SINIVUOKKOJA SUOMEN SALOMAILTA
Kirj.
Nestor Tanner
Kokkolassa 1890, J. J. Kloström'in kirjapainossa, Tekijän kustantama.
SISÄLLYS:
Hän sai helposti rikkaan aviopuolison Täytyy naida Maisteri kesävieraana
HÄN SAI HELPOSTI RIKKAAN AVIOPUOLISON.
Tositapauksen mukaan kerrottu.
He olivat rakastuneet toisiinsa silmittömästi "korvia myöten", kuten sanotaan ja eihän se olekaan mikään ihmeitten ihme, koska aina Aatamin ajoissa asti on ollut tavallista, että nuorukainen ja neitonen rakastuvat toisiinsa, joista sitte romaanien kirjoittajat saavat ainetta teoksiinsa. Nämä rakastavaiset, joista nyt tuumaan lyhyesti mainita, antaisivat myös yksin kyllin aihetta kirjailijalle suurenmoiseen romaaniin. Ja jos todella olisin romaanin kirjoittaja, kyhäisin heistä jonkinlaisen kertomuksen tai muun semmoisen, vaan sitä en saata tehdä, vaikka minun täytyy näin vain jutella heistä uteliaalle yleisölle, kun en sitä salatakaan saata.
Neidon nimi oli Hanna ja nuorukainen nimeltään Kustaa. Molemmat olivat he kasvaneet meren jyrkällä rannalla. Kauan vannoivat he uskollisuutta ja rakkautta toisillensa, mutta tuo köyhyys näytti samassa hampaitansa ja uhkasipa lopettaa koko heidän uskollisuutensa; Kustaa oli kumminkin niin paljo lukenut ja kokenut ettei vallan toivottomuuteen kääntynyt, vaan lujalla suomalaisuudellaan Luojaan luottaen päätti koota varoja perhe-elämää varten ja aikoipa sentähden matkustaa Amerikan kultamaille, joissa niin moni on rikkautta saavuttanut.
Minä lähden kauaksi ulkomaille, ennen vihkimistämme, sanoi Kustaa Hannalle.
Mihin ulkomaille?
Amerikan maailman osaan.
Kyynel herahti Hannan heleänpunaisille kasvoille, kuullessaan tuon sanan. Täytyykö minun jäädä tänne ikävissäni suremaan, kuihtumaan ja kuolemaan?
Täytyy kyllä noin pari vuotta odottaa ja sitte saatamme alkaa onnellista yhdyselämää täällä Suomessa taikka jossakin toisessa maassa, ehkäpä tuolla puolla aavan valtameren.
Niin, mutta jos kuolet matkallasi eli siellä kaukaisessa maassa.
Päässyt kuollut vuorostansa.
"Kun kuulet kuolleheksi, Tee risti rantahan ja Aallon tuomat luuni Ne peitä santahan".
Mene siis Jumalan haltuun ja muista minua!
Sua muistan aina … aina.
Laiva lähti siintävien merien yli eroittaen rakastavaiset ja Hanna jäi siis suruissansa ajattelemaan Kustaatansa ja miettimään sitä onnellista aikaa, jolloin saisi hellänä puolisona olla, elää ja kuolla.
Pian sai hän kirjeen, jossa Kustaa kertoi matkastansa ja monenlaisista tapauksista uudessa kohdissa. Se lohdutti Hannaa hetkeksi. Noin parin vuoden kuluttua sai hän Amerikasta Kustaan kutsumuksen matkustaa sinne. Tosin vallitsi hänessä ensin haikea ikävä — kotia ei hän hentoisi jättää eikä vanhempiansa. Halu kasvaa kuitenkin hänessä matkustamiseen. Saapuipa hänelle pian toinenkin kirje sisältäen vapaan matkapiletin.
Ei siis muuta, kun matkaan vaan.
Vihdoin lähtee Hanna laivalla, kauniin ilman suloisella säällä. Ei häntä enää rasita ikävä, ei pidätä kotirakkaus.
Hyvästi maani, hyvästi Suomi! En tuskin milloinkaan sinua nähdä saa. Tämän myrskyisen meren takana mulle uusi kotimaa aukeaa.
Siellä mun toivoni maa, Siellä armaani kohdata saan. Hyvästi nurmet ja laaksot, Joissa monesti leikkiä löin! Tää siintävä meri mun Kauaksi vie. Siell' ehkäpä Hautane mulle jo lie.
Näin huudahteli Hanna ja katseli kaukaisia Suomen rantoja, loistavia meren laineita, kauniita lintuparvia ynnä muita meren merkillisyyksiä.
Matkailijoita oli laivassa paljo. Hanna ei heitä tuntenut, eikä paljon tutustunutkaan. Hänellä oli muistoja ja unelmia. Jo hän juuri kuin eli muissa lämpymissä maissa, oli syövinänsä makeita hedelmiä, ja paljas toivo elähytti häntä koko matkan. Ilma pysyi myös jotenkin kauniina ja tuuli oli aina myötäinen, joten matka joutui ja tie lyheni. Kustaan oli määrä olla rannassa vartoomassa häntä, kun ei kokematon tyttö yksinään osaisi löytää häntä suuressa oudossa kaupungissa. Laiva rientää kovalla vauhdilla ja pian pääseekin määrättyyn satamaan. Koko vuorokautta ennen on laiva tullut suureen Amerikan satamaan, jossa Hannankin oli jääminen laivasta ja seurata Kustaata.
Laivan liiallinen joutuminen oli kumminkin Kustaan ja Hannan tulevalle onnelle ikuiseksi turmioksi, kuten kohta kuullaan. Hanna nosti pienen arkkunsa rannalle ja ryhtyi odottamaan sulhastansa. Pitkäksi tuntui aika. Yksi ja toinen kysyi häneltä milloin milläkin kielellä yhtä ja toista. Suomalaiset kysymykset hän helposti ymmärtää, vaan ei muukalaisia. Kustaata ei vain kuulu. Huomena hän tietysti tulee. Täytyy siis olla rannassa huomiseen. Ikävältä tuntuu. Jos ei hän tulisikaan, olisin siten vallan petetty. Hän on saanut vissiin uuden ystävän ja unhottanut minun, köyhän tyttöraukan. Taas tulee muuan pulska herra Hannan luo, kysyy häneltä selvällä Suomen kielellä monenlaisista asioista. Herra huomaa tytön sieväksi ja järkeväksi.
Kysyypä vihdoin tahtoisiko hän suostua naimiskauppaan. Kyllä kai — — mutta en minä sentään tiedä. Olen niin outo.
Ei se haittaa mitään. Tosin on minulla vaimo, vaan eräällä toverillani ei ole ja hän haluaisi saada suomalaisen neidon aviopuolisokseen. Vähän ajan perästä tapaamme toisemme taas. Hyvästi siksi! Hän puristi Hannan kättä ystävällisesti ja meni matkaansa.
Hanna ei oikein ymmärtänyt koko kohtauksesta mitään. Ei hän ainakaan luottanut äskeisiin lupauksiin.
Hetken kuluttua tulevat jymisevällä jyrinällä uljaat vaunut kahden korskuvan hevosen vetäminä ja pysähtyvät juuri Hannan viereen, suureksi hämmästykseksi Hannalle.
Äsken mainittu ylhäinen herra suloisilla sanoillaan saa hänen vihdoin ymmärtämään asian ja astumaan vaunuihin. Huimaa vauhtia riensi Hanna vaunuissa, tietämättä minne, ja huumaavissa ajatuksissa oli hän juuri kuin unissaan. Komean kuudenkertaisen kivimuurin eteen seisahtivat vaunut ja matkustajat nousivat niistä. Hanna kummastellen, ihmetellen ja monenlaisilla ajatuksilla täytettynä tuskin itsekään tietäen, mitä tapahtui ja herrat hauskoina ja iloisina Hannaa huvittaen kävivät siihen suuren suureen palatsiin, semmoista ei Hanna koskaan ollut nähnyt, eikä edes ajatella saattanut. Kaikki oli hänestä vain pelkää unelmaa, kuin Jeppe Niilonpojalle taivaassa.
Ensimäinen työ oli Hannalle sitte puhdistuminen ja pukeutuminen uusiin uljaihin vaatteisin. Eipä isänsä ja äitinsä olisi häntä tunteneet niissä kauniissa vaatteissa, jotka hän yllensä puki. Ja sitte, se muu komeus huoneissa! Kaikkialla kiiltävää, loistavaa! Silmiä huikasi ja sydämestä vihlasi koreus, kallis koreus, kaikki se kulta ja hopea, kuni kuninkaallisessa kartanossa vaan. Ne hienot palveliat sitten! Kaikki vain juhlavaatteissa. Hanna oli hurmaantunut. Oliko hän kerrassaan taivaassa. Soittoa kuului niin ihanaa, niin kaunista, että oikein korvissa kumisi ja sydämessä suloisesti, niin somasti tuntui. Oliko hän jo taivaassa! Ei enkeleitä sentään näkynyt.
Ne olivat kaiketi vielä näkymättömissä. Ihanat immet tosin sipsuttivat huoneissa, vaan ei heillä siipiä ollut. Muuten olivat he taivaallisia, oikein ihmeellisiä. Ei semmoisia muualla ole kuin keisarien ja kuninkaiden hoveissa.
Hanna oli kuin muinoin Sulamith kuningas Salomon palatsissa. Rikkautta ja loistoa, kultaa ja kiiltoa mihin vain silmänsä käänsi. Oikein hän vapisi ilosta eli pelvosta. Hän olisi lähtenyt poiskin, mutta mihin suuressa, vieraassa kaupungissa.
Kustaa oli ensin kaikessa tässä loistossakin hänen mielessään. Viimein ei hän muista häntä, ei vanhempiansa, ei köyhää Suomea, kaikki unhottuvat tässä ilossa, tässä erinomaisessa riemussa.
Onpa hieman heidän kaltaista, oikein ruhtinaallisten häiden. Hän tuntee jo salaista mieltymistä ja muuten ihmeellistä vaikutusta ympärillänsä oleviin komeuksiin.
Hän toivoo pääsevänsä niiden omistajaksi edes tuokioksi, edes yhdeksi päiväksi.
Hänen toivonsa toteutuu jollakin ihmeellisellä tavalla. Hovin marsalkka syvällä kumarruksella pyytää Hannan vihkimyslupausta, jonka hän enempää empimättä hurmaantuneena antaakin.
Piispa, tai muu semmoinen korkea herra, alkaa sitte vihkitoimituksen muukalaisella kielellä, luullaksemme Englannin kielellä, josta Hanna ei ymmärrä sanaakaan. Ei hän muuta kuin nyökkäilee päätänsä vihkijän kysymyksiä tehdessä.
Koko tämän toimituksen hän kyllä muodon puolesta ymmärtää ja siinähän sitä on kyllä. Häitä hän nyt siis viettää kaikessa komeudessaan, semmoisessa hurmaavassa ilossa, jommoista ei hän ennen unissakaan ollut nähnyt.
Muistuukohan Kustaa mieleen?
Hänestä viisi! Köyhästä miehestä, kuin kirkon rotasta. Kaikkea muuta. Nyt on vaan iloa ja riemua. Elämä on vallan paradisillista. Toista on kuin ennen muinoin Suomessa.
Pian on hän hienona armollisena rouvana, jolle suosionosoitukset ovat vallan lukemattomat. Ympärillänsä näkee hän kaikensäätyisiä vieraita, erinomaisissa pukimissa, mitkä punaisissa, mitkä heleän punertavissa, valkoisissa, sinisissä ja monen muun värisissä vaatteissa. Hanna itse on puettu purppuran punaiseen morsiuspukuun.
