RIITA

Kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh riitaantuivat

Kirj.

N. V. GOGOL

Suomentanut Reino Silvanto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

I LUKU.

Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh.

Kyllä se Ivan Ivanovitshin turkkitakki on mainio! Se on kerrassaan erinomainen! Ja sellaiset reunukset kun siinä on! Hitto vieköön, kuinka kaunista nahkaa! Sellaista tummansinistä, ikäänkuin huurteista! Lyönpä vaikka millaisen vedon, ettei ole kenelläkään sellaisia turkinreunuksia! Katsokaa Herran nimessä niitä — etenkin jos hän pysähtyy juttelemaan jonkun kanssa — katsokaa niitä sivultapäin: kuinka hivelee silmää! Ei saata sanoin selittää: samettia! hopeata! tulta! Hyvä Jumalani ja sinä ihmeittentekijä Nikolai, Herran valittu, miksei ole minulla sellaista turkkitakkia? Hän teetti sen jo ennen Agafja Fedosejevnan lähtöä Kiovaan. Tunnettehan Agafja Fedosejevnan? Sama, joka puri eräältä oikeusmieheltä korvan.

Kelpo mies, tuo Ivan Ivanovitsh! Ja sellainen talo kun hänellä on Mirgorodissa! Yltympäri talon kiertää katos, jota tammiset pylväät kannattavat, ja katoksen alla on joka puolella penkkejä. Kun Ivan Ivanovitshin tulee liian kuuma, niin hän heittää turkkitakin yltään, riisuu vaatteensa ja istuutuu paitasillaan katoksen alle levähtämään ja katselemaan, mitä pihalla ja kadulla tapahtuu. Millaisia omena- ja päärynäpuita hänellä on aivan akkunain alla! Avatkaa vain akkuna, niin oksat itsestään ojentuvat huoneeseen. Sellaista on talon edustalla, mutta katsoisittepa, millaista on puutarhassa! Mitäpä ei siellä olisi? Luumuja, kirsikoita, vihanneksia, auringonkukkia, kurkkuja, meloneja, papuja, onpa puimakatos ja pajakin.

Ivan Ivanovitsh on kelpo mies! Hän pitää tavattomasti meloneista; ne ovat hänen mieliruokaansa. Kun hän on syönyt päivällistä, niin hän menee paitasillaan ulos katoksensa alle ja käskee Gapkan tuoda kaksi melonia. Sitten hän leikkaa ne, kokoo siemenet erityiseen paperiin ja alkaa syödä. Sen jälkeen hän käskee Gapkan tuoda mustepullon ja kynän ja kirjoittaa omakätisesti paperille, jossa siemenet ovat: "Tämä meloni syötiin sinä ja sinä päivänä." Jos joku vieras söi mukana, niin hän lisää: "se ja se otti osaa".

Mirgorodin tuomari-vainaja katseli aina ihastuksella Ivan Ivanovitshin taloa. Eikä se ollutkaan hullumman näköinen. Minua miellyttää se, että joka puolelle taloa on rakennettu vajoja ja katoksia, niin että, jos katsoo kauempaa, ainoastaan katot näkyvät toinen toistaan ylempänä muistuttaen lautasta, joka on täynnä pannukakkuja, tai, ehkä vielä paremmin, puun kyljessä kasvavia sieniä. Katot ovat ruokoa; salava, tammi ja pari omenapuuta levittävät niitten yli tuuheita oksiaan. Lehväin välistä vilkkuu pieniä akkunoita valkoisine, kuvioilla koristettuine luukkuineen.

Niin, Ivan Ivanovitsh on kelpo mies! Tunteepa hänet itse Pultavan komisarius! Kun Dorosh Tarasovitsh Puhivotshka saapuu Horolista, pistäytyy hän aina Ivan Ivanovitshin luo. Ja esipappi, isä Pietari, joka asuu Koliberdassa, tapaa sanoa vierailleen, ettei hän tunne toista ihmistä, joka niin hyvin täyttäisi kristilliset velvollisuutensa ja osaisi elää niin kuin Ivan Ivanovitsh.

Hyvä Jumala, kuinka nopeasti aika kuluu. Siitä on jo yli kymmenen vuotta, kun Ivan Ivanovitsh joutui leskeksi. Avioliitto oli lapseton. Mutta Gapkalla on lapsia, jotka juoksevat pitkin pihamaata. Ivan Ivanovitsh antaa tuontuostakin kullekin heistä rinkelin, palasen melonia tai päärynän. Aittain ja kellarien avaimet ovat Gapkan hallussa, mutta makuuhuoneessa olevan suuren kirstun ja keskimäisen aitan avaimet ovat Ivan Ivanovitshilla itsellään eikä hän mielellään usko niitä kenenkään huostaan. — Gapka, jolla aina on esiliina yllä, on roteva tyttö. Hänellä on pyöreät pohkeet ja punaiset posket.

Ja mikä jumalaapelkääväinen mies, tuo Ivan Ivanovitsh! Joka sunnuntai hän pukee turkkitakin ylleen ja menee kirkkoon. Astuttuaan sisään ja kumarrettuaan joka suunnalle hän tavallisesti asettuu kirkkokuoron lavalle ja laulaa mukana kauniilla basso-äänellään. Jumalanpalveluksen päätyttyä Ivan Ivanovitsh ei voi olla puhuttelematta kirkon luo kokoontuneita kerjäläisiä. Ehkei hän välittäisi niin ikävästä tehtävästä, jollei hänen luontainen hyväsydämisyytensä kehottaisi häntä siihen. "Hyvää päivää, poloinen!" sanoo hän tavallisesti löydettyään jonkun raihnaan, rääsyisen akan. "Mistä sinä olet, akka parka?"

"Minä olen tästä naapurikylästä. Kolmeen päivään en ole syönyt enkä juonut mitään. Omat lapseni ajoivat minut pois."

"Sinä onneton! Entä miksi tulit tänne?"

"Apua tulin pyytämään. Eiköhän joku anna minulle edes vähäsen leipää."

"Hm! Vai tahtoisit sinä leipää?" kysyi Ivan Ivanovitsh silloin tavallisesti.

"Tahdonhan minä! Olen nälkäinen kuin koira."

"Hm!" virkkoi siihen Ivan Ivanovitsh. "Ehkä tahtoisit lihaakin?"

"Minä olen tyytyväinen kaikkeen, mitä armollinen herra vain antaa."

"Hm! Ehkä haluaisit mieluummin lihaa kuin leipää?"

"Ei nälkäinen valitse. Kaikki, mitä suvaitsette antaa, on hyvää." Sen sanottuaan akka tavallisesti ojentaa kätensä.

"Jumalan haltuun", sanoi Ivan Ivanovitsh mitään antamatta. "No mitä sinä vielä siinä odotat?"

Ja kyseltyään tähän tapaan vielä toiselta, kolmannelta, hän palaa kotiin tai pistäytyy naapuri Ivan Nikiforovitshin, tuomarin tai poliisimestarin luo viinaryypylle.

Ivan Ivanovitsh pitää suuresti kestityksestä ja lahjoista.

Ivan Nikiforovitsh on myöskin kelpo mies. Hänen talonsa on Ivan Ivanovitshin talon vieressä. He ovat keskenään niin hyviä ystäviä, ettei ole maailmassa sen parempia. Anton Prokofjevitsh Pupopus, joka yhä vielä käyttää samaa kanelinväristä, sinihihaista takkiaan ja pyhäpäivinä syö tuomarin luona päivällistä, tapaa sanoa, että itse piru on köyttänyt Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin yhteen: minne toinen menee, sinne toinenkin perässä.

Ivan Nikiforovitsh ei ole koskaan ollut naimisissa. Tosin on juteltu, että hän muka on ollut naimisissa, mutta se on varmasti valhetta. Minä tunnen Ivan Nikiforovitshin vallan hyvin ja uskallan sanoa, ettei hän ole edes aikonut naida. Mistä kaikki tuollaiset juorut mahtavat saada alkunsa? Niinpä yritettiin levittää huhua, että Ivan Nikiforovitshilla muka oli syntyessään ollut häntä. Mutta tämä älli on niin järjetön ja samalla rietas ja sopimaton, etten minä pidä tarpeellisena näyttää sitä perättömäksi valistuneille lukijoille, jotka epäilemättä tietävät, että ainoastaan noidilla on häntä, eikä niilläkään kaikilla. Sitäpaitsi noidat ovat sukupuoleensa nähden pikemmin naisia kuin miehiä.

Huolimatta harvinaisen hyvästä ystävyydestään eivät nämä naapurit kuitenkaan olleet aivan toistensa kaltaisia. Me opimme paraiten tuntemaan heidän luonteensa vertaamalla niitä toisiinsa. Ivan Ivanovitshilla on erinomainen kyky puhua tavattoman miellyttävästi. Hyvä Jumala, kuinka hän puhuu! Tuntuu aivan siltä, kuin joku hakea hypistelisi jotakin päästänne tai kutkuttelisi hiljalleen sormilla jalkapohjianne. Kuuntelet, kuuntelet — ja annat pääsi painua alas. Suloista! Erinomaisen suloista! Aivan kuin nukahdus kylvyn jälkeen. Ivan Nikiforovitsh sitävastoin enimmäkseen vaikenee; mutta annappas, kun hän sanan sanoo, niin pidä silloin varasi: se pystyy paremmin kuin terävin partaveitsi. Ivan Ivanovitsh on laiha ja pitkä; Ivan Nikiforovitsh on lyhempi kasvultaan, mutta leveyttä on hänessä sitä runsaammin. Ivan Ivanovitshin pää on kuin retikka, juuri alaspäin; Ivan Nikiforovitshin kuin retikka, juuri ylöspäin. Ivan Ivanovitsh loikoo vain päivällisen jälkeen katoksen alla paitasillaan; illan tullen hän ottaa turkkitakin ylleen ja menee jonnekin, milloin kaupungin vilja-aittaan, jonne hän myy jauhoja, milloin vainioille pyydystämään peltopyitä. Ivan Nikiforovitsh loikoo päivät pääksytysten kuistilla — jollei päivä ole liian helteinen, antaa hän tavallisesti auringon paahtaa selkäänsä — eikä häntä haluta lähteä minnekkään. Jos sattuu aamulla hänen päähänsä pälkähtämään, niin hän menee pihalle katsomaan taloustoimia ja sitten taas loikomaan. Entiseen aikaan hän tapasi pistäytyä Ivan Ivanovitshin luona. Ivan Ivanovitsh on sangen hienotunteinen eikä sano kaikin puolin säädyllisessä puheessaan sopimatonta sanaa ja pahastuu heti, jos kuulee sellaisen. Ivan Nikiforovitsh ei aina hillitse itseään. Silloin Ivan Ivanovitsh nousee tavallisesti paikaltaan ja sanoo: "Riittää, riittää jo, Ivan Nikiforovitsh; parempi, että mitä pikimmin menette kuistillenne loikomaan auringonpaisteeseen, koska puhutte noin jumalattomasti." Ivan Ivanovitsh suuttuu julmasti, jos löytää kärpäsen liemestä: hän raivostuu, viskaa lautasen ja antaa tuta, kuka on isäntä talossa. Ivan Nikiforovitsh kylpee mielellään, ja kun hän on kaulaansa myöten istuutunut veteen, niin käskee asettamaan pöydän viereensä veteen ja sille teekeittiön, ja mielihyvällä hörppii hän teensä tällaisessa viileydessä. Ivan Ivanovitsh ajaa partansa kahdesti viikossa, Ivan Nikiforovitsh kerta. Ivan Ivanovitsh on aika utelias. Herra varjele ketään alkamasta kertoa jotakin ja heittämästä kesken! Jos hän on tyytymätön, huomaa sen heti. Mutta Ivan Nikiforovitshin naamasta on vallan vaikea päättää, onko hän tyytyväinen vai suuttunut. Vaikkapa sattuu iloitsemaan, ei hän sitä ilmaise. Ivan Ivanovitsh on jonkun verran arkaluontoinen. Mutta Ivan Nikiforovitshin housut ovat niin suurissa poimuissa, että jos puhaltaisi ne ilmaa täyteen, niin mahtuisipa niihin koko talo kaikkine sivurakennuksineen. Ivan Ivanovitshilla on suuret, ilmehikkäät, tupakan väriset silmät ja V-kirjaimen kaltainen suu. Ivan Nikiforovitshin silmät ovat pienet, kellahtavat ja kokonaan uponneet tuuheiden kulmakarvain ja pulleiden poskien väliin; hänen nenänsä on kuin kypsä luumu. Jos Ivan Ivanovitsh tarjoo teille nuuskaa, niin hän aina ensin nuolaisee nuuskarasian kantta, koputtaa sitä sitten sormellaan ja ojentaa vihdoin rasian sanoen, jos olette tuttu: "Saanko pyytää, hyvä herra, suomaan minulle kunnian?" mutta jollette ole tuttu: "Saanko pyytää, hyvä herra, vaikken tiedä nimeänne ja arvoanne, suomaan minulle kunnian?" Mutta Ivan Nikiforovitsh antaa teille nuuskasarvensa ilman muuta ja sanoo: "Olkaa hyvä." Sekä Ivan Ivanovitsh että Ivan Nikiforovitsh vihaavat kirppuja eivätkä anna yhdenkään juutalaisen mennä tavaroineen ohi ostamatta häneltä muutamia rasioita syöpäläisvoidetta, kuitenkin ensin haukuttuaan häntä siitä, että hän tunnustaa Mooseksen oppia.

Muuten, huolimatta muutamista eroavaisuuksista, ovat sekä Ivan Ivanovitsh että Ivan Nikiforovitsh kelpo ihmisiä.

II LUKU,

josta käy selville, mitä Ivan Ivanovitsh halusi, mistä syntyi keskustelu Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin kesken ja miten se päättyi.

Aamulla — se tapahtui heinäkuussa — Ivan Ivanovitsh makasi katoksen alla. Päivä oli helteinen, ilma raskas ja sadetta tietävä. Ivan Ivanovitsh oli jo ennättänyt käydä niittomiesten luona kylässä, ennättänyt kysellä vastaan tulevilta talonpojilta ja akoilta, mistä, minne, mitenkä ja miksi. Hän lepäsi nyt matkastaan väsyneenä. Maatessaan hän katseli pitkän aikaa aittoja, pihamaata, vajoja, kanoja, jotka juoksentelivat pihalla, ja ajatteli itsekseen: "Hyvänen aika, millainen isäntä olenkaan! Mitäpä ei minulla olisi? Siipikarjaa, rakennuksia, viljaa, viinaa, sekä puhdistettua että makeata, ja mitä vain mieli tekee; puutarhassa on luumuja, päärynöitä, kaalia, papuja, unikkoja … Mitäpä ei minulla olisi? Tahtoisinpa todella tietää, mitä minulta puuttuu!"

Kyseltyään itseltään näin syvämietteisesti Ivan Ivanovitsh vaipui ajatuksiinsa. Sillä välin hänen katseensa etsi uusia esineitä, harhaili aidan yli Ivan Nikiforovitshin pihalle, jossa sen kahlehti huvittava näky. Laiha akka kantoi vanhoja vaatteita ulos ja ripusti ne köydelle tuulettumaan. Vanhanaikainen univormu kuluneine olkalappuineen ojensi pian hihansa ilmaan ja syleili kullalla kirjailtua naisten viittaa. Sitten ilmaantui vaakunanappinen aatelispuku, jonka kaulus oli koin syömä; valkoiset kashmirikankaasta tehdyt, tahraiset housut, jotka joskus olivat olleet Ivan Nikiforovitshin yllä, mutta nyt tuskin mahtuisivat hänen sormiinsa. Senjälkeen ripustettiin toiset, venäläisen l-kirjaimen muotoiset housut ja sininen kasakkanuttu, jonka Ivan Nikiforovitsh neuloutti noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän valmistautui sotaväkeen ja antoi viiksiensä ruveta kasvamaan. Tätä seurasi toinen sotavarustus, miekka, joka terävänä kärkenä pisti ylös ilmaan. Jo liehuivat ruohonvihreän kauhtanan liepeet vaskisine, viidenkopeekan suuruisine nappeineen. Liepeitten välistä näkyi kultanauhainen liivi, jonka etumus oli kuvioitu. Liivin peitti pian isoäiti-vainajan vanha hame, jonka jokaiseen taskuun mahtui vesimeloni. Kaikki tämä yhdessä vaikutti Ivan Ivanovitshiin mieltäkiinnittävästi. Auringon säteet sattuivat milloin siniseen, milloin vihreään hihaan, milloin punaiseen kaulukseen, milloin kultaiseen nauhaan tai kimaltelivat miekan kärjessä, mikä vaikutti sen, että kaikki näytti hyvin omituiselta muistuttaen nukketeatteria, jota muutamat ympäri kulkevat henkilöt esittävät kylissä, etenkin, kun on paljon kansaa yhteen sullottuna katsomassa kultakruunuista Herodes-kuningasta tai vuohta taluttavaa Antoniusta; näyttämön takana vinkuu viulu ja mustalainen näppäilee sormilla huuliaan matkien rummun ääntä, mutta kohta menee päivä mailleen ja eteläisen yön tuore viileys laskeutuu huomaamatta lihavain maalaistyttöjen pyöreille hartioille ja täyteläisille rinnoille.

Pian kömpi akka aitasta ähkien ja laahaten selässään vanhaa satulaa, jonka jalustimet olivat rikki, pistolikotelot hajalla ja kultaompeleinen, vaskella silattu, muinoin tulipunainen päällys haalistunut.

"Siinäpä tyhmä akka!" ajatteli Ivan Ivanovitsh. "Kohta kai hän laahaa itse Ivan Nikiforovitshin ulos tuulettumaan!"

Ja totisesti: Ivan Ivanovitsh ei vallan pahasti erehtynytkään arveluissaan, sillä noin viiden minuutin kuluttua tulivat Ivan Nikiforovitshin nankinikankaiset housut näkyviin ottaen haltuunsa melkein toisen puolen pihamaata. Sitten akka kantoi ulos lakin ja pyssyn.

"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Ivan Ivanovitsh. "Minä en ole koskaan nähnyt pyssyä Ivan Nikiforovitshin luona. Mitä hän sillä tekee? Hän ei ammu, mutta pyssy pitää olla! Mitä varten hän sitä pitää? Ja niin mainio pyssy näyttää olevan! Minun on kauan jo tehnyt mieli sellaista. Kernaasti ottaisin tuon omakseni, jotta saisin huvitella itseäni ampumisella."

"Akka hoi!" huusi Ivan Ivanovitsh viittilöiden kädellään.

Akka tuli aidan luo.

"Mitä sinulla siinä on, eukkoseni?"

"Näettehän itsekin — pyssy."

"Mikä pyssy se on?"

"Kuka sen tietää? Olisipa se omani, niin ehkäpä tietäisin, mistä on tehty, mutta se on isännän pyssy."

Ivan Ivanovitsh nousi seisomaan, alkoi tarkastella pyssyä joka puolelta ja unohti aivan haukkua akkaa siitä, että hän oli tuonut sen, samoin kuin miekankin, ulos tuulettumaan.

"Se mahtaa olla rautaa", jatkoi akka.

"Hm! Vai rautaa? Miksi olisi se rautaa sitten?" jupisi Ivan Ivanovitsh itsekseen. "Onko se kauankin jo ollut isännällä?"

"Paljon mahdollista."

"Mainio pyssy!" jatkoi Ivan Ivanovitsh. "Minäpä pyydän sen omakseni. Mitä hän sillä tekee? Tai vaihdan sen johonkin. Onko isäntäsi kotona, eukkoseni?"

"Kotona on."

"Mitä hän tekee? Makaako?"

"Makaa."

"Se hyvä, silloinpa pistäyn hänen luonaan."

Ivan Ivanovitsh pukeutui, otti käteensä ryhmysauvan suojellakseen itseään koirilta, joita on Mirgorodin kaduilla paljon enemmän kuin ihmisiä, ja läksi.

Vaikka Ivan Nikiforovitshin talo oli aivan Ivan Ivanovitshin talon vieressä ja aidan yli oli helppo kavuta talosta toiseen, meni Ivan Ivanovitsh kuitenkin kadun kautta. Tältä kadulta oli poikettava kujaan, joka oli niin kapea, että jos kahdet yhden hevosen vetämät ajoneuvot osuivat siinä kohtaamaan toisensa, niin ne eivät voineet sivuuttaa toisiansa, vaan jäivät siihen siksi, kunnes ne takapyöristä vedettiin kumpikin taaksepäin kadulle. Jalankulkijan kukittivat takiaiset, jotka kasvoivat kahden puolen kujaa pitkin aidan vierustaa. Tälle kujalle päin olivat toiselta puolelta Ivan Ivanovitshin vaja ja toiselta Ivan Nikiforovitshin aitta, portti ja kyyhkystarha. Astuttuaan portin luo Ivan Ivanovitsh avasi rämistäen säpin. Sisältä kuului koirien haukuntaa. Mutta monikarvainen koiralauma juoksi häntäänsä heilutellen takaisin nähtyään tulijan tutut kasvot. Ivan Ivanovitsh astui poikki pihan, jolla oli kirjavanaan intialaisia kyyhkysiä Ivan Nikiforovitshin omakätisesti ruokkimia, melonien ja vesimelonien kuoria, paikoin ruohoa, särkynyt rattaan pyörä, tynnyrin vanne tai likainen poikanulikka, joka piehtaroi paitasillaan, sanalla sanoen: kuva, josta taidemaalaaja pitää. Tuulettumaan ripustettujen vaatteiden varjo peitti melkein koko pihan antaen sille jonkun verran viileyttä. Akka tuli Ivan Ivanovitshia vastaan kumartaen syvään, haukotteli ja jäi liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Talon edessä komeili kuisti, jonka kattoa kannatti kaksi tammista pylvästä, — epävarma suoja aurinkoa vastaan, jonka kanssa tähän aikaan vuotta ei ole leikittävä, sillä se pusertaa etenkin jalankulkijasta kuuman hien aina kiireestä kantapäähän. Tästä saatamme ymmärtää, kuinka voimakas oli Ivan Ivanovitshin halu saada tuo välttämätön ase, kun hän lähti liikkeelle sellaisessa helteessä, vieläpä poiketen jokapäiväisestä tavastaan kävellä ainoastaan iltasella!

Huone, johon Ivan Ivanovitsh astui, oli aivan pimeä, sillä akkunaluukut olivat suljetut. Auringon säde, joka pilkisti sisään akkunaluukkuun tehdyn läven kautta, oli hajaantunut sateenkaaren väreiksi ja kuvasi vastaiselle seinälle kirjavan maiseman ruokokattoineen, puineen ja pihalle ripustettuine vaatteineen, kaikki kuitenkin ylösalaisin. Tämän tähden vallitsi huoneessa ihmeellinen puolihämärä.

"Jumalan rauhaa!" sanoi Ivan Ivanovitsh.

"Aa, hyvää päivää, Ivan Ivanovitsh!" vastasi ääni huoneen nurkasta. Silloin vasta Ivan Ivanovitsh huomasi Ivan Nikiforovitshin, joka makasi lattialle levitetyllä matolla.

"Suokaa anteeksi, että olen näin luonnollinen."

Ivan Nikiforovitsh loikoi siinä ilki alasti, vieläpä paidattakin.

"Ei tee mitään. Nukuitteko hyvin viime yönä, Ivan Nikiforovitsh?"

"Nukuin. Entä nukuitteko te, Ivan Ivanovitsh?"

"Hyvin nukuin."

"Ja nyt olette noussut levolta?"

"Nytkö noussut? Herranen aika, Ivan Nikiforovitsh, kuinka saattaisi tähän saakka nukkua? Palasin jo äsken kylästä. Viljamaat ovat erinomaisen hyvässä kunnossa, vallan mainiossa! Ja heinä on niin pitkää, pehmeätä, mehevää!"

"Gorpina!" huusi Ivan Nikiforovitsh, "tuo Ivan Ivanovitshille viinaa ja kermapiirakoita".

"Kaunis ilma tänään."

"Älkää kehuko, Ivan Ivanovitsh. Piru vieköön, kun on niin kuuma, ettei tiedä minne menisi!"

"Vai piti sen pirun nyt taas siihen tulla. Kuulkaa, Ivan Nikiforovitsh, te vielä muistatte minun sanani, mutta silloin se on jo oleva myöhäistä: saattepa tulevassa elämässä kärsiä jumalattoman puheenne tähden."

"Millä minä olen loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh? En ole sanonut pahaa sanaa isästänne enkä äidistänne. Enpä todellakaan tiedä, millä olen teitä loukannut."

"Riittää jo, riittää, Ivan Nikiforovitsh!"

"Jumalavita, minä en ole loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh!"

"Ihmeellistä, ettei peltopyy jo noudata pillin ääntä."

"Mitenkä tahdotte, ajatelkaa mitä hyvänsä, mutta minä en ole teitä mitenkään loukannut."

"Minä en ymmärrä, miksei peltopyy jo noudata", puhui Ivan Ivanovitsh, ikäänkuin ei olisi Ivan Nikiforovitshia kuunnellut. "Kaiketi ei ole vielä se aika… mutta pitäisihän sen jo sentään olla."

"Sanoitte, että viljamaat ovat oivallisia?"

"Oivallisia, kerrassaan oivallisia!"

Seurasi vaitiolo.

"Mitä vaatteita te, Ivan Nikiforovitsh, olette levittänyt tuonne ulos riippumaan?" kysyi Ivan Ivanovitsh vihdoin.

"Niin, hyviä vaatteita, melkein uusia vaatteita, joiden se kirottu ämmä on antanut homehtua. Nyt minä annan tuulettaa ne. Kangas niissä on hyvää ja hienoa, tarvitsee vain kääntää, niin sitä voi käyttää uudelleen."

"Siellä oli eräs mieleiseni esine, Ivan Nikiforovitsh."

"Mikä sitten?"

"Sanokaapa, mitä te teette sillä pyssyllä, joka on vaatteiden mukana tuotu tuulettumaan?" Tässä Ivan Ivanovitsh veti nuuskarasiansa esiin. "Saanko pyytää suomaan minulle kunnian?"

21

"Älkäähän vaivatko itseänne, minä otan kyllä omastani." Ivan Nikiforovitsh alkoi haparoida ympärilleen ja löysi nuuskasarvensa. "Se ämmä on aika pässinpää! Vai on hän ripustanut pyssynkin ulos? Kylläpäs se Sorotshintsyn juutalainen tekee hyvää nuuskaa. En tiedä, mitä se mahtaa sotkea siihen, mutta hyvälle se vaan haisee. Siinä tuntuu olevan palsamia seassa. Ottakaa ja pankaa vähän poskeenne: eikö totta, palsamille haisee? Ottakaa, olkaa hyvä!"

"Sanokaa, Ivan Nikiforovitsh — minä yhä siitä pyssystä — mitä te sillä teette? Sehän on teille aivan tarpeeton."

"Tarpeeton? Voihan sattua, että tarvitsee ampua?"

"Hyvä Jumala, Ivan Nikiforovitsh, milloin te ampuisitte? Ehkä tulevassa elämässä? Mikäli tiedän ja muut muistavat, ette ole yhtä ainoatakaan sorsaa ampunut, eikä ole taivaallinen Isämme luonut ruumistanne sen mukaiseksi, että voisitte ampua. Teillä on komea ryhti ja arvokas muoto. Kuinka teidän sopisi soissa kahlata, kun te nyt jo tuuletatte vaatteita, joita pidän sopimattomana puheessa nimeltään mainita? Kuinka silloin kävisi? Ei, te tarvitsette lepoa ja rauhaa." (Ivan Ivanovitsh puhui tavattoman maalailevasti, kuten aikaisemmin jo huomautettiin, etenkin jos hän tahtoi saada jonkun vakuutetuksi. Kuinka hän puhuikaan! Hyvä Jumala, kuinka hän puhui!) "Niin, teidän pitää ajatella sopivampia toimia. Kuulkaa, antakaa se pyssy minulle!"

"Mitä te nyt?… Se on kallis pyssy. Sellaista ei nykyään löydä etsimälläkään. Minä ostin sen eräältä turkkilaiselta, kun varustauduin sotaväkeen, ja nytkö minä sen noin vaan lahjoittaisin! Kuinka saatattekaan?… Se on minulle välttämättömän tarpeellinen!"

"Mihin te sitä niin välttämättömästi tarvitsette?"

"Mihinkö? Entä kun rosvot hyökkäävät taloon?… Eikö se silloin ole välttämättömän tarpeellinen? Jumalan kiitos, nyt olen rauhallinen enkä pelkää mitään. Ja miksi? Siksi, että tiedän pyssyn olevan tavara-aitassa."

"Pyssy on hyvä, Ivan Nikiforovitsh, mutta sen lukko on rikki."

"Mitä se tekee, jos onkin rikki? Voihan sen laittaa ehjäksi. Pitää vain rasvata hamppuöljyllä, jottei ruostuisi."

"Teidän sanoistanne, Ivan Nikiforovitsh, ei ilmene minkäänlaista ystävällisyyttä minua kohtaan. Te ette tahtoisi tehdä mitään minun tähteni ystävyytemme osotteeksi."

"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte sanoa, etten minä osota teille minkäänlaista ystävyyttä? Ettekö häpeä? Teidän härkänne ovat alinomaa minun laitumellani, enkä minä ole niitä sieltä karkottanut. Kun lähdette Pultavaan, niin pyydätte aina minun vaunujani lainaksi — ja olenko minä niitä koskaan teiltä kieltänyt? Teidän poikamöllinne kiipeilevät aidan yli minun pihalleni ja leikkiä juoksentelevat koirieni kanssa — enkä minä puhu mitään: juoksennelkoot niin paljon kuin haluttaa, kun vain eivät koske mihinkään!"

"Koska ette tahdo lahjottaa sitä, niin vaihtakaa se johonkin."

"Mitä te annatte siitä sitten?" Samassa Ivan Nikiforovitsh kohosi kyynärpäänsä nojaan ja katsoi tarkasti Ivan Ivanovitshiin.

"Minä annan sen ruskean sian, jonka olen kasvattanut. Se on mainio emäsika! Saattepa nähdä, että se ensi vuonna saa porsaita."

"En ymmärrä, kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte tuollaista puhua. Mitä minä teidän siallanne tekisin? Ehkä uhraisin sen pirulle sielumessuksi?"

"Taas! Ilman pirua ette näy tulevan toimeen. Se on synti, Jumalan tähden, synti, Ivan Nikiforovitsh!"

"Kuinka te, Ivan Ivanovitsh, saatatte todellakin tarjota siitä pyssystä piru ties mitä — sian!"

"Minkätähden on minun sikani — piru ties mitä?"

"Minkätähdenkö? Ajattelisitte itse vähäsen. Minun pyssyni on hyvä ja se teidän — piru ties mikä, sika! Jollei tämä olisi teidän suustanne, niin voisin pitää sitä loukkauksena itseäni kohtaan."

"Mitä pahaa on minun siassani sitten?"

"Miksikä te minua oikein luulette? Että sika…"

"Rauhottukaa, rauhottukaa! Minä en aio enää… Pitäkää pyssynne! Ruostukoon se aitan nurkassa. En tahdo puhua siitä enempää."

Seurasi vaitiolo.

"Puhutaan", alkoi Ivan Ivanovitsh, "että kolme kuningasta on julistanut sodan meidän tsaariamme vastaan".

"Niin, Pjotr Fedorovitsh siitä kertoi minulle. Mikä sota se olisi? Ja mikä on syynä siihen?"

"Varmaan ei saata sanoa, mikä on syynä siihen, Ivan Nikiforovitsh. Mutta minä otaksun kuninkaiden tahtovan kääntää meidät kaikki Turkin uskoon."

"Kas niitä hölmöjä, mitä tahtovat!" lausui Ivan Nikiforovitsh nostaen päätään.

"Mutta nähkääs, juuri sentähden julisti tsaari vuorostaan sodan heitä vastaan. 'Ei', sanoi hän, 'kääntykää te itse kristinuskoon'."

"Entä sitten? He saavat kaiketi selkäänsä meidän miehiltä, Ivan Ivanovitsh."

"Niin saavat. Te ette siis tahdo vaihtaa pyssyänne, Ivan Nikiforovitsh?"

"Minusta on kummallista, että te, Ivan Ivanovitsh, joka olette oppinut mies, puhutte kuin alaikäinen. Luuletteko, että minä olen mikään tolvana…"

"Rauhottukaa, rauhottukaa. Olkoon Jumalan nimessä ja ruostukoon siihen paikkaan, minä en ainakaan siitä enää puhu."

Tuotiin viinaa ja piirakoita.

Ivan Ivanovitsh otti ryypyn ja alkoi syödä hapankermapiirakkaa. "Kuulkaahan, Ivan Nikiforovitsh, minä annan paitsi sikaa vielä kaksi säkkiä kauroja. Tehän ette ole kauroja kylvänytkään. Tänä vuonna pitää teidän siis kaikissa tapauksissa ostaa kauroja."

"Herranen aika, Ivan Ivanovitsh! Teidän kanssa puhuessa pitäisi mahan olla herneitä täynnä." (Tämä ei ole vielä mitään: Ivan Nikiforovitsh saattoi laskettaa paljon pahempia lauseita.) "Onko koskaan kuultu tai nähty, että joku vaihtaisi pyssynsä kahteen säkkiin kauroja? Enpä luule, että panisitte turkkitakkianne siitä likoon?"

"Mutta tehän unohdatte, Ivan Nikiforovitsh, että minä annan siankin samalla."

"Mitä? Kaksi säkkiä kauroja ja sika pyssystä?"

"Onko se vähän sitten?"

"Pyssystä?"

"Pyssystä, tietysti."

"Kaksi säkkiä pyssystä."

"Kaksi säkkiä, mutta ei tyhjää, vaan täynnä kauroja. Entä unohditteko sian?"

"Suudelkaa te sikaanne, ja jollei maistu, niin vaikka itse pirua!"

"Oo, kyllä paha teidät vielä perii! Saattepa nähdä, että kielenne tulevassa maailmassa naulataan kiinni polttavilla rautapiikeillä noin jumalattoman puheen tähden. Teidän kanssanne puhuttua pitää pestä sekä kasvot että kädet ja sitten suitsuttaa itsensä."

"Suokaa anteeksi, Ivan Ivanovitsh, mutta pyssy on ylevä kapine ja kaikkein mieltäkiinnittävin huvi ja sitäpaitsi kaunis koristus huoneessa."

"Te, Ivan Nikiforovitsh, kerskaatte pyssystänne kun mikäkin tolvana", sanoi Ivan Ivanovitsh harmissaan, sillä hän näytti jo suuttuvan.

"Vaan te, Ivan Ivanovitsh, olette oikea hanhi!"

Jollei Ivan Nikiforovitsh olisi sanonut tätä sanaa, niin he olisivat aikansa riidelleet keskenään ja sitten eronneet ystävinä, kuten ainakin.

Mutta nyt kävi aivan toisin. Ivan Ivanovitsh kiivastui.

"Mitä te sanoitte, Ivan Nikiforovitsh?" kysyi hän ääntään korottaen.

"Minä sanoin, että te olette aivan kuin hanhi, Ivan Ivanovitsh!"

"Kuinka te, hyvä herra, saatatte unohtaa kaiken säädyllisyyden ja kunnioituksen minun arvoani ja sukuani kohtaan ja loukata minua noin hävyttömällä nimityksellä?"

"Mitä hävytöntä siinä on? Miksi räpistelette siinä käsiänne, Ivan Ivanovitsh?"

"Minä kysyn vieläkin, kuinka te saatatte vastoin kaikkea sopivaisuutta nimittää minua hanheksi?"

"Minä annan palttua teidän sopivaisuudellenne, Ivan Ivanovitsh! Mitä te siinä kaakotatte?"

Ivan Ivanovitsh ei voinut enää hillitä itseään: hänen huulensa vapisivat, suunsa, joka tavallisesti oli kuin V-kirjain, muuttui O:n muotoiseksi, ja hän räpytteli silmiään, että oikein kauhisti. Peräti harvoin oli Ivan Ivanovitsh sellainen, sitä varten piti hänen suuttua tavattomasti.

"Ilmotan teille siis", lausui Ivan Ivanovitsh, "että minä en tahdo teitä enää tuntea".

"Mikä vahinko! Mutta jumaliste, minua se ei kuitenkaan itketä!" vastasi Ivan Nikiforovitsh. — Valehteli, valehteli, totisesti, hän valehteli, sillä hän oli ruveta itkemään harmista.

"Minun jalkani ei enää astu tähän taloon."

"Ha-ha-haa!" pääsi Ivan Nikiforovitshilta, joka ei harmissaan tiennyt mitä tehdä ja nousi vastoin tavallisuutta seisomaan. "Akka ja poika, hoi!"

Oveen ilmaantui äskeinen laiha akka ja lyhyenläntä poika, jonka yllä oli pitkä väljä takki.

"Ottakaa Ivan Ivanovitshin käsivarsista kiinni ja taluttakaa hänet ovesta ulos!" komensi Ivan Nikiforovitsh.

"Mitä?! Minut?! Aatelismiehen?!" huusi Ivan Ivanovitsh täynnä arvokkuutta ja inhoa.

"Lähestykää, jos uskallatte! Minä tuhoan teidät ja teidän typerän isäntänne! Korppi ei ole löytävä teistä jälkeäkään!" (Ivan Ivanovitsh puhui tavattoman voimakkaasti, kun hänen mielensä oli kuohuksissa.)

Koko ryhmä muodosti vaikuttavan kuvan: keskellä lattiaa seisoi Ivan Nikiforovitsh kaikessa kauneudessaan, ilman vähintäkään koristusta; akka, suu selällään ja kasvoilla mitä mielettömin, kauhistunein ilme; Ivan Ivanovitsh, käsi pystyssä, kuten roomalaisella kansantribuunilla. Se oli harvinainen hetki, suurenmoinen näytelmä! Eikä ollut katsojia kuin yksi ainoa: tuo väljätakkinen poika, joka seisoi rauhallisena kaivaen nenäänsä.

Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti lakkinsa. "Erittäin hyvinpä te käyttäydytte, Ivan Nikiforovitsh! Kaunista! Kyllä minä tämän muistan."

"Menkää tiehenne, Ivan Ivanovitsh! Ulos ovesta! Ja varokaa joutumasta minun tielleni, muuten annan teille vasten kuonoa!"

"Tuosta saatte, tuosta saatte, Ivan Nikiforovitsh", vastasi Ivan Ivanovitsh näyttäen hänelle pitkää nenää ja paiskasi sitten oven perässään kiinni, niin että se paukahtaen avautui uudelleen.

Ivan Nikiforovitsh riensi ovelle lisätäkseen vielä jotakin, mutta Ivan Ivanovitsh ei katsahtanut enää taakseen, vaan pakeni pihalta minkä ennätti.

III LUKU.

Mitä tapahtui Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin riitaannuttua.

Niin tuli kahdesta kunnioitettavasta miehestä, jotka olivat Mirgorodin kunnia ja kaunistus, vihamiehet! Ja mistä syystä? — aivan joutavasta seikasta, tuosta hanhi-sanasta. He eivät enää tahtoneet nähdä toisiaan, katkaisivat kaikki keskenäiset siteensä, vaikka ennen olivat tunnetut kaikkein erottamattomimpina ystävinä! Silloin he joka päivä lähettivät tiedustamaan toistensa terveydentiloja ja keskustelivat katostensa alta niin ystävällisesti, että sydäntä hiveli sitä kuunnellessa. Sunnuntaisin Ivan Ivanovitsh, yllään turkkitakkinsa, ja Ivan Nikiforovitsh, joka oli pukeutunut keltaisenruskeaan nankinikankaiseen nuttuunsa, läksivät melkein käsi kädessä kirkkoon. Ja jos Ivan Ivanovitsh, jolla oli erittäin tarkat silmät, huomasi ensimäisenä rapakon tai jotakin muuta likaa kadulla, mikä oli Mirgorodissa tavallista, niin hän aina huomautti Ivan Nikiforovitshille: "Varokaa, älkää astuko tänne, sillä täällä on epäsiistiä." Ivan Nikoforovitsh osotti puolestaan yhtä liikuttavaa ystävyyttä ja ojensi usein kauempaakin Ivan Ivanovitshille nuuskasarvensa lausuen: "Olkaa hyvä!" Ja kuinka erinomaisessa kunnossa kummankin koti! Ja nämä kaksi ystävää. Kun minä sain kuulla siitä, niin hämmästyin sanomattomasti. En pitkään aikaan ollut uskoa. Vanhurskas Jumala! Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh ovat riitaantuneet! Niin kunnianarvoisia henkilöitä kun ovat! Mikä tässä matoisessa maailmassa on enää pysyväistä?

Kun Ivan Ivanovitsh palasi kotiinsa, kuohui hänen mielensä vielä pitkän aikaa. Ennen hän tavallisesti ensi työkseen katsasti talliin, söikö tamma heiniä (Ivan Ivanovitshilla oli pieni kimo tamma, läsi keskellä otsaa; erittäin sievä hevonen). Sitten hän omakätisesti ruokki kalkkunoita ja porsaita ja meni vasta sen jälkeen sisään, jossa joko valmisteli puuastioita (hän osasi taitavasti kuin sorvari tehdä kaikenlaisia esineitä puusta) tai lueskeli kirjaansa, joka oli painettu Ljubij, Garij & Popov'illa (kirjan nimeä ei Ivan Ivanovitsh enää muistanut, sillä piika oli jo aikoja sitten repinyt nimilehden peuhatessaan lasten kanssa), tai lepäsi katoksen alla. Nyt hän ei välittänyt ainoastakaan noista tavallisista toimistaan. Sen sijaan hän alkoi torua Gapkaa, että tämä vetelehtii ympäri mitään tekemättä, vaikka Gapka paraikaa kantoi ryynisäkkiä keittiöön. Kukon, joka tuli portaitten luo saamaan tavallista kestitystään, hän lennätti pois, ja kun hänen luokseen juoksi likainen poikanaskali rääsyinen paita yllään huutaen: "Taata, taata, anna piparkakku!" katsoi Ivan Ivanovitsh niin uhkaavasti ja polki jalallaan niin tuimasti, että pelästynyt pienokainen pakeni, ties minne.

Vihdoin hän malttoi mielensä ja ryhtyi jokapäiväisiin toimiinsa. Söi päivällisensä myöhään, ja kun hän meni katokseen lepäämään, oli ilta jo käsillä. Gapkan valmistama maukas liemiruoka kyyhkyspaisteineen karkotti aamun tapahtuman kokonaan hänen mielestään. Ivan Ivanovitsh alkoi taas mielihyvällä tarkastella talousaskareita. Vihdoinpa suuntautui hänen katseensa naapurin pihamaalle, ja hän ajatteli itsekseen: "Enpä ole pitkään aikaan käynyt Ivan Nikiforovitshin luona; menenpä tästä tervehtimään häntä." Sen tehtyään Ivan Ivanovitsh otti sauvansa ja lakkinsa ja läksi kadulle. Mutta tuskin hän oli astunut portista ulos, kun muisti riidan, sylkäisi ja kääntyi takaisin. Melkein samanlaista tapahtui Ivan Nikiforovitshin puolella. Ivan Ivanovitsh huomasi kerran, kuinka akka nosti jalkansa aidalle kavutakseen hänen pihalleen, kun yhtäkkiä kuului Ivan Nikiforovitshin ääni: "Takaisin, takaisin, ei ole tarpeen!" Ivan Ivanovitshista tämä oli kovin ikävää. Mahdollisesti olisivat nämä kunnianarvoiset miehet sopineet seuraavana päivänä, jollei eräs erikoinen tapaus Ivan Nikiforovitshin talossa olisi riistänyt kaikkia toiveita ja kaatanut uutta öljyä sammumaisillaan olevaan vihan tuleen.

Saman päivän illalla saapui näet Agafja Fedosejevna Ivan Nikiforovitshin luo.

Tämä ei ollut Ivan Nikiforovitshin sukulaisia, kälyjä eikä edes ristiäitikään. Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi ollut mitään syytä matkustaa Ivan Nikiforovitshin luo, joka ei suinkaan iloinnut hänen tulostaan. Mutta Agafja Fedosejevna tuli kuin tulikin ja viipyi talossa useita viikkoja, vieläpä joskus kauemminkin. Agafja Fedosejevna otti avaimet haltuunsa ja talon ohjakset omiin käsiinsä. Tämä oli Ivan Nikiforovitshista kovin vastenmielistä, mutta ihmeellistä kyllä, hän totteli kuin lapsi, ja vaikka hän toisinaan yritti nousta kapinaan, niin Agafja Fedosejevna vei aina voiton.

Minä tunnustan, etten ymmärrä, miksi tämä maailma on luotu niin, että naiset voivat vetää meitä miehiä nenästä yhtä sukkelasti kuin tarttua teekannun kädensijaan. Joko ovat heidän kätensä luodut sellaisiksi tai eivät meidän nenämme kelpaa mihinkään muuhun. Huolimatta siitä, että Ivan Nikiforovitshin nenä oli kuin kypsä luumu, sai Agafja Fedosejevna kiinni tästä nenästä ja talutti toista perässään kuin koiraa. Muuttipa Ivan Nikiforovitsh vasten tahtoaan elintapojaankin Agafjan ollessa talossa: hän ei paistatellut itseään yhtä paljon auringossa, ja jos paistattelikin, niin ei luonnon suomassa puvussa, vaan aina paita ja housut yllä, vaikka Agafja Fedosejevna ei lainkaan sitä vaatinut. Tämä ei ollut mikään seremoniain ystävä, ja kun Ivan Nikiforovitshia vilutti, hieroi hän omin käsin isäntäänsä aina kiireestä kantapäähän tärpätillä ja etikalla. Agafja Fedosejevnalla oli tanu päässä, kolme nystermää nenässä ja kahvinruskea, keltakukkainen viitta yllä. Hänen vartalonsa oli kuin tynnyri, ja sentähden oli yhtä vaikea löytää hänen vyötäisiään kuin nähdä nenäänsä ilman kuvastinta. Hänen jalkansa olivat lyhyet ja paksut kuin kaksi patjaa. Hän juorusi mainiosti, söi aamuisin keitetyitä punajuurikkaita ja sätti ja haukkui pontevasti. Kaikissa näissä vaihtelevissa toimissa hänen kasvonsa eivät hetkeksikään muuttaneet ilmettään, mihin tavallisesti vain naiset kykenevät.

Heti Agafja Fedosejevnan tultua kääntyi kaikki nurinpäin: "Älä sinä, Ivan Nikiforovitsh, tee rauhaa hänen kanssaan äläkä pyydä anteeksi; hän tahtoo syöstä sinut perikatoon; hän on sellainen ihminen! Sinä et vielä tunne häntä!" Tuo kirottu akka kuiskaili ja kuiskaili myrkyllisiä juoniaan ja vaikutti sen, että Ivan Nikiforovitsh ei tahtonut enää kuulla edes puhuttavankaan Ivan Ivanovitshista.

Kaikki muuttui toisenlaiseksi. Jos naapurin koira sattui juoksemaan pihalle, niin se karkotettiin ja sen perään viskattiin mitä käteen osui. Lapsukaiset, jotka olivat kiivenneet raja-aidan yli, palasivat parkuen takaisin paidat koholla ja verekset vitsan jäljet siinä paikassa, mihin selkä päättyy. Käyttäytyipä tuo laiha akka, kun Ivan Ivanovitsh aikoi kysyä häneltä jotakin, niin perin sopimattomasti, että Ivan Ivanovitsh, joka oli niin hienotunteinen mies, sylkäisi ja virkkoi vain: "Mokomakin ilettävä ämmä!… Kehnompi isäntäänsäkin!…"

Vihdoin, kaikkien häväistyksien lopuksi, rakennutti äkämystynyt naapuri hanhiläävän aivan Ivan Ivanovitshin nenän eteen, siihen paikkaan, josta ennen oli kuljettu aidan yli, ikäänkuin erityisesti lisätäkseen häväistystä. Tämän Ivan Ivanovitshille niin inhottavan läävän rakennustyö suoritettiin pirullisella nopeudella — yhdessä päivässä.

Kaikki tämä herätti Ivan Ivanovitshissa mielipahaa ja kostonhalua. Hän ei kuitenkaan osottanut katkeruuden merkkiäkään, huolimatta siitä, että läävä oli osaksi hänen maallaan. Mutta hänen sydämensä jyskytti niin lujasti, että hänen oli sanomattoman vaikea säilyttää ulkonainen rauhallisuutensa.

Niin vietti hän sen päivän. Tuli yö… Oo, jospa olisin taidemaalaaja, niin kuvaisin sen yön kaikessa ihanuudessaan! Minä kuvaisin, kuinka koko Mirgorod on unen helmaan vaipunut; kuinka lukemattomat tähdet liikkumatta taivaalla tuikkivat; kuinka koirien haukunta läheltä ja kaukaa kajahtaa halki näkymättömän hiljaisuuden; kuinka rakastunut lukkari hiipii koirien ohi ja tarpeen tullen ryntää pelkäämättä kuin ritari korkean aidan yli; kuinka talojen valkoiset seinät näyttävät kuutamossa vieläkin valkoisemmilta, puut tummemmilta, samoin kuin niitten varjotkin; kuinka uinuvat kukkaset ja ruoho tuoksuvat suloisemmin, ja kuinka sirkat, nuo yön uupumattomat ritarit, virittävät hartaasti joka puolella narskuvia laulujaan. Minä kuvaisin, kuinka matalassa savimajassa tummahapsinen ja väräjävärintainen neitonen näkee yksinäisessä vuoteessaan unta husaarin viiksistä ja kannuksista, kuutamon ailakoidessa nukkuvan poskilla. Minä kuvaisin, kuinka yölepakon musta varjo vilahtaa hopeanhohteisella tiellä pysähtyen sitten jonnekin valkaistun savupiipun päähän… Mutta tuskinpa minä voisin kuvata Ivan Ivanovitshia, joka saha kädessä hiipii ulos tähän yöhön: niin paljon eri tunteiden ilmeitä oli hänen kasvoillaan! Hiljaa, hiljaa hän hiipi ja ryömi hanhiläävän alle. Ivan Nikiforovitshin koirat, jotka eivät vielä tienneet mitään isäntien riitaantumisesta, sallivat hänen vanhana ystävänä lähestyä läävää, joka oli rakennettu neljän tammipylvään varaan. Hän lähestyi yhtä pylvästä, painoi sahan sitä vasten ja alkoi sahata. Sahan synnyttämä ääni sai hänet vähänväliä katsahtamaan ympärilleen, mutta häväistystä ajatellessa palasi rohkeus. Ensimäinen pylväs oli katkaistu; Ivan Ivanovitsh ryhtyi toista sahaamaan. Hänen silmissään paloi omituinen loiste, eikä hän pelon tähden nähnyt mitään. Yhtäkkiä Ivan Ivanovitsh parahti ja hänen silmissään musteni: hän näki kummituksen. Mutta hän toipui pian, kun huomasi, että se olikin hanhi, joka läävästä pisti päänsä ulos häntä kohti. Ivan Ivanovitsh sylkäisi inhoissaan ja jatkoi työtään. Toinenkin pylväs oli katkaistu; rakennus huojui. Kun Ivan Ivanovitsh alkoi sahata kolmatta pylvästä, pamppaili hänen sydämensä niin rajusti, että hänen täytyi keskeyttää työnsä muutaman kerran. Pylväs oli jo sahattu yli puolen, kun hatara rakennus huojahti pahasti… Töin tuskin hän ennätti hypätä syrjään, kun se kaatui ryskyen maahan. Siepattuaan sahansa hän juoksi hirvittävän säikähdyksen vallassa kotiin ja heittäytyi sänkyynsä eikä uskaltanut edes akkunasta tirkistäen katsella kauhean tekonsa seurauksia. Hänestä tuntui, kuin Ivan Nikiforovitshin piha olisi täynnä väkeä: vanha, laiha akka, Ivan Nikiforovitsh, pitkätakkinen poika, jokaisella seiväs kädessä, saapuivat Agafja Fedosejevnan johtamina hävittämään ja hajottamaan hänen taloaan.

Seuraavan päivän Ivan Ivanovitsh vietti kuin kuumeessa. Hän pelkäsi, että vihastunut naapuri kostaakseen sytyttäisi hänen talonsa palamaan, ja sentähden hän käski Gapkaa vähänväliä katsomaan joka paikkaan, eikö mihinkään oltu kätketty kuivia olkia. Vihdoin, ennättääkseen Ivan Nikiforovitshin edelle, hän päätti jättää Mirgorodin piirioikeuteen syytöskirjelmän Ivan Nikiforovitshia vastaan. Mitä se sisälsi, saamme tietää seuraavassa luvussa.

IV LUKU.

Mitä tapahtui Mirgorodin piirioikeudessa.

Mirgorod on ihmeellinen kaupunki! Millaisia rakennuksia onkaan siellä! On olkikattoisia, ruokokattoisia, vieläpä lautakattoisiakin rakennuksia. Oikealla katu, vasemmalla katu, ja kaikkialla kaunista aitaa, jota pitkin humala kierteleikse, jolle on ripustettu astioita ja jonka takaa auringonkukka kohottaa pyöreän päänsä, unikko rusottaa, suuret vesimelonit kimaltavat… Mikä loisto! Aidat ovat alituiseen koristetut vielä muillakin esineillä, jotka tekevät ne yhä ihailtavammiksi: milloin leveillä hameilla, milloin paidoilla, milloin roimahousuilla. Varkaus ja pahanteko ovat Mirgorodissa tuntemattomia, ja sentähden ripustaa jokainen aidalle mitä haluttaa. Jos lähestytte toria, niin varmaan pysähdytte hetkeksi ihailemaan näköalaa: torilla on lätäkkö, ihmeellinen lätäkkö, joka kaiketi on näkemistänne lätäköistä ainoa laatuaan! Se peittää melkein koko torin. Ihana lätäkkö! Talot ja töllit, joita kaukaa saattaisi luulla heinäru'oiksi, ihailevat ympärillä sen kauneutta.

Mielipiteeni on, ettei ole parempaa taloa kuin piirioikeus. Onko se tammesta vai koivusta, se ei ole minun asiani, mutta siinä on, hyvä herrasväki, kahdeksan akkunaa! Kahdeksan akkunaa rivissä torille päin ja sitä vesistöä kohti, josta minä jo puhuin ja jota poliisimestari sanoo järveksi! Se on ainoa graniittivärillä maalattu talo; kaikki muut Mirgorodin talot ovat vain valkaistuja. Sen katto on kokonaan laudoista, ja se olisi maalattu punaiseksi, jolleivät kanslistit olisi sekottaneet maalausta varten ostettuun öljyyn sipulia ja syöneet sitä sellaisena, mikä tapahtui juuri paaston aikana, mutta vaikutti sen, että katto jäi maalaamatta. Torille johtaa kuisti, jolla usein juoksentelee kanoja, sillä kuistin portailla on aina ryynejä tai jotakin muuta syötävää, mitä ei ole siihen pantu tahallisesti, vaan oikeudessa kävijäin varomattomuudesta. Talo on jaettu kahtia: toisessa osassa on istuntohuoneisto, toisessa putkat. Istuntohuoneistossa on kaksi huonetta, puhdasta, valkoiseksi kalkittua: toinen näistä on etuhuone oikeudessa kävijöitä varten, toisessa on mustetäplillä koristettu pöytä, jolla on kuvastin, ja neljä tammista, korkeaselkäistä tuolia. Seinäin vieressä on raudotettuja kirstuja, joissa säilytetään pakottain piirioikeuden juttupapereita. Eräällä kirstulla törrötti silloin kiillotettu saapas.

Istunto oli alkanut jo aamulla. Tuomari, jotakuinkin lihava mies, vaikkei aivan niin lihava kuin Ivan Nikiforovitsh, kasvoillaan hyväntahtoinen ilme, yllään rasvottunut yönuttu, piippu suussa ja teekuppi kädessä, jutteli alituomarin kanssa. Tuomarin huulet olivat niin lähellä nenää, että hän mielensä mukaan saattoi painaa ylähuulen sitä vasten. Tämä huuli teki nuuskarasian virkaa, sillä nenään aiottua nuuskaa rapisi melkein aina sille. Tuomari jutteli siis alituomarin kanssa. Hieman syrjässä heistä seisoi paljasjalkainen tyttö pitäen tarjotinta, jolla oli kuppeja. Kirjuri luki pöydän päässä tuomiota, mutta niin yksitoikkoisella ja alakuloisella äänellä, että itse syytetty olisi nukkunut sitä kuunnellessaan, jos olisi ollut läsnä. Epäilemättä olisi tuomari ensimäisenä tehnyt sen, jollei hän sillävälin olisi joutunut mieltäkiinnittävään keskusteluun:

"Minä olen vartavasten koettanut saada selville", sanoi hän hörppien jäähtynyttä teetään, "mistä se johtuu, että ne laulavat niin hyvin. Minulla oli pari vuotta sitten mainio rastas. Ja kuinkas kävi? Yhtäkkiä joutui se epäkuntoon, lauloi Jumala ties mitä, jota pitemmälle aika kului, sitä huonommin lauloi, alkoi sorista, kähistä, vaikkapa olisi sen pellolle nakannut! Mutta mikä turhanpäiväinen vika siinä olikaan! Se johtui nimittäin siitä, että kurkun päähän oli kasvanut näppylä, pienempi hernettä. Tämä näppylä on pistettävä neulalla puhki. Sen opetti minulle Sahar Prokofjevitsh, ja jos teitä haluttaa kuulla, niin kerron, miten se tapahtui. Minä saavun hänen luokseen…"

"Käskettekö, Demjan Demjanovitsh, lukemaan muuta?" keskeytti kirjuri, joka vastikään oli lopettanut lukemisensa.

"Joko luitte loppuun? Ajatelkaas, kuinka pian! Enkä minä kuullut mitään! Missä se on? Antakaa se tänne, minä allekirjotan. Mitä teillä siellä vielä on?"

"Kasakka Bokitkan juttu varastetusta lehmästä."

"Hyvä on, lukekaa! Niin, minä saavun hänen luokseen… Voinpa aivan tarkalleen kertoa teille, kuinka hän minua kestitsi. Viinan painikkeeksi oli kuivattua sampea. Erinomaista sampea! Ei tuota meidän sampeamme, jota… (tässä tuomari nuoli suutaan ja myhäili, samalla kuin nenänsä pisti nuuskaksi tuosta tavallisesta nuuskarasiastaan)… jota Mirgorodin puodeissa on kaupan. Silliä minä en maistanut, sillä niinkuin tiedätte, minua alkaa siitä niin närästää sydänkuopan kohdalta, mutta kaviaaria minä maistoin ja hyvää se oli, ei sovi kieltää, mainiota! Sitten join persikkaviinaa, johon oli sekotettu 'tuhatta tulimmaista'. Olipa siellä sahramiviinaakin, mutta sitä minä en käytä, kuten itse tiedätte. Se on tosin kovin hyvää, sillä ensin se, kuten sanotaan, ärsyttää ruokahalua ja sitten vasta toden tekee… Mutta mitä minä näen ja kuulen!?…" huusi tuomari yhtäkkiä huomatessaan Ivan Ivanovitshin astuvan sisään.

"Jumalan rauhaa taloon! Toivotan hyvää terveyttä!" lausui Ivan Ivanovitsh kumartaen joka suunnalle miellyttävästi, kuten ainakin. Hyvä Jumala, kuinka hän osasi lumota kaikki käytöksellään! Sellaista hienoutta en ole missään nähnyt. Hän tunsi varsin hyvin oman arvonsa ja piti sentähden yleistä kunnioitusta itseään kohtaan aivan luonnollisena. Tuomari itse tarjosi Ivan Ivanovitshille tuolin, ja hänen nenänsä veti kaiken nuuskan ylähuulelta, mikä oli varma hyvän tuulen merkki.

"Mitä saan luvan tarjota teille, Ivan Ivanovitsh?" kysyi hän. "Ehkä kupin teetä?"

"Ei kiitoksia", vastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.

"Olkaa niin hyvä, yksi kuppi vain!" toisti tuomari.

"Ei kiitoksia. Olen hyvin kiitollinen teidän vieraanvaraisuudestanne!" vastasi Ivan Ivanovitsh, nousi, kumarsi ja istuutui.

"Yksi kupponen vain!" toisti tuomari. "Ei kiitoksia. Älkää vaivatko itseänne, Demjan Demjanovitsh!" Samalla Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.

"Kupponen vain?"

"No olkoon menneeksi… vähäsen!" lausui Ivan Ivanovitsh ja ojensi kätensä tarjotinta kohti.

Hyvä Jumala, kuinka ihminen saattaa olla pohjattoman hieno käytökseltään! On kerrassaan mahdoton kertoa, minkä edullisen vaikutuksen tuollainen menettely tekee!

"Ehkä suvaitsette vielä kupposen?"

"Kiitän nöyrimmästi", vastasi Ivan Ivanovitsh asettaen kumoon käännetyn kupin tarjottimelle ja kumartaen.

"Olkaa niin hyvä, Ivan Ivanovitsh!"

"Kiitoksia paljon, en voi enempää." Samalla Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.

"Ivan Ivanovitsh, olkaa niin ystävällinen, yksi kupponen!"

"Ei, olen hyvin kiitollinen kestityksestä." Sen sanottuaan Ivan Ivanovitsh nousi, kumarsi ja istuutui.

"Kupponen vain! Yksi ainoa kupponen vain!"

Ivan Ivanovitsh ojensi kätensä tarjotinta kohti ja otti kupin.

Oi taivaitten tekijä! Kuinka voi, kuinka osaakaan ihminen ylläpitää arvokkuuttaan!

"Minulla, Demjan Demjanovitsh", virkkoi Ivan Ivanovitsh ottaessaan viimeisen hörppäyksen, "minulla olisi teille tärkeätä asiaa: minä nostan kanteen". Samalla Ivan Ivanovitsh asetti kupin tarjottimelle ja veti taskustaan viralliselle paperille kirjoitetun syytöskirjelmän. "Kanteen vihollistani, ikuista vihollistani vastaan".

"Ketä vastaan?"

"Ivan Nikiforovitsh Dovgotshhunia vastaan."

Nämä sanat kuullessaan tuomari oli pudota tuolilta. "Mitä te sanotte!" huudahti hän lyöden kätensä yhteen. "Ivan Ivanovitsh! Tekö se olette?"

"Näettehän itsekin, että minä."

"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä! Kuinka se olisi mahdollista! Te, Ivan Ivanovitsh, ja Ivan Nikiforovitsh muka olette tulleet vihamiehiksi! Teidänkö suunne tämän sanoo? Toistakaa vielä kerta! Eiköhän vaan joku ole piiloutunut teidän selkänne taa ja puhu teidän sijastanne?…"

"Mitä merkillistä siinä olisi? Minä en voi enää katsella häntä, sillä hän on solvaissut minua myrkyllisesti, loukannut kunniaani."

"Pyhä kolminaisuus! Kuinka saattaa äitimuorini uskoa tätä? Hän sanoo aina, kun minä ja sisareni riitaannumme: 'Lapseni, te elätte kuin koirat. Pitäisittepä Ivan Ivanovitshia ja Ivan Nikiforovitshia esimerkkinä: siinäpä vasta ystävykset! toverit! ja niin kunnianarvoisia ihmisiä kuin ovat!' Siinä sait nyt senkin ystävykset! Mutta kertokaahan, mistä syystä ja millä tavalla!"

"Se on tarkka asia, Demjan Demjanovitsh, eikä sitä saata sanoin selittää! Antakaa mieluummin lukea syytöskirjelmä. Olkaa hyvä ja ottakaa tästä päästä", se on siistimpi.

"Lukekaa, Taras Tihonovitsh!" sanoi tuomari kääntyen kirjurin puoleen.

Taras Tihonovitsh otti syytöskirjelmän ja niistettyään nenänsä samalla tavoin kuin kaikkien piirioikeuksien kirjurit, kahden sormen avulla, alkoi lukea:

"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Ivaninpojalta [lakikieltä; = Ivanovitsh], Pererepenkolta, anomus, joka sisältää seuraavat kohdat:

"1) Koko maailmalle jumalattomista, ilettävistä ja yli kaikkien rajojen menevistä lainvastaisista toimistaan tunnettu aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun on tänä vuonna heinäkuun 7 päivänä tehnyt minua vastaan myrkyllisen solvauksen, joka mieskohtaisesti loukkaa minun kunniaani ja samalla halventaa ja sokaisee minun arvoani ja nimeäni. Kysymyksessä oleva aatelismies, jonka ulkomuotokin on inhottavan näköinen, on luonteeltaan riidanhaluinen ja täynnänsä mitä moninaisinta Jumalan pilkkaamista ja haukkumasanoja"…

Tässä lukija hetkeksi pysähtyi, niistääkseen nenänsä uudelleen. Tuomari pani hartaasti kätensä ristiin ja puhui itsekseen: "Mikä näppärä kynä! Hyvä Jumala, kuinka tämä ihminen osaa kirjottaa!"

Ivan Ivanovitsh pyysi lukemaan eteenpäin, ja Taras Tihonovitsh jatkoi:

"Kysymyksen alainen aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, kun minä ystävällisessä tarkotuksessa tulin hänen luokseen, kutsui minua julkisesti kunniatani loukkaavalla nimellä, nimittäin 'hanheksi', ja niinkuin koko Mirgorodin piirikunta hyvin tietää, ei minua ole milloinkaan kutsuttu tuon riettaan eläimen nimellä eikä vastedeskään koskaan kutsuta. Todistuksena minun aatelisesta syntyperästäni on se, että Kolmen Pyhimyksen kirkossa olevaan kirkonkirjaan on merkitty minun syntymäpäiväni samoin kuin pyhä kasteeni. Mutta 'hanhi', niinkuin tietää jokainen, joka vähänkin tuntee tieteitä, ei voi tulla kirjotetuksi kirkonkirjaan, koska 'hanhi' ei ole ihminen, vaan lintu, minkä ymmärtää varmaankin jokainen, vaikkei olisikaan seminaaria käynyt henkilö. Mutta kysymyksen alainen pahanilkinen aatelismies, hyvin käsittäen kaiken tämän, solvaisi minua mainitulla riettaalla nimityksellä tarkotuksessa pahasti loukata minun arvoani ja säätyäni.

"2) Sama ruokoton ja hävytön aatelismies on rikkonut minun omistusoikeuttani maahan, jonka olen perinyt hengelliseen säätyyn kuuluvalta isältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön hän autuaassa muistossa, rakentamalla vastoin kaikkia lakeja hanhiläävän aivan minun kuistini eteen, mikä ei ole tapahtunut missään muussa tarkoituksessa kuin lisätä hänen minulle osottamaansa häväistystä, sillä kysymyksessä oleva hanhiläävä seisoi ennen sopivassa paikassa ja oli vielä kyllin luja. Mutta ylempänä mainitun aatelismiehen ilettävä tarkotus oli yksinomaan se, että minun täytyisi katsella sopimattomia käyntejä, sillä kuten tunnettua on, kukaan ihminen ei mene läävään, sitä vähemmän hanhiläävään, muun kuin epäsiistin asian tähden. Tämän lainvastaisen toimenpiteen kautta tuli kaksi pylvästä seisomaan minun omistamallani maalla, jonka minä sain isältäni Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, levätköön hän autuaassa muistossa, jo hänen eläessään alkaen aitasta ja mennen suorassa linjassa aina siihen paikkaan asti, jossa akat tavallisesti astioita pesevät.

"3) Ylempänä esitetty aatelismies, jonka pelkkä nimi jo herättää inhoa, hautoo mielessään kavalaa ajatusta polttaa minut kuoliaaksi omassa talossani. Varmat merkit siihen käyvät ilmi allaseuraavasta: ensiksikin, kysymyksessäoleva pahanilkinen aatelismies on alkanut pistäytyä usein ulos huoneistaan, mitä hän ennen tuskin koskaan laiskuutensa ja ilettävän lihavuutensa tähden teki; toiseksi, väentuvassa, joka rajottuu aivan aitaan minun omaa maatani vastaan, jonka olen saanut isävainajaltani Ivan Onisijevinpojalta Pererepenkolta, siunattu olkoon hänen muistonsa, palaa joka päivä ja tavallista kauemmin kynttilä, mikä on aivan selvä todistus siihen; sillä tähän saakka on hänen erinomaisen saituutensa tähden rasvalamppu sammutettu aikaisin, saatikka sitten talikynttilä.

"Ylläolevan perusteella pyydän, että kysymyksessä oleva aatelismies, Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, todistettavasti syyllisenä murhapolttoon, minun arvoni, nimeni ja sukuni loukkaamiseen ja toisen omaisuuden rosvomaiseen, anastukseen ja, mikä pahinta, syyllisenä minun nimeni kehnoon ja loukkaavaan pitentämiseen nimityksellä 'hanhi', tuomitaan maksamaan sakkoa, suorittamaan oikeuskuluja ja itse rikoksentekijänä kytketään jalkarautoihin ja viedään kaupungin vankilaan ja että tätä anomustani koskeva päätös viipymättä ja ilman ylöslykkäystä langetetaan.

"Kirjotti ja teki aatelismies, tilanhaltija Mirgorodissa, Ivan Ivaninpoika Pererepenko."

Kun anomus oli luettu loppuun, lähestyi tuomari Ivan Ivanovitshia, tarttui hänen takinnappiinsa ja alkoi puhua hänelle jotakuinkin seuraavaan tapaan: "Mitä te teette, Ivan Ivanovitsh? Ettekö pelkää Jumalaa? Heittäkää anomus sikseen! Piru sen periköön! Ottakaa ennemmin Ivan Nikiforovitshia kädestä ja suudelkaa toisianne, ja ostakaa sitten joko santuriinia tai nikopolia, tai laittakaa vaikka punssit ja kutsukaa minut mukaan, niin ryyppäämme yhdessä ja unhotamme koko jutun!"

"Ei, Demjan Demjanovitsh! Asia ei ole sellainen", sanoi Ivan Ivanovitsh arvokkaasti, mikä niin erinomaisesti sopi hänelle, "asia ei ole sellainen, että sitä voisi noin vaan sovinnolliseen päätökseen lopettaa. Hyvästi! Hyvästi tekin, hyvät herrat!" jatkoi hän yhtä arvokkaasti kääntyen kaikkien puoleen: "minä toivon, että anomukseni saa ansaitun huomion". Ja hän poistui jättäen koko oikeuden ihmettelemään.

Tuomari istui sanaakaan virkkamatta, kirjuri nuuskasi, kanslistit kaatoivat pullon pohjan, joka teki mustepullon virkaa, ja tuomari itse levitti sormellaan kaatuneen musteen lätäköksi pöydälle.

"Mitä te sanotte tähän, Dorofei Trofimovitsh?" kysyi tuomari käännyttyään lyhyen vaitiolon jälkeen alituomarin puoleen.

"En sano mitään", vastasi alituomari.

"Merkillisiä asioita saattaa tapahtua!" jatkoi tuomari. Tuskin oli hän ennättänyt sanoa sen kuin ovi natisi ja Ivan Nikiforovitshin etumainen puolisko ilmaantui istuntosalin oveen, mutta toinen puolisko jäi vielä eteiseen. Ivan Nikiforovitshin ilmaantuminen oikeuteen oli niin ihmeellistä, että tuomari huudahti hämmästyksestä, kirjuri keskeytti lukemisensa, eräs kanslisteista, jonka yllä oli pörhökankainen hännystakki, pisti mustekynän suuhunsa, toinen nielaisi kärpäsen. Vieläpä oikeuden pikalähettinä ja vahtimestarina palveleva sotavanhuskin, joka seisoi oven luona kahnuttaen itseään likainen paita yllä ja arvonauha olkapäässä, hänkin avasi suunsa ihmetyksestä ja astui jotakuta varpaille.

"Mitä kuuluu? Kuinka voitte, Ivan Nikiforovitsh?"

Mutta Ivan Nikiforovitsh oli puolikuollut, sillä hän oli tarttunut oveen niin lujasti, ettei voinut liikkua eteen eikä taakse. Turhaan huusi tuomari eteiseen, että joku sieltä työntäisi Ivan Nikiforovitshia takaapäin istuntosaliin. Eteisessä sattui olemaan vain yksi ainoa anoja, eräs vanha akka, joka ei voinut vapauttaa Ivan Nikiforovitshia, vaikka voimainsa takaa käyttikin luisevia käsiään. Silloin eräs paksuhuulinen, hartiakas, leveänenäinen kanslisti, jonka silmät olivat kierot ja päihtyneen näköiset ja kyynärpäät kuluneet puhki, lähestyi Ivan Nikiforovitshin etumaista puoliskoa, pani tämän kädet ristiin rinnalle, kuten lapsille tehdään, ja antoi merkin sotavanhukselle, joka puski polvensa Ivan Nikiforovitshin vatsaan, ja yhteisin voimin he työnsivät Ivan Nikiforovitshin takaisin eteiseen huolimatta tämän valittavasta voihkinnasta. Senjälkeen kiskottiin teljet auki ja parioven toinen puolisko avattiin, minkä tehdessään kanslisti ja hänen apulaisensa sotavanhus puhalsivat ilmoille hartaasta ponnistuksesta keuhkoihinsa kertyneen löyhkän, joka vaikutti sen, että istuntosali joksikin aikaa muuttui kapakaksi.

"Ettekö satuttanut itseänne, Ivan Nikiforovitsh? Minä sanon äitimuorilleni, että hän lähettää teille viinahaudetta, jolla tarvitsee vähäsen hieroa vyötäisiä ja selkää, niin kyllä kipu lähtee."

Mutta Ivan Nikiforovitsh raukesi tuolille eikä saanut sanotuksi mitään, sillä hän voihki yhä. Vihdoin pääsi häneltä heikolla, uupuneella äänellä:

"Ettekö tahdo?" ja vedettyään taskustaan nuuskasarven lisäsi: "Ottakaa, olkaa hyvä!"

"Minua ilahuttaa saada nähdä teidät", vastasi tuomari, "mutta en saata vieläkään arvata, mikä on saanut teidät vaivautumaan tänne ja valmistamaan meille näin miellyttävän yllätyksen?"

"Anomus…" sai Ivan Nikiforovitsh tuskin sanotuksi.

"Anomus? Mikä anomus?"

"Kanne…" (sen sanottuaan hän huohotti pitkän aikaa)… "Oh! .. Kanne roistoa… Ivan Ivanovitsh Pererepenkoa vastaan."

"Herranen aika! Te myöskin! Niin harvinaisia ystäviä! Kanne niin hyvänsuopaa miestä vastaan!…"

"Hän — itse saatana!" murahti Ivan Nikiforovitsh katkonaisesti.

Tuomari teki ristinmerkin.

"Tässä on anomus, lukekaa."

"Mikä auttaa, lukekaa, Taras Tihonovitsh", sanoi tuomari kääntyen tyytymättömän näköisenä kirjurin puoleen, jolloin hänen nenänsä hipaisi ylähuulta, mikä tavallisesti tapahtui suuresta mielihyvästä. Tämä nenän omavaltaisuus tuotti tuomarille sitäkin enemmän harmia: hän otti nenäliinansa ja löi rangaistukseksi kaiken tupakan pois ylähuulelta.

Kirjuri suoritti kahdella sormella, s.o. ilman nenäliinaa, johdannon, mikä tapahtui aina hänen ryhtyessään asiakirjoja lukemaan, ja alkoi yksitoikkoisella äänellä:

"Aatelismieheltä Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpojalta, Dovgotshhunilta, anomus, joka sisältää seuraavat kohdat:

"1) Vihamielisestä kiukusta ja selvästä pahansuopuudesta on itseään aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenkoksi nimittävä henkilö tehnyt minulle kaikenlaista ilkeyttä, vahinkoa ja konnamaisia, kauhistuttavia rikoksia, ja myöhään eilen illalla hän hiipi kuin rosvo ja varas kirveineen, sahoineen, purasimineen ja muine sepän työkaluineen minun pihalleni ja hävitti omin käsin ja mitä törkeimmällä tavalla minun oman lääväni ilman että minä olen niin lainvastaiseen ja rosvomaiseen tekoon antanut vähintäkään aihetta.

"2) Kysymyksessä oleva Pererepenko on jo kauan vaaninut minun henkeäni ja elämääni, mutta onnistunut salaamaan tämän aikomuksensa aina viime kuun 7 päivään, jolloin hän tuli luokseni ja alkoi ystävällisesti, vaan kavalasti pyytää minun pyssyäni, joka oli minun huoneessani ja tarjosi siitä minulle saidan tapansa mukaan kaikenlaisia kelvottomia tavaroita, kuten ruskean sian ja kaksi mittaa kauroja. Arvaten hänen rikoksellisen aikomuksensa minä koetin kaikin tavoin saada häntä luopumaan pyssystä; mutta kysymyksessä oleva roisto ja lurjus, Ivan Ivaninpoika Pererepenko, alkoi sen johdosta haukkua minua kerrassaan moukkamaisella tavalla ja kantaa siitä päivästä saakka leppymätöntä vihaa minua kohtaan. Sitäpaitsi on kysymyksessä oleva, useasti mainittu raivoisa aatelismies ja roisto Ivan Ivaninpoika Pererepenko kerrassaan kehnoa syntyperää: hänen sisarensa oli kautta maailman tunnettu kulkuri ja läksi jääkärikomppanian mukana, joka noin viisi vuotta sitten majaili Mirgorodissa, ja merkitytti samalla miehensä talonpojaksi. Hänen isänsä ja äitinsä olivat myöskin rikoksellisia ihmisiä ja molemmat auttamattomia juopporenttuja. Mainittu aatelismies ja roisto Pererepenko vie kuitenkin eläimellisellä ja moitteenalaisella käytöksellään voiton koko suvustaan ja tekeytyen hurskaaksi suorittaa mitä paheellisimpia rikoksia: hän ei pidä paastoa pyhänä, koska adventin aattona tämä Jumalan kieltäjä osti lampaan ja käski seuraavana päivänä laittoman piikansa Gapkan teurastaa sen, selittäen muka tarvitsevansa talia rasvalamppuun ja kynttilöihin.

"Tämän johdosta pyydän, että mainittu aatelismies rosvona, Jumalan pilkkaajana ja roistona, joka on vaaninut sopivaa tilaisuutta varkauteen ja ryöstöön, kytketään kahleihin ja passitetaan vankilaan tai kuritushuoneeseen, ja tuomitaan menettämään arvonsa ja aatelisnimensä, saamaan raipparangaistuksen ja, jos katsotaan tarpeelliseksi, lähetettäväksi Siperiaan pakkotyöhön sekä maksamaan vahingonkorvaukset ja oikeuskulut ja että tuomio tämän anomuksen mukaan langetettaisiin.

"Tämän anomuksen on omakätisesti allekirjoittanut aatelismies Mirgorodin piirikunnassa, Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun."

Kun kirjuri oli lopettamaisillaan lukemisen, Ivan Nikiforovitsh otti lakkinsa ja kumarsi aikoen poistua.

"Minne te nyt, Ivan Nikiforovitsh?" ehätti tuomari hänen jälkeensä. "Istukaahan vähäsen ja juokaa kuppi teetä! Orishko! mitä sinä siellä seisoskelet ja vilkuttelet silmää kanslisteille, senkin tytön tolvana! Mene teetä tuomaan!"

Mutta Ivan Nikiforovitsh, joka pelkäsi, kun oli poistunut niin kauaksi kotoa ja kestänyt niin vaarallisen karanteenin, oli jo ennättänyt astua eteiseen sanottuaan: "Älkää vaivatko itseänne… kyllä minä kernaasti…" ja sulki oven jälkeensä jättäen koko oikeuden ihmettelemään.

Eipä mikään auttanut. Molemmat anomukset oli otettu vastaan ja asia alkoi kääntyä vakavaksi, kun eräs odottamaton tapaus teki sen vieläkin mieltäkiinnittävämmäksi. Tuomarin poistuessa oikeussalista alituomarin ja kirjurin seurassa ja kanslistien kootessa säkkeihin anojain tuomia kanoja, munia, leipiä, piirakoita, kakkuja ja muuta sentapaista, ruskea sika syöksyi istuntosaliin eikä, läsnäolevien hämmästykseksi, siepannut piirakkaa tai leivänkannikkaa, vaan Ivan Nikiforovitshin anomuksen, joka oli pöydän syrjällä, niin että osa lehtiä riippui laidalta alas. Siepattuaan asiakirjan juoksi ruskea nelijalkainen pois niin nopeasti, ettei yksikään laitoksen virkamiehistä voinut sitä saavuttaa, huolimatta sen perään viskatuista viivottimista ja mustepulloista.

Tämä erinomainen tapahtuma herätti kauhean hälinän, eikä ihmekään, sillä ei oltu vielä ennätetty ottaa kopiota anomuksesta. Tuomari, alituomari ja kirjuri harkitsivat pitkän aikaa tätä kuulumatonta tapausta; vihdoin päätettiin lähettää kirjelmä kaupungin poliisimestarille, koska asia pidettiin paremmin hänelle kuuluvana. Kirjelmä, joka merkittiin N:o 389:lla lähetettiin vielä samana päivänä ja aiheutti sangen mieltäkiinnittävän selityksen, josta lukijat saavat seuraavassa luvussa lähempiä tietoja.

V LUKU,

jossa selostetaan kahden kunnioitetun mirgorodilaisen henkilön neuvottelu.

Kun Ivan Ivanovitsh oli tarkastanut talonsa ja mennyt tapansa mukaan ulos katoksen alle lepäämään, niin hän äkkäsi sanomattomaksi ihmeekseen jotakin punaista pikkuportissa. Se oli poliisimestarin hihansuu, joka, samoin kuin kauluskin, oli kiillotettu ja reunoistaan oikein kiiltonahalla päällystetty. Ivan Ivanovitsh ajatteli itsekseen: "Eipä ollut hullummaksi, että Pjotr Fedorovitsh tuli juttelemaan". Mutta kovasti hän ihmetteli sitä, että poliisimestari asteli niin vilppaasti ja huitoi käsiään, mikä oli erittäin harvinaista. Poliisimestarin virkapuvussa oli kahdeksan nappia; yhdeksäs oli heltinyt juhlakulkueessa kirkon vihkiäisissä noin pari vuotta sitten, eivätkä sitä talonmiehet vieläkään ole löytäneet, vaikka poliisimestari joka päivä tiedustelee raportissaan korttelipoliisilta, onko nappi löytynyt. Nämä kahdeksan nappia olivat kiinnitetyt samalla tavoin kuin akat istuttavat papuja: toinen oikealle, toinen vasemmalle. Poliisimestarin vasemman jalan oli viimeisellä sotaretkellä luoti lävistänyt, ja sentähden hän ontui ja paiskasi sen käydessään niin kauas sivulle, että teki siten oikean jalan työn melkein turhaksi. Jota rivakammin poliisimestari toimi jalkaväellään, sitä hitaammin hän samosi eteenpäin, ja sentähden Ivan Ivanovitsh ennätti nyt poliisimestarin lähestyessä katosta vaipua arveluihin, miksi tämä niin tuimasti huitoi käsiään. Se kiinnitti sitäkin enemmän hänen mieltään, sillä asia näytti olevan tavattoman tärkeä — poliisimestarin vyössä heilui näet uusi miekka.

"Terve tulemaan, Pjotr Fedorovitsh!" huusi Ivan Ivanovitsh, joka oli, kuten jo huomautimme, sangen utelias kuulemaan asiaa eikä mitenkään voinut asettaa kärsimättömyyttään, kun näki poliisimestarin hyökkäävän portaille ja yhä maahan katsellen komentavan jalkaväkeään, joka ei heti voinut seurata johtajaansa.

"Hyvää päivää toivotan rakkaalle ystävälle ja hyväntekijälle Ivan Ivanovitshille!" vastasi poliisimestari.

"Pyydän, käykää tänne istumaan. Te näytte väsyneen, kun teidän haavotettu jalkanne estää…"

"Minun jalkani!" huudahti poliisimestari luoden Ivan Ivanovitshiin samanlaisen katseen kuin jättiläinen luo kääpiöön, oppinut kirjatoukka tanssin opettajaan. Samalla hän ojensi jalkansa ja polki lattiaa. Tämä urhoollinen teko maksoi hänelle kuitenkin paljon, sillä ruumiinsa huojahti ja nenä töykkäsi käsipuuhun. Mutta älykäs järjestyksen päämies, pelastaakseen asemansa, ojensihe kiireimmän kautta ja pisti kätensä taskuun muka etsien nuuskarasiaa. — "Minä voin ilmoittaa itsestäni, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, että olen ollut mukana aivan toisenlaisilla sotaretkillä. Ihan totta olen ollut. Esimerkiksi vuonna 1807… Niin, minäpä kerron teille, kuinka kiipesin korkean aidan yli erään saksattaren luo." Samalla poliisimestari iski toista silmäänsä ja hymyili niin pirun viekkaasti.

"Missä olette ollut tänään?" kysäisi Ivan Ivanovitsh tahtoen keskeyttää poliisimestarin ja toivoen hänen mahdollisimman pian sanovan, mikä on syynä käyntiinsä. Olisipa hän mielellään kysynyt, mitä poliisimestari aikoi ilmottaa, mutta hienona maailmanmiehenä hän piti tällaista kysymystä perin sopimattomana ja hillitsi kärsimättömyytensä odottaen arveluittensa ratkaisua, vaikka sydämensä pamppaili tavattoman lujasti.

"Jos sallitte, niin kerron missä olen ollut", vastasi poliisimestari. "Mutta ensiksi saan ilmottaa, että tänään on kerrassaan kaunis ilma…"

Nämä sanat kuullessaan Ivan Ivanovitsh oli kuolla uteliaisuudesta.

"Mutta sallikaa", jatkoi poliisimestari, "minä olen tullut luoksenne erään tärkeän asian tähden". Tässä poliisimestarin kasvojen ilme ja koko ulkomuoto muuttui yhtä huolekkaan näköiseksi kuin äsken hänen hyökätessään portaille. Ivan Ivanovitsh vilkastui ja vapisi kuin kuumeessa eikä ollut tapansa mukaan myöhäinen kysymään: "Mikä asia se on? Onko se tärkeäkin?"

"Niin nähkääs, rakas ystävä ja hyväntekijä Ivan Ivanovitsh, ensiksi on minun ilmottaminen, että te… omasta puolestani ei minulla ole mitään muistutettavaa teitä vastaan, mutta esivallan edut vaativat sitä… te olette rikkonut yleistä järjestystä vastaan!"

"Mitä te sanotte, Pjotr Fedorovitsh? Minä en ymmärrä mitään."

"Hyvänen aika, Ivan Ivanovitsh! Kuinka te ette mitään ymmärtäisi? Teidän oma elukkanne on vienyt erään hyvin tärkeän asiakirjan oikeussalista, ja te sanotte vain, että ette mitään ymmärrä!"

"Mikä elukka?"

"Luvalla sanoen, teidän oma ruskea sikanne."

"Olenko minä siihen syypää? Miksi oikeuden vahtimestari jättää ovet auki?"

"Mutta, Ivan Ivanovitsh, teidän oma elukkanne: olettehan te siis syypää."

"Kiitän nöyrimmästi siitä, että asetatte minut sian veroiseksi."

"Sitä en minä ole sanonut, Ivan Ivanovitsh! Jumalavita, en ole sanonut! Suvaitkaahan puhtaan omantuntonne mukaan harkita asiaa. Epäilemättä te tiedätte, että esivallan määräysten mukaan on kielletty likaisia elukoita juoksemasta ympäri kaupunkia, ja etenkin sen pääkaduilla. Myöntäkää nyt itse, että se on kiellettyä."

"Jumala ties, mitä te puhutte. Onko se niin vaarallista, jos sika menee kadulle?"

"Sallikaa minun sanoa, sallikaa, sallikaa, Ivan Ivanovitsh, se on aivan mahdotonta. Mikä auttaa? Kun esivalta vaatii, niin meidän täytyy olla kuuliaisia. En tahdo väittää, ettei toisinaan kadulla, vieläpä torilla näkyisi kanoja ja hanhia, huomatkaa: kanoja ja hanhia. Mutta mitä sikoihin ja pukkeihin tulee, annoin minä vielä viime vuonna ohjeen, että niitä ei saa päästää julkisille paikoille, jonka ohjeen käskin lukea julki kirkossa koko kansalle."

"Ei, Pjotr Fedorovitsh, minusta näyttää siltä, kuin te kaikin tavoin koettaisitte loukata minua."

"Sitä te ette saata sanoa, rakas ystävä ja hyväntekijä, että minä koettaisin loukata teitä. Suvaitkaahan vain muistella, etten minä sanonut teille viime vuonna moitteen sanaakaan, vaikka te rakensitte erään katon kokonaista kyynärää korkeammaksi määräystä. Päinvastoin, minä olin olevinani, kuin en mitään olisi huomannut. Uskokaa pois, rakas ystäväni, että minä nytkin kokonaan, niin sanoakseni… mutta minun velvollisuuteni pakottaa minua vaatimaan puhtautta. Tuomitkaa itse, kun yhtäkkiä pääkadulla…"

"Kaunis pääkatu! Jokainen akka viskaa sille mitä haluaa."

"Sallikaa minun ilmottaa teille, Ivan Ivanovitsh, että te itse loukkaatte minua! Se on totta, että sellaista joskus sattuu, mutta suurimmaksi osaksi vain aitausten, vajain ja ulkohuoneitten viereen. Vaan jos keskellä pääkatua tai toria tiine sika maata tonkii, niin se on…"

"Mitä se sitten muka on, Pjotr Fedorovitsh. Onhan sika Jumalan luoma olento!"

"Sen minä myönnän. Tietäähän koko maailma, että te olette oppinut mies, tunnette tieteitä ja muita sellaisia asioita. Minä sen sijaan en ole mitään tiedettä tutkinut; käsikirjoitusta aloin tosin oppia ollessani kolmekymmentävuotias. Minä olen, kuten tiedätte, yksinkertainen sotamies!"

"Hm!" sanoi Ivan Ivanovitsh.

"Niin", jatkoi poliisimestari, "vuonna 1801 olin luutnanttina neljännessäkymmenennessäkahdennessa jääkärirykmentissä. Komppanian päällikkönä oli, luvallanne sanoen, kapteeni Jeremejev." Tässä poliisimestari pisti sormensa nuuskarasiaan, jonka Ivan Ivanovitsh hänelle ojensi, ja alkoi hypistellä nuuskaa.

Ivan Ivanovitsh sanoi: "Hm."

"Mutta minun velvollisuuteni", jatkoi poliisimestari, "on täyttää esivallan vaatimukset. Te kaiketi tiedätte, Ivan Ivanovitsh, että asiakirjan anastaminen oikeudesta on rikos?"

"Sen minä tiedän niin hyvin, että jos tahdotte, voin teillekin opettaa. Mutta se koskee ainoastaan ihmisiä; jos esimerkiksi te varastaisitte asiakirjan. Mutta sika on eläin, Jumalan luoma olento."

"Onhan se niin, mutta laissa sanotaan: 'rikokseen syypää'… Pyydän teitä huomaamaan: syypää! Siinä ei puhuta syntyperästä, sukupuolesta eikä säädystä. Siis saattaa eläinkin olla syypää. Kuten tahdotte, mutta ennenkuin tuomio langetetaan, on sika luovutettava yleisen järjestyksen häiritsijänä poliisin huostaan."

"Ei, Pjotr Fedorovitsh", vastusti Ivan Ivanovitsh kylmäverisesti, "siitä ei tule mitään!"

"Kuten tahdotte, mutta minun täytyy totella esivallan käskyjä."

"Luuletteko sillä pelottavanne minua? Luultavasti lähettäisitte sen yksikätisen sotamiehenne tänne sitä ottamaan? Siinä tapauksessa käsken piikaa hiilihangolla ajamaan hänet matkoihinsa; varokoon vaan, ettei menetä toistakin kättänsä."

"Minä en uskalla riidellä kanssanne. Siinä tapauksessa, jollette siis tahdo luovuttaa sitä poliisin huostaan, tehkää sille mitä tahdotte. Teurastakaa se milloin teitä haluttaa, vaikka jouluksi, ja valmistakaa siitä liikkiötä tai syökää se sellaisenaan. Mutta jos te siitä makkaroita teette, niin pyytäisin lähettämään minulle yhden parin sellaisia, joita Gapka niin mainiosti laittaa sian verestä ja rasvasta. Minun Agrafena Trofimovnani on oikein ihastunut niihin."

"Mielelläni lähetän teille parin makkaroita."

"Olen teille hyvin kiitollinen, rakas ystävä ja hyväntekijä. Mutta minulla olisi teille vielä vähäsen asiaa. Sekä tuomari että kaikki muut meidän tuttavamme kehottivat minua sovittamaan teidät ja ystävänne Ivan Nikiforovitshin."

"Mitä! Minut ja tuon tolvanan? Vai että minä sopisin tuon rötkäleen kanssa? Ei ikinä! Siitä ei tule koskaan mitään!" Ivan Ivanovitsh oli hyvin päättäväisellä tuulella.

"Kuten itse tahdotte", vastasi poliisimestari kestiten nenäänsä nuuskalla. "Minä en rohkene neuvoa teitä. Sallikaa minun kuitenkin ilmottaa: nyt te olette vihamiehiä, mutta jos olisitte ystäviä, niin…"

Mutta Ivan Ivanovitsh alkoi puhua peltopyistä, mikä tapahtui tavallisesti silloin, kun hän tahtoi muuttaa puheenainetta.

Poliisimestarin, joka siis oli perin huonosti menestynyt tehtävässään, täytyi näin ollen tyhjin toimin palata takaisin.

VI LUKU,

josta lukija helposti voi saada tietää kaiken sen, mitä se sisältää.

Kuinka tarkoin oikeudessa koetettiinkin pitää salassa, tiesi koko Mirgorod seuraavana päivänä, että Ivan Ivanovitshin sika oli vienyt Ivan Nikiforovitshin anomuksen. Itse poliisimestari ensimäisenä hairahtui kertomaan. Kun Ivan Nikiforovitsh sai kuulla tapahtumasta, kysyi hän ainoastaan: "Eikö se ollut ruskea?"

Mutta Agafja Fedosejevna, joka oli siinä läsnä, alkoi taas hätyyttää Ivan Nikiforovitshia: "Mitä sinä, Ivan Nikiforovitsh, oikein ajattelet? Koko maailma sinua nauraa ja hölmöksi haukkuu, jos vain annat asian mennä menojaan! Mikä aatelismies sinä silloin enää olisit? Huonompi olisit niitä akkoja, jotka myyvät makeisleivoksia, joista sinä niin pidät." Ja väsymätön Agafja Fedosejevna puhui ja puhui siksi, että sai toisen suostumaan. Hän löysi jostakin keski-ikäisen, mustanrasvaisen, pisamanaamaisen miehen, jonka tummansininen takki oli kyynärpäistä paikattu, — oikean musteentöhrijän. Tämä rasvasi saappaansa tökötillä, kolme kynää oli tavallisesti korvan takana, ja nappiin kiinnitetyn nauhan päässä riippui lääkepullonen, joka teki mustepullon virkaa. Hän söi yhdellä hotkaisulla yhdeksän piirakkaa ja pisti kymmenennen taskuunsa ja virallisen paperiarkin hän töhri niin täyteen panettelua, ettei kukaan jaksanut sitä yskimättä ja aivastamatta lukea yhteen painoon alusta loppuun. Tämä hyvin vähän ihmisenkaltainen olento sorkki, tonki, töhri ja vihdoin kyhäsi seuraavan asiakirjan:

"Mirgorodin piirioikeuteen aatelismieheltä Ivan Nikiforinpojalta Dovgotshhunilta.

"Koskeva sitä anomusta, jonka minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, olen jättänyt sisään samanaikaisesti aatelismies Ivan Ivaninpojan Pererepenkon kanssa, jolle itse Mirgorodin piirioikeus on suvainnut osottaa liikaa hyväntahtoisuutta. Ja se ruskean sian hävytön itsevaltaisuus, jota tähän saakka on salassa pidetty, mutta sivulliset henkilöt siitä puhuvat. Siihen katsoen että kysymyksen alainen hyväntahtoisuus ja poikkeus, tehty pahassa tarkotuksessa, kuuluu oikeuden tuomiovallan alle; sillä kysymyksen alainen sika on järkeä vailla oleva elukka ja vähemmän sovelias varastamaan asiakirjoja. Mistä silminnähtävästi selviää, että useasti mainittu sika on juuri minun vihamieheni, itseään aatelismies Ivan Ivaninpojaksi Pererepenkoksi nimittävän toimesta tullut salaa neuvotuksi, joka taas on todistettu syylliseksi ryöstöön, murhan aikomukseen ja Jumalan pilkkaamiseen. Mutta kysymyksen alainen Mirgorodin piirioikeus on ominaisella puolueellisuudellansa ilmi saattanut salaista suostuvaisuutta; ilman mitä suostuvaisuutta kysymyksen alainen sika ei olisi millään muotoa voinut päästä asiakirjaa varastamaan, koska on Mirgorodin piirioikeus palvelusväestöön nähden sangen varustettu: tarvitsee ainoastaan mainita se yksi sotamies, seisova joka hetki vastaanottosalissa, joka sotamies on tosin yksi- ja kierosilmäinen ja jonkun verran vikaantunut kädeltään, mutta erinomainen ominaisuuksiltaan lennättämään sian tiehensä ja lyömään sitä kepillä. Mistä todenperäisesti näkyy kysymyksen alaisen Mirgorodin oikeuden suostuvaisuus ja epäilemätön osanottavaisuus juutalaismaiseen kauppavoittoon, molemmin puolin yhteenpuhuttuun. Kysymyksen alainen ja ylempänä mainittu rosvo ja aatelismies Ivan Ivaninpoika Pererepenko taitaa kuitenkin pahanteostaan huolimatta jäädä ilman rangaistusta. Minkätähden minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, teen kysymyksen alaiselle piirioikeudelle asianmukaisesti tiettäväksi, että jollei kysymyksen alaista sikaa tai vastaavaa aatelismiestä Pererepenkoa vaadita anomuksen mukaiseen edesvastaukseen ja oikeudenmukaista tuomiota minun edukseni langeteta, niin minä, aatelismies Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun, valitan kysymyksen alaisen oikeuden lainvastaisesta suostuvaisuudesta ylioikeuteen.

"Aatelismies Mirgorodin piirikunnassa Ivan Nikiforinpoika Dovgotshhun."

Kirjelmä teki oikeudessa asianmukaisen vaikutuksen. Tuomari oli arka, kuten kaikki hyväsydämiset ihmiset yleensä. Hän kääntyi kirjurin puoleen. Mutta kirjuri murahti vain kumeasti "hm" ja hänen kasvoilleen nousi samanlainen välinpitämätön ja perkeleellinen kaksimielinen ilme, jollaista ainoastaan saatana kykenee näyttämään, kun uhri ryömii hänen jalkojensa juuressa.

Yksi ainoa keino oli jäljellä: sovittaa entiset ystävykset. Mutta miten menetellä, kun kaikki tähänastiset yritykset olivat tyhjiin rauenneet?

Kuitenkin päätettiin yrittää vielä kerta. Ivan Ivanovitsh ilmotti itsepäisesti, ettei hän tahdo kuulla sellaisesta puhuttavankaan ja suuttui kovasti. Ivan Nikiforovitsh käänsi selkänsä vastaukseksi eikä virkkanut sanaakaan. Silloin käytiin prosessiin käsiksi tavattoman kiireesti, mikä on niin tavallista tuomioistuimissa. Asiakirjat päivättiin, vietiin kirjoihin, numeroitiin, nidottiin, allekirjotettiin, kaikki yhdessä ainoassa päivässä, ja sitten ne pantiin kaappiin, jossa saivat olla vuoden, kaksi, kolme… Joukko morsiamia joutui sillä aikaa naimisiin; Mirgorodiin rakennettiin uusi katu; tuomarilta putosi yksi etuhammas ja kaksi sivuhammasta; Ivan Ivanovitshin pihalla juoksenteli entistä suurempi joukko lapsia (mistä ne tulivat, Jumala yksin tietää); Ivan Nikiforovitsh teetti Ivan Ivanovitshin kiusalla uuden hanhiläävän, vaikka vähän etäämmäksi entistä, ja rakennutti Ivan Ivanovitshin puoleisen rajan aivan umpeen, niin että nämä kunnianarvoiset naapurit tuskin koskaan näkivät toisiaan — ja asiakirjat olivat yhä vaan samassa hyvässä järjestyksessä ja samassa kaapissa, joka mustetäplistä oli tullut marmorimaiseksi.

Sillä välin sattui koko Mirgorodille tärkeä tapaus. Poliisimestari piti päivälliskemut!

Mistä saisin siveltimen ja värejä kuvatakseni vierasten kirjavaa joukkoa ja loistavaa juhlaa!

Ottakaa kello, avatkaa se ja katsokaa, mitä siellä sisässä on! Eikö totta, kauhea sekamelska! Ajatelkaa, että yhtä monta pyörää, jollei vielä enemmänkin, oli poliisimestarin pihalla. Minkälaisia ajopelejä ei siellä olisi ollut? Toiset olivat takaa leveitä ja edestä kapeita, toiset takaa kapeita ja edestä leveitä. Toiset olivat samalla kertaa sekä rattaita että vaunuja, toiset eivät olleet rattaita eivätkä vaunujakaan. Toiset olivat kuin suuria heinäkasoja tai torimatameja, toiset kuin takkuisia juutalaisia tai luurankoja, joista nahka ei ollut aivan lähtenyt. Toiset näyttivät sivultapäin katsottuina pitkävartisilta piipuilta, toiset eivät näyttäneet miltään, vaan olivat kuin kummallinen, muodoton, fantastinen ainepaljous. Tästä pyörien merestä kohosi vanhanaikaiset umpinaiset vaunut pienine ikkunoineen, joissa oli vahvat rautaristikot. Kyytimiehet, joista toisilla oli yllä lyhyet harmaat takit ja lampaannahkalakit, toisilla pitkät takit ja toisenlaiset lakit, taluttelivat tupakoiden valjaista riisuttuja hevosia pitkin pihaa.

Millaiset päivälliskemut poliisimestari pitikään! Antakaahan, kun minä luettelen kaikki läsnäolevat: Taras Tarasovitsh, Jevpl Akinfovitsh, Jevtihij Jevtihijevitsh, Ivan Ivanovitsh, ei meidän Ivan Ivanovitshimme, vaan eräs toinen, Savva Gavrilovitsh, meidän Ivan Ivanovitshimme, Jeleferij Jeleferijevitsh, Makar Nasarjevitsh, Foma Grigorjevitsh… En jaksa enempää, voimani eivät riitä! Käsi väsyy kirjottamaan! Ja kuinka runsaasti oli naisia, tummia ja vaaleita, pitkiä ja lyhyitä, lihavia kuin Ivan Nikiforovitsh ja niin laihoja, että semmoiset olisi luullut voivan pistää poliisimestarin miekan huotraan. Kuinka äärettömän paljon naisten päähineitä ja pukuja! punaisia, keltaisia, kahvinruskeita, vihreitä, sinisiä, uusia, käännettyjä, uudestaan vaatetettuja, — huiveja, nauhoja, käsilaukkuja! Hyvästi, poloiset silmäni! Tämän näytännön jälkeen ette kelpaa enää mihinkään. Kuinka tavattoman pitkä pöytä oli valmiiksi katettuna! Kuinka erinomaisesti juttu sujui, mikä melu kaikkialla! Mitä on sen rinnalla mylly kivineen, rattaineen, pyörineen, kalkutuksineen, kolkutuksineen! En voi aivan varmaan sanoa, mistä siellä puhuttiin, mutta kaiketi monenlaisista hauskoista ja hyödyllisistä asioista, kuten ilmasta, koirista, naisten päähineistä, varsoista… Vihdoin Ivan Ivanovitsh, ei meidän, vaan se toinen, jolla on vain yksi silmä ja sekin kiero, lausui: "Minua kovin kummastuttaa, kun oikea silmäni (yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh puhui aina itsestään hyvin ivallisesti) ei näe täällä Ivan Nikiforovitshia, herra Dovgotshhunia."

"Hän ei tahtonut tulla", sanoi poliisimestari.

"Kuinka niin?"

"Siitä on, Jumala paratkoon, jo kaksi vuotta, kun he riitaantuivat, nimittäin Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh, ja minne toinen menee, sinne ei toista saa millään!"

"Mitä te puhutte!" huudahti yksisilmäinen Ivan Ivanovitsh tähdäten kieron silmänsä kattoon ja pannen kätensä ristiin. "Kun eivät enää sellaiset ihmiset, joilla on hyvät silmät, voi elää sovussa keskenään, niin kuinka saatan minä ja minun kiero silmäni tulla kenenkään kanssa aikoihin!" Kaikki nauroivat hänelle täyttä kurkkua. Kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh oli yleisesti suosittu seuroissa sentähden, että hän osasi lasketella kaikkien nauruhermoja kutkuttavia pilapuheita. Nousipa tuoliltaan pitkä, laiha mies, yllään karvakankainen takki ja laastarilappu nenän päässä. Tämä oli istunut hiljaa nurkassa eikä edes muuttanut kasvojensa ilmettä, ei silloinkaan, kun kärpäset olivat hänen nenäänsä tutkineet. Mutta nyt hän lähestyi joukkoa, joka oli kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ympäröinyt. "Kuulkaa!" huudahti kierosilmäinen, kun hän huomasi koonneensa ympärilleen kylliksi kuulijoita, "kuulkaa, sen sijaan, että te nyt töllistätte minun ainokaista kieroa silmääni, sovittakaamme kaksi ystäväämme! Koska Ivan Ivanovitsh näkyy paraikaa juttelevan tuolla akkojen ja tyttärien kanssa, niin sopii meidän sillaikaa kaikessa hiljaisuudessa lähettää Ivan Nikiforovitshia noutamaan, ja sitten me sysäämme heidät yhteen ja rakennamme sulan sovinnon!"

Kaikki suostuivat yksimielisesti kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin ehdotukseen ja päättivät viipymättä lähettää Ivan Nikiforovitshille kutsun saapua kaikin mokomin poliisimestarin luo päivällisille. Mutta siinäpä pulmallinen kysymys: kenen toimeksi uskoa tämä tärkeä tehtävä? Oltiin neuvottomia, kahden vaiheilla ja riideltiin kauan siitä, kuka olisi soveliain ja taitavin diplomaattisissa asioissa. Vihdoin päätettiin yksimielisesti laskea tämä edesvastuullinen toimi Anton Prokofjevitsh Golopus'in niskoille.

Mutta ennenkuin käymme eteenpäin, pitää ehdottomasti tutustuttaa lukijaa tähän huomattavaan henkilöön. Anton Prokofjevitsh Golopus on kerrassaan hyvä mies tämän sanan täydessä merkityksessä: jos joku Mirgorodin kunnianarvoisista henkilöistä lahjottaa hänelle kaulahuivin tai alusvaatteet — niin hän kiittää; jos joku näppää kevyesti hänen nenäänsä — niin hän kiittää silloinkin. Jos häneltä kysyttiin: "Miksi, Anton Prokofjevitsh, teidän takkinne on kanelinvärinen, mutta hihat siniset?" niin hän tavallisesti vastasi: "Niin, teillä ei sellaista olekkaan! Mutta antakaahan olla, kun se kuluu, niin muuttuu kokonaan yhdenväriseksi!" Ja todellakin, auringon vaikutuksesta alkoi sininen kangas muuttua kanelinväriseksi, ja on nyt aivan samaa väriä kuin takkikin. Mutta mikä kummallista, Anton Prokofjevitsh käyttää kesällä verkavaatteita ja talvella nankinikankaisia. Anton Prokofjevitshilla ei ole omaa taloa. Hänellä oli kyllä sellainen ennen kaupungin laidassa, mutta hän möi sen ja osti tummanruskean kolmivaljakon ja pienet vaunut, joilla ajeli vierailuille ympäristön tilanomistajain luo. Mutta kun hevosista oli paljon vaivaa ja tarvittiin rahaa kauroihin, niin Anton Prokofjevitsh vaihtoi hevoset ja vaunut viuluun ja piikaan ja sai vielä 25 ruplan setelin välirahaa. Sitten hän möi viulun ja vaihtoi piian kullalla koristettuun safiaaninahkaiseen tupakkakukkaroon, ja nyt ei ole kenelläkään sellaista tupakkakukkaroa kuin Anton Prokofjevitshilla. Tästä hyvästä hän ei enää saata ajella maaseudulle, vaan on pakotettu pysymään kaupungissa ja viettämään yönsä eri taloissa milloin minkin aatelismiehen luona, etupäässä siellä, missä mielellään hänen nenäänsä näppäillään. Anton Prokofjevitsh tahtoo syödä hyvin ja pelaa joltisesti Mustaa-Maijaa ja Mylly-Mattia. Tottelevaisuus on hänen elementtinsä, ja sentähden hän otti heti hatun ja kepin ja läksi.

Matkalla hän alkoi harkita, millä tavalla saisi Ivan Nikiforovitshin lähtemään päivällisille. Tämän muuten kunnioitettavan miehen hieman ynseä luonne teki yrityksen melkein mahdottomaksi. Ja kuinka voisi ajatellakaan, että Ivan Nikiforovitsh suostuisi lähtemään, kun jo sängystä nouseminen tuotti niin suurta vaivaa? Mutta otaksukaamme, että hän nouseekin, niin kuinka saada hänet sinne, missä on — minkä hän epäilemättä tietää — hänen leppymätön vihollisensa? Jota enemmän Anton Prokofjevitsh asiaa harkitsi, sitä enemmän ilmaantui esteitä. Päivä oli helteinen, aurinko paahtoi, hiki valui virtanaan. Anton Prokofjevitsh, vaikka antoikin näppäillä nenäänsä, oli monessa asiassa aika ovela mies. Vaihtokaupoissa sen sijaan hän ei ollut yhtä onnellinen. Hän oivalsi vallan hyvin, milloin piti heittäytyä hölmöksi, ja toisinaan hän osasi suoriutua sellaisistakin seikoista, joista älykäs harvoin pelastaa nahkaansa.

Sillä välin kuin hänen kekseliäs mielensä mietti keinoa, miten saada Ivan Nikiforovitsh vakuutetuksi, ja hän urhoollisesti astui esteitä vastaan, eräs odottamaton tapaus sai hänet jonkun verran levottomaksi. Eipä ole vahingoksi huomauttaa lukijalle, että Anton Prokofjevitshilla oli yhdet housut sitä laatua, että kun hänellä oli ne yllään, niin koirat heti häntä ahdistivat ja purivat pohkeisiin. Pahaksi onneksi oli hän juuri täksi päiväksi vetänyt nämä housut jalkaansa, ja tuskin oli hän oikein ennättänyt syventyä ajatuksiinsa, kun hirvittävä haukunta joka puolelta hämmästytti häntä. Anton Prokofjevitsh päästi sellaisen huudon (kukaan ei voinut huutaa häntä kovemmin), etteivät ainoastaan meille tunnetut laiha akka ja erinomaisen pitkätakkinen poika juosseet hänen avukseen, vaan Ivan Ivanovitshin pihalta tuli tuiskuna kakaroita vaikka kuinka paljon. Ja vaikka koirat olivat ennättäneet vasta hänen toista pohjettaan maistaa, vähensi se kuitenkin aika lailla Anton Prokofjevitshin rohkeutta, ja arasti hän astui Ivan Nikiforovitshin kuistille.

VII LUKU,

joka on viimeinen.

"Aa, hyvää päivää! Miksi ette anna koirien olla rauhassa?" huudahti Ivan Nikiforovitsh huomattuaan Anton Prokofjevitshin, sillä tämän kanssa ei kukaan puhunut leikkiä laskematta.

"Vieköön piru ne kaikki, joka sorkan! Kukapa ei antaisi niitten rauhassa olla?" vastasi Aaton Prokofjevitsh.

"Te valehtelette."

"Jumalavita, en valehtele! Pjotr Fedorovitsh pyysi teitä päivällisille."

"Hm!"

"Jumalavita, hän pyysi, vieläpä niin hartaasti, ettei sitä sanoa saata. — Mitä tämä merkitsee, sanoi, että Ivan Nikiforovitsh vieroo minua kuin vihamiestä. Ei pistäy enää koskaan luonani juttelemassa ja levähtämässä."

Ivan Nikiforovitsh silitti leukaansa. "Jollei Ivan Nikiforovitsh nytkään tule", jatkoi Anton Prokofjevitsh, "niin en tiedä, mitä ajatella; ehkä hän on minulle suuttunut. Olkaa niin hyvä, Anton Prokofjevitsh, ja koettakaa saada hänet tulemaan! — Kas niin, Ivan Nikiforovitsh, lähdetään pois! Siellä on sangen valittua seuraa koolla!"

Ivan Nikiforovitsh alkoi katsella kukkoa, joka kuistilla seisten venytti kaikin voimin kaulaansa.

"Jospa tietäisitte, Ivan Nikiforovitsh", jatkoi harras asiamies, "kuinka hyvää sammenlihaa ja tuoretta kaviaaria Pjotr Fedorovitshilla on tarjona!"

Ivan Nikiforovitsh käänsi päänsä ja alkoi kuunnella tarkkaavasti.

Tämä rohkaisi asiamiestä. "Lähtekäämme nyt kiireimmän kautta. Siellä on Foma Grigorjevitshkin! Mitä nyt?" lisäsi hän huomatessaan Ivan Nikiforovitshin makaavan yhä samassa asennossa: "Mitä nyt. Lähdetäänkö vai eikö?"

"Minua ei haluta!"

Tämä "minua ei haluta" hämmästytti Anton Prokofjevitshia. Hän luuli jo, että vakuuttava esityksensä oli kokonaan taivuttanut tämän muuten kunnioitettavan miehen, mutta sen sijaan kuulikin päättäväisen: "minua ei haluta".

"Minkätähden teitä ei haluttaisi?" kysyi hän melkein harmistuneena, mikä oli hänelle hyvin harvinaista, vieläpä silloinkin, kun pantiin palavaa paperia hänen päänsä päälle, millä etenkin tuomari ja poliisimestari mielellään huvittelivat itseään.

Ivan Nikiforovitsh pani nuuskaksi.

"Kuten tahdotte, Ivan Nikiforovitsh, mutta minä en ymmärrä, mikä teitä pidättää."

"Miksi minä sinne lähtisin?" sanoi Ivan Nikiforovitsh vihdoin. "Siellä minä sen roiston kohtaisin!" Näin hän tavallisesti nimitti Ivan Ivanovitshia. "Kaikkivaltias Jumala! Ja kauanko siitä…"

"Jumalavita, hän ei sinne tule! Niin totta kuin Jumala on pyhä, hän ei tule! Lyököön salama minut tähän paikkaan kuoliaaksi, jos hän sinne tulee!" vastasi Anton Prokofjevitsh, joka oli valmis vannomaan vaikka kymmenen kertaa yhteen henkäykseen. "Lähtekäämme siis, Ivan Nikiforovitsh!"

"Te valehtelette, Anton Prokofjevitsh, hän tulee sinne, jollei jo ole!"

"Jumalavita, ei tule eikä ole! Kasvakoot jalkani kiinni tähän paikkaan, jos hän on siellä! Ja ajatelkaahan toki itsekin, mitä hyötyä olisi minulle siitä, jos valehtelisin? Kuivukoot käteni ja jalkani!… Mitä, ettekö vieläkään usko? Pakahtukoon ruumiini tähän teidän eteenne! Älköön isäni, äitini enkä minäkään nähkö ikinä taivaan valtakuntaa! Joko uskotte?"

Ivan Nikiforovitsh rauhottui tyyten näistä vakuutuksista ja käski kamaripalvelijansa, jonka yllä yhä oli maahan saakka ulottuva takki, tuoda hänen housunsa ja nankinikankaisen takkinsa.

Minä otaksun, että on aivan tarpeetonta selittää, millä tavalla Ivan Nikiforovitsh puki housut ylleen, kuinka kaulahuivi sidottiin hänen kaulaansa ja takki, joka repesi vasemmasta kainalosta, puettiin ylle. Riittää, kun huomautan, että hän koko ajan pysyi rauhallisena eikä vastannut sanaakaan Anton Prokofjevitshin ehdotukseen — vaihtaa jotakin hänen turkkilaiseen tupakkakukkaroonsa.

Sillä välin seura odotti kärsimättömänä ratkaisevaa hetkeä, jolloin Ivan Nikiforovitsh ilmaantuu ja vihdoinkin täyttyy yleinen toivomus, että molemmat kunnianarvoiset henkilöt tekisivät rauhan keskenään. Useat olivat vakuutettuja, ettei Ivan Nikiforovitsh tule. Löipä poliisimestari vedon kierosilmäisen Ivan Ivanovitshin kanssa, ettei Ivan Nikiforovitsh tule. Mutta veto jäi sikseen, kun kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh vaati että poliisimestari panisi pantiksi ammutun jalkansa ja hän kieron silmänsä, — mistä poliisimestari suuttui aika lailla, mutta seura salaa nauroi. Kukaan ei ollut vielä istuutunut pöytään, vaikka kello kävi jo kahta — aika, jolloin Mirgorodissa, vieläpä juhlatilaisuuksissakin, jo syödään hyvällä vauhdilla.

Tuskin ennätti Anton Prokofjevitsh näyttäytyä ovessa, kun kaikki samassa silmänräpäyksessä hänet ympäröivät. Kaikkien kysymyksiin hän vastasi kuuluvasti ja lyhyesti: "Ei tule!" Mutta tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi ja moitteita, nuhteita, jopa lyöntejä alkanut sataa hänen päälleen onnistumattoman toimen tähden, kun ovi yhtäkkiä avautui selko selälleen ja — Ivan Nikiforovitsh astui sisään.

Jos paholainen itse tai joku vainaja olisi ilmaantunut, niin se ei olisi hämmästyttänyt seuraa niin suuresti kuin Ivan Nikiforovitshin odottamaton tulo. Mutta Anton Prokofjevitsh oli läkähtyä nauruunsa ja piteli kylkeään, sillä suuri oli hänen ilonsa, kun oli onnistunut koko seurasta pientä pilaa tekemään.

Oli miten hyvänsä, vaan uskomattomalta tuntui kaikista, että Ivan Nikiforovitsh niin lyhyessä ajassa oli voinut pukeutua, niinkuin aatelismiehen sopii. Ivan Ivanovitshia ei näkynyt: hän oli jostakin syystä mennyt ulos. Havahduttuaan hämmästyksestään alkoivat vieraat udella Ivan Nikiforovitshin terveyttä ja lausua tyytyväisyytensä, että hänen paksuutensa oli yhä kasvanut. Ivan Nikiforovitsh suuteli kaikkia ja lausui: "Olen hyvin kiitollinen".

Sillä välin alkoi ruuan haju levitä huoneeseen ja suloisesti kutkuttaa nälkääntyneitten vieraitten sieraimia. Kaikki siirtyivät virtana ruokasaliin. Etujoukossa oli naisia, puheliaita ja vaiteliaita, lihavia ja laihoja, ja pitkä pöytä alkoi pian loistaa erilaisin värein. En ala selittää ruokia, joita tarjottiin. Minä en kerro mitään kermapiirakoista, suolikelmusta, jota tarjottiin liemen kera, kalkkunoista luumujen ja rusinain kera, en siitä ruokalajista, joka suuresti muistuttaa kaljaan kastettua nahkaa enkä siitä kastikkeesta, joka oli kokin joutsenlaulu entisinä hyvinä aikoina, jolloin sitä koristeltiin viinistä tehdyillä liekkikuvilla, mikä sekä huvitti että samalla pelotti naisia. Minä en puhu sen enempää näistä ruokalajeista, sillä minä syön niitä paljon kernaammin kuin niistä laajasti keskustelisin.

Ivan Ivanovitsh piti kovin kalasta, joka oli valmistettu piparjuuren kera, ja näytti hartaasti innostuneen sen syömisen hyödylliseen ja ravitsevaan toimeen. Peratessaan kalaa ja erottaessaan ruodot lautasen laidalle hän tuli katsahtaneeksi pöydän yli… Taivaitten tekijä! Mikä kohtalon oikku! Aivan vastapäätä häntä istui Ivan Nikiforovitsh!

Samalla hetkellä katsoi Ivan Nikiforovitshkin pöydän yli!… Ei!… minä en voi!… Antakaa minulle toinen kynä! Tämä kynäni on tylsä, kuollut, liian vähän halkaistu tätä taulua varten! Heidän kasvonsa näyttivät kivettyneen hämmästyksestä. Kumpikin heistä näki edessään vanhan tutun, jota oli tahtomattaankin valmis lähestymään, kuten odottamatonta ystävää, ojentaakseen hänelle nuuskasarvensa sanoen: "olkaa hyvä" tai "saanko pyytää suomaan minulle kunnian?" Mutta samalla tämä henkilö näytti kauhealta kuin pahaatietävä enne! Tuskan hiki valui sekä Ivan Ivanovitshin että Ivan Nikiforovitshin kasvoilta.

Kaikki läsnäolevat, kuinka paljon heitä olikin pöydän ympärillä, vaikenivat eivätkä kääntäneet tarkkaavia katseitaan entisistä ystävistä. Naiset, jotka vilkkaasti keskustelivat kapuunien valmistustavasta, vaikenivat yhtäkkiä. Kaikki hiljeni! Siinä taulu, suuren taiteilijan siveltimen arvoinen!

Vihdoin Ivan Ivanovitsh otti nenäliinan taskustaan ja alkoi niistää, mutta Ivan Nikiforovitsh katseli ympärilleen, kunnes katseensa kiintyi avoimeen oveen. Poliisimestari huomasi tämän liikkeen ja käski heti sulkemaan oven lujasti. Sitten entiset ystävykset alkoivat taas syödä eivätkä enää kertaakaan katsahtaneet toisiinsa.

Heti päivällisen päätyttyä Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh nousivat paikoiltaan ja alkoivat etsiä lakkejaan pujahtaakseen joukosta pois. Silloin poliisimestari antoi merkin kierosilmäiselle Ivan Ivanovitshille, joka heti hiipi Ivan Nikiforovitshin selän taa, ja asettui itse meidän Ivan Ivanovitshimme taakse ja sitten he alkoivat sysätä entisiä ystävyksiä takaapäin yhteen pakottaakseen näitä siten lyömään kättä sovinnoksi. Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, onnistui aika hyvin työntäessään Ivan Nikiforovitshia eteenpäin; vähäsen se tosin meni vinoon, mutta koko lailla he pääsivät lähemmäksi sitä paikkaa, jossa meidän Ivan Ivanovitshimme seisoi. Poliisimestari sitävastoin ampui aivan syrjään, kun hän ei mitenkään voinut tulla toimeen itsepäisen jalkaväkensä kanssa, joka tällä kertaa ei lainkaan ottanut totellakseen komentoa, vaan vei ikäänkuin pahuuttaan päällikkönsä aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä tämä oli tarkottanut (mikä mahdollisesti johtui siitäkin, että pöydässä oli ollut paljon kaikenlaisia juomia). Tästä syystä Ivan Ivanovitshimme kaatui erään punapukuisen naisen päälle, joka uteliaisuudesta oli tunkeutunut aivan keskelle. Se ei tietänyt hyvää. Silloin tuomari, auttaakseen asian menoa, astui poliisimestarin sijaan ja vedettyään kaiken nuuskan ylähuulelta nenäänsä alkoi puskea Ivan Ivanovitshia toiseen suuntaan. Mirgorodissa oli tämä hyvin tavallinen tapa rakentaa sovintoa; se muistuttaa jonkun verran pallopeliä. Heti kun tuomari oli ruvennut Ivan Ivanovitshin selän takana rynnistämään, ponnisti kierosilmäinen Ivan Ivanovitsh kaikki voimansa liikkeelle ja työnsi vielä lujemmin Ivan Nikiforovitshia, josta tippui hikeä kuin räystäältä vettä sateella. Huolimatta siitä, että molemmat entiset ystävykset potkivat lujasti vastaan, heidät kuitenkin sysättiin yhteen, sillä molemmat toimihenkilöt saivat tuntuvasti avustusta muilta vierailta.

Sitten suljettiin entiset ystävykset ahtaasti joka puolelta eikä päästetty pois ennenkuin löisivät kättä sovinnoksi.

"Jumala kanssanne, Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh!" huudettiin. "Tunnustakaa mistä syystä te riitaannuitte! Eiköhän vain jonkun joutavan asian tähden? Ettekö häpeä Jumalaa ja ihmisiä?!"

"Minä en tiedä", sanoi Ivan Nikiforovitsh huohottaen uupuneena (saattoi huomata, ettei hän ollut pahasti sovintoa vastaan), "minä en tiedä, mitä pahaa olen tehnyt Ivan Ivanovitshille. Mutta miksi hän kaatoi minun hanhilääväni ja vaani henkeäni?"

"Minä en ole syypää mihinkään pahaan aikomukseen", vastasi Ivan Ivanovitsh katsomatta Ivan Nikiforovitshiin. "Minä vannon Jumalan ja teidän edessänne, kunnianarvoisa aatelisto, etten ole tehnyt mitään pahaa viholliselleni. Mutta miksi hän loukkasi ja häpäisi minun nimeäni ja arvoani?"

"Kuinka minä olisin loukannut teitä, Ivan Ivanovitsh?" kysyi Ivan Nikiforovitsh. Vielä hetkinen selitystä ja pitkäaikainen viha on sammunut. Ivan Nikiforovitsh pisti jo kätensä taskuun vetääkseen sieltä nuuskasarvensa sanoen: "olkaa hyvä".

"Eikö se ole loukkaus", selitti Ivan Ivanovitsh kohottamatta katsettaan, "kun te, armollinen herra, häpäisette minun nimeäni ja arvoani sellaisella sanalla, jota tässä ei kehtaa sanoa?"

"Sallikaa minun sanoa teille kaikessa ystävyydessä, Ivan Ivanovitsh! (samalla Ivan Nikiforovitsh piteli Ivan Ivanovitshin takinnappia, mikä täydelleen ilmaisi puhujan mielialan) te suutuitte piru ties mistä: siitä, että minä tulin sanoneeksi teitä hanheksi …"

Ivan Nikiforovitsh huomasi heti, että hän oli puhunut varomattomasti sanottuaan tämän sanan; mutta se oli jo myöhäistä, — sanottu kun sanottu. Kaikki meni nyt päin mäntyä! Kun tämä sana lausuttiin ensi kerta, jolloin ei ollut todistajia läsnä, vimmastui Ivan Ivanovitsh ja raivostui niin hurjasti, että Jumala varjelkoon ihmistä joutumasta sellaiseen tilaan, — entä mitä nyt, hyvät lukijat, nyt, kun tämä murhaava sana lausuttiin seurassa, jossa oli paljon naisia, joiden nähden Ivan Ivanovitsh tahtoi esiintyä parhaassa valossa? Jollei Ivan Nikiforovitsh olisi menetellyt, kuten teki, jos hän olisi sanonut lintu eikä hanhi, niin silloin olisi asia ehkä vielä ollut autettavissa. Mutta nyt — oli kaikki lopussa!

Hän loi Ivan Nikiforovitshiin silmäyksen — ja millaisen silmäyksen! Jos sillä olisi ollut ruumiillista vaikutusvaltaa, niin se olisi silmänräpäyksessä muuttanut Ivan Nikiforovitshin tomuksi. Vieraat ymmärsivät tämän katseen ja riensivät erottamaan heidät. Ja Ivan Ivanovitsh, lempeyden perikuva, joka ei jättänyt yhtäkään kerjäläistä puhuttelematta, juoksi tiehensä kauhean raivoisana. Sellaisen hirmumyrskyn saattaa intohimo nostaa!

Kokonaiseen kuukauteen ei Ivan Ivanovitshista kuulunut mitään. Hän oli sulkeutunut taloonsa. Salainen kirstu avattiin ja sieltä otettiin — mitä?… hopearuplia, vanhoja, esi-isiltä perittyjä hopearuplia! Ja nämä hopearuplat joutuivat musteentöhrijän likaisiin käsiin. Asia jätettiin ylioikeuteen. Ja kun Ivan Ivanovitsh sai kuulla ilosanoman, että asia huomenna ratkaistaan, vasta silloin hän uskalsi ulos talostaan. Mutta! siitä saakka on ylioikeus kysyttäessä yhä ilmottanut, että asia ratkaistaan huomenna, ja sitä on kestänyt — kymmenen vuotta.

Noin viisi vuotta sitten minä matkustin Mirgorodin kaupungin läpi. Ikävä vuodenaika oli käsissä. Syksy oli kulunut jo pitkälle, sää oli synkkä, kostea, sumuinen, ja lokaa oli kaikkialla. Jonkinlainen luonnoton vihreys, jonka ikävät, pitkälliset sateet olivat synnyttäneet, peitti ohuena harsona pellot ja vainiot, joihin se sopi yhtä huonosti kuin kujeet vanhalle ukolle, ruusut akalle. Sää vaikutti minuun siihen aikaan voimakkaasti: kun se oli ikävä, minä ikävöin. Mutta siitä huolimatta, kun minä silloin lähestyin Mirgorodia, niin tunsin, kuinka sydämeni alkoi sykkiä voimakkaasti. Kuinka paljon muistoja! En ollut kahteentoista vuoteen nähnyt Mirgorodia. Siellä eli siihen aikaan liikuttavassa ystävyydessä kaksi verratonta ihmistä, kaksi verratonta ystävää. Ja kuinka monta huomattavaa henkilöä onkaan senjälkeen kuollut! Tuomari Demjan Demjanovitsh kuuluu jo vainajain joukkoon; Ivan Ivanovitsh, se kierosilmäinen, on myöskin tämän maailman jättänyt. Minä ajoin pääkadulle: kaikkialle oli pystytetty seipäitä, joiden päässä oli olkitukko; uusi suunnittelu kaupungin asemaa varten oli nähtävästi tekeillä. Joitakuita mökkejä oli revitty jo maahan. Aidan jätteitä törrötti surullisesti siellä täällä.

Oli sunnuntaipäivä. Minä käskin pysäyttää kuomurattaani kirkon eteen ja astuin sisään niin hiljaa, ettei kukaan sitä huomaisi. Mutta totta puhuen, eipä olisi minun tuloani moni voinut huomatakaan, sillä kirkossa oli kovin vähän väkeä; nähtävästi olivat jumalisimmatkin ihmiset pelänneet lokaisia teitä. Synkeässä, oikeammin sanoen sairaalloisessa valossa oli kynttiläin vaikutus kummallinen, vastenmielinen; pimeä eteinen tuntui surulliselta; pitkänomaiset ikkunat pyöreine ruutuineen peittyivät sadekyyneliin. Minä poistuin eteiseen ja käännyin harmaahapsisen, kunnianarvoisen ukon puoleen: "voisinko saada tietää, vieläkö Ivan Nikiforovitsh on elossa?" Samassa sattui jumalankuvan edessä palava lamppunen leimahtamaan kirkkaampaan tuleen ja valo virtasi suoraan naapurini kasvoihin. Kuinka minä hämmästyinkään, kun tarkemmin katsoessa huomasin tutut kasvot! Se olikin Ivan Nikiforovitsh itse! Mutta kuinka hän oli muuttunut!

"Kuinka te voitte, Ivan Nikiforovitsh? Kylläpä olette vanhentunut!"

"Vanhentunut, niin. Palasin tänään Pultavasta", vastasi Ivan Nikiforovitsh.

"Mitä te sanotte? Pultavassako olette ollut tällaisella kurjalla säällä?"

"Mikä autti? Se riitajuttu, nähkääs…"

Minä en voinut olla huoahtamatta.

Mutta Ivan Nikiforovitsh huomasi tämän huokauksen ja sanoi: "Älkää pelätkö, minä tiedän varmaan, että asia ratkaistaan ensi viikolla ja minun edukseni".

Minä kohautin olkapäitäni ja menin kuulemaan miten Ivan Ivanovitsh voi.

"Ivan Ivanovitsh on kirkkokuoron lavalla"; tiesi joku kertoa.

Minä näin siellä sangen laihan miehen. Tuoko on Ivan Ivanovitsh? Hänen kasvonsa olivat kurttuiset, tukka lumivalkoinen; mutta turkkitakki oli entisellään. Ensi tervehdykset vaihdettuamme Ivan Ivanovitsh kääntyi iloisesti hymyillen puoleeni, mikä niin erinomaisesti sopi nyt, niinkuin ainakin, hänen suppilomaisiin kasvoihinsa, ja kysyi: "Tahdotteko kuulla hauskan uutisen?"

"Minkä uutisen?" utelin minä.

"Huomenna ratkaistaan minun asiani aivan varmasti, sanottiin ylioikeudessa."

Minä huoahdin vielä syvempään, hyvästelin kiireimmiten — sillä olin matkalla tärkeän asian tähden — ja istuuduin kuomurattaihini.

Laihat hevoskaakit, joita Mirgorodissa sanotaan kuriirihevosiksi, lähtivät liikkeelle ja astuessaan kavioillaan harmaaseen lokaan synnyttivät korvalle epämieluisia ääniä. Sade valui virtana juutalaisen päälle, joka istui ajajan paikalla niinimaton peitossa. Kosteus tunkeutui läpi ruumiin. Alakuloinen tullipuomi vahtikojuineen, jossa rampaantunut sotavanhus paikkasi harmaita tamineitaan, siirtyi hitaasti taakseni. Taasen yksitoikkoista peltoa, joka paikottain on kynnettyä, mustaa, paikottain vihertävää, märkiä naakkoja ja variksia, ikävää, väsyttävää sadetta ja kyynelikäs taivas, jolla ei ollut ainoatakaan kirkkaampaa kohtaa. — Ikävältä tuntuu elämä tässä matoisessa maailmassa.

Nikolai Vasiljevitsh Gogol

Nikolai Vasiljevitsh Gogol (1809-52) on Venäjän suurimpia kirjailijoita. Hän tuli kotimaassaan tunnetuksi kuvauksillaan kotiseutunsa Ukrainan (Vähä-Venäjän) elämästä: "Illat talonpoikaismajassa lähellä Dikankaa" (1831-32). Kirjotettuaan senjälkeen muutamia kertomuksia ja komedian "Naimapuuhat" ja koetettuaan hoitaa historian professorinvirkaa Pietarin yliopistossa Gogol v. 1835 julkaisi kokoelman "Mirgorod", joka sisältää m.m. mahtavapiirteisen kasakkakuvauksen "Taras Bulba" ja humoristisen kertomuksen "Riita". V. 1836 ilmestyi hänen kuuluisa komediansa "Reviisori", ja samana vuonna Gogol matkusti ulkomaille, missä viipyi toista kymmentä vuotta, etupäässä Roomassa, jossa m.m. hänen pääteoksensa "Kuolleiden sielujen" 1:nen osa (ilm. 1842) ja kertomus "Viitta" valmistuivat. — Mutta painostavien olosuhteiden vaikutuksesta Gogol vähitellen vaipui sairaalloiseen, mystilliseen uskonnollisuuteen ja katui, että oli luonut teoksensa, alistuen Venäjän yhteiskuntajärjestykseen, jonka epäkohdat hän niin etevästi oli paljastanut etenkin "Reviisorissa" ja "Kuolleissa sieluissa", näissä maailmanmaineen saavuttaneissa suurteoksissaan.

Gogolin taiteen tunnusmerkillisimpiä ominaisuuksia ovat leveä huumori ja syvä myötätunto, jopa sääli kuvattaviaan kohtaan; se on siis — hänen omien sanainsa mukaan — kuin "naurua kyynelten takaa".