäili taas rohkeasti ympärillensä. "Kerttuseni", hän sanoi "minä kuulin sinun itkevän, luulin sinua kokonaan onnettomaksi, ja se oli viedä järkeni."

"Onneton en ole niin kauvan, kuin sinä olet minulla", sanoi Kerttu, "mutta sitä itkin, kun sinulla on niin paljo huolta, ett'ei yön lepoa!"

Kahden on raskaampikin taakka keveä kantaa, toisin sitä vastoin käy siinä, missä toinen yhä lisää painoa kuormaan, siinä on vahvimmankin sortuminen.

Mikko oli saanut entisen rohkeutensa; hän lepäsi yönsä rauhallisna. Aamulla varhain oli hän taas liikkeellä, otti pyssyn olallensa, sukset seinältä jalkainsa alle ja läksi metsälle hiihtämään.

Metso istui kuusen oksalla aamuisen kuun valossa rauhallisna, pelotonna. Ympärillä vallitsi tyyni talven kolkkous. Ainoastaan pakkasen vaikutuksesta tuontuostakin syntyvä räiske puitten oksissa häiritsi kuoleman kaltaista hiljaisuutta. Se oli niin tavallista, siihen oli metso tottunut. Mutta mikä lienee tuo kummallinen, suhiseva ääni? Metso kurottaa kaulaansa ja ääntää "ko, ko, koko!" Outo ääni lakkaa kuulumasta, multa metso on rauhaton ja katselee ympärillensä. Viimein keksii hän läheisen puun juurella jotakin outoa mustaa, hän levittää siipensä lentoon. Samassa kuuluu kimeä paukaus, ja metsän poika makaa kuolleena maassa. Tyytyväisenä pistää metsämies saaliinsa laukkuun ja rientää edelleen.

Näin osoitteli Mikko metsän läpi kohti kartanoa, metsästys onnistui tänä aamuna harvinaisen hyvin. Linnut, jotka koko syystalven olivat kadoksissa, näyttivät palanneen takaisin. Mikko tiesi herra patruunalta saavansa linnuistaan hyvät hinnat; senpä tähden liukuivatkin sukset niin liukkaasti, sentähden silmät olivat niin tarkat ja käsi vakava.

Kartanossa kertoili Mikko heidän tukalista oloistaan ja Pekan sairaudesta. Siitä alkaen sai hän aina apua työtä vastaan ja muutenkin. Uusi kevät toi mukanaan parempia päiviä.

Lääkäri ei Mikolle ollut turhia jutellut, kun arveli Pekan paranevan, sillä ruvettuaan lääkkeitä käyttämään, rupesi hän vähitellen paranemaankin. Kevätpuolla oli Pekka jo niin voimistunut, että voi jättää sängyn; hän oli nyt aivan terve, mutta vielä kovin voimaton. Mikolla ja Maijalla oli täysi työ pitäessään häntä alallaan, kunnes ehtisi voimistua; hän tahtoi uhallakin työhön ryhtyä.

"Onpa sitä jo kylläkin tullut maattua", tuumaili Pekka, "jos ei tuolla makaamisella jaksa, niin sitten ei jaksa ollenkaan!" Kerran hän, vaimonsa kielloista huolimatta, sieppasi kirveen olallensa ja lähti metsälle. Hän oli nyt jo mielestään kyllin voimakas ja terve, mutta tuokion matkan päässä loppuivatkin hänen voimansa niin, ett'ei hän voinutkaan palata kotia.

Kosk'ei miestä kuulunut, tuli Maija pian levottomaksi ja läksi käymään hänen jälkiänsä myöten metsään. Vähän matkaa käytyään näkikin hän Pekan istumassa kuusen juurella, allensa oli hän karsinut vähäisen havuja; siinä istui mies levollisena, veitsellään närhien jotakin lusikan tapaista.

Hieno hymy ilmestyi Pekan kuulille nähtyään vaimonsa; "mitä muorilla nyt metsään on asiaa?" sanoi hän.

"Ei mitään liikoja", vastasi Maija, aikoen kääntyä takaisin.

Pekka silloin huutamaan: "äläs jätä, autas minuakin täältä pois, näethän, että on minulla raskas työ tämän lusikan kanssa, olen niin kovin väsynyt!"

"Mitäs tänne tulit, kun kielsin", torui Maija, "ole täällä nyt susien syöttönä!"

"Äläs nyt sentään niin kova ole, ettäs minun tänne susille jätät; mistäs sitten luulet miehen saavas," jutteli Pekka.

Taluttaen miestään kädestä käveli Maija, ehtimiseen toruen: "kyllä ne nyt hukkaan meni koko paranemisen toiveet; kyllä siitä taas saat maata vuoteen omana!"

"Olehan nyt", vastaa Pekka, "kun kerran kotia pääsen, kyllä siellä pysynkin!"

Suven tullen tointui Pekka entiselleen ja ryhtyi taas töihin ja toimiin.

Kovimmat ajat olivat nyt ohitse. Tosin kävi halla edeskinpäin vieraana, mutta usiasti jätti hän torppareille jotakin korjattavaa; kovina aikoina olivat he oppineet säästäväisiksi, ja niin tulivat he hyvin toimeen.

Kertomuksemme aikoina ovat he jo päässeet jommoiseenkin varallisuuteen: ankaralla työnteolla ovat he saaneet kokoon niin paljon, että ovat hankkineet hevosen, jolla voivat maansa muokata ja muut tarpeelliset ajotyöt toimittaa. Hevonen on oikeastaan Mikon, vaikka sitä molemmat yhtäläisesti käyttävät; tamma on nyt toisellaisessa kunnossa kuin Pekan ennen aikoin.

Rauhallinen mieli ja tyytyväisyys vähään ovat ne ominaisuudet, jotka torppareilla on perintönä kuluneista kovista ajoista. He ovat oppineet luottamaan Jumalaan ja omain kättensä voimaan, ja se luja ystävyys, joka vallitsee heidän välillään, on vahvistunut niinä aikoina, jolloin elämän raskaat huolet liittivät heidän tavallista lujemmin toisiinsa.

* * * * *

Siirrymme tämän poikkeuksen jälkeen taas kertomukseemme.

Aamulla varhain Juhannuksen jälkeisenä päivänä, olivat miehet jalkeilla; yksissä lähtivät he kartanoon työhön. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun he lykkäsivät veneen vesille; aikaisin piti uutis-asukkaan olla liikkeellä, jos mieli ehtiä oikeaan aikaan kartanoon. Auringon ensi säteet tervehtivät takamaan miehiä heidän järvellä soutaissaan; he paljastivat päänsä ja pian kaikui vahvat aamuvirren säveleet Ruuhkajärven tyyneellä pinnalla.

"Muistui taas mieleeni", sanoi sen jälkeen Pekka, "minne lienee joutunut tuo kartanon nuori herra! Sepäs oli hauska poika, se! Monesti hän minulle sanoi: älkääpäs nyt, Pekka, noin huoliko työtä hosua; istutaan tähän ja jutellaan vähän, tehkööt isot miehet työtä!" Niin se poika sanoi, ja sitten iltasella oli hänellä aina meille antamista. "Pekka tarvitsee, hän puhui enemmän kuin muut."

