Produced by Tapio Riikonen

REVIISORI

Huvinäytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

NIKOLAI GOGOL

Suom. August Hjelt

Jyväskylässä, J. Länkelän kustantamana, 1882.

Jyväskylän kirjapainossa.

Mitä runsain huumori, joka itse ivassakin korottaa sen tavan, jolla Gogol tuopi esiin yhteiskuntansa puutteita, mitä sujuvin esitystapa ja ennen kaikkea kauttaaltansa puhdas kansallinen henki, ovat ne ominaisuudet, jotka ovat saattaneet tämän kirjailijan kansallensa kalliiksi ja tehneet hänet tunnetuksi muittenkin kansojen kirjallisuudessa. Avarain kieliaarteittensa käytännössä vetää hän vertoja meidän Kivelle ja hänen teoksensa ovat samaten, kuin viimemainitun, sangen vaikeat, paikoittain melkein mahdottomat toiseen kieleen kääntää. Tätä seikkaa silmällä pitäen, ei kukaan mahtane kummastella, huomatessaan, ett'ei aina ole voitu täydellisen vastaavasti kuvata alkuteoksen ajatusta ja esitystä.

Tietysti semmoisen teoksen suomentaminen, jossa Gogolin omituinen kirjailijaluonne kenties parhaiten kuvastuu, vaatii tarkkaa sekä alku- että suomenkielen taitoa. Kaikeksi onneksi olen, työni kestäessä, saanut nauttia ystävällistä apua venäjää ja suomea hyvin osaavilta henkilöiltä. Pyydän saada täten lausua heille sulimmat kiitokseni.

Tuusulassa, Lepolassa, 17 p. syysk. 1882.

At. Ht.

HENKILÖT:

Anton Antonovitsch Skvosnik-Dmuchanovskij, kaupungin päällikkö
(poliisimestari).
Anna Andrejevna, hänen rouvansa.
Maria Antonovna, heidän tyttärensä.
Lukas Lukitsch Hlopov, koulujen tarkastaja.
Nastenka, hänen vaimonsa.
Ammos Fedorovitsch Liapkin-Tiapkin, piirituomari.
Artemij Filippovitsch Semljanika, sairashuoneen talousmies.
Ivan Kusmitsch Schpekin, postimestari.
Peter Ivanovitsch Bobtschinski, | kaupunkilaisia tilanhaltijoita.
Peter Ivanovitsch Dobtschinski, |
Ivan Aleksandrovitsch Hlestakov, virkamies Pietarista.
Ossip, hänen palvelijansa.
Kristian Ivanovitsch Hübner, piirilääkäri.
Fedor Andrejevitsch Lulukov, | eläkettä nauttivia virkamiehiä,
Ivan Lasarevitsch Rastakovskij, | kaupungin "honoratiores".
Stepan Ivanovitsch Korobkin. |
Stepan Iljitsch Uhovertov, alapoliisimestari.
Svistunov, |
Pugovitsin, | poliisipalvelijoita.
Derschimorda, |
Abdulin, kauppamies.
Fevronja Petrovna Popleschin, sepän vaimo.
Alaupseerin leski.
Mischka, kaupungin päällikön palvelija.
Ravintolan palvelija.
Kauppamiehiä, vieraita, anomuskirjojen antajia.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Huone kaupungin päällikön kodissa.)

Ensimmäinen kohtaus.

Kaupungin päällikkö. Piirituomari. Sairashuoneen talousmies.
Koulujen tarkastaja. Piirilääkäri. Kaksi poliisimiestä.

Päällikkö. Minä olen kutsunut teidät tänne, hyvät herrat, ilmoittaakseni teille sangen ikävän uutisen: meille tulee pian reviisori.

Piirituomari. Reviisori!

Sairashuoneen talousmies. Noh, eikös mitä! Reviisori!

Päällikkö. Niin, reviisori Pietarista. Hän tulee aivan inkognito ja sen lisäksi hänellä on salaisia käskyjä.

Piirituomari. Herra Jumala, mitä sanotte?

Sairashuoneen talousmies. Niinkuin ei meillä ilman sitäkin olisi vastuksia kyllin. Tämä vielä puuttui!

Koulujen tarkastaja. Oi Luojani! Ja vielä päälliseksi hänellä on salaisia käskyjäkin.

Päällikkö. Sitä minä juuri aavistinkin. Viime yönä minä lakkaamatta unessa näin pari hirveän suurta rottaa. En ole ikinäni semmoisia nähnyt: aivan mustat ja niin tavattoman isot! Ne tulivat huoneeseni, nuuskivat kaikkia,… ja juoksivat jälleen tiehensä!… Tässä luen teille kirjeen, jonka äsken sain Andrei Ivanovitsch Tschmihovilta, jonka tekin, Artemij Filippovitsch tunnette. No, hän kirjoittaa minulle näin: "Rakas ystäväni, kummini ja suosijani"… Hm! (kirjettä joutuen silmäillen mutisee epäselvästi)… "sinulle tietoa antaakseni…" Ah, tässä se seisookin! "Ja muun muassa riennän sinulle ilmoittamaan, että eräs virkamies aivan äskettäin on määrätty koko maakuntaa — ja erittäin meidän virkapiiriämme tarkastamaan. (Kohottaa sormensa ylös arvelevaisen näköisenä). Olen saanut tämän sanoman hyvin luotettavasta lähteestä. Hän on olevinansa aivan vaatimaton, yksityinen henkilö. Mutta koska tiedän, että sinulla, niinkuin meillä kaikilla, on pieniä syntejä ja kun olet ymmärtäväinen mies, etkä mielelläsi suotta laske saalista verkoistasi…." Hm! (Taukoo yht'äkkiä lukemasta). No, ne ovat hänen yksityisiä… "niin kehoitan sinua ryhtymään tarpeellisiin varokeinoihin, sillä milloin hyvänsä hän saattaa tulla, — joll'ei hän jo ole saapunut ja inkognito majaile jossakin kaupungissanne… Eilen…" Kas taaskin yksityisiä asioita. "Sisareni Anna Kirilovna on miehensä Ivan Kirilovitschin kanssa käynyt meillä. Ivan Kirilovitsch on paisunut erinomaisen lihavaksi, aika jaarikaksi, mutta soittaa yhä vielä viulua…" Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Nyt tiedätte, millä kannalla asiamme ovat.

Piirituomari. Tämäpä on kummallista, sangen kummallista… Kyllä se jotakin tietää, se on varma!

Koulujen tarkastaja. Mutta minkätähden, Anton Antonovitsch, minkä tähden meille tuommoinen reviisori lähetetään.

Päällikkö (huoaten). Niin, minkätähden? Se on Jumalan rangaistus! (Huokaa taas). Tähän saakka, Jumalan kiitos, ovat he kyllä pysyneet muissa kaupungeissa, mutta nyt on meidän vuoromme.

Piirituomari. Minun luullakseni, tietää tämä jotakin aivan toista; — tässä piilee joku valtiollinen salaisuus! Ja tiedättekö, mitä tämä on? Ei mitään muuta, kuin että Venäjä haluaa sotaa… ja ministeristö on, näetten, lähettänyt virkamiehen tiedustelemaan, onko täällä maankavaltajia!

Päällikkö. Oh, loruja! Ja vielä tahdotte olla järkevä mies! Piirikaupungissa maankavaltajia! Aivan toinen olisi asian laita, jos asuisimme rajakaupungissa; mutta meidän olisi kumminkin kolme vuotta kulettava, ennenkun täältä ulkomaalle pääsisimme.

Piirituomari. Ja minä sanon teille, että asia on niin… noh, te ette ymmärtäisi… Hallituksella on omat tuumansa. Se kyllä tietää, mitä tahtoo… Olkoonpa vaan piirikaupunki… Sillä on viisi mielessä ja yksi kielessä!

Päällikkö. Ajatelkoon se sitä tahi tätä! Tarkoitukseni oli vaan teitä varoittaa, hyvät herrat! Olkaa nyt siis varoillanne! Mitä minuun tulee, olen jo tarpeellisiin toimiin ryhtynyt ja kehoitan teitäkin samoin tekemään. Varsinkin teitä Artemij Filippovitsch! Epäilemättä kaikki teidän hoidossanne olevat laitokset kaikkein ensiksi tutkitaan; laittakaa siis niin, että kaikki on hyvässä kunnossa. Toimittakaa niin, että yömyssyt ovat puhtaat, ja ett'eivät sairaanne ole seppien näköisiä, — niinkuin ne tavallisesti teillä ovat!

Sairashuoneen talousmies. Puhtaita yömyssyjä — noh, aivan mielelläni! Semmoisia pian voi hankkia.

Päällikkö. Niin, ja jokaisen sairasvuoteen yläpuolelle pitää ripustaa latinan- taikka muunkielinen päällekirjoitus… (Lääkärin puoleen kääntyen). Mutta se on teidän asianne, Kristian Ivanovitsch. Siis jokaisen vuoteen yläpuolelle lippu, johon on kirjoitettu sairaan nimi, hänen tautinsa ja milloin hän sairastui… Ja sekin on väärin, että sallitte sairastenne polttaa niin väkevää tupakkaa, että aina aivastaa, sisään astuessa… Muutoin olisi parasta, ett'ei olisi niin monta sairasta. Epäilemättä sanotaan sairaitten suuren paljouden riippuvan huonosta hallinnosta — taikka lääkärin taitamattomuudesta.

