FABIOLA ELI KATAKOMBIEN KIRKKO

Kirj.

NICHOLAS WISEMAN

Suomentanut

Emil Mannstén

Sortavalassa, Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike, 1902.

SISÄLLYS:

I. Äiti ja poika. II. Pakanallinen ylimys-asunto. III. Erilaisia vieraita. IV. Yöllisinä hetkinä. V. Susi ja kettu. VI. Fabiola ja hänen orjansa. VII. Huvila ja sen asukkaat. VIII. Lankeemus. IX. Katakombit. X. Eräs kokous keisarin palatsissa. XI. Suruhuoneesta huvilalle. XII. Edikti. XIII. Ensimäinen uhri. XIV. Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana. XV. Taistelun kautta voittoon. XVI. Sebastianus. XVII. Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon. XVIII. Nemesis. XIX. Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa. XX. Vihdoin löydetty.

Ensimäinen Luku.

Äiti ja poika.

Siirtyköön arvoisa lukija ajatuksissaan vanhaan Roomaan, sen ajan kaikki hallitsevaan, ylpeään ja mahtavaan maailmankaupunkiin, ja lähteköön käymään kanssamme sen katuja eräänä syyskuun päivänä vuonna 302. Aurinko painuu mailleen, huikaisevan päivän helle alkaa vaihtua suloiseksi vilpeydeksi. Eipä kummaa siis, että kohtaamme lukuisasti kävelijöitä, jotka päivän tapahtumista puhellen ovat menossa Caesarin tai Sallustiuksen puutarhoihin.

Liittymättä näihin joukkoihin, suuntaamme me askelemme Mars-kentäksi nimitettyä paikkaa kohden, joka sijaitsee seitsemän kukkulan ja Tiber-joen rajoittaman tasangon välissä. Tälle kentälle, jota ennen käytettiin pääasiallisesti leikkitaisteluihin ja sotaharjoituksiin, oli vähitellen Rooman tasavallan aikoina rakennettu komeita yleisiä rakennuksia. Sitten kun Pompeius oli rakennuttanut teatterinsa Mars-kentälle, valitsi Agrippa kohta sen jälkeen paikan Panteoniansa sekä sen viereen ulottuvia kylpylaitoksiaan varten. Sitäpaitsi yksityiset alkoivat ehtimiseen hommata rakennuksiaan kentälle, jota vastoin myöhemmin, keisarinvallan alkuaikoina, kukkulat tulivat ylimystön kaupunginosaksi, jossa olivat komeimmat rakennukset. Niin oli esim. Palatinon kukkulalla Heron palatsin läheisyydessä Circus Maximus; Esqvilinon kukkulan täyttävät Tituksen kylpylät, raketut "kultaisen talon" raunioille, ja Aventinon kukkulalla sijaitsivat Caracallan kylpylaitokset. Nykyään, vuonna 302, samotessamme Rooman katuja, rakennuttaa keisari Diokletianus suurenmoisia lämpökylpylaitoksiansa (thermae) Qvirinalin kukkulalle, vähän matkaa Sallustiuksen äskenmainituista puutarhoista.

Talo, jota kohden suuntaamme askelemme, on Qvirinalin kukkulan läheisyydessä ja täyttää, kuten tavallisesti patriisien asunnot siihen aikaan, melkoisen alan. Ulkoa päin jokseenkin kolkko ja koristuksia vailla, on se sisästä päin sitä viehättävämmän näköinen. Tarvitsematta peljätä, että meidät uskaliaina tungettelioina käännytetään takaisin, käytämme hyväksemme oikeutta ajatuksissa ja mielikuvituksessa viipymättä astua Atriumiin. Siihen kehoittaa meitä ulkopuolella oleva mosaikkiin sovitettu tervehdys "Salve" (tervetuloa).

Kaikesta mitä ympärillämme on, me huomaamme olevamme vanhan, rikkaan patriisiperheen asunnossa. Hämillämme kaikesta tästä suurenmoisesta komeudesta, emme oikein tiedä, mihin ensiksi kääntää katseemme, komeihin pylväskäytäviinkö vaiko norsun luulla ja hopealla silailtuihin lepotuoleihin, itämaisista puista tehtyihin kallisarvoisiin pöytiin, hienotekoisiin bysteihin, vaaseihin ja kaikenlaatuisiin taide-esineisin vaiko seiniin, joiden maalaukset vielä vanhoinakaan eivät ole väriloisteestaan mitään kadottaneet. Ennen kaikkea meitä sittenkin viehättää vesisuihku, joka johtuen Claudiuksen vesijohdosta Tuskulanon kukkulalta vaihetellen kohoaa ja laskeuu keskellä marmorilattiaa ja sitten pölisten putoaa punaisesta marmorista tehtyyn säiliöön, hienolla vihmallaan virkistäen niitä ihmeen kauniita kukkia, jotka kauniissa ruukuissa versovat säiliön reunamilla.

Samoin kuin muissa ylhäisissä taloissa ei täälläkään puutu akkunakomeroita ja kuvapatsaita; mutta ei missään, ei maalauksissa eikä kuvapatsaissakaan, huomaa mitään, mikä saattaisi mieltä loukata. Että joku onsikko siellä tai täällä on tyhjänä tai joku taulu verhottu kankaalla, ei nähtävästi johtune sattumuksesta.

Pöydän ääressä lähellä fryygialaisia marmoripylväitä istuu talon valtijatar, keski-ikäinen rouva. Hänen lempeissä, jaloissa piirteissään kuvastuu kärsimyksiä, joita hänen usein tuskaisella tavalla on täytynyt kestää. Mutta ensi silmäyksellä näkee myöskin hänestä, että huolimatta menneitten murheaikojen muistosta ja siitä tuskan-alaisesta ilmeestä, jonka nämä ajat ovat painaneet hänen lempeän-totisiin kasvoihinsa, niistä kuitenkin loistaa Jumalan rauha. Hänen yksinkertainen pukunsa eroaa silmiinpistävällä tavalla hänen ympärillään vallitsevasta komeudesta; hänen hiuksensa, joissa kiiltää hopeasäikeitä, eivät ole teeskennellen peitetyt; hänen pukunsa on yksinkertaista kangasta, ilman muita kirjauksia ja koristeita kuin purppuranauha, n.k. segmentum, joka on hänen leskeytensä merkkinä.

Koristimia ja jalokiviä, joita Rooman naiset niin halusta käyttivät, ei hänellä ole muita kuin yksinkertaiset kultakäädyt kaulassa; niihin on kiinnitetty jotakin, mikä hänellä on kätkettynä leningin alle.

Suloinen, kunnianarvoinen on todella jalo Lucina, johon nyt katseemme pysähtykööt. Hän on paraikaa ahkerassa työssä, valmistaen hienoa käsityötään, mutta kumminkin huomaa, etteivät hänen ajatuksensa ole yksinomaan kiinnitetyt siihen. Jonkunlainen levottomuus on vallannut hänet. Vähäväliä antaa hän käsiensä levätä ja suuntaa katseensa milloin raskaaseen esirippuun, milloin aurinkoon tai jalustalla seisovaa vesikelloa kohti. Nähtävästi odottaa hän jotakuta ja on huolissaan siitä, että tämä niin kauan viipyy. Vihdoinkin, vihdoinkin kuulee hän tutut askelet ja rientää ilosta loistavin kasvoin odotettua vastaan.

Tämä on kaunis, vilkas, noin neljäntoista vuotias ja ikäisekseen hyvin pitkä ja rotevakasvuinen poika, olennoltaan jalo ja vapaa. Heti kohta huomaa, että hänellä on sekä sydän oikealla paikalla että terävä pääkin. Jälkimäistä todistaa varsinkin hänen korkea, mustien kiharain ympäröimä otsansa. Samoinkuin yhtä-ikäiset säätyveljensä on hänkin puettuna n.k. praetextaan eli polviin ulottuvaan levättiin. Paitsi sitä on hänellä kaulassaan kultakuula. Paperi- ja pergamenttitukku, jota vanha orja kantaa hänen järjestään, ilmaisee pojan tulevan koulusta.

Sittekun pitkäkasvuinen nainen oli syleillyt häntä ja hän yhtä sydämellisesti oli vastannut Lucinan tervehdykseen, istahti poika hänen jalkojensa juureen; mutta äiti katsoo kerta toisensa jälkeen rakastetun pojan kasvoihin niin hartaasti, kuin tahtoisi, hän lukea niistä syyn pojan pitkään viipymiseen. Onhan hän ollut poissa koko tunnin yli määrätystä ajasta. Poikanen puolestaan kohtaa äidin kysyvätä katsetta niin rehellisillä kasvoilla ja viattomalla hymyilyllä, että kaikki levottomuus silmänräpäyksessä katoo armaan äidin rinnasta, ja hän puhuttelee poikaa seuraavasti:

"Mikä on tänään saattanut sinut viipymään niin pitkään, poikani? Eihän vain sinulle liene tiellä jotakin pahaa tapahtunut?"

"Ei suinkaan, rakas äiti. Päin vastoin oli kaikki niin ihanaa, että tuskin rohkenen kertoa sinulle. Mutta minun täytyy se kuitenkin tehdä", jatkoi hän, ja loi vain katseen äitinsä herttaisiin silmiin. "Tiedäthän, ett'en koskaan ole onnellinen, ett'en saata edes nukkuakaan, ennenkuin olen tyhjentänyt sydämeni kokonaan sinulle. Kuten äsken olen lukenut, oli skyyttalaisilla tapana joka päivä heittää uurnaan valkoinen tahi musta pallo aina sitä myöten oliko päivä ollut onnellinen vai onneton. Jos minun pitäisi tehdä samoin, laskisin valkoisen tai mustan pallon aina sen mukaan, onko minulla ollut tilaisuutta kertoa sinulle kaikki mitä olen tehnyt vai ei. Tänään tosin olen ensi kertaa kahden vaiheilla, saanko kertoa sinulle kaikki".

Lieneekö joku tähän asti tuntematon pelko synkistänyt nyt äidin kasvot?

Miten olikaan, poikanen tarttui hänen käteensä, painoi sen hellästi huulilleen ja jatkoi:

"Ole huoleti, rakas äiti; poikasi ei ole tehnyt mitään, mistä voisi koitua sinulle surua. Sano ainoasti: tahdotko tietää kaikki, mitä tänään on minulle tapahtunut, vaiko ainoastaan syyn pitkälliseen viipymiseeni?"

"Kerro minulle kaikki, rakas Pankratius", vastasi äiti. "Ei mikään, mikä koskee sinua, ole minusta yhdentekevää".

"Hyvä on", aloitti hän. "Tämä viimeinen koulupäiväni on minulle ollut erikoisen runsas siunauksilleen ja samalla varsin merkillinen. Ensinnäkin minä sain palkinnon kirjoituksesta, jonka hyvä opettajamme Cassianus oli antanut meille aamutunneilla työksi. Aineena oli: 'Oikean filosoofin tulee olla valmiin milloin hyvänsä kuolemaan totuuden tähden'. Toivoakseni ei ole väärin, jos sanon, ett'en koskaan ole kuullut mitään niin kylmää ja tympäisevätä kuin ne kirjoitukset, jotka useimmat tovereistani lukivat julki. Mutta kuinkapa nämä poikaparat olisivat voineetkaan toisin kirjoittaa! Mikäpä saattaisi taivuttaa heitä kuolemaan jonkin heidän järjettömän katsantotapansa puolesta! Sen sijaan, mitkä ylevät ajatukset valtaavatkaan kristityn mielen, kun hän moista ainetta käsittelee! Ja niin oli laita minunkin. Mieli täynnä kaikkea sitä, mistä minun on kiittäminen sinun opetustasi ja esimerkkiäsi, kaikkea, mitä sinä ja isä olette elämässänne kokeneet, ryhdyin täydellä ihastuksella työhöni. Samoin kuin Emmauksen nuorukaisten, paloi minunkin sydämeni kaiken aikaa kuin kirjoitin. Ja mitenkä olisi voinutkaan olla toisin laita minun, marttyrin pojan! Mutta kun sitten tuli minun vuoroni lukea kirjoitus julki, en voinut tunteitani salata. Filosoofi-sanan sijasta pääsi suustani sana kristitty, 'totuus' sanan sijasta 'usko'. Ensi kerran hairahtuessani huomasin, mitenkä Cassianus kauhistui; toisella kerralla näin kyynelen kiiltävän hänen silmässään, ja hän kääntyi puoleeni kuiskaten: 'kavahda itseäsi, poikaseni; tarkat korvat kuuntelevat sinua.'"

"Kuinka, onko Cassianus sitten kristitty?" keskeytti äiti puhujan. "Valitsin tämän koulun sinua varten, koska sitä kaikissa suhteissa pidettiin paraimpana, ja nyt vasta kiitän oikein Jumalaa tästä valinnasta. Näinä pelon ja kauhun aikoina elämme todellakin kuin muukalaiset omassa maassamme ja tunnemme tuskin lähimpiä veljiämme ja uskolaisiamme. Mutta sanos, poikani, oliko opettajasi pelko sitten aiheutettu?"

"Pelkäänpä, että oli", vastasi Pankratius. "Minulta ei jäänyt huomaamatta, että kun muut koulutoverini, jotka nähtävästi eivät olleet sananvaihdostani huomanneet, ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä, Corvinus katseli minua synkästi ja puri huultansa kiukusta".

"Kuka on se Corvinus, poikani, ja mistä johtuu hänen vihansa?" kysyi Lucina.

"Hän on vanhin ja väkevin, mutta myöskin tyhmin oppilas koko koulussa. Mutta sehän ei ole hänen syynsä. Miksi hän minua kohtaan on niin nurjamielinen, sitä en tiedä".

"Onko hän myös sanonut tai tehnyt sinulle jotakin?" kysyi vielä äiti.

"On, ja se oli juuri syynä viipymiseeni. Kotimatkalla puhutteli hän minua äkäisesti toverieni kuullen. 'Kuules, Pankratius', aloitti hän, 'luullakseni on tämä viimeinen kerta, kuin olemme yhdessä täällä? Minulla on vielä eräs vyyhti selviteltävänä sinun kanssasi. Sinua on huvittanut antaa minun ja muitten, jotka olemme sinua paremmat, tuntea etevämmyyttäsi koulussa; niinpä sinä tänäänkin, lukiessasi pöyhkeilevää puhettasi, katsoit halveksivasti minuun, mutta tiedä, että minä olen kuullut suustasi sanoja, joita varmaan tulet katumaan. Että isäni on kaupungin prefekti, sen tiedät; ota siis myös korviisi, että jotakin on tekeillä, mikä koskee sinua hyvin läheltä. Ennenkuin eroamme, täytyy minun ratkaista riitamme sinun kanssasi. Jos todellakin olet se, mitä nimesi [Pankratius merkitsee: yli muitten voimallinen] merkitsee, niin osoita sitä miehekkäämmässä taistelussa kuin rihvelillä ja kirjoitustaululla. Käy painisille kanssani tai otelkaamme miekkakintaat kädessä. Minä palan halusta saada nöyrryttää sinut niiden edessä, jotka ovat nähneet uhkamielisyytesi'".

Yhä yltyvällä levottomuudella oli äiti kuunnellut kertomusta ja kuiskasi tuskin kuultavasti: "Ja sinun vastauksesi, poikani?"

"Minä vastasin tyynesti, että siinä hän pettyi; minä en tietääkseni koskaan ollut tehnyt mitään, mikä saattoi loukata häntä tai ketään koulutovereistani; minun ei koskaan ollut juolahtanut päähäni esiytyä muita etevämpänä. Lisäksi muistutin Corvinusta, että aina olin kieltäytynyt antautumasta taisteluihin ja riitoihin. Sillä aikaa olivat muut toverit kerääntyneet piiriin ympärillämme ja olivat nähtävästi iloissaan, kun toivoivat pian näkevänsä verisen näytelmän. Mutta kun minun aikomukseni sittenkin oli rauhallisesti poistua, astui Corvinus eteeni, tulipunaisena vihasta ja — — —". Tässä keskeytti kertoja puheensa äkisti ja jatkoi hetkisen kuluttua vapisevalla äänellä ja kyynelten viljavina juostessa: "Minä en saata jatkaa, minä en tahdo kertoa mitä sitten seurasi".

"Jumalan ja rakkauden tähden, jonka olet isävainajallesi velkaa, älä salaa mitään minulta", muistutti huolestunut äiti, pannen kätensä kiihtyneen pojan pään päälle. "En saa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin olen kuullut kaikki. Mitä Corvinus sitten sanoi tai teki?"

Toinnuttuaan hiukan Pankratius jatkoi:

"'Ei niin!' oli hänen vastauksensa, 'sillä tavalla et tästä heltiä, sinä aasinkallon pelkurimainen kumartaja! Se ei sinua auta yhtään, että olet salannut asuntopaikkasi meiltä — kyllä me siitä selvän otamme. Siksi aikaa olkoon tämä sinulle vakuudeksi varmasta aikomuksestani kostaa sinulle'. Niin sanoen iski hän minua niin kovasti kasvoihin, että kellahdin maahan tovereitten hurjasti riemuitessa. Oi, kuinka sinä hetkenä tunsin veren kuohuvan suonissani. Sydämeni oli aivan kuin pakahtumaisillaan, ja pilkallinen ääni oli kuiskaavinaan korvaani: 'pelkuri raukka!' Tunsin tosin itseni kyllin väkeväksi tarttuakseni tuon jumalattoman hyökkääjän kurkkuun ja paiskatakseni hänet huohottavana maahan; jo olin kuulevinani äänekkäät hyväksymishuudot, joilla voittoani tervehdittiin. Se oli kovin taistelu, mikä minulla on ollut elämässäni; eivät koskaan liha ja veri ole olleet niin voimalliset minussa. Oi, ettenpä koskaan enää sillä tavoin tuntisi niiden hirvittävää valtaa!"

"Ja mitä teit sinä, poikani?" kysyi vapiseva äiti tukehutetulla äänellä.

"Jumala antoi minulle voimaa voittaakseni. Sieluni silmän eteen astui tuo pyhä, kaikki kärsinyt, jota hurjain vihamiestensä keskellä ylimmäisen papin palatsissa rääkättiin, pilkattiin ja herjattiin, joka lempeästi ja kärsivällisesti salli heidän lyödä itseään kasvoihin, tuo pyhä, jonka ensimäinen sana ristillä oli rukous vihollistensa puolesta. Kuinka koston ajatuksilla enää olisi voinut olla sijaa sydämessäni, muistellessani tätä pyhää kiusatun kuvaa! Tarjosin siis käteni Corvinukselle ja sanoin: 'Antakoon Jumala sinulle anteeksi, niinkuin minä kaikesta sydämestäni annan, ja siunatkoon Hän runsaasti sinua!' Juuri samana hetkenä näyttäytyi Cassianus, joka siihen asti kauempaa oli katsellut kohtausta, ja toverini hajautuivat nopeasti. Hartaasti pyydettyäni, lupasi Cassianus, ettei hän rankaise Corvinusta. Ja nyt, rakas äiti", kuiskasi poika, nojaten päätänsä äidin syliin, "etkö sinäkin usko, että saatan sanoa tätä onnelliseksi päiväksi?"

Tämän keskustelun aikana oli päivä nopeasti kulunut loppuun. Vanha naispalvelija astui hiljaa sisään, sytytti lamput marmori-,ja pronssikandelaabreissa ja poistui sitten yhtä äänettömästi. Kirkas valo osui äitiin ja poikaan. Molemmat olivat hetken aikaa juhlallisesti ääneti. Lucina oli vastannut pojan kysymykseen vain painamalla suutelon hänen hehkuvalle otsalleen. Hänen sydämensä oli ylen täynnä. Se, mikä sai hänen sydämensä heltymään, ei ollut ainoastaan hellää äidinrakkautta, vaan silmäili hän jonkinlaisella iloisella äidin-ylpeydelläkin ainoata, rakastettua lastaan. Ja kukahan voisi moittia häntä siitä, eritoten tänä hetkenä, moisten tuttavallisten ilmoitusten jälkeen! Tahi oliko ehkä jalolla Lucinalla vähempi oikeus siihen kuin Grakkhojen äidillä, kun tämä oikeutetulla äidin-ylpeydellä muinoin osoitti hämmästyneille roomalaisille poikiaan, nimittäen heitä ainoaksi ja suurimmaksi aarteekseen! — — —

Mutta vielä on jotakin, mikä järkyttää jalon Lucinan mieltä. Pojan taistelussa ja voitossa näkee hän todistuksen vuosia kestäneiden rukoustensa täyttymisestä. Niinkuin hän pojan syntymisestä asti oli pyhittänyt hänet Herralle, niin oli hän myöskin hartaasti rukoillut, aina siitä asti kuin hänen puolisonsa, jalo Qvintus, oli vahvistanut uskonsa marttyrikuolemallaan ja jättänyt itkevän lesken yksin kasvattamaan lasta, että kuolemaan saakka uskollisen isän henki kahta runsaammassa määrässä lepäisi pojan päällä. Ja eikö hän päivän tapahtumissa nähnyt alkua palavan toivomuksensa ja rukoustensa täyttymiseen? Eikö hän juuri tänä hetkenä ollut autuaallisten ja samalla tuskallisinten aavistusten valtaamana? Eikö hänen sielunsakin silmän edessä tuo sankaripoikansa esiytynyt marttyrinä saman uskon puolesta, jonka tähden hänen urhoollinen isänsä oli taistellut ja mennyt kuolemaan?

Miekkana kaiketi hänen äidin-sydämensä läpi tunki se ajatus, että Jumala, joka Abrahamilta vaati sen, mikä oli kalliinta, kenties häneltäkin vaatisi ainoan pojan uhrattavaksi; kaiketi häntä hirvitti tämmöinen uhri — mutta kuinka voisi hän peruuttaa sen, mitä oli luvannut, mitä oli rukoillen pyytänyt! Nytkin, juhlallisen hiljaisuuden kestäessä, hän rukoili ja huokasi hiljaa, anoen voimia ja armoa itselleen sekä lapselleen, kunnes: "Herra, niinkuin sinä tahdot! Tapahtukoon sinun tahtosi!" purkautui hänen sydämestään ja saattoi sen rauhoittumaan. Jumalan autuaallinen rauha kirkasti hänen jalot kasvonsa.

Ja mitä sillä aikaa tapahtuu pojan mielessä, joka ei uskalla häiritä juhlallista hiljaisuutta? Liikkuuko ehkä hänenkin sielussaan aavistus siitä, mikä myöhemmin on kohtaava häntä? Ajatteleeko ehkä hänkin sitä uhria, jota tullaan vaatimaan häneltä? Vai onko hänellä ehkä aavistus siitä, että hänen nimensä on tuleva ikuistetuksi kristityssä kirkossa, ettei ainoastaan yksi Rooman porteista tule kutsuttavaksi hänen nimellään, vaan että komeat templitkin sekä Tiberin varrella että muualla tulevat kantamaan hänen nimeään; vieläpä, että hän myöhemmin katolisessa kirkossa on saava sijan monien pyhimysten joukossa ja kalenterissa osaksensa päivän (toukokuun 12:nnen), joka on pysyttävä hänen nimensä ikuisessa muistossa tulevien polvien keskuudessa? Se ei kuuna päivänä olisi voinut johtua tämän nöyrän kristityn pojan mieleen. Ja kuinkapa hän kristittynä olisi voinutkaan ylpeydellä ja itseensä-mieltymyksellä katsella voittoaan! Ei, ei koskaan! Hän kiittää sen sijaan Jumalaa, joka on auttanut hänet siihen.

Kun hän vihdoinkin avasi silmänsä, kohtasi hän äitinsä hellän, loistavan katseen; hänen kasvonsa olivat Pankratiuksen mielestä melkein kuin enkelin. Hän ei olisi rohjennut avata suutaan. Mutta Lucina katkaisi juhlallisen äänettömyyden ja aloitti, näköjään syvästi liikutettuna: "Poikani, vihdoin on koittanut päivä, joka on ollut hartaiden rukousteni esineenä; ikävöiden olen odottanut hetkeä, jolloin saisin varman tiedon niiden täyttymisestä. Jumalan olkoon kiitos; se hetki on nyt tullut".

"Mitä se on, äiti? Mitä minä sen asian suhteen olen tehnyt?" kysyi Pankratius hämmästyneenä.

"Kuule, poikani. Tämä päivä on kuten tietty viimeinen koulupäiväsi. Tästä päivästä astut sinä lapsen-iästä nuoruuden- ja miehuuden-ikään. Siitä, mitä olen kuullut sinun tänä päivänä kokeneen, uskallan päättää sinun tästälähin puhuvan ja toimivan miehen tavalla. Sinä et olisi voinut kirjoittaa ja puhua semmoisella ihastuksella velvollisuudesta kuolla, jos niin vaaditaan, uskon tähden, ellet olisi voinut tehdä sitä sydämellisestä vakaumuksesta".

"En varmaankaan, kallis äiti! Mutta eikö ole suuri kunniakin tulla mahdolliseksi kärsimään pilkkaa, jopa kuolemaankin Herran Jeesuksen tähden? Eikö apostoli Pietarin marttyrikuoleman juuri sanota olevan sen, jolla hän tahtoo ylistää Jumalaa?"

"Aivan oikein, poikani. Ja ettes ainoastaan tiedä sitä, vaan pyrit sen mukaan elämäänkin, sen olet tänä päivänä teossa osoittanut. Jumala antoi sinulle armoa, niin että saatoit antaa anteeksi sille, joka oli lyönyt ja pilkannut sinua. Sinä olet osoittautunut isäsi täysi-arvoiseksi pojaksi".

"Oi, äiti, rakkahin äiti", huudahti poika syvästi liikutettuna, "kuinka mielelläni tahtoisinkaan kaikessa tulla isäni arvolliseksi pojaksi! Oi, kuinka usein olen kuvaillut häntä mielessäni yhdeksi 'siinä suuressa joukossa, jota ei yksikään lukea taitanut, kaikista pakanoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, seisovan istuimen edessä ja Karitsan edessä, valkeisiin vaatteisiin puettuina, ja palmut heidän käsissänsä', niissä, 'jotka suuresta vaivasta tulevat ja ovat vaatteensa pesseet ja ovat ne Karitsan veressä valaisseet'! Kuinka onkaan sydämeni riemuinnut moista pyhyyttä ajatellessani! Kuinka tulevatkaan siihen kuvaan katsahtaessa helpoiksi kaikki maalliset kärsimykset, vieläpä vaellus pimeän kuolemankin laakson läpi, tapahtuipa se vaikka väkivaltaisenkin kuoleman kautta!"

"Riittää, lapseni!" virkkoi äiti kyynelsilmin. "Riisu nyt lapsuuden merkki kaulastasi, kaunistaaksesi itseäsi jollakin paremmalla".

Kun Pankratius sen johdosta otti kultakuulan kaulastaan, jatkoi äiti: "Isältäsi olet perinyt korkean aseman ja suuret rikkaudet. Mutta sen, minkä olen pitänyt kalliimpana perintönäsi, oivallisimman jalokiven, olen tähän asti säilyttänyt sinua varten".

Ja hän irroitti vapisevin käsin kultakäädyt kaulastaan ja ripusti ne poikansa kaulaan. Pankratius huomasi nyt vasta pienen pussosen, jonka sisällä oli kuiva, verellä vahvasti tahrattu sieni. "Isäsi verta", sanoi leski, kyynelten tukahuttamalla äänellä. "Olen itse koonnut sen hänen kuolinhaavastaan, kun valepukuisena seisoin hänen läheisyydessään, hänen kärsiessään kuoleman Vapahtajansa tähden".

Syvästi liikutettuna otti poika lahjan vastaan.

Toinen Luku.

Pakanallinen ylimys-asunto.

Jätämme toistaiseksi äidin ja pojan, siirtyäksemme toiseen, Qvirinalin ja Eskvilinon kukkulain välissä sijaitsevaan taloon. Sekin on tosin erään patriisisuvun asunto, koti, joka rikkaudessa ja komeudessa isostikin voittaa Lucinan kodin, mutta sieltä tuulahtaa vastaamme aivan toisenlainen ilma kuin se, joka niin herttaisesti hiveli olentoamme talossa, mistä äsken lähdimme. Huolimatta lukuisista, harvinaisista taide-aarteista, joita on runsaasti kasattu isännän asunnossa — Fabius on hänen nimensä — huolimatta persialaisista matoista, jotka peittävät lattioita, huolimatta kiinalaisista silkkikankaista sekä Indiasta ja Fryygiasta tuoduista kultakirjauksista, joilla huonekalut on verhottu, huolimatta monilukuisista, ihmeteltävistä norsunluisista teoksista, jotka todistavat Indian valtamerensaarten asukasten kätevyyttä — huolimatta kaikesta loistosta, kaipaamme täällä sitä, mikä tekee jalon Lucinan kodin niin viehättäväksi. Jumalan rauha ei asu tässä rikkaassa ylimystalossa. Se ei kuulu niihin asuntoihin, joista hurskas runoilija Spitta laulaa: "Oi, autuaita koteja, joissa sinä olet vieraana, Herra ja Vapahtaja Jeesus Kristus!" Talonomistaja on näet pakana ja hänen talonsa pakanallinen.

Fabius oli niitä kevytmielisiä roomalaisia, joiden ainoana päämääränä oli täysin määrin nauttia elämästä. Tulevaista elämää hän ei koskaan ajatellut. Mutta vaikka hän ei uskonut mitään, ei hän kumminkaan laiminlyönyt tilaisuutta uhrata ja esiinkantaa rukoustaan yhdelle tai toiselle jumalalle, ja niin muodoin ei hänellä ollut huonompi maine kuin kellään hänen naapureistaan. Suurimman osan päivää oleskeli hän jossakussa monista suurista kylpylaitoksista, joissa, paitsi kylpyjä, oli tarjona luku-, voimistelu- ja pelihuoneita sekä ylimalkain kaikellaista seuraa ja mielen huvia. Tahi, kun nämä eivät enää häntä viehättäneet, meni hän Forumille tahi johonkuhun lukuisista yleisistä puistoista, joissa Rooman aristokraatillinen maailma käveli ja keskusteli. Kotia tullessaan näki hän valmiina oivallisen aterian, jota hän tavallisesti nautti muutamien mukanaan tuomainsa vierasten seurassa.

Fabius oli perin hyvä ja sääliväinen isäntä. Hänen talouttaan hoiti mitä paraimmalla tavalla suuri joukko orjia, ja kun kaikellainen vaivannäkö oli hänestä peräti vastenmielistä, jätti hän kernaasti suurten maatilojensa ja kartanojensa hallitsemisen vapautettujen orjiensa asiaksi.

Me emme kuitenkaan niin paljoa halua tutustua talon-isäntään kuin hänen ainoaan tyttäreensä, joka isänsä mukaan on saanut nimen Fabiola. Marmoriportaat johtavat hänen huoneisiinsa, joiden sisustus ei todista ainoastaan tuon nuoren patriisittaren rikkautta, vaan hänen hienoa aistiaankin. Hän itse valmistautuu parhaillaan illan seuroihin ja tarvitsee jokseenkin pitkän ajan hiustensa kähertämiseen ja pukeumiseen. Hän on kaksikymmentä vuotta täyttänyt ja on jo hyljännyt monta kosijaa. Mitä käytökseen ja luonteeseen tulee, on hän isänsä täydellinen vastakohta. Ylpeä ja kopea, vallanhimoinen ja ärtyinen kun on, hallitsee hän ympäristöään kuin keisarinna ja vaatii kaikilta, jotka häntä lähestyvät, nöyrää kunnioitusta. Ollen ainoa lapsi — äiti kuoli kohta hänen syntymisensä jälkeen — oli hän saanut kaikki, mitä mielensä teki, hyväluontoiselta, myöntyväiseltä isältään. Isä oli paraimpien opettajien avulla hankkinut hänelle hienon, perusteellisen kasvatuksen ja suostunut kaikkiin hänen mielitekoihinsa. Luopua jostakin, siitä ei Fabiolalla ollut minkäänlaista käsitystä.

Vietettyään enimmät ajat yksin, oli hän lukenut paljon, varsinkin oppineitten kirjoja. Siten oli hänestä kehkeytynyt oikea filosoofi, joka omaksui hienostuneen epikurolais-opin semmoisena kuin se jo oli kauan ollut vallalla Roomassa. Kristinuskosta ei hän oikeastaan tiennyt mitään, mutta piti sitä jonakin raakana ja aineellisena ja halveksi sitä liiaksi, koettaakseen perehtyä sen oppiin. Pakanuutta jumalineen, paheineen ja taruineen halveksi hän tosin myöskin, mutta noudatti sitä kuitenkin ulkonaisesti. Oikeastaan uskoi hän vain ajallisen elämän; tämän elämän hienostunut nautinto se oli yksinomaan hänen ajatuksiensa esineenä. Sitäpaitsi esti ja suojeli ylpeys häntä lankeamasta paheisiin. Pakanallisen seuraelämän rappiotila tuntui hänestä vastenmieliseltä; hän halveksi niitä kevytmielisiä nuorukaisia, jotka puhuivat hänelle tavanmukaisia kohteliaisuuksia ja imartelivat häntä. Hän oli kylmä ja itsekäs, mutta siveydellisessä suhteessa moitteeton.

Me näemme hänet nyt leposohvallaan, yhdessä kädessään hopeapeili, toisessa ase, jota ei olisi odottanut näkevänsä niin kauniissa naisenkädessä. Se oli terävä, suippokärkinen stiletti, kauniisti leikellyssä norsunluisessa varressa, — sen aikuinen mieluinen ase Rooman naisilla, jotka käyttivät sitä orjiaan rangaistessaan tai purkaessaan vihaansa heihin.

Tällä hetkellä on kolme orjatarta toimessa nuoren haltijattarensa ympärillä. He kuuluvat eri kansanheimoihin, ja heidät on sekä ulkomuotonsa että taitavuutensa takia ostettu kalliista hinnasta. Yksi heistä on musta-ihoinen, numidialainen. Hän on etevä kasvien tuntija, joista hän osaa valmistaa monenlaisia lääkkeitä, mutta hän ymmärtää myös käyttää niitä vaarallisiin tarkoituksiin. Hänellä on kotimaansa mukaan nimenä Afra.

Toinen orjanainen, kreikkatar, on mainio siitä, että hän aistikkaasti osaa järjestää pukuja ja puhuu puhtaasti ja sointuvasti kaunista äidinkieltään, kreikkaa. Hänen nimensä on Graia. Kolmannen nimestä näkyy, että hän on kotoisin Aasiasta. Hän on Syra nimeltään ja tunnettu erinomaisesta ompelutaidostaan ja väsymättömästä ahkeruudestaan. Hän on hiljainen ja tyyni, kokonaan kiintynyt siihen työhön, mikä tällä hetkellä on hänen määräksensä pantu. Hänen toverinsa ovat siihen sijaan suulaita ja pintapuolisia ja pitävät suurta ääntä erilaisista taidoistaan. Toinen pyrkii voitolle toisesta imartelevien puheiden lausumisessa nuorelle emännälleen, tahi koettavat he saada hänet suostumaan johonkuhun hänen kosijoistaan, siihen houkuteltuina näiltä saamiensa lahjojen kautta.

"Kuinka suloista olisikaan, jalo valtijatar", aloitti musta orjatar, "jos saisin nähdä sinua astuessasi trikliniumiin (ruokasaliin) ja millaista hämmästystä tämä uusi stibiumi (muudan silmänluomi-väri) on herättävä vieraissa! Paljo on minulta kysytty vaivaa sitä niin kauniiksi saadakseni, mutta niinpä uskallankin väittää, ettei sen tapaista ole ennen Roomassa nähty".

"Mitä minuun tulee", virkkoi viekas kreikkatar, "en koskaan tohtisi vaatia itselleni niin suurta kunniaa. En huoli muusta kuin että saisin esiripun läpi katsoa, millaisen ihastuttavan vaikutuksen tämä tunikka on tekevä, joka saapui Aasiasta viime kultalanka-lähetyksen mukana. Se on verrattoman kaunis. Paljo vaivaa on minulle tuottanut sen valmistaminen semmoisella tavalla, joka soveltuu tälle oivalliselle silkkikankaalle".

"Entä sinä, Syra", kysyi Fabiola ja kääntyi halveksivasti hymyillen kolmannen puoleen, "olisikohan sinulla mitä sanomista? Mitä sinä toivoisit tai mitä sinulla on lausuttavana työsi kiitokseksi?"

"Minulla ei ole muuta toivomusta sinulle, korkea valtijattareni, kuin että aina olisit onnellinen", vastasi puhuteltu, "ja mitä itseeni tulee, niin en ole tehnyt mitään, millä kannattaisi kehua. Olenhan tehnyt vain velvollisuuteni".

Orjattaren vaatimaton ja suora vastaus ei kuitenkaan näyttänyt olevan ylpeän emännän mieleen, ja hän jatkoi ärtyisällä äänellä: "Minusta näyttää, orja, niinkuin et liiaksi tuhlaisi kiitostasi. Harvoin kuulee suustasi lauhkeata sanaa".

"Mitäpä arvoa semmoisella olisi mielestäsi? Mitä köyhän orjanaisen imartelu merkitsisi korkealle patriisittarelle, jota kaunopuheiset huulet yhtämittaa ylistelevät? Uskotko niitä, kun ne tulevat siltä taholta? Etkö halveksi niitä, kun kuulet niitä meiltä?"

Orjakumppanit loivat uhkaavia vihansilmäyksiä toveriin, ja emäntä oli miltei yhtä paljon suutuksissaan siitä, minkä hän piti itseään kohtaan sinkautettuna moitteena. Miten uskalsi orja ajatella ja puhua sillä tavalla!

"Etkö siis vieläkään ole oppinut", tiuskasi kiihoittunut emäntä, "että sinä olet orja, että olet minun, että minä olen ostanut sinut kalliista hinnasta, ja että sinun pitää palvella minua niin kuin minä tahdon? Minulla on yhtä suuri oikeus kielesi kuin käsiesikin palvelukseen, ja jos minä tahdon, että sinä imartelisit tai ylistäisit minua, niin sinun täytyy se tehdä, tahtonet tahi et. On tosiaankin aivan uutta, että orja saattaa tahtoa jotakin muuta kuin hänen valtijattarensa, jonka oma hän kokonaan on".

"Tosin kyllä", vastasi Syra tyynesti ja arvokkaasti, "henkeni on sinun, samoin kuin kaikki, mikä tämän elämän mukana lakkaa: aika, terveys, voimat, ruumis ja henki. Kaiken sen olet sinä hankkinut itsellesi kullallasi, se on tullut sinun omaisuudeksesi. Mutta minulla on kuitenkin jäljellä jotakin, jota ei kukaan keisari voi kullallaan ostaa, ei orjakahleet sitoa, jotakin, mikä ei ole tämän elämän kanssa loppuva".

"No, ja mitähän se olisi?" kysyi Fabiola ivallisesti.

"Sieluni!"

" Sielusi? " toisti ylpeä roomatar, joka tuskin uskoi korviaan. "Kuinka, orjallako olisi sielu? Sano, tyttö, mitä sillä tarkoitat?" jatkoi hän mieli kuohuvana.

"Minusta ei ole oppineiden puheiden pitäjäksi", vastasi puhuteltu; "mutta sen tiedän, että povessani asuu jotakin, mikä ei voi päättyä tämän elämän kanssa, mitä kuolema ei voi hävittää. Sentähden että minulla on tämä näkymätön aarre, on kaikkinainen valhe ja imartelu minusta inhottavaa".

Orjakumppanit olivat toverinsa uhkarohkeudesta niin ymmällä, etteivät olisi saaneet sanaa suustaan. Fabiolankin mieleen oli tämä peloton vastaus nähtävästi vaikuttanut; mutta valitettavasti tekivät ylpeys ja pöyhkeys tämän vaikutuksen tyhjäksi, ja hän huudahti terävästi ja halveksivasti: "Mistä olet oppinut moisia hullutuksia? Keltä olet oppinut puhumaan tuolla tavalla? Minä olen opiskellut vuosikausia ja tullut siihen johtopäätökseen, että kaikki käsitykset sielusta ja sen kuolemattomuudesta ovat haaveita ja valekuvia, runoilijain unelmia ja sofistain viisasteluja, ja semmoisina halveksin niitä. Mutta sinä, sivistymätön, taitamaton orja, sinä luulet röyhkeydessäsi enemmän tietäväsi kuin valtijattaresi! Vai luuletko todellakin, että kun ruumiisi heitetään toisten orjain ruumiitten sekaan, jotka ovat surmanneet itsensä tai tulleet ristiinnaulituiksi tai ruoskituiksi hengiltä, heitetään palamaan samalle häpeälliselle polttolavalle — luuletko, että kun tuhkasi yhdessä heidän tuhkansa kanssa haudataan samaan kuoppaan, sinä kuitenkin yhä olet elossa, vieläpä, että sinulla on toiveita saavuttaa vapaa, riemullinen elämä?"

"Minä en ole kokonaan kuoleva, kuten muuan runoilijoistanne (Horatius) sanoo", vastasi orjatar, tosin kaikessa nöyryydessä, mutta tyynesti ja silmät vakaasti luotuina ivalliseen hallitsijattareensa. "Enemmänkin", jatkoi hän luottavaisesti; "minä tiedän ja uskon, että voimallinen ääni on kutsuva tuhkani esiin tuosta kauheasta kuopasta! Minä tiedän lunastajani elävän; ja hän on viimeisenä päivänä herättävä minut maasta; ja minä olen saava uuden ruumiin ja olen lihassani näkevä Jumalan. Hänen minä olen näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä eikä ketään vierasta! Ei orjana, vaan vapaana, iankaikkisessa riemussa ja kirkkaudessa, rakastavana ja rakastettuna iankaikkisesti, semmoisena olen katseleva häntä — tämä varma toivo elää minussa".

"Mimmoisia itämaisen mielikuvituksen houreita, jotka tekevät sinut kykenemättömäksi velvollisuuksiasi täyttämään!" huudahti Fabiola yhä yltyvällä kiivaudella. "Moiset hullutukset ovat perattavat sinusta pois. Missä koulussa olet oppinut sellaisia mielettömyyksiä? Minä en ole latinalaisilla enkä kreikkalaisilla kirjailijoillani tavannut mitään sentapaista".

"Eräässä koulussa kotimaassani", oli vastaus, "eräässä koulussa, jossa ei tehdä eroitusta kreikkalaisen ja raakalaisen, vapaan ja orjan välillä".

"Mitä?" huudahti ylpeä roomatar silmittömäksi suuttuneena. "Sinä et siis tyydy luuloteltuun kuolon jälkeiseen olemassa-oloosi, vaan pyrit nyt jo minun verrakseni; lopuksi tahdot ehkä päästä vielä korkeampaan asemaan kuin minä? Kuule, sano minulle heti ja ilman verukkeita, oletko hautonut semmoisia korkealentoisia ajatuksia päässäsi?"

Odottaen ilmeisesti jännittyneenä vastausta, istui hän supisuorana, silmät säkenöitsevinä orjattaren edessä, joka siitä huolimatta pelottomasti vastasi: "Kuinka minunlaiseni halpa, köyhä orja tahtoisi pyrkiä sinun verraksesi, korkea hallitsijatar, sinun valtasi ja asemasi, sinun oppineisuutesi rinnalle! Mutta", lisäsi hän vapisevalla äänellä, "päätä itse, onko orja parka toiveineen iankaikkisen elämän suhteen itse asiassa köyhempi ja halvempi, kuin mikä ihminen hyvänsä — olkoon hänellä kuinka korkea asema, kuinka suuret rikkaudet ja vielä syvemmät tiedot — ellei hän tunne ja etsi jotakin korkeampaa päämäärää kuin tämä maallinen elämä?"

Ensi kertaa elämässään nöyryytettynä, soimattuna, oli Fabiola äärettömästi suutuksissaan. Siepaten pistinpuukon syöksi hän sen vihanvimmassa turvatonta Syraa kohden. Veri, joka tulvasi rääkätyn palvelijan käsivarresta, todisti liiankin selvään, että terävän aseen tekemä haava oli tavattoman syvä. Orjattaren silmät täyttyivät kyynelillä, mutta Fabiola, joka jo seuraavassa tuokiossa katui julmuuttaan, tunsi itsensä tämän tekonsa kautta toisten orjattarien läsnäollessa vielä enemmän nöyryytetyksi.

"Mene, mene", sanoi hän Syralle, joka nenäliinallaan pyyhki pois verta, "mene Eufrosynen luo ja anna sitoa haavasi. Aikomukseni ei ollut haavoittaa sinua tuolla tavoin. Mutta odota hetkinen; minun täytyy hyvittää se". Sen sanottuaan otti hän pöydällä olevien koristusten joukosta kallisarvoisen sormuksen ja lahjoitti sen palvelijalle, ilmoittaen samalla, ettei hän tänä iltana enää tarvitse häntä. Antamalla näin kallis-arvoisen lahjan käskyn-alaiselleen, Fabiola luuli täydellisesti sovittaneen virheensä. Mutta hurskas piispa Polykarpus, joka seuraavana sunnuntaina näki jalokivisormuksen köyhänlahjain joukossa, ei ollenkaan aavistanut kuka oikea lahjan-antaja oli.

Tämän julman kohtauksen lopun näki vasten tahtoansa muuan syrjäinen, joka huomaamatta astui sisään, juuri kun Syra oli poistumaisillaan valtijattarensa huoneesta. Tulija oli noin kolmentoista vuotias tyttönen, yllään huikaisevan valkoinen puku ilman minkäänlaisia koristuksia, — herttainen ilmiö. Hänen silmistään loisti rakkautta ja ystävällisyyttä; hän oli ilmeinen alttiuden kuva, sellainen olento ei muista itseänsä, se huolehtii vaan muista.

Syra melkein kauhistui, nähdessään edessään tuon armaan, enkelimäisen olennon. Agnes, se oli nuoren patriisityttären nimi, tarttui siitä huolimatta hänen käteensä ja kuiskasi hänelle: "Minä tiedän jo; odota minua eteishuoneessa".

Kun Fabiola huomasi sisään-tulijan, niin tumma puna peitti hänen kasvonsa. Syystäpä otaksui hän, että serkku oli nähnyt hänen arvottoman käytöksensä. Käskettyään kylmällä kädenviitteellä orjattaret poistumaan, nousi hän ja tervehti tulijaa erittäin sydämellisesti. Niiden harvain onnellisten joukkoon, joille kylmän, ylpeän Fabiolan vallanhimoisuus ei tuottanut kärsimyksiä, kuului tämä nuori serkku sekä Eufrosyne, muuan vapautettu orjatar, Fabiolan entinen hoitaja.

Eufrosyne, joka piti huolen kaikista kotoisista toimista, oli niin ihastunut hoidokkaaseensa, että Fabiola hänen mielestään oli kaikista täydellisin olento sekä samalla viisain ja kaikissa suhteissa etevin kaikista Rooman naisista.

"Olitpa todellakin oikein kiltti, Agnes kulta", sanoi Fabiola, "että niin alttiisti noudatit odottamatonta kutsuani. Isäni toi mukanaan muutamia outoja vieraita, ja etten yksinomaan tarvitsisi seurustella heidän kanssaan, lähetin pyytämään sinua meille. Olenpa hieman uteliaskin näkemään noita vieraita. Yhden nimenä on Fulvius, jonka hienosta käytöksestä, rikkaudesta ja sivistyksestä paljo puhutaan, vaikk'ei kukaan oikeastaan tiedä tarkemmin hänen säätyään ja sukuperäänsä".

"Sinä tiedät, kuinka mielelläni tulen luoksesi ja kuinka mielellään hyvät vanhempani aina sen sallivat", vastasi Agnes lempeästi.

"Ja kuten tavallisesti tulet tänäänkin koristuksitta ja jalokivittä, yksinkertaisesti puettuna lumivalkoiseen pukuusi. Sinä olet todellakin aina pikku morsiamen näköinen", huomautti Fabiola puoleksi leikillään. "Mutta mitä tuo on?" jatkoi hän peljästyneenä. "Oletko satuttanut itsesi? Tiedätkö, että tunikassasi on veripilkku? Sinun tulee pukeutua toiseen pukuun; minä annan sinulle yhden leningeistäni".

Mutta tähän Agnes ei tahtonut suostua. Tahra on orjanverta, sanoi hän, mutta hänen mielestänsä olisi se jalompaa kuin hänen omansa sekä Fabiolan.

"Sinä tahdot siis koko maailmalle ilmoittaa, että minä niin kiivaasti olen rangaissut oikullista orjaa?" lausui Fabiola. "Todellakin, Agnes, minusta on usein näyttänyt, kuin panisit liian suurta arvoa noihin halveksittuihin ihmisiin. Mitä he sitte oikeastaan ovat?"

"Ihmisiä niinkuin mekin, joilla on yhtäläinen järki, yhtäläisiä tunteita, yhtäläinen ruumis kuin meilläkin. Vieläpä enemmänkin: he ovat meidän kanssamme yhtä perhettä; Jumala on niin hyvin heidän kuin meidänkin isämme; he ovat niin muodoin veljiämme ja sisariamme".

" Orjat minun veljiäni ja sisariani? Jumala varjelkoon! He ovat meidän omaisuutemme, ja saavat vain liikkua — — —"

"Malta, malta", keskeytti Agnes varsin lempeästi serkkunsa, joka alkoi pikastua. "Minä näen silmiesi kyynelistä, etteivät sydämesi ja sanasi ole ihan sopusoinnussa keskenään. Mutta etkö suostuisi erääseen pyyntöön? Möisitkö minulle orjattaresi Syran? Luullakseni et kernaasti halua pitää häntä läheisyydessäsi".

"Sinä erehdyt, Agnes. Minä tahdon kerrankin voittaa ylpeyteni ja tunnustaa sinulle, että kunnioitan, jopa ihailenkin häntä. Minussa on tähän saakka itsellenikin vieras tunne vallalla häntä kohtaan".

"Mutta minä voisin ehkä tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin hän nyt on", jatkoi Agnes.

"Sitä en epäile; sinun läheisyydessäsi täytyy jokaisen tuntea itsensä onnelliseksi. En ikänä ole nähnyt teidän talonne vertaista. Te näytte todellakin toteuttavan sen, mistä Syra puhui. Teillä ei tunneta erotusta vapaan ja orjan välillä. Kaikki ovat tyytyväisiä ja täyttävät mielellään velvollisuutensa. Ilmaise minulle se salaisuus, joka moista vaikuttaa. Niin, armahaiseni; minä luulen, että jos sinä olisit kristitty ja sinut heitettäisiin amfiteatterille petojen eteen, niin jalopeurat ja tiikeritkin paneutuisivat kuin lampaat nöyrästi maata sinun jalkojesi juureen. Mutta miksi olet niin totinen, lapseni? Minähän lasken vain leikkiä".

Agnes oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että vasta hetkisen päästä vastasi: "Niin, Fabiola, kukapa tietää, mitä kunkin kohtaloksi on määrätty! Mutta jos niinkin hirmuista tapahtuisi, niin kenenpä mieluummin soisi olevan luonansa, kuin Syran kaltaisen henkilön. Luovuta hänet minulle!"

"Sinä et todellakaan saa ottaa leikillä lausuttuja sanojani niin vakavalta kannalta", vastasi Fabiola. "Minulla on liian korkea ajatus ymmärryksestäsi, voidakseni uskoa jotakin niin hirmuista mahdolliseksi. Mitä Syran uskollisuuteen tulee, yhdyn täydellisesti sinuun. Kun toissa kesänä olin kovasti sairaana ja toiset orjattaret pelkäsivät tarttumaa niin suuresti, että ainoastaan ruoskalla saatiin ajetuksi heidät minun läheisyyteeni, niin tämä orja raukka tuskin hievahti luotani, valvoi yöt päivät, ja hoiti minua semmoisella hellyydellä, että minun kenties suureksi osaksi on kiittäminen häntä paranemisestani".

"Ja etkö sen kautta oppinut häntä rakastamaan?" kysyi Agnes.

"Häntä rakastamaan? Orjaa rakastamaan, lapsi? Minä tietysti palkitsin häntä runsaalla mitalla, mutta minä en oikein tiedä, mihin hän panee lahjani. Mikäli toiset tietävät kertoa, ei hänellä ole mitään säästössä, eikä hän kuitenkaan hukkaa mitään itseään varten. Olen kuullut senkin, että hän jakaa jokapäiväisestä ruoka-annoksestaan eräälle sokealle kerjäläistytölle".

"Rakkahin Fabiola", huudahti Agnes, "minun täytyy saada hänet omakseni. Sano, paljonko hänestä tahdot, ja anna hänen jo tänä iltana lähteä mukaani!"

Ja mitenkä vanhempi serkku olisi voinut olla suostumatta nuoremman armaaseen, sydämelliseen pyyntöön! Mutta hintaa määräämättä kehoitti hän tuota vastustamatonta pikku pyytäjää seuraavana päivänä lähettämään jonkun sopimaan kaupasta hänen isänsä huoneenhaltijan kanssa ja pyysi häntä nyt tulemaan mukaan ruokasaliin. Nuoret tytöt lähtivät siis vierasten luo, talon tytär tällä kertaa tavallisuudesta poiketen, niinkuin Agneskin, ilman jalokivikoristuksia.

Kolmas Luku.

Erilaisia vieraita.

Nuorten neitojen tullessa olivat vieraat jo koolla. Niitten luku oli kuten tavallisesti roomalaisissa vieraspidoissa hyvin rajoitettu. Että rikkaan patriisin pöytä siitä huolimatta oli mitä koreimmaksi katettu ja yltäkylläisesti mainioimmilla ruuilla ja viineillä varustettu, tarvinnee tuskin mainita. Isä huomasi oitis, että hänen tyttärensä esiintyi ilman koristuksia, ja tytär joutui aivan ymmälle, kun häneltä kysyttiin syytä siihen. Avoimesti ja rehellisesti tunnustaa, että häntä ei haluttanut tänään niitä panna ylleen ja ilmoittaa syyn siihen, — se ei voinut juolahtaa hänen mieleensä. Mutta Agnes, joka oli Fabiuksenkin lemmikki, auttoi hänet pulasta viattomalla, lauhkealla juttelullaan. Kaksi saapuvilla olevista vieraista, Calpurnius, muuan oppinut, ja Prokulus, joka erityisenä herkkusuuna ja hempuilijana oli usein nähty vieras siinä talossa, miellyttää meitä yhtä vähän kuin noita kahta nuorta neitosta, jotka ainoastaan kylmästi ja juhlallisesti vastaavat heidän kohteliaisiin tervehdyksiinsä. Sitä suurempaa mieltymystä herättää heissä kolmas, nimeltään Sebastianus, muuan tribuuni, ylhäinen upseeri keisarillisissa henkivartijoissa. Salaisena kristittynä oli tämä astunut keisarilliseen sotajoukkoon, pää-asiallisesti pelastaakseen vainottuja ja mikäli mahdollista edistääkseen pakanoiden kääntymistä. Hän ei tosin ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi, mutta oli urhollisuudellansa saavuttanut suuren maineen. Sekä itämaitten keisari Diokletianus että länsimaita hallitseva keisari Maksimianus Herkuleus pitivät häntä suosikkinaan ja olivat kohottaneet hänet korkeille kunniasijoille. Hän oli komea mies, luonnoltaan teeskentelemätön ja suora, ja vaikka hän olikin hieno seura-ihminen, ei pöytävierasten tyhjäsisältöinen ja kevytmielinen puhelu näköjään häntä huvittanut. Lyhyesti sanoen, hän oli kevytmielisille ikätovereilleen ja vertaisilleen malliksi kelpaava mies ja upseeri.

Hänen täydellinen vastakohtansa oli tuo jo mainittu uusi tähti Rooman aristokratisissa piireissä, Fulvius. Hän oli nuori, kasvot hienot, miltei tyttömäiset, erittäin komeasti puettu, kiiltävä sormus kussakin sormessa. Hän ilmaisi ajatuksensa valituin sanoin ja siroin puheenkääntein, oli tavattoman kohtelias sekä ilmeisesti säyseä ja hyväntahtoinen, Näillä ominaisuuksillaan oli hän osannut hankkia itselleen pääsön Rooman ylhäisempiin piireihin. Tästä oli hänen osaksi myöskin kiittäminen sitä seikkaa, että hänet oli nähty keisarillisessa hovissa. Seurassaan vain yksi vanhanpuoleinen kumppani, joka nähtävästi oli häneen hyvin kiintynyt, oli hän saapunut Roomaan; mutta oliko tämä tuon muukalaisen orja vai vapaa palvelija vai ystävä, sitä ei voinut kukaan varmuudella sanoa. He keskustelivat toistensa kanssa vieraalla kielellä, ja vanhuksen synkät piirteet sekä terävät, tuliset katseet ja salaperäinen ilme kasvoilla herättivät käskyn-alaisissa pelkoa.

Fulvius oli mitä komeimmin sisustanut asuntonsa ja hankkinut nuorenmiehen tarpeisiin nähden liiankin lukuisan joukon orjia palvelukseensa. Hänen talonsa ilmaisi tosin ennemmin liiaksi täyteen ahdattua komeutta kuin todellista rikkautta; mutta Rooman kevytmielisissä, pakanallisissa piireissä ei suuria välitetty muukalaisen salaperäisestä entisyydestä ja äkkinäisestä ilmestymisestä, hän kun osasi niin hyvin lumota mielet näennäisellä rikkaudellaan ja sukkelalla, miellyttävällä olennollaan. Oikealta ihmistuntijalta ei suinkaan olisi jäänyt huomaamatta nuo väijyvät, synkät, leimuvat katseet, joita vieras loi ympärilleen, aika-ajoin unhottautuen tai luullen, etteivät muut häntä huomaa. Nuo katseet ne silloin kylliksi ilmaisivat, että tämän näennäisesti lempeän, herttaisen nuoren miehen miellyttävän ulkomuodon alla kätkeiksen kavala ja häijy sydän.

Vieraat sijoittuivat kohta pöydän ympärille. Naiset söivät istuallaan, herrat asettuivat mukavasti sohville, niin kutsutuille triklineille. Vähitellen muuttui keskustelu yhä vilkkaammaksi ja kosketteli pää-asiallisesti, kuten tavallista oli, päivän tapahtumia. Prokulus oli mitä luotettavimmalta taholta kuullut, että lämpö-kylpylaitokset Diokletianon käskyn mukaan piti saataman valmiiksi kolmen vuoden kuluessa.

"Mahdotonta!" väitti Fabius. "Muutamia päiviä sitten kävin rakennuspaikalla ja huomasin työn sitte edellisen vuoden varsin vähän edistyneen. Vielä oli tavattoman paljon raskasta työtä suoritettavana, koko joukko marmorijärkäleitä ja pilareita hakattavana ynnä paljo muuta tekemistä".

"Aivan oikein", todisti Fulvius. "Mutta minä tiedän luotettavimmasta lähteestä, että on toimitettu laajalle käsky lähettää Roomaan niin paljon vankeja kuin suinkin, ynnä ne pahantekijät, jotka on tuomittu Espanjan ja Sardinian kaivoksiin. Kun näiden avuksi vielä saadaan muutama tuhat kristittyjä, niin tulee rakennus reippaasti edistymään".

"Ja miksi paremmin kristittyjen kuin muiden pahantekijäin avulla?" kysyi Fabiola ihmeissään.

"No niin", vastasi Fulvius mitä herttaisimmasti hymyillen, "suoraan sanoen en minä osaa sanoa oikeaa syytä. Mutta sen voin huoleti sanoa, että jos ei olisi kuin yksi ainoa kristitty tekemässä työtä viidenkymmenen muun pahantekijän joukossa, voisin varmasti tuntea hänet".

"Mitenkä niin?" kysyivät useat yht'aikaa.

"Tavalliset pahantekijät", kuului vastaus, "ovat aivan haluttomia työhön, ja heitä täytyy ruoskalla pakottaa siihen; paitsi sitä ovat he raakoja ja riidanhaluisia. Kristityissä sitä vastoin, joita olen nähnyt samallaisessa työssä, olen huomannut aivan päinvastaista. Pitääkö päällysmies heitä silmällä vai on pitämättä, on aivan yhdentekevää; he ovat aina ahkeroita ja tottelevaisia. Aasiassa olen tavannut nuoria patriisejakin, jotka eivät koskaan ole pidelleet kirvestä käsissään tai kantaneet minkäänlaista taakkaa hartioillaan, mutta siitä huolimatta ovat he väsymättä suorittaneet tuota heille niin outoa työtä. Ja kuitenkin saavat he useasti maistaa ruoskaa, ja syystäpä saavatkin, sillä jumalallisen keisarimme tahto on, että heidän tilansa tehdään heille niin raskaaksi kuin mahdollista. Kuitenkaan en ole kuullut heidän koskaan valittavan".

"Enpä juuri voi sanoa, että ihailisin moista oikeudenkäyttöä", huomautti Fabiola. "Mutta mitä ihmeen ihmisiä nuo kristityt sitten ovat? Minä tahtoisin tietää, mikä heidän käskee olemaan niin tyhmiä tai luonnottoman tunnottomia!"

"Sen voinee Calpurnius epäilemättä selittää", vastasi Prokulus. "Hänhän on filosoofi ja voi tuntimäärin puhua yhdestä aineesta, joko Alppivuorista tai muurahaiskeosta".

Kyseissä oleva henkilö, joka oli hyvin ylpeä luullusta oppineisuudestaan ja mielissään tästä kehoituksesta, aloitti kohta juhlallisella äänellä: "Kristityt ovat ulkomainen uskonlahko, jonka perustaja eli Kaldeassa monta vuotta sitten. Hänen oppinsa tuotiin Roomaan vähän ennen Vespasianuksen hallituksen aikoja kahden, Pietari ja Paavali nimisen veljen toimesta. He kuuluivat olleen kaksoisveljekset, joita juutalaiset nimittivät Moosekseksi ja Aaroniksi. Jälkimäisen sanotaan myyneen esikoisoikeutensa edelliselle pienestä kauriista, jonka nahasta hänen piti valmistaman hansikkaita. Mutta minun nähdäkseni tämä ei pidä yhtä asian todellisen laidan kanssa, sillä juutalaisten mystillisissä kirjoissa kerrotaan, että toinen veljeksistä, joka lintujen lennosta oli havainnut suotuisampia enteitä veljensä uhrin kelpaavaisuudesta, tappoi tämän johdosta veljensä, kuten Romulus teki Remukselle. Sentähden antoi kuningas Mardochaene Makedonialainen heidän sisartensa pyynnöstä hirttää hänet viidenkymmenen jalan korkuiseen hirsipuuhun. Kuten sanottu, Pietari ja Paavali tulivat Roomaan. Edellinen huomattiin olevan muuan Pontius Pilatukselta karannut orja, ja hänet ristiinnaulittiin herransa käskystä Janikulus vuorella. Molempain lukuisat uskolaiset tekivät ristin vertauskuvakseen ja rukoilivat sitä. He pitivät suurimpana kunnianaan tulla ruoskituiksi ja kuolla pikaisella kuolemalla; siten he myöskin luulevat paraiten noudattavansa opettajainsa esimerkkiä ja pääsevänsä heidän luoksensa johonkin otaksumaansa paikkaan pilvien keskellä".

Pöytävieraat olivat kaikki, paitsi kahta, kuunnelleet jännitetyllä tarkkuudella kertomusta. Nuori upseeri loi kysyväisen katseen Agnekseen, mutta tämä pani sormen huulilleen ja katsoi häneen niin merkitsevästi ja rukoilevasti, että hän vaikeni.

"No niin, pää-asia on, että kylpylaitokset pian valmistuvat", huomautti Prokulus. "Mimmoisia juhlapäiviä meille onkaan tulossa, jos, kuten kerrotaan, jumalallinen Diokletianus itse saapuu niitten vihkiäisiin!"

"Se on melkein varmaa", virkkoi Fulvius. "Mutta eihän meidän ole tarvis niinkään kauan odottaa juhlapäiviä. Jo ennen talvea aiotaan vissiä tarkoitusta varten lähettää tänne suuri joukko jalopeuroja ja panttereita Numidiasta". Hän jatkoi sitten, silmäillen tutkivasti Sebastianusta: "Semmoiselle urholliselle soturille kuin sinä, Sebastianus, tarjonnee näytelmien katseleminen amfiteatterilla erinomaista nautintoa, varsinkin kun taistelu on suunnattu korkean keisarin ja valtakunnan vihollisia vastaan".

Puhuteltu kohosi leposohvalle istualleen ja, katsoen vieruskumppania tuimasti silmiin, vastasi tyynesti: "Fulvius, minä en ansaitsisi nimeä, minkä sinulta kuulin, jos kylmin verin, vieläpä huvittelunakin saattaisin katsella petoeläimen taistelua avutonta lasta tai ukkoa tai naista vastaan. En! Ilolla vetäisin miekkani keisarin tai valtakunnan vihollisten torjumiseksi, mutta yhtä halukkaasti käyttäisin sitä niitä jalopeuroja ja panttereita vastaan, jotka, vaikkapa keisarillisestakin käskystä, hyökkäävät viattomien ja turvattomien päälle".

"Emme siis saane koskaan nähdä sinua amfiteatterilla?" Tällä häijyllä äänellä lausutulla kysymyksellään kääntyi tuo näennäisesti niin lempeä nuorukainen Sebastianuksen puoleen.

"Se, joka tapaisi minut siellä, näkisi minut turvattomien, eikä petojen puolella", oli vastaus.

"Sebastianus on oikeassa", huudahti Fabiola, lyöden käsiään yhteen. "En ole koskaan kuullut Sebastianukselta muuta kuin jaloja, ylevämielisiä ajatuksia".

Siihen päättyi keskustelu; mutta Fulvius puraisi huultansa kiukusta.

Isäntä oli sillä aikaa ollut syventyneenä kokonaan muihin ajatuksiin, nimittäin sukulaisensa Agneksen naittamis-tuumiin. Koska, kuten tiedetään, roomalaiset tytöt jo kahdentoista vuotiaina pidettiin naima-ikäisinä, emme saata sanoa moisia tuumia ennenaikaisiksi. Niistä hellistä silmäyksistä, joita tuo rakastettava muukalainen tuontuostakin loi hänen lemmikkiinsä, luuli hän voivansa tehdä sen johtopäätöksen, että nuorukainen oli rakastunut Agnekseen. Sen lisäksi luuli hän, ettei Agneskaan ollut kylmäkiskoinen muukalaista kohtaan. Mitä saattoikaan hän siis paremmin toivoa kuin että noista kahdesta tulisi pari! Vakuutettuna siitä, että hän oli nähnyt oikein, oli hän varmasti päättänyt koettaa parhaimpansa mukaan edistää heidän yhteenliittymistään ja sitten, kun kaikki oli onnistunut, hämmästyttää tytärtään älykkäisyydellään.

Mutta me jätämme toistaiseksi tuon hienon seuran, nähdäksemme kuinka haavoitetun orjattaren on käynyt. Kun Syra näytti Eufrosynelle haavansa, peljästyi hyvänsävyinen vanhus ja ilmaisi sääliään äänekkäillä huudahduksilla. "Onneton raukka", sanoi hän pestessään ja sitoessaan haavaa, "tämähän on kauhea isku! Mitä olet tehnyt? Millä olet saattanut itsesi näin kovan rangaistuksen alaiseksi? Kai olet kauheasti rikkonut velvollisuuksiasi! Semmoinen haava — ja kuitenkin on se mitä lempeimmän käden tuottama! Lapsi parka, miten mahtanetkaan kärsiä! Tule, vahvista itseäsi, ettet mene tainnoksiin liiallisesta verenvuodosta. Kai oli Fabiola pakotettu rankaisemaan sinua".

"Epäilemättä oli syy minussa", vastasi Syra raukeasti hymyillen; "kuka käski minun sanoa hallitsijatartani vastaan".

"Sanoa vastaan, sanoa häntä vastaan?" vastasi vanhus, uskomatta korviaan. "Oi, kautta jumalien, milloinka on kuultu, että orjatar inttäisi jaloa hallitsijatartaan vastaan, semminkin niin oppinutta vastaan kuin hän on! Sitä ei Calpurniuskaan olisi uskaltanut tehdä. Ei siis kummakaan, jos ei hän kiivaudessaan tiennyt, millaisen kivun hän sinulle tuotti. Mutta me pidämme asian salassa; kukaan ei saa tietää, että olet ollut niin röyhkeä. Eikö sinulla ole huivia tai muuta, minkä voisimme köyttää käsivarren ympäri ikäänkuin koristeeksi? Noilla toisilla kyllä olisi, mutta sinä et ole koskaan pitänyt väliä kauniista kappaleista. No, kai sellainenkin saadaan".