"Ja Mikko tarvitsee, hän teki työtä enemmän kuin muut! Nyt on hän ollut kaksi vuotta poissa; sanotaan hänen käyvän koulua, mutta mitä varten? Olisipa hän jo herra muutenkin?"

"Ainahan niiden herrain pitää koulua käydä", sanoi Mikko, "multa nytpä lieneekin Alpert herra kotona, nyt on kesälupa. Mennä vuonna oleskeli hän kesän jossakin enonsa luona, mutta eilen puhui Vuorelan Matti, että hän nyt on kotona."

"Souda sitten veikkonen", sanoi Pekka iloissaan, "minä niin mielelläni tahtoisin nähdä sitä hauskaa poikaa, millaiseksi lie muuttunut, mahtaneeko jo olla ylpeä niinkuin muutkin herrat?"

"Mielelläni minäkin häntä näkisin", sanoi Mikko; "viime suvena kun hänen pikimmältään näin, antoi hän minulle tuon hauskan kirjan, 'Kultalan kylän', jonka Kalle nyt ulkoa osaa, ja kun hän näki, että mieleni oli hyvä, kysyi hän: 'pidättekö kirjallisuudesta?' Kun minä sanoin pitäväni kirjoista ja sanoin, että poikanikin on halukas lukemaan, lupasi hän toisella kertaa tuoda enemmän."

"Ja varmaankin hän tuo", tokaisi Pekka, ja rupesi rallittamaan jonkummoista tahtia, käyttäen airojaan sen mukaan. Tässä tohussaan hän joskus ryöpäytti vettä Mikon silmille, ja kun tämä häntä siitä muistutti, nauroi hän vaan. "Ei tee haittaa, vaikka hiukan virutankin poskias. Tosin et enää ole nuori mies, mutta täytyyhän kuitenkin näyttää vähän pulskilta, ettei luultaisi metsän poikain nälkää näkevän!"

Samassa tölmäsi vene rantaan ja miehet läksivät astumaan.

Toisen päivän illalla istuivat Kerttu ja Maija Mikon torpalla, pihassa koivun alla. He olivat toimittaneet päivän askareet ja istuivat nyt vartoen miehiä kotia tulemaan.

Jopa kuuluikin Pekan iloinen vihellys peltotieltä ja kohta astuivat miehet pihaan.

"Vielähän täälläkin eletään", sanoi Pekka, "ja vielä näin myöhään valveella. Ja sinäkin, pikku Miinaseni", sanoi hän tytölle, joka kiipesi hänen kaulaansa; "eikö sinun jo, lapseni, unikaan ole?"

"Tässä on sinulle, Kalle, jotakin, jota voitte yhdessä Miinan kanssa käyttää", sanoi Mikko, vetäen povestaan vähäisen mytyn.

"Kirjoja, äiti, kirjoja", huudahti Kalle, hypäten kohoksi ilosta, "mistä olet, isä, saanut kirjoja?"

"Kartanon nuori herra nämät antoi, toivoen, että sinusta tulisi kunnon mies, ja lupasi itsekin tulla sinua katsomaan tänä kesänä", sanoi Mikko.

Kalle tahtoi kohta ruveta lukemaan kirjojaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen täytyisi maata, eipä hänen ollut unikaan! Mutta levolle hänen täytyi kumminkin ruveta, vaan sittenkin näki hän unta uusista kauniista kirjoista, hän puhui unissaan ja oli levoton.

Ennen auringon nousua oli Kalle valveilla lukemassa. Ei hän muistanut suurusta eikä huomannut ajan kulua, yhäti hän vaan luki. Nuoressa pojassa oli aikaisin herännyt opin halu, se oli hänen luonteensa; paha vaan, että oli syntynyt asemaan, joka ei oikeastaan hänelle sopinut.

Pekka ei voinut kylliksi ylistellä tuota kartanon nuorta herraa; sehän nyt vasta oli ystävällinen mies! "Heti aamulla tuli hän pellolle", kertoili Pekka, "ystävällisesti puristi hän työmiesten savisia käsiä; huomasipa hän viimein minunkin vähä-arvoisen ja niin hän puristi kättäni, että olin nurin kaatua. 'Mitenkäs nyt metsän pojat jaksavat?' hän kysyi, ja minä vastasin: 'hyvin! siellä saadaan nyt jo viljaakin, ettei tarvitse muuta kuin syödä vaan.' Mikon kanssa juttelivat he kauan, ja kun Mikko ilmoitti ilonsa siitä, että herrasmieskin pitää köyhää torpparia ihmisenä ja kansalaisena, erosi hän meistä nähtävästi liikutettuna. Hän lupasi joskus tulla katsomaan meidän asunnoltamme, saa nähdä tuleeko?"

Näin puhui Pekka myöhään yöhön, siksi kuin uni viimeinkin lopetti keskustelun.

Eräänä kauniina Elokuun päivänä soutelee kolme miestä ja vähäinen poika isonlaisella veneellä Ruuhkajärven pintaa. Veneessä on raippoja, nuoria ja koukkuja, näyttävät olevan kalastamassa, ongella. Tässä on vanhat tuttavamme Mikko ja Pekka, sekä Kalle poika; yksi nähtävästi on herrasmies, nuoruuden kukoistuksessa. Hän on kohtalaisen pitkä, vaaleanverevä, kaunis nuorukainen, katsanto vilkas ja tulinen, mutta samalla iloinen ja lempeä. Hyvin hän näyttää viihtyvän tässä seurassa; hän nauraa ja juttelee miesten kanssa, ja opettaa värsyjä Kalle pojalle.

"Tuhat tulimmainen! eipä minun onkeeni tule mitään", sanoo herra toisinaan, ja nykäisee maltittomasti onkeansa.

"Ei, ei sillä tavalla", sanoo Pekka, "onkija ei saa olla maltiton, antakaas korjaan vähän syöttiä! no, eiköhän nyt tule?"

Tulipa jo herrankin onkeen kelpo kala, mutta tottumaton kun hän oli, ja maltiton, lentikin kala yli veneen.

"Oh! ei niin rajusti," sanoi Pekka, "mutta näin", lisää hän ja samassa lompsahti kala veneesen.

Pekka oli nyt oikein omassa elementissään; onkiminen oli hänen oikiata mielityötään, vaikka hän harvoin joutui sitä tekemään. Nyt oli kartanon nuori herra tullut veneitten kanssa kalastelemaan, käskenyt hänen ja Mikon kanssaan ja sanonut sillä tulevan tämänviikkoiset veropäivät tehdyksi. Kas, sepä vasta hauskaa, saada istua päiväkauden ongella ja kuitenkin tuli päivätyö tehtyä!

"Jos vielä tässä tällä tavoin nostelemme kaloja jonkun aikaa, niin pian rupee käymään kuin kaimamiehen Kristuksen aikaan; mutta näkyyhän tuolla Suonpään Wilppukin ruuhinensa, kyllä se auttaa", jutteli Pekka.

"Mikä Suonpään Wilppu", kysyi Alpert herra. "Olen ennenkin kuullut kerrottavan jostakin Wilpusta."

"Se Suonpään vaari, meidän aikakautemme suurin profeetta, se, joka ennen nuorempana, kun häntä lukemaan tahdottiin, tuumi: 'järjellisen ihmisen ei tarvitse tehdä tuommoisia herrojen temppuja, paljon parempi on mennä järvelle ja vetää muutama ahven syödäkseen!'"