Hän on todella kaunis tämmöisessä ihanassa vaatteuksessa.
Hienot viinit, hedelmät, appelsiinit ja muut semmoiset herkut tarjotaan näissä häissä.
Ja entäs se kaunis musiki, jolle tuskin vertoja löydetään auringon alla. Hanna on vaan kuin taivaallisissa häissä.
Monta päivää vietettiin niitä häitä. Oikein Hanna väsyi siihen iloon ja hurmaavaan riemuun. Vihdoin päättyivät häät ja vieraat menivät majoillensa.
Näin Hanna pääsi armolliseksi amerikalaiseksi rouvaksi. Ei hän milloinkaan Suomessa ollessansa aavistanut sitä semmoista tapahtuvan.
Nyt se kuitenkin oli tapahtunut.
Entäs aviosiippansa? Hän on rikas kauppias, vanhanpuoleinen järkevä mies. Onnellisilla kaupoillaan on hän päässyt hyviin varoihinsa.
Eräänä päivänä häiden jälkeen valjastuttaa hänen miehensä kolme komeata hevosta vaunujen eteen ja sitte lähtee nuori pari ajelemaan. Rakattua on heillä ja rikattua myös.
Siinä ajellessa kaupungin kaduilla, sattui Hannan entinen sulho, Kustaa, tulemaan vastaan koppa kainalossa ja aavistamatta, tietämättä, jatkoi hän vaan matkaansa. Ei hän hoksannut, että hänen Hannansa istui uljaissa vaunuissa, jommoisilla ainoastaan ylhäiset ihmiset ajoivat. Hanna huomasi siinä väkijoukossa Kustaan ja pyörtyi samassa. Hänen herransa ei tietysti arvannut, mikä sattumus rouvaansa tuli. Hän käski kääntää palvelian kotiin ja siellä Hanna taas virkosi ja virkistyi.
Silloin tällöin on hän lähettänyt kirjeitä vanhemmillensa.
Rikas kertoo hän olevansa, niin summattoman rikas, ett'ei rikkauden ääristä ja määristä mitään tiedetä. Ei tavaran paljoutta arvaa Hanna itsekään, mutta täydellisesti onnellinen ei hän kuitenkaan ole, sillä omaatuntoansa rasittaa lupauksensa rikkominen ja Kustaan pettäminen.
Piakkoin lupaa Hanna puolisonsa kanssa käydä Suomessa köyhiä sukulaisiansa katsomassa. Silloin saamme häneltä itseltänsä kuulla tarkemmin elämästään ja onnellisuudestaan.
Kaipauksella odottava sulho, Kustaa, oli määrättynä päivänä saapunut laivarantaan ja nähnyt laivan jo saapuneeksi, vaan armaansa oli poissa, häntä ei näkynyt missään. Hän kuunteli, käyskenteli ja tiedusteli kaikkialla. Kaikki vain turhaa, ei Hannaa löytynyt.
Viimein palasi hän toivottomana ja surullisena majapaikkaansa, koettaen unhottaa ystävänsä. Se ei kuitenkaan näyttänyt onnistuvan. Ystävänsä kuva oli hänessä tullut pysyväiseksi. Hänessä heräsi jo itsemurhan ajatuksia, miten toivottomalle ainakin ensi hetkinä. Kauheata oli hänestä ajatella tulevaisuutta, joka tuntui kerrassaan mustalta ja pimeältä. Se, johon hän oli kauan todella ystävänä luottanut, toivonut, oli nyt poissa ja kadotettu. Kustaa oli siis onneton nuorukainen ja petetty rakastaja. Ei mikään maailmassa saattanut häntä lohduttaa. Hän vain hyräili itseksensä:
Toivoni petti Ja ystäväni jätti, Suru tuli siksi Ett'ei se lähde Mielestäni viideksi minutiksi.
Murheissaan muisteli hän juuri silloinkin Hannaa, kun rakas Hannansa sattui vaunuissa ajaessaan näkemään Kustaan kadulla, kuten muistamme. Molemmilta heiltä on onnellisuus kaukana. Hanna tosin on rikas, mutta ei onnellinen, sillä ei rikkaus yksinään onnea myötänsä tuo.
Kustaakin on varallinen, vaan kerrassaan onneton.
Heidän molempain onnettomuutensa syyn tunnemme jo edellisestä.
Jos ystävänsä kadottaa Niin suru sijaan jää, Voi sitä suurta tuskaa, Voi sitä ikävää.
Kaukaisessa kultalassa, rikkaassa Amerikassa, etäältä synnyinmaansa, Suomen rannikoilta, on Hanna eleskellyt puolisonensa. Köyhyys on perheestä kaukana. Onni on suosinut kauppa-asioita. Varallisuus lisääntyy. Hanna vaan ei tunnu tulevan onnelliseksi melkoisen tavaran paljouden keskellä. Hän ikävöitsee lapsuutensa kotia, vanhempiansa, Suomea, — niin "köyhän Suomen suloisia seutuja".
Kotikaipauksesta eli muustako syystä alkoi Hanna käydä kivulloisemmaksi. Se vaikutti hänen miehensä mieleen ja terveyteen suuresti.
Kustaa on muistunut monesti Hannan mieleen. On hän muutamia kertoja kohdannutkin vielä hänen, kuitenkin pyörtymättä. Heissä ei kummassakaan vanha rakkaus ruostu. Muutamia vuosia kuluu tapahtumatta mitään ihmeellisempää elämässä. Ei ole edes perhe lisääntynyt yhdelläkään pienellä uudella tulokkaalla. Sovinto on pysynyt kuitenkin aina heidän keskuudessaan. Mies rakastaa hellästi vaimoansa, miten tuleekin tehdä. Rahaseikat ovat kauppiaan talossa yleensä hyvällä kannalla. Maallisessa onnellisuudessa käypi joskus onnettomuus mukana.
Niinpä kävi rikkaan kauppiaanki perheessä. Sattumalta sairastui Hannan puoliso vaarallisen tautiin. Hellästi rakasti hän sentään sairaanakin ollessaan Hannaa, "Suomen kainoa tyttöä, kuin sinivuokkoa", kuten tapansa oli sanoa. Hänen tautinsa tuli yhä rasittavammaksi. Hän luuli sen päättyvän ainoastaan kuolemalla.
Tehdäkseen puolisonsa tavaransa perilliseksi esitteli hän keskinäisen testamentin tekemistä. Hannalla ei tietysti ollut mitään sitä vastaan. He tekivät siis semmoisen perintökirjan, jonka mukaan tavarat tulevat jäämään jälkeen jääneelle aviopuolisolle.
Muutamien päivien kuluessa kävi sairas yhä heikommaksi. Hän huomasi jo loppunsa lähestyvän. Maallinen elämä tavaroinensa oli hänestä pelkkää turhuutta. Taivaallista elämää halusi hän vain. — Hanna hoiti sairasta yöt sekä päivät väsymättä. Lääkärin apua käytettiin. Kaikki oli vain turhaa. Jumalan apuun turvausi sairas yksistään ja toivoi pian pääsevänsä tästä surun ja murheen laaksosta taivaalliseen kotiin. Todellinen elämän parannus näkyi hänessä tapahtuneen ja siksi nukkui hän rauhallisesti kuoleman uneen. Hanna toimitti sitte juhlalliset hautajaiset, joissa monta ylhäistä vainajan ystävää ja tuttavaa nähtiin. Näin oli Hanna saanut kokea avioelämän suloutta, ilon ja surun hetkiä muutamia vuosia. Testamentin mukaan sai hän puolisonsa tavarat kirjoinensa, karjoinensa, joten hänestä tuli sen paikkakunnan rikkain leski.
Kustaa on viime aikoina joutunut rappiotilaan surussaan, jota hän on alkanut upottaa viinapikariin. Enimmäkseen vietti hän aikansa kapakassa, laulellen:
Näin mulle kävi, Kun ystäväni petti: Laski jo ihana lemmen koi; Vaan ikinä en aukaise Uotilan ovia, Ennen kun Hannan ääni korviini soi.
Kerran sanomalehteä lukiessaan huomasi hän Hannan ilmoituksen, jossa Hanna kutsui Kustaan saapumaan luokseen erään tärkeän asian tähden. Kutsumusta noudattaen päätti Kustaa mennä kuitenkin katsomaan vanhaa morsiatansa. Yhteisesti uudistivat he sitten muinaisen lempiliittonsa ja aikovat tulla taas Suomeen sekä ostaa täällä suuren kartanon. Kustaa lauloi taas iloissaan:
Hannani hellä! sun sydämellä Kannan mä aina vieläkin vaan, Toivoen ensin luoksesi lensin Lemmenä laulut laulemaan. Salotki silloin siintelivät, Kukkaset rannat, somerot sannat; Kaikkipa mulle hymyilivät.
Sävel: "Tuulo entää Lehtohon j.n.e."
TÄYTYY NAIDA.
(Tapaus Hämeessä.)
Mukailtu huvinäytelmä yhdessä näytöksessä.
Henkilöt:
Kustaa Tani | opettajat yliopistossa. Voitto Tani | Sanna, heidän tätinsä. Liisa, neiti, heidän serkkunsa.
(Näyttämö kuvaa huvihuonetta, oikeassa on asunhuoneesen vievä ovi. Huoneessa on pöytä, peitetty kirjoilla y.m.s. Huoneen toisella puolella puun juurella on pöytä ja tuoleja. Perällä on pensas).
Ensimäinen kohtaus.
Kustaa ja Voitto.
(Istuvat nojatuoleilla pöydän ääressä, puettuna pitkiin viittanuttuihin yölakit päässä, vaipuneina lukuun eli kirjoitustyöhön. Rouva Sanna tulee jonkun ajan kuluttua huoneesta näyttämölle jotenkin kiivaana).
SANNA. No niin! tuossa nuo kirjatoukat taas nuhjustelevat nenä kiinni vasikan nahassa. Ei ne ota tietääksensäkään, vaikka maailma menisi nurin narin, ei vaikka maa halkeisi — Hää te kirjakoit, te nahkamadot; aamiainen odottaa jo aikaa sitten; vai ilmastako elätte.
VOITTO. (Nostaen päätänsä rauhallisesti). Johan te olette sen meille kolmasti kertonut.
KUSTAA. (samoin). Täti kulta! älkää häiritkö, ei hätää pahaa (kumpikin jatkaa lukuaan).
SANNA (Vihaisesti). Vai niin? Luuletteko te ettei minulla ole muuta työtä kuin odottaa, milloin te kahvilla käytte! Kaiken päivää sitä pitää kuumentaa. (Voitolle). Ja koska sen juuri jo kolmasti olen kertonut pitää teidän tottelemaan!
VOITTO. (Hänestä huolimatta). Bulgarien kotoperä on aivan varmaan Hintostanissa. Heidän ja Petchenegien kielen yhtäläisyys osoittaa sen selvään.
SANNA (Vimmastuneena). Viis bulvaaneille, kalmukeille ja koirankuonolaisille! Tämä on liikaa! Ikään kuin meidän kaltaisia ihmisiä ei maailmassa olisikaan olemassa.
KUSTAA. Huutonne, tätikulta, osoittaa selvään, että te ainakaan olette olemassa.
VOITTO. Aivan hyvä olisi, jos ette joutavilla jutuilla häiritsisi tutkimisiamme.
SANNA. Joutavillako jutuilla? Oiva aamiainen, kahvi, munat, paisti, ovatko ne joutavia? Ainoastaan teidän kaltaisenne läkkisormet saattavat niin sanoa. Sanokaapas mikä teidän tieteellisistä tuhmuuksistanne olisi tärkeämpi?
KUSTAA. Täti kulta! ette te sitä käsitä.
SANNA (Pikastuen). No kaikkia vielä! Pitäiskö minunkin tuommoisilla loruilla päätäni pyörryttää. Kyllä minä tiedän, miksi te minua näin halveksien katsotte; vaan kumminkin te ilman minua saisitte ripustaa hampaanne naulaan.
VOITTO. (Pikaisesti). Kyllä kai! Me pitäisimme teidän kelvollisuuttanne vallan hyvin arvossa, jos ette aina sillä niin kerskaisi.
SANNA. Katsoppa vaan. Johan Joppikin tästä tuskastuisi! Se on synti ja häpeä, että kaksi nuorta oivallista ja rotevaa miestä näin kuivettuu kirjainsa ääressä, kuin savutut sillit uunin piipussa.
VOITTO. Mikä profetallinen vertaus!
SANNA. Mutta totinen ja tuntuva! Tuuman paksuinen pöly peittäisi teidätkin jollen teitä välistä koristelisi. Ja mitä te sitten oikeastaan tiedätte? Ette mitään, ette rahtuakaan.
KUSTAA. Aivan oikein, valitettavasti liiankin oikein! Ihmisen tieto on vaillinainen.
SANNA. Niin! Mokomain narrien tieto on. Muut ihmiset, jotka eivät näin koko päivää istu nenä kirjassa, tietävät kyllä mikä on kohtuus ja oikeus. Ne osaavat hoitaa talouttaan ja omaisuuttaan, osaavat elää niin, että sekä itsellään että muilla on siitä iloa.
KUSTAA. Tieteet olisivat vielä huonommalla kannalla kun ovat, jos kaikki niin ajattelisivat.
VOITTO. Oppimaton maailma ei voi pitää oppineita liian korkeassa arvossa. Rahan kokoaminen, syöminen, juominen ja makaaminen nekö mielestänne ovat elämä? Useat eivät tiedäkään elävänsä ja miksi he maailmaan ovat luodut. Täti! miksi te oikeastaan olette maailmassa?
SANNA. Mitä? Minäkö? Miksikä elän maailmassa? Ompas kaikkea! Minä — minä elän huvikseni.
VOITTO. Sekin muka syy! Ei kelpaa. Sanokaa parempia.
SANNA (Vihaisesti). Miksikä elän? Sitä en ole tullut tuumanneeksi! Sitä ei ole minulle kukaan sanonut. Minä elän sitä varten, että tuommoiset puustavit ihmishaamussa saisivat minua kiusata ja äköittää. Sitä varten, että te saisitte kaikki huoleni ja vaivani palkita kiittämättömyydellä, siksi, että te saisitte toivottaa kuolemaa tälle vanhalle tädille, joka on teitä ruokkinut, vaatettanut ja pitänyt murheen teidän vähäisestä taloudestanne! Mielestänne varmaan olenkin liian sitkeä henkinen? Minä tiedän jo olevani teille kuormaksi!
VOITTO. Vaan eihän sitä nyt ole puhettakaan, täti kulta.
KUSTAA. Kuka mitä kaapii, se sitä saapi. Mitä rupesit kinaan vaimoväen kanssa. Eihän ne pysy koskaan asiassa.
SANNA (Vimmastuen Kustaalle). Vai niin! Siis meidän kanssa ei maksa vaivaa edes puhellakaan? Aivan oikein, sinä olet vanhempi ja osotat siis hyvää esimerkkiä. Neuvollasi turmelet vielä hänen kokonaan. — Hänellä toki on vielä hiukan sydäntä ja tunnetta. Mutta sinä! Paras olisi, jos nidottaisit itsesi parkittuun perkamenttiin ja asettaisit itsesi kirjakaappiin niiden joutavain lorukirjaisi sekaan.
VOITTO. Siinä sait! Se oli aivan oikein sinulle. Kuka käski sekaantua Sinun meidän riitaamme.
SANNA (Kävellen edestakaisin). Tämä ei käy laatuun; muutos on tehtävä, ja vieläpä tänäpäivänä! Kylläpä te saatte kyytinne. (Lähenee heitä vakaisena). Meidän pitää naida! Pari rouvaa pitää tulla taloon. Sitten täytyy teidän ihmistapojakin oppia!
VOITTO. ja KUSTAA. (hämmästyen). Taivaan Herra!
KUSTAA. Herran tähden täti, elkää taas uudistako vanhaa uhkaustanne.
VOITTO. Tule veli! tehkäämme hänelle mieliksi ja mennään syömään.
SANNA. Ähäh! Jopa sattui! (ääneen) Niin, naida teidän täytyy ja tällä kertaa on se täyttä totta. Minä olen kyllin teille ehdottanut neitoja, valitkaa nyt!
KUSTAA. Vieläkö meidän pitää taas kertoa, että siinä asiassa on tarkoin tuumailtava.
SANNA. Ikäsikö sinä tuumailisit. Katsoppa peiliin ja ole iloinen jos joku neito huolisi tuommoisesta harakan hirmusta.
VOITTO. Naimiseen on meillä vielä kyllin aikaa. "Ei kiirettä kirkkoon, ei hätää häihin". Millä oikeudella te meitä noin kiiruhdatte?
SANNA. Milläkö oikeudella? Kuka on teidät kasvattanut? Kuka käsillään kantanut? Kuka seisomaan ja puhumaan opettanut? Tosin niin kauas ei teidän muistinne riitä, mutta minä, — minä joka olen rakastanut teitä kuin omia lapsiani, minä en sitä ole unhottanut.
KUSTAA. Koska te siis meitä rakastatte, niin älkää häiritkö onneamme, sallikaa meidän rauhassa ja hiljaisuudessa jatkaa oppimisiamme ja tutkimisiamme.
SANNA. Minä tiedän paremmin mikä teidän rauhaanne sopii. Joll'ette tottele minua ja heti päätä, erkanen minä teistä ja teen teidät perinnöttömiksi.
VOITTO. Hyvä täti! emmehän me haluakaan teidän omaisuuttanne.
KUSTAA. Vaatimuksemme ovat vähäiset ja tarpeemme tuiki pienet. Me mielellämme luovumme rahoistanne, kunhan ette vaan kiusaa meitä naimiseen.
SANNA. Hyvä, olkoon niin! Mutta lähdenkö samassa ja jätän teidät onnenne nojaan. Saadaanpa nähdä etteköhän ole kuin kissa liukkaalla jäällä.
KUSTAA. ja VOITTO. (hämmästyneinä). Täti kulta mitä te tuumaatte?
SANNA. Minä jätän tämän talon, sillä tämmöistä elämää en saata kärsiä. Vaikka muka olette niin suuresti oppineet, olette kuitenkin sitten pahemmassa kuin pulassa. Sitten vasta opitte pitämään arvossa vaimon käsiä, vaikka ne olisivatkin vaan vanhan tätinne kädet.
KUSTAA. ja VOITTO. (Katselevat hämillään tosiaan). Herran tähden täti! — Älkää toki noin peljättäkö!
SANNA. Hävetkää toki! Te ette koskaan tee vanhan tätin mieliksi. Ja jollette minusta pitäisikään väliä, pitäisihän teidän muistaa kuolevan isänne tahtoa. Minä tosin en ole kouluja käynyt, vaan kuitenkin tiedän vanhempain tahdon pyhää velvollisuutta.
VOITTO. (Masentuneena Kustaalle). Se on totta, se oli myös isämmekin viimeinen tahto.
KUSTAA. Se oli hänen viimeinen sanansa; (tädille) vaan, täti! hän sanoi, että toisen meistä välttämättömästi piti naiman.
VOITTO. (Rohkeammin). Vaan te vaaditte kumpaakin naimiseen. Mitähän me kahdella rouvalla tekisimme. Silloinhan ei olisi mitään rauhaa talossa.
SANNA. "Sitä et sinä käsitä". Mitä enemmän rouvia sitä suurempi osa. Kunhan vaan toinen alkaa, kyllä toinen seuraa. Mutta toinen teistä nyt täytyy alkaa.
KUSTAA. (Raappien korvansa taustaa). Siis toisen meistä täytyy naida.
VOITTO. Eihän tässä muuta liene tarjona.
KUSTAA. Noh veli, mitä mietit sinä, joka olet vielä nuori, sinä saatat koettaa.
VOITTO. (Peljästyen). Jumala varjelkoon! Sinä olet vanhempi, sinun on aljettava.
KUSTAA. Sinä pikemmin sovit avioliittoon. Sinulla ovat somemmat tavat ja temput, ja suoraan sanoen — — oletpa myös kauniinlainen.
VOITTO. Sinä olet paljoa vakavampi ja viehettäämpi; sinä olet paljo sopivampi aviomieheksi, kuin minä.
KUSTAA. Minä en voi! Se on mahdotonta minulle.
VOITTO. (Epätoivossa). Minulle myös! Minä en taida.
SANNA (Suuttuneena keskeyttäen). Taasko sitä vanhaa häilymistä ja horjumista? Emme siis ole päasneet tuota tuonnemmaksi. Siinä sitä nyt seisotaan kuin pitäisi hirteen mennä. Rohkaiskaa toki sydäntänne, te jänekset, eihän se teiltä henkeä vie.
KUSTAA. Voitto on ollut aina rohkeampi minua.
VOITTO. Kustaan olisi pitänyt jo aikoja sitten alkaa. Hän ei ole huolinut yhdestäkään neidosta vaikka olette sen tuhannetki hänelle esitellyt. Valitkoon nyt yhdenki niistä.
KUSTAA. Ne varmaan kaikki ovat jo kuolleet taikki menneet naimisiin. (Tädille): Minä olen varma siitä ettei teilläkään tällä haavaa ole ketään esitettävänä.
SANNA. Eikö vain olisi? Vaikkapa kymmenen! Ja onpa aika kelpo tyttö niiden joukossa, liiankin hyvä teille. Mutta te nahjukset ette huomaa, vaikka teitä nenästä vetäisi. Ei teillä ole silmiä eikä kauneuden tunnetta.
VOITTO. Kuinka niin, täti?
SANNA. Ettekö siis ole ollenkaan huomanneet, miksi tuotin tänne veli-vainajani tyttären?
KUSTAA. Jaa Liisanko?
SANNA. Hän ei ole rikas, mutta kaunis ja oiva neiti, siis pitkittä puheitta päättäkää nyt heti, sillä ei kaikki kypsy, jota kauan keitetään. Toisen teistä täytyy tohvelia totella. Miettikää siksi kun palaan, vaan sitte tahdon tietää kumpiko teistä on tuleva sulhaseksi. (Menee huoneeseen).
Toinen kohtaus.
KUSTAA. ja VOITTO. (Kävelevät miettiväisinä kädet selän takana).
KUSTAA. (Hetken kuluttua). Saakelin kohta!
VOITTO. Kirottu seikka!
KUSTAA. (Aina vaan kävellen). Pääni on kuin pyörällä! Ja mitenkä sitten käynee, kun rouva taloon tulee.
VOITTO. (Samoin). Kauheata! Hirveätä! Eiköhän mitään keinoa pelastukseen! Minkä näköinen se serkku sitte lienee?
KUSTAA. Minä en ole häntä edes silmäillytkään.
VOITTO. Enpä minäkään. Mutta täti ei anna meille pahaakaan rauhaa, kyllä minä sen tiedän. Hän täyttää uhkauksensa ja jättää meidät.
KUSTAA. Mitä me sitte teemme? Me olemme niin perinjuuri juurtuneet vanhoihin tapoihimme!
VOITTO. Niin kyllä, rohkaise mielesi ja ota rouva!