Sairashuoneen talousmies. Noh, mitä sairaitten puoskaroimiseen tulee, olen jo siitä keskustellut Kristian Ivanovitschin kanssa ja siinä asiassa olemme aivan samaa mieltä: mitä luonnollisemmin asiaa toimitetaan, sitä parempi. Kalliista lääkkeistä emme huoli. Ihminen on vaan yksinkertainen olento: jos hän kuolee, kerran hän kuitenkin olisi kuollut; jos hän tulee terveeksi, niin hän tulee itsestänsäkin terveeksi. Ja muutoin Kristian Ivanovitschin olisi sangen vaikeakin puhua sairaitten kanssa — hän, niinkuin tiedätte, ei ymmärrä venäjää sanaakaan.

Hübner. (Lausuu äänen, joka on osaksi e:n ja vähän i:n kaltainen).

Päällikkö (piirituomarille). Ja teitä, Ammos Fedorovitsch, kehoitan vähän virkahuoneita tarkastamaan. Etehiseen esimerkiksi, jossa käräjäväki odottaa, ovat palvelijanne majoittaneet hanhet poikinensa, jotka kaakoittaen juoksentelevat jaloissa. On epäilemättä ylen kiitettävä asia pitää huolta taloutensa asioista, mutta paikka, näettekös, paikka ei ole hanhelaksi sopiva. Olen jo ennenkin aikonut puhutella teitä tästä asiasta, mutta olen sen aina unhottanut.

Piirituomari. Minä käsken muuttaa sekä hanhet että hanhen poikaset kyökkiin. Tulkaa, jos tahdotte, Anton Antonovitsch, luokseni päivällisille!

Päällikkö. Paitsi sitä on paha, että istuntohuoneessa, vieläpä virkatoimen kestäessä, kuivaatte kaikenlaisia rääsyjä ja että kirjoituspöytänne yläpuolella aina riippuu lätkäpiiska asiakirjojen seassa! Tiedän kyllä, että mielellänne metsästätte, mutta tällä kertaa olisi kuitenkin paras, ett'ei piiska olisi näkyvissä; kun reviisori on mennyt tiehensä, sopii teidän asettaa se takaisin tavalliselle paikalleen. Ja sitten apulaisenne… noh, hän lienee kyllä virkansa puolesta kelpo mies; mutta, suoraan sanoakseni, on hänessä semmoinen eriskummallinen haju… tuntuu aina siltä, kuin hän suoraa tietä tulisi viinatehtaasta, eikä sekään juuri sovi! Olen jo kauan aikaa aikonut puhua teille tästä asiasta, mutta olen sen aina unhottanut. Apua siihen kyllä saa, vieläpä jos tuo haju hänessä, kuten hän itse vakuuttaa, olisikin synnynnäistä! Sopisi kehoittaa häntä syömään sipulia ja pureskelemaan kynsilaukkaa. Muutoin on lääkkeitä kyllä tuommoista vastaan — vai kuinka, Kristian Ivanovitsch?

Hübner. (Lausuu taas samanlaisen äänen kuin yllä).

Piirituomari. Totta puhuen, minä en tiedä, onko mitään apua semmoiseen. Itse hän väittää sen syntyneen kolahduksesta, jonka hän lapsena sai imettäjältänsä. Siitä asti on hän muka aina viinalle hajahtanut.

Päällikkö. Noh… minä vaan huomautan teitä. Mitä taas tulee niihin "pieniin synteihin", joista Andrei Ivanovitsch kirjeessään mainitsee, on minun todistaminen, ett'en minä tuota oikein ymmärrä! Hyvä Luoja! Luullaanko siis ihan viattomia ihmisiä olevan auringon alla? Jumala on kerran viisaudessaan niin asettanut, sanokootpa voltairilaiset mitä hyvänsä. Itse kullakin ovat omat vikansa.

Piirituomari. Mitä te synniksi nimitätte, Anton Antonovitsch? On eroitus synnin ja synnin välillä. Minä en tahdo salata, että otan lahjoja vastaan, — mutta minkälaisia lahjoja? Jahtipentuja! Sehän on ihan eri asia.

Päällikkö. Pentuja tai muuta; lahja kuin lahja.

Piirituomari. Eipä suinkaan, Anton Antonovitsch. Jos joku lahjoittaisi esimerkiksi viisisataa ruplaa maksavan turkin ja rouvalle muhkean päällyshuivin…

Päällikkö. Ja mitäpä siitä, että te otatte jahtipentuja lahjaksi; sen sijaan te ette usko Jumalaan ettekä käy koskaan kirkossa. Minä olen kumminkin uskossa vahva — niinä käyn joka sunnuntaina kirkossa. Mutta te… noh, kylläpä teidät tunnen. Kun rupeette maailman synnystä puhumaan, niin nousee tukkani pystyyn.

Piirituomari. Omalla älylläni olen kuitenkin tähän asti toimeen tullut.

Päällikkö. Välistä älyttömyys on liikaa älyä parempi. Muutoin voitte olla aivan huoleti. Ei kenenkään mieleen voi juolahtaa pistää nokkaansa teidän tuomaritoimiinne. Se on pyhä ala, joka on hyvän Jumalan omassa huostassa. (Koulujen tarkastajan puoleen kääntyen). Mutta teidän, Lukas Lukitsch, teidän tulee, koulujen tarkastajana, pitää opettajianne tarkemmin silmällä. He tosin ovat viisasta väkeä, jotka ovat eri yliopistoista tietonsa hankkineet; mutta heissä on joitakuita kummallisia omituisuuksia, jotka luonnollisesti kuuluvat opettajavirkaan. Niin on meillä esimerkiksi tuo, joka on niin leveänaamainen… enpä koskaan muista hänen nimeänsä… heti kun hän opetus-istuimellensa kiipee, ei hän voi olla irvistelemättä — katsokaa, näin tällä tavoin (irvistelee). Ja sitten hän tunkee kätensä kaulahuivinsa alle ja sivelee partaansa. Noh, olkoon menneeksi, että hän noin irvistelee oppilaille, — ehkä se kuuluukin opetukseen; sitä en ymmärrä; mutta teidän on myöntäminen, että vaarallista on, jos hän samalla tavalla irvistelee reviisorillekin vasten silmiä. Herra reviisori, ja kuka hyvänsä ylimalkaan, voisi kenties luulla, että opettaja ilvehtii hänelle, ja lempo tiesi, kuinka silloin kävisi.

Koulujen tarkastaja. Mutta, hyvät herrat, minkä minä hänelle teen? Olen jo monta kertaa häntä nuhdellut; ja kuitenkin, kun hiljakkoin esimies kävi luokassa, hän mitä hävyttömimmällä tavalla niuristeli hänellekin vasten naamaa. Hän sen tosin teki puhtaasta sydämmestänsä; mutta minua siitä nuhdeltiin… sanottiin, ett'ei ole luvallista herättää nuorisossa vapaamielisiä aatteita.

Päällikkö. Myöskin historian-opettajaanne tulisi teidän silmällä pitää. Että hän on tosi-tiedemies, näkyy jo ensi silmäyksellä. Hän on hankkinut hirveän paljon tietoja, mutta innoissaan hän unhottaa itsensä ja esityksensä. Kerran kävin itse hänen esitelmäänsä kuuntelemassa. Hänen puheensa assyyrialaisista ja babylonialaisista kävi vielä laatuun; mutta kun hän Aleksanteri suureen pääsi, niin on mahdotonta sanoa, kuinka hänen kävi! Jumal'auta, luulipa valkean olevan valloillaan! Innoissaan hän hyppäsi alas kateederista ja paiskasi tuolinsa lattiaan. Aleksanteri suuri oli tosin mainio sankari, mutta eihän kuitenkaan ole luvallista koulun huonekaluja rikkoa ja saattaa kruunulle kulunkeja.

Koulujen tarkastaja. Aivan niin, mies on hiukan kuumaverinen. Olen häntä siitä monta monituista kertaa muistuttanut ja nuhdellut… mutta hän vastaa: "niin, voipi kyllä niin olla, mutta minä olen valmis tieteelle henkenikin uhraamaan!"

Päällikkö. Se on salliman selittämätön laki: toinen on viisas, vaan juoppo, toinen irvistää niin kamalasti, että ajaa jumalatkin tuvasta pellolle.

Koulujen tarkastaja. Niin, minä vaan sanon, Jumala varjelkoon opettajatoimesta. Jokainen tahtoo sekaantua asiaan ja näyttää jotakin ymmärtävänsä!

Päällikkö. Niin, niin, mitäpä näistä kaikista, mutta tuo kirottu inkognito! Äkkiä pistää nokkansa keskeemme sanoen: "kah täälläkö te lapseni olettekin! Kuka teistä on piirituomari?" "Liapkin-Tiapkin." "Tuokaa tänne se Liapkin-Tiapkin!… Ja kuka sairashuoneen talousmies?" "Semljanika." "Tuokaa tänne heti se Semljanika!"… Sepä se juuri onkin kaikkein ilkeintä!

Toinen kohtaus.

Edelliset. Postimestari.

Postimestari. Sanokaa minulle, hyvät herrat, mikä virkamies tänne tulee?

Päällikkö. Ettekö sitä jo ole kuulleet?

Postimestari. Herra Bobtschinski on minulle siitä asiasta puhunut. Hän kävi äsken luonani postikonttorissa.

Päällikkö. Noh, mitä te asiasta ajattelette?

Postimestari. Mitä minä ajattelen? Saamme varmaan sodan turkkilaisten kanssa.

Piirituomari. Osuipa yhteen, samaa minäkin arvelen.

Päällikkö. Molemmat osutte päin pilviä!

Postimestari. Aivan varmaan,… turkkilaisten kanssa,… ei epäilemistäkään. Se on vaan ranskalaisten vehkeitä.