"Eikö siis mies ole koskaan lukenut?" kysyi Alpert herra.

"Eipä sanottavasti. Nuoruutensa aikana ei hän millään ehdolla ottanut kirjaa käteensä; 'ei vaikka joka perjantai aidanseipääsen hirtettäisiin', sanoi hän. Mutta tutustuipa hän aikaa voittain erään vanhan piian kanssa ja silloin rupesi hänen mielensä tekemään naimiseen, mutta eipä se ollut mahdollista, piti ensin olla ripillä käypä mies. Silloin tapahtui kummia: Wilppu rupesi käymään lukukoulua morsiamensa luona ja niin pitkälle kävi, että pääsi ripille ja sai vaimon. Mutta pian kuoli vaimo ja Wilppu heitti lukemiset, lukukinkerit ja ripillä käymiset sikseen, ja sitten tuli hänestä profeetta."

"Olisipa hauska nähdä tuota omituista miestä," sanoi Alpert.

"Kyllä kai," sanoi Pekka, "mutta ei se ole niin vallan helppoa, sillä teidän laatuisia miehiä hän ei kärsi; kuitenkin jos teillä on tupakkaa, niin taitaa tuo olla mahdollista!"

"Olisihan mulla sikaria, jos se auttaisi?"

Sillä välin oli synkkiä pilviä kokoontunut taivaalle, ilma kävi tukahuttavan kuumaksi, hyönteiset surisivat ja salama leikitteli pilven partaalla.

"Ukkosenilma lähenee", sanoi Mikko, "koettakaamme päästä aikanaan suojaan!"

"Ja niinkö jää meidän tuttavuutemme Wilpun kanssa?" sanoi Alpert.
"Koettakaamme saada ukkoa mukaan!"

"Sehän olisikin paras!" He käänsivät veneensä kotirantaan päin ja soutivat kiirettä vauhtia; ilma kävi hämäräksi ja ukkonen jyrisi pilvissä.

Alpertherra kertoili Kallelle maista, kansoista ja kaupungeista ja Kalle kuulteli tuskin hengittäin; hän piti herraa jonakin korkeampana olentona ja jokainen sana painui hänen muistiinsa niinkuin lukittu.

Ukko Wilppu istui ruuhessaan synkän näköisenä ja mutisi: "tuhannen pirua! olis tässä ollut jommoinenkin kalan saalis, mutta siihen hän nyt taas tuli kolistelemaan." Samassa kiiti vene lähelle ja laineet häiläyttivät ukon ruuhta. "Riivatun mustatakit", ärjäsi hän, "kaadattehan ruuhenikin tuolla mokomalla laivallanne, olisihan teillä ollut vettä soutaa edempääkin!"

"Mutta asia onkin semmoinen", alkoi Pekka, "että aikomuksemme oli teitä pyytää kanssamme juttelemaan, ja tupakoimaan, koska nyt on tulossa raju ilmakin!"

"Raju-ilmako? tuskinpa", mumisi Wilppu, "no eihän tuo olisi niinkään hullua, tunti sinne tai tänne!"

"Tulkaa mukaan kaikin mokomin," huusi Mikko veneen kulkiessa rantaa kohden.

"Tulenko mukaan, kyllä kai, eihän tuon ole niin kiirettä", mumisi
Wilppu. "Tupakoimaan, sanoi Pekka; niin kyllä, eihän olisi hullumpaa.
Mistä lienevät veneesensä saaneet tuommoisen herra rentun? Kyllä
miesparat on huonoilla teillä!"

Rantaan kun ehtivät, tuntui jo muutamia voimakkaita tuulen puuskia, kuului kovia jyräyksiä, tipahteli yksinäisiä vesipisaroitakin. Mikko katsoi järvelle: "totta tosiaan, Wilppu kääntää ruuhtaan tänne käsin!"

"Mutta miten hänen käy?" sanoi Alpertti, "voihan myrsky viedä miehen ruuhineen päivineen!"

"Ei hätää", sanoi Pekka, "kyllä Wilppu ruuhensa ohjaa, vaikka koskesta alas."

Matkalla jutteli Alpertti Kallelle ukkosesta ja ukontulista, ja Kalle kuulteli, niin ett'ei tällä kertaa muistanut ensinkään pelätä ukkosen jyrinää. Kun ehdittiin Mikon asunnolle, puhkesi raju-ilma täyteen vauhtiinsa: tuuli lennätteli kuivaa multaa ja lastuja ympäri peltoa, ankarat jyräykset tärisyttivät maata ja sormenpään kokoisia vesipisaroita alkoi tippua. Pian oli ilma yhtenä vesivirtana, hetkessä syntyi pihalle isoja vesilammikoita ja pieniä puroja, jotka kuljettivat myötäänsä kaikenlaisia rikkoja. Silloin näkyi pihassa läpi vesitulvan mies vakavana käyskelevän huonetta kohden.

"Herran tähden", huudahti Kerttu, "kuka tuolla ulkona kävelee tuollaisessa ilmassa?"

"Wilppuhan se on", sanoi Pekka, "mitähän nyt ukko sanonee tuosta liotuksesta?"

Samassa astui ovesta sisälle kummallisen näköinen olento: Pitkät vanuneet hiukset, jotka tuskin kymmeneen vuoteen olivat saksia tai kampaa nähneet, riippuivat pitkinä suortuvina niskassa ja jokaisesta suortuvasta juoksi vähäinen vesivirta. Pitkä, likainen mekko kahisi ja rapisi kuin tuohi, ryppyiset kasvot olivat vääntyneet entistäkin ankarampaan muotoon. Hän seisoi oven suussa, pitkä vartalo köyristyneenä, puristellen sanaa sanomatta vettä pois ryysyistänsä.

"Mitäs Wilppu siellä niin oven suussa seisoo?", sanoi Mikko, "tulkaa tänne peränpuoleen istumaan! Onhan siellä oikein ankara Jumalan ilma!"

"Mitä! Jumalan ilmako?", sanoi ukko suuttuneena ylellisestä kastumisesta. "Siellähän on oikein peijakkaan ilma, järvellä se jo minun saavutti ja heitteli ruuhtani niinkuin lastua, en parhaallakaan soutamisella tahtonut päästä rantaan! Suutuinpa tuosta viimein, lakkasin soutamasta ja tuumasin: vieköön nyt koko purtilon järven pohjaan! Kun sitten hiukan manasin, hellitti ilma siksi, että pääsin maalle. Ilmassa on häijyt henget valloillaan, ne siellä jyskii, hakkaa ja kolistelee, että huono ihminen henkeänsä pelkää!"

"Puhuttehan nyt vähän jumalattomasti, Wilppu", muistutti Kerttu.

"Minäkö jumalattomasti? Olenhan minä jo siksi mies, etten rupea tässä ristissä käsin siunailemaan! Mutta uskottekos", jatkoi Wilppu ja oikasi vartalonsa suoraksi, "uskottekos, että minä, vaikka vaan tämmöinen äijä, voin lakkauttaa tuon riivatun jytinän ja jyskeen!"