Niin sanoen veti hän Syran viereiseen makuuhuoneeseen, aukaisi hänen kirstunsa ja veti tuokion kuluttua esiin kallis-arvoisen, taidehikkailla kirjauksilla ja helmillä runsaasti koristetun huivin. Syra punastui ja pyysi hartaasti, että se pantaisiin takaisin paikoilleen ja vahvisti pyyntöään tunnustuksella, että se oli hänen rakkaan äitinsä ja entisten, onnellisempien päivien muisto. Sen vuoksi oli hän vuosikausia huolellisesti tallettanut sitä ja tahtoi niin eteenkinpäin tehdä. Mutta Eufrosyne oli taipumaton. Hänen vakaa aikomuksensa oli vain pitää salassa emäntänsä virhettä, jonka tähden hän somasti sitoikin huivin haavoitetun käsivarren ympäri.

Myöhemmin näemme Syran kantavan kädessään pientä huolellisesti kätkettyä koria, menossa portinvartijan asunnon vastassa olevaan huoneeseen, jossa ylemmän palvelusväestön oli lupa ottaa vastaan vieraitaan. Samassa kuuli hän kevyitä askelia takanaan, ja tunsi erään tyttösen syleilevän häntä; tämän kasvot olivat tosin ilosta loistavat, mutta hänen kiillottomat silmänsä ilmaisivat hänen olevan sokean.

"Istu, Cecilia", lausui Syra, mitä hellimmästi vastattuaan sydämelliseen tervehdykseen. "Tänään saat olla oikein niinkuin kesteissä, minulla on oikea juhla-ateria sinulle tarjottavana".

"Saanhan juhla-aterioita joka päivä", vastasi sokea.

"Saat kyllä, mutta tänään on aivan erikoista. Hyvä hallitsijattareni on lähettänyt tämän minulle omasta pöydästään, ja sinä tiedät, kuinka iloinen olen, voidessani jakaa sen kanssasi". Iloisesti juteltaessa nautittiin herkkupalat; kiitollisin sydämin poistui sitten sokea, ja Syra palasi takaisin tyhjä vati kädessään. Peljäten orjakumppaniensa kateutta tai heidän kiusailevia kysymyksiään, irroitti hän huivin käsivarrestaan, ennenkuin astui keittiöön; mutta ettei herättäisi Eufrosynen tyytymättömyyttä, sitoi hän sen jälleen ympärilleen niin hyvin kuin voi yhdellä kädellä.

Kulkiessaan takaisin näki hän erään vieraista kulkevan silmät maahan luotuina pihan poikki ja sitten asettuvan pilarin taa. Vieraan odottamaton näkeminen sai hänet pysähtymään ikäänkuin kauhun valtaamana. Hänen sydämensä tykytti melkein kuultavasti, hänen polvensa tutisivat, kylmät hikikarpalot vierivät hänen otsaansa pitkin. Samaten kuin lintu, joka vastustamattomasti antautuu sihisevän käärmeen lumottavaksi ja pitää silmänsä herkeämättä luotuina veriviholliseensa, samaten seurasi hänkin tuijottavin katsein tämän ilkimyksen kaikkia liikkeitä. Seuraavassa tuokiossa katosi hän kuni varjo esiripun taa, ja Fulvius hän se oli — lähestyi sitä paikkaa, missä Syra äsken oli seisonut. Ilmeisesti säikähtäen jotakin esinettä edessään maassa, Fulvius peräytyi askelen taapäin. Hänellä vapisi joka jäsen. Töin tuskin hän sai mielensä rohkaistuksi, ja vilhuttuaan kaikille tahoille vakautuaksensa, ettei ketään ollut näkemässä, kumartui hän ottamaan maasta esinettä. Se oli, kuten helposti arvaamme, Syran huivi. Mutta ruvetessaan käärimään sitä kokoon, kätkeäksensä sen pukunsa alle, huomasi hän kauhukseen tuoretta verta, joka oli tunkeutunut sidosliinan läpi. Sitten läksi hän, horjuen kuin juopunut, astumaan asunnolleen.

Kalmankalpeana kulkea hoipersi hän makuusuojaansa ja epäsi jyrkästi nöyräin orjien avun, viittasi vain tuntemallemme uskolliselle saattajalle ja osoitti ääneti kirjailtua, veripilkkujen tahraamaa huivia, jonka oli heittänyt eteensä pöydälle. Synkkä mies ei tosin puhunut sanaakaan, mutta hänen kavalat kasvonsa kävivät miltei yhtä kalpeiksi kuin Fulviuksenkin.

"Epäilemättä sama huivi", alkoi vanhus, jonkun ajan kuluttua, vieraalla kielellään, "mutta hän ei kuitenkaan enää ole elossa".

"Oletko siitä niin varma?" kysyi nuorempi, silmäillen vanhusta läpitunkevin katsein.

"Niin varma kuin ihminen ylimalkain voi olla siitä, mitä itse ei ole nähnyt", oli vastaus. "Mutta mistä olet tämän löytänyt ja mistä siihen on tullut verta?"

"Huomenna kerron sinulle kaikki; tänään en jaksa. Mistä siihen on tullut verta, joka vielä oli tuoretta, kun sen löysin, sitä en tiedä. Kenties ennustaa se kostoa, kostoa niin kovaa ja musertavaa kuin vaan raivottaret voivat keksiä, kostoa siitä verestä, jota ei vielä ole vaadittu meiltä".

"Hiljaa, hiljaa! Nyt ei ole aikaa haaveksimiseen! Näkikö kukaan, että otit… otit… ylös maasta tämän?"

"En luule".

"Sitten ei meidän ole mitään peljättävänä. Meidän käsissämme on se paremmassa tallessa kuin muiden. Nukuttuamme yön vahvasti on meidän helpompi tuumitella enemmän asiasta huomenna".

"Niin, mutta makaa tämä yö minun kamarissani; minä en tahdo olla yksin", vastasi Fulvius.

Molemmat paneusivat sitten levolle, Fulvius pehmeälle vuoteelle, Eurotas yksinkertaisemmalle alukselle. Kyynäspäähän nojaten katseli hän kauan mustilla silmillään rauhattomasti nukkuvaa nuorukaista, jonka uskollinen ohjaaja ynnä samalla — pahahenki hän oli.

Tuskallisten unien vaivaamana nukkuja heittelihen sinne tänne vuoteella. Hänen edessään häämöttää etäisyydessä kaupunki, jonka läpi virtaa kirkasvetinen joki. Virralla nostaa eräs laiva ankkurin; laivan kannella seisoo joku, joka viuhtoo hänelle jäähyväisiksi kirjatulla huivilla. — — Kuva muuttuu toisellaiseksi. Laiva taistelee korkeassa aallokossa hirmumyrskyä vastaan, mutta sama huivi liehuu ylhäällä mastossa. Nyt törmää laiva karille ja uppoaa, laivassa olijain kamalasti huutaessa syvyydestä. Ainoastaan päämasto loistavine viirineen näkyy vielä kuohuvien aaltojen yläpuolella, kunnes mustasiipinen olento, ympärillään vesilintuja ja kädessään soihtu, lentää sinne, riuhtaisee viirin irti mastosta ja pitelee sitä raivoisassa vihan vimmassa nukkuvan edessä, joka näkee siihen leimuvin kirjaimin kirjoitetun sanan "Nemesis". — —

Mutta jo on aika meidän katsoa, miten on laita Syran, joka sillä välin ei ole turhaan rukoillut ja taistellut. Myrsky hänen sydämessään oli laannut; hän oli saavuttanut rauhan. Semmoinen oli hän, kun Agnes, ilosta loistavana, saapui hänen luoksensa ilmoittaakseen, että hänellä oli iloinen uutinen kerrottavana. "Hallitsijattaresi on luovuttanut sinut minulle", sanoi hän; "huomenna annan noutaa sinut, ei orjana palvellaksesi minua, vaan tullaksesi vapaaksi, tullaksesi minun sisarekseni".

Mutta Syra, sen sijaan että olisi iloinnut, muuttui kasvoiltaan aivan surulliseksi ja vastasi vapisevalla äänellä: "Onhan kovin ystävällistä sinun puoleltasi, jalo Agnes, että niin paljon ajattelet minun parastani, mutta suo anteeksi pyyntöni: anna minun pysyä sinä mikä olen".

"Mutta miksi?" kysyi Agnes ihmeissään.

"Siksi", vastasi puhuteltu, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen poskiaan pitkin, "koska luulen, että minä täällä olen sillä paikalla, minkä Jumala on minulle määrännyt. Minä tiedän, että Fabiola on sinulle rakas. Mimmoinen jalo sielu, mimmoinen ymmärrys hänellä on! Mimmoiset lahjat ja ominaisuudet! Jospa vain totuuden valo häntä elähyttäisi, mitäpä saisikaan hän aikaan kristittynä! Ja että hän saataisiin kristinoppiin taipumaan, sitä rukoilen yötä päivää, se on minun pää-ajatukseni. Elää hänen edessään kristillistä elämää, vaikkapa heikkoudessakin, ja opettaa häntä rakastamaan sitä — sen olen minä ottanut tehtäväkseni".

"Sinä olet voittanut, sisko!" huudahti Agnes syvästi liikutettuna. "Minä luovun sydämeni mielihalusta. Pitkitä niinkuin olet alkanut, uskovana, rukoilevana, ja työsi ei ole jäävä hedelmiä vaille!" Samassa astui huoneeseen orja ja ilmoitti, että kantotuoli odotti ulkona. Nuori patriisitar sanoi nyt sydämelliset jäähyväiset ja poistui.

Neljäs Luku.

Yöllisinä hetkinä.

Sill'aikaa kuin Agnes kantotuolissaan lähestyy vanhempainsa kotia, on Fabiuksen talossa noussut aika meteli, ainakin siinä osassa rakennusta, joka oli orjattarille määrätty.

Kun näet Syra toisen kerran tahtoi sidottaa haavansa, kaipasi hän tuota kirjailtua huivia; mutta Eufrosyne sanoi, että sen täytyy löytyä ja lähti orjattarien kanssa sitä etsimään. Etsiminen oli kuitenkin turha. Suopea hoitajatar-vanhus, joka arveli orjatyttö-paran kätkeneen kallisarvoisen huivin, ostaakseen sillä vastedes itsensä vapaaksi, valitti haikeasti sen katoamista, ja Syran itsensä mielestä oli se, vaikka toisista syistä, vieläkin haikeampaa. Että kukaan ylhäisistä vieraista olisi juljennut viedä jotakin vierasvaraisen isännän talosta, niin, kenenpä päähän se olisi juolahtanut! Kun ei sitä tarkimmallakaan etsimisellä löydetty, uskoi Eufrosyne lopulta ihan varmasti, että se oli noitumisen kautta kadonnut, eikä hän voinut muuta luulla kuin että musta Afra, jonka silmätikkuna hän tiesi Syran olevan, oli tyttö parkaa kiusatakseen tämän ilkeän tempun toimeenpannut. Numidiatarta pidettiin toisena Canidiana (Canidia on Horatiuksen teoksista tunnettu kuuluisana noita-akkana Keisari Augustuksen ajoilta). Sillä tekosyyllä, että hän muka keräili ruohoja ja kaunistus-aineita, joilla oli tehoisa vaikutus ainoastaan siinä tapauksessa, että ne poimittiin täysikuun aikana, lähti Afra, Eufrosynen voimatta sitä estää, valmistamaan, kuten vanha hoitaja epäili, kuolettavia myrkkyjä tahi ottaakseen osaa fetishi-pappien irstailupitoihin tahi yhtyäksensä niitten kanssa, joille hän maksua vastaan jakeli neuvojaan tahi kauppasi taikakeinojaan.

Kun Syra tämän runsastapauksisen päivän iltana vielä kerran tyynesti ajatteli kaikkia tapahtumia järjestään, niin asia yhtäkkiä selveni hänelle itsestään. Eikö se ollut juuri samassa paikassa, missä hän oli seisonut, kuin Fulvius oli pysähtynyt ja kohta sen jälkeen nopeasti poistunut? Epäilemättä oli Syra pudottanut huivinsa siihen, ja Fulvius oli sen ottanut. Ettei Fulvius välinpitämätönnä voinut mennä sen ohi, sen Syra tiesi ja oli varma siitä, että huivi oli nyt Fulviuksella. Kauan vielä mietittyänsä, mitä seurauksia siitä mahdollisesti voisi olla, pääsemättä silti tyydyttävään loppupäätökseen, jätti hän hartaassa rukouksessa asian päättymisen Jumalansa huostaan.

Agneesta erottuaan oli Fabiola vetäytynyt yksinäisyyteen huoneisiinsa ja päästänyt sinä iltana toimessa olevat orjattaret ystävällisemmin kuin milloinkaan menemään. Sitten istahti hän samalle leposohvalle, missä ensi kerran näimme hänet orjainsa ympäröimänä. Mitenkä peljästyikään hän, kun hän siinä näki pistinpuukon, jolla hän oli Syraan tuon verisen haavan iskenyt! Kauhistuneena heitti hän sen muutamaan laatikkoon, vakaasti päättäen, ett'ei hän vastedes enää koskaan moista rangaistus-asetta käytä, ja otti vihdoin kirjan käteensä. Mutta — onko se sama kirjakaan, mikä häntä ennen niin suuresti viehätti? Kuinka pintapuoliselta, kevytmieliseltä sisällys nyt hänestä tuntuukaan! Ja lukematta sivuakaan panee hän pergamentin pois ja antaa ajatustensa vapaasti liidellä.

Ensinnä väikkyy hänen mielessään nuoren serkun kuva. Mikä herttainen tyttö, tuo Agnes, niin epä-itsekäs, niin puhdas, niin koristelematon — ja kuitenkin niin ymmärtäväinen ja viisas! Fabiola päättää ruveta tuon viattoman lapsen uskolliseksi suojelijattareksi, olla hänelle vanhemman sisaren asemassa. Hän, kuten isäkin, oli huomannut ne silmäykset, joita Fulvius oli luonut pahaa aavistamattomaan tyttöseen. Fabiolaan oli kuitenkin tämän hänelle niin vastenmielisen vieraan käytös tehnyt aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hänen luja aikomuksensa oli kaikin keinoin koettaa tehdä Fulviuksen aikeet tyhjiksi ja pitää hänet loitolla Agneesta. Ja mitenkä hän oli ollutkin niin varomaton, että oli saattanut Agneen moiseen seurapiiriin! Samana hetkenä kuin nämä ajatukset risteilivät Fabiolan mielessä, samana hetkenä kenties tuli vuoteellaan vieritteleivä Fulvius siihen päätökseen, ett'ei hän koskaan enää astu Fabiuksen kynnyksen yli ja koettaa vastedes välttää hänen kutsujaan.

Teräväjärkinen Fabiola oli tyystin tutkinut vieraansa, oli läpitunkevalla katseellaan tarkannut hänen teeskennellyn käytöksensä ja viekkautensa, ja ehdottomasti tuli hän verranneeksi Fulviusta ja jaloa Sebastianusta toisiinsa. "Mikä ylevämielinen mies tuo Sebastianus!" sanoi hän itsekseen. "Kuinka erilainen kuin isän kaikki muut vieraat! Ei koskaan hänen huuliltaan valahda säädytöntä sanaa, en koskaan ole nähnyt häijyn katseen synkistyttävän hänen rehellisiä, kirkkaita silmiään! Ja miten kohtuullinen hän on ruuassa ja juomassa, aivan niinkuin sotamiehen tuleekin! Miten häveliäästi hän tuo esiin sotaisia urotekojaan, juuri niinkuin oikean sankarin sopiikin! Oi, jospa hänessä olisi niitä tunteita vallalla minua kohtaan, joita toiset teeskentelevät!" Tässä keskeytti hän ajatustensa juoksun; syvä kaiho täytti hänen sielunsa.

Ei kummakaan, jos äskeinen kohtaus Syran kanssa, samaten kuin orjattaren sanat, elävästi muistuivat mietiskelijän mieleen. Miten tuskastuttavia moiset ajatukset lienevät olleetkaan, ei niitä käynyt noin tuostaan karkoittaminen. Hänestä tämä päivä oli aivan kuin käännekohta hänen elämässään. Orjansa nöyrryttämänä tunsi hän mielensä kuitenkin käyneen lempeämmäksi — hän ei osannut selittää syytä siihen. Hänhän oli pakana, hän, tuo oppinut filosoofi, ei tiennyt mitään siitä, minkä psalmista sanoo olevan viisauden alun: Herran pelvosta. Hän ei tuntenut tätä Jumalaa eikä hänen poikaansa Jeesusta Kristusta; hänellä ei ollut aavistustakaan siitä vapahtaja-rakkaudesta, joka häntäkin etsi, eikä siitä uskollisesta rakkaudesta, jota hänen kristitty orjattarensa hänelle osotti saman Herran ja Vapahtajan tähden, ei myöskään hän aavistanut, mikä voima uskovan rukouksella ja esirukouksilla on. Istuttuaan vielä kauan mietteihinsä vaipuneena, Fabiola pani maata, mutta valveilla-oloa kesti kauan, kunnes viimein virkistävä uni sulki hänen silmänsä.

Me jätämme nukkuvan, tehdäksemme tuttavuutta Sebastianuksen kanssa ja käydäksemme katsomassa hänen asuntoansa. Se on kyllä aivan lähellä keisarin palatsia, mutta sittenkin kuuluu siihen vain muutamia yksinkertaisesti sisustettuja huoneita. Passaajina on hänellä muutamia vapautettuja orjia sekä eräs vanhahko nainen, hänen entinen hoitajansa, joka rakastaa häntä kuin omaa poikaansa. Koko talon väki, samaten kuin kaikki sotamiehet hänen joukossaan, ovat kristittyjä.

Muutamia päiviä tämän jälkeen näemme myöhään illalla Sebastianuksen erään tuntemamme nuorukaisen seurassa nousevan portaita ylös erääseen komeaan taloon. Nuori toveri, joka ei ollut kukaan muu kuin Pankratius, ei ainoastaan ihaillut keisarillista tribunia ja katsonut häneen kuin esimieheensä, vaan piti häntä isällisenä ystävänä, johon hän palavalla rakkaudella oli kiintynyt. Mutta vielä oli muutakin, mikä nuoren sotilaan yhdisti mitä hellimmillä siteillä vanhempaan. Hänessä ei Pankratius kunnioittanut ainoastaan yhtä caesarin upseereista, vaan ennen kaikkia Kristuksen sotamiestä, jonka jalomielisyyteen ja urhollisuuteen liittyi niin suuri määrä viisautta ja älykkyyttä, että hän oli saavuttanut kaikkien luottamuksen, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. Sebastianuksen mieltymys avosydämiseen, suoraan ja hiljaiseen nuorukaiseen ei ollut vähemmin syvä ja harras. Hyvin oivaltaen sen vaaran, mihin innokas, tulinen nuori ystävä saattoi antautua jonkun ajattelemattoman, malttamattoman puheensa tai tekonsa kautta, oli hän sitä iloisempi nauttiessaan tämän rajatonta luottamusta, jotenka hän saattoi olla Pankratiukselle ohjaajana ja neuvonantajana. Katseltuaan jonkun aikaa seutua ympärillään ja ihailtuaan kuun hopeaista hohdetta, joka valaisi ympäristöä, lähtivät he kumpikin Sebastianuksen asuntoon. Suurempi huone siinä oli valaistu, silminnähtävästi odotetun seuran vastaanottoa varten. Tämän huoneen ulkopuolella oli terassi, joka ulottui talon koko yhtä seinää pitkin. Hiljainen kuutamoyö oli niin viehättävä, että molemmat ehdottomasti kulkivat huoneen läpi ja astuivat terassille. Kuu heloitti korkealla taivaan kannella, ei latteana kiekkona, vaan ymmyrkäisenä pallona, uiden omassa loisteessaan, niin että tähdetkin sen rinnalla näyttivät melkein himmeiltä. Se oli ihana ilta, samankaltainen kuin se, jona Monika myöhemmin iloitsi poikansa Augustinuksen kanssa, puhuessaan erään talon ikkunassa Ostiassa hänelle taivaallisista asioista.

Suurenmoisen ihanaa oli todellakin kaikki, mikä ympäröi heitä. Täällä Colosseum; tuolla Flaviuksen pyöröteatteri, tuolla suihkukaivon lempeätä tohinaa; tuossa, aivan heidän edessään, kohosi Coeliumin kukkulalla Caracallan oivallinen kylpylaitos, jonka marmoriseinät ja muhkeat pilarit kuutamon valaisemina tarjosivat hurmaavan näyn. Mutta näitten molempain ystäväin sydämet näyttivät enemmän kääntyneen toista ihanuutta kohti kuin se maallinen, mikä levittelihen heidän edessään. Vanhempi oli kiertänyt oikean käsivartensa nuoremman kaulaan; vaieten seisoivat molemmat toistensa vieressä.

"Oi, Sebastianus", aloitti vihdoin vilkas Pankratius, katkaisten juhlallisen vaitiolon, "jos ulompi taivaankansi, jota syntisen ihmisen silmä saa katsella, jo on näin ihana ja valoisa, niin millainenhan silloin onkaan ylempi puoli, johon Äärettömän silmä katsoo alas! Eiköhän se liene kullalla kirjatun hunnun kaltainen, jonka kankaan läpi muutamia kultasäikeitä loistaa alas päällemme? Kuinka ihana mahtaneekaan ylempi puoli olla, missä ainoastaan kirkastetut autuaat ja enkelit oleskelevat!"

"Kaunis ajatus, Pankratius poikani", vastasi ystävä. "Senkautta on oleva helpompi nostaa huntua, joka erottaa taistelevan ja riemuitsevan kirkon toisistaan".

"Suo anteeksi", jatkoi nuorukainen, luoden ystäväänsä saman mielevän katseen, jolla hän muinoin oli tähystänyt äitiään kasvoihin, "suo anteeksi, että minä Tituksen kunniaportin päällä näen toisen portin avoinna, jonka kautta pääsö iankaikkiseen kirkkauteen meille yhtäkkiä aukeaa. Kas, tuossa se on, noiden sisäänkäytävien alla, jotka vievät arenalle. Mutta kuule, mitä se oli?"

"Jalopeuran kiljuntaa", vastasi Sebastianus hämillään.

"Minä en tiennyt, että petoja taasen on vivariumissa. Eilen ei siellä mitään ollut."

"Niin, kuule", jatkoi Pankratius innoissaan, "ne ovat pasunoita ja torventorahduksia, jotka kutsuvat meidät taisteluun, soittoa, jonka kaikuessa meidät viedään voittoon!"

Näitä sanoja seurasi taasen juhlallinen hiljaisuus, jonka vielä kerran Pankratius rikkoi. Varmana siitä, etteivät odotetut ystävät vielä hyvään aikaan saavu, kääntyi hän isällisen ystävänsä puoleen, pyytäen häneltä neuvoa eräässä asiassa, joka joitakin aikoja oli painanut hänen mieltään. Saadakseen häiritsemättä keskustella ystävänsä kanssa, vei Sebastianus hänet makuuhuoneeseensa, joka antoi terassille päin, ja kohta oli hän selvillä siitä asiasta, jota nuori ystävä oli pitänyt niin tärkeänä. Ja mikä se oli? Pankratiuksella oli kaikellaisia arvokkaita hopeakaluja, jotka hän nyt halusi luovuttaa köyhien hyväksi, kristittyyn seurakuntaan kuuluvien leskien ja orpojen auttamiseksi. Aivan ujosti ilmaisi hän ajatuksensa ystävälleen. "Mutta mitä jalo Lucina siihen sanoo?" kysyi Sebastianus, joka nähtävästi liikutettuna oli kuunnellut nuorukaisen sanoja.

"Tietysti on äitini aivan yhtä mieltä kanssani siitä", vastasi Pankratius. "Ilman hänen luvattaan tai vasten hänen tahtoaan en liikuttaisi pienintäkään kultajyvästä. Mutta vaikeinta on asian salassa pitäminen. Minä en mitenkään tahtoisi, että joku aavistaisi mistä päin lahja tulee. Mitenkä tässä kohden olisi paraiten meneteltävä, siitä tahdon saada sinulta neuvoa".

"Ja siinä kohden minä olen kernas sinua auttamaan, rakas nuori ystäväni", vastasi vanhempi. "Mutta hiljaa, etkö sinäkin juuri nyt kuullut jalon Fabiolan nimeä mainittavan?" jatkoi hän kuiskaten. "Kuule, nyt taas, ja totta tosiaan hyvin vähän mairittelevalla lisänimellä höystettynä".

Kuulumattomasti astuivat sen jälkeen molemmat ystävät ikkunaan ja kuulivat kahden henkilön, miehen sekä naisen — äänen, voimatta kumminkaan nähdä puhujia. Hetken kuluttua siirtyivät nämä sen verran lähemmäksi, että heidät selvästi erotti kuutamossa.

"Minä tunnen tuon neekeri-naisen", kuiskasi Sebastianus; "se on Fabiolan musta orjatar Afra".

"Ja mies on minun entinen koulutoverini Corvinus", lisäsi Pankratius yhtä hiljaa.

Ettei ilkimyksillä ollut hyviä aikeita mielessä, oli kuuntelijoille selvää selvempi, ja vaikka he eivät useita sanoja kuulleetkaan, varmistuivat he varmistumistaan siinä tiedossa, että asia koski Fabiolaa.

Orjatar on meille jo ennestään tuttu; myöskin tiedämme, että Corvinus oli prefekti Tertulluksen poika. Viimeksi mainittu oli kutsuttu nykyiseen toimeensa Siciliasta, ei sen vuoksi että hän oli julmuudestaan kuulu, vaan sentähden, että hän kylmäverisenä miehenä oli tunnettu siitä, ettei hän antanut hellämielisyyden tahi puolueellisuuden johtaa itseään harhaan. Isän oikeussali oli pojan ensimäinen koulu. Jo pienenä poikana oli hän istunut isänsä jalkojen juuressa ja huvikseen katsellut hirmuisia näytelmiä ja vihastunut, kun joku julistettiin vapaaksi. Siten varttui pienestä viikarista tylstynyt, raaka poika ja nuorukainen, jonka pöhöttyneet, töykeät kasvot todistivat, jo ennenkuin hän oli ehtinyt keski-ikään, että hän oli rappiolle joutunut, irstaileva ihminen. Tajuamatta mitään mikä oli hienoa ja jaloa, sekä ollen haluton ja kykenemätön mitään oppimaan, yhdisti hän itsessään jonkinlaiseen eläimelliseen rohkeuteen ja ruumiilliseen väkevyyteen melkoisen määrän raakaa sukkeluutta. Ylevät tunteet eivät koskaan hänen elämässään olleet elähyttäneet häntä, hän ei koskaan ollut itsessään tukahuttanut mitään pahaa intohimoa. Kukaan ei ollut vielä tähän saakka, tieten tai tietämättään, loukannut häntä, jolle hän ei olisi koettanut kostaa. Kahdelle henkilölle oli hän erityisesti vannonut ikuista kostoa, opettajalle, joka usein oli kurittanut häntä hänen itsepintaisen jäykkyytensä takia, ja koulutoverille, joka rakkaudella oli palkinnut hänen vihansa. Vilpittömyys ja rakkaus, vastaanotetut hyvättyöt ja solvaukset, — ne eivät häntä liikuttaneet.

Niin kuin luultavaa oli, ettei hänen isänsä Tertullus jättäisi rikkauksia jälkeensä, niin puuttui pojaltakin taitoa ja kuntoa rikkauden hankkimiseen. Ja kuitenkin oli hänen hartain toivomuksensa tulla rikkaaksi. Rikkaus välikappaleena mielitekojen tyydyttämiseen oli hänen nautinnonhimoisissa silmissään onnen korkein määrä. Ei siis ihmettä, että rikas perijätär tahi oikeammin tämän rikkaus oli kaikkien hänen pyrintöjensä tarkoitusperänä. Ollen liian kömpelö ja liian tyhmä hankkimaan itselleen pääsön aristokraattisiin perhepiireihin, koetti hän muilla sopivilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa. Mitä lajia nämä keinot olivat, selviää kohta hänen puhelustaan mustan orjattaren kanssa.

"Nyt on neljäs kerta, kuin olen tullut sinua näin myöhällä tapaamaan. Mitä tietoja minulle tuot?" lausui hän soimaavasti musta-ihoiselle.

"En muita kuin että valtijattareni huomenna matkustaa huvilalleen Cajetan lähellä. Voidakseni jatkaa puuhiani sinun hyväksesi tarvitsen enemmän rahaa".

"Vielä enemmän? Etkö sitten tiedä, että olen antanut sinulle kaikki, mitä viime kuukausina olen saanut isältäni?"

"Tiedän, mutta tiedätkö sinä myöskin, kuka Fabiola on?"

"Tiedän hyvinkin, Rooman rikkain perijätär".

"Ja kun semmoinen vielä on kylmä ja kopea, niin ei sitä niin vähällä voiteta".

"Mutta lupasithan, että sinä pienillä taikajuomillasi saattaisit hänet tai ainakin hänen rikkautensa omakseni. Kuinka nämä voivat olla niin kalliita?"

"Niiden valmistamiseen tarvitaan mitä harvinaisimpia yrttejä, jotka tietysti maksavat rahaa. Ja luuletko sinä kenties, että niinä rupeaisin yön aikaan kulkemaan hautojen välissä Appiuksen tiellä, jollei minulle kunnollisesti maksettaisi siitä? Mutta millä tavalla sitten aiot kannattaa puuhiani? Kuten jo sanoin, sinun täytyy jouduttaa asian onnistumista".

"Mitenkäs minä voisin sen tehdä? Tiedäthän, ett'en ole niin luotu enkä myöskään osaa saada kenenkään rakkautta puoleeni. Mieluummin minä turvaan sinun loihtutaitoosi".

"Kuule sitte mitä sinulle neuvon. Ellei sinussa itsessäsi ole kykyä saamaan puolellesi Fabiolan rakkautta…"

"Rikkautta kai tarkoitat".

"Niitä ei käy erottaminen toisistaan. Mutta yksi keino on, jolla on vastustamaton voima, turvaa siihen: se on kulta".

"Sitähän minä juuri haenkin; mitenkä voin saada sitä hankituksi?"

"Miksi et voisi hankkia sitä samalla tavoin kuin Fulviuskin?" vastasi neekerinainen ilkeästi hymyillen.

"Kuinka sitten?" kysyi ahnehtija kiihtyneenä.

" Veren kautta. Minä olen tehnyt tuttavuutta vanhan palvelijan kanssa, joka samalla on Fulviuksen huoneenhaltijana. Jos kohta hänen ihonsa väri ei ole yhtä musta kuin minun, on hänen sydämensä sitä mustempi. Kielemme ovat niin läheistä sukua toisilleen, että haitatta ymmärrämme toistemme puhetta. Hän tutkisteli minulta tarkoin myrkkyjuoman valmistamis-tapaa, lupasipa suorastaan ostaa minut vapaaksi ja tehdä minut vaimokseen. Mutta minulla on paljoa parempaakin toivossa kuin tämä. Kuitenkin onnistui minun saada häneltä tietää kaikki mitä halusin".

"Ja se oli?"

"Että Fulvius on saanut vihiä suuresta salaliitosta Diokletianusta vastaan. Mutta viekkaan ukon vilkkuvista silmistä minä selvästi huomasin, että salaliitto ei ollut muuta kuin Fulviuksen keksintöä. Hän on sitä tarkoitusta varten saapunut Roomaan ja hänellä on tärkeitä suosituskirjeitä muassaan".

"Mutta minulla ei ole kykyä salaliittojen ilmisaamiseen eikä niitten keksimiseen", valitti Corvinus.

"On tässä muitakin keinoja. Ajattele vain kristittyjä. Eiköhän jonkinlainen vaino liene niitä vastaan hankkeissa?"

"On kyllä, jopa hyvin ankarakin, ettei julmempaa ole ennen nähty".

"Seuraa sitte neuvoani: ota tilaisuudesta vaari".

"Minä ymmärrän", vastasi prefektin poika, nähtävästi paljoa keventyneemmällä mielellä. "Sinäkään et siis ole mikään kristittyjen ystävä?"

" Ystävä? Minä vihaan koko joukkiota. Ne henget, joita minä palvelen, ovat kristittyjen pelkän nimenkin tuimimpia vihollisia. Minua aavistaa", lisäsi hän, vetäen suutaan irviin ja puhuen kuiskaavalla äänellä, "että yksi orjakumppaneistani kuuluu noihin vihattaviin. Oi, kuinka minä vihaan heitä!"

"Kuuleppas! Minä kävin tänään muurien ulkopuolella kohtaamassa maanmiehiäsi; niitä tuli koko joukko", kertoi Corvinus, "mutta totisesti, sinä viet voiton heistä kaikista!"

"Todellakin", virkkoi Afra iloissaan. "Keitä ne olivat?"

"Paljaita afrikkalaisia", vastasi Corvinus nauraen. "Jalopeuroja, panttereita ja leopardeja".

"Konna, sinä tohdit pilkata minua?"

"Ole rauhassa. Ne ovat vartavasten tulleet tänne nielläkseen vihatut kristittysi. Erotkaamme muutoin ystävinä. Tästä saat rahaa, mutta tiedä se, että ne ovat viimeiset, ja ilmoita minulle, milloin lemmenjuoma rupee vaikuttamaan. Viittaustasi kristittyjen ja heidän rahojensa suhteen minä en unhota. Se on aivan minun mieleni mukaan".

Sitten erosi tämä pari. Afra, joka oli poikkeavinaan Palatinon ja Coeliumin kukkulain välitse kulkevalle tielle, kääntyi pian takaisin ja puhui itsekseen: "Sinua höpäkköä, joka näyt luulevan että minä uskaltaisin sinun tähtesi ryhtyä hankkeisiin Fabiolan kaltaista henkilöä vastaan!"

Sebastianus päätti niin pian kuin mahdollista varoittaa Fabiolaa, mutta toistaiseksi täytyi hänen odottaa, kunnes Fabiola palaisi maalta. Sen jälkeen menivät hän ja Pankratius huoneeseen, jossa useita kristittyjä ystäviä jo oli koolla. Kaiken epäluulon poistamiseksi, jos niin sattuisi, että joku kutsumaton yhtäkkiä ilmautuisi, oli pöytä katettu yksinkertaista ateriaa varten. Koolla oli hyvin sekalainen joukko miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja; olipa joukossa muutamia "keisarinkin huoneesta".

Sebastianus, joka nautti keisarin rajatonta luottamusta, käytti kaiken vaikutusvoimansa, taivuttaakseen keisarillisessa palatsissakin pakanoita kristinuskoon, eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Semmoisia oli tänäkin iltana saapunut keisarin palatsista ja sen läheisyydestä, olipa Castuluskin, jolla oli korkea virka hovissa, saapunut hurskaan vaimonsa Irenen kanssa. Kaikki tämä oli suureksi osaksi keisarillisen tribunin ansio.

Tänpäiväisessä kokouksessa piti keskusteltaman siitä, mitenkä paraiten saataisiin pakanallisen ympäristön huomio johdetuksi pois vastakääntyneistä, ja mitenkä samalla evankeliumin totuudet voitaisiin näille tehdä perinpohjin tunnetuiksi. Oli ehdotettu, että joukko nuoria kristittyjä uskottaisiin entisen kaupunginprefektin Chromatiuksen huostaan, ja tämä tuuma saavutti yksimielisen hyväksymyksen. Tultuaan kristityksi, oli Chromatius ottanut eron virastaan, ja Sebastianus oli keisarilta hankkinut hänelle luvan siirtyä maatilalleen Campaniaan. Kun kaikki tähän vuodenaikaan muuttivat maalle ja keisarikin oli aikonut lähteä matkalle Napoliin ja sieltä kulkea kautta koko eteläisen Italian, oli aika nuorten kristittyjen siirtymiseen sovelias. Tuuma arveltiin helposti voitavan panna toimeen huomiota herättämättä.

Muuan vapautettu nuorukainen, nimeltä Torkvatus, jonka ei ollut kiittäminen keisarillista tribunia ainoastaan hengestään ja vapaudestaan, vaan vielä siitäkin, että hän oli tullut käännetyksi kristinuskoon, ei tuossa kokouksessa kuitenkaan käyttäytynyt siten kuin olisi odottanut kristityn nuorukaisen käyttäytyvän vanhempia ja kokeneempia kristittyjä kohtaan. Pöyhkeänä ja suurentelevaisena hän puheli ja pani vastaan, kaiken suhteen oli hänellä jotakin moittimista, vieläpä hän säädetyt varokeinotkin leimasi suorastaan arkuudeksi ja ihmispeloksi. Tuhmanrohkeasti kehui hän itse olevansa valmis seuraavana päivänä menemään Forumille, kaatamaan siellä maahan jonkun alttarin ja ilmoittamaan sitte itsensä tuomarille kristityksi. Koeteltiin kaikin tavoin saada hänet malttamaan mielensä ja taivutetuksi lähtemään muitten mukana maalle. Lopulta ilmoitti hän, jos kohta vastahakoisesti, suostuvansa siihen. Sittenkuin yhteinen harras rukous oli pidetty, päätettiin yöllinen kokous, ja kun kaikki, sydämelliset jäähyväiset sanottuaan, olivat lähteneet pois, tahtoi Sebastianus itsepintaisesti lähteä saattamaan rakastettua turvattiaan kotiin.

"Minua ei tuo Torkvatus miellytä. Minä pelkään, että hän saattaa meille vielä paljo tekemistä", huomautti Pankratius, jäätyään ystävänsä kanssa kahden kesken.

"Suoraan sanoen, olen minäkin aivan samaa mieltä", vastasi vanhempi, "ja minä toivoisin, että hän olisi vähemmin intoileva. Mutta emme saa unhottaa, että hän on vasta-alkaja kristillisyyden alalla. Suokoon Jumala, että hän kasvaisi armossa ja viisaudessa".

Tultuaan keisarillisen palatsin uloimpaan pihaan, kuulivat yölliset kulkijat sekavaa, kammottavaa huutoa viereisestä pihasta, missä numidialaiset joutsimiehet pitivät majaa. Kysyttyään vahtiin asetetulta sotamieheltä, sai Sebastianus tietää, että musta-ihoinen orjatar, joka oli kihloissa numidialaisen päällikön kanssa, oli saapunut sinne heidän yölliseen uskonnolliseen juhlaansa. Hänen siellä ollessaan pidettiin aina noin suurta melua. Kenties, arveli vartija, ovat nuo afrikkalaiset niin kutsuttuja kristittyjä.

"Miksikä niin luulet?" kysyi upseeri.

"Olen kuullut puhuttavan, että kristityt yön aikana kokoontuvat laulamaan inhottavia lauluja ja harjoittamaan mitä riettaimpia rikoksia", vastasi vahtisotamies. "Kerrotaan sitäkin, että he teurastavat lapsen ja syövät sen lihan. Kauheasta hälinästä päättäen on siellä jotakin sentapaista ehkä tekeillä".

Tämä selonteko oli kipeästi koskenut Kristuksen opetuslapsen mieleen. "Eikö ihmeellistä", alotti hän kotvan perästä yksivakaisella äänellä, "että yhä vieläkin, vaikka kristinoppi on kolmesataa vuotta vanha, sen tunnustajat asetetaan yhdenvertaisiksi kamalimman taikauskon harjoittajien kanssa, että uskontomme sekoitetaan mitä iljettävimpiin epäjumalan- ja synninpalveluksiin, että syyksemme luetaan mitä häpeällisimpiä paheita? Emmekö pyydä elää jumalisesti ja kunniallisesti, emmekö pyydä vaeltaa valkeudessa? Oi, Herra, kuinka kauan!"

Viides Luku.

Susi ja kettu.

Mustan Afran viittaukset eivät olleet vaikutusta tekemättä kunnottoman Corvinuksen mieleen. Tämän orjanaisen viha kristinuskoa ja kristittyjä kohtaan johtui siitä, että hänen entinen hallitsijattarensa, kristityksi tultuaan, oli päästänyt kaikki orjattarensa vapaiksi, paitsi Afraa. Niin vaarallisen henkilön vapaaksi päästämistä oli mainittu nainen pitänyt liiaksi uskallettuna ja sentähden luovuttanut hänet toiselle omistajalle.

Corvinus oli monta kertaa kohdannut Fulviuksen kylpylaitoksissa tai huvipaikoilla ja kadehtinut muukalaisen ylhäistä käytöstä, hänen hienoja vaatteitaan ja seurustelutaitoaan; mutta hän ei ollut vielä kertaakaan rohjennut puhutella häntä. Nyt sitävastoin, kun hän oli saanut tietää, että hienolla, nuorella miehellä oli yhtä halpamainen luonne, ehkäpä vielä huonompikin, kuin hänellä itsellään, niin oli asian tila hänestä yhtäkkiä muuttunut. Kenties saattoi muukalaisesta tulla hänelle tärkeä liittolainen; mitä häneltä itseltään hienoudessa ja kyvykkyydessä puuttuu, sen saattaa hän, Corvinus, ruumiinvoimillaan ja huimapäisyydellään korvata; hän ja Fulvius voivat siten täydentää toinen toistaan. Niin aprikoi tuo muuten hieman paksupäinen veijari. Kun hän sitäpaitsi varsin hyvin tiesi, että hänellä Afran paljastusten kautta oli nuori muukalainen vallassaan, päätti hän koettaa solmia liiton miehen kanssa, josta muuten saattoi koitua hänelle vaarallinen kilpailija.

Kymmenen päivää oli ehkä kulunut tuon yöllisen keskustelun jälkeen, kun Corvinuksen nähtiin kävellä laahustelevan ilman tarkempaa päämäärää Pompeiuksen puutarhoissa. Nämä erosivat muista puutarhoista pitkien plataani-kujain kautta, jotka muodostivat mainioita varjokäytäviä. Kiveen veistetyt petoeläinten kuvat, suihkukaivot ja keinotekoiset lammikot lisäsivät suuresti puiston kauneutta. Väliäpitämätönnä kuljeskellessaan paikasta toiseen Corvinus kohtasi Fulviuksen ja astui muitta mutkitta suoraan häntä vastaan.

"Mitä tahdot minusta?" kysyi muukalainen, luoden halveksivan katseen tungettelijan vaatteisiin.

"Tahdon vaihtaa kanssasi puhetta, josta voisi olla hyötyä niin sinulle kuin minullekin", oli vastaus.

"Mitä sinuun koskee, lienee kyllä niin, mutta mitä minuun tulee, täytyy minun suuresti epäillä arveluasi". Tämä vastaus lausuttiin halveksivalla äänellä.

"Fulvius, minä olen mies, joka puhun suoraan, mitä ajattelen, enkä vaadi itselleni sivistyneen tai neron nimeä. Mutta me molemmat, sinä ja minä, harjoitamme samaa urheilua, ja sentähden on meillä samat edutkin kysymyksessä".

Kun naamari täten temmattiin hänen kasvoiltaan, säikähtyi ja punastui muukalainen aika lailla, mutta hän rohkaisi kuitenkin mielensä sen verran, että julkeasti kysyi: "Mitä sillä tahdot sanoa?"

"Jos puristat kättäsi nyrkkiin, näyttääksesi minulle säkenöivät sormukset pehmeissä sormissasi, niin olkoon menneeksi. Mutta jos luulet sillä pelottelevasi minua, niin pistä mieluummin kätesi takaisin toogasi laskoksiin. Se näyttäisi ainakin vähemmin uhkaavalta".

"Puhu lyhyesti, mies. Kysyn vielä kerran, mitä tämä merkitsee?"

"Tahdoin ainoastaan sanoa, että sinä olet vakooja ja kavaltaja, Fulvius", kuiskasi Corvinus kysyjän korvaan. Tämä säpsähti, mutta tointui pian hämmästyksestään ja kysyi: "Millä oikeudella uskallat sinä lausua noin hullun syytöksen minua vastaan?"

"Sinä olet saanut ilmi", vastasi Corvinus, ääntäen vahvalla korotuksella viimeiset sanat, "saanut ilmi salaliiton itämaissa, ja Diokletianus — — —"

Mutta Fulvius ei antanut heittiön puhua loppuun, vaan keskeytti hänet kysymällä: "Mikä on nimesi, ja kuka olet?"

"Olen Corvinus, kaupunginprefekti Tertulluksen poika", kuului vastaus.

Sukkela ajatus näytti nyt sävähtävän ovelan muukalaisen päähän, ja hän vastasi tukahutetulla äänellä: "Ei niin sanaa enää; näen ystäviä tulevan. Mutta huomen-aamulla varhain odotan sinua valepuvussa ylimyskadun varrella, holvikaarrosten alla. Siellä sopii meidän häiritsemättä jatkaa keskustelua".

Jotensakin tyytyväisenä ensimäisen diplomaatillisen kokeensa onnistumiseen palasi Corvinus kotiansa. Eräältä isänsä orjalta sai hän helposti puvun, joka oli vielä kuluneempi kuin hänen omansa, ja seuraavana aamuna oli hän jo ennen määräaikaa paikalla, missä hän kärsimättömänä odotti uuden ystävänsä tuloa.

Vihdoin tämä tulikin. Hän oli kääriytynyt suureen levättiin, jonka huppukaulus oli vedetty alas kasvoille. "Terve, toveri! Pelkäänpä, että olen antanut sinun odottaa liian pitkään viileässä aamuilmassa, liiatenkin kun näyt olevan jokseenkin ohuesti puettu", lausui hän odottavalle.

"Totta kyllä", vastasi toinen, "että minun olisi ollut kovin ikävä, ellen olisi sattunut näkemään jotakin, jonka johdosta olen vaivannut päätäni".

"Mitä se on?" kysyi tulija uteliaasti.

"Aina varhaisesta aamusta asti, ehkäpä jo ennen kuin tänne tulinkaan, on kaikilta tahoilta tänne tulvannut mitä viheliäisimpiä olentoja, kummallinen kokoelma rampoja, hervottomia ja sokeita. Ne katoavat erään takaoven kautta tuohon taloon, johon useat, nähtävästi korkeampisäätyiset, ovat pääovesta menneet sisään", kertoi Corvinus.

"Tiedätkö, kenen tuo vanha talo on?" kysyi Fulvius.

"Se lienee erään hyvin rikkaan patriisin, jota kuitenkin pidetään saiturina. Mutta kas, tuolta tulee vielä lisää!"

Samassa läheni heitä vuosien kangistama ukko, jota ystävällinen tyttö kädestä talutti. "Kohta olemme perillä", virkkoi iloisesti haasteleva lapsi, "sitten saat istua ja levätä".

"Kiitos sinulle, tyttöseni. Sinä olit kiltti, kun tulit niin varhain minua noutamaan".

"Sen tein niin mielelläni", oli vastaus. "Harvoin on minun suotu olla kenellekään hyödyksi. Siitä, että olen saanut auttaa sinua, on itsellenikin ollut hyötyä. Sen sijaan että minä olen ollut 'ramman jalkoina', olet sinä ollut 'sokean silmänä'!"

"Tyttö on sokea", huomautti Fulvius, kääntyen Corvinuksen puoleen. "Etkö sinäkin huomannut, miten jäykästi hän astui, katsomatta oikealle tahi vasemmalle?"

"Eihän tuo vain liene se paikka, josta niin paljo puhutaan, minne kerjäläisiä kaikenmoisia kokoontuu kemuja pitämään ja missä sokeiden sanotaan näkevän ja rampain käyvän? Varmaa vain on, että kaikki ne, jotka minä tänä aamuna olen tarkannut, ovat tykkänään toista maata kuin kärttelijäät ruikuttelija-kerjäläiset Arician sillan luona. Kaikki he ovat olleet säädyllisen ja tyytyväisen näköisiä; ei ainoakaan ole pyytänyt minulta almua". Niin jutteli Corvinus.

"Kummallista! Aivan varmaan tässä piilee jokin salaisuus, jonka perille minä tahtoisin päästä. Siitä voisi kenties lähteä hyvää voittoakin. Sanoithan, että vanha patriisi olisi muka hyvin rikas?"

"Mahdottoman rikas!"

"Hm! Eikö voisi keksiä mitään keinoa päästä sinne sisään?"

"Se on minulla jo valmiina! Minä tekeydyn ontuvaksi ja pujahdan rohkeasti sisään toisten raajarikkoisten mukana", huudahti Corvinus. "Paitsi minua on muitakin, jotka eivät ole talossa ennen käyneet, se on ilmeistä, sillä hyvin useat ovat minulta kysyneet, onko tuo jalon Agneen asunto".

"Kenen?" kysäisi Fulvius hämillään.

"Kas, miksikä noin säikähdit? Tosin se on hänen vanhempiensa talo, mutta heidän tyttärensä nimi on paremmin tunnettu, epäilemättä, koska hän on rikas perijätär, melkein yhtä rikas kuin Fabiola".

Fulvius vaikeni, mutta ei millään tavoin kumminkaan ilmaissut niitä ajatuksia, mitkä tiedonanto hänen sielussaan herätti. Tuokion perästä virkkoi hän suurella malttavaisuudella: "Tuumasi ei kai liene hulluimpia. Voisithan ainakin koettaa. Kun minä jo kerran ennenkin olen talon tyttären tavannut, tahdon minä puolestani koettaa onneani pääoven kautta. Sitten on meillä kahta vertaa suuremmat menestymisen toiveet".

"Sanonko sulle, mitä ajattelen?" kysyi Corvinus. "Jos me molemmat yhdistetyin voimin antaumme johonkin yritykseen, tulee asian toimeenpanolla aina olemaan kaksi puolta, aivan samaten kuin milloin kettu ja susi liittyvät yhteen karjalaumaa tuhoamaan". Tähän törkeään, hyvin vähän imartelevaan vertaukseen ei Fulviukselta riittänyt kuin halveksiva silmänluonti, johon tuo raaka veitikka vastasi häijyllä irvinaurulla. Näitten valmistusten jälkeen lähtivät liittokumppanit kumpikin asemilleen.

Koska emme ole halukkaat seuraamaan enemmän sutta kuin kettuakaan jalon Agneen vanhempain kotiin, valitsemme paljoa mukavamman keinon: siirrymme ajatuksissamme sinne.

Tämän nuoren roomalais-tytön vanhemmat olivat vanhaa ylimyssukua, joka jo monta polvea perätysten oli kuulunut kristinopin hartaihin tunnustajiin. Viimeksi kuluneiden sadanviidenkymmenen vuoden aikana olivat hyvin useat sen jäsenistä saaneet kuolla marttyreinä uskonsa puolesta. Siitä huolimatta oli perheen suku ja nimi kuitenkin säilynyt ja jaksanut kestää kaikki uudistuneet myrskyt.

Tämän vanhan perheen täydellisen ihailun ja toiveiden yhteisenä keskuksena oli talon ainoa tytär, jalo Agnes neiti. Vasta myöhäisellä iällä, kun arvoisa pari ei enää vanhempain-iloa itselleen toivonutkaan, oli tämä rakastettu tyttönen heille syntynyt, ja hänestä tuli vanhempain ylpeys ja ilo sekä kodin päivänsäde. Saatuaan hurskailta vanhemmiltaan jo aikaisin opetusta kristinopissa, osoittautui Agnes aina erittäin vilpittömäksi ja lapsellisen sävyisäksi ja voitti, kuten olemme kuulleet, herttaisella, ystävällisellä olennollaan kaikkien sydämet, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan niin hyvin halvimman orjan kuin ylhäisen patriisin. Maailman kunnia ja maallinen rikkaus eivät häntä suuresti viehättäneet; rakkauden osoittaminen, kyynelien poispyyhkiminen, hädän ja puutteen lieventäminen — siinä hänen korkein ilonsa. Lisäksi oli hänellä vanhempainsa yksinkertainen mieli, josta johtui, että heidän talossaan, jos kohta se olikin kaunis ja mukavasti sisustettu, ei ollut merkkiäkään siitä ylellisestä loistosta ja komeudesta, mistä heidän vähempivaraistenkin säätyveljiensä asunnot olivat kuuluisat. Ei kummaa siis, jos he syrjäisten kesken olivat tulleet huutoon muka ahneuden tähden. Suuri osa tuota vanhaa rakennusta käytettiin yksinomaan kristittyjen kokouksia ja laupeuden-harjoituksia varten, mutta siitä ei liene muilla kuin osanottajilla ollut aavistusta.

Miksikä tähän taloon juuri tänä varhaisena aamuhetkenä niin suuri joukko köyhiä ja puutteenalaisia keräytyi, siihen oli erityinen syy, jonka arvoisa lukija helposti arvaa, jos muistaa sen nöyrän pyynnön, minkä nuori Pankratius joitakuita aikoja sitten esiintoi vanhemmalle ystävälleen. Suurella toimellisuudella ja tunnetulla tarkkuudella oli Sebastianus kaikki järjestänyt ja ehdottanut, että karttuneet rahat jaettaisiin tässä talossa, jonka isäntäväki oli sukuja hänelle. Sen oli nyt määrä tapahtua, ja sitä tarkoitusta varten olivat, paitsi apua tarvitsevia ja muutamia diakoneja, myös Sebastianus ja Pankratius saapuneet.

Corvinus liittyi kuin liittyikin erääseen köyhäin joukkoon ja hänen onnistui päästä sisään lausumalla tunnussanan, jota kuuli muittenkin käyttävän: "Deo gratias" ("Jumala olkoon kiitetty"). Hänestä alkoi kumminkin heti alusta tuntua tukalalle, huomatessaan kutsumattomana seisovansa keskellä ihmisjoukkoa, jossa kaikki olivat tuntemattomia. Lopulta, kun heidät toinen toisensa jälkeen oli huudettu ottamaan lahjansa ja lopulta hän vain yksin oli jäljellä, valtasi tuskan ahdistus hänen rintansa. Mitä jos hänen petoksensa tulisi ilmi; jos hän urkkijana ylhäisessä talossa tunnettaisiin ja haastettaisiin oikeuteen; mitäs jos hän sen nimellisenä saatettaisiin oman isänsä tuomio-istuimen eteen ja oman isän täytyisi tuomita rangaistukseen moisesta rikoksesta? — Hädissään oli hän tuntevinaan, että kaikkien silmät läpitunkevina katselevat häntä; oli niinkuin sokeatkin olisivat katsoa tuijottaneet häneen kiillottomilla silmillään ja raajarikkoiset vain odottaneet käskyä, antaakseen kainalosauvoistaan iskujen sadella hänen selkäänsä. Hän katseli syrjin karin ovelle päin, mutta sisäänkäytävää vartioi niin tarkasti vanha haudankaivaja Diogenes ja hänen kaksi väkevää poikaansa, että oli mahdoton päästä pakenemaan. Tässä pahassa pulassa oli hänen ainoana lohdutuksenaan se, ettei näistä ihmisistä kukaan häntä tuntenut, ja että hän vihdoin jonkin tekosyyn nojalla pääsisi ehkä livahtamaan pois.

Mutta tästäkin toiveesta oli onnettoman pakko luopua. Kuka voi kuvata hänen hämmästystään, hänen tuskaansa, kun Pankratius yht'äkkiä seisoo hänen edessään, kuten viimeksi silloin, kun he seisoivat vastatuksin tiellä koulusta päästyään! Mutta mitenkä olikaan asiain tila muuttunut! Silloin seisoi Pankratius, josta siitä saakka oli varttunut komea nuorukainen, ympärillään joukko hurjia koulutovereja, jotka ilmeisesti olivat hänen vastustajansa puolella. Nyt sen sijaan oli hän täällä, ystäväpiirin keskellä, josta lempeitä, rakastavia katseita luotiin häneen. Corvinus oli vallan masentunut; hän olisi halunnut vaipua maan sisään häpeästä ja kiukusta. Mutta mitenkä hämmästyikään hän, kun hän hyvin ansaittujen nuhteiden, jopa korvapuustienkin sijasta, joita hän ei missään tapauksessa olisi ollut antamatta yllätetylle viholliselle, kuuli Pankratiuksen lempein äänin lausuvan seuraavat sanat: "Corvinus, sinäkö täällä? Onko sinusta todellakin tullut köyhä ja rampa? Miksi olet jättänyt vanhempiesi kodin?"

"Oh, niin pitkälle ei vielä olla tultu", vastasi ilkiö jurolla äänellä, sillä hänen luullun vastustajansa sävyisyys paisutti hänen rohkeuttaan. "Tietysti sinä sydämestäsi iloitsisit, jos niin olisi".

"Enpä suinkaan. Minä en kanna minkäänlaista vihaa sinua kohtaan. Siis, jos apua tarvitset, niin sano minulle. Huomion välttämiseksi menemme siinä tapauksessa viereiseen huoneeseen".

"Suoraan sanoen, olen tullut tänne vain huvin vuoksi. Jos nyt tahdot tehdä minulle hyvän työn, niin päästä minut kenenkään huomaamatta pois".

"Corvinus", vastasi nuorukainen totisella ankaruudella, "sinä olet sen kautta tehnyt itsesi syypääksi suureen rikokseen? Mitähän isäsi sanoisi, jos nuo nuoret miehet, jotka, mikäli heistä näen, eivät muuta tarvitsisi kuin viittauksen minun puoleltani siepatakseen sinut kiinni, tekisivät sen ja veisivät sinut semmoisena kuin tässä seisot, avojaloin, orjan valepuvussa, oikeuden eteen Forumille ja syyttäisivät sinua rauhanhäiritsemisestä ja kotirauhan pyhyyden rikkomisesta, josta kaikesta laki säätää ankaran rangaistuksen".

"Jumalten tähden, hyvä Pankratius, älä rankaise minua niin julmasti", pyyteli Corvinus.

"Sinä tiedät, Corvinus, että, jos sen tekisin, niin täytyisi isäsi joko menetellä kanssasi niinkuin Lucius Junius Brutus aikoinaan, tahi sitten erota virastaan".

[Brutus oli roomalainen konsuli, joka tuomitsi molemmat poikansa kuolemaan heidän osallisuudestaan erääseen salaliittoon. Poikiensa ja kansan rukouksista huolimatta ei hän tuomiotaan muuttanut, vaan seurasi itse järkähtymättömällä tyyneydellä sen täytäntöönpanoa.]

"Kaiken kautta mikä on sinulle pyhää ja kallista, rukoilen sinua, älä saata minua moisen häpeän alaiseksi. Se olisi koko meidän perheemme häviö. Polvillani tahdon pyytää sinulta anteeksi entisiäkin pahoja tekojani, jos sinä vain olet armollinen minua kohtaan".

"Hiljaa, hiljaa; olenhan jo sanonut sinulle, että ne ovat aikaa sitten anteeksi annetut. Mutta kuule nyt minua. Lukuun ottamatta läsnä olevia sokeita, on täällä useita todistajia, niin että sinut sadoilla vieraillamiehillä voidaan todistaa syylliseksi rikokseesi. Jos sinä siis otat puhuaksesi tästä kokouksesta jotakin tahi uskallat sortaa ketään meikäläisistä, niin on meillä yhä vieläkin valta haastaa sinut isäsi tuomio-istuimen eteen. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", vastasi pulaan joutunut surkealla äänellä. "En kuuna päivänä minä tule kenellekään ilmaisemaan, että olen käynyt tässä kauheassa paikassa. Vannon kautta — — —"

"St! täällä ei kysytä mokomia valoja. Tule, ota minua kädestä ja seuraa minua!" Tämän kehotuksen lausuttuaan kääntyi Pankratius ympärillä seisovien puoleen ja huomautti vain, että hän tunsi tämän miehen; mutta nämä, jotka tuon raukan rukoilevien liikkeiden johdosta olivat päättäneet hänellä olevan raskaita kärsimyksiä koettavana, kannattivat tuon poloisen luultuja rukouksia ja pyysivät Pankratiusta, ettei hän suinkaan laskisi häntä menemään nälkäisenä ja almuja saamatta.

"Jättäkää se minun asiakseni", vastasi nuorukainen ja kääntyi ovea päin, jonka vahtina olevat miehet auliisti avasivat hänelle ja tuolle yhäti liikkaavalle petturille hänen vieressään. Heidän tultuansa ulos, päästi nuorukainen Corvinuksen menemään, virkkaen hänelle: "Älä unhota lupaustasi!"

Sillä välin oli Fulvius sopimusta myöten koetellut onneaan talon pääoven luona. Se oli hänen tullessaan roomalaisen tavan mukaan avoinna. Ja kukapa olisi voinut otaksuakaan, että ketään vieraita näin tavattomaan aikaan astuisi siitä sisään? Portinvartijan asemesta tapasi Fulvius siinä yksinkertaisen, noin kolmen- tai neljäntoista vuoden vanhan maalaistytön ovenvartijan virkaa toimittamassa. Kun ei muita ketään ollut saapuvilla, oli rauhanhäiritsijän mielestä nyt erittäin sovelias tilaisuus saada varmuutta niihin epäluuloihin, jotka olivat hänessä heränneet. Hän kysyi siis pieneltä ovenvartijalta: "Mikä on nimesi, lapsi, ja kuka sinä olet?"

"Minä olen Emerentia, jalon Agneen rintasisar", kuului vastaus.

"Oletko siis kristitty?" uteli Fulvius edelleen terävällä äänellä.

Tyttöparalta menivät silmät suuriksi ja hän vastasi vallan yksinkertaisesti: "En", ja kun tuon viattoman lapsen koko olento vahvisti tämän todeksi, tyytyi Fulvius siihen. Tytön äiti oli muuan maalaisvaimo, joka oli ollut Agneen imettäjänä. Kun vaimo sitte hiljakkoin oli kuollut, oli Agnes vanhempiensa luvalla ottanut orvoksi jääneen lapsen kotiinsa, saamaan kristillistä kasvatusta. Koska tyttönen vasta joitakuita päiviä oli oleskellut uudessa kodissaan, tiesi hän kristinopista hyvin vähän, tokkopa ollenkaan. — Mitä nyt oli tehtävä? Fulvius oli hämillään ja neuvotonna; yksinäisyys teki hänen asemansa yhtä tukalaksi kuin Corvinuksen keskellä taajaa ihmisjoukkoa. Hän aprikoi, eikö olisi viisainta kääntyä takaisin mutta sitenhän olisivat hänen tuumansa menneet myttyyn. Toiselta puolen ei hän itseltään salannut, että hän kauemmaksi tunkeutumalla saattoi tuottaa itselleen suuria ikävyyksiä. Tänä pulmallisena hetkenä näki hän talon nuoren valtijattaren astelevan kevyesti pihan poikki, ilon ja päivänpaisteen ilmeisenä juurikuvana. Nähtyänsä Fulviuksen hän heti seisahtui, ikäänkuin odottaen, että Fulvius jotakin sanoisi. Tämä taasen läheni häntä mitä miellyttävimmästi hymyillen ja kohteliaimmasti kumartaen sekä puhutteli Agnesta seuraavin sanoin: "Olen tullut ennen tavanmukaista vierailuaikaa, jalo Agnes, jotenka minun siis katsottanee käyttäytyvän epähienosti; mutta minä en voinut odottaa tavallista käynti-tuntia, kirjoituttaakseni itseni alamaisimmaksi klientiksi tähän ylhäiseen patriisitaloon".

[Arvollisempiin patriisitaloihin liittyi tavallisesti suuri joukko köyhiä sukulaisia sekä vapautettuja orjia ja näiden jälkeläisiä, jotka pysyivät talon suojeluksen alaisina. Näitä nimitettiin klienteiksi eli suojateiksi, ja kyseissä oleva patriisi nimitettiin heidän turvaherrakseen ("patronus").]

"Meidän talollamme", vastasi nuori neitonen, "ei ole kunnia ottaa vastaan klienttejä; me emme vaadi itsellemme mahtavuutta ja vaikutusvaltaa".

"Anteeksi; moisen päämiehen hallitsemana on talolla mitä suurin vaikutusvoima ja mahti semmoinen, joka helpolla voittaa sydämet ja tekee nöyriä orjia".

Vähintäkään huomaamatta, että nämä sanat saattoivat viitata juuri häneen itseensä, vastasi nuori neitonen luonteisella teeskentelemättömällä suloudellaan: "Oi, kuinka totta olet puhunut! Tämän huoneen Herra hallitsee todellakin kaikkien sen jäsenten sydämiä!"

Nämä rakastettavan tytön sanat ynnä vielä enemmän hänen ihastuksensa ja loistava muotonsa saattoivat Fulviuksen kovasti hämilleen. Hän tointui sentään kohta entiselleen, ja kun hän ei tahtonut päästää suotuisaa tilaisuutta käsistään, lausui hän julkeasti: "Sinusta minä juuri puhuin, ja pyydän sinun vastaanottamaan sanani vilpittömän ihailuni ja rajattoman rakkauteni osoitteena". Niin sanottuaan notkisti hän polvensa neitosen edessä ja pyysi tarttua hänen käteensä, mutta Agnes kääntyi punastuen ja vavisten hänestä pois.

Seuraavassa tuokiossa kavahti konna ylös maasta. Hän näki Sebastianuksen lähenevän. Tämä oli tullut kutsumaan Agnesta köyhäin luo, jotka odottivat häntä. Agnes vetäytyi pois, jota vastoin Sebastianus, katse totisena, ankarana, astui rauhanhäiritsijää vastaan, joka aivankuin menehtyneenä loi silmänsä maahan. "Fulvius, sinä täällä? Mikä on saattanut sinut tänne?" kysyi talon vanha ystävä.

"Minä arvelen", vastasi puhuteltu, rohkaisten luontoaan, "että koska minä yhtä hyvin kuin sinäkin olemme yhdessä talon tyttären kanssa olleet vieraina samassa perheessä, niin ei minulla ole vähempää oikeutta kuin muillakaan klienteillä käydä hänen luonaan kunniaterveisillä".

"Mutta eihän kuitenkaan näin sopimattomaan aikaan", vastasi Sebastianus tyynesti.

"Se aika, joka ei ole sopimaton nuorelle upseerille", vastasi konna, "ei liene sopimattomampi tavallisellekaan kuolevaiselle".

Loukatun sotilaan oli kestettävä kova taistelu, ennen kuin hän voi hillitä suuttumustaan. "Malta mielesi, Fulvius", jatkoi hän arvokkaasti; "ja ota huomataksesi, että kaksi henkilöä saattaa olla vallan erilaisessa suhteessa samaan perheeseen. Mutta ei pitkäaikaisinkaan tuttavuus, sitä vähemmin siis jokin satunnainen yhtymys, saata puolustaa sitä julkirohkeata, hävytöntä käytöstä, johon äsken teit itsesi syypääksi".

"Hohhoo; huomaanpa, että olet mustasukkainen, urhakka päällikkö", huudahti Fulvius halveksuvalla äänellä. "Sinähän olet, kuten hoetaan, Fabiolan suosima kosija. Hän on nyt maalla, ja epäilemättä halunnet saada kiedotuksi jommankumman Rooman rikkaimman perijättären omaisuuden käsiisi. Kaksi jännettä yhteen jouseen, mitäpä enää parempaa".

Jollei urhollinen upseeri olisi ollut kristitty, olisi hävytön parjaaja varmaan saanut hengellään maksaa tämän solvauksen; mutta Jumala antoi syvästi loukatulle voimaa ilmileimahtaneen vihan voittamiseen. "Ei ole sinulle eikä minulle hyödyksi, että viivyt täällä kauemmin", sanoi hän, ja tarttui tukevalla kädellä kutsumatonta vierasta käsivarteen ja veti hänet ovelle. Ennen kuin jälleen päästi hänet vapaaksi, Sebastianus lisäsi: "Saat nyt mennä rauhassa, mutta muista, että olet arvottomalla käytökselläsi rikkonut valtionlakeja vastaan. Minä säästän sinua, kunhan itse vain ymmärrät salata häpeäsi. Olkoon kumminkin hyödyksesi mainittu, että minä olen selvillä asioistasi ja toimistasi täällä Roomassa. Ole varuillasi siis! Ja vielä kerran, mene rauhaan!"

Mutta tuskin oli Sebastianus päästänyt irti vastustajansa, kun hänen itsensä kimppuun yhtäkkiä hyökättiin jättiläisvoimin. Hyökkääjä oli Eurotas. Fulvius oli vanhukselle ilmoittanut luvanneensa kohdata Corvinusta; mutta kun ukko, sen perusteella, mitä Afra oli hänelle kertonut tämän nuoren miehen luonteesta, ei sanottavaksi luottanut kaupunginprefektin poikaan, vaan päinvastoin pelkäsi tällä olevan aikomuksena houkutella Fulviusta johonkin satimeen, niin oli vanhus huomaamatta hiipinyt turvattinsa jäljissä. Luullen hyvästijättöä ovella riidaksi ja Sebastianusta prefektin pahamaineiseksi pojaksi, hyökkäsi hän raivoisana kuin jalopeura pahaa aavistamattoman niskaan. Mutta hän sai pian kokea, ettei vastustajansa ollut tavallisia ihmisiä, sillä vaikka hänellä oli Fulvius apunaan, oli hänen turha koettaa saada soturi paiskatuksi maahan. Kun hän pitemmän aikaa kamppailtuaan huomasi, ettei se hänelle onnistunut, sieppasi hän vyöltään pienen kuolettavan aseen. Juuri kun hän parhaallaan heilutteli sitä ahdistetun pään päällä, temmattiin se äkisti hänen kädestään, ja hän joutui itse kahden ikäänkuin rautaisen käsivarren runneltavaksi, jotka viimein sinkauttivat hänet ulos tielle.

