Produced by Tapio Riikonen
ELÄMÄN POLULLA
Runoelmia
Kirj.
NIILO MANTERE
Hämeenlinnassa,
Boman & Karlsson.
Tampereella,
G. E. Jansson & Kumpp. kirjapainossa, 1902.
SISÄLLYS:
Elämän polulla
I. Pilvisinä päivinä:
Kansalleni
Lohdutukseksi
Kaukomaita kaivatessa
Nukutko, nuorukainen?
Pienen veljen haudalla
Uus' aikajakso alkaa —
Aabel ja Kain
Me tahdomme —
Päät pystöön!
Laulu kynttilästä
Pois väkijuomat!
Mik' on se voima?
Juggernautin vaunut
On laineilla laiva —
Veljeyslaulu
Runoelma Oulun Suomal. Yksityislyseo 25-vuotisjuhlan johdosta
Rukous
Hallan kerskaus
Mieleiseni sivistys
Isänmaan virsi
Soutakaatte vahvasti!
Herraa peljätkäämme!
Ylemmäs yhä, kotka!
Leimahdellos, nuori rinta!
Konsa tunteet haihtuu hyiset?
II. Etsinyt, löytänyt:
Se väärin oisko?
Etsijän laulu
Jää hyvästi, armas, siksi!
Äl' itke!
Mä myös olen nähnyt kaunist' unta
Sen muistan päivän —
Pohjoismainen lempi
Elä, armaani, unhoita mua!
Minä ja sinä
Jos tyydyt, immyt —
Se suhde on untuvanhieno
Onneni aamuna
Mä lemmin sinuss' ihmistä
Sekö kohtalon oikku olla voi?
Taas terve, terve!
Vihkijuhlan jälkeen
Niin oli, kuin, perhoni, pelkäsin
Nyt, armahin, yhdessä astumme
Elämän myrskyssä
Silmien mahti
Yks' on
Suutelon ikä
Suutelot
Hyljätyn laulu
Järvellä
Syki, syki, sydän kulta!
Sirkkuselleni
Kiitos, Herra!
III. Tunteita ja kuvia:
Lasna ja nyt
Oksalla istui laululintu
Lapsen leikkiessä hiilosilla
Eräs toukokuun tunnelma
Miks' et sä, Luoja —?
Merimiehen vaimo lapselleen
On se mullakin venonen
Luoja, suojaa purttani mun!
Tyyntyy se tuulonen tuiminkin
En itke —
Tuuli lehtiä lennättää
Raivaajan huokaus erämaassa
Surun synkkä se päivä —
Lunta tuiskuaa
Terve nurmi —!
Mä nurmella uinun
Kevätsateen vihmoessa
Kesä-yönä
Noin jos!
Tähtöisten tuikkiessa
Olet polttiainen
Tervehdys vihkijuhlaan
Murtuneen laulu
Muut ne uinuu
Keväimet
Lapsoiseksi pieneksi —
Kantelolleni
Sun unhoittaako, äitikulta, voisin!
Ailin unet
Kaarlo Albert Heikel
Merikö aava vaiko metsälampi?
IV. Aatteiden piiriä
Sydän ja järki
Jos taistella et sais
Rohkeasti aalloillen!
Murheelle
Tiedätkö?
Sa näitkö tuoll' ulkona luonnossa?
Nuo tuolla, nämä täällä
Hiljaa
Mihin onneni rakennan?
Kuolo ja kukat
Kuilun partahalla
Toinille
Aaltonen, oi aaltonen —
Kysyin kukalta —
Kukan oikeus
V. Maa ylhäinen:
Jää hyvästi, laulu —!
Maa viheljäinen, mitä annat mulle?
Joululaulu
Vapahtaja syntynyt on!
Luota, sielu, Herrahasi!
Oi, syvyytt' ihmeellistä!
ELÄMÄN POLULLA.
_Mä kuljin ja kuljen polkuain
Ja koetan jalkojain käyttää.
Ja mieleni kons' on murheinen.
Ja konsa sen riemu täyttää.
Mä kuljin ja kuljen polkuain
Ja katselen kaikkialle.
Ja aatos se lentona leijailee
Niin kauvas ja korkealle.
Mä kuljin ja kuljen polkuain
Ja kannelta kanssani kannan,
Ja kaihon hetkenä polvellein
Sen nostan ja helkkyä annan.
Ma kuljen, ja vaikka tieni käy
Yli soiden ja murrokoiden
Ja kautta korven, niin kuitenkin
Yli täytyy mun päästä noiden.
Yli täytyvi, täytyy päästä mun
Päämäärään, mi kaukana hohtaa,
Mi kaukana hohtaa ja houkuttaa
Ja johon mun polkuni johtaa.
Niin kuljin ja kuljen yhtenään
Ja katselen kaikkialle,
Ja aatos se leivona leijailee
Niin kauvas ja korkealle._
I.
PILVISINÄ PÄIVINÄ.
Olkoon leima vaikka mikä,
Päällepäin mi painetaan,
Sisäpuolla sentään sykkii
Sydän suomalainen vaan.
KANSALLENI.
Oi, kansani kallis, kallehin,
Joka Suomesi raivasit soista,
Kivimäistä ja kannokoista,
Joko laihosi nuoren halla veis,
Joko uskosi uupuis, vaikeneis
Valoisan aamusi laulu?
Oi, kansani kallis, kallehin,
Joka kärsiä sait tuhat vuotta,
Ah, aamusi näitkö sä suotta?
Ja siksikö valkenevan näit yös,
Taas ett' yhä selvemmin turhaksi työs
Uus', auvoton aika näyttäis?
Jos niin olis, kansani kallehin,
Jos niin olis kohtalos kurja,
Niin onnesi oikukas, nurja,
Niin parhaint' ehkä se ollut ois,
Että oisit jo aikaa kuollut pois
Ja kuollut kunnialla.
Mut niin ei onnesi olla saa,
Ei voi, — olet sankari nuori,
Olet tuulia halkova vuori!
Siis seiso vankkana, vahvana vaan,
Kuin tunturi tuulessa juurillaan,
Ja kaikk' ota vastaan tyynnä!
Ole tyyni, kansani kallehin,
Tuon tunturiveljesi lailla,
Vaikk' et surunsyit' ole vailla!
Sitä vinhemmin kuokkaasi iske, lyö,
Mitä mustempi murhe sun syöntäsi syö
Sun surevan Suomesi tähden!
Sitä vinhemmin kuokkaasi iske, lyö
Ja vauhtia työllesi anna!
Näin surusi suurena, kanna!
Ja pelloksi perkaa kankaat ja haat,
Ja kasvuhun taivuta kalliomaat,
Ja haihduta soiden halla!
Mut rakkaudellasi vaali sä
Vain parhainta vanhaa ja uutta,
Ja kannata aatteellisuutta!
Se kansa se kaikkea kestää voi,
Omakielisen kultuurin joka loi
Ja kansallistunnossa kasvaa!
Siis henkesi saata heilimähän,
Joka soppehen päivyt päästä!
Äl' uhra'uksia säästä!
Ja niin valon valta se eespäin käy,
Ja ei sitä voimaa kussaan näy,
Joka henkiset heelmäsi veisi.
Ja kieltäsi hellin hoivaile,
Äl' isies uskossa horju!
Lain pohjalla puuskat torju!
Ja vahtina armaan, kalliin maas
Ja suojana Suuriruhtinaas
Ain' uskollisimpana seiso!
Ja niin varustukseksi vahvaks käy
Työ henkinen, rakkaus suuri,
Ja Luojasi on sen muuri.
Ja niin ei kantelos vaieta voi,
Vaan sorjana, sorjemmin yhä soi
Valosan aamusi laulu!
16/8 1898.
LOHDUTUKSEKSI.
