Produced by Tapio Riikonen

TARAS BULBA

Kertomus kasakkavallan mahtavuuden ajoilta

Kirj.

NIKOLAI GOGOL

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1913.

O.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

I.

"Käännyhän, poikaseni! Kuinka oletkaan naurettavan näköinen! Mitä messupukuja teillä onkaan yllänne? Ovatko akatemiassa kaikki tuollaisessa asussa?"

Näillä sanoilla tervehti vanha Bulba molempia poikiaan, jotka olivat juuri palanneet kotiin Kiovan koulusta.

Pojat olivat vastikään laskeutuneet ratsailta. Siinä oli kaksi rotevaa nuorukaista, jotka vielä ujoina tuijottivat maailmaan kuni vasta koulunsa päättäneet ainakin. Heidän voimakkailla, terveillä kasvoillaan voi jo huomata ensimäisen viiksenalun, johon partaveitsi ei kuitenkaan vielä ollut kajonnut. He olivat kovin hämillään isänsä vastaanotosta ja seisoivat liikkumattomina, silmät maahan luotuina.

"Rauhassa, pojat, rauhassa! Antakaa minun oikein tarkastaa teitä", jatkoi isä, käännellen heitä puolelta toiselle. "Mutta aika pitkätpä on teillä mekot! Aika mekot onkin! Mokomia mekkoja en ole ilmoisna ikänä nähnyt. Mutta pistäköön jompikumpi teistä juoksuksi! Luulen, että liepeisiin kompastuu ja nenälleen tuiskahtaa."

"Älä naura, taatto, älä naura!" sanoi vihdoin vanhempi poika.

"Kuulkaapas sitä! Eikö tälle saisi nauraa?"

"Eipä vain, ja niin taatto kuin oletkin, selkään annan, jos meille naurat!"

"Jopa olet aika poika! Isällekö selkään!" ihmetteli Taras Bulba ja peräytyi muutaman askeleen.

"Vaikkapa isällekin. En salli kenenkään itseäni loukata."

"Kuinka tahdot kanssani tapella? Ehkä nyrkeillä?"

"Minulle yhdentekevää."

"No, ruvetkaamme nyrkkisille!" puhui Bulba vetäen hihansa ylös.
"Saanhan nähdä, mikä olet miehiäsi nyrkkeilyssä!"

Ja tervehdysten asemesta pitkällisen erilläolon jälkeen rupesivat isä ja poika antamaan toisilleen iskuja kylkeen ja rintaan, milloin peräytyen, milloin uudestaan hyökäten.

"Mutta katsokaahan, hyvät ihmiset: ukko on tullut aivan höperöksi, järkensä menettänyt!" valitti heidän laiha, kalpea ja hyväsydäminen äitinsä, joka oli pysähtynyt kynnykselle, eikä vielä ollut ehtinyt syleillä hellästi rakastamiansa lapsia. — "Lapset ovat juuri tulleet kotiin, toista vuotta ovat olleet poissa, ja ukon päähän pälkähti ruveta nyrkkeilyyn."

"Tappelee kuin mies!" sanoi Bulba keskeyttäen ottelun. "Totta tosiaan, hyvin tappelee", vahvisti hän järjestäen vaatteitansa. "Eipä olisi tarvinnut koetellakaan. — Hänestä tulee kelpo kasakka! No, terve poikaseni. Tervehtikäämme nyt toisiamme." Ja isä ja poika suutelivat toisiaan. "Hyvin tehty, poikaseni. Anna jokaiselle selkään samalla tavoin kuin minuakin löylytit! Älä mukaudu kellekään! Mutta kummallinen sinulla sittenkin on asu. Mikä nuora tuostakin riippuu? — Entäs sinä, maitoparta, mitä sinä siinä niin seistä toljotat kädet suorina?" puhui hän kääntyen nuorempaan poikaan; "etkö sinäkin tahdo minua peitota?"

"Kaikkea sitä kuuleekin!" puhui äiti syleillen nuorempaa poikaa. "Voiko ajatellakaan, että poika isäänsä löisi! Ja tällainen hetkikö sitten olisi siihen sopiva? Lapsi-parka on pitkän matkan jälkeen väsynyt" — tämä lapsi kävi jo kolmattakymmentä ja oli täsmälleen sylen mittainen — "lapsenhan pitäisi saada syödä jotain ja levähtää, mutta isä vain haastaa tappeluun!"

"Näen, että olet lellipoika", sanoi Bulba. "Mutta älä kuuntele, poikaseni, äitiä. Hän on akka, ei hän mitään ymmärrä. Pois hemmottelu! Avara kenttä ja kelpo ratsu — siinä teidän viihdytyksenne. Katsokaa tätä miekkaa — siinä teidän äitinne! Se on pelkkää pötyä, mitä päähänne päntätään: koulu ja kirjat, aakkoset ja viisaustiede. Siitä kaikesta minä huolin viis!" Ja vielä lisäsi Bulba sellaisen sanan, jota ei voi painetussa tekstissä käyttää. "Mutta odottakaapas, kun tulevalla viikolla lähetän teidät Koskentaka. Siellä saatte oppia. Siellä on teidän koulunne, siellä vasta miehistytte."

"Ja viikonko vain saavat olla kotona?" sanoi kyynelsilmin ja valittavalla äänellä vanha äiti. "Eivät saa poloiset levähtää, eivät kotopaikkojaan katsella, ja minä raukka en saa kyllikseni silmätä rakkaita lapsiani."

"Älä poraa, akka! Ei kasakka viihdy helmaväen parissa. Sinä kyllä kätkisit heidät hameesi alle ja istuisit sitten kuin kana muniansa hautomassa. Mene, tuo meille mitä talossa parasta on ja kata pöytä. Äläkä tuokaan hunajakakkuja, leivoksia ja muita namusia. Tuo meille kokonainen lammas pöytään ja simaa miehen ikäistä. Ja viinaa tuo myös, ei maustimilla pilattua, vaan puhdasta ja vaahtoisata, jotta kuohuu kuin vimmattu."

Bulba saattoi poikansa tupaan, josta kaksi pulskaa, punaposkista palvelustyttöä kultakoristeet kaulassa vikkelästi juoksi pihalle. Nähtävästi olivat he säikähtyneet nuorten herrain tulosta tai ehkä vain noudattivat naisten yleistä tapaa: kiljaista ja kiitää pakoon, kun miehen näkevät, ja sitten kauan aikaa peitellä hihallaan hehkuvia poskiaan. Tupa oli sisustettu sen kovan, sotaisen ajan maun mukaan, jolloin Ukrainassa alkoivat ottelut ja taistelut itsenäisyydestä. Kaikki oli siellä puhdasta, värisavella siveltyä. Seinällä riippui miekkoja, pamppuja, lintuverkkoja, kalanpyydyksiä ja pyssyjä, sirosti koristettu ruutisarvi, kullatut suitset ja hopeahelainen marhaminta. Tuvan ikkunat olivat pienet, pyöreillä, himmeillä laseilla varustetut, jommoisia enää tapaa vain vanhoissa kirkoissa ja joiden läpi ei voi nähdä muuten kuin kohottamalla ylös ruudut. Ovien ja ikkunain pielet olivat punaisiksi maalatut. Nurkkahyllyllä oli ruukkuja ja pulloja vihreästä ja sinisestä lasista, sirotekoisia hopeapikareita, kullattuja maljoja venetsialaista, turkkilaista ja tsherkessiläistä tekoa. Ne olivat joutuneet Bulban haltuun monien käsien kautta, niinkuin silloisina uljaina aikoina oli tavallista. Koivuiset lavitsat ympäri seiniä, suuri pöytä tuvan perällä pyhimyskuvain alla, leveä uuni pankkoineen, päällystetty kirjavilla kaakeleilla — kaikki tuo oli tuttua nuorille uroillemme, jotka joka vuosi tulivat kotia lupa-ajaksi. He tulivat aina käyden, koska koululaisilta ratsastaminen oli kielletty. Mutta kun he nyt tällä kertaa pääsivät vapaiksi koulusta, oli Bulba lähettänyt heidän käytettäväkseen kaksi nuorta oritta.

Poikien tulon johdosta käski Bulba kutsua luokseen kaikki kasakkain osastopäälliköt, jotka vain olivat tavattavissa. Heti saapuikin kaksi näistä sekä Bulban vanha toveri, esauli [kasakkakapteeni] Dmitri Tovkatsh. Isä esitteli heille heti poikansa puhuen:

"Katsokaa kahta pulskaa poikaa. Sjetshiin heidät pian lähetän."

Vieraat onnittelivat Bulbaa ja hänen kahta poikaansa ja sanoivat, että oikein hän menettelee ja ett'ei parempaa oppia voi nuori mies saada kuin Koskentaan Sjetshistä.

"Ja pöytään nyt, ystävät; jokainen etsiköön itselleen paikan, mistä paraimman löytää. No, pojat, ensin ottakaamme ryypyt!" puheli Bulba. "Jumala teitä siunatkoon! Terveydeksenne, pojat! Sinun maljasi, Ostap, ja sinun Andrei! Suokoon Jumala, että aina sodassa olisitte uljaita! Sotikaa uskottomia vastaan, turkkilaisia ja tataareja vastaan; ja kun puolalaiset alkavat uskontonne vahingoksi vehkeillä, niin heitäkin vastaan sotikaa. Kas niin, ojenna tänne pikarisi; hyvääkö on viina? Mutta kuinka viina on latinaksi? Niinpä niin, hölmöjä olivat latinalaiset, he eivät edes tienneet, onko maailmassa viinaa olemassa. Mutta mikä olikaan hänen nimensä, joka latinalaisia runoja kirjoitti? En ole suuresti kirjoja viljellyt; mistäpä minä tietäisin! Mutta taisi olla Horatius, vai mitä?"

"Katsos vain ukkoa!" ajatteli vanhempi Ostap; "kaikkia se vanha kettu tietääkin, vaikka on olevinaan tyhmä."

"Arvelen, että koulun rehtori ei antanut teidän viinaa haistaakaan", jatkoi Taras. "Mutta sanokaapas pojat suoraan — kyllä kai koivuvitsoilla ja luudilla pehmitettiin selkänahkojanne ja muita ruumiinosianne? Ja kun liian viisaiksi tulitte, niin ehkäpä jo raippojakin saitte maistaa. Arvelen, ettei ainoastaan lauantaisin, vaan ehkä myös keskiviikkoisin tai torstaisin?"

"Ei kannata, taatto, muistellakaan", vastasi kylmäverisesti Ostap; "mikä on ollutta, se on mennyttä!"

"Mutta tulkootpa nyt!" sanoi Andrei. "Älkööt enää koskeko! Ken vain lähelle tulee, saa maistaa kasakan kalpaa."

"Hyvin sanottu poikaseni, hyvin! Ja olkoon menneeksi, minäkin lähden kanssanne! Totta tosiaan lähdenkin. Mikä lempo minua täällä voi pidättää? Ettäkö rupeisin tattaria kylvämään ja vuohia ja sikoja paimentamaan ja muijaani kisuuttelemaan? Pois sellaiset ajatukset, olen kasakka sielultani! Lähden kanssanne Koskentaka — siellä on reipasta elämää. Jukoliste, minä lähden!" Ja vanha Bulba vähitellen kiihtyi kiihtymistään, suuttui vihdoin kokonaan, nousi pöydästä ja ojentautuen suoraksi polkasi jalkaa. "Huomenna jo lähdemme! Miksi viivytellä? Ei vihollisia voiteta täällä istuessamme! Mitä me tällä tuvalla teemme ja näillä astioilla?" Tämän sanottuaan alkoi hän viskellä pulloja ja patoja ympäri pirttiä.

Vaimo-parka, joka jo oli tottunut tällaisiin mielenpurkauksiin, katseli tuota kaikkea surumielin lavitsalla istuessaan. Hän ei uskaltanut hiiskua sanaakaan, mutta kuullessaan tuon hänelle niin kauhean päätöksen ei hän voinut pidättää kyyneleitään; hän silmäili lapsiansa, jotka uhattiin niin kohta viedä pois hänen luotansa, — ja mahdoton on kuvailla sydäntäsärkevää, äänetöntä tuskaa, joka kuvastui hänen silmissään ja yhteenpuristuneissa huulissaan.

Bulba oli hirveän itsepäinen. Hän oli niitä luonteita, joita saattoi syntyä vain sotaisella 15:nnellä vuosisadalla tuossa Euroopan kolkassa, missä kansa eli vielä puoleksi paimentolaiselämää, — jolloin mongolilaislaumat olivat hävittäneet, poroksi polttaneet koko etelä-Venäjän, jolloin mies menetettyään talonsa ja tavaransa yltyi uhmaiseksi uskalikoksi, jolloin hän vihollisnaapurien ahdistamana tottui katsomaan vaaraa rohkeasti silmiin, vähääkään välittämättä hengestään. Silloin vanhojen slaavilaisten rauhainen mieli syttyi sotaiseen leimuun ja sai alkunsa kasakka-elämä — vapaa, huima puoli venäläisten luonteessa pääsi vauhtiin. Silloin täyttyivät kaikki virtain rannat, kaalamopaikat ja muut asutukseen sopivat seudut kasakoilla, joitten lukumäärää ei kukaan tuntenut ja jotka rohkeasti vastasivat Turkin sulttaanille, kun hän tiedusteli heidän lukuansa: "Kuka meidän lukuamme tietäisi, äärettömän aron olemme täyttäneet, — missä mätäs, siellä kasakka."

Kasakkalaisuus oli todellakin omituinen Venäjän voiman ilmiö, sen oli kauhea hätä puristanut kansan rinnasta. Missä ennen oli maakyliä, pieniä kaupunkeja, joissa paimenet ja metsämiehet asustivat, — missä ennen olivat vallinneet keskenään taistelevat pikku ruhtinaat, sinne nousi pelottavia uutisasutuksia, joita yhdisti yhteinen vaara ja viha kristinuskon vihollisia vastaan. Historiasta on tunnettua, kuinka heidän alituiset taistelunsa ja levoton elämänsä pelastivat Europan muhamettilaisten lakkaamattomilta hyökkäyksiltä. Puolan kuninkaat, jotka olivat pikku ruhtinaiden jälkeen tulleet näitten alueiden valtiaiksi, käsittivät kasakkain merkityksen ja tällaisen sotaisen, ankaran elämän edut. He kiihottivat: kasakoita tällaiseen elämään ja mielistelivät heitä. Heidän kaukaisen valtansa alla kasakkain omasta keskuudestaan valitsemat hetmanit (päälliköt) muodostivat väestöstä rykmenttejä ja kyläkunnasta säännöllisiä sotapiirejä.