Päällikkö. Voi, voi, hyvät herrat, älkää hulluja höpiskö! Tämä ei liikuta turkkilaisia, vaan meitä! Se on ihan varma; sen todistaa tämä kirje!

Postimestari. Vai niin… noh ei sitten sotaa tulekkaan.

Päällikkö. Noh, mitä sitten arvelette Ivan Kusmitsch.

Postimestari. Hm! Mitä te arvelette?

Päällikkö. Hm, — minäkö? Minä en ole mikään pelkuri, mutta tämmöiset seikat voivat todella rohkeuttakin pelättää. Kaikkein enimmän kauppamiehet ja porvaristo minua huolestuttavat. He sanovat minun heitä köyhentäneen. Herra Jumala, jos olenkin heiltä jotain vienyt… niin… niin… niin se ei pahassa aikomuksessa ole tapahtunut… Minä varon… (Tarttuu postimestarin käsivarteen ja vie hänet syrjään)… minä pelkään suuresti, että minua on salaa syytetty. Sanokaa itse, miksi muutoin tämmöinen reviisori niskoillemme lähetettäisiin? Kuulkaapas, Ivan Kusmitsch, eikö teidän, meidän molempain yhteiseksi hyödyksi, sopisi hieman avata ja pikimmältänsä katsahtaa kaikkiin tänne tuleviin ja täältä lähetetyihin kirjeisin, jotta saisimme tietää, löytyykö niissä kanteita taikka muita vaarallisia asioita? Voisitte niitä varovaisesti avata ja tarkastettuanne jälleen panna ne kiinni, joissa ei ole mitään meille vaarallista. Eihän muuten vaaraksi ole, vaikka ne avoiminakin lähetetään.

Postimestari. Ymmärrän… ymmärrän. Ei teidän tarvitse minulle semmoisia opettaa! Siinä toimessa on minulla jo monivuotinen tottumus, vaikka sitä tähän saakka olen ainoastaan uteliaisuudesta enkä varovaisuudesta tehnyt… On erinomaisen hupaista saada tietää kaikki, mitä maailmassa tehdään ja tapahtuu. Vakuutan, ett'ei sitä huvittavampaa lukemista ole! Muutamat kirjeet ovat ylen nautinnollisia… niissä on kaikenlaisia kohtia… Ja niin opettavaisia, paljoa enemmän kuin Moskovskija Viädomosti!

Päällikkö. Noh niin, mutta sanokaa, ettekös ole mitään huomanneet eräästä Pietarista tulleesta virkamiehestä?

Postimestari. En, en ole lukenut mitään pietarilaisesta, mutta saratovilaisista ja kostromalaisista puhutaan paljo. On todellakin vahinko, että te ette lue kirjeitä. Välistä tapaan aivan erinomaisia seikkoja. Niin muistan esimerkiksi erään kirjeen, jossa muuan luutnantti kuvailee, mitä riemua hän pidoissa oli nauttinut. Se oli todellakin oivallista. "Täällä elän", kirjoittaa hän, "ikäänkuin paratiisissa. Kaikkialla kauniita tyttöjä, musiikki soi, minä riennän tuleen…" Kuten jo lausuin, kirjoittaa tämä nuori mies tunteellisesti… Minä pidin tahallani tämän epistolan itselläni! Luenko sen teille?

Päällikkö. Älkää, nyt ei meillä ole aikaa siihen. Te, Ivan Kusmitsch, olette siis niin hyvä ja, jos sattumalta mitään valitusta tahi kannetta saisitte käsiinne, pitemmittä mutkitta pistätte sen hyvään talteen?

Postimestari. Aivan mielelläni!

Piirituomari. Mutta katsokaa vaan eteenne… Kyllä siitä vielä kerran käytte kiikkiin.

Postimestari. (Säikähtyneenä). Voi, hyvä Jumala!

Päällikkö. Oh, mitäs siitä! Olisi aivan toista, jos se julkisesti tapahtuisi. Mutta näin meidän kesken…

Piirituomari. Niin, kylläpä paha päällemme päätyi!… Mutta minä tulinkin suoraan puhuen, Anton Antonovitsch, lahjoittaakseni teille pienen koirasen. Se on hurttakoirani, jonka hyvin tunnette, täysi sisar… Olettehan kuulleet, että Sheptovitsch on haastattanut Varckovitschin oikeuteen? Nyt minulla on päivät kuin papilla: minä lasken asianajajana pyydykseni kummankin kalaveteen.

Päällikkö. Minä annan hiiden teidän pyydyksillenne: Minulla vaan tuo kirottu inkognito hyörii ja pyörii päässäni. Minusta on joka hetki, kuin ovi aukenisi ja…

Kolmas kohtaus.

Edelliset. Bobtschinski ja Dobtschinski.

(Hengästyneinä juoksevat huoneesen).

Bobtschinski. Tärkeä uutinen!

Dobtschinski. Arvaamaton uutinen!

Muut. Mikä niin?

Dobtschinski. Aivan odottamaton uutinen! Poikkesimme ravintolaan…

Bobtschinski (keskeyttäen). Minä tulin Peter Ivanovitschin kanssa ravintolaan…

Dobtschinski (keskeyttäen). Älkää Peter Ivanovitsch! Suokaa anteeksi! Antakaa minun kertoa asia!

Bobtschinski. Ei, sallikaa minun… sallikaa minun… Ettehän te pysty puhumaankaan…

Dobtschinski. Mutta te sotkette, ettekä kaikkia muista…

Bobtschinski. Muistan Jumal'auta, muistan! Älkää tähän sekaantuko! Minä kyllä kaikki kerron… (muille) Mutta laittakaa niin, ett'ei Peter Ivanovitsch saa minua keskeyttää!

Päällikkö. Mutta Jumalan tähden, puhukaa vihdoin! Mikä nyt on? Minä kuolen tähän tuskalliseen odotukseen. Tehkää hyvin ja istukaa, hyvät herrat! Peter Ivanovitsch, tuossa on tuoli. (Kaikki istuvat molempain Peter lvanovitschien ympärille). Noh, kertokaa, kertokaa suunne puhtaaksi; — mitä on tapahtunut?

Bobtschinski. Anteeksi, anteeksi… En voi kaikkia yhtähaavaa kertoa. Heti sen jälkeen, kun olin jättänyt teidät, levotonna tuosta äsken tulleesta kirjeestä,… niin… silloin… silloin… minä juoksin,… mutta Peter Ivanovitsch, älkää häiritkö! Minä vakuutan, että tiedän kaikki, kaikki!… No, juoksin siis Korobkinin luo. Korobkin ei ollut kotona, ja siis juoksin takaisin Rastakovskijn luo ja, koska hänkin oli mennyt kaupungille, poikkesin postimestarin luo, hänelle sitä uutista ilmoittamaan, jonka olin teiltä kuullut, ja hänen luotaan lähteissäni tapasin Peter Ivanovitschin.

Dobtschinski (keskeyttäen). Aivan lähellä piirakkaleipurin kulmaa….

Bobtschinski. Aivan niin, lähellä piirakkaleipurin kulmaa…. Siis tapasin, niinkuin jo mainitsin, Peter Ivanovitschin ja sanoin hänelle: "joko olette kuulleet, minkälaisen sanoman Anton Antonovitsch aivan luotettavasta lähteestä on saanut?" Mutta palveluspiikanne Avdotja, joka jotakuta asiaa toimittamaan oli lähetetty Potschetschujevin luo, oli sen jo hänelle kertonut.

Dobtschinski (keskeyttäen). Hänen piti noutaman konjakki-lekkeri.

Bobtschinski (työntäen Dobtschinskin käsiä edestään). Niin konjakki-lekkeriä noutamaan hän oli lähetetty… Minä ja Peter Ivanovitsch menimme siis Potschetschujevin luo… Peter Ivanovitsch, olkaa niin hyvä; älkää puheeseni puuttuko… Menimme siis Potschetschujevin luo ja kulkeissamme sanoi Peter Ivanovitsch minulle: "Poiketkaamme", sanoi hän, "ensin ravintolaan! En ole aikaisesta aamusta einettäkään syönyt… vatsaani oikein hiukaa… Ravintolan isäntä", sanoo hän, "on äsken saanut tuoretta lohta, sitä mieleni tekee maistella", sanoo hän. Tuskin olimme sisään tulleet, ennenkun nuori mies…

Dobtschinski (keskeyttäen). Sievänlainen ja hyvissä vaatteissa…

Bobtschinski. … sievänlainen ja hyvissä vaatteissa astui huoneesen. Hänen kasvojensa muodosta oivalsin heti jonkunlaisen arvonsatunnon… hänen silmänsä,… katsantonsa, kaikki sen osoitti! (Otsaansa osottaen). Paljon, sangen paljon! Minä jotakin aavistin ja lausuin Peter Ivanovitschille: "tuo ei ole lystin vuoksi tänne tullut; ei toden totta, lystin vuoksi hän ei ole tänne tullut." Ja Peter Ivanovitsch vihkaisi salaa isännälle. Ja Vlas, isäntä — hänen vaimonsa on vähän aikaa sitten saanut vankan pojan, joka vastedes on jatkava isänsä tointa — noh, niin Peter Ivanovitsch viittasi isännälle ja kysyi matalalla äänellä: "kukapa", sanoi hän, "tuo nuori mies lienee?" Ja isäntä vastasi: "tuo", sanoi hän,… mutta älkää minua keskeyttäkö, Peter Ivanovitsch! Minä kykenen puhumaan, mutta te ette saa sitä kertoneeksi! Teiltä on etuhammas kadonnut ja te nielette sanat… "Tuo", sanoi hän, "tuo nuorukainen on eräs virkamies Pietarista. Hänen nimensä on Ivan Aleksandrovitsch Hlestakov ja hän on matkalla Saratovin lääniin. Mutta kuinka eriskummalliset", sanoi hän, "hänen tapansa ovat? Nyt hän jo kaksi viikkoa on tässä ravintolassani oleskellut… hän ei koskaan mene ulos, ottaa kaikki velaksi, eikä koskaan maksamisesta puhu." — Heti kun hän oli tämän kertonut, äkkäsin minä asian. "Aha", sanoin minä Peter Ivanovitschille.