On Suomi suruissansa,
Mut onnen hetki hertas kerran lyö,
Vaikk' ehkä silmät syntyneen jo polven
Voi silloin peittää tuonen talma, yö.
On Suomi suruissansa,
Mut päivä suur' on kerran koittava,
Uus' aika, jolloin riemu raikuu maassa,
Ja totuuden on voitto, valtikka!
Läp' aikakautten pitkäin,
Niin kauvaksi kuin aikakirjojen
Ulottuu tieto, — konsa sortui — lausu!
Maa, kansa vapaa, itsetietoinen?
Kons' sortui, jollei kehno
Se tavoilt' ollut, kypsä kuolohon?
Kons' sortui, jos sen ydin oli terve,
Sen riennot rikkaat, tahto tahraton?
Kons' sortui, — sano, lausu! —
Se kansa koskaan, joka Herrahan
Ain' uskoi, toivoi, luotti horjumatta
Ja tietä kulki valon, kunnian?
Ei koskaan, ei! Ei kansaa
Moist' aikakirjat lausu ainoaa.
Nyt poikke'usko säännöst' oisi yksi?
Ja poikke'us se oisi — Suomenmaa?
Pois ajatus tuo synkkä,
Mi suoniin veren milt'ei hyydyttää!
Pois moinen epäilys ja heikko usko!
Se sairahan on kalvast' elämää!
Mut terve kansa, polvi
Ja jälkeläinen sankar-isien,
Tää kansa, tää, min entismuistot kertoo
Ajoista ankarinten vaivojen;
Tää kansa, tuhat kertaa
Mi talot, templit nouti tuhastaan
ja toipui, miss' ei toipunut ois toinen, —
Ei horjua saa, heittää uskoaan!
Vaikk' uhkaa takatalvi
Maan kukat kukkivaiset kukistaa,
Ja vaikk' on raskas rasitettu olla,
Et toivoasi, maani, heittää saa.
Kons' ikinä, — sa lausu! —
Lain, oike'uden kansa kuollut on,
Kons' sortunut, jos ydin oli terve,
Jos riennot rikkaat, tahto tahraton?
1900.
KAUKOMAITA KAIHOTESSA
Eteläiset maat ja tarhat,
Teitä usein kaihoan.
Eteläisen päivänpaisteen
Toivon täällä paistavan.
Palmupuistot, loistokukat,
Teitä kaukaa tervehdin;
Kaukokansat, onneanne
Usein, usein haaveksin.
Rientoinne myös rikka'utta
Muistelen mä kaihoten;
Veren, tunteen vilkka'utta
Voimakasta ihailen.
Kaukokansat eteläiset!
Innostua voitte te!
Vapauden valtakirjan
Verellänne ostatte!
Kaukokansat eteläiset!
Tulta teill' on lempenne,
Vauhtia on riennoissanne —
Mutta mit' on maassamme?
Juro mieli, tunne kylmä,
Talvet kolkot, pitkät yöt,
Karu luonto, hidas kansa,
Hitaita myös riennot, työt!
Kuitenkin, kuin tenhokahlein,
Sidot mua, Suomenmaa!
Köyhyyteskin, kärsimykses
Lempeäin vain vahvistaa.
Sata kertaa vaikka vielä
Kurjemp' oisit, köyhempi,
Hyljätä en sua voisi.
Kurja, kallis. Suomeni!
Ihailuni ottakaatte,
Vieraat, immet, vieras maa!
Mutta lempeni — sen yksin
Suomi, Suomen impi saa!
NUKUTKO, NUORUKAINEN?
Nukutko, nuorukainen, viel' unta sikeää,
Vaikk' isänmaasi huokaa huolten alla?
Nukutko, ilmapuntar' vaikk' ilmaa synkeää
Viel' ennustaa ja läsnä liikkuu halla?
Nukutko, nuori polvi, työn kalliin ai'an pois?
Nukutko, mieli valpas vaikk' kullankallis ois?
Nukutko, nuori polvi, vaikk' yli kansas pään
Jo häilymäss' on jättipilvi musta,
Ja vaikka kansan kaiken nyt tointa kysytään
Ja tahdon tarmoa ja innostusta!
Nukutko horroksissas kuin kaikk' ois kunnossaan,
Kuin joutais kädet ristiin, työn urhot uinumaan?
Ei! Niin sa et saa tehdä! Jos teet, niin väärin teet,
Ja jälki-aika tuomitsee sun kerran!
Niin et myös tee, jos sulla on isäin ihanteet
Ja verta heidän pisarankin verran!
Siis herää! Untes aika jo ohi olkohon!
Nyt tarpehen sun tarmos, sun voimas, intos on!
On työtä kyllin vielä sun tarmollesi, mies!
On lemmelles työ-alaa, Suomen nainen!
Maan hartioita painaa viel' öinen, raskas ies,
Mon' yössä riutuu rinta suomalainen.
Ja korpia on, soita, joill' ei näy kuokkijaa,
Ja laajennusta kaipaa viel' aatteen viljamaa.
Heräjä siis sä, herää unestas kerrankaan,
Heräjä hetkell' yhdennellätoista!
Jos työsi sähkölampun ei lailla loistaiskaan,
Niin kynttilänä sentään yötä poista!
Se tee, min voit, min jaksat, — ja silloin kylliks teit,
Ja myös sä silloin kansaas uutt' aikaa kohden veit.
Heräjä, herätkäätte! Jos milloinkaan, niin nyt
Kysyypi aika: valveill' onko kansa?
Asteelle valoss' onko se korkeell' ehtinyt,
Miel' onko valpas, sydän paikallansa?
Heräjä, herätkäätte siis työhön, taisteloon,
Ja voittoon taistelonne Jumala johtakoon!
Heräjä, herätkäätte! Heräjä, herätkää!
Nyt toimet teitä kutsuu suuret, jalot,
Nyt huutaa teitä aika ja äiti kurja tää,
Nyt valomnaaks' on vallattava salot.
Pois veltto'us siis kurja! Pois mielten unteluus!
Ja joka rintaan päivyt ja innon hehku uus!
PIENEN VELJEN HAUDALLA.
Ol' onni se, että niin vaivuit varhain
Pois murheista sylihin synnyinmaan.
On onni suurin, on onni parhain
Puhtoisna päästä jo uinumaan.
Ol' onni se, että, kun maani taivas
Sees viel' oli, silmämme vielä sees,
Sun henkesi lennähti pois, ja vaivas
Pian päättyi ja pienet kyynelees!
Ol' onni se, — maass' oli silloin huomen,
Sen murheit' ei tarvinnut itkeä.
Nyt uinut sä tyynnä alla tuomen,
Min juuret on onnemme päiviltä.
Ol' onni se, — tuomi sun hautas päällä
Viel' onnemme keväästä kuiskajaa,
Ja kevähän maass' olet itse, — vaan täällä
On himmeä taivas ja synkkä maa.
Ol' onni se — onniko? Ken sen tiesi?
Se toisinkin olla, veljeni, vois:
Jos kypsynyt ois sinust' oikea miesi,
Sun kuolosi maalleni vaurio ois.
Jos sydämes täys' olis ollut tulta,
jos tahtosi terästä, neroa pääs,
Niin valitan, että ties päättyi sulta
Jo keskellä kaunihin kevätsääs.
1900.
UUS' AIKAJAKSO ALKAA —.
Uus' aikajakso alkaa jo korpein helmassa.
Käy suusta suuhun siellä nyt kumma kuiskina:
"Oi, ällös, veikko, sisko, sä hengen yöhön jää,
Vaan valost', ihanteista uutt' etsi elämää!"
Noin salomailla huuto nyt suuri huminoi.
Noin kaikuu Karjalassa, noin Pohjanmaalla soi.