Tämä ei ollut mikään varsinaiseen sotarintamaan järjestetty armeija; sen olemassaoloa ei kukaan huomannut. Mutta kun syttyi sota, silloin oli jokainen kahdeksan päivän kuluessa valmiina taisteluun ratsunsa selässä ja täysissä aseissa, kaikkena korvauksenaan vain kultaraha kuninkaalta, ja kahden viikon kuluttua oli jo kunnossa sotajoukko, jommoista ei tavallisen nostoväen avulla olisi voitu aikaansaada. Sotaretken päätyttyä palasi sotilas niityilleen ja pelloilleen Dnjeprin rantamille, harjotti kalanpyyntiä ja eli vapaata kasakkaelämää. Ulkomaalaiset syystäkin ihmettelivät hänen tavatonta kuntoansa. Ei ollut ammattia, joka olisi kasakalle ollut outo: hän poltti viinaa, valmisti rattaita, jauhoi ruutia, harjotti puu- ja rautasepän ammattia, vietti huimaa elämää pidoissa ja juomingeissa niinkuin venäläinen ainakin.

Paitsi varsinaisia sotakasakoita, jotka aina katsoivat velvollisuudekseen ilmaantua määräpaikkaan sodan syttyessä, saattoi milloin hyvänsä, varsinkin kun suuri vaara uhkasi, koota suuren joukon vapaaehtoisia. Ei tarvittu muuta kuin että kasakkakapteenit menivät kylien ja kauppalain toreille ja huusivat täyttä kurkkua rattailtansa: "Kuulkaa, te oluenpanijat! Lakatkaa jo olutta valmistamasta ja pankolla makaamasta ja lihavilla ruumiillanne kärpäsiä syöttämästä. Sankarin maine ja kunnia odottaa teitä! Kuulkaa, te auramiehet, tattarin kylväjät, akkaväen suosijat! Älkäät enää auran kurjessa kulkeko ja keltaisia kenkiänne mullassa ryvettäkö; ei ole nyt miehen aika kapakassa istua ja urhon voimaa hivuttaa; kasakkain maine kutsuu teitä!" Ja nämä sanat vaikuttivat kuin säkenet kuivaan puuhun. Kyntömies rikkoi auransa, oluenpanijat heittivät loukkoon ammeensa ja särkivät tynnörinsä, käsityöläiset ja kauppiaat heittivät sikseen ammatit ja puodit ja kaikki nousivat ratsaille. Sanalla sanoen, venäläinen luonne levitti siipensä huimaan lentoon.

Taras oli vanhanaikainen, karaistunut kasakkapäällikkö; hän oli kerrassaan luotu sodan melskeisiin; luonteeltaan oli hän karkea, mutta suora. Siihen aikaan alkoi jo Venäjän aatelistossa huomata Puolan vaikutusta. Monet jäljittelivät puolalaisten tapoja, elivät ylellisesti, pitivät suurilukuista palvelijakuntaa, haukkoja, metsästäjiä, antoivat komeita päivällisiä. Tällaisesta menosta ei Taras voinut pitää. Hän rakasti yksinkertaista kasakkaelämää ja oli riitaantunut niiden toverien kanssa, jotka noudattivat Puolan pääkaupungissa vallitsevia tapoja; heitä hän moitti Puolan herrojen orjiksi.

Aina väsymättömänä toimessaan piti hän itseään oikeauskoisuuden laillisena suojelijana. Lupaa kysymättä meni hän kaikkialle, missä vain maanvuokraajat alustalaisiaan ahdistelivat ja vaativat laittomia veroja. Itse hän sinne kasakkainsa kera läksi ja riidat ratkaisi. Hän oli ottanut säännökseen, että kolmessa tapauksessa pitää aina miekkaan tarttua, nimittäin: kun komisariot eivät kunnioittaneet kylän vanhimpia, vaan seisoivat lakit päässä; kun pilkattiin oikeauskoisuutta, eikä pidetty esi-isien tapoja pyhinä, ja kolmanneksi, kun vihollisina oli turkkilaisia ja uskottomia, joita vastaan hän piti aina luvallisena nousta sotaan kristinuskon puolesta.

Nyt hän jo ennakolta tunsi mielihyvää ajatellessaan, kuinka hän molempien poikiensa kanssa tulee Sjetshiin ja sanoo: katsokaa, millaisia kelpo poikia olen teille tuonut; kuinka hän esittää heidät uljaille, tappelussa karaistuneille sotaveikoille; kuinka hän näkee poikiensa edistyvän sotataidossa ja juomingeissa, jotka myös kuuluivat ritarin vaatimuksiin. Aluksi oli hän aikonut lähettää heidät sinne yksin, mutta nähdessään heidän reippautensa, heidän kookkaat vartalonsa ja voimakkaat ruumiinsa, tunsi hän sotaisen henkensä taas heräävän ja päätti jo huomispäivänä lähteä heidän kanssaan.

Hän oli jo täydessä puuhassa, antoi käskyjä, valitsi hevoset ja satulat pojilleen, kävi katsomassa talleissa ja aitoissa ja määräsi palvelijat, joiden piti huomena tulla heidän mukaansa. Sijaispäälliköksi valitsi hän siksi aikaa esauli Tovkatshin, antaen tälle ankaran määräyksen heti saapua koko sotajoukon kanssa, kun hän vain Sjetshistä lähettää sanoman. Vaikka hän olikin vähän liikoja maistanut ja pää oli raskas, ei hän kuitenkaan mitään unohtanut. — Kaskipa hän vielä juottaa hevoset ja panna niille seimeen paraita nisuja. Väsyneenä hän vihdoin palasi tupaan.

"No, pojat, nyt nukkumaan! Huomenna on uusi päivä edessä. Mutta älä, akka, vuoteitamme järjestä — niitä emme tarvitse, me nukumme pihalla."

Pimeys oli vasta peittänyt taivaan, mutta Bulban oli tapana panna aikaisin maata. Hän heittäytyi matolle ja peitti itsensä lammasnahkaisilla turkeilla, sillä öinen tuuli oli hyvin viileä, ja Bulba rakasti kotona ollessaan lämmintä peitettä. Pian oli hän vaipunut uneen, ja hänen esimerkkiänsä seurasivat kaikki muut; kaikkialta kuului kuorsausta ja pitkiä, tasaisia henkäyksiä. Ensimäisenä vaipui uneen vartija, sillä hän oli nuorten herrain tulon johdosta juonut enemmän kuin muut.

Ainoastaan äiti vielä valvoi. Hän oli istuutunut vieretysten makaavien poikiensa pääpuoleen. Kammalla hän suori heidän tuuheita kutrejaan ja kyynelillään kasteli niitä. Hän tarkasteli heitä, katseli kiihkeällä äidin hellyydellä, eikä voinut heitä kyllikseen silmäillä. Omilla rinnoillaan hän oli heitä elättänyt, hän oli heidät kasvattanut, hellitellyt heitä — ja ainoastaan lyhyen, pian haihtuvan hetken hän sai nyt pitää heitä näkyvissään. "Poikani, armaat lapseni! mikä on kohtalonne oleva? Mikä tulevaisuus odottaa teitä?" — niin hän haastoi, ja kyyneleet pysähtyivät ryppyihin, jotka olivat muuttaneet hänen ennen niin kauniit kasvonsa.

Hän oli todellakin säälittävä, niinkuin jokainen nainen tällä sotaisella aikakaudella. Hetkisen oli hän vain saanut tuntea rakkauden viehätystä, vain intohimon ensimäisessä huumauksessa, nuoruuden tulisten tunteiden purkauksessa, ja pian jo hänen hurjapäinen viehättäjänsä hänet hylkäsi, mieltyen enemmän miekkaansa, tovereihinsa ja juominkeihin. Hän näki miehensä pari kolme kertaa vuodessa, ja kului usein vuosikausia, ettei vaimo hänestä mitään kuullut. Ja silloin kun he yhdessäkin olivat, millaista oli hänen elämänsä? Hän kärsi loukkauksia, jopa ruumiillista kuriakin. Harvat olivat ne hyväilyt, jotka hän sai osakseen, ja sekin vähä tapahtui armosta; vaimoparka oli jonkunlainen omituinen olento tässä naimattomien ritarien joukossa, joihin vallaton kasakkaelämä painoi karkean leimansa. Nuoruus ilman nautintoja oli vilahtanut hänen ohitsensa, ja hänen verevät poskensa ja kaunis povensa olivat kuihtuneet ilman hyväilyjä, ja ennenaikaiset rypyt olivat niihin uurtaneet jälkensä.

Koko hänen rakkautensa, kaikki tunne-elämä, kaikki se, mikä on hellää ja kiihkoisaa naisessa — kaikki tuo oli hänessä muuttunut äidinrakkaudeksi. Kuni aavojen lokki hän innokkaasti, intohimoisesti, kyynelehtien liehui lastensa ääressä. Hänen poikansa, rakkaat poikansa riistetään häneltä — hän ei saa heitä ehkä koskaan enää nähdä! Ehkä jo ensi taistelussa tatarilainen silpasee heiltä kaulan, eikä hän saa milloinkaan tietää, missä lepäävät heidän hylätyt ruumiinsa, joita ahnas korppi nokkii; ja jokaisesta heidän veripisarastaan hän kuitenkin olisi valmis uhraamaan elämänsä. Nyyhkien katseli hän heitä silmiin, kunnes vastustamaton uni ne ummisti. — "Ehkäpä Bulba herättyänsä siirtääkin matkansa pari päivää tuonnemmaksi; kenties liiallinen juominen illalla vaikutti hänen tekemään noin äkillisen päätöksen."

Kuu oli jo kauan valaissut taivaan korkeudesta koko pihaa ja siinä nukkuvia miehiä sekä tiheitä pensaita joihin taloa ympäröivä aita oli vajonnut näkymättömiin. Äiti yhä vielä istui rakkaitten poikiensa vieressä, siirtämättä heistä katsettaan. Unta hän ei ajatellutkaan. Jo olivat hevoset, aavistaen aamunkoittoa, laskeutuneet ruoholle ja herenneet syömästä. Pajukon ylimmäiset lehdet alkoivat jo vavahdella, ja vähitellen ensimäiset valonsäteet laskeutuivat niitä pitkin alimpiin oksiin saakka. Väsymystä tuntematta istui äiti aamunkoittoon asti ja toivoi yön kestävän niin kauan kuin mahdollista. Arolta kajahti varsan kimakka hirnunta. Punainen loimu kirkasti taivaanrantaa.

Bulba heräsi äkkiä ja hypähti jalkeille. Hyvin muisti hän kaiken, mitä oli edellisenä iltana määrännyt.

"Ylös, miehet, jo olette riittävästi nukkuneet. Juottakaa hevoset.
Mutta missä on se akka?" — Siten hän tavallisesti nimitti vaimoaan. —
"Joudu, akka, valmista meille jotain syötävää; pitkä on tie edessämme."

Vaimo-parka, joka näki viimeisen toivonsa haihtuvan, kiirehti alakuloisena tupaan. Sillä välin kun hän vesissä silmin valmisti aamiaista, jakeli Bulba käskyjään, hääri tallissa ja valitsi pojilleen parhaimmat koristukset. Opistolaiset olivat yht'äkkiä muuttuneet: entisten likaisten jalkineittensa asemasta saivat he nyt uudet punanahkaiset saappaat hopeaisine kannuksineen; jalkaansa he vetivät roimahousut, leveät kuin Mustameri ja varustetut tuhansilla poimuilla ja koristuksilla; tulipunainen päällysnuttu oli sidottu kauniilla vyöllä, johon pistettiin turkkilaiset pistoolit. Miekka kalisi kupeella. Heidän hieman päivettyneet kasvonsa näyttivät entistä kauniimmilta ja kalpeammilta. Mustat viikset olivat vaikuttavana vastakohtana nuorten kasvojen vaalealle hipiälle. Pulskilta he nyt näyttivät mustissa lammasnahkalakeissaan, joiden päällys oli kullalla kirjailtu. Äiti-parka! Heidät nähtyään hän jäi sanattomaksi ja kyyneleet pysähtyivät hänen silmiinsä.

"Nyt, pojat, on kaikki kunnossa! Ei auta vitkastella", lausui vihdoin vanha Bulba. "Nyt täytyy meidän kaikkien ennen lähtöämme kristittyjen tavan mukaan istahtaa rukoilemaan. — Siis, äiti, siunaa poikasi", jatkoi Bulba; "rukoile Jumalaa, että he taistelisivat urhoollisesti, puolustaisivat ritarin kunniaa ja kristinuskoa, ja jos toisin tekevät — niin menehtykööt, jott'ei jälkiäkään heistä jäisi! Menkää, pojat, äitinne luo, sillä äidin rukous suojelee teitä maalla ja merellä."

Ja heikko äiti syleili poikiaan, otti povestaan kaksi pientä pyhimyskuvaa ja ripusti ne nyyhkien heidän kaulaansa: "Varjelkoon teitä Jumalan äiti… Älkää, pojat, unhoittako äitiänne … lähettäkää hänelle edes muutamalla sanalla tietoja itsestänne." Enempää hän ei voinut puhua.

"No, lähtekäämme, lapset!" virkkoi Bulba. Portaiden edessä seisoivat hevoset satuloituina. Bulba hypähti Mustansa selkään, joka vauhkona karkasi syrjään, kun tunsi selässään parinkymmenen leiviskän painon, sillä Taras oli tavattoman raskas ja ruumiikas.

Kun äiti näki, että pojat jo olivat istuutuneet hevostensa selkään, heittäytyi hän nuoremman luo, jonka kasvoissa voi huomata jonkunlaista hellyyttä. Hän tarttui poikansa jalustimeen, likistyi hänen satulaansa vasten ja epätoivossaan ei laskenut häntä käsistään. Kaksi rotevaa kasakkaa tarttui häneen ja kantoi hänet varovasti tupaan. Mutta kun he olivat jo lähteneet portista, riensi hän vanhuudestaan huolimatta nopeana kuin kauris ulos portista, käsittämättömällä voimalla pysäytti hevosen ja syleili toista poikaa mielettömän, hillittömän rajusti. Hänet kannettiin uudestaan pirttiin.