Dobtschinski. Eipä, Peter Ivanovitsch, minäpä sanoin.

Bobtschinski. Ensin te sanoitte, ja sitten minäkin sanoin "aha": "Aha" sanoimme siis yhdessä Peter Ivanovitschin kanssa. "Miksipä tuo täällä aikailee, vaikka on Saratoviin menossa?"… Min, niin, hänpä se on se virkamies Pietarista; hän se on eikä kukaan muu!

Päällikkö. Mikä virkamies?

Bobtschinski. Noh, virkamies, varmaan se, jota odotamme tänne tulevaksi — reviisori!

Päällikkö (säikähdyksissään). Mitä te lausutte? Varjelkoon meitä Jumala!… Mutta sehän on mahdotonta!

Dobtschinski. Eipä ensinkään mahdotonta, Anton Antonovitsch! Minä vakuutan teille: hän se on! Hän ottaa kaikki velaksi, ei ensinkään käy ulkona — kuka muu hän olisikaan? Ja passissa on matka määrätty Saratoviin!

Bobtschinski. Hän se on, jumaliste onkin! Kaikkia hän katseli, kaikkia hän tarkasteli, ei mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Hän myöskin näki, että minä ja Peter Ivanovitsch söimme lohta,… pääasiallisesti sen tähden, että Peter Ivanovitschin vatsa,… niin, hän tuijotti lautasiimme niin, että minun kävi aivan tuskalliseksi.

Päällikkö. Niin, Jumala olkoon meille syntis-paroille armollinen! Missä hän asuu?

Dobtschinski. Numero viisi, portaitten alla.

Bobtschinski, Samassa huoneessa, jossa matkustavat upseerit viime vuonna tappelivat.

Päällikkö. Kauanko hän on täällä ollut?

Dobtschinski. Jo kaksi viikkoa!

Päällikkö. Kaksi viikkoa! (syrjään). Oh Luoja, hyvä Jumala ja kaikki pyhät! Ja sillä aikaa on alaupseerin vaimoa piiskattu! Vangeille ei ole ruokaa annettu. Eikä katuja ole edes kertaakaan la'aistu! Laupias Jumala, nyt hukka mun perii!

(Tarttuu molemmin käsin päähänsä.)

Sairashuoneen talousmies. Noh, Anton Antonovitsch, täytyykö meidän pukeutua univormuun ja lähteä ravintolaan?

Piirituomari. Ei, ei! Ensin meidän täytyy lähettää hänen luoksensa papisto ja kauppamiehet; käsketäänpä kirjassakin, jonka nimi on Ivan Masonin teot.

Päällikkö. Ei, ei! Jättäkää kaikki minun toimitettavakseni. Olenpa elämässäni näin vaikeita kohtia kokenut… mutta Jumalan avulla olen niistä päässyt, vieläpä kiitoksiakin saanut, .. toivon, ett'ei hän nytkään meitä pulaan jätä! (Bobtschinskille). Hän on siis nuori mies, vai kuinka?

Bobtschinski. Kahdenkymmenenkolmen tahi neljän vuotinen — ei sitä vanhempi.

Päällikkö. Noh, mitä nuorempi, sitä parempi! Nuoren perille pikemmin pääsee. Pahempi, jos olisi joku vanha saakeli. Nuori enemmin pintapuolelle katsoo… Olkaa nyt, hyvät herrat, kukin kohdastanne valmiina. Minä lähden sinne yksinäni tahi Peter Ivanovitschin seurassa. En ole mitään tietävinäni… olen ikäänkuin huvikseni kävelemässä ja katsomassa, kohdellaanko vieraita hyvin. Kuule Svistunov!

Svistunov. Mitä suvaitsette?

Päällikkö. Juokse heti hakemaan ala-poliisimestaria! Mutta älä, maltas! Minä tarvitsen sinua; käske joku toinen hakemaan hänet puheilleni.

(Poliisipalvelija juoksee suinpäin ulos).

Sairashuoneen talousmies. Menkäämme täältä pois, Ammos Fedorovitsch! Jotakin onnetonta voisi todellakin tapahtua.

Piirituomari. Mitähän teillä olisi pelkäämistä? Te annatte sairaille puhtaita yömyssyjä ja siinä kaikki.

Sairashuoneen talousmies. Puhtaita yömyssyjä, noh, se on tietty! Mutta ohjesäännön mukaan pitää sairaitten saada kauralientä, — ja käytävissä on niin tavattoman ankara kaalin-haju, että nokka on vaarassa.

Piirituomari. Siinä suhteessa minä olen aivan huoletta, sillä kenen mieleen voisi johtua pistää nenänsä minun virkahuoneeseni? Ja jos joku saisikin päähänsä katsahtaa asiakirjoihini — niin pian hän siitä koko elämäksensä kyllänsä saisi. Jo kuusitoista vuotta olen tuomarina ollut ja kun vaan katsahdan asiapapereihin, viittaan kädelläni, sillä ei itse Salomo kaikessa viisaudessaan voisi saada selville, mikä niissä on oikeaa ja mikä väärää.

(Piirituomari, sairashuoneen talousmies, koulujen tarkastaja ja postimestari tapaavat, pois mennessänsä, ovessa palaavan poliisipalvelijan).

Neljäs kohtaus.

Kaupungin päällikkö. Bobtschinski. Dobtschinski. Svistunov.

Päällikkö. Noh, ovatko ajopelit valmiina?

Svistunov. Käskynne mukaan, herra päällikkö!

Päällikkö. Mene kadulle, vaan… älä, malta! Missähän kaikki muut ovat? Oletko aivan yksin? Käskinhän Prohorovia olemaan saapuvilla. Missä hän on?

Svistunov. Hän on vahtikonttorissa… mutta hänestä ei ole mihinkään?

Päällikkö. Kuinka niin?

Svistunov. Hän kannettiin sinne aamulla eikä tietänyt tästä maailmasta mitään. Olemme jo kaataneet pari saavia vettä hänen niskaansa, mutta hän on vieläkin yhtä tunnoton.

Päällikkö. Voi Jumalani! (Tarttuen päähänsä). Riennä heti kadulle… tahi seis, malta, kuule! Juokse ensin huoneeseni — kuule! — ja tuo tänne miekkani ja uusi hattuni! (Dobtschinskille). Ja nyt Peter Ivanovitsch, eteenpäin Jumalan nimeen!

Bobtschinski. Noh, entäs minä sitten… minä… ettekö salli minunkin seurata?

Päällikkö En, en, Peter Ivanovitsch, se ei käy laatuun. Kolme miestä — ei sovi, eikä sitä paitse ole vaunuissa tilaa kolmelle hengelle.

Bobtschinski. Ei mitään, ei mitään! Minä juoksen jälessä, jälessä… kunhan vaan pääsen oven raosta noin hieman näkemään, miltä hän noin niinkuin näyttää.

Päällikkö (poliisipalvelijalle, joka tuo miekan). Mene, juokse, minkä käpälästä lähtee, ja kutsu kokoon kaikki kaupungin palvelijat, jotka tapaat, ja ota… Mutta voi kuinka miekkani on käynyt naarmuihin. Tuo häijy kauppias Abdulin! Näkee kaupunkinsa päälliköllä olevan vanhan miekan eikä lähetä hänelle uutta! Voi noita konnia! Mutta anomuskirjat riivatuilla ovat kyllä aina takkinsa alla… Jokaisen pitää ottaman katu, ei… mitä puhun, pitää ottaman luuta ja lakaiseman se katu päästä päähän, jonka varrella ravintola on, mutta siistiksi, puhtaaksi — kuuletko — oikein puhtaaksi! Ja paina se mieleesi! Minä tunnen sinut, niinpä niin, minä sinut varsin hyvin tunnen. Sinä olet hurskas ja typerä olevinasi, sinä pöllö, mutta varastat ja kätket saappaan varsiisi hopeisia teelusikoita. — Ole varoillasi vaan, sen minä sanon. Mitä koirankuria kauppias Tshernajevin luona teit? Hä? Hän antoi sinulle neljä kyynärää verkaa univormuksi, ja sinä kaappasitkin koko pakan. Ole varoillasi mies! Sinä jo varastelet liiaksi asemassasi. Marss!

Viides kohtaus.

Päällikkö. Bobtschinski. Dobtschinski. Ala-Poliisimestari.

Päällikkö. Mutta missä maailman ääressä te piileilette, Stepan Iljitsch? Mikä häijy tapa se on?

Ala-Poliisimestari. Olinhan tässä portin takana!

Päällikkö. Kuulkaa, Stepan Iljitsch! Tuo virkamies Pietarista on saapunut. Mihin toimiin olette ryhtyneet?

Ala-Poliisimestari. Olen tehnyt aivan käskynne mukaan. Olen lähettänyt poliisipalvelija Pugovitsin ja kaikki muut poliisipalvelijat katuja lakaisemaan.

Päällikkö, Missä Derschimorda on?

