Suomalaisia

SUOMALAISIA

Kuvaellut

Niilo E. Wainio

Porvoossa, Werner Söderström 1897.

SISÄLLYS:

Suomi synnyinmaa. Mikael Agrikola. Kaarina Maununtytär 1-3. Kyrönmailla. Nuijamiesten marssi. Korsholmalla. Anna Liisa. Lechin luona. Hakkapeliittain marssi. Hovissa. Isä ja poika. Kerttu. Profeetta. Napuen kentällä. Pakolaisten palaaminen. Kaksi "Kaarlolaista", 1, 2. Antti Chydenius. Lauri herra, 1, 2. Vallesmanni. Aleksander II:n muisto. Juhlaruno. Väinön sanoja. Liittolaulu. Toivotus.

Suomi synnyinmaa.

Suomi synnyinmaa. Suomi synnyinmaa, Äiti hellin, kallihin, Pyhä, puhdas Pohjolassa, Sulle omistaa Työnsä kansas kaunoisin Uuden päivän toiminnassa; Lapsiesi rakkaus Elosi on armaus.

Suomi synnyinmaa, Sulle poikas parahat Pyhittivät työnsä ennen; Heitä noudattaa Vielä nytkin tahtovat, Yhteisvoimin työhön mennen, Lapset laajat isien, Suku suuri urhojen.

Suomi synnyinmaa, Vapauttas väijymään Vihamies jos viekas saisi, Pyytäin orjuuttaa, Yksin mielin äitiään Tämä kansa puolustaisi, Ennen kävis kuolemaan, Kuin se suostuis sortajaan.

Suomi synnyinmaa, Kun sä vartut, vaurastut, Elämä kun uhkuvainen Kasvos kirkastaa, Silloin kansas toipunut, Kaikki kansa Suomalainen Riemumielin hedelmän Nähdä saapi työstähän.

Suomi synnyinmaa, Sinut Herra taivahan Sulkekohon suojallansa, Että hältä saa Siunauksen runsahan Toimillensa kaikki kansa, Niin ei huku päältä maan Suomen suku milloinkaan.

Mikael Agrikola.

Aina kun Suomen sointuvan kielen Kuulen laulavan vapauttaan, Hartaus pyhä valtavi mielen, Muistojen templihin astua saan. Koitossa uuden aamun Näen kuin enkelin haamun Suomelle siunausta, Elämän innostusta Työllä ja neuvolla tuottavan, Haamu on Mikael Agrikolan.

Hengen vainion perkaajaksi Soi sinut Suomelle kaitselmus, Uuden siemenen sirottajaksi Sun teki uskonpuhdistus. "Oppe nyt vanha ia noori, Joilla on Sydhen toori, Jumalan keskyt ia mielen Iotca taidhat Somen kielen." Näitä opetti aapinen, Esikoiskirjasi kultainen.

Viisauden alku on Herran pelko, Kirjojen kirjassa seisoi niin; Siitäkin saatihin nyt jo selko, Saatihin selko ja riemuittiin. Suomeksi jo sitä kuuli, Vaikka monikin luuli, Tulkita ettei saakaan "Sanaa" kielehen raakaan. Mikael kumosi väitteen tään Uudella Testamentillaan.

"Kylle se cuule Somen kielen", Lausuit sä Rukouskirjassas, "Ioca ymmerdhe caickein mielen"; Kiitos sinulle lauseestas: Suomenkin turveskansa Rukoilla Jumalatansa Kielellään jo nyt saattoi; Munkkien uskon se kaatoi, Ol' ajan uuden se sarastus, Koitti maallemme vapaus.

Kansan laps' olit, kansasi lempi Tähtenä ohjasi toimintaas; Maan se ol' mahteja voimallisempi, Paavin se alttarit maahan kaas. Niinkuin päästetty jousi Kansamme sorrosta nousi; Ilmaa uutta se henki, Töllihin pienosehenki Pääsi jo valoa taivahan, Toivo toi elämän armahan.

Ohjaaja kansamme huojuvan laivan Olit sä aikana myrskyjen; Rauhan miehenä viisaasti aivan Ohjasit maatamme onnehen. Kansalles koetellulle Rauhan tuotuas sulle Koitti se kaivattu hetki, Kun elon siunattu retki Päättyi ja työmies toimistaan Pääsi lepoa nauttimaan.

Aina luojaansa Suomi kiittää Kun sai Mikael Agrikolan, Jonka uudistyöstä se niittää Hedelmän saanut on runsahan. Nimensä kirkasna päilyy, Hartaassa muistossa säilyy; Missä on Suomalainen Yksikin oikea vainen, Siellä sinua siunataan, Isä uskon, kielen ja maan.

Kaarina Maununtytär.

1.

Eerikki nuor' oli kuningas, Oli Sveain ja Gööttein valtias, Hän rakasti reipasta Ruotsiansa, Vaan riemuja rakasti enemmän, Sydämmen kiivaasti sykkivän Kun tuns' elonintoa rinnassansa.

Lait sääsi hän uudet ja rattoisat, Sääs kaunihit kukkien markkinat Pääkaupungillensa Tukholmalle. Ja porvarit kaunisti innoissaan Kukilla, lehvillä huoneitaan Mieliksi nuorelle hallitsijalle.

Nyt Eerikki lähtevi kaupunkiin, Miss' surut jo riemuilla surmattiin, Seurassaan uljaita on ritareita. Kukasta kukkahan veikaten Ja neitojen ruusuja silmäillen He noutavat herransa askeleita.

"Kas, tuollapa, herrani armollisin, Ruusuista ruusu on kaunihin; Se on kuni vieno umppunen vasta." Pian keksivi Eerikki neitosen, Ihamielin käypi hän äärehen, Jo hyväelee hän poskelle lasta.

"Mikä nimesi?" — Eerikki kuningas Kysäisee, poski on hohdokas, Kun kukkasneitohon silmät jääpi. "On Kaarina nimeni, kotoisin Oon Suomesta, laps' olen korpraalin", Ja kullan kirkasna ään' heläjääpi.

Vaan äkkiä tappelun rähinää, Väkijoukon ääntä ja hälinää Nyt alkaa kuulua torilta tuolta. Kas, kuinka se vanhus nyrkillään Sitä nuorukaista piekseekään! Ja kansa jo pitää kummankin puolta.

"Tie auki!" — Kuningas katsomaan, Käy paikalla rikosta rankaisemaan. "Pois rauhanrikkoja tyrmään tuokaa!" — Ja Kaarina kuulee tuomion tään, Hän syöksevi armoa pyytämään: "Kuningas, isälle armoa suokaa!"

Sai armon vanhus ja tytärkin, He kuninkaan linnaan tuotihin. Näin Eerikki lausuvi tuomionsa: "Pääs lunnaiksi, vanhus, sä tyttäres Jätät tänne, niin saat vapautes." — Hän ojensi ukolle kukkaronsa.

Näin kaunis Kaarina hovihin Jäi riemuksi, lohduksi Eerikin, Ja tähtenä kirkkahinna hän loisti. Kun onneton kuningas huolissaan Pääs lepäämään hänen helmoillaan, Hänen suukkonsa pois pahat peikot poisti.

2.

Tuvassa Pietari Pentinpojan On kuningas Eerikki kurja, Ruumiilta, sielulta riutuneena, Ja katse on kamalan hurja.

On yllänsä Pietarin sarkatakki, Omassaan niin oli verta. "Jumala, antaos anteheksi, Oi, anna ees tämä kerta!"

Kuningas Eerikki käsistänsä Nyt Stuurein verta pyyhki, Hän Pietarin tuvassa tekojansa Katuen itki, nyyhki.

Ja neuvotonna on kunnon kansa, Ei lääkkehet sairasta auta; Vaan päivän koitossa apuu joutuu Jo kauniin Kaarinan kautta.

Hän yksin herraansa onnetonta Nyt tuskista päästää voipi; Kuin hyvä enkeli ympärillä Hän Eerikin askaroipi.

Ja vihdoin Kaarinan hellään helmaan Pää sairahan hiljaa painuu. Hän eipä siinä nyt nukkuissansa Verikostoa aatelin vainuu.

"Eerikki kultani, nukkuos kauan, Niin terveeksi tulet taasen; Jumala syntisi anteeksi antaa, Luo henkensä kuninkaasen."

3.

Prinssi Gustaf ol' joutunut lassa Orvoksi maastansa, äidistään; Käydä ei sallittu Liuksialassa, Ei tulla äitiä tervehtimään.

Määrätty vihdoin paikka on, missä Saavat he kohdata toisiaan. Prinssi on syvissä miettehissä, Suuret on aikehet aivoissaan.