Apeina ratsastivat nuoret kasakat pidättäen kyyneleitään, sillä he pelkäsivät isäänsä, joka kuitenkin myös oli vähän liikutettu, vaikka hän koetti sitä salata. Kappaleen matkaa kuljettuaan katsoivat he taakseen: heidän talonsa oli ikäänkuin maahan vajonnut — näkyi ainoastaan kaksi savupiippua ja puiden latvat, joissa he olivat ennen kuin oravat kiipeilleet. Vielä levisi heidän edessään niitty, joka johdatti heille mieleen koko heidän nuoren elämänsä, siitä saakka, kun he olivat piehtaroineet sen tuoreella nurmella, siihen asti, kunnes odottelivat mustasilmäistä kasakkatyttöä, joka arkana ja nopsajalkaisena kiiti sen poikki… Nyt ei näkynyt muuta kuin kaivon vipu, jonka päähän oli kiinnitetty rattaanpyörä ja tasanko, jota pitkin he kulkivat, tuntui vuorelta, joka peitti kaiken taaksensa…

Hyvästi lapsuus, leikit, kaikki, kaikki!

II.

Äänettöminä etenivät nuo kolme ratsumiestä. Vanha Bulba muisteli menneitä aikoja, nuoruuttaan, jota kasakka aina surumielin muistelee, toivoen, että nuoruus olisi ikuinen. Hän mietti, keitä hän Sjetshissä tapaisi entisiä kumppaneitaan. Hän laski mielessään, kutka heistä olivat jo kuolleet, kutka vielä elossa. Kyynel kimmelsi salaa hänen ripsillään, ja harmaa pää oli painunut kumaraan.

Toisissa ajatuksissa olivat pojat. Mutta tarpeellista on tässä vähän laajemmin kertoa näistä pojista. Kahdentoista vuoden vanhoina heidät lähetettiin Kiovan akatemiaan, sillä siihen aikaan katsoivat kaikki ylimykset tarpeelliseksi antaa pojilleen jonkunlaisen kasvatuksen, jonka jäljet kuitenkin pian katosivat. He olivat, kuten kaikki muutkin, hurjapäisiä, vapaudessa kasvaneita. Koulussa he sitten saivat jonkunlaisen ulkonaisen sivellyksen, mikä teki heidät toisten kaltaiseksi esiintymisessään.

Vanhempi, Ostap, karkasi jo ensimäisenä vuonna koulusta. Hänet lähetettiin takaisin, ruoskittiin ja pantiin jälleen kirjojen ääreen. Neljä kertaa kaivoi hän aapisensa maahan, ja neljä kertaa sai hän ankaran selkäsaunan ja hänelle ostettiin uudet aapiset. Epäilemättä olisi hän viidennenkin kerran tehnyt saman tempun, jollei isä olisi juhlallisesti luvannut panna häntä kahdeksikymmeneksi vuodeksi luostarin rengiksi ja vannonut, ettei hän saa Koskentakaa nähdäkään, ellei hän opi kaikkia tieteitä. Omituista, että näin teki itse Taras Bulba, joka halveksi oppia ja, kuten olemme ja kertoneet, kehotti poikiansa olemaan siihen kajoamatta. Tästä lähtien rupesi Ostap ahkerasti istumaan ikävän kirjansa ääressä, ja pian oli hän parhaimpia koulussa.

Senaikuinen opetus ei ollenkaan ollut omiaan elämää varten: nuo skolastilliset, retoorilliset, kieliopilliset ja viisaustieteelliset saivartelut olivat ristiriidassa sen ajan hengen kanssa, eikä niitä koskaan koetettu sovelluttaa todelliseen elämään. Sen ajan oppineet olivat myös aivan taitamattomia, koska heillä ei ollut minkäänlaista kokemusta. Sitä paitsi tuo tavaton tasavaltainen koulujärjestys, tuo nuorten, terveitten, rotevien miesten kerääntyminen yhteen, oli omiansa kääntämään heidän toimintansa kokonaan koulun ulkopuolelle. Huono hoito, rankaiseminen nälällä, ja nuorukaisten reipas mieli herätti heissä toimeliaisuutta, joka sitten vielä kehittyi Koskentakana. Nälkäiset opistolaiset samoilivat pitkin Kiovan katuja pakottaen kaikkia varovaisuuteen. Nähdessään ohikulkevan teinin peittivät toriämmät käsillään piirakat, auringonkukansiemenet ja mitä heillä muuta oli kaupittavana. Järjestyksenvalvojalla, jonka velvollisuutena olisi ollut pitää silmällä tovereitaan, oli housuissaan niin tilavat taskut, että niihin olisi voinut tyhjentää koko muijan varastot. Nämä opistolaiset elivät aivan erillään muista; ylhäisten joukkoon, johon kuuluivat Puolan ja Venäjän aateliset, ei heitä ollenkaan laskettu.

Rehtori ja professorimunkit eivät säästäneet vitsaa ja ruoskaa, ja usein liktorit heidän käskystään niin löylyttivät konsulejaan, että nämä monia viikkoja hieroivat housujensa takamustaa. Monetkaan eivät tuosta suuria välittäneet; se tuntui heistä kenties vähää karvaammalta kuin pippurilla höystetty viina; toiset taas kyllästyivät näihin alituisiin selkäsaunoihin niin peräti, että karkasivat Koskentaka, jos tie oli heille tuttu ja heitä ei matkalla saatu kiinni. Siitä huolimatta, että Ostap Bulba oli hyvin ahkerasti alkanut opiskella logiikkaa ja jumaluusoppia, ei hän kuitenkaan voinut välttää armottomia vitsoja. Tämä karaisi hänen luontoaan ja teki hänestä päättäväisen miehen.

Ostap oli mitä parhaimassa suosiossa toverien kesken. Harvoin johti hän muita sellaisissa luvattomissa kepposissa kuin varastusretkillä puutarhoissa; mutta sen sijaan hän aina oli ensimäinen, joka liittyi jonkun yritteliään opistolaisen kumppaniksi, eikä hän olisi milloinkaan antanut tovereitaan ilmi. Mitkään ruoskat tai raipat eivät olisi saaneet häntä suostumaan tällaiseen tekoon. Hänellä ei ollut muuhun halua kuin sotaan ja iloisiin pitoihin, ainakaan ei hän muuta ajatellut. Vertaistensa joukossa oli hän aina suora. Hänen luonteessaan oli paljon hyväntahtoisuuttakin; äiti-raukan kyyneleet olivat syvästi vaikuttaneet häneen, ja sentähden hän nyt olikin alakuloinen ja surumielinen.

Nuorempi veli Andrei olikin vilkkaampi luonteeltaan, ja hänen tunne-elämänsä oli enemmän kehittynyt. Hän opiskeli halukkaasti ja innostuksella. Hän oli myös kekseliäämpi kuin veljensä, lyöttäysi useammin hyvinkin vaarallisen yrityksen johtajaksi ja kykeni myös välistä kekseliäisyytensä avulla pelastautumaan rangaistuksesta, kun taas Ostap mutkittelematta heitti takin yltään ja laskeutui lattialle ruoskittavaksi. Andreinkin mieli hehkui urotöihin, mutta sitäpaitsi oli hänen mielensä altis myös muille vaikuttimille. Lemmenkaipuu heräsi hänessä voimakkaasti, kun hän oli tullut kahdeksantoista vuoden ikään; nainen alkoi yhä useammin kuvastua hänen mielessään; viisaustieteellisiä väitöksiä kuullessaan näki hän tämän haaveen mielessään verevänä, mustasilmäisenä, hentona kaunottarena.

Alinomaa liikkui hänen silmiensä edessä naisen hurmaava kuva. Huolellisesti salasi Andrei tovereiltaan nuoren, hehkuvan sielunsa tunteet, sillä siihen aikaan oli kasakan häpeällistä ajatellakaan naista ja rakkautta ennenkun oli ollut mukana sodassa. Viime vuosina oli hän yhä harvemmin esiintynyt seikkailujen johtajana. Mieluummin harhaili hän yksinään Kiovan sivukaduilla, missä matalat, kirsikkapensaiden ympäröimät talot houkuttelevina koristivat katujen syrjiä. Eksyipä hän väliin kaupungin hienompiinkin osiin, missä asuivat vähävenäläiset ja puolalaiset aatelismiehet; ja missä rakennukset olivat upeampia.

Kerran siellä huolimattomana harhaillessaan oli hän vähällä joutua puolalaisen ylimyksen vaunujen alle, ja pitkäviiksinen ajaja sivalsi häntä hyvin tuntuvasti ruoskallaan. Nuori teini raivostui: uhkarohkeasti tarttui hän voimakkaalla kädellään vaunujen takapyörään ja pysähdytti ne. Mutta ajaja pelkäsi seurauksia ja sivalsi hevosia ruoskalla; ne karkasivat laukkaamaan, ja Andrei lensi suin päin rapakkoon. Samassa kajahti jostain ylhäältä heleä, sointuva nauru.

Hän katsahti ylös ja huomasi korkean talon ikkunassa kaunottaren, jonka vertaista hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt, mustasilmäisen ja valkoisen kuin aamuruskon kultaama lumi. Neitonen nauroi kaikesta sydämestään, ja tuo nauru antoi vielä hurmaavamman tehon hänen lumoaville suloilleen.

Andrei ihan hölmistyi. Hän katsoi tyttöön neuvotonna ja pyyhki hajamielisesti likaa kasvoiltaan. Kuka oli tuo kaunotar? Hän koetti tiedustella palvelusväeltä, jota komeissa puvuissa seisoi portin vieressä, kuunnellen nuorta kitaransoittajaa. Mutta palvelustytöt vain nauroivat hänelle nähdessään hänen likaiset kasvonsa, eivätkä vastanneet sanaakaan. Vihdoin hänen kuitenkin onnistui saada tietää, että kaunotar oli erään Kiovan sotapäällikön tytär.

Seuraavana yönä hän uskalikkona kuten teini ainakin pujahti aidan yli puutarhaan ja kiipesi puuhun, jonka oksat ulottuivat aina talon katolle. Sieltä laskeutui hän sitten savupiipun kautta immen makuukammioon, jossa kaunotar parhaillaan kynttilän edessä irrotti korvistaan kalliita renkaita. Kaunis puolatar jäi alussa sanattomaksi pelosta, mutta kun hän näki teinin seisovan silmät alas luotuina, liikkumattomana, ja tunsi hänet samaksi nuorukaiseksi, joka oli päivällä suin päin lentänyt rapakkoon, valtasi nauru hänet uudestaan.

Andrein kasvoissa ei voinutkaan huomata mitään pelkoa herättävää. Hän oli kaunis nuorukainen. Neitonen naureli veitikkamaisesti ja teki hänestä pilaa. Kaunotar oli huimapäinen kuin puolatar ainakin ja hänen ihanat, kirkkaat silmänsä loivat nuorukaiseen katseen, jossa välkähti pohjaton autuus. Teini ei uskaltanut kättäänkään liikauttaa, kun sotapäällikön tytär astui rohkeasti hänen luokseen, somisti hänen otsansa kauniilla koristeella, ripusti hänen korvaansa kalliin renkaan ja heitti hänen hartioilleen kullalla kirjailtun musliinivaippansa. Veitikkamainen kaunotar teki hänelle kaikellaisia kepposia ja teini-parka joutui yhä enemmän hämilleen. Hän oli hyvin naurettavan näköinen ja katsoa tuijotti suu selällään immen ihaniin silmiin. Mutta oven takaa kuuluva ääni sai hänet pelästymään. Neitonen käski hänen kätkeytyä sängyn alle ja vasta kun kaikki taas tuntui rauhalliselta, kutsui hän sisään kamarineitsyensä, erään sodassa ryöstetyn tatarilaistytön ja antoi tälle käskyn varovaisesti kuljettaa teini puutarhaan ja sieltä aidan yli kadulle. Mutta tällä kertaa ei Andrei yhtä helpolla suoriutunutkaan kiivetessään aidan yli: kolinasta herännyt vartija tarttui hänen jalkoihinsa, ja paikalle kokoontuneet palvelijat antoivat hänelle aikalailla selkään. Vihdoin hänen kuitenkin onnistui päästä käpälämäkeen.

Tämän seikkailun jälkeen oli Andrein hyvin vaarallista kulkea sotapäällikön talon ohitse, silli hän pelkäsi päällikön suurilukuista palvelijakuntaa. Kerran hän kuitenkin vielä kohtasi immen kirkossa. Kaunotar huomasi hänet ja hymyili hänelle aivan kuin vanhalle tutulle. Jonkun ajan kuluttua matkusti sotapäällikkö kaupungista ja ihanan mustasilmäisen puolattaren asemasta huomasi Andrei sen perästä ikkunassa vain jonkun leveän, ruman naaman.

Näitä asioita muisteli nyt Andrei ratsastaessaan surumielisenä ja pää alaspainuneena. Sillä välin olivat he jo kokonaan vaipuneet viheriän aron syleilyyn, ja korkea heinä kätki heidät kokonaan; ainoastaan mustat kasakkalakit pistivät esiin ruohon keskeltä.

"Hei pojat, mitä te niin alakuloisina ratsastatte?" virkkoi vihdoin Bulba, havahtaen mietteistään. "Hiiteen kaikki mietiskelyt! Piiput hampaisiin ja iskekää kannukset hevosten kupeisiin, ja kiitäkäämme niin huimasti, etteivät linnutkaan meitä saavuta."

Ja kumartuneina hevostensa selkään katosivat kasakat syvään ruohoon. Ei näkynyt enää heidän mustia lakkejaankaan; ainoastaan kapea juopa lakoon painuneessa ruohossa osotti heidän jälkiään.

Pilvettömältä taivaalta heitti nyt aurinko maahan ensimäisiä säteitään, luoden virkistävää lämpöään viheriälle arolle. Silloin katosi kasakkainkin alakuloisuus ja veri heidän sydämissään liikahti äkkiä kuin lintu, joka pyrähtää lentoon.