Ala-Poliisimestari. Hän lähti tuonne, jossa oli syttynyt nokivalkea.

Päällikkö. Ja Prohorov on tietysti humalassa?

Ala-Poliisimestari. Aivan niin, hän on humalassa.

Päällikkö. Kuinka te sen sallitte?

Ala-Poliisimestari. Mitäs sille voi. Eilen oli esikaupungissa tappelu — hän meni sinne järjestystä toimittamaan ja palasi sieltä itse peukalot keppinä.

Päällikkö. Kuulkaa, mitä teidän en tehtävä! Tuon pitkän kaupungin-vahtimestarin pitää seisoman sillan päässä järjestystä voimassa pitämässä. Ja suutarin talon viereinen aita on purettava ja paalutettava, että näyttäisi siltä, kuin olisi aikomus ryhtyä sen korjaamiseen. Sillä mitä enemmän on revitty, sitä toimeliaammilta näyttävät kaupungin hallitusmiehet… Ah, olin unhoittaa, että tuon aidan viereen on kaadettu neljäkymmentä kuormaa kaikenlaista soraa! Mikä ilkeä kaupunki; jos vaan asettaa johonkin paikkaan muistopatsaan, taikkapa vaan aidankin… niin heti kaatavat sinne kaikenlaista roskaa viereen! Ja jos tuo virkamies tulisi teiltä kysyneeksi, ollaanko täällä tyytyväisiä — niin vastatkaa heti paikalla, "täällä kaikki on hyvin, ylhäinen herra!" Jos kuka rohkenisi mutista, niin minä sitten hänen tyytymättömyytensä perästäpäin tyydytän ja kyyditän. (Syvällä huokauksella,) Oh — ho — ho — hoo! Voi minua syntis-parkaa! (ottaa hatun asemesta hattukotelon.) Voi Luojani, ole minulle armollinen, niin että eheänä hänen kynsistänsä pääsen; ja minä pyhitän sinulle isoimman vahakynttilän, mitä kukaan ihminen tähän saakka on sinulle asettanut. Kukin näistä koiramaisista kauppamiehistä on velvollinen siihen antamaan sata naulaa vahaa! Voi Jumalani, Jumalani, lähtekäämme Peter Ivanovitsch!

(Hajamielisyydessään panee hattukotelon päähänsä.)

Ala-Poliisimestari. Te olette panneet pahvikotelon päähänne Anton Antonovitsch. Tässä on hattunne.

Päällikkö (heittää pahvikotelon pois). Kotelo, niin onkin; kotelo onkin. Hiiteen kaikki hattukotelot!… Ja jos hän kysyy, minkätähden sairashuoneen kirkkoa ei ole rakennettu, vaikka jo viisi vuotta sitten rahat on siihen määrätty, — niin muistakaa vaan vastata, että kyllä jo oli alettu, mutta että se paloi. Olen siitä asiasta jo lähettänyt virallisen ilmoituksen… Älköön suinkaan kukaan tyhmyydessään tokaisko, ett'emme ole työhön ruvenneet! Ja sanokaa Derschimordalle, ett'ei hän saa liiaksi käyttää nyrkkiänsä… sillä hän järjestyksen vuoksi on aina valmis hosumaan sekä oikealle että vasemmalle ja lyö sekä syyllisiä että syyttömiä. Mutta lähtekäämme vihdoin, Peter Ivanovitsch! (Menee ja tulee takaisin.) Ja sitten ei saa laskea ketään näistä renttuisista sotamiehistä kadulle. Nuo ryysyrehjat eivät ota muuta kuin sotatakin päällensä, kun lähtevät ulos. Housuista ei puhettakaan.

(Kaikki menevät).

Kuudes kohtaus.

Anna Andrejevna ja Maria Antonovna (tulevat juosten sisään.)

Anna. Missä he ovat? Missä he ovat? Voi hyvä Jumala! (avaa oven) Anton, minun rakas pikku Anton!… (Tyttärelle) Taas on vika sinussa; kokonaan sinussa! Aina sitä viivytellään: milloin neula vaan, milloin taas huivi, milloin mitäkin puuttuu. (Juoksee ikkunalle ja huutaa) Anton, Anton, mihin sinä menet? Kuka on saapunut? Reviisoriko? Onko hänellä viikset — isotkin viikset?

Päällikön ääni. Kohta, kohta, jahka joudun, sydänkäpyseni!

Anna. "Jahka joudun!" Mikä uusi tapa se on. Minä viisi siitä, milloin sinä joudut… Sano vaan, onko hän eversti? Mitä? (Närkästyneenä) Vai niin, hän menee tiehensä! Aivan oikein, hän todellakin menee tiehensä! Kyllä sen sulle kostan, ukkoseni! (Marialle) Mutta se on sinun vikasi. "Voi, odota silmänräpäys, äiti kulta. Olen heti valmis: jahka ehdin panna huivin päälle!"… "Heti!" Kas niin vaan! — Mutta sinä, Maria, olet aina sen syynä, ett'emme mitään tiedä! Kaiken tämän syynä on tuo riivattu keikailemisesi! Kun neitonen kuuli postimestarin olevan täällä, niin heti neito peilin ääreen kurkistelemaan itseänsä joka taholta, oikealta ja vasemmalta, edestä ja takaa — ja sillä aikaa menevät kaikki tiehensä!… Ehkäpä luulet, että hän sinusta huolii, mutta päin vastoin tekee hän sinusta pilkkaa, jahka vaan käännyt selin häneen.

Maria. Sitä minä en voi auttaa, äitiseni… Mutta eihän mitään hätää olekaan: saammehan parin tunnin perästä tietää kaikki.

Anna. Parin tunnin perästä! Paljon kiitoksia! Kas sepä vasta vastaus! Miksi et yhtä hyvin sano: parin kuukauden perästä? Silloin tiedämme kaikki paljoa paremmin! (Puoleksi ikkunan ulkopuolella) Kuulepas Avdotja! Oletko kuullut, onko ketään vierasta kaupunkiimme saapunut?… Et, et ole kuullut; mitä semmoinen hanhi kuulisi. Sinä olet parantumaton!… "Viittasi kädellänsä!" Viitatkoon vaan; sinun olisi pitänyt kuitenkin kysyä. Et voinut saada tietää… kun pääsi on kuin kaali, aina siinä hyörivät vaan sulhaset! Vai ajoivat liian kovasti? Olisithan voinut juosta vaunujen perässä! Juokse heti, minkä voit, ja kuulustele tarkkaan, mihin he menivät… mikä mies hän on ja minkä muotoinen, Kurkistele avaimen reiästä ja tule sitten takaisin kaikkia kertomaan. Katso, minkälaiset silmät hänellä ovat, mustat tahi muunlaiset! Mutta muista, että tulet heti takaisin. Joudu, joudu, joudu, joudu!!

(Hän huutaa sanaa: joudu, kunnes esirippu laskee.)

TOINEN NÄYTÖS.

Pieni huone ravintolassa. Sänky, pöytä, matkalaukku, tyhjä pullo, saappaat, vaateharja y.m.

Ensimmäinen kohtaus.

Ossip.