Myös Auran rantamilta se huuto kohouu,
Ja samaa Savo huutaa ja kaikki Suomi muu.
Ja sydänmaiden joukot nyt nuoret yhtyvät,
Ja päivätyöhön suureen, jalohon ryhtyvät
Vapise, öinen valta! Nyt viime hetkes lyö!
Nyt poistetahan vihdoin vuossatain synkkä yö.
Nyt kolkot korvet kaikki valolle vallataan,
Ja valon tieltä maahan kaikk' esteet tallataan.
Eik' ennen nuoret joukot nuo ai'o levähtää,
Kun paheen peikko sortuu, tuo julma, tuhatpää.
Eik' ennen taisto taukoo, — ei tau'ota se saa! —
Kun ohdakkeista puhdas on hengen viljamaa;
Ei ennen, kunnes poissa yö kokonansa on,
Ja valon valta-istuin on kukistumaton.
Ja vaikk' on vaivaloista ja kovaa taisto tuo,
Ja hornan henget tielle tuhannet esteet luo,
Niin ällös, nuori joukko, sä säiky kumminkaan!
Sun puolellas on oikeus ja siunaus synnyinmaan.
Ja ällös surko, vaikka ei oiskaan suotu sun
Satoa vielä saada ja palkkaa taistelun!
Kyll' aikanansa antaa työ jalo palkkion,
Ja voiton suuri hetki se kerran lyövä on!
Es'isäin lailla kulje vaan teitä kunnian,
Se vaikka henkes vaatis ja veres purppuran!
Niin taistele, ett' aika sinusta kerran uus
Vois virkkaa: "Suuri oli tuon polven pontevuus!"
Niin taistele, ett' isäin jos haamut haudoistaan
Nyt nousis keskellemme uutt' aikaa katsomaan,
Ne riemurinnoin lausuis: "Nuo lapsiksemme me
Ilolla tunnustamme: heiss' elää henkemme!"
Et nuori polvi, kehnomp' isiäs olla saa,
Et isäis töillä maasi mainetta kannattaa!
Vaan omin töin ja riennoin sun mainees niitä sä,
Ja isäin puhdas muisto töin puhtain pyhitä!
Ja ihannetta kohden kun kuljet korkeaa,
Niin olkoon tunnuslausees: "Jumala; isänmaa!"
Kun Luojaas, synnyinmaatas sun työsi palvelee,
Ei silloin turma uhkaa, vaan esteet raukenee.
Mut intos harras olkoon, kuin ois se aina uus,
Ja töittes palkka olkoon maas suuri vastaisuus!
Ja vallatkohon valo sun koko olennon,
Niin silloin, nuori joukko, sun voittos varma on!
Ja maailma saa nähdä, mit' aikaan into saa,
Ja kuinka pieni maakin voi suurta suorittaa,
Ja kuinka köyhä kansa myös ponnistuksillaan
Voi yöstä luoda päiviin ja soista suuren maan.
Niin kauvas siis kun välkkyy siniset Suomen veet
Ja Suomen salot siintää ja Suomen harjanteet,
Niin kauvas ihanteiden nyt lippu liehukoon,
Ja kootkoon nuoret kaikki se valon taisteloon!
1897.
AABEL JA KAIN.
Taas Aabelin rintaa vasten Kain
On nostanut nuijan ja vartoo vain,
Hän kunnes vois antaa voimatyönnin
Ja lyödä veljehen viime lyönnin.
Mut katso! Ei kedolla kahden vain
Nyt seisokaan Aabelin kanssa Kain,
Vaan tuhannet silmät nyt vartioivat,
Ja tuhanten varoitushuudot soivat.
Ja katso! Myös Aabel on varuillaan,
Ja sankarin ilme on otsallaan.
Ja rohkeesti katsetta Kainin hän sietää,
Ja seisoo kuin mies, joka voimansa tietää.
Hän kuolla ei ai'o — nähdä voi sen!
Ei kaatua raukkana arkaillen.
Vaan kilpeään kirkasta taidoin hän käyttää,
Ja taistelotavat hän tietävän näyttää.
Ja ken sen taistelon nähnyt lie,
Hän siitä sen tunteen varmaan vie,
Että Aabelin sortumuspäivä ei koita,
Jos häntä ei uupumus, velttous voita!
ME TAHDOMME —.
Me tahdomme takoa Sampoa
Ja valvoa vastaisuutta.
Me tahdomme Suomelle suuruutta,
Me tahdomme valoa, vapautta
Ja armasta aikaa uutta.
Me tahdomme henkemme helmyet
Yön kätköistä ilmi luoda,
Ja salojen armahat aartehet
Ja kansamme kaikkikin kalleudet
Jo kansojen tiedoksi tuoda.
Me tahdomme polville uusille
Tien onnehen viitata, näyttää.
Me tahdomme henkemme, voimamme
Ja lempemme, intomme, kaikkemme
Kotilietemme kunniaks käyttää.
Me tahdomme valhetta vastustaa
Ja tuomita vilpin viekkaan.
Me tahdomme, ett' yhä Suomenmaa
Ylös oikeuden lippua liehuttaa
Ja turvaapi hengen miekkaan.
Me tahdomme veljien veljeyttä
Ja yhdenvertaisuutta.
Me tahdomme kansamme ehjyyttä,
Me tahdomme torjua yhdessä
Joka murhetta, pilveä uutta.
Me tahdomme kaikkea kaunista
Ja suurta ja suuremmoista.
Me tahdomme, ett'ei polkea
Sais pientä suuri ja mahtava,
Ei ruhjoa toinen toista.
Yli kaiken tahdomme, että ois
Tää kansamme Herran kansa,
Ett' ennemmin uskonsa tähden vois
Se kaatuakin, kuin luopua pois
Jumalastansa ja uskostansa!
PÄÄT PYSTÖÖN!
Jos maass' on murheen, kärsimysten aika,
Niin toiveko myös joutaa kuolemaan?
Sen oppinutko oisi Väinön kansa
Vuossatain vaiheist', entiselostaan?
Sen oppinutko oisi Väinön kansa
Vuostuhantisest' oppi-ai'astaan?
Sen oppinutko Volgan rannoilt' asti,
Miss' asui muinen, kaitsi karjojaan?
Sen oppinutko olet, suomalainen?
Sen oppinutko, kansa Kalevan?
Jos opit sen, niin veisaa kuolinvirttäs
Ja raukkana käy kuoloon kurjahan!
Mut opetust' et moista, kurjaa saanut
Sa koskaan vaiheist' entisaikojen;
Et sortuvan sä nähnyt Suomen kansan
All' ajan aaltoin, kärsimyksien!
Ei! Vaiheet vuosisatain, — -tuhansien;
Soi opetuksen sulle suuren sen,
Ett' ihmisvoima kohtaloit' ei johda,
Vaan oike'uden valta ikuinen.
Sä oppia sait — oppinut jos lienet! —
Ett' oikeus vain yksin perii maan.
Sä oppia sait, että, vaikka Herra
Suo sujuja, — hylkää kuitenkaan.
Tää oike'uden voitto sorron yli
Ja valon voitto yli yöhyen —
Siit' eikö löydy vankat varmuustiedot
Sivuilla Suomen aikakirjojen?
Vai eikö kauniina kuin kukkaranta
Aalloista ajan noussut Suomenmaa?
Ja sotaratsuin, sorron, ruton alta
Se noussut, nähnyt aikaa armaampaa?
Ja eikö pakanuuden synkäst' yöstä,
Jään, lunten keskeltä ja hengen yön,
Se valoon noussut Luojan johdannasta
Ja kautta oman tarmon, toimen, työn?
Miks sammuisi siis nytkään toivon tähti?
Miks vapistais? Ei! Pystöhön taas päät!
Päät pystöön, sankar'-mieli joka rintaan,
Jos vaikka tulkoot mitkä turman säät!
Päät pystöön! Kyyneleist' ei Suomi hyödy,
Vaan lemmestä, mi toimii, uhrajaa,
Ja Herran pelvost', iki-ihanteista, —
Ne on sun suojamuuris, synnyinmaa!
Ja vaikka muurit murtuvatkin toiset,
Ja raunioiksi linnat raukeaa,
Niin halki aikain seisoo moinen muuri, —
Ei löydy, ken sen murretuksi saa!
Päät pystöön siis! Ja niinkuin ikivanha
Soi sana tuo: "vie Roomaan kaikki tiet",
Niin työhön onneks Suomen, suomalainen,
Ties kaikki viekööt — kunnon mies jos liet!
1900.
LAULU KYNTTILÄSTÄ.
Valo kynttilän vienon
Pian sammuvi tuo,
Jos henkäyksen hienon
Sitä kohden vain luo.
Ja hetkisen kestää
Vain kynttilän työ.
Ei voimaa sill' estää,
Kun liekki sen syö.
Mut vaikka se loistaa
Voi hetkisen vaan,
Se pimeyttä poistaa
Ja varjoja maan.
Kun synkkyys maan peittää,
Se valoa luo
Ja säteitä heittää
Ja hyötyä tuo.
Myös kynttilä pieni
Mä pääll' olen maan.
Tääll' kestävi tieni
Ajan rahtusen vaan.
Mut valoa näyttää
Mun virkan' on myös,
Oi, Herra, ett' täyttää
Sen voisin mä työs!
Oi, hyödyks ett' tulta
Mun kynttiläss' ois,
Ett' turhiin ei multa
Elo rientäisi pois!
Kun voisin ees loistaa,
Kuni kynttilä tuo,
Mi pimeyttä poistaa
Ja valoa luo!
Kun sitten mun kerran
Tulis sammua pois,
Ero täält' eteen Herran
Niin raskast' ei ois!
Kuni kynttilä pieni,
Mä sammuisin vaan,
Mut kirkkauteen tieni
Veis ylhäisen maan.
POIS VÄKIJUOMAT!
Pois väkijuomat, nuo hornan juomat!
Pois maasta pettäjä, vihamies!
Vapaiksi orjat jo, paheen luomat!
Pois yltämme sortajan raskas ies!
Jo liiankin kauvan se orjuus kesti,
Jo liian monta se miestä vei!
Jo liiaksi maan se onnea esti,
Mut nyt ei sallita enää, — ei!
On satavuotten jo itkut kuultu.
On kahleita kannettu, — oltu vait'.
On onnen luojaksi sortaja luultu,
Ja säädetty suojaksi sen myös lait.
On kärsitty ääneti, oltu hiljaa,
Vaikk' elon se juuria ontoiks söi,
Ja vaikka se kalleinta kaatoi viljaa
Ja maan ydinvoimaa maahan löi.
On sallittu, vaikka se talot tallaa
Ja terveyden raittiit ruusut vie,
Ja vaikka se huokuu hyistä hallaa
Ja vaikka se hallaakin julmempi lie.
On sallittu, vaikka se raunioita
On jättänyt ympäri Suomenmaan,
Ja vuoret jo vaikka ois hopeoita,
Joit' uhrattu on sen tähden vaan!
On sallittu vieläkin, vaikka lapset
Maan huutavi tuhannet tuskiaan,
Ja vaikka vanhukset valkohapset
Myös tuhannet itkevi huolissaan:
"On langennut lapsemme, oi, jos saisi
Sen nähdä vieläkin nousevan!
Oi, jospa löytyis, ken vapautuisi
Maan vallasta vahvan sortajan!"
On sallittu kauvan, vaan jo pitää
Nyt seurata selvän taislelon!
Jo kosto nousevi, kosto itää,
Jo vaipuva sortajan valta on!
"Pois sortaja!" — niin se huuto kaikuu.
"Pois sortaja seuduilta Suomenmaan!"
"Pois!" — laaksot ne laulaa, rannat raikuu.
Ja tuhannet tarttui jo tapparaan.
Ja syttyi jo nuijasota toinen,
Ja alkoi ankara taisto, työ,
Kun joukko julkinen, suuremmoinen
Taas nuijin iskevi, raudoin lyö;
Kun aatenuijin ja rautarinnoin
Nyt käsiksi käydähän sortajaan,
Ja sydämin sykkivin, hehku-innoin
Maan vapa'utta taas varjellaan!
Ja vaikka se nuijajoukko karski
Sai kärsiä katkeran tappion,
Ja vaikka sen löikin Flemming-marski, —
Tää joukko se voiton vievä on!
Tää joukko se voittaen kerran kostaa
Kaikk' iskut sortajan kavalan,
Ja tuhannet Suomen kodit nostaa
Taas kannalle onnen kukkivan!
Ja taas on koittava kirkas päivä
Ja poistuva murheen musta yö,
Ja taivaalta kaikkoova kaakon häivä,
Maan lasten rinnat myös riemuten lyö.
Ja viel' on avulla taivaan Herran
Maan kukoistus puhkeeva kuorestaan
Ja juhlaa viettävä Suomi kerran,
Ja alkoholi on — muisto vaan!
Pois väkijuomat, nuo hornan juomat!
Pois maasta pettäjä, vihamies!
Vapaiksi jo orjat, paheen luomat!
Pois yltämme sortajan raaka ies!
Jo liiankin kauvan se orjuus kesti,
Jo liian monta se miestä vei!
Ja liiaksi maan se onnea esti,
Mut nyt ei sallita enää, — ei!
12/5 1900.
MlK' ON SE VOIMA?
Mik' on se voima, mi raittiuskansan
Sai työhön, sai taistohon ryhtymään?
Mik' on se voima, mi kautta maitten
Sai kansojen parhaat yhtymään?
Ja mik' on se sana, se tunnussana,
Mi piirretty meidän on lippuhun,
Se sana, mi voimia, intoa antaa
Ja pohjana työn on ja taistelun?
Se sana pieni, se sana suuri
On lempi, on uhraava lempi vaan,
On lempi kärsivään ihmiskuntaan
Ja kansahan kurjaan synnyinmaan.
On lempi, mi auttavaa tarjoo kättä,
Miss' ahdistus, ahdinko vallall' on,
Ja missä tuhannet miehet, naiset
On sortua tulvahan turmion.
"Rakasta!" — kaikuvi Herran käsky.
"Rakasta!" — käsky on siveyslain.
Rakasta, lemmi sä lähimmäistäs! —
Et itseäs varten sä luotu vain.
Rakasta työssä ja toiminnassa, —
Ei kielen kuiskehin, sanoin vaan!
Ja rakasta palkkoa pyytämättä! —
Se käsky on kunnian Kuninkaan.
Tää käsky korkein, tää käsky suurin,
Jonk' oppi Kristuksen tuntee vaan,
Se vaatii meitä, se velvoittaapi
Pois edut itsekkäät uhraamaan.
Se vaatii meitä, se velvoittaapi
Sen aatteen puolesta taistohon,
Min piirtänyt lippuuns' on raittiuskansa,
Min tarkoitus yhteisonni on.
Luo katsees ympäri! Kaikkialla,
Niin kauvas kuin katsees kantaa voi,
Näät alkoholin sä kolkot jäljet,
Näät tuhon, turmion, min se loi.
Tuoll' ennenaikaiseen hautanansa
Sen uhri muutama vietihin.
Tuoll' elonsa keväässä murhan tehnyt
Mies nuori lyötihin kahleisin!
Tuoll' äiti kalvas ja pienokaiset
Taas puuttehissansa vaikeroi,
Kun loppui leipä, ja kodin turva
Taas työnsä ansiot tyhjiin joi.
Ja tuolla pettänyt nuorukainen
On suuret toivehet synnyinmaan.
Ja tuolla pettyneet immen toiveet
On sulhostansa ja onnestaan.
Mut ken se kertoa voisi kaikki?
Ken kuvata kaiken sen kurjuuden,
Mik' ihmiskunnassa, ihmisissä
On vallalla tähden juoppouden?
Ei! Kuva moinen se kauhistaapi,
Se kauhistaa ja se velvoittaa
Meit' eespäin viemähän suurta työtä,
Jo vuosikymmenten alkamaa!
Siis eespäin, eespäin vain, raittiuskansa,
Jos vitkaankin taistelo voittoon vie!
Ei herjetä, kunnes on voitto saatu
Ja päähän on asteettain päästy tie.
Ja kunnes kansamme kauttaaltansa
On raitis kansa, ja synnyinmaa
On pelastettu sen tulvan alta,
Mi vaurastusta sen vaimentaa!
"Rakasta!" — kaikuvi Herran käsky.
"Rakasta!" — käsky on siveyslain.
Tää kuningaskäsky kaikuako
Sais turhaan, kuuroihin korviin vain?
Ja kivestä oisiko sydän sulla,
Ja maasi onnesta voisitko
Sä huoleton olla, oi, kansalainen?
Niin itsekäs, kylmä sä oisitko?
Ei! Itsekäs kanta pois kansastamme!
Pois etujen halpa harrastus!
Jos yksi kärsii, niin kaikki kärsii,
ja maa jos kärsii, niin riutumus
On seuraus kansalle kauttaaltansa,
On seuraus riutumus, taantumus.
Pois itsekäs kanta siis kansastamme!
Pois etujen halpa harrastus!
8/11 1901.
JUGGERNAUTIN VAUNUT.
Tapa Indiass' ollut on, — kerrotaan —
Tapa itsensä uhraamalla
Epäjumalan vaunujen kulkemissa
Sen kuolla rattaiden alla.
Joka vuos noin uhreja Juggernaut —
Nimi moinen on jumalalla —
Sai uusia, — kansoa laumottain
Sen musertui vaunujen alla.
Ja laumat uudet ne onneaan
Yhä etsi ja etsi surmaa.
Verihinsä jos toiset jo vaipuivat,
Tapa hurja se uusia hurmaa!
Tapa moinen eikö oi, hirvitä?
Ja eikö se kerro yöstä,
Joss' uinuu se kansa, min keskellä
Noin voitu on kuoloon syöstä?
Ja kuitenkin, kansani, — eiköhän
Maass' armahassa myös tässä
Joka vuos' epäjumalan vaunut lie
Yli maan noin vierimässä?
Ja eiköhän, eiköhän murskauneet
Jo tuhannet vaunujen alla,
Ja tuhannet vieläkin kuoloon käy
Kuin hurjina, kilpailemalla?
Epäjumala — kuningas Alkohol' —
Hän vaeltaa vaunuissansa.
Yli maan nuo vaunut vierivät —
Veri tippuvi rattaistansa.
Veri tippuvi nuorten ja vanhojen,
Ja lesket ne itkee ja lapset,
Ja turvaa tutisevan vanhuuden
Ne itkevät harmajahapset!
Ja sentään, oi, alla vaunujen
Viel' etsitään onnea … surmaa!
Ja sentään, oi, kansoa Kalevan
Tapa luonnoton vieläkö hurmaa?
Ei, ei! Tuhat kertaa jyrkkä: ei!
Tavan sortua täytyy nurjan!
Me kukistaa tahdomme — kukistaa
Epäjumalan korskean, kurjan!
Me tahdomme saarnata taistoa
Ja käyttää ääntä ja kättä
Sen Suomen sortajan sorrannaks, —
Ja taistella herkeämättä!
Ja me tahdomme kansaa valveuttaa
Ja järkihinsä saada
Ja nähdä sen päivän, jolloin ei
Epäjumala kansaa kaada…!
9/1 19O2.
ON LAINEILLA LAIVA —.
On laineilla laiva,
Ja myrsky se käy,
Ja valkamaa varmaa
Ei missähän näy.
Ja tiedä ei ykskään,
Sen laivan kuin käy,
Kun valkamaa varmaa
Ei missähän näy.
Ei niin! Sepä laiva
On laadittu niin,
Ett' yksi jos kohta
Käy halkeamiin,
Se sittenkin vielä
Pääll' aaltojen jää!
Ei upota aaltoon
Siis laiva voi tää!
Se sadasti ollut
Jo myrskyissä on.
Se tottunut tuulten
On taistelohon.
Jo sadasti hyrskyt
Siit' aarteita vei.
Sit' uhkasi tyrskyt, —
Se uponnut ei!
On aikoja ollut,
Kun laivan jo tään
On särkyvän luultu
All' uhkaavan sään.
On aikoja ollut,
Kun maailma ties:
Nyt hukkuu se laiva
Ja sen joka mies.
Mut mentyä myrskyn
Se aalloilla on
Taas nähtynä laiva,
Tuo uppoamaton.
Ja purjeet ja laiva
On ollut kuin uus.
Taas pettyi ne, jotka
Sen turmaa jo huus'!
Näin myrskyjen jälkeen
Se uudesti ain'
On ehommaks tullut
Ja uljaammaks vain.
Jos myrskyt, jos hyrskyt
Kuin ruhjoneet ois,
Koht' turman ne jäljet
Taas hälveni pois.
Tok' ei ole laivan
Se ansio vaan,
Ett' aalloiss' ei käynyt
Se uppoamaan.
Näät aaltojen Herra
Halk' aaltoin sen vei.
Hän ruorissa istuu, —
Siks vaivu se ei!
Ja kunnes Hän laivaa
Vain ohjata saa,
Se kunnolla kyntää
Mert' aaltoavaa.
Ja estää ei tyrskyt
Voi rientoa sen:
Kuin kotka se lentää
Yl' lainehien!
9/12 1901.
VELJEYSLAULU.
Jo soi'os, soi'os, veljeysvirsi,
Kajahda, laulu siskouden!
Pois sulata sä syönten kirsi
Väliltä Suomen lapsien!
Ja velje'yden liittohon
Kokoa voimat nuorison!
Jo soi'os, soi'os, veljeysvirsi,
Kajahda, laulu siskouden!
Pois katseet karsaat, mieli nurja
Väliltä kansankerrosten!
Ken halveksuen muita, kurja,
Jäis toimetonna sivullen,
Kun kutsuu kansaa yhteistyö
Ja maata sortaa hengen yö? —
Pois katseet karsaat, mieli nurja
Väliltä kansankerrosten!
Ken, kurja, eläis itsellensä,
Kun vaatii työtä synnyinmaa!
Ken, kurja, sulkis sydämensä
Ja kättään kieltäis auttavaa,
Kun onni kansan, isänmaan
Riveihin vaatii astumaan? —
Ken, kurja, eläis itsellensä,
Kun vaatii työtä synnyinmaa?
Meill' yhteiset on kallehimmat:
Yks' usko, yksi isänmaa.
Syyt pienet, halpa-arvoisimmat
Siis voisko meidät vieroittaa?
Synnyntä-arvot, rihkamat
Ne vieroittaako voisivat,
Vaikk' yhteiset on kallehimmat:
Yks' usko, yksi isänmaa?
Ei! Veljeytt', yhdenvertaisuutta
Ei rikkoa syyt moiset saa!
Kaikk' yhdessä vain jotain uutta
Ja suurta voimme suorittaa.
Kaikk' yhdessä me nostaa maan
Vain voimme valoon, kunniaan.
Ei veljeytt', yhdenvertaisuutta
Siis rikkoa syyt pienet saa!
Pois katseet karsaat, mieli nurja
Väliltä kansankerrosten!
Ken halveksuen muita, kurja,
Jäis toimetonna sivuilen,
Kun kutsuu kansaa yhteistyö
Ja maata sortaa hengen yö?
Pois katseet karsaat, mieli nurja
Väliltä kansankerrosten!
RUNOELMA OULUN SUOMAL. YKSITYISLYSEON 25-VUOTISEN MUISTOJUHLAN JOHDOSTA.
I.
Työs heitä hetkeksi, pohjolainen,
Työs huolten hetkeksi hälvetä suo!
Kaikk' unhoita murhees, ja tutkivainen
Nyt katse sä taaksesi suuntaa, luo!
Tää unhoita hetkeksi himmeä aika
Ja kuivaa silmäsi kyyneleet!
Ja muistele, mik' oli kevään taika,
Ja kuinka ne kuohusi kevään veet!
Veet kuinka ne kuohusi, sulkujenki
Läpi vyöryi vaahdoten uomiaan,
Ja kuinka se heräävä kevään henki
Jäät järkytti, valveutti Pohjanmaan!
Ja kuinka jo kallehin kansankielin
Valo virtasi, vaikkakin estettiin,
Ja kuinka se sitkein miehen mielin
Yön auvoton aika niin poistettiin!
Työs heitä hetkeksi, pohjolainen,
Ja muistojen kantelon soida suo!
Taapäin viiskolmatta vuotta vainen
Nyt katseesi kanssani siirrä, luo!
II.
Kansan kieli, kallis kieli, kieli kuninkaallinen,
Halveksittu silloin vielä, — vaan nyt vapaa, julkinen!
Kansan riemut, kansan surut kertomaan se kelpas vain,
Kelvannut ei kerroksihin yhteiskunnan kukkulain.
Kansan kieli, kallis kieli, kieli kuninkaallinen,
Silloin kaino korven neito — nyt jo ruhtinaallinen!
Silloin vieras kodissansa — vieraall' oli isännuus.
Mutta vääryys väistyi vihdoin, — oikeutt' antoi aika uus.
Kansan kieli, kallis kieli, kieli kuninkaallinen,
Äsken vielä virastoista torjuttu pois hylkien,
Mutta nyt on valta sulla, sulle kuuluu Pohjanmaa!
Nyt saat soida vapahasti, julkisesti kajahtaa!
Kansan kieli, kallis kieli, kieli kuninkaallinen,
Oike'utes hetki löi jo, valtakirjan sait jo sen,
Joka suo sun helkähdellä Pohjan valtakielenä, —
Kauvan ennen sivistyksen kylvit sä jo siementä!
Kansan kieli, kallis kieli, kieli kuninkaallinen,
Soi'os, sorja, kai'u, kaunis, korkealle kohoten!
Soi'os, sorja, kai'u, kaunis, yhä korkeammin vaan!
Älköön enää orjan-aikas uudistuko konsanaan!
III.
On viisikolmatta vierryt vuotta,
Kun Pohjaan aukesi ahjo uus.
Se aikaa sammui jo, vaan ei suotta:
Työ heelmän kantoi ja pontevuus.
Sen ahjon Pohjolan kansa laati
Ja pystössä pysytti lemmellään,
Tuo kansa, jok' kerran korvet raati
Ja miekoin suojeli liesiään.
Tuo kansa, jok' ennen urheasti
Sodat surkeat oli kestänyt,
Ja sitke'yttähän kuoloon asti
Oli nälissänsäkin näyttänyt, —
Tuo kansa se vieläkin uhrata tiesi
Ja sitkeä olla, kun tarvittiin.
Oi, ponteva kansa, oi, Pohjan miesi,
Ain' ollos sa vastakin sitkeä niin! —
On viisikolmatta vierryt vuotta,
Kun tänne aukesi ahjo uus.
Se aikaa sammui jo, vaan ei suotta:
Työ heelmän kantoi ja pontevuus.
Työ heelmän kantoi: Tuoll' ahjo toinen
On syntynyt, valoa heijastaa.
Valon, tiedon valtava aurinkoinen
Jo vapaasti Pohjolaan paistaa saa!
Oi, loista, aurinko tiedon, loista
Ja sytytä syömmihin elo uus!
Jo mailta Pohjolan synkkyys poista
Ja valaise Suomeni vastaisuus!
IV.
Työ Yksityisen lyseon ei ollut se heelmää vailla,
Ei ollut sen elämä turhaa, ei, vaikk' eli se orvon lailla.
Se kansan taimia kasvatti ja kansan toivoja täytti,
Ja valoa, lämpöä leimusi, ja tien se tikkasi, näytti.
Vaikk' ei sitä vallat vaalineet ja suosinut suurten mahti,
Ei kuollut se kesken kumminkaan, — oli kansa sen turva ja vahti.
Ei kaatunut tiedon temppeli tuo, kunis aika jo uusi koitti.
Väkivallat vaipui, ja oike'us sai äänenvuoron ja — voitti!
Noin kansan lempi ja rakka'us se palveli Pohjolaamme, —
Oi, älköhön moista rakkautta ikipäivinä puuttuko maamme!
Nyt, nyt, jos konsana, kallis on joka hetki ja tarpeen työmme.
Ylös siis joka kynsi! Valtavat — niin vanno! — nyt iskut lyömme!
V.
Me valta-iskut tahdomme nyt lyödä,
Ja kaikki, kaikki voimat ponnistaa.
Viel' uusi päivä pilvet synkät poistaa,
Kun Herra auttaa, työmme onnistaa.
Ja Herra auttaa, työ ja tarmo voittaa,
Kun kansa työllään Herraa kunnioittaa!
Nimessä Herran työhön, pohjolainen!
Taas tarmos, intos ilmi tulla suo!
Ei puolin voimin tehty työ nyt kelpaa,
Nyt täydet voimas työhösi sä tuo!
Nyt ollos pelkkää pontta sekä tulta!
Nyt saakoon Suomi täyden lemmen sulta!
Nyt muurein aukot ehjiks muuratkaatte!
Nyt valon temppeleitä varjelkaa!
Nyt seiskoon joka miesi paikallansa,
Ei lippuansa pettää kukaan saa!
Näin parhaiten voi kansa esteet voittaa,
Näin entismuistojaan se kunnioittaa!
1/7 1899.
RUKOUS.
Oi, isäimme Isä, sä, korkea, suuri,
Jok' autoit mun kansani helmasta yön,
Viel' ollos sä Suomeni kilpi ja muuri,
Viel' ollos sä siunaaja kansani työn!
Viel' ollos sä heikon ja sorretun suoja,
ja vihas sä vielä oi, viipyä suo!
Sä rantaimme rauha ja onnemme luoja,
Taas poljetun puolehen silmäsi luo!
Viel' anna maan kukkia, laihoja kantaa,
Työn säilyä pohjalla uskon ja lain!
Viel' anna sä aalloilta kohden rantaa
Tien löytää myrskyssä purjehtivain!
Käy, käy tulipatsahan paistavan lailla
Nyt taas etupäässä ja näytä se tie,
Mi vaarojen kautta, mut vaaroja vailla
Sun kansasi onnellisuutehen vie!
Käy, käy etupääss' sotajoukkojen Herra!
Me tietäsi astumme, viittoamaas!
Päin parhain kaikki niin kääntyvi kerran,
Ja rauha ja riemu on rinnoissa taas!
Oi, isäimme isä, sä korkea, suuri,
Jok' autoit mun kansani helmasta yön,
Viel' ollos sä Suomeni kilpi ja muuri,
Viel' ollos sä siunaaja kansani työn!
HALLAN KERSKAUS.
Mie olen mahtaja maan, terä sirppin' on tenhosa vallan:
Kun minä niittelen, niin jäljet se jättävi työ.
Yhtenä yönäkin pyyhkäsen pois tuhansilta mä viljat,
Kukkaset pois kumoan, metsihin merkkini lyön.
Yhtenä yönäkin, niikseen jos on, panen turhiksi toivot,
Vuosien työt tuhoan, voittaja-askelin käyn.
Mie olen mahtaja maan, mua peljätä täytyvi, täytyy,
Pelkoa vaadin mä vain, sääliä tunne mä en.
Sääliä tunne mä en, inehmoisten mä lemmest' en huoli,
Huutoja miljoonien korviini en ota, en.
Huutakohot, välitelkohot vaan, — minä kuulla en kehtaa.
Mun perussääntöni on: tottele, pelkeä vain!
Oikein mi on, mikä väärin — se vallan on sama mulle.
Luonko mä vai kumoan, — siitä mä veisoan viis.
Voiman on oike'us, voimani eessä kun maat vapiseepi,
Siinä mun kunnian' on, siinä mun maineeni myös.
Siinä mun maineeni, siitäpä kerskata voin minä myöskin,
Ett' erilaisuutt' ei niittoni jälkehen näy:
Silmän siintämihin sama loistavi merkki ja leima,
Näin saman-muotoisuus — aate se suur' — tote'uu. —
Mie olen mahtaja maan, terä sirppin' on tenhosa vallan:
Kun minä niittelen, niin jäljet se jättävi työ!
MlELEISENI SIVISTYS.
Sivistyksen siuna'usta,
Valon valtaa, valistusta
Ylistä mun, lauluni!
Ylistä muun yli työtä,
Joka poistaa hengen yötä.
Kansaa nuorta nostavi!
Mut vain valistusta moista,
Jok' ei kuorelta vain loista,
Pinnalta vain pilkoita;
Valistusta, joka rintaa
Rikastuttaa, — ei vain pintaa
Sydämiin lyö leimansa!
Valistusta, minkä henki
Muuttaa mielen, sydämenki.
Nostaa, vaan myös nöyryyttää;
Valistusta, jok' ei anna
Leikiks lyödä, pilkaks panna
Ikuisimpaa, pyhimpää.
Valistusta, jok' ei Luojaa
Kammo niinkuin turman tuojaa,
Vaan vie luodun Luojan luo;
Valistusta, jok' ain' uutta
Voimaa, uutta, ihanuutta
Lähteist' ikuisuuden juo.
Valistusta moista suosi,
Kansani, — niin onnen vuosi
Sulle kerran koittavi!
Moisen valon lipun alla
Taistele, niin kunnialla
Kruunataan sun taistosi!
Mutta sivistyksen kuona
Suojaa älköhön sun luona
Konsaan saako, kansani!
Virast' ajan kultajyvät
Poimi vain, sen aatteet hyvät,
Torju muu pois luotasi!
Torju, torju! Mutta valo
Puhdas, kirkas, raitis, jalo
Kätke poves pohjahan!
Moinen valo kansall' antaa
Voimaa sortumatta kantaa
Kohtalon myös kovimman!
Valoa siis sydämihin
Tuhansihin, miljoonihin!
Valoa viel' enemmän!
Sivistys pois pintapuoli!
Ihanteille valtatuoli!
Valoa viel' enemmän!
4/1 1901.
ISÄNMAAN VIRSI.
Jumala, herrain Herra, Kuningas kuninkain,
Suo suojassas' ain' olla meidän maamme!
Ylhäält' on hyvä kaikki, sun lahjas on se vain,
Sinulta kaiken siuna'uksen saamme.
Mimessäs työmme siksi alamme, päätämme,
Sinua siksi nytkin taas rukoilemme me:
Suo suojassas' ain' olla meidän maamme!
Maan korret, kukkasetkin Sun kertoo kunniaas,
Sä elämällä kaiken luonnon täytät.
Sun voimaas julistaapi taivaasi sekä maas,
Ja meri vaikenee, kun kättäs käytät.
Ja kansain asumusten myös rajat sääsit sä,
Ei tahdottas niit' yhtään voi kenkään siirrellä.
Sun kädessäs on onni kansojenkin!
Sun turvihis siis turhaan me emme pakene,
Viel' olet Herra, joka kaikki voipi!
Suo vain, sun puolees, että niin aina huudamme.
Se että istuimelles' asti soipi!
Suo armos, että aina Sun tahtos mukaan me
Voisimme työmme tehdä ja pyrinnöillämme
Sun pyhää nimeäsi kunnioittaa!
Sä, kansoja, jok' auttaa voit taikka langettaa,
Sä nöyryydellä sydämemme täytä!
Sä kansaamme ain' auta ja suojaa Suomenmaa,
Ja valos vartijana sitä käytä!
Äl' anna rikka'utta, äl' anna köyhyyttä,
Vaan määrätty meill' osa suo armossasi sä,
Ja sitä neuvo oikein käy itämähän!
Oi, Herra, joka maamme valohon päästä soit,
Jok' uskollisest' autoit tähän asti,
Sä ahdingoissa varmaan myös vielä auttaa voit,
Niin auta siis sä aina armoisasti!
Äl' unhoita sä pientä kansaasi Suomessa,
Äl' unhoittaa myös kansas suo koskaan sinua,
Jumalatansa suurta, kaikkivoipaa!
1897.
SOUTAKAATTE VAHVASTI!
Soutakaatte vahvasti!
Halki aaltoin, tuulispäiden,
Halki synkkäin myrskysäiden
Puinen pursi soutakaa!
Soutakaatte vahvasti
Vasten tuulta vonkuvaa!
Uupumatta, sountimiehet,
Soutakaa, oi, soutakaa!
Soutakaatte vahvasti!
Soutain ranta läheneepi,
Myrskyn uhka väheneepi.
Sounti vain on turvamme!
Soutakaatte, soutajat,
Pannen parhaat voimanne!
Liikkeell' airot! Reipas tahti!
Urhon ilme otsille!
Soutakaatte vahvasti!
Meri pauhaa, pilvet entää,
Purtta vasten puuskat lentää,
Vauhdin uhkaa vaimentaa!
Soutakaatte vahvasti
Purtta tuulten tuutimaa!
Soutakaatte! Puuskat purtta
Seisahduttaa eivät saa!
Soutakaatte vahvasti,
Avosilmin, airoin omin,
Mielin lannistumattomin,
Kasvoin ylöskatsovin!
Soutakaatte vahvasti,
Käsin sitkein, jäntevin!
Soutakaatte yhteisvoimin,
Sovuin rikkomattomin!
Soutakaatte vahvasti,
Laineelt' että lainehellen
Pursi nousee hyppiellen,
Eespäin rientää lentäen!
Soutakaatte, soutajat,
Pursi puhki puuskien!
Soutakaa! Viel' auttaa sounti.
Auttaa tarmo rautainen!
Soutakaa, niin soutakaa,
Että rinnall' etumaisten
Rientää pursi suomalaisten
Kansain kilpasounnissa!
Soutakaa, niin soutakaa,
Että Suomen sountia
Kummastellen katsoo kansat,
Imehtiipi maailma!
HERRAA PELJÄTKÄÄMME!
Herraa peljätkäämme!
Niin me taivon näämme
Vielä kirkasna,
Vuosisadan koittavan
Öiset vallat voittavan,
Suomen kansan suurena
Kaikkein kansain vitjassa
Liehuen lailla hohtavan!
Herraa peljätkäämme!
Niin jo kevätsäämme
Kesäks' kypsyvi.
Herran pelko perustus
On ja vankin varustus.
Kaikki iskut ijäti
Kestää maa ja kaupunki,
Joll' on moinen vallitus!
Herraa peljätkäämme!
Niin me kantaa päämme
Voimme pystössä.