Jota kauemmas tultiin, sitä kauniimmaksi muuttui aro. Siihen aikaan oli tuo ääretön alue, joka muodostaa nykyisen uuden-Venäjän aina Mustanmeren rantaan saakka, vielä yhtenä ainoana viheriänä, koskemattomana nummena. Ei ollut aura kertaakaan viiltänyt villin aronummen lukemattomia mättäitä. Ainoastaan hevoset, jotka tuohon korkeaan ruohoon katosivat kuin metsään, olivat sitä polkeneet. Tuskinpa voi luonnossa löytää mitään tuollaista aavikkoa kauniimpaa. Koko maanpinta laajeni viheriänä, kultaisena valtamerenä, jota miljoonat eriväriset kukat kirjailivat. Pitkien, ohueiden ruohonkorsien välistä pilkistivät esiin tumman- ja vaaleansiniset kellokukat; keltainen horsma kohotti ylpeänä teräviä huippujaan; valkoinen pyörtämö koreili sateenvarjon muotoisilla terillään, ja näkyivätpä tiheiköstä vehnänkin tähkät. Ruohonkorsien välitse liikkuivat peltokanat kaulat pystyssä. Ilmassa kaikui tuhansien erilaisten lintujen viserrykset. Taivaalla leijaili haukka siivet levällään, ja jostain kaukaisesta järvestä kuului villihanhien rääkynä. Ruohosta kohosi tasaisesti lentoon arolokki joka leijaili ylpeänä ohuen ilmakerroksen vaaleassa sinessä, ja kauniina välkkyivät sen siivet auringon kultaisissa säteissä.

Ihana olet todellakin, sinä ääretön aro!

Matkamiehemme pysähtyivät vain hetkiseksi aterioidakseen. Heidän mukanaan oleva kymmenmiehinen kasakkaosasto nousi myös ratsailta. Kaivettiin sitten esille viinapullot ja kurpitsit, joita käytettiin astioina, syötiin leipää ja rasvaa ja vahvistukseksi otettiin vaan yksi ryyppy, sillä matkalla ollessaan ei Bulba sallinut kenenkään päihtyä. Matkaa jatkettiin sitten iltaan saakka.

Illan tultua muuttui koko aro toisen näköiseksi.

Mailleen menevä aurinko valaisi nyt tuota ääretöntä lakeutta, joka vähitellen alkoi pimetä ja liikkuvat varjot muuttivat sen värin tummanvihreäksi. Ruohon tuoksu tuli yhä tuntuvammaksi: jokainen kukka, jokainen korsi lemusi, ja koko aavikko ikäänkuin suitsutti hyvää hajua. Tummansinisellä taivaalla näkyi punertavia kultajuovia. Paikottain näkyi myös vaaleita pilvenhattaroita, ja raitis, vieno tuulenhenki hiipi hiljaa ja hyväilevänä ruohomeren yli. Kaikki päivän säveleet olivat vaienneet ja ilmassa kuulu nyt toisenlaisia ääniä. Kirjavat multahiiret juoksivat piilopaikoistaan ja nousten takakäpälilleen täyttivät ilman piipityksillään. Heinäsirkkain sirinä kuului yhä äänekkäämmin. Välistä kantoi kaiku jostain kaukaisesta järvestä joutsenen laulun, joka helähteli hopeankirkkaana.

Matkamiehet, jotka olivat pysähtyneet keskelle aroa, valitsivat itselleen yösijan, virittivät tulen ja asettivat sen keskelle kattilan, jossa keittivät itselleen velliä. Vinona patsaana kohosi savu ilmaan. Syötyään sitoivat miehet hevosensa ja laskeutuivat itse levolle. Öiset tähdet paistoivat suoraan heihin, ja matkalaisten korviin kuului koko äärettömän aron hyönteismaailman sekavat äänet. Niiden sirinä, vihellykset ja piipitys kaikui kirkkaana hiljaisen yön raittiissa ilmassa ja uuvutti uneen uinailevan mielen. Ja jos joku heistä yöllä heräsi ja nousi, niin kimalteli hänelle koko aro tuhansina, välkkyvinä helminä. Öistä taivasta kirkasti paikottain punainen rusko, joka syntyi jostain kaukana niityillä ja joen varsilla poltettujen kaislojen savusta. Joutsenparvi, joka oli matkalla pohjoiseen, helotti punaiselta, ja näytti siltä, ikäänkuin olisi taivaalla liehuneet tulenkarvaiset harsot.

Matkamiehemme kulkivat eteenpäin, eikä heille tapahtunut mitään merkillisempää. Missään he eivät nähneet puita; aina vain aukeni silmien eteen tuo ääretön, vapaa, ihana aro. Paikottain siinti taivaan rannalla kaukainen metsä, joka levisi pitkin Dnjeprin rantoja.

Kerran Taras osotti pojilleen pientä pilkkua kaukana arolla. — "Katsokaa, pojat, tuossa kiitää tataarilainen." Tatarilaisen pieni pää kiinnitti heihin terävän katseensa, haisteli ilmaa aivan kuin metsäkoira ja huomattuaan kasakoita olevan kokonaista kolmetoista henkeä katosi se kuin metsäkauris.

"No, pojat, koettakaa saavuttaa tatarilainen! Turhaa kuitenkin lienee koettaa, häntä ette kuitenkaan saa kiinni, sillä hänen hevosensa juoksee nopeammin kuin minun Mustani." Bulba oli kuitenkin aina varuillaan peläten väijymistä. He nelistivät pienen joen luo, joka laski Dnjepriin ja jota nimitettiin Tatarkaksi, heittäytyivät hevosineen veteen ja uivat kauan jokea pitkin jälkiään peittääkseen.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat he jo lähellä määräpaikkaansa. Ilma tuli kylmemmäksi; he tunsivat Dnjeprin läheisyyden. Tuolla se jo kimaltelikin kaukana, mustana juovana eroittautuen taivaan rannasta. Sen kylmät aallot levittivät viileyttä ja yhä lähempänä se näyttäytyi, täyttäen viimein puolet koko näkyvissä olevasta alueesta.

Tämä oli se paikka Dnjepriä, jossa joki vapautuneena koskista ja laajaksi seläksi auenneena virtaa vapaana ja pauhaa kuin meri. Sen keskelle muodostuneet saaret yrittävät kyllä sulkea siltä tien, vaan voimakkaina vyöryvät sen aallot eteenpäin esteistä välittämättä.

Kasakat astuivat hevostensa selästä, nousivat lautalle ja kolme tuntia sillä soudettuaan saapuivat Hartetsan saarelle, missä siihen aikaan oli Sjetsh, jonka niin usein täytyi muuttaa paikasta toiseen.

Suuri joukko miehiä kiisteli rannalla lauttamiesten kanssa. Pitkän matkan perästä harjasivat nyt kasakat hevosensa ja puhdistivat varustuksensa. Taras oikaisihe, veti vyönsä lujemmalle ja pyyhkäsi itsetietoisena viiksiään. Nuoret miehet myöskin tarkastelivat itseään jonkinlaisella pelolla ja tyydytyksellä ja sitten he kaikki ratsastivat etukaupunkiin, joka oli noin puolen virstan matkan päässä Sjetshistä.

Viisikymmentä sepän moukaria kaikui etukaupungin viidestäkolmatta pajasta, jotka olivat kaivetut maahan ja peitetyt turpeilla. Lujakätiset nahkurit istuivat kadulla katosten alla takoen käsillään paksuja häränvuotia; teltoissaan rihkamakauppiaat möivät piitä, tuluksia ja ruutia. Armenialainen oli ripustanut näytteille kauniita kankaita. Tatarilainen käänteli paistinvartaalla lampaan lapaa. Juutalainen kaateli päätään kurkoitellen tynnöristä viinaa.

Ensimäinen, jonka he kohtasivat, oli keskellä tietä makaava kasakka. Taras Bulba katseli häntä ihastuksella. "Kas, kuinka mahtavana se tuossa loikoilee. Pulskapa on miehellä vartalo!" puhui hän pysäyttäen hevosensa.

Kuva oli todellakin katsomisen arvoinen: kuin jalopeura lepäsi siinä kasakka. Hänen tuuhea, puolenkyynärän pituinen tukkansa oli hajallaan; punaiset, kalliista verasta tehdyt roimahousut olivat kokonaan tervassa, ikäänkuin todistaen, ettei mies mokomista hienouksista paljonkaan välittänyt. Hetken miestä ihailtuaan jatkoi Bulba matkaansa kapeaa katua pitkin, joka oli täynnä taivasalla ammattejaan harjoittavia käsityöläisiä sekä kaikellaista muuta kansaa. Koko etukaupunki näytti markkinapaikalta, joka varusti ruoalla ja vaatteilla Sjetshin, missä vain iloittiin ja pyssyillä ammuttiin.

Vihdoin he olivat sivuuttaneet etukaupungin ja näkivät edessään useampia pikku kyliä, joiden asumukset olivat turpeilla peitetyt. Siellä täällä huomasi tykkejä. Missään ei näkynyt aittoja, eikä myöskään sellaisia pieniä mökkejä vieressä olevine ilmoituskilpineen kuin etukaupungissa. Matala valli ja huono etuvarustus, jota ei kukaan vartioinnut, todistivat sanomatonta huolimattomuutta. Keskellä tietä loikoili muutamia rotevia kasakoita piiput hampaissa, paikaltaan liikahtamatta katsellen matkalaisia perin välinpitämättöminä. Varovaisesti ratsasti Taras poikineen heidän ohitsensa virkaten: "Terve, panit!"

"Terve teillekin!" vastasivat kasakat. Pitkin koko laajaa kenttää oli kansaa kirjavina joukkoina. Heidän ruskettuneista kasvoistaan saattoi päättää heidän olleen osallisina monissa taisteluissa ja paljon puutetta kärsineen.

"Niin, tässä on nyt Sjetsh! Tässä on pesä, josta kaikki nuo uljaat, ylpeät ja rotevat miehet lähtevät retkeilyilleen! Tästä leviää vapaa kasakkaelämä kautta Ukrainan!"

Matkamiehet ajoivat avaralle torille, mihin kansa tavallisesti kokoontui. Suu alaspäin käännetyllä tynnörillä istui siellä kasakka ilman paitaa. Hän piti sitä kädessään ja neuloi siihen paikkoja. Tuossa sulki heiltä tien joukko soittoniekkoja, joiden keskellä tanssi paljaspäinen kasakka käsiään heilutellen. "Vilkkaampi tahti, soittajat!" huusi hän.

"Tuomas, älä säästele viinaa oikeauskoisilta kristityiltä!" huusi joku, ja silmäpuoli Tuomas tarjosi lakkaamatta suuret maljat jokaiselle, ken vaan paikalle saapui. Nuoren kasakan ympärillä tanssi vielä neljä vanhempaa. Tiheässä tahdissa he polkivat jaloillaan, heittäytyivät vihureina syrjään, melkein soittajien päälle, laskeutuivat äkkiä polvilleen ja polkivat hopeoiduilla kantapäillään kovaksi tallattua maata, joka kumisi heidän jalkojensa alla, ja sankkana tomupilvenä pyrysi multa heidän ympärillään. Mutta yksi kiljahti kovemmin kuin muut ja riensi toisten perässä tanssiin. Kauhtana liehui tuulessa, kookas rinta oli kokonaan paljastettu ja lammasnahkainen takki oli heitetty hartioille.

"Heitähän takki pois!" huusi vihdoin Bulba. "Näethän, kuinka se leyhyää!"

"Enpä heitäkään!" huusi kasakka.

"Mikset heitä?"

"Semmoinen on minulla tapa, että minkä päältäni heitän, sen sitten juon suuhuni!"

Eikä ollutkaan enää lakkiakaan miehellä, ei vyötä kauhtanalla eikä kirjailtua huivia; kaikki ne hän oli muuttanut viinaksi.

Väkijoukko kasvoi. Tanssiin liittyi yhä useampia, ja mahdotonta oli liikutuksetta katsella, miten tuo hyppy tempasi kaikki mukaansa. Se oli maailman huiminta, hurjapäisintä karkeloa ja sitä nimitettiin uljaitten keksijäinsä mukaan "kasakkalaiseksi".

"Ellen istuisi ratsuni selässä, niin mukaan menisin, totta maar menisinkin", arveli Taras.

Sillä välin alkoi paikalle saapua harmaahapsisia vanhuksia, joita pidettiin Sjetshissä suuressa arvossa ja jotka jo useita kertoja olivat olleet osastopäällikköinä. Monta vanhaa tuttua tapasi täällä Taras. Ostap ja Andrei kuulivat vain alinomaisia tervehdyksiä.

"Terve, Petsheritsha!" "Terve, Kozolyp!" "Mikä sinut on tänne saattanut, Taras?" "Mitä varten sinä olet täällä, Dolota?" "Terve, Kirjaga!" "Enpä luullut tapaavani sinua, Remen." — Ja vanhat urhot, jotka olivat kerääntyneet sinne sieltä ja täältä itä-Venäjältä, suutelivat toisiaan ja kysymykset satelivat. "Entäs Kosjan? entäs Borodovka? entäs Kolopjor? entäs Pidsytok?" Ja kerrottiin siinä Tarasille, että Borodovka on hirtetty Tolopanissa, että Kolopjor on nyljetty, että Pidsytokin pää on tynnyriin suolattuna lähetetty Konstantinopoliin.

Allapäin vanha Bulba tätä kuunteli ja miettiväisenä virkkoi:

"Kelpo kasakoita he vaan olivat."

III.

Viikon oli jo Taras poikinensa asunut Sjetshissä. Ostap ja Andrei eivät sinä aikana olleet paljoakaan ottaneet osaa sotaharjoituksiin. Sjetshin ei ollut tapana kauan rasittaa miehiään sotaharjoituksilla ja niihin aikaansa kuluttaa. Nuoriso kasvoi ja kehittyi vain kokemuksiensa kautta itse taistelujen pauhinassa, jotka siellä olivatkin aivan tavalliset. Kasakat eivät mielellään tahtoneet asettua sotakurin alaisiksi; he vain ammuskelivat pilkkaan, ratsastivat kilpaa ja ajoivat arolla takaa metsänotuksia. Kaiken muun ajan he kuluttivat pidoissa, niinkuin vapaat miehet ainakin.