Ossip (makaa herransa sängyssä.) Lempo tämmöistä kurjuutta kärsiköön! Pelkäänpä jo nääntyväni nälkään. Vatsani kurajaa, kuin olisi siellä puoli tusinaa rykmentinrumpaleja. Me emme näy enään mitenkään pääsevän kotia. Nythän on jo toinen kuukausi kulunut siitä, kun Pietarista läksimme! Rahat on tuo huimapää herrani humussaan ja tuhussaan tuhlannut! Nyt hän on allapäin, pahoilla mielin, eikä ollenkaan kiivastele. Rahoista ei tosin ollut puutetta, mutta kun tultiin kaupunkeihin, niin piti joka paikassa kopeiltaman ja pöyhisteltämän! (Matkii herraansa.) "Hei Ossip, mene ja valitse minulle huone ja komein, mitä löydät, ja toimita myös oivallisin päivällinen! En voi syödä tavallista päivällistä — muhkeata pitää oleman!" — Niinpä niin; jos hän edes olisi jotakin, vaan kun hän on vaan turhanpäiväinen tuhlaaja!… Ja sitten oli matkustavaisten kanssa tutustuminen…. korttia lyöminen… ja siinäkös mies nypittiin hyvänpäiväiseksi!… Hupaiseksihan tämä tämmöinen elämä ajan mittaan vetää!… Ei; toista oli kumminkin maalla olo! Siellä ei tosin eletä suuren kaupungin tavoin, mutta siellä saa kumminkin rauhassa ehdoltaan syödä. Siellä akkaseni on; siellä saa kaiken päivää peräpenkillä loikoilla ja pistää piirakoita poskeensa… Totta puhuakseni, tosin ei mikään vedä Pietarille vertoja… Kun vaan olisi taskut rahoja täynnä… Kas siellä vasta elämä, joka kelpaa; tivaatteria, koiratkin tanssaavat sinulle — ja kaikkea, mitä vaan tahdot!… Ja miten hienon hienosti siellä puhutaan… ikäänkuin aatelisia oltaisiin!… Ja kun Tschukkin dvorissa [eräs kauppapaikka Pietarissa] käydään, niin kauppamiehet heti huutavat: "mitä tahdotte, armollinen herra!" — Jos käyt veneesen istumaan ja lähdet virran poikki… niin kuka vieressäsi istuu? Korkea virkamies, näet!… Jos seuraa mielit, niin poikkee puotiin. Siellä herra rakuuna kertoo leiristä, selittelee, mitä jokainen taivaan tähti merkitsee, ihan niin selvään, kuin olisivat kaikki kämmenellä. Vanha upseerin rouva hulluttelee ja kaunis sisäneitsyt luo sinuun silmäyksen semmoisen, että…! Mutta hyi, hyi, Ossip! (Pudistaa naureskellen päätänsä.) Saakeli vieköön; kaikki käytös on niin galanttia, niin galanttia!… Epäkohteliasta sanaa et kuule, kaikki sanovat sinulle "Te." Jos kävelemiseen väsyt, niin otat ajurin ja ajelet kuin hyväkin herra; ja joll'et mieli maksaa, niin siitäkin helposti pääset. Joka kartanossa on takaportti, ja siitä puikahtaa tipo tiehensä, niin ett'ei lempokaan kiinni saa… Mutta asialla on toinenkin puolensa: tänään on rattoisa elämä, huomenna ollaan nälkään kuolemaisillaan — niinkuin esimerkiksi on laitamme nyt. Mutta syy on tykkänään hänen. Vaan mitä tehdä? Isä kyllä meille rahoja lähettää, — vaan sen sijaan, että niitä säästelisi, mitä vielä! Silloin ajellaan vaunuissa; joka päivä minua lähetetään pääsylippua tivaatterista noutamaan… Mutta kun viikon päivät ovat kuluneet, silloin on jo toinen ääni kellossa; silloin myydään uusi frakki juutalaisille! Ja välistä myydään kaikki tyyni, niin että jääpi vaan paita ja kulunut, kiiltävä takki!… Kas sepä oli hyötyisä kauppa… ja miten erinomaista englannin verkaa se oli! Frakki yksinään maksoi hänelle noin sata viisikymmentä ruplaa; kaksikymmentä ruplaa maksoivat juutalaiset; housuista en huoli edes puhuakaan, — ne menivät polkuhintaan. Mutta miksi tämä kaikki, niin miksi? Sentähden, ett'ei hän viitsi virkahuoneessansa käydä, vaan mieluummin käydä pöyhkeilee perspektillä ja lyö korttia. Oi, jospa vanha herra sen tietäisi! Hän ei suinkaan välittäisi siitä, että hänen herra poikansa on hallituksen virkamies; — hän luultavasti antaisi hänelle semmoisen selkäsaunan, että häntä neljä päivää syyhyttäisi… Kun on virka, niin pidä virastasi vaari! Ja tämäkin ravintolan isäntä ei sano antavansa ruokaa, ennenkun olemme kaikki vanhat velat maksaneet… Hm, ja ellemme maksa…? (Huokaa) Hyvä Jumala, jos nyt olisi edes jonkinlaista kaalia! Luulenpa, että söisin koko sangollisen… Joku kolkuttaa — luultavasti on se hän.

(Hypähtää ylös sängystä.)

Toinen kohtaus.

Ossip. Hlestakov.

Hlestakov. Se, ota vastaan tämä…

(Ojentua hänelle hatun ja kepin.)

No, taasen olet sängyssäni maata lojottanut?

Ossip. Minäkö maannut? Ikäänkuin en muualla sijaani saisi.

Hlestakov. Nyt valehtelet. Sinä olet sängyssäni loikoillut. Näkeehän sen jo sängystäkin.

Ossip. Mitä minä sängystä? Tiedänhän minä, mitä sänky on. Onhan minulla jalat seisoa; mitä minun tulee teidän sänkyynne?

Hlestakov (Astuu edes takaisin.) Katso, onko kartuusissa tupakkaa?

Ossip. Tupakkaa! — Mistä sitä olisi tullut? Johan on neljä päivää siitä, kun viimeiset tähteet poltitte.

Hlestakov (Yhä kävellen pureskelee huultansa; vakavalla ja uhkaavalla äänellä.) Kuuleppas vaan, Ossip!

Ossip. Mitä käskette?

Hlestakov (jotensakin alakuloisella äänenä). Sinun pitää menemän tuonne alas.

Ossip. Mihin?

Hlestakov (Melkein pyytäen). Alas ravintohuoneesen… Käske… lähettämään minulle vähä ruokaa.

Ossip. Sitä en tee. En tahdo.

Hlestakov. Kuinka sinä, pöllö, tohdit?

Ossip. En; sitä en ikinä tee; ja jos menisinkin, niin ei se mitään auttaisi; isäntä ei sano antavansa meille enää mitään ruokaa.

Hlestakov. Jospa hän vaan rohkenisi! Mitä joutavia.

Ossip. Niin; vieläpä hän päälliseksi uhkaa mennä kaupungin päällikön luo sentähden, että me täällä olemme olleet jo kolmatta viikkoa, emmekä ole ropoakaan maksaneet. "Sinä ja sinun herrasi", sanoo hän, "olette oikeita hirtehisiä ja herrasi on muuten täydellisin veijari. Moisia maankulkijoita ja roistoja olemme ennenkin nähneet", sanoo hän.

Hlestakov. Ja sinulle on tietysti erinomainen nautinto saada minulle kertoa kaikki nuo hävyttömyydet.

Ossip. "Sitten he kömpivät tänne", sanoo hän, "ja asettuvat minun luokseni ja velkaantuvat ja velkaantuvat; ja lopuksi ei saa niitä talostansakaan ulos", sanoo hän. "Vaan minun kanssani ei ole hyvä pelailla", sanoo hän vielä, "minä vihdoin valitan poliisille ja panetan teidät velkavankilaan."

Hlestakov. Kylläksi, tolvana! Mene jo, mene ja sano hänelle vaan…! Mikä törkeä konna se mies onkin!

Ossip. Eikö parasta olisi, että pyytäisin isäntää tulemaan teidän puheillenne?

Hlestakov. Ei minulla ole hänelle mitään sanomista. Mene itse sanomaan.

Ossip. Mutta toden totta, hyvä herra…

Hlestakov. Noh, mene siis hiiteen ja kutsu hänet tänne!

Kolmas kohtaus.

Hlestakov (yksin.)

Hlestakov. Minun on hirveä nälkä! Kävelin vähäisen matkaa, toivoen, että ruokahalu katoaisi — vaan, lempo vie, se vaikutti päinvastoin! Joll'en olisi Pensassa hurjasti elamoinnut, niin olisi minulla rahoja tarpeeksi kotia päästäkseni. Tuo kapteini ymmärsi minun oikein nylkeä! Kas, sepä mies, osasi korttia sekoittaa! Neljänneksessä tunnissa hän minun perin puhtaaksi sai. Mutta kuitenkin tekisi mieleni koetella miestä vieläkin kerran. Kun vaan sattuisin yhteen! Mikä kehno kaupunki tämä kuitenkin on! Eivät edes ruokakauppiaat usko velaksi. Se on hävytöntä!

(Alkaa viheltää ensin Robertia, sitten venäläistä kansanlaulua, "punainen sarafan" y.m.) Eikö tänne tule ketään?

Neljäs kohtaus.

Hlestakov. Ossip. Ravintolan palvelija.

Ravint. palvelija. Isäntä käski kysyä, mitä tahdotte.

Hlestakov. No, hyvää päivää ystäväni! Kuinka jaksatte?

Ravint. palvelija. Niin, Jumalan kiitos! Kyllähän sitä hiljakseen mennään.

Hlestakov. Ja miten kaikki täällä ravintolassa teillä käypi?

Ravint. palvelija. Kaikki, Jumalan kiitos, kaikki käy hyvin.

Hlestakov. No, onko teillä paljo vieraita?

Ravint. palvelija. Kiitoksia, kyllähän niitä riittää.

Hlestakov. Kuulepas ystäväni, minulle ei ole tuotu mitään päivällistä; ole siis hyvä ja mene alas ja laita, että se viipymättä tänne tulee. — Minun on heti syötyäni tärkeä asia toimitettava.

Ravint. palvelija. Niinpä kyllä, mutta isäntä on sanonut, ett'ei hän enää huoli teille mitään antaa. Vähällä oli hän jo tänään mennä kaupungin päällikölle valittamaan.

Hlestakov. Valittamaan? Mitä hän valittaisi? Ajattelepas itse ystäväni! Täytyyhän minun syödä… Enhän minä voi nälkään menehtyä. Minun on todellakin hirmuisen nälkä. Vakuutan, että se on totinen tosi.

Ravint. palvelija. Kyllä kai. Mutta isäntä sanoi: "minä en anna hänelle mitään syötävää, ennenkun on edelliset maksanut." Niin hän sanoi.

Hlestakov. Hyvä, hyvä, mutta menepäs nyt kuitenkin alas ja puhuttele ja taivuttele häntä.

Ravint. palvelija. No, mutta mitä minun pitäisi sanoman.

Hlestakov. Niin, haastele oikein vakaasti hänen kanssansa ja sano hänelle, että minun täytyy saada ruokaa… Mitä maksoon tulee… niin sehän on luonnollista… Mutta en minä ole semmoinen moukka, kuin hän, joka ei välitä, vaikka olisi koko päivän syömättä. Kylläpä käskisi!

(Ravintolan palvelija ja Ossip menevät.)

Viides kohtaus.

Hlestakov (yksin.)

Hlestakov. Olisi kuitenkin jotensakin ilkeätä, jollei hän nyt antaisikaan minulle ruokaa. En ole ikinäni tuntenut semmoista ruoanhalua kuin nyt. Möisinköhän jonkun vaatekappaleen, möisinköhän housut? Hm!… Ei; mieluummin tahdon nälkää nähdä ja palata kotiin muodikkaassa pietarilaisessa puvussa. Vahinko vaan, ett'ei Joakim tahtonut minulle vaunujansa lainata! Eipä olisi, lempo vie, niin hullua ollut ajaa herrojen tilanhaltijain luo komuvaunuissa, lyhdyt edessä. Ossip kiiltonappisessa takissa takana! Kuinka he silloin olisivat ikkunoille rientäneet! "Kuka tuossa ajellen saapuu? Kukahan se saattaa olla?" — Lakeijani astuu esiin. (Matkii lakeijaa.) "Ivan Alexandrovitsch Hlestakov Pietarista. Suvaitsetteko ottaa vastaan?"… Mutta ymmärtävätkö nuo jörrit, mitä sisältää tuo lause: "suvaitsetteko ottaa vastaan?"… Noitten ihmisten kesken on tavallista, että mikä talonpoika-luntti, mikä pörrökarvainen kontio tahansa, sinänsä astua tömistelee suoraa tietä saliin… Siellä tapaisin neitosen, lähestyisin, lausuisin: "neitoseni, tohdinko?"… Huh! (sylkäisee.) Noh, sepä pahuus, miten vatsani vonkuu! On todellakin varsin kummallista, kuinka minun on nälkä.

Kuudes kohtaus.

Hlestakov. Ossip. Sittemmin ravintolan palvelija.

Hlestakov. Noh?

Ossip. Heti tulee ruokaa.

Hlestakov (Taputtelee käsiänsä ja rummuttelee hiljaa pöytään.) Tulee ruokaa, ruoka tulee, tulee ruokaa.

Ravint. palvelija. Isäntä käski sanoa, että tämä on viimeinen kerta, jolloin hän teille ruokaa antaa.

Hlestakov. Isäntä, isäntä… Hm! Isäntäsi saa mennä hiiteen. Mitä sinulla siinä on?

Ravint. palvelija. Lientä ja paistia.

Hlestakov. Mitä sinä sanoit? Kuulinko väärin, vai onko sinulla todellakin vaan kaksi ruokalajia.

Ravint. palvelija. Ainoastaan kaksi.

Hlestakov. Tämä on julkinen loukkaus. Siihen en voi tyytyä. Sano isännällesi, että hänen käytöksensä on kummallinen… Se ei riitä.

Ravint. palvelija. Isäntä sanoo siinä olevan liiaksikin.

Hlestakov. Mutta miksi ei ole kastaketta?

Ravint. palvelija. Kastiketta ei ole!

Hlestakov. Miksi ei ole? Kyökin ohitse käydessäni minä omilla silmilläni näin kastiketta aika lailla keitettävän… Ja ruokahuoneessa istui aamupuolella kaksi tanakkaa miestä, jotka pistivät poskeensa lohta ja kaikellaisia muita herkkuja.

Ravint. palvelija. Niin, kyllä kastiketta on, vaan ei sitä ole kuitenkaan…

Hlestakov. On eikä ole; mitä se semmoinen lörpötteleminen merkitsee?

Ravint. palvelija. Niin… joll'ei ole, niin ei ole.

Hlestakov. Entä lohi, kalat, kotletit?

Ravint. palvelija. Varmaan, kyllä on, mutta ainoastaan niille, jotka ovat niinkuin parempia.

Hlestakov. Sinä hävytön pöllö!

Ravint. palvelija. Ja-ah!

Hlestakov. Sinä porsas, ilkeä porsas!… En siis saisi, mitä muille tarjotaan? Enkö minä ole samallainen vieras ja matkustaja kuin hekin?

Ravint. palvelija. Ette ole.

Hlestakov. Minkälaisia ne sitten ovat?

Ravint. palvelija. Ovathan ne tavallisia… mutta ne maksavat.

Hlestakov. Minä en tahdo sinun pöllön kanssa enään väitellä. (Aikaa syödä lientä.) Mutta mimmoista lientä tämä on? Paljasta vettähän olet vatiin kaatanut… Ei maistu miltään… puhdasta solkkuvettä… Tätä lientä minä en syö; tuo tänne toista!

Ravint. palvelija. Hyvä, siinä tapauksessa vien tämänkin pois. Isäntä sanoi, että joll'ei tämä teistä maistuisi, saisitte olla sitä syömättä.

Hlestakov (Pitää kiinni lautasesta, jonka palvelija aikoo viedä.) Älä, älä; anna sen olla, sinä pöllö! Sinä olet tottunut kohtelemaan muita sillä lailla, mutta minun kanssani se ei käy laatuun; huomaa se, ystäväni! (syö.) Voi herranen aika, mikä soppa! (syö syömistänsä.) Olen aivan varma siitä, ett'ei yksikään ihminen maailmassa vielä ole moista soppaa syönyt… Siinä ei ole rasvan mehuakaan, vaan viljalta höyheniä. Paisti tänne! Ossip, tuossa on vähän lientä jälellä, — ota sinä se! (Leikkaa lihaa.) Vaan mikä paisti tämä on? Eihän se paistia olekaan.

Ravint. palvelija. Mitä sitten?

Hlestakov. Sen lempo tiesi, vaan paistia se ei ole; senhän jo näkeekin… se on lihan asemesta paistettu kirves, eikä mikään paisti! (syö.) Te konnat ja hirtehiset, tämmöistä te vieraillenne tarjoatte! Täytyy pureskella leukapielet sijoiltansa saadaksensa palasta irti. (Kaivelee hampaitaan sormellansa.) Moisia lurjuksia! Niin on kuin kuusen kuorta! Ei saa millään uloskaan, — ja vielä päällisiksi tulevat hampaat siitä mustiksi. Mimmoiset roistot! (Pyhkii liinalla suutansa.) Siis ei mitään muuta?

Ravint. palvelija. Ei mitään muuta!

Hlestakov. Rakkareja ja konnia te todellakin olette! Ei kastiketta merkiksikään, ei mitään kotletteja! Ja niin te nylkyrit vieraitanne kohtelette.

(Ravintolan palvelija ja Ossip kantavat lautaset pois.)

Seitsemäs kohtaus.

Hlestakov. Sittemmin Ossip.

Hlestakov. Tuntuu aivan siltä, kuin en olisi ollenkaan syönyt; ruokahaluni on siitä päinvastoin kiihtynyt. Joll'en sattuisi olemaan näin auttamattoman rahatonna, niin lähettäisin ostamaan leipää.

Ossip (sisään juosten.) Kaupungin päällikkö on tullut tänne ja kysyy teitä, hän haluaa teitä puhutella.

Hlestakov (Pelästyneenä.) Kuinka? Mitä sanot? Olisiko todella isäntä tuo riivattu konna, valittanut! Täytyykö minun uskoa, että hän aikoo minun kilstupaan heittää? Lempo ne vieköön! Jos koettaisin jollakin hienolla tavalla… En, sitä en tee! Tässä kaupungissa vetelehtii aina upseereja ja muuta väkeä kaduilla… Minä tahdoin osoittaa heille oikein hienoja tapoja ja rupesinkin eräälle kauppiaan tyttärelle verkkojani virittämään… Ei, ei! ei se käy laatuun… Mutta kuinka hän todellakin tohtii? Olenko minä muka mikään kauppias tahi käsityöläinen! (Rohkaisee mielensä ja nousee seisalleen.) Oh, minä sanon hänelle; "kuinka on mahdollista, että te uskallatte…" (Joku tarttuu lukkoon; Hlestakov vaalenee ja vavahtaa.)

Kahdeksas kohtaus.

Hlestakov. Kaupungin päällikkö. Dobtschinski.

(Kaupungin päällikkö astuu askeleen eteenpäin ja seisahtuu. Päällikkö ja Hlestakov tuijottavat, silmät pullollaan, hetken säikähtyneinä toisiinsa.)

Päällikkö (Tointuu ja tervehtii, laskien kätensä pitkin housujen saumoja.) Nöyrin palvelijanne!

Hlestakov (Kumartaen.) Terve tultuanne!

Päällikkö. Suokaa anteeksi, että…

Hlestakov. Ei mitään…

Päällikkö. Kaupungin ylimpänä virkamiehenä olen velvollinen pitämään huolta siitä, ett'ei matkustavaisia eikä säätyhenkilöitä pahoin kohdella.

Hlestakov (Alussa änkyttäen, mutta lopuksi korkealla ja vakavalla äänellä.) Niin, mitä sille voi?… Ei se ole minun vikani… minä kyllä maksan… odotan paraikaa kotoa… (Bobtschinski pistää päänsä ovesta sisään.) Vika on oikeastansa hänen… Lampaan liha, jonka saan, on sitkeätä kuin nahka… ja liemen, lempo tiesi — mitä hän siihen lienee sekoittanutkaan… olin pakotettu viskaamaan ikkunasta ulos… Ihan ilkeätä teetä; se haisee suolaiselta kalalta; se ei ole mitään teetä. Miksi minun siis pitäisi…? Niin, kylläpä käskisi!

Päällikkö (peloissaan.) Suokaa minulle anteeksi, mutta Jumala sen tietää, vika ei ole minun! Liha torillamme on aina hyvää. Holmogorin kauppamiehet tuovat sitä tänne myytäväksi — ja ne ovat aivan rehellistä ja kelpo väkeä. Todellakaan en käsitä, mistä hän huonon lihan hakeekaan. Mutta joll'ei kaikki ole vaan… niin silloin… sallitteko minun teille ehdottaa, että seuraatten minua ja muutatte toiseen paikkaan.

Hlestakov. En, sitä en ikinä tee! Tiedän kyllä, mitä toisella paikalla tarkoitatte — te tarkoitatte vankilaa! Mutta millä oikeudella, ja kuinka te rohkenettekaan… minä… minä olen virkamies Pietarista (pöyhkeästi.) Minä… minä… juuri minä.