"Kyllähän tuo on uskottavaa," sanoi Pekka, "mutta huolisimmeko tuosta! Olemmehan täällä sateen suojassa, annetaan pitää peliänsä niin kauan kuin tahtoo!"

Mikko sillä välin haki tupakat ja tarjosi Wilpulle. Nyt rupesi ukko koperoimaan housunsa taskuja ja löysi siellä mustan, varrettoman nysän; sitte haki hän tulukset ja monen vaikean kokeen perästä sai hän viimein palavan taulapalan piippunsa päälle. Vähitellen rupesi ankaruus katoamaan ukon kasvoista, hän istui tyytyväisenä, poltellen nysäänsä, ja unhottain raju-ilmat ja muut vastukset.

Ukkosen vähän lakattua, laittoi Kerttu puolisen, pulskimman, mitä tässä torpassa ennen oli nautittu, ja miehet istuivat syömään. Kutsuttiinpa nyt Wilppuakin, mutta siinäpä oli työ, ennenkuin hän saatiin tulemaan. "Hän ei muka ollut mikään nälkäinen, eikä hän tarvinnut täällä syödä." Mutta Mikko selitti, että muuten vaan heidän mieliksi, ja haki kaapista pullon, joka siellä oli monta vuotta seisonut, mutta joka sentään sisälti niin kirkasta ainetta. Hän kehoitti Wilppua siitä ensin ottamaan kaulan kasteeksi ja sitte haukkaamaan palaa päälle. Ja nyt loppui ukon vastustusvoima; hän kulautti pullosta kelpo lailla ja sitten näytti, ettei hän ruokapöydän ääressä ollut mikään poika.

Pekka kiitteli Wilpun ennustustaitoa: "nythän oli jo rukiit leikattu ja pian suvilaihotkin valmistuivat, eikä hallaa vielä ollut!" — Ja Wilppu vakuutti tuhannen hiiden nimeen, ett'ei hallaa tule ennen Mikon päivää!

Ukko oli hyvillään, näin ystävällisiä kohtelua oli hänelle tuskin koskaan osoitettu. Hän oli köyhä, hänen leipänsä oli melkein pelkkää vehkaa ja petäjäistä, mutta mitään pahempaa oi hänelle voinut sanoa kuin köyhä; siitä hän suuttui silmittömästi, ja sanoja sai varoa, ettei joutunut hänen karhunkäpälöihinsä.

Miesten aterioidessa astui sisälle Pekan vaimo, nähtävästi pahalla tuulella. "Sitä miestä," sanoi hän, "ei tule kotia, olemme peljänneet itsemme hulluksi, tuota ankaraa ilmaa!"

"Mitäs huolitte peljätä," sanoi Pekka.

"Mitäs huolitte!" tiuskaisi Maiju ja pyörähti ovelle; siinä hän kääntyi ja kysyi nauraen, "tulikos paljonkin kaloja tänäpänä?"

"Ei kaloja paljon, mutta sen runsaammin krapuja!" ilvehti Pekka.

Maiju ei tuosta enää pahastunut. Käsi oven rivassa jutteli hän vasta asiansa ja pyysi kalastajia kaiken mokomin heille illalliselle, ja pian hän taas mennä hyppeli pitkin märkää polkua.

Päivällisen jälkeen paistoi päivä taas kirkkaasti ja kalastajat olivat valmiit järvelle lähtemään. Kuiva maa ahmasi halukkaasti pienet vesilätäköt, ilma tuntui raittiilta ja virkistävältä, syöpäläisetkin olivat kadonneet. Wilppu seurasi kalastajia ja oli oikein hyvillään tuosta ystävällisestä kohtelusta, jota täällä oli saanut nauttia.

Toisen päivän iltapuolella hankki Alpertti pois lähtöä Ruuhkajärven takamailta. Hän sanoi, että nämät päivät oli olleet hauskimpia hänen elämässään.

Torpparit palasivat taas raskaisin töihinsä, jatkamaan taisteluansa kovaa luontoa vastaan. Nyt oli tämä taistelu kuitenkin jo voiton taistelua ja palkinto saatavissa. — Alpertti palasi taas kartanoon, elämään, seurustelemaan hienommissa piireissä; mutta yhäti muistuivat hänelle mieleen köyhät torpparit Ruuhkajärven takana, nuot lempeät, ystävälliset ihmiset, jotka taistellessaan nurjaa, kovaa luontoa vastaan, kuitenkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ja joissa kaiken yksinkertaisuuden keskellä oli niin paljo rehellisyyttä ja hyviä avuja. Mutta ennen kaikkia muisti hän nuorta Kallea, jolla oli niin hyvä ymmärrys ja ääretön tiedonhalu, ja hän päätti hoitaa tuota lahjakasta poikaa, lähettämällä hänelle kirjallisuutta minkä voi.

Suuremman vaikutuksen teki Alpertin kalastusretki Kalle poikaan, se herätti hänessä tunteita, jotka sitten vaikuttivat koko hänen tulevaiseen elämäänsä.

* * * * *

Ummelleen kuusi vuotta on kulunut ajasta, jolloin kertomuksemme alkaa. Nyt on juhannuksen päivä, niinkuin silloinkin; luonto on nytkin viehättävän kaunis ja vene kiitää nytkin pitkin Ruuhkajärven pintaa. Veneessä soutajat ovat muuttuneet: Kalle, joka silloin tuskin jaksoi airoa häilyttää, soutaa nyt vankasti, voimakkaasti. Hän on oikein jättiläinen ikäisekseen, pitkä, solakka, likimain kolme kyynärää. Koko hänen olennossaan ja kaikissa liikkeissä näkyy vakavuus, jommoista harvoin tavataan sillä ijällä; ja kuitenkin todistaa hänen katseensa ja kasvonsa juonteet, että tulinen sydän asuu tuon vakavan ulkokuoren alla. Joskus luo Kalle lempeän silmäyksen vastapäätä istuvaan tyttöön, joka häntä muistuttelee kaikenmoisilla pilapuheilla. Tyttö on suloinen hempukka, vaikka ei mikään erinomainen kaunotar; lyhyenläntä, suora ja notkea kuin nuori vesa; kasvot täyteläiset, terveyttä osoittavat; iloiset sinisilmät säihkyvät; vilkkaasti siirtyy katse esineestä toiseen.

"Annappas, Kalle, minulle kirjasi, sinä sen kastelet pilalle, soutaissasi tuolla tavoin", sanoo tyttö hymyssä huulin.

"Etpäs ottanut rannalla, kun olisin antanut!"

"Mitäs tuosta, olin silloin vähän suutuksissa, kun en saanutkaan kirjaa; mutta kun nyt oikein ajattelun asiaa, niin huomaan, ett'en minä sitä ansaitsekaan! Ihme kun pääsin yhdellä vuodella, minä kun olen niin vähän lukenut; mutta ompa äiti minua niin paljon lukemisesta torunut, että jo paljaastaan silläkin oppi jotain."

"Hulluja puhut, pääsithän kiitoksella ja olitkin parhaimpia lukijoita!"

"Kissa kiitoksella elää! mutta eipä sekään ansiosta tullut! Vaan annathan kirjasi minulle, että taidat vapaammin soutaa. Niin ne nyt taas loppui, nuot hauskat päivät, jolloin saimme olla pitäjällä ihmisten seurassa ja nähdä vähän muutakin, kuin vaan kiviä ja kantoja, metsätölliläisen ainaisia ja ainoita tuttavia!"

"Minä en välitä pitäjästä enkä näkemisistä", sanoi Kalle innostuneena, "minulla ei ole mitään rakkaampaa kuin kotiseutuni metsät ja sen armaat asukkaat; siellä tahtoisin ikäni elää ja työskennellä vanhempaini ja naapurieni seurassa ja sitte iltasella istua jonkun tuttavan kiven luona, lukien kirjaa ja kuunnella lintuin laulun, lehdon huminaa ja puron lirinää. Siinä on minulle kylliksi!"

"Mikä hulluus! istua yökaudet metsässä kirjain kanssa, olisipa sekin huvia! Minä tahtoisin olla kylissä ja kartanoissa, lauleskella tyttöin kanssa ja tanssia iltasilla! Se olisi jotakin toista!"

Kallen posket hehkuivat, rinta aaltoili rajusti, hän puhui melkein värähtelevällä äänellä: "Kylissä ja kartanoissa! minä en tuota tahdo! Ja kuitenkin tunkeutuu joskus rinnastani ääni: pois avaraan maailmaan! toimimaan, työskentelemään kansasi eduksi! En tiedä mitä tekisin, mitä toimittaisin? mutta rakkauteni kotiseutuuni ja vanhempiini sitoo minua. En voi täältä lähteä; enkä sitä tahdokkaan!"

Tänäpänä ovat ystävämme ensi kerran nauttineet Herran pyhää ehtoollista. Kallis, muistorikas on heille tämä päivä. Tänäpänä ovat he eronneet ystävistä, jotka suven kululla ovat tulleet heille rakkaiksi, mutta joita tästälähin harvoin kohtaavat. Kirja, joka nyt on Miinan polvella, on lahja Kallelle, hyvästä taidosta ja hiljaisesta käytöksestä.

Ja tuskinpa lieneekään kukaan ollut niin halukas kuuntelemaan vanhan kirkkoherran neuvoja ja opetuksia kuin Kalle; sillä kaikki, mikä oli opettavaista, miellytti häntä. Alpert herran toimesta oli Kallella kirjoja jommoinenkin joukko; niitä hän luki yhä uudestaan, siksi kuin osasi ne melkein ulkoa, ja tämä lukeminen kehitti hänen hyviä luonnonlahjojaan ja herätti mietteitä hänen tunnokkaassa mielessään.

Toisia luonnetta oli Miina, hänkin teräväpäinen, mutta vallaton letukka; aina oli hänellä joku sukkeluus mielessä ja opetuksesta hän piti vähän väliä. Rippikoulua piti hän huviretkenä; siellä kului häneltä päivä hupaisesti nuorten kumppanien seurassa. Hyvä lukija hän oli, mutta se oli melkein yksinomaan vanhempain ansio; hän luki pakosta eikä omasta halusta. Hänen luonteessaan oli joku määrä kevytmielisyyttä, jota ei kasvatuksellakaan osattu poistaa; hän oli hyväsydämminen ja hellä, mutta samassa leikillinen ja vallaton.

Tällaisiksi olivat ystävämme varttuneet; nuorena olivat heidän ruumiinsa ja henkensä voimat kehittyneet, että nyt olivat täydessä nuoruuden kukoistuksessa.

Takamaan torpparit olivat tänäpänä päättäneet pitää pienet pidot omassa piirissään, muistoksi lapsillensa tästä heille merkillisestä päivästä. Edellisenä iltana oli Mikon asunnolle laitettu suuri, kukilla ja tuoreilla ruohoilla koristettu lehtimaja, sinne oli tuotu pöytä ja pöydälle laitettu herkkuja, jommoisia torpissa ei ollut ennen nähty. Nyt oli uusi, kirkas kahvipannukin ensi kerran saanut kylkeänsä lämmittää Ruuhkajärven takana.

Majan penkeillä istuivat molempain torppain asukkaat, vartoen nuoria kirkkomatkalta tulevaksi. Varsin vähän ovat tuttavamme muuttuneet kuuden vuoden kululla, ainoastaan Kerttu näyttää entistä vaaleammalla.

"Iloistapa ja hauskaa on meillä!" sanoi Pekka, "täällähän elämme kuin ruhtinaat hovissaan ja pidämme pitoja kuin parhaat pohatat! No, ei moittia sovi, vasta nämät nyt ovat ensimmäiset pitomme, eikä nytkään ole koossa suuri väen paljous! Mutta kukas olisi vuosia kymmenen takaperin uskonut, että täällä joskus näinkään elettäisiin?"

"Herra on siunannut työmme", vastasi Mikko.

"Niinpä niin, kyllä se niin on. Mutta totta se, vaikka minulle tarjottaisiin talo töllipahastani, niin tuskinpa vaihtaisin!"

"Oma käsiala on rakasta", sanoi Mikko.

"Niinpä se on", jatkoi Pekka, "ja mikäs meidän eläissä? Ei mistään puutetta, eikä kenenkään käskettävänä; kukas olisi tallirenki nahjun luullut pääsevän tuommoiseen asemaan!"

"Vaan", lisäsi hän, "tuskin se olisikaan ollut mahdollista; mutta oli minulla ystävä, joka neuvoi ja auttoi minua! Ilman ystävätäni ei olisi minulla torppaa, eikä sen tuonusta, vaan kenties olisin aikaa maannut maan mullassa!"

Pekan näin jutellessa astuivat Kalle ja Miina lehtimajaan, Kalle edellä, kirja kainalossa, ja Miina perässä, iloisesti hyppien. Nähtyään, miten täällä oli laitettu, jäivät nuoret sanattomina seisomaan.

"Tulkaa tänne lapset", sanoi Mikko, "olemme tahtoneet teitä ilahuttaa, laittamalla yhtä ja toista, tänä teille niin merkillisenä päivänä. Pysykää rehellisinä kaikissa elämän kohdissa, turvatkaa Jumalaan, kovimpanakin surun hetkenä, niin ette ikänä häpeään joudu! Tämän olen oppinut elämiini koulussa!"

Kalle laski pöydälle lahjaksi saadun raamattunsa ja sitten rupesivat he tyytyväisinä ja iloisina nauttimaan juhla-ateriaansa. Päivällisen pääteltyä avasi Kalle uuden raamattunsa ja luki siitä monioita lukuja. Sitten otti Mikko virsikirjan, ja nyt kaikui kuusi-ääninen veisuu, raikkaassa kesä-ilmassa. Näin vietettiin Ruuhkajärven takana Juhannuksen iltapuolta.

Ilta läheni, veisuu taukosi ja naapurit erosivat iltatoimituksillensa. Varjot pitenivät, auringon valo oli kadottanut kuumuutensa, suloinen lemu kukkivasta ruisvainiosta täytti ympäristön ilman.

Kalle otti kirjan käteensä ja meni lempipaikalleen järven rannalle; siellä vietti hän monta hetkeä lukien ja mietiskellen. Ihastellen loi nuorukainen katseensa yli järven peilikirkkaan pinnan, jossa kalat hyppelivät ja mulauttelivat vettä pieniin laineisin.