"Pelkäänpä, että kohtelit poika parkaa liian kovakouraisesti, Qvadratus", virkkoi Sebastianus centurionilleen, oikealle jättiläis-olennolle, joka hänkin oli saapunut olemaan läsnä kristittyjen kokouksessa. Centurioni oli kuitenkin sitä mieltä, että konna oli kavaluutensa tähden moisen rangaistuksen ansainnut.

Noloina hiipivät sillä välin molemmat muukalaiset pois. Eräässä kadunkulmassa kääntyessään näkivät he jonkun matkan päässä Corvinuksen, vähääkään ontumatta, luikkivan pois minkä ketaroiltaan kerkesi. Usein nämä kaksi oivaa toverusta tämän jälkeen vielä kohtasivat toisensa, mutta eivät he koskaan sanallakaan kajonneet tämän aamuiseen kohtaukseen. Toinen tiesi toisesta, että hänellä oli vain häpeätä ollut siitä, ja molempien täytyi itselleen tunnustaa, että Roomassa oli ainakin yksi lauma, jota ei kettu eikä susi pystynyt vahingoittamaan.

Kuudes Luku.

Fabiola ja hänen orjansa.

Lokakuu on ihana aika Italiassa. Aurinko on tosin menettänyt jonkun verran hehkustaan, vaan ei loisteestaan, ja heloittaa yhtä kirkkaasti kuin sydänkesällä. Kuten indialainen ruhtinas, vastaanottohuoneeseensa tullessaan, heittelee täysin kourin kultaa ja jalokiviä kansalle, niin heittelee tämä nouseva taivaan valtijatarkin kultasateita yli heräjävän luonnon. On kuin vuoret kurottelisivat rosoisia päitään, metsät ulottuvia käsivarsiaan kaihoisasti, vastaanottaakseen sen kuninkaallisia lahjoja. Ja kun aurinko on suorittanut kulkunsa yli pilvettömän, siintävän taivaan ja saavuttanut päämaalinsa, laskee se lännen mailla vuoteelleen kullan-kimaltelevan meren syliin, ja sen yli kohoilee silloin purppurainen katos, hesureunainen. Viimein, ennenkuin se mereen vaipuu, soukkenee se pitkäksi juovaksi. Se näyttää nyt sanovan jäähyvästijään; mutta tuskin on se häipynyt, niin jo lähettää se siltä puolelta maata, missä se nyt vierailee, terveisensä loistavain lähetteinsä kautta, jotka sydäntä ilahuttavat ja ennustavat sen pikaista palajamista. Ja vaikkeivät sen säteet syksyin olekaan niin hehkuvia, ovat niiden vaikutukset sitä silmiinpistävämmät. Se on tarvinnut kuukausia, loihtiakseen mehuttomista, kuivista rungoista siemeniä ja lehtiä, köynnöksiä, kukkia ja kovia marjoja. Vitkalleen on kasvullisuus edistynyt. Mutta mikä mainio lehvistö peittääkään nyt vaipan tavoin rungot ja varret, kuinka erinomaisiksi rypäletertuiksi ovatkaan pikkuruiset yksinäiset marjat paisuneet, joista toiset jo ovat saaneet tuon hohtavan ambra-värin, toiset taasen koreilevat yhtä kauniilla opaali-värillään, luvaten ennen pitkää pukeutua hehkuvaan kuninkaalliseen purppuraan.

Verraton nautinto on semmoisena vuodenaikana istua kirja kädessä kukkulan rinteellä ja antaa jostakin rauhaisesta varjopaikasta katseen liidellä yli tuon ihanan maiseman. Lempeän tuulahduksen loihtiman tai viinimäkien eri korkeuksista syntyvän värien moninaisuuden läpi levitteleiksen koko maisema kirjavana mattona ihastuneitten silmiemme eteen. Paitse sitä näkee vielä lukemattomia muita vivahduksia ja värejä: tummat kypressit, vielä tummempi rautatammi, tuuheat kastanjat, rehevät hedelmätarhat, päivänpaahtamat sänkipellot, synkät piniat, jotka ovat Italialle mitä palmut idän maille, ja jotka kohoavat huviloita ympäröivien puksi- ja laakeripuitten yli — siinä näky, jota ei pysty kuvaamaan! Ja nuo huvilat, kukkuloille rakettuina tai niiden välitse häämöttävinä, huvilat vesiputouksineen ja korkealle loiskivine suihkuineen, komeine puutarhoineen ja kukkaisine niittyineen! Niinkuin sanottiin, mahdotonta on luetella kaikkia niitä luonnon-ihanuuksia, joita auringonpaisteinen Italia tarjoo juuri lokakuussa, ja jotka sydämiä riemastuttivat tämän kertomuksenkin aikoina. Ei kummaa siis, että Rooman rikkaat ja ylhäiset mielellään pakenivat joksikuksi aikaa pois maailmankaupungin pölystä ja tungoksesta maa-elämän hiljaisuuteen.

Niihin onnellisiin kuului Fabiolakin. Sen jälkeisenä päivänä, kuin hänen ilkeä, musta orjattarensa ja prefektin poika olivat keskustelleet toistensa kanssa, kuten jo ennen on kerrottu, matkusti hän maahovilleen, jota romanttisen asemansa vuoksi syystä saattoi lukea Italian kauniimpain helmien joukkoon. Huvila sijaitsi erään kukkulan rinteellä, joka vähitellen aleni Cajetan merenlahdelmaa kohden ja oli, kuten kotitalo Roomassa, mainio rikkaasta, aistikkaasta sisustuksestaan. Mitä kauniimmat kasvit ja kukat olivat täällä saaneet tyyssijan, ja olivat turvatut niin kylmältä kuin polttavalta kuumuudelta.

Fabius oleskeli harvoin kuin moniaan päivän tässä herttaisessa paikassa. Huvilassa piti hän oikeastaan vain pientä lomaa matkallaan johonkin vilkkaampaan huvipaikkaan, missä ylhäisen maailman ihmisiä kosommalta liikkui, ja missä hänkin mieluummin oleskeli, sanoen asioiden muka sitä vaativan. Fabiola oli siitä syystä tavallisesti yksin ja nautti täysin määrin maa-elämän hiljaisuutta. Huvilaan oli hankittu hyvin lajiteltu kirjasto, joka käsitti vanhempia ja uudempia teoksia kaikilta aloilta. Aamuhetket hän vietti jollakin valitulla lempipaikalla tavallisesti lueskellen. Mutta kylläpä olisi vieras hämmästynyt, jos hän yhtäkkiä lähestyen, olisi nähnyt tuon ylpeän patriisittaren, ei, kuten tavallista oli, yksin vaipuneena kirjansa tutkimiseen, vaan nais-orjan seurassa! Lukija, joka muistaa, mitä ennen on tapahtunut talon tyttären ja hänen orjansa välillä, ei tätä kuitenkaan suuresti oudoksune.

On helposti ajateltavissa, miten kummastuneena Fabiola ennen mainitussa tilaisuudessa Agneelta oli kuullut, että Syra oli mieluummin jäänyt entisen emäntänsä palvelukseen kuin valinnut toiveen vapaaksipääsöstään. Fabiolan hämmästys oli sitä suurempi kuin hän sai kuulla, että rakkaus häntä kohtaan oli määrännyt orjattaren valinnan. Aiheeksi tähän valintaan ei Fabiola kuitenkaan saattanut lukea omaa hyvyyttänsä tahi jotakin osoittamaansa tunnustusta tai kiitollisuutta siitä orjattaren uhrautuvasta hoidosta, jota Fabiola runsain määrin oli saanut nauttia orjan puolelta ankaran kuumetautinsa aikana. Hän oli siis ensialussa taipuvainen luulemaan Syraa hourupäiseksi. Olihan hän tosin monasti lukenut ja kuullut kerrottavan uskollisuudesta ja rakkaudesta, jota orjat olivat osoittaneet koville ja julmillekin herroilleen, mutta moisia tapauksia oli hän aina pitänyt harvinaisina poikkeuksina. Ja mitäpä merkitsee kymmenkunta semmoisia esimerkkejä niihin tuhansiin ja taas tuhansiin verraten, jotka ovat todistaneet vihaa ja kostonhalua! Mutta tässä hänellä oli selvä, käteentuntuva uskollisuuden todiste välittömässä läheisyydessään. Siitä hetkestä rupesi hän tarkoin pitämään silmällä orjatarta, nähdäkseen, eikö hänen kiintymyksensä sittenkin olisi paljasta pöyhkeyttä ja itsetietoisuudella prameilemista ja eiköhän hänen kenties liene aikomuksensa antaa hallitsijattarensa tuntea, kuinka suuren uhrauksen orja on hänen tähtensä tehnyt.

Mutta mitään semmoista hän ei huomannut. Syra toimitti hiljaisesti ja ahkerasti tehtävänsä niinkuin aina, eikä millään tavoin osoittanut pitävänsä itseään parempana kuin ennen. Mitenkä olisi Fabiola, tämän huomattuaan, voinut sulkea sydäntään, mitenkä hän olisi voinut olla hellämieliseksi sulamatta ja tulematta vähitellen siihen vakaumukseen, ettei lopulta kuitenkaan ollut mahdotonta rakastaa orjatarta? Kuinka olisi hän pitemmältä enää voinut kieltää sitä, että on olemassa epä-itsekästä rakkautta, joka ei etsi omaansa, ei pyydä palkkiota?

Ensimäistä, meille tunnettua ja huomattavaa sananvaihtoa orjan kanssa seuranneista keskusteluista Fabiola tuli siihen päätökseen, että Syra oli saanut hyvän kasvatuksen. Koska ei ollut harvinaista, että orjain omistajat hankkivat nuorille orjille perinpohjaisen sivistyksen, kohottaakseen sen kautta heidän arvoaan, oli Fabiola siksi hienotunteinen, ettei hän huolinut tiedustella palvelijansa aikaisempia elämänvaiheita, vaikka hän olikin havainnut, että Syra sujuvasti ja käsittäen luki kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita ja kirjoitti yhtä helposti molempia kieliä. Toisten orjain suureksi harmiksi alkoi Fabiola yhä enemmän suosia syyrialaista orjatartaan. Hallitsijattaren käskystä ei Eufrosynen ollut ainoastaan antaminen hänelle erikoinen makuuhuone — etu, josta Syra oli erittäin kiitollinen, — vaan Fabiola valitsi hänet vielä esilukijakseenkin ja kirjurikseen. Siitä huolimatta Syra pysyi muuttumattomasti samana. Suotuisa käänne hänen elämässään ei tehnyt häntä suurentelevaiseksi eikä ylpeäksi. Jos joku orjakumppaneistaan käski häntä johonkin alhaisempaan työhön, ei hän koskaan kieltäytynyt sitä tekemästä. Kaikki toimitti hän yhtä mielellään ja ystävällisesti kuin ennenkin.

Kuten tiedämme, lueskeli Fabiola enimmästään filosoofisia teoksia. Hämmästyksekseen havaitsi hän, että usein yksinkertainen muistutus hänen esilukijansa puolelta saattoi näennäisesti kiistämättömän perustotuuden horjumaan, tahi että hän, esittäessään kirjailijain pöyhkeileviä lauselmia, paljasti koko niiden onttouden ja lausui julki korkeamman käsityksen siveellisistä totuuksista kuin moni kirjailija, joita Fabiola siihen asti oli rajattomasti ihaillut. Ei niin, että Syra olisi ollut erittäin teräväjärkinen tai harvinaisen paljon lukenut — päin vastoin; ne kirjat, joita hän nyt luki, olivat hänelle suurimmaksi osaksi outoja. Mutta hänellä näytti olevan jokin totuuden salainen tunnusmerkki, jokin pää-avain, jolla hän saattoi kaikkinaiset siveelliset avut ilmivaloon, käsitys, joka oli mitä puhtaimmassa sopusoinnussa kaiken oikean ja hyvän kanssa, kuten hyvin viritetty soittimen kieli, mutta joka vieroi kaikkea pintapuolista, rietasta ja huonoa.

Kuinka mielellään olisikaan oppinut patriisitar halunnut tietää, missä se orja-raukan salaisuus piili, josta moinen henkinen valistus johtui, valistus, jota hän ei ollut niin suuressa määrässä tavannut vielä koskaan. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt sille uskonnollisen tietoisuuden kannalle, että olisi voinut käsittää sen, mikä saattoi Vapahtajamme lausumaan seuraavat kiitossanat: "Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet kätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta ja ilmoittanut sen yksinkertaisille".

Eräänä ihanana lokakuun aamuna olivat emäntä ja orjatar lukemassa hyvin tunnetulla lempipaikalla lähteen luona, kun ensinmainittu, joka oli kyllästynyt ikävystyttävään teokseen, katseli itselleen huvittavampaa luettavaa. Ottaen lippaasta uuden kääryn, hän virkkoi: "Pane pois tuo pitkäveteinen kirja, Syra. Tässä on yksi, joka vasta äsken on ilmestynyt, ja jota sanotaan erittäin hauskaksi. Se on uutta meille molemmille".

Esilukija totteli käskyä, katsahti hänelle ojennetun kirjan nimilehteen ja punastui. Silmäiltyään ensimäisiä rivejä, huomasi hän varomisensa todeksi: se oli muuan niitä kelvottomia kyhäyksiä, joista Justinus marttyri valittaa, että niitä saadaan vapaasti julaista, jota vastoin hyvien, kristillisten kirjain levittämistä ehkäistään tahi saavat niiden levittäjät taistella niin suuria vaikeuksia vastaan kuin suinkin. Tyynellä päättäväisyydellä laski hän kirjan alas ja lausui rukoilevasti: "Korkea valtijatar, älä vaadi minua lukemaan itsellesi tätä kirjaa. Tätä sopii minun yhtä vähän lukea kuin sinun kuulla".

Fabiola hämmästyi. Että hänen täytyisi luettavansa valinnassa suostua rajoituksiin, ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä. Senvuoksi hän hymyillen kysyi: "Mitäpä vahinkoa se meille tuottaisi? Minä en ollenkaan epäile, ettei siinä kerrota monista rikoksista ja iljettävistä teoista, mutta eihän se siltä saa houkutelluksi meitä tekemään niitä. Eikö sitten ole huvittavaa lukea semmoista muista? Me emme kuitenkaan missään tapauksessa itse antaudu semmoiseen".

"Ja kuitenkin", huomautti Syra, "on henkesi osallisena siinä kuullessasi tai lukiessasi sitä, ja jos nuo asiat, kuten sanot, huvittavat sinua, niin todistathan sillä, että sinä mielihyvällä ajattelet moisia tekoja. Mutta sen kaltaiset kuvat ovat hyljättäviä, sellaiset ajatukset synnillisiä".

"Mutta kuinka se on mahdollista? Eikö paha vasta tekona ilmetessään ole syntiä?" kysyi Fabiola ihmeissään.

"Tavallaan tosin on minun yhtyminen sinun mielipiteeseesi, jalo valtijatar, mutta mitähän ajatus muuta onkaan kuin sisimmän olentomme eli sielumme toimintaa? Halu, joka toivoo toiselle kuolemaa, on tämän sisimmän, näkymättömän olennon tointa, jota vastoin sivallus, joka teon toimeenpanee, on ruumiin näkyväistä toimintaa. Mutta kumpiko voima on nyt oikeastaan käskevä, kumpi totteleva? Kummanko siis on teosta vastaaminen?

"Minä käsitän sinua", vastasi Fabiola hetkisen kuluttua. "Mutta yksi vaikeus on vielä ratkaisematta. Kuten sinä otaksut, on meidän vastaaminen niin sisällisestä kuin ulkonaisesta toiminnasta. Kenelle meidän sitten on vastaaminen? Jos ulkonainen teko seuraa sisällistä toimintaa, ollaan joka tapauksessa edesvastauksen alaisia yhteiskunnalle, laeille, oikeuden periaatteille, koskapa pahalla teolla saattaa olla haitallisia seurauksia. Mutta kun sisällinen toiminta ainoastaan on kysymyksessä, saattaako silloin olla puhetta edesvastauksesta? Kuka sen näkee? Kuka olisi niin rohkea, että ottaisi sitä tuomitakseen?"

"Jumala", vastasi Syra syvällisen totisesti.

Fabiola ei nähtävästi ollut tyydytetty. Hän oli odottanut jotakin uutta oppia, jotakin selvää peruslausetta; sen sijaan neuvottiin häntä siihen, jota hän piti taikauskona, vaikk'ei aivan samalla tavalla kuin ennen. "Kuinka, Syra, uskotko siis todellakin Jupiteriin ja Junoon tahi meidän Minervaan, kreikkalaisten Pallas Atheneen? Uskotko heidän pitävän huolta meistä?" kysyi hän.

"En, kaukana siitä! Jo niiden pelkkä nimi minua inhottaa, ja sadut niistä ovat minulle kauhistuksena. En ole puhunut jumalista enkä jumalattarista, vaan ainoasta, totisesta, elävästä Jumalasta, Jumalasta taivaan ja maan, olen puhunut hänestä, joka hallitsee valkeudessa, ja joka itse on valkeus, kaikkialla oleva ja muuttumaton, kaikkitietävä. 'Jumala on valkeus eikä hänessä ole yhtään pimeyttä. Hänen tykönänsä on elämän lähde, ja hänen valkeudessansa me näemme valkeuden'. Hän on se, joka on ja on ollut ja on oleva — ilman alkua tai loppua! Voima, viisaus, hyvyys, rakkaus, vanhurskaus, oikein tuomitseminen kuuluvat hänen jumalalliseen olentoonsa, ja ovat, kuten sekin, iankaikkisia ja äärettömiä. Hän yksin voi luoda ja ylläpitää, hän yksin voi tehdä tyhjäksi!"

Fabiola oli usein kuullut ja lukenut erään Sibyllan eli oraakeli-papittaren haltijoihinsa joutumisesta, mutta nyt hän näki ensi kertaa jotakin senkaltaista. Hänen orjattarensa kasvot loistivat, hänen silmänsä hehkuivat; liikkumatonna hän siinä seisoi sanojen valuessa hänen huuliltaan. Koko hänen olentonsa hurmaus saattoi Fabiolan ihmeihinsä. "Kuinka itämaalainen mieli sentään on haaveksivainen ja herkkä!" ajatteli hän. "Eipä ihmettä, että itämaita pidetään runouden ja valistuksen maana!" "Mutta Syra", aloitti hän vihdoin uudelleen, "uskotko siis tosiaankin, että olento, josta olet kertonut, joka on kaikkia taruja niin paljoa korkeampi, tahtoisi lakkaamatta olla toimessa, valvoakseen miljonien olentojen tekoja, jopa ajatuksiakin?"

"Onko auringolle sitten mikään työ lähettää säteitään tämän kristalli-kirkkaan veden läpi aina noihin pienoisiin kiviin asti pohjalla? Katsos, aivan samalla tavoin ja yhtä helposti tuopi se näkyviin sekä sen, mikä kaunista on, että sen, mikä on rumaa ja veden peittämää; kultakalan, joka lekottelee sen paisteessa, se valaisee yhtä hyvin kuin iljettävän madonkin, joka koettaa piiloutua syvälle pimeihin lymyreikiin. Onko se auringolle mikään työ ja vaiva? Pikemmin saattaisi sanoa, että sen kävisi työlääksi ja vaivaksi koettaa pidätellä säteitään tunkeutumasta tuon läpikuultavan alkuaineen läpi. Ja mitä aurinko vaikuttaa täällä, sen se yhtä helposti vaikuttaa seuraavassa virrassa ja kaikkein kaukaisimmassa virrassa samaten. Ja vaikka virtoja olisi kuinka paljo, ei auringolta puutu voimaa tunkeutua niiden kaikkien läpi".

"Sinun selityksesi ovat aina kauniita, Syra", huomautti Fabiola, kun oli kotvan aikaa katsellut tutkivasti lähteeseen, juurikuin olisi hän halunnut koetella äsken kuulemainsa sanojen totuutta. "Vieläpä enemmänkin", lisäsi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "ne kuulostavat totuudelta. Mutta mitenkä hirvittävältä tuntuukaan ajatella, että ei koskaan ole voinut salata yhtäkään toivomusta tai salaisuutta, ei mielettömintäkään, ylpeästä, lapsellisesta sydämestä lähtenyttä oikkua olennon edessä, jonka olet kuvannut niin täydelliseksi! Kauheaa on ajatella, jos olet puhunut totta, että meitä aina katselee silmä, johon verrattuna auringon valo on kuin pelkkä varjo vaan. Eikö tämä tuskastuttava tieto voi saattaa ihmistä itse lopettamaan päivänsä, kun hänen tekee mieli tuosta valvonnan alaisuudesta päästä? Ja kuitenkin, kuinka todelta kuuluukaan kaikki, mitä olet puhunut!"

Yhä paisuvalla mielenliikutuksella oli Fabiola lausunut nämä sanat. Hänen korskea, pakanallinen sydämensä nousi kapinaan hänen ajatellessaan, ettei hän milloinkaan enää voi olla yksin ajatuksineen, ja että oli olemassa olento, jolla hänen salaisimmat toiveensa ovat tiedossa. "Ja sittenkin, kuinka totta!" se ajatus palasi ehtimiseen. Niinkuin kotka tappelee käärmeen kanssa, niin taisteli hänen voimakas sielunsa, hänen parempi itsensä, niiden intohimoisten tunteiden kanssa, jotka hänen povessaan temmelsivät, kunnes hän vihdoin tyyntymistään tyyntyi kovan kamppauksen jälkeen, joka selvästi oli kuvastunut hänen kasvoissaan ja liikkeissään. Ensi kertaa elämässään oli hänellä aavistus korkeammasta olennosta, jota hän pelkäsi, mutta myöskin olisi tahtonut rakastaa; ensi kertaa taipui hänen henkensä ja tunnusti, että silläkin oli herra, jota sen täytyi totella. Hiljaa tarkaten valtiattarensa tärkeätä, ratkaisevaa taistelua, rukoili uskollinen orja hartaasti hänelle sitä armoa, että valkeuden ja rakkauden Jumala ilmoittaisi itsensä tuolle taistelevalle ja lahjoittaisi hänelle rauhansa.

Silloin kohotti Fabiola päänsä ja lausui tavattoman hiljaisesti ja lempeästi: "Syra, sinä olet tänään avannut uuden maailman minun sielulleni; sinun tulee neuvoa minulle enemmän. Sano minulle tänään vain yksi asia: onko sekin yhteydessä uskontosi kanssa, mitä ennen olet sanonut, nimittäin, että erotus hallitsijan ja orjan välillä on vain ulkonaisesti olemassa? Muistatko vielä sen päivän! Oi, Syra, oletko antanut minulle anteeksi?"

Tämä oli jo liikaa nöyrälle kristitylle naiselle. Tunteittensa valtaamana heittäytyi hän polvilleen ja pyysi tarttua valtiattarensa käsiin; mutta tämä esti sen ja lankesi itkien polvistuneen orjattaren kaulaan. Kun mielten kuohu oli jonkun verran asettunut, jatkoi hän keskustelua.

"Vielä yksi seikka, Syra, saako rukoilla sitä olentoa, josta olet puhunut? Eikö hän ole liian suuri, liian korkea puhuteltavaksi?" kysyi hän.

"Hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä, jalo hallitsijatar", vastasi orjatar. "Samaten kuin kuljeskelemme auringon valossa, samaten liikumme hänen voimansa, hänen viisautensa ja hyvyytensä loisteessa. Hänessä me elämme ja liikumme ja olemme. Hän ei ainoastaan kuule meitä, vaan meidän sydämemme toivomus tunkee välittömästi hänen sydämeensä".

"Mutta", jatkoi Fabiola hieman epäröiden, "eikö ole mitään suurta palvelevaa toimitusta, jotakin sen tapaista kuin mitä uhraamisella tarkoitamme, jolla häntä julkisesti kunnioitetaan? Ja enkö minä voisi", jatkoi hän vielä nöyrempänä, "teidän koulussanne tulla oppimaan, mitenkä hänelle voisin tuoda tämän kunnioituksen?"

"Pelkäänpä, jalo Fabiola, ett'ei niin ole laita. Uhrilahjan tulee olla jumaluuden arvoinen".

"Niin, tietysti", vastasi Fabiola. "Sonni lienee kylliksi hyvä Jupiterille ja vuohi Bakkhukselle; mutta mistäpä saada uhri, joka olisi sille kelpaava, josta olet puhunut minulle?"

"Sen tulee olla kaikissa suhteissa hänen arvonsa mukainen: saastumaton, puhdas, verrattoman suuri ja täysin otollinen".

"Ja mikähän se olisi, Syra?"

" Vain hän itse ".

Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja jatkoi sitten, katse tutkivasti luotuna Syraan: "Minä en tosin sinua ymmärrä, mutta kuvattuasi niin selvästi minulle edesvastauksen tunteen, olen vakuutettu, ett'eivät nämäkään sanasi ole todellista, suurta merkitystä vailla".

"Yhtä varmasti kuin jokainen sanani on tullut kuulluksi, yhtä varmasti kuin kaikki sydämeni ajatukset ovat olleet nähtävinä, yhtä varmasti on totta se, mitä olen puhunut", vakuutti Syra.

"Minä tunnen, etten pitemmältä jaksa viipyä näissä aineissa; henkeni tarvitsee levätä". Niin sanottuaan Fabiola vetäytyi hiljaa ja miettiväisenä takaisin huoneisiinsa.

Seitsemäs Luku.

Huvila ja sen asukkaat.

Toivehikkaina palajamme jälleen Fabiolaan. Tosin ei hänestä vielä saata sanoa: "yö on kulunut". Mutta olemme iloksemme nähneet, että "päivä jo koittaa." Ja eikö tämä koitto, tämä aamun sarastus tiedä päivän valkenemista ja nousevan auringon kohoamista ennen pitkää täyteen loistoonsa? Eikö Jumalan sana anna meille sitä rohkaisevaa lupausta, että "Jumala antaa apunsa oikeamielisille", ja että "joka etsii, hän löytää"? Ja eikö tämä jalo patriisitar tietämättänsäkin kuulunut noihin etsiviin, kuten niin monet muut jalommista pakanaperheistä kristinuskon alkuaikoina? Emmekö siis ole täysin oikeutetut katselemaan häntä toivehikkain silmin?

Fabiolasta tuntui kuin olisi hän tehnyt suuren keksinnön, joka johti hänet korkeihin, ennen aavistamattomiin piireihin. Mutta kauhistuneena koetti hän paeta sitä edesvastausta, jota uusi valkeus vaati. Ja mitenkä hän ilman tukea ja johtoa voisi saavuttaa sen päämäärän, joka hänen orjattarensa sanojen ja käytöksen kautta oli käynyt hänelle niin viehättäväksi?

Seuraavana aamuna oli hän päättänyt käydä, niinkuin hänellä oli tapana aina kerran tehdä, oleskellessaan maalla, terveisillä entisen prefektin Chromatiuksen luona, joka ammoisista ajoista saakka oli ollut talon taattu ystävä. Lukija muistaa kaiketi hänet neljännestä luvusta, sekä tietää, että nuoret kristityt saivat perusteellisempaa opetusta kristinopissa hänen maatilallaan. Olihan tosin monenlaisia kummallisia huhuja huvilassa vallitsevista elintavoista saapunut Fabiolan kuuluville, mutta asiain todellisesta tilasta ei hänellä kumminkaan ollut vähintäkään aavistusta. Sanottiin Chromatiuksen tarjoovan suojaa monille sellaisillekin vieraille, joita ei koskaan ennen oltu huvilassa nähty. Hänen kerrottiin päästäneen kaikki orjansa vapaiksi, mutta nämä eivät olleet halunneet poistua hänen luotaan. Vielä sanottiin perheen lukuisain jäsenten viettävän onnellista elämää, vaikka siellä ei milloinkaan pidetty kestejä eikä valmistettu suurenmoisia juhla-aterioita tahi pantu toimeen meluavia huveja. Eipä ihmettä siis, jos Fabiola tällä kertaa jännitetyllä odotuksella hankkiutui lähtöön.

Kevyissä, varmojen hepojen vetämissä vaunuissa ajoi hän rivakasti tasaista tietä pitkin onnellista Campaniaa. Syksyinen sadekuuro oli sitonut haitallisen pölyn ja sirotellut välkkyviä jalokiviä viiniköynnöksille, jotka kiemurtelivat pitkin tietä puusta puuhun. Verrattain lyhyen ajan kuluttua alkoi näkyä matala kukkula, jolla pieni, viehättävä huvila kohosi puksipuiden, lääkereiden ja kypressien ympäröimänä. Ensi silmäykseltä tulijaa hämmästytti kartanon muuttunut ulkomuoto, vaikk'ei hän kuitenkaan saattanut tehdä itselleen selvää, mikä se muutoksen oikeastaan oli aikaansaanut. Vasta kun hän oli ajanut portista sisään, muistuttivat häntä lukuisat tyhjät piedestaalit ja komerot, että huvila oli kokonaan menettänyt entiset mainiot koristeensa: monilukuiset kauniit kuvapatsaat, jotka olivat näyttäneet niin kauniilta tasaisiksi leikeltyjä kautsupuita vastaan, — eikä enää siis vastannut nimeään "Ad Statuas" (kuvapatsaitten huvila).

Chromatius vastaanotti nuoren ystävättärensä mitä herttaisimmalla tavalla, ja kyseli innokkaasti miten hänen isänsä jaksaa. Vasta täällä sai tytär tietää, että isä piakkoin matkustaa Aasiaan; isä itse ei ollut hänelle sanallakaan maininnut aikeestaan. Chromatius, huomattuaan, kuinka tuskallisen vaikutuksen hänen ilmoituksensa teki Fabiolaan, koetti tätä haihduttaa huomauttamalla, että huhu kenties oli väärä, ja pyysi häntä sitten kerallensa kävelemään puistoon. Tämä oli niinkuin aina mitä suurimmalla huolella hoidettu, ja mitä kauniimpia kasveja oli sen koristuksena — mutta mitään kuvapatsaita ei vaan näkynyt. Kun Fabiola saattajansa seurassa vihdoin tuli erääseen rotkoon, jota ennen luonnottaret ja vedenjumalat olivat koristaneet, mutta johon nyt vain oli soliseva suihkukaivo jätetty, ei hän voinut olla hämmästystään ilmaisematta.

"Minkä ihmeen tähden, Chromatius, olet poistanut kaikki kauniit kuvapatsaat ja siten riistänyt huvilaltasi sen ominaiset koristeet?" kysyi hän, isäntään kääntyen. Mutta tämä vastasi hymyillen, että hän oli antanut niiden mennä vasaran alle.

"Kuinka, ja sen kuulen sinulta nyt vasta? Olisihan sinun kuitenkin pitänyt tietämän, että minä kernaasti olisin ostanut niistä paljo", vastasi Fabiola melkein soimaavalla äänellä.

"Minähän en tarkoittanut huutokauppavasaraa, vaan sepänmoukaria", selitti ukko. "Jumalat ja jumalattaret ovat kaikki hakatut pirstoiksi; vielä voisin ehkä korkeintaan hankkia sinulle käsivarren tai sormen tai kenties nenättömän päänkin".

"Mikä barbaari on vanhasta harmaasta tuomarista tullutkaan!" huudahti Fabiola hämmästyneenä. "Kuinka sinä hennoit niin tehdä?"

"Eipä se ollut niin vaikeata kuin ehkä luulet", oli vastaus. "Minä olen nimittäin tullut siihen vakaumukseen, että Jupiter ja Juno ynnä niitten toverit ja ystävättäret ovat yhtä vähän jumalia kuin sinä ja minä; juuri siksi olen pitemmittä mutkitta antanut ne ruhjoa kaikki tyyni".

"Minä olen samaa mieltä jumaliin nähden kuin sinäkin; mutta miksi et pitänyt kuvapatsaita itselläsi yksistään arvokkaina taideaarteina?" kysyi Fabiola.

"Koska ne eivät semmoisina täyttäneet paikkaansa puutarhassani ja talossani, vaan olivat täällä juuri jumalina, siis väärän kilven alla, suorastaan pettureina. Etkö sinä esi-isiesi kuvien joukosta poistaisi vaikka mitä kuvapatsasta, joka vallan toiseen perheeseen kuuluvana olisi tungettelijana pujahtanut perhekuviesi joukkoon? Katsos, samoin oli laita jumalainkin kuvien; siitä syystä en voinut säilyttää niitä täällä enkä myydä niitä muuallekaan. Jälkimäisessä tapauksessa ne olisivat jatkaneet petostaan jonkun toisen luona".

"No mutta, tunnokas vanha ystäväni, eikö sekin sitten ole petosta, jos sinä, poistettuasi kaikki kuvapatsaat huvilastasi, vielä annat sen pitää entisen nimensä?"

"Niinhän se kyllä olisi", vastasi äijä, riemuiten nuoren ystävättärensä teräväjärkisyydestä; "mutta sinä saat kohta nähdä, että olen istuttanut palmuja tänne yltympäri. Heti kun ne ovat kasvaneet hiukan suuremmiksi, tulee vanha nimi vaihdettavaksi 'Ad Palmas' nimeen (Palmujen huvila)". Tämä nimi saavutti Fabiolan täyden hyväksymisen.

Ystävykset kävelivät nyt kotvan aikaa puutarhassa. Vihdoin valitsi Chromatius kauniin paikan ja istahti siihen seuratoverinsa kanssa. "Tiedätkö, Chromatius", alkoi Fabiola, "että kaikenmoisia kummallisia huhuja on liikkeellä sinusta ja talosi asukkaista. Sanotaan niiden olevan yksinomattain ihmisiä, joita ei kukaan tunne; lisäksi kuuluu, että te kokonaan vetäydytte pois seuraelämästä ja vietätte filosoofillista, tasavaltaista elämää".

"Hyvin mairittelevaa", vastasi Chromatius hymyillen ja teki koomillisen kumarruksen.

"Mutta ei siinä vielä kaikki", jatkoi Fabiola; "teitä pidetään suorastaan saiturina".

Ei ollut Chromatiuksen hauska veisata omaa kiitostaan osottamalla nämä väitteet osittain vääriksi ja tekemällä lyhyesti selkoa siitä elämän tavasta, jota talon asujamet noudattivat. Hetkisen epäröityään otti hän kuitenkin tehdäkseen sen, minkä piti velvollisuutenaan pakanaa kohtaan. Se mitä hän kertoi, oli lähipitäen seuraavaa: "Me elämme tosin yksinkertaisesti ja kartamme kaikkea loistoa, mutta pyrimme sen ohessa siihen, ettei alueellamme löytyisi köyhiä tai apua tarvitsevia. Me nousemme varhain ylös; ensi aamunhetket käytämme hartauden harjoituksiin, ja sitten lähtee kukin työhönsä. Sillä aikaa kun toiset ovat lukuja kirjoitustyössä, puuhaavat toiset puutarhassa tai kedolla. Määräajoin kokoonnumme yhdessä lukemaan hyviä kirjoja tai veisaamaan hengellisiä lauluja tai kuulemaan etevien opettajien puhetta".

"Kaikki tuo on varsin kaunista", huomautti hänen vieraansa, "mutta minä en ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Suo anteeksi, jos vielä lisään, että kuiskataan sinun muka olevan kristityn. Suuttuneena olen tietysti väittänyt tätä panettelua perättömäksi".

"Miksi suuttuneena, lapseni?" vastasi ukko lempeästi. "Oletko milloinkaan lukenut noitten ylenkatsottujen ihmisten kirjoituksia?"

"Oi, en; minua ei haluta tuhlata aikaani semmoiseen", vastasi Fabiola halveksivasti, tässä silmänräpäyksessä valitettavasti jälleen entisenä kauttaaltaan ylpeänä patriisittarena, vanhana, ennakkoluuloisena pakananaisena. "Ketäpä haluttaisikaan tutustua niiden oppiin ja noihin ihmisiin, jotka ovat kaiken edistyksen vihollisia, noihin maineeltaan epäiltäviin porvareihin, noihin pahantekijöihin, joiden mielestä julmimmatkin rikokset ovat luvallisia!"

"Juuri samoin ajattelin minäkin ensialussa kristityistä", vastasi Chromatius, "mutta olen jonkun aikaa ollut toista mieltä".

"Kaiketi sen johdosta, että sinun tuomarina usein tuli rangaista noita kurjia heidän alituisista lainrikkomuksistaan?" tarttui Fabiola hänen puheeseensa.

Tämä huomautus nosti varjon äijän rauhallisille kasvoille. Sauluksen kuva, kristittyjen vainoojan haamu, astui ilmielävänä hänen sielunsa silmäin eteen. Fabiola, joka huomasi tuskan ilmeen kuvautuvan noissa äsken niin iloisissa kasvoissa, lausui lepyttävästi ja lempeä uhkuvalla äänellä: "Pelkäänpä että olen puhunut kovin ajattelemattomasi, ystävä vanhus, ja herättänyt sanoillani tuskallisia muistoja sielussasi. Suo minulle anteeksi! Puhukaamme muusta. Tiedätkö ketään, joka näinä päivinä aikoo matkata Roomaan? Minä pelkään, että isäni, kuten hän jo useita kertoja on tehnyt säästääkseen itseään ja minua eron haikeudelta, aikoo lähteä tuolle matkalleen hyvästiä sanomatta. Siksipä olisin kiitollinen, jos saattaisit neuvoa minulle luotettavan sananviejän, jolle voisin uskoa hänelle menevän kirjeen".

Ilokseen saattoi Chromatius toimittaa hänelle tämän avun. Muuan oppilaista oli juuri aikeessa lähteä pitemmäksi aikaa Roomaan. Hänen oli määrä jo huomenna matkalle. Isännän kehoitusta seuraten Fabiola lähti yhdessä hänen kanssaan lukuhuoneeseen, missä hän sai tutustua äsken mainittuun sananviejään sekä kirjoittaa kirjeensä. Sanotussa huoneessa oli useita kirja-arkkuja. Pöydän ääressä huoneen keskellä istui nuorukainen kopioiden pergamenttikääryä. Chromatius esitti hänet Fabiolalle Torkvatuksen nimellä ja ilmoitti hänelle asian.

"Palveluksen osoittaminen jalolle Fabiolalle ja korkeasti kunnioitettavalle Fabiukselle on aina oleva minulle ilo", vastasi nuori mies säädyllisesti, "semminkin, kun minulla oli kunnia yhdessä isäni kanssa olla jalon Fabiuksen palveluksessa, kunnes heikontunut terveyteni pakoitti minut ottamaan eron virasta".

Chromatius otti yhden niitä kauniita pergamenttilehtiä, jotka yhtäkokoisiksi leikattuina olivat pöydällä, nähtävästi käytettäviksi kirjojen kopioimiseen. Tämän ynnä mustetta tarjosi hän Fabiolalle, joka istui pöydän ääreen. Kohta oli hän kirjoittanut muutamia lemmekkäitä rivejä isälleen. Sitten taivutti hän kokoon lehden, sitoi nauhan sen ympärille ja sulki sen sinetillään. Voidakseen jäljestäpäin tilaisuuden sattuessa sopivalla tavalla palkita kirjeenkantajata, kirjoitti hän tarkoin muistiin hänen nimensä ja osoitteensa pergamenttiliuskalle, jonka sitten kätki tunikkaansa. Nautittuaan sitten hieman virvokkeita, lausui hän sydämelliset jäähyväiset isälliselle ystävälleen. Ennenkuin Fabiola nousi vaunuihin, antoi Chromatius hänelle sinetillä suljetun pergamenttikääryn, pyytäin häntä sitä lukemaan. Tuskinpa olisi hän kenellekään muulle pakanalle uskaltanut tarjota moista kirjateosta lahjaksi. Se oli jäljennös Roomalais-kirjeen ensimäisistä luvuista!

Eipä Fabiola koskaan sittemmin voinut unhottaa sitä katsetta, minkä tuo kunnian-arvoisa ukko lähtiessä häneen loi. Oli kuin hän olisi aavistanut, että ne olivat viimeiset jäähyväiset. Koskaan hän ei voinut unhottaa tuota henkevän hellää katsetta ja sitä rakkaudesta väräjävää ääntä, jolla hän lausui: "Hyvästi, lapseni! Ollos satakertaisesti siunattu sillä tiellä, jotas et vielä tunne!"

Liikutettuna siitä sydämellisyydestä, jolla isällinen ystävä oli nuo salaperäiset jäähyväissanat lausunut, hämmästyi Fabiola huomatessaan Torkvatuksen pidättävän hänen vaunujansa jo ennenkuin oli päässyt portillekaan. Silmiinpistävä eroavaisuus tämän nuoren miehen, jos kunnioittavankin, niin kuitenkin varsin vapaan, tuttavallisen käytöksen ja tuon kunnianarvoisan äijän lempeän totisuuden välillä, tuntui Fabiolasta vastenmieliseltä. "Anteeksi, että häiritsen, jalo Fabiola", puhutteli nuorukainen häntä; "saanko kysyä, onko sinusta tärkeää, että tämä kirje joutuisasti perille toimitetaan?"

"On kyllä", kuului vastaus. "Minulle on hyvin tärkeää, että isäni niin pian kuin suinkin saa sen käsiinsä".

"Sen pikainen perille toimittaminen käynee minulle mahdottomaksi. Minä kun suoritan matkani vain jalkaisin tai paraimmassa tapauksessa käyttämällä huokeata kulkuneuvoa, on minun viipyminen muutamia päiviä matkalla", vastasi Torkvatus.

Hetkisen emmittyään Fabiola vastasi: "Sallisitko minun tarjota sinulle jotakin, millä suorittaisit erikois-kulut niin nopeasta matkasta kuin suinkin?"

"Jos sillä voin palvella sinua ja perhettäsi, otan kiitollisuudella vastaan hyväntahtoisen tarjouksesi", vastasi sanansaattaja hetkeäkään arvelematta. Fabiola ojensi hänelle silloin kukkaron, jonka sisältö ei ainoastaan runsaasti korvannut matkakuluja, vaan sisälsipä vielä paitsi tätä kelpo palkkionkin. Torkvatus sieppasi sen ilmeisellä tyytyväisyydellä ja katosi täysine kukkaroineen erääseen sivukäytävään. Hänen olentonsa oli tehnyt vastenmielisen vaikutuksen Fabiolaan; hänen mielestänsä Torkvatus ei lainkaan soveltunut yhteen hänen vanhan rakkaan ystävänsä kanssa. Mitähän Chromatius olisi sanonut, jos hän olisi osunut todistajaksi kohtaukseen ja nähnyt, mitenkä ahnaasti Torkvatus tarttui kukkaroon! Eiköhän se olisi muistuttanut hänelle Gehasia, Elisan palvelijaa, jopa Juudasta, joka petti Vapahtajansa? —

Eräs seikka tuossa odottamattomassa tapahtumassa tuntui Fabiolasta sentään mieluiselta, nim. tieto siitä, että hän lahjoittamansa rahasumman kautta oli vapautunut kaikesta velvollisuudesta kirjeenviejää kohtaan. Sentähden otti hän nyt esiin tarpeettoman pergamenttilehden, jolle oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa, ja oli juuri repiä sen palasiksi, kun hän huomasi, että takasivullakin oli jotakin kirjoitettuna. Siinä oli sanoja jostain hänelle oudosta teoksesta. Siinä luki: "Mutta minä sanon teille: Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka vainoovat ja vahingoittavat teitä; että te tulisitte Isänne lapsiksi, joka on taivaissa, sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin".

"Kenenkä sanoja nämä ovat? Ei roomalaisen eikä kreikkalaisen filosoofin. Ne ovat joko kokonaan vääriä tai täydellisesti tosia. Seuraako kukaan tätä oppia, tai onko se vain eksyttävä haavekuva? Mutta minä en huoli vaivata päätäni sillä. Tai voisiko ehkä Syra antaa minulle selityksen tähän asiaan? Sanat ovat hyvin yhteenkäypiä hänen miellyttävien, vaikka käytännössä mahdottomien mielipiteittensä kanssa. Mutta ei, parasta on, etten häneltä kysy. Hän valtaa minut ylevillä opeillaan, joita hän niin helposti noudattaa, mutta jotka minulle tuntuvat mahdottomilta. Henkeni tarvitsee lepoa; minun on karttaminen kaikkea, mikä häiritsee rauhallisuuttani. Pois siis tämä pergamentti!"

"Seis, Formius, juokse heti ottamaan tuo kirjoitettu pergamentti, jonka pudotin!" käski Fabiola, täten päättäen keskustelun itsensä kanssa. Palvelija totteli, mutta epäili kuitenkin vahvasti, että kirjoitus vahingossa olisi pudonnut hänen valtijattarensa kädestä.

Varhain seuraavana aamuna pysäytti opas muulinsa Chromatiuksen huvilan edustalle. Kuormasatula, sisältävä Torkvatuksen kapineita, pantiin muulin selkään. Useat ystävistä olivat jo nousseet tilaltaan, ollakseen läsnä toverin lähtiessä ja vastaanottaakseen rauhansuutelon häneltä. Monta kehoittavaa, ystävällistä sanaa siinä hänelle kuiskattiin; hän taasen lupasi, ja tietysti täyttä totta tarkoittamalla, pysyä uskollisena ja vaeltaa Kristuksen evankeliumin mukaan. Toiset, joille matkamiehen köyhyys oli tunnettu, pistivät pienen lahjan hänelle käteen, pyytäen häntä karttamaan entisiä tuttaviaan. Mutta Polykarpus, opetuslapsen hengellinen johtaja ja opettaja, otti hänet erinänsä ja rukoili häntä kyynelin ja mitä liikuttavin sanoin, että hän valvoisi ja rukoilisi, jottei hän jälleen astuisi synnin viettävälle tielle, vaan sen sijaan tuottaisi kristityn nimelle kunniaa. Viljavia kyyneliä vuodattaen Torkvatus lupasi kaikki, ja kun iäkäs opettaja sitten hartaassa rukouksessa oli sulkenut hänet Jumalan huomaan, jätti hän nuorukaiselle, paitsi mukaan aiottuja suosituskirjeitä, myös pienen summan rahaa matkakustannusten suorittamiseksi.

Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Viimeinen onnentoivotus, viimeinen hyvästijätön sana oli lausuttu. Saattajan astuessa rinnan, ajoi Torkvatus hitaisesti muulillaan lehtokujaa pitkin, joka vei veräjälle. Toisten jo aikaa sitten palattua huoneisiin, seisoi Chromatius yhä ulkona ja katseli miettiväisenä pois ratsastavaa, silmissään kyyneliä ja povessaan tunne, samallainen kuin tuhlaajapojan isän sydämessä lienee liikkunut, kun hän katseli pois matkustavaa poikaansa. Huvila kun oli loitolla maantiestä, niin oli muuli palkattu saattamaan matkustajaa ja hänen tavaroitaan Fondiin, eli silloiseen Fundiin, joka oli lähin kaupunki ison valtatien varrella.

Maakunta, jonka kautta matkustaja kulki, oli mitä ihaninta seutua. Miellyttäväin huvilain ja maalaistalojen peittämältä Lyriin rannalta vei tie pienemmän laakson läpi erääseen Apennini-vuorten laaksoon, jossa rehoitti myrttipensaita, aloekasveja ja metsäviiniköynnöksiä ja jota joka puolelta ympäröivät kalliot. Vuohet, jotka olivat etempänä laitumella, näyttivät melkein kuin lumelta; tuossa tien vieressä ryöppyää pieni oikukas puro, vyöryen niin vuolaasti kuin olisi se pyrkinyt vuorivirran vertaiseksi ja laulanut omaa korkeata ylistystään kuohumalla ja kohisemalla. Korkeammalla avautui avarampi näköala yli Campanian suurten puutarhain, somana taustanansa Cajetan lahti, jossa lukuisat valkoiset purjeet näyttivät kauempaa katsottuina lintulaumalta, joka päiväpaisteessa lekottelee vilvoittavalla vedellä.

Ja mitkä ajatukset pitivät nyt tuon nuoren matkustajan mieltä vireillä noitten moninaisesti vaihtuvien kuvien keskellä? Hän tuskin näkikään kaikkea sitä ihanaa kauneutta, joka ympäröi häntä. Hänen katseensa liihoitti täältä kauas pois maailmankaupungin varjoisiin pylväskäytäviin ja vilkkaille kaduille. Pölyiset puutarhat, keinotekoiset suihkukaivot ja marmorikylpylät maalattuine holvikattoineen miellyttivät häntä enemmän, kuin syksyisessä kauneudessaan loistavat viinimäet ja puhdas lähdevesi sekä purppuranpunainen meri ja sinertävä taivas.

Hän ei ajatuksineen viipynyt tietysti Rooman paheissa, hän ei luonut katsettaan ylelliseen, kevytmieliseen ja jumalattomaan elämään, mässäämiseen ja irstaisuuteen, valheeseen ja petokseen joka vallitsi maailmankaupungissa — ei, kuinka hän kristittynä olisi saattanut halaita sellaisiin paheisiin? Ja kuitenkin — eikö hän sittenkin tavannut itseänsä innokkaasti katselemassa kiihkeitä pelureita yhdessä suuren kylpylaitoksen pelihuoneessa, eikö hän tuntenut kauan tukahdettua, polttavaa himoa tarttua vietteleviin pelinoppiin? Mutta mitä näkee hän hengessään pelipöydän takana? Eivätkö ne ole Polykarpuksen silmät, jotka katsovat häneen sanomattoman surumielisesti ja lempeästi? — Toisen kerran oli hän istuvinaan rikkaasti katetun pöydän ääressä, jossa tulista Falernon viiniä tarjottiin miehestä mieheen kultaisessa pikarissa; mutta oikeissa ajoin kohtaa häntä toisesta päästä pöytää kunnianarvoisan Chromatiuksen totinen katse, joka pidättää häntä ottamasta osaa irstaileviin kekkereihin.

Sen jälkeen käänsi hän ajatuksensa keisarikaupungin vaarattomampiin, viattomiin huveihin: kävelyihin, musikkiin, maalauksiin, komeuteen, mutta ei hän siinä ohessa ajatellut sitä vaaraa, mikä kaikissa noissa ihanuuksissa piilee. Nuorukais-parka! Hän arveli voivansa astua tulen läpi, polttamatta itseään! Koi-parka, joka luulee voivansa lentää tulen läpi, kärventämättä siipiään!

Mielikuvituksen tällä tavoin hillittömästi liidellessä oli hän ratsastanut erään solakon läpi, jonka yli riippui kallioita. Tultuaan solakosta ulos, näki hän äkkiä edessään merenlahdelman ja huomasi siellä kalastajavenheen, joka pysyi liikkumatonna paikallaan. Tämä näky johdatti ehdottomasti hänen mieleensä erään lapsena kuulemansa kertomuksen, tosiko lienee ollut vai ei. Hän oli melkein näkevinänsä sen tapahtumapaikan silmiensä edessä. Kertomus saakoon tässäkin sijansa.

"Italian etelärannikolla eli kerran rohkea nuori kalastaja. Eräänä pimeänä, myrskyisenä yönä, kun ei hänen isänsä eikä veljensä tahtoneet uskaltaa lähteä vahvasti raketulla venheellään myrskyn myllertämälle, kuohuavalle merelle, päätti hän, kaikista rukouksista ja varoituksista huolimatta, lähteä yksin pienessä purressa. Vaikka hirmumyrsky raivoisana riehui, taisteli hän mitättömässä pikku venheessään urhoollisesti tyrskyjä ja aaltoja vastaan, kunnes aurinko kohosi lämpimänä ja kirkkaana, valaisten tyyntä, peilikirkasta meren pintaa. Väsymyksestä ja lämpimästä uupuneena meni rohkea kalastaja nukuksiin ja makasi, kunnes kova huuto hänet herätti. Katsahdettuaan ympärillensä hän näki isänsä tutun venheen ulapalla. Miehistö huusi suurella äänellä ja viittoili hänelle, että hän kääntyisi takaisin, mutta ei yrittänytkään tulemaan hänen tykönsä. Mitähän se merkitsi? — Hän tarttui peräsimeen ja koetti parilla voimakkaalla aironvedolla päästä viittoilevia lähemmäs, mutta silloin hän hämmästyksekseen havaitsi, että vene, jota kohden hän oli laskenut, oli hänen takanaan ja kohta taasen vastapäisellä puolella, vaikka hän oli ohjannut pientä pähkinäkuortaan suoraa sitä kohden. Silminnähtävästi oli hän kulkenut ympyrässä, vieläpä niin tavoin, että kehän loppukohta oli lähempänä keskipistettä kuin alku oli ollut. Hänen alottaessaan toista pienempää ympyrää tunkihen hirvittävä ajatus hänen sieluunsa. Hän heitti tunikan päältään ja souti kuin mielipuoli; mutta vaikka hänen paikka paikoin onnistuikin tempautua ympyrän ulkopuolelle, kulki hän yhtäkaikki aina samaa kiertoa ja tuli yhä lähemmäksi keskipistettä, jossa hän oli huomannut pursuavan, kuohuvan, suppilomaisen pyörteen. Silloin heitti hän epätoivoisena peräsimen kädestään, kavahti seisoalleen ja väänteli tuskissaan käsiänsä kuin mielipuoli. Vesilintu, joka lenti ohitse ja rääkyen lähenteli häntä, kuuli onnettoman kovasti huutavan: 'Kharybdis!' [Italian ja Sicilian välillä oleva pyörre.] Kohta ei ympyrä ollut kuin ainoastaan hiukkasen suurempi venheen omaa pituutta. Silloin heittäytyi poloinen nuorukainen venheen pohjalle, ummisti silmänsä, sulki korvat käsillään ja pidätti henkeään, kunnes aallot peittivät hänet ja hän vajosi syvyyteen".

"Lieneekö tuho todellakin ketään ihmistä tuolla tavoin kohdannut?" ihmetteli Torkvatus itsekseen. "Vai lieneekö se vain kuvallinen kertomus, ja mikä on siinä tapauksessa sen tarkoitus? — Voiko joku samalla tavoin tulla vähitellen vedetyksi perikatoon? Onko ehkä se ajatuspiiri, jossa äskettäin liikuin, ensimäinen noita tuollaisia ympyröitä ja — — —"

"Fundi!" huusi saattaja ja osoitti pientä kaupunkia läheisyydessä, ja muutamain tuokioiden kuluttua olivat matkamiehet jo sen kaduilla. Kuljettaja saattoi nuorukaisen pieneen majataloon ja, saatuaan välttävän palkkion, lähti pois. Torkvatus taasen haki esille ne kirjeet, jotka hänen oli jättäminen Fundiin, ja löysi helpolla sen, jolle kirjeet oli osoitettu. Tämä ei ollut kukaan muu kuin entinen tuttumme, koulumestari Cassianus. Hän otti Torkvatuksen varsin ystävällisesti vastaan, ja vieraan nauttiessa yhdessä isännän kanssa yksinkertaista ateriaa, kertoi tämä hänelle elämänsä vaiheet.

Hän oli syntynyt Fundissa ja oli Roomassa perustanut koulun, jonka osaksi oli tullut mitä parhain menestys; mutta luullen olevansa tunnettu kristittynä ja peljäten vainoa, oli hän vetäytynyt takaisin syntymäkaupunkiinsa, pannakseen alulle koulun täälläkin. Etevimmät kaupunkilaisista olivat luvanneet lupa-ajan päätyttyä antaa poikansa hänen kasvatettavakseen. Kun pahaa aavistamaton koulumestari piti vierastaan todellisena kristittynä, veljenä Kristuksessa, puhui hän avoimesti ja peittelemättä onnen vaiheistaan ja toiveistaan. Mitenkä hän olisi voinut aavistaakaan, että hänen luottavaisuudellaan tulisi olemaan niin turmiolliset seuraukset!

Päivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun Torkvatus lausui jäähyväiset ja, tekosyyllä, että muka hänellä oli paljo toimitettavaa kaupungissa, hän epäsi kohteliaasti isännän tarjouksen tulla häntä majatalolle saattamaan. Hän osti itselleen paremman vaatteuksen, meni paraimpaan ravintolaan ja tilasi parin hevosia ja ajomiehen. Jotta Fabiolan asia tulisi toimitetuksi, oli välttämätöntä matkustaa yötä päivää ja vaihtaa hevosia joka asemalla. Siten jatkoi hän matkaa yhtä mittaa, kunnes tuli Bovillae'hen Albanus vuorten juurella. Täällä hän pysähtyi, vaihtoi matkapukunsa toiseen ja ratsasti, lyhyen lepohetken jälkeen, hyvillä mielin sen kaupungin porttia kohti, jonka muurien sisällä oli vallalla enemmän sekä hyvää että pahaa kuin missään muussa osassa maailmanvaltakuntaa.

Kahdeksas Luku.

Lankeemus.

Hienosti puettuna lähti Torkvatus viipymättä Fabiuksen asunnolle. Kun hän oli asiansa toimittanut, pyysi Fabius häntä iltaruualle, ja Torkvatus suostui kutsuun kursailematta. Sitten haki hän itselleen nykyisiä rahavarojaan vastaavan asunnon, ja löysikin sellaisen aivan vähillä puuhilla.

Niinkuin tiedämme ei Fabiuksella ollut tapana pitää tyttärelleen seuraa maahovissa. Silloin tällöin vain pistäysi hän lyhyemmäksi aikaa tuohon kauniiseen huvilaan. Rooman seuraelämä viehätti tätä nautinnonhaluista miestä enemmän kuin viheriät niityt ja solisevat purot. Kun tyttären läsnäolo kotona Roomassa piti isää jonkinlaisessa pakonalaisuudessa ja hän usein sen kautta tunsi itsensä sidotuksi ja häirityksi, antautui hän, tyttärensä oleskellessa maalla Campaniassa, hillittömän nautinnonhalunsa tyydyttämiseen. Hänen talossaan pidettiin kekkereitä ja pitoja, ja niissä oli läsnä henkilöitä, joita hän ei koskaan olisi uskaltanut saattaa yhteyteen Fabiolan kanssa. Pahassa huudossa olevia miehiä oli tyttären poissa ollessa hänen vierainaan; ylellisiä aterioita jatkettiin tavallisesti myöhään yöhön noppapelillä ja hurjilla juomingeilla.

Pyydettyään nyt Torkvatusta jäämään, lähti hän kutsumaan vielä muitakin vieraita. Näitä ei ollutkaan vaikea löytää. Koskaan ei puuttunut hilpeämielisiä tyhjäntoimittajia, jotka vain liiankin kerkkäästi odottivat tunnetun auliin isäntämiehen kutsuja. Matkalla kotia Tituksen kylpylaitoksilta kohtasi hän kaksi miestä, jotka näköjään tärkeistä asioista keskustelivat toistensa kanssa. "Arvelet siis huhun olevan totta?" kysyi toinen.

"Epäilemättä", oli vastaus. "Ihan varmaa on, että kansa Nikomediassa on noussut kapinaan, sytyttääkseen tuleen kirkon, jota kristityt rakentavat aivan keisarillisen palatsin edustalle. Isäni kuuli sen tänä aamuna omin korvin keisarilliselta sihteeriltä".

"Kuinka saattoivat nuo hullut ollakin niin röyhkeitä, että rakensivat basilikansa yhdelle kaupungin vilkkaimmista liikepaikoista!" jatkoi ensimäkien puhuja. "Olisihan heidän pitänyt käsittää, että kansan uskon-into ennemmin tai myöhemmin heräisi, ja että kansa siis hävittäisi tämän vieraalle uskonnolle raketun templin, joka usko on sille pahana silmätikkuna".

"Niinpä kyllä", myönsi toinen. "Minun isäni on sitä mieltä, että kristittyjen, jos heillä olisi vähääkään älyä, tulisi, kun armollinen keisarimme heitä niin suurella sääliväisyydellä ja kärsivällisyydellä kohtelee, mieluummin välttää kaikkea huomion herättämistä ja vetäytyä itäisimpiin ja syrjäisimpiin loukkoihin, eikä pitää päätään niin korkealla. Mutta koska he enemmän suosivat julkisia templejä kuin entisiä piilopaikkojaan, niin eivät he ansaitse sääliämme. Noita vihattuja sortamalla saattaisi hankkia itselleen kunniata ja voittoa".

"Saattaa olla. Mutta palaanpa asiaan. Onhan meidän kesken päätetty, että jaamme saaliit rehellisesti, jos saamme ilmi kristittyjä rikkaitten sukujen joukosta. Auttakaamme uskollisesti toinen toistamme. Sinä olet ehdottanut väkivaltaisia keinoja; minä en ole vielä oikein selvillä omista aikeistani. Mutta jokainen meistä pitäköön omanaan voiton, mikä hänelle lankeaa hänen omien ilmisaattojensa johdosta; sen sijaan saakoon jokainen määrätyn osansa siitä, mitä toimitamme yhteisin voimin". Siihen oli toinen, Corvinus, täysin tyytyväinen. Ennenkuin Fulvius pääsi keskustelua jatkamaan, keskeytti Fabius hänet väliintulollaan ja pyysi kohteliaasti molempia ystäviä luokseen iltaruualle.

Fulvius tosin esteli, sanoen lupautuneensa jo muualle, mutta siitä isäntä ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. Fulviushan oli pysytellyt vallan näkymättömällä, siitä asti kuin hän jonkun aikaa sitten oli joutunut kiistaan Sebastianuksen kanssa. Luuliko hän ehkä ruton raivoovan Fabiuksen talossa vai oliko kenties numidiatar lumonnut hänet taikajuomallaan ja pitänyt häntä loitolla, virkkoi roomalainen tavalliseen veitikkamaiseen tapaansa.

"Olin toivonut toisenlaisen taikavoiman saavan sinut sinä iltana valtoihinsa", jatkoi hän puoleksi leikillään, "sillä minä kyllä huomasin miten halullisin silmin sinä seurailit pientä veljentytärtäni, Agnesta!"

"Mutta minä huomasin yhtä selvään tyttäresi tarkoituksen olevan estää, ettei siitä mitään lähempää väliä syntyisi", vastasi Fulvius.

"Niinkö luulet? No, se ainakin selittää syyn miksi olet kieltäytynyt uudistettuja kutsujani noudattamasta. Mutta Fabiola on filosoofi eikä ymmärrä moisia rakkauden-asioita. Olisi varsin mieluisaa minulle, jos hän heittäisi lukemiset sikseen ja ajattelisi omaa miehelle-menoansa, eikä esteleisi muita siitä. Mutta minä saatan siitä huolimatta antaa sinulle parempiakin tietoja, sillä luulen Agneen olevan yhtä paljon mieltyneen sinuun kuin sinä häneen. Astu vaan rohkeasti ja kosi, ja minä sanon sinulle, että sinä, huolimatta Fabiolan vastarinnasta, olet voittava. Siksi toiseksi ei sinun tänään ole mitään peljättävää Fabiolan puolelta; hän oleskelee paraikaa pienessä huvilassamme kaukana Roomasta, jonne hän joku aika sitten kaikkine palvelijoineen matkusti".

Tämä ratkaisi asian. Ei kumpaakaan näistä kahdesta toveruksesta, ei Fulviusta eikä Corvinusta, puuttunut heitä varten varatulta illalliselta. Ryhtymättä sen tarkemmin tekemään selkoa kestityksestä, mainitsemme vain, että vieraat ahkeraan maistelivat harvinaisen hienoja viinejä. Mutta kun kaikki sitten tulivat enemmän tai vähemmän juovuksiin, oli Fulvius yksin selvänä.

Keskusteltiin pääasiallisesti tuoreimmista uutisista, jotka valtakunnan itäosasta olivat saapuneet. Kristittyjen basilikan hävittämisen jälkeen Nikomediassa oli siellä olevassa keisarillisessa palatsissa vähäväliä keksitty murhapolton-yrityksiä. Tiedettiin tosin aivan varmaan, että muuan samaan aikaan hallitsevista keisareista, julma Galerius, Diokletianuksen vävy, oli niiden toimeenpanija, mutta epäluulon-alainen rikoksentekijä syytti siitä kristittyjä ja sai vastahakoisen Diokletianuksen ärsytetyksi siihen määrään, että tästä viimein tuli mitä hurjin kristinuskon sortaja. Seurauksena tästä odotettiin lähimmässä tulevaisuudessa mainitun keisarin julistusta, jota Maksimianus säälimättömällä kovuudella tulisi toimeen panemaan.

Vieraat olivat vain liiaksi halukkaat asettumaan sortajien puolelle. Ja kelläpä olisi ollut sydäntä ja rohkeuttakaan toimia kansaa ja yleistä mielipidettä vastaan. Suopeimmatkin löysivät kylliksi aihetta kieltääkseen kristityillä olevan minkäänlaista puolta. Kun yhden mielestä heidän salakähmäisyytensä oli liiaksi sietämätöntä, niin toista sapetti heidän huomattava edistymisensä, ja kun yksi arveli heidän olevan esteenä valtakunnan todelliselle suuruudelle, niin toinen piti heitä vieraana aineksena, joka olisi yhteiskunnasta perattava pois. Yksi katsoi heidän oppejaan turmiollisiksi, toinen heidän uskonnollisia menojaan ja tapojaan samallaisiksi.

Tämän keskustelun aikana Fulvius, annettuaan tähystävän, salaperäisen katseensa siirtyä toisesta vieraasta toiseen, oli viimein kiinnittänyt sen Torkvatukseen. Tämä nuori mies oli pysynyt äänettömänä, vuoroin vain punastuen, vuoroin kalveten. Viinikin oli tietysti vaikuttanut häneen, mutta tähän saakka oli hän vielä kyennyt jotenkuten itseään hillitsemään. Hän puristi käsiään nyrkkiin, painoi niitä poveaan vasten, hieroi muruiksi leipää sormiensa välissä tahi joi ajattelematta pikarillisen viiniä toisensa jälkeen — mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään. Kun viinin kiihoittamat pöytävieraat syyttämistään syyttivät kristittyjä mitä kauheimmista rikoksista, ja kun erittäinkin Fulvius kylmästi harkiten vakuutti heillä olevan tapana joka kokouksessaan surmata lapsi ja syödä sen lihaa, iski Torkvatus nyrkkinsä niin voimakkaasti pöytään, että pikarit ja haarikat kilahtivat, ja käheällä äänellä hän huusi: "Valhetta, mitä ilkeintä valhetta!"

"Kuinka voit väittää sitä?" kysyi Fulvius mitä viattomimmalla muodolla.

"Siksi", vastasi kiihoittunut, "siksi, että minä itse olen kristitty ja olen valmis kuolemaan uskoni puolesta!"

Jos kauniit pronssipäiset alabasteripatsaat olisivat romahtaneet komeroissa olevilta jalustoiltaan alas marmorilattiaan ja murskautuneet, ei se olisi herättänyt suurempaa huomiota, kuin tämä odottamaton tunnustus. Oli kuin halvaus hetkeksi olisi lamannut heidät jokaisen, ja he mykistyivät säikähdyksestä. Vasta pitemmän ajan kuluttua saattoi lukea, mitä erilaisia ajatuksia kuvastui heidän palavissa kasvoissaan. Fabius oli surkean näköinen, ikäänkuin olisi hävennyt, että oli saattanut vieraansa niin arvottomaan seuraan, jota vastoin keimeä, oppinut Calpurnius vain huonosti kykeni salaamaan, miten häpeällistä hänestä oli, että hänelle pöytätoveriksi oli annettu mies, joka oli kyllin röyhkeä tietääkseen kristityistä enemmän kuin hän itse. Corvinus katsoa tuijotti kristittyyn eläimellisellä, tyytyväisellä irvinaurulla, sopisi sanoa melkein samallaisella kuin maamies katselee kärppää, jonka hän aamulla on tavannut loukkaasta. Olihan hän saanut käsiinsä miehen, jonka hän mielensä mukaan saattoi paiskata kiristyspenkille.

Mutta varsinkaan Fulviuksen kasvojen ilmeitä ei käy sanoin kuvaaminen. Ken joskus on tarkannut hämähäkkiä, joka, pitemmän aikaa paastottuaan, näkee lihavan kärpäsen lähenevän hänen verkkoaan, joka on nähnyt, kuinka tarkoin hän valvoo saaliinsa jokaista liikettä ja kuinka hän joka tuokio on valmis punomaan ensimäiset turmionlangat sen ympärille — hänellä on jokseenkin selvä kuva, miltä Fulviuksen kasvot näyttivät, kun hän viekkaasti vaanien silmäili uhriaan. Se mitä hän kauan oli toivonut: saada käsiinsä kristitty, jonka helposti saattoi tehdä kavaltajaksi, oli äkkiä ja odottamatta täyttynyt. Sillä siitä hän oli täysin vakuutettu, että kristityssä, joka ottaa osaa juominkeihin tahi suulaasti kerskaa olevansa valmis kärsimään marttyrikuoleman, on sangen vähän, josko ollenkaan lujamielisyyttä.