Koko Sjetsh tarjosi harvinaisen ja omituisen näön: siellä ikäänkuin lakkaamatta juhlittiin, juhlittiin tavalla, jolla tuskin oli alkua ja loppua. Muutamat kyllä tosin harjoittivat jotain ammattiakin, mutta suurin osa hurjisteli aamusta iltaan saakka, niin kauvan kuin kolikot taskussa riittivät, eivätkä vielä olleet siirtyneet kaupustelijain ja krouvarien haltuun. Tällaisesta yhteisestä juhlimisesta pitivät kaikki. Vaan se ei ollut juoppojen mässäämistä, juoppojen, jotka tahtovat surunsa viinaan upottaa; se oli vain iloisuuden hurjaa elämää. Ken vaan sinne saapuikin, hän unhoitti kokonaan entisen elämänsä. Hän välitti viis entisyydestään, heittäytyi huolettomaksi ja tuli toveriksi kaltaistensa kanssa, joilla ei ollut kotia eikä kontua, ainoastaan vapaa taivas päänsä päällä. Tämä herättikin sen remuavan iloisuuden, jollainen ei olisi menestynyt toisissa oloissa. Maassa velttoina loikoilevien miesten toisilleen kertomat kaskut ja tarinat olivat niin naurettavia ja vilkkaita, että todellakin tarvittiin kasakkain kylmäverisyyttä, voidakseen pysyä tyynenä ja olla niille nauramatta — silmäänpistävä piirre, josta vielä tänäkin päivänä tunnetaan Etelä-Venäjän mies muitten kansalaistensa joukosta.

He joivat ja melusivat, se on totta, mutta se ei kuitenkaan ollut ihmissielua alentavaa ilkeää kapakkaelämää. Entiset koulutoverit vain keskenään kisailivat. Ero koulun ja Sjetshin välillä olikin vaan siinä, ettei viimemainitussa istuttu opettajan komennon alaisina, vaan tehtiin rynnäköitä tuhansin ratsain; siellä ei myöskään ollut pallokenttää, vaan suojelemattomat rajat, joitten takaa tatarilaisten naamat vilkahtelivat ja näkyivät turkkilaisten vihreät turbaanit. Ero oli myös siinä, ettei Sjetshiin oltu kokoonnuttu pakosta niinkuin kouluun, vaan vapaasta tahdosta. Sinne saapui sellaisia, joiden kaulassa hirttonuora jo oli riippunut ja joille nyt täällä kuoleman asemasta koitti vapaa, hurja elämä. Siellä oli sellaisia, jotka eivät osanneet kopeekkaakaan taskussaan säilyttää, sekä sellaisia, jotka pitivät yhtä kultarahaa suurena rikkautena ja joitten taskut huoleti olisi voinut kääntää nurin. Oli siellä teinejä, jotka eivät olleet voineet kärsiä opettajien vitsoja ja jotka koulussa eivät olleet aapistakaan oppineet. Mutta olipa sellaisiakin, jotka tiesivät, keitä olivat olleet Cicero ja Horatius ja tiesivät myöskin Rooman tasavallasta. Paljon oli siellä sellaisiakin upseereja, jotka myöhemmin voittivat kuuluisuutta kuninkaan sotajoukoissa; vaan joukossa hyöri myös harjaantuneita sissejä, joitten mielestä oli yhdentekevää, missä taistelivat, kunhan vaan saivat taistella, sillä heidän mielestään ei kunnon miehen sopinut muuta tehdä kuin taistella. Mutta ei ollut puutetta sellaisistakaan, jotka saapuivat Sjetshiin vain senvuoksi, että sitten saisivat ylpeillä siellä olostaan ja esiintyä karaistuneina ritareina. Ja ketäpä siellä ei olisi ollut? Tuon kummallisen tasavallan oli silloinen aika synnyttänyt. Ne joiden mieli paloi sotaiseen elämään, jotka kultarahoja ja kalliita kankaita halusivat, ne löysivät Sjetshissä tyydykettä. Ainoastaan naisten ihailijat eivät siellä viihtyneet, sillä naisen ei ollut lupa tulla etukaupunkiinkaan.

Ostapin ja Andrein mielestä näytti omituiselta, että vaikka Sjetshiin tulikin suunnattomasti väkeä, niin ei yksikään edes kysynyt, mistä nuo kaikki tulivat ja keitä he olivat? He tulivat sinne kuin kotiinsa, vastatullut meni vaan koshevoin (johtajan) luo, joka tavallisesti lausui:

"Ole tervetullut. Uskotko Kristukseen?"

"Uskon", vastasi vieras.

"Uskotko Pyhään Kolminaisuuteen?"

"Uskon."

"Ja käyt myös kirkossa?"

"Käyn."

"No, tee sitten ristinmerkki."

Vieras teki.

"Mene siis mihin itse tahdot."

Siihen koko meno päättyi.

Ja koko Sjetsh kävi yhteisessä kirkossa ja oli valmis puolustamaan uskontoaan viimeiseen veripisaraan asti. Mutta paastoamisesta ja kohtuudesta he eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan.

Ainoastaan ahnaimmat juutalaiset, armenialaiset ja tatarit uskalsivat asua etukaupungissa ja käydä kauppaa. Koskentaan miehillä ei koskaan ollut tapana tinkiä: se mikä kouraan taskusta tuli, se annettiin kauppiaalle. Näitten ahnaitten kauppiaitten kohtalo oli muuten sangen surkuteltava: he muistuttivat niitä, jotka ovat asettuneet asumaan Vesuviuksen juurelle, sillä niin pian kuin kasakoilta rahat loppuivat, murtautuivat nämä puoteihin ja ottivat mitä tarvitsivat.

Sjetshissä oli seitsemättäkymmentä eri kylää, jotka olivat kuin itsenäisiä tasavaltoja, taikka muistuttivat kouluja, joissa lapset ovat täysihoidossa. Ei kellään ollut mitään tavaroita; kaikki oli annettu kylän päämiehen haltuun, jota sentähden sanottiin taatoksi. Hänen huostassaan olivat vaatteet, ruokatavarat, vellit ja puurot, vieläpä lämmitysaineetkin. Hänelle annettiin rahatkin säilytettäväksi. Usein riitaantuivat kylät keskenään ja silloin syntyi suuria tappeluja. Eri kylien miehet kokoontuivat torille ja siinä sitten nyrkeillä oteltiin, kunnes joku puoli pääsi voitolle. Senjälkeen alkoivat juomingit.

Sellainen oli Sjetsh, joka niin voimakkaasti veti puoleensa nuorta väkeä.

Ostap ja Andrei heittäytyivät nuoruuden täydellä innolla tuohon huolettomien joukkoon, ja pian he unhoittivat kodin, koulun ja kaiken, mikä heitä ennen oli huvittanut. Kaikki oli heille täällä uutta: Sjetshin hurjat tavat, sen yksinkertainen hallitus ja lait, jotka heidän mielestään tuntuivat liiankin ankarilta tällaisessa omavaltaisessa tasavallassa. Jos kasakka varasti, vaikkapa jotain vähäpätöistäkin, niin pidettiin sitä suurena häpeänä koko kasakkakunnalle. Kunniattomana oliona sidottiin näpistelijä häpeäpaaluun ja hänen vierelleen asetettiin pitkä ruoska, jolla jokaisen ohikulkijan täytyi häntä lyödä, kunnes hän lopuksi heitti henkensä. Velallinen, joka ei velkaansa maksanut, sidottiin kahleilla tykkiin, jonka päällä hänen tuli istua siksi, kunnes joku hänen tovereistaan maksoi hänen velkansa. Mutta enin kauhistutti Andreita se julma rangaistus, joka kohtasi jokaista murhamiestä. Maahan kaivettiin murhaajan läsnäollen kuoppa, johon hänet elävänä laskettiin ja hänen päälleen pantiin arkku, jossa murhattu oli, ja sitten molemmat peitettiin mullalla. Kauan vielä kuvastui Andrein mielessä tuo säälimätön rangaistustapa ja pitkät ajat kummittelikin hänen mielessään erään sellaisen kasakan haamu, jolle oli tullut osaksi tuo kova kohtalo.

Ostap ja Andrei saavuttivat pian kaikkien kasakkain suosion. Usein lähtivät he toveriensa ja välistä koko oman kyläkunnan ja naapurikyläkuntain kanssa arolle ampumaan lintuja, peuroja ja kauriita, joita siellä oli lukemattomin laumoin, tai menivät he järvien ja jokien varsille verkkoja laskemaan ja nuottaa vetämään. Rohkeudellaan ja reippaudellaan herättivät he näillä retkillä kasakkain huomion puoleensa. Tarkkaan he ampuivat maaliin, ja uivat Dnjeprin poikki vasten virran juoksua, — teko, jonka suorittaja juhlallisesti otettiin kasakkain pariin.

Mutta vanha Taras valmisti pojilleen toisellaista tointa. Häntä ei miellyttänyt tämä joutilas elämä — hänen mielensä paloi muullaisiin toimiin. Miettimistään mietiskeli hän, mitenkä hän saisi Sjetshin ryhtymään johonkin uljaaseen yritykseen, jossa kukin oikein saisi näyttää kuntoaan. Eräänä päivänä hän menikin päämiehen luo ja sanoi:

"Kuulepas, koshevoi, eikö olisi kasakkain jo aika lähteä huvittelemaan?"

"Eipä ole mihin lähteä", vastasi koshevoi, ottaen suustaan pienen piippunsa ja sylkien syrjään.

"Sopisihan lähteä vaikkapa turkkilaisia tai tatareja vastaan."

"Ei sovi lähteä turkkilaisia eikä tatareja vastaan", virkkoi koshevoi, pistäen taas piipun suuhunsa.

"Miksi ei sovi?"

"Olemme luvanneet rauhan sulttaanille."

"Mutta hän on muhamettilainen ja Jumala ja Pyhä Raamattu käskee taistella muhametteja vastaan."

"Ei, ei meillä ole siihen oikeutta. Jollemme olisi vannoneet uskomme kautta, niin ehkä se kävisi päinsä, vaan ei asiain näin ollen."

"Ettäkö meillä ei siis olisi oikeutta lähteä heitä vastaan taistelemaan? Minulla on kaksi poikaa, jotka vielä molemmat ovat nuoret. Ei ole kumpikaan vielä kertaakaan ollut sodassa, ja kumminkin sinä sanot: ei ole oikeutta, ei ole syytä kasakkain mennä."

"Kun ei sovi, niin ei sovi."

"Mutta sopiiko sitten se, että kasakat toimettomina maleksivat ja laiskuudessaan menehtyvät, tekemättä mitään hyötyä isänmaalle ja kristinuskolle? Mitä varten me sitten elämme, mitä hittoa varten? Selitä se minulle! Olet viisas mies, eikä sinua ole suotta valittu johtajaksi. Selitä, mitä varten elämme."

Päällikkö ei vastannut mitään; hän oli itsepintainen. Hetkisen vaiettuaan virkkoi hän viimein:

"Sodasta ei tule nyt mitään."

"Vai ei tule mitään", matki Taras.

"Ei tule."

"Eikö siis kannata sitä ajatellakaan?"

"Ei kannata."

"Mutta odotapas, koiranleuka, kyllä minä sinut vielä opetan!" mutisi itsekseen Bulba ja päätti kostaa päällikölle.

Tehtyään muutamien kanssa liiton, järjesti hän suuret juomingit, ja joukko päihtyneitä kasakoita riensi suoraan torille, missä seisoi pylvääseen kiinnitetty rumpu, jolla tavallisesti kutsuttiin kansa kokoon. Mutta kun he eivät löytäneet palikoita, sillä ne olivat rummuttajan huostassa, sieppasivat he käteensä halot ja alkoivat rummuttaa. Ensimäisenä ilmestyi paikalle rummuttaja, jolla ei ollut muuta kuin yksi silmä ja sekin kovin uninen.

"Kuka on uskaltanut koskea rumpuun?" huusi hän.

"Suusi kiinni! Ota palikkasi ja rummuta!" huusivat päihtyneet kasakat.

Rummuttaja veti taskustaan palikat, jotka hän oli ottanut mukaansa, hyvin tietäen, mitenkä tällaiset kohtaukset päättyvät. Rumpu pärisi ja pian ilmestyi paikalle suuria parvia kasakoita. Kaikki kokoontuivat piiriin, ja kolmannen lyönnin jälkeen ilmestyivät paikalle vanhimmatkin: koshevoi nuija kädessään arvon merkkinä, tuomari sinettikojeineen, kirjuri musteineen ja esauli sauvoineen. Koshevoi ja vanhimmat paljastivat päänsä, kumarsivat joka puolelle kasakoille, jotka seisoivat ylpeinä kädet lanteilla.

"Mitä varten tämä kokous? Mitä tahdotte, panit?" kysyi koshevoi.
Huutojen ja melun vuoksi hän ei saanut enempää sanotuksi.

"Nuija pois! Jätä heti paikalla nuija, senkin vääräleuka! Emme huoli sinusta enää!" huusivat kasakat.

Näytti siltä kuin muutamat selväpäiset olisivat tahtoneet vastustaa, mutta siitä syntyi vain nyrkkitappelu. Huuto ja hälinä kaikui kaikkialta.

Koshevoi tahtoi alussa korottaa ääntään, mutta hyvin tietäen, että tuo hurjistunut joukko voi repiä hänet kappaleiksi, katsoi hän edullisemmaksi jättää nuijansa ja kadota väkijoukkoon.

"Käskettekö meidänkin luopua arvomerkeistämme?" kysyivät tuomari, kirjuri ja esauli, aikoen laskea maahan sauvan, mustepullon ja sinetin.

"Ei, pysykää te toimissanne!" huudettiin joukosta. "Me tahdoimme vaan eroittaa virasta koshevoin, sillä hän on pelkuri, ja me tahdomme koshevoiksi oikean miehen."

"Kenenkä sitten haluatte päälliköksenne?" kysyivät vanhimmat:

"Valitkaamme Kykybenko!" huusivat muutamat.

"Emme tahdo Kykybenkoa!" melusivat toiset.

"Liian on vielä nuori, ei ole vielä maito huulilta kuivanut."