KUSTAA. Minäkö? En ikänäni! (tarttuu Voiton käteen hellästi). Veliseni! Ole järkevä! Sinä olet nuori, täynnä toivoja, täytä pyyntöni, nai sinä serkkumme!
VOITTO. (samoin). Veli kulta! Kaikki mitä tahdot, vaan en tätä.
KUSTAA. Katsoppas, minä tiedän, että sinä ennenkin olet naisia miellyttänyt. Sinua on myös jo ennen rakastettu. Minulle ei koskaan ole semmoista tapahtunut; minä olisin aivan kuin tanssiva karhu.
VOITTO. Eipä se olekaan sen hullumpi. Kerran näin semmoisen elävän.
KUSTAA. Sinulla on enemmän taipumusta naimiseen. Sinä tulisit varmaan onnelliseksi. Avioliittoa ja perhe-elämää kehutaan niin viehättäväksi. Minä kuvittelen jo sinua ihanan, oivallisen vaimon puolisoksi, kaunisten lasten, onnellisten tenavain isäksi; voi kuinka ne sinua halaavat ja suutelevat, sinä hypität heitä polvillasi ja kaikki te elätte ilossa, rauhassa, rakkaudessa ja onnessa. Usko minua! semmoista onnea ei joka mies saavuta.
VOITTO. No, hyvä veli, hanki itsellesi tuo onni.
KUSTAA. Eihän minusta ole puhettakaan. Minulla ei ole taipumusta avioliittoon; vaan sitä enemmän minä iloitsen sinun onnestasi. Minä kasvatan lapsiasi ja rakastan heitä kuin omiani. Minä teen mitä suinkin saatan — ja mietippäs kuinka kaunis tyttö Liisa on.
VOITTO. Ethän häntä vielä ole katsellutkaan.
KUSTAA. No minusta vaan niin tuntuu ja niinhän tätikin sanoi. — Päälle päätteeksi on hän niin sievä ja oiva neiti. Et varmaankaan kadu kauppaasi.
VOITTO. Niinhän se tätikin sanoo. Siis toivotan vaan sinulle onnea.
KUSTAA. (Tuskaisena). Taivaan herra! eihän tuohon pysty mikään. Minä koetan kaikki voimani, kuvaan avioelämän kirjavimmilla väreillä ja sinä pysyt tunteettomana kuin kivi. Sanohan taivaan tähden miksi et siis tahdo naida?
VOITTO. Miksi ei sinua haluta?
KUSTAA. Etkö ymmärrä, etten minä saata?
VOITTO. Etkö sinä ymmärrä etten minäkään saata?
KUSTAA. Siis sinä varmaankaan et tahdo.
VOITTO. (Kylmäkiskoisesti). Minä en voi.
KUSTAA. Nyt minä tiedän min verran sinä veljeäsi rakastat.
VOITTO. Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä itse naisit. Vaan osottaakseni, etten ole niin kovasydäminen, kuin sinä, esittelen seuraavat keinot.
KUSTAA. Mitkä?
VOITTO. Tämä on ensimäinen: kumpi meistä pikemmin pidemmän lauseesen sopivan suomalaisen sanan löytää, on vapaa avioliitosta, siinä tapauksessa, jos hän myös voittaa seuraavassakin koetuksessa, joka lopullisesti ratkaisee pulmamme.
KUSTAA. (Päättävästi). Hyvä, ryhtykäämme siis miettimään! (Istuvat hetken ääneti kirjoittaen).
VOITTO. Oppimattomuudellansakin. Tässä on sanani. Entäs sinun.
KUSTAA. Määritelmällisentelemättömyydellänsäkään. Onhan tässäkin ensi hätään, kaiketi se kilpailussa kestää!
VOITTO. (Hätäisesti). Tosiaan! kyllä riittää, vaan nytpä lähenee se toinen keino. — Heittäkäämme arpaa!
KUSTAA. Arpaako? Ei! Se olisi kevytmielistä.
VOITTO. Niin minustakin, senpätähden nai suorastaan!
KUSTAA. Saattaahan arpa kohdata minuakin!
VOITTO. Tosin, vaan paha kyllä, myös minuakin.
KUSTAA. Mitä minä sitte teen?
VOITTO. Nait.
KUSTAA. En minä rupea arpaa heittämään; en minä tahdo koskaan antaa itseäni semmoisen vaaran alaiseksi.
VOITTO. Olkoon niin. Mutta silloin sinun täytyy varmaankin naida, sillä minä en sitä koskaan tee.
KUSTAA. (Rukoillen). Veliseni!
VOITTO. (Äkäisesti keskeyttäen). Jätä minut rauhaan! Jomman kumman se täytyy tehdä. Kumpikaan ei tahdo, siis arpa määrätköön, kumpi on uhriksi joutuva. Tämä on viimeinen sanani ja ainoa, mitä sinulle mieliksi tehdä saatan.
KUSTAA. (Huokaillen). No olkoon sitte! Vaan kuinkas tässä menetellään?
VOITTO. Siinä ei suurta taitoa tarvita (menee pöydän ääreen). Me valitsemme kaksi palloa, toisen valkean toisen mustan.
KUSTAA. (Tuskallisesti kertoen). Toisen valkean, toisen mustan.
VOITTO. Täällä ei nyt ole niitä yhtään.
KUSTAA. (Iloisena). Luojalle kiitos!
VOITTO. Sitä parempi, me otamme kaksi lappua.
KUSTAA. (Kertoen) Kaksi lappua!
VOITTO. Niin toiseen piirustan ristin, toinen jääpi puhtaaksi.
KUSTAA. Toiseenko ristin!
VOITTO. Risti velvoittaa avioliittoon (käärii sen).
KUSTAA. Tämä on oikein, asian laadun mukaan!
VOITTO. Puhdas lappu vapauttaa naimisesta (käärii senkin).
KUSTAA. Voi, jos sen saisin!
VOITTO. Kyllä kai; mikä hätä sitte olisi arvanheittoon ruvetessa.
KUSTAA. Mitäs sitte tehdään?
VOITTO. (Hakien). Nyt tarvitsisimme uurnaa; paremman puutteessa otan sinun yölakkisi (tavottaa Kustaan päätä).
KUSTAA. Älä veli veikkoseni, ota omasi! Minulla on paha onni.
VOITTO. Tahtosi tapahtukoon! (ottaa omansa päästänsä, heittää laput siihen ja pudistelee lakkia). Näin nyt onnemme seulotaan!
KUSTAA. (Vavisten). Mutta rehellisesti, veli, rehellisesti.
VOITTO. Arvattavasti. Oikeus ja kohtuus. No ota nyt.
KUSTAA. En minä … en minä uskalla, ota sinä!
VOITTO. Älä tee verukkeita, ota sukkelaan.
KUSTAA. Totisesti, minä en uskalla. Minä varmaan saan tuon onnettoman ristin. Ole niin hyvä, ota ensin!
VOITTO. Vai sekin vielä (pudistelee kauan lakkia ja ojentaa lakin Kustaalle kylmästi). Ota!
KUSTAA. (Tuskallisesti lähenee lakkia, vapisevana ja huokaillen ottaa lapun) Näin!
VOITTO. Nyt on kummallakin osansa (kurottaa lappuaan).
KUSTAA. (Samoin). Niin vaan minä vapisen, kuin haavan lehti!
VOITTO. Aukaistaan vaan viipymättä!
KUSTAA. Minä en uskalla! aukaise sinä ensin!
VOITTO. (Äkäisesti). Miksikä minun täytyy aina kaikki ensin tehdä? Ei nyt auta! Avatkaamme molemmat samalla kertaa. Minä luen kolmeen asti (lukeissaan käy verkalleen pöytää kohden, Kustaa puuta kohden). Siis yksi.
KUSTAA. (Läheten puuta). Yksi!
VOITTO. (Edelleen käyden). Kaksi!
KUSTAA. (Samoin ja vapisee). Kaki!
VOITTO. Kolme! (aukaisee).
KUSTAA. (On myös aukaissut lapun ja huomannut ristin). Voi, nyt tuho tuli.
VOITTO. Hä, hurrah! Nyt iloitaan!
KUSTAA. (Vaipuu tuolille). Voi kovaa onnea! Voi onnettomuutta!
VOITTO. (Iloiten). Nyt olen vapaa, vapaa kuin taivaan lintu, vaimoväen pauloista irti jo päässyt! Hei! hurrah! Tahtoisimpa syleillä koko maailmaa (hyppää ympäri).
Kolmas kohtaus.
Edelliset. SANNA (tulee huoneesta).
SANNA. (Ihmetellen). Mikä meteli täällä on? Voitto, oletko pyöräpäinen?
VOITTO. (Syleillen ja tanssittaen häntä). Saanko syleillä, saanko suudella? Minä olen onnellisin auringon alla!
SANNA. Päästätkö irti sinä tuulen tuoma! Kymmeneen vuoteen en ole sinua tuommoisena nähnyt, — mitä on tapahtunut? (huomaa Kustaan). Ja mikäs tuota vaivaa? Toinen hyppii ja tanssii kuin hullu, toinen on kuin ukkosen lyömä.
VOITTO. (Koomillisesti osoittaen Kustaata). Ei, täti, hän on vaan kamppauksen kestänyt ja päätöksen tehnyt; se on häntä niin väsyttänyt.
SANNA. (Iloisesti). No, Kustaa?
VOITTO. Niin, täti, hän päätti naida.
SANNA. (Taputtaen Kustaata olalle). Kas niin! Se oli miehen työ! Viimeinkin viisastuit.
KUSTAA. (Tointuu ja nousee ylös). Voi minua kovan onnen leikkikerää! Kyllähän minä kohtakin arvasin. Taivaan Luoja! Minunko pitää naiman!
SANNA. (Tyytyväisenä hieroen käsiään). Siis Kustaa on tuo onnellinen. Sepä on sangen hauskaa. Tiesinhän minä, että hän on järkevämpi. Seuraa sinä nyt veljeäsi!
VOITTO. Te olette oikeassa, täti. Kustaa on hyväsydäminen poika. Me tuumailimme tyyskästi asiaa ja hän suostui vapaaehtoisesti täyttämään tahtonne.
KUSTAA. (Toiselta puolen läheten Voittoa hiljaa). Vaan minäpä en sitä tee. Asia ei käynyt rehellisesti. — Sinä otit ensin ja siten sinä voitit.
VOITTO. (Pikastuen). Ethän sinä rohjennut ensin ottaa. Älähän toki revi asiaa auki uudelleen.
KUSTAA. Täti sen ratkaiskoon!
VOITTO. (Hiljaa ja vakuuttavasti). Ethän toki hänelle ilmoittane meidän heittäneen arpaa. Sehän olisi aivan sopimatonta.
KUSTAA. Olisiko niin?
VOITTO. Aivan varmaan. Sinä häpäisisit itsesi ijäksi päiviksi. Ole hyvä veli nyt järkevä ja tyydy kohtaloosi.
SANNA. Mitä juonia te siellä taas kudotte?
VOITTO. Ei mitään erinomaista; Kustaa vaan ei tiedä miten varustaisi häätoimet, puvut ynnä muut tarpeet.
KUSTAA. Puvutko ja tarpeet.
SANNA. Ohoh! Älkää siitä surko, ne minä paraiten toimitan. Sen toimen tunnen perin pohjin ja tänään jo ryhdyn toimeen.
KUSTAA. Eihän tässä vielä kiirettä ole.
SANNA. Onpa vaan kiirettä! Pitää siivota huoneet, varustaa vaatteet, laittaa ruoat. Myös tarvitaan uusia huonekaluja, kyökkikapineita, morsiusvaatteita ja tuhansia muita tarpeita. (Tyytyväisenä). Niin, niin Kustaa, luota vaan tätiisi. Minä en unhota mitään, en edes lapsen sukkia ja paitojakaan.
KUSTAA. (Pannen kätensä ristiin). Taivas! Lapsen paidatkin!
VOITTO. (Ilkkuen). Sukat myöskin.
SANNA. Lapseni! Minä olen ikään kuin kymmentä vuotta nuoremmaksi tullut. Jumala sinun päätöstäsi siunatkoon, Kustaa. Pane vaan päätöksesi heti toimeen, sillä ei kaikki kypsy, jota kauan keitetään ja parempi pyy pivossa kuin kaksi kuusessa.
KUSTAA. (Pyyhkien hikeä otsaltaan). Kyllä nyt hikoillaan.
VOITTO. (Katsellen vasemmalle). Ellen erehdy, tulee Liisa paraikaa puutarhasta.
SANNA. (Katsoen). Oivallista! hän tulee kuin käsketty. Siis, Kustaa, asiaan käsiksi; kosi nyt heti!
KUSTAA. Nytkö heti?
SANNA. Se on tietty, ja ole oikein hempeä ja hieno, ettet saisi rukkasia!
KUSTAA. Kunhan ne vaan saisin.
SANNA. Vaan minkä näköinen sinä olet? Kampaa tukkasi ja partasi. Heitä nurkkaan tuo yönuttusi ja pukeudu uuteen mustaan takkiin taikka vielä paremmin frakkiin.
KUSTAA. Ei minulla taida frakkia ollakaan.
SANNA. Entäs uusi, joka oli ylläsi maisteritutkinnossa?
VOITTO. Kunhan vaan koit eivät olisi sitä syöneet. Tule, Kustaa.
KUSTAA. Sano paremmin alttarille vietäväksi uhriraavaaksi. (Tädille). Vaan saattepa nähdä, täti, että minä saan rukkaset.
VOITTO. (Taluttaen häntä pois). Vielä mitä, noin pulska poika. Koristettu, ja kaunistettu puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen liinaan, saapi vaikka kymmenen joka sormeen — ja ettei Liisa sinulle rukkasia anna, se olkoon minun huolenani (viepi hänet huoneesen).
SANNA. (Juosten jälestä). Menkää, menkää, kohta on Liisa täällä. Laittakaatte pian valmiiksi!
Neljäs kohtaus.
(Sanna yksin, sitte oitis Liisa).
SANNA. (Palatessaan). No viimeinkin ollaan näin pitkällä. — Mutta kylläpä siinä saikin vaivaa nähdä. Nyt pitää vaan kuulustella Liisaa. Olisinpa aika pahassa pulassa, jos hän puolestaan nyt panisi vastaan.
LIISA. (Tulee vasemmalta, lukien kirjaa).
SANNA. Mutia mitä minä näen tuossa! kirja kädessä. Tuota vielä puuttui! Tarttuuko tuo rutto vielä häneenkin. Liisa! mitä tämä on? Mitä sinä lueskelet?
LIISA. Tätikulta, tämä on oiva kirja. Se on Voiton uusin teos, hänen matkakertomuksensa Pohjoismaista. Voi kuinka nerollista! Sitä lukeissaan aivan luulee näkevänsä nuo seudut ja ihmiset. Kuinka tarkka tapojen ja luonteiden kuvaus, kuinka syvät mietteet, kuinka sopivat arvostelut! Ah, Voitto, hän on nerollinen mies!
SANNA. Vai niin! Voittoko? Jätähän nuo joutavat, ne panevat vaan pääsi pyörälle, eivätkä hyödytä rahtuakaan.
LIISA. Mikä sitte olisi hyödyllisempi, kuin hyvä kirja? Erittäinki näin opettavainen, kuin tämä Voiton teos?
SANNA. Heitä jo hiiteen Voittosi! Kustaa kirjoittaa myös kirjoja ja vieläpä paksumpia.
LIISA. Saattaa kyllä, vaan Kreikan ja Latinan kielisiä, minä en niitä ymmärrä. Vaan Voiton kirjat — —!
SANNA. (Pikastuen). Jätä toki jo tuo Voittosi sikseen. Nyt on muuta mietittävää. Sano miltä tuntuu olosi täällä.
LIISA. Kyllä vallan hyvältä, välistä kuitenkin on vähän yksinäistä.
SANNA. Miellyttävätkö serkkusi sinua?
LIISA. No kyllä ne ovat hyvin totisia ja harvapuheisia. Kustaa ei ole vielä minua edes nähnytkään. Luultavasti hän on jörömäinen. Sitävastoin Voitto — —.
SANNA. Niin kai, kyllä kai. Mutta Kustaa on pohjaltaan hyvä ja kunnon mies, sen sanon sulle.
LIISA. Sen kyllä uskon; kuitenkin täytyy olla jotenkin rohkea, kun häntä tohtii katsellakaan. Minusta tuntuu aina, kuin hän olisi minulle vihoissaan. Voiton katse on paljoa lempeämpi.
SANNA. (Äkäisesti). Vai niin! Voitonko on lempeämpi. (Astuen sivulle vihoissaan): Kas niin! Tämäpä on kaunis juttu, kun yksi esti on poissa, on jo toinen edessä. Nyt on taas tyttönen mieltynyt Voittoon! Aivan tässä pakahtuu sulasta harmista, kun työ ja vaiva noin käyvät turhiksi.
LIISA. (Ihmetellen). Tätiseni! mikä teitä vaivaa?
SANNA. Mutta hän ei saa saattaa hankettani hukkaan, kyllä minä avaan hänen silmänsä. (Liisalle). Sinä et ole oikein tarkastellut Kustaata. Hän on sievä ja lempeä mies. Katsoppas vaan hänen kauneita, sinisiä silmiänsä. Ne ovat paljoa lempeämmät ja suloisemmat kuin Voiton (jatkaa puhettaan Liisan kanssa).
Viides kohtaus.
(Edelliset, Voitto, Kustaa pitkässä frakissa ja valkoisessa huivissa korkea hattu päässä).
VOITTO. (Tuoden Kustaata huoneesta). Kas niin, rohkeasti eteenpäin vaan. Tosiaan sinä olet oikein soman näköinen.
KUSTAA. Voitto! minä joudun koko maailman nauruksi. (Pysähtyvät oikealle puolelle ja puhelevat keskenään hiljaa).
SANNA. (Huomaten heidät). Tuossa hän onkin. Katso kuinka kaunis! Komea vartalo, jalo muoto.
KUSTAA. (Voitolle). Luullakseni täti jo häntä neuvottelee.
SANNA. Älä ole noin kaino. Katso suoraan, kyllä hän sitte on ystävällisempi. (Kustaalle lähteissään). Minä jätän teidät nyt kahden kesken. Voitto tulkoon kanssani. Aja nyt hyvin asiasi.
KUSTAA. E-ei! Voitto jääköön tänne! yksinäni en saa mitään toimeen (katselee pelolla Liisaa).
SANNA. Niin kuin tahdot (menee Liisan luo, joka on istunut pöydän ääreen). Huomaatko nyt kuinka lempeästi hän sinua katselee? kun hän sinua puhuttelee, niin ole sinäkin puoleltasi lempeä ja lempeä juuri hänelle, ymmärrätkös? (menee taas Kustaan luo), Noh, Kustaa! eteenpäin, rohkaise sydämesi! Tuommoiseltako kosiomies näyttää? Jos vaan minä olisin mies, en minä noin kuhnailisi, tuulessa ja tuiskussa minä tytöt naisin! Sinä jänesjalka! (menee kehottaen ja uhkaellen huoneesen).
Kuudes kohtaus.
(Voitto ja Kustaa oikealla, Liisa vasemmalla lukupöydän ääressä).
KUSTAA. (Varustelee itseänsä, panee nuttunsa nappiin). Tässä sitä nyt siis ollaan (katselee pelolla toiselle puolelle).
VOITTO. Ja tyttönen on myös tässä?
LIISA. (Sivulle). Heillä on varmaan jotain tekeillä (kurkistaa kirjastaan toiselle puolelle).
VOITTO. Mene nyt vaan puhuttelemaan häntä!
KUSTAA. Hän lukee! enhän nyt saata häiritä häntä.
VOITTO. Miks'et? Vai tuumaatko odottaa kunnes hän on läpi lukenut tuon paksun kirjan?
KUSTAA. Mutta mitäs minä sanon hänelle?
VOITTO. Mitä tahdot, astu esiin vaan, puhele ja ilmoita rakkautesi.
KUSTAA. Peijakas! Enhän minä häntä rakastakaan.
VOITTO. Se on se sama, sinun täytyy nyt olla kuitenkin rakastavinasi.
KUSTAA. Niinkö? — Taivas ja maa, vaan miten pääsisin sen alkuun?
VOITTO. Sehän on helppo. Ensin sanot: Hyvää päivää serkkuseni! mitä kuuluu, mitä teette, miten voitte? Taikka muuta sievää ja sukkelaa.
KUSTAA. Minä en saata, se on niin vaikeaa.
VOITTO. Eikö mitä? Esimerkiksi ole sinä olevinasi serkku ja minä olisin sinä. Huomaa nyt kuinka minä teen, (astuu muutaman askeleen takaperi, laitautuu kuntoon ja lähestyy sievistellen ja kumartaen Kustaata). Hyvää päivää hyvä serkku.
KUSTAA. (Kumartaen). Jumal' antakoon serkkuseni.
VOITTO. (Hämillään). Tuota, hm — — hm — kuinka olette maannut viime yönä?
KUSTAA. Niin ja näin, kiitos kysymästä!
VOITTO. Hauskaa kuulla, hm — tuota hm — — tänään on kaunis ilma.
KUSTAA. Onpa kyllä.
VOITTO. Ja minä hm — hm — — — hm — — —
KUSTAA. Huomaatko nyt, ettet sinäkään pääse tuota tuonnemmaksi.
VOITTO. (Äkäisesti). No, koira vieköön, enhän toki sinua voi ruveta hyväilemään ja sinulle koreita puheita laskemaan. Koko illussuuni katoaa, kun katselee sinua, sinun valkoista liinaasi ja suippokärkistä frakkiasi. Toista on, jos serkku olisit.
KUSTAA. Koettappa sitte itse miten kävisi!
VOITTO. No hyvä, voinhan minä tehdä sen sinulle näytteeksi. Astu pensaan taakse piiloon ja pane tarkoin mieleesi mitä sanon; ehkäpä sitten osaisit.
KUSTAA. (Iloisesti) Oivallista! velikulta! Oletpa sinä oikein kelpo mies.
VOITTO. Huomaatko viimeinkin kuinka puolestasi uhraan itseni, ole nyt pois lähtevinäsi, mutta sukkelaan, sillä nyt olen täydessä vauhdissa.
KUSTAA. (Kiireesti kätkeytyen pensaan taakse). Hyvä, hyvä, minä jo riennän.
VOITTO. (Tarkastaa Kustaata kunnes hän on lähtenyt).
LIISA. He lähtevät sanaakaan minulle sanomatta. (Iloisesti). Ei vaan, Voitto palaa. (Jatkaa lukuaan).
VOITTO. (Palattuaan). Kas niin! nyt rohkeutta on tarvis! Vaan ensin pitää tiedustella asemaa. (Lähenee Liisaa, katselee häntä ja palaa takaisin).
LIISA (Ihmetellen). Mitähän se tahtonee?
VOITTO. Hän on tosiaan kaunis! Hänessä on jotain haaveellista ja runollista. Tuo yksivaltaisuus lu'ussa sopii hänelle vallan hyvin.
KUSTAA. (Pensaan takana). No veli! alappa jo!
VOITTO. Heti, odota hieman, täytyyhän minun vähän varustaida. Hm, hm — — vaan minun täytyy puhutella häntä, muutoin Kustaa nauraa minulle. (Rohkaisee itsensä ja astuu lähemmäksi). Hm, hm, — — — hyvä serkku! niin täydessä toimessa, enhän vaan häiritse?
LIISA. Ette suinkaan; minulla on niin harvoin tilaisuus puhella kanssanne, ettei tässä häiritsemisestä ole puhettakaan. (Nousee ylös).
VOITTO. Rohkenenko kysyä mikä teitä niin miellyttää, hyvä serkku?
LIISA. (Leikillisesti). Eräs mainio Voitto Tanin kirjoittama kirja.
VOITTO. (Kummastuen). Mitä, minunko kirjoittamani?
LIISA. Niin, teidän Matkakertomuksenne Pohjoismaista. Te ette voi käsittää minkä nautinnon tämä kirja on minulle saattanut.
VOITTO. (Ottaa kirjan ja tarkastaa sitä). Tosiaan viimeinen teokseni! (Antaa sen takaisin). Kunhan ette vaan turmelisi sillä kauniita silmiänne.
KUSTAA. (Tullen hieman pensaasta). Kauniit silmät, kas se kelpaa!
LIISA. Ne eivät saata katsella mitään jalompaa.
VOITTO. (Sivulle). Hänellä ovat tosiaan kauniit silmät! (Ääneen), Kirjallisuus siis Teitä miellyttää.
LIISA. Luuletteko minulta kokonaan puuttuvan halua jalompiin pyrintöihin?
VOITTO. (Äkkiä). En suinkaan! Päinvastoin luulen teidän haluavan kaikkea hyvää ja kaunista. Näin ihana ja suloinen ruumis varmaan sisältää myös jalon sielun.
KUSTAA. Jalo sielu! Se kelpaa myös.
VOITTO. (Sivulle). Hän on todella vallan viehättävä ja mikä sievä kätönen. (Tarttuu käteen).
KUSTAA. Ahaa! Hän ottaa häntä kädestä (mukailee Voiton liikettä).
VOITTO. Minä tunnen itseni sangen onnelliseksi, nähdessäni työni hedelmät noin kauneissa käsissä. Se on sitä hauskempaa, koska me tiedemiehet harvoin saamme nauttia tuota onnea (suutelee Liisan kättä).
KUSTAA. Hän suutelee kättä. (Mukailee). No, peijakas!
LIISA. Valitettavasti kyllä enin osa meistä vaan pitelee sukkapuikkoja ja neuloja — ja jos oikein korkealle pyritään, niin haetaan joku helppotajuinen romaani. Mutta uskokaa, Voitto, minua! ei kaikki ole semmoisia. Moni myös mielellään harjoittaisi totisia tieteitä.
VOITTO. Mitä, Liisa, Te, Te puhutte näin?
LIISA. Minä en ainoastaan puhu, minä myös tunnen.
VOITTO. Te ette siis pidä meitä oppineita pedantteina?
LIISA. En suinkaan. Siksi kovin paljo kunnioitan Teidän työtänne. Minä surkuttelen, ettemme me naiset saata seurata heidän neronsa lentoa.
VOITTO. (Sivulle). Hän on tosiaan lumoavainen! Missähän minun silmäni tähän asti ovat olleet.
LIISA. (Innolla). Kuinka ihanata olisi, niin kuin Te, tuntea maat ja kansat, käsittää koko luonnon avaruus ja kohoten maan yli tutkia aurinkojen ja maailmojen matkat! Kuinka vähäpätöiseksi tunnen itseni, kun täältä kohotan silmäni Teihin ja huomaan olevani vailla kaikkea, — kaikkea, paitsi halua seurata ja käsittää Teitä!
VOITTO. Serkkuniko Liisa noin puhuu? (sivulle) kuinka ihana ja innostunut. (ääneen) Vaan Liisa! — jos Teillä olisi tilaisuus täyttää toivonne! jos kohtaisitte miehen, joka ilolla täyttäisi pyyntönne ja riemulla saattaisi Teidän samalle tieteen partaalle, jolla hän itsekin seisoo?
LIISA. Mielelläni seuraisin häntä ja olisin ahkerin oppilaansa.
VOITTO. (Vähän hämillään). Ja jos se olisi yksi Teidän serkuistanne?
LIISA. (Kääntäen päätänsä). Minunko serkuistani?
VOITTO. (Suudellen kättä). Ja jos — — uskallanko jatkaa — jos se olisin minä. (Kiertää kätensä Liisan ympäri).
KUSTAA. Oivallista! Tuo pannaan mieleen. (Mukailee).
LIISA. (Hellästi irtaantuen). Etteköhän vaan tuskastuisi heikkoon neitoon ja suuttuisi, jos ei hän heti käsittäisi.
VOITTO. Teihinkö suuttuisin? Mitä sanotte! Koetelkaa vaan minua! Minä olen kärsivällinen kuin lammas. Kaikki tahdon kymmenesti kertoa, saadakseni vaan kauemmin katsella Teidän kauneihin silmiinne. Oi suuri Luoja, Liisa! kuinka ihanat silmät Teillä ovat. Kuinka olen ne jättänyt tähän asti huomaamatta.
LIISA. (Nuhdellen). Te ette ylimalkaan ole paljoa minusta välittäneet.
VOITTO. Entäs tämä pikku suu! Kuinka ihana olisi kuulla sen kertovan omia sanojani! Liisa! sanokaa, sanokaa tahdotteko tulla toimeen minun kanssani?
KUSTAA. (On viimeisiä sanoja lausuttaissa tullut esiin ja nykii Voittoa nutusta).
VOITTO. Mitä nyt?
LIISA. (Pelästyen). Voi, Kustaa! (Menee pöydän luo ja ottaa kirjansa).
KUSTAA. Voitto! jo riittää.
VOITTO. (Äkäisesti). Eikä riitäkään, mene hiiteen!
KUSTAA. Minä jo tiedän, lähde nyt vaan.
VOITTO. En vielä sinne päinkään. En vielä ole loppuun päässyt. Nyt vasta pääasia tuleekin.
KUSTAA. Vai niin, vieläkö enemmän.
VOITTO. Arvattavasti. Laita vaan luusi pois ja kuuntele tarkasti!
KUSTAA. Vaikka vaan! Mutta älä liian kauan enää. (Menee pensaan taakse).
VOITTO. Sitä muka olisi tarvis, että tuo vielä tähän tunkeutuisi! Hän näkyy vielä mielistyvän opetukseeni. Tuhat tulimaista! nyt vasta muistanki olevani vaan Kössin puhemiehenä! Sama se, miksi valitsi hän minut opettajakseen. Liisa miellyttää minua ja enhän nyt enää voi perääntyä, kuu kerran pääsin alkuun.
LIISA. (Aikoen lähteä).
VOITTO. (Pidättäen häntä). Mihin niin kiire serkkuseni, ettehän toki lähde pois?
LIISA. Kustaalla varmaan on tärkeä asia puhuttavana teille.
VOITTO. Ei suinkaan. Vaan minulla olisi teille jotain sanottavaa. Minnekkäs tuo puheemme pysähtyikään? Tuo ilkiö sekoitti kaikki ajatukseni.
LIISA. Te lupasitte tulla opettajaksi.
VOITTO. Ei siinä kaikki. Minä tahdoin myös sanoa teille — että — että te olette minulle erinomaisesti mieluinen, että minä teitä sydämestäni rakastan. (Ottaen Liisaa kädestä).
LIISA. Serkku, eihän tämä kuulu opetukseen. (Leikillisesti irrottaen kätensä).
VOITTO. Mitä Liisa! vedättekö kätenne pois, Te ette vastaa mitään.
LIISA. Minä jo lupasin mielelläni olla oppilaisenne.
VOITTO. Vaan jos minä tahtoisin vielä enempää, — olla Teidän opettajanne ja jos Te suostutte Teidän — — —
LIISA. No serkkuseni, miksi ette jatka, mihinkä minun sitte pitää suostua?
KUSTAA. Nyt pamahtaa! kyllä minä tiedän mihin on suostuttava?
VOITTO. Liisa! en sitä saa enää hillityksi! Suostutteko ottamaan minut puolisoksenne, joka teitä kunnioittaisi, rakastaisi ja vieläpä käsillään kanteleisi.
LIISA. (Punastuen). Voitto! tätä en odottanut — te siis tahdotte?
VOITTO. Sekä tahdon, että toivon! Ja jos te suostutte, olen onnellisin kaikista luoduista! (Laskeutuu polvilleen ja suutelee Liisan kättä).
KUSTAA. Ahaa! Tuoko se olisi pää-asia. (Laskeutuu myös polvilleen).
LIISA. Nouskaa ylös! Mitä täti sanonee?
VOITTO. Se on hänen hartain toivonsa.
LIISA. Mitä veljenne on sanova?
VOITTO. Hänkö? Se on hänen suurin ilonsa; mutta mitä Te sanotte Liisa? (Nousee ylös).
LIISA. (Painaen silmänsä ales). Oikeinko te todella rakastatte minua?
VOITTO. Minä puhun täyttä totta, Liisa. Minä en tahdo teeskennellä ääretöntä rakkautta, Mutta oikein koko sydämestäni pidän teistä. Tuo varsinainen innokas rakkaus kyllä syntyy jälkeen päin, kunhan nyt vaan suosionne saavuttaisin, Liisani saatatteko minulle lempenne luvata?
LIISA. (Ojentaen kätensä). Noh! — Voitto!
VOITTO. Te siis suostutte, eikö niin?
LIISA. No olkoon niin! Minä tahdon luottaa teihin ja (katselee ympärilleen leikillisesti), meidän kesken olkoon sanottu, kohta ensi hetkestä asti olitte Te parhaassa suosiossani. Mutta te kovasydäminen, ette minua huomannutkaan!
VOITTO. Minä olin sokea narri! Vaan nyt aukeavat silmäni ja minä näen taivaan edessäni! Nyt lempeä, hellä neitoseni! nyt pikku muisku liittomme vahvistukseksi. (Suutelee häntä).
KUSTAA. Kas p——että.
Viimeinen kohtaus.
(Edelliset, ja Sanna on viimeisiä Voiton sanoja puhuttaessa tullut huoneesta. Kustaa on tullut lähemmäksi).
SANNA. No, Herra auttakoon! Voitto! mitä tämä merkitsee?
VOITTO. (Pelästyy ja päästää Liisan irti). Tuhat tulimaista! — täti!
SANNA. Ja sinä seisot siinä ja annat kaikkien noin rauhallisesti tapahtua?
KUSTAA. (Salaa tädille). Voitto vaan näyttää, kuinka minun pitää tekemän.
SANNA. Vai niin! Miksi et sitä itse tee? Miksi et vielä ole serkkuasi puhutellut?
KUSTAA. Jahka joudun! Voitto esti minua, hän ei ole vielä lopussa.
VOITTO. Olenpa niinkin, veli, — nyt minä olen aivan lopussa. Hyvä täti ja veli! tässä esittelen teille morsiameni.
SANNA. Mitä tämä on?
KUSTAA. Morsiamesiko?
VOITTO. Niin, rakas, hellä morsiameni, joka suostumuksellaan on tehnyt minut onnellisimmaksi olennoksi taivaan alla.
SANNA. Kas nytpä kummia kuullaan! Sinä nait? Minä luulin Kustaan.
KUSTAA. Niin kai! Sehän se oli aikomuskin ja minä jo aloin mielistyä.
VOITTO. (Katsellen Liisaan nauraen). Vaan minä olin vielä enemmän mieltynyt.
KUSTAA. Vaan kohtasipa arpa minua.
VOITTO. Sinua arpa, minua sallimus, sinä sait mustan ristin, minä neidon, eihän yhdelle kaikkia anneta.
SANNA. Mitäs Liisa sanoo?
VOITTO. Kylläpä hän on tyytyväinen, eikö niin Liisani?
LIISA. Ellei Teillä, hyvä tätini, ole mitään sitä vastaan.
SANNA. No olkoon menneeksi. Minusta on sama kumpiko teistä naipi kunhan häitä saadaan.
KUSTAA. (Nyreissään). Se oli oikein ilkeästi tehty, Voitto. Ethän sanonut tekeväsi muuta kuin antavasi esimerkkiä. Miksikä minä sitte vaivasin ja panin frakin päälleni?
VOITTO. Tämmöisissä asioissa pitää kunkin itse ajaa asiansa.
KUSTAA. (Äkäisenä). Näin käypi kaikkien, jotka vaimoväen kanssa asioihin ryhtyvät.
VOITTO. (Liisan kanssa käsikkäin). Ei aina, pitää vaan asia oikein laittaa.
SANNA. Eikä heti pelästyä. Koetappa toinen kerta, kyllä sitte käypi paremmin!
KUSTAA. Kylläpä tässä yhdessäkin kerrassa on jo ollut liikaa. Minä en annakaan vietellä ja houkutella muuta kertaa itseäni semmoisiin houkutuksiin. Minä pysyn naimatonna kirjani ääressä ja otan silloin tällöin kulauksen pullostani. Ja niinhän se isävainajaki, siunattu olkoon hän haudassaan, sanoi: Toisen meistä täytyy naida.
MAISTERI KESÄVIERAANA.
Näytelmä II:ssa näytöksessä.
(Kuvaus Hämeestä).
Henkilöt:
Maisteri Toivola. Talon isäntä. Talon emäntä. Talon tyttö. Männistön Maisa. Kaksi vierasta miestä.
(Näyttämö kuvaa talonpoikaista tupaa. Matkustava herra tulee laukkunensa tupaan, tekee hyvän päivän ja katselee asunnokseen taloa).
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Toivola, Isäntä, Emäntä, Tyttö).
TOIVOLA. Saisiko teillä asua tämän kesän?
ISÄNTÄ. Miks'ei, — mistäs ollaan?
TOIVOLA. Helsingistä minä olen ja nimeni on Toivola. (Kättelee emäntää, tytärtä ja isäntää, kääntyen sitte ympäriinsä katsellen, jolla aikaa isäntä viittailee emännälle ja vieraalle kaikenmoisilla liikkeillä).
EMÄNTÄ. Kyllähän meillä olla saatte.
TOIVOLA. Paljonko maksaa kuukaudessa täysi hoito?
ISÄNTÄ. Niin — — enhän — hm, tuota taida sanoa.
EMÄNTÄ. Olisiko markka päivältä paljo?
TOIVOLA. Ei suinkaan.
EMÄNTÄ. Minä vaan en ole tottunut kaikkia ruokia niin fiinisti laittamaan — "sano" — "sano." —
TOIVOLA. Kylläpä siitä toimeen tullaan. Minä en vaadikaan mitään erinomaisia laitoksia, kunhan vaan ruoka on puhdasta ja tuoreen mukaista; niin kuin tuoretta lihaa, kalaa, munia ja muuta semmoista.
EMÄNTÄ. Kyllä minä koetan, kun olisi useampia, antaisin halvemmalla asunnon, ruoan ja hoidon.
TOIVOLA. Saatan minä toimittaa muitakin, kun vaan näyttäisi tänne soveltuvan.
ISÄNTÄ. Tottahan meille taas sopii asumaan, vaikka useampikin.
TOIVOLA. Niin, — niin minäkin luulen. Minä tuon tänne siis kapineeni ja asun täältä tämän kesän, tämän kauniin järven rannalla.
ISÄNTÄ. Asukaa täällä vaan, kyllä täällä kaloja saatte.
TOIVOLA. Minä menen noutamaan matkalaukkuni tänne. (Menee).
ISÄNTÄ. Ei sille Toivolalle tarvitse reilata kaikkia hyviä ruokia, kyllä ne herrat saavat syödä huonompaakin ja niinpä hän itsekin sanoi.
EMÄNTÄ. Mahtaako se vaan maksaa.
ISÄNTÄ. Se on tietty. Aina herrat runsaasti maksavat ja antavat vielä juomarahat ja hyvät ryypyt. Ei meidän tänä suvena tarvitse viinaa ostaa. Toivola antaa meille viinaa niin paljo, kun vain juodaan, sen saat nähdä ja saavatpa rengitkin kerran suunavauksia nyt.
EMÄNTÄ. Taitaa olla hyvä herra, tuo Toivola. — Mikkolassa asui viime suvena kumminkin oikein erinomainen mies, tukkiherra, se oli se Nordensani tai mikä sen pahuksen nimi taas olikaan. Se juotti kohta, kun tuli taloon, taikka piti semmoiset tuliaiset, että koko talon väki pyllyili ja emäntäkin sanoi saaneensa maukasta viiniä, se oli hyvä herra se.
TYTTÖ. Saa nähdä, antaako se Toivola minulle mitään?
ISÄNTÄ. Antaa kyllä. Aina herrat tytöt hyvinä pitävät.
EMÄNTÄ. Laita itsesi nyt puhtaampiin vaatteisiin ja puhu sen Toivolan kanssa finisti, niin kyllä Toivola rupee sinusta tykkämään, herrat pitävät fiineistä likoista.
TYTTÖ. Minulle täytyy tehdä pian uusia vaatteita. En minä kehtaa sen Toivolan kanssa puhua vanhoilla vaatteilla.
ISÄNTÄ. Tehdään kai niitä, mutta laittakaa huoneet puhtaiksi ja toimittakaa syömistä Toivolalle. Minä tuon aitasta sian reiden pöytään, kyllä sen kumminkin nälkä on.
EMÄNTÄ. Niin aina ja herrat tykkäävätkin niin sian lihasta, tuo koko veisi vaan! ei sille kumminkaan vähät piisaa. — Minä keitän munia, tahi keitä sinä tyttö Toivolalle munia, vaan hyvin kypsäksi. Ei ne herrat tykkää raakamaisesta.
ISÄNTÄ. Rahaa meille tulee Toivolasta ja muista herroista ja kyllä minä niitä nyljen, sen sanon ja kylläpä herroilta saakin kiskoa, ei se ole mikään synti, eikä häpeä, kun se Toivola nyt vaan tulisi. Nyt on niin kova rahanahtaus, ettei sitä mistään tahdo saada. — Toivola meille taitaa antaa jo tänäpänä muutaman markan juomarahoiksi ja kylläpä se hyvät tulijaiset "pistouvaa."
EMÄNTÄ. Laitetaan vaan Toivolalle valmiiksi kaikki ja pidä sinä tyttö, munista murhe.
ISÄNTÄ. Niin oikein, pankaa valmiiksi Toivolalle, kun se kumminkin pian tulee. — Kyllä se provasti Kaimanius-vainaja näemmäs sanansa piti. Hän sanoi aina: Teillä on niin kaunis talo ja kauniilla paikalla. Minä toimitan teille kesävieraita.
(Esirippu laskee).
TOINEN NÄYTÖS.
(Edelliset ja kaksi vierasta miestä).
TOIVOLA. (Istuen kiikkutuolissa sanomalehti kädessä, laulaa sävelellä "Laulajapoika").
Järven laineet ja tuima tuuli Tuntee mun huoliani :,: Ahtolan armas hellä helma Kätkee mun suruani :,: Kun istun yksin rannalla Ja itken ikävääni Niin silloin järven aaltoset On mun ystäväni :,:
Toiveeni petti ja neitoni jätti Mun järven aaltoloihin :,: Usein olen upottanut Kyyneleeni noihin :,:
ISÄNTÄ. (Tullen veitikkamaisesti viinapullo kädessä). Passaako ottaa ryyppy? Ei Toivolalla taida vielä kumminkaan olla parempia aineita kotona. (Ottaa ryypyn).
TOIVOLA. Minä en käytä väkeviä juomia itseäni enkä muitakaan ihmisiä varten ja kiitän siis vaan teidänkin tarjouksestanne, nauttia en saata kumminkaan pullostanne.
ISÄNTÄ. Soo'oh! No mimmoinen te olette, kosk'ette tahdo sitä hyvää tehdä, että ottaisitte, kun minä ilman maksua tällä kerralla annan ja ottaapa papitkin, jotka ovat parhaita herroja ja sentähden minäkin toisinaan otan pienen naukun ja luulin teidän tekevän samoin. Se suuri tukkiherra, jolla kuuluu olevan rahaa niin kuin muutakin paperia, oli viime suvena Mikkolassa ryypännyt oikein miehen tavalla. (Juo puollostaan ylpeänä).
TOIVOLA. Kyllä, — kyllä maailma on vielä mustia matoja täynnä ja kauan saamme taistella viinaa vastaan, tuota hirmuhaltiata, joka vallitsee ylhäisten hoveissa ja alhaisten hökkeleissä. Kauan saavat raittiuden harrastajat tehdä työtä isänmaassamme ennenkuin kansaamme syvälle juurtunut juoppouden pahe eli salainen kalvava tauti saada poistumaan.
ISÄNTÄ. Olisiko Toivolalla rahaa minulle antaa? On semmoinen ahtaus rahasta, kun viljakin on halpahintaista, eikä mistään saa rahaa.
TOIVOLA. Kyllä, (antaa muutaman setelin). Tässä on 20 markkaa.
ISÄNTÄ. Palkollisetkin saavat niin paljo palkkaa. (Menee).
TOIVOLA. Kirottu viina! Sinä saastainen heittiö, olet heidät turmellut ja turmelet yhä; mutta varro vaan, kerran sinun täytyy kuitenkin väistyä. Jos et ennen anna meille voittoa, kun armejasi ovat niin suuren suuret muka ja sinä itse luulet saavasi vain hallita ja vallita, niin täytyy sinun vihdoin kumminkin lannistua koska tohtori Tervejärki saa kansassa parannuksia toimeen.
EMÄNTÄ. (Tulee kavalan näköisenä). Ei minun sovi sentään vähällä Toivolaa pitää. Kuluu leipääkin ja muuta niin paljo. — Toivola on hyvä ja käy syömään sinne toiselle puolelle nyt.
TOIVOLA. (Varustautuu lähtemään). Johan me siitä sovimme minun tänne tullessani. Ei siitä nyt puhuta. (Menee).
EMÄNTÄ. (Yksin). Mimmoinen se Toivola mahtaa olla? Onkohan se mikään herra?
MÄNNISTÖN MAIJA. (Tulee kielevänä). Hyvää päivää!
EMÄNTÄ. Päivää! Minä tässä juuri puhun itsekseni Toivolasta. Mahtaako se mikään herra ollakaan? Taitaa vaan olla joku maan kulkuri, jolla ei ole rahaa, ei muuta? Kuka ne kaikki kulkurit tietää?
MAIJA. Kaikki tässä nyt herroja on! Ohhoh.
EMÄNTÄ. Istu! — istu, että saadaan vähän jutella.
MAIJA. (Seisoa töröttää vaan vielä hetkisen). Istua saanut olen. Vai Toivola sen nimi on. Ei herroilla semmoisia nimiä ole. Kyllä minä sitä kohtakin ajattelin, kun se aivan jalkapatikassa asemaltakin tuli ja kantoi vielä laukkuansa. Minä itse katselin tuota Mattilan Mantan kanssa ja sanoinkin: mikä kisälliroikko tuokin on. Niin minä juuri sanoin. Ei ne semmoiset mitään herroja ole. Mikkolan herra, se suuri tukkiherra, jolla rahaa on ja rikas kuuluu olevankin, antoi kyytimiehellensä viime suvena aina ryyppyjä ja sai meijänki äijä siltä kerran päänsä täyteen. Semmoiset ne vasta herroja ovat. Mitä tuommoiset Toivolat! Johan minä sitä äijälle sanoin. Vai Toivola sen nimi on. Vai Toivola, kun nyt vain muistaisin. Kaikkia niitä teillekin tunkee. Johan minä sitä sanoin.
EMÄNTÄ. Sanos muuta. Minä olen ollut koko päivän niin kiukkuinen. Ei pitänyt tuliaisiakaan ja ylpeä näyttää olevan. Toista oli Mikkolan herra, se suuri tukkiherra, ja antavathan laukkuryssätkin aina jotakin ja ovat niin ystävällisiä.
On kaikkia tässä maailmassa ja niin — — — (hiljaa). Nyt tulee se Toivola.
TOIVOLA. (Tulee ajatuksissaan, emäntä ja Maija, katsoen kieroon Toivolaan, menevät vitkaan näyttämöltä). Kuinkahan minulta mahtaa tässä talossa kulua tämä kesä. Väki näyttää olevan vielä aivan raakaa ja mikä kummallinen akka lienee ollut tuo vieraskin. Olenhan kuitenkin täällä luonnon helmassa, kaukana kaupungin vilinästä, täällä Hämeen herttaisessa maakunnassa. Täällä runollisuuden maassa, jossa siintävät selät lainehtivat lehtojen lomissa. Käytän näitä mainioita maisemia hyväkseni, näitä, joille sieluni kauan on ikävöinyt.
ISÄNTÄ. (Tulee veitikkamaisesti piippunysä suussa). Tulin katsomaan, kaunis ilma siellä nyt onkin. Satoi hiukan aamulla. (Istuu).
TOIVOLA. Niinpä niin. (Istuu kiikkutuolissa). — — — Tuossa on minun kirjoittamiani kertomuksia, joista luulen saavani 200 markkaa ja tuossa on vihkonen runoelmia, jotka omalla kustannuksellani ai'on painattaa (ottaa käteensä muutaman vihkon). Oletteko te kuulleet mitään Elias Lönnrotista.
ISÄNTÄ. En.
TOIVOLA. Tässä sattuu olemaan juuri edessäni runontapainen, jonka lausuin hänen hautausjuhlassaan. (Lausuu):
Miksi seisoo kalmistolla joukko suuri suruisia? Miksi häilyy kansa tässä kyynel silmistä vuotaissa? Miksi mustalla murheen hunnulla luonto tässä verhoaa? Miksi kellot kumajaa, kaipaavasti kaikuaa? Miksi soipi Suomen kannel suruisasti näin? Siksi seisoo surun saatto kalman kartanolla nyt, Kun on meiltä miehistämme surman saaliina sortunut, rakas, hellä Eliaamme mennyt.
Siksi soipi Suomen kannel surun virttä haikeaa, Siksi hylkää sydämemme murheen tunteili' ainiaan. Pois on mennyt kansanlapsi, pois on lasten ystävä, pois on sankar' arvollinen siis on meillä ikävä. Raskaita, kaihon kaipauksen kyyneleitä vuotaa nyt; surun sumut, pimeyden pilvet, murheen usvat mielemme nyt on peittänyt. Suuri on kaatunut kansalainen, liitänyt kuolon kitahan, siitä surevi suomalainen, häntä seuraten hautahan.
Ehkä kutsui Luoja hänen pois Suomen saloilta kulkemasta. Vaikk'ei häntä nyt kanssamme ois! Ja vaikka hän on herenyt laulamasta, Elääpi kuitenki kaikusa maine, versoaa virkeä hedelmä, kauan säilyypi oiva aine, töistä ja toimista ylevä.
Köyhänä, pienenä matalassa majassa Sammatin töllissä syntynyt on. Alhaisna, nöyränä Kurjuutta kärsien Kohonnut hän on arvohon. Hän, joka kai'utti Suomen soissa ja saloissa runottaren luomaa kannelta, hän, mi ilmoille saati somat, soreat Suomen laulut ja veisut syntyneet Suomelan sammolta. Hän on muinaisuutemme henkiin herättänyt, elomme, olomme pyrintöihin uusiin edistänyt. Hänen ovat ansiot, suuret ja monet, kansamme, kielemme kehityksessä, hänen ovat muistot ja pyhimmät tunteet, meillekin jalossa merkityksessä.
Taivaahan taatto taitti hänen meiltä täysin tuleentuneena tähkäpäänä; täytyyhän vihdoin ihmisen näiltä murheen mustilta teiltä, aavikoilta avaroilta manalaan mennä.
ISÄNTÄ. (Haukottelee). Sopisko Toivolan — — — niin — jos passaisi —- — —
TOIVOLA. (Innolla).
Täytyyhän kerran, kutsuissa Herran, tuonelan kellojen soidessa, jättää meidänkin tämä maallinen maja ja taivahasen tuonne pyrkiä. Jospahan silloin elämän illoin saisimme Eliaan vaunuilla matkustaa. Muistaas sinä suruinen suomalainen että sulta on kaatunut kansalainen, mi työssä, toimessa, meistä muista on eroavainen. — Eläös sinäki nuorukainen, pyrkiös nuori nainen toivosi samahan satamahan, jotta viimein, kun kutsuvi Luoja tuonelan tuvalle täältä pois, onnellisena, autuaana käskeä Hän sun vois.
Pieni, kuin sinapin siemen, suuretki toimemme ovatpa vain, jos ei niissä säteile rakkaus Luojaan ja maahamme, kansaamme ain'. Sopisi sentään toivon siivillä lentää elämän ehtoona korkeuteen, jos olisi tullut toivottu turva — ja iloisella mielellä saisi kohota kirkkauteen.
Kullakin meillä on uskottu leiviskä jot' ei maahan kaivaa saa, vaan halulla hartahalla tulee meidän sitä kartuttaa. Työhön on Luoja meidät luonut luonnon suurehen salihin, Maailman katoavaan hetkeksi suonut valmistuaksemme taivaisihin.
Tänäpänä viettää pohjosen kansa sumeata surun juhlallisuutta, tänäänhän kätketään syntymäseurakunnassansa mies, minkä arvoa, oivallisuutta kertoa ei voi kielin.
Lepäös rauhassa vaipunut miesi äitisi helmassa rakkaassa! Synnyinmaasi ja kansasi liesi jo hehkuvi täydessä tulessa. Eläköön muistosi, kasvakoot istuttamat taimesi, että niistä rehottaa toivorikkaat puut. Kansamme kauan muistakoon miestä, min nimi on Lönnroth!
ISÄNTÄ. (Aikoen hitaasti lähteä). Ei ne kuulu minuun. Ei semmoiset Lömprukit. Oliko hän se pappikaan edes.
TOIVOLA. Ei hän ollut pappi; mutta kuitenkin vaikutti hän Suomessa paljoa enemmän kuin moni pappi; toisella kerralla selitänkin hänestä ja hänen töistänsä enemmän.
ISÄNTÄ. Eikö Toivolan passaisi antaa rahaa meidän pojalle, kun hän kävi viemässä Toivolan kirjan?
TOIVOLA. Minä annoin hänelle jo 10 penniä. Tässä on vielä 15 penniä.
ISÄNTÄ. Tarvitsisin minä myös rahaa, kun palkollisetkin maksaa niin paljo ja raha on niin halpaa.
TOIVOLA. (Kiivaasti). Aina vaan ruikutatte! Myykää talonne, jotta saatte rahaa!
ISÄNTÄ. Ei nyt taida olla kellään niin paljo rahoja, kun minä tahdon talostani.
TOIVOLA. Paljonko tahdotte?
ISÄNTÄ. 20,000 markkaa ja hyvät harjaiset.
TOIVOLA. Eiköhän 10,000 markkaa piisaisi!
ISÄNTÄ. (Halveksuen). Ei suinkaan Toivola ostaisi, vaikka minä myisin taloni 10,000 markallakin. Ei teillä niin paljoa rahoja ole.
TOIVOLA. Ehkäpä on sentään.
ISÄNTÄ. Tuos on käsi (lyö kädellään Toivolan käteen). Jos Toivolalla on 10,000 markkaa, niin minä annan koko taloni teille.
(Samassa tulee 2 miestä näyttämölle).
TOIVOLA. Hyvä! No niin! kuulkaa miehet, että tämä isäntä myy nyt heti minulle talonsa 10,000 markasta.
ISÄNTÄ. Annan kyllä minä taloni teille, kun Toivola vaan nyt antaa rahat, ne 10,000 minulle.
TOIVOLA. Jahah! kauppa on siis selvä pitemittä mutkitta (ottaa setelilompakon). Tässä niitä on. (Lukee 10,000 markkaa).
ISÄNTÄ. Oijoi! Kuka olis uskonut?
TOIVOLA. Rahat saatte nyt siis ja minä saan talon, kuten puhuttu on. (Antaa rahat isännälle).
ISÄNTÄ. En minä sentään tiedä.
TOIVOLA. Kyllä minä tiedän ja nämä vieraat myös tietävät, jotta kauppa on selvä. Eikö niin?
VIERAAT. Joo, kyllä se niin on, kuin herra sanoo.
TOIVOLA. Minä olen ollut aivan köyhä ja ryypiskellytkin joskus hiukan väkeviä juomia. Mutta nyt olen noin 10 vuotta ollut maistamatta väkeviä juomia ja olen sen ajan kuluessa säästänyt 10,000 markkaa, joilla nyt sain ostaa talon.
ISÄNTÄ. Minä annan rahat teille takaisin.
TOIVOLA. Antakaa vaan, jos tahdotte; mutta minä en anna taloa, sillä onhan kauppamme ollut aivan selvä. "Sanasta miestä, sarvesta härkää."
ISÄNTÄ. Minun täytyy sanoa tämän vaimolleni. (Menee suutuksissa).
TOIVOLA. Siinä nähdään, mitä juoppous, raakuus, tuhma ylpeys ja ahneus voivat vaikuttaa. Tämä isäntä esimerkiksi on luullut yksinänsä vain saavansa hallita ja vallita. Hän näkyy kunnioittavan ihmistä rikkautensa mukaan. Minua on hän pitänyt köyhänä ja siis arvottomana. Nyt saa hän kuitenkin nähdä kerran "ettei ole koiraa karvoihin katsomista". (Isäntä tulee samassa juosten ja emäntä samoin, hutkien miestänsä luudalla selkään sekä tyttö viimein perässä itkien).
EMÄNTÄ. Vai sinä, senkin lurjus!
TOIVOLA. Ystävät! Ei täällä tämmöistä elämää tarvita. Kyllä se näytelmä saa olla näyttämättäkin. Elkää toki tänne tulko tappelemaan. (Vie isännän näyttämöltä ja emäntä, yhä lyöden miestään luudalla, seuraa häntä pois).
TYTTÖ. (Itkien). Minun täytyy sitte lähteä kotoani, syntymäkodistani. Oi! voi!
TOIVOLA. (Palatessaan). Älä sure impi ihanainen. Minulla on nyt emännän virka avoinna. Jos haluat kanssani jakaa elämän ilot ja surut, niin katsahda tänne ja anna kätesi minulle, niin minä annan sydämeni ikuisesti sinulle! (Tyttö antaa tenhottomasti kätensä Toivolan käteen ja molemmat poistuvat näyttämöltä esiripun laskiessa.)