Seura hajosi; kaikki vetäytyivät, ikäänkuin ruton saastuttamaa karttaen, etemmäksi hänestä, joka oli tunnustanut olevansa kristitty. Ei tuon hyljätyn mahtanut tuntua oikein hyvältä olla. Silloin astui Fulvius hänen luoksensa, vaihdettuaan muutamia sanoja isännän ja Corvinuksen kanssa, tarttui tuttavallisesti ja kohteliaasti hänen käteensä ja lausui: "Pelkäänpä, että olen punnitsemattomilla sanoillani houkutellut sinut lausumaan tunnustuksen, joka saattaa käydä sinulle kalliiksi".

"Minä en pelkää", vastasi puhuteltu, uudelleen tulistuen; "minä aion pysyä lipulleni uskollisena kuolemaani saakka!"

"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kiusaaja. "Orjat saattaisivat lopulta antaa ilmi sinut. Tule minun kanssani toiseen huoneeseen; siellä voimme häiritsemättä jatkaa puhettamme". Niin sanoen veti hän vastarintaan kykenemättömän viereiseen huoneeseen, johon isännän käskystä mitä parhainta Falernon viiniä oli asetettu niiden varalle, jotka roomalaisen tavan jälkeen halusivat ottaa osaa juominkeihin. Toisista seurasi vain Corvinus liittolaisensa viittausta. Kauniilla, silatulla pöydällä oli kaksi pelinoppaa. Fulvius, jonka hellittämättömistä pyynnöistä Torkvatus vähäväliä oli tyhjentänyt viinipikarinsa, otti molemmat nopat ja heitti ne ikäänkuin ajattelematta pöydälle, sillä välin yhä puhuen jos jonkinlaisista asioista. "Hoo", huudahti hän lopulta nauraen, "kuinka huonosti osattu! Hyvä etten pelaa kenenkään kanssa! Etkö tahdo koettaa kerta, Torkvatus?"

Torkvatuksen turmiona oli juuri ollut peli. Onneton peli oli saattanut hänet riitaan ja sen kautta vankeuteen. Siellä oli Sebastianus käynyt hänen luonaan, ja näennäisesti oli tämän uskollisen kristityn onnistunut saattaa hänet synnintieltä Kristuksen tykö. Mies poloinen otti nopat käteensä, ja hänen säkenöivät silmänsä, hänen värähtelevät huulensa ja vapiseva kätensä ilmaisivat kyllin selvään sitä taistelua, minkä hänessä herätti ensimäinen kiusaus antautua paheeseen, josta hän oli vannoen luopunut.

Tämän kaiken huomasi kiusaaja, joka piti silmällä uhriaan, niinkuin ilves vaanii saalistaan. "Luulen, ett'ei sinulla ole parempi käsi kuin minullakaan", alkoi hän lopulta välinpitämättömällä äänellä, "mutta ehkä Corvinus tahtoisi koettaa onneaan sinua vastaan, jos niin olisi, että määrättäisiin pikkuinen panos".

"Mutta sen tulee olla hyvin pieni — vain huvin vuoksi — sillä minä olen heittänyt pois pelaamisen". "Ei yhtä kertaa kerraksi lueta", oli vastaus. Oivaltaen viekkaan liittolaisensa viittauksen, suostui Corvinus tietysti helposti siihen.

Sopimusta myöten alottivat pelaajat ensin hyvin pienestä panoksesta. Torkvatus voitti, ja kun ei hän Fulviuksen kehoituksesta viiniäkään unhottanut pelin tähden, kävi hän kohta puheliaaksi. "Corvinus? Corvinus?" virkkoi hän ja pani käden otsalleen, ikäänkuin muistellen jotakin, "eikö se ole juuri se nimi, minkä Cassianus mainitsi?"

"Kuka?" kysyi puheena oleva kiihkeästi.

"Niin, oikein", jatkoi humaltunut aprikoimisiaan, välittämättä vastapelaajan kysymyksestä; "Corvinus, niin kutsuttiin sitä tappelupukaria, sitä poika-konnaa, joka teki väkivaltaa tuolle hienolle kristitylle nuorukaiselle, Pankratiukselle".

Corvinus oli käydä hänen kimppuunsa, kiukkuaan purkaakseen; mutta viittauksella pidätti Fulvius hänet ja ehdätti ennen häntä kysymällä: Tuo Cassianus, jonka mainitsit, on mainio koulumies, eikö niin? Missä hän nyt oleskelee? Tuo ilkeäjuoninen mies oli vallan oikein arvannut, että hänen liittolaisensa vain liiankin kernaasti tahtoi tietää vanhan opettajansa asuinpaikan, ja että tämä kysymys niin muodoin pulpahti esiin kuin hänen sielunsa syvyydestä, ja sentähden myös olisi paras keino suuttuneen tyynnyttämiseksi.

"Hän asuu — malttakaas — mutta ei toki, minä en tahdo olla petturi! Minä antaun kernaasti poltettavaksi ja kidutettavaksi sekä kuolemaan uskoni puolesta… Mutta pettämään en suostu ketään — ei, sitä en tee!" kuului vastaus, joka nyt annettiin sokeltavin kielin. Rupeamatta paikalla häntä tehokkaammin ahdistamaan, kävi viekas Fulvius Corvinuksen sijalle, koettaakseen, kuten hän sanoi, kerran onneaan hänkin, sillä hän huomasi liiankin hyvin vietellyn pelihimon olevan yhä kasvamassa. Vielä paremmin kahlitakseen vastustajansa, pani hän tottuneena nopanheittäjänä kaiken taitonsa liikkeelle ja asetti paljoa suuremman panoksen peliin. Vähän emmittyään teki Torkvatus samoin. Fulvius antoi hänen voittaa ja oli olevinaan äkäinen kärsimästään tappiosta. Torkvatus pani sen jälkeen kaiken voittonsa peliin. Fulvius, joka luki pöytään aivan yhtä suuren summan, hävisi vielä kerran, uskalsi vielä kaksinkertaisen määrän, hävisi taaskin — ja sitä menoa jatkui peli hiljaisuuden vallitessa. Voitto ja tappio kallistui vaihetellen puolelle ja toiselle, kunnes Fulvius, joka oli selvänä ja pelasi tyynesti, pysyväisestä pääsi voitolle.

Keskellä peliä katsahti Torkvatus peljästyneenä ylös. Luulihan hän näkevänsä kunnian-arvoisan vanhan opettajansa edessään. Mutta hierottuaan silmiään ja vakauduttuaan, ettei se ollut Polykarpus, vaan ainoastaan Corvinus, joka katsoi häneen tuijottavin silmin, jatkoi hän kiihkeästi peliään. Omantunnon ääni vaikeni — voitonhalun henki, kullanhimo, huimapäisyys olivat saaneet vallan.

Melkein mielettömänä paljosta juomisesta ja yhä uudistuvista tappioista, heitti hän viimein, ehtimiseen noudettuaan kultaa Fabiolan täydestä kukkarosta, itse kukkaronkin pöydälle. Kylmäverisesti kaatoi Fulvius siitä rahat pöydälle, luki ne ja pani rinnalle yhtä suuren summan. Molemmat varustautuivat viimeiseen heittoon. Nopat putosivat. Kaikki kolme katsoivat tiukasti niihin, ja loppu oli se, että Fulvius korjasi rahat haltuunsa, mutta Torkvatus raukesi ihan mitättömäksi ja peitti kasvot käsillään; hän vuoroin polki jaloillaan lattiaan, vuoroin kiristeli hampaitaan ja repi tukkaansa. Sill'aikaa oli Corvinus Fulviuksen viittauksesta hiljaa hiipinyt ulos.

Kun tuo syvälle langennut kovasti voihkaen purki mitä katkerimpia syytöksiä itseään vastaan, seisoi viettelijä hänen vieressään, kädet ristissä rinnallaan ja perkeleellinen vahingon-ilo silmissään, ikäänkuin olisi hän iloinnut uhrinsa sieluntuskista. "Mitä minun on tekemistä sinun kanssasi?" huusi syvästi kärsivä, nähdessään hänet.

"Paljoa enemmän kuin ehkä luuletkaan", oli ilkkuva vastaus. "Sinä olet täydellisesti vallassani. Minun vallassani ovat rahasi" — ja Fulvius piti hänen nähtävissään Fabiolan kukkaroa — "maineesi, rauhasi, jopa henkesikin. Minun ei ole tarvis muuta kuin antaa vihjaus kristikumppaneillesi teeskentelystäsi, niin et kuuna päivänä uskalla astua heidän näkyviinsä. Minun ei ole tarvis muuta kuin päästää kimppuusi kaupunginprefektin poika, jolle äsken omistit niin imartelevia liikanimiä, niin seisot huomenna hänen isänsä tuomio-istuimen edessä ja olet kuoleva sen uskon puolesta, jonka olet pettänyt ja häväissyt. Corvinusta eivät pysty hillitsemään muut kuin minä. Oletko valmis nyt juopuneena pelarina hoipertelemaan Forumille ja esittämään itseäsi kristittynä?"

Ah, syvälle langenneella ei ollut rohkeutta seurata tuhlaajapoikaa parannuksen tiellä, niinkuin oli kulkenut tämän jälkiä synnin polulla, ja hänen tavallaan palata Isänsä tykö! Hän pysytteli muutaman aikaa sitkeästi vaiti; mutta Fulviuksella ei ollut aikomusta pysähtyä puolitiehen, vaan saattaa tehtävänsä perille asti. "No", alotti hellittämätön kiusaaja taasen, "oletko tehnyt valintasi? Tahdotko mennä kristittyjen luo tuossa tilassa vaiko Forumille huomenna?"

"En kumpaakaan", vastasi Torkvatus allamielin.

"Mitä sinä sitte aiot?" kysyi kiusaaja edelleen, ikäänkuin lävistäen kidutettua haukankatseellaan.

"Kaikki mitä tahdot, ei vaan sitä mitä äsken ehdotit", ähkyi onneton.

Fulvius oli saavuttanut sen, mihin oli pyrkinyt. Äkkiä muuttui hän käytökseltään vallan toisellaiseksi. Suurimmalla ystävällisyydellä koki hän nyt rohkaista uhriaan ja lupasi, ettei häneltä tulisi mitään puuttumaan; rahojakin hän saisi, millä pelata, jos hän antautuisi Fulviuksen johdettavaksi. Ja vähän emmittyään hän lausui julki, mitä hän odotti ja vaati vastapalvelukseksi. Mitä se sitten oli? Fulvius esitti vaatimuksensa niin selvästi ja täsmällisesti, ettei sitä käynyt väärin ymmärtäminen tai mitenkään muuksi selittäminen. "Nouse huomenna varhain ja liiku vapaasti ystäviesi seurassa, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Mutta kerro minulle tyystin kaikki mitä näet, äläkä salaa mitään!" Niin sanat kuuluivat.

"Siis, kavaltajaksiko minun on rupeaminen?" oihki Torkvatus.

"Nimitä sitä miksi tahdot, sillä joko on sinun suostuminen siihen, tai odottaa sinua kuolema, pitkällinen kuolo. Saat valita! Mutta kiiruhda! Corvinus kuuluu kärsimätönnä astelevan tuolla edestakaisin".

"Kuolla en tahdo! Ennemmin mitä hyvänsä muuta!" kuului oihkiva vastaus.

Eipä ollut Fulviuksen helppo saada Corvinusta rauhoittumaan, vihan ja viinin villitsemä kuin hän oli. Vanhaa opettajaa kohtaan kytenyt viha, jonka kaikki muut hommat jo olivat saaneet melkein unhottumaan, leimahti taasen hänessä ilmi; hän himoitsi kostoa. Fulvius sai hänet rauhoittumaan lupaamalla ottaa tarkkaa selkoa vihatun asuinpaikasta, ja lopulta onnistui hänen saada pidätetyksi ystäväänsä malttamattomasta väkivallan teosta.

Corvinuksen lähdettyä suuttuneena kotiansa, meni Fulvius takaisin Torkvatuksen luokse. Saadakseen tietää, missä hän asui, tarjoutui Fulvius saattamaan häntä kotiin. Hän tapasi uhrinsa säälittävässä tilassa. Häpeä, katumus, itsensähalveksiminen, viha itseään ja viettelijöitään kohtaan, luopion lohduttomuus, hyljätyn epätoivo — kaikki nämä tunteet riehuivat kuni mustina aaltoina hänen sielussaan. Jaksamatta enää pysyä jaloillaan, oli hän laskeunut lepotuoliin ja äänekkäästi voihkien kätkenyt polttavat kasvonsa jääkylmiin käsiinsä. Semmoisena tapasi Fulvius hänet ja, herättääkseen hänen huomiotaan, pani hän kätensä onnettoman olkapäälle. Mutta tämä kavahti seisoalleen ja huudahti: "Olisiko tämä Kharybdis?"

Yhdeksäs Luku.

Katakombit.

Oli eräs ilta lokakuun lopulla, kun muuan nuorukainen, hyvin kääriyneenä levättiinsä, kulki Suburra nimisen kaupungin-osan ahtaita katuja. Tämä kaupungin-osa eroaa silmiinpistävästi siitä osasta Roomaa, missä huoneustot ja palatsit todistavat asujanten ääretöntä rikkautta, jota vastoin Suburrassa asuu suurimmaksi osaksi vain köyhää kansaa. Ystävämme Pankratius — hän se näet oli ei näyttänyt tarkoin tuntevan tätä kaupungin-osaa, mutta pitkän etsimisen jälkeen hänen silmänsä keksi pienen talon, joka tässä köyhässä seudussa erottautui muista siisteytensä tähden. Hänen arvelunsa, että tässä sen pitäisi olla, näyttäytyi todeksi, kun kunnian-arvoinen vanhus, Diogenes nimeltä, aukaisi oven vastaukseksi hänen koputukseensa. Me tunnemme tämän äijän samaksi, joka oli ovenvartijana almunjako-tilaisuudessa jalon Agneen vanhempain kotitalossa. Hänen pitkät, hopeanvalkoiset hiuksensa riippuivat alas hartioille, ja surumielisen juhlallinen totisuus lepäsi hänen rauhaisilla kasvoillaan; hänen muodonpiirteensä ilmaisivat hänen oleskelevan enemmän kuolleitten kuin elävien parissa. Ja niin olikin asian laita. Hän ei ollut vain tavallinen karstakiven-hakkaaja, vaan oli hänelle kristitty seurakunta myös uskonut "fossorin" (haudankaivajan) toimen katakombeissa. Hänen poikansa Majus ja Severus, molemmat voimakkaita, nuoria miehiä, auttoivat isää uskollisesti. Heidän toimenaan oli pitää kunnossa niitten hautoja, jotka katakombeissa olivat saaneet viimeisen leposijansa, noissa maan-alaisissa kaivoskäytävissä, missä he monta kertaa eläissään olivat virvoittaneet ja vahvistaneet itseään Jumalan sanalla ja sakramenttien nauttimisella sekä uskovaisten yhteydellä, ja minne he olivat paenneet vainoojain käydessä hävityssotaa heitä vastaan.

Katakombit olivat kristittyjen hautapaikkana. Sen ilmaisee jo sana katakombi, joka merkitsee makuusija, lepopaikka. Tuo merkillinen, laajalle haarautuva maan-alaisten käytäväin ja holvien labyrintti, joka n.k. karstakiveä — eräs pehmeä hiekkakivi — kaivamalla oli muodostunut Rooman alle ja ympärille, oli ikäänkuin vartavasten aiottu sorrettujen kristittyjen kokous- ja hautauspaikaksi. Sittenkuin Konstantinus Suuri v. 325 kääntyi kristinuskoon, lakkasivat katakombit olemasta hautauspaikkana; mutta sen sijaan käytettiin niitä vielä pitkät ajat marttyrien muistopäiväin viettoa varten. Mieltäkiinnittävin ja laajuudelleen suurin on Calixtuksen katakombi Via Appian varrella. Ylt'ympäri seiniä on hautoja, joihin ruumiit pantiin koville kivialustoilleen. Haudat suljettiin yksinkertaisella paadella, johon taidokkaasti piirrettiin vainajan nimi ja ikä ja sen viereen sopiva lauselma tai vertauskuvallinen merkki, esimerkiksi viiniköynnös tai palmunoksa, usein myös kala, tai kalan kreikankielinen nimitys.

[Alkukirjaimet kreikankielisessä lauseessa: Iesus Christos, Theu Yios Soter (Jeesus Kristus, Jumalan poika, Vapahtaja) muodostavat yhteenpantuina sanan Ichtys, joka merkitsee "kala". Tätä sanaa, samoin kuin kalan kuvaa käyttivät kristityt sentähden useasti ainoastaan heille tunnettuna uskonmerkkinä.]

Molemmin puolin sydämellisesti tervehdittyä esitti Pankratius äitinsä asian, nimittäin että vanha haudankaivaja saapuisi jalon Lucinan luo keskustelemaan hänen kanssaan hautapaikasta, sanoi nuorukainen miellyttävällä, herttaisella äänellään: "Ja nyt, rakas Diogenes, tahtoisin minäkin pyytää sinulta erikoista suosion-osotusta".

"Suosion-osotusta minulta?" kysyi ukko ihmeissään. "Ja se olisi?"

"Että sinä, joka niin tyystin tunnet maanalaisten käytävien kaikki koukerot, ottaisit saattaaksesi minua ja kahta kristittyä ystävääni niitten halki. Tahtoisin mielelläni tulla paremmin tuntemaan nuo pyhät kryptat, joissa pyhien marttyriemme luut lepäävät. Ne kaksi nuorukaista, jotka äskettäin otettiin kirkkomme yhteyteen, sanovat haluavansa samaa. Toinen heistä on Tiburtius, entisen kaupunginprefektin, Chromatiuksen poika, toinen on nimeltään Torkvatus".

"Torkvatus?" toisti Severus. "Luuletko voivasi luottaa häneen?" Mutta Diogenes, joka huomasi tämän epäilyksen saattavan jalon nuorukaisen hieman pahoilleen, arveli, että kun Torkvatus tuli semmoisen miehen seurassa kuin Pankratius, niin oli se riittävänä takeena nuoren miehen mielenlaadusta.

"Kyllähän minun täytyy tunnustaa", huomautti Pankratius, "että tunnen häntä vähemmin kuin Tiburtius ystävääni. Kuitenkin näyttää hän olevan hyvin mieltynyt laitoksiimme, ja minä uskon, että hänen kristillisyytensä on täyttä totta. Mistä johtuvat arvelusi, Severus?"

"Palatessani katakombeilta pistäysin tänä aamuna Caracallan kylpylaitokseen", aloitti Severus. Mutta Pankratius nauraen puuttui hänen puheeseensa: "Vai käyt sinä niin ylhäisissä huvipaikoissa?" "Eipä juuri niinkään", oli vastaus, "mutta sinä et kai ole kuullut, että Cucumio, kapsarius (henkilö, joka otti huostaansa kylpijäin vaatteet), ja hänen vaimonsa nyttemmin ovat kristittyjä. Juuri parhaallaan hommaavat he itselleen hautaa Calixtuksen katakombissa. Minä kävin heille näyttämässä heidän hautapaateensa aiottua nimipiirrosta, jonka Majus on kyhännyt. Hämmästyin tavattomasti, kun tänä varhaisena hetkenä satuin suuren rakennuksen etäisessä nurkassa huomaamaan Torkvatuksen kiintyneenä vilkkaaseen keskusteluun nykyisen kaupunginprefektin pojan, tuon saman Corvinuksen kanssa, joka jonkun aikaa sitten rammaksi tekeytyneenä oli pujahtanut köyhien joukkoon, kun tuntemattoman hyväntekijämme lahjoja jaettiin. Onko kumma, jos hän semmoiseen aikaan nähtynä semmoisessa seurassa, tuntuu minusta epäiltävältä?"

"Mutta siitähän ei ole kauan kuin Torkvatus tuli kristityksi", vastasi Pankratius. "Hänen vanhat tuttavansa eivät kenties vielä sitä tiedä. Toivokaammehan parasta!" Sen jälkeen lausui hän hyvästit tuolle kunnian-arvoisalle äijälle, jonka molemmat pojat tarjoutuivat saattamaan nuorta patriisia pahamaineisen kaupunginosan läpi. Sydämellisesti kiittäen tämä vastaanotti ystävällisen tarjouksen, ja seuraavana päivänä saapui hän määrättyyn aikaan, seurassaan nuo äskenmainitut nuorukaiset, sovitulle yhtymäpaikalle katakombien suulla. Siinä odotti vanha haudankaivaja vanhimman poikansa kanssa pienen seurueen tuloa.

Seuraten kokenutta saattajaa kulkivat he pitkän gallerian halki, jossa Diogenes tuon tuostakin pysähtyi, näyttääkseen heille erittäin tärkeitä paikkoja ja antaakseen selityksiä niistä. Kun hän vihdoin kääntyi oikealle, katseli Torkvatus tähystellen ympäriinsä ja kysyi näennäisen viattomasti: "Montakohan tienristeystä olemme mahtaneet sivuuttaa, ennenkuin pääsimme tämän pääkäytävän päähän?"

"Koko monta", vastasi Severus kuivasti.

"Ehkä kymmenen tahi kaksikymmentä?"

"Saattaa olla. En minä ole niitä lukenut", oli vastaus.

Torkvatus ei sillä kuitenkaan antanut tuketa suutaan, vaan jatkoi vähän ajan perästä kyselyään.

"Mistä saattaa tuntea oikean tien?" kysyi hän ja pysähtyi samassa näennäisesti ilman tarkoitusta kulmassa olevan pienen komeron ääreen. Severuksen terävä, valpas silmä kuitenkin huomasi, että epäluulon-alainen teki merkin hietaan. "Tule, tule", huusi hän Torkvatukselle, "muuten kadotamme toiset näkyvistämme! Pienet komerot, jotka näet joka kulmassa, ovat lamppuja varten. Mitä meihin tulee, ovat tämän kuolleen kaupungin käytävät ja soukerot meille yhtä tutut kuin teille kadut sen yläpuolella olevassa kaupungissa".

Useita näitä pieniä savilamppuja, jotka näyttivät erittäin katakombeja varten tehdyiltä, on sittemmin löydetty sieltä. Niitten mainitseminen näytti Torkvatukseen tekevän miellyttävän vaikutuksen. Mutta siihen hän ei kuitenkaan vielä tyytynyt, vaan luki kulmat ja pysähtyi ehtimiseen, painaakseen muistiinsa erinäisiä kohtia. Severus vartioi häntä kuitenkin haukan silmin. Pojan suureksi suruksi kiinnitti pahaa aavistamaton isä nuorten miesten huomion erääseen hautaan lähellä suurempaa huonetta, johon tavallisesti kokoonnuttiin jumalanpalvelusta pitämään, ja jonka avulla tämä maanalainen templi oli helposti löydettävissä.

Severuksen epäilykset Torkvatuksen suhteen lisääntymistään lisääntyivät, ja estääkseen kaikkia turmiollisia seurauksia poisti hän hetikohta kaikki merkit, jotka vakooja oli tehnyt eri nurkkiin. Mutta hän ei rajoittunut ainoastaan tähän, vaan tukkesi lisäksi veljensä avulla templiin vievän tien ja piti huolta siitä, että jumalanpalvelukseen kokoontuville kristityille annettiin ajoissa tieto siitä uudesta tiestä, jota myöten päästiin templiin.

Täten maan alla harhailtuamme palaamme jälleen päivän valoon ja poikkeamme tielle, joka ei vienyt Roomaan, vaan ihanaan Campaniaan, jota muuan vanha kirjailija kutsuu "onnelliseksi, siunatuksi Campaniaksi". Mutta nuori patriisitytär, jonka kohtaamme siellä, kaiken sen ympäröimänä, mitä talo rikkaudessa ja hauskuudessa voi tarjota, ei näyttänyt niinkään onnelliselta, vaan olivat hänen levottomat, rauhattomat kasvonsa ikäänkuin tuon kuvauksen suorana vastakohtana. Mikä sitten oli syynä tähän sisälliseen rauhattomuuteen, jota oli mahdoton salata?

Fabiolan, tuon oppineen filosoofin käsittämättäkin oli Jumalan Henki, joka ei jätä ketään ihmistä koskematta, alkanut työnsä hänessäkin. Hänen aavistamattansakin, miten, oli tämä Henki "alkanut nuhdella häntä synnin tähden ja vanhurskauden tähden ja tuomion tähden", vaikkapa ei muussa tarkoituksessa kuin todistaakseen hänelle hänen olevan syntisen. Hän oli lukemistaan lukenut sitä värsyä, jonka hän sattumalta oli saanut keralleen Chromatiuksen huvilasta, mutta ei siinä kyllin. Kaikesta vastahakoisuudestaan huolimatta oli hän tuntenut itsessään yhä voimakkaammin kytevän halun lukea sitä pergamenttikääryä, jonka ystävävanhus oli antanut hänelle lahjaksi. Vaikka suurin osa oli hänelle käsittämätöntä, niin eikö hän jo tämän kirjoituksen ensi luvusta saanut oikean kuvan pakanuudessa vallitsevista paheista ja kauhistuksista? Mutta — mitäs sanoja nämä ovat: "Sillä ei ole yhtään erotusta, sillä kaikki ovat syntiä tehneet eikä heillä ole mitään kerskattavaa Jumalan edessä. He tulevat ilman ansiotansa vanhurskaiksi, hänen armostansa, sen lunastuksen kautta, kuin on Jeesuksessa Kristuksessa; jonka Jumala on armon-istuimeksi asettanut, uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa sitä vanhurskautta, kuin hänen edessänsä kelpaa, edelläkäyväisten syntein anteeksi antamisen kautta, joita Jumala kärsinyt on". — Sillä kaikki ovat syntiä tehneet, myös hänkin, joka seisoi muita ylhäisiä henkilöitä niin paljoa korkeammalla hyvien avujen ja siveellisen puhtauden puolesta! Oi, kuinka tämä ajatus kuohutti hänen sisällään asuvaa ylpeyttä, kuinka harmistuneena hän heitti luotaan kirjoituksen — seuraavassa tuokiossa jälleen tarttuakseen siihen ja jatkaakseen lukemistaan ja ajattelemistaan.

Valtijattaren sisällinen levottomuus ja mielenliikutus ei tietysti jäänyt uskolliselta Syralta huomaamatta. Kaiketi arvasi hän suunnilleen syynkin siihen, mutta hän vaikeni järkevästi ja rukoili sitä enemmän. Muutamien päivien perästä, jäätyään kahden kesken Fabiolan kanssa, levitti tämä mitään virkkamatta pergamentin hänen eteensä ja tarkasti häntä sitten jännittyneellä odotuksella. Oi, kuinka tämä näky saattoi kristityn palvelijattaren sydämen tykyttämään! Kuinka kalliit hänelle olivat nuo äsken esitetyt värsyt 3:nnesta luvusta, joihin Fabiola kysyvin katsein osoitti!

"Minulle annettiin tämä kirjoitus lähtiessäni Chromatiuksen luota", aloitti Fabiola hetken vaitiolon jälkeen. "Sanoja en kyllä käsitä, mutta eivät ne sittenkään anna minulle rauhaa. Sano minulle, Syra, mitä tämä, sillä kaikki ovat syntiä tehneet, merkitsee? Et kai sinä kumminkaan pitäne itseäsi niihin kuuluvana?"

Kristityn nöyrä vastaus tuli kokonaan toisellainen kuin Fabiola oli odottanut. Että kukaan ei ole pyhä tahrattoman, puhtaan, pyhän Jumalan edessä, ei yksikään, ei siis hänkään, tuo köyhä orja parka, se oli tuon siveellisesti ylpeän roomalaisnaisen mielestä kovin outoa ja töykeätä, ja vielä oudompi oli hänestä se väitös, että Jumala ei katso ihmisen muotoa, vaan katsoo sydämeen, etteivät ainoastaan ensimäisessä luvussa luetellut tekosynnit ole hänelle kauhistus, vaan kaikki synnilliset ajatukset ja himotkin, jotka sydämestä lähtevät. Syra olisi ilomielin puhunut enemmänkin siitä, mitä hänen sydämensä oli täynnä, Jumalan ainosyntyisestä Pojasta, syntisten Vapahtajasta, joka antaa meille kaikki syntimme anteeksi ja auttaa meitä kaikista vioistamme, olisi puhunut lunastuksesta hänen verensä kautta, mutta Fabiola keskeytti hänen puheensa. "Oo, Syra", lausui hän liikutettuna, "millaisiin pohjattomiin syvänteisiin ja samalla millaisiin huimaaviin korkeuksiin sinä minua johdat? Lopeta siihen, minä en kykene tajuamaan tätä!"

"Kuinka mielelläni johdattaisinkaan sinut siihen, kallis valtijattareni", vastasi orja, osoittaen säteilevin silmin viidennen luvun ensimäistä värsyä, "näitten sanojen autuaalliseen tuntemiseen: 'Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!'"

Ryhtymättä sillä kertaa laajemmin näitä asioita käsittelemään, teki Fabiola Syralle antamansa merkin kautta ymmärrettäväksi, että hän halusi olla yksin. Heti kuin Syra, viittausta totellen, oli poistunut, otti Fabiola esiin lempiteoksensa, osaksi hankkiakseen itselleen huvia, osaksi löytääkseen niistä vastanäytteitä niille totuuksille, jotka niin voimallisesti olivat vallanneet hänen mielensä. Mutta kuinka typeriltä ja pintapuolisilta hänestä tänään tuntuivat noitten suurten, pakanallisten ajattelijain teokset! Hän tunsi itsensä niin peräti kyllästyneeksi niitä selaillessaan, että hän viimein tuskastuneena heitti ne luotaan. Alinomaa veti halunsa häntä jälleen tutkimaan kristittyjen teoksia. Mutta kauan vielä kesti, ennenkuin usko pääsi voitolle järjestä, kunnekka vihdoin sana rististä ei ollut hänelle enää hulluus, vaan Jumalan voima.

Kymmenes Luku.

Eräs kokous keisarin palatsissa.

Kristittyjen vaino oli jo raivonnut joitakuita aikoja itäisessä maailmassa Diokletianuksen ja Galeriuksen hallituksen aikana; julistus sen alkamisesta läntisessäkin osassa valtakuntaa oli jo Maksimianuksen käsissä. Sen tarkoituksena ei ollut ainoastaan kristin-uskon sortaminen, vaan sen täydellinen hävittäminen. Ei yhtäkään sen tunnustajista saanut säästää. Ensiksi oli käytävä käsiksi rikkaisiin ja ylhäisiin; sen jälkeen oli määrä saattaa köyhiä ja alhaisia joukottain telotettaviksi. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin, että nuo erilaiset välikappaleet saatettiin toimimaan yksimielisesti toinen toisensa apuna, ja että kaikkia keinoja käytettiin täydellisen menestyksen hankkimiseksi. Tavan, millä keisarillinen käsky oli saatettava julki, piti antaman iskulle vielä hirvittävämmän leiman.

Tämä syy oli saattanut verenhimoisen keisari Maksimianuksen seuraamaan neuvonantajainsa kehoitusta ja pitämään julistusta salassa niinkauan, kunnes se voitiin yksin ajoin saattaa tiedoksi kaikissa läntisen valtakunnan maakunnissa. Siitä johtui, että turmiota tuottava ukkospilvi uhkaavana häälyi jonkun aikaa uhriensa päitten yllä, purkautuaksensa sen jälkeen äkisti niitten päälle peloittavalla ankaruudella.

Vihdoinkin marraskuussa samana vuonna kutsui Maksimianus Herkuleus yhteen kokouksen, missä oli lopullisesti päätettävä mihin keinoihin ja toimenpiteisin nyt olisi ryhdyttävä. Korkeimmat hovi- ja valtion-virkamiehet oli kutsuttu ottamaan osaa kokoukseen. Päähenkilö, kaupunginprefekti, oli tuonut mukanaan poikansa Corvinuksen ja esittänyt hänet erään aseellisen vahti-osaston päälliköksi. Tämän osaston oli prefekti muodostanut kristittyjen tuimimmista vihamiehistä; ne olivat miehiä, joista hän tiesi, että he säälimättömällä raivokkuudella hakisivat ilmi kristittyjä ja jättäisivät heidät pyövelin haltuun. Sicilian, Italian, Espanjan ja Gallian maaherrat olivat niinikään läsnä, vastaanottaakseen toimi-ohjeita. Sitä paitse otti monta filosoofia osaa tähän kokoukseen, niitten joukossa tietysti vanha tuttumme Calpurnius. Lisäksi oli paljo pappeja saapunut suuren valtakunnan kaikista osista anoaksensa niin ankaraa vainoa kuin suinkin.

Niinkuin tiedämme, sijaitsi palatsi, jossa keisari tavallisesti piti asuntoa, Palatinon kukkulalla. Mutta paitsi tätä oli Roomassa vielä toinenkin, jota Maksimianus etupäässä käytti residenssinään. Tämä palatsi oli Coeliumin kukkulalla ja tarjosi näköalan, jolla ei edes Roomassakaan ollut vertaistaan. Ei niin, että tuo ihana ympäristö erikoisesti olisi viehättänyt Maksimianusta, — ei suinkaan — hänen mielestänsä oli linnan oivallisilla rakennuksilla paljon suurempikin lumousvoima. Kenties oli hän valinnut tämän palatsin senkin tähden, että hän täältä käsin mukavimmin saattoi harjoittaa suden- ja metsäkarjun-pyyntiään. Syntyisin Slavonian Sirmiumista, oli hän siis roomalaisen käsityskannan mukaan barbaari. Hän polveutui jokseenkin alhaisesta suvusta, ja oli pelkästään onnen suosima soturi, vailla sivistystä tai muita huomattavia henkisiä ominaisuuksia, varustettu miltei yksinomaan jättiläisvoimalla, jonka tähden hänellä syystä oli lisänimenä Herkuleus. Hänet oli toinen barbaari, keisari Diokletianus, pukenut purppuraan. Itara ja samalla tuhlaavainen, kuten tämäkin, altis mitä inhottavimpiin rikoksiin ja paheisiin, hillittömien intohimojen mies, hän niinkuin Diokletianuskin, oikeuden ja ihmisyyden tuntoa ja mieltä vailla, — sellaisena oli tämä peto alati sortanut tahi tuhonnut kaikkia, jotka olivat seisoneet hänen tiellään. Ihmekö siis, että toiveet odotettavissa olevasta verenvuodatuksesta herättivät hänessä iloa, että hän tervehti sitä otollisena vaihetuksena arkielämän yksitoikkoisuuteen? Jättiläiskokoinen olio, jolla oli heimonsa tunnetut kasvonpiirteet, keltainen vanukkeinen tukka, epävakaisesti vilhuvat silmät, joissa kuvastui ilkeyttä, siveettömyyttä ja raakuutta — eikö semmoinen ilmiö ollut omiaan synnyttämään pelkoa ja kauhua jokaisessa, ken joutui yhteyteen tämän keisarin kanssa, joka oli Rooman viimeisiä, raivoavia hirmuvaltijoita? Ja onko oudoksuttava, jos Maksimianus, semmoinen kuin hän oli, vihasi kristin-uskoa ja sen pelkkää nimeäkin?

Turvatakseen tämän kirjavan kokouksen keskustelujen salassa-pitoa keisari uhkasi kuolemanrangaistuksella jokaista, ken niistä toiselle jotakin kertoi. Salin ylisessä päässä, keskellä avuliaita neuvon-antajiaan, jotka muodostivat puolikehän hänen ympärillään, istui keisari upeasti koristetulla norsunluisella istuimella. Joukko henkivartioston valiomiehiä oli asetettu ovelle vahtiin. Sebastianus, heidän päällikkönsä, kuunteli tarkkaavasti kaikkea mitä salissa puhuttiin.

Kohteliaisuudesta osoitettiin jonkinlaista huomiota uskontoa kohtaan, mikä ilmeni siinä, että papit olivat ensimäiset, jotka saivat puheenvuoron. Eivätkä nämä suinkaan olleet leppyisällä mielellä. Muuan valitti äärettömiä tappioita, toinen kertoi maanjäristyksestä, joka oli saattanut hirveätä tuhoa hänen paikkakunnallaan; muuan vielä esitti, kuinka barbaarit uhkasivat valtakunnan pohjoista rajaa samalla kuin rutto raivosi etelässä j.n.e. Kaikissa näissä tapauksissa oli oraakeli selittänyt, että kristityt olivat syynä siihen; suvaitsevaisuus, mikä oli tullut heidän osakseen, oli herättänyt jumalien vihan. Jotkut jumalat olivat palvelijainsa suureksi suruksi ilmoituttaneet oraakelin kautta, ett'eivät he tästä lähin vastaisi mihinkään kysymyksiin, ennenkuin vihatut natsarealaiset olivat hävitetyt; olipa Delfoin suuri oraakeli arvelematta ilmoittanut, että se oikea [salamielinen nimitys ylijumala Jupiterista, kaikkien oraakelien päämiehestä] oli kieltänyt jumalia puhumasta.

Pappien jälkeen nousi puhujia filosoofien riveistä. Maksimianuksen oli vaikea salata, kuinka suuresti nämä pitkät mahtipontiset puheet häntä rasittivat, mutta kun hänen kanssahallitsijansa idässä oli pitänyt samallaisen kokouksen, katsoi hän sopivaksi antaa päiväjärjestyksen mennä menojaan.

Tuota tavan-omaista parjausta tervehdittiin myrskyisillä suosion-osoituksilla, vaikka sitä jo ennenkin oli kuultu tuhannen ja kymmenenkin tuhatta kertaa. Puhujat olivat nähtävästi viettyneet itsekin uskomaan todeksi noita kristittyjen inhottavista rikoksista sepustettuja valheita; heidän tarkoituksiinsa näet soveltui niin hyvästi moisen parjauksen levittämisellä kiihoittaa kansan vihaa jumalten halveksijoita kohtaan.

Lopuksi esiintyi eräs puhuja, joka suurissa määrin voitti kaikki edeltäjänsä. Hänen puheensa kävi aivan toisentapaisessa äänilajissa. Sanoen perinpohjin tutkineensa kristittyjen kirjoituksia, piti hän mahtipontisen puheen tämän uppiniskaisen kansan historiasta. Jo ikivanhoista ajoista olivat sen esi-isät olleet tunnetut valtion ja hallituksen levottomina vihollisina, ja johtui tämä siitä, että he täydellisesti antautuivat Jumalansa kunnianhimoisten pappien johdettaviksi. Muuan kuningas Saul, myös Paavaliksi nimitetty, oli säästänyt erään vangiksi joutuneen kuningas paran hengen; tämä oli nimeltään Agag — mutta papit olivat kuitenkin tuottaneet tämän onnettoman esiin ja käskeneet hakata hänet kappaleiksi.

"Ja vielä tänäkin hetkenä", jatkoi puhuja, joka ei ollut kukaan muu kuin tuo tunnettu Calpurnius, "ovat kristityt yhtä vaarallisia vihollisia keisarille ja valtakunnalle. Jos heillä olisi valta, niin he pappiensa johdolla kukistaisivat koko Rooman valtakunnan, eivätkä arastelisi uhata jumalallisten keisariemme pyhiä päitäkään".

Puhujan lausuttua viimeisen väitöksensä tunki kauhun huuto kautta salin, mutta se tukahtui kohta, kun keisari aukaisi suunsa puhuakseen. Vaikka hän puhuikin jylseällä, kaakottavalla äänellä, alhaisin sanoin ja vieraanvoittoisella murteella, otettiin hänen puheensa kuitenkin vastaan suunnattomalla mieltymyksellä. Hän vihasi noita muukalaisia, jotka, hallituksesta riippumattomina, itse valtakunnan keskuksessa vaativat itselleen omintakeista uskontomuotoa eivätkä tahdo tunnustaa häntä, keisaria, korkeimmaksi auktoriteetikseen. Hän ei suostunut jakamaan valtaansa kenenkään kanssa, vaan tahtoi yksin pitää hallitusohjat kädessään. Se oli sisällyksenä keisarin puheessa, jonka jälkeen hän kääntyi Tertulluksen puoleen ja jatkoi: "Prefekti, sanoithan, että sinulla oli joku ehdotettavana, joka voisi johtaa niitä toimia, joihin aiomme ryhtyä, ja säälimättä vainota pettureita".

"Hän on tässä, keisarillinen herrani", vastasi puhuteltu ja talutti Corvinuksen keisarillisen valtaistuimen portaiden eteen. Suositeltu johtaja polvistui keisarin eteen, joka kumminkin ratkesi tylkeään nauruun, tarkasteltuaan polvillaan olijaa terävin katsein. "Kunniani kautta", aloitti hän nauraen, "luulisinhan tuon tuossa olevan ikäänkuin sitä varten luodun. Muutoin, prefekti, en olisi luullut, että sinun poikasi on tuommoinen rumannäköinen kuotus. Mutta toivoakseni hän on juuri se, jota me tarvitsemme: tunnoton, leppymätön veijari läpikotasin".

Sen jälkeen kääntyi hän Corvinuksen puoleen, joka, kasvot tulipunaisena kiukusta ja tuskasta yhä vielä odotti polvillaan: "Kavahda itseäsi, poika! Sinun on täällä vilpittä liikkuminen! Minä en rakasta puolinaista työtä, enkä hutiloimista. Minä maksan hyvästi, milloin asioitani kunnollisesti toimitetaan, mutta maksan yhtä hyvästi, jos niitä ei toimiteta mielikseni. Mene nyt, mutta pane mieleesi se: että pienistä virheistä vastaat selkänahallasi, suuremmista vastaat päälläsi! Liktorien fasces eivät sisällä ainoastaan raippoja vaan myös kirveitä!"

Kun keisari sen jälkeen nousi, lähteäkseen pois, niin hän näki Fulviuksen, joka hoviurkkijana myös oli kutsuttu kokoukseen, mutta joka oli asettunut niin loitolle kuin mahdollista. "Tules tänne, oiva itämaalaiseni", huusi hän urkkijalle, "astu lähemmä!"

Fulvius totteli, silminnähtävästi ylen hyvillään, mutta povessaan tunne, kuin olisi hänen ollut lähestyminen tiikeriä, jonka häkki tarjosi epäilyttävää suojaa. Olihan hän hamasta alusta huomannut, että hänen oleskelunsa Roomassa ei ollut keisarille mieleen — syystä mistä, sitä hän ei tiennyt. Oliko se ehkä siitä, että Maksimianuksella oli jo kyllin urkkijoita ja suosikkeja elätettävänä eikä sen vuoksi suopein silmin nähnyt, että Diokletianus lähetti hänelle yhden uuden lisäksi? Vai oliko ennemmin syynä se, että hän tuossa kutsumatta tulleessa muukalaisessa huomasi urkkijan, joka oli lähetetty Nikomediasta pitämään häntä itseään silmällä ja salaa ilmoittamaan Diokletianukselle kaikki, mitä hän hovissa näki ja kuuli? Oli miten oli Maksimianuksen täytyi kärsiä tuota vihattua ja käyttää häntä palveluksessaan.

Corvinuksen teki hyvää kuulla, kuinka hänen hieno, liukasteleva toverinsa joutui julkisessa kokouksessa keisarin yhtä kovan ja raa'an kohtelun alaiseksi kuin hän itsekin. "Älä ensinkään tekeydy hurskaan näköiseksi", virkkoi raaka julmuri edessään nöyrästi polvistuneelle palvelijalle. "Minä en vaadi liehakoivia hymyilyjä, vaan tointa. Olet tullut tänne reimana salaliiton-onkijana, joka kykenisi hillerin tavoin karkoittamaan salaliittolaiset pesistään tai imemään mehun heidän munistaan minun hyväkseni. Rahoja en ole antanut sinulta puuttua, voidaksesi harjoittaa tointasi, mutta mitään tuloksia en ole vielä nähnyt. No niin, kristittyjen vainoomisessa on sinulla nyt runsas saalis tarjona. Näytä siis vihdoinkin, mihin kykenet! Sinä tunnet tapani. Katso terävästi eteesi, ellet tahdo nähdä jotakin vielä terävämpää edessäsi! Tuomittujen omaisuus tulee jaettavaksi syyttäjien ja valtiorahaston kesken, ellei minulle satu erinäisiä syitä ottaa se kokonaan takavarikkoon. Nyt saat mennä!" Fulvius lähti, ollen samaa mieltä kuin useimmat läsnäolijoista, että nuo "erinäiset syyt" tulisivat ylimalkain osoittaumaan säännöksi.

Yhdestoista Luku.

Suruhuoneesta huvilalle.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin Fabiola oli palannut maatilaltaan, lähti Sebastianus hänen asunnolleen, ilmoittaakseen niin hellävaraisesti kuin mahdollista talon tyttärelle, mikä vaara häntä uhkasi hänen mustan orjattarensa puolelta. Olemme jo huomanneet, että niistä monista nuorista miehistä, jotka kävivät hänen isänsä talossa, Sebastianus yksistään oli saavuttanut hänen kunnioituksensa. Ja hän oli sen kyllä ansainnutkin. Hän osoitti olevansa niin suoravainen ja jalomielinen, niin urhoollinen ja vaatimaton, niin lempeä ja ystävällinen puheissa ja teoissa, ja niin vieras itsekkyydelle. Lyhyesti sanoen, korkea jalomielisyys ja yksinkertaisuus, suuri viisaus ja käytännöllinen järkevyys olivat niin täydellisesti yhdistyneinä hänen luonteessaan, että hän Fabiolan silmissä näytti tosi miehekkyyden ja hyveiden ihanteelta. Ei kummaa siis, jos Fabiolan sydän tykytti melkein kuultavasti, kun ilmoitettiin, että Sebastianus halusi puhua hänen kanssaan kahden kesken. Mitä saattoi Sebastianuksella olla hänelle sanomista? Hänen salaiset arvauksensa saivat uutta tukea, kun Sebastianus, kohteliaasti anteeksi pyytäen, että oli rohjennut tulla hänen luokseen, hymyten lisäsi miten syvästi hän valitti sitä seikkaa, että hän oli pakotettu lisäämään Fabiolan kosijoitten suurta lukumäärää. Mutta kuinka haikeata Fabiolan oli selviytyä erhetyksestään, kuultuaan, että se oli tuo raaka, sivistymätön Corvinus, jota Sebastianus oli tarkoittanut. Olipa Fabiolan isäkin, joka muuten ei ollut mikään ylen suuri ihmis-tuntija, puhunut tyttärelleen Corvinuksesta, käyttäen hänestä lisänimiä, jotka eivät olleet imartelevia, eikä sen koommin enää koskaan ollut kunnioittanut häntä kutsuillaan.

Koska Sebastianus pelkäsi, joshan ei henkistä, niin kuitenkin fyysillistä vaikutusta Afran noitajuomista, katsoi hän velvollisuudekseen antaa Fabiolalle tietoa siitä sopimuksesta, minkä liittolaiset olivat tehneet, ja jossa Afralla oli tarkoituksena peijata itselleen niin paljon kultaa kuin suinkin Corvinukselta. Saatuansa Sebastianukselta sen hyväntahtoisen neuvon, että paras olisi ryhtyä varokeinoihin, lupasi Fabiola kieltää petollista velhonaista lähtemästä yöllisille retkille. Hän ei sentään uskonut Afran tarkoituksena koskaan olleen tehdä tuota luvattua pahaa, eikä hän myös peljännyt Afran halveksittavaa taitoa. Mutta häntä pistelyttä, että kaksi niin turmeltunutta ihmistä tahtoi ikäänkuin myydä hänet.

"Olen sinulle varsin kiitollinen huomaavaisuudestasi", lausui hän kääntyen Sebastianukseen, "sekä siitä hienotuntoisesta tavasta, jolla olet tämän varoituksen minulle antanut".

"Minä olen tehnyt vain velvollisuuteni, en muuta kuin mitä olisin tehnyt jokaiselle ihmiselle, kenen olisin tiennyt olevan vaarassa", kuului vastaus.

"Tarkoitat kaiketi ystävillesi", puuttui Fabiola äkisti puheeseen; "muuten pelkään, että saisit kuluttaa koko ikäsi hyviä töitä harjoittaen, joita ei kuitenkaan tunnustettaisi".

"Ja voisinko paremmin käyttääkään elämääni?" kysyi kristitty.

"Tuota et liene totta tarkoittaen lausunut, Sebastianus. Ojentaisitko auttavaisen kätesi sillekin, jonka tietäisit vihaavan itseäsi ja haluavan syöstä sinut turmioon?"

"Aivan varmaan niin tekisin. Jos Jumala antaa sataa ja aurinkonsa koittaa niin väärille kuin vanhurskaillekin, niin pitäisikö meidän köyhäin ihmislasten valita itsellemme joku toinen menettelyn peruste?"

Fabiolan hämmästys ei ollut vähäinen, kun hän kuuli nämä sanat. Nehän olivat samallaiset kuin ne, jotka hän oli lukenut pergamenttilehdestä, samallaiset kuin ne aatteet, jotka hänen orjattarensa oli omaksunut.

"Arvattavasti olet sinä oleskellut itämailla", alkoi hän vavahtaen, "ja olet kai siellä tutustunut tuommoisiin periaatteisiin. Minulla on palvelijatar, harvinaisen järkevä tyttö, joka vapaasta ehdostaan on jäänyt orjakseni. Hänkin on Aasiasta, ja hänellä on aivan samallaiset mielipiteet kuin sinulla. Niin kauniit kuin ne itsessään ovatkin, tuntuvat ne minusta mahdottomilta toteuttaa".

"Siksipä", jatkoi hän väkinäisellä iloisuudella, "en tahdo vaivata itseäni asioilla, joita on mahdoton saavuttaa. Mieluummin pidän yhtä epikuurolaisen kanssa, joka sanoo: 'Tämä maailma on juhla-ateria, josta minä kernaasti luovun, saatuani siitä kylläni, mutta en ennen. Tahtoisin lukea koko elämän kirjan alusta loppuun ja sitten rauhallisesti sulkea sen, luettuani viimeisen sivun'".

"Entä sitten?" vastasi Sebastianus, pudistaen päätään. "Mitähän jos uusi osa alkaisi siitä, mihin tämä osa päättyy sanalla 'kuolema', osa, jolla ei viimeistä sivua ensinkään ole — mitäs sitten? Mitäs sitten, jalo Fabiola, jos kuolemme niinkuin ne, joilla ei toivoa ole?"

"Toivoa?" vastasi Fabiola hämmästyneenä. "Ja kuitenkin, — minä ymmärrän, mitenkä sinä, urhoollinen soturi, saatat puhua noin. Meitä muita kuolema harvoin kohtaa äkkiarvaamatta; sinun sitä vastoin täytyy aina olla valmiina noudattamaan sen kutsua; se saattaa yllättää sinut moninaisella tavalla. Mutta seistessäsi vihollisen lukemattomien nuolien edessä, jotka lävistävät rintasi, ajattelisit varmaankin sotilaan hautaa, jota voiton merkeillä kaunistetaan, ajattelisit loistavia muistosanoja, jotka kuoltuasi osaksesi tulevat. Ei siis ihme, että toivehikkaana odotat elämän kirjasi loppua".

"Ei niin, jalo Fabiola. Tarkoitan päin vastoin kuolemaa, semmoisena kuin se saattaa kohdata kaikkein alhaisinta orjaa, raivoavan kuumeen tai hivuttavan taudin kautta. Minä tiedän sen tulevan kädestä, joka rakastaa minua, rakastaa vielä tämän elämän jälkeenkin; siksi käyn toivehikkaana sitä vastaan. Niinkuin epikuurolainen iloitsee, kun juhlasalin esirippu vedetään syrjään ja hän näkee rikkaasti koristetun pöydän loistavasti valaistuna ja komeasti puetut palvelijat, ruusuilla koristettuina; ja niinkuin morsian iloitsee, kun ylkä ilmoitetaan, joka on tullut rikkaine lahjoineen, viedäkseen hänet uuteen kotiinsa, — niin on sydämeni iloitseva, kun kuolema, missä muodossa tulleekin, avaa kultaiset portit ja valmistaa minulle pääsön uuteen, iankaikkiseen elämään. Olkoon kuolon viesti kuinka vakava ja kolkko, niin ilmoittaahan se hänen läheisyyttään, joka on taivaallisen kaunis".

"Ja ken on hän, josta sinä puhut?" kysäsi Fabiola innokkaasti. "Täytyykö siis kolkon kuolon viestin välttämättömästi käydä hänen edellään?"

"Näillä ruumiillisilla silmillämme saatamme tosin vasta jälkeen kuolemamme nähdä hänet", vastasi Sebastianus, "mutta — — —". Tässä hänet keskeytti orja, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä sisäänkäytävän luota ilmoitti, että lentoviesti oli saapunut Baiasta (lähellä Napolia oleva kylpypaikka, jossa kävi paljon kylpyvieraita). "Suo anteeksi, Sebastianus", sanoi Fabiola, kääntyen tribunin puoleen, ja käski sitten orjanaisen viipymättä laskea sanantuoja sisään.

Uupuneena, yltäänsä pölyssä, astui ratsumies sisään ja jätti sinetillä suljetun kirjeen odottavalle Fabiolalle, joka vastaanotti sen vapisevin käsin. Hänen hiljaiseen kysymykseensä: "Isältänikö?" kuului välttelevä vastaus: "Ainakin hänestä".

Fabiola aukaisi tuon vähäisen käärön, silmäsi sukkelasti läpi sisällyksen, päästi huudon ja olisi kaatunut lattialle, ellei Sebastianus olisi ehtinyt apuun. Laskettuaan Fabiolan hiljaa leposohvalle, jätti Sebastianus hänet palvelijain huostaan, jotka huudon kuultuaan heti olivat syöksyneet sisään. Vilkaus kirjeeseen oli ilmaissut hänelle kaikki: hänen isänsä ei ollut enää elävitten joukossa!

Pihalla Sebastianus tapasi pienen orjajoukon koolla ja sai heiltä lähempiä tietoja heidän herransa kuolemasta. Kirjeellä, jonka Fabiola Torkvatuksen kautta oli lähettänyt isälleen ennen tämän lähtöä Aasian-matkalle, oli ollut toivottu vaikutus. Fabius oli saapunut maatilalleen, viettääkseen siellä muutamia päiviä tyttärensä parissa. Hän oli ollut tavattoman lempeä, ja isän ja tyttären erotessa, oli kumpaisenkin mielessä liikkunut synkkä aavistus, etteivät he enää näkisi toisiansa. Fabiuksessa ei tätä synkkää mielialaa sentään kauan kestänyt. Baiassahan jo joukko nautinnonhaluisia ystäviä kärsimättömästi odotti hänen tuloaan. Liian kernaastikin vain hän suostui viipymään siellä muutamia päiviä kauemmin. Sill'aikaa piti hänen laivansa laitettaman valmiiksi ja varustettaman ruokavaroilla. Luonnollisesti ei siitä myöskään saanut puuttua paraimpia viinejä, joita Campaniassa voitiin saada. Mutta näytti kuin tuo onneton tällä kertaa ei olisi tuntenut mitään määrää nautinnonhimolleen. Kun hän eräänä päivänä ylellisen aterian jälkeen meni kylvylle, kohtasi hänet kylpyhuoneessa sydämenhalvaus ja neljänkolmatta tunnin kuluttua hän heitti henkensä. Koko hänen suunnaton rikkautensa jäi hänen ainoalle lapselleen. Juuri ennen lentoviestin lähtöä, oli ruumis balsamoitu ja päätetty viedä Ostiaan samalla laivalla, joka oli aiottu huvimatkaa varten Aasiaan.

Fabiolan ensi tuska oli syvä ja valtava. Monta päivää makasi hän pieniä väliaikoja lukuunottamatta tajutonna. Kun hän vihdoin heräsi tästä tilastaan, nousi hän tosin vuoteeltaan, mutta hänen kyynelettömät, tuijottavat silmänsä antoivat aihetta siihen pelkoon, että hän oli kadottanut järkensä. Sairaan luo kutsuttu lääkäri koeteltuaan kaikkea ryhtyi vielä viimeiseen keinoon: hän huusi kovasti sairaan korvaan: "Fabiola, tiedätkö, että isäsi on kuollut?" Tällä oli toivottu vaikutus: sairas vavahti, kaatui leposijalleen ja sai lievitystä kiihkeästä kyynelvuosta. Ääneen nyyhkien hän huusi isää ja puhui katkonaisin sanoin hänestä, vieläpä hänellekin, ikäänkuin olisi hän elävänä vielä seisonut tyttärensä edessä. Fabiola itki ja vaikeroi, kunnes lopulta virkistävä uni otti jatkaakseen sitä, mitä kyyneleet olivat alkaneet, nimittäin viihdyttääkseen järkytettyä mieltä.

Tällä välin eivät Eufrosyne ja Syra hetkeksikään poistuneet hänen vuoteensa luota. Edellisen esittäessä tuolloin tällöin lohdukkeita, semmoisia kuin pakanan on mahdollista keksiä, kuten esim. muistuttamalla murheen murtamalle, kuinka kelpo isäntä, kuinka arvossa-pidetty herra ja rakastavainen isä vainaja oli ollut, istui kristitty joko äänetönnä vuoteen vieressä tai kuiskasi hän silloin tällöin rauhoittavan sanan kalliille emännälleen. Hän oli niin harras, tarkkaavainen hoitaja, että Fabiolakin sen silloisessa tilassaan huomasi. Oi, ja kuinka taukoomaton olikaan kristitty huokaamaan ja rukoilemaan armoa kalliille sairaalle, rukoilemaan, että tämä raskas suru kantaisi vanhurskauden iäisiä hedelmiä hänelle, että tuo katkera tappio muuttuisi hänelle iäiseksi voitoksi!

Ensimäisen, musertavan tuskantunteen vähitellen haihduttua ja annettua sijaa hiljaiselle surulle, sai isättömäksi joutunut kestää kaikenmoisia hyökkäyksiä hänen rauhaansa häiritseväin kysymysten muodossa: Mitä oli hänen isästään tullut? Mihin hän oli joutunut? Oliko hän lakannut olemasta, vai oliko hän tyhjiinraukeemukselle alttiiksi jätetty? Oliko hänen elämänsä joutunut tuon näkymättömän silmän tutkittavaksi, joka näkee sen, mikä näkymätöntä on? Oi, jospa hän olisi kyennyt katsomaan kuolemata silmiin samalla tavalla kuin Sebastianus ja Syra! Mutta kuinka se olisi voinut olla hänelle mahdollista! — Fabiolaa pöyristi.

Oi, jospa valonsäde heijastaisi pimeään hautaan ja näyttäisi hänelle, miten siellä on laita! Olivathan runoilijat sitä koettaneet, vieläpä haudan ihanuutta ylistäneetkin; mutta todellisuudessa olivat he vain tulleet samaan loppupäätökseen ja jääneet seisomaan haudan ovelle kuni haltija alas painunein päin ja soihtu maahan laskettuna. Tiedehän oli kulkenut askelen eteenpäin, mutta oli kammostuneena saanut palata yht'äkkiä, hervahtunein siivin ja lamppu sammuneena. Ei se ollut muuta keksinyt kuin luurangon, hometta ja kalman hajua. Entä vihdoin filosofia? — Se oli tohtinut vain käyskennellä haudan ympärillä, suruisena luoda silmäyksen sen sisälle ja heti vetäytyä takaisin, jonka jälkeen se oli lausunut muutamia tyhjiä sanoja ja olkapäitään kohauttaen arvellut, että ongelma ei ollut vielä opittu, verho ei vielä poistettu.

Kuinka ikävöikään tuo jalo patriisitar valoa, totuutta! Ja kuinka mielellään olisikaan hänen kristitty orjansa niinkuin Sebastianuskin puhunut hänen kanssaan iankaikkisen elämän autuaallisesta toivosta, neuvonut tuota haikeaan suruun vaipunutta Vapahtajan tykö, joka kuoli ja haudattiin, mutta nousi jälleen kuolleista ja on kuolemansa kautta "tehnyt tyhjäksi kuoleman ja saattanut valkeuteen elämän ja katoomattomuuden!" Mutta kun valtiattarensa ei mitään kysynyt, oli Syra pakotettu vaikenemaan ja odottamaan. Sielu, joka taisteli, valoa ja lohdutusta saadakseen, ei tällä ajalla etsinyt kokeneelta kristityltä naiselta sitä, mitä häneltä puuttui, eikä myöskään kääntynyt itse lähteen puoleen. Kallis-arvoinen pergamentti, joka hänen hallussaan oli, näytti kokonaan haihtuneen hänen muististaan. Päivän toisensa jälkeen kulutti hän sen sijaan synkissä mietiskelyissä. Onneksi tuli hän ruumiin saapumisen ja hautajais-valmistuksien kautta väkistenkin temmatuksi synkistä mietteistään.

Se oli juhla, jommoista Rooma ei ollut usein nähnyt. Ruumissaatto kulki soihtujen valossa. Saattueen edellä kannettiin suvun jäsenet kuvattuina vahaan. Hyvälle tuoksuvista puista oli ladottu suuri rovio ja sen lemua oli vielä lisätty kallisarvoisilla arabialaisilla höysteillä. Juhlallisuus loppui sillä, että kerättiin kourallinen poltetun ruumiin tuhkaa ja pantiin vainajan nimeä kantavaan alabasteri-uurnaan, joka sitten sai sijansa perhehaudassa.

Calpurnius piti hautauspuheen, jossa hän kuvasi tämän vierasvaraisen, käytöllisen kansalaisen hyviä avuja, eikä jättänyt tätäkään tilaisuutta käyttämättä heittääkseen vihattua valoa kristittyihin. Hän nimittäin huomautti, mitä vastakohtia oli olemassa vainajan ja näitten vaarallisten ihmisten välillä, jotka paastoovat ja rukoilevat kaiken päivää ja yksin ajoin koettavat voittaa turmiollisille opeilleen alaa jokaisen jalomman perheen keskuudessa, samaten kuin he pyytävät siveettömyyttäkin levittää ja nostaa kapinan lakeja vastaan. Jos ylipäänsä tulevaista elämää oli, josta filosoofit eivät kuitenkaan olleet yksimielisiä, niin lekotteli Fabius epäilemättä nyt päiväpaisteessa Elysiumin vihannalla rannalla, juoden nektaria. "Ja, oi", siihen lopetti teeskentelijä surkuttelevalla äänellä mahtipontisen puheensa, vaikkei hän totta tosiaan olisi vaihtanut pikarillista Falernon viiniä kokonaiseen tynnyrilliseen tuota toista, jumalten juomaa, "oi, jospa jumalat soisivat sen päivän pian koittavan, jolloin minä, hänen nöyrä klienttinsä, saisin yhdessä hänen kanssaan nauttia elysealaista ateriata hänen varjoisen leposijansa vierellä!" Nämä tunteen purkaukset herättivät tavatonta mieltymystä.

Kun hautajaispuuhista oli päästy, vetivät muut ajatukset vuorostaan rikkaan perijättären huomion puoleensa. Hänen oli näet pakko ryhtyä järjestämään isänsä selkkautuneita asioita. Kuinka usein hän suureksi surukseen saikaan tietoonsa hankkeita, joita hänen täytyi pitää väärinä, kohtuuttomina ja kiskovina! Ja sitä oli hänen isänsä tehnyt, hän, joka maailman silmissä oli ollut epä-itsekkäin, rehellisin kansalainen!

Vasta muutamia viikkoja myöhemmin Fabiola, syvään surupukuun verhouneena, uskalsi lähteä ulos. Rakastettu serkkunsa oli ensimäinen, jonka luo hän päätti lähteä käymään. Mekin jätämme suruhuoneen ja riennämme hänen edellään määrän perille. Tiellä kohtaamme paitsi muita nuo kaksi liittolaista, Corvinuksen ja Fulviuksen.

Kiiruhdamme kuitenkin heistä ohi ja huomautamme vain sivumennen, että Fulvius aivan lyhyessä ajassa oli valitettavasti liiankin hyvin osannut kietoa tuon horjuvaisen ja epäröivän Torkvatuksen täydellisesti verkkoihinsa ja tehdä hänet tahdottomaksi orjakseen. Siirrymme kuitenkin tästä vastenmielisestä kuvasta toiseen, läpeensä viehättävään, ja luomme iloiten silmäyksen lempeään Agneesen ja hänen rauhaisaan kotiinsa.

Me tapaamme hänet huvilassaan, joka sijaitsee noin puolentoista peninkulman päässä Roomasta. Oli yksi noita ihania talvipäiviä, jotka eivät ole harvinaisia Italiassa. Röysteiset Apenninit olivat ohuen lumiverhon peittäminä; pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko lämpimästi alas hieman routauneeseen maahan. Vienot savupilvet, jotka siellä täällä kohosivat tupien lakeisista, ynnä alastomat viiniköynnökset olivat miltei ainoat, jotka muistuttivat joulukuun-päivästä. Kaikkialla henki rauhaa.

Mutta vallan erityiseltä rauhankuvalta näyttää meistä talon ainokainen tytär, jalo Agnes. Kaikki näkyvät tuntevan ja rakastavan tuota lempeätä, herttaista olentoa. Pelkäämättä lensivät kyyhkyset hänen kädelleen ja olkapäilleen, niin pian kuin hän tuli aituuksen luo; rohkeasti juoksivat lampaat häntä vastaan ja söivät hänen kädestään. Mutta kukaan ei näyttänyt siinä määrin tunnustavan nuoren emäntänsä lempeätä ylivaltaa, kuin vanha Molossus, suuri kartanokoira, joka makasi kytkettynä portin vieressä. Vaikka toiset tuskin uskalsivat lähestyäkään tuota vihaista eläintä, paneutuu se paikalla, kun näkee Agneen, mahalleen maahan ja kieputtaa tuuheaa häntäänsä, kunnes Agnes taputtaa sitä ja päästää koiran irti, ja nyt voisi vaikka lapsikin pelkäämättä lähestyä sitä. Molossus ei poistu valtiattarensa viereltä, seuraa häntä kuni lammas ja paneutuu hänen jalkoihinsa maata, kun hän johonkin istahtaa, katsoo häneen viisailla silmillään ja on hyvillään, kun hän pehmoisella kädellään silittää sen pörheätä päätä.

Kun Agnes tänä ihanana, rauhaisena joulukuun päivänä oli istahtanut lempipaikalleen, uskollinen koira vieressään, ja juuri tänään erikoisen paljo ajatellut isätöntä serkkuaan, oli tämä äkkiarvaamatta tullut huvilaan. Ensi kerran hänen isänsä kuoleman jälkeen oli hän nyt lähtenyt liikkeelle, ja ensiksi oli hänen tietysti käytävä tervehtimässä sukulaisiaan, nimittäin rakastettua Agnesta, joka oli osoittanut häntä kohtaan niin suurta osan-ottoa.

Paitsi häntä oli samana päivänä muuan toinenkin pitänyt mieltä mainitulle huvilalle, käydäkseen hänkin kunniaterveisillä talon tyttären luona, mutta aivan toisessa tarkoituksessa. Se oli Fulvius, joka ei ollut unhottanut Fabiuksen väitettä, että hän oli tuon heikon tytön-sydämen lumonnut. Kaupungissa sijaitsevaan patriisitaloon, josta hänet tuonoin niin ynseästi oli karkotettu pois, ei hän ehkä toistamiseen olisi uskaltanut mennä; mutta kun urkkija, jolta ei jäänyt mitään huomaamatta, oli kertonut, että jalo Agnes miehisittä saattajitta oli matkustanut huvilaansa, oli Fulvius heti päättänyt käyttää tätä otollista tilaisuutta hyväkseen tunnustaakseen hänelle uudestaan rakkautensa. Sen vuoksi ratsasti hän Nomentumin portista ulos ja oli ehtinyt huvilalle jo ennen kuin Fabiola sinne tuli. Ovenvartija ei tosin alussa ollut oikein selvillä, pitikö hänen laskea muukalainen sisään vai eikö; mutta sanoen itsellään olevan puhumista talon omistajattaren kanssa tärkeästä asiasta, sai ovela Fulvius palvelijan epäilykset poistetuksi. Hän laskeutui siis ratsailta, jätti hevosensa erään orjan huostaan ja astui lehtokujannetta alas, jonka päässä hänen oli sanottu löytävän sen, jota haki.

Päivä painui jo laskuaan kohden ja loi vielä nuoren neitosen kasvoille viimeiset säteensä jäähyväistervehdykseksi, niin että uskollinen koira hänen jaloissaan iloitsi sen loisteesta. Agnes sitoi juuri parhaallaan seppelettä keräämistään talvikukista, kun Molossus alkoi murista, mitä hän muuten hyvin harvoin, josko milloinkaan teki hänen läheisyydessään; eipä sentään tarvittu muuta kuin että Agnes kohotti sormensa, niin oli se vaiti.

Seuraavana hetkenä seisoi Fulvius hänen edessään. Ei hän tosin unhottanut osoittaa tarpeellista arvon-antoa ja kohteliaisuutta, mutta sen ohessa ilmeni hänen käytöksessään jokunen määrä tuttavallisuutta, niinkuin olisi hän jo ollut varma asiastaan. "Jalo Agnes, minä olen tullut", aloitti hän, "lausuakseni vielä kerran ilmi todellisen kunnioitukseni. Tuskin olisin voinut sopivampaa päivää sitä varten valita. Suvi-aurinko olisi tuskin voinut herttaisempaa ilmaa myötään tuoda".

"Kyllä on päivä ihana ja herttainen, mutta minulle on yksi vielä ihanampi tarjona", vastasi puhuteltu.

Fulvius, joka otaksui vastauksen tarkoittavan hänen läsnäoloaan, oli siitä varsin hyvillään ja jatkoi: "Tarkoitat kai sitä päivää, jolloin sinut yhdistetään sen kanssa, joka on voittanut sydämesi omakseen".

"Se on jo tapahtunut", vastasi Agnes ihastuneena.

"Ja ken on se onnellinen? Minussa on ollut vireillä se toive ja on vieläkin, että minulle olisi suotu sija sydämessäsi", jatkoi hän ja lausui ylen mieliskelevin sanoin yhä selvempiä viittauksia käyntinsä tarkoituksesta.

Niin vähän Agnes aavisti, mitä heittiöllä oikeastaan oli mielessä, että hän alussa katsoi Fulviusta silmiin lapsellisella yksinkertaisuudella, iloisena ja tyynenä, kunnes Fulvius viimein ilman verukkeita lausui julki asiansa.

"Jalo Agnes", aloitti hän, polvistuen neitosen eteen, "yhteisen ystävämme, äskettäin kuolleen Fabiuksen kehoittamana, rohkenen hartaasti ja sydämellisesti anoa kättäsi. Jos pyyntöni onkin tapahtunut äkkiarvaamatta ja ilman kaikkia muodollisuuksia, lähtee se kumminkin vilpittömästä, rakastavasta sydämestä".

Ymmälle joutunut tyttönen tahtoi pelästyneenä paeta pois tämän tunnustuksen kuultuaan, mutta Fulvius pidätti häntä. "Jätä minut!" huusi Agnes silloin suuttuneena Fulviukselle, mutta täynnä vihaa toiveensa pettymisen johdosta tämä vastasi närkästyneellä, sähisevällä äänellä: "Sinä siis ylenkatsot minua, sittenkuin ensiksi olet antanut minulle aihetta toiveisiin? Mutta minä jo tiedän, kuka on ollut nopsempi minua — se on tuo Sebastianus, tuo — — —"

"Ken olet sinä?" puuttui joku hänen puheeseensa, "ken olet sinä, joka rohkenet halveksivasti mainita sen miehen nimeä, jonka kunnia on tahraton, jonka siveellisyys on yhtä taattu kuin hänen rohkeutensakin?"

Kuullessaan nämä ankarat sanat konna kääntyi ja näki edessään Fabiolan, joka kenenkään huomaamatta oli lähestynyt ja kuullut viimeiset sanat. Fulvius hämmästyi hänet nähdessään niin peräti, että hänen kielensä ikäänkuin rampeutui, mutta Fabiola jatkoi närkästyneesti: "Ja ken olet sinä, joka hiivittyäsi jo kerran ennen sukulaisteni taloon, taas olet valmis seuraamaan serkkuani tännekin ja ahdistamaan häntä täälläkin hänen yksinäisyydessään?"

Fulvius oli sillä välin tointunut hämmästyksestään ja vastasi nyt julkeasti: "Kuka sinä sitten olet, joka otat itsellesi oikeuden esiintyä valtiattarena tässä talossa?"

"Minä olen se, jonka syy on, että serkkuni osui yhteen sinun kanssasi isäni talossa; sentähden vaatii kunniani ja rehellisyyteni minua tekemään aikeesi tyhjäksi ja ottamaan jalo Agnes turviini". Kun Fabiola tämän lausuttuaan otti Agnesta kädestä, viedäkseen hänet pois, oli tytön pakko läimäyttää murisevaa koiraa kämmenellään, pidättääkseen sitä hyökkäämästä kutsumattoman vieraan kimppuun. Fulvius lähti pois kiristellen hampaitaan, mutta mennessään hän vielä kääntyi, puristi nyrkkejään ja huusi uhkaavasti: "Odota, sinä ylpeä roomatar! Sinä olet vielä katkerasti katuva tätä päivää ja tätä hetkeä! Olet saava tuntea ja kokea, miten Aasia kostaa!"

Kahdestoista Luku.

Edikti.

Vihdoin oli se päivä tullut, jolloin edikti, jonka tarkoituksena oli kristin-uskon hävittäminen, piti saatettaman Roomassa julki. Corvinus, joka oli saanut käskyn ripustaa se määrätylle paikalle Forumilla, oli täysin tietoinen siitä edesvastauksesta, joka häntä painoi. Nikomediasta oli näet saapunut tieto, että muuan kristitty soturi, nimeltä Georgius, oli hävittänyt siellä julki naulatun ediktin ja tämän rohkean tekonsa tähden valittamatta kärsinyt kuoleman. Corvinus oli varmasti päättänyt ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, ett'ei Roomassa saisi tapahtua samaa. Jo pelkkä huoli omasta hengestään, ellei mikään muu, olisi pakottanut hänet siihen.

Julistus oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla muutamille yhteensitkatuille pergamenttilehdille, jotka naulattiin laudalle ja ripustettiin yhteen Forumin patsaista. Ripustaminen oli tapahtunut vasta myöhään iltasella, kun kaikki oli hiljennyt, joten se vasta seuraavana aamuna oli joutuva ohikulkijain luettavaksi ja tekevä sitä valtavamman vaikutuksen.

Ett'ei kukaan yön aikana saisi repiä pois tätä tärkeätä asiakirjaa, turvautui Corvinus samaan toimenpiteeseen kuin juutalaisten korkea neuvoskunta muinoin ristiinnaulitun haudalla: hän asetti vahtimiehiä ediktiä suojelemaan, ja vahtimiehistöksi valittiin osasto pannonialaista sotaväkeä. Tähän väkeen kuului sotureja pohjan raaimmista heimoista: dakialaisista, pannonialaisista, sarmatialaisista ja germanialaisista, kaikki sotilaita, joita roomalaiset kammoksuivat heidän takkuisen, punaisen partansa, vaalean tukkansa ja ylimalkain hurjan ulkonäkönsä takia. Vaivalla vaan saattoi ymmärtää heidän latinaansa; heillä oli maalaisiaan päällikköinä, ja he muodostivat roomalaisen valtakunnan rappeutumisen aikana uskollisimman henkivartioston niissä lukuisissa tapauksissa, jolloin itsevaltias kuului heidän heimoonsa. Saatuaan käskyn, eivät he arastelleet ryhtyä millaisiin veritöihin tahansa.

Joku määrä näitä villejä julmureita asetettiin sillä tavoin, ettei yksikään Forumin sisäänkäytävistä jäänyt vartioimatta. Vahtimiehille annettiin ankara käsky muitta mutkitta kaataa tai pistää kuoliaaksi jok'ainoa, joka uskalsi tulla Forumille lausumatta määrättyä tunnussanaa. Corvinus oli ollut siksi viekas, että oli antanut täksi yöksi semmoisen tunnussanan, josta hän oli varma, ettei kukaan kristitty sitä käyttäisi, jos sattumalta olisi saanut sen tietääkin. Tunnussana oli: "numen imperatorum" — "keisarien jumalaisuus".

Päätettyään olla laiminlyömättä mitään, toimitti hän itse vihdoin kiertokävelyn, painaakseen vielä kerran mitä tarkimmasti vahtien mieleen heidän velvollisuutensa, ennen kaikkea sen sotamiehen, joka oli asetettu ediktin välittömään läheisyyteen. Tähän toimeen oli varta vasten valittu mies, joka suuruudeltaan, mahdottomilta ruumiinvoimiltaan sekä peljättävältä ulkomuodoltaan ja olennoltaan vei voiton kaikista tovereistaan. Corvinus toisti hänelle käskyn, ettei saa säästää ketään eikä sallia kenenkään lähestyä pyhää ediktiä, ja teki aikamoisesti työtä, saadakseen hänet tarkoin oppimaan tunnussanan.

Dakialainen, joka oli aika huiturassa siitä runsaasta viinimäärästä, jolla oli karaissut itseään yöllistä palvelusta varten, näytti selvästi tajuavan vain sen, että hänen mieluinen velvollisuutensa oli ennen tulevan päivän koittoa pistää joku kuoliaaksi. Yö kun oli kylmä ja myrskyinen, ja sadekuuro tuon tuostakin valeli vetistä tannerta, käyskenteli hän edestakaisin hyvin kääriyneenä levättiinsä eikä unhottanut aina välistä ottaa aimo kulausta pullakosta, jonka salaa oli ottanut mukaansa. Hänen ajatuksensa eivät ollenkaan kaihoisina kiirineet kaukaiseen kotiin, metsään tai virroille, missä hän oli lapsuutensa ajat viettänyt, vaan koettivat sen sijaan arvaella milloinkahan se aika joutuu, jolloin hän saisi leikata kaulan poikki nykyiseltä keisarilta ja olla mukana ryöstämässä Roomaa.

Melkein samaan aikaan ryhtyi vanha haudankaivaja molempain poikainsa kanssa valmistamaan ilta-ateriaa tunnetussa pienessä talossa Suburrassa, kun ovi äkkiä lennähti auki ja kaksi tuttua äkkiarvaamatta astui sisään. Heille lausuttiin mitä sydämellisimmät tervetuliaiset, ja Diogenes pyysi heitä yksinkertaiselle illalliselle kanssaan.

"Olemme sinulle kiitolliset, Diogenes isä", vastasi toinen heistä, Qvadratus, Sebastianuksen jättiläisvoimainen centurioni. "Pankratius ja minä olemme tulleet erittäin siinä tarkoituksessa, että söisimme illallista luonanne. Mutta ei vielä, ei! Ensin on meillä pikkunen tehtävä toimitettavana lähitienoolla. Mutta tänään on meidän saatava jotakin hyvää, ja teidänkin on kerta virkistäminen itseänne meidän kanssamme pikarillisella jaloa viiniä". Näin vastaten ojensi hän kukkaronsa Severukselle, käskien tämän tehdä ostokset, ja jatkoi sitten, kääntyen toverinsa puoleen: "Kääri kaapu hyvin ympärillesi, Pankratius, ja vedä tooga pään yli kasvojen peitteeksi! Ilta on kylmä ja kostea. Noin juuri", lisäsi hän, kun Pankratius oli noudattanut kehoitusta. "Ja pane nyt puita takkaan, hyvä Diogenes, ja katso että ilta-ateria on valmis, kun me tulemme. Me emme viivy kauan".

"Menkää, poikani!" vastasi äijä. "Jumala olkoon kanssanne! Mitä hyvänsä teillä lieneekin aikeissa, olen varma, ettei se voi muuta olla kuin kiitettävää".

Sittenkun Qvadratuskin oli huolellisesti kääriynyt sotamieskaapuunsa, kiiruhtivat molemmat nuorukaiset sieltä pois. Mutta tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun he tulivat takaisin kiireisin askelin. Pantuaan oven huolellisesti säppiin, veti Pankratius esiin kääryn kokoonrutistettuja pergamenttilehtiä. "Tuoss' on", huusi hän nauraen, "se suuri edikti prameilevine alkusanoineen".

"Meidän herramme, Diokletianus ja Maksimianus, voittamattomat, imperatorien ja Caesarien isät — mutta tuleen mokoma!" Niin sanoen viskasi hän pergamentin loimuavaan tuleen, missä se muutamassa silmänräpäyksessä muuttui tuhkaksi. Ystävät eivät tosin itseltään salanneet, että mitä julmimmat tuskat ja väkivaltainen kuolema odottivat heitä, jos heidät saataisiin ilmi, mutta siitä huolimatta iloitsivat he sydämestään niin suuriin vaaroihin yhdistyneen yrityksensä onnistumisesta.

Jo ensi päivänkoitteessa seuraavana aamuna nousi Corvinus vuoteeltaan ja lähti, pahasta säästä huolimatta, tuota päätä Forumille. Nähtyään kaikki olevan paikallaan ulommassa vartiostossa, riensi hän vitkastelematta hänelle tärkeimpään paikkaan. Turhaa olisi koettaa kuvata sitä säikähdystä ja suuttumusta, jolla hän katsoi tyhjästä laudasta alas dakialaiseen, joka seisoi tylsän välinpitämättömänä sen alla. Mieluummin olisi hän tiikerin tavoin syössyt hänen niskaansa, mutta barbaarin liputtavat silmät ja hyenamainen kierosteleva katse ilmaisivat hänelle, että sitä ei ollut hyvä yrittää. Sen sijaan että siis olisi ruvennut käsikähmään vahtisotamiehen kanssa, tiuskasi hän hänelle hirmuisimmassa vihan vimmassa: "Konna, mitenkä julistus on kadonnut? Puhu! Ja heti paikalla!"

"Hiljaa vaan", vastasi dakialainen järkähtämättömällä tyyneydellä. "Tuossahan se riippuu aivan samallaisena kuin sen minun huostaani jätit!"

"Niin, lauta on siinä. Mutta missäs edikti on, kollopää?" huusi raivostunut.

"No, kyllähän tiedät, että minä en ole mikään oppinut, enkä ymmärrä kirjoituksesta mitään; kenties sade on huuhtonut pois kirjoituksen", oli vastaus. Mutta kun Corvinus siitä vain yhä enemmän kiukustui, näkyi oiva aate yhtäkkiä iskevän uhatun päähän. Hän kertoi siis, että kaksi noitaa tahi tonttua oli näyttäynyt. Toinen oli ollut hinteröisen pojan näköinen, toinen sen sijaan mahdottoman väkevä; lienee ollut itse Tor ukko tai joku muu jumala.

"Mistä tiedät, että hän oli niin väkevä?" keskeytti hänet Corvinus. "Miksi et pistänyt häntä kuoliaaksi?"

"Siksi vain, ettei hän antanut sitä tehdä. Kyllä minä häntä uhkasin peitselläni, mutta hän kiskaisi sen käsistäni ja heitti sen kauas luotaan. Tuolla näet sen törröttävän maassa pystyssä. Miekankin tempasi hän tupestani. Kohta sen perästä katosi hän pimeään ja poika hänen kanssaan". Niin kuului kertomus.

"Kummallinen juttu!" mumisi Corvinus itsekseen. "Mutta kuule, mies, miksi et niin ollen antanut hälytysmerkkiä ja huutanut tovereitasi ajamaan miehiä takaa?" kiljui hän.

"Siksi, että meidän maassa on kyllä tapana ajaa takaa eläviä olentoja, mutta ei jumalia eikä tonttuja", vastasi dakialainen järkkymättömän tyynesti. "Ja mikä pakko oikeastaan oli ajaa heitä takaa? Tuossahan se riippuu paalussa koskemattomana, se lauta, jonka annoit vartioitavakseni!"

"Tämä käy sinulle vielä kalliiksi!" uhkasi Corvinus. "Etkö tiedä, että olet tehnyt itsesi vikapääksi mitä suurimpaan rikokseen? Eikö sinua mitä ankarimmasti kielletty päästämästä ketään ihmistä lähelle ilman sitä tunnussanaa, jota mieleesi penäsin?"

"Ei kiirettä mitään, johtaja! Kukas on sanonut, ettei hän tunnussanaa virkkanut? Et sitä minulta kuullut".

"Vai niin, vai virkkoi hän tunnussanan? Sitten hän ei ainakaan ollut kristittyjä", huomautti Corvinus.

"Hän huusi kovasti ja selvästi 'nomen imperatorum' (keisarien nimi) ja —". Mutta Corvinus ei antanut hänen jatkaa. "Mitä?" ärjäsi hän. "'Numen' se oli, eikä 'nomen'".

"Nomen tahi numen, se nyt lienee yks ja se sama. Kukapa sitä vaatisikaan, että meidän pitäisi niin tarkoin tuntea teidän vierasta kieltänne?"

Mielessään täytyi Corvinuksen myöntää hänen olevan oikeassa, ja lopuksi oli hän kovasti suutuksissaan omaan itseensä, miksi hän sen sijaan, että oli käyttänyt pöllöpäistä muukalaista vahtina, ei ollut jättänyt tuota tärkeää tehtävää jonkun taitavan pretoriaanin toimeksi. Uhaten barbaaria keisarin vihalla, tämän kun ei ollut tapana lievästi rangaista puuttuvaa virka-intoa, oli Corvinus juuri aikeessa lähteä Forumilta, mieli kovin apeana, kun dakialainen pidätti hänet. "Näetkös, päällikkö", alotti hän niin viekkaasti silmähtäen, ett'ei olisi uskonut hänen tuhman, miltei eläimellisen naamansa pystyvän semmoista ilmettä kuvastamaan, "näetkö, että me molemmat, sinä ja minä, olemme tässä asiassa melkein samassa asemassa?"

Corvinus vaaleni. Dakialainen oli osunut oikeaan. "Ja", jatkoi tämä, "jos mielit pelastaa itsesi, on sinun keksittävä pelastus minullekin. Sillä sinuthan keisari on tehnyt vastuunalaiseksi tästä kuinka sen nimi onkaan — — tästä laudasta".

"Olet oikeassa, ystäväni. Minun täytyy antaa tapahtumalle se varjo, ikäänkuin sinun päällesi olisi ylivoimalla karattu ja sinut olisi tapettu vartiopaikalla. Älä sentähden muutamaan päivään liikahda asunnostasi! Viiniä saat niin paljon kuin sua haluttaa. Pian on tämä ikävä asia peittyvä unhotuksen hämärään". Nämä näennäisesti hyvää tarkoittavat neuvot annettuaan, päällikkö poistui paikalta, ja pahaa aavistamaton sotamies hiipi hiljalleen kortteeriinsa.

Moniaita päiviä sen jälkeen löydettiin Tiberin rannalta erään dakialaisen ruumis, joka selvistä merkeistä päättäen oli kuollut murhaajan käden kautta. Tarkempaa tutkimusta ei siitä kumminkaan pidetty, vaan selitettiin yksinkertaisesti, että onneton juovuspäissään oli joutunut kahakkaan ja pudonnut veteen. Corvinus, joka olisi voinut asian juurta jaksain selittää, ei hiiskunut halkaistua sanaakaan. Hän oli kuitenkin, ahkerasti etsittyään kaikki paikat tyhjän laudan ympäriltä Forumilla löytänyt linkkuveitsen, jonka hän tunsi erään entisen koulutoverinsa omaksi. Toivoen tämän vielä joskus olevan hänelle suureksi hyödyksi, kätki hän sen huolellisesti ja riensi pois, hankkiakseen uuden jäljennöksen julistuksesta.

Täyden päivän tultua tulvaili joka haaralta joukottain uteliaita Forumille lukemaan tuota peljättävää julistusta. Mutta kun sen sijalla oli nähtävänä vain tyhjä lauta, nousi tavaton hälinä. Monet ihmettelivät niitten rohkeutta, joita oli totuttu pitämään pelkureina, mutta toiset olivat suutuksissaan kristittyjen kuulumattomasta julkeudesta; muutamat nauroivat niille virkamiehille, jotka olivat olleet julistuksen julkaisemisessa osallisina, toiset olivat kiukuissaan siitä, että jo valmiiksi suunniteltu kristittyjen vainoominen todennäköisesti tulisi siirtymään tuonnemmas.

Muissakin paikoissa, missä ylhäisen maailman oli tapana kokoontua, oli tämä asia päivän puheenaineena. Caracallan kylpylän kantavierasten joukossa ottivat myös vanhat tuttavamme, Calpurnius ja Fulvius, innokkaasti osaa keskusteluun. Scaurus nimisen asianajajan huomautettua, mikä merkillinen tapaus tämä ediktin katoaminen on, vastasi Fulvius kiihkeästi: "Valtio-petoksellinen loukkaus jumalaista keisaria kohtaan; se on oikea nimitys moiselle ilkityölle".

"Oletko kuullut", virkkoi kolmas, "että on ediktin luona vahtina seisoneen dakialaisen ruumis löydetty seitsemänkolmatta tikarinpiston lävistämänä?"

Tämän todenperäisyyttä epäili kuitenkin toinen, joka jyrkästi ja varmasti väitti, että kaikki oli tapahtunut noitumisen kautta; kristityt olivat muka taitavia noitiakin ja sen vuoksi juuri niin vaarallisia.

"Siinäpä se sitten syy lieneekin tuon uuden, ankaran ediktin julistamiseen", huomautti Fulvius. "Ja totisesti, kaikkeen siihen konnuuteen katsoen, mitä noista ihmisistä on kuultu, voitanee tuskin kyllin ankarasti kohdella heitä. — Vai mitä sanot sinä siitä?" jatkoi hän kääntyen tribuniin, joka oli tullut sisään tämän keskustelun kestäessä.

"Minä luulen", vastasi puhuteltu tyynesti, "että jos kristityt todella olisivat sellaiset, joina heitä pidetään, niin he tiettävästi ansaitsisivat tulla kokonaan hävitetyksi maailmasta. Mutta siinäkin tapauksessa tahtoisin suoda heille yhden tilaisuuden päästä pakoon".

"Ja se olisi?" kysäisi Fulvius halveksivasti.

"Ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heidän hävittämisekseen, joka ei voisi näyttää toteen olevansa puhtaampi rikoksista kuin he. Minä tahtoisin ehdottaa, ett'ei kukaan saisi nostaa kättään heitä vastaan, joka ei voisi todistaa, että hän ei koskaan ole ollut avioliiton-rikkoja tahi koronkiskuri, petturi tai juomari tai varas, kelvoton mies, isä tai poika. Semmoisista paheista ei voi kristittyjä kukaan syyttää".

Yhä yltyvällä levottomuudella oli Fulvius kuunnellut tätä pitkää syntiluetteloa; varas-sana sai hänet säpsähtämään. Oliko tribuni ehkä nähnyt, että hän Fabiuksen talosta oli anastanut huivin? Mutta oli miten oli, yksi asia oli vakoojalle selvä, se nimittäin, että se vastenmielisyys, jota hänessä heti ensi kerralla oli syntynyt Sebastianusta kohtaan, oli nyt kasvanut vihaksi, ja sydämeen sellaiseen kuin hänen ei viha voinut piirtyä muulla kuin verellä.

Sebastianus läksi kylpylaitoksesta syvästi suruissaan, ja ehdottomasti pääsi hänen huuliltaan jälleen huokaus: "Oi, Herra, kuinka kauan!" Hänen huokauksensa keskeytti hento tytön ääni, joka lausui: "Olkaa vahvat ja pelkäämättömät sydämessänne, kaikki, jotka Herraa odotatte". Ja sen jälkeen lisäsi hän sen lohduttavan sanan, jonka Vapahtaja puhui opetuslapsilleen: "Maailmassa on teillä tuska, mutta olkaa hyvässä turvassa; minä voitin maailman".

"Kiitän sinua, Cecilia, lohduttavista sanoistasi", vastasi alakuloinen tribuni. "Mutta minnekä sinä kiiruhdat niin ilomielin, päivänä semmoisena kuin tämä, jona niin monet vaarat uhkaavat meitä?"

"Katakombeihin", oli vastaus. "Etkö ole kuullut, että minut on määrätty kuljettajaksi Calixtuksen katakombiin? Juuri nyt olen menossa sinne, ryhtyäkseni virkaani". Saatuaan Sebastianukselta erittäin tärkeän asian toimitettavakseen, joka lisäksi oli hyvin kiireellistä laatuakin, jatkoi sokea iloisesti matkaansa.

Sanomattakin on selvä, että katakombit tästä lähin tulivat kristittyjen ainoaksi, johonkin määrin varmaksi turvapaikaksi. Nuorukaisten, jotka olivat uhka-yrityksen Forumilla toimeenpanneet, ei ollut sen vuoksi lepoa ajatteleminenkaan tuon ikimuistoisen illan jälkeisenä yönä. Päin vastoin he käyttivät yön pimeyttä hyväkseen, varoittaakseen uskolaisiansa ja antaakseen heille tiedon seuraavasta kokouksesta katakombeissa.

Kuten jo on mainittu, oli Torkvatuksen alituinen seurustelu kahden pakanallisen ystävän kanssa Caracallan kylpylässä tuntunut arvoisasta Cucumiosta ja hänen vaimostaan Viktoriasta peräti oudolta. Se kun ei heidän mielestään tietänyt mitään hyvää, alkoivat he sen vuoksi pitää tätä apilaslehteä tarkasti silmällä. Olipa tuon alati valppaan Viktorian onnistunut saada tieto eräästä liittoutuneiden kesken tehdystä sopimuksesta, jonka mukaan he aikoivat tunkeutua Calixtuksen katakombeihin aseellisen joukon kanssa samana päivänä, jolloin edikti oli määrätty julaistavaksi.

Sittenkun Corvinus oli ensi säikähdyksestään tointunut, oli hän joutuisasti tilannut uuden jäljennöksen ediktistä ja naulauttanut sen ennenmainittuun lautaan; kumminkaan ei hän vielä läheskään tuntenut olevansa turvassa. Tiesihän hän vallan hyvin, ettei hän, kaikesta uutteruudestaan huolimatta, voisi välttää keisarillisen herransa ja valtijansa vihaa. Sen vuoksi katsoi hän viisaammaksi pitää huolta siitä, että edes jotakin olisi toimitettuna, mikä mahdollisesti saattaisi vähän lauhduttaa peljätyn keisarin ynseyttä, ennenkuin hänet kutsuttiin keisarin eteen vastaamaan, ja niinpä hän päätti panna aiotun hyökkäystuumansa täytäntöön. Sentähden läksi hän varhain aamulla kylpylaitokseen, missä Fulvius ja Torkvatus häntä jo odottivat. Ensinmainittu ei juuri koskaan päästänyt uhriaan näkyvistään. Arvoisilla ystävyksillä oli tuota pikaa suunnitelma valmiina. Sill'aikaa kuin Corvinus, vastahakoisen petturin opastamana, tunkeutui maan-alaisiin käytäviin, valittu joukko aseellisia miehiä mukanaan, ajaakseen siellä koossa olevat kristityt päivän valoon, jää Fulvius maan päälle, seurassaan toinen sotamies-osasto ottaakseen vainotut huostaansa.

Viktoria oli kuunnellut tätä neuvottelua, ja painanut mieleensä jok'ainoan sanan. Hän kertoi tietysti kaikki miehellensä. Tämä päätti ilmoittaa asian tribunille, jahka tämä saapuu tänä aamuna, kuten tavallisesti, ottamaan tavanmukaisen kylpynsä.

Ett'ei Sebastianus tänäkään aamuna jäänyt tulematta, sen tiedämme jo. Osaksi sentähden, ett'ei hän tahtonut jättää virkistävää aamukylpyä käyttämättä, mutta pääasiallisesti siksi, ett'ei hän tahtonut tarpeettomasti herättää huomiota ja synnyttää epäluuloja, oli hän tapansa mukaan saapunut sinne aamusella. Välttääkseen toiselta puolen sitäkin huomiota, minkä suullinen tiedonanto helposti saattoi aikaansaattaa, kirjoitti Cucumio lipulle sen, mitä oli saanut tietää, ja pisti sen tribunin tunikkaan, jonka oli huostaansa saanut.

Tiedämme jo, mimmoiseen vastenmieliseen seuraan ja millaisiin tuskallisiin haasteluihin Sebastianus oli tullut kiedotuksi. Juuri kuin hän parhaallaan oli poistumassa suruisin mielin, tunsi hän neulanpiston rinnassaan, ja tutkiessaan syytä siihen, löysi hän tuon mainitun lipun. Luettuaan sen, olisi hän mieluimmin suunnannut askeleensa Appiuksen tielle päin, ilmoittaakseen kokoontuneille veljille uhkaavan vaaran, sen sijaan että oli aikonut Palatinuksen kukkulalle. Silloin tuli viime hetkessä sokea Cecilia häntä vastaan, aivan kuin käskettynä. Kuinka kiitollinen olikaan Sebastianus, ei ainoastaan niistä lohduttavista sanoista, joilla sokea oli häntä tervehtinyt, vaan vielä enemmän tuon tähdellisen tiedonannon johdosta, jota hän ei olisi voinut uskoa parempiin käsiin.

Kohta sen jälkeen liittouneetkin lähtivät liikkeelle, Corvinus sotamiestensä etunenässä, jota vastoin Fulvius, välttääkseen huomion herättämistä, oli poikennut toiselle tielle, joka vei samaan paikkaan. Jo oli melkoinen joukko kristittyjä kokoontunut katakombeihin. Corvinus, joka näki sisäänkäytävän vartioimattomana, ei vitkastellut. Fulviuksen jäätyä ylhäälle kymmenen tai kahdentoista miehen kanssa, asettui Torkvatus toisten etunenään ollakseen heille oppaana tätä kauheaa ilkityötä toimeen pantaessa.

"Minua ei tämä maanalainen työ ollenkaan miellytä", sanoi muuan vanha, harmaapartainen soturi. "Minä olen sotilas enkä mikään rottakoira. Ulkona päivänvalossa tahdon seista kuni mies, mutta minua ei vähääkään haluta antautua tukehutettavaksi likaviemäriin tai myrkytettäväksi kuin mikä syöpäläinen". Tämä puhe saavutti yleistä hyväksymistä sotamiesten puolelta. "Ja kukapa tietää, jos lopulta hyvinkin lienee satoja noita kavaloita kristittyjä täällä kätkössä, sensijaan että meitä on tuskin tusinankaan verta", huomautti toinen.

"Heidän noitatemppujaan minä pelkään", jatkoi kolmas, "en heidän urhollisuuttaan".

Corvinuksen täytyi käyttää kaikki houkuttelukykynsä saadakseen heitä innostumaan. Hän vakuutti sotamiehille, ettei mitään peljättävää ollut; pelkurimaiset kristityt juoksevat tiehensä kuin jänikset. Maan-alaisessa kirkossa löytyy enemmän kultaa ja hopeaa kuin mitä heidän vuotuinen palkkansa tuottaa. Täten rohkaistuina kämpivät he vihdoin alas kiviportaita myöten. Pimeitä käytäviä, joihin nuo portaat johtivat, valaisi siellä täällä vaisu lampun valo.

Heidän valmistautuessaan seuraamaan johtajaansa, tunki kaukaa kajahtava suloinen ääni heidän korviinsa, niin ihmeen ihanasti helähtävä, että nuo raa'at sotamiehetkin pysähtyivät kuni naulattuina sitä kuuntelemaan. He ymmärsivät joka sanan: "Herra on minun valistukseni ja autuuteni; ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys; ketä minä vapisen? Sentähden ehkä pahat, minun vainolliseni ja viholliseni, lähestyvät minun lihaani syömään, täytyy heidän kuitenkin heitänsä loukata ja langeta. Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun sydämeni sentähden pelkäisi; ja jos sota nousis minua vastaan, minä turvaan sittekin häneen". Ensimäiset värsyt lauloi puhdas, heleänkirkas ääni, ja viimeiseen yhtyi valtava kuoro. Sotamiesjoukko saattoi tuskin uskoa korviaan. Eivätkö nämä ihmeelliset sanat olleet tarkoitetut ikäänkuin pilkaksi ja nauruksi, ikäänkuin ottelun vaatimukseksi turvattomien puolelta näille aseellisille, vahvoille sotureille?

"Tuo nuorekas ääni tuntuu minusta tutulta", mutisi Corvinus. "Oh, niin, sehän on pahanhenkeni ääni; tuhansien joukosta tuntisin sen! Minä vihaan tuota Pankratiusta; häntä on minun kiittäminen kaikesta onnettomuudestani! Eespäin, eespäin, uljaat soturini!" jatkoi hän kääntyen heidän puoleensa, "se joka saattaa käsiini elävänä tai kuolleena julkean laulajan, joka repi alas ediktin, saa olla varma, että hän saapi runsaan palkkion".

"Mutta odotas, meidän pitää ensin sytyttää soihdut!" huusi muuan joukosta, ja toinen pani merkille jotakin kolinan tapaista, odottamatonta jyskäämistä ja lapioimista, ja kolmas huomautti, että lampun valo oli kadonnut ja että laulu oli tauonnut.

"Ei mitään hätää!" huusi Torkvatus uljuudella, jota hänessä ei itse asiassa ollut. "Kolinan saavat aikaan nuo vanhat maamyyrät, haudankaivaja ja hänen poikansa, jotka jo ennakolta valmistavat hautoja niille kristityille, jotka me otamme vangiksi". Turhaan oli hän neuvonut sotamiehiä seuraamaan hänen esimerkkiään ja ottamaan mukaansa vahakynttilät tai lamput soihtujen asemesta. He olivat päinvastoin mitä jyrkimmästi kieltäytyneet menemästä sinne alas, jollei pimeitä käytäviä valaistu sillä kirkkaalla loisteella, jommoista ainoastaan soihdut pystyvät aikaansaamaan. Sitäpaitsi väittivät he soihtujen olevan siitä hyvät, että ne eivät sammu vedosta eikä siitäkään, että käsivarsi sattui jysähtämään jotakin vastaan.

Seuraukset heidän itsepäisyydestään alkoivatkin pian tuntua. Heidän edetessään hiljaisesti ja varovaisesti pimeitä käytäviä pitkin, eivät loimuavien soihtujen kirkkaat liekit levittäneet muuta kuin kuumuutta, täyttivätpä käytävätkin vielä paksulla, pikimustalla savulla, joka uhkasi tukehuttaa miehet ja sammuttaa soihdut. Torkvatus muisti tosin lukea käytävät, jotka erkanivat oikeaan ja vasempaan, mutta turhaan haki hän niitä merkkejä, jotka hän edellisellä kerralla oli tehnyt. Kuinka suuri olikaan hänen kauhistuksensa, kun hän lopulta näki tien tuketuksi ennenkuin hän oli ehtinyt puoleenkaan asti sivukäytävien luvussa, jotka hän edellisellä kerralla oli pannut merkille!

Kavaltaja sai kokea, että hänen hyvinkin salaisesti kutomansa juonet eivät sittenkään olleet jääneet huomaamatta. Severus, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, oli sittemminkin alituisesti ollut varoillansa, peljäten jonkinlaista päällekarkausta. Nähtyänsä joukon lähestyvän sisäänkäytävää, oli hän rientänyt sille paikalle, jonne hän jo edeltäkäsin oli varannut hiekkaläjän tien tukkeamista varten. Siellä oli hän veljensä ja muutamien muiden väkevien miesten avulla tarmokkaasti ryhtynyt puuhaan. Ei aikaakaan niin oli työ täydessä vauhdissa, ja suurien hiekkakivimöhkäleiden avulla, joita he irrottivat matalasta katosta hyvin osatuilla kuokkain iskuilla, oli tie pian tukettu.

Kiroukset ja uhkaukset, joita sotamiehet syytivät Torkvatuksen niskoille, eivät tietysti millään tavalla vähentäneet hänen säikähdystään. Hän pyysi hartaasti, että odotettaisiin hetkinen; saattaahan olla, että hän oli erehtynyt, ja siitä on helppo päästä selville, jos hän kulkisi kappaleen matkaa takaisin.

Viipymättä lähti hän matkaan ja oli pian kadonnut seuraavaan sivukäytävään.

Vaikka Corvinuskin heti paikalla teki täyden käännöksen sotamiestensä kera, ei opastajaa enää löytynyt. Miten se oli tapahtunut? Mihin hän oli kadonnut? Ei ihmekään, jos näiden taikauskoisten mielissä heti taas alkoi kummitella noituudet ja loihtumiset. "Nyt riittää", sanottiin. "Kauemmas ei enää mennä. Tuo Torkvatus on joko petturi, tahi on hän pois noiduttu". Corvinuksen rukoukset ja uhkaukset eivät vaikuttaneet niin mitään.

Tukalasta ilmasta palavissaan ja uupuneina, räikeän valon huikaisemina, mustasta savusta miltei tukehtumaisillaan, lähtivät poloiset palausmatkalle. Kun ei ollut vaikeata löytää uloskäytävää, heittivät he toinen toisensa jälkeen pois palavat soihdut. Siitä sai omituinen valo loistamaan haudoilla.

Ennenkuin sotamiehet kuitenkaan ehtivät sisäänkäytävälle saakka, odotti heitä toinen eriskummainen näky, joka saattoi heidät aika lailla kauhuihinsa. Se mitä he ensin olivat otaksuneet päivänvalon loimotukseksi, osottautui lampun valoksi; lamppua piteli mustapukuinen olento, joka seisoi liikkumatonna paikallaan.

"Mitä se on?" kuiskivat sotamiehet peljästyneinä.

"Noita", vastasi yksi heistä yhtä hiljaa; "paikan suojelushenki", virkkoi toinen; "aave", arveli kolmas. Mutta kun he peloissaan hiipivät lähemmäksi, yksi toisensa jälkeen, näytti kuin ei outo olento olisi heitä ollenkaan huomannut. Hänen silmänsä olivat kiillottomat, hän ei liikahtanut, kunnes vihdoin Corvinus rohkaisi luontonsa ja tarttui häntä käsivarteen. "Kuka sinä olet?" aloitti hän käheällä äänellä.

"Kristitty", vastasi puhuteltu tapansa mukaan ystävällisellä äänellä.

"Vie hänet ulos tuonne!" käski Corvinus raivoissaan. "Jonkun on ainakin vastaaminen siitä, että meidät on harhaan johdettu".

Kolmastoista Luku.

Ensimäinen uhri.

Cecilia oli ennättänyt katakombeille ennen tuota aseellista joukkoa ja niin hyvissä ajoin voinut tuoda kokoontuneille kristityille tiedon, jonka Sebastianus heille lähetti, että vainotut olivat kerjenneet paeta syvemmällä oleviin käytäviin. Kun Pankratius hellittämättä pyysi, että sokea ajattelisi omaakin pelastustaan, vastasi hän hymyten, että hänen asiansahan oli olla vahtina ja tienneuvojana katakombeissa.

"Mutta sinä voit joutua vihollisen käsiin", ennätti Pankratius sanomaan.

"Mitä sitten, ehkäpä minun kauttani pelastuu moni, jonka henki on kalliimpi kuin minun", vastasi sokea. "Pankratius, anna minulle lamppu! Jos ei siitä olekaan itselleni apua, niin voihan se valaista tietä muille!" Ystävän huomautettua, että nuo muut saattaisivat olla vihollisia, ei Cecilia antanut perään. Hän läksi siis takaisin ja tuli erään sivusolan kautta juuri sille käytävälle, josta sotamiehet olivat sillä välin tunkeuneet katakombeihin. Pitäen lamppua koholla, asettautui hän vartiopaikalleen seisomaan. Luullen palaavia sotamiehiä ystäviksi, oli hän pitänyt lamppua ylhäällä, näyttääkseen heille sitä paremmin tietä.

Kun Fulvius näki joukon tulevan päivän valoon mukanaan vain tämä ainoa vanki, joutui hän vihan vimmoihin. Sehän oli vielä pahempaa kuin täydellinen epäonnistuminen; se oli naurettavaa — maan alta oli pikkuinen rotta-parka vedetty esiin. Hän läksytti niin tuikeasti Corvinusta, että tämä vapisi kiukusta. "Mutta missä Torkvatus on?" kysäisi Fulvius äkkiä. Hän sai kuulla melkein yhtä monta toisistaan poikkeavaa kertomusta tämän katoamisesta kuin dakialaisen seikkailusta oli liikkeellä juttuja. Mutta eninten häntä suututti, ett'ei hän voinut vapautua epäluulosta, että Torkvatus oli pettänyt hänet ja karannut hänen luotaan katakombien läpipääsemättömään labyrinttiin.

Mutta saahan epäilemättä vangilta tietoja. Hän asettui siis tytön eteen ja käski tuimalla äänellä: "Katso minuun, tyttö, ja kerro minulle totuus!"

"Minun täytyy kertoa totuus, katsomatta sinuun", vastasi sokea vienolla äänellä. "Etkö näe, että minä olen sokea?"

"Sokea?" huusivat ympärillä-olijat yhdestä suusta; mutta Fulviuksen piirteistä ei näkynyt säälin merkkiäkään. Yksi ajatus oli vain hänessä vallalla, nimittäin se, että hän sokean kautta voisi löytää uuden liittymis-kohdan.

"Olisi naurettavaa", aloitti hän, "jos te kaksikymmentä aseissa olevaa miestä marssisitte kaupungin halki yksi ainoa vangittu, sokea tyttö mukananne. Palatkaa sentähden kortteeriinne! Palkkanne on oleva runsas. Mutta sinä, Corvinus, ota minun hevoseni, aja isäsi luo ja tee hänelle selvä, mitä on tapahtunut. Minä seuraan sitte vaunuissa vangitun kanssa".

"Ei mitään petosta", vastasi puhuteltu äissään. "Muista viedä hänet sinne! Päivä ei saa kulua loppuun, ettemme olisi saaneet edes yhtä uhria".

"Ole huoleti", vastasi Fulvius, samalla miettien, mitenkä hän sokean tytön kautta saisi jonkinlaista korvausta kadonneen vakoojan sijaan. Mutta tuon poloisen raukan kiillottomat silmät antoivat hänelle enemmän tekemistä kuin pelaajan ja juomarin rauhaton katse. Kuitenkin tahtoi hän koettaa. Ollessaan kahden kesken hänen kanssaan vaunuissa puhutteli Fulvius häntä osan-ottavalla äänellä: "Tyttö rukka! Kuinka kauan olet ollut sokea?"

"Koko ikäni", oli vastaus. Hänen elonvaiheitaan tiedusteltaessa, kertoi hän aivan viattomasti, että hän pienenä nelivuotisena tyttönä oli tullut Roomaan kristittyjen vanhempiensa mukana. Hän oli kadottanut heidät kummankin samana päivänä ja oli jäänyt yksikseen, avuttomaan, turvattomaan tilaan; mutta hänen taivaallinen Isänsä ei ollut tähän asti antanut häneltä mitään puuttua.

"Sinä olet siis kristitty?" kysyi Fulvius näköjänsä välinpitämättömänä.

"Olen kyllä", vastasi sokea.

"Se oli siis kristillinen kokous, johon minä äskettäin näin sinun varhain eräänä aamuna taluttavan erästä vanhusta?" uteli hän edelleen. Sokean vastattua tähänkin kysymykseen myöntävästi, ei enempiä tiedustelemisia enää tarvittu. Hänen epäluulossaan oli siis ollut perää; Agnes, josta Torkvatus ei ollut voinut tahi tahtonut ilmaista hänelle mitään, oli siis kristitty. Fulvius oli voittanut pelin. Joko täytyi Agneen itsensä tahi osan hänen omaisuudestaan tulla hänen omakseen.

Hetkisen kuluttua aloitti hän uudestaan, tutkivasti tähystellen häntä. "Tiedätkö minne sinua nyt viedään?"

"Luultavasti sen maallisen tuomarin eteen, jonka on lähettäminen minut hänen tykönsä, jota minun sieluni rakastaa", kuului vastaus.

"Ja kuitenkin olet sinä niin levollinen, melkeinpä iloinen, kuin jos olisit menossa pitoihin?" vastasi Fulvius hämmästyneenä. Mutta kun hän nyt tiesi kaikki, mitä oli halunnut tietää, niin hän ajoi kaupunkiin ja jätti tytön Corvinuksen käsiin, joka viipymättä vei hänet isänsä tuomio-istuimen eteen. Pitkä kuulustelu seurasi. Tertullus, jonka povessa inhimillisiä tunteita kuitenkin liikkui, hänen nähdessään tämän hinterän, sokean tytön, koetti voimainsa mukaan, käyttämällä ystävällisiä sanoja ja lempeitä kuvitteluja, saada hänet vakuutetuksi kristillisen uskonsa hulluudesta ja saattaa hänet luopumaan siitä. Mutta kun kaikki hänen sanansa olivat kaikuneet kuuroille korville ja vangittu yhä uudestaan lapsellisen yksinkertaisesti ja sydämestään iloiten oli selittänyt, että hän ei voinut eritä Herrastaan ja Vapahtajastaan, niin tuomari lyöttäytyi tylyksi, lausui mitä julmimpia uhkauksia syytettyä kohtaan ja käski venyttää häntä piinapenkissä. Äänekästä surkuttelun hälinää kuului ympärillä olijain piiristä, jonka kautta sokealle vasta selvisi, että muitakin todistajia kuin tuomari ja pyöveli oli saapuvilla. Pyöveli, jonka myöskin kävi sääliksi onnetonta, ei aluksi saattanut ryhtyä kamalaan tehtäväänsä. Mutta kun hänen herransa tuimat silmäykset ja käskyt pakottivat hänet kuitenkin tekemään sen, antoi hän ennenpitkää kätensä taas vaipua. "Hän on kuollut!" sanoi hän hiljaisella äänellä.

Tertullus uskoi tuskin korviaan ja hänen piti omin silmin saada vakuutus sen totuudesta. Tyttönen oli kuollut. Katsojain joukossa vallitsi syvä hiljaisuus, harras äänettömyys, kunnes viimein puhdas, sointuisa ääni ovensuuhun kokoontuneiden joukosta kovasti ja selkeästi huusi: "Etkö, jumalaton tyranni, huomaa, että sokea kristitty parka, asetettuna kasvoista kasvoihin kuoleman kanssa, on mahtavampi sinua ja sinun julmaa herraasi?"

"Kuinka, jo kolmatta kertaa neljänkolmatta tunnin sisällä tulet sinä tielleni?" huusi Corvinus. "Tällä kertaa et varmaankaan pääse käsistäni". Näillä sanoilla, joita hän lisäksi säesti mitä kauheimmilla kirouksilla, syöksyi hän vimmastuneena salin läpi käytävälle päin, joka erotti katsojat tuomio-istuimesta. Sokeassa raivossaan törmäsi hän erästä upseeria vasten, joka oli väkevä kuin Herkules ja joka tietysti paljaan sattuman kautta oli joutunut siihen seisomaan. Corvinus kellahti suin päin lattialle; mutta sotilas tarttui häneen ja kysyi tuiki tyynesti: "Et kai satuttanut itseäsi, Corvinus?"

"En, en", vastasi raivostunut läähättäen. "Päästä minut, Qvadratus, muuten hän pääsee karkuun, tuo Pankratius konna, joka juurikaan pilkkasi isääni. Päästä minut!"

Sittenkun jättiläinen oli varma siitä, että ystävä oli ennättänyt pakoon ja pian löytää turvapaikan Diogeneen asunnossa, päästi hän takaa-ajajan menemään.

Sill'aikaa oli prefekti antanut pyövelille käskyn heittää ruumis Tiberiin. Mutta pyöveli, joka oli oikein ymmärtänyt erään läheisyydessä seisovan upseerin merkin, kun tämä oli näyttänyt hänelle pulleata kukkaroa, ei pitänyt sillä mitään kiirettä. Tuskin oli prefekti poistunut Forumilta, ennenkuin Sebastianus salaa pisti kukkaron hänen käteensä ja merkitsevästi kuiskasi: "Capuan portilla jalon Lucinan huvilassa, tunti jälkeen auringon laskun".

"Jätetään varmasti", oli vastaus.

Palattuaan Forumilta lähti Tertullus oitis keisarilliseen palatsiin, kertoakseen päivän ikävistä tapahtumista ja koettaakseen mikäli mahdollista saada keisari uskomaan, että hänen poikansa oli syytön kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hän tapasi keisarin varsin ärtyisällä tuulella. Jos Corvinus olisi astunut hänen näkyviinsä varhain aamulla, ei hän suinkaan hengissä olisi saanut palata. Kristittyjä vastaan katakombeihin tehdyn hyökkäyksen kurja loppu oli juur'ikään uudestaan virittänyt hänen vihansa liekin, kun Tertullus astui vastaanotto-huoneeseen. Sebastianus oli osannut asettaa niin, että hän oli vahdissa.

"Missä on poika-lurjuksesi?" oli ensimäinen tervehdys, jolla Maksimianus jyrisi prefektiä vastaan.

"Hän odottaa nöyrimmästi ulkona jumalallisia käskyjäsi, palaen halusta saada lauhduttaa jumalaista vihaasi niiden kepposten johdosta, jotka kohtalo on tehnyt hänen uutteruudelleen", vastasi Tertullus.

"Kohtalo?" huusi hirmuvaltias. "Tahdotko syyttää kohtaloa siitä, mikä on seurausta hänen omasta tyhmyydestään ja pelkuruudestaan? Kaunis alku totta tosiaankin! Mutta hän saa itse vastata siitä! Tuo hänet tänne!"

Vavisten kaikissa jäsenissään tuli onneton sisään ja heittäytyi keisarin jalkoihin. Mutta tämä survasi hänet niin raivoisasti luotaan, että Corvinus kieri takaisin kuni potkaistu koira. Tämä näky sai keisarin ilkeästi nauraa hohottamaan, mikä häntä koko joukon lauhensi. "Tule, nouse ylös", käski hän hetkisen kuluttua, "tee tili itsestäsi ja tunnusta millä tavoin edikti katosi!"

Corvinus teki käskyn mukaan, mutta hänen esityksensä oli niin sekavaa ja hajanaista, että keisari aina vähä väliä keskeytti hänet, nauraa hohottaen. Häntä silminnähtävästi huvitti, että Corvinusta oli niin sukkelasti vedetty nenästä, ja tämä juuri oli suotuisa merkki sille, jonka henki niin sanoaksemme häilyi hiuskarvan varassa.

"No", sanoi Maksimianus vihdoin, "en tahdo liian ankarasti sua kohdella. Liktorit, päästäkää kirveenne!" Käskyä toteltiin silmänräpäyksessä; liktorit vetivät välkkyvät kirveensä vitsakimpuista ja tutkivat niiden terää. Mutta Corvinus heittäytyi vielä kerran keisarin jalkoihin ja rukoili: "Säästä henkeni! Jos sen teet, saatan olla sinulle avuksi, ilmaisemalla tärkeitä tietoja!"

"Kukahan sinun arvotonta henkeäsi pyytääkään?" ärjäsi Maksimianus. "Kirveet syrjään, liktorit; vitsat ovat hänelle kyllin hyvät!"

Seuraavassa tuokiossa sidottiin kädet epäsuosioon joutuneelta ja tunikka vedettiin hänen hartioiltaan. Iskuja sateli veriseen ammattiinsa harjaantuneiden liktorein käsistä, kunnes Corvinus keisarillisen herransa suureksi tyytyväisyydeksi ulisi ja matona kieritteli. Rangaistuksen saatuaan, täytyi kuritetun, kivuistaan huolimatta taas astua keisarin eteen, joka pilkaten kysyi, mitä merkillisiä tietoja hänellä oli ilmaistavana.

"Minä tiedän, kuka se eilen repi pois keisarillisen ediktisi. Hänen nimensä on Pankratius. Forumilta löytämäni veitsen kautta olen tullut huimapäisen ilkityöntekijän jäljille", kertoi Corvinus surkealla äänellä.

"Miksi et itse ottanut häntä kiinni ja jättänyt tuomarien käsiin?" kysyi keisari.

"Päivän kuluessa olen kahdesti tullut häntä niin lähelle, että olen kuullut hänen äänensä, mutta molemmilla kerroilla pääsi hän minulta karkuun".

"Varo, ett'ei se tapahdu kolmatta kertaa, ellet tahdo kärsiä rangaistusta hänen sijastaan! Mutta mitenkä olet tullut tuntemaan hänet ja hänen veitsensä?"

"Hän ja minä kävimme yhdessä Cassianuksen koulua; sen jälkeen on Cassianuskin tullut kristityksi".

"Kristitty uskaltaa antaa opetusta minun alamaisilleni ja tehdä heidät valtakunnan ja keisarin vihollisiksi ja opettaa heitä halveksimaan jumalia!? Kaiketi on siis tuo kyykäärmeen sikiökin, Pankratius, oppinut kapinalliselta opettajaltaan hävittämään keisarillisen ediktimme!" huudahti keisari vihastuneena. "Tiedätkö missä hän on olentoa?"

Corvinus vastasi myöntävästi tähän kysymykseen ja lisäsi, että muuan entinen kristitty, nimeltä Torkvatus, oli sen hänelle ilmaissut.

"Ja ken tuo Torkvatus sitten on?" kysyi Maksimianus.

"Muuan nuorukainen, joka jonkun aikaa on oleskellut yhdessä toisten kristittyjen kanssa Chromatiuksen maahovissa", oli vastaus.

"Ethän sillä vain tahtone sanoa, että entinen prefektikin on tullut kristityksi?" kysyi tyranni kiivastuen ja jatkoi vihansa yhä paisuessa: "Sitä uskottomuutta, sitä kavaluutta! Lopulta ei voi luottaa enää kehenkään! Prefekti, toimita heti, että koko joukkio vangitaan; pidä myös huolta siitä, etteivät koulumestari ja Torkvatus pääse pakenemaan!" Kun tuomari siihen huomautti, ett'ei Torkvatus enää muka kuulu kristittyihin, vastasi keisari ärevästi: "Mitä se minuun kuuluu? Vangitse vain kaikki, jotka saat käsiisi, äläkä heitä hellävaroin kohtele! Ymmärsitkö? Ja korjatkaa nyt luunne pois! Illallinen odottaa minua".

Niine hyvineen saivat isä ja poika lähteä. Vaikka kyllä kaikkia lääkkeitä koeteltiin, ei viimemainittu kumminkaan saanut unta silmiinsä tuskilta ja kuumeelta, vaan jätti hän seuraavana aamuna vuoteensa väsyneenä ja uupuneena; kuitenkin pyysi hän isäänsä heti lähettämään hänet Campaniaan. Hän hehkui halusta saada pelastaa kunniansa ja tyydyttää kostonhimonsa sekä samalla päästä kärsimästä pilkkaa, jonka alaiseksi hän kaikissa tapauksissa kotikaupungissaan oli joutuva.

Me annamme hänen lähteä matkaan ja katsomme sill'aikaa, kuinka hänen etevimmän apumiehensä tällä välin on käynyt. Kun Fulvius lupauksensa mukaan oli jättänyt vangitun sokean tytön oikeuden haltuun, riensi hän, niinkuin hänellä oli tapana aina tehdä, kertomaan seikkailujaan Eurotaalle.

"Hyvinpä vähän tuosta kaikesta on meille tuloa", huomautti vanhus, järkähtymättömällä tyyneydellä kuunneltuaan päivän tapahtumia.

"Ei etua pienintäkään, se minun täytyy myöntää, mutta ainakin hyviä toiveita tulevaisuuteen nähden", kuului vastaus.

"Millä tavalla?" kysyi Eurotas. "Siten, että jalo Agnes on minun vallassani. Sittenkuin olen saanut tietää hänen olevan kristityn, täytyy joko hänen itsensä tahi hänen omaisuutensa tulla omakseni".

"Valitse sitte jälkimäinen", vastasi vanhus, entinen ilme kasvoissaan. "Se tie on lyhyin ja helpoin".

"Mutta kunniani!" vastasi Fulvius. "Enhän saata suostua ottamaan vastaan rukkasia, niinkuin olen sinulle kertonut".

"Se on kuitenkin jo tapahtunut, ja tämä häpeällinen hylkääminen vaatii kostoa. Pidä mielessäsi, ett'ei sinulla ole hetkeäkään aikaa tuhlata hullutuksiin! Rahavarasi ovat melkein lopussa. Sinun täytyy ottaa ratkaiseva askel".

"Mutta olisihan sinullekin, Eurotas, mieluisempaa, jos voisin saada tuon rikkauden rehellisellä tavalla, enkä halpamaisilla keinoilla anastaisi sitä", lausui Fulvius. Sana "rehellisellä" pani ilkamoisen hymyn väreilemään vanhuksen huulilla. "Hanki omaisuus haltuusi millä keinoin hyvänsä, kunhan se tapahtuu lyhyintä ja varminta tietä! Eihän minun liene tarvis muistuttaa sinua sopimuksestamme, jonka tuntenet tarpeeksi hyvin. Joko pääsee perheemme entiseen arvoonsa ja entiseen loistoonsa tahi sammuu sen nimi sinussa ja sinun kanssasi. Se ei saa kauemmin elää häpeässä ja köyhyydessä".

"Minä tiedän sen jo, tiedän sen; ei sinun tarvitse joka päivä muistuttaa minulle asioiden tukalaa tilaa", vastasi Fulvius käsiään väännellen ja joka jäsenessään vavisten. "Anna minulle vain aikaa, niin kääntyy vihdoin kaikki hyväksi".

"Aikaa kenties niin kauan, kunnes kaikki toiveet ovat häipyneet?" vastasi Eurotas kylmästi. "Nyt juuri on asemamme kaikkea muuta kuin loistava. Mutta, lienee ehkä jo aika, että tulet tietämään ken oikeastaan olen", pitkitti hän.

"Etkö ollut ennen isäni uskollinen palvelija, jonka hoitoon hän uskoi minut?" kysyi Fulvius ihmeissään.

"En isäsi palvelija, vaan hänen vanhin veljensä, ja siksi juuri perheen pää", oikaisi Eurotas. "Siitä asti kuin isäni huolimattomuus ja tuhlaavaisuus saattoi perheemme loiston ja rikkauden häviöön, ei ajatuksillani ja toiveillani ole ollut kuin yksi tarkoitusperä, nimittäin sen entiselleen saattaminen. Luullen isäsi, minun nuoremman veljeni, paremmin pystyvän tätä päämäärää saavuttamaan, luovuin minä eräillä ehdoilla oikeudestani ja omaisuudestani. Noihin ehtoihin kuului, että sinun tulisi olla minun holhoukseni alaisena ja henkisen kehityksesi yksinomaan minun johdettavissani. Sinä tiedät, kuinka olen sinua kasvattanut, kuinka olen ahkeroinut yksinomaan istuttaa sinuun sitä, ett'ei sinulla valitessasi keinoja päämäärämme saavuttamiseksi saa olla mitään epäröimisiä".

Jännitetyllä tarkkaavaisuudella, hämillään ja kovasti häpeissään oli Fulvius kuunnellut tätä paljastusta; mutta synkeä vanhus jatkoi, tähystellen häntä terävin, läpitunkevin silmin: "Ethän kai ole unhottanut, minkä hirvittävän rikoksen kautta saatoimme perheen omaisuuden hajanaiset jäännökset sinun käsiisi".

Fulvius hytkähti, kuullessaan tämän muistutuksen, peitti kasvot käsiinsä ja pyysi: "Oi, älä mainitse sitä, Eurotas! Taivaan nimessä, säästä minua siitä!"

"Hyvä on", aloitti vanhus taas kylmäkiskoisella äänellä, "tahdon puhua lyhyesti. Muista, veljenpoika, että se, joka ei pelkää rikoksien kautta saavuttaa loistavaa tulevaisuutta, hän ei myöskään saa kauhistua, katsellessaan jotakin mennyttä, mikä samallaisten keinojen kautta on tätä tulevaisuutta valmistanut. Tulevaisuushan on ennen pitkää sekin kuuluva menneisyyteen. Samoin kuin on olemassa jonkinlaista rehellisyyttä rikoksissakin, samoin tahdomme mekin vilpittömästi ja rehellisesti lausua ajatuksemme sopimuksestamme, ja siten myös toimia. Sinut on luonto varustanut runsaissa määrin itsekkyydellä ja viekkaudella, jota vastoin minä olen saanut rohkeutta ja tunnottomuutta noitten ominaisuuksien käyttämisessä. Kohtalomme ovat erottamattomasti toisiinsa punoutuneet — me joko yhdessä rikastumme tai yhdessä syöksymme turmioon".

Fulvius oli vaiti, mutta hän kirosi sydämessään sitä päivää, jolloin hän tuli Roomaan, ja vielä enemmän sitä hetkeä, joka niin vahvoilla siteillä oli kiinnittänyt hänet tähän hirvittävään, ankaraan mieheen. Niin mielellään kuin hän olisikin pudistanut päältään nämä kahleet, tunsi hän kuitenkin olevansa ikäänkuin taikavoiman kautta kytketty kiinni Eurotaaseen, ja hän oli setänsä suhteen niin voimaton kuin lammas jalopeuran kynsissä. Apein mielin heittäytyi hän vuoteelleen, mutta haki turhaan toivottua lepoa. — —

Mutta mitä on sillä välin tullut Torkvatuksesta? Emme huoli laveasti kertoella hänestä, vaan ainoasti lyhykäisesti viitata niihin tuskallisiin hetkiin, jotka hän vietti harhailemalla kolkoissa maanalaisissa käytävissä likellä niitä, jotka lepäsivät rauhassa vainajain kaupungissa, hän, luopio, petturi, Jumalasta eksynyt. Kuolema lakkaamatta silmien edessä, helvetti sydämessä, oi, se oli ahdistuksen ja epätoivon tila, jota ei käy kuvaaminen!

Oli jo myöhä ilta, kun hän vihdoinkin oli näkevinään valoa häämöttävän kaukaa. Hän ei ollut erehtynyt. Kun hän viimeiset voimansa ponnistaen oli kohoutunut hiukan, tuli hän siihen vakaumukseen, että se oli hautajais-saatto, joka läheni. Laulaen ja rukoillen pantiin ruumis sille valmistettuun hautaan, joka oli aivan likellä eksyksiin joutunutta. Hänet huomattiin vasta sitten kun hän hiljaa oli kysynyt lähinnä seisovalta, ketä siinä haudattiin.

"Säveän, sokean Cecilian, joka tän'aamuna joutui sotamiesten käsiin, on Jumala ottanut tykönsä kotiin", oli vastaus.

"Siinä tapauksessa minä olen hänen murhaajansa!" sanoi onneton kumealla äänellä ja heittäytyi kovasti parkuen ja vaikeroiden maahan. Syvästi liikutettuina piirittivät hänet kantajat ja ne jotka olivat saattaneet tuota hiljaista tyttöstä hänen viimeiseen leposijaansa. Niitten joukossa oli myös Sebastianus, joka järkähtynein mielin nosti ylös itsesyyttäjän ja harvaan ja juhlallisesti lausui hänelle nämä sanat: "Sitten tulkaa ja katsokaamme kummalla oikeus on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne veriruskeita olisivat, niin ne tulevat lumivalkeiksi; ja vaikka ne olisivat ruusunkarvaisia, tulevat ne kuitenkin villan kaltaisiksi".

Vanha piispakin lausui muutamia vakaita sanoja tuolle murretulle, mutta huolehti myös siitä, että jotakin virvoketta tarjottiin hänelle, jota hän niin hyvin tarvitsi. Koska Torkvatus osoitti sydämestään katuvansa ja näytti kovasti pelkäävän tuota hyvin tunnettua kiusaajaa ja kiusauksia, uskottiin hän kunnian-arvoisan Diogeneen ja hänen poikainsa turviin. Nämä hankkivat hänelle turvapaikan erään kristillisen naapuriperheen kodissa. Mielellämme tahdomme noitten uskollisten ystävien tavalla toivoa, että hänen katumuksensa on vilpitön, ja että hän, syvän lankeemuksensa nöyrryyttämänä, tästälähin tositeossa on tuottava kristitylle nimelleen kunniaa.

Neljästoista Luku.

Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana.

Varhain seuraavana aamuna oli keisarillinen tribuni nuoren Pankratius ystävänsä luona. Kuten tiedämme, oli hän kuullut mitä keisari oli määrännyt Corvinuksen tehtäväksi sekä arvoisan Chromatiuksen ja hänen talonväkensä että vanhan opettajan Cassianuksen suhteen. Hän oli nyt tullut kehoittamaan nuorukaista, että tämä koettaisi välttää prefektin julman pojan pauloja ja varottaisi ystäviä.

Siihen ei innokasta Pankratiusta tarvinnut kehottaa kahtamiseen. Uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän suoriunut matkakuntoon, ja Rooman asukasten vielä maatessa sikeätä unta, ratsasti hän, sanottuaan sydämelliset jäähyväiset hellälle äidilleen, pois Appiuksen tietä, poiketakseen sitten vähemmin käytetylle ja sentähden turvallisemmalle tielle. Corvinus ei kuitenkaan pitänyt liikaa kiirettä. Luonnollisesti tahtoi hän itse olla johtamassa sitä joukkoa, joka lähetettiin Campaniaan suorittamaan ilmeisesti kunniakasta, paljon tuottavaa ja mieluista keisarillista käskyä; mutta osaksi rikkipiestyjen hartiainsa, osaksi tarpeellisten valmistusten tähden, saattoi hän vasta parin kolmen päivän perästä lähteä Roomasta. Siitä oli seurauksena, että kristityt sanansaattajat ennättivät melkoisen matkan vainoojistaan edelle, vaikka olivatkin kulkeneet pitkää kiertotietä.

Pankratius ja hänen seuralaisensa eivät suinkaan tavanneet ystäviänsä huvilassa kokonaan valmistaumattomina. Sanansaattajat otettiin kuitenkin mitä sydämellisimmin vastaan, ja sittekun Sebastianuksen kirje oli luettu julki, tultiin hartaasti rukoiltua ja vakaasti harkittua siihen päätökseen, että Chromatius seuraisi Fabiolan ystävällistä kutsua ja pysyttelisi toistaiseksi piilossa ystävättären huvilassa. Fabiola oli nimittäin, itsekään tietämättään miksi, kutsunut Chromatiusta viettämään jonkun ajan hänen huvilassaan. Niinikään aikoivat talon muutkin jäsenet eri tahoilta hakea itselleen turvapaikkoja, ja itse huvila jätettiin muutamien luotettavien kristittyjen orjien huostaan.

Kun sanansaattajat olivat suoneet itselleen ja hevosilleen tarpeellista lepoa, valmistausivat he matkaa jatkamaan ja lähtivät Fundiin, samaa tietä, jota Torkvatus hiljakkoin oli kulkenut. Väsyneinä ratsastajat poikkesivat vähäliikkeiseen, halvannäköiseen majataloon kaupungin ulkopuolella. Kyselemällä Pankratius pian löysi vanhan opettajansa asunnon. Varsin iloissaan tämä syleili rakastettua oppilastaan. Pankratius kertoi ukolle, mitä varten hän oli tullut, ja koetti mitä vakuuttavimmin kehottaa häntä lähtemään pakoon tai ainakin hakemaan itselleen piilopaikkaa. Mutta kaikki entisen oppilaan rukoukset ja kuvailut jäivät tuloksia vaille; ukkoa ei saatu pakotuumiin taipumaan, ja Pankratiuksen ei auttanut muu kuin suruisena lähteä majataloonsa ja jos mahdollista siellä odottaa asian päättymistä.

Tällä aikaa oli Corvinus valittuine seuralaisineen ennättänyt "kuvapatsaitten huvilalle" ja tunkeutui odottamatta veräjästä sisään taloon. Mutta täällä oli joka paikka autiona. Hän kolusi kyllä kaikki solat ja sopet, mutta ei suureksi kiusakseen löytänyt mitään, ei elävää olentoa eikä minkäänlaista kirjoitusta tahi kirjateosta, mikä olisi viitannut kristillisyyteen. Vihdoin hän sai käsiinsä orjan, joka työskenteli puutarhassa. Tältä kysyi hän äreissään, missä hänen herransa oleskelee.

"Isäntä ei sano orjalle, minne hän menee", vastasi puhuteltu murteellisella latinankielellä.

"Sinä teet pilaa minusta", yrmyili Corvinus. "Sano, mitä tietä hän ratsasti pois ystävineen".

"Tuota tietä läpi veräjän", oli vastaus.

"Ja mihin se vie?"

"Näetkö tuolla?" vastasi puhuteltu. "Näetkö veräjän? Sen näet kyllä, mutta mitään muuta et näe. Niin on minunkin laitani. Minä teen työtä tässä, enkä näe muuta kuin mitä veräjän sisäpuolella on".

"Voinethan ainakin sanoa, milloin he lähtivät?" jatkoi Corvinus.

"Tarkoitatko, sittenkun ne kaksi olivat tulleet Roomasta?"

"Mitkä kaksi?" kysyi Corvinus.

"Toinen oli pulska nuorukainen, joka lauloi niin kauniisti; toinen oli suuri vahva mies, jolla oli jättiläisen voimat. Näetkö tuon nuoren puun tuolla nurmikolla? Sen tempasi hän ylös juurineen yhtä helposti, kuin minä nostan tämän lapioni maasta".

"Taaskin nuo kaksi!" tiuskasi Corvinus vihan vimmassa. "Vielä kerran on tuo hävytön nulikka tehnyt aikeeni tyhjäksi ja kumonnut toiveeni. Mutta sen on hän saava kalliisti maksaa!"

Vähän aikaa levähdettyään lähti Corvinus jälleen liikkeelle, päätettyään sitä ennen vahvasti, että vihattu opettaja saisi kaksinkertaisesti tuta hänen vihaansa. Mutta mitä, jos hänen pahahenkensä tässäkin kohden tekisi hänen aikeensa mitättömäksi!

Koston ajatuksia hautoen tuli hän Fundiin ja lähti heti vanhan opettajansa asuntoon. Täällä hän tapasi opettajan uusien oppilaittensa ympäröimänä. Kunnian-arvoisa vanhus tarjosi ystävällisesti kätensä entiselle oppilaalleen, mutta tämä herjasi häntä ja haukkui valtion-kavaltajaksi ja kunnottomaksi kristityksi, ja kehoitti raakoja, pakanallisia poikia päästämään nurjamielisyytensä valloilleen ankaraa, arvotonta opettajaansa kohtaan. Jumalaisen keisari Maksimianuksen nimessä antoi hän heille luvan tehdä vanhukselle mitä he tahtoivat.

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kirjoja, kirjoitustauluja ja muita koulutarpeita alkoi kaikilta tahoilta sinkoilla kunnianarvoisen ukon päälle, joka seisoi vastustajainsa edessä ristissä käsin, kunnes hän verissään kaatui Corvinuksen jalkojen juureen, joka riemulla katseli uhrinsa tuskia. — Mutta me jätämme tämän verityön ja sen tekijät, jotka Corvinuksen yllyttäminä olivat nuorten tiikerien tavoin hyökänneet uhrinsa päälle, ja sitten riemuiten juosseet tiehensä, kehuakseen kotona tätä urotyötään. Sittekun Corvinus perkeleellisellä mielihyvällä oli katsellut tätä näytelmää, lähti hänkin pois välittämättä sen enempää kuolevasta opettajasta. Muuan uskollinen palvelija nosti sitten Cassianuksen, joka oli lähellä hengenheittoaan, varovasti vuoteelle, eikä hän sopimusta myöten myöskään unhottanut lähettää sanaa Pankratiukselle. Jättäen valmistukset paluumatkaa varten toverinsa asiaksi, kiiruhti kutsuttu viipymättä kuolinvuoteen luo. Kirkastunein kasvoin kuoleva ojensi kätensä rakastettua oppilasta kohti, ja parisen tunnin kuluttua oli hän rauhallisesti nukkunut kuolon uneen. Parin uskotun auttamana onnistui Pankratiuksen kuitenkin saada toimitetuksi vainajalle hiljaiset, kristilliset hautajaiset.

Kun marttyrin maalliset jäännökset oli siunattu viimeiseen lepoon, lähtivät Pankratius ja Qvadratus raskain mielin paluumatkalle. Ei ollut ensinmainitun helppo saada hillityksi vihaansa tämän verityön johdosta, joka ei ollut tapahtunut ainoastaan Corvinuksen toimesta, vaan jota tämä ihmis-hirviö vielä säälittä ja tunnonvaivatta itse oli katsellutkin.

Mitä tunnonvaivoihin tulee, niin hän kuitenkin erehtyi, sillä tuskin oli Corvinus saanut kostonhalunsa tyydytetyksi, kuin hän jo tunsi, miten häpeällisesti oli menetellyt. Sitäpaitsi pelkäsi hän mitä isänsä siitä sanoisi, sillä tämä oli aina pitänyt Cassianusta suuressa arvossa. Ja mitä sanovat noiden ilkikuristen viikarien vanhemmat siitä, että heidän poikansa hänen johdollaan olivat tehneet itsensä syypääksi rikokseen, joka oli miltei isänmurhan veroinen?

Tuskallisten omantunnon vaivojen kalvamana hän käski vihoissaan, että kotimatkalle oli heti lähdettävä Fundista, mutta silloin sai hän tietää, että se oli mahdotonta: hevoset tarvitsivat muutaman tunnin levätä. Tämä teki hänet vielä alakuloisemmaksi, ja häädyttääkseen itsesyytökset ja levottomuuden, turvautui hän pikariin. Viimein lähti hän seuralaisineen liikkeelle, mutta pysähtyi muutamien tuntien kuluttua uudelleen, ja vasta yön pimetessä jatkettiin matkaa. Tien, joka kulki lehtokujannetta myöten pitkin sitä suurta kanavaa, johon vesi Pontinin soista virtaa, oli pitkällinen sade liottanut ja tehnyt niljakaksi.

Eipä Corvinuksen tila todentotta ollut kadehdittava. Kiukusta ja ylenmääräisestä viininjuonnista tulistuneena, tuskitteli hän, kun ei matka kylliksi nopeasti joutunut, ja koetti lakkaamatta ruoskanläimäyksillä pakottaa uupuneita hevosia kiireemmin kulkemaan. Viimein pillastuivat kiusatut elukat, vaunut paiskautuivat tiepuolesta toiseen ilman että toverit kykenivät häntä seuraamaan tai tulemaan johtajalleen avuksi. Corvinus huusi ja kiroili, mutta tästä oli vain seurauksena, että vauhkot hevoset sitä hurjemmin laukkasivat, kunnes vaunut särkyivät ja Corvinus suistui päistikkaa veteen.

Juuri tuona onnettomana hetkenä tuli kaksi meille tuttua ratsastajaa nelistäen paikalle. He olivat jonkun matkan päässä huomanneet tuon uhkaavan vaaran ja sen johdosta kannustaneet ratsujaan ja saapuneet onnettomuuspaikalle, voimatta kuitenkaan estää tapaturmaa. Tuossa tuokiossa hyppäsi Pankratius satulasta alas ja tunsi nousevan kuun himmeässä valossa entisen koulutoverinsa, joka turhaan koki kompuroida ylös liejuisesta vedestä. Tässä kohdin ei ollut tosin syvä, mutta savinen ranta oli niin liukas, että niin pian kuin hän koetti kiivetä ylös, luisui hän aina takaisin ja pulahti etemmäksi veteen, missä tietysti oli syvempi. Ei ihmettä siis, että hän lopulta kontistui ja uupui aivan kokonaan, kun oli niin monta kertaa turhaan yrittänyt vastentahtoisesta kylvystään nousta.

"Olisi aivan paraiksi hänelle, jos jättäisimme hänet oman onnensa nojaan", mutisi tuima soturi.

"Hiljaa, hiljaa, Qvadratus, älä puhu siten! Pidä kiinni minua lujasti! — Kas niin!" sanoi nuorukainen ja, pidellen kiinni jättiläismäisestä ystävästään, kumartui hän penkereen yli ja tarttui vihollisen käsivarteen, juuri samassa silmänräpäyksessä, kun tämä hellitti kuivan oksan, josta oli pitänyt kiinni ja nyt voimatonna vaipui takaisin veteen. Se olisi epäilemättä ollut hänen viimeinen yrityksensä. Yhdistetyin voimin onnistui näiden kahden ystävän saada vedetyksi hänet kuivalle maalle ja laskea hänet, surkeasti ryvettyneenä, tielle. Kuinka olisivat kristityt nuorukaiset nyt voineet heidän edessään voimatonna makaavalta viholliselta kieltää apuaan! Päin vastoin he koettivat kaikin keinoin saada hänet virkoamaan eloon, ja se heille onnistuikin.

Juuri samassa tuokiossa, kuin hän aukaisi silmänsä, saapuivat hänen seuralaisensa. Pelastajat jättivät hänet puoleksi tiedottomana heidän huostaansa ja uskoivat heidän käsiinsä myöskin kukkaron, joka oli solahtanut hänen vyöstään. Mutta veitsen, jota Corvinus alati kantoi myötään, sen kun tuli olla todistuksena hänen verivihollistaan vastaan, joka oli repinyt alas ediktin, otti Pankratius itselleen; se oli myöskin pudonnut pelastettavan tunikasta. Seuralaiset uskottelivat jäljestäpäin, että he olivat pelastaneet johtajansa, mutta että hänen kukkaronsa epäilemättä oli hukkunut syvään liejuun. He kantoivat hänet lähellä olevaan tupaan, ja, hänen maatessaan, pitivät he lystiä elämää varastetuilla rahoilla, jotka olivat joutuneet heidän huostaansa.

Sinä päivänä oli kaksi, pakana ja kristitty, harjoittanut kostoa. — — —

Jos uuden, lämpimiä kylpyjä varten aiotun talon rakentaminen oli ollut pääasiallisesti kristittyjen tehtävänä jo ennen ediktin antamista, niin ei ole ihmeteltävä, jos kristittyjen työmiesten lukua ja kärsimyksiä yhtä mittaa lisättiin ediktin julkaisemisen ja siitä aiheutuneen vainon jälkeen. Ja kun oli saatu tietää, että Diokletianus itse ennen pitkää omassa personassaan saapuisi tätä mielirakennustaan vihkimään, niin kristittyjä työmiehiä yht'äkkiä lisättiin toinen verta. Joka päivä saapui läheltä ja kaukaa, Lunan satamasta, Sardiniasta, jopa aina Krimistäkin saakka pitkät jonot niitä, joita pidettiin mitä suurimpina rikoksentekijöinä, ja jotka nyt saivat vaihtaa kovan työnsä vuorikaivoksissa ja kivilouhoksissa tähän vielä raskaampaan rakennustyöhön. Kaikista raskaimmat, enimmin rasittavat työt: rakennusaineitten kantaminen, kivien halkaiseminen ja veistäminen, muurilaastin sotkeminen ja paikalle kuljettaminen, muurien rakentaminen j.n.e., jätettiin muitta mutkitta kristittyjen tehtäväksi. Palkaksi vaivaloisesta työstään eivät he saaneet enempää kuin mitä työssä käytetyille juhdillekin, muuleille ja härjille, tuli osaksi! Lepopaikka ei parempi tallia ja ravinnoksi ainoastaan mitä oli välttämättömästi tarpeellista heidän hengissä pysyttämisekseen, samaten verhoksikin vain kaikkein tarpeellisimmat — siinä kaikki, mitä heillä oli odotettavina. Jalkaraudat, joiden tuli estää heitä pakenemasta, lisäsivät nekin melkoisesti heidän kärsimyksiään; sitäpaitsi oli heitä silmällä pitämään asetettu armottomia päällysmiehiä, jotka noita turvattomia rääkkäsivät, ruoskimalla heitä silloinkin, kun he kovassa työssä yhtämittaa ponnistelivat — tapahtui tämä sitten esimiesten mielen nouteeksi tai omasta julmuuden halusta.

Rooman kristityt koettivat parhaansa mukaan auttaa näitä kärsiviä uskonveljiään. Vahtia lahjomalla onnistui monen rohkeamielisen nuorukaisen toimittaa heille voimallisempaa ruokaa tai lämpimämpiä vaatteita tai antaa heille rahaa, millä he saattoivat taivuttaa vartijansa leppeämmiksi.

Valitettavasti oli tähän kristittyjen yhteenkasaamiseen toinenkin syy. Sitenhän aina oli käsillä tarpeellinen varasto joukko-uhreja niitä verisiä näytelmiä varten, joita useasti pantiin toimeen juhlatilaisuuksissa.

Semmoinen oli nyt tulossa. Vaino ei ollut tähän asti ollut erinäisen ankara: rikkaista ei ollut vielä kukaan joutunut sen uhriksi. Ensimäisen päivän epäonnistuminen ei ollut vielä kokonaan haihtunut mielistä; odotettiin yhtämittaa suurenmoista ja ankaraa jälkinäytöstä, joukko-mestausta. Kansa vaati enemmän huveja ja sillä oli suuria aiheita toivoa, että se saisi kylliksensä niitä keisarin syntymäpäiväjuhlain aikana. Villit pedot, joiden kiljuntaa Sebastianus ja Pankratius olivat kuulleet hiljaisena kuutamoyönä, kiljuivat vielä sitä saalista, joka oikeutta myöten näytti olevan heille tuleva.

Eräänä päivänä joulukuun lopulla tapaamme Corvinuksen matkalla termeihin, mukanansa telottajan apulainen, jolla oli yhtä tarkka silmä valitessaan rotevia taistelijoita kilpatannerta varten, kuin konsanaan karjakauppiaalla, joka valikoipi raavaita torille tuodusta karjasta. "Rabirius", huusi prefektin poika vankien ylipäällysmiehelle, "minä tulen keisarin käskystä valitsemaan jumalattomista kristityistäsi muutamia, jotka saavat kunnian tulevana juhlana taistella amfiteatterilla".

"Se on mahdotonta. Minulta ei liikene ainoatakaan", oli vastaus. "Minun on saatava rakennus määräajalla valmiiksi; mutta se käy minulle mahdottomaksi, jos minulta vielä riistetään työväkeä".

"Se ei ole minun asiani", vastasi Corvinus lyhyesti. "Kyllä kai niitä tulee uusia, joilla aukot saadaan täytetyksi. Kuljeta sinä vaan minua ja Catulusta ympäri, jotta saamme valita itsellemme sopivaa väkeä".

Ylipäällysmiehen täytyi, vaikka väkinäisestikin ja äristen, mukautua pakon vaatimuksiin ja hän saattoi nuo vastenmieliset lähettiläät väljemmälle paikalle. Joukko työmiehiä pystytti siinä paraillaan yhtä niistä suurista graniittipylväistä, jotka olivat hakatut yhdestä ainoasta kivestä ja määrätyt asetettavaksi suuren salin kulmiin. Catulus erotti joukosta heti kaksi nuorta miestä, jotka olivat varreltansa muita vahvemmat.

"Nuo kaksi täytyy minun saada, Rabirius", sanoi sitten tuo villien eläinten nöyrä hankitsija. "Ne sopivat mainiosti. Epäilemättä ovat he kristittyjä; sen näkee siitä iloisesta mielestä, jolla he tekevät työtä".

"Mutta juuri noita minä en voi mitenkään luovuttaa. Ne ovat minulle yhtä arvokkaat kuin kuusi muuta tai kuin pari hevosia. Odota kunnes raskaimmat työt saadaan tehdyksi, niin sitten joutavat he", vastasi ylipäällysmies. "Molemmat, Largus sekä Smaragdus, polveutuvat tosin arvokkaasta suvusta, mutta tekevät työtä kuin plebeijit, eikä heidän olisi ensinkään vastenmielistä seuraamaan sinua".

"No hyvä, sen kunnian he tulevat saamaan!" vastasi Corvinus nauraen. "Minä kirjoitan heidät, mutta pidä huolta siitä, että ne täysikelpoisessa kunnossa sitten jätetään minulle".

Ylipäällysmiehen täytyi vasten tahtoansakin katsella, kuinka tuo ovela Catulus valikoitsi jommoisenkin joukon hänen paraimpia työmiehiään, jotka Corvinus sitten otti haltuunsa. Lopulta saapuivat he erään ryhmän luokse, jonka oli suotu hetken levähtää työstään. Ryhmän keskellä istui kunnian-arvoinen ukko, jolla oli pitkä, valkoinen, ryntäille ulottuva parta; hänen vieressään oli kaksi nuorukaista, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen oman työnsä ohessa niin paljon kuin suinkin olla avullisina vanhukselle ja muille vähäväkisille veljille. Marmorijärkäleellä ukon edessä istui muita vankeja kuunnellen niin hartaasti niitä ukon puheita, että he näyttivät kokonaan unhottaneen raskaat kärsimyksensä. Tämä isä Kristuksessa teroitti heidän mieliinsä, "ettei tämän nykyisen ajan vaivat ole sen kunnian verta, kuin meille ilmoitetaan"; hän muistutti heille sitä, "että katoomaton, puhdas ja ikuinen perintö on taivaassa tallella pantu niille, jotka Jumalan voimalla varjellaan uskon kautta autuuteen". Näistä kalliista totuuksista lämmenneenä puhui hän ihastuksella siitä ajasta, "jolloin he saavat iloita, jotka nyt vähän aikaa — oi, niin peräti vähän, verraten pitkän iankaikkisuuden rikkomattomaan iloon! — saavat murehtia monenlaisissa koettelemuksissa".

Semmoisenkin miehen sydämessä kuin Corvinuksen näytti tämän joukon näkeminen synnyttävän paremman, vaikka heti haihtuvan tunteen. Valitettavasti haihtui se jo seuraavana silmänräpäyksenä, ja hän kysäsi välinpitämättömästi, mikä äijä on nimeltään. "Hänet saat kernaasti ottaa", vastasi Rabirius, "hänestä ei ole ruuankaan verosta tekijää".

"Sinäpä olet aika vekkuli", vastasi Corvinus nauraen. "Kelpaisi sitä arenalla katsella! Miltähän näyttäisi, jos katsojain eteen pantaisiin taistelemaan ikäloppu ukon rahjus! Ei, nuoria niiden pitää olla, jotka eivät hevillä suostu jalopeurain ja pantterien revittäviksi. Mutta kas, tuollahan on yksi, jonka nimeä et ole meille vielä ilmoittanut, tuo, joka seisoo kasvot poispäin käännettyinä, ilman kahleita ja vanginpukua".

"Hänen nimeään en tiedä", vastasi puhuteltu. "Tiedän vain hänestä, että hän on kunnon nuorukainen, joka uhraa täällä pahantekijäin hyväksi melkoisen osan aikaansa, auttaa heitä ja toimittaa monenlaisia töitä heidän sijastaan. Tästä oikeudesta hän tietysti maksaa kelpo rahat, ja niinpä en ole tuosta tietävinänikään".

"Mutta sillä ei minusta vielä ole hyvä", huusi Corvinus pilkallisella äänellä ja niin kovaa, että muukalainen kuuli sen ja ehdottomasti käänsi kasvonsa puhujaan päin. Silloin karkasi Corvinus saaliinsa niskaan kuin peto ja huusi riemuissaan: "Vangitkaa hänet heti paikalla! Tällä kertaa et enää pääse käsistäni, Pankratius!"

Viidestoista Luku.

Taistelun kautta voittoon.

Yhdessä parinkymmenen muun uskolaisen kanssa vietiin Pankratius vangittuna Rooman katuja pitkin Mamertinolaiseen vankilaan. Vankiraukkojen avuttomina ja turvattomina käydä raahustaessa päämääräänsä kohden, tyrkkivät ja kolhivat heitä vartijat säälimättä, vieläpä mukana seuraava roistoväkikin haukkui heitä pahanpäiväisesti, viskellen kiviä ja likaakin heidän päälleen. Vankilassa tapasivat he muita, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, jotka samaten kuin hekin oli katsottu uhreiksi. Ennenkuin Pankratius pantiin käsirautoihin, ennätti hän vain salaa pistää kukkaronsa erään sotamiehen käteen ja pyytää, että tämä antaisi jalolle Lucinalle tiedon hänen tilastaan.

Vankila vanhassa Roomassa oli todellakin kauhea olinpaikka, eikä suinkaan, kuten meidän päivinämme usein nähdään esimerkkejä, asunto, joka ei isostikaan pelota eräitä pahantekijöitä, koska heille siellä on tarjona parempaa ruokaa ja hoitoa kuin heidän omissa oloissaan.

Mamertinolaiseen vankilaan kuului kaksi maanalaista, päällekkäin sijaitsevaa, neliskulmaista kamaria. Yhdestä ainoasta katossa olevasta ympyriäisestä aukosta pääsi valo ja ilma tunkeumaan huoneeseen. Samasta aukosta vangit itsekin sekä heidän ruokansa ja mitä heille oli välttämätöntä laskettiin sinne alas. Mitä puutteita ja vaivoja vanki parkojen tämän johdosta täytyi kärsiä, ei käy kielin kertominen. Ei ihmettä, jos moni uhri, joka oli määrätty petojen revittäväksi, jo täällä nääntyi tuskiinsa, olletikin kun tuo kamala, ummehtunut vankila oli täysi.

Jotta Rooman laki ainakin muodollisesti tulisi noudatetuksi, vietiin kristityt tuomarin eteen tavanmukaisesti kuulusteltaviksi. Pankratiuskin ynnä hänen kristikumppaninsa vietiin hekin tätä tarkoitusta varten tuomiosaliin. Kiiru oli sitä suurempi, kun taisteluleikkien oli määrä alkaa kolmen päivän perästä.

Kuulusteltuansa useita kristittyjä, jotka kaikki pysyivät lujina — paitsi yhtä, joka toisten suureksi suruksi uhkauksilla ja kauhean kuoleman pelotuksilla saatiin luopumaan, — kääntyi tuomari Pankratiuksen puoleen ja puhui hänelle seuraavasti: "Ja sinä, rajupäinen nuorukainen, joka olet uskaltanut repiä alas jumalaisen keisarin ediktin, sinäkin olet saava armon, jos suostut uhraamaan jumalille. Osoita hetipaikalla, että olet säveä ja ymmärtäväinen! Olethan tuskin vielä päässyt lapsenkenkiä kuluttamasta!"

"Olen Jeesuksen Kristuksen palvelija", vastasi Pankratius levollisesti. "Häntä minä tunnustan suullani, hänessä riipun kiinni sydämelläni, häntä ainoata minä palvelen. Tunnustan ainoan totisen Jumalan; mutta sinun jumalasi ja niitten palvelijat ovat turmelukseen tuomitut".

"Lyökää herjaajaa vasten suuta ja ruoskikaa häntä vitsoilla!" käski sen jälkeen tuomari vihastuneena. "Kiitän sinua", vastasi jalo nuorukainen nöyrästi, "että tuomitset minut samaan rangaistukseen, kuin Herrani ja Vapahtajani on kärsinyt, minun edestäni".

Kohta sen jälkeen nousi tuomari ja julisti tavallisessa muodossa kuolemantuomion: "Lucianus, Pankratius, Rustinus sekä heidän toverinsa, ja samaten naiset Secunda ja Rusina, jotka kaikki ovat tunnustaneet olevansa kristittyjä ja kieltäytyneet tottelemasta pyhää keisaria ja rukoilemasta Rooman jumalia, ovat heitettävät petojen eteen Flaviuksen amfiteatterilla".

Ilosta ja raivosta ulisten saattoi roistoväki uskolliset tunnustajat takaisin vankilaan. Moni ei tosin voinut poistaa mielestään sitä vaikutusta, minkä pilkattujen arvokas käytös sekä ilmeinen tyytyväisyys ja iloisuus olivat tehneet, ja vetäytyi häpeissään pois. Oi, jospa nämä olisivat voineet luoda silmäyksen kolkkoon, tukehuttavaan vankilaan ja nähdä, mikä rauha ja ilo siellä loisti noiden kuolemaan tuomittujen kasvoista! Jospa he olisivat kuulleet, miten paksut, jykevät kiviseinät kaikuivat kiitosvirsistä, joita Pankratius viritti, vieläpä miten vangitkin syvyydestä, alimmaisesta vankilasta siihen yhtyivät, väkivaltainen kuolema silmäinsä edessä veisaten psalmeja ja hengellisiä virsiä!

Kuten tavallisesti suotiin vangeille muutamia etuja teloituksen edellisenä päivänä. Noista eduista herätti etenkin heissä iloa heidän omaisilleen annettu lupa käydä heidän luonaan. Nämä käyttivät ahkerasti hyväkseen tätä lupaa ja lähtivät vankilaan, lausuakseen viimeiset jäähyväisensä. Illan tullen tuotiin vangit tyrmästä kestitettäviksi niin kutsutulla vapaalla aterialla, jossa kaikkea oli niin yltäkyllin, kuin jos olisi ollut juhla. Pöydän ympärillä oli joukko pakanoita, jotka olivat uteliaina tunkeuneet sinne katselemaan kuolemaan tuomituita. Ihmeekseen eivät katsojat huomanneet merkkiäkään siitä kerskailevasta kuoleman halveksimisesta, siitä katkeruudesta tai pelvon-alaisuudesta, jolla kuolemaan tuomitut tahallisesti söivät kuolin-ateriaansa. Tyynellä iloisuudella ja hiljaisesti keskustellen nauttivat kristityt tätä viimeistä yhteistä ateriataan maan päällä, pitäen sitä todellisena rakkauden-ateriana. Pankratius ei kuitenkaan voinut pitäytyä nuhtelemasta tungettelevia heidän tunnottomuudestaan ja raaoista huomautuksistaan, jonka jälkeen ainakin kunnollisemmat hiipivät pois.

Sebastianus kun oli tuttu vankilan päällysmielien kanssa, oli hän vaikeuksitta päässyt joka päivä käymään vankien luona ja hankkinut heille monenlaista lievitystä. Tänäänkin, päivistä viimeisenä, oli hän tullut sanomaan hyvästit paraimmalle, hartaasti rakastetulle ystävälleen, joka puolestaan ikävöiden oli odottanut isällistä toveriaan. Molemmat vetäytyivät hieman syrjään, ja Pankratius aloitti: "Muistatko, Sebastianus, kun me sinä iltana kuulimme petojen kiljuntaa ja näimme ikkunasta amfiteatterin monilukuisien holvikaarien ikäänkuin avautuvan kristittyjen riemusaatoille?"

"Kyllä, poikani; se ilta pysyy iäti mielessäni. Kaiketi oli sinulla jo silloin aavistus siitä, mikä odottaa sinua siellä huomenna".

"Olet oikeassa", vakuutti nuorukainen. "Minä olin mielessäni varma siitä, että minä olisin ensimäisiä uhreja, jotka inhimillinen julmuus oli syöksevä niiden raadeltavaksi. Mutta oi, Sebastianus, mikä olen minä, ollakseni mahdollinen saamaan sen armon, että jo huomenna — ei, kuule! vartija Capitoliumissa ilmoittaa puoliyön hetkeä, — jo tänään! saan nähdä Hänet kasvoista kasvoihin, Hänet, sieluni rakastetun, ja saan vastaan-ottaa Hänen puhkaistusta kädestään palmunoksan ja kruunun! Ja kuitenkin, Sebastianus", jatkoi hän, tarttuen ystävän molempiin käsiin, "on se totta; se on totisesti niin!"

"Onnellinen Pankratius!" huudahti Sebastianus, kun ystävä suurella ihastuksella oli puhunut taivaallisesta ihanuudesta, joka odotti häntä tuon lyhyen kamppailun jälkeen. "Sinähän nautit jo ennakolta taivaan iloa ja autuutta!"

Seisottuansa siinä kotvan aikaa ikäänkuin hurmaantuneena, tuli nuorukainen äkkiä ajatelleeksi äitiään. Häntä ajatellessa kiertyi kyyneliä tuon hellästi rakastavan pojan silmiin. "Rakkahin äitini!" sanoi hän liikutettuna. "Mutta minä saan ennen taistelua vielä kerran nähdä hänet, kuten sovittu on, vielä kerran kuulla hänen rakkaan äänensä. Minä tiedän, että hän ei ole tekevä minua heikoksi. Ja nyt, Sebastianus", jatkoi hän ja heittäytyi nyyhkien ystävän rinnoille, "kiitos sinulle kaikesta uskollisesta rakkaudestasi! Mutta yhtä vielä sinulta pyydän: pysy tänään, kunnes kaikki on loppu, minun läheisyydessäni ja ota huostaasi viimeinen perutavarani, jonka annat äidilleni!"

"Mielelläni sen teen, maksakoon se vaikka henkeni!" vakuutti ystävä. "Eromme ei tule kestämään kauan, ystäväni, veljeni! Mene nyt, syö ja juo" — ja hän osoitti ilta-ateriaa, jolla kristittyjen tuli vahvistaa itseään viimeistä retkeään varten — "syö ja juo, sillä sinulla on vaikea taival kuljettavana!"

Viileähkö, ihana aamu on koittanut. Loistavat auringonsäteet näyttävät pukeneen templin kultakoristeet ja muut yleiset rakennukset juhlapukuun. Kadut täyttyivät vähitellen ihmisistä komeissa juhlapuvuissa pukeuneina. Kaikkien on matka Flaviuksen amfiteatteriin, myöhemmin Colosseum-nimellä tunnettuun; jokainen ohjaa askelensa sitä porttia kohden, minne hänen pääsykorttinsa näyttää. Ennen pitkää täyttää epälukuinen joukko ihmisiä tuon suunnattoman rakennuksen, kunnes kaikki rivit, jotka penkerittäin kohouvat toinen toistaan ylempänä, yltympärinsä ovat täynnä ihmiskasvoja, ja tuon mahtavan rakennuksen jykevät seinätkin näyttävät liikkuvan aaltoilevan ihmisjoukon kera.

Hovikuntansa saattamana ja kaiken sen loiston ympäröimänä, minkä tämä juhlapäivä vaati, saapui vihdoin keisari. Keisarillinen syntymäpäivä —; lapsi ei ole vähemmin kärkäs näkemään veristä näytelmää kuin kukaan hänen alamaisistaankaan. Hekumoiden katsella kaatuneiden verta, se oli hirmuvaltijaasta nautintoa. Hänen valta-istuimensa sijaitsi itäisellä puolella, jossa suuri, erittäin komeasti koristeltu looshi pidettiin häntä ja hänen hoviaan varten varalla.

Kuten tavallista ei katsojia erikoisemmin viehättänyt gladiaatorien kevyempi ottelu toistensa kanssa, jolla juhla alotettiin; ei haavoitettujen eikä surmattujenkaan gladiaatorien veri, joka peitti hietaa, voinut tyydyttää tuhansia ja jälleen tuhansia. He halusivat kristittyjen verta melkein yhtä kiihkeästi kuin julmat pedotkin. "Kristittyjä! Jalopeuroja!" ulvoi kärsimätön roistoväki.

Varhain aamulla oli vangit viety erääseen vahvaan kammioon, niin kutsuttuun Spoliarumiin. Kahleet oli päästelty heidän käsistään, mutta kun yritettiin heitä pukea juhlaan pakanallisiksi papeiksi ja papittariksi, vastustivat he tätä jalolla arvokkuudella ja menestyksellä. Ensimäiset aamuhetket he viettivät rauhassa, vahtien heitä häiritsemättä. Toinen vahvisti toistaan sydämellisellä puhelulla. Lopuksi virittivät he yhteisesti kiitosvirren, joka ei tauonnut sittekään, kun heidän äänensä hupeni yhä taajenevan ihmisjoukon kamaliin huutoihin ja jalopeurain kuopista kaikuvaan kiljuntaan.

Samoihin aikoihin nähtiin Corvinuksen tulevan. — Kääntyen voitonriemuisin katsein Pankratiuksen puoleen, huudahti hän: "Jumalille olkoon kiitos! Vihdoin on koittanut päivä, jota kauan olen halainnut. Pitkä, kova taistelu on riehunut välillämme; minä olen viimeinkin voittanut!"

"Mitä sanotkaan, Corvinus? Milloin ja missä olen minä taistellut kanssasi?" kysyi Pankratius ihmeissään.

"Lakkaamatta ja kaikkialla", kuului vastaus. "Sinä olet seuraillut minua unissani, olet häälynyt virvatulena edessäni, ja turhaan olen koettanut saada sinua kiinni. Jo vanhastaan olet ollut minun kiusanhenkeni, minun hornanpeikkoni. Minä olen vihannut sinua, olen vihkinyt sinut manalan jumalille, olen manannut ja sadatellut sinua, nyt on kostonpäiväni tullut".

"Minusta", vastasi Pankratius hymyillen, "ei se mitään taistelua ole ollut, kun sitä on käyty ainoastaan yhdeltä puolelta. Minä puolestani en ole koskaan suostunut mihinkään riitaan sinun kanssasi".

"Mitä, tuotako minun pitäisi uskoa, kun lakkaamatta olet paneutunut ikäänkuin käärme tielleni pistääksesi minua?"

"Missä niin?" kysyi Pankratius hämmästyneenä.

"Kuten sanottu, kaikkialla. Koulussa, jalon Agneen kodissa, Forumilla, katakombeissa, oman isäni tuomioistuimen edessä, Chromatiuksen huvilassa, niinkuin sanoin, joka paikassa".

"Ja kenties silloinkin, kun vaunusi pirstautuivat Appiuksen tiellä?" huomautti Pankratius. "Mutta kuuntelehan tyynesti minua, Corvinus", jatkoi hän. "Me seisomme tässä viimeisen kerran silmätysten. Kun olin vanhalle opettajallemme Cassianukselle osoittanut viimeisen palveluksen ja matkustin kumppalini seurassa takaisin Roomaan, kuulin hurjasti kiitävien vaunujesi raminaa, kannustin ratsuani ja ehdin parahiksi sinua pelastamaan. Tainnoksissa olit sinä, hänen murhaajansa, hänen, joka oli minulle kallis ja rakas; sinä olit vallassani ja minä kostin!"

"Millä tavalla?" kysyi Corvinus säpsähtäen, kuullessaan puhuttavan vanhan opettajan kuolemasta.

"Siten että vedin sinut ylös vedestä, ystäväni avulla hieroin ja lämmitin sinua, kunnes sydämesi jälleen rupesi tykyttämään, ja jätin sinut sitten seuralaistesi huostaan, kuolemasta pelastettuna".

"Valehtelet!" huusi raaka nuorukainen. "Minut vetivät ylös palvelijani etkä sinä! Sen ovat he kaikki todistaneet".

"Antoivatko he sinulle veitsenikin, joka putosi vyöstäsi yhdessä leopardin-nahkaisen kukkarosi kera?"

"Kukkaro, erään afrikattaren lahja, oli kaikissa tapauksissa sellainen kuin sinä sanot; mutta he väittivät sen hukkuneen kanavaan".

"Minä annoin sen miehillesi", vastasi Pankratius, "käskien jättämään sen sinulle; mutta veitsen, joka oli minun, otin itselleni. Tässä se on. Katsele sitä tarkoin! Uskotko nyt minua! Uskotko vieläkin, että lakkaamatta olen kiemurrellut käärmeenä tielläsi?"

Kun ei Corvinus ollut kyllin jalomielinen, tunnustaakseen olevansa voitettu, ei hän voinut muuta kuin hävetä vanhan koulutoverinsa edessä. Ja tuo häpeä tuntui polttavan aina hänen sielunsa sisimpään. Hän oli vähällä vaipua rauenneena maahan, hoiperteli pois ja katosi. Hän kirosi taisteluleikit, keisarin, äänekkään hälinän, petojen kiljunnan, hevosensa ja vaununsa, isänsä ja itsensä, sanalla sanoen kaikki — paitsi yhtä. Kirota Pankratiusta — sitä hän ei enää olisi voinut, vaikka hänen henkeänsä olisi kysytty.

Juuri kun hän aikoi lähteä, asettui Pankratius hänen tielleen, tarttui hänen käteensä ja sanoi lemmekkäällä, mutta totisella äänellä: "Corvinus, minä olen antanut sinulle sydämestäni anteeksi. Mutta tuolla ylhäällä on Jumala, joka ei anna anteeksi ilman katumusta ja parannusta. Etsi häneltäkin syntein anteeksiantoa! Ellet sitä tee, niin sanon sinulle jo edeltäkäsin, että sinä kerran olet kuoleva samalla kuolemalla, kuin minun nyt on kärsittävä".

Hiiskumatta yhtään sanaakaan hiipi Corvinus ulos, eikä tullut enää koko päivässä näkyviin. Se nautinto, jota hän kuukausmääriä oli odottanut, ei hänelle enää kelvannut; hän pikemmin pelkäsi sitä näkyä, jonka oli kuvaillut mielessään niin ihanaksi. Juhlapäivän iltana tapasi hänen isänsä hänet ihan päihtyneenä. Onneton ei ymmärtänyt paremmalla tavalla vaimentaa soimaavaa omaatuntoaan.

Tuskin oli Corvinus poistunut Spoliariumista, kun kristityt jo käskettiin viimeiselle retkelleen. Ei muuta kuin sydämellinen syleily, lyhyt jäähyväissana, suutelo tai kädenpuristus — ja saattue lähti liikkeelle. Kun nuori sankarimme muiden; muassa kulki käytävätä, joka johti arenalle, huomasi hän yhdellä puolella Sebastianuksen ja hänen vieressään hunnulla verhotun naisen, kappa huolellisesti käärittynä ympärilleen. Pankratius tunsi hänet ensi silmäyksessä, lankesi polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi suuteli, ja pyysi: "Siunaa minua, rakas äiti!"

"Katso ylöspäin, lapseni, sinne missä Kristus on valmistanut sinua varten majan ja on pian tervehtivä sinua! Taistele uskon hyvä kilvoitus, ole uskollinen kuolemaan saakka, niin hän on antava sinulle elämän kruunun. Isäsi odottaa sinua jo ja minä olen pian tuleva luoksesi".

"Mitä noista tuollaisista hullutuksista?" huusi päällikkö lähestyen, ja antoi polvistuneelle kevyen iskun. Nuorukainen nousi, sankarillinen äiti peräytyi muutaman askelen. Mutta Sebastianus puristi pelvottoman nuorukaisen kättä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Rohkeutta, rakas ystävä! Jumala siunatkoon sinua! Minä seison aivan keisarin vieressä, lähetä minulle viimeinen katseesi ja — siunauksesi!"

"Ha, ha, ha!" Niin kuului ihan heidän takanansa. Oliko se hornan hengen inhaa naurua? Katsahdettuaan taaksensa näki Sebastianus pylvään taakse katoavan miehen levätin liikahtavan. Se ei ollut kukaan muu kuin Fulvius, mutta sitä hän ei voinut aavistaa. Urkkija oli tehnyt havainnon, joka oli arvaamaton. Nyt oli hänellä mitä selvin todistus siitä, että Sebastianuskin oli kristitty.

Muutamien tuokioiden kuluttua seisoi Pankratius keskellä taistelulavaa, viimeisenä uskollisesta marttyrijoukosta. Siinä toivossa, että muitten kärsimysten näkeminen saattaisi hänet horjumaan, oli hänen annettu jäädä viimeiseksi, mutta ei sittenkään. Kädet rukoukseen kohotettuina odotti hän tyynesti petojen hyökkäystä. Mutta katso niinkuin ei muinoin yksikään nälkäisistä pedoista jalopeurain luolassa koskenut Danieliin, niin näytti tässäkin enkeli pidättävän noita raivokkaita eläimiä — kaikki hiipivät pelokkaina kauemmaksi hänestä.

Mutta kärsimättömän roistoväen mielenkuohu paisui tällä välin äärettömiin. Kun toinen peto toisen jälkeen kiljuen asteli nuoren marttyrin ympäri ja, sen sijaan että olisi syössyt hänen päällensä, juoksi ulvoen pois, yltyi kansan vimma miltei mielettömyydeksi; vertahimoovain ihmisten sorina kaikui järjettömäin, verta janoovain eläinten kiljunaa äänekkäämmin.

Kun raivokas sonni, joka oli päästetty marttyrien kimppuun, hurjasti puskettuaan eteenpäin vain tonkasi sarvillaan hietaan, niin että pölypilvi lemahti ilmaan, huusi keisari: "Ärsytä häntä, sinä pelkuri!"

Pankratius totteli kyllä käskyä, mutta kaikista hänen tempuistaan huolimatta ei sonni häneen kajonnut. "Hän on noita! Hänellä on kaulassa tenhokalu!" huusi muuan, ja kohta kaikui kaikilta haaroilta huuto: "Noita! Tenhokalu!" Mutta keisari, jonka käskystä hälinä heti oli asettunut, huusi nuorukaiselle: "Ota tenhokalu kaulastasi ja heitä se pois luotasi, muuten temmataan se sinulta väkisten!"

"Herra", vastasi nuorukainen soinnukkaalla äänellään, "se mitä minä kannan kaulassani, ei ole tenhokalu, vaan muisto isästäni, joka tässä samassa paikassa iloisin mielin on tunnustanut sen, mitä minä kaikessa nöyryydessä hänen jälkeensä toistan: 'Olen kristitty!' Rakkaudesta Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ja ihmisten Poikaan, annan ilomielin henkeni. Antakaa minun pitää isäni ainoa perintö-osa, jonka tahtoisin jättää perinnöksi eräälle toiselle. Koettakaa vain vielä yksi kerta! Se oli pantteri, joka auttoi isäni kruunun saantiin; kenties pantteri auttaisi minuakin siihen!"

Äänetön hiljaisuus seurasi. Kansa näytti olevan syvän liikutuksen vallassa. Uljaan nuorukaisen arvokas käytös, sulosointuinen ääni, miellyttävä olento, pelkäämättömyys ja ääretön innostus asiaansa, sanalla sanoen, kaikki oli yhtäkkiä aikaansaanut valtavan käänteen katsojain tunteissa ja ajatuksissa. Sen huomasi Pankratius ja vapisi enemmän heidän suosionsa kuin heidän raivokkuutensa tähden. Eikö hän ollut toivonut jo tänään saada astua sisään taivaan kultaisesta portista, ja nytkö tämä hänen toiveensa menisi hukkaan? Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, ja äänellä, joka uudelleen värähdytti kuulijain sydämiä, rukoili hän ääneen: "Tänään, niin tänään, rakas Herra, on tulemisesi päivä! Älä viivy enää! Kuten jo olet riittävästi osoittanut voimasi minussa niille, jotka eivät usko sinuun, niin osoita nyt myös armosi minussa, joka uskon sinuun!"

"Pantteri!" kuului ääni. "Pantteri!" kajahti tohina vastaan kuin lumivyöryn jyminä, tuhatääninen kuoro niitten 150,000 ihmisen suusta, jotka täyttivät amfiteatterin rivit. Kaikkien katseet olivat tähdätyt yhteen ainoaan kohtaan. Erakon kammiossa ei olisi saattanut olla hiljaisempaa. Kun villi pantteri oli hiipinyt lähemmä uhriaan, loikkasi se mahtavalla hypyllä yht'äkkiä uhrinsa niskaan. Pankratius seisoi pystyssä vielä hetkisen, vei oikean kätensä huulilleen, katsahti hymyillen Sebastianukseen ja, lähetettyään kevyellä kädenliikkeellä viimeiset jäähyväiset ystävälleen, kaatui hän ja oli muutamain tuokioiden kuluttua onnellisesti voittanut. Nuoren marttyrin maalliset jäännökset saivat leposijan Aurelianuksen tien vierellä siinä osassa katakombeja, joka kohta sen jälkeen samoin kuin sen läheinen porttikin sai periä hänen nimensä. Myöhemmin rakennettiin basilika hänen hautansa kohdalle; tämä on vieläkin säilynyt ja kantaa samaten hänen nimeään.

Kuudestoista Luku.

Sebastianus.

Keskellä ankarinta vainoaikaa liikkui Sebastianus taistelukentällä kuin sotapäällikkö, joka verivirtojen vuotaessa vain ajattelee voittoa. Mitä useamman ystävän hän menetti, sitä köyhemmäksi tosin tuli hänelle maailma, mutta sitä rikkaammaksi taivas, ja hänkin oli valmis uhraamaan henkensä, niinkuin tätä ennen kuolleet kristityt taistelijat olivat tehneet. Usein ajatteli hän armasta Pankratius ystävää ja seisoi mietteissään siinä paikassa, jossa aikaisin kehittynyt nuorukainen oli puhunut siitä, mikä täytti hänen sydämensä. Mutta yksin jäänyt tunsi kaikissa tapauksissa olevansa melkein yhtä lähellä suojattiaan kuin silloin, kun lähetti hänet Campaniaan, ja iloitsi siitä mahdollisuudesta, että hän pian saisi yhtyä hänen kanssaan taivaassa iankaikkisesti. Hän oli tullut täyteen varmuuteen siitä, että se aika oli lähellä. Sen vuoksi ryhtyi hän jo valmistuksiin, myi tavaransa, jolla oli arvoa, ja jakoi siitä karttuneet tulot köyhille, joten keisarin ja ilmiantajien osaksi ei paljoakaan jäänyt.

Fulviuksen saama osa kristittyjen jälkeenjääneestä omaisuudesta ei tosin ollut vähäinen, mutta yleensä hän kuitenkin tunsi pettyneensä toiveissaan. Vaikk'ei hän tänä aikana ollutkaan pakotettu turvautumaan peljätyn keisarin rahoihin, ei hän kuitenkaan ollut saanut mitään säästetyksi itselleen. Paitsi sitä oli hänen joka ilta tehtävä tili kovalle Eurotaalle siitä mitä hän päivän kululla oli saanut aikaan, ja kestettävä monta katkeraa soimausta, monta häijyä muistutusta. Kuinka iloinen olikaan hän, voidessaan ilmoittaa ankaralle herralleen ja valtijalleen, että hän nyt saattoi pyydystää jalompia otuksia, että hän nyt tähtäsi keisarin suosikkiin, joka epäilemättä keisarin palveluksessa oli koonnut itselleen melkoisen omaisuuden.

Tilaisuus mainitun jalon otuksen kaatamiseen oli pian tarjoutuva hänelle. Tammikuun 9 päivänä oli nimittäin suuri vastaan-otto keisarillisessa palatsissa, ja siihen saapuivat ne henkilöt, joiden oli joko jotakin armoa anottava tahi joilla oli syytä peljätä keisarin vihaa. Fulviuskin, joka muutoin vain vastahakoisesti tuli keisarin näkyviin, oli nyt saapunut. Tavallisuuden mukaan odotti häntä kylmä vastaan-otto. Hän ei kumminkaan niin hevillä hämmentynyt, huolimatta niistä kirouksista ja haukkumasanoista, joita sinkautettiin häntä vastaan, vaan astui rohkeasti lähemmäksi, lankesi polvilleen tyrannin eteen ja aloitti puheensa seuraavaan tapaan:

"Keisarillinen herra! Sinä, jumalainen, olet usein syyttänyt minua siitä, että palvelukseni ovat olleet niin vähäiset, verrattuina armoosi ja anteliaaseen käteesi. Mutta nyt on mitä hävyttömin salahanke ja ilkein kiittämättömyys tullut tietooni. Molemmat ovat välittömässä yhteydessä jumalaisen personasi kanssa".

"Konna, mitä tahdot sillä saada sanotuksi?" ärjäsi tyranni kärsimättömästi. "Puhu verukkeitta, muuten käsken haalia sanat kurkustasi rautakoukulla!"

Fulvius nousi ja vastasi kylmäverisellä tyyneydellä, osoittaen samassa keisarillista tribunia: "Sebastianus on kristitty".

Vihan vimmassa karkasi Maksimianus ylös hallitus-istuimeltaan ja huusi: "Sinä valehtelet, konna! Sinun on joko todistettava puheesi oikeaksi tahi kuoltava niin tuskallisella, vitkallisella kuolemalla, jollaista ei yksikään kristitty koira vielä ole saanut kärsiä!"

"Tästä löydät riittäviä todistuksia", vastasi ilmiantaja ja ojensi polveaan notkistaen pergamenttikääryn vimmastuneelle hallitsijalle. Itsevaltias oli juuri vastaamaisillansa närkästyneesti, kun Sebastianus lähestyi häntä ja levollisella äänellä lausui: "Keisarillinen herrani, minä tahdon päästää sinut tutkimisen vaivoista. Minä olen kristitty ja olen ylpeä kristitystä nimestäni".

Keisari, joka tosin oli kelpo soturi, mutta sivistyksestä kokonaan osattomaksi jäänyt, ja joka tyynenä ollessaankin oli kykenemätön osapuilleenkaan kunnollista latinaa käyttämään, ei vihapäissään saanut kuin katkonaisin lausein ilmaistuksi kiukkuista sisuaan. Semmoinen oli hänen mielentilansa nyt. Ei ihmettä siis, että hän Sebastianuksen silmille syyti koko herjausten tulvan, syytti häntä jos joistakin rikoksista ja haukkui häntä hurjimmilla haukkumasanoilla, joita hänellä oli koko runsas varasto. Äänekkäimmin ja kiivaimmin soimasi hän kuitenkin Sebastianuksen kiittämättömyyttä ja petollisuutta. Hän, keisari, oli elättänyt käärmettä, skorpioonia, pahaa henkeä rinnoillaan ja ihmetteli vain, että hän vielä oli elossa.

Kristitty upseeri pysyi yhtä järkähtymättömänä ja tyynenä tämän vihaisen puheen kestäessä kuin hän tappelutantereella odotti vihollisen hyökkäystä. "Kuule minua, keisarillinen herrani!" alotti hän arvokkaan ryhdikkäästi. "Se tapahtuu ehkä viimeisen kerran. Että minä, kuten olen tunnustanut, olen kristitty, se on ollut paraimpana vakuutena turvallisuudestasi. Jos niin muodoin haluat itsellesi henkivartijoita, jotka vuodattaisivat viimeisen veripisaransa puolestasi, niin valitse miehiä kristityistä, niistä, jotka vankiloissa nääntyvät tai piinapenkillä tuskia kärsivät. Käske että heidät, vaikka jo puoleksi silvottuinakin, kuitenkin temmataan tiikerin kynsistä; anna näille uuvutetuille ja rääkätyille aseet käteen, usko itsesi heidän huostaansa, ja minä sanon sinulle, he osaavat uskollisemmin ja suuremmalla rakkaudella puolustaa sinua kuin kaikki dakialaiset ja pannonialaiset legionasi. Puolet heidän verestään olet ryöstänyt heiltä, ykskaikki, toisenkin puolen he kernaasti vuodattavat edestäsi".

"Hulluutta! Mielettömyyttä!" huusi raivostunut pilkallisesti. "Mieluummin valitseisin susia läheisimmiksi seuralaisikseni kuin noita vihattuja kristittyjä! Petoksesi on kyllin riittävä tätä aiettani vahvistamaan".

"Ja jos olisin ollutkin petturi, niin mikä olisi estänyt minua milloin hyvänsä petturina menettelemästä?" vastasi tribuni. "Enkö minä aina ole päässyt luoksesi öin sekä päivin, ja olenko koskaan käyttäynyt petturin tavalla? En, kukaan ei ole ollut uskollisempi minua. Mutta minä palvelen myös toista, korkeampaa Herraa, joka kerran on tuomitseva meidät molemmat, sinut ja minut, ja jonka käskyt merkitsevät minulle enemmän kuin sinun".

"Ja miksi olet sitten pelkurimaisen raukan tavoin niin tarkoin salannut uskontosi minulta? Arvatenkin, koska olet peljännyt sitä katkeraa kuolemaa, jonka olet ansainnut", ivasi tyranni.

"Etten ole pelkurimainen raukka enemmän kuin petturi, tiedät sinä paraiten, keisarillinen herrani. Mutta niin kauan kuin luulin voivani olla veljilleni avuksi, en ole uhkamielisesti pannut henkeäni kaupan. Nyt on minusta heille hyötyä tuiki vähän, josko ollenkaan; kiitän sentähden sydämestäni Fulviusta, että hän ilmiantonsa kautta on tehnyt minulle tarpeettomaksi valinnan joko hakea kuolemaa tai kestää elämää".

"Sen kysymyksen ratkaisen minä", vastasi keisari. "Kuolema! kuuluu tuomiosi, ja on se oleva vitkallinen kuolema. Mutta", jupisi hän itsekseen, "se ei saa tapahtua julkisesti, vaan on suoritettava kaikessa hiljaisuudessa, muuten voisi pettuus levitä laajemmalle. Tule tänne, Qvadratus", huusi hän kovasti, "vangitse kristitty tribunisi. Etkö kuule, hölmö? Miksi et liikuta itseäsi?"

"Siksi, että minäkin olen kristitty."

Uusi vihanpurkaus, uusi sättimisten ja haukkumasanojen tulva oli suoranaisena seurauksena tästä tunnustuksesta, jonka jälkeen väkevä centurioni vietiin ulos paikalla mestattavaksi. Mutta Sebastianuksen suhteen piti meneteltämän toisin.

"Kutsu tänne Hyfaks", huusi tyranni.

Hyfaks, kookas, puoli-alaston numidialainen, astui muutaman silmänräpäyksen kuluttua sisään. Tavattoman iso jousi, kirjavaksi maalattu viini täynnä nuolia, ne olivat afrikkalaisen jousimiehen aseita sekä koristimia. Suorana ja ylväänä kuin kaunis pronssipatsas seisoi hän, silmät loistavina, keisarin edessä.

"Hyfaks, minulla on työtä sinulle. Se on tehtävä huomen-aamulla varhain, mutta tehtävä hyvin!" lausui Maksimianus hänelle.

"Kyllä", vastasi numidialainen irvistäen, niin että hänen valkoiset hampaansa paljastuivat.

"Näetkö päällikköä Sebastianusta? On tullut ilmi, että hän on kristitty".

Jos Hyfaks kotimaassaan olisi äkkiarvaamatta tallannut kyykäärmeen päälle tai skorpioonin pesään, ei hän olisi enemmän säikähtynyt kuin tämän uutisen kuultuaan. Hänessä, joka ei mitään rikosta, mitään verityötä kammonut, hänessä synnytti pelkoa ja kauhistusta jo se ajatus, että hän seisoi kristityn läheisyydessä.

"Ota Sebastianus mukaasi kortteeriisi", käski Maksimianus, "ja jo huomis-aamuna — kuuletko, ei tän'iltana, jolloin kaikki olette humalassa siis huomis-aamuna, käsienne lujina ja vakavina ollessa, sidotte hänen puuhun Adoniin lehdossa ja ammutte hänet hitaisesti kuoliaaksi. Huomaa, hitaisesti! Minä en käske, että jonkun parhaimmista ja osuvaisimmista jousimiehistänne on ammuttava nuoli hänen sydämensä tai aivojensa läpi, vaan minä tahdon, että oikein monta nuolta ammutaan ja sillä tavalla, että hänen verensä hitaisesti juoksee kuiviin. Ymmärrätkö? Nyt vie mies pois! Mutta ei sanaakaan tästä, muuten…"

Mutta huolimatta kaikista yrityksistä saada asia salassa pidetyksi, oli pian se tieto levinnyt kaikkiin hovin piireihin, että keisarillinen tribuni oli tunnustanut olevansa kristitty ja sen johdosta määrätty ammuttavaksi seuraavana aamuna. Kukaan ei siitä liene enemmän tyrmistynyt kuin Fabiola.

Sebastianus kristitty? Oliko se mahdollista, että hän, tuo jaloin, puhtain, viisain ylhäisistä roomalaisista oli liittynyt tähän lahkoon? Mahdotonta! Oliko Fabiola siis erehtynyt hänestä? Eikö Sebastianus ollut se mikä hän näytti olevan? Oliko hän, joka näytti siveelliseltä, kuitenkin salaisesti taipuvainen paheisiin? — Ei, niin ei voinut olla asianlaita! Eikö hän, Fabiola itse, ollut selvin todistus siitä? Sillä eikö Sebastianus aina ollut kohdellut häntä suurimmalla säädyllisyydellä ja hienotunteisuudella, — vaikka hän varsin hyvin tiesi, että tarvittiin vain sana hänen puoleltaan, niin sai hän olla varma siitä, että Fabiola ja hänen omaisuutensa tulisivat hänen omakseen? — Niin, Sebastianus oli se, miltä hän näyttikin, ei päältä kullattu, vaan kauttaaltaan puhdasta kultaa. Siihen johtopäätökseen tuli Fabiola. Mutta kuinka hän kristittynä saattoi olla se, mikä hän oli? Että hän oli siveellisyyden sankari, vaikka olikin kristitty, se täytyi Fabiolan myöntää; mutta että hän yhdisti itsessään kaiken hyvän ja jalon, juuri siksi, että hän oli kristitty, semmoista ei juolahtanut Fabiolan mieleenkään. — Sen sijaan että hän olisi koettanut tarkemmin perehtyä Chromatiuksen pergamenttikääryyn, oli hän päin vastoin sitä uutterammin etsinyt tyydytystä ja hauskutusta pakanallisten kirjailijain teosten lukemisesta, mutta hän ei ollut löytänyt sitä, mitä etsi. Kenties Chromatius lopultakin oli oikeassa, ja eikö siinä tapauksessa ollut väärin, ett'ei Fabiola ollut vähintäkään välittänyt kristin-uskon totuuksista ja opetuksista. Hän soimasi nyt itseään mitä katkerimmin.

Ja mikä vahinko, ett'ei hän ollut enemmän puhunut Sebastianuksen kanssa näistä tähdellisistä asioista! Mutta nyt oli myöhäistä; huomenna ei Sebastianusta enää ole! Tämä varmuus tunki hänen sielunsa läpi kuni terävä nuoli.

Iltahämärissä istuessaan vaipuneena surullisiin mietteisiin, huomasi hän Afran odottamatta kantavan sisään valtijattarensa ilta-aterian. Ylenmäärin puuhatessaan illallispöydän laittamisessa musta orjatar yht'äkkiä kysäisi: "Oletko jo kuullut uutisen, jalo hallitsijatar?"

"Minkä?" oli vastaus.

"Keisarillisesta tribunista, joka huomenna ammutaan. Mikä vahinko! Hän on niin pulska nuori mies!"

"Ellei sinulla ole muuta sanottavaa minulle, niin ole vaiti", käski Fabiola.

"Tokihan tiedän muutakin", vastasi viekas numidiatar. "On lisäksi tullut ilmi, että hän kuului noihin kurjiin kristittyihin!"

"Älä vaivaa minua lörpötyksilläsi asioista, joita et käsitä", sanoi Fabiola närkästyneesti.

"Taitaapa olla yhdentekevää sinusta, mitenpäin hänen kohtalonsa kääntyy, jalo hallitsijatar. Ja niin on tietysti minustakin. Ei hän ole ensimäinen hengiltä tuomittu, jonka maanmieheni ovat ampuneet. Monta ovat he tosin — tietysti paljaasta sattumuksesta — pelastaneetkin". Orjattaren lausuttua viimeiset sanat merkitsevällä äänenpainolla, välähti yht'äkkiä Fabiolan päässä ajatus, että orjalla oli ollut jokin erikoinen tarkoitus noin puhuessaan. Fabiola avasi nyt silmänsä suuriksi ja tähysteli orjaansa läpitunkevin, tutkivin katsein; mutta Afra jatkoi niin luontevasti työtään, kuin jos ei olisi mitään tavatonta virkkanut. Vieläpä kun Fabiola suoraan kysyikin häneltä, mitä hän oikein oli tarkoittanut, vastasi hän, kasvoissa mitä yksinkertaisin, viattomin ilme: "Oh, en mitään! Mitäpä köyhä orja raukka voisi tietää, vielä vähemmin tehdä!"

Mutta siihen ei Fabiola millään muotoa tyytynyt; hän kyseli orjalta tarkemmin, kunnes tämä läheni häntä ja kuiskasi valtijattarensa korvaan, sittenkun ensin oli varovasti katsellut ympäriinsä joka taholle: "Pidätkö Sebastianuksen pelastumista hyvinkin tärkeänä?"

"Pidän kyllä!" vastasi Fabiola, kavahtaen kuohuvin mielin ylös. Afra pani sormen suulleen merkiksi hallitsijattarelleen, että tämä puhuisi hiljaa ja kuiskasi sitten tuskin kuultavasti: "Mutta se tulee maksamaan paljo".

"Sano mitä vaadit!" oli vastaus.

"Sata sestertiota [sestertio = 190 markkaa] ja vapauteni".

"Päätetty; mutta mitä voit antaa minulle vakuudeksi?"

"Sen, että olet lupauksesi kautta sidottu ainoastaan siinä tapauksessa, että hän elää neljäkolmatta tuntia teloituksen jälkeen".

"Ja mitä vaadit minulta takaukseksi?" kysyi Fabiola.

"Sanasi on mulle kyllin riittävä takaus, jalo hallitsijatar".

"Mene sitte, Afra; älä hukkaa silmänräpäystäkään!"

Afrikalaisten jousimiesten päällikkö hämmästyi melko lailla, kun Jubala — siten oli hänellä tapana kutsua maalaistaan — myöhään illalla saapui hänen kortteeriinsa. "Miksi tulet tänne näin myöhään, Jubala? Etkö tiedä, ett'ei tänään mikään juhlapäivä ole?"

"Tiedän, Hyfaks; mutta minun on sovittava tärkeästä asiasta kanssasi; se koskee sinua ja minua ja vankiasi".

"Katsoppa häntä!" vastasi barbari, osoittaen kädellään pihaan. "Ei luulisi, että hän on määrätty ammuttavaksi huomenna. Katso miten rauhallisesti hän nukkuu! Eikö näytä siltä, ikäänkuin aikoisi hän huomenna pitää häitä, sen sijaan että hänen on mentävä kuolemaan?"

"Niinkuin sinä ja minä, Hyfaks, vietämme häitä ylihuomenna", tokasi Afra.

"No, sitä vielä kestänee odottaa; sinä tiedät, että ennen sitä on täytettävä muutamia ehtoja. Ensiksikin täytyy sinun olla vapaa, sillä minä en voi ottaa aviokseni orjatarta; toiseksi se ei voi tapahtua ilman myötäjäisiä, ja ne pitää olla hyvät, sillä minä en ole vielä koskaan ollut semmoisessa kiipelissä rahasta kuin nyt".

"Hyvä, kaikesta siitä on pidetty huolta. Minä en ainoastaan saata viettää häitämme vapaana, vaan voin vielä tarjota sinulle nuo halutut myötäjäisetkin. Paljonko odotat saavasi?"

"Vähintäin neljäkymmentä sestertiota", kuului vastaus.

"Minulla on kahdeksankymmentä sinulle", vastasi tuleva puoliso nähtävästi voitonriemuisena.

"Mainiota!" huudahti Hyfaks, ihmeissään ja samalla iloisena. "Mutta, Jubala, mistä olet yhtäkkiä saanut niin paljo rahaa. Keltä olet varastanut, tai kenen olet myrkyttänyt, ihmeteltävä papittareni? Miksi tulee meidän odottaa ylihuomiseen? Miksi ei viettää häitä jo huomenna tai kernaasti minun puoleltani vaikka jo tänä iltana".

"Kärsivällisyyttä, Hyfaks! Rahat ovat oikealla tavalla ansaitut, mutta niihin liittyy myöskin ehtoja. Niinkuin jo sanoin, olenkin tullut luoksesi vangin tähden".

"No, mitä hänen sitten on tekemistä häittemme kanssa?"

"Paljonkin".

"Kuinka niin?"

"Hän ei saa kuolla".

Nämä sanat kuultuaan afrikkalaisten jousimiesten päällikkö katsoi maalaiseensa tuijottavin silmin, joista yht'aikaa kuvastui viha ja typeryys. Näytti melkein siltä, kuin olisi hän mielinyt käydä käsiksi numidiattareen. Tämä taasen seisoi pelotonna hänen edessään ja katseli hievahtamatta häneen mustilla silmillään. Tämä tytön katse näytti vaikuttavan lumoavasti häneen, niinkuin hänen kotimaassaan käärmeen silmä lumoo korppikotkan. "Oletko järjiltäsi?" huudahti Hyfaks vihdoin. "Olisit yhtä hyvin oitis pyytänyt päätäni. Jos olisit nähnyt keisarin muodon, kun hän jätti vangin huostaani, niin olisit ollut yhtä varma siitä kuin minäkin, että hän tarkoitti totta vangin suhteen".

"Tietysti täytyy sen näyttää siltä kuin olisi hän kuollut, ja siksi hän ilmoitetaankin, mutta neljäkolmatta tuntia hänen luullun kuolemansa jälkeen täytyy hänen vielä olla hengissä. Hänen uskolaisensa pitävät kyllä huolta hänen poisviemisestään", selitti nainen järkähtymättömällä tyyneydellä.

"Olisin toivonut, että olisit sanonut kaksitoista neljänkolmatta asemasta", virkkoi Hyfaks.

"Oh, tiedän sinut varmaksi laskijaksi, joka kyllä pystyt suorittamaan osasi hyvin. Viidentenäkolmatta tuntina hän kernaasti kuolkoon; mitä se minuun koskee!"

"Se on mahdotonta, Jubala, hän on siksi korkea-arvoinen henkilö, ettei se käy päinsä".

"No, sitten ei kaupoistamme tule mitään", vastasi numidiatar näköjään välinpitämättömänä. "Ainoastaan mainituilla ehdoilla maksetaan rahat ulos. Kylläpä pidät sata sestertiota vähässä arvossa!" Niin sanoen kääntyi hän ovea päin ikäänkuin lähteäkseen pois.

"Äläs! äläs! älähän tuota niin kiirehdi!" huusi Hyfaks, jonka povessa ahneuden pahahenki sai ylivallan. "Katsotaanpa! Puolet rahoista menevät kuin menevätkin väkeni lahjomiseen". Kaikki hänen epäilyksensä haihtuivat kumminkin, kun Jubala ilmoitti hänelle, että hänellä sitä tarkoitusta varten vielä oli kaksikymmentä sestertiota; mutta nämä rahat olivat ainoastaan siinä tapauksessa varmasti saatavissa, että vanki eli vähintään neljäkolmatta tuntia mestauksen jälkeen. "Päätetty, prinsessani, lumoojattareni!" vastasi ahnehtija irvistäen. "Ja sitten vietämme iloiset häät!"

Sebastianuksella, joka vielä makasi sikeässä unessa pihanmuurin luona, ei ollut tietysti aavistustakaan siitä sopimuksesta, minkä nämä kaksi olivat keskenään hänen hengestään hieroneet. Nukuttuansa muutamia tunteja kovalla marmorialustalla, heräsi hän virkistyneenä ja voimistuneena, ja kun kaikki hänen ympärillään oli hiljaa, nousi hän kohotetuin käsin rukoillakseen tai oikeimmiten ylistääkseen ja kiittääkseen siitä kunniasta, joka hänelle Jeesuksen Kristuksen sotamiehenä tänään oli tuleva osaksi. Jos hän ennen oli pelvotta katsellut kuolemata silmiin, taistellessaan sotatantereella maallisen ruhtinaansa puolesta, niin kuinka äärettömästi iloisempana saattoikaan hän mennä kuolemata kohti taivaallisen Herransa puolesta, olletikin kun voitonpalmu epäilemättä häntä sen jälkeen odotti!

Kun Hyfaks aukaisi oven ja näki vankinsa seisovan siinä ihastuksissaan, aamuruskon valaisemana, tunsi tämä raaka julmurikin sen niin vaikuttavan itseensä, että hän olisi saattanut ryömiä pihan poikki ja rukoilla häntä kasvot maahan päin kumartuneina. Mutta — rahat, nuo sata sestertiota, ne täytyy saada ansaituksi! Hänellä oli siis tärkeämpiäkin tehtäviä, kuin osoittaa kunnioitustaan luullulle jumalanpojalle. Siinä tarkoituksessa valitsi hän sadasta jousimiehestään viisi taitavinta, uskoi heille tuumansa ja sai heidät helpolla yritykseen suostumaan, sittenkuin tietysti oli ilmoittanut heille mikä suuri palkkio tässä oli ansaittavana. Paitsi sitä olivat kristityt jo tarjonneet melkoisen summan ruumiista ja tilanneet kaksi orjaa kuljettamaan sitä pois. Tästäkin summasta saavat osansa nuo viisi uskottua, joiden vaiteliaisuuteen johtajan kävi täydellisesti luottaminen.

Kohta sen jälkeen Sebastianus vietiin mestauspaikalle. Sidottuna puuhun ja ympärillään nuo valitut jousimiehet, odotti hän vain surmannuolta. Mies mieheltä jännitti jousensa, nuoli toisensa jälkeen sattui turvattomaan ja tuotti hänelle kovia tuskia. Katsojat nauroivat ja laskivat pilaa, ikäänkuin olisivat katselleet jotakin huvinäytelmää. Verta vuotaen useista haavoista lyyhistyi marttyri raukka vihdoin alas ja näytti kuolleelta, jonka tähden Hyfaks, sittenkun oli päästänyt auki köydet, laski hänet maahan ja poistui miehineen paikalta.

Kohta sen jälkeen tulivat orjat noutamaan ruumista, kuten sovittu oli. Kun he kannettavineen poikkesivat katakombeihin vievälle tielle, kuiskasi heille musta naisen haamu: "Hän elää vielä!" Sentähden eivät kantajat pitemmältä seuranneet sitä tietä, vaan kääntyivät Irenen asunnolle päin. He saattoivat sitä varmemmalla uskalluksella menetellä niin, koska keisari edellisenä iltana oli lyhyemmäksi aikaa muuttanut lempilinnaansa asumaan. Lääkäri Dionysius, joka heti kutsuttiin, ilmoitti, ettei yksikään haavoista ollut kuolettava, vaan että verta oli kuitenkin vuotanut siksi viljalti, ett'ei sairas viikkokausiin kykenisi vuoteeltaan nousemaan.

Neljänkolmatta tunnin kestäessä tuli musta orjatar joka tunti kuulustelemaan haavoitetun vointia. Määräajan loppuunkuluttua vei hän Fabiolan Irenen asuntoon, jotta hän itse saisi nähdä haavoitetun vielä hengittävän, joskin heikosti. Sen jälkeen Fabiola heti kirjoitti orjattarelleen vapauskirjan ja maksoi hänelle ennen määrätyn summan. Tämän johdosta kaikui vielä samana iltana koko Palatinon kukkula hurjista juomingeista, jotka yhdessä mitä raaimpain, iljettävimpäin tapojen kanssa kuuluvat afrikkalaiseen häitten viettoon.

Fabiola tiedusteli niin sydämellisellä osanotolla Sebastianuksen tilaa, että Irene luuli häntä kristityksi. Ensimäisen kerran tyytyi hän siihen, että ovella kyseli hänen vointiaan ja pisti ystävänsä rakasmielisen hoitajattaren käteen melkoisen rahasumman kulunkien suorittamista varten. Mutta kun potilas muutamien päivien kuluttua oli jonkun verran toipunut, suostui Fabiola mielellään emännän ystävälliseen pyyntöön, ja astui nyt ensi kerran elämässään täysin tietoisena kristillisen perheen keskuuteen.

Ireneen olemme jo pikapäiten tutustuneet. Hän oli jonkun aikaa sitten jäänyt leskeksi, mutta hänen ja hänen kahden tyttärensä oli sallittu pitää asunto, jossa hän oli kokenut niin paljon sekä iloa että kärsimyksiä yhdessä Cartulluksen kanssa. Talon molempain tytärten välillä oli paljo erilaisuutta, sen huomasi Fabiola varsin hyvin, lähemmin tutustuttuaan heihin. Toinen käyttäytyi uppiniskaisesti ja laaduttomasti lempeätä äitiä kohtaan sekä näytti pitävän perheen monivuotista ystävää talossa vastuksena. Nuoremman tyttären käytös sitä vastoin oli täysi vastakohta tälle. Irene itse oli tosikristityn perheen-emännän kuva, aina niin sävyisä ja tyyni, niin ahkera ja ymmärtäväinen, niin omaa voittoa pyytämätön ja sydän täynnä innokasta rakkautta. Fabiola tunsi ehdottomasti mieltymystä tuohon lempeään, yksinkertaiseen rouvaan. Tämä, jolla alussa ei ollut aavistustakaan siitä, että tuo jalo patriisitar ei ollut kristitty, ei muuttanut käytöstään häntä kohtaan sittenkään, kun oli saanut tietää asian oikean laidan. Fabiola taas havaitsi nöyryytyksekseen, että tuo häijy tytär oli pakana, niinkuin hänkin. Tiheät käynnit kristityssä kodissa haihduttivat suuressa määrin Fabiolan ennakkoluuloja kristin-uskoa kohtaan.

Vaikka Sebastianuksen paraneminen kävi kovin vitkaan, teki Fabiola yhdessä hänen uskollisen hoitajansa kanssa suunnitelmia hänen muuttamisekseen Campaniassa olevaan huvilaan. Sebastianuksen hengittäessä raitista maanilmaa ja saadessa siitä uusia voimia, oli Fabiolalla oleva tilaisuutta puhella hänen kanssaan kristin-uskosta. Tämmöiset olivat hänen tuumansa — mutta Jumala oli päättänyt toisin.

Emme yritä lukijalle kuvaamaan Sebastianuksen tunteita. Kun on toivonut marttyriutta, rukoillut sitä ja kestänyt kaikki sen tuskat, niin pitkälle kuin se inhimilliselle tajunnalle suinkin on mahdollista, kun on kuollut siihen ja sulkenut silmänsä tälle maailmalle — ja sitten herää siinä jälleen, ei marttyrinä, vaan tavallisena toivioretkeläisenä — se on todellakin paljoa kovempi koetus kuin itse marttyrikuolema. Eikö hänen kohtalonsa ollut sama kuin miehen, joka on yrittänyt purjehtia myrskyisenä yönä pauhaavan merenvirran poikki ja, tuntimääriä taisteltuansa, kun hänen pieni venheensä on keikkunut sinne tänne aalloissa ja ollut vähällä mennä kumoon, hän taas näkee olevansa samalla rannalla, mistä lähtikin? Eikö hänet oltu palautettu maailmaan, annettavaksi, kuten apostoli Paavali, uudelleen saatanan enkelin valtaan, jonka tuli lyödä häntä poskille, sittenkuin hän oli ollut paratiisissa ja kuullut taivaallisia sanoja, joita ei kenenkään ihmisen ole sallittu puhua? — Mutta ei sittenkään yhtään valituksen sanaa kuulunut hänen huuliltaan. Ääneti taipui hän Jumalan tahdon alle siinä varmassa toivossa, että hänen kumminkin suotaisiin kuolla marttyrinä. Hän toivoi niin hartaasti marttyrinkruunua, että hylkäsi kaikki pako- tai piileymis-ehdotukset.

"Minulla on nyt kahta suurempi oikeus", tapasi hän sanoa, "puhua rohkeasti ja empimättä vainotuille. Tätä oikeutta aion käyttää hyväkseni niin pian kuin kykenen vuoteelta nousemaan. Hoitakaa sentähden minua hyvin, että se sitä pikemmin voisi tapahtua".

Seitsemästoista Luku.

Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.

Ennenkuin seuraamme Sebastianuksen elämänvaiheita loppuun asti, tahdomme ensin pikimiten katsahtaa, mitä hänen ilmiantajansa tällä välin on toiminut. Tuskin tarvitsemme sanoa, että Fulvius tunsi kovasti pettyneensä toiveissaan, mitä tulee hänen osuuteensa kuolemaan tuomitun luullusta suuresta omaisuudesta. Hänen katala tekonsa ei ollut tuottanut hänelle oikeastaan mitään. Tuiman setänsä pilkan ja naurun kannustamana hän silloin turvautui toiseen keinoon. Rahojahan täytyi kaikissa tapauksissa saada hankituksi, sitä hänelle Eurotas joka päivä muistutti. Mutta eikö rahoja ollut yllinkyllin rikkaan Agneen hallussa? Ja eikö Agnes ollut täydellisesti hänen vallassaan, sittenkun hän oli saanut tietää Agneenkin olevan kristityn?

Kun hyljätty kosija ei uskaltanut toivoa mahdolliseksi saada suullisesti viedä perille pyyntönsä, kääntyi hän sentähden kirjallisesti Agneen puoleen, ilmaistakseen kohteliain sanoin yhä kasvavan, vilpittömän taipumuksensa ja pyytääkseen häntä mitä hartaimmin suostumaan hänen tarjoukseensa. Kirjoituksensa lopussa hän viittailemalla huomautti, että jos hänen nöyrin pyyntönsä ei sattuisi tulemaan huomioon otetuksi, hänen velvollisuutensa silloin mahdollisesti pakottaisi hänet valitsemaan muita keinoja.

Piakkoin saikin hän tyynen ja kohteliaan, mutta samalla selvin sanoin laaditun vastauksen, jossa suoraan lausuttiin, että avioliitto hänen kanssaan ei voinut koskaan tulla kysymykseen. Tämä toistamiseen annettu kieltävä vastaus sammutti senkin tunteen kipinän, joka mahdollisesti tähän saakka vielä oli Fulviuksen sielussa tuikkinut. Nyt tahtoi hän, tosin kaikkea älykkäisyyttä noudattamalla, esiintyä jyrkästi ja säälimättömästi Agneeta vastaan. Sen oli hän lujasti päättänyt.

Fabiola, saatuaan varmasti tietää, ettei Sebastianus millään muotoa suostu pakenemaan, oli tehnyt sen arveluttavan päätöksen, että hän koettaa pelastaa Sebastianuksen vastoin hänen tahtoaan, hankkimalla hänelle keisarilta armahduksen. Voi, kuinka vähän Fabiola tunsi ihmissydämen pahuutta! Hänessä asui se varma luottamus, että Maksimianus, niin tulinen kuin hän saattoi ollakin vihansa kuohahtaessa, ei kuitenkaan toistamiseen tuomitsisi ihmistä kuolemaan. Eihän kaikki sääli ja armahtavaisuus sentään liene sammunut hänen sydämessään, ajatteli Fabiola, ja toivoi sitä paitsi, että hänen rukouksensa ja kyynelensä saisivat nämä paremmat tunteet vireille, samaten kuin kesän helle loihtii ilmi kätkössä olleen nesteen kovasta puusta. Hän lähetti sentähden, anomuskirjan keisarille pyytäen puheillepääsyä, ja että tähän armollisesti suostuttaisiin, liitti hän anomuskirjansa oheen kallis-arvoisen jalokivisormuksen, sillä tyrannin ahneus oli hänelle kyllin tunnettu.

Lahja kyllä kelpasi, mutta ei tehnyt toivottua vaikutusta. Fabiolan annettiin muitta mutkitta tietää, että hän yhdessä toisten armon-anojain kanssa maaliskuun 20 p:nä saisi odottaa Palatinon palatsin luona ja ojentaa anomuksensa keisarille hänen tullessaan isoja portaita alas matkalla uhraamaan. Niin vähän kuin tämä vastaus antoikin aihetta toiveihin, päätti Fabiola panna kaiken tarmonsa liikkeelle, päästäkseen tarkoitustensa perille.

Pukeutuneena surupukuun liittyi ylhäinen patriisitar määrättynä päivänä pitkään riviin, äitien, lasten ja sisarusten joukkoon, jotka olivat tulleet ojentamaan esiin supliikkejaan vankiloissa nääntyväin tai epäterveellisissä vuorikaivoksissa työskenteleväin omaistensa puolesta. Siinä oli niin monta murheen-alaista, että Fabiolan toiveet suotuisan vastauksen saamisesta alkoivat kovasti horjua. Viimeinen toivonkipinä hänen sydämessään sammui, kun hän näki keisarin tulevan portaita alas, vaikka huomasikin tuon säteilevän jalokivisormuksen hänen sormessaan. Fabiola näki, kuinka suurissa määrin anomuskirjoja hänelle ojennettiin, mutta näki myöskin, että hän äkäisesti heitti useimmat luotaan, luomatta niihin edes katsettaankaan; ainoastaan ylen harvoin jätti hän jonkun kirjoituksen sihteerilleen, joka näytti melkein yhtä käskevältä kuin hänen herransakin. Kuinka vähän tämmöinen näky oli omiaan luomaan rohkeutta armonanojain mieliin!

Vihdoin viimein oli Fabiolan vuoro tullut. Keisari seisoi vielä kaksi askelmaa ylempänä häntä. Fabiolan sydän tykytti melkein kuultavasti, vähemmin pelosta tyrannia kohtaan, kuin siksi, että hetki, joka oli ratkaiseva hänen ystävänsä kohtalon, oli käsissä. Hän olisi tahtonut rukoilla tai ainakin lähettää huokauksen ahdistetusta rinnastaan ylös kaikkivaltiaan auttajan puoleen mutta tämähän oli hänelle vielä tuntematon Jumala!

Maksimianus kurotti juuri kätensä ottamaan anomuskirjaa, jota hänelle ojennettiin, kun hän yht'äkkiä veti sen takaisin ja kääntyi katsomaan sinnepäin, josta oli kuullut nimeään kovaan huudettavan. Fabiolakin katsahti ylös; ääni oli hänelle tuttu. Hänen edessään, korkealla valkoisessa marmoriseinässä, sijaitsi se avattu ikkuna, josta valoa pääsi Irenen asunnolle johtavaan solaan. Siinä ikkunassa näki hän Sebastianuksen, kalpeana ja huonona, kirkastetuin kasvoin, tyynenä ja vakavana — ihana, mieltä liikuttava kuva. Sebastianus oli kuullut keisarin tuloa ilmaisevat torventorahdukset ja asettunut ikkunaan, tervehtiäkseen häntä.

"Maksimianus", huusi hän kuivankolahtavalla äänellä.

"Kuka olet sinä, konna, joka niin julkeasti uskallat mainita keisarisi nimeä?" huusi tyranni.

"Minä olen kuin kuolleista noussut varottaakseni sinua! Varo itseäsi! Koston ja vihan päivä on lähellä! Olet kastanut tämän kaupungin maaperää Jumalan pyhien verellä ja heitättänyt heidän ruumiinsa virtaan tai rikkatunkiolle! Kaikkien rikostesi ja kauhistavain tekojesi tähden olet Jumalan tuomion alaiseksi joutunut; pian on hänen vihansa polttava sinut. Sinä olet kärsivä hirmuvaltiaan kuoleman, mutta Jumala on antava kirkollensa keisarin oman mielensä jälkeen. Käänny sentähden, sinä jumalaton, kun vielä aikaa on! Pyydä Jumalalta armoa ja anteeksi-antoa ristiinnaulitun nimessä, jota tähän asti olet vainonnut!"

Äänetön, juhlallinen hiljaisuus vallitsi näitä mahtavia, profetallisia sanoja lausuttaessa. Keisarikaan ei voinut karkoittaa povestaan kunnioituksen ja pelvon sekaista vaikutusta; hänen kielensä oli kuin rampeutunut. Mutta ei kauan. Hyvin kohta hän jälleen tointui hämmästyksestään ja huusi julmistuneena: "Halloo! Menköön joku heti ylös ja tuokoon tänne tuon", — hän vältti lausumasta nimeä. "Hyfaks, tule tänne!" Mutta Hyfaks, joka ensi silmäyksellä oli tuntenut Sebastianuksen, oli oitis lähtenyt käpälämäkeen eikä tuntenut itseään varmaksi ennenkuin omassa kortteerissaan. Corvinus, jonka keisari sattui näkemään, lähetettiin häntä noutamaan. Raskain mielin totteli tämä tuota peljättyä käskyä.

Hänen tullessaan oli jousimiesten kortteeri täydessä puolustustilassa. Viisikymmentä miestä oli asetettu järjestykseen kahden puolen pihaa, ja etunenässä seisoivat Hyfaks ja Jubala. Nuo mustat haamut, jotka seisoivat siinä äänettöminä ja liikkumattomina, käsivarret ja rinnat paljaina, jouset vireissä ja surmaa tuottavat nuolet suunnattuina sisäänkäytävää kohden, näyttivät basalttipatsailta, jotka riviin asetettuina muodostivat sisäänkäytävän egyptiläiseen templiin.

"Hyfaks", huusi Corvinus vapisevalla äänellä, "keisari käskee kutsua sinua".

"Sano hänelle alamaisimmasti minun nimessäni", vastasi maurilainen, "että väkeni on vannonut olla päästämättä ketään portista sisään, ilman että sata nuolta on lävistänyt hänen rintansa, niin kauan kuin ei keisari merkin kautta osoita, että hän on antanut meille anteeksi".

Tätä vastausta viemään riensi Corvinus takaisin. Nauraen kuunteli häntä keisari. Afrikkalaiset jousimiehet olivat ihmisiä, joiden kanssa hän ei halunnut joutua vihoihin. Hän tarvitsi heitä liiankin hyvin; ne olivat hänelle aivan välttämättömät, kun piti toimittaa pois epämieluisia uhreja. "Ovelat veijarit!" huudahti barbari nauraen. "Se, vie tämä sormus päämiehen mustalle eukolle!" Niin sanoen veti hän sormestaan Fabiolan hänelle lahjoittaman mainion sormuksen ja ojensi sen sanansaattajalle, joka toistamiseen juoksi tunnetulle kortteerille ja, lausuttuaan asiansa, nakkasi sormuksen portista pihaan. Jouset painuivat heti alas ja kaikki jänteet riippuivat höllällä. Ilosta ulisten juoksi Jubala ja otti ylös sormuksen; siitä syntyi kuitenkin jo heti riita hänen ja hänen ahneen herransa ja miehensä välillä, joka katsojain äänekkäiden mielihyvän ilmaisujen kaikuessa paiskasi hänet maahan ja otti häneltä pois aarteen. Eiköhän tuo nuori vaimo jo näinkin lyhyen yhdys-elämän jälkeen ollut tullut siihen vakaumukseen, että hän orjuudesta oli siirtynyt toiseen ja monta vertaa raskaampaan orjuuteen?

Ollen viekkaudessa arvoisan puolisonsa veroinen, ei puolinaisen tekonsa puolustaminen ollut Hyfaksille mikään vaikea tehtävä. Väittäen keisarillisen käskyn epäselvyyden olevan syynä kaikkeen, ei hän sanonut olevansa vastuun-alainen mistään.

"Kuinka lieneekin, olen minä tällä kertaa itse pitävä huolen siitä, että työ kunnollisesti suoritetaan", vastasi Maksimianus ja käski sen jälkeen kahden, kurikoilla varustetun miehen astua lähemmäksi. Sebastianus raahattiin alas ja tapettiin hirmuvaltiaan edessä, joka kylmäverisenä katseli tätä kamalaa toimitusta. [Maksimianuksesta ja hänen nimenomaisesta kiellostaan huolimatta vietiin marttyrin ruumis katakombeihin.] Kun keisari huomasi Fabiolan ja otaksui hänen olevan tuon jalon patriisittaren, joka oli lahjoittanut hänelle jalokivisormuksen, kysyi hän ainakin hieman kohteliaammalla tavalla kuin muutoin: "No, mikä sinun pyyntösi sitten on?" Mieli valtavasti järkytettynä siitä, mitä äsken oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä ja tuskin kyeten saamaan sanaa suustaan, vastasi Fabiola vapisevalla äänellä: "Herra, minä pelkään sen jo olevan myöhäistä!"

"Minkätähden myöhäistä?" kysyi Maksimianus hätäisesti silmäten pergamenttia. Sitten jatkoi hän leimuvin katsein: "Kuinka, tiesitkö sinä Sebastianuksen elävän? Oletko sinä kristitty?"

Miksikä Fabiolan oli niin vaikea vastata siihen kieltävästi? Mikä vaikutti, että hän hädintuskin sai sanan sujumaan huuliltaan? — "Mutta oletpa oikeassa, se on myöhäistä", jatkoi keisari ystävällisellä äänellä ja salli armonpyytäjän, joka uupumuksesta oli vähällä lyykistyä maahan, poistua paikalta. "Mutta nytpä johtuu mieleeni", sanoi hän ja pidätti Fabiolan, "että olen unhottanut kiittää sinua siitä kauniista sormuksesta, jonka lahjoitit minulle. Minä saatoin Hyfaksin vaimon onnelliseksi sillä. Mustassa kädessä on se säteilevä vielä paremmin kuin minun sormessani. Hyvästi!"

Noilta turmantuojilta marmori-portailta horjuili Fabiola Irene emännän hiljaiseen asuntoon. Samoinkuin hän itse olivat äiti ja tytärkin syvästi murheissaan, — mutta mistä johtuu, että kristityt kantoivat kovia tuskiakin tykkänään toisella tavalla kuin hän itse? Tämä ajatus tunkihen ehdottomasti lohduttoman patriisittaren mieleen. Kansajoukon hajaannuttua lähti hän, sydämelliset jäähyväiset sanottuaan, miettiväisenä asuntoonsa.

Murhemielin ja itseensä vaipuneena haki hän yksinäisyyttä ja istui siinä kauan, synkissä ajatuksissa. Hänet havautti mietteistään kreikkalainen orjatar Graia, joka jätti hänelle kirjeen. Mutta kuinka säikähtyikään tyttö, kun hän, joka kunnioituksen vaatiman matkan päässä odotti hallitsijattaren käskyä, päätyi näkemään minkä vaikutuksen kirje teki häneen.

Fabiola oli näet pikaisesti vilkaistuaan siihen kavahtanut ylös, kovaan huutaen ja lyöden yhteen käsiään, ja vaipui sitte surkealla äänellä valittaen leposohvalleen. Maattuaan siinä muutamia tuokioita näköjään tiedottomana, kouristuksen tapaisesti pidellen kirjettä molemmilla käsillään, kysyi hän tyynesti, kooten kaiken tahdonlujuutensa, kuka oli kirjeen tuonut ja käski, että sanantuoja saatettaisiin sisään.

"Mistä tulet?" tällä kysymyksellä kääntyi hän sisäänastuvan sotamiehen puoleen.

"Minä olen vahtimiehenä Tertulluksen vankilassa".

"Kuka antoi sinulle tämän kirjeen?"

"Jalo Agnes itse".

"Miksi hän raukka on siellä?"

"Eräs mies nimeltä Fulvius on antanut hänet ilmi kristittynä".

"Onko siinä kaikki? Sano jalolle Agneelle, että minä kohta tulen hänen luokseen, ja ota tämä vaivoistasi".

Sotamies poistui. Mutta Fabiola kääriytyi paksuun viittaan ja lähti matkalle seuralaisitta.

Vaikeuksia kokematta sai hän tulla siihen koppiin, joka oli määrätty nuorelle patriisittarelle hänen ylhäisen syntyperänsä ja annettujen runsaiden lahjoitusten vuoksi.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Fabiola kiihtyneenä, sittenkun oli syleillyt serkkuaan.

"Muutama tunti takaperin minut vangittiin ja tuotiin tänne", vastasi Agnes tyynesti.

"Ja onko tuo Fulvius sitten niin hullu, että syyttää sinua semmoisesta, mikä heti voidaan näyttää perättömäksi?"

"Mistä syyttää?"

"Että olet kristitty".

"Se minä olen, Jumalan kiitos!" vastasi vanki hymyillen.

Fabiola ei siitä ollenkaan kiivastunut, kuten hän ennen olisi tehnyt. Tämä tieto ei näköjään ollut hänelle niinkään odottamaton. Koska hän kerran oli nähnyt kaikki miehuuden avut yhdistyneinä kristityssä Sebastianuksessa, mitenkä hän niin ollen olisi saattanut oudoksua sitä, että henkilö, jota hän aina oli pitänyt naisellisuuden esikuvana, myöskin tunnusti samaa uskoa! Melkein kunnioittavasti painoi hän alas päänsä ja kysyi: "Kuinka kauan olet ollut kristittynä?"

"Kristitty olen ollut koko ikäni", oli vastaus. "Olen niin sanoakseni äidinmaidossa imenyt sisään kristin-uskon".

"Mutta miksi olet salannut sen minulta?" kysyi Fabiola, ja hänen sanansa kaikuivat niin vienosuruisesti, juurikuin hellä nuhde.

"Koska näin, kuinka pinttynyt sinä olit ennakkoluuloihin kristin-uskon suhteen; koska tiesin, kuinka sinä halveksit kristittyjä, pitäen heitä naurettavaan taika-uskoon langenneina ja mitä kauhistavimpia rikoksia harjoittavina ihmisinä. Sinä et huolinut kuulla mitään meistä, ja minä en uskaltanut kristin-uskoa ylistelemällä lietsoa ilmituleen tuota jalossa sydämessäsi kytevää vihaa".

"Voi, rakas Agnes", sanoi Fabiola liikutettuna. "Jos olisin tiennyt, että te molemmat, Sebastianus ja sinä, kuuluitte kristittyihin, en olisi voinut heitä niin vihata, kuin valitettavasti olen tehnyt! Mutta", jatkoi hän, kun oli hieman tyyntynyt, "tottahan tulet vaatimaan, että Fulviuksen on todistuksilla osotettava syytöksensä todeksi?"

"Oi, miksikä? Se olisi tarpeetonta, rakas Fabiola. Minä olen jo tunnustanut olevani kristitty, ja aion huomenna julkisesti uudistaa saman tunnustuksen".

"Huomenna? Jo huomenna?" vastasi Fabiola, kauhulla ajatellen niin pian odotettavaa erohetkeä.

"Ja eikö se ole suloisen riemullinen sanoma, kallihin serkku?" vastasi Agnes eloisasti, ja tarttui Fabiolan käteen. "Oi, ajatteles, niin pian jo olen pääsevä Herrani ja Vapahtajani luo, ja minä olen varma siitä, että sinäkin, Fabiola, olet tuleva hänen luokseen, ja me molemmat tulemme sanomattoman autuaiksi hänen luonaan taivaassa!" Fabiola oli syvästi liikutettu. Luvaten tulla uudestaan ennen päivän koittoa seuraavana aamuna, lähti hän paluumatkalle. Eikö kaikki, mitä hän tänään oli kokenut, ollut unta?

Melkein samaan aikaan oli kaupunginprefektin talossa ollut tärkeä neuvottelu isän ja pojan välillä. Sen aiheena olivat juuri nuo molemmat serkukset tai oikeammin Agneen omaisuus ja Fabiolan persoona. Niin uskomattomalta kuin kuuluneekin, oli Corvinuksella aikomuksena pyytää tuon rikkaan patriisittaren kättä, ja voitonhimoinen isä hyväksyi täydelleen hänen tuumansa. Kavalan Afran kuiskattua Corvinukselle, että Fabiola epäilemättä suostuisi hänen aviokseen, jos hän voisi tarjota hänelle paljon kultaa, oli Corvinus lakkaamatta ajatellut sitä. Mutta mistä saada tuo niin silmittömästi tavoiteltu rikkaus? No niin, nythän siihen näytti suotuisa tilaisuus tarjoutuvan. Fulvius, joka ilmiantajana tulee vaatimaan itselleen puolet jalon Agneen omaisuudesta, saisi epäilemättä tyhjin käsin mennä tiehensä, keisari kun arvatenkin pidättää hänen osuutensa ja haalii kaikki itselleen, arveli prefekti. Mutta vaikk'ei tyranni suostuisikaan Fulviukselle antamaan hänen osaansa, voisi hänet kenties saada kehoitetuksi luovuttamaan se lähimmälle sukulaiselle — ja juuri Fabiolalle. Ja kun jalon patriisittaren sitten on kiittäminen prefektin poikaa niin suunnattomasta rikkaudesta, ei hän varmaankaan voisi kieltäytyä tulemasta hänen omakseen.

Corvinuksen mielestä oli isän tuuma tietysti mainio, ja isä vetäytyi viimein yksityiskammioonsa, luvattuaan mietiskellä valmiiksi suunnitelman tämän suuren tarkoitusperän saavuttamiseksi.

Ja nyt toiseen taloon, jossa melkein yksin ajoin niin-ikään perheneuvottelua pidettiin. Se oli Fulviuksen ja hänen setänsä. Viimeksi mainittu, tultuaan myöhään illalla kotia, näki veljenpojan istuvan miettiväisenä huoneessaan. "No, Fulvius, onko tyttö varmassa tallessa?"

"Niin varmassa kuin hän lukkojen ja salpojen takana ikinä olla saattaa, mutta hänen mielensä on yhtä vapaa ja itsenäinen kuin konsanaan".

"Se on yhdentekevä. Pyövelin kirves sellaisen mielen kohta taltuttaa. Mutta onko hänen kohtalonsa päätetty, ja ovatko seuraukset varmat? Se on pääasia", lausui Eurotas.

"Ensimäinen kylläkin, ellei arvaamattomia esteitä satu", kuului vastaus; "mitä jälkimäiseen tulee, riippuu se siitä, millä tuulella keisari on. Mutta minun täytyy tunnustaa, että olen pahoillani, miksi niin nuoren elämän olen saattanut surman suuhun, kun ei tiedä, mitä hyötyä siitä on".

"Fulvius", vastasi siihen vanhus ankaralla äänellä, ja hänen kasvojensa piirteet olivat niin kovat kuin graniitti-kallio aamusumussa, "pois kaikki hentous tässä asiassa! Tiedätkö mikä päivä on huomenna?"

"Kyllä; maaliskuun yhdeskolmatta".

"Se on aina sinuun nähden ollut ratkaiseva päivä. Saadaksesi toisen henkilön omaisuuden aloit sä sinä päivänä — — —"

"Pidä suusi, jos saan luvan sanoa!" keskeytti nuorempi, hirveässä tuskassa, vanhuksen puheen. "Kuinka saatat sinä aina uudestaan ja uudestaan muistuttaa minulle kaikkea sitä, minkä kernaimmin tahtoisin unhottaa?"

"Hyvässä tarkoituksessa! Sinä tahdot unhottaa oman itsesi, mutta sitä et saa tehdä. Minun täytyy poistaa kaikki tekosyyt, joiden nojalla sinä saattaisit antautua omantunnon, siveellisyyden tai oman kunniantuntosi johdettavaksi. On hullua puhua säälistä ihmistä kohtaan, joka estää sinua saavuttamasta onneasi, erittäinkin moisella tavalla".

Fulvius puri kiukuissaan huultansa ja peitti kasvot molemmilla käsillään. Eurotas ei ollut tästä milläänkään, vaan jatkoi leppymättömällä ankaruudella:

"No, huomispäivä on siis jälleen ratkaiseva, kenties kaikin puolin ratkaiseva päivä sinulle. Pohtikaamme tyynesti, mitä mahdollisia toiveita se meille tarjoo! Sinä menet siis keisarin luo ja pyydät, mitä sinulle oikeutta myöten on tuleva. Ja jos saat osuutesi — — —"

"Niin myyn kaikki niin pian kuin mahdollista, maksan velkani ja muutan semmoiseen maahan, missä nimeäni ei ollenkaan tunneta".

"Mutta jos pyyntösi hyljätään?"

"Niin ei voi käydä! Se on mahdotonta!" huusi Fulvius ikäänkuin kiristyspenkissä, kun vain ajattelikin sitä. "Se on oikeudellinen, ansionmukainen vaatimus. Sitä ei voida minulta kieltää".

"Älä hätäile liiaksi, nuori ystäväni! Moni on, kuten sananlasku sanoo, satulansakarasta tuiskahtanut maahan. Entäpä siis, jos oikeutesi sinulta kielletään?"

"Silloin minä olisin mennyttä miestä! Samassa olisivat kaikki toiveeni porona. Siinäkin tapauksessa minun täytyy pois täältä".

"Luuletko siis, että Efraim koronkiskuri, jolle olet niin paljon velkaa, ilman muuta päästää sinut karkuteille? Etkö huomaa, että kaikki, mitä sinulle voi tapahtua, riippuu yksistään siitä, mitä huomispäivä tuo mukanaan? Mutta terästä luontosi. Kaiken tämän olen esiintuonut kehottaakseni sinua rohkeuteen".

Nukkumista ei Fulviuksen tietysti ollut ajatteleminenkaan. Rauhoittuakseen ja jäähdyttääkseen tulikuumaa otsaansa lähti hän ulos. Kylmän kipakka yö-ilma teki hänelle hyvää. Ilman varmaa päämäärää kulki hän rientäen eteenpäin, aina vaan eteenpäin, kunnes vihdoin seisottui Tertulluksen vankilan ulkopuolella. Olihan hän jo lukuisia kertoja uskotellut itseään, että tuo jalo roomatar oli pilkannut häntä ja häpeällisesti hyljännyt hänen naimatarjouksensa — ja kuitenkin tunsi hän, että tytön käsi oli hänelle rakkaampi kuin hänen päänsä. Eikö kuolin-iskua vieläkin voisi väistää? Hän päätti vielä kerran koettaa ja, jos mahdollista, pelastaa hänet.

Päivän tunnussanan kun tiesi, oli hänen helppo päästä sisään, ja hän saatatti itsensä jalon Agneen koppiin. Agnes ei säikähtänyt eikä pyrkinyt pakoon, vaan seisoi tyynenä hänen edessään ja virkkoi lempeällä äänellä: "Fulvius, jätä minut rauhaan ainakin täällä. Minulla on elettävänä enää muutamia tunteja, anna minun viettää ne rauhassa".

"Minä olen tullut, jalo Agnes, tehdäkseni nämä tunnit vuosiksi ja tarjotakseni sinulle onnea rauhan asemesta. Vielä kerran uudistan tarjoukseni ja lupaan sinulle elämän yhdessä käteni kanssa. Tämä on viimeinen kerta".

"Enkö ole sanonut sinulle, että olen kristitty, ja tuhat kertaa mieluummin annan elämäni kuin kiellän uskoni".

"Sinulta ei vaadita kumpaakaan, jos tahdot seurata minua. Vankilan ovet ovat minulle avoinna. Pakene minun kerallani elääksesi kaikista keisarillisista edikteistä huolimatta onnellisena minun rinnallani!"

Mutta kun kaikki hänen hartaat pyyntönsä ja houkuttelevat uskottelunsa jättivät Agneen kylmäksi, menetti Fulvius vihdoin malttinsa. Taas oli hänet sysännyt tyköänsä — lapsi, jonka pään päällä miekka häilyi! Hänen paremmat tunteensa saivat väistyä silmittömän suuttumuksen ja katkeran vihan tieltä, ja hän huusi leimuvin katsein ja kädellään uhkaavasti viitaten: "Kurja nainen, vielä kerran annan sinulle tilaisuutta pelastumiseen! Kummanko valitset, elämän minun rinnallani vaiko kuoleman?"

"Minäkin valitsen ennemmin kuoleman hänelle kuin elämän sinun-laisen katalan rinnalla", huusi muuan ääni ovelta.

"Hän on saava maistaa sen!" vastasi Fulvius, nyrkit puristettuina ja loi vimmastuneen katseen tulijaan. "Etkä sinäkään ole välttävä kostoani, jos vielä kerran uskallat astua tielle kirottuine varjoinesi". Sen kanssa hän lähti.

Viimeisen kerran oli Fabiola yksin Agneen kanssa, sittenkuin oli hetkisen syrjästä katsellut valkeuden ja pimeyden taistelua. Agnes tarttui hänen käteensä, kiinnitti häneen syvästi totisen ja sanomatonta rakkautta huokuvan katseen ja pyysi: Sinä et koskaan ole kieltänyt minulta mitään, Fabiola ystäväni, ja minä tiedän, että olet myös täyttävä kuolevan viimeisen rukouksen.

"Ei rukoilla, vaan vaatia, käskeä sinun tulee!" vastasi Fabiola syvästi järkähytettynä.

"Niin lupaa siis, että viivyttelemättä tahdot tutustua kristin-uskon opetuksiin. Minä tiedän, että sinä tulet omaksumaan ne sekä elämään ja kuolemaan samassa uskossa, joka antaa voimaa voittamaan maailman ja synnin!"

Kun Fabiola monin kyynelin oli pyydetyn lupauksen antanut, huudahti Agnes ilon-ihastuksessa: "Kuule! Jo tulevat! jo tulevat! Sinä kuulet vain sotamiesten määränperäisiä askelia, mutta minusta ne ovat noudemiehiä, jotka tulevat noutamaan minua! Niin, lamppuni on valmistettu, minä menen ulos ylkää vastaan. Hyvästi, rakas Fabiola! Älä itke minua! Oi, jospa voisit minun kanssani tuntea, kuinka autuasta on kuolla Kristuksen tähden! Jumala siunatkoon sinua!" Fabiola painoi rakastetun ystävänsä suonenvetoisesti rintaansa vasten, ja Agnes vastasi hellästi hänen syleilyynsä, viimeiseen maan päällä. Fabiolan poistuttua, antautui hän vartijain käsiin, jotka kunnioittavasti lähestyivät häntä, viedäkseen hänet Forumille.

Katsojain joukossa oli kaksi henkilöä, jotka vetivät puoleensa toisten huomion. Toisella puolen sitä puoliympyrää, jonka suuri yleisö muodosti, seisoi nuori mies, kääriytyneenä toogaansa, hattu painettu niin syvään silmille, ett'ei voinut tuntea hänen kasvojensa piirteitä. Häntä vastapäätä seisoi ylhäinen nainen, varreltaan kookas ja pää pystyssä; ilmeistä oli, että hänet ensi kertaa nähtiin Forumilla moisessa tilaisuudessa. Häntä verhosi kiireestä kantapäihin kallis-arvoinen viitta, jopa niinkin kallis-arvoinen, että keisarinnan ei olisi tarvinnut hävetä kantaa sitä. Hänen vieressään seisoi palvelijatar, kasvot yhtä huolellisesti peitettyinä kuin hänen valtijattarellaankin. Liikkumattomina seisoivat siinä nuo molemmat naiset, ja heidän ajatuksensa näkyivät olevan suunnattuina yhteen ainoaan esineeseen.

Vanki vietiin nyt tuomarin eteen; mutta koska hänen ajatuksensa olivat kaukana tuomiopaikasta, ei hän huomannut noita kahta naista enemmän kuin muitakaan ympärillä seisovia.

"Miks'ei hän ole raudoissa?" kysyi prefekti tiuskaten.

"Sitä ei tarvita. Hän käy aivan vapaaehtoisesti", vastasi Catulus, "ja hän on niin nuori".

"Mutta hän on yhtä vastahakoinen kuin mikä vanha akka. Pane heti raudat hänen käsiinsä!"

Pyöveli haki käsirautojen joukosta sopivia ja, löydettyään kaikista köykäisimmät ja pienimmät, kiinnitti hän ne syytetyn ranteihin. Agnes pudisti hymyillen käsiään, ja samaten kuin apostoli Paavali muinoin ravisti kyykäärmeen irti kädestään, niin putosivat käsiraudat kalisten hänen jalkoihinsa.

"Meillä ei ole pienempiä", huomautti pyöveli; "pitäisi noin nuoren ihmisen kantaa toisenlaisia rannerenkaita".

"Vaiti, mies!" keskeytti hänet vihastunut tuomari; kääntyen vangin puoleen, jatkoi hän sitten hieman leppeämmällä äänellä:

"Agnes, nuoruutesi, asemasi ja huonon kasvatuksesi tähden minä säälin sinua. Tahtoisin jos mahdollista pelastaa sinut. Malta mielesi, nyt kun vielä aikaa on! Luovu kristin-uskon vääristä, turmiollisista opetuksista, tottele keisarillisia käskyjä ja uhraa jumalille!"

"Tarpeetonta on kiusata minua kauemmin", vastasi Agnes. "Päätökseni on peruuttamaton. Minä halveksin vääriä jumaliasi ja voin palvella ainoastaan elävää Jumalaa. — Iankaikkinen Jumala, avaa suuriksi taivaan portit, jotka ennen olivat ihmisiltä suljetut! Korkeasti ylistetty Kristus, kutsu luoksesi se sielu, joka pysyy kiinni sinussa!"

"Kyllä näkyy, että minä vain kulutan aikaa", sanoi malttamaton prefekti, joka huomasi säälin ilmauksia kansanjoukon keskuudessa. "Sihteeri, kirjoita päätös".

"Me tuomitsemme Agneen keisarillisen ediktin halveksimisesta miekalla mestattavaksi".

"Minkä tien varrella ja monenko peninkulmakiven luona on tuomio toimeenpantava?" kysyi mestaaja. [Mestaaminen toimitettiin tavallisesti kaupunginporttien ulkopuolella toisen, kolmannen tai neljännen peninkulmakiven luona.]

"Se on heti toimeenpantava", oli vastaus.

Agnes nosti kätensä korkeutta kohti ja laskeutui sen jälkeen tyynesti polvilleen. Omin käsin veti hän silkinhienoiset hiuksensa silmilleen ja taivutti niskansa miekan katkaistavaksi. Silmänräpäyksen keskeytys seurasi sen jälkeen, sillä pyöveli vapisi liikutuksesta eikä kyennyt miekkaa heiluttamaan. Polvillaan olevaa tyttöstä tuossa valkoisessa puvussaan, käsivarret ristissä rinnalla, pää alaspäin kumartuneena, niin että hänen kiharansa miltei koskivat maahan ja peittivät hänen kasvonsa, sopi kait verrata harvinaiseen kasviin, jonka hento varsi, valkoinen kuin lilja, taipui suunnattomain kukkain painosta.

Vasta kun tuomari kovilla sanoilla oli nuhdellut pyöveliä tämän viivyttelemisestä ja vaatinut häntä tekemään velvollisuutensa, rohkaisi tämä mielensä. Miekka välähti ilmassa, ja seuraavassa tuokiossa oli kukka erotettu varrestaan; lempeä neitonen, suloinen taimi oli siirretty taivaalliseen yrttitarhaan.

Kahdeksastoista Luku.

Nemesis.

Sill'aikaa kuin tuntematon nuori mies, voitonriemuinen hymy huulillaan, silmiään pois kääntämättä oli katsellut mestausta, oli ylhäinen nainen kääntynyt poispäin, siksi kunnes syvää hiljaisuutta seurannut sorina ilmaisi hänelle, että kaikki oli lopussa. Nyt astui hän pelkäämättä esiin, riisui päältään upean indialaisen viittansa ja levitti sen ikäänkuin käärinvaatteeksi mestatun yli. Yleinen mielihyvän hälinä seurasi tätä aito naisellista hienotunteisuutta todistavaa tekoa.

Jalo patriisitar seisoi nyt surupuvussaan tuomarin edessä. "Herra tuomari", lausui hän syvästi liikutettuna, mutta sentään selvällä, ylhäisellä äänellä, "minä pyydän sinulta yhtä armon-osoitusta. Älä anna sotamiesten raakojen käsien enää häväistä sen jäännöksiä, joka oli minulle kaikista rakkain maan päällä; salli minun kannattaa hänet isiensä perhehautaan. Hän oli yhtä hyvä kuin hän oli jalo".

Tertullus, joka nähtävästi oli ärtyisällä tuulella, ei kuitenkaan ollut vähintäkään halukas suostumaan tähän pyyntöön, vaan käski Catuluksen muitta mutkitta heittää ruumiin Tiberiin tai katsoa, että se tuli poltetuksi.

Mutta Fabiola ei ollut niin helpolla karkoitettavissa. Hän, tuo ylpeä roomatar, joka eläissään ani harvoin, niin, tuskinpa milloinkaan oli mitään pyytänyt, hän turvautui nyt rukouksiin ja pyysi niin hartaasti, niin liikuttavin sanoin, että yleinen myötätuntoisuuden hyminä alkoi kuulua kansanjoukon keskeltä. Tätä tukahduttaakseen kysäsi Tertullus häneltä terävällä äänellä: "Oletko sinäkin kristitty?"

Fabiola vitkasteli hetkisen, mutta vastasi sitten pontevalla äänellä: "En, mutta minun täytyy tunnustaa, että jos mikään voisi taivuttaa minut siihen, niin juuri se, mitä tänään olen sattunut näkemään".

"Mitä tarkoitat?"

"Että valtion-uskonnon suojaamiseksi pitää kuolemaan mennä semmoisen henkilön, jonka sinä juurikaan olet mestauttanut", tässä kyyneleet melkein tukauttivat hänen äänensä — "sill'aikaa kuin pedot, petomaiset hirviöt, jotka ovat häpeäpilkkuna ihmiskunnalle, saavat elää ja ovat onnellisia. Mutta, herra, te ette tiedä, kenenkä te tänään olette poistaneet maan päältä! Hän oli puhtain, armain ihminen, mitä maa milloinkaan on kantanut, ja, vaikka vielä niin nuori, oli hän sukupuolemme kaunistus. Ja olisi kaiketi hän vieläkin elossa, ellei olisi ylenkatseellisesti hyljännyt erästä seikkailevaa kosijaa, joka kaikkialla on ahdistellut häntä naimatarjouksillaan, ei ainoastaan hänen ollessaan yksin maatalollaan ja kodin pyhäkössä, vaan vieläpä vankikammiossakin. Siksi että hän ei ole ollut halukas rikastuttamaan aasialaista urkkijata maatiloillaan ja rahoillaan eikä naimisen kautta aateloimaan sitä, jota saattoi vain inhota, — siksi on hänen päänsä joutunut mestauskirveen alle".

Puhumasta herjettyään loi hän kylmän, halveksivan katseen Fulviukseen, mutta tämä juoksi esiin ja huusi vihan vimmassa: "Kaikki on valhetta ja häpeällistä parjausta! Eikö Agnes avoimesti tunnustanut olevansa kristitty?"

"Kuule minua vielä kerran armollisesti", jatkoi Fabiola, kääntyen arvokkuudella jälleen tuomarin puoleen. "Kun minä nyt todistuksilla osoitan hänet syylliseksi, on hänen muotonsa osoittava minun totta puhuvan. Etkö sinä", pitkitti hän kääntyen Fulviukseen, "etkö sinä vielä tänä aamunakin vankikammiossa ahdistanut tuota viatonta lasta ja luvannut hänelle, että jos hän suostuisi tulemaan sinulle puolisoksi, hän saisi elää ja keisarillisesta ediktistä huolimatta pitää kristillisen uskonsa?"

Ikäänkuin salaman satuttamana seisoi. Fulvius siinä kalman kalpeana, kykenemättä virkkamaan sanaakaan, kun tuomari julmistuneella äänellä lausui: "Fulvius, kasvosi ilmaisevat sinut! Minulla olisi valta heti kohta vangituttaa sinut, mutta minä annan sinulle ystävällisen neuvon: pakene täältä! Älä koskaan enää näyttäy Forumilla tahi missään Rooman julkisissa paikoissa! Jos tämä jalo nainen kumminkin vaatii, niin minä paikalla saatan sinut syytteen-alaiseksi". "Onko lupa kysyä", jatkoi hän sen jälkeen, kääntyen mitä kohteliaimmasti tuntemattoman puoleen, "mikä on nimesi, ylevä nainen?"

Fabiolan mainittua nimensä, muuttui tuomari siinä tuokiossa ihankuin toiseksi mieheksi. Eikähän ihmekään. Hengessään hän näki äkkiä edessään tulevan miniänsä! Monin sanoin ensin kiiteltyään tämän korkeata sivistystä ja yleviä avuja, tuomari ilmoitti, että koska Fabiola on tämän, petoksen uhrina suistuneen neiden likin sukulainen, on hänellä myös lähin oikeus ruumiiseen. Hän saa siis tehdä sen kanssa mitä tahtoi. Tuomarin sanoja keskeyttivät äänekkäät hysitykset ja vihellykset, jotka kuitenkin tarkoittivat Fulviusta, tämän kalpeana häpeästä ja kiukusta hiipiessä tiehensä.

Fabiola kiitti prefektiä, ja emäntänsä viittauksesta antoi Syra, joka suojelijana oli seurannut valtijatartaan, merkin neljälle orjalle astua paarien kanssa lähemmäksi. Fabiola ei sallinut, että kukaan muu, kuin hän ja Syra, sai koskea ruumiiseen. Syran avulla nosti hän sen paareille, levitti tuon kallis-arvoisen käärinvaatteen sen ylle ja saattoi viimeiseen leposijaansa nuot rakastetun ystävättären maalliset jäännökset.

Tertullukselle tai oikeammin hänen pojallensa oli asia siis saanut semmoisen käänteen, että sen parempaa tuskin saattoi toivoa. Tertullus läksi heti hoviin esittämään keisarille tavanmukaisen virallisen kertomuksen asiasta, otettuaan mukaansa kauniisti piirretyn asiakirjan, jonka hän eilen illalla myöhään oli sepittänyt ja kirjoittanut, ja joka koski mestatun omaisuuden luovuttamista lähimmälle sukulaiselle. Ilmoitettuaan nuoren patriisittaren kuoleman, kuvasi hän liioitellen yleisön tyytymättömyyden mestaukseen, minkä seikan hän kokonaan luki Fulviuksen syyksi. Paitsi sitä arvasi hän Agneen omaisuuden melkoista pienemmäksi kuin se todella oli ja huomautti lopuksi, että kansa pitäisi suuressa arvossa semmoista armon-osoitusta, jos keisarillinen hallitsija luovuttaisi mestatun omaisuuden lähimmälle perijättärelle. Ei hän myöskään unhottanut kuvata Fabiolaa harvinaisen lahjakkaaksi, jaloksi naiseksi, joka lisäksi oli keisarin uskollisimpia alamaisia.

"Ha ha, hänet minä tunnen", vastasi Maksimianus kovasti nauraen, niin kuin jotakin hyvin lystillistä olisi juolahtanut hänelle mieleen. "Sehän ihmis-raukka lahjoitti minulle kallis-arvoisen jalokivi-sormuksen ja pyysi minua säästämään Sebastianuksen henkeä, juuri kun hänet oli keritty lyödä kuoliaaksi. Niin, niin, pikkuinen perintö on joka tapauksessa lohduttava häntä tuon pojan menettämisen johdosta. Laita asiakirja valmiiksi, niin minä kirjoitan sen alle".

Tertullus antoi silloin esiin kirjoituksen, jonka oli ennakolta laatinut, niinkuin hän sanoi, keisarillisen hallitsijansa tunnettuun jalomielisyyteen luottaen. Kun Maksimianus oli luovutuskirjan alle kirjoittanut nimensä — ohimennen sanoen niin epäselvästi, että koulupoikakin olisi sellaisia koukeroita hävennyt — sai prefekti poistua, ja hän läksikin ihastuksissaan saavuttamastaan menestyksestä. Kirjoituksen jätti hän odottavalle Corvinukselle edelleen toimitettavaksi.

Tuskin olivat isä ja poika lähteneet palatsista, kun Fulvius, uskaltamatta toivoa sanottavasti mitään, ilmestyi heidän sijaansa. Hän oli kotona jo ennemmin pukeutunut hovipukuun ja koettanut hyvänhajuisissa kylvyissä poistaa kaikki ne merkit, jotka varhaisesta aamusta käsin hänen rinnassaan riehuneet intohimot olivat hänen kasvoihinsa painaneet. Viimeinen keskustelu Eurotaan kanssa sekä tän-aamuiset tapaukset olivat täyttäneet hänen mielensä tuskallisilla aavistuksilla. Näytti siltä kuin yksi ihminen olisi ollut varta vasten luotu tekemään kaikki hänen aikeensa tyhjäksi. Mutta tässähän tuo yksi ei ainakaan kykene asettamaan esteitä hänen tielleen. Aamulla oli se samainen tosin ainaiseksi hävittänyt hänen maineensa, mutta eihän hän kuitenkaan saata riistää Fulviukselta hänelle oikeuden mukaan tulevaa palkkiota. Jos hänen oli onnistunut tehdä Fulvius kirotuksi, kaikkialta karkoitetuksi henkilöksi, ei hänen kuitenkaan ollut onnistunut saattaa häntä kerjäläisenä maantielle. Näin lohdutti Fulvius itseään. Siitä huolimatta uskalsi hän ainoastaan epätoivon pakosta astua esiin, vaatimaan itselleen oikeutta myöten tulevaa osaansa jalon Agneen takavarikkoon otetusta omaisuudesta ainoalta vastustajalta, jota hänen oli varottava, nimittäin keisarilta itseltään. Kaikkein alamaisimmasti hymyillen astui hän vastaanotto-huoneeseen ja notkisti polvensa peljätyn keisarin edessä.

"Mitä sinä tahdot?" ärjähti hirmuvaltias hänelle.

"Olen tullut, korkea keisarillinen herrani, pyytääkseni keisarilliselta oikeudeltasi, että tahtoisit antaa minulle osani jalon Agneen omaisuudesta. Minun ilmiantoni johdosta hän kristittynä on saanut hyvin ansaitun palkkansa".

"Kaikki se olisi, niinkuin olla pitää, jos korviimme ei olisi tullut, että sinä tapasi mukaan olet hoitanut asiasi niin kömpelösti, että tyytymättömyyttä ja nurinaa on kuulunut kansan keskuudesta. Mitä ennemmin sinä siis pudistat tämän kaupungin tomun jaloistasi, sitä parempi sinulle itsellesi. Ymmärrätkö? Tapamme ei ole antaa semmoista neuvoa kahta kertaa".

"Minä noudatan silmänräpäyksessä tätä korkeimman tahtosi vihjausta", vastasi Fulvius. "Mutta minä olen melkein kokonaan vailla varoja. Käske sentähden, että osuuteni maksetaan minulle, niin minä hetkeäkään viipymättä lähden Roomasta".

"Ei sanaakaan enää!" jyrisi itsevaltias. "Lähde matkaan, ja heti paikalla! Se omaisuus, jota sinä väenväkeen pyydät omaksesi, ei sinuun nähden enää saata tulla kysymykseen; me olemme sen kokonaisuudessaan luovuttaneet eräälle ansiokkaalle naiselle, jalolle Fabiolalle".

Fulvius ei saanut sanaakaan vastatuksi. Mykkänä suuteli hän keisarin kättä ja poistui palatsista murtuneena miehenä. "Niin ollen on hän sittenkin tehnyt minut kerjäläiseksi!" mutisi hän, päästyään kappaleen matkaa palatsista. Eurotas näki heti ensi silmäyksellä, millä kannalla asiat olivat ja ihmetteli itsekseen veljenpojan tyyneyttä, mutta huomautti vain aivan kuivasti: "Huomaan että kaikki on mennyttä".

"Oletko tehnyt valmistuksesi?" kysyi pettynyt.

"Melkein", oli vastaus. "Jalokivet, huonekalut ja orjat olen myynyt vähillä tappioilla; meillä on ainakin sen verran, että mukavasti voimme matkustaa Aasiaan. Stabion, luotettavan orjan, olen pidättänyt itsellemme; hän voi ottaa vähät matkatavaramme hevosensa selkään. Paitsi sitä pidän kaksi hevosta varalla sinua ja itseäni varten. Yksi asia on minulla enää suoritettavana. Myrkkyä, jonka luvan mukaan piti olla valmiina jo eilis-iltana, en saa ennenkuin jälkeen puolisten".

"Mitä sinä myrkyllä aiot?" kysyi Fulvius.

"Kai sen arvannet kysymättäkin", vastasi vanhus, väräyttämättä yhtäkään kasvojen lihasta. "Tahdon vielä kerran koettaa toisessa paikassa, mutta se vaan on peruuttamattoman varmaa: isäni suku ei saa kuolla köyhyydessä; kunniakkaasti täytyy sen sortua".

Fulvius purasi huultaan. "Niinkuin tahdot", vastasi hän, "minä olen kyllästynyt elämään. Lähde talosta niin pian kuin mahdollista, että se olisi tyhjä Efraimin tullessa, ja laita niin, että tapaan sinut yön tullen Latiumin tiellä kolmannen peninkulmakiven luona. Minullakin on tärkeä asia suoritettavana ennen matkalle lähtöämme".

"Mikä niin?" kysyi Eurotas hämmästyen. "Sen täytyy toistaiseksi pysyä minun salaisuutenani", vastasi Fulvius. "Mutta ellen olisi paikalla kaksi tuntia jälkeen auringonlaskun, niin pidä minua menneenä miehenä ja koeta pelastua ilman minua".

Tämän vastauksen jälkeen kiinnitti Eurotas terävän, läpitunkevan katseensa veljenpoikaan, nähdäkseen, aikoiko tämä ehkä karata hänen luotaan. Mutta kun Fulvius avoimesti ja tyynesti katsoi häntä silmiin, antamatta siltä tuota haluttua selitystä, ei vanhus enempää kysynyt.

Tämän keskustelun aikana oli Fulvius riisunut hovipukunsa ja paneutunut matkapukuun. Hänen aikomuksensa ei ollut enää palata vanhaan asuntoon; se näkyi siitä, että hän otti mukaansa aseensa ja paitsi miekkaa, joka riippui vyössä, pisti mekkonsa alle teräväksi tahkotun tikarin, jommoisia ainoastaan itämailla käytettiin.

Eurotas läksi oitis talosta ja poikkesi Numidialaiseen kortteeriin vievälle tielle. Hänen kysyttyään Jubalaa, ilmestyi kohta tuo meille tunnettu neekerinainen. Tämä antoi Eurotaalle hänen tilaamansa kaksi pientä pulloa ja oli juuri antamaisillaan ohjeita niiden käyttämiseen, kun Hyfaks puoleksi päihtyneenä äkkiarvaamatta lähestyi heitä. Eurotas ehti hätimiten hänen huomaamattaan kätkeä ne levättinsä alle ja pistää kultarahan Jubalan käteen.

Jubala oli kertonut miehelleen siitä naimatarjouksesta, jonka vanhus useita kertoja oli hänelle tehnyt, ja nyt, luullen syyrialaisen tulleen taaskin samassa aikeessa, syöksyi mustasukkainen, kuumasisuinen afrikkalainen vimmastuneesti hävyttömän kimppuun, sittenkun ensin oli tylysti sysännyt syrjään vaimonsa. Eurotas sai panna kaiken puhetaitonsa liikkeelle pelastuakseen julmistuneen jousimiehen käsistä, joka päästi hänet vasta sitten, kun ilkiö oli luvannut, ett'ei hän enää koskaan näyttäytyisi siellä.

On kuitenkin jo aika, että teemme selkoa Fabiolan vaiheista. Vallan väsyneenä niin edellisen kuin tämän päivän järisyttävistä tapauksista vetäytyi hän huoneisiinsa. Haluten olla täydellisesti rauhassa, käski hän, ett'ei kukaan saisi oleksia sillä pihalla, joka oli hänen salinsa puolella, kuin myös, ett'ei ketään saisi laskea hänen puheilleen. Sitä mielenmalttia, sitä hämmästyttävää tarmoa ja tahdonlujuutta, jota olemme hänessä ihmetelleet, oli nyt seurannut täydellinen hervahtuminen ja sanomaton alakuloisuus. Hän itki rakkaan Agneensa kadottamista, niinkuin äiti itkee ainoata, häneltä äkkiä riistettyä lastansa. Milt'ei yhtä haikeasti suri Fabiola kallista ystävää Sebastianustakin. Ja sittenkin, kuinka toisin olikaan tuntunut hänestä, nähdessään tuon väkivaltaisella kuolemalla poiskutsutun ystävänsä, verraten siihen, millä mielellä hän oli seisonut isänsä paarien ääressä! "Kuinka omituista", sanoi hän itsekseen, "että juuri niiden, jotka vastaavat siveellisyyden korkeinta ihannetta, pitää olla kristittyjä! Onko mahdollista, että niin jalojen siveellisyyden esikuvien pitäisi katooman? Ei, mahdotonta! Jollakin tavalla, jollakin korkeammalla tavalla, täytyy näiden kahden olla onnellisia, muuten sanalla 'oikeus' ei ole mitään merkitystä. Mitä on pakanamaailma näiden kahden rinnalla!" Ajatuksen irtauduttua näistä jaloista, ihmeteltävistä ja ylevistä kuvista, tunkeusi ehdottomasti hänen sieluunsa uusia, edellisille vastakkaisia, kun hänen mieleensä johtuivat Fulvius ja Tertullus, Calpurnius ja keisari, jopa hänen oma isänsäkin. Häntä pöyristytti.

Hänen mietteensä häiriytyivät äkisti vieraan sisälletulon kautta, joka sanoi olevansa "keisarin sanansaattaja". Ovenvartija oli tosin kieltänyt häneltä sisäänpääsyn ja neuvotonna kääntynyt hovimestarin puoleen, mutta tämä oli ollut sitä mieltä, että keisarillinen sanansaattaja oli pidettävä poikkeuksena ja päästettävä sisään.

Fabiolaan tämä vaikutti ilkeän hämmästyttävästi, mutta keisarilliseksi sanansaattajaksi nimitetyn hassunkurinen ulkomuoto lepytti hänet hetikohta. Ellei Fabiola olisi ollut niin syvän surun valtaamana, ei hän olisi voinut pitäytyä hymyilemästä. Se oli Corvinus, joka kömpelömäisesti läheni häntä. Kaunis-sanaisella puheella, jonka hän kuitenkin oli huonosti oppinut, esiinkantoi hän Fabiolalle, keisarillisen lahjoituskirjan ohessa, vakuutuksen vilpittömästä rakkaudestaan sekä pyysi saada laskea jalon Agneen omaisuuden ynnä itsensä hänen jalkojensa juureen.

Keisarillisen sanansaattajan puhetta oli Fabiolan mahdoton käsittää, eikä hänellä ollut kaukaisinta aavistustakaan siitä, että lahjan vastaanottaminen oli aiottu välikappaleeksi sanansaattajan itsensä vastaan-ottamiseen. Hän ei osannut muuta kuin lähettää sanansaattajan kautta alamaisimman kiitoksensa sekä käskeä sanomaan korkealle antajalle, että hän tällä haavaa on niin pahoinvoipa, ett'ei kykene personallisesti sitä tekemään. Hämillään ja neuvotonna koetti Corvinus sen jälkeen selittää tuolle jalolle naiselle, että hänen isänsä oli tämän kaiken hänen hyväkseen toimittanut. Mutta Fabiola arveli, että prefektin ei olisi maksanut ottaa sitä vaivaa päälleen. Jälkeenjäänyt omaisuus oli jo aikaa sitten hänelle testamentattu ja oli se joutunut hänelle samana hetkenä, jona… Hän ei saattanut lopettaa lausetta.

Kosija joutui yhä enemmin ymmälle ja esitti vihdoin rakkauden ilmoituksensa niin takaperoisesti, että Fabiola otaksui hänen pyytävän kohtuullista palkkiota siitä, että hän oli tuon tärkeän lahjoituskirjan perille tuonut. Fabiola siis vakuutti, että kaikki hänen vaatimuksensa niin pian kuin mahdollista täytetään, mutta pyysi, että Corvinus nyt jättäisi hänet rauhaan, koska hän tuntee itsensä hyvin heikoksi. Corvinus ymmärsi näiden sanojen merkitsevän paljasta hyvää ja läksi hyvillä mielin pois.

Jäätyään taas yksin, Fabiola antautui jälleen surunsa ja kolkkojen ajatustensa valtaan, luomatta edes katsettakaan pöydällä olevaan asiakirjaan. Niin elävinä kuvautuivat hänen mieleensä jälleen äsköiset tapaukset Forumilla, että hän ehdottomasti huudahti: "Jumalan kiitos, että nyt ainakin pääsen näkemästä tuota konnaa!"

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun hän huomasi esirippua vedettävän syrjään. Oliko se hänen liiaksi kiihoittuneen mielikuvituksensa luoma harhanäky, vai oliko se totta? Siitä ei hän kauaksi jäänyt epätietoon. Seuraavassa tuokiossa kuuli hän nämä sanat: "Saanko kysyä, ketä sinä moisilla mairesanoilla kunnioitat?"

"Sinua, Fulvius!" vastasi Fabiola pelkäämättä ja kiihoittuneena. "Eikö siinä kyllin, että olet tunkeunut taloon, huvilaan ja vankilaan? Rohkenetko sen lisäksi syöstä syvimmän murheen vallassa olevan syrjäisimpään saliinkin, sen, jonka olet saattanut niin syvään suruun? Poistu heti paikalla tai käsken ajaa sinut häpeällä pois!"

"Vähän hiljemmin, rauhoitu hiukkasen!" vastasi rauhanhäiritsijä kääntymättä takaisin. "Tämä on kaikissa tapauksissa viimeinen kerta kun käyn luonasi; mutta meillä on vielä koko monta seikkaa sovittavana toistemme kanssa. Älä vaivaa itseäsi huutamalla apua; orjasi ovat liiankin täsmällisesti noudattaneet käskyäsi pysyä loitommalla sinusta. Kukaan ei kuule huutoasi".

Ja niin itse asiassa olikin. Tietämättään tai tahtomattaan oli Corvinus valmistanut tietä entiselle liittolaiselleen. Ovenvartija, joka ennemmin kaksi kertaa oli nähnyt oudon tulijan isäntä-vainajansa vieraana, oli tosin tahtonut käännyttää hänetkin ovelta ilmoittamalla, ett'ei hän, valtiattarensa käskyä noudattaen, päästä sisään ketään, olipa pyrkijä vaikka keisarillinen sanansaattaja; mutta kun Fulvius julkeasti väitti tulevansa keisarin lähettämänä, oli mies arvelematta avannut oven hänelle, vaikka itsekseen ihmetellenkin, että hänen valtiattarelleen jo toistamiseen tänä päivänä tapahtui se kunnia, että keisarillinen sanansaattaja kävi hänen luonaan. Kavala vieras pyysi, että vartija jättäisi oven auki, jotta hän, kiireellisissä asioissa kun liikkui ja tahtomatta saattaa hälinää aikaan surutalossa, esteettä pääsisi ulos, jos niin sattuisi, että hän, asiansa toimitettuaan ei tapaisi ovenvartijaa ovella.

Käskemättä tietysti istahti Fulvius vastapäätä yllätettyä naista ja alkoi: "Sinulla ei ole syytä olla vihainen siitä, että minä äkkiarvaamatta olen astunut sisään ja kuullut tuumittelusi. Sinä itse olet ollut minulle opettajana siihen Tulliuksen vankilassa. Mutta minun on palauttaminen muistiisi aikaisempia yhtymisiä. Kun ensi kerran olin kutsuttu kunnian-arvoisen isäsi luo, kohtasin siellä erään — minun ei ole tarvis mainita hänen nimeään — jonka katseet ja sanat heti saivat minut rakastumaan, ja sydämessään paloi hänellä samallaiset tunteet minua kohtaan".

"Julkea mies!" huudahti Fabiola. "Kuinka tohdit edes kajota semmoiseen! Ei ole totta, että semmoista tunnetta koskaan on liikkunut teidän kummankaan sydämessä".

"Mitä jaloon Agneeseen tulee", pitkitti Fulvius, "niin tiedän sen luotettavalta taholta; oma isäsi ilmoitti minulle, että hänen veljentyttärensä oli tunnustanut hänelle rakastavansa minua. Monen monta kertaa isäsi kehotti minua jatkamaan kosintaani".

Fabiola tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi. Eihän hän saattanut kieltää tämän väitteen todenperäisyyttä! Hän muisti isänsä viittaukset mielettömistä luuloistansa.

"Minä kyllä tiedän", vastasi hän, "että rakas isäni erehtyi tässä suhteessa; mutta minä, jolta tuo kallis tyttönen ei mitään salannut…"

"Paitsi uskontonsa", puuttui Fulvius hänen puheeseensa, katkerasti naurahtaen.

"Vaiti!" jatkoi Fabiola. "Se sana kuuluu jumalan-pilkkaamiselta sinun suussasi. Minä tiedän, ett'ei hän sinua kohtaan tuntenut muuta kuin inhoa ja vastenmielisyyttä".

"Niin, sittenkuin sinä olit saanut ne tunteet hänessä hereille. Ensi kohtaamisemme hetkestä saakka olet sinä yhdessä tuon petollisen upseerin kanssa, joka on saanut niittää palkkansa, ollut katkera, leppymätön viholliseni. Hänelle olit sinä ajatellut sitä paikkaa, jota minä ajoin takaa. Hillitse kiukkusi; sillä sinun täytyy kuulla minua loppuun asti. Sinä olet hävittänyt maineeni, sinä myrkytit hänen tunteensa, sinä sait rakkauteni muuttumaan leppymättömäksi vihaksi!"

"Sinun rakkautesi?" puuttui Fabiola närkästyneesti hänen puheeseensa. "Ellei kaikki mitä olet sanonut, olisi ilkeätä valetta — mitä rakkautta sinä olisit saattanut tuntea häntä kohtaan? Mitäpä muuta arvoa sinä olisit voinut panna hänen teeskentelemättömään säveyteensä, hänen luonnolliseen vilpittömyyteensä, hänen harvinaiseen ymmärrykseensä, hänen viattomaan puhtauteensa, kuin mitä susi panee lampaan kärsivällisyyteen tai korppikotka kyyhkysen säveyteen? — Ei, hänen rikkauttaan, hänen korkeata asemaansa, hänen aateluuttaan sinä ajoit takaa. Minä luin sen liekehtivistä silmistäsi, kun ensi kerran tähystelit häntä basiliskikatsein!"

"Ei ole totta! Jos tarjoukseni olisi otettu vastaan, jos olisin sattunut saamaan arvokkaan puolison, olisin tuottanut asemalleni kunniaa; olisin ollut kodikas, tyytyväinen, lemmekäs, yhtä kelvollinen omistamaan tämän ystävän…"

"Kuin kuka hyvänsä", liitti siihen Fabiola, "joka tarjotessaan hänelle kätensä sanoo olevansa yhtä valmis kolmen tunnin kuluessa aviokseen ottamaan tai murhaamaan hänet. Mutta tyttö suostuu mieluummin jälkimäiseen, ja kosija pitää sanansa. Mene pois näkyvistäni! Sinä saastutat ilman, jossa liikut!"

"Minä menen, jahka olen toimittanut asiani, ja kun minä lähden, on sinulla hyvin vähän syytä olla iloinen. Sinä olet niin ollen vakaalla aikomuksella ja ilman syytä tehnyt kaikki rehelliset aikeeni tyhjiksi, hävittänyt ainoan toiveeni, riistänyt minulta yhteiskunnallisen asemani, arvoni ja perheellisen onneni. Mutta ei siinä vielä kyllin. Kaiken päälliseksi olet sinä ollut syyllinen kaikessa siinä, mistä nyt syytät minua. Olet salaa kuunnellut keskustelujani, olet tänään, unhottaen naisellisen arvokkuutesi, esiintynyt Forumilla minua vastaan julkisesti päättääksesi sen, minkä hiljaisuudessa olet alkanut, olet vastoin oikeutta ärsyttänyt tuomarit ja ihmiset minua vastaan ja sen kautta tehnyt minut vihattavaksi keisarinkin edessä. Jollei väkevämpi tunne kuin pelko olisi ajanut minua tänne, olisin kuin pyytäjiään pakoileva susi koettanut karata ulos lähimmästä kaupunginportista".

"Ja minä sanon sinulle, Fulvius, että niin pian kuin sen teet, on hyveiden mitta tässä jumalattomassa kaupungissa oleva suurempi kuin se nyt on", vastasi Fabiola. "Vielä kerran käsken sinua ainakin poistumaan talostani, tai lähden itse ulos!"

"Emme ole tulleet vielä loppuun", pitkitti Fulvius. Hänen kasvonsa olivat sillä välin käyneet yhä tulisemmiksi, hänen huulensa olivat verettömät. "Sinua on minun kiittäminen siitä, että nyt olen pakotettu lähtemään Roomasta rutiköyhänä, kodittomana karkulaisena, yhteiskunnan hylkynä; olet riistänyt minulta tuon armaan tytön, rauhan, kunnian ja kodin, mutta lisäksi olet vienyt minulta vaivalla ansaitun, laillisen omaisuuteni".

"Julkea, hävytön mies, joka tohdit soimata minua varkaaksi omassa talossani!" huudahti jalo roomatar vihastuneena. "Se on tuleva sinulle kalliiksi!" Fabiola tahtoi kavahtaa ylös, mutta sillä uhkauksella, että hänen ensi avunhuutonsa myöskin tulisi olemaan hänen viimeisensä, painoi Fulvius hänet alas leposohvalle ja jatkoi kylmäverisesti: "Minä toistan vielä, mitä olen sanonut. Eikö sitä syystä voida nimittää minun omakseni, minkä olen hankkinut niin paljolla vaivalla ja taistelulla ja viettämällä niin monta unetonta yötä. Nimitä verirahoiksi niitä jos tahdot — hyvä se, mutta sitä katalampaa on, että sinä niin häpeällisellä tavalla riistät ne minulta. Eikö ole sama, kuin jos rikas ottaisi koiralta pois saaliin, sittenkun koira on tullut verisesti haavoitetuksi sitä pyytäessään?"

Tähän saakka oli Fabiola urhoollisesti tukahuttanut kaiken pelon, mutta nyt valtasi hänet kammo, kuultuaan nämä sanat. Hän oli yhtäkaikki aivan avutonna sekä kokonaan väkevän, raivokkaan miehen vallassa, jonka hänen luulonsa mukaan, ainoastaan mielettömyys saattoi johdattaa sellaisia puhumaan. Kooten kaiken mielenmalttinsa vastasi Fabiola siis näköjään tyynenä, katsoen rohkeasti häntä silmiin: "Pyydän sinua, mene nyt. Jos haluat rahoja, niin saat; mutta pyydän, että menet pois, ettei vihasi vie sinulta järkeäsi".

"Mitä sinä oikeastaan kuvittelet mielessäsi?" vastasi Fulvius ivallisesti.

"Että sinä väärin luulet minun tämmöisenä päivänä voivan edes unissani ajatella serkkuni omaisuutta tahi käyttää hänen väkivaltaista kuolemaansa omaksi hyväkseni".

"Ja kuitenkin on asianlaita niin. Keisari on itse sanonut minulle, että hän on lahjoittanut sinulle kaikki. Ja ethän tahtone uskotella minulle, että tämä antelias, jalomielinen ruhtinas koskaan on lahjoittanut pois penniäkään, ilman että häntä on rukousten kautta saatu siihen taivutetuksi?"

"Siitä en tiedä mitään", vastasi Fabiola. "Mutta sen tiedän, että kernaammin olisin kuollut puutteeseen kuin pyytänyt itselleni pienintäkään ropoa sellaisista rahoista".

"Pitäisikö minun sitten uskoa, että joku tässä kaupungissa on ollut niin jalomielinen, että pyytämättä on tehnyt sen sinun puolestasi? Ei, se olisi liiaksi uskomatonta. Mutta mitä tämä on?" Samassa sattuivat hänen silmänsä lahjoituskirjaan, joka oli pöydällä; hän silmähti hätäisesti sen läpi ja jatkoi sitten kiristäen hampaitansa kiukusta: "Nyt todistan sinut syylliseksi siihen halpamielisyyteen, ahneuteen, julmuuteen ja muihin paheisiin, joista olet minua soimannut. Sinä olet itse paljoa suuremmassa määrässä syypää niihin. Katsos tätä kauniilla käsialalla kyhättyä asiakirjaa ja uskalla sitten väittää, ett'ei kaikki ollut valmistettu jo ennen serkkusi kuolemaa! Ja tätä sinä, teeskentelijä, et ole häikäillyt tekemästä, seistessäsi suojelevaisena ja vesissä silmin tuon pahaa aavistamattoman sivulla!"

"Lakkaa, sinä hurjapäinen", huusi Fabiola voimatta kestää tuon raivostuneen liekehtivää katsetta. Mutta Fulvius jatkoi vielä kiihkoisemmalla äänellä: "Ja nyt, kun olet ryöstänyt minut niin häpeällisellä tavalla, nyt tarjoat minulle rahoja! Tehtyäsi suunnitelmani tyhjäksi, tarjoat minulle sääliäsi! Saatettuasi minut kerjäläiseksi, uskallat tarita minulle almua, almua omasta palkastani, semmoista jota helvettikin suopi kadotetuille uhreilleen!"

Fabiola nousi uudestaan, mutta Fulvius tarttui häneen ja piti häntä rautakourin kiinni. "Ja kuule nyt, mitä vielä viimeksi tahdon sanoa sinulle", jatkoi hän käheämmällä äänellä. "Anna pois minulle, mitä vastoin oikeutta olet itsellesi anastanut. Se on väärin, että minä olen tehnyt työn ja sinä kannat maksun siitä. Luovuta omaisuus minulle vapaaehtoisena lahjana, niin minä lähden tieheni. Jollet sitä tee, niin olet allekirjoittanut oman kuolemantuomiosi". Näitä sanoja säesti hurja, uhkaava katse.

Semmoiseen pyyntöön ei ylpeän roomattaren taipumaton sydän kuitenkaan voinut millään ehdoin suostua. Vaaran yltyessä kasvoi hänen rohkeutensakin. Jalolla arvokkuudella veti hän toogan tiiviisti ympärilleen ja vastasi tyynesti ja järkähtämättömästä "Fulvius, kuule minun sanojani, viimeisiä, joita kanssasi puhun! Antaako sinulle se omaisuus? Ei koskaan! Kernaimmin lahjoitan sen ensimäiselle spitaliselle, jonka kohtaan kadulla. Ota kullastani niin paljon kuin haluat, mutta siitä, mikä on ollut hänen, en minä anna pois rahtuakaan, en mistään maailman hinnasta. Sinä olet pannut valittavakseni saman kuin hänellekin, joko antaa perään sinulle tahi kuolla. Agneelta olen oppinut, kumpaa on mieluisempana pidettävä. Vielä kerran sanon sinulle: mene pois!"

"Jotta sinä saisit hallita sitä, mikä on minun? Minäkö jättäisin sinut, jotta sinä saisit iloita siitä, että olet minut viekkaudella voittanut; minäkö tietäisin sinun olevan kunnioitetun, sen sijaan että itse saan kärsiä häpeää? Sinäkö olisit rikas, ja minä perinköyhä — sinä onnellinen, minä onneton? Ei koskaan? Minä en tosin enää saata pelastua siitä hornan kuilusta, johon sinä olet minut syössyt, mutta minä saatan estää sinua tulemasta siksi, mihin sinulla ei ole oikeutta. Sentähden olen tullut tänne; tämä on minun palkanmaksopäiväni. Nyt on aikasi kuolla!"

Näin puhuessaan oli Fulvius verkkaan painanut hänet leposohvaa vasten, sillä aikaa kuin hänen oikea kätensä vavisten hapuili jotakin hänen pukunsa laskoksista. Viimeiset sanat lausuttuaan oli Fulvius äkisti paiskannut hänet pitkälleen ja tarttunut häntä hiuksiin. Vastarintaa tekemättä ja huutamatta oli Fabiola antanut tämän kaiken tapahtua. Jo näki hän murha-aseen välkkyvän silmäinsä edessä. Seuraavassa tuokiossa tunsi hän ikäänkuin raskaan taakan pyrkivän tukehuttamaan häntä; yksin ajoin hulvahti lämmin verivirta hänen kasvojensa ylitse, ja lempeä, rukoileva ääni soi hänen korviinsa: "Anna olla, Orontius! Minä olen sisaresi Mirjam!"

"Se ei ole totta! Jätä minut rauhaan saaliineni!" huusi Fulvius äänellä, jonka raivokkuus pyrki tukehuttamaan.

Sen jälkeen vaihdettiin muutamia sanoja oudolla kielellä, jota ei Fabiola ymmärtänyt. Fulvius päästi hänen hiuksensa, viskasi tikarin lattialle ja syöksähti ulos huoneesta huudahtaen katkerasti: "O Herra Jeesus, tämä on sinun kostosi!"

Jälleen toinnuttuansa tunsi Fabiola että paino, joka lepäsi hänen päällään, lisääntymistään lisääntyi. Hänen onnistui vapautua sen alta, mutta sillä paikalla, missä hän oli maannut, loikoi nyt toinen olento verissään, silminnähtävästi kuolleena. Se oli uskollinen Syra, joka oli heittäynyt valtiattarensa päälle hänen sijastaan ottaakseen vastaan veljensä tikarinpiston.

Yhdeksästoista Luku.

Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.

Fabiola aikoi ensin ehkäistä verentulvaa millä tahansa, mikä vain ensinnä sattuisi hänen käsiinsä. Hänen tätä puuhatessaan, syöksyi palvelusväki sisään. Ovenvartija, joka jo muutenkin oli käynyt levottomaksi vieraan pitkän viipymisen johdosta, tyrmistyi kokonaan kun näki tämän, verin tahrattuna, mielipuolen lailla törmäävän ovesta ulos. Ovenvartijan huutoihin riensi hetikohta koko palvelusväestö kokoon.

Fabiolan viittauksesta astuivat Eufrosyne ja kreikatar lähemmäksi, muun väen äimistyneenä pysähtyessä ovensuuhun. Sivumennen mainiten oli Graia, jouduttuaan pois Afran seurasta, hartaalla mieltymyksellä kiintynyt Syraan ja joutunut hänen siunatun vaikutuksensa alaiseksi. Viipymättä lähetettiin yksi orjista käymään lääkäriä. Kuinka suuri olikaan Fabiolan ilo, kun verenvuoto väheni ja haavoittunut hetkeksi loi auki silmänsä häntä kohden! Kuinka tuota katsetta seurannut ystävällinen hymyily teki hänelle hyvää!

Lääkäri saapui vähän ajan kuluttua, ja selitti tyystin tutkittuaan sairasta, ett'ei haava ollut hengenvaarallinen. Murhaaja oli tikarilla tavottanut iskeä suoraan sydämeen, mutta hänen juuri kohottaissa kättään surman-iskuun, oli Syra hiipinyt sisään suojellakseen ilmeisen kuoleman uhkaamaa emäntäänsä. Hän oli nimittäin, kiellosta huolimatta, levotonna pysytellyt valtijattarensa läheisyydessä ja niin muodoin kuullut tuon kovalla äänellä lausutun uhkauksen. Ruveta taisteluun murhaajan kanssa olisi ollut turha vaiva, sen tiesi Syra vallan hyvin, sillä hän tunsi veljensä voiman ja taitavuuden. Yhtä turhaa olisi ollut huutaa apua. Ainoa keino oli siis uskaltaa henkensä valtijattarensa hyväksi. Mutta estääkseen, jos mahdollista, veljeään rikoksenteosta, mainitsi orja hänen sekä oman nimensä ja ilmaisi itsensä sen kautta murhaajan sisareksi. Saattaa siis kuvailla mielessään, mikä kova sisällinen taistelu tytön oli ollut kestettävänä ennen tätä uhrautumista, kuinka rakkaus emäntään ja pelko tehdä ainut veli, joka jo kantoi Kainin merkkiä otsallaan, toistamiseen sisarenmurhaajaksi, olivat taistelleet keskenään vallasta.

Fulvius uskoi hänen sanansa vasta sitten kuin tyttö äidinkielellään oli lausunut: "Muista huivia, jonka täältä anastit!" Nämä sanat säväyttivät hänen sieluunsa äkkiä muiston niin kauheasta perhekohtauksesta, että, jos maa sillä hetkellä olisi auennut hänen jalkainsa edessä, hän olisi syöksynyt syväriin, haudatakseen siihen tuskansa ja häpeänsä. Tuolla puheena olevalla huivilla oli ollut omituinen tenhovoima Fulviukseen siitä asti kuin se oli hänen haltuunsa joutunut. Hankkiutuessaan matkalle, oli hän pistänyt sen huolellisesti pukunsa alle, mutta sitten, vetäessänsä tikarin esiin, huomaamattansa pudottanut sen maahan. Se löydettiin sitten samasta paikasta mistä tikarikin, joka kyllä ei ollut osunut uskollista palvelijaa sydämeen, mutta oli sentään saattanut hänelle syvän haavan rintaan.

Sittenkuin Dionysius, sama lääkäri, jonka olemme tavanneet Sebastianuksen luona, oli sitonut haavan ja saanut sopivalla hoidolla sairaan virkoamaan, määräsi hän, että haavoitetun tuli maata liikahtamatta vuoteellaan. Muutamat sanat, jotka hän lähtiessään kuiskasi sairaan korvaan, saivat tämän kasvoille sanomattoman onnellisen hymyn. Dionysius näet ilmoitti hänelle olevansa sekä kristitty että myös kristittyjen kesken hyvin uskottu sananpalvelija, joka usein, kutsuttuna pakanallisten sairaiden luo, sen kautta juuri oli voinut neuvoa heille Gileadin oikeata voidetta, osoittaa heitä ainoan vapahtajan, ruumiin sekä sielun parantajan tykö.

Fabiola oli kannattanut uskollisen pelastajansa omaan vuoteesensa ja tahtonut kaikin mokomin itse hoitaa häntä. Ainoastaan viereisessä huoneessa salli hän muutamien naispalvelijani valvoa öisin. Että murhaaja oli haavoitetun oma veli, siitä ei orjakumppaneilla tietysti ollut aavistustakaan.

Vaikka Fabiola oli perin uupunut ja kovasti hermostunut kahden edellisen päivän mielenliikutuksista, ei hän hetkeksikään väistynyt sairaan vuoteen luota. Vasta kun puoliyö oli kulunut ja hän oli sairaalle antanut lääkärin määräämiä lääkkeitä, paneutui hän pariksi tunniksi tilalle, joka oli laitettu lähelle sairaan vuodetta. Mutta jo ennen päivän sarastusta oli hän taas ylhäällä ja ryhtyi uudelleen sairasta hoitamaan.

Lupauksensa mukaan tuli lääkäri uudestaan jo varhain seuraavana aamuna ja ilmoitti sairaan tilan olevan tyydyttävän. Pyynnöstä jätettiin hänet hoidokkaansa kanssa kahdenkesken ja Dionysius ryhtyi nyt valmistuksiin antaakseen Mirjamille pyhän ehtoollisen. Siten hoiti arvoisa Dionysius lääkärinä ja sielunpaimenena sitä kaksinaista virkaa, joista sittemmin kirjoitus hänen hautakivelläänkin mainitsee.

Mirjam oli kyllä vielä varsin heikko, sillä siksi suuri oli verenvuoto ollut, ja lääkäri määräsi hänen vielä toistaiseksi pysymään liikkumatta, mutta ulkomuoto hänellä kumminkin oli sennäköinen, että uskollinen hoitajatar päivän kuluessa rohkeni hänelle hiljaa lausua: "Minusta näyttää, että sinä alat jo vahvistua, Mirjam".

"Olet oikeassa, jalo valtijatar", kuiskasi sairas.

"Minä pyydän, älä kutsu minua sillä nimellä", virkkoi Fabiola, johon nuo sairaan sanat olivat niin kipeästi koskeneet; "pikemmin tulisi minun kutsua sinua siksi. Mutta ei tämä nimitys enää minulle mitenkään sovellu. Se, mitä kauan olen aikonut, tapahtuu tänään. Vapaakirjasi tulee laadittavaksi. Vapaa sinun tulee olla, ei vapaaksi päästettynä, vaan vapaasyntyisenä".

Mirjam kiitti ystävällisin katsein; sanoihin ei Fabiola antanut hänen pukea tunteitaan, vaan väitti, että hän itse juuri oli se, jonka tuli kiittää. Mutta sitä Fabiola ei vielä uskaltanut hänelle ilmoittaa, että hän myöskin oli kiittänyt Jumalaa Mirjamin uhrautuvan teon tähden ja pyytänyt Jumalaa pitämään hengissä tätä hänen rakastettua pelastajaansa. Hän ei vielä uskaltanut kertoa rukoilleensa kristittyjen Jumalalta valoa ja viisautta omalle sielulleen, lyhyesti sanoen, rukoilleensa, että tämä Jumala tästä lähin olisi hänenkin Jumalansa.

Hän otti uudestaan käsille Chromatiuksen kallis-arvoisen pergamentin ja, sairaan uinuksissa ollessa, luki ja punnitsi sanoja sydämessään. Kaikki ennakkoluulot olivat hälvenneet. Kuinka olisi hän voinutkaan enää olla vasten, sittenkuin hänen silmänsä viime kuluneina päivinä olivat nähneet niin yleviä uskon esikuvia, sittenkuin hän oli tullut niin täydellisesti vakuutetuksi kristillisyyden ihmeellisestä rakkaudenvoimasta ja suurenmoisesta kärsivällisyydestä niin hyvin elämässä kuin kuolemassa!

Kuinka suuri olikaan hänen ilonsa, kun ystävällinen lääkäri muutamain päiväin kuluttua ilmoitti, että huolellinen hoito ja elimistöä vahvistava ruoka olivat vaikuttaneet niin edullisesti, ett'ei sairaan enää tarvinnut pysyä niin ehdottomasti liikkumattomana kuin tähän asti! Kuinka iloinen olikaan hän, kun lääkäri antoi hänelle luvan puhella sairaan kanssa! Kuinka olikaan hän toivonut saada avata sydämensä Mirjamille, — ystävälleen, sisarelleen! Ja kuinka loistivatkaan uskollisen esirukoilijan silmät, hänen huomattuaan, että Herra oli kuullut hänen rukouksensa!

Kun Fabiola kyynelsilmin uudelleen kiitti kallista ystäväänsä, joka oli ollut valmis antamaan henkensä hänen edestään, vastasi Mirjam tyynesti: "Mitäs muuta minä sitten olen tehnyt kuin ainoastaan velvollisuuteni? Olihan sinulla täysi oikeus ottaa henkeni; sehän oli sinun". Hetken kuluttua jatkoi hän lempeällä ja tyynellä äänellä: "Kuule minua silmänräpäys! Käyttääkseni sinulle, kuinka kaukana päämäärästä vielä olemme kaikkine tekoinemme, salli minun kertoa sinulle eräs jutelma: Muuan raaka, kiittämätön, ynseä orja on noussut kapinaan jalomielisintä herraa vastaan. Surman-isku uhkaa kapinoitsijaa, ei salamurhaajan kädestä, vaan oikeudenpalvelijain puolelta. Miksikä nimittäisit sitä tekoa, jos herra sulasta rakkaudesta, ainoastaan pelastaakseen rikoksentekijän, ja saatuaan sitä ennen kestää häpeällisintä ruoskimista, laskisi oman päänsä mestauspölkylle ja sitäpaitsi vielä viimeisen tahtonsa kautta asettaisi orjan hänen arvonimiensä ja omaisuutensa perilliseksi ja tahtoisi, että tätä pidettäisiin hänen veljenään?"

"Oi, Mirjam, Mirjam, sinä olet eteeni luonut kuvan, joka on liian korkea, jotta sitä voisi todeksi uskoa! Sinä et ole saattanut omaa menettelyäsi varjoon, sillä minä puhuin inhimillisestä hyveestä. Jos semmoinen menettely, jonka sinä vastikään kuvasit, voisi olla mahdollinen, ei siihen riittäisi vähempi kuin jumalallinen hyve!"

Mirjam painoi ristissä olevat kätensä rintaansa vasten ja, kiinnittäen ihastuneen katseensa Fabiolaan, virkkoi lempeän juhlallisella äänellä: "Niin, Jeesus Kristus, joka sen kaiken on tehnyt ihmisten hyväksi, oli samalla totinen Jumala!"

Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan aikaa mykkänä. Mirjam rukoili ääneti.

"Mirjam, minä kiitän sinua kaikesta sydämestäni", aloitti Fabiola vihdoin uudestaan. "Sinä olet täyttänyt lupauksesi. Olet ollut minulle uskollisena opastajana".

Ja mitenkä virvoittavaa olikaan tästä lähin ylpeästä, oppineesta roomattaresta istua kuni lapsi entisen orjansa jalkain juuressa ja kaikessa yksinkertaisuudessa kuunnella hänen kertovan ihmeellistä pelastuksen sanomaa. Kuinka kalliiksi hänelle tulivat varsinkin Roomalais-kirjeen sanat Mirjamin selitysten kautta, nuo sanat, jotka ennen olivat hänestä olleet niin käsittämättömiä, jopa suorastaan kiivasta suuttumusta herättäviä. Uudestaan ja yhä uudestaan kehoitti kokenut kristitty nainen kuuntelijata kääntymään ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen tykö ja hakemaan pelastusta hänen veressään. Sana Jumalan ihmeellisestä rakkaudesta, hänestä, joka oli mennyt kuolemaan meidän edestämme, ei enää kauemmin ollut hulluutta tuon viisaan, oppineen patriisittaren mielestä. Tieto siitä, että arvoisa vanha lääkäri oikeastaan oli sananpalvelijoita, herätti nähtävästi Fabiolassa iloista hämmästystä. Hän päätti kohta tältä pyytää lähempää opastusta kristillisessä uskonnossa ja pyhän kasteen kautta tulla otetuksi kristillisen kirkon yhteyteen.

Dionysiuksen tullessa seuraavana aamuna, olivat potilas ja hoitaja molemmat niin iloiset, että lääkäri arvasi heidän viettäneen rauhallisen yön. Molemmat vakuuttivat hymyillen tämän otaksuman oikeaksi. Mirjam kertoi niinikään, mikä oli erikoisena syynä heidän iloiseen mielialaansa, ja esitti vihdoin Fabiolan hänelle katekuumenina, jonka teki mieli saada opetusta ja tulla valmistetuksi pyhään kasteesen.

Vanhuksen ilo oli suuri. Pannen kätensä tulevan nuoren kristityn päälle, lausui hän syvästi liikutettuna: "Ole hyvässä turvassa, tyttäreni! Sinä et ole ensimäinen tämän katon alla, joka on tullut johdatetuksi Kristuksen tykö. Monta vuotta sitten kutsui kristitty orja minua tähän samaan taloon, näennäisesti kyllä lääkärinä, mutta todellisuudessa kastamaan erästä nuorta kristittyä, joka kuoli muutamia tunteja sen jälkeen. Se oli Fabiuksen vaimo".

"Äitini?" huudahti Fabiola, joka tuskin uskoi korviaan. "Hän kuoli kohta synnytettyään minut. Kuoliko hän todellakin kristittynä?"

Vanhus vastasi myöntävästi. Mutta Fabiolan sydän oli niin ylen täysi, että hänen tunteensa sulivat kyyneltulvaan. Nämä olivat ilokyyneliä. Dionysius taasen sulki hartaasti rukoillen sekä vanhemman että nuoremman opetuslapsen Jumalan armoon ja ylisti suuresti Jumalan "rikkauden ja viisauden ja tunnon syvyyttä", jonka tuomiot ovat tutkimattomat ja tiet käsittämättömät.

Yksin ajoin valtijattaren kanssa otettiin myös vanha hoitajatar Eufrosyne sekä Graia, kreikkalainen orjatar, ynnä Emerentia, jalon Agneen rintasisar, katekuumenien joukkoon. Nautittuaan ensin perusteellista opetusta oli heidän määrä saada pyhä kaste pääsiäis-iltana. Fabiola oli ottanut Emerentian taloonsa testamenttina jalolta Agneelta, ja tyttö liikkui nyt väsymättömänä sanansaattajana sairashuoneen ja muun henkilökunnan huoneiden välillä.

Sinä aikana, jona Mirjam ei saanut lähteä sairashuoneesta, sai Fabiola siten vähitellen tietää hänen elämänvaiheensa, jotka tässä lyhyesti kerromme.

Joitakuita vuosia ennen kertomuksemme alkua eli kauniissa Antiokian kaupungissa Orontes virran varrella mies, joka, vaikka ei kuulunutkaan vanhimpiin sukuihin, kumminkin liikkui tämän uhkean kaupungin ylempien seurapiirien keskuudessa. Ylellisen komeuden ja omaisuutensa huolimattoman hoidon kautta joutui hän suuriin velkoihin. Hänen vaimonsa oli erittäin herttainen ihminen, joka ensin salaisesti, sitten miehensä tieten ja suostumuksella tunnusti kristin-uskoa ja antoi heidän molemmille lapsilleen, pojalle ja tyttärelle, huolellisen kasvatuksen. Ensinmainittu, jolle kauniin virran mukaan oli annettu nimi Orontius, sai aina viidennentoista ikävuotensa loppuun asti hurskaalta äidiltään tunnollista opetusta kristin-opin totuuksissa, osoittamatta siltä vähintäkään taipumusta niiden omaksumiseen. Äidin suruksi varttui tuosta itsepäisestä, viekkaasta pojasta nautinnonhaluinen nuorukainen, joka vain etsi tyydytystä maailman huveissa. Ei siis kummaa, että poika lähentelihe isää ja ilolla vetäytyi äidin vaikutuspiirin ulkopuolelle sekä tunnusti vallalla olevaa valtion-uskontoa. Hän oli muutoin hienosti sivistynyt. Paitsi kreikankieltä, jota siihen aikaan yleisesti käytettiin Antiokiassa, puhui hän myös sujuvasti latinaa sekä maan kieltä, jota perhepiirissä ja puheissa orjien kanssa käytettiin.

Äiti, joka ei voinut itseltään salata, että pojan irstaileva elämä saattaisi syöstä ei ainoastaan hänet itsensä, vaan tuon rakastettavan tyttärenkin turmioon, oli testamentannut melkoisen omaisuutensa jälkimäiselle, ja lisännyt testamenttiin sen nimenomaisen määräyksen, että tyttären kuoltua omaisuus ei ole joutuva hänen kevytmielisen puolisonsa eikä tuhlailevan poikansa käsiin. Kuolinvuoteellaan oli hän määrännyt tyttären pyhäksi velvollisuudeksi olla mitään muuttamatta tässä säädöksessä.

Hänen kuolemansa jälkeen joutuivat perheen asiat yhä kurjemmalle kannalle; jo oli useampiakin heidän tiloistaan mielettömän tuhlauksen kautta menetetty. Silloin esiintyi näyttämöllä yht'äkkiä mies, ilkeä näöltään, — Eurotas, jonka tunnemme. Perheen-isä yksin näkyi tuntevan hänet ja piti häntä näköjään sekä siunauksena että kirouksena, sekä pelastajana että turmiontuojana.

Eurotas oli perheen-isän vanhempi veli. Lieneekö ollut niin, että hän, raaka- ja jylhäluontoinen kun oli, ei ollut tuntenut halua jäädä kotiin hoitamaan vanhempien omaisuutta, vai toivoiko hän, suunnattoman kunnianhimon ja rahan-ahneuden kannustamana, hankkivansa suvulleen suurempaa arvoa ja rikkautta, kummin hyvänsä, — — hän oli tyytynyt kohtalaiseen rahasummaan ja sitten lähtenyt kaukaisille maille.

Vietettyänsä Indiassa pitemmän aikaa oli hän onnistunut kaikissa kauppa-yrityksissään ja palasi nyt syntymäkaupunkiinsa, tuoden mukanaan jommoisenkin omaisuuden ja kokoelman kallis-arvoisia jalokiviä. Hämmästyksekseen havaitsi hän perheen varallisuus-suhteiden tuntuvasti vähenneen. Siitä huolimatta pysyi hänen sukuylpeytensä lannistumatonna. Monia katkeria soimauksia sinkautettuaan maksoi hän veljensä velat ja oli lopulta vähäisen, jäljellä olevan omaisuuden yksinomaisena isäntänä. Se seikka, että he olivat veljeksiä, pysyi kumminkin salassa koko talonväeltä.

Jonkun vuoden kuluttua kuoli veli. Kuolinvuoteellaan uskoi hän pojalleen sen masentavan tiedon, että hänellä ei ollut mitään hänelle jättää, että kaikki, yksin kattokin heidän päänsä päällä, oli hänen ystävänsä Eurotaan omaa. Hänen tahtonsa alle oli pojan edelleenkin kaikessa ehdottomasti taipuminen. Näin ollen joutui nautinnonhaluinen, ylpeä ja kunnianhimoinen nuorukainen isänsä kuoltua synkän, tunnottoman miehen käsiin, joka elämänsä päämääräksi oli asettanut sukunsa loiston palauttamisen entiselleen, tapahtui se sitten minkä keinon kautta tahansa.

Tähän tarkoitukseen ei Antiokia ollut oikea paikka heidän asua ja toimia; Eurotas arvelikin, että kelpo omaisuudella ja toisessa paikkakunnassa voitaisiin jotakin saada aikaan. Sentähden oli hän iskenyt silmänsä Mirjamin rahoihin. Näitten rahojen saattaminen itselleen tuli tästä lähin voitonahnaan vanhan miehen ainoaksi pyrinnöksi, ja hänen onnistui helpolla saada tuo hänen valtaansa uskottu veljenpoikakin tuumaansa taivutetuksi. Kaikki heidän pyyntönsä ja rukouksensa, että Mirjam luovuttaisi omaisuutensa heille, ellei muuten niin korkeata korkoa vastaan, eivät mitään auttaneet. Mirjam suostui vain antamaan veljelleen melkoisen osan tuloistaan, mutta pysyi sen sijaan järkähtämättä ja jyrkästi kiinni siinä, että äidin tahto oli pidettävä pyhänä, ja sen mukaan omaisuus siis koskemattomana säilytettävä. Mutta siihen ei Eurotas mitenkään tyytynyt. Kun eivät rukoukset eivätkä kuvittelut näyttäneet mitään vaikuttavan, alkoi hän viittauksilla tehdä selväksi, että henkilö, joka oli niin suurena haittana hänen tuumainsa toteuttamiselle, oli mihin hintaan hyvänsä raivattava tieltä pois.

Orontius kyllä alussa kauhistui tällaista puhetta, mutta Eurotas osasi saada hänet vähitellen niin kiintymään tähän ajatukseen, että hän viimein katsoi melkein ansioksi itselleen, jos hän verta vuodattamatta saattoi riistää sisareltaan tuon halutun omaisuuden. Hän otti salaa Mirjamilta tuon rikkaasti kirjaillun huivin, joka jo on mainittu 3:nnessa luvussa. Koska Mirjam oli perinyt sen rakastetulta äidiltään, oli se hänestä äärettömän arvoinen. Sen tiesi ovela veli.

Kuinka suuri olikaan Mirjamin hämmästys, kun hän eräänä päivänä avasi pienen lippaan, jossa hänen oli tapana säilyttää tuota kallis-arvoista huivia ja sen sijasta löysi kirjelipun, joka hänelle ilmoitti, että mitä hän haki, se oli hänen veljellään hyvässä tallessa ja voitiin häneltä lunastaa takaisin. Heti riensi Mirjam veljensä luo ja tapasi hänet yhdessä tuon synkän miehen kanssa, jonka läheisyydessä Mirjam aina vapisi. Mirjam heittäytyi polvilleen veljensä jalkojen juureen ja pyysi liikuttavasti häntä antamaan takaisin sen, mikä oli hänelle kaikkein kalliin maan päällä. Orontius oli vähältä antaa myöten, heltyneenä hänen kyynelistään ja rukouksistaan, mutta ankara katse, jonka Eurotas häneen loi, ikäänkuin hervahdutti hänet. Veljen sijasta kääntyi vanhus rukoilijan puoleen ja virkkoi:

"Mirjam, me tahdomme nähdä onko puheessasi totuutta; jos huivi todellakin on sinusta niin kallis-arvoinen, niin pane nimesi tämän kirjoituksen alle". Hätäisesti silmäiltyään läpi paperin otti Mirjam kynän ja allekirjoitti sen.

Orontius, huomattuaan sisaren luovuttaneen koko omaisuutensa Eurotaalle eikä hänelle, suuttui silmittömäksi. Eurotas oli voittanut hänet viekkaudessa. Mutta mitä se auttoi, että petetty polki jaloillaan maata? Tehtyä ei voinut enää miksikään muuttaa. Sitä paitsi oli hän nyt entistä lujemmalla tuon sydämettömän miehen rautakourissa, joka jäljestäpäin pakotti tuon arkaluontoisen tytön kaikkien Rooman lain muotojen mukaan uudistamaan omaisuutensa luovuttamisen.

Ensi aikoina ei petetyn tosin tarvinnut valittaa nurjaa kohtelua; mutta ennen pitkää annettiin hänen tietää, että kun veli iällisemmän ystävänsä seurassa aikoi lähteä matkalle Nikomediaan, olisi hänenkin viisainta jättää Antiokia. Sisaren pyynnöstä oli hänet määrä silloin lähettää Jerusalemiin, jossa hän toivoi löytävänsä työtä ja leipää sikäläisten kristittyjen keskuudessa. Sen vuoksi veivät he hänet, ainoastaan vähillä rahoilla varustettuna, erääsen laivaan, jonka kapteeni ei suinkaan ollut hyvässä maineessa.

Sen sijaan että olisi purjehtinut Joppea tahi jotakin muuta Jerusalemin suunnassa olevaa satamaa kohden, ohjasi kapteeni ulos aavalle merelle, juurikuin jokin kaukomaa olisi ollut hänen päämääränään. Mitä aikeita hänellä oli mielessään, oli vaikea arvata. Sittenkun laiva muutaman päivän oli ollut tuulen ja aaltojen ajeltavana, törmäsi se erääsen luotoon, ei kaukana Kyprosta. Paitsi Mirjamia oli muutamia muitakin, jotka pääsivät rantaan; mutta nämä muut luulivat olevansa ainoat eloonjääneet, ja, palattuaan sittemmin Antiokiaan, kertoivat he siellä, että Mirjam oli hukkunut laivaväen ja muitten matkatoverien mukana, sillä hehän eivät muuta tienneet.

Mirjamin löysivät rantarosvot ja jättivät orjakauppiaalle, joka myi poloisen hyljätyn ja kodittoman tytön eräälle ylhäiselle miehelle Tarsossa, jonka luona hän sai lempeätä kohtelua osakseen. Mutta kun Fabius myöhemmin antoi asiamiehilleen Aasiassa toimeksi hankkia millä hinnalla hyvänsä luotettavan, sivistyneen nais-orjan hänen tyttärelleen, niin valittiin siksi Mirjam, ja niin astui hän nimellä Syra roomalaisen patriisittaren palvelukseen.

Kahdeskymmenes Luku.

Vihdoin löydetty.

Muutamia päiviä sen väkivallanteon jälkeen, johon Fulvius oli tehnyt itsensä syypääksi jalon Fabiolan kodissa, ilmoitettiin talon valtijattarelle, että vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan suuressa sielun-ahdistuksessa, pyysi armollisesti puheillepääsyä. Kun Fabiola sen johdosta meni ulos ja kysyi puheille-pyrkijältä hänen asiaansa, vastasi tämä nöyrällä äänellä: "Minun nimeni on Efraim, jalo nainen. Olen tullut luoksesi erään suuren saatavan johdosta, jonka suorituksesta jalon Agneen omaisuus annettiin minulle vakuudeksi. Koska olen kuullut, että hänen omaisuutensa on joutunut sinulle, pyydän sinua maksamaan velan. Muuten minä olen hävinnyt mies!"

"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Fabiola ihmeissään. "En voi uskoa, että serkkuni koskaan olisi tehnyt velkoja".

"Ei hän", vastasi juutalainen hieman hämmentyen, "vaan muuan nuori mies nimeltä Fulvius. Minä olen etukäteen antanut hänelle suuria summia tuota omaisuutta vastaan". Fabiola oli jo aikeessa muitta mutkitta käskeä koronkiskurin mennä tiehensä, mutta muistellessaan karkuun lähteneen sisarta, pidätti hän itsensä. Hän sanoi olevansa valmis maksamaan velat, mutta ainoastaan laillisten korkojen mukaan, välittämättä mitään liikaa voittoa kiskovista välipuheista.

"Mutta, jalo Fabiola, ajattelehan kuinka uskallettua moisten suurien summien velaksi antaminen on ollut! Vaatimukseni ovat todella olleet varsin vähäiset", vakuutti liikemies.

Fabiola ei kuitenkaan antanut Efraimin liukastelevan käytöksen eikä hänen vakuutuksiensa pettää itseään, vaan neuvoi hänet huoneenhaltijansa tykö, joka tarkkaan tutkittuaan asiaa, huomasi koronkiskurin toista vertaa suurentaneen saatavansa. Juutalainen sai siis vain sen, mikä hänelle oikeutta myöten oli tuleva. Kun tämän lisäksi vielä tuli selville, että Corvinus tosiaankin oli isänsä kautta hankkinut sen keisarillisen lahjakirjan, jonka kautta Fabiolan laillinen perintö oli takavarikkoon-panon välttänyt, määräsi Fabiola maksettavaksi Corvinukselle melkoisen summan, joka varasi hänelle runsaat tulot koko hänen elinajakseen. Corvinuksen pyynnön päästä hänen puheilleen, Fabiola sen sijaan ihan jyrkästi kielsi.

Nämä taloudelliset toimet päätettyään ryhtyi hän yhä täydellisemmin hoitamaan rakasta sairastansa ja valmistautumaan pyhään kasteesen. Toivoen virkistävän maan-ilman tehoisasti vaikuttavan Mirjamin täydelliseen parantumiseen, muutti Fabiola Mirjamin ja muutamain palvelijainsa kanssa paikkaan, joka oli heille kummallekin rakas, nimittäin Agnes-vainajan huvilaan.

Mirjamin haava oli jo tosin mennyt umpeen, mutta huolimatta erinomaisesta, huolellisesta hoidosta, jota hän sai nauttia, palasivat voimat varsin vitkaan, tuskin huomattavasti. Fabiola toivoi kuitenkin paljo virkistystä maalla-olosta. Kuinka hyvää on tekeväkään parantuvalle virua lauhkeassa kevät-ilmassa avonaisen ikkunan ääressä tahi kannettuna ulos puistoon johonkuhun niistä ihanista paikoista, jotka ennen olivat olleet rakastetun Agneen lempisijoja! Ja kuinka Fabiola omastakin puolestaan iloitsi tuosta aiotusta kesänvietosta maalla luonnon helmassa! Mitä kalliita tilaisuuksia tarjoutuikaan hänelle antautua tuon kokeneen kristityn ystävän ohjattavaksi armon totuuksien syvällisempään käsittämiseen ja puhelemaan hänen kanssaan siitä, mikä oli heille kummallekin niin kallista ja rakasta!

Kuten usein on laita, että juuri ne, jotka ovat sairasta lähinnä, eivät ollenkaan huomaa hänen heikkouttaan ja uhkaavaa kuoleman vaaraa, olkoon kysymyksessä rakastettu lapsi tai vaimo, kallis puoliso tai isä — samoin oli Fabiolankin laita. Hän ei huomannut arveluttavia ruusuja Mirjamin poskilla; samaten ei hän pitänyt minään yskää, joka ilmautui, vaikk'ei sairas itse suinkaan itseltään salannut, että hänen päivänsä olivat luetut. Kuitenkin oli Mirjamin suotu täällä alhaalla viettää se päivä, joka tuli suurimmaksi juhlapäiväksi Fabiolan, hänen vanhan hoitajansa Eufrosynen sekä Graian ja Emerentian elämässä. Se oli se päivä, jolloin valtijatar ja hänen kolme palvelijaansa kastettiin katakombeissa.

Kun Fabiola tämän pyhän toimituksen jälkeen, jolloin hän myös ensi kertaa oli tullut osalliseksi Herran pyhästä Ehtoollisesta, vihdoin palasi huvilaan, vastaan-otti hänet Mirjam sydämellisellä syleilyllä. Autuaalliset ilokyyneleet kostuttivat molempien poskia. Ei ollut Fabiola koskaan ollut niin ylpeä mistään puvusta, kuin siitä valkoisesta kastepuvusta, johon hänet oli puettu heti kasteen jälkeen, ja jota hänen tuli kantaa yhden viikon aika.

Mutta karvasta murhetta oli pisarainen pudonnut hänen riemumaljaansa. Ystävän syleillessä, oli hän hämmästyksellä huomannut tämän lyhyen, raskaan hengityksen. Sen johdosta lähetti Fabiola seuraavana päivänä kutsumaan arvoisata Dionysiusta. Tämän unohtumattoman päivän illalla istuivat kastetut orjattaret yhdessä emäntänsä kanssa saman pöydän ympärillä; Mirjamkin otti osaa juhla-ateriaan. Ei ollut koko elinaikanaan patriisitar istunut yhtään iltaa seurassa, joka olisi tuottanut hänelle niin suurta iloa.

Seuraavana aamuna veti Mirjam ystävättärensä rintaansa vasten ja virkkoi sydämellisemmällä, hellemmällä äänellä kuin konsanaan ennen: "Rakas sisko, mitä aiot tehdä, kun minä olen jättänyt sinut?"

Fabiola tuli tuskalliseen mielenliikutukseen näitten odottamattomien sanojen johdosta. "Aiotko siis jättää minut?" kysyi hän suruisena. "Minä olin toivonut, että aina asuisimme yhdessä sisarusten tavalla. Mutta jos pidät parempana lähteä pois Roomasta, niin salli minun ainakin seurata sinua, hoitaakseni ja palvellakseni sinua".

Kyynel kiilsi Mirjamin silmässä, hänen tarttuessaan ystävänsä käteen ja osoittaessaan ylöspäin. Fabiola ymmärsi mitä hän aikoi sanoa, ja huudahti valtavasti liikutettuna: "Ei, ei, rakas sisar, ei vielä! Mikä minut perisi ilman sinua! Sinä olet pian taas tunteva itsesi terveeksi. Campanian lauhkea ilma on ennen pitkää saattava sinut jälleen voimiisi. Silloin istumme taas niinkuin ennenkin yhdessä lähteen reunalla ja iloitsemme jostakin paremmasta kuin filosofiasta".

Mutta Mirjam pudisti päätään, pyytäen ett'ei toinen sallisi toiveittensa viedä häntä harhaan. "Jumala on antanut minun elää", pitkitti hän, "kunnes sain tervehtiä sinua kristittynä, ja oi, kuinka kiitänkään häntä siitä! Mutta minä tiedän vallan hyvin, että päiväni ovat luetut ja minä halajan pian eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa!"

"Oi, älä jätä minua niin pian!" rukoili Fabiola nyyhkien.

"Toivoakseni en ennen, kuin olet riisunut kastepukusi", vastasi sairas lempeästi. "Tiedän, että haluat kantaa surupukua minun kuoltuani; mutta mielelläni tahtoisin viipyä täällä niin kauan, että voisit valkoisen pukusi vaihettaa kuolinvaatteisiin".

Dionysius, joka ei ollut pitkään aikaan käynyt sairaan luona, huomasi hänen paljo muuttuneen. Mitä hän salaa oli peljännyt, se oli tapahtunut. Tikari oli tunkeutuessaan rintaan, puhkaissut rintakalvon, josta keuhkotauti oli seurannut, ja tohtori tuli ainoastaan vahvistamaan todeksi sen, mitä sairas kauan oli itse tiennyt.

Siitä hetkestä käsin nähtiin arvoisa Dionysius joka päivä potilaansa vuoteen ääressä, vähemmin oikeastaan lääkärinä kuin uskollisena sielunpaimenena ja lohduttajana. Sairashan itse kävi ilomielin kuolemata vastaan; mutta oi, kuinka suuresti kaipasikaan jäljelle jäävä Fabiola hengellisessä suhteessa lohdutusta ja hoivaa! Kuitenkin tyyntyi hän vähitellen niin, että saattoi hiljaisesti kuunnella kuolevan viimeisiä toivomuksia hautapaikkansa suhteen. Mutta mitä Mirjam tarkoitti lausuessaan, että toivioretkeläinen tulisi itäisiltä mailta tuoden hyviä sanomia, — se oli hänelle sillä hetkellä aivan käsittämätöntä. Jälkeenpäin oli hän käsittävä, mitä kuoleva oli nähnyt hengessä ja profetallisin katsein ennustanut.

Mirjam erosi suloisesti ja autuaasti täältä, jättäen syvään suruun olletikin kristityt toverinsa. Fabiolan tuska oli myös syvä, hän itki ja murehti, mutta ei enää niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole.

Me menemme nyt ajassa koko joukon edelle, jättäen kajoomatta niihin pitkiin vuosiin, jolloin vaino mitä julmimmasti riehui, aikaan, jolloin vähin jo ajateltiin pystyttää patsas, johon olisi kirjoitettu, että kristitty-nimi oli kokonaan hävitetty. Hirmuvaltias, kristinuskon sortaja seurasi toistaan. Semmoisina tulivat paitsi Diokletianusta, Galeriusta ja Maksimianusta muita kuulummiksi vielä Licinius itäisessä valtakunnassa sekä Maksiminus ja Maksentius länsimaissa. Vieläpä sittenkin, kun Konstantinus oli kääntynyt kristinuskoon ja ottanut sen suojeluksensa alle, riehui vielä useita vuosia vaino kristittyjä vastaan siellä ja täällä. Sillä ei ylety paraimmankaan, toimellisimmankaan keisarin valta kaikkialle! Mutta "kun Kristus suojelee kirkkoaan, niin on helvetti voimatonna!" Hän, joka on sanonut seurakunnastaan: "Helvetinportit eivät voi sitä voittaa", on vaikeimpinakin vainonaikoina osoittanut, että hän täyttää tämän lupauksensa, että hän totisesti on niin yksityisen ihmisen kuin koko seurakunnankin mahtavin apu ja turva. Ja vainon kestäessä sekä siitä huolimatta, voitiin kristittyihin sovittaa se sana, joka ennemmin oli lausuttu sorretusta Israelin kansasta: "Ja kuta enemmän heitä vaivattiin, sitä enemmän he lisääntyivät ja levisivät".

Ja mitenhän sitten kävi noitten hurjain kristin-uskon sortajain? Diokletianus sai surullisen lopun itsemurhan kautta, kuten luullaan, sittenkun hän väsyneenä hallitustoimiin oli heittänyt päältään purppuraviitan, vetäytyäkseen yksinäisyyteen, jossa hän kuitenkin, omantunnon tuskien kalvamana, vietti surkeata elämää. Vielä hirmuisemman kuoleman sai Galerius, joka tuskallisissa omantunnon vaivoissa joutui elävältä matojen ruuaksi ja julkisessa ediktissä tunnusti ajaneensa vääriä asioita. Maksimianus Herkuleus, tunnettu hirmuvaltias, kuristi itsensä; Maksentius hukkui Tiber-virtaan; Maksiminus — — — mutta, olkoon jo tästä kyllin; luettelo kristinuskon sortajain kamalasta lopusta puhuu tarpeeksi selvää kieltä.

Jätämme siis sikseen viimeisen raskaan vainon-ajan, joka alkoi vuonna 303 samassa kaupungissa, missä keisari Konstantinus suuri vastaanotti pyhän kasteen v. 337.

Noin viisitoista vuotta Mirjamin kuoleman jälkeen, jolloin Konstantinus, kristitty keisari, jo oli pitänyt valtion-ohjia viitisen vuotta käsissään ja kirkkoja oli saatu rauhassa rakentaa, tapaamme Fabiolan kulkemassa kotia huvilaansa sairashuoneelta, jonka hän oli rakennuttanut isältään perimällään maatilalla Roomassa. Matkalla kohtasi hän Torkvatuksen, joka syvän lankeemuksensa jälkeen todellakin oli kestänyt koetuksensa kristittynä ja jo kauan aikaa oli ollut haudankaivajan toimessa. Niistä tiedoista, jotka Fabiola häneltä sai, selkeni hänelle yht'äkkiä niitten sanojen ajatus, jotka kuoleva Mirjam oli lausunut. Jalon Agneen haudalla oli Torkvatus näet kohdannut muukalaisen, joka kauan oli rukoillut siinä, kyyneliä vuodattaen, ja jossa hän oli tuntenut entisen viettelijänsä Fulviuksen. Torkvatus ei ollut kuitenkaan rohjennut itseänsä hänelle ilmoittaa.

"Kun rukoilija oli noussut polviltaan", kertoi Torkvatus edelleen, "osuivat hänen silmänsä minuun, ja hän kysyi minulta, oliko tässä ehkä erään Mirjam-nimisen syyrialaisen tytönkin hauta. Vaieten osoitin seuraavaa hautaa. 'Tiedätkö miten hän kuoli?' kysyi hän. Kun minä siihen vastasin: 'Keuhkotautiin!' näytti kuin kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään. Hän suuteli hautakiveä, ja minusta näytti, kuin olisi hänen ollut vaikea erota siitä".

"Niin, hän se on!" huudahti Fabiola liikutettuna; "ja minun täytyy puhutella häntä! Tämäkö se siis oli, rakkahin Mirjam, minkä kuoleva katseesi näki?"

Sillä aikaa oli toivioretkeläinen mennyt kaupunkiin. Forumilla näki hän ihmisten piirittävän miestä, jota he silminnähtävästi kiusasivat. Muukalainen olisi ilman muuta mennyt tästä ohi, ellei hän olisi kuullut huudettavan nimeä, joka oli hänelle tuttu. Hän kävi siis lähemmäksi ja näki miehen, joka oli häntä itseään nuorempi. Mutta samoinkuin Fulvius näytti vanhemmalta kuin hän todella oli, siksi että oli niin kalpea ja lopen laihtunut, niin näytti toinen aivan päinvastaisesta syystä vielä paljoa vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja täynnä paisumia. Liikkeistään ja äänestään huomasi, että hän oli juomari. Hänen vaatteensa olivat likaiset, koko hänen ulko-asunsa huonosti hoidettu.

"Ha, ha, Corvinus", huusi muuan nuorukainen, häntä pilkaten; "etköhän sinä tulle saamaan palkkaasi nyt? Etkö ole kuullut, että Konstantinus tulee Roomaan ensi vuonna? Luuletko ett'eivät kristityt silloin kosta? Eiköhän silloin käyne niin, että iskut iskuin korvataan, polttajat roviolla poltetaan, pedot petojen revittäviksi heitetään?"

"Kuka sitä sanoo?" kysyi Corvinus kalveten.

"Hoo, sehän ainakin olisi ihan luonnollista", oli vastaus.

"Ja aivan oikeudenmukaista", tokaisi toinen.

"Ei tee mitään", sanoi Corvinus. "Kun vain rupeaa kristityksi, niin aina sitä pulmasta pääsee. Ja mieluummin minä rupeaisin vaikka miksi, ennenkuin seisoisin — — —"

"Siinä missä Pankratius seisoi", jatkoi joku pistävästi.

"Suus kiinni!" huusi juomari, puristaen nyrkkejään, ja ääretön vihanpuuska valtasi hänet. "Koetahan lausua tuo nimi vielä kerran!"

"Ha, ha, sanoihan hän, mikä kuolema sinut oli perivä", huusi nuorukainen ja juoksi tiehensä. "Ha, ha, pantteri Corvinuksen niskaan!"

Kaikki pakenivat nyt raivostuneen tieltä, ikäänkuin metsänpedon ajamina. Hän taasen kiroillen sinkautteli kiviä heidän jälkeensä.

Toivioretkeläinen oli taampaa katsellut tämän kohtauksen päättymistä ja läksi sitten edelleen. Verkkaan käydä horjuili Corvinus samanne päin sitä tietä myöten, joka vei amfiteatterille. Äkkiä kuului kovaa karjuntaa ja kimeää huutoa. Corvinus oli pysähtynyt aituuksen ääreen, jonka sisällä muhkea pantteri oli vankina, ja oli sanoin ja liikkein ärsyttänyt tuota julmaa petoa. "Haa, oletpa aivan sen näköinen, kun mielisit tehdä minusta lopun. Mutta näitten rautatankojen takana ei minun tarvitse peljätä sinua!" Tuskin olivat nämä sanat livahtaneet hänen huuliltaan, kun ärsytetty peto hyökkäsi esiin ja rauta-aidan suurten välysten kautta iski kynsillään hirmuisen haavan hänen kaulaansa.

Hänen kovien, sydäntä-särkeväin tuskanhuutojensa kaikuessa kiiruhti toivioretkeläinenkin sinne muitten mukana. Haavoitettu kannettiin asuntoonsa, joka tarjosi milt'ei yhtä pelottavan näyn. Muukalainen seurasi häntä sisään, lähetti siinä tuokiossa orjan — joka näytti viinaan menevältä niinkuin hänen herransakin — lääkäriä noutamaan, ja koetti sillä välin hillitä verenjuoksua, kunnes kutsuttu ennättäisi saapua.

Hänen sitoessaan haavaa, olivat Corvinuksen silmät koko ajan luotuina häneen, jotenka muukalainen viimein kysyi: "Tunnetko minua?" — "Kyllä, en! Äläs huoli; minun johtuu mieleeni — haa, kettu! Minun kettuni! Muistatko vielä, miten yhdessä vainosimme noita kunnottomia kristittyjä? Missä olet ollut koko tämän ajan? Kuinka monta olet ajanut surman suuhun? Ha, ha, ha!"

"Rauhoitu, Corvinus, muuten olet auttamattomasti hukassa! Paitsi sitä en soisi sinun puhuvan niistä ajoista, sillä nyt minä olen itsekin kristitty", oli yksitotinen vastaus.

"Sinä kristitty?" huusi Corvinus. "Sinä, joka olet vuodattanut enemmän verta heidän valittujensa joukosta kuin kukaan muu? Ovatko he sitten antaneet sinulle anteeksi? Oletko sinä sitten voinut nukkua rauhassa yhtäkään ainoata yötä? Eikö raivottaria ole käynyt pieksämässä sinua öisin? Eikö peikot ole sinua säikytelleet? Sano, mitenkä olet karkoittanut heidät, että minäkin voisin päästä heistä rauhaan! Vai vieläkö ne myöhemmin sinun kimppuusi käyvät? Miksipä sinua vaivattaisiin vähemmän kuin minua?"

"Niin, minä olen kärsinyt, kärsinyt kovasti, mutta minä olen myös löytänyt sen voiteen, joka parantaa kaikki haavat, niin sinunkin. Kerron sinulle kaikki sitten, jahka tohtori on käynyt", vastasi Fulvius. Seuraavassa tuokiossa tuli lääkäri ja sitoi haavan, mutta antoi vähän tai tuskin mitään toiveita.

Hänen lähdettyään istui Fulvius onnettoman vuoteen viereen ja neuvoi häntä armorikkaan Jumalan luo, joka suurimmatkin synnit anteeksi antaa. Siitä sanoi hän itse olevansa elävänä todistuksena.

Kuunteliko sairas vai eikö, sitä ei hän oikein tiennyt. Mutta yht'äkkiä karkasi Corvinus ylös ja huusi: "Vettä! Vettä! Tulta! Tulta! Minä palan jo! Ulos Pankratius! Ulos, sanon minä! Olet jo kyllin kauan tuijottanut minuun! Pidä kiinni pantteriasi! Se iskee jo kiinni minuun! Voi!" Sen karjaistuaan, tempasi hän kouristuksen tapaisesti, niinkuin olisi hän tavottanut pantteria, pois siteen haavasta. Hurjasti lähti veri silloin huppelehtimaan, ja muutamain tuokioiden kuluttua oli hurjapäinen kylmänä! — Sisimpäänsä saakka kauhistuneena lähti toivioretkeläinen tästä kauheasta paikasta pois.

Seuraavana aamuna lähti Fulvius saamamiehensä luo, joka lausui julki suurimman ihmettelynsä sen johdosta, että kukaan, joka onnellisesti oli päässyt pujahtamaan pois käsistä, viidentoista vuoden perästä palaa jälleen, tiedustellakseen velkojaan. Tyytyväisesti myhäillen näytti juutalainen entiselle velalliselleen asiakirjat, joista tämä hämmästyksekseen havaitsi, että hänen velkansa aikoja sitten oli maksettu, ja kuka sen oli tehnyt. Keventynein mielin poistui hän Efraimin luota, lähteäksensä hyvin tunnettuun huvilaan.

Fabiola oli kiihkeästi odottanut häntä. Hänen seisoessaan nyt tunteittensa ylenpalttisuudessa Fulviuksen edessä, alkoi tämä, yhtä valtavasti liikutettuna, selittää hänen tulonsa syytä ja tarkoitusta, — sanoen oikeamielisyyden ja kiitollisuuden velvoittaneen häntä tulemaan Fabiolan luokse. Muutoin ei hän olisi uskaltanut uudelleen astua hänen silmäinsä eteen.

"Älä puhu siten, Orontius", vastasi Fabiola; "sinulla ei ole mitään muuta velvollisuutta minua kohtaan, kuin se, joka koskee meitä kaikkia, se että meidän tulee rakastaa toinen toistamme".

Pitkä keskustelu seurasi, jonka kestäessä Fabiola yhä uudestaan koetti vakuuttaa katuvaista, että hänellä ei ollut mitään anteeksi annettavaa tälle. Luonnollisesti kääntyi puhe yhä uudelleen rakastettuun sisareen. Fabiola ei väsynyt kertomasta eikä veli kuuntelemasta vainajan uskon- ja rakkaudenelämästä ja hänen autuaallisesta kuolemastaan. Viljavina vuotivat Orontiuksen kyyneleet, olletikin kun sai tietää, kuinka tuo armas sisar oli muistellut häntä, kadotettua veljeä, ja hengessä nähnyt hänen palajavan katuvaisena syntisenä.

"Minä olen palannut, jalo Fabiola", lausui hän vapisevalla äänellä ja notkistaen polvensa hyväntekijänsä edessä, "ruvetakseni sinun orjaksesi. Kun minulla ei ollut rahoja Efraimille tarjota, menin hänen luoksensa tarjotakseni siihen sijaan itseni hänelle. Mutta sinä olit aikoja sitten maksanut velkani, minä olen siis sinun orjasi!"

"Ylös! Ylös!" virkkoi Fabiola kyynelsilmin. "Et orjani, vaan veljeni Kristuksessa! Mutta jos tahdot tehdä minulle ilon, niin kerro minulle jotakin elämästäsi".

Orontius noudatti halusta tätä kehoitusta, ja me tahdomme lyhyesti kertoa pääpiirteet hänen elämästään viimeisten viidentoista vuoden kuluessa. Hän oli suurimman osan niistä viettänyt hurskaiden erakkojen parissa erämaassa.

Yhdessä sen miehen kanssa, joka oli ollut sukunsa kirouksena, pääsyyllisenä rakastetun sisaren kärsimyksiin, oli Fulvius paennut Roomasta ja purjehtinut hänen seurassaan Brundisiumin poikki Kyproon. Kaikki heidän kauppahankkeensa olivat menneet myttyyn; oli kuin kirous olisi painanut kaikkea, mihin he vain ryhtyivät. Sittemmin olivat setä ja veljenpoika koettaneet onneaan Palestinan Gazassa, mutta ei sielläkään ottanut mikään luonnistuakseen. Vihdoin olivat he tulleet aivan rutiköyhiksi, ja silloin olivat kaikki ruvenneet heitä vieromaan, luultavasti —, sanoi kertoja vesissä silmin — siksi, että näkivät Kainin merkin hänen otsallaan.

Viimein ei heillä ollut muuta jäljellä kuin pari jalokiveä. Eurotas, joka ei tahtonut niistä luopua, koki pakottaa Orontiusta ilmiantamaan kristittyjä, koskapa siellä juuri oli alkanut ankara kristittyjen vaino. Mutta nyt ensi kerran elämässään kieltäytyi veljenpoika tottelemasta häntä. Sedän kehotuksesta lähtivät he sitten kumpikin kaupungista, vaeltaakseen erämaahan, jossa valitsivat kallionluolan lepopaikakseen.

Heidän istuttuaan luolan suulle, alkoi kauheita sanoja tulvata sedän huulilta. "Aika on nyt tullut", sanoi hän, "jolloin viimeinen päätökseni on toimeen pantava; tässä on meidän molempien kuoleminen". Näin sanoen otti hän taskustaan kaksi pientä pulloa, antoi suuremman veljenpojalle ja piti itse pienemmän, selittäen annoksen olevan sovitetun kummankin iän mukaan. Mutta kun veljenpoika, joka pelkäsi kuolemaa, kieltäytyi juomasta, kävi setä mielipuolen lailla käsiksi häneen ja kaatoi pullon sisällyksen viimeiseen tilkkaan saakka hänen suuhunsa.

Fulvius meni heti tainnuksiin, mutta pitemmän ajan kuluttua tuli hän jälleen tuntoihinsa. Hän huomasi silloin olevansa vuorenluolassa ja pyysi raukealla äänellä jotakin juodakseen. Kunnian-arvoisa ukko seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja piti puuämpäriä hänen suunsa edessä. Tainnuksista heränneen kysyttyä Eurotaan kohtaloa, sai hän vastaukseksi, ett'ei tämä enää ollut elossa.

Ukko, syntyisin Gazasta ja nimeltään Hilarius, oli useita vuosia viettänyt Antonius erakon luona Egyptissä. Sen jälkeen oli hän palannut kotia, pitkittääkseen erakkoelämää yhdessä useiden muiden veljesten kanssa. Läheisiä kallioluolia käyttivät he asuntoinaan; vilppaalla puronvedellä sammuttivat he janoaan ja nauttivat yksinkertaiset ateriansa palmupuiden varjossa. Veljet hoitivat muukalaista mitä hellimmällä tavalla. Heidän vilpitön hurskautensa teki syvän vaikutuksen häneen. Hänen sielussaan elpyivät nyt jälleen hurskaan äidin kauan arvottomina pidetyt neuvot ja rukoukset, samoinkuin muisto hänen ja jumalaapelkääväisen sisarensa elämästä ja vaelluksesta. Tuhlaaja-poika löi vihdoin rintoihinsa ja malttoi mielensä. Mutta mikä tuima taistelu leimahtikaan hänen sielussaan ilmi! Kuinka usein huudahtikaan hän epätoivoisena kuten ensimäinen veljenmurhaaja: "Minun pahatekoni on suurempi, kuin että voisin sen kantaa!" Mutta veljet kohtelivat katuvaista väsymättömällä rakkaudella ja johdattivat hänet sen tykö, joka ottaa pois synnit, joka armahtaa suurintakin syntistä ja joka ei työnnä ketään pois.

Pitkän ja ankaran taistelun jälkeen uskalsi murtunut vihdoin luottavaisesti turvautua ristiinnaulittuun, sillä olihan hän kuollut hänenkin syntiensä tähden, ja heittäysi Hänen rakkautensa mereen. Hän sai myöhemmin pyhän kasteen arvoisan Hilariuksen kädestä ja liittyi sitten tuohon hurskaaseen veljeskuntaan. Samoin kuin he, ansaitsi hänkin elantonsa kutomalla mattoja sekä keräämällä yrttejä, joita harvakseltaan kasvoi hiedassa. Puutetta ei hänen tosin tarvinnut kärsiä, mutta entisten velkojensa suorittamiseksi ei hän kyennyt saamaan mitään kokoon. Ja nämä velat, jotka hänen omaa arveluaan myöten varmaankin olivat suurien korkojen kautta nyt kasvaneet äärettömäksi summaksi, painoivat häntä raskaasti ja johtivat hänet lopulta siihen päätökseen, että hän tarjoisi itsensä maksuksi saamamiehelleen. Siinä tarkoituksessa oli hän tullut Roomaan ja saanut suureksi hämmästyksekseen Efraimilta kuulla Fabiolan jalomielisestä teosta.

Suurella jännityksellä ja syvästi liikutettuna oli Fabiola kuunnellut hänen kertomustaan. Fulviuksen vaiettua kysyi hän, mihin hän nyt aikoi ryhtyä, ja sai silloin tietää, että hän jo samana iltana aikoi lähteä paluumatkalle. Fabiolan epäröivään kysymykseen, miten hän matkarahojen puolesta suoriutui, vastasi Fulvius, ett'ei häneltä mitään puuttunut.

Gazan piispalta oli hän saanut kirjoituksen, joka matkalla hankki hänelle ruokaa ja juomaa sekä yösijan kaikkialla kristityissä vierasmajoissa.

Fabiola nousi sijaltaan, tehdäkseen ystävänsä kanssa kävelyretken puistoon ja hakeakseen siellä jonkun hiljaisen paikan. Ulkona sattui hän silloin näkemään naisen, joka kovin hätäytyneenä syöksyi suoraan pensaston läpi, heittäytyi hänen jalkojensa eteen ja huusi: "Pelasta minut, rakas valtijatar, pelasta minut! Hän ajaa minua takaa ja tahtoo tappaa minut!"

Pakolaisessa tunsi Fabiola heti entisen orjansa Afran, joka nyt esiytyi mitä syvimmän kurjuuden kuvana. Fabiolan kysymykseen, kuka häntä ajaa takaa, vastasi onneton: "Hyfaks, mieheni! Jo kauan olen saanut kärsiä kovaa kohtelua hänen puoleltaan, mutta tänään on hän hurjempi kuin koskaan ennen!" Fabiola koetti rauhoittaa häntä, sanoen, ett'ei täällä mitään vaaraa ollut, ja kysäisten, miks'ei Afra ollut niin pitkään aikaan käynyt silmiään näyttämässä, pitkitti onneton: "Ah, jalo valtijatar, kuinka saatoin olla niin hullu ja jättää sinun talosi! Kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos minä Eufrosynen ja Graian tavalla olisin pyytänyt tulla hyväksi! Kuinka mielelläni minäkin olisin tahtonut tulla kristityksi!"

Äkkiarvaamattoman ihastuksen saattoi Fabiolalle se, kun hän sitä paitsi sai tietää, että Jubala erään vanhan kristityn naisen kautta oli oppinut rakastamaan kristin-oppia. Mutta siitä pitäin oli hänen miehensä ruvennut kohtelemaan häntä yhä julmemmin, ja tänä aamuna oli hän suorastaan uhannut ampua Jubalan.

"Onko avioliittosi sitten aina ollut niin onneton?" kysyi Fabiola osanottavasti.

"Aina, olletikin sen päivän jälkeen, kun Hyfaksille kerroin, että eräs muukalainen, Eurotas nimeltä, kerran oli tarjonnut minulle kätensä. Ah, sepä oli todellakin vaarallinen ihminen, täynnä pahoja intohimoja ja perin tunnoton! Sen ilkiön nimeen liittyy niinikään tuskallinen muisto".

"Mikä se on?" kysyi Orontius.

"Kun hänen piti lähteä Roomasta, jätti hän minulle toimeksi valmistaa kahdenlaista myrkkyjuomaa hänelle. Toisen, joka oli aiottu muuanta vihamiestä varten, tuli olla tappavan, toisen sitä vastoin tuli saattaa vain muutaman tunnin kestävään horrokseen. Hän tuli hakemaan pulloja, mutta juuri kuin minä olin selittämäisilläni hänelle, että kuolettava myrkky oli pienessä pullossa eikä suuressa, kuten olisi voinut otaksua, yllätti meidät mieheni, joka mustasukkaisuuden valtaamana ajoi tuon hirmuisen miehen ovesta ulos. Pelkäänpä sen vuoksi, että jokin erehdys on voinut sattua, joka on tuottanut kuoleman sille, jolle se ei ollut aiottukaan".

Fabiola ja Orontius katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja ihmettelivät itsekseen Jumalan oikeudenmukaista sallimusta. Silloin päästi nainen yht'äkkiä kimeän huudon. Nuoli oli lävistänyt hänen rintansa. Fabiola vastaan-otti hänet syliinsä ja Orontius huomasi mustat kasvot, jotka irvistellen tirkistivät puutarhan-veräjästä sisään. Ravakan hevosen selässä nelisti seuraavassa tuokiossa numidialainen jousimies paikalta pois, partialaisten tavan jälkeen jousi seljässä.

Nuoli, jonka hän juurikaan oli ampunut, oli huomaamatta sujahtanut Fabiolan ja Orontiuksen välitse ja oli valitettavasti liiankin tarkasti sattunut maaliinsa.

"Tahtoisitko kuolla kristittynä, Jubala?" kysyi Fabiola naiselta, joka verissään lepäsi hänen sylissään.

"Koko sydämestäni", oli vastaus.

"Uskotko sinä kolmiyhteiseen Jumalaan?"

"Uskon".

"Ja että Jeesus Kristus on tullut maailmaan ja kuollut meidän syntiemme tähden?"

"Riennä, Orontius!" huusi Fabiola ja viittasi läheisyydessä solisevalle suihkukaivolle päin.

Mutta tätä kehoitusta ei olisi tarvinnutkaan. Orontius seisoi jo kaivon vieressä. Hän otti kahmalollisen vettä ja vuodatti kuolevan afrikattaren päälle, lausuen samalla kasteen asetussanat.

Muutamain silmänräpäysten kuluttua oli hän kuollut. Vahvasti luottaen siihen, että laupeus vielä yhdennellätoista hetkellä oli tullut tuon kurjan pimitetyn sielun osaksi, kuten ryövärille ristinpuussa, meni Orontius yhdessä Fabiolan kanssa sisään; täällä jatkettiin vielä muutamia tunteja hiljaista, sydämellistä yhdessä-oloa, jonka jälkeen vieras lähti paluumatkalle.

Tämän jälkeen suotiin hänelle vain muutamia vuosia elinaikaa ja niin sai hän laskea matkasauvan kädestään ja taivaassa, yhdessä ennemmin kuolleen armaan äitinsä ja rakkaan sisarensa kanssa, iäti kiittää ja ylistää Herraa, joka oli vapahtanut hänet, pelastanut hänetkin "pimeyden vallasta ja siirtänyt hänet rakkaan Poikansa valtakuntaan".

Fabiola saavutti korkean iän. Uhraten aikaansa ja voimiansa, lahjojansa ja omaisuuttaan Jumalansa palvelemiseen, oli ja pysyi tuo muinoin niin ylpeä roomalainen patriisitar hiljaisena ja nöyränä Herran palvelijana, ja siunauksesta rikkaan elämänsä päätyttyä, muutti hän autuaasti "siihen lepoon, joka Jumalan kansalle on vielä tarjona".