"Shilon tahdomme päälliköksemme!" vaativat muutamat. "Shilo tulkoon koshevoiksi."

"Ei ole Shilo mies paikallaan, koska varastaa kuin tatarilainen.
Hiiteen sellainen juopottelija kuin Shilo."

"Borodatin, Borodatin tahdomme koshevoiksi!"

"Emme tahdo Borodatia! Hemmettiin Borodatij!"

"Huutakaa Kidrjaaga!" kuiskasi Taras Bulba muutamille.

"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!" huudettiin joukosta.

"Borodatij, Borodatij!"

"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!"

"Shilo!"

"Shilo!"

"Kidrjaaga!"

Kaikki ehdokkaat vetäytyivät joukosta syrjään, heti kun olivat kuulleet nimensä mainittavan, jotta ei luultaisi heidän omalla äänellään tahtovan vaikuttaa hyväkseen.

"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!" kaikui yhä kovemmin.

"Borodatij!"

Ja sitten ruvettiin nyrkeillä ratkaisemaan asiaa.

Kidrjaagan puolue pääsi voitolle.

"Noutakaa Kidrjaaga!" huudettiin.

Kymmenkunta kasakkaa, joista muutamat eivät tahtoneet pysyä jaloillaan, lähtivät suoraa päätä Kidrjaagan luo ilmoittamaan vaalista.

Kidrjaaga, vanha, mutta älykäs kasakka, oli jo kauan istunut kotona, eikä ollut tietävinään koko asiasta.

"Mitä nyt, panit! Mikä on teillä asiana?"

"Tule, sinut on valittu koshevoiksi!"

"Armahtakaa, hyvät ihmiset!" huudahti Kidrjaaga. "En ole niin suuren kunnian arvoinen. Minäkö koshevoiksi? Enhän ole niin ymmärtäväinen, että kelpaisin sellaiseen toimeen. Kyllä joukossanne on sopivampiakin miehiä."

"Tule mukaan!" huusivat kasakat.

Kaksi miestä otti häntä kainaloista ja laahasivat hänet torille, huolimatta siitä, että hän kaikin voimin ponnisteli vastaan. Silloin tällöin he kirkuivat: "Älä vastustele, senkin vietävä! Ota vastaan kunnia, joka sinulle tarjotaan!"

Sillä tavoin Kidrjaaga vietiin kasakkain joukkoon.

"No, panit", huusivat tuojat, "suostutteko siihen, että tämä kasakka valitaan koshevoiksi?"

"Suostumme!" vastattiin jyrisevällä äänellä. Yksi vanhimmista otti nuijan ja vei sen uudelle koshevoille. Kidrjaaga, — niinkuin tapana oli — kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Vanhin tarjosi sitä toisen kerran. Kidrjaaga taas kieltäytyi, ja vasta kolmannella kerralla hän otti sen vastaan. Hyvä-huudot kaikuivat joukosta ja koko keto kajahti kasakkain kirkunasta. Sitten astui joukosta neljä harmaapäistä ukkoa. (Aivan ikäloppuja Sjetshissä ei ollut, sillä harvan kasakan osaksi tuli luonnollinen kuolema.) He ottivat kouraansa multaa, joka vielä oli aivan märkää äskeisistä sateista ja ripottelivat sitä koshevoin pään päälle. Se valui alas poskille ja viiksille ja likasi kokonaan miehen kasvot. Mutta liikahtamatta seisoi Kidrjaaga ja kiitti kasakoita hänelle osoitetusta kunniasta.

Siihen päättyi meluisa kokous ja tuskin lienee sen tuloksista kukaan niin iloinnut kuin Bulba, sillä hän oli nyt kostanut entiselle koshevoille. Sen lisäksi oli Kidrjaaga hänen vanha ystävänsä, jonka kanssa hän oli käynyt monta maa- ja meritaistelua sekä jakanut sotaelämän rasitukset ja vaivat.

Joukko hajaantui ja sitten alkoivat vaalin johdosta kemut, jommoisia Ostap ja Andrei eivät vielä koskaan olleet nähneet. Kasakat murtautuivat sisään myymälöihin, ja viina, sima ja olut vuotivat virtana. Kaikki joivat maksutta. Viinankaupustelijat saivat olla tyytyväisiä siitä, että edes jäivät henkiin. Koko yön kuului huutoja ja lauluja, joissa ylistettiin sankareita, ja vastanoussut kuu sai kauan katsella soittajien joukkoja, jotka kulkivat katuja pitkin banduuroita ja balalaikkoja vinguttaen. Heidän perässään kulkivat kirkkolaulajat, joita pidettiin Sjetshissä kasakkain urotöitä ylistämässä. Mutta lopuksi alkoi humala ja väsymys uuvuttaa raskaita päitä ja siellä täällä lyyhistyi kasakoita maahan. Toverit syleilivät toisiansa heltyneinä ja itkusilmin. Tuossa laskeutui levolle kokonainen joukko. Tuossa taas eräs kasakka koetti järjestää itselleen paremman yösijan ja valitsi päänalusekseen halon. Hän oli nähtävästi yksi voimakkaimpia ja hän soperteli vielä joitakin epäselviä sanoja. Mutta viimein voitti humala hänetkin ja hän vaipui uneen. Ja niin valtasi uni heidät kaikki, ja koko Sjetsh nukkui.

IV.

Jo seuraavana päivänä neuvotteli Taras Bulba uuden koshevoin kanssa siitä, mitenkä saataisiin kasakat johonkin repäsevään toimintaan. Koshevoi oli viisas ja kekseliäs kasakka ja tunsi tarkkaan koskentakaiset. Alussa hän virkkoi: "Emme voi valaamme rikkoa, se on mahdotonta." Mutta oltuaan hetken vaiti hän lisäsi: "Se käy kyllä sentään päinsä. Valaamme emme riko, vaan keksikäämme jotain verukkeita. Kokoontukoon kansa, ei minun käskystäni, mutta muuten vaan omasta alotteestaan — kyllä te osaatte sen järjestää. — Sitten ilmestyn minäkin sinne vanhimpien kanssa, ikäänkuin emme tietäisi mitään koko asiasta."

Ei kulunut tuntiakaan tästä keskustelusta, kun jo rumpu rämisi. Päihtyneet ja ajattelemattomat kasakat sen taas tekivät, ja tuhansittain tulvi miehiä torille. Kysyttiin: "Kuka on kutsunut kansan koolle ja mitä varten?" Ei kukaan vastannut. Mutta vähitellen alkoi kuulua ääniä: "Hukkaan häipyy kasakkain voima, kun ei käydä sotia. Vanhimmat ovat toimettomia, lihovat laiskuudessaan! Totuutta ei ole maailmassa!" Toiset kasakat alussa vaan kuuntelivat, mutta sitten hekin alkoivat huutaa: "Ei ole totuutta maailmassa." Vanhimmat joutuivat hämilleen tällaisista puheista. Vihdoin astui koshevoi esille ja lausui: "Sallikaa, koskentakaiset, minun puhua teille muutama sana!"

"Puhu!"

"Nyt tahdon ensinkin, kunnioitettavat panit, kääntää huomiotanne siihen seikkaan — itse sen kylläkin ymmärrätte — että monet koskentakaiset ovat joutuneet niin suuriin velkoihin juutalaisille ja veljillensä, ettei pirukaan saa siitä tolkkua. Tahdon sitäpaitsi huomauttaa vielä siitäkin, että joukossamme on paljon sellaisia nuoria miehiä, jotka eivät ole ollenkaan sotaa haistaneet, ja tiedättehän, hyvät panit, ettei nuori mies voi elää ilman sotaa. Minkälainen kasakka tulee sellaisesta, joka ei kertaakaan ole antanut turkkilaiselle selkään."

"Hyvin puhuttu", arveli Bulba.

"Älkää sentään luulko, että minä tällä puheellani tarkoittaisin rauhan rikkomista. Jumala minua siitä varjelkoon! Sanon vain tämän muuten. Ja vielä lisäksi: Meillä on Herran temppeli, mutta minkälaisessa kunnossa se on? Monta vuotta on Sjetsh Jumalan armosta ollut olemassa, vaan Jumalan temppeliä ei ele ulkoa eikä sisältä kaunistettu. Pyhimyskuvat ovat ilman koristuksia, eikä kukaan ole lahjoittanut kirkolle edes hopeoitua messupukua. Kirkko on saanut ainoastaan sen vähän, minkä kasakat kuollessaan ovat sille määränneet. Ja ne lahjat ovat olleet hyvin vähäpätöiset, sillä miehemme panevat eläissään viinaan melkein viimeisetkin roponsa. En tällä kuitenkaan tarkota sitä, että alottaisimme sodan muhamettilaisia vastaan, sillä olemmehan luvanneet sulttaanille rauhaa ja olisi siis suuri synti rikkoa sitä, me kun olemme vannoneet valan oman uskontomme nimessä."

"Mitä loruja hän nyt jaarittelee?" lausui itsekseen Bulba.

"Siis näette, hyvät panit, ettemme voi sotaa alottaa. Ritarin kunnia vaatii meitä olemaan sitä tekemättä. Mutta heikon järkeni mukaan ajattelisin näin: annetaan nuorten miestemme lähteä huvittelemaan Anatolian rannoille. Mitäs arvelette?"

"Lähdetään kaikki!" huudettiin sieltä ja täältä. "Uskomme puolesta olemme valmiit henkemme uhraamaan."

Koshevoi pelästyi; hän ei suinkaan tahtonut nostaa sotajalalle kaikkia koskentakaisia. Rauhan rikkomista hän piti vääränä tekona.

"Sallikaa minun vielä lausua muutama sana."

"Jo riittää!" huusivat kasakat. "Parasta on, että jo lopetat."

"No, olkoon niin. Alistun teidän tahtoonne. Onhan se vanha tapa ja sanoohan raamattukin, että kansan ääni on Jumalan ääni. Viisaampaa ei voi keksiä kuin se, minkä keksii kansa itse. Mutta kuulkaahan! Te tiedätte kyllä, ettei sulttaani jätä rankaisematta nuorten miestemme kepposia. Sentähden pitäisi meidän olla varuillamme ja sotajoukkomme tulee olla hyvin järjestetty. Nuoren väen poissa ollessa voivat nimittäin tatarit hyökätä kimppuumme. Mutta nuo Turkin koirat eivät koskaan esiinny julkisesti eivätkä hyökkää tupaan, vaan takaapäin puraisevat, ja kipeästi puraisevatkin. Ja jos oikein totta puhun, niin eihän meillä ole veneitäkään riittävästi, eikä ruutiakaan ole jauhettuna niin paljon, että kaikki voisivat lähteä. Itse puolestani olen kyllä valmis lähtemään matkaan ja alistun tietysti teidän tahtonne mukaan."

Viekas atamani vaikeni. Väkijoukossa syntyi vilkas keskustelu; myöskin kyläin päälliköt neuvottelivat keskenään. Juopuneita kaikeksi onneksi ei ollut paljon, ja sentähden päätettiinkin noudattaa viisasta neuvoa. Heti läksi muutamia miehiä Dnjeprin toiselle rannalle, missä sotavarastot olivat. Siellä salaisissa säiliöissä, veden alla ja kaislikossa, oli kätkössä sotaväen rahasto ja osa vihollisilta otettuja aseita. Toiset taas menivät veneitten luo ja alkoivat asetella niitä kuntoon. Väkeä vilisi mustanaan rannalla. Vanhat, ahavoittuneet, hartevat kasakat seisoivat housunlahkeet ylöskäännettyinä polvia myöten vedessä ja vetivät paksuista köysistä aluksia vesille. Toiset kantoivat rannalle veistettyjä hirsiä ja puita. Tuossa paikattiin venettä laudoilla, tuossa joku tervasi alustaan ja tuossa taas kiinnitettiin veneiden laitoihin kaislakimppuja, etteivät meren aallot aluksia kaataisi. Vähän matkan päässä leimusi pitkin rantaa nuotioita, joilla keiteltiin tervaa — sitäkin veneitä varten. Kokeneet ja vanhat opettivat nuoria. Kolinaa ja huutoa kuului kaikkialta. Kirjavana ihmismerenä liikkui ja liehui koko ranta.

Mutta äkkiä huomattiin suuren lautan lähestyvän. Siliä oleva miesjoukko huitoi jo kaukaa käsillään. Ne olivat kasakoita repaleisissa nutuissa. Heidän perin huonot pukunsa — muutamat olivat paitasillaan ja pieni piippunysä suussa — osoittivat, että heitä oli kohdannut joku onnettomuus tai että he olivat siihen määrin hurjistelleet, että olivat vaatteensakin juoneet. Heidän joukostaan astui esiin suurikasvuinen, harteva kasakka, joka näytti olevan noin viidenkymmenen vuotias. Hän huusi ja huitoi käsillään muita innokkaammin, mutta työmiesten melun ja hälinän tähden ei voinut kuulla hänen sanojaan.

"Mitä varten olette tulleet?" kysyi koshevoi, kun lautta laski rantaan.
Kaikki työmiehet keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaina tulijoita.

"Hullusti ovat asiat!" huusi lautalta roteva kasakka.

"Kuinka niin?"

"Sallikaa, hyvät koskentakaiset, minun kertoa!"

"Kerro!"

"Tahdotteko ehkä ensin kutsua kansan kokoon?"

"Puhu, me olemme täällä kaikki!"

Sjetshin miehet kokoontuivat yhteen ryhmään.

"Ettekö ole kuulleet, mitä on tapahtunut hetmanin maassa?"

"Emme. Mitä sitten?" kysyi muuan osastopäällikkö.

"Vai ette! Nähtävästi ovat tatarilaiset tukkineet korvanne vahalla, koska ette ole mitään kuulleet."

"No, mutta kerro, kerro, mitä on tapahtunut?"

"Semmoista on tapahtunut, ettei moni ihminen ole mokomaa nähnyt eikä kuullut."

"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä, senkin koiranleuka!" huusi joukosta eräs kasakka, joka ei enää voinut hillitä kiihkoaan.

"On koittanut aika sellainen, etteivät pyhät kirkotkaan enää ole omiamme."

"Miksi eivät ole?"

"Ne ovat vuokratut juutalaisille. Jollei juutalaiselle maksa etukäteen, niin et saa pitää jumalanpalvelusta."