Herraamme peljäten
Ilkeyttä ihmisten
Meill' ei syytä peljätä,
Myrskyss' ei myös värjyä
Lailla heikkoin ruokojen!
Herra kun on puolestamme,
Sankareina polkuamme
Voimme kulkea!
Vastavirrat silloin me
Notkeasti nousemme,
Vastatuulen painoa
Taidolla ja tarmolla
Hyödyksemme käytämme!
Herraa pelkäjä siis, kansa!
Hälläpä myös vallassansa
Valtikat on maan!
Herraa pelkää — mut jo pois
Ihmispelkos laata vois!
Musertaa sua milloinkaan
Ei voi mikään mahti maan,—
Herran pelkoa jos ois!
YLEMMÄS YHÄ, KOTKA.
Jo seiso, suomalainen,
Omilla jaloillas!
Äl' enää lainahelyin
Korista kruunuas!
Jo seiso seljin suorin
Omalla aurallasi
Ja kynnä maailmassa
Sun omaa vakoas!
Sa kauvan, raukka, kauvan
Laill' elit kerjurin;
Teit työtä vainioillas
Laill' arentaattorin.
Ja arentaattoriksi
Sun jäädä suotu ois, —
Mut itsetuntos kasvoi, —
Sä katkoit kahleet pois.
Ja omin auroin, aattein
Sa läksit kulkemaan,
Ja arentaattorista
Sa astuit herraks maan!
Ja voimas jalot, suuret
Ne heräs — heräjää,
Ja kulkiessas seestyi
Yhäti määränpää.
Mut puolinaist' on vielä,
Alulla vasta työs.
Viel' laulus lasten laulut,
Ja kyntös pientä myös!
Siks siipes auki, kotka!
Ja lentoon korkeaan!
Jaloilles, jalopeura!
Ja juoksuun rohkeaan!
Ja valvehille vallan
Sä, hengen Herkules!
Kuin Homero, sa laula!
Lyö ain' kuin Akilles!
Enemmän siipes auki
Sa, kotka Pohjolan!
Enemmän työhös pontta
Sa, kansa Kalevan!
Jo mainees kaukomaihin
Sun satakieles vie,
Ja tanterilla taiteen
Ja tieteen kiistaat sie.
Mut eespäin, yhä eespäin
Omalla pohjallas!
Ain' uudet aarteet ilmi
Syvältä sielustas!
Ylemmäs, yhä. kotka!
Ylemmäs, ylemmäs!
Ja ylemmäks kun lennät,
Viel' lennä ylemmäs!
28/1 1902.
LEIMAHDELLOS, NUORI RINTA!
Leimahdellos, nuori rinta!
Leimahdellos tulta,
Olkoon sitten morsionas
Synnyinmaa tai — kulta!
Leimahdellos nuori rinta,
Innostusta näytä!
Nuoret voimas jaloon työhön
Väsymättä käytä!
Leimahdellos, nuori rinta,
Velttous luotas lykkää!
Riennoin rikkain näytä, kuinka
Sydän nuori sykkää!
Nuoruus ilman innostusta,
Nuoruus tulta vailla, —
Oisko mitään kurjempata
Elävitten mailla?
Nuoruus, into yhteen kuuluu,
Kuni valo, lämmin.
Anna, nuori, lämpöäs siis
Tuta elävämmin!
Anna intos ilmitulla
Tosi toiminnassa!
Anna lempes leimahdella
Työssä uutterassa!
Leimahdellos, leimahdellos,
Nuoren nuori rinta!
Kehno hylkää, suosi suurta.
Lemmi ikuisinta!
KONSA TUNTEET HAIHTUU HYISET?
Egoismin kolkko valta
Maailmata hallitsee.
Ego'ismin vallan alta
Konsa kansat kohonnee?
Konsa tunteet haihtuu hyiset,
Herää kansat, yksityiset?
Vasten Luojaa itsekkäinä
Seisoo ihmiskääpiöt.
Vasten Luojaa hourupäinä
Tekee turhat ylläköt.
Konsa tunteet haihtuu hyiset,
Herää kansat, yksityiset?
Hetken luultu suuruus, hyöty
Ihanne on valtioin.
Heikot kaikk' on maahan lyöty,
Versoneeko onni noin?
Konsa tunteet haihtuu hyiset,
Herää kansat, yksityiset?
Väkevämmät olkapäätä
Heikompamsa painavat.
Toisten tuskaa, vastasäätä
Kutka, kutka muistavat?
Konsa tunteet haihtuu hyiset,
Herää kansat, yksityiset?
Rikkahat myös köyhemmilleen
Vastuksia nostavat.
Sorretut taas sortajilleen
Kostohuudoin kostavat.
Konsa tunteet haihtuu hyiset,
Herää kansat, yksityiset?
Karsain silmin kansalaiset
Toisiansa katselee.
Saman kansan miehet, naiset
Toisiansa tuomitsee.
Konsa tunteet haihtuu hyiset,
Herää kansat, yksityiset?
Taivas! Herra! Silmät avaa!
Ihmisiä meistä tee!
Tultas pyhää, uudistavaa
Suo meill', että lämpenee
Rinnat kolkot, kylmät, hyiset,
Herää kansat, yksityiset!
Astu henkivoimassasi,
Herra, ihmissydämiin!
Huo'u pyhää rakkauttasi
Turtuneisiin tunteisiin!
Mielet oikeudella täytä,
Rakka'uden tietä näytä!
II.
ETSINYT, LÖYTÄNYT.
Mä etsin sydäntä sydäntä varten
Ja tunteita tuntehille,
Ja vastasointua, vasta-ääntä
Mun sieluni sävelille.
SE VÄÄRIN OISKO?
Se väärin, väärää oisko: lempiä?
Se väärin oisko: laulaa lemmestä?
Tuo tunne pyhä, syvä, ylevä,
Mi kotoisin on ylhäält' taivahista,
Se oisko väärää, oisko rikollista?
Mun pitäisikö olla erakko,
Mi hautaa itsens' elävältä jo?
Ja karkeatako mun kaapua,
Kuin munkkiveljein, pitäis aina kantaa
Ja rinnan huokailut vain ilmi antaa?
Mut miss' on sydän alla auringon,
Mi vieras lemmen tunteell' ollut on?
Miss' on se sydän, mik' ei milloinkaan
Uneksi immen poskein ruususista
Ja suudelmista, lemmen suudelmista?
Ja miss' on sydän, missä erakko,
Mi kerrassaan jääkylmä niin on jo,
Ett' ei hän, vaikka menköön ääriin maan.
Myös ihmistunteita vie rinnassansa
Ja hiljaa huokaa joskus rakkauttansa?
Ja vaikka sydän moinen ollut ois,
Mä lemmestäinkö, lemmitystäin pois
Sentähden luopuisin, — ei milloinkaan!
Muut kaikki vaikka munkin viitass' oisi,
Mä luopua en immestäni voisi!
Kun Herra mulle ihmisrinnan loi,
Se muuta ei kuin ihmisrinta voi:
Se hehkuu, syttyy, lempii, rakastaa,
Ja niinkuin taivahall' on tähtösiä,
Se täys' on tuntehia, säveliä.
Siis lemmin, leimuan ja unelmoin
Ja laulan lemmestäni, min vain voin,
Ja rukoelen sua, Herrani:
Sä suojele mun armast' impeäni
Ja virvavalkeist' estä lempeäni!
ETSIJÄN LAULU.
Mä olen, mä olen etsijäpoika,
Ja mä etsin suloista kukkaa.
Mä etsin impeä hehkuvaista,
Tulirintaista, tummatukkaa.
En etsi, kuin ahne, ma aartehia,
En riistaa, en rikka'utta,
Vaan etsin sydämen hempeyttä
Ja raitista rakka'utta.