Suloinen kukkien tuoksu täytti ilman, linnut lauloivat iltalaulujaan; tuonnempana kuului kotia kulkevan karjan kelloin kalkkina ja Miinan miellyttävä laulu. Nuorukainen unhotti kirjansa, hän katseli luonnon ihanuutta, ja jota kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmin hän innostui, innostus puhkesi sanoiksi, sanat lauluksi, joka raikkaasti kaikui illan tyyneessä ja jota kaiku kertoili monet kerrat.

On maani Suomi suloisin,
Sen kansa mulle rakkakin;
Oi ihanainen isänmaa,
Sä saatat mielen innostaa,
Armahin synnyinmaa!
Sieill’ järvet tyynen sineät
Ja metsät jylhät, pimeät;
Sen laaksot, niityt koreat,
Ketoimme kukat soreat —
Ja sulo tuoksut sen!
Oi jalo kansa Suomen maan
Kun poikasesi…

"Aih! mikä se oli?" — pienoinen käsi laskeutui laulajan olkapäälle ja hellä ääni sanoi: "jopa löysin sinun, ilman lauluttasi olisin tuskin sinua löytänytkään täältä rämeen sisältä."

"Miks'et antanut minun olla rauhassa, Miina?" sanoi nuorukainen.

"Ei, nyt en sinua jätä rauhaan; sinun täytyy nyt jättää uneilemisesi ja tehdä minulle seuraa! Huomenna on sunnuntai ja Taavetin päivä! Äitisi kehoitti minua viemään nimipäivä-koristetta Mäkirannan Taavetille, sille isolle juopolle, ja käski etsiä sinua kumppanikseni. Olisinpa mielelläni lähtenyt sille huviretkelle, mutta…

"Tulenhan minä mielelläni", kiiruhti Kalle sanomaan, "käykäämme heti toimeen!"

"Meidän täytyy palata takaisin", sanoi Miina, "Valmistamaan koristusta äitisi kanssa."

Kalle toi metsästä vihannan pihlajan vesan, johon naiset sitoivat kukkaseppeleitä; keskelle koristetta asetettiin suuri kukka ja sen ympärille paperiin piirusti Kalle suurilla kirjaimilla sanat: "Taavetti Mäkirannalle. Onnea nimipäivällesi! Synti väijyy ovesi edessä, vaan älä anna sille ylitsesi valtaa, vaan hallitse sinä häntä!"

Koristus oli valmis. Kalle ja Miina lähtivät sitä viemään; kantaen koristetta lauleli Miina:

"Käki, Suomen lempilintu kuusessa se kukkuu;
Kultastani vartoellen, etten saata nukkuu."

"Hih! nopeampaan, Kalle, että ehdimme ennen kuin Taavetti ylös nousee!"

"Ei siitä pelkoa, minä pelkään, ett'ei vaan olisi jossakin kapakassa!"

"Mitähän äitisi siinä tarkoitti, kun pani meidät viemään koristusta tuommoiselle juopolle?" kysyi Miina hetken päästä.

"Äiti toivoo vaikuttavansa jotakin hyvää Taavetissa, joka on tunteellinen mies!"

"Tunteellinen? ja ajaa vaimonsa ja lapsensa metsään susien seuraan, karhun syötiksi, semmoinen mies! Vaan mitäpä minä ymmärrän!" ja käydessä järven rannalla lauloi tyttö:

"Istun järven rannalla ja ajatukset juoksi,
Yli soitten, kukkuloitten oman kullan luoksi.
Järven sinipinnassa kun taivas siinä siinti;
Kaunis on mun kultani, on muita kaunihimpi!"

"Mistä olet oppinut tuommoisia lauluja?" sanoi Kalle.

"Kyllä niitä maailmassa paljonkin oppii! Näitä opin rippikoulua käydessäni, Toivolan tytöiltä!"

"Semmoistako sinä opit rippikoulua köydessäsi?"

"Semmoista ja vielä paljon muuta lisäksi! Mutta heitä jo tuo tuumaileva muoto! Eihän sinua enää ollenkaan näe iloisella mielellä; aina olet vaan tuommoinen vakava tervaskanto. Ei puhetta, ei laulua sinulta kuule, muuta kuin jonkun itkuntapaisen veisuun. Nuo riivatut kirjat, joita Alpert herra sinulle lähettelee, ovat sinun tuommoiseksi saaneet!"

Kallen posket hehkuivat! "Olet ehkä oikeassa", sanoi hän, "kun sanot kirjain minun tehneen tällaiseksi. Jos en olisi ikänä kirjaa käteeni ottanut, olisin kai nyt toisenlainen: iloinen, kevytmielinen. Nyt olen lukenut yhtä ja toista, kirjani olen lukenut repaleiksi — yhtä kaikki — minä en voi toisia hankkia! Tahtoisin oppia paljon! turha tuuma, minä en voi! Älä kuitenkaan puhu niin halveksivasti kir..

"No äläs nyt sillä tavoin souda!" keskeytti Miina, "Sillä tavalla emme ikänä pääse Taavetin töllille!"

Kalle oli innostuksissaan soutanut veneen ihan väärään suuntaan. Vasta
Miinan siitä huomautettua havaitsi hän erehdyksensä.

Tuttavamme ehtivät pian sille rannalle, missä Taavetin tölli oli; se oli yksinäinen pirtti-tönö mäen syrjässä. Päretikuilla ja tuohiliuskoiila tukitut akkunat, katon tasalle hajonnut savupiippu, ja tuulen rikki repimä pääty eivät suinkaan osoittaneet asukkaitten toimeliaisuutta ja hyvää toimeentuloa. Olipa vielä alempana pieni navetta ja Kuvuista huonosti kyhätty keittiö. Lähellä oli muutamia pellon tilkkuja, joissa kasvoi harvaa, kitukasvuista, ohdakkeiden yllättämää viljaa. Ainoastaan näköala oli kaunis, varsinkin näin kesä-aikana. Alempana lepäsi tyynessä kauneudessaan ihana Ruuhkajärvi monine vihantine saarinensa; etempänä näkyi lehteviä kukkuloita ja tummia havumetsiä, niin kauas kuin silmä kantoi. Näytti siltä kuin olisi tämä ihmispesä rakennettu tähän irvikuvaksi kauniisen luontoon.

Taavetti oli ennen ollut kunnon renki, uljas ja kaunis mies; suurimmaksi osaksi palveli hän samassa kartanossa kuin tuttavamme Mikko ja Pekkakin; samasta kartanosta sai hänkin torpan maat kartanon puoleiselta Ruuhkajärven rannalla. Ensinnä alkoi hän miehen lailla työskennellä uudella asunnollansa. Hänellä oli vähäinen summa vaimonsa perintörahoja, joilla saattoi elää ja työskennellä vapaasti; ja ihmeteltävällä tavalla edistyi torpan työt.

Taavetilla oli sentään yksi paha tapa, hän tahtoi aina toisinaan vähän ryypiskellä, ja päihtyneenä oli hän hurjapäinen. Tämä sattui kumminkin harvoin, eikä tehnyt suurta haittaa torpan edistymiselle. "Taavetti on miesten parhaita, kyllä hän pian tekee itsellensä aika kartanon", sanottiin kylässä.

Sattui silloin tulemaan hyinen halla, joka yhtenä yönä turmeli koko viljavan laihon, jättäen jälkeensä lakastuneet oljet. Hiljaa, sanaa virkkamatta katseli Taavetti aamulla viljasarkojaan; surullisena seisoi vaimo vieressä, huokaillen.

Silloin joutui Taavetti ankaraan raivoon, kirosi Jumalaa ja ihmisiä, kiristellen hampaitaan vihasta. Vaimo jätti kauhistuen miehensä kiroomaan ja meni huoneesen. Mutta kylää kohden kulki Taavetti, ja pian nähtiin hänen synkeä muotonsa kapakan akkunassa.

Askel oli astuttu, pitkä, kauhea askel, pois oikealta tieltä, hän ei ollut kylläksi vahva kantamaan murheen raskasta taakkaa; viimein haki hän lohdutusta väärältä taholta. Rukouksilla ja kyynelillä koitti vaimo saada miestänsä kapakasta, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Taavetti ei sieltä lähtenyt, ennen kuin oli viimeisen penninsä kuluttanut; silloin palasi hän kyllä kotia, mutta ei ihmisenä, vaan raivoisana hulluna, niin että vaimo-paran täytyi metsän turviin paeta.

Kurjuuden päivät alkoivat nyt Mäkirannassa. Taavetti tosin teki useasti hyviä päätöksiä; mutta kaikki nämät rikkoi hän ja kaikki hänen ansionsa kulki kapakan kautta ulos maailmaan. Kärsivä vaimo koetti ensi aikoina ahkeralla työllä ansaita jotakin, mutta kun mies rupesi kuluttamaan hänenkin vähiä ansioitansa, raukesivat hänen voimansa kokonaan, ja hän vaipui tylsään saamattomuuteen.

Kurjuutta, sanoilla selittämätöntä, tuotti tällainen elämä torppaan. Kylästä lakkasi kuulumasta lause: "Taavetti on miesten parhaita"; oli jo kylliksi saatu tuntea Taavetin huonoja puolia.

Tällaiselle miehelle nyt vietiin nimipäivä-koristusta kauniina kesäyönä.

"Jää sinä tähän kiven luokse koristuksinesi!" sanoi Kalle Miinalle, astuessaan järven rantaa. "Minä käyn tuonne likemmäksi kuuntelemaan, nukutaanko torpassa, sillä saattaahan Taavetti olla juovuksissa ja pelätä koko tuumaamme!"

Kalle lähti kävelemään pirttiä kohden, mutta kovin hän hämmästyi, sillä hänen päästyään lähelle paiskattiin ovi auki aika vauhdilla, raivostunut miehen naama ilmestyi ovelle ja huusi korkealla äänellä: "Helvetin haaskat, mihinkä menette? Laittakaa itsenne kotia, taikka nakkaan teidät rammoiksi!" Samassa vedettiin ovi taas kiireesti kiinni. Kalle kyyristyi kannon taa ja lähti taas rantaan takaisin.

"Taavetti on jo viettänyt nimipäiväänsä tavallaan. Hän on kai ajanut vaimonsa ja lapsensa metsään, ja raivoaa nyt yksin huoneessa!" sanoi Kalle palattuaan.

"Ja minä en astu askeltakaan lähemmäksi tuota kölsää", sanoi Miina.
"Onhan varsin hullua viedä koristetta tuommoiselle roistolle!"

"Hullulta kyllä se näyttää", sanoi Kalle, "mutta minä en kuitenkaan palaa takaisin ennen valkoista päivää, mutta tottapahan ennen nukkunee!"

"Kukas tietää, ja jos tuo rosvo saisi tietoa meidän täällä olostamme, niin meidän hukka perisi!"

"Ei hätää", sanoi Kalle, "on minulla jo luullakseni käsivarsissani siksi voimaa, että voin hallita juopunutta miestä, jos siksi tulisi!"

Vähän ajan päästä lähti Kalle taas tiedustelemaan, mitä nyt torpasta kuuluisi, ja päästyään seinukselle, kuuli hän ainoastaan raskasta kuorsaamista.

"Kyllä se jo nukkuu", sanoi hän palattuaan, "lähetään nyt vaan jo!"

"Saat viedä", sanoi Miina, "mutta minä en astu askeltakaan sinne käsin!"

"Missä lienee vaimo parka ja lapset?" sanoi Miina Kallen palattua. "Varmaankin jossakin kiven juurella kykkimässä, vartoen, kunnes hirviö nukkuisi!"

Kalle ei puhunut mitään, kipeästi koski hänenkin hellään sydämmeensä näitten ihmisten kurja elämä.

He lykkäsivät taas veneen vesille, istuivat rinnakkain soutolaudalle ja hiljakseen liukui vene järven tyynellä pinnalla; sydänyön aika oli jo ohitse.

Tietäähän jokainen Suomalainen, miten kaunis on valoisa kesä-yö Suomen ihanilla järvillä! Souda silloin ystäväsi kanssa kukkivien saarien ohitse ja tunnetpa mielessäsi, että on tässä maailmassa, tässä murhetten laaksossa jotain mieltä lumoavaa!

Hiljalleen liukui vene järven pinnalla, aina hiljempaa ja hiljempaa, kunnes kokonaan seisahtui. Kauniin kesäisen yön hurmaava vaikutus, oli ylenmäärin ihastuttanut nuorukaisen tuntehikkaan mielen. Hän tunsi sydämmessään niin erinomaisen helliä tunteita, hän olisi tahtonut syliinsä sulkea koko maailman kaikkine hyvine ja pahoine ihmisineen.

Vaienneet olivat Miinankin heleät laulut, vilkkaat silmät olivat nyt alaspäin luotuina, kasvoille oli noussut heleät ruusut. Hiljaan kallisti hän päänsä ystävänsä rajusti lykkivälle rinnalle ja kuiskasi:

"Oi Kalle! älä suutu minuun koskaan; minä olen niin vallaton ja paha; luontoni on paha, semmoinen!"

Hiljainen vastaus kuului: "kuinka voisin sinuun suuttua, joka olet minulle rakkain koko maailmassa!"

Varmaankaan ei Ruuhkajärvi ikänä ollut kantanut mitään onnellisempaa soutelija-paria!

Päivän ruhtinas kultaa jo Santaselän vuorenhuippuja, saarten nyppylöiltä kuuluu jo lintuin laulua ja kalat alkavat leikitellä järven pinnalla.

Nuorukainen tarttui airoihin voimakkain käsin ja tuimaa vauhtia kiitää taas vene eteenpäin. Soutajan vieressä istuu tyttö, ilon väre leikittelee hymyilevillä huulilla, sinisilmissä näkyy entinen vilkkaus, kuuluupa hiljainen laulukin:

"Kukkasista ruusun laitan kullan kämmenelle;
Ehk' on sekin joku ilo nuoren sydämmelle!
Linnut laulaa, käet kuk…

"Heih! kas sitä kuin peljästyin! tulipa se ranta äkkiä! Olisin vielä mieluummin ollut tuolla järvellä, siellä oli niin ihanaa, hauskaa!"

"Ihanaa, hauskaa", kertoili Kalle, "ihanaa, suloista! Tätä yötä en ikänä unhota!"

"Lähtekäämme jo kiireesti kotia", sanoi Miina, "että ehdimme vielä vähäisen nukahtaa!"

"Lähde sinä! Minä jään vielä hetkiseksi tänne järven rantaan, täällä on niin suloista!"

"Suloista", kertoili Miina astuessaan polkua pitkin. Pari kirkasta kyyneltä ilmestyi onnellisen tytön silmiin. "Minkätähden itken", puhui hän itselleen, "olenhan minä niin onnellinen, niin!"

Jo ehti Miina kotipihaan. Hetkiseksi jäi hän katsomaan, miten eläimet rauhallisesti märehtivät. Sitten astui hän pieneen aittaansa, jossa hänellä oli kesävuoteensa. Ovi narahti hieman; sen kuuli vuoteellensa valpas äiti Maija: "Hulluja tuumia, eivät suo lapsille yön rauhaa", mumisi hän kylkeään kääntäen.

Miina nukkui kauniisiin unelmiin ja heräsi vasta kun päivä jo paistoi korkealla taivaalla.

Kalle istui järven rannalla, kukkivan pihlajan juurella. Hänen silmänsä olivat luotuina yli järven, jonka pinnalla vielä yön hämäryys asui. Mutta aamu auringon valossa loistivat Koiranummen ihanat lehdot ja Santaselän honkaiset kupeet. Jopa ehtivät päivän säteet nuoreen pihlajaankin, järven rannalle; sen kukat aukenivat, ja pian oli koko puu yhtenä valkoisena kukkaryhmänä. Sattumuksesta lensi puuhun vähäinen laulurastas, sijoitti itsensä kukkaryhmän väliin, ja kohta kaikui pihlajasta iloinen liverrys. Kalle katseli ihastuneena kukkivaa puuta ja pientä laulajaa sen oksalla, ja jota kauvemmin hän katseli, sitä enemmän unohtui häneltä maailma; unohtuivat kirjat, raukesi polttava opin halu, kaikki murheet, ilot ja lemmet sulivat yhdeksi ihanaksi sopusoinnuksi. Viimein unhottui kaikki; hän ei nähnyt enää pihlajaakaan, eikä laulajaa sen oksalla, hän vaipui suloiseen uneen.

Vielä lauloi laulaja pihlajassa univirttä väsyneelle nuorukaiselle, vieno tuulen löyhäys pudotti kukista hienoa lunta hänen hymyileville kasvoillensa; näytti kuin ihana luonto olisi lempinyt nuorukaista, luonnon helmassa kasvanutta.

Aamulla herättyään katseli Alamaan Mikko kummastellen ympärillensä, kun ei nähnytkään poikaansa kotona. "Olisihan jo pitänyt ehtiä", puhui hän, "johan on päivääkin kappale kulunut!" Hieman levottomana kävi hän järven rannalle katsomaan, vieläkö olisivat matkalla. Siellä näki hän veneen maalle vedetyksi, mutta kummakseen ei nähnyt mitään muuta. Katseltuaan ympärillensä, huomasi hän viimein Kallen nukkuvan pihlajan juurella, iloinen hymy kauniilla kasvoilla. Kauan katseli Mikko poikansa rotevia jäseniä ja kauniita kasvoja. Viimein kävivät hänen silmänsä kosteiksi, hän pyyhki niitä hihasellaan ja kääntyi, pois, jättäen nuorukaisen rauhassa nukkumaan.

Kallen herättyä paistoi jo aurinko kuumasti ja pusersi hikihelmiä otsalle: "olen nukkunut kauan, mitähän vanhempani lienevät ajatelleet tästä tavattomasta viipymisestä?" puhui hän itsekseen. Hän kulki kiireesti läpi heinäisen niityn, jonka tuuheessa ruohossa vielä kastehelmet kimaltelivat, siitä pitkin pellon pientaretta riihimäelle ja pian seisoi hän kotipihassa.

Siellä istui Mikko naapurinsa Pekan kanssa, tuuhean koivun alla, veräjällä seisoi Mäen Maiju pyhävaatteissaan, vartoen Kerttua kanssaan kirkkoon.

"Kas, tuossahan se on Kalle poikakin", huudahti Pekka kesken puheitaan, huomattuaan tulijan. "On maar' sillä nuorella miehellä reisut ja reisut, paha vaan, kun on niin pitkät kylämatkat, että tulee puolipäivä, ennenkuin ehtii kotiin. Muita pianpa poika perehtyikin nuoren miehen elämään; eilen hän vasta siihen arvoon ylenikin. Mutta taitaa pojasta tulla mies", jatkoi Pekka, "alku maksaa, hi hi hi!"

Kalle vaan myhähteli Pekan puheisin; hän oli kyllin hänen ilveilemisiinsä tottunut.

Astuipa Kerttukin ulos kammaristaan, keveässä kesäpukimessa, virsikirja kainalossa. "Missä olet näin kauvan viipynyt?" kysyi hän Kallelta.

"Katselin tuolla järven rannalla auringon ihanata nousua ja nukuin niin, etten herännyt ennen kuin vasta äsken", vastasi Kalle vakavana.

Äiti loi poikaansa katseen, täynnä äidillistä lempeä. "Meneppäs nyt, poikani, suurukselle!" sanoi hän ja läksi Maijan perään.

"Kyllä kai hän muka on järven rannalla maannut", ilveili Pekka, "sitä kyllä! Mutta kylläpä tuo osaa vekallella!"

Siirrymme nyt hetkiseksi kurjuuden kotiin, Mäkirantaan. Taavetin oli täytynyt jättää kapakka, koska krouvari ei enää antanut ryyppyäkään velaksi. Kiukkuisena läksi mies kotiansa, katsomaan, löytyisikö siellä vielä jotakin, millä saisi ryypyn heltiämään; mutta turha toivo, siellä ei ollut mitään, ei leivän palaakaan. Silloin joutui hän raivoon, ja hädintuskin voivat vaimo ja lapset henkensä pelastaa, pakenemalla. Vaimo päätti nyt lähteä ihmisiltä apua etsimään itsellensä ja nälkää näkeville lapsilleen, ja jättää torpan, vaikka ijäksi päiväksi.

Mutta pirtissä kiroili mies, kiroili ja sadatteli kauheasti, kunnes viina ja väsymys painoivat hänen raskaasen uneen. Päivä oli jo puolessa, kun hän viimein heräsi unestaan: kovasti kivisteli päätä, kun hän synkän näköisenä istui kurjan olkivuoteensa laidalla. Edessään näki hän rikotun jakkaran ja kumotun pöydän, ainoat huonekalut torpassa, ja hän tiesi, miksi ne niin olivat. Mutta vaimostaan ja lapsistaan ei hän nähnyt jälkeäkään; himmeästi muisti hän yöllistä menoansa ja tuska hirveä hänen käsitti.

Ei milloinkaan ollut omatuntonsa niin kauheasti kannellut. Koko hänen ruumiinsa vapisi, tuskissaan hosui hän tyhjää ilmaa käsillään ja huuteli surkeasti. "Kurjuutta", lausuili hän, "suurinta kurjuutta! omaa tekoani! Tänä päivänä on nimipäiväni, luulen ma. Näin vietän minä nimipäivääni! Tyhjyyttä joka paikassa, vaimo ja lapset tiellä tietämättömällä."