"Mitä hittoa sinä lörpöttelet?"

"Ja jollei vietävän juutalainen saastaisilla sormillaan pane merkkiä pääsiäiskakkuun, niin et saa sitäkään siunatuksi."

"Hän varmaan valehtelee, hyvät panit. Mahdotontahan on, että saastainen juutalainen panisi merkkinsä pyhään pääsiäiskakkuun."

"Vaan kuulkaahan, mitä vielä kerron: puolalaiset papit ajavat rattaillaan pitkin Ukrainaa. Mutta ei se vielä mitään, että he rattaillaan ajavat, vaan tietäkää, etteivät heille kelpaakaan enää hevoset, vaan valjastavat ne peijakkaat kristittyjä vaunujensa eteen. Ja kuulkaapas vieläkin parempaa: juutalaisakat neulovat itselleen hameita messupaidoista. Niin, sellaista tapahtuu nyt Ukrainassa! Ja te täällä Koskentakana vaan istutte toimettomina ja mässäätte. Tatari lieneekin teidät niin peloittanut, ettette enää näe ettekä kuule mitään. Ette tiedä rahtuakaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu."

"Maltapas jo, mies!" keskeytti koshevoi, joka siihen saakka oli seisonut silmät maahan luotuina, kuten muutkin koskentakaiset, jotka tärkeistä asioista kuullessaan eivät koskaan antautuneet ensi vaikutuksen valtaan, vaan aina vaikenivat. "Maltapas, niin minäkin sanon sanasen: Mitä te peijakkaat sitten itse teitte? Eikö teillä ollut miekkoja, hä? Kuinka sallitte sellaista tapahtuvan?"

"Kuinka sallimme? Olisitteko te voineet vastustaa kokonaista viittäkymmentätuhatta puolalaista? Ja suoraan sanoen: olihan meidänkin joukossamme pettureita, jotka kääntyivät heidän uskoonsa."

"Mitä hemmettiä sitten tekivät päällikkönne?"

"Ne tekivät sellaista, että sitä palkkaa, minkä he siitä saivat, älköön hyvä Jumala kenellekään muille antako."

"Kuinka niin?"

"Niinpä vain! Hetman on Varsovassa paistettuna kuparisessa kattilassa ja päällikköjen päitä ja käsiä kuljetetaan markkinoilta markkinoille kansan katseltavaksi. Sellaisen kohtalon saivat päällikkömme."

Jo liikahti väkijoukko. Hetkisen vallitsi rannalla täydellinen hiljaisuus, sellainen joka tavallisesti ennustaa myrskyä. Mutta pian alkoikin kuulua ääniä ja melua.

"Onko mahdollista, että juutalaiset ovat vuokranneet kristittyjen kirkot?" "Puolan papitko olisivat valjastaneet aisoihin oikeauskoisia kristittyjä?" "Voisivatko kirotut uskottomat Venäjän maassa harjoittaa tuollaista väkivaltaa?" "Niinkö olisi menetelty hetmanin ja päällikköjen kanssa?" "Ei, se ei voi olla mahdollista!" Sellaisia sanoja kaikui kaikkialta. Syntyi kerrassaan aika hälinä ja veret joutuivat kuohuksiin. Se ei kuitenkaan ollut kevytmielisen kansajoukon kuohua; vimmastuivat siinä vahvat, vakavatkin luonteet, joiden veri ei vähästä kiehahtanut, vaan joissa vihan liekki, kun se kerran oli syttynyt, ei myöskään vähällä sammunut.

"Hirteen kaikki juutalaiset!" kaikui jyrisevästi.

"Uskaltakootpa vaan tehdäkin vaimoilleen hameita messupaidoista!"

"Rohjetkootpa vaan saastaisilla sormillaan koskea pääsiäiskakkujamme!"

"Tukasta kiinni ja Dnjepriin joka ainoa sorkka!"

Salamoina singahtelivat nyt joukossa tämäntapaiset lauseet ja kaikki kiirehtivät etukaupunkiin hirttääkseen kaikki juutalaiset.

Juutalaisraukat, jotka muutenkin olivat pelkureita, piiloutuivat pelon valtaamina viinatynnöreihin ja uuneihin ja etsivätpä muutamat suojaa vaimojensa hameiden alta. Mutta kasakat löysivät heidät kaikki.

"Korkeasti kunnioitetut panit", huusi muuan juutalainen, pitkä ja hoikka kun seiväs ja kurkoitti pelosta vääntyneitä rumia kasvojaan. "Korkeat kunnioitettavat panit! Sallikaa meidän lausua vain muutama sana! Ainoastaan muutama sana! Saatte kuulla sellaista, jota ette vielä koskaan ole kuulleet — niin tärkeätä, että on mahdotonta sanoa, kuinka tärkeätä se on!"

"Puhukaa!" virkkoi Bulba, joka aina tahtoi kuulla syytetynkin mielipidettä.

"Kunnioitettavat panit!" toisti juutalainen. "Niin hyviä paneja kuin te olette ei koskaan vielä ole nähty, ei totta tosiaankaan ole koskaan nähty! Ei koko maailmassa ole niin hyviä ja urhoollisia paneja!" Miehen ääni värähti ja vapisi pelosta. "On kerrassaan mahdotonta, että me tahtoisimme koskentakaisille jotain pahaa. Ne, jotka Ukrainassa ovat vuokramiehinä, eivät suinkaan ole meikäläisiä! Eivät jumalauta olekaan! Ne eivät ole lainkaan juutalaisia! Piru tietää, mitä lienevätkään! Kuolema heille! Eikö ole niin, Shlema, eikö ole, Shmul?"

"Jumal'auta, se on totta!" vastasivat joukosta Shlema ja Shmul, rikkinäiset lakit päässään ja kasvot kuolonkalpeina. "Emme vielä koskaan", jatkoi pitkä juutalainen, "ole yhtyneet vihollisiin, emmekä katolilaisten kanssa tahdo olla missään tekemisissä! Piru heidät periköön! Koskentakaisten kanssa tahdomme olla veljiä!"

"Mitä sinä loruilet? Ettäkö koskentakaiset olisivat teidän veljiänne?" kivahti muuan ääni joukosta. "Älkää sitä odottako, kirotut juutalaiset! Dnjepriin mokomat pakanat!"

Nämä sanat olivat merkkinä muille. Juutalaisia alettiin heittää niskasta jokeen. Valitushuudot kaikuivat eri haaroilta, mutta jurot koskentakaiset vaan nauroivat nähdessään, kuinka juutalaisten pitkät sääret pieksivät vettä.

Puhujaraukka, jonka sanat olivat vaan onnettomuutta tuottaneet, riuhtoi itsensä irti kauhtanasta, johon jo miehet olivat tarttuneet ja pelkässä kirjavassa ihopaidassaan ollen tarttui Bulban jalkoihin ja rukoili valittavalla äänellä: "Suuri pani, korkeasti kunnioitettava pani! Minä tunsin teidän velivainajanne Doroshan. Hän oli kelpo soturi, ritarien kunnia! Annoin hänelle kahdeksansataa tsehiniä, joilla hän lunasti itsensä turkkilaisten vankeudesta."

"Tunsitko veljeni?" kysyi Taras.

"Jumala armahtakoon, tunsin kyllä, hän oli jalomielinen pani."

"Mikä on sinun nimesi?"

"Jankel."

"Hyvä on", sanoi Taras ja sitten vähän mietittyään kääntyi kasakkojen puoleen ja lausui näin:

"Ainahan on meillä tilaisuus hirttää tämä juutalainen, jos tarve vaatii; mutta täksi päiväksi luovuttakaa hänet minulle."

Tämän sanottuaan vei Taras juutalaisen kuormansa luo, jonka ympärillä seisoivat hänen kasakkansa.

"Kiipeä tuonne rattaiden alle ja makaa siellä, mutta älä liikahda! Ja te, veljet, älkää vaan päästäkö juutalaista pakoon."

Taras lähti senjälkeen torille, jonne jo oli kokoontunut paljon väkeä.

Kaikki kasakat olivat jo poistuneet rannalta ja jättäneet veneitten varustamisen sikseen; sillä nyt olikin edessä maamatka, jota varten tarvittiin hevosia ja rattaita. Sekä nuoret että vanhat tahtoivat ottaa osaa retkeen. Vanhimpain osastopäällikköjen, koshevoin ja koko sotajoukon yksimielisen päätöksen mukaan päätettiin nyt lähteä sotaretkelle Puolaa vastaan. He päättivät kostaa juutalaisten ilkityöt ja koota sotasaalista kaupungeista sekä sytyttää kylät ja vainiot tuleen. Tämän retken kautta leviäisi samalla laajalle kasakkain maine.

Kaikki alkoivat varustautua matkalle. Koshevoi näytti kasvaneen päätään pitemmäksi. Ei ollut hän enää vapaan, hurjapäisen kansanjoukon nöyrä käskyjen täyttäjä, vaan hän oli nyt käskijä, joka itsetietoisena jakeli määräyksiään oikealle ja vasemmalle. Nöyrinä seisoivat riveissä kaikki kevytmieliset yltiöpäät, uskaltaen tuskin silmiänsä kohottaa, kun koshevoi komeana komenteli. Lyhyesti ja arvokkaasti, niinkuin tottunut sotapäällikkö ainakin, määräili hän: "Varustautukaa huolellisesti. Järjestäkää kuormat, korjatkaa aseenne! Älkää ottako paljon vaatteita mukaanne: paita ja kaksi paria housuja jokainen ottakoon ja ruuaksi kupillisen velliä ja survottuja hirssijyviä — enempää älköön kukaan ottako! Kuormissa kyllä on kaikkea, mitä matkalla tarvitaan. Kaksi hevosta olkoon jokaisella kasakalla. Sitä paitsi tulee meidän ottaa mukaan pari sataa härkäparia, sillä kaalamopaikoilla ja soilla niitä tarvitaan. Mutta ennen kaikkea, panit, noudattakaa järjestystä. Tiedän joukossamme olevan sellaisia, jotka voivat sukkien asemesta vetää jalkoihinsa kallisarvoisia liinoja ja riepuja. Hiiteen nyt kaikellaiset kalliit kankaat, hameet ja huivit. Laittakaa vaan aseenne kuntoon, ja jos hopeaa ja kultaa näette, niin nekin korjatkaa, sillä niillä on pysyvä arvo ja niitä tarvitaan. Ja sen teille, hyvät panit, jo edeltäpäin ilmoitan, että älköön kukaan sotaretken aikana juoko itseänsä humalaan. Joka sen tekee, hänet sidotaan kuin koira kiinni vaunuihin, olkoonpa hän vaikka urhoollisin kasakka koko joukossamme; niin, kuin koira hänet ammutaan ja heitetään tien syrjään lintujen ruoaksi, sillä juoppo ei sotaretkellä kristillistä hautausta ansaitse. Ja te nuoret, seuratkaa vanhempien esimerkkejä! Jos kuula teitä raapaisee tai miekasta saatte haavan, niin älkää siitä paljoa välittäkö: sekoittakaa latinki ruutia pikarilliseen viinaa ja juokaa se yhdellä kulauksella, niin kaikki tuska on ohi, ei synny kuumettakaan. Ja haavalle taas, jos se ei ole kovin suuri, pankaa sylellä sekoitettua multaa, kyllä se kuivaa ja parantaa. Ja nyt toimeen miehet!"

Niin puhui koshevoi ja heti hänen lopetettuaan kävivät kaikki työhön. Kaikilta oli humala haihtunut, ikäänkuin ei juopuneita kasakkain joukossa olisi koskaan ollutkaan. Tuolla korjattiin rattaiden rautoja tai asetettiin uusia; tuolla ladottiin kuormiin muonasäkkejä ja aseita; tuolla tuotiin hevosia ja härkiä. Kaikkialta kuului töminää, koelaukauksia, miekkojen kalsketta, härkien ammuntaa, rattaiden räminää, puhetta ja huutoja. Pitkänä jonona levisi kasakkain leiri avaralla arolla. Monta loikkausta olisi siinä saanut tehdä, jos olisi tahtonut juosta sen päästä toiseen. Pienessä puukirkossa piti pappi jumalanpalvelusta, pirskotti pyhää vettä kaikkien päälle ja antoi ristin suudeltavaksi. Sitten lähdettiin liikkeelle.

"Hyvästi, äitimme", sanoivat he melkein yhteen ääneen. "Suojelkoon sinua Jumala kaikilta vaaroilta."

Joukon kulkiessa etukaupungin halki huomasi Taras juutalaisensa Jankelin, joka jo oli pystyttänyt teltan ja möi siinä piikiveä, ruutia ja muita sotatarpeita, joita matkalla tarvittiin ja vieläpä vehnäkakkuja ja leipääkin.

"Katsopas sitä vietävää!" tuumi Taras ja ajoi hänen luoksensa.

"Tässäkö sinä nyt istut? Ehkä odotat, että sinut ammutaan kuin varis?"

Hiljaa lähestyi häntä Jankel, tehden merkin molemmilla käsillään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmoittaa jotain salaperäistä.

"Olkaa hyvä pani vaiti ja älkää kenellekään ilmoittako: kasakkojen kuormien joukossa on minullakin yksi kuorma. Siinä kuljetan kaikellaisia tarpeita kasakoita varten ja niitä minä myyn niin huokealla hinnalla, ettei kukaan voi uskoakaan. Ja jumal'auta, se on totta!"

Taras kohautti olkapäitään ihmetellen juutalaisen luonnetta ja ratsasti sitten muun sotaväen joukkoon.

V.

Pelko oli vallannut koko lounaisen Puolan.

"Koskentakaiset tulevat. Koskentakaiset tulevat!" Niin kuului kaikkialta. Ne, jotka vaan kynnelle kykenivät, koettivat pelastua. Asujamet lähtivät kodeistaan ja hajautuivat eri haaroille. Silloin ei vielä ollut linnoja eikä varustuksia, vaan kukin rakensi itselleen ainoastaan väliaikaisen olkimajan. Jokainen ajatteli: ei tässä kannata rahoja ja aikaa tuhlata majan rakentamiseen, tatarilainen sen kumminkin hävittää.

Suuri vaara oli jälleen uhkaamassa.