Päällikkö (itsekseen.) Oi Jumalani, kuinka hän on kiivastunut! Hän siis jo kaikki tietää! Nuo kirotut kauppiaat ovat hänelle kaikki ilmoittaneet.

Hlestakov (yhä rohkeammin). Vaikkapa toisittekin kaikki palvelijanne ja alustalaisenne, niin minä en mene! Minä menen suoraan ministeriin. (Lyö nyrkillänsä pöytää.) Kuka te olette? Hä? Kuka te olette?

Päällikkö (aivan suorana ja vavisten). Armoa, armoa! Älkää minua turmioon syöskö! Minulla on vaimo ja pienet lapset… Älkää valtion kurjaa palvelijaa onnettomaksi saattako!

Hlestakov. En, sitä en tahdo! Se vielä puuttuu! Mitä se minua koskee, että teillä sattuu olemaan vaimo ja lapset? Pitääkö minun siitä syystä mennä vankihuoneesen? Sepä kaunista! (Bobtschinski kurkistaa ovesta, katselee ympärilleen ja vetäytyy pelästyneenä takaisin.) Ei, ei, paljon kiitoksia! Mutta siihen minulla ei ole halua!

Päällikkö (vapisevalla äänellä). Kokemattomuus sen vaikutti, niin, Jumala nähköön, kokemattomuus ja puuttuva varallisuus. Tehkää hyvin ja arvostelkaa itse asiata: palkka ei edes teeksi ja sokeriksi riitä! Ja vaikk'en olekaan lahjoja kokonaan halveksinut, niin ovat ne aina olleet sangen vähäpätöisiä… yhtä ja toista talon tarpeeksi ja kenties muutamia vaatekertoja… Mitä alaupseerin vaimoon tulee, joka on kauppaa pitänyt — niin se on puhdasta panettelua, että minä muka olen häntä pieksättänyt — Jumalan ja kunniani kautta, se on pelkkää parjausta. Kadehtijani ovat kaikki nuo jutut vahingokseni kokoon kyhänneet. Ihmiset ovat täällä niin ilkeitä, että ovat valmiit murhaamaankin minun.

Hlestakov. Mutta mitä nuo kaikki minua koskevat… (Mietiskelee hieman.) Minä en ymmärrä, mitä te minulle puhutte roistoista ja alaupseerin leskestä… Alaupseerin leski… olkoon menneeksi… mutta minua te ette tohdi pieksää. Siksi on valtanne liian pieni!… Katsos, mimmoinen herra… Minä kyllä maksan, mutta minulla ei ole tätä nykyä rahaa. Olen täällä viipynyt ainoastaan siitä syystä, ett'ei minulla ole kopeikkaakaan taskussani.

Päällikkö (syrjään). Katsopas vaan, mikä ilveilijä! Mitä hulluja juttuja hän panee kokoon! Mitä ihmettä hän niillä tarkoittanee? En ymmärrä, kuinka minun pitäisi häntä kohteleman. Mutta koettaa täytyy, menköön syteen taikka saveen! (ääneen.) Jos todella olette rahan pulassa taikka muussa tarpeessa, niin ovat vähäiset varani käytettävinänne. Velvollisuuteni on auttaa hädänalaisia matkustavaisia.

Hlestakov (sukkelaan). Antakaa, antakaa lainaksi; minä heti maksaisin isännälle. Jo kahdella sadalla ruplalla olisin autettu — kenties vähän vähemmälläkin.

Päällikkö (Tarjoo setelikirjaansa). Tässä on säntilleen kaksi sataa ruplaa — ei maksa vaivaa lukea.

Hlestakov. Paljon kiitoksia! Lähetän ne takaisin, jahka joudun kotia… Oli puhdas satunnaisuus… Huomaan, että olette kunnon mies… Nyt on asian laita aivan toinen.

Päällikkö (syrjään). Jumalan olkoon kunnia ja ylistys! Hän ottaa rahaa! Nyt kyllä keskenämme sovimme. Kahden sadan sijasta annoin hänelle neljä sataa.

Hlestakov. Ossip hoi! (Ossip astun sisään). Kutsu tänne ravintolan palvelija! (Kaupungin päällikölle ja Dobtschinskille). Mutta hyvät herrat, miksikä ette istu? Tehkää hyvin ja istukaa! (Dobtschinskille). Olkaa hyvä ja istukaa!

Päällikkö. Kiitoksia vaan — kyllähän jaksamme seisoakin.

Hlestakov. Älkää kursailko, hyvät herrat! Käykää istumaan! Nyt tunnen sydämellisyytenne ja kohteliaisuutenne; ja minä luulin teidän tulleen tänne siinä tarkoituksessa, että… (Dobtschinskille). Mutta kaikin mokomin istukaa!

(Kaupungin päällikkö ja Dobtschinski käyvät istumaan
Bobtschinski pistää päänsä sisään ja kurkistelee.)

Päällikkö (syrjään). Nyt vaan vähän enemmin rohkeutta! Hän näyttää vieläkin tahtovan pysyä inkognitona. Hyvä; siinä tapauksessa koettakaamme kumpikin parastamme ja älkäämme olko ensinkään tietävinämme, kuka hän todellakin on! (Ääneen). Minä ja Peter Ivanovitsch — täällä asuva tilanomistaja — olimme virkatoimissa liikkeellä ja pistäydyimme tänne katsomaan, kohdellaanko vieraita kunnollisesti — sillä minä en ole muitten kaupunkien päällikköjen kaltainen, jotka eivät semmoisista seikoista pidä väliä. Hallintovirkamiehen velvollisuuksiin katsomatta, pidän jo puhtaasta kristillisestä rakkaudesta lähimmäistä kohtaan soveliaana, että jokaista hyvin kohdellaan — ja pidän itseni tästä ihmisystävyydestäni tavallaan palkittuna, kun minulla täten on tilaisuus päästä niin hauskaan tuttavuuteen, kuin teidän.

Hlestakov. Onhan minullakin puolestani syytä kyllä olla iloinen. Voin suoraan tunnustaa, että teidän avuttanne olisi minun ollut mahdotonta päästä täältä pois: en ollenkaan tietänyt, millä maksaisin.

Päällikkö (syrjään). Niin, sotkepa vaan juttujasi kokoon! Sinä siis et muka tietänyt millä maksaisit! (Ääneen). Tohdinko kysyä, mihin täältä aiotte matkata?

Hlestakov. Minä matkustan Saratovin lääniin, omalle maatilalleni.

Päällikkö (syrjään ivallisella katsannolla). Kas vaan, eipä punastukaan. Tässä on parasta olla varoillaan. (Ääneen). Hyvin hupaista on matkailla!… Kaikellaista omituista saapi matkoilla nähdä… Toiselta puolen on vastuksiakin, esim. kun täytyy kyytihevosia odottaa; mutta toiselta puolen taas saa järki levähtää. Ratoksenne luultavasti matkustatte?

Hlestakov. En, päinvastoin; sen teen isäukkoni käskystä. Ukkoa harmittaa, että virkaylennykseni Pietarissa käy niin hitaasti. Hän on kuvitellut mielessänsä, että niin pian, kun virkalaitoksiin on päästy, pitää heti Vladimirin tähtein napinreijässä kiiltämän. Soisinpa, että hän itse saisi vähän aikaa koettaa, miltä tuntuu virkahuoneissa laahata!

Päällikkö (syrjään). Kylläpä tuossa on liukas mies! Keksii vielä isä-ukon itselleen. (Ääneen). Onko aikomuksenne vielä kauvankin matkustella?

Hlestakov. Sitä totta tosiaan en tiedä… Isäni… no niin, ukko on uppiniskainen ja tuhma, täydellinen jurri. Mutta minä aion sanoa hänelle vasten naamaa: tehkää kuinka tahansa minun kanssani, vaan muualla kuin Pietarissa en voi elää. Ja mistä syystä olisinkaan tuomittu ikäni talonpoikain seurassa elämään? Nykyään on toiset vaatimukset; sieluni janoo sivistystä ja valoa.

Päällikkö (syrjään). Kylläpä on pannut hyvin valheensa kokoon. Valehtelee, valehtelee, eikä puutu missään kiinni. Ja kuitenkin on niin mitättömän näköinen, että luulisi voivan hänet kynnellä kuoliaaksi painaa. Malta, malta, kyllä vielä tulet kiinni! Kyllä saan sinut puhumaan asiat oikein. (Ääneen). Ajatuksenne on aivan oikea, korkea herra! Mitäpä voipi yksinäisyydessä saada aikaan? Esimerkiksi täällä: öitä en makaa, uhraan itseni kokonaan isänmaalleni, en mitään säästä, tietämättä, minkä palkan vaivoistani saan. (Katselee ympärilleen). Minusta täällä tuntuu kostealta.

Hlestakov. Niin, huone on tosiaankin kelvoton! Senkaltaisia kirppuja, kuin täällä, en ole vielä iässäni nähnyt! Ne purevat kuin koirat.

Päällikkö. Onko mahdollista, että niin ylhäisen vieraan täytyy moisia kiusaajoita kärsiä, joitten ei oikeastaan olisi pitänyt syntyä! maailmaankaan — se on liian hävytöntä… Eikö huone myöskin ole jotensakin hämärä?

Hlestakov. Hirveän hämärä! Ja sitten on isännällä vielä tapana kieltää tuomasta tänne kynttilöitä! Ei voi tehdä mitään! En voi lukea enkä kirjoittaa, jos haluttaisi.

Päällikkö. Jos rohkenisin pyytää… vaan en, en sitä ansaitse…