Kauan hän ollut on maanpakolaissa, Kurjuutta kyllin jo kärsinyt. Kirjoitettu on Ruotsin laissa, Hän että kruunun ois perinyt.

Mutta jo onni käy myötäiseksi, Isänsä surman hän kostaa saa, Ruotsin kun saa hän perineheksi, — Helposti hän sen nyt valloittaa.

Venäjän mahtava tsaari hälle Suo sotajoukon uhkean; Kun vain tuumalle miehevälle Sais luvan äidinkin armahan!

Kaarina saapui ja helmahansa Prinssi vaipuvi riemuissaan; Äidin suukoista, aikeistansa Toivon on säde katseissaan.

Tuumansa suuret hän selvittääpi, Aatteistaan ihan innostuu, Vaan niin kylmäksi Kaarina jääpi, Että jo poikakin oudoksuu.

"Haltuuni vain otan perintöni; Koston päivä on koittanut. Siunaa, äiti, mun pyrintöni, Niin on poikasi voittanut!"

"Ei niin, poikani! Houreet heitä!" Ankara katse on Kaarinan; "Karttaos valheen ja vilpin teitä, Aattehes moiset mä kiroan!

Maasi ja kansasko pettäjäksi, Poikani, sinut synnytin; Sitäkö varten Suomesta läksin, Että sen tsaarille jättäisin?

Jos olet oikea Ruotsalainen, Pyrinnöt moiset sä heitä pois; Muista, ett' äitis on Suomen nainen, Suomi ei vilppiä kärsiä vois!"

Prinssi on vaiheella lemmen ja vimman, On kova taistelu syömmessään; Viimein hän voiton saa ihanimman, Anteeksi pyytävi äidiltään.

Kyrönmailla.

"Jos ette muulla, aidan seipähillä Ja nuijilla nuo joukot Flemingin Päältänne torjukaa! — en tiedä, millä Sen teette muuten." — Tämä vastaus Huulilta Kaarle herttuan tuotihin Ruotsista, ja se löi kuin leimaus.

"Kirotut olkoot nylkijät nuo kansan, Kätyrit Klaun", jo kuuluu murinaa Juurelta kirkon; "joka huovi ansan Ansaitsis kurkkuun, jotta rauhan sais Vieraista verenimijöistä maa, — Tuot' entä jospa kerran ko'ettais?"

Kirkosta hurskas virrenveisuu kaikuu, Par'aikaa kansa siellä harrasna Rukoilee Jumalaansa, — niin jo raikuu Talosta Konttaan huudot sotaisat; On miesten mieli ylen karvasna: Vai vielä kimppuun käyvät, rosvoojat!

"Ei, nyt ei auta muu kuin kova tässä, Kuin herttua on meidän käskenyt. On talvi eessä, kansa nääntymässä, Jos linnaleiriä ei saada pois; Suupohjan sankareille viesti nyt: Se tulkohon, ken maansa vapaaks sois!"

Ja kansa kärsiessään huovein uhkaa Kun kuuli Kyröläisten nousevan, Joukottain tarttui aseisinsa. — "Tuhkaa Me tehdään sortajista! Eteenpäin Nyt miehet Ilmajoen, Lapuan Ja Kyrön! Taistoon, voittoon vierekkäin!"

Ol' oma liesi suojattava heidän Ja kallis isäin luoma vapaus, Sydämet toivo täytti: voitto meidän Täytyy olla, totuus perii maan; Vain vapaus on elon armaus, Se sorron hallat saapi haihtumaan.

Suupohjan nuijamiehet urhokkaiset Masensi tosin Marski mahdillaan, Sortuivat monet toiveet uhkuvaiset; Vapauden aate vaan ei sortunut, Se suojaksi on jäänyt Suomenmaan, — Ei hukkaan isäin veri vuotanut.

Nuijamiesten marssi.

Tänne miehet, tänne, Miekat, nuijat käsissänne; Kuntoon vanhan jousen jänne, Joutuin aseisin! Kelle koti kallis, Ken ei sitä sortaa sallis, Vaan sit' turvaamaan on altis, Käyköön riveihin! Pois jo riisutahan Sorron ies; Huovit hurjat Marskin pahan Niskoiltamme poistamahan Tulkoon joka mies!

Suotta heikko huokaa, Syöden orjan kyynelruokaa, Tänne miekat, nuijat tuokaa! Pois jo heikkous! Ylen on tää elo kurja, Marskin valta vallan nurja; Ensin tulkoon taisto hurja, Sitte vapaus, Taikka käymme kunnialla Kuolemaan, Niin saa meidän lipun alla Pojat miellä puhtahalla Puoltaa vapauttaan.

Kellä mieli arka, Jos ken pelkuri on parka, Menköön! Kruunun sarka Ompi edessään. Itku lasten, naisten, Pilkka huovein muukalaisten Soikoon miesten raukkamaisten Korviss' yhtenään! Vaan me emme tuota Kuulla vois. Oikeutees, kansa, luota; Lapses eivät itke suotta, — Sorto täältä pois!

Kansa kaikkialta, Kyröstä ja Lapualta, Ilmajoelta, Laihialta Kokoontukohon! Klaun on joukot tuolla Vastassamme Hämeen puolla, Voittaa taikka kuolla Meidän mieli on. Sotaan samotkaamme Vierekkäin! Oikeata asiaamme Ajaa Herran nimeen saamme. Miehet eteenpäin!

Korsholmalla

Raskain, kiivahin askelin Kaarle herttua asteleepi, Katsein tuimin ja leimuavin Oven puolehen katseleepi. Pelko ja vavistus Korsholmalla Suuret ja pienet on vallannut, Tuomari sinne on saapunut, Hän, joka kostavi kuolemalla.

Paukkuu nurkissa pakkanen, Maat, meret talvinen vaippa peittää, Vaan kun herttua katsehen Nimismiehien puoleen heittää, Niin hiki herroille otsaan saapi, Variksi huoneessa sangen käy. Vielä ei salamoita näy, — Voi, pian ilmi ne leimahtaapi!

"Kulkaatte kansan nylkijät, Korkean kruunun pettäjät, varkaat, Nyt tilit tehdähän selkeät! Vouti junkkari, vieläkö karkaat Suojaan Sigismundosi armaan? Vieläkö luulet sä pääseväs Vanhoilla konnanvehkeilläs? Nytpä kiinni sä jouduit varmaan!

Joutuin kirjuri katso'os Tarkoin kaikki tilit ja kirjat; Sitte, vouti, sun varastos Kyllä tutkimme, rahat ja viljat". — Seisovat miehet kuin kekäleillä, Kirjuri laskevi hiessä päin. — "Kurjuutta Ruotsissa kyllä näin, Vaan enemmän sitä Suomessa teillä!

Voi sua, Suitian Klaus! Tään maan Saatoit sä turmion partahalle; Jumala ehti sun tuomitsemaan, Ennenkuin sain sinut telottajalle. Vallalla vääryys, vilppi on vainen, Kansa on sotihin sortunut, Maa on autioks joutunut, Itkevi kansani Suomalainen.

Kylläksi kurjuutta rahvas tää Noiden herrojen alla jo kärsi; Huovien joukkoja sai elättää, Vaikka itse se pettua järsi. Vaan nyt koittavi uusi huomen; Aatelisroistoista perkaan maan, Tuon lain kansoa turvaamaan, Maata ja kansaa kallihin Suomen"…

Näistä syvistä mietteistään Havahti herttua astellessaan Ulkoa kuuluvaan hälinään, Ja nyt pihalle katsellessaan Huomasi kulta Aadolfinsa, Kuusi-vuotisen aaluvan Suksilla vallilta laskevan, — Siitäkö rahvas haltioihinsa!

Lumi se tuiskuna tuprusi vain, Prinssi kun lappalaissuksilla laski; Tervehti äänin innokkain Häntä herra ja sotilaskin. Isän kasvoja ankaroita Hellä hymyily kirkastaa: "Mennä nyt nimismiehet saa, Huomenna jatkan tutkinnoita.

Rahvaan tulkohot lähetit, Ilmoittamaan valituksiansa!" — Muutamat nuijasankarit Klemetti Erkinpojan kanssa Valtaherransa eteen astui. Kuullessa kansan kurjuuden Heltyvi mieli rautainen, Silmä jo ankaran Kaarlen kastui.

Kääntyen johtajan Klemetin, Venäläisvoittajan vankan puoleen Lausuvi herttua herttaisin: "Älköön kansani vaipuko huoleen, Määrään verojen huojennuksen Uskolliselle Suomellen, Varalle vihollislaumojen Rakennan Pohjahan linnoituksen.

Olen vielä mä päättänyt myös Antaa kaupungin tälle maalle, Täyttää, Kustaa, mä tahdon työs; Muistoksi nimelles kunniakkaalle Tähän sen määrään linnan luoksi, Isäni nimen ja vaakunan Kaupungille mä lahjoitan Maakunnan uskollisuuden vuoksi".

Kuultuaan tämän kaikki kansa Pihalla nyt käsin jäntevin Nostavi ilmoille innoissansa Prinssin Kustaa Aadolfin. Siinä hän istuvi sankarin lailla Laps' punaposkinen riemuiten, Istuin on kansan rakkauden. Toivoa taasen on pohjan mailla.

Anna Liisa.

Anna Liisa, neito nuori Istuvi ikävissään; Mieltä painaa kaihon vuori, Rauhoa ei saa missään.

Kulta kun lähti Venäjälle Laiska-Jaakon väkeen, Niin meni mieli melkeälle. Tuskin hänt' enää näkee

Lähtee talvi, lähtee kesä, Vaan ei Laiska-Jaakko. Saapa nähdä, Ryssien pesän, Revityksi hän saako.

"Ehkä kultani tulee vielä Kotia kunnialla; Rinnallaan saan riemumiellä Seisoa tellan alla".

Huu! Niin raivoo syksyn myrsky, Uksikin ulvahtaapi; Tuntuu tupahan tuulen tyrsky, Vieras kun majaan saapi.

"Kuinka kultani palajatkaan Kotia tuolla lailla; Lähdithän suureen sodan matkaan, Onko jo rauha mailla?"

"Hiljaa, Annani, ettei kuule Kenkään tulostani; Mierolaiseksi ällös luule, Katsohan aarteitani!

Sinua, Anna, mä kaipaellen Karkasin Jaakon luota, Vaan enpä tuonne Venäellen Retkeä tehnyt suotta.

Katsohan uäitä kolikoita! Mennään muille maille; Päiviä nähdään ihanoita, Mitään jää et sä vaille!" —

"Voi sua, kultaa onnetonta, Voi sua pettäjätä! Siksikö valvoin yötä monta, Nähdä ett' täytyi tätä!

Vielä jos Anna Liisaas lemmit, Lähde jo Jaakon luokse; Vaan jos sitä sä tehdä emmit, Kainin korpehen juokse!"

Seisoi kuin tuomittu nuorukainen, Vihdoin hän nosti päätä; "Voittohon taikka kuoloon vainen, Tulkoon myrskysäätä!

Tahranneeksi mä sydäntäni Tulin lempeni tähden; Pesemään nyt itseäni Veri-leikkiin lähden".

Mennessään hän aartehensa Viskasi laattialle. Tunsi jo Anna sulhasensa: "Onnea voittajalle!"

Anna Liisa se uskollisna Aartehen kätki maahan; "Kun hän saapuvi voitollisna, Omansa jälleen saahan."

Anna kultaansa monta vuotta Vartovi saapuvaksi, Aarre maassa makaa suotta, Neito käy kalpeaksi.

Vaan tuli viimein Moskovassa Kulta puhtaaksi jälleen; Muistossa on hän kirkkahassa Lohduksi lempijälleen.

Lechin luona.

Kuningas Kustaa Aadolf Näin lausuvi miehilleen: "Ken tietä nyt raivaamahan, Kenen päiväksi tämän teen? On virta vuolas ja tuolla On Tillyn kanuunat. Vaan emmekö joen yli pääse Me merien kulkijat!"

"Me saammeko?" — Suomalaiset Heti vastaavat yksin suin. "Menkäätte! Mä luotan teihin!" Näin kuningas innostuin. Pian silta on valmis, se tehtiin Soidessa kanuunain, Ja kunniasoihdut tupruu Savun naamaan vastustajain.

Kuin kestihin Suomen miehet Nyt hyppäsi sillallen Ja lapiot käissä he ryhtyi Heti luontihin vallien. Tuo korpien raataja joukko Osas käyttää aseitaan, Kun kumppani rinnalta kaatui, Kiivaammin luotihin vaan.

Ja tietä aukaista kelpaa, Tienraivaaja-joukon tään, Käy kuningas rannalla itse, Kanuunia lämmittämään; Ja meidän poikia lisää, Yli sillan jo ennättää, Vaikk' kasvoihin luodit vettä Ja vertakin lennättää.

Pian valli on valmis, sen turviin Jo toisetkin tulla saa — Ja hurraa! Tälläpä rantaa Jo veikkoja ratsastaa. He voitonriemulla kertoo, Miten joen yli ratsut ui, Ja Tillylle luodin sääreen Kuin ampua onnistui.

"Nyt hakkaa päälle!" kaikuu Yli tykkien jyskehen, Ja Pohjolan pojat syöksyy Kuin vihuri eellehen; Ja kunnon Baijerilaiset Jo pyyhkivät pakohon. Ja valiojoukot Tillyn Sai surkean tappion.

Kevät maass' oli kauniimmillaan, Hymyili aurinkokin, Kun sankarikuningas saapui Vihamiestensä leirihin; Ja kiitettyään Jumalaansa Hän kiittävi urhojaan: "Tää päivä on Suomalaisten", Hän puhkevi lausumaan.

Ja tuollapa kunnioittain Rivit tietä antavat, Näet kumppanit kuollutta kantaa, Min posket on kalpeat, Ja rinnasta nuorukaisen Veri kastavi vieraan maan. "Hän, veikkoset, ensimmäisnä Riens' sillalle juoksemaan".

"Tehkäätte sankarille, Te sankarit kunniaa!" Näin kuningas Kustaa Aadolf Sotajoukkoa komentaa, Ja lasketuin lipuin marssii Sotilaat ohi kuollehen. Tää päivä ol' Suomalaisten, Se päiv' oli voittojen.

* * *

Vaan Tilly se haavojansa Poteepi, on tuskissaan, Tuo Suomen noitien luoti Näet vielä on ruumiissaan; Vaan paljoa suuremman tuskan Vanhuksen sielulle toi Nuo "hakkapeliittain" huudot, Ne korvissaan yhä soi.

Ei voinut hän tuota kestää, Uros sortuvi sortajain; Näin paavien patsas kaatui Ihastukseksi uskovain. Jo painoi raskasna sangen Ies sorron ja orjuuden; Taas hengitti kansat ilmaa Elon, voiton ja vapauden.

Hakkapeliittain marssi.

Vainon suuri päivä koitti, Sotatorvehen jo soitti Meidän mies. Vihollinen meitä uhkaa, Lupaa tehdä turmaa, tuhkaa; Pois jo sorron ies! Sotaleikkiin käydä saamme, Vihollinen voittakaamme, Taikka itse kaatukaamme. Eteenpäin!

Alkaa tuima työ, Hakkaa päälle, lyö! Oikea on asiamme, Jumala on puolestamme. Hakkaa päälle, hakkaa päälle, Lyö!

Täällä taiston tuimin ryske, Täällä kanuunoitten jyske, Tänne vaan! Vastassamme rivit sankat, Kuulkaa, meidän miehet vankat, Nuo me murretaan. Missä taisto rajuin riehuu, Siellä meidän lippu liehuu, Sydän Suomalaisen kiehuu; Eteenpäin!

Onpa tuima työ, Hakkaa päälle, lyö! Oikea on asiamme, Jumala on puolestamme. Hakkaa päälle, hakkaa päälle, Lyö!

Hurraa, miehet, hurraa, voitto! Kuuluu meidän marssin soitto, Eteenpäin! Jo nuo rivit horjuu, vääntyy Pelokkaina pakoon kääntyy. Näin se käypi, näin! Kuolemaan nuo paavilaiset, Pyhän uskon painajaiset, Vapauden vainolaiset! Eteenpäin!

Tuima oli työ; Hakkaa päälle, lyö! Oikea on asiamme, Jumala on puolestamme Hakkaa päälle, hakkaa, Lyö!

Hovissa.

Hovissa suuren sotaherran On iloa ja elämää, Kun alamaiset vielä kerran Saa nähdä vanhaa isäntää. He hovihin Jo aikaisin Sai kutsun tulla terveisille, Ja sanoma se iloisin On noille kunnon ihmisille.

Salissa ryhmä ritareita Ja aaluvoita herrojen, Sodasta Saksan palanneita Sekaantui neitoin parvehen. He taistojaan Ja voittojaan Nyt kertoeli kaunokielin, Ja sankarkertomuksiaan Omaiset kuuli riemumielin.

Vaan kaikkein oli iloisinna Ja kaunosista kaunosin Isännän jalo tytär Minna Rinnalla nuoren ritarin. Mik' ihastus, Kun kihlaus Vieraille ilmoitettiin sitten! Mon' harras onnentoivotus Lausuttiin suusta vierahitten.

Pihalla vanhat sotaveikot Myös kertoi urostöistähän, Kuin väistyi paavilaisten peikot Pois tieltä joukon ryntäävän. Min meidän mies Tapella ties, Ett' tulkoon vaikka paholainen, Niin, avita sun herran kies, Ei väistyä voi Suomalainen!

"Herroiksi silloin elettihin, Kun valloitettiin Saksanmaa; Jos kääntyi miesi, vaikka mihin, Sai viiniä ja silavaa. Ja kaunihin Me saaliinkin Kotia Suomeen sieltä toimme, Hopeeta, kultaa säkkihin Niin paljo kuin vain kantaa voimme."

Maljoista miehet vierahista Olutta juovat oman maan, Ja tarinoivat kanuunista Ja töistä sankarkuninkaan. "Nyt Suomi on Myös arvohon Kohonnut kautta poikiensa; Palkkansa myös se olkohon Edestä veriuhriensa!"

Vaan tuonne ihan peräpuoleen On muuan vanhus joutunut; Vajonnut on hän suruun, huoleen, Iloihin hän ei suostunut. "Kustantaa saa Tää köyhä maa Herrainsa tuota koreutta, Ja rahvaan vaan he orjuuttaa Keskellä suurta komeutta".

Puheestaan ei nyt kukaan huoli, Pois tieltä moiset profeetat! Kas, tuolta tulee niinkuin nuoli Ruotsista sanansaattajat! Ei ehdikään Nyt väistymään Pois tieltä vanhus, vaan ne heitti Kumohon hänet kiitäissään Ja siihen lokaan, tomuun peitti.

"On kirje kuningattarelta! Kristiinan allekirjoitus." Säteilee valtaistuimelta Herroille armo — lahjoitus. Häälahjaksi Hän läänitti Taloja sata pitäjästä. Lahjoituskirja lausuvi: "Palkaksi työstä ylevästä."

Vaan ken on haava päässä tuolla, Hän, jota miehet taluttaa? "Oi, eihän mahda vanhus kuolla!" Näin kansasta mon' huudahtaa. "Ei ennusta Se onnea! Käyvätkö toteen aavistukset, Kun ukko puhui sorrosta?" Rinnoista nousee huokaukset…

Isä ja poika.

Jo mailleen laskee päivä kesäinen, Ja tuulonen Tyyntyypi metsälammen lainehilla; Kätkössä korven käki kukahtaa, Ja pienen uutishalmeen pientarilla Jo kukkasetkin uneen nukahtaa.

Vaan vielä tuossa pirtin ovella Käs' povella Istuupi muuan vanhus harmaahapsi. Pihalla, kuusenkävyt lehminään, Juurella hongankantoin leikkii lapsi, Niin kirkas hymy sinisilmissään.

"Ainikki, etkö mitään huomaakaan?" Ja katsomaan Yrittää vanhus, vaikk' on näkö poissa. "Läks' Matti poika tuonne kartanoon, Isäsi läksi päivänä jo toissa; Kun ei vain oisi tullut turmioon!"

"Pian tulee isä kotiin!" — lapsonen Kuusvuotinen Tietääpi antaa toivon, lohdutuksen; Vaan sentään kuulevi hän kummakseen Rinnasta isoisän huokauksen Kohoovan, kun hän puhuu itsekseen:

"Voi, entä jos jäi herrain kynsihin Taas Mattikin!" Ja aatos siirtyi kolkkoon entisaikaan, Hän miten joutui maastaan, mannustaan, Paljasna perheinensä tähän paikkaan Keskelle kolkon, kovan korpimaan.

Hän joutunut ol' Saksan sotihin, Vaan kotihin Ol' päässyt, talon saanut isältänsä, Vaan kauan onnen aik' ei kestänyt; Kun ei hän myynyt itsenäisyyttänsä, On korvessa hän pakolaisna nyt.

Iskulta turman tuntui määräys: On läänitys Hoville talosi nyt kaikkinensa, Maa isiesi korpeen raivaama. Sua käskee kreivi kautta voutiensa, Oot orja, orja, ikeen vaivaama.

Hän vetos lakiin vapaaks päästäkseen Ja oikeuteen, Vaan turhaan kaikki! Vihdoin vimmoissansa Jo joutui voudille hän nyrkillään Lukemaan omaa aimo lakiansa — Ja sitte herrain tyrmää kärsimään.

Vaan silloin kohtalonsa kuitenkin Ol' katkerin, Kun täytyi jättää oma koti armas Ja kanssa perheen käydä mierohon. On antipala puhdasnakin karmas; Suruihin sortui vaimons' onneton.

Vaan viimein tänne korpehen hän pääs; Kai Luoja sääs Hänelle tämän sopen tyyssijakseen. Ei tänne löytänehet sortajat, Ei saaneet heitä herrat ruoskiakseen, Rauhassa eli korven raatajat.

Useinpa kyllä jälttä petäjän Sai leipähän Miniä toimelias sekotella, Mut laajeni se halme kuitenkin, Elettiin Ahdin, metsän antimella; Vanhuksen oli ilta onneisin.

Vaan kerran tänne herrat osuivat, Nuo sortajat, Olivat karhunpyyntiretkellänsä. Jo tarkastettiin uudisasutus, Jo lausueli vouti mielissänsä: "Kreivillä maahan ompi oikeus."

Sai Matti sitte kutsun hovihin, Ja kovinkin Ja tarkoin verot siellä kirjoitettiin. — Ja mitähän on nyt taas asiaa? Nuo maksut sentään aina suoritettiin; Niit' aiotaanko vielä korottaa?

Aatteistaan vanhus äkin heräjää, Laps' äännähtää: "Jo katso, taatto, isä tulee tuolla!" Ja kotiin saapuu äiti, veikkokin. "Hei, nyt ei tarvis enää surra, huolla!" Huudahtaa Matti, astuin esihin.

"Kuulkaatte kaikki omat rakkahat, Me vapahat Olemme kautta Kaarle kuninkaamme! On herrain sortovalta päättynyt; Me Suomalaiset saamme pitää maamme, Niin kuningas on selvään säätänyt.

Kun saavuin kreivin hoviin, määräsi Mun veroni Tuo kurja vouti kahdenkertaiseksi; Vaan silloin, silloin tuli pelastus, Minusta näytti ihan ihmeheksi, Näin äkkiä kun koitti vapaus."

Ja vielä kertoella Matti ties: Tul' kruunun mies Hovihin, kirjat kovat muassansa: Takaisin läänitykset avarat, Vapaaksi, itsenäiseks Suomen kansa! Ne kruunun säädökset ol' ankarat.

Olisit nähnyt naaman herrojen! Mä säälien Jo milt'en silmäelin voutiparkaa. Hän vuorostaan kai saapi taivaltaa Piankin mierontiellä kruunun sarkaa, Ansaitun palkan pahuus viimein saa.

"Siis vapaat, vapaat, kiitos Jumalan Nyt ollahan!" Huudahtaa äiti, lapset innoissansa. Hartaana nousi taatto seisaallen Ja lausui: "vapaa olkoon Suomen kansa!" Aurinko kultas kasvot vanhuksen.

Kerttu.

"Kerttu joutuu kyöpelihin", Toiset nuoret ilkkui; "Kyllä vielä kostan teille!" Silmät kierot vilkkui. Kerttu käypi mustan koulun, Luvut lujat taitaa; Kulkee öisin kirkkomaassa, Vaan ei tietä kaitaa.

Kerttu hornaan ratsastaapi Juhannuksen yönä, Ihmisiä vahingoittaa Hänellä on työnä. Kertun maine yhä kasvaa, Hän on suuri noita; Sielunsa myi saatanalle, Hänt' ei moni voita.

Hyvä rouva kirkkoherran Käypi sairahaksi; Ei oo tauti taivahasta, Pahain panemaksi Vaimot vakaat vakuuttavat. Kerttu auttaa voisi, Kenenkään kun tietämättä Hänet luokseen toisi.

"Tule Jeesus, ilman herra, Tänne tarvitahan, Kipeät surelemahan Hurmat hautomahan." Luvut lujat Kerttu lukee Tähän tautiin liikaan; Rouvan jättää häijy henki, Siirtyy pahaan piikaan.

Paha piika poteissansa Rouvan raukeutta Lähtee luoksi esivallan, Etsein oikeutta. Noidan tahtoo roviolle, Niin hän terveeks saisi; Ehkä väistyis häijyläinen, Jumal' armahtaisi.

Selvä laki, oikeushan Vallitseepi maassa; Tuomarit nyt päätään vaivaa Jutuss' solmukkaassa. Jumala ja Ruotsin laki Ankaruutta vaatii, Ja sen mukaan tuomarikin Päätöksensä laatii.

"Noita-akka roviolle Hornankonstein tähden, Hyvä rouva julkirippiin Kirkkoon kaikkein nähden." Jumalalle kunniaksi Häijyn hengen saasta Sekä juonet pimeyden Peratahan maasta.

Profeetta.

Taas vanha templi Unikankareella On sanankuulijoista täyttynyt, On kunnon kansa taivaan lohdukkeella Sydäntään virkistämään yhtynyt. Löys viimein arvon rouvat penkkeihinsä Jo kauan kiisteltyään sijoistaan, Jo hartautta saivat sieluihinsa, Kun esipappi nousi saarnaamaan.

Ruokonsa unilukkari jo nouti, Herättää jolla alkoi nukkujat, Ne, jotka täällä unta vetää jouti, Vaikk' kuulemahan sanaa saapuivat. "Se joka händäns ymbärinsä käändä On autuas", niin pappi todistaa; On kirkko täynnä laulavata ääntä, Oi, niin se lohduttaa ja — nukuttaa!

Yht'äkkiä nyt kirkon käytävälle Olento kummallinen ilmestyi, Jo kaikkein katseet kääntyi yhtähälle, Kovasti hienot naiset säikähtyi. On hiukset pitkät, parta polviin asti, Rääsyinen puku, vyönä nuora vain; Nuo silmät säihkyvät niin tuikeasti, Kun katselee hän kansaan tuijottain.

"Kuulkaatte!" — lausuu hän nyt selkeästi, "Kuulkaatte kansa kaikki Gomorrhan! Synneissä elätte nyt ylpeästi, Rankaisee teidät Herra taivahan. Pappinne saarnaa vainen rauhaa, rauhaa, Vaan eipä rauhaa maassa olekaan. Pasuuna tuomion jo kohta pauhaa, Te helvettihin ratki tuomitaan!"

On kuulijat ja pappi kauhuissansa: "Herralta onko tämä varoitus?" Jo heräjääpi horrostansa kansa, Jo tuli monen mieleen katumus. "Armahda Herra, vihasi pois heitä!" Näin toiset huokaa, mutta useat Sanovat: "et sä säikähytä meitä. Pois täältä moiset kierot profeetat!"

"Se oli vainen hullu pappi parka"; Pian tapahtuma leikiks lyötihin. Vaan monen mieli oli kauan arka, Se entä jos ol' merkki kuitenkin… Niin, olihan se hullu pappi vainen, Mutt' toteen kävi pian ennustus: Muistaapi aina kansa Suomalainen, Mik' oli isonvihan kauheus.

Napuen kentällä.

Vanhan Kyrön vainiolla Kyntää maamies peltoaan, Rauhallisna kesäpäivä Kääntyy mailleen laskemaan. "Joko ruuna kotiin kaipaa, Vai mik' olikaan nyt syy, Keskivakohon kun tuossa Äkkiä näin pysähtyy!"

Kyntömiesi kumartuupi, Auraa aikoo tarkastaa; "Mikä kumma auran tiellä? Katso vanhaa kanuunaa!" Kummituksen lailla maasta Tuijottaa se avosuin. "Mitä tehdä tuolla?" — miettii Miesi ensin oudoksuin.

Vaan jo tiesi, mitä tehdä: "Pojat tulkaa auttamaan! Löysin täältä vanhan aarteen, Tulkaa, talteen otetaan!" Melkein hartahina miehet Nostaa löydön nurmellen, Isonvihan inhat ajat Muistuu heille mielehen.

Talvi oli silloin maassa, Talvi pitkä, lohduton; Sodan viima kansan niitti Milt'ei sukupuuttohon. Uupuneena, viluissansa Värjyi silloin Suomenmaa; Tuoni oli valtiasna, Valta sen ol' kamalaa.

Tässä päätti vainolaista Meidän miehet tervehtää; Uljas Armfelt innoissansa Rivejään jo järjestää. Pieni joukko verrattuna Vihollisten laumoihin, Vaan on miestä joka miesi, Sekin maksaa jotakin.

Kolme päivää pakkasessa Muurin lailla seistä sai Siinä meidän pieni joukko. "Myötätuulta tulla kai Venäläiset tänne aikoo, Mutta kyllä käännetään Tuuli heille vastaiseksi, Kunhan miekkaa mitellään."

Tuolta tulee laajat laumat, Herra meitä auttakoon! Tässä arpa heitetähän; Joka miesi asentoon! Säästetään vaan luotejamme, Kunnes niistä jokainen Varmaan löytää miekkosensa, Vihollisen sydämmen!

Nyt, nyt! Herran kanssa! Syöskää Niinkuin tuisku talvisään! — Luodit lentää, miekoin, peitsin Eteenpäin nyt rynnätään. Vihollisten rivit horjuu, Joukot kaatuu, pakenee; "Voitto voitto!" — Sotamiehet Meidän puolla huutelee.

Vaan oi, kohta voiton äänet Valituksiin vaihtuvat; Uuden päivän armaat toiveet Haudan yöhön haihtuvat. Viekas vihollinen pääsi Salaa meidän selkähän; Missä meidän ratsuväki? Senhän piti estämän…

Kuolonvimmoin, kaatuenkin Meidän miehet taistelee, Vaikka maansa menneheksi Selvästi he havaitsee. Verissään ja haavoissansa Iskevät he vielä vaan; Kunnialla kuolemahan, Orjaksi ei milloinkaan!

Mailleen meni viluissansa Päivä lyhyt talvinen, Yö jo peittää hunnullansa Kentän kolkon, hurmeisen. Pakkanenkin armahtaapi Uhreja nyt taistelun, Vaimentaapi viimallansa Tuskat kansan ruhjotun.

Pitkä ompi pohjan talvi, Ei sen luulis loppuvan, Pitempi aik' isonvihan; Luullut ei ois virkoovan Suomen enää sorron alta Uuteen eloon ensinkään. Ja — nyt näät, kuin rauhan mies käy Peltoansa kyntämään.

Eipä ole Suomen kansa Luotu kesken kuolemaan, Elää se, jot' ei voi kaataa Edes isovihakaan. Uusi polvi tämän tuntee; Isiänsä mainiten Pojat vievät sotamuiston Kotiansa iloiten.

Pakolaisten palaaminen.

Hiipii perhe pakolainen Metsän laitaan arkaillen. "Jokohan on vainolainen Mennyt mailta taistojen?" — Rauniot ei vastaa heille, Vieno kuiske viidakon Haihtuu tuonne ilmanteille Yli vanhan vainion.

Mutta missä pellot, missä Kodin kaunis lakeus? Pelloiss' isäin kyntämissä Nuorta metsää, asumus Jok' on sutten ahnahitten; Kolkko kotiseutu on, Mutta mieli palaavitten Vielä kolkompi auoton.

Eipä kuulu vainolaista; Mennyt on jo vietyään, Mit' ol' ottaa arvokkaista, Tuleen sytytettyään, Mit' ei voinut myötään viedä. "Napueen jäi hautoihin Isä, mieroon me, — en tiedä, Kuinka henkiin jäätihin."

Äidin puhe nyyhkytystä, Siitä itkee tytärkin; Lasna pakoon hävitystä Joutui maihin vieraisin, Tuskin muisti kotiansa; Veikot viimein puhkeaa Lausumahan innoissansa: "Tämä siis on meidän maa!

Kirves käteen, kuokka toiseen, Työhön eestä synnyinmaan! Aura isäin vainioiseen, Omaks niin se voitetaan. Perintömme, äiti, näytä! Onko kotipelto tuo? Lemmelläsi mielet täytä, Sepä rintaan voimaa luo!"

Äiti parka askeleitaan Jouduttaa, niin päästihin Erämaasta ääreen keitaan, Juureen vanhan temppelin. Niinkuin leski murheellisna, Raastettuna seisoi se; Ilomielin, voitollisna Astui nuoret sisälle.

Templi täyttyy vähitellen Kansaa köyhää palaavaa; Virsi kaikuu värähdellen, Herran sana virvoittaa, Nääntyneille voimaa uutta Luo se mieliin lohdullaan: Herra käyttää ankaruutta, Vaan ei hyljää kuitenkaan.

"Herra, siunaa meit' ja auta!" Tää ol' kaikkein huokaus. Pian kansanlemmen kautta Elpyi elon armaus, Uudet kodit rakennettiin, Aineen, hengen vaurastus Tosi työllä saavutettiin, — Jälkimailman siunaus.

Kaksi kaarlolaista.

1.

Joukossa kuuluin "sinisten" Mainittiin kesken veikkojen Useinkin kahta Suomalaista. Kun luodit tuiskui tuiriiimmin, Vierekkäin aina nähtihin Nää kaksi kunnon kaarlolaista.

Jo nuorna Skoonen sodissa Ol' Pekka sodan opissa, Läks' itse sinne Pohjanmaalta; Vaan Hämeen Matti kodistaan Vaadittiin arpaan kolmikkaan, Ei näyttänyt hän sotilaalta.

Ollessaan Kaarlen leirissä He nähtiin aina yhdessä, Toistensa kaksi vastakohtaa; On Matti jörö jättiläs, Ja Pekka pieni, lystikäs, Mutt' aina asiat hän johtaa.

Leirissä leikiks lyödähän, Kun pitkän Matin tekevän Havaitaan sotatemput väärin. Hän ei oo siitä ollakseen, Astuilee vainen verkalleen, Iloitkoot toiset mielin määrin.

Vaan kerran kummat nähtihin, Kuohahti veri hidaskin, Kun pilkkas häntä Ruotsalaiset. Nyt tarttui Matti kanuunaan Ja alkoi sillä huitomaan, — Tulipa aimo tanssiaiset!

"Huut, venska huut!" — hän karjasi, Niin että leiri kaikasi, — Kuninkaan niin näk' takanansa. Jo Matti työtään kauhistui, Vaan kuningas ol' hymysuin, Puolusti Pekka veikkoansa.

Mutt' toinen leikki leikittiin, Kun Narvan luona voitettiin Armeija suuri Venäläisten. Molemmat miehet hiessä päin Löi, iski, pisti vierekkäin, Rivissä rientäin ensimmäisten.

Kun iskivät he parhaillaan, Kuningas kiiti ratsullaan Ohitse lumituiskun lailla. Vaan voi, jo ratsu kompastui, Kuningas ojaan vajoutui, — On saapastaan ja miekkaa vailla.

Pian miehet ehti auttamaan, Hevosta Matti nostamaan, Jalastaan Pekka saappaan antaa. Pääs, Matin miekka kädessään, Nuor' leijona taas iskemään, Uus hepo häntä taistoon kantaa…

2.

Kun Fredrikshallin vallilla Kukistui Ruotsin leijona, Myös haihtui henki sotainen, Ol' mennyt aika Kaarlojen.

Ja rauha Uudenkaupungin Vihdoinkin aikaan saatihin; Pääs sodan alta Suomenmaa, Uus aika alkoi sarastaa.

Kotihin pääsi Mattikin, Pää harmaa, käynnin horjuvin; Sai nähdä sentään synnyinmaan, Ennenkuin ehti kuolemaan.

Kotona kaikki toisin nyt, Tääll' oli sota telminyt; Ja sodista hän virkkaa ties, Tää vanha kaarlolainen mies.

Kun loimus talvi-iltoina Takassa aimo valkea, Kertoili "setä" lapsillen Satuja Kaarlen urhojen.

Hän kertoi, kuin läks' astumaan Kymmentä vastaa yksi vaan, Kun henki nuoren leijonan Innosti koko armeijan.

Voitosta miten voittohon Riennettiin kuin hääviettohon, Kuin kaukomaihin marssittiin, Ja vilut, näljät kestettiin.

Vaan mainitessaan Pultavaa Poskelle kyynel herahtaa. "Rukous silloin jätettiin, Sentähden myöskin kävi niin…"

Ei paeta Matti osannut, Niin oli hänkin joutunut Vangiksi tsaarin Pietarin, — Heit' oli luvuin tuhansin.

Vanhuksen ääni kolkko on Kun kertoo, juhlasaattohon Kuin tsaari vangit Moskovaan Vei ylpeillessään voitostaan.

"Ken lukee tuskankyyneleet, Joit' ovat vangit itkeneet Aroilla suuren Venäjän Ja Siperian synkeän? —

Kiitetty isäin Jumala, Kun toi mun vielä kotia!" — Hän kyynelsilmin lopettaa, Karskisti takkaan tuijottaa.

Viel' yksi viesti tuotihin: Jäi Pekka lumituiskuihin Laelle Norjan tunturein Kanss' Suomen viime soturein.

Saapuissa surusanoman Näin kuultiin Matin lausuvan: "Pois minäkin jo himoitsen Luo kaarlolaisten henkien."

Antti Chydenius.

Mennyt oli Ruotsin mahtavuus, Laskeutui sen päivä Pultavalla; Vaan nyt koitti jälleen aika uus: Toimella ja työllä rauhaisalla Korjatahan vanhat vahingot, Sotain vauriot.

Mutta eihän sankar'aaluvain Sovi tehdä kodin pikkutöitä! Väitti toiset mielin urhokkain, Pilkkaellen rauhan pyrinnöitä. "Myssyt" näin ja "hatut" toisiaan Sätti ainiaan.

Kaikkein huulilla ol' vapaus, Orjina vaikk' oltiin puolueiden; Häilyväinen oli hallitus, Hämmennys suur' oli käsitteiden. Mistä selvittäjä saadahan Vyyhdin sekavan?

Kaukaa salomailta Sotkamon Ilmestyi nyt papinpoika nuori, Astui neuvospöytään valtion, Vyyhdit sekavaiset selväks suori, Tunnussananansa valistus, Tosi vapaus.

"Senkötähden täällä pidetään Sorron alaisena Suomenmaata, Siinä uskossa kun eletään, Ettei erämaita pyytää saata Viholliset saaliinhimoiset? — Oivat aattehet!"

"Maalle vapaus vain suotakoon, Niin se pian elpyy eloon uuteen; Kukin, min voi, myyköön, tuottakoon, Varmaan vie se kansan varakkuuteen." Päivän selvä oli ajatus, — Voitti valistus.

"Jos ei pääse kansan toivehet Koskaan kuuluville hallituksen, Niin ei poistu maasta puuttehet." — Ajain asiata valistuksen Sai Chydenius näin kansallen Painovapauden.

Vielä mursi hän myös kahlehet Hengen vanhan ahdasmielisyyden, Uskonvapauden siemenet Kylvi aikana hän itsekkyyden. Uuteen päivään katseen kääntää ties Selvä Suomen mies.

Aikakaus ei tosin kyennyt Täysin oivaltamaan aatteitansa, Mutt' on siemenen hän kylvänyt, Josta heelmää nauttii Suomen kansa. Hengen kylvömiesten kaunistus On Chydenius.

Lauri herra.

1.

"Oi kuinka onkaan ihanaa Hovissa olo — hurmaavaa!" Ties kotiin tullen Lauri herra. " Charmant, charmant!" — hän ranskaksi Innoissaan vielä huudahti, Ol' ainaki Miehessä miestä toisen verran.

Näet nuori kreivi hovihin Ol' päässyt oivaan oppihin, Harjoittamahan aateluutta. " Ma chère maman, et arvaakaan, Hovissa Kustaa kuninkaan, Niin loistokkaan, Kuin näkee paljo suurta, uutta!"

"Lumoojakuninkaaksihan Useiden kuulin sanovan Herraamme ylen armollista. Hän on niin hieno, lempeä, Suur'aatteinen ja henkevä, Niin etevä, Näet silmistään sen loistavista.

Hän isäin sankarmaineesen, Voimalla Vaasain, Kaarlojen Ruotsimme vanhan vielä nostaa. Hän kukistaa nuo puolueet, Jotk' ovat maata hallinneet Ja raadelleet, — 'Hatuille', 'myssyille' hän kostaa.

Hän kaavat muinaisaikojen Ja vanhain uskontaikojen Poistaapi, kaikki uudeks luopi. Ja uuden ajan valistus Ja hengen tosi vapaus Kuin tenhous Onnellisuuden maahan tuopi."

"Hovista kerro jotakin!" Näin äiti silmin kiiltävin. Nyt kaskun kertoi Lauri herra: "Matkalla kerran Haagaan päin Kuningas kulki vieressäin, Hän virkki näin: 'Josp' oisi kyllin rahaa kerran!'

'Mä tiedän, missä rahaa ois', Mä lausuin, 'kunhan vainen vois Sen aarteen kätköstänsä kaivaa.' 'Sanoppas, missä, veikkonen!' — 'Lippaassa kuningattaren… Ei, vaikenen, Kun puhua ei maksa vaivaa.'

'Älähän huoli, hankipas Se mulle!' — vastaa kuningas, Ja pian tuli lipas meille. Siin' oli kultarahoja, Noin viisitoista tuhatta Tukaattia. — Näin pääsin, maman, onnen teille.

Nyt olen, ma chère äitini, Kuninkaan Kustaan suosikki, Pian hoviviran otan vastaan. Mä kiiruhdan nyt Tukholmaan, Mua riennä, äiti, siunaamaan"… "Onneksi vaan!" Otsalle suutel' äiti lastaan.

2.

"Tään sodan kuningas on alkanut Lakia vastoin, maamme saattanut Jalkoihin sodan ihan ilman syyttä. Me emme tottele lainrikkojaa, Vain onnetuutta hänestä saa maa, Etsimme Katariinan ystävyyttä.

Tuo tapahtuma luona Puumalan Vain juoni oli Kustaan kavalan; Hastfehrin miehet siellä sukkelasti Nimessä venäläisten alkoivat Tään sodan, rajan takaa ampuivat; Näin puoltaa Kustaa maataan hurskahasti!"

Leirissä hiipii henki kapinan, Jo salaa öisin kokoonnutahan, Ja Pietarin jo teitä kirjeet kulkee. Lujasti uskoo liitto Anjalan, Ett' tulee Suomi hyvään turvahan, Kun Katariina syliinsä sen sulkee.

"Minäkö vielä tuonne leirihin!" Näin Lauri herra kasvoin kalpe'in Huudahtaa ihan kauhistuksissansa. "Niin huonot siellä varustukset on, Saa terveyskin siellä vaurion; Mä olen täällä armaan äidin kanssa."

"Kreiville kirje!" — "Käsky sotaan kai! Sprengtporten kirjoittaapi. — Vai niin, vai! No, kyllä teen mä käskettyä työtä. Oi, äiti, maani tahdon pelastaa, Minulle onnen ovi aukeaa… Mä lähden oitis! Äiti, hyvää yötä!"

"Jos vangiksi vain saamme kuninkaan, Niin silloin ollaan herrat Suomenmaan, Ja uusi aika alkaa Pohjolassa." Näin Anjalassa salaa tuumittiin; Vaan eipä käynyt otus satimiin, Hän on jo Tanskaa vastaan sotimassa.

Jo täytyi Lauri herran pakohon Kanss' onnenonkijoiden joukkion Armoille Katariinan synnyinmaastaan. "Mun miksi laitoit, äiti, hovihin, Ja miksi pettäjöitä kuuntelin, Maan jotka vieroittivat kuninkaastaan?"

Sanoma Anckarsvärdin murhatyön Kun saapui, niinkuin huntu synkän yön Ois kaikki peittänyt, niin tuntui juuri. Ei ollut Kustaa valapattoinen, Vain uhri nurjan ajan, valheisen. Tää aikakaus ol' valapatto suurin.

Vallesmanni.

Arvon vallesmanni se kamarissaan Astuvi painavin askelin; Sangen ompi herra nyt suutuksissaan, Pohja jo siintävi pullonkin.

"Oi, voi näitä vaivoja virkamiesten Maassa suomalaismoukkien; Vallattuuden mä ruoskalla selkään piesten Juuritan mielestä junkkarien."

Kunnon vallesmanni se pamppuansa Katsellessahan lohdun saa, Kamariin niin astuvi peloissansa Maamies, nöyrästi kumartaa.

"Kas niin! Siinä yksi on kiusanhenki", Herra miettivi äkeissään. "Mikä lempo villitsi moukan senki, Mikä on riivannut kansan tään?"

Uupuneena taistoissa tuhoisissa Maa pääs Venäjän helmoihin; Nyt ei huolta, asuvi Pietarissa Keisari suurin ja mahtavin.

Turhaan Snellman peistänsä heiluttaapi, Kaikkihan maassa nyt oivasti on; Talonpoika rauhassa elää saapi Turvissa viisahan hallinnon.

Vaan on tuokin tolvana lauluillansa Kapinanhenkeä lietsonut; Kuinka käykään, jos heräjää tää kansa, Kun hyvin juuri on nukkunut!

Ruotsin laki voimassa onhan vielä, Entä ne oorderit salaiset… Vallesmanni kolkolla ompi miellä: Tepsivät nyt vain lääkkehet!

"Mitte, mitte lurjus sä kechta laula? Kylle mine sun oppeta! Mine hakka kochta sun poikki kaula, Jos et viisujas loppeta."

Kaino runolaulaja kansan mielen Tulkinnut vain oli lauluillaan, Vaikeroinut sortoa Suomen kielen, Siitä nyt joutuvi vastaamaan.

Kansan henki heräsi horrostansa, Laulut intoa mieliin loi; Jakoi esivalta nyt palkintojansa, Pamppu kun miehen seljällä soi.

Aleksander II:n muisto.

1894.

"Mittaaja vallan jalon ruhtinaan Voi vainen kansan tosi onni olla"; Ei hallitsijan istuin milloinkaan Vahvistu taistoin verivainiolla, Ja kansanlempi päärly kallihin Kruunussa keisarin on varmaankin, Loistonsa säilyttää se kauimmin.

Suurvaltiaan sait, Suomi, kruunuhun Kalliimman lemmenhelmesi sä panna, Ja ansaitsi hän rakkautes sun, Se tieto ikikunnianas kanna! Hänelle kun sä muistopatsaan loit Velvollisuutes vainen täyttää ko'it, Osoitit lempes, niinkuin parhain voit.

Sun sopii muistaa tänään, Suomen mies, Mlk' kohtalosi ilman häntä oisi. Sun maasi nukkui, moni luul' kenties: Ei koskaan enää noustakaan se voisi. "Kuolleena syntynyt tää kansa on, Reunalla ainakin on turmion", Näin ilkkuikin jo moni kunnoton.

Sai rahvas tosin maata raataen Leipänsä niukan, vierahissa halla Vaikk' usein kulki, nälkä valjuinen, Vaan turhaan valittaa sai vaivain alla. Vallitsi herrat vierasmieliset, Kuin halla virkavallan aattehet Vei hennot kansallisuustaimiset.

Ei päässyt kansan ääni kuulumaan, Se kapinoitsemista muka vainen Ja juonta yllyttäjäin kurjain vaan. Ja kuinka kelpais raaka Suomalainen Maan asioista mitään päättämään? — Ei heillä liioin liene hätääkään, Kuin "Irokeesit" voi he metsissään.

Vaan hallat voitti kevään henki uus: Kautt' Aleksander Toisen uusi aika Jo koitti, aurinkoisen armaisuus Ja lämpö maahan vaikutti kuin taika. Jo kansan toiveet, tarpeet syvimmät Hallitsijankin korviin pääsivät, Min parhaat parannukset syntyivät.

Vapauttaja-Tsaari! Suojanaan, Edistäjänä tosi valistuksen Muistaapi Sua kansa Suomenmaan, Ja muistolles se lausuu siunauksen, Niinkauan kuin se muistaa itseään: Se saapi siitä innon elämään, — Kuin kieltää vois se sydänlämpöään?

Juhlaruno

Etelä-Fohjanmaan Suomalaisen kansanopiston vihkijäisissä Ilmajoella 8/1 1896.

1.

Mikä onkaan linna tuolla, Kaukaa silmiin siintävä; Onko hovi mahtimiesten, Herrain hovi kiiltävä? Onko saatu sortamahan Kansaa orjuusikeeseen Talo suuri Korpisaareen, Ilmajoen sydämmeen?

Ootko yksin muukalainen, Vielä tuota kysytkin! — Ei se ole hovilinna, Ei se lyökään kahleisin. Valistuksen ahjon oivan Kansan lempi luonut on, Opin ahjon nuorisolle: Nä'et kansanopiston.

Väinämöinen vakaa vanhus synnyt syvät ilmi toi, Suomen kansa tiedon valon kalliiks aina arvioi; Miekkonen se, joka tiesi luvut luonnon mahtavat, Häntä kuulee miehet, naiset, vanhuksetkin vakavat.

Vaan kun poika Marjattaisen ruhtinaaksi ristittiin, Kaiken vallan vartijaksi, mailman valoks mainittiin, Niin jo väistyi Väinämöinen, laulun ladun jättäen, Niinkuin päivän koittaessa väistyy valo kuuhuen.

Mutta myöhään Pohjanmailla voiton saapi valkeus, Kauan kanssa pakanuuden kesti ristin kamppaus; Itsekin tää hämärässä viihtyi templituohusten, Ei siis kumma, jos ei kansaan päässyt valo taivainen.

Voitti viimein valon valta: katso, taivas ruskottaa! Herran sanaa omin kielin Suomen kansa kuulla saa. Siitä virtaa valo uusi, elähyttäin, lämmittäin, Tunkeuu se tölleihinkin, saloillekin ennättäin.

Vaikka vielä sodat, näljät edistystä ehkäisee, Pohjan hallat, idän ilmat tiedon taimet turmelee, Sittenkään ei Suomen kansa uskostansa luopunut, Synkälläkin on se säällä valon voittoon luottanut.

* * *

Moni kysyi kaihomielin: mik' on Suomen vastaisuus? Kansa itse vastuun tiesi: vielä koittaa päivä uus.

* * *

Päivä uus on koittanutkin, Aika armas keväimen, Isäin usko voittanutkin Tiedon valon kansallen. Kun se tenhovoimallansa Täyttää mielet nuorison, Suojan saapi Suomen kansa, Turvana se maamme on.

2.

Vankin Suomen heimoveljeksistä, Suku Pirkkalaisten tarmokas Työkseen sai Suupohjan rämehistä Luoda meidän laajat vainiot. Estänyt ei halla valjukas, Eivät verivainoin vauriot Tuimaa työtä poikain pohjolaisten, Taisteloa urhoin urheaisten.

Uupuivat kun isät raatamasta, Päästen alle nurmen synnyinmaan, Pojat vankat isäin neuvomasta Tarttui kuokkaan, työtä jatkaen, Tai kun vihamies sai sortamaan, Tarttuivat he nuijaan, peitsehen. Eestä vapauden veri, henki! — Oli oppi isäin, poikienki.

Usein saivatkin he hurmeellansa Kostuttaa sen maan, min raatoivat. Kenpä lukee vauriot, jotk' kansa Tään Suupohjan kestää saanut on? Vaan kun sodat kansaa kaatoivat, Hurme kastoi isäin vainion, Kasvoi touko tuorekkaampi vainen, Heelmä vapauden ihanainen.

Nämät verikylvöt Suomalaisten Luona Santavuoren, Napuen, Kentäll' Lapuan ja Oravaisten Ihmetou'on ovat kantaneet, — Rakkaus on tehnyt ihmehen, — Kuollessaan on isät voittaneet Jaloisimman voiton sankaritten: Suomi synnyinmaa on vapahitten!

Nuorukainen! Kunnioita heitä, Joiden työstä nautit hedelmää, Eespäin heidän aukomiaan teitä Vapauden, valon taistohon! Elämään käy jaloint' elämää! Työtä, taisteloa vielä on, Ennenkuin on Suomi suomalaisna, Elinvoimaa uutta uhkuvaisna.

3.

Ei meistä maata kalliimpaa Kuin suloinen Suupohjan maa, Sen lakeudet laihoisat, Sen lehdot, nurmet tuoksuvat; Se meidän synnyinseutu on, Se pyhä on ja tahraton.

Muut mainitkohot kunnaitaan Ja järviään ja saariaan, Meist' Ilmajoen lakeus Ja Kyrön peltoin aukeus, Maat Laihian ja Lapuan On maita elon armaimman.

Tään opinahjon rakkaus On luonut tenhollansa, Se on Suupohjan kaunistus, Luo kauas loistoansa.

Jos kunne tiemme johtuukin, Tää maa on meille rakkahin; Nää vainiot ja nurmikot Kuiskaavat: pyhät olkohot Sinulle seudut synnyinmaan, Nää kasvot äidin sulokkaan.

Siis Pohjolamme saakohon Lempemme asti kuolohon! Sen eteen työtä tekemään Me nuoruusvoimin yhdytään. Kun lempi mieltä lämmittää, Se ehoisinta elämää!

4.

Sen Suomi-äiti kantakoon Kuin päärlyn povellansa, Sit' taivaan koitto valaiskoon, Pois pimeys tienoiltansa!

Taivainen rakkaus antakoon Elolle vihannuutta Ja innostusta nuorisoon, Aatteiden ihanuutta.

Suo, Herra, meille siunaus, Tuo taloon onnekkuutta, Töihimme tarmo, hartaus, Ja kansaan voimaa uutta!

Väinön sanoja.

Kävi kerran Väinämöinen Suomenmaata katsomaan, Miten täällä mentyänsä Eletähän, toimitaan. Kansan, kovaa kokenehen, Kansan tutun tapas hän, Vaan se nukkui uupuneena, Tuskin tuntui henkivän.

Silloin viisas Väinämöinen Sanoiksi näin nimesi: "Tullos taasen, Pellervoinen, Siementämään Suomeni; Kylvä, kylvä kyyhyttele Kautta Luojan sormien Elon siemen Suomen kansaan, Henki hyvä isien.

Kylvä syvät syntysanat, Tiedon, taidon siemenet, Elämähän uuteen nosta Riennot suuret henkiset; Kylvä mieliin innostusta Kaikkeen hyvään, jalohon, Valistuksen harrastusta Sydämmihin nuorison."

Pellervoinen, kunnon poika, Kylvämään sai siementään, Kylvi kylät, salomaatkin, Toivotellen mielessään: "Paistakohon armas päivä Näille maille pohjolan, Hallat hyiset estäköhön Täältä Luoja taivahan!"

Paistoi päivä kirkkahasti, Päivä uuden keväimen, Taimelle sai kylvöt kauniit, Maahan syvään juurtuen. Ei nyt enää takatalvi Orahia kaataa saa, Tulkoot tuhot idän, pohjan, Kestävi ne tämä maa.

Kyllä koitti hallat hyiset Vielä tehdä tuhojaan, Vihamiehen rikkaruohot Myöskin pääsi versomaan, Vaan on tuolla onnen ohjat Kaikkivallan kädessä, Häneen luottaa Suomen kansa Onnessa ja hädässä.

Väinämöinen kylvömaita Katsomahan tullessaan, Sanoiksi näin itse virkki: "Kuullos, kansa Suomenmaan, Vanhat vaarin ottakaatte Sekä nuoret neuvo tää: Maa ei kasva makaajalle, Laiha laiskan tähkäpää.

Onni ompi ahkeralla, Kunto miehen karkaisee, Hyvä elo hurskahalla, Viisaus maata vallitsee; Lyhyet on valheen jäljet, Rehellisyys perii maan; Jumalassa elon lähde, Siveätä siunataan."

Näitä neuvoi Väinämöinen Kasvavalle kansallen, Siitä alkoi elon taimet Versomahan Suomehen. Näitä muistaa uusi polvi; Siinä taivaan siunaus, Missä kunto kaikkinainen, Jalon, hyvän harrastus.

Liittolaulu.

Nyt liittohon nuoret me yhdytähän Eest' armahan syntymämaan; Ken soisi sen varttuvan, edistyvän, Saa tehtävän kunniakkaan. On liittomme valon ja vapauden, Synnyttämä kansamme rakkauden. Tää synnyinmaa eläköön, Eläköön! Ja Suomena säilyköön!

Sä nuoriso lippusi mainehikkaan Isiltäsi periä sait, Vapaasti se nostaos hulmuamaan Ja muista sen perimälait: Maan eestä ken uhravi henkensäkin, Se lapsista urhojen on parahin. Siis Suomenmaa eläköön, Eläköön! Sua lapsesi lempiköön!

Taas kansamme elohon elvyttyään Sai Sampoa takomahan, Sentähden me nuoret jo yhdistytään Työn intoa lietsomahan. Pian Sampo on valmisna jällehen uus Ja Suomessa säilyvi onnellisuus. Siis Suomenmaa eläköön, Eläköön! Pian Sampo sen syntyköön!

Pois kahlehet kaikki jo sortajien! Vapaaksihan kansamme kaitselmus loi, Pois velttous! Voimalla rakkauden Vain liittomme luod' elon heelmiä voi. Siis henkemme vahvaksi varttukohon, Niin Suomemme pohjolan päärlynen on. Tää synnyinmaa eläköön, Eläköön! Ja puhdasna päilyköön!

Toivotus.

Jumala, siunaos syntymämaata, Suureksi, kauniiksi kansa sen saata, Onnen sä voit sille varmimmin taata, Isäin Jumala!

Sinuhun suotta ei turvannut kansa; Kun oli ahdistus korkeimmallansa, Katkesi neuvostas sortajan ansa, Isäin Jumala!

Niinkuin sä ain' olit isien suoja, Ollos sä meidänkin onnemme luoja, Taivahan valon ja elämän tuoja, Isäin Jumala!

Suojasi saakohot lapsetkin lasten! Ain' olethan, kuningas kuningasten, Turvana kansojen vanhurskasten, Isäin Jumala!