Muutamat vaihtoivat härkänsä ja auransa miekkaan ja ratsuun sekä liittyivät sotajoukkoihin: toiset pakenivat, vieden mukanaan karjansa ja kaikki kalleutensa. Tavattiin tosin tiellä välistä sellaisiakin, jotka asestettuina odottivat vihollista, mutta suurin osa livisti tiehensä ennen vainolaisten tuloa. Kaikki tiesivät, ettei ole hauskaa joutua tekemisiin sen hurjan ja taisteluhaluisen kasakkajoukon kanssa, joka tunnettiin koskentakaisten nimellä, ja joka huolimatta riveissään vallitsevasta epäjärjestyksestä kuitenkin oli erityisen taistelukuntoinen. Hitaasti kulkivat kasakat väsyttämättä hevosiaan, ratsumiehet edellä; kuormien jälestä seurasi jalkaväki. Ainoastaan öisin oltiin liikkeellä; päivisin levähdettiin autioilla, asumattomilla paikoilla, jollaisia silloin vielä oli hyvin paljon. Vakoilijoita lähetettiin aina edeltäpäin tiedustelemaan asemaa. Ja sinne, missä kasakoita kaikkein vähimmin odotettiin, juuri sinne ne äkkiä pyrynä ilmestyivät, levittäen ympärilleen tuhoa ja kauhua!

Poroksi poltettiin kylät, ja se osa karjasta ja hevosista, jota ei voitu kuljettaa mukana, tapettiin. Näytti siltä kuin olisivat he vaan tulleet juhlimaan, eivätkä sotimaan.

Pöyristyttäviä ovat tuon pakanallisen aikakauden petomaiset teot. Lapset murhattiin, naisilta leikattiin rinnat, ja niiltä, jotka laskettiin vapaiksi, nyljettiin nahka polvia myöten — sanalla sanoen: kauhea oli kasakkain kosto. Kuultuansa kasakkain lähestyvän lähetti eräs luostarin esimies heidän luoksensa kaksi munkkia pyytämään, että he käyttäytyisivät siivosti ja samalla muistuttamaan heitä siitä, että hallituksen ja koskentakaisten välillä on olemassa rauhansopimus.

"Ilmoita piispalle minun sekä koskentakaisten puolesta", — vastasi koshevoi — "että heidän ei tarvitse olla peloissaan, sillä kasakat vasta piippujansa sytyttelevät."

Mutta pian hävitti tuhoava liekki koko luostarin. Munkit, juutalaiset ja naiset pakenivat niihin lähellä oleviin kaupunkeihin, joissa oli edes jonkunlaisia varustuksia ja linnoituksia. Väliin hallitus kyllä lähetti kasakoita vastaan pieniä apujoukkoja, vaan ne saapuivat usein liian myöhään tai pakenivat ne arkoina jo ensimäisen ottelun jälkeen. Tapahtui myös, että entisissä taisteluissa karaistut kuninkaalliset sotapäälliköt päättivät yhdistynein voimin tehdä koskentakaisille vastarintaa ja tällaisissa taisteluissa oli aina niillä kasakoilla, joita alituiset ryöstöt eivät miellyttäneet, tilaisuus osoittaa kuntoaan taistellessaan urhokkuudestaan kerskailevia puolalaisia vastaan, heidän esiintyessään taistelukentällä uljailla hevosillaan. Siinä sitä miehen kuntoa kysyttiin.

Paljon olivat kasakat jo saaneet saaliikseen kultaisia suitsia, miekkoja ja kiväärejä. Kuukauden ajalla olivat miehistyneet nuoret maitosuutkin, ja heidän hennot kasvonpiirteensä muuttuivat ankariksi ja lujiksi.

Hauskaa oli vanhan Bulban nähdä, kuinka hänen molemmat poikansa olivat aina ensimäisten joukossa. Ostap oli ikäänkuin luotu sotaelämään.

Hän ei missään ottelussa koskaan menettänyt mielenmalttiaan ja osoittipa hän melkein luonnotonta kylmäverisyyttä. Hän voi melkein silmänräpäyksessä arvostella vaaran suuruuden ja aina hän myös keksi keinon turman välttämiseksi. Kaikki hänen liikkeensä olivat varmat, ja tarkka silmä voi jo hänessä huomata tulevan sotapäällikön. Hänen olentonsa uhkui terveyttä ja reippautta ja väkevä hän oli kuin jalopeura.

"Hänestä tulee vielä kerran oiva sotapäällikkö", puheli vanha Taras. "Varmaan tulee, ja tulee sellainen, ettei isänsäkään hänelle vertoja vedä."

Andrei oli myös kokonaan antautunut luotien ja miekkojen lumoavaan leikkiin. Hän ei paljoa miettinyt eikä vihollisten voimia edeltäpäin arvioinut. Taistelu tuotti hänelle jonkunlaista hurjaa, lumoavaa nautintoa. Juhlallisia olivat hänen mielestään ne hetket, jolloin taistelun tulisessa hälinässä miehet ja hevoset kuolleina kaatuivat maahan, ja hän itse miekkain kalskeessa ja luotein vinkuessa vauhkolla ratsullaan kiiti taistelukentällä, jakaen iskuja oikealle ja vasemmalle. Monta kertaa ihmetteli isä nähdessään, kuinka Andrei innostuksen valtaamana heittäysi sellaisiin uhkarohkeisiin löylyihin, joihin ei kylmäverisin ja harkitsevinkaan soturi olisi antautunut, ja yhdellä hurjalla hyökkäyksellä saattoi tuo nuorukainen tehdä sellaisia ihmetöitä, että ne herättivät ihailua vanhoissa, karaistuneissakin kasakoissa. Ihmeissään oli tuosta vanha Taraskin ja hän jutteli:

"Kelpo poika on hänkin — kunpa vaan ei vihollisen kalpa häneen kävisi. Ei hän tosin ole Ostapin veroinen, mutta silti kelpo soturi, kelpo soturi!"

Sotajoukko päätti lähteä suoraan Dubnan kaupunkia vastaan, jossa kerrottiin olevan paljon rikkauksia ja varakasta väkeä. Puolentoista päivän perästä oltiinkin jo kaupungin edustalla. Asukkaat päättivät tehdä äärimmäistä vastarintaa ja ennen kuolla torille, kaduille tai talojensa edustalle kuin päästää sisään vihollista. Korkea multavalli ympäröi kaupungin. Niissä paikoin missä valli oli matalampi, kohosi kivinen muuri tai hirsinen aita. Varusväki oli suurilukuinen ja ymmärsi tehtävänsä tärkeyden. Tuimasti hyökkäsivät koskentakaiset vallille, mutta ankara luotisade oli heitä vastassa. Myöskään kaupungin porvarit eivät tahtoneet olla toimettomia. Hekin olivat kokoontuneet suurin joukoin valleille. Heidän kasvoistaan voi lukea, että he aikoivat viimeiseen saakka kaupunkiaan puolustaa. Naisetkin olivat päättäneet ottaa osaa taisteluun. Kasakkain päälle sateli kiviä, tynnöreitä, saviruukkuja, kiehuvaa vettä ja hienoa hiekkaa, joka sokaisi heidän silmänsä. Linnoitusten valloittaminen ei muuten yleensä ollutkaan koskentakaisille mieluista; he rakastavat taistelua avaralla kentällä.

Koshevoi käski peräytyä sanoen: "En tahdo kantaa kristityn nimeä, jos päästämme ulos kaupungista yhdenkään miehen! Kuolkoot kuni koirat nälkään!"

Peräydyttyään ympäröi sotajoukko koko kaupungin ja rupesi aikansa kuluksi hävittämään lähellä olevia kyliä, polttaen poroksi ne sekä viljavarastot. Hevosensa he laskivat viljavainioille, joihin sirppi ei vielä ollut koskenut, ja jotka sinä vuonna lupasivat erittäin runsasta satoa. Kauhulla katselivat kaupungin asukkaat kuinka heidän leipäänsä hävitettiin.

Sillä välin olivat koskentakaiset järjestäneet kaupungin ympärille rattaansa kahteen riviin ja asettuivat asumaan aivan kuin Sjetshissä. He polttelivat piippujaan, vaihtoivat sodassa saaneita aseitaan ja viettivät aikaansa uhkapeleissä, katsellen kaupunkia pelottavalla kylmäverisyydellä. Yöksi sytytettiin nuotioita. Kokit keittivät puuroa suurissa kuparikattiloissa, ja nuotioiden vieressä seisoivat valppaat vartijat. Mutta pian alkoi kuitenkin tuo toimeton, säännöllinen elämä käydä heille vastenmieliseksi. Koshevoi käski senvuoksi jakaa sotilaille toisen verran enemmän viinaa koska nyt ei ollut mitään voimaa kysyviä tehtäviä suoritettavana.

Nuorille ja varsinkin Taras Bulban pojille ei ollut tällainen toimettomuus ollenkaan mieleen.

Varsinkin Andrei ikävystyi.

"Ymmärtämätön olet", puheli hänelle Taras. "Ole kärsivällinen kasakka, pian pääset atamaniksi! Ei se vielä ole kelpo soturi, joka ei menetä mielenmalttiaan vaarallisissa otteluissa; vasta se on hyvä sotilas, joka ei toimetonna ollessaankaan ikävysty, vaan voi kaiken kärsiä."

Mutta eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä isä ja poika, sillä heillä oli erilainen luonne ja arvostelivat asioita kumpikin omalta kannaltaan.

Sillä välin oli saapunut paikalle Tarasin rykmentti Tovkatshin johtamana. Sen mukana tuli vielä kaksi esaulia, kirjuri ja muita virkamiehiä. Kaikkiaan oli kasakoita viidettä tuhatta. Paljon oli heidän joukossaan vapaaehtoisiakin, jotka olivat liittyneet joukkoihin ilman erityistä kutsua. Esaulit toivat Tarasin pojille äidin siunauksen ja kummallekin pienen pyhimyskuvan Kiovan Mezhigorskin luostarista. Veljekset ripustivat kuvat rinnoilleen ja tahtomattaankin johtui nyt vanha äiti heidän mieleensä. Mitähän ennustaa heille tämä äidin siunaus? Toiko se mukanaan sen enteen, että viholliset voitettaisiin ja että heidän paluunsa kotiin olisi kunniakas, — vai mitä se ennusti? Mutta tulevaisuudestamme emme me tiedä mitään: niinkuin syksyinen sumu, joka synkkänä suosta kohoaa, verhoo se ihmisen kohtalon, joka on kuin suuntaansa tuntematon kyyhky. Se ei uhkaavaa haukkaa näe eikä haukka kyyhkystä, eikä kukaan tiedä, kuinka lähellä on turmio.

Ostap oli aikoja sitten syventynyt omiin toimiinsa ja siirtynyt osastonsa luo. Andrei sitä vastoin tunsi rinnassaan jonkunlaista ahdistusta, vaikka hän ei tietänyt, mikä siihen oli syynä. Kasakat olivat jo lopettaneet illallisensa. Oli hämärä ja tulossa oli ihana heinäkuun yö. Mutta Andrei ei mennyt osastonsa luo eikä myöskään laskeutunut levolle, vaan katseli ajatuksiinsa syventyneenä edessään olevaa kaunista luontoa.

Taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet. Kenttä oli täynnä rattaita muonavaroineen, terva-astioineen ja vihollisilta anastettua saalista. Rattaiden vieressä ja niiden alla ruoholla makasi koskentakaisia. Tuossa oli yksi asettanut päänsä alle säkin, tuossa toisella oli päänaluksenaan vanha lakki ja tuossa lepäsi kolmas toverinsa kylkeen nojaten. Jokaisen kasakan vieressä oli pyssy ja lyhytvartinen, kuparihelainen piippu. Härät makasivat ruohikossa ja näyttivät kaukaa suurilta, mustilta kiviltä. Kaikkialta alkoi jo kuulua kasakkain kuorsaamista. Vähän matkan päässä leiristä hirnahtelivat hevoset. Ja kaikessa tuossa vallitsevassa yössä oli jotain mahtavaa, mutta samalla kaameata, ikäänkuin heijastusta kaukaisista tulipaloista. Hiiltynyt luostari seisoi synkkänä ja totisena kuin kartusiani munkki. Tuolla vielä paloi luostarin puisto; melkeinpä kuulit, kuinka suhisivat puut, kun savu ne peitti ja aina kun uusi liekki leimahti, valaisi se äkkiä sinipunervalla valollaan kypsyneitä luumuja tai muutti kullanväriseksi kellertävät päärynäpuut. Rakennuksen seinällä tai puussa riippui jonkun onnettoman juutalaisen tai munkin hiiltynyt ruumis. Liekkien yläpuolella lentelivät linnut ja näyttivät pieniltä, tummilta risteiltä tulisella pohjalla. Selvästi näkyi saarrettu kaupunki, jonka kirkot, tornit, talot, vallit ja muurit heijastelivat etäisiä tulipaloja.

Andrei kiersi kasakkain rivit. Nuotiot, joitten vieressä vartijat istuivat, olivat sammumaisillaan. Uneen olivat vaipuneet vartijatkin. Hän kummasteli tuota huolettomuutta, ajatellen itsekseen: hyvä on, ettei läheisyydessä ole vihollista, jota tarvitsisi pelätä. Vihdoin astui hän erään kuorman luo, kiipesi sen päälle ja heittäytyi selälleen, asettaen kätensä päänsä alle. Mutta eipä tahtonut uni ummistaa hänen silmiään, ja kauan katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena taivasta, joka kirkkaana ja äärettömänä kaareusi hänen yllään. Ilma oli raitis ja viileä. Leveänä, säteilevänä juopana kulki yli taivaan linnunrata. Välistä Andrei vaipui puolihorroksiin ja unen utuinen verho laski hetkeksi hänen silmilleen, mutta sitten hän taas havahti ja heräsi.

Siinä maatessaan hän oli huomaavinaan edessään ihmishaamun. Hän luuli sitä ensin haihtuvaksi unikuvaksi, vaan tarkemmin katsottuaan erotti hän laihan, surkastuneen olennon, joka tuijotti häntä suoraan silmiin. Pitkät, pikimustat, takkuiset hiukset riippuivat pään yli heitetyn huivin alta, hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja silmissä paloi kummallinen loiste. Koneellisesti tarttui Andrei pyssyynsä ja lausui kiivaasti: