Ruth: Kertomus tytöille

RUTH

Kertomus tytöille

Suomennos

Porissa, Gust. Ronelius'en kustannuksella, 1906.

SISÄLLYS:

Alice ja vanha Debby. Ruth matkustaa kouluun. Ensimäiset päivät koulussa. Sokea Polly. Revitty ainevihko. Palkinto. Valter ja Ted. Tunnustus. Postikonttoori. Kahden vuoden perästä. "Minä pidän huolta sinusta, Polly!" Syntymäpäivä. Alice jättää koulun. Kilpailu. Maggie on sairas. Taas Beachfieldissä. Kilpa-ammunta. Venematka. Viimeinen viikko Beachfieldissä. Taas miss Longin luona. Hyvitys.

ENSIMÄINEN LUKU.

Alice ja vanha Debby.

Vanha nainen ja pieni valkotukkainen tyttö! Kenpä ei tahtoisi kuvata heitä, kun he tuossa istuvat ja pakinoivat kuten ainoastaan lapset ja vanhat hoitajat voivat? He ovat juoneet teetä. Parhaat teekupit ja leivosten jäännökset todistavat, että tyttönen on vieraisilla; hän on tullut tervehtimään äitinsä vanhaa hoitajaa. Hän käy ensimäistä lukukautta eräässä koulussa, joka on lähellä Deborah Burtonin asuntoa, eikä hän ole ensi kertaa täällä, sillä miss Long ei koskaan kiellä häntä menemästä köyhäintalolle.

Mutta nyt odottaa Alice, että häntä pian tullaan hakemaan, ja puhelu sujuu entistä innokkaammin.

— Ajatteles, miten hauskaa, Debby! Ihan kuin oikeassa kukkaisnäyttelyssä, soittoa vaan puuttui. Mutta meillä oli kokonainen teltti täynnä kukkia ja huipussa kaunis lippu. Paitsi omista puutarhoista saatuja kasvia, oli muutamille tytöille lähetetty näyttelyä varten oikein kauniita, ja toisilla oli hedelmiä. Ja, ajatteles, siellä oli palkintojakin, minä kirjoitin niistä muutamia!

— Kirjoititte palkintoja, kultaseni! Kuinka se kävi?

— Ne olivat ainoastaan lappuja, ei oikeita palkintoja; mutta yksi seikka oli siellä parempi, kuin oikeassa näyttelyssä, me annoimme kaikki hedelmät katselijoille. Ja se pieni, uusi tyttö, mistä minä kerroin sinulle, Debby, muistatko, se ruma… miss Long ei salli sanoa ketään rumaksi, vaikka minusta Ruth Leigh on todellakin sellainen. Hän on hyvin tumma ja hänen silmänsä ovat niin suuret, että minua peloittaa. Jane Harding sanoo, että vaaleat lapset ovat kauniimmat.

— Teidänhän piti kertoa, mitä se pieni, uusi tyttö teki näyttelyssä.

— Niin, minä jo aivan unohdin! Hän on nuorin koulussa, ja sentähden pantiin hän tarjoomaan hedelmiä vieraille. Mutta ensiksi hän valitsi kaksi kauneinta omenaa ja piilotti ne erään kukkaruukun taa. Muutamat tytöt näkivät sen ja pitivät häntä silmällä saadakseen tietää, mikä hänellä oli tarkoituksena.

— No, mikä oli?

— Seuraavana aamuna näkivät he hänen ahtavan ne eräälle pienelle pojalle, joka lakasi katua suuren portin ulkopuolella. Hän otti ne hyvin varovasti, mutta Jane näki kaikki akkunasta ja kertoi sitten miss Longille.

— Mitä sanoi miss Long?

— Mitä, kutsui Ruthin luokseen ja torui häntä niin.

— Mistä tiedätte, että hän torui häntä?

— Noo, kyllä, koskapa minä näin hänen tulevan miss Longin huoneesta punaisin silmin ja hän puhui tuskin mitään koko päivänä ja itki ja nyyhki illalla lukiessaan. Kun me aamulla menimme kävelemään, antoi hän sille pienelle kadunlakasijalle lantin ja sanoi: "tämä on minun omani, Joe. Minun ei olisi pitänyt antaa niitä omenia sinulle, koska ne eivät olleet omiani." Eikö hän sinustakin ole hyvin omituinen tyttö, Debby?

Mutta Debby sanoi vaan: — ette ole kertonut kaikkia näyttelystä, miss Alice.

— Niin, se loppui neljän aikaan ja iltapäivä oli meillä lupaa. Olen siitä saakka toivonut pääseväni kertomaan siitä sinulle, ja siitä syystä pyysi miss Long tänä aamuna sinua koulun päätyttyä noutamaan minua.

— Oi, miss Alice! Koulut ovat nykyään aivan erilaisia, kuin ennen. Miss Eliza-raukka!

— Kuka se oli, Debby?

— Se oli eräs, jota minä hoidin monta vuotta sitten, paljon ennen, kun minä tunsinkaan teidän hyvää äitiänne. Mutta minä luulen kertoneeni, kuinka hän karkasi koulusta.

— Ei! Kerro nyt, Debby, kuulisin niin mielelläni sen!

Ja taas kerrottiin ja tarkasti kuunneltiin se monta kertaa matkittu kertomus, kuinka hän — pikkuraukka — oli juossut aivan yksinään kotiin, enemmän kuin kaksi englannin penikulmaa, aivan paljain päin, ja kuinka sen raukan tukka riippui (se oli niin kaunis ja kihara), ja kuinka Debby oli itse avannut oven ja oli vieläkin näkevinään hänen vaaleanpunaisen hameensa, ja kuinka isä juuri silloin tuli lukuhuoneestaan ja (hän ei voinut antaa hänelle anteeksi, vaikka se olikin ollut ainoa kerta, kuin hän oli ankara lapsille) "suorastaan komensi minua", sanoi hän.

Mutta juuri tällä ratkaisevalla hetkellä keskeytyi kertomus äkkiä, sillä ovelle noputettiin ja hyvin tuttu ääni sanoi: "miss Alice, oletteko valmis, kultaseni? Miss Long sanoo, että teidän täytyy heti tulla." Alice kärsi tämän keskeytyksen ihmeellisen hyvin, erittäinkin koska hän oli montaa kertaa kuullut, että "miss Elizan" järkähtämätön isä oli lähettänyt hänet takaisin kouluun, sallimatta hänen edes äitiään nähdä, ja — mikä oli kaikista pahinta — että Debby itse oli pakotettu panemaan tuon ankaran tuomion täytäntöön. Mutta sillä välin kun olemme lopettaneet kertomuksen, on Debby sanonut hellät hyvästit pienelle ystävälleen ja toivottanut Jumalan siunausta hänelle äitinsä tähden.

Kun Alice illalla meni vuoteellensa, nukkui Ruth jo sikeästi hänen sänkyänsä lähinnä olevien valkoisten verhojen takana. Näyttelyn jälkeisenä yönä olivat Ruthin suuret, tummat silmät olleet selkiselällään vielä silloin, kuin Alicen lempeät, harmaat silmät olivat jo kauan olleet uneen vaipuneina, silkinhienojen ripsien luodessa varjoa hänen kauniille kasvoillensa. Ruth oli silloin katsellut häntä kesäillan himmeässä valossa ja kuiskannut itseksensä: "kuinka kaunis hän on! Toivoisin hänen rakastavan minua."

Ja mitä tekee Debby pienessä siistissä huoneessaan. Hän on pannut huolellisesti teeastiat kaappiin ja siirtänyt tuolinsa pyöreän pöydän viereen. Hän on ottanut esille suuren raamattunsa, pyyhkinyt tomun sen viheriäisistä kansista ja avannut sen. Miksi ei hän lue? Avatessaan raamatun, löysi hän sieltä talteen tahi merkiksi pannun vanhan, kellastuneen kirjeen. Sen avasi hän, asetti hopeasankaiset silmälasit nenälleen ja luki kuiskaten. "Pelkään, että tämä on viimeinen kerta, kun minä voin kirjottaa sinulle rakas, vanha hoitajani, jollei Jumala suo minulle voimia, mutta minä en viimeistä kertaa ajattele sinua ja minulle niin monen monien vuosien kuluessa osoittamaasi rakkautta ja ystävyyttä. Toivon, että tutustuisit pieneen Aliceeni, Debby, sillä tahtoisin hänet vanhan ystävättäreni miss Longin kouluun, missä itse olen viettänyt niin monta onnellista päivää. Rakas Debby, vartioi lempilastani, ja tee se siinä nimessä, joka oli aina sydämessäsi ja huulillasi. Aijoin kirjoittaa sinulle hyvin pitkän kirjeen, mutta luulen tänään olevani tavallista heikompi. Huomaan voimieni vähenevän nopeasti. Sairauteni ajalla olen surrut miestäni ja lastani, mutta nyt, Jumalan kiitos, voin heidät uskoa hänen huostaansa. Mietin usein tulla kotiin, mutta nyt on minulla toinen koti …" Enempää ei Debby voinut lukea, viimeiset rivit olivat niin epäselviä, mutta hän muisti ne vallan hyvin ulkoa. Hän kääri huolellisesti kokoon ohkaisen intialaisen paperin ja asetti sen vanhalle paikallensa. Hän käänteli lehtiä, kunnes löysi toisen, myöskin merkiksi pannun kirjeen. Se oli kirjoitettu pyöreällä lapsen käsialalla, ja siinä puhuttiin onnellisista kouluajoista ja eräästä neulakirjasta, joka oli melkein valmis lahjoitettavaksi eräälle — mutta kuka se "eräs" oli, sitä "suurta salaisuutta" ei saanut millään ehdolla ilmaista. Olisi hauska tietää, onko se sama neulakirja, jota Debby niin tarkasti säilyttää parhaassa laatikossaan. En tiedä mahtoiko Debby ajatella tuota valkoista kääröä, luulen, että hänen ajatuksensa liitelivät vielä kauemmaksi menneisyyteen. Sillä hän istui siinä niin hiljaa, että olisi luullut hänen nukkuvan, jollei hän vähä väliä olisi pyyhkäissyt poskelle vierähtävää kyyneltä. Ehkä ajatteli hän sitä pientä tyttöä, jota hän oli hoitanut niin monta vuotta sitten, hiljaista, onnellista hääpäivää, surullista eronhetkeä hänen lähtiessään nuoren aviomiehensä kanssa Intiaan, kotiin saapunutta kuolon sanomaa, tämän iltaista pientä vierastaan, ja — ehkäpä se oli joku näistä mielikuvista, joka pani Debbyn pudistamaan päätänsä ja kuiskaamaan: "ei, ei, niin kaunista ei hänestä koskaan tule" — sitä loistoa, joka ympäröi sitä vanhaa taulua, puuttui tästä uudesta —, yhtäläinen kultatukka, mutta ei niin kiiltävä, sama ihana vartalo, mutta ei niin ailahteleva jokaisessa liikkeessä. Mutta oikeastaan lienee tuo eroitus syntynyt vanhuksen mielikuvituksessa, sillä miss Longin koulutytöt sanoivat — joskus tuon pienen neitosen kuullenkin — etteivät he olleet koskaan nähneet niin kaunista lasta kuin Alice Atherton oli.

Mutta vaikka Debbyn ajatukset lienevätkin olleet jokseenkin surullisia, näytti hän täksi illaksi valitsemansa virren luettuaan, jotenkin iloiselta; ja hänen kirkkaat, nuorekkaat silmänsä oikein säteilivät, kun hän lopetettuaan toisti sanat: "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä unhoita, mitä hyvää hän minulle tehnyt on." Ja sitten meni hän sen sokean ystävän luo, joka asui juuri hänen huoneensa kohdalla alakerrassa. Hänen viipyessään siellä, tarkastelemme hiukan hänen kirjastoansa. Melkein kaikki kirjat ovat lahjoja "miss Elizalta" ja "hänen kiitolliselta isännältänsä."

Mutta pian tulee Debby takaisin raamattu kainalossaan — hän ottaa sen aina mukaansa mennessään sen kahdeksankymmenvuotiaan rouvan luo.

Debby oli usein ajatellut sitä kirjettä, jonka hän tänä iltana oli lukenut, ja sitä toivomusta, jonka hän tiesi lähteneen äidin sydämen syvyydestä, että hän vaalisi hänen lastaan ja tekisi voitavansa opettaessaan hänelle kaikkea hyvää. Mutta mitä voi hän tehdä? Niin kysyi hän usein itseltään, saamatta kuitenkaan siihen tyydyttävämpää vastausta, kuin: "Täytyy odottaa ja katsoa. Jos voin tehdä jotain, antaa Jumala minulle varmaan siihen tilaisuutta; täytyy vartoa ja rakoilla." Ja hyvin usein Debby rukoili, etteivät lapsen erehdykset tulisi naisen synneiksi, ja että ylhäinen auttaja tekisi hänestä sellaisen, kuin hänen äitinsäkin oli.

TOINEN LUKU.

Ruth matkustaa kouluun.

Ruth ja Alice ovat noin kymmenvuotiaita, Alice muutamaa kuukautta vanhempi — seikka, jota hän ei koskaan unhoita. Heidän pitäisi todellakin olla ystäviä, sillä paitsi yhdennäköisyyttä ovat heidän olosuhteensa muutoinkin hyvin yhtäläiset. Alicen ainoa lähempi sukulainen, isä, oli pakoitettu matkustamaan takaisin Intiaan, jätettyään hänet kouluun. Ruth-raukalla ei ole muuta, kuin veli, häntä monta vuotta vanhempi, joka häntä rakastaisi, ja hänpä se olikin pitänyt hänestä huolta niin kauan kun Ruth voi muistaa. Pelkäänpä, että hän oli lellitellyt tyttöä liiaksi, mutta eihän voi vaatia, että nuori mies, joka sai olla pienen sisarensa seurassa tunnin pari päivässä, olisi voinut huomata ylpeyden ja itsepäisyyden hänessä niin nopeasti kasvavan. Sitä olikin vaikea huomata, sillä hän rakasti veljeänsä niin täydellisesti, ettei hän koskaan tahtonut pahoittaa hänen mieltään. Mutta lasten kammarissa ei ollut mitään sellaista hillitsevää voimaa, ja niin usein tulikin sieltä valituksia "miss Ruthin hillittömästä luonteesta", että veli lopulta teki epäitsekkään päätöksen lähettää hänet kouluun. Tämän päätöksen ilmoitti hän sisarellensa heidän ollessaan kahden kesken hänen työhuoneessaan. Tyttö näytti ensin hämmästyneeltä, sitten kalpeni hän ja seisoi aivan ääneti. Veli veti hänet luokseen. — En henno lähettää pois pientä seuralaistani — sanoi hän.

Tyttö koetti nähtävästi hillitä itseänsä ja sanoi sitten pitkäveteisesti: Siksikö, että minä olen niin paha?

— Ei, mutta siksi, että minä toivoisin sinun kasvavan hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi.

— Tuleeko minusta sinulle parempi seuralainen sitten?

— Kyllä, vaikka en minä sinua voi sen enempää rakastaa, ei, minä en voi, pikku Ruth.

— Minä lähden, milloin täytyy lähteä?

— Kahdeksan päivän perästä.

Hän oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: — Niin, minä lupaan sinulle.

— Mitä, Ruth! Enhän ole sinua pyytänyt lupaamaan mitään.

— Etkö? Sanoit, että toivoisit minun kasvavan hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi, tarkoitin, että minä lupaan sen. Mutta kuka sanoo minulle mitä se merkitsee — lisäsi hän hitaasti — sinäkö Duncan?

— Aikaa myöten saat sen vähitellen tietää, kun tulet suuremmaksi. Miss Long sanoo sen sinulle.

— Minä olen luvannut — sanoi hän vielä — ja minä koetan aina muistaa sen — eikä sinun sitä tarvitse — sinulla on niin monta muuta muistettavaa, mutta minulla on vaan se yksi.

Hän juoksi nopeasti tiehensä. Veljen ihmetellessä ettei tyttö ollut kysynyt mikä koulu oli ja hänen toivoessaan, että miss Long ymmärtäisi hänen kummallista pikku sisartansa paremmin, kuin hän, tuli hoitaja pyytämään häntä tulemaan miss Ruthin luo, sillä hän makasi lattialla ja nyyhki niin, että sydän tahtoi haljeta, eikä hän tiennyt mitä tehdä.

— Antakaa hänen olla yksin vähän aikaa, ja jos hän ei sitten tule alas, menen hänen luokseen.

Hänen oli vaikea pysyä päätöksessään, sydän heltyi ajatellessa tuota pientä orpoa ja äidin vakavaa toivomusta, että hän olisi sekä äiti että isä tuolle pienelle "ruskeasilmälle". Hänen miettiessään jotain lohdutuskeinoa avautui ovi hiljaa ja tyttö tuli sisään yhtä tyyneenä kuin äsken. Hänellä oli mukanaan kirja ja pieni jakkara, jonka hän asetti lähelle veljeä, istuen siinä aivan hiljaa ja vilkaisten vähän väliä tarvitseisiko hän jotain. Kun sitten veli sanoi hänelle hyvää yötä ja tuon tavallisen "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni," ei hän ollenkaan vastustellut. Hän kuiskasi vaan: "sano vielä kerran." Hän teki sen ja sanaakaan lausumatta meni tyttö tyyneenä ja vakavana hoitajan seuratessa häntä.

Niin kului viikko. Ruth oli aivan muuttunut, mutta jokaisen minuutin, minkä veli oli kotona, tahtoi hän viettää hänen seurassaan. Matkapäivän edellisenä iltana kertoi veli kaikki mitä hän tiesi miss Longin koulusta — että siellä oli neljätoista tyttöä, kaikki muut paitsi yksi häntä vanhempia. Ja tästä yhdestä toivoi hän Ruthin saavan itselleen ystävän ja toverin. Hän sanoi, että ystävällinen miss Long pitäisi hänestä, ja oli varma siitä, että Ruth pitäisi myöskin miss Longista. Ja hän puhui suuresta puutarhasta ja leikeistä. Mutta mikään ei näyttänyt häntä erityisesti huvittavan. Mutta kun veli sanoi:

— Ja minä kirjoitan sinulle hyvin usein ja sinunkin pitää kirjoittaa.

Silloin vastasi hän innostuneesti:

— Ja sinun pitää kirjoittaa minulle kaikki, mitä sinä olet ajatellut, kuten sinulla on ollut tapana puhella minulle, ja minä ilmoitan sinulle edistynkö vai en. Voi, siitä tulee hauskaa! Olen niin iloinen, kun muistit kirjeet!

Mellestowiin oli pitkä matka, mutta lopultakin, kahden junanvaihdon perästä, Ruth ja hänen veljensä istuivat Mellestowin ainoassa vuokravaunussa, joka rämisten kulki pikkukaupungin parasta katua pitkin. He ajoivat vanhan holvikaaren alitse ja pysähtyivät erään portin edustalle, mistä näkyi kulmikkaista kivistä tehty, hiukan jylhän näköinen, yksinäinen rakennus, johon johti kapea kreikkalainen pylväskäytävä. Vaunu avattiin ja kuljettaja ilmoitti: "tässä asuu miss Long, sir." Pian olivat he perillä. Nähtävästi tiedettiin heitä odottaa, sillä ennenkuin he ehtivät soittaa, avattiin ovi ja heidät saatettiin sangan mukavaan ja kodikkaaseen huoneeseen, minkä iloisuus ja valoisuus heitä ihan hämmästytti.

Vasemmalla oli lasinen kaksoisovi, joka johti täyteläiseen kasvihuoneeseen, perällä suuri kaari-akkuna, auki maahan saakka, ikäänkuin houkutellakseen koettamaan eikö pehmeimmän ruohon ja ruusuntuoksun vetovoima sittenkin voita tuota sisäistä viehätystä. Seuratkaamme nyt noiden kahden ystävämme esimerkkiä ja seisahtakaamme hetkiseksi tuon kaariakkunan luo tarkastelemaan näköalaa. Mainitsimme jo ruohokentän ja ruusut. Niiden takaa näemme matalan, villistä kanervista muodostuneen aidan, puutarhan ainoan näkyvissä olevan rajan. Kauempana näkyy korkea niinipuu, minkä haarojen välistä välkkyy leveä virta; sitä voisi luulla järveksi. Pienet purjeet, joita sen pinnalla joka puolella vilkkuu, näyttävät pieniltä pisteiltä. Ne ovat ainakin peninkulman tai kahdenkin päässä. Virran takana näkyvä maa on niin kaukana, että hädin tuskin eroittaa pienet asunnot ja valkoisen kirkon puiden välistä. Duncan oli juuri huomannut ne pienet purjeet ja pyysi sisarensa katsomaan, miten aurinko paistoi niihin, kun miss Long astui sisään. Ruthin valtasi pelko ja vapistus. Mutta kun miss Long veti hänet luokseen ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin, tunsi hän ensi kerran että koulu ei ollut ainoastaan se paikka, jossa hänen piti niin pian kuin mahdollista tulla "hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi," mutta että hän siellä voi saada ainakin yhden sellaisen ystävän, jolle voi uskoa huolensa ja joka rakastaisi häntä. Hän oli vaiti kun he joivat teetä ja veli puhui ensin hänestä itsestään ja sitten siitä, että hän saisi alkaa kaikki alusta, sillä hän pelkäsi, "että hän oli pieni taitamaton raukka, koska hän ei ollut saanut säännöllistä opetusta", ja sitten eräästä ystävästä, joka oli neuvonut häntä valitsemaan tämän koulun. — Ruthin ajatukset harhailivat ympäri: lastenkammariin kotona, kouluhuoneeseen, rautatielle ja kohdistuivat vihdoin raitiovaunupoikaan, johon hän — kummallista kyllä — oli kovin ihastunut, vaikka tämä oli hyvin repaleinen ja likainen. Hän olisi varmaan ollut kaunis poika, jos hänen kasvonsa olisivat olleet puhtaat. Duncan matkusti heti teen juotua kotiin, hänen toimensa eivät sallineet viivyttelemistä. Vuokravaunu tuli häntä taasen hakemaan, ja kun niillä ei ole tapana odottaa, eivät jäähyväiset voineet tulla pitkällisiksi. Ehkä se olikin parempi, sillä ennenkuin Ruth ehti tuntea eron tuskaa, oli se jo tehty, vaunu lähtenyt ja miss Long yksin hänen vieressään. Ruth ei koskaan itkenyt vieraiden ihmisten nähden, nytkin hän katsoi vaan häntä silmiin ja tarttui pienellä kädellänsä hänen käteensä. Ruth teki sen niin nöyrän ja luottavaisen näköisenä, että miss Long tuskin voi pidättää kyyneliään sanoessaan: "Sinun täytyy aina tulla minun luokseni, minä autan sinua." Ja he menivät yhdessä ylös portaita ja olivat hyviä ystäviä siitä hetkestä aikain.

Miss Long avasi kouluhuoneen oven, ja Ruthista tuntui, kuin olisivat sadat silmät häntä katselleet, mutta pian jatkoivat kaikki neljätoista tyttöä taasen työtänsä; koulu oli alkanut jo kuusi viikkoa sitten. Ruth sai paikkansa miss Longin pöydän vieressä. Alice, ainoa, jonka tästä joukosta tunnemme, kutsuttiin esille, ja ne "kaksi pienokaista," kuten heitä sittemmin nimitettiin, saivat tutustua toisiinsa. Alice otti työnsä ja istuutui Ruthin viereen. He silmälivät salavihkaa toisiansa, ainoa keino, jolla he tuttavuutta rakensivat. Vihdoin kysyi Alice: — Oletko ennen ollut koulussa?

— En koskaan — vastasi Ruth.

— Minä olen ollut täällä kuusi viikkoa — sanoi Alice, ja tarkka ihmistuntija olisi kuullut lapsellisesta äänestä, että hän luuli voivansa kertoa yhtä ja toista siitä.

Keskustelu taukosi, sillä nyt pantiin pois kirjat ja valmistauduttiin rukoukseen. Laulu, johon nuo nuoret äänet yhtyivät, kuului Ruthin korvissa kauniimmalta, mitä hän koskaan oli kuullut. Ja kun hän polvistuessaan miss Longin viereen kuuli tämän vakavalla äänellä rukoilevan Kristuksen lauman puolesta, kohosi hänenkin pikku sydämestään rukous, että hänestä tulisi hyvä ja ymmärtäväinen nainen veljen tähden. Hän ei vielä tiennyt, että oli toinenkin, vanhempi veli, jonka tähden hänen täytyi tulla hyväksi ja ymmärtäväiseksi. Kuitenkin tuli tuo vajavainen rukous aivan varmaan kuulluksi ja hyvä jumala johti pienen lampaansa oikealle tielle.

Seuraavana aamuna sai Ruth mennä yksinään puutarhaan. Hän tutki siellä kaikki sopet, ja johtui vihdoin erästä polkua myöten siihen pylväskäytävään, jonka hän eilen oli nähnyt. Katsahtaessaan portille, huomasi hän hämmästyksekseen vuokravaunu-pojan kurkistelevan portin yli. Matka ja kouluun tulo oli hänen mielestään jo kuin kaukainen uni. Ruth tuijotti häneen suurin silmin, puoliksi nuhdellen. Kuitenkin meni hän pojan luo ja kysyi, mitä hän tahtoi.

— Tahtoisin tietää antaisiko miss Long minulle lantin, sanoi poika, — olen lakaissut kadun ja teen sen joka päivä, jos hän tahtoo.

— En tiedä, missä miss Long nyt on, mutta minä annan sinulle. — Ruth avasi kukkaronsa. Siellä ei ollut kuparilanttia, mutta hän kysyi, eikö kuusi penceä olisi yhtä hyvä.

Poika sieppasi Ruthin tarjooman rahan tuijottaen häneen.

— Kiitos miss, sanoi hän äkkiä. — Polly tulee niin iloiseksi! — Hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Kuka Polly on? kysyi Ruth.

— Polly on minun sokea sisareni, ja minä koetan ansaita kunniallisella tavalla, kuten ihmiset sanovat, jonkun pennin isäni tietämättä, ostaakseni hänelle korkokirjaimilla painetun kirjan, vaikka ne kuuluvat maksavan koko paljon.

— Miksi ei isäsi osta niitä hänelle?

— Hänellä ei ole rahaa, mutta vaikka olisikin, ostaisi hän yhtä vähän, sillä hän ei pane lukemiselle mitään arvoa, ainakaan kuten Polly — ja se on hyvä kirja, miss, jota hän toivoo. Isä ei saa siitä tietää mitään, lisäsi hän salaperäisesti.

— Miksi ei? — kysyi Ruth.

— Siksi, sanoi poika kuiskaten, että isä joisi rahat, jos hän tietäisi minulla niitä olevan.

Ruth ei oikein ymmärtänyt, kuinka isä voisi sen tehdä, mutta hän uskoi, että se oli jotakin hirveän pahaa. Varovaisuuden vuoksi ei hän puhunut siitä asiasta mitään, vaan kysyi, miksi hän ei ollut nyt vuokravaunussa.

— Joo, nähkääs, miss, näin aamusin on aniharvoin matkustajia, ja sen rahan, jonka voin ansaita ennen, kuin kuski minua tarvitsee, saan pitää, eikä isä tiedä siitä. Joskus perkaan rikkaruohoa, ja nyt, kun tiet ovat näin likaisia, ajattelin, että miss Long pitäisi puhtaasta käytävästä. Hän tuntee minut hyvin, miss Long, ja minä pyydän häntä jonakin päivänä tulemaan Pollyn luo; hän on hyvä tyttö, Polly.

— Minä luulin, että niitä korkokirjaimilla painettuja kirjoja olisi vaikea oppia lukemaan. Kävin kerran eräässä sokeain kodissa ja siellä sanoivat, että siihen tarvitaan paljon harjoitusta.

— Kyllä se on totta, miss, mutta Polly oppi joku aika sitten. Hän oli sokeain kodissa lähes kuusi kuukautta, mutta se rouva, joka maksoi hänen puolestaan, kuoli, eikä isällä ollut varaa, ja niin täytyi hänen tulla pois. Mutta hän osasi silloin lukea, hän oppi tavattoman nopeasti. Siitä on nyt vuosi, kun hän tuli kotiin, ja minä olen säästänyt kaksi ja yhdeksän penceä paitsi tätä kuutta penceä, jonka te annoitte.

— Kuinka paljon kirja maksaa? Hän katsoi taas pieneen kukkaroonsa.

Mutta Joel Strel ei tiennyt, vaikka hän uskoi Pollyn sen tietävän, hän luuli tämän tietävän kaikki.

— Oletko koskaan itse ollut koulussa?

— En äidin kuoleman jälkeen, silloin olin pieni naskali. Isä alkoi juoda silloin enemmän, kuin ennen, ja minä olin onnellinen saadessani paikan raitiovaunussa, eikä koulunkäyntiin ollut enää aikaa, sillä isän ansioista ei riittänyt kotiin mitään.

Ruthin mielestä ei Joe ollut erittäin suuri naskali nytkään.

— Minun täytyy mennä nyt, mutta jos tulet huomenna, kysyn miss Longilta lakaisemisesta.

Joe raapasi pörröistä päätänsä ja tokaisten: "kiitos, miss," katosi ensimäisen kulman taa.

Ruth katseli hetkisen sinne päin, mihin hän oli kadonnut ja riensi sitten nopeasti huoneeseen. Pelko oli tähän saakka pidätellyt hänen kotoista vilkkauttansa, ja toiset tytöt sanoivat, että hän oli liian hiljanen ja tylsä ollakseen hauska ja iloinen. Mutta he eivät vielä tunne häntä, eivät tiedä, kuinka paljon tulta piilee hiljaisen kuoren alla. Hän näyttää nyt niin päättäväiseltä, luultavasti aikoo hän päästä puhumaan miss Longille Joesta, hänen sokeasta sisarestaan ja kirjasta. Hän aikoo saada tahtonsa toteutetuksi, emmekä huoli epäillä hänen onnistumistaan.

KOLMAS LUKU.

Ensimäiset päivät koulussa.

Seuraavana aamuna riensivät Alice ja Ruth, joilla oli erityinen huone käytettävänänsä, tarkastelemaan akkunasta oliko ilma kaunis. Heillä oli kummallakin omat syynsä. Alice oli puhellut edellisenä iltana yhtä ja toista kukkaisnäyttelystä, josta mekin olemme jo hiukan kuulleet. Tänään oli se odotettu päivä, ja kaunis se oli. Ruthin ajatukset eivät kuitenkaan syystä tai toisesta kohdistuneet näyttelyilmaan eikä siihen huviin, vaan olivat ne kiintyneet erääseen pennyn rahaan, joka oli hänen hameensa taskussa.

— Voi! Minä voin antaa sen hänelle. Alice! — huudahti hän. — Ilma on kaunis, ja miss Long lupasi siinä tapauksessa antaa minun mennä katsomaan onko Joe tullut.

— Mitä sinä puhut? — kysyi Alice ihmetellen ja vähän välinpitämättömästi.

— Unohdin aivan, ettet sinä tiedä siitä mitään. Joe kokoaa rahoja ostaakseen sokealle Polly-siskolleen korkokirjaimilla painetun kirjan. Antaisin hänelle mielelläni rahat, mutta miss Long sanoo, että on parempi antaa hänen itse ansaita ne, ja että Pollykin pitää siitä enemmän. Annas kun lasken, paljonko hänellä on. Kaksi ja yhdeksän penceä ynnä kuusi penceä on kolme shillinkiä ja… mutta pieni laskumestari mietti niin kauan, että Alicen täytyi auttaa häntä ja sanoa, että se oli kolme shillinkiä ja kolme penceä ynnä siihen yksi pence, on kolme — ja neljä penceä.

— Eikö sinustakin se ole jo tarpeeksi, kysyi Ruth.

Mutta Alice ei sitä tiennyt, ja hän oli iloinen päästessään puhumaan näyttelystä.

— Ensi kesänä sinä saat oman puutarhan, Ruth, silloin on ehkä sinullakin jotain näytettävää. Minulla ei ole tänä vuonna muuta, kuin yksi fuchsia, jonka eräs tyttö antoi, ja Annie Milner saa vähän hedelmiä eräältä läheltä asuvalta tädiltä.

Ja Alice pakinoi muistamatta alkaakaan pukeutumista. Ruth oli jo valmiina ja riensi puutarhan portille. Mutta voi! Joe ei ollutkaan siellä! Pettyneenä aikoi hän palata takaisin, mutta huomasi samassa hänet siinä luuta kourassa. Iloisena pysähtyi Ruth, antoi pennyn hänelle ja kysyi, kuinka Polly voi, ja juoksi sitten kertomaan Alicelle, että hän oli antanut sen Joelle, ja että tämä lakasi katua. Hän muisti kuitenkin, että miss Long oli pyytänyt hänen kysymään Joelin asuntoa. Se oli pian tehty, ja jälellä olevan ajan ennen aamiaista luki Ruth penny-taulua, minkä hän oli huomannut huonosti osaavansa. Kukkaisnäyttelyn kunniaksi oli päivä aiottu pitää puolittain lupapäivänä, mutta ilma oli niin kaunis, ettei aamukävelyä voitu jättää. Ruth seurasi miss Longia. Mutta pahasti hän hämmästyi, kun huomasi Joelin lakaiseman käytävän olevan yhtä likaisen, kuin ennenkin.

— Annoitko hänelle pennyn ennen, kun hän oli tehnyt työn, rakas lapsi?

— Kyllä, mutta hänellä oli luuta kädessä ja piti juuri alkaa.

— Pelkään, ettei hän ole rehellinen poika, sanoi miss Long, ja Ruth tunsi olevansa valmis heti hylkäämään hänet. — Se oli rumasti tehty, sanoi hän, — ottaa ensin rahat eikä teekään työtä. Mutta miss Long ymmärsi hyvin, ettei isän huono esimerkki voinut pojassa synnyttää erityisen tarkkaa käsitystä rehellisyydestä. — Meidän täytyy puhua hänelle siitä, Ruth, sanoi hän. — Ainoa keino on antaa hänen huomenna lakaista ilman maksua.

Ja tämä oli syynä siihen, että hän illalla tarjotessaan hedelmiä muutamille rouville, jotka olivat pieniä ystäviä huvittaakseen tulleet näyttelyyn, tuli ajatelleeksi, ettei Polly koskaan saanut maistaa sellaisia, ja että hän sitten päätti kätkeä kaksi kauneinta omenaa lähettääkseen ne Joen mukana Pollylle seuraavana päivänä. Mutta vaikka Alicen kertomus tästä asiasta olikin osaksi oikea, oli se lisäys, että ne annettiin salaa, syntynyt Jane Hardingin mielikuvituksessa. Hänen oli määrä tavata Joea aamusella ja sanoa että miss Long tahtoi puhutella häntä, ja hän oli vienyt omenat peittelemättä kädessään, ajattelematta edes, että häntä vartioitiin.

Sillä aikaa kun Joe saa miss Longilta toria ja ankaroita ohjeita totuuden ja rehellisyyden noudattamiseen ja samalla lupauksen, että hän tulee katsomaan Pollya, kurkistamme me hiukan kouluhuoneeseen.

Nuoremmat oppilaat, ystävämme niihin luettuna, ovat keräytyneet englantilaisen opettajan ympärille lukemaan tavallista raamatun-aamuläksyänsä. Toiset odottavat miss Longia kuulustamaan heitä, ja kuluttavat aikaansa puhellen. Kolme tyttöä, yhtenä Jane Harding, kuiskailevat innokkaasti. — Kuulin, että hän on sekä ylpeä, että tulinen, ja nyt huomaamme, että hän on petollinenkin, se pieni, ilkeä olento.

— Tuollaiset rumat lapset ovat aina petollisia, sanoi Jane Harding, joka ylpeili pitkästä kiekkuratukastaan ja säännöllisistä, elottomista kasvonpiirteistään.

— Hyvä, Jane, sanoi kolmas, — luulenpa totisesti, että sinun velvollisuutesi on ilmoittaa miss Longille. Tällä nuorella neitosella oli sangen kehittynyt velvollisuuden käsitys, mitä toverien vikojen lavertelemiseen tuli.

Samassa liittyi heihin eräs pitkä, suloinen tyttö, nähtävästi vanhin heistä. Keskustelu taukosi ja vastatullut, Lizzie Spencer sanoi:

— Älä unhoita Jane, että autan sinua vanhan historian tutkimuksen kirjoittamisessa.

— Voi ei, Lizzie! En unhoita, ole varma, kiitoksia paljon!

Lizzien lempeä sydän ja miellyttävä käytös olivat tehneet hänet kaikkien suosikiksi, mutta lapsellisen leikillisyyden ohessa oli hänessä myös luonteen lujuutta. Aikaiset koettelemukset olivat kypsyttäneet ja vahvistaneet hänen rakastettavaa, mutta ehkä liiaksi myöntyvää luonnettansa. Oman heikkouden tunto oli opettanut hänet turvaamaan mahtavaan auttajaan, jota hän rakasti todellisen kristityn rakkaudella. Hänen vaikutusvaltansa koulussa oli suurempi, kuin hän uskoikaan, sillä hän ei tiennyt, kuinka usein hänen lähestymisensä keskeytti ajattelemattomien lasten sopimattomat puheet. Onnellinen se koulu, ja onnellinen se opettaja, jonka vanhin oppilas on Lizzie Spencerin kaltainen!

Keskustelu Ruth-raukan virheistä keskeytyi Lizzien läsnäolon ja miss Longin saapumisen takia. Kuitenkin sai Jane aamupäivän kuluessa tilaisuuden kertoa havaintonsa, mutta miss Longin vakava kasvojen ilme hämmensi hänet, eikä hän ollut oikein varma siitä, tarkoittiko se häntä vai sitä sangen vakavaa rikosta, jonka kertomisen hän piti velvollisuutenaan.

— Odotan sinua huoneeseeni, kuiskasi miss Long Ruthin korvaan lähtiessään lukuhuoneesta.

Tyttönen seurasi heti opettajaansa perähuoneeseen, ja istui hänen viereensä saatuansa viittauksen. Vähän mietittyään sanoi miss Long:

— Tahdon puhua kanssasi hiukan, Ruth.

Ihmetellen lapsi katseli häntä vastaamatta, ja hän jatkoi:

— Ajattelitko ennen, kun kätkit ne omenat eilen?

— En.

— Oletko jälkeenpäin ajatellut sitä?

— En sen jälkeen, kun annoin ne Joelle, paitsi kerran luulen ajatelleeni, mahtoiko Polly pitää niistä, ja antoiko hän Joelle.

— Ajatelkaamme nyt yhdessä, rakas lapsi, sitä — miksi suutuit Joelle eilisaamuna.

— Hän hän otti pennyn eikä tehnyt työtä kunnollisesti.

— Siis siksi, että hän otti, mikä ei ollut hänen omaansa. Kenen ne omenat olivat, jotka annoit hänelle eilen?

Ruth nousi hitaasti, ikäänkuin nähdäkseen miss Longin kasvot, hänen kasvojensa ilme osoitti hämmennystä, mutta äkkiä selkeni se, ja silmänräpäyksessä kätki hän epätoivoisesti nyyhkien päänsä miss Longin syliin.

— Luulen, ettei ole mitään hyötyä täällä olostani, sanoi hän nostaen päätään, — olin usein ilkeä kotona, mutta en koskaan varastanut siellä. Voi, kuinka olin niin paha! Mitä sanoo Duncan? Ja uudestaan kätki hän kasvonsa, uudestaan tulivat pidätetyt nyyhkytykset.

Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi miss Long hänen pehmeätä, mustaa tukkaansa silitellen:

— Tyttäreni, ei saa tehdä vääryyttä itselleen, eihän ollut tarkoituksesi varastaa, Ruth?

— Voi, ei, ei! Se ei ollut tarkoitus.

— Silloin lapseni, teit sen ajattelemattomuudesta — äkkinäisestä sisäisestä pakosta — ymmärrätkö, mitä tarkoitan?

— Kyllä, Duncan on sanonut — olen usein ennenkin tehnyt niin, miss Long.

Miss Long voi tuskin olla hymyilemättä oppilaansa lapselliselle avomielisyydelle.

— Mutta ehkä et ole ennen huomannut, sanoi hän, — että siitä voi koitua sinulle ikävyyttä. Tahdotko koettaa parantua siitä?

— Kyllä, — tahdon alkaa tänään, jos autatte minua.

— Teen, mitä voin, mutta sinun täytyy saada parempaa apua, kuin minun.

— Minun täytyy pyytää Jumalan apua, sanoi Ruth hartaasti ja vakavasti.

— Siunatkoon hän sinua Jesuksen tähden. Ja ystävällisesti suudellen lähetti miss Long Ruthin puutarhaan leikkimään.

Oli kaunis päivä, ja pian unohti hän huolensa, ja hän olisi tahtonut laulaa ja lentää kilpaa lintujen kera. Kaikki tytöt olivat ulkona; muutamat istuivat puiden varjossa kirjoineen tahi käsitöineen, toiset kävelivät, kaksi tahi kolme yhdessä, tuttavallisesti kieltään piesten. Miss Long ei malttanut olla myös tulematta. Hän seisoi puutarhan veräjällä juuri, kun Ruth juoksi yksin mielipolkuansa. Jane Harding tuli erään toisen tytön kera häntä vastaan, pysäytti hänet ja kysyi:

— Oletko ollut tänään auttamassa rehellistä ystävääsi Joea kadun lakaisemisessa?

Pieni ruumis suoristui äkkiä ja kuin mikäkin ruhtinatar lausui hän harvaan ja selvästi:

— Jane Harding, kuinka uskallatte sanoa minulle noin?

— Todellakin, sinulle! Tahtoisinpa tietää, kuka sinä olet. Mielestäni vallan sopiva master Joen seuraan! — Kuinkas oli niiden omenain laita, he, he!

Tämän epäystävällisen puhuttelun aikana oli lapsi raukka tullut aivan kalpeaksi, ja lopuksi kähisi hän hampaittensa välistä:

— Minä vihaan teitä. Ja, kuulematta huudahdusta: tuollainen pieni noita, juoksi hän miss Longin luo ja heittäytyi hänen syliinsä nyyhkien: — Oi miss Long, minä olen niin paha, olin niin vihainen, mutta tarkoitukseni ei ollut tehdä sitä, ei todellakaan, oi, uskotteko minua?

Hän oli niin liikutettu, että miss Long vei hänet huoneeseen ja jätti hänet sinne, luvaten tulla hetken perästä, jos hän tyyntyisi sillä aikaa. Hän tapasi Janen tovereineen eteisessä. Jane huudahti heti:

— Miss Long, minä en sanonut hänelle mitään, kysyin vaan leikillä, oliko hän auttanut Joea kadun lakaisemisessa — sanoinko, Mary?

— En tiennytkään, sanoi miss Long, että sinä olit syynä sen pikkuraukan mielenliikutukseen ja nyt hänen suruunsa. Ja vaikka Jane Harding oli usein saanut nuhteita, ei hän koskaan unohtanut, mitä miss Long tällä kertaa hänelle sanoi.

Miss Long palasi perähuoneeseen, mutta seisahtui ovelle, sillä Ruth oli polvillaan sohvan vieressä. Hän nousi äkkiä ja sanoi hiljaa:

— Rukoilin Jumalaa auttamaan minua, en ole ennen häntä rukoillut.

He keskustelivat kauan, mutta Ruth ei kertaakaan lausunut sen tytön nimeä, joka oli aiheuttanut hänen kiivastumisensa, eikä miss Longin tarvinnut sitä kysyä.

Emme siis ihmettele, että "se pieni vastatullut tyttö" oli koko iltapäivän hiljaa ja että hän itki polvistuessaan sänkynsä viereen illalla, kuten Alice Debylle kertoi.

NELJÄS LUKU.

Sokea Polly.

Sillä aikaa, kun Alicella ja Debylla oli pieni kohtauksensa seuraavana päivänä, meni Ruth Janen luo ja sanoi kainosti:

— Miss Harding, saanko sanoa teille jotain? — ja sitten jatkoi hän äkkiä: — annatteko anteeksi sen mitä eilen teille sanoin. Olin suuttunut, enkä tarkoittanut — ainakaan en nyt tarkoita mitä silloin sanoin — olen pahoillani, että sanoin niin.

— Minä en vihaa ketään, sanoi Jane, — luulen, että voimme tulla hyviksi ystäviksi, jos niin tahdot.

Ruth ei vastannut heti. Vihdoin sanoi hän:

— Koetan rakastaa teitä, Jane, mutta pelkään, ettette välitä minusta, kun saatte nähdä, kuinka paha minä olen.

Mutta Janen ystävyyskäsite ei ollut niin vakava, kuin Ruthin, eikä hän oikein tiennyt, miten olisi vastannut tähän pieneen puheeseen. Hän ei voinut kertoa Ruthin lupausta koettaa rakastaa häntä, sillä sitä hän ei ollut koskaan tehnyt eikä luultavasti yrittäisi nytkään, Ruthan oli hänen terävän arvostelunsa mukaan koulun rumin ja pahasisuisin oppilas. Mutta varo, Jane, ettei tämä "kauhea luonne" tule rakastettavammaksi sinun omaasi! Varo, ettet saa ajattelemattomuudellasi ja tylyydelläsi aikaan syvempiä haavoja, kuin Ruth intohimoisilla purkauksillaan, sillä hän koettaa sanoilla ja töillä korjata, kun sinä sen sijaan et välitä ollenkaan, että olet loukannut.

Jane alkoi tuntea itsensä kovin kömpelöksi tämän hiljaisuuden vallitessa, mutta samalla sai Ruth käskyn ottaa hatun päähänsä ja mennä ulos miss Longin ja Lizzie Spencerin kanssa.

Seuratkaamme heitä, sillä arvatenkin he menevät tervehtimään sokeata Pollya. Joen selityksen mukaan oli heidän kotinsa noin puolen peninkulman päässä. Tie sinne kulki holvikaaren kautta Mellestowin parasta katua pitkin, sitten likaista syrjäkatua parin rohistuneen huonerähjän ohi ja päättyi vieläkin likaisemman ja ränsistyneemmän töllin luo, jonka edustalla joskus näytti olleen puutarha, mutta siitä oli enää jälellä vaan pari viinimarjapensasta ja joku kukkanen, joka ikäänkuin ympäristön autiutta pilkaten kohotti päätään valoa kohden. Ovi oli auki, ja syyllä voi epäillä, voiko sitä ollenkaan sulkea. He kurkistivat sisään ja huomasivat osuneensa oikeaan. Keskellä lattiaa seisoi liikkumatonna, pää kumarassa noin kaksikymmenvuotias tyttö, toisessa kädessä kahvikuppivatineen, toisessa leipäpalanen. Hän oli nähtävästi kuullut askeleet ja äkkinäinen "kuka siellä?" ilmaisi hänen hämmästyksensä. Tyttö raukka! Hän ei ollut tottunut kuulemaan muiden vieraiden, kuin isän salametsästäjätoverien askeleita, mutta tulijat eivät olleet niin meluavia. Hänen ei tarvinnut kauan ihmetellä, sillä miss Long kiiruhti ilmoittamaan, että hän oli se rouvashenkilö, jota Joe oli pyytänyt tulemaan sisarensa luo ja että hänen toverinsa oli omenain antaja. Ruth katsoi punastuen Lizzieen, mutta tämä ei näyttänyt tietävän mitään siitä asiasta. Pollyn kalpeat kasvot kirkastuivat; hän koetti etsiä tuolia vieraillensa, mutta ennenkuin hän ehti selitä hämmennyksestään, olivat nämä jo hankkineet istuinpaikat. Tuli takassa oli melkein sammunut, mutta vieressä oli pieni varasto polttoainetta, ja teekattila odotti valmiina liedellä.

Miss Long kysyi Pollylta, kuinka hän voi toimia yksin päiväkaudet.

— Niin, katsokaas, ma'ami, minun täytyy koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin voin. Joe on hyvä poika minulle, saan tehdä huoneessa enimmät toimet, ainoastaan tulta — senkin voisin — ei hän salli tehdä, ja minä annan sen hänen mentyään iltapäivällä olla siksi, kun hän taas tulee. Ja — en tiedä, onko se oikein — minä ajattelen usein, että Jumala pitää sokeista erityistä huolta, ainakin on ilahuttavaa niin ajatella, lisäsi hän melkein kuin itsekseen.

— Luulen, että olet oikeassa, sanoi miss Long; — Jumala pitää huolta kaikista lapsistansa, se on ainakin varma. Sinä olet lukenut hänestä, joka tuli antamaan sokeille näkönsä.

— Kyllä, jumalan kiitos! En koskaan voi olla tarpeeksi iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla sokeain koulussa. Jos en siellä olisi saanut kuulla asioita, jotka antoivat minulle kärsivällisyyttä ja toivoa, olisin aikoja kuollut epätoivoon ja kurjuuteen — sillä kurja minä todella olin! Kaikki oli pimeätä, ei mitään tulevaisuutta, johon katse voi kiintyä — oi, se oli hirveätä. Istuessani täällä yksin minä väliin raivostuin — linnuille, kun ne lauloivat, Jumalan ihanalle auringolle ja lähistössä leikkiville lapsille, — mutta en koskaan Joelle enkä isälle. Oi, en niille kahdelle! Kun Joe iltasin tuli kotiin, silitin hänen tukkaansa saadakseni hänet puhumaan — hänen äänensä muistutti niin äiti-raukkaani. — Nyt tiedän, että se oli Jumalan hyvyyttä, ja se esti minun kadottamasta järkeäni, vaikka en minä silloin pitänyt Jumalaa hyvänä. Mutta minun ei pitäisi näin puhua itsestäni. — Kaikkivaltiaalle kiitos, se onnetoin aika on nyt ohi.

Miss Long katseli ympärilleen tuossa kurjassa huoneessa, ajatteli juoppoa isää ja noita pimentyneitä silmiä, ja hän ihmetteli sitä kärsivällisyyttä ja toivoa, joka vaikutti, että "se onnetoin aika oli ohi." Mutta hän toivoi Pollyn puhuvan enemmän itsestään ja kysyi, kuinka kauvan siitä oli, kun hän pääsi asyyliin.

— Minä pääsin sinne viimeisen edellisenä talvena, ma'ami, mutta minä en voinut olla siellä kauvan, sillä se rouva, joka minun puolestani maksoi, kuoli. Mutta minä olin oppinut lukemaan ja monta muuta hyvää asiaa. Olen siitä saakka koettanut jatkaa, sillä johtaja antoi minulle raamatun — ei sellaista korkokirjaimilla, se oli liian kallis — mutta Joe lukee siitä aina joskus kappaleen.

— En luullut hänen osaavan lukea, sanoi Ruth.

— Ei se hyvin käy, mutta hän koettaa edistyä, miss. Hän kävi koulua äidin eläessä, ja kun minä osasin muutamia värsyjä ulkoa, voin ohjata häntä, mutta nyt osaa hän itse melkein kaikki. Oi, ma'ami, siinä kirjassa on ihmeellisiä asioita! Toisinaan mietin kokonaisen päivän yhtä tahi kahta värsyä.

— Sillä tavoin sen muistaa, Polly.

— Usein annan lukea, kuinka Jesus paransi sokean miehen Jerikossa; — hän vaipui hetkiseksi mietelmiinsä.

— Pidätkö niin siitä? Mutta Jesus ei ole enää parantamassa sokeita, Polly.

Hän ymmärsi miss Longin ajatuksen ja sanoi:

— Ei täällä, mutta hän parantaa sokean kuitenkin. Hän on tehnyt minun pimeyteni valoksi. Väliin ajattelen, että jos hän olisi täällä, en sitä häneltä ensiksi pyytäisi. Ehkä en näkevänä osaisi häntä niin selvästi ajatella. Aivan varmaan on eräs asia, jota minä enemmän toivoisin.

Miss Long tahtoi tietää, oliko se sellaista, jossa maallinen ystävä voi auttaa. Mutta Polly sanoi sen koskevan isää, ja hänen kasvonpiirteensä saivat samalla niin surullisen ilmeen, että miss Long muutti puheen ainetta ja kysyi tahtoisiko hän vielä päästä sokeain kotiin, hän ehkä voisi siinä asiassa tehdä jotain hänen hyväkseen. Alaksi tämä ajatus näytti valtaavan hänet, mutta tarkemmin ajateltuansa sanoi hän.

— Vaikka en voikaan paljoa tehdä, en kuitenkaan tahtoisi jättää kotia.

Hän oli hyvin kiitollinen miss Longille, mutta sanoi, että nyt kun hän ei enää pitänyt itseänsä vaan toisten rasituksena, oli hänestä parempi, että hän oli kotona Joen tähden, ja isäki ikävöisi, jos hän joutuisi pois kotoa.

Luvattuaan pian tulla takaisin, sanoivat he jäähyväiset tälle tyytyväiselle ja onnelliselle sokealle tytölle.

Ruth oli koko ajan ihmetellen katsellut sokeata tyttöä ja huonetta. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin köyhää kotia eikä tiennyt, että oli vieläki köyhempiä olemassa ajalliseen elämään katsoen — ja että todellisesti rikkaita Jesuksen siunauksesta oli niin vähän.

Hän kulki kotiin päin hiljaa ja ajatuksissansa. Vihdoin hän kysyi:

— Miss Long, onko sokean helpompi olla hyvä?

— En usko, että Polly sanoisi niin, Ruth. Ulkonaisia kiusauksia ei olisi niin paljon, mutta sisälliset olisivat sitä suuremmat, äärettömän paljoa suuremmat. Ja ajattele, ettei koskaan saa nähdä Jumalan kaunista luontoa, joka hänen rakkaudestaan todistaa, eikä voi lukea siitä eikä hänestä!

— Oi, niin, olen niin iloinen! Olin unohtanut sen; ja tiedättekö, minusta tuntui, kuin tahtoisin olla Polly, kun kuulin hänen niin puhuvan. Mutta pelkään, että se oli väärin — se oli kiittämättömyyttä.

Miss Long ei vastannut. Mahtoiko hänkin ajatella samoin?

Ruth uneksui yöllä, että hän leikki ja lakasi käytäviä Alicen kanssa ja että Alice tahtoi sitoa hänen silmänsä, jotta hän voisi lakaista paremmin. Hän heräsi — kaikki oli pimeää — ja silmänräpäykseksi valtasi hänet ajatus: "minä olen sokea!" Mutta samassa tuli kuu näkyviin ja heitti valojuovan sisään. Silloin hän hymyili ja kiitti Jumalaa siitä, että hän voi nähdä, ja nukahti jälleen. — — —

Emme ole vielä paljoa puhuneet eräästä kouluelämän sangen tärkeästä puolesta — läksyistä. Mutta kukapa pieni tyttö ei tietäisi, mitä Ruthin oli opittava kymmenvuotiaana? Se oli enimmäkseen lukemista, kirjoitusta ja laskentoa, hiukan ranskaa ja saksaa, sekä aivan vähän soitantoa ja tanssia. Ruth oli jäänyt koulutiedoissa jälelle, mutta hänellä oli nopea käsityskyky, ja Alice saa varoa, ettei hänen ystävänsä mene hänen ohitsensa ja kykene vielä kilpailemaan siitä luokan etevimmälle oppilaalle määrätystä palkinnosta, josta Alice oli kertonut. Heidän luokallansa on paitsi heitä ainoastaan kaksi tyttöä, ja nämä ovat niin hitaita ja laiskoja, vaikka ovatkin vanhempia, että Alice on jo ruvennut pitämään itseänsä onnellisena kilpailijana. Ruth puolestaan ei sitä ajattelekaan, sillä hän, joka on tullut kouluun kuusi viikkoa myöhemmin, ei luonnollisesti voi sitä saada, ja kun hän sitäpaitsi on, veljen sanojen mukaan, "pieni tietämätön raukka." Enimmän huolta tuottaa hänelle ranskan oppiminen. Hän unohtaa hetkisen perästä, mitä "mademoiselle" on opettanut ja lausuu sanat väärin. Hän joutui melkein epätoivoon, saadessaan saman läksyn uudestaan niin monta kertaa. Kun sitten Lizzie Spencer rupesi pitämään huolta läksyn valmistuksesta, alkoi sekin mennä yhtä hyvin, kuin toisetkin aineet.

Mutta emme saa jättää häntä nyt enää nukkumaan. Kuutamon sijaan tuli pian auringon paiste, ja molemmat pikku tytöt olivat hyvissä ajoin ylhäällä ja puettuina sekä kävelyllä puutarhassa.

— Tiedätkö, Alice, että sinun poissa ollessasi eilen kävimme Joen sokean sisaren Pollyn luona. Hän on ollut sokea kolmentoista vanhasta saakka ja nyt hän on kahdenkymmenen! Eikö se ole hirveätä? Mutta hän ei näytä sitä paljon surevan — ainakaan nykyään.

— Noo, luulenpa, etten minäkään siitä välittäisi.

— Oi, Alice, sen sinä varmaan tekisit! Miksi noin sanot?

— Siksi, että minä koetin kerran, sanoi hän salaperäisellä äänellä.

— Koetit! Kuinka sitä voit koettaa?

— Kerran pidin silmäni kiinni koko pitkän kävelymatkan ajan ja annoin taluttaa itseäni. Ihmettelin, kun huomasin olevamme kotona, vaikka luulin, että olimme puomiveräjän luona, se oli melkein hauskaa.

— Oi, rakas Alice, älä sano niin! Unohdat, että koko ajan aioit aukaista ne, mutta ajatellaanpa, ettet olisikaan voinut — olisitko silloin hämmästynyt?

— Noo, arvelen, että se olisi ollut toista. Kuka taluttaa Pollya?

— Ei kukaan. Sehän onkin pahinta. Hän on toisinaan melkein päiväkaudet yksin kotona ja hapuilee ympäri huonetta. Tuskin voin olla itkemättä, Alice, nähdessäni hänet. Mutta hän on niin hyvä!

— Luulen, että kaikki köyhät ovat hyviä, etkö sinäkin luule, Ruth? Minä tunnen erään toisen köyhän, äitini vanhan hoitajan, Debyn, ja hän on niin hyvä, aivan varmaan ne kaikki ovat hyviä.

Mutta Ruth ei ollut aivan varma. Hän oli Joen puheiden ja omien havaintojensa perusteella tullut vakuutetuksi, että Pollyn isä oli kaikkea muuta, vaan ei hyvä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sanoa siitä mitään, hän kertoi vaan kuulleensa kerran sanottavan, etteivät köyhät aina pääse taivaaseen sentähden, että he ovat köyhiä, eikä hänen mielestään köyhyys aina tee heitä hyviksi.

Hän kuvaili Alicelle useita yksityisseikkoja Pollyn aineellisesta asemasta: kuinka siellä oli vain kaksi eheätä kuppia hyllyllä, ja ettei hän luullut heillä olevan voita illalliseksi, että lattia oli niin epätasainen, että hän ihmetteli, kuinka Polly voi siinä liikkua kaatumatta, että puutarhassa oli vaan yksi laji rumia kukkia. Polly ei tietysti voinut tätä nähdä, mutta hän ihmetteli, ettei Joe välittänyt kauniimmasta. Ja sitten hän aikoi pyytää miss Longilta, että Joe seuraavana vuonna saisi ottaa osaa näyttelyyn ja puutarhurilta vähän siemeniä hänelle, se innostaisi häntä. Aamiaisen aikana käytti Ruth tilaisuutta hyväkseen esittääkseen asian miss Longille, joka puolestaan hyväksyi hänen suunnitelmansa. Mutta kun vihannekset olisivat Joelle hyödyllisempiä, sanoi hän, että oli varattava erityinen palkinto parhaasta vihanneskorista.

— Mutta kuka kilpailee hänen kanssaan — kysyi Alice, meillä ei ole vihanneksia.

— Ajattelen, että on koetettava saada useampia pieniä poikia ottamaan osaa kilpailuun. Sillä aikaa täytyy teidän vakuuttaa Joelle, että hänen puutarhanhoitotaitonsa tuottaa hänelle etua ja palkinnot ovat myös määrättävät.

Huomaamme, että Alice on jo pian voittanut ennakkoluulonsa Ruthin suhteen, ja he ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Alice oli todellisuudessa sangen miellyttävä pikku tyttö mutta vaikka niin ei olisi ollutkaan, ei hän olisi voinut vastustaa Ruthin ystävällistä kohteliaisuutta ja avomielisyyttä, sillä yhdenikäistensä seurassa unohti hänkin vaiteliaisuutensa.

VIIDES LUKU.

Revitty ainevihko.

Ruth oli lopettanut varsinaisen päivätyönsä ja istuutunut mielipaikkaansa, avonaisen akkunan ääreen lukeakseen satukirjaa, jonka Alice oli lainannut hänelle. Mutta pian liitelivät hänen ajatuksensa kauas kotiin, Duncaniin, veljen kirjeisiin — viimeinen oli tullut viikko sitten. — Oli niin hauskaa saada häneltä kirjeitä, hän kertoi aina sitä mitä hän mieluimmin tahtoi tietää. Hän ajatteli, mahtoiko hän pitää häntä parempana tämän vuosipuoliskon perästä, ja hän muisti, että hän nyt juuri oli ollut koulussa kuukauden, ja että vajaan kolmen perästä hän taas saa olla hänen luonaan ja kertoa hänelle kaikki; ja hän nauroi melkein ääneen tätä ajatellessaan.

Hänen pieni ilmalinnansa hajosi kuullessaan nimeänsä lausuttavan. Eräs ylempi luokka palasi ranskan tunniltaan kovaäänisesti keskustellen.

— Noh, sehän vaan vahvistaa minun ajatustani, sanoi eräs kovalla äänellä. — Saatte olla varmat, että Ruth Leigh on syyllinen. Mutta minun mielestäni ei sinulla ole syytä välittää siitä, onneksi se vaan sinulle oli.

— Mitä tarkoitat?

— Niin, eikö se ole vapauttanut sinua ainakin kolmesta huonosta arvosanasta? Tiedäthän, että sinä siitä tavallisesti saat huonon, ja pari kolme sellaista tällä viikolla olisi tuntuvasti vähentänyt palkinnon saamisen mahdollisuutta — ja tiedäthän, että jos viikossa saa kaksitoista huonoa, menettää viisikymmentä hyvää.

— Siispä olet onnellinen tyttö, Jane! — sanoi toinen, — sinun pitäisi mielestäni kiittää Ruthia. — Ruth, Ruth, missä olet? Tule saamaan kiitollinen tunnustus miss Hardingille tekemästäsi palveluksesta.

— Minun mielestäni teette hyvin väärin, sanoi Lizzie välittäen, — että syytätte Ruthia edes kysymättä häneltä. Tule tänne Ruth!

Tyttönen tuli piilopaikastaan esille.

— Oletko repinyt lehden Janen ranskan vihosta? Kun menimme luokalle, oli hänen illalla kirjoittamansa aine siitä revitty. Sano minulle, Ruth, oletko tehnyt sen.

— En tiedä mitään Janen aineesta, en tiennyt, että hän oli kirjoittanutkaan mitään, vastasi hän varovaisesti.

— Älä kiertele nyt, sanoi eräs pitkä ja hoikka tyttö, — rehelliseen kysymykseen on annettava rehellinen vastaus; oletko tehnyt sen tai et?

— Näen, ettei sanojani uskota, enkä minä siis puhu mitään.

— Aivan oikein, sanoi ensimäinen tyttö, kääntyen toisiin, — olin varma, että hän on tehnyt sen. Ja sitäpaitsi, eikö se, mitä Annie sanoi, ole tarpeeksi todistusta, että hän juuri tänä aamuna oli kysynyt Janen kirjahyllyä. Mitäs siitä sanot, Ruth.

Mutta Ruth oli vaiti.

— Vastaa, Ruth, jos voit, sanoi Lizzie ystävällisesti. — Sano, mitä hait Janen hyllyltä?

Ei vastausta. Pienet huulet olivat päättäväisesti puristuneet yhteen.

— Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane, — minä en siitä välitä.

— Mutta minä välitän, Jane, sanoi Lizzie, — ja olen pahoillani, ettei miss Long ole täällä ottamassa siitä selvää. — Ruth, minä en vieläkään voi uskoa, lisäsi hän kääntyen häneen.

— Etkö? Minä voin, sanoi eräs, — intohimoinen ja kostonhaluinen. Ne kuuluvat tavallisesti yhteen. Sinunkin, Lizzie, täytyy tunnustaa, ettei se ole mikään rakastettava luonne.

Lizzie teki vielä yrityksen. — Ruth, minulle sinä varmaan vastaat.

Ensi hetkellä näytti hän aikovan vastata, mutta äkkiä sulkeutuivat taas huulet, hän kääntyi ja meni hiljaa entiselle paikalleen akkunan viereen.

— Antakaa lapsiraukan mennä, sanoi Jane. — Vakuutan, etten siitä välitä. Mutta sinua, Lizzie, pyydän, ettet siitä puhu miss Longille; en tahtoisi, että lasta toruttaisiin, enkä luule hänen sillä oikeastaan mitään pahaa tarkoittaneen.

— En voi luvata, Jane, sanoi Lizzie vakavasti, — sillä minä en ole yhtä varma kuin sinä Ruthin syyllisyydestä. Ja tekipä sen kuka hyvään — miksikään erehdykseksi en minä sitä usko — oli se niin huono teko, ettei sen voi antaa noin vaan mennä.

Hän poistui.

— Hyvä, saammehan nähdä, kuka on oikeassa, sanoi pitkä tyttö. — Lizzie ei usko mitään suosikeistaan, mutta miksi Ruth on yksi niistä, sitä on vaikea tietää.

— Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane ärtyisesti, — totisesti, kun en minä siitä välitä, ei tarvitse muidenkaan sitä tehdä. Kas tuolla tulee kirjeen kantaja, saapa nähdä, onko hänellä minulle kirjettä.

Viiden minuutin kuluttua noputettiin ovelle. Ruth syöksähti ylös — tässä postissa tulivat Duncanin kirjeet. — Kirje miss Leighille, ilmoitti palvelija. Silmänräpäyksessä lensi hän poikki huoneen ja takaisin paikalleen. Ahmimalla luki hän sen sisällön.

Mutta miksi kalpeni hän ja hiljaa lähti huoneesta pitäen kirjettä kädessään?

Puoli tuntia sen jälkeen kuuli Lizzie Spencer huoneestaan tullessaan nyyhkytystä viereisestä huoneesta. Hän avasi hiljaa oven. Heikko ääni nyyhki; — Oi miksi lähetit minut luotasi. Se oli hyvin hirveätä, Duncan!

Lizzie ajatteli: — Tekikö hän sen todellakin. Hän sanoi: — Ruth, miksi täällä makaat? Olen tullut luoksesi, sano minulle kaikki. Tämä sanottiin lempeästi, mutta kuitenkin sellaisella äänellä joka vaati tottelemista.

Ruth nosti päätään kuullessaan Lizzien äänen, ja rypistynyt, kyynelien kastelema kirje tuli näkyviin. Lizzie tuli melkein iloiseksi, huomatessaan, että Ruthin suru ei ollutkaan aiheutunut siitä, mitä koulussa oli tapahtunut.

— Oi, Lizzie, hän matkustaa tiehensä — hän matkustaa tiehensä!

— Kuka matkustaa tiehensä, Ruth?

— Duncan! Tässä on hänen kirjeensä, hän ei tule koskaan takaisin, ei kirjoita enää koskaan minulle! Hän oli aivan lohduton, vaikkei hän itkenyt enää.

— Onko siinä todellakin niin, kysyi Lizzie.

— Kyllä, minä luulen — en voinut sitä oikein lukea, luetteko sen minulle? Hän antoi kirjeen Lizzielle, joka luki: — Ehdin kirjoittamaan sinulle Ruthiseni, vaan pienen lapun tänään, sanoakseni, ettet odottaisi mitään tietoja nyt niin usein kuin tavallisesti. Liikeasiat pakoittavat minut matkustamaan Bermudaan, toivoakseni vaan vähäksi aikaa; täydyn matkustaa jo ehkä huomenna. Saat tietoja minulta, rakas lapsi, niin pian kun mahdollista. Koeta unhottaa, että olen tavallista kauempana sinusta. Tiedän, että olet pieni, kiltti tyttö; ja jos en joudu kotiin loma-ajaksi, saat viettää sen lady Douglaan luona Beachfieldissä, mihin usein olemme yhdessä aikoneet matkustaa. Kirjoita minulle, milloin parhaiten voit. Miss Long sanoo sinulle osoitteeni, kirjoitin juuri hänelle. Jumala siunatkoon pientä siskoani! Iloitsen ajatellessani, että hän on tyytyväinen ja onnellinen, ja niin hän on, jos hän on hyvä.

Lizzie lopetti ja katsoi kuulijaan.

— Kuten näet, Ruth, ei se ole niin pahaa, kuin luulet, onko?

— Luulin hänen sanoneen, ettei hän koskaan kirjottaisi. Mutta lupa-aika, Lizzie, olen varma, ettei hän tule siksi! Hän sanoo, kuten näet, "ehkä," ja minä tiedän mitä se merkitsee, sekin minun täytyy jättää! Ääni oli niin surullinen. — Mutta sitä en voi unohtaa, että hän on kaukana. En voi nyt koettaa saada hyvää todistusta siksi, että hän sen jouluna näkisi.

— Ethän aikone sentähden jättää koettamatta sitä?

— En välitä miellyttää ketään muita, kuin Duncania, Lizzie. Ei kukaan pidä minusta sillä tavalla, kuin hän.

— Eikö? Eikö hänkään, joka antoi sinulle Duncanin veljeksi? Eikö kukaan välittänyt sinusta tuonoin, kun rukoilit anteeksiantavaa ja lempeää sydäntä? Eikö Jesuskaan, kun hän otti lapsia syliinsä, tahi kuoli ristillä? Oi, Ruth, älä sano, ettei sinusta kukaan välitä. — Etkö tahdo koettaa miellyttää Häntä?

— Duncanin sijastako?

— Ei niin, mutta siten, että samalla miellytät Häntä, kuin Duncania; ja kun Duncan on poissa, on Hän läsnä; ja kun Duncan ei voi nähdä yrityksiäsi, Hän näkee, ja saat olla varma, että Hän pitää sinusta.

Hetken perästä Ruth sanoi:

— Se on ainoa, jota Polly koettaa miellyttää, mutta minun täytyisi koettaa enemmän, koska Hän on antanut minulle silmät. — Hetken perästä hän lisäsi: — Tahdon koettaa, Lizzie. Jos voisin nyt heti tehdä jotain, en ehkä unohtaisi niin pian.

— Ylpeyskö sinua äsken esti vastaamasta tytöille?

— He eivät uskoneet minua, uskotko sinä, Lizzie?

— Uskon. Tahdotko sanoa minulle?

— Kyllä, sanon sen nyt: en ollut koskenut vihkoon, ja Janen hyllyä kysyin pannakseni sinne häneltä lainaamani kartan.

— Sinun täytyy sanoa se heille, Ruth.

— En voi, he eivät usko minua.

— Älä siitä välitä. Sanonko sinulle, mitä Jesus teki, kun ihmiset eivät häntä uskoneet?

— Sanoiko hän heille kahdesti?

— Hän teki enemmän, Ruth. Hän paransi sairaan miehen uskottomille ihmisille todistukseksi, että hänellä oli valta, ettei hän ollut mikään petturi, ja että hän voi antaa synnit anteeksi.

— Mutta minä en voi todistaa, Lizzie.

— Et nyt, mutta jos tahdot olla Jesuksen kaltainen, täytyy sinun tehdä mitä voit, välittämättä siitä mitä he sanovat. Sano tyyneesti se, mitä olet minulle sanonut, ehkä Jumala lähettää todistuksenkin, ja jos ei, koettelee hän sinun kärsivällisyyttäsi. Teetkö nyt niin?

— Kyllä, jos hän auttaa minua.

— Rukoilkaamme sitä, rakas Ruth.

Hetken perästä meni Ruth kouluhuoneeseen Janen luo ja sanoi:

— Jane, minä en repinyt sinun vihkoasi. Hyllyllesi panin sen kartan, jonka lainasit minulle; muistat kai että annoit sen eilen ja nyt se on paikallaan. Sinun täytyy uskoa minua.

— Uskon sinua, Ruth, sanoi Jane, enkä tahdo puhua mitään enää koko asiasta.

— Kylläpä olet merkillisen herkkäuskoinen, Jane, se minun täytyy tunnustaa, sanoi Annie. — Miksei hän sitä heti sanonut? Minusta näyttää, kuin olisi hän käyttänyt aikaa keksiäkseen tuon jutun!

Kaikista yrityksistään huolimatta ei Lizzie voinut keksiä todistusta Ruthin viattomuudelle. Näytti kuin koko asia jäisi ainaiseksi salaisuudeksi.

Eräänä päivänä, kun hän jo oli lakannut sen selville saamista toivomastakin, tuli Ruth juosten häntä vastaan puutarhassa.

— Katso, Lizzie, ole hyvä ja katso, huudahti hän näyttäen kokoon puserrettua paperipalloa, — ehkä tämä on se lehti, oi, toivoisin, että se lopultakin selviäisi!

— Mikä se on? Mistä löysit sen?

— Alice ja minä heitimme palloa kouluhuoneessa, se lensi sen sinisen verhon takana olevaan uuniin, ja sitä hakiessani löysin tämän sieltä. En ole avannut sitä, ja kun näin, että se oli viivattu samalla tavalla, kuin ainevihot, toin sen heti sinulle.

Lizzie avasi sen. Se oli nyt se kadonnut lehti. — Mutta, Ruth, vielä ei ole todistettu, kuka sen on pannut sinne, sanoi hän.

Ruthin kasvot synkistyivät. Voitettuaan ylpeytensä oli hän hartaasti koettanut todistaa syyttömyyttään. — Odota hiukan, sanoi Lizzie epäilevästi tarkastellen uudelleen paperia, — en ole ihan varma eikö hän nyt vapauta sinua. — Odota täällä, menen puhumaan Janen kanssa. Lizzie riensi kouluun Ruthin löytö kädessään. Hän arveli toistenkin vanhempien tyttöjen olevan siellä, mutta sitä ei nyt voinut auttaa. Kaikki olivat Ruthia epäilleet ja kaikkien tuli tietää totuus. Hän sanoi heti Janelle:

— Jane, olitko kirjoittanut aineen sille lehdelle, joka vihostasi revittiin joku päivä sitten?

Jane vastasi vihaisesti:

— Kyllä, luonnollisesti, koko ranskan kirjoituksen. Mutta toivon että unohtaisit koko tuon joutavan tapauksen, vakuutan, että minä olen sen kokonaan unohtanut.

Lizzie näytti hyvin vakavalta sanoessaan:

— Oletko unohtanut sen niin pian, Jane? Olen pahoillani, että olet niin tehnyt.

Jane purskahti itkuun. — Tuo sinun puheesi on hyvin epäystävällistä, Lizzie. En minä sille harjoitelmalle mitään voi, se on poissa; siinä kaikki.

— Se on löytynyt, sanoi Lizzie tyyneesti, eikä minun tarvinne sanoa sinulle, Jane, että koko aineen sijasta on siinä kaksi riviä. Meidän ei ole nyt vaikea arvata sen hävittämisen syytä, joka ainoastaan yhdellä voi olla.

Yleisen äänettömyyden ja hämmästyksen vallitessa pani Lizzie paperilipun pöydälle ja sanoi mennessään ulos: — Minun täytyy sanoa Ruthille, että hänen syyttömyytensä on todistettu.

— Nyt olet vapaa siitä epäilyksestä, Ruth, sanoi hän, kun he kohtasivat toisensa.

— Voi, Lizzie, olen niin iloinen — niin kovin iloinen! — vastasi Ruth loistavin silmin. — Mutta kuinka sait selvän siitä? Kuka sen teki?

— Näin, että koko aineen sijasta oli kirjoitettu ainoastaan vähäinen osa, ja siitä päätin, että hän oli tehnyt sen itse, eikä hän kielläkään sitä.

— Oi, Lizzie, kuinka voi hän tehdä niin? Olen niin pahoillani hänen tähtensä, etten voi olla oikein iloinenkaan. Mutta toisten ei tarvitse sitä tietää, Lizzie, vai kuinka? Se oli hirveätä Janelle, enkä minä niin paljon välitä siitä, että ne minua epäilevät — ainakaan nyt, kun sinä sen aivan varmaan tiedät.

— Minä tiesin sen aivan varmaan jo ennen, Ruth, sanoi Lizzie hymyillen, mutta nyt sen tietävät kaikki. Olisin tehnyt vääryyttä sinulle, jos en sitä olisi kertonut heille.

— Minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain sopimatonta Janelle, toivoisin voivani hyvittää hänet, Lizzie, tahdotko puhua Janelle, kuten minullekin, tahdothan, lisäsi hän äkkiä.

Lizzie vastasi suudellen häntä: — Tule nyt sisälle, Janen täytyy sanoa sinulle, että hän on pahoillaan, jos hän on.

— Luulen hänen olevan, koska hän aluksikaan ei toivonut, että minua olisi syytetty, eikä olisi tahtonut puhuttavan siitä mitään. Mutta en tahtoisi pakoittaa häntä tekemään sitä toisten kuullen.

Mutta Lizzie ei näyttänyt ollenkaan laupiaalta, viedessään Ruthin kouluhuoneeseen. Siellä vallitsi hiljaisuus; ehkä paha omatunto vaivasi useampia ennenaikaisen epäluulon tähden.

En ole tahtonut, että kukaan olisi häntä syyttänyt, Lizzie, sanoi Jane vihaisesti kääntyen heihin, — sinä tiedät sen, ja mielestäni pidät melua tyhjästä.

— Häpeä, Jane! — sanoi Annie. — Ruth, sinun täytyy antaa anteeksi meille kaikille. Minä puolestani olen pahoillani, että syytin sinua. Tule lyömään kättä!

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Jane yksin seisoi paikallaan ja näytti happamalta. Ruth oli iloinen päästessään pois, puutarhaan, missä hän hetkisen perästä lauleli.

— Unohdin Jane raukan. Hän on varmaan onnetoin, sanoi hän. Mutta hän oli niin iloinen, ettei hän voinut, pidättää sen ilmoille puhkeamista, ja pian kaikui taas hänen laulunsa kilpaa lintujen kera.

Äkkiä kuuli hän takanaan äänen:

— Ruth, tahtoisin puhua kanssasi.

Se oli Jane. Hän tyrskähti itkuun ja sopersi: Ruth, olen hyvin pahoillani! En tahtonut sitä äsken sanoa, mutta se on totta.

Ruth kurotti kasvonsa suudeltavaksi anteeksiannon merkiksi ja sanoi:

— Olen varma, Jane, että nyt tulet onnellisemmaksi; unohtakaamme koko asia; ainakin — lisäsi hän — se mikä minua koski.

Janen mentyä mietti Ruth, oliko Lizzie mahtanut puhella hänelle.

KUUDES LUKU.

Palkinto.

Tavallista pitempi aika kului ennenkuin Alice uudelleen meni Deborahin luo, sillä Debby oli hoitanut vanhaa ystäväraukkaansa alakerroksessa ja eroitettu nyt hänestä ainaiseksi tässä elämässä. Mutta kuka voi sanoa, kuinka paljon ijäisyyteen matkaaja oli saanut lohdutusta niistä elämän sanoista, joita Debby niin kärsivällisesti oli hänelle joka ilta vuosien kuluessa lukenut? Hän oli ollut kauan aikaa väsynyt tien pituuteen, sillä kahdeksankymmentä vuotta oli hän pyrkinyt sitä eteenpäin, ja hänen viimeiset sanansa olivat: — Olen päättänyt sen — niin, päättänyt!

Debby istuu nyt siistityssä huoneessaan puoleksi juhlapukimissaan. Hän kaipasi kyllä ystäväänsä, mutta vanhan suru ei tunkeudu niin syvälle sieluun, kuin nuoren, sillä jos niin olisi, veisi suru pian harmaat hiukset hautaan.

Ovelta kuului kovaa koputusta, ja ennenkuin Debby ehti sinne, ryntäsi sieltä Alice. Hänen takanansa näkyivät Ruthin vähän ujot kasvot. Alice riensi saamaan suutelon.

— Tämä on Ruth, hyvä Debby! Pyysin saada ottaa hänet mukaani tervehtimään sinua. Olisimme tulleet jo ennen, mutta kukaan ei ehtinyt saattamaan meitä. Miss Long seurasi meitä portille, ja hän tulee tunnin kuluttua meitä noutamaan. Tänään emme ehdi juomaan teetä.

Alicen puhellessa suuteli Debby pientä vierastaan ja asetti esille kaksi tuolia. Mutta Alice piti vanhan paikkansa, Debbyn polven mukavimpana. Sitten alkoi hänen väsymätön kielensä taasen:

— Ensiksikin, Debby, tulet sinä juomaan teetä meidän kanssamme lopettajaispäivän edellisenä iltana — juuri meidän kahden. Miss Long lähettää sinulle sellaisen tervehdyksen, ja minä toivon, että tulet, tulethan? Sano nyt!

— Miss Long on hyvin ystävällinen, ja minun tekisi kyllä mieleni, mutta ehkä ilma tulee siksi jo liian kylmäksi minulle, ja onhan lukukautta vielä paljon jälellä.

— Ei paljoa yli kuukauden, Debby. Sitä ennen emme ehkä saa sinua nähdä.

Debby lupasi tulla, jos voi.

— Meillä tulee olemaan hyvin hauskaa, sillä miss Long on luvannut kirjastohuoneensa meille siksi, ja toinen meistä saa tarjota teen. En tiedä kuinka voimme sopia siitä, kuka sen tekee.

— Minun mielestäni — sanoi Ruth ensikerran äänensä ilmaisten, — että Alice voisi sen tehdä ensiksi, minä en ole koskaan sellaista tehnyt.

— Mutta ettekö pitäisi siitä, ystäväiseni?

— Voi, kyllä, paljonkin! Ja hän punastui ajatellessaankin sitä.

— Minun mielestäni löytyy vaan yksi ratkaisukeino, sanoi Alice, nimittäin, että se, joka saa palkinnon, tekee sen.

— Oi, Alice, kuinka hyvä keino! — huudahti Ruth, — kuinka sen tulit keksineeksi? Mutta jos Margaret eli Anny saa sen? En sitä kuitenkaan usko, niillähän on ainoastaan puolet sinun arvosanamäärästäsi.

— Kuinka sen tiedät, kysyi Alice innokkaasti.

— Minä laskin ne edellisellä viikolla. Eihän se ollut väärin, vai oliko, luuletteko? — kysyi hän kääntyen Debbyyn.

— En tunne oikein niitä asioita, miss Ruth, mutta luulen, ettei se juuri aivan viisasta ollut. Kuinka paljon teillä on?

— Oh, niitä minä en viitsinyt laskea. Minulla ei ole vähintäkään mahdollisuutta, kuten tiedätte, ja vaikka olisikin, en olisi sitä sittenkään tehnyt.

— Mutta jos olette niin varma palkinnosta, hyvä Alice, niin on mielestäni jollakin toisella keinolla määrättävä, kuka teen laittaa.

— Ei, minä en todellakaan ole ollenkaan varma, Debby. Lupaan on vielä viisi viikkoa, ja joku toinen voi mennä minun edelleni.

— Missä vietätte lupa-ajan? Oletteko kuullut isästänne mitään nykyään?

— Eilen juuri sain häneltä kirjeen. Hän sanoo, että saan olla lupa-ajan koululla, ja ettei silloin ole mitään koulutyötä, olen ikäänkuin miss Longin vieraana. Mutta sallithan minun tulla tänne usein, sallitko? Ja pieni pää nojasi hyväillen Debyn olkapäätä vastaan.

— Sallin, lapseni! Ja toivon, että saamme lupa-ajan kulumaan niin nopeasti, että hämmästytte.

— Kuten silloin, kun avasit silmäsi sen pimeän kävelymatkan perästä, Alice, sanoi Ruth.

Debby halusi kuulla siitä ja sitten Pollysta ja Joesta. Tunti kului niin äkkiä, etteivät he olleet ollenkaan ehtineet kotimatkaa ajatella, kun miss Long jo odotti portilla. Ruthin juostessa heti häntä vastaan sanoi Debby Alicelle:

— Rakas Alice, teidän sijassanne antaisin minä Ruthin tarjota teen.

— Minkätähden, Debby?

— Osaksi sentähden, että hän on nuorin, mutta erittäin siksi, että se olisi epäitsekästä, ja minä tietäisin, että tahdotte tulla äitinne kaltaiseksi, Alice.

— Minä koetan — ja luovun siitä, Debby, jos se sinusta on parempi, vaikka, lisäsi hän hiljaa, — tule katsomaan. Hän juoksi toisten luo ulos.

Ruth oli koettanut tottua siihen ajatukseen, ettei hän saisi nähdä Duncania ennenkuin lupa-ajan jälestä, mutta kun toiset iloisesti keskustelivat matkasta, täytyi hänen itkuansa pidätellen juosta tiehensä. Lapsiraukka oli kuvitellut lupa-aikansa erittäin hauskaksi, ja nyt hänen täytyi viettää sen tuntemattoman rouvan luona vieraassa paikassa. Hän tiesi, että Duncan oli tarkoittanut tällä hänen parastaan. Hän ajatteli, että meri-ilma häntä virkistäisi. Miss Long ajatteli samoin, sillä hän huomasi, että koulutyö oli tehnyt hänet entistä kalpeammaksi. Muutoin olisiki hän mielellään pitänyt Ruthin luonaan. Kuitenkin jäi alkuperäinen suunnitelma voimaan, ja Ruth odotti vierailua enemmän pelolla kuin ilolla.

Ruth toivoi sydämestään ja uskoi varmasti, että Alice saa palkinnon, vaikka hän väliin pyysi, että tämä vähän hillitseisi itseään, jos voi, sillä hän oli kuullut, että harvoin saa sitä, mitä toivoo.

Neuvolla ei ollut toivottua vaikutusta. — Alice toivoi edelleen, eikä muusta puhunutkaan.

Odotettu päivä tuli. Joulukuun ensimäisellä viikolla oli ilma niin kaunis, että mrs Burton voi täyttää pienten ystäväinsä toivomuksen. Hän arveli kuitenkin heidän tulevan hakemaan häntä, ja pani valkoisilla silkkinauhoilla varustetun päähineensä koriin odottaakseen kutsua. Silloin kuuli hän heikkoa naputusta ovelta ja pieni, vaalea pää kurkisti sisään ja sanoi hiljaisesti:

— Hyvä Debby, oletko valmis, tulin sinua katsomaan.

Debby huomasi ettei kaikki ollut oikein.

— Tulkaa sisään, Alice, muutamaksi minuutiksi, pelkään, että olette väsyksissä.

— En ollenkaan! Näen, että olet valmis, joten voimme mennä, jos tahdot.

Mutta Debby pakoitti Alicen tulemaan ja istumaan polvelleen saadakseen selville, mikä suru oli vienyt hymyn hänen huuliltansa, tahi kääntääkseen hänen ajatuksensa toisaalle.

— Kertokaa minulle palkinnosta, sanoi hän. Onko se joku kirja?

Nyt puhkesi suru ilmoille.

— Ei se minun palkintoni ole, se on Ruthin. — Hän sen sai.

Hän puhui vihaisesti, mutta äkkiä kätki hän kasvonsa Debyn olkaa vasten ja itki katkerasti.

— Oi, Debby, tiedän olevani paha, mutta en voi todellakaan auttaa sitä, että olen pahoillani. Olin niin varma — aivan varma!

Mikä toi kyyneleet Debynkin silmiin? Ehkä ajatteli hän erästä toista tyttöä, jolla oli tapana tehdä samoin, kuin hän oli pahoillaan, tai ehkä ajatteli hän, että tämä ei ollut viimeinen eikä katkerin pettymys, minkä Alice sai kokea ennenkuin hän oppi sen niin monelle vaikean läksyn, ettei saa olla mistään liian varma. Hän koetti lohduttaa lapsiraukkaa hänen surussaan.

— Oi, niin, tiedän sen olevan hyvin pahasti, etten voi olla iloinen Ruthin voitosta.

— Se olisi oikein, mutta en minä sitä ihmettele, ettei Alice voi tänään, sillä olettehan toivonut sitä niin kovin, mutta teidän täytyy vähitellen antaa valta paremmalle tunteelle ja rukoilla, että se onnistuisi, siten vähenee pettymyksen tunne.

— Ruth sanoi, etten saisi olla siitä niin innostunut, mutta en minä sitä halunnut itseni tähden ainoastaan, toivoin miellyttäväni sillä isää.

— Mutta kuinka menetitte sen?

— Niin, tiedäthän, että tulin kouluun kuusi viikkoa ennen Ruthia, enkä luullut hänen niin vähässä ajassa enää pääsevän minun edelleni. Minulla oli jo ennen hänen tuloaan koko joukko arvonumeroita.

— Kuinka paljon enemmän hänellä oli nyt?

— Ainoastaan yhtä, ja jos en olisi viime viikolla saanut yhtään läksyä uudestaan, olisi minulla ollut enin.

— Odottiko Ruth sitä?

— Oi, ei ollenkaan! Ja alussa hän oli pahoillaan minun tähteni, sanoi hän, kun minä sitä niin halusin. Toivoisin olevani enemmän Ruthin kaltainen, Debby — tarkoitan tekojen puolesta.

Debby hymyili, sillä hän ymmärsi siihen sisältyvän tuon turhamaisen ajatuksen: En tahtoisi olla hänen näköisensä.

— Hän ei ole itsekäs, Alice, ja minä luulen, että tekin joskus opitte sellaiseksi. Ettekö aikonut antaa hänen tarjota teetä, vaikka olisitte saanutkin palkinnon?

— Kyllä, siitä olen iloinen, mutta…

— Mitä mutta?

— Nyt hänellä on siihen oikeus eikä kukaan tiedä, että olin aikonut luopua siitä. Enkä minä sitä sano heille.

— Ei, ei! Mutta minusta se ei tee mitään, tietäähän yksi kuitenkin sen, Alice.

Alice ymmärsi Debyn nöyrästä äänenpainosta, ketä hän tarkoitti.

— Mutta en voi sitä auttaa, että toivoisin Ruthin tietävän sen. Hän on varmaan ihmetellyt, etten minä ilmoittanut iloani, kuten muut. En soisi, että hän pitäisi minua itsekkäänä. Tahtoisin, että hän pitäisi minusta enemmän. Luuletko, Debby, voivani puhua siitä Ruthille?

— Kyllä, ystäväiseni, mutta eikö olisi paras mennä nyt? — Debby asetti huolellisesti hatun Alicen päähän. Aluksi kulkivat he aivan hiljaa, mutta pian unohti Alice huolensa saadessaan vanhan ystävänsä vieraakseen, sillä miss Long oli jättänyt kirjastohuoneensa ja teehomman kokonaan Alicen huoleksi. Perille päästyä vei hän Debyn ensiksi omaan huoneeseensa. Ovessa lensi Ruth heitä vastaan niin, että hän aikoi syöstä heidät kumoon ja huudahti:

— Oi, Alice, olen niin iloinen, että tulit, olin juuri menossa hakemaan sinua. Miss Long on suostunut, ja se on Lizzien ansio.

Alice seisoi hämmästyneenä. Mihin suostunut?

— Ai, unohdin, ettet sitä tiedä; en olisi sitä sanonut sinulle, jos ei miss Long olisi myöntynyt. Hän antaa minun vaihtaa kirjan kahteen pienempään, toinen sinulle ja toinen minulle.

Alice tuskin uskoi tuota uutista, kunnes Ruth edelleen selitti, että kun hänen mielestään Alice ansaitsi sen yhtä hyvin, todistuksethan olivat niin yhtäläiset, oli hän pyytänyt miss Longin jakamaan sen, ja Lizzien yhtyminen siihen oli vaikuttanut sen.

— Eikö Lizzie ollutkin ystävällinen. Oi, minä olen niin iloinen, Alice! Hän suuteli Alicea ilosta säteillen. Hänen ilonsa oli ollut puolinainen Alice-raukan tähden. Hän ei sanonut, että miss Long oli kieltäytynyt Alicen laiskuuden takia, mutta hän sanoi, että Lizzie oli saanut voiton, kun oli muistuttanut, miten ahkera hän oli ollut kolmena viime kuukautena. Ja sitten selitti Alice, että hän oli päättänyt antaa Ruthin tarjota teen, vaikka hän olisikin saanut palkinnon. Mutta Ruth ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan — ja hän osoitti olevansa niin perin taitamaton siinä asiassa, että Debbykin tuumi Alicen sopivan paremmin. Kaikki saatiin järjestykseen ja pienellä seuralla oli erittäin hauskaa. Debby kertoi vielä kerran "miss Elizan" koulusta karkaamisen ja monta muuta yhtä hauskaa kertomusta, ja aika kului niin, ettei Ruth kertaakaan muistanut ajatella peloittavaa vierailuansa.

Mutta sanottuaan Debylle jäähyväiset ja päästyään huoneeseensa Alicen kanssa valtasi tämä ajatus hänet uudistuneella voimalla.

— Voi, Alice, sanoi hän, — toivoisin saavani jäädä luoksesi. Täällä olisi paljon helpompi olla hyvä, kuin siellä, lisäsi hän huoaten.

Alicen mielestä ei vieraisille mennessä tämän tarvinnut olla ensimäisenä ajatuksena. Hän ei sitä kuitenkaan sanonut.

— Luulisin, että olisi paras kysyä sitä Lizzieltä, Ruth, sillä tässä tuonoin kuulin hänen sanovan, että on yhtä helppo olla hyvä yhdessä, kuin toisessakin paikassa.

— Sanoiko hän todellakin niin? Kenelle? Milloin?

— Niin, näetkös, hän menee ensi kevännä ulkomaille — olen unohtanut nimen, mutta johonkin Länsi-Intiaan kai se oli — ja eräs tytöistä ihmetteli, että hän voi matkustaa seutuun, missä ei pidetä säännöllistä jumalanpalvelusta.

— Ja mitä hän sanoi, sano se minulle ihan sillä tavalla, sanoi Ruth innokkaasti.

— No, hyvä, hän sanoi juuri näin, vastasi Alice ikäänkuin kirjasta: — etkö usko, että siellä, mihin Jumala meidät lähettää, on helpointa olla hyvä? — Ja minusta oli hauskaa, että Lizzie osasi antaa niin kauniin vastauksen. — Eikö sinustakin?

Mutta Ruthin ajatukset harhailivat ympäri. Äkkiä sanoi hän: — Kiitos, Alice, paljon kiitoksia! Olen niin iloinen Lizzien sanoista ja uskon, että se on totta. — Vasta muutaman minuutin kuluttua muisti hän kysyä, miksi Lizzie matkustaisi, ja eikö hän koskaan palaisi.

— Ei koskaan! — sanoi Alice. — Kuten tiedät, lopettaa hän silloin koulunsa, mutta en tiedä, miksi hän ulkomaille matkustaa. Ehkä hänen vanhempansakin menevät.

Ruth suri sitä, että hän niin menettäisi parhaan ystävänsä vanhemmista tytöistä, mutta rukoillessaan: tapahtukoon sinun tahtosi, ajatteli hän, että matka lady Douglaan luo oli varmaan hänelle hyväksi, koska Jumala hänet sinne lähetti.

Ennen nukkumista Ruth ja Alice juttelivat hiukan Joesta. Hän oli miss Longin ystävällisestä toimenpiteestä tullut aivan eheän puvun ja kenkien onnelliseksi omistajaksi. Mutta kirjarahoja ansaitsi hän edelleenkin itse, vaikka tarvittavasta määrästä puuttui enää sangen vähän. Alice kertoi Joen luonteen kuvauksena, että hän vaivaistalolle mennessään oli nähnyt kaksi poikaa vimmatusti tappelevan, ja hän oli harmikseen huomannut, että pääpukari ja samalla voittaja oli Joe, heidän nykyinen ystävänsä. Mutta ennenkuin kertomus oli lopussa, nukahtivat molemmat.

Seuraavana aamuna hänen odotellessaan vuokravaunua ja sen konduktööriä, Joea, viemään häntä, hänen tavaroitaan ja miss Longia asemalle, tuotiin hänelle kirje Duncanilta. Mutta ennenkuin hän ehti sitä lukemaan, tuli vaunu rämisten, ja pian heilui hän Mellestovin pääkatua pitkin kirje kouraan puristettuna. Kuka olisi voinut lukea kirjettä vuokravaunussa. Hänen täytyi se säästää junaan.

Miss Long jätti hänet konduktöörin huostaan, ja matkan päässä olisivat hänen ystävänsä vastassa. Suutelo, vihellys, ja ensi kerran eläissään oli hän yksin matkalla. Mutta nyt oli kirje luettava, eikä hän huomannut ollenkaan ympäristöään ennenkuin se oli tehty — ei ollut aikaa vastata matkatoverien, vanhan herran ja rouvan ystävälliseen puhutteluun. Mutta rautatievaunussa ei ollut yhtä helppo lukea, kuin kotona, kirjaimet hyppelivät kuin irlantilaiset porsaat niin, ettei niitä voinut lukea. Sen hän kuitenkin sai selville, ettei hän voinut saada Duncania kotiin koko lupa-ajalla, ja että hänellä oli niin paljon puuhaa, ettei voinut sanoa, milloin palaisi. Kotona ehkä olisivat nämä tiedot aiheuttaneet muutamia kyyneliä, mutta Ruthin nykyisessä asemassa oli niin paljon uutta, ettei hän joutanut ottamaan selvää oliko hän iloinen tai vihainen. Hän ajatteli, että kirjeen loputtua aika tulee varmaan pitkäksi, mutta aika kului katsellessa puita, huoneita ja eläimiä, jotka näyttivät lentävän takaperin, ja hän suorastaan hämmästyi, kuin seuraavalla asemalla konduktööri ilmoitti, että hän oli perillä ja pyysi hänen istumaan paikallaan sillä aikaa, kun hän kuulusteli oliko kukaan häntä vastaan ottamassa. Samassa kuului: "Onko siellä eräs pieni tyttö Mellestowista?" Ruth hypähti pystyyn, mutta mitä hän sitten teki, kerromme seuraavassa luvussa.

SEITSEMÄS LUKU.

Valter ja Ted.

— Mikä aasi sinä olet, Ted! Etkö voi mennä hakemaan tavaroita? Neuvoisin sinua kantamaan ne vaunuun itse, jotta saisit siihen käyttää vähän sitä liiallista voimaasi, sillä muussa tapauksessa en tahdo vastata seurauksista miss Leighin suhteen.

Viimeisiä sanoja lausuessaan kurkisti puhuja hymyillen vaunun ovesta. Ne olivat sangen kauniit kasvot — kalpeat ja vaaleaveriset, siniset silmät ja kreikkalaiset piirteet. Valter Douglas näytti hyvin gentlemannimaiselta, hän tiesi sen itsekin. Hän oli pitkä ja hoikka, ja näytti noin viidentoista vanhalta. Miellyttävästi hymyillen sanoi hän:

— Saanko saattaa teidät vaunuun? Minun tuulihattu-veljeni pitää huolta tavaroista.

Ruth vastasi hyvin ujosti: "kiitos," mutta tunsi samalla itsensä oikein naiselliseksi ja suureksi, kun Valterin häntä huolellisesti auttaessa kantajat kunnioittaen hattuaan hänelle nostivat.

— Äitini oli pahoillaan, että kylmettyminen esti häntä itse tulemasta teitä vastaan, mutta minä lupasin tehdä parhaani. — Tämä sanottiin erittäin kohteliaasti kääntyen vieraaseen. Samassa tuli Ted vallattomasti hymyillen ja kantaen itsensä kokoista matkalaukkua hartioillaan.

— Tule tänne, sir! — huusi Valter, tänne, sinä poika-tolvana, puhuttelemaan miss Leighiä!

— Minun täytyy saada tämä ensin vaunuun — ja hymy, vielä leveämpi, ilmestyi hänen kasvoilleen.

— Ei, seis, seis! — huusi Ruth. Se ei totisesti ole minun.

Mutta Ted retusti sen radan ulkopuolelle ja heitti kolisten maahan sanoen: — Mitä nyt voin vielä tehdä hyväksenne, miss Leigh.

Ruthin suojelija tähtäsi sangen kovan puustin Tedin korvallista kohti, mutta tämä väisti sen huudahtaen: — Siinä on palkinto siitä, että melkein katkaisen selkäni teidän palveluksessanne!

— Valter sanoi: — Olkaa hyvä miss Leigh, nouskaa vaunuun, menen hakemaan tavaranne. Ja jos Ted kerran eläessään voi olla järkevä olento, pysyy hän luonanne, kunnes tulen.

Ruth nousi kuomivaunuun. Hän odotti, että Ted, eli kuten meidän luultavasti nyt on häntä kutsuttava, mr Edvard Douglas, olisi myös tullut, mutta tämä vastasi hänen äänettömään viittaukseensa: — Ei, en uskalla, kun Valter on mukana! Hän sanoo aina, että olen liian likainen — ja lienenkin, lisäsi hän nolona katsellen mustuneita paljaita käsiään. — Mutta ulkopuolella onkin hauskempaa. Eikä teidän tarvitse pelätä, miss Leigh, kun minä ajan kotimatkalla, minä en olekaan mikään huono piiska.

Ruth silmäsi pelästyneenä kuskilaudalle, mutta hän tyyntyi, luonnollisesti siellä oli ajaja.

— Älkää sanoko tätä Valterille, jatkoi Ted, mutta minä tiesin, ettei se ollut teidän matkalaukkunne. Se oli erään vanhan naisen, jolla oli kaksi koiraa, ja joka piti tavaroistaan sellaista melua, etten voinut välttää kiusausta kantaa yhden hänen sadasta yhdestänsä radan toiselle puolelle. Oli hauskaa kuulla, miten hän huusi kantajille ja samalla hyväili ja mämmitteli naurettavia rakkiaan.

— Mutta, sanoi Ruth ujosti, — minusta se ei ollut oikein. Mitä minä olisin tehnyt, jos joku olisi vienyt matkalaukkuni!

— Niin, mutta te ette olekaan mikään vanha rouva, jolla on räkyttäviä koiria mukana, te!

— Mutta viettehän takaisin sen, viettehän?

— Kuinka voin oikeastaan jättää teidät? Valter käski minun pitää huolta teistä.

— Niin kyllä, mutta minä tulen hyvin toimeen. — Oi, olkaa niin hyvä, tehkää minun mielikseni.

— Hyvä, menen katsomaan, mutta mitä kantamiseen tulee, niin on se liika vaatimus, — selkääni pakottaa vieläkin.

Hän juoksi pois. Puolen minuutin kuluttua kurkisti hän ja kuiskasi Ruthille: — Kaikki hyvin, vanha rouva on löytänyt sen, mutta Valter on täällä — hyvästi! — Samassa oli hän jo kuskilaudalla ja kutitteli hevosia piiskalla.

Valter istui Ruthin vieressä ja luetteli hänelle ohi kulettavien kylien ja suurempien tilojen nimiä.

— Kurkistakaa ulos sille puolelle, sanoi hän äkkiä — saatte nähdä meren.

Niin, siinä se oli! Ei vaalean sininen, kuin kesäjärvi, vaan auringon paisteessa kimaltelevien "vaahtopäiden" peittämä. Se oli Ruthille uutta. Hän hypähti puoleksi ylös, ja Valter luuli hänen aikovan taputtaa käsiään, mutta hän ei sitä tehnyt. Sen tien käänteessä näkyvistä kadotessa sanoi hän hiljaa huoahtaen: — En ole sitä ennen nähnyt, — kuinka se on kaunis!

— Niin se on todella! Ja vaikka minä olen ollut täällä koko ikäni, en ole sitä nähnyt kahta kertaa samanlaisena. Ja kuitenkin on se vanhan ystävän kaltainen, joka minua toivottaa tervetulleeksi koulusta kotiin.

Ruth näki nuo suuret siniset silmät täyttyvän kyynelillä. — Hän rakastaa varmaan merta, — ajatteli hän. — Minä en voi siitä pitää, koska se vei Duncanin. — Mutta hän muisti, että se tuo hänet takaisin, ja sitä ajatellessa hänenkin silmänsä kyyneltyivät.

Samassa jyrähti vaunu suurta kiveä vastaan. Valter hyppäsi ylös, mutta Tedin iloinen naama peitti vaunun akkunan. — Kaikki hyvin poikaseni, huusi hän kaikuvalla äänellään.

Pian saapuivat he suurelle valkoiselle veräjälle, ja ennenkuin he ehtivät oikein pysähtyä, avasi Ted sen muka nöyrästi kumarrellen.

— Eikö se ole ruma veräjä? — sanoi Valter. — Äiti asui täällä jo ennen, kun hän joutui naimisiin. Talo oli silloin pienempi, ja tämä oli niittynä, sisäänkäytävä oli toisella puolella. Mutta kun tältä puolelta oli niin kaunis näköala merelle, tuli "valkoinen veräjä" yleiseksi mielipaikaksi. Kun sitten tie tehtiin tälle puolelle, antoi isä vanhan nimen jäädä käytäntöön. Isä-raukka! Hän muisti sen varmaan kosimisajoiltaan.

Siinä aivan lähellä oli pitkä, matala rakennus, jonka edessä oli lasiseinillä varustettu kaunis kasvihuone. Sen läpi kulettiin pääovelle. Ted oli tapansa mukaan tehnyt sen ihmeellisen urotyön, että oli ehtinyt perille ennenkuin vaunut. Valter vei Ruthin vierashuoneeseen, jonka oven hänen jyryävä veljensä oli jo ehtinyt avata. Pitkä, lesken pukuun puettu rouva otti Ruthin hyvin ystävällisesti vastaan. Hän oli niin Valterin näköinen, että heti, kun heidät näki yhdessä, tiesi siinä olevan äidin ja pojan.

Hän nousi puoleksi sohvalta, jolla hän lepäsi, suuteli keveästi Ruthia ja toivoi, ettei hän olisi kovin onneton, vaikka veli oli poissa. Sitten hän tuumi, kenen näköinen Ruth mahtoi olla, ja tuli siihen päätökseen, että hän oli itsensä näköinen, sekä lähetti kamarineitensä auttamaan päällysvaatteita hänen yltään. Ruth oli varma, että hän pitäisi oikein paljon ystävällisestä, lempeästä emännästään.

Hänen lähdettyään kysyi lady Douglas Valterilta, oliko Ted ollut kiltti poika.

Ted oli juuri mennyt ulos vierashuoneesta, mutta oli tarpeeksi lähellä kuullakseen ja tuli itse vastaamaan puolestaan: — Niin kiltti, äiti, että jos en nyt aamupäivällä tee mitään kolttosia, niin en tiedä mitä tapahtuukaan!

Äiti hymyili ja huokasi. — Valter poikani, sanoi, hän, — sinun täytyy pitää huolta tuosta pienestä, tyttöraukasta. Minä surkuttelen todellakin lapsiraukkaa. Hänen veljensä on poissa ja hän on vallan yksin. Mikä vahinko, ettei hän ole enemmän äitinsä kaltainen!

— Rakas äiti, minä en luule häntä ollenkaan onnettomaksi: mutta luonnollisesti koetan minä häntä huvittaa ja — varjella Tedin tyhmyyksiltä, lisäsi hän nauraen.

— Ted-raukka! Toivoisin, ettei hän olisi niin ajattelematoin, Valter, eli että teidän hyvä isänne oli elänyt ja ohjannut häntä.

— Et tarvitse pelätä, rakas äiti, sanoi Valter suudellen häntä otsalle, — tiedäthän, että olen kaksi vuotta vanhempi, ja luulen voivani vaikuttaa häneen.

Ruth tuli takaisin ja pian syötiin päivällinen, mutta Ted myöhästyi. Hän ei kuitenkaan siitä välittänyt. — Ei haittaa — sanoi hän; hän oli varma, että aina hän jotain saa suuhunsa. Äiti rupesi nuhtelemaan häntä, mutta, ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului Edvardin ääni kyökistä, kun hän huusi palvelijoille, että hän oli aivan "tyhjä" ja täytyi hänen saada jotain "kupuunsa". Lady Douglas sulki silmänsä ja Valter sanoi nauraen Ruthille: — Milloinkahan se poika unohtaa tuon katurakkarikielensä?

Viikko kului sangen onnellisesti, vaikka Ted saikin joka aamu Ruthin seurassa juosta "valkoiselle veräjälle" kirjeenkantajaa vastaan sillä välin, kun Valter istui pesän paisteensa runoja lukien. — Tedhän se oli, joka voi Ruthin meren rannalle, kun se raivoten myrskysi, ja Tedhän se todellisuudessa piti huolta hänestä, vaikka Valter kuvitteli mielessään, että ilman hänen ritarillista suojelustaan olisi Ruthille voinut mitä hyvään tapahtua. Ulkona, raittiissa pakkasilmassa oleskeleminen oli tuonut ruusut hänen poskilleen, ja hän näytti sangen reippaalta joulupäivänä astuskellessaan Tedin kanssa kirkkoon. Hän olikin ulkona Tedin seurassa aivan toisenlainen, kuin vierashuoneessa Lady Douglaan ja Valterin seurassa.

Uhkuva elonvoima sai heidät suorittamaan suuren osan kirkkomatkasta juosten ja hyppien. Loppumatkalla tulivat he kuitenkin vakavammiksi ja alkoivat keskustella.

— Eikö sinustakin ole paljon hauskempi kävellä? — kysyi Ruth.

— Minä puolestani, sanoi Ted, vihaan vaunua, paitsi silloin, kun saan ajaa, mutta tuo kuski-hupsu antaa minun pitää ohjaksia vaan ylämäissä.

Muistaessaan jysäyksen kiveen, ei Ruth voinut sanoa, että kuski teki siinä tyhmästi, ja hän vaihtoi puheenainetta.

— Tunnetko itsesi aina joulupäivänä onnelliseksi, Ted?

Ted vihelsi pienen pätkän, sitten hän sanoi: — No niin, Ruth, jos totuuden sanon, niin en pidä juuri erityisesti joulusta! En ole sitä sanonut ennen kenellekään. — Ja taas vihelsi hän saman säkeen.

Ruth hämmästyi niin, ettei hän aluksi voinut kysyä syytä noin odottamattomaan mielipiteeseen. Ujosti ja ihmetellen sai hän vihdoin sanotuksi: — Oi, Ted! Etkö voisi sanoa, miksi et siitä pidä?

— Niin, näetkös, en välitä, vaikka sanonkin sinulle, mitä en kenellekään vielä ole sanonut. Tiedän, ettei ole oikein, että siitä puhun, mutta aina siitä saakka, kun isä kuoli, ei äiti ole sallinut hänelle toivotettavan "iloista joulua," — niin että se päivä on tullut meille surupäiväksi.

— Mutta, Ted, minä olen kuullut, ja uskon sen olevan totta, että mitä surun syitä ihmisillä lieneekin, on joulu-ilo niin paljon erilaisempi ja korkeampi kaikkia muita, että — pelkään, etten voi lausua oikein ajatustani, Ted; mutta minusta sinun pitäisi ymmärtää, kun olet niin paljon vanhempi minua ja tiedät niin paljon enemmän.

— Toivoisin vaan tietäväni yhtä paljon kuin sinä! — sanoi hän avosydämisesti. — Valter ja äiti luulevat, etten välitä siitä, mitä kirjoissa puhutaan, en hyvästä, enkä mistään, mutta todellisuudessa teen sen, Ruth. Ei aina, mutta hyvin usein. Toivoisin, että opettaisit minua. Kuka sinua on opettanut?

Ruth hymyili ajatellessaan, että hän muka tietäisi enemmän, kuin Ted. — Älä usko, että minä voin sinua opettaa, sanoi hän ja lisäsi hiljaa: — mutta luulen, että Jumala on opettanut minua pitämään joulusta.

Kun ei Ted sanonut mitään jatkoi hän säteilevin silmin: — "Luonnollisesti tiesin jo aivan pienenä päivän merkityksen, mutta en ajatellut sen tuloa koskaan ennen, kuten nyt, olen niin odottanut tuota kaunista hymniä: Kuule, enkel'-laulu kaikuu."

— Mutta Jumala ei opeta kaikkia, Ruth, sanoi Ted surullisesti.

— Luulen, että hän sen tekee. Hän rakastaa kaikkia, Ted, mutta he eivät aina tahdo oppia.

— Minä olen varmaan sellainen, Ruth, joka ei tahdo oppia.

— Oi, älä sano niin! — vastasi hän vakavasti; tulet varmaan tänään iloitsemaan joulusta kirkossa! Oi, niin, miten täynnä kirkko onkaan tänään! Eikö olekin? Olin unohtanut sen, niin, tänään täytyy kaikkien olla onnellisia!

— Toivoisin olevani enemmän sinun kultaisesi, Ruth.

Urkujen ensimäiset säveleet kiirehtivät heidän askeleitaan. Takaisin tullessa ei puhuttu enää siitä asiasta, mutta Ruth oli huomannut, että Ted oli kirkossa paljon vakavampi ja hiljaisempi, kuin edellisenä sunnuntaina.

KAHDEKSAS LUKU.

Retkiä.

— Rakas Ruth, haluttaisiko sinua tänään tulla ajelemaan Valterin ja minun seurassa? Aijomme vieraisille muutaman peninkulman päähän ja viivymme siellä hetkisen.

— Meneekö Edvard, lady Douglas?

— Ei, sanoi hän hymyillen, — — eikä sinun siis tarvitse pelätä. Tee, kuten tahdot.

— Kiitos! Luulen, että jään mieluummin kotiin.

— Ja minä, sanoi lady Douglas, — koetan toimittaa Edvardin johonkin pitemmälle kävelyretkelle, jotta voit olla rauhassa.

Lady Douglas poistui ennenkuin Ruth ehti selittää, että hän jäi kotiin etupäässä sentähden, että Tedkin jäi. Vaunu oli tuskin lähtenyt, kuin tuo paneteltu Ted syöksyi huoneeseen huutaen: — Hei, Ruth, mikä hauska tyttö sinä oletkaan! Tiesin sinun olevan täällä. Olen iloinen, ettet lähtenyt tuolle kymmenen peninkulman [Englannin penik. = 1,6 km] matkalle saadaksesi istua puoli tuntia tuolin syrjällä ja kuunnella äidin kertovan, kuinka hänen poikansa ovat edistyneet ja kasvaneet ja vastata kysymyksiin, kuinka monta poikaa teidän koulussa on, ja millä luokalla olet. Minä vihaan sellaista. Kerran lupasin äidin kanssa vieraisille mennessäni kirjoittaa suurilla kirjaimilla nuo tiedonannot paperille. Ja minä teinkin sen.

— Ted, kuinka voitkaan?

— Niin, näetkös, se ei onnistunut, sillä Valter huomasi sen juuri kun meidän piti astua huoneeseen — enkä minä koskaan voi unohtaa hänen kiukkuista naamaansa. Minua vieläkin naurattaa. Hän on luotu vetämään vanhoja rouvia nenästä, mutta minä en ole, ja siinä se eroitus onkin. Mutta nyt, hattu päähäsi; sinä olet hyvä tyttö, ja jollei meidän ajeluretkellämme ja meidän vierailullamme ole hauskaa, niin en tiedä, mitä huvi onkaan!

— Mitä tarkoitat, Ted? Meidän ajelullamme! Eikö äitisi ottanut vaunua?

Ted näytti hyvin salaperäiseltä, mutta hän sanoi vaan: — Pukeudu nyt ja tule katsomaan, niin saat nähdä. Ruth ei voinut vastustaa Tedin houkutusta. Muutaman minuutin kuluttua oli hän valmis ja meni uteliaana ulos. Hän hätkähti nähdessään Tedin pitelevän pienen avonaisen vaunun eteen valjastettua karkeaa ja väkevän näköistä ponia. Hän näki ne ensi kerran. — No, Ruth, hyppää vaunuun, huusi Ted.

Hän kiitti. Tallirenki kysyi: — Kuulitteko miss, että missis käski valjastaa tämän?

Mutta master Edvard sanoi: — Uskallatko vastustaa minua? Minä sanon, että äiti on luvannut minun viedä miss Leighin ajelemaan heti, kun Taffyn polvet paranevat, ja sanoithan, että ne ovat terveet.

— Hyvä, sir, sanoi renki, ei ole minun syyni, jos jotain tapahtuu — ja voitte olla varma, ettei se tänään puhdistetuksi tule. Yksi vaunu päivässä on kylliksi — lisäsi hän melkein vihaisesti.

— Ei haittaa. Ruth, joudu!

— Ehkä olisi parempi, jos jättäisimme tämän ja kävelisimme sen sijaan.

— Vai niin, Ruth, en olisi uskonut sinun ryhtyvän puolustamaan nenäkästä palvelijaa minua vastaan, sanoi hän matalalla äänellä.

— Sitä en koskaan tahtoisi tehdä, sanoi Ruth, oikaisten itseänsä, ja jos äitisi todellakin sanoi…

— Hyvä, hyppää vaunuun, Ruth, sinä olet oikea helmi! Anna minulle ohjakset William ja mene avaamaan valkea veräjä.

— Se on auki, sir.

— Sitten me menemme! Eläköön Taffy ja vapaus! Eikö ole ihanaa?

Aluksi Ruth oli vähän peloissaan, mutta kun hän näki kuinka varovasti Ted ajoi, ja kuinka hiljainen ja säyseä Taffy oli, tyyntyi hän.

— Mutta minne me menemme, kysyi hän, kun he olivat päässeet ulos valkeasta veräjästä ja kääntyivät vasemmalle.

— Sanon sen nyt, mutta minä tahdoin hämmästyttää sinua — menemme tietäjän luo!

— Tietäjän?

— Niin — miksei? Kuulin eilen, että Sandy Lanella on mustalaisia; on hauska ennustuttaa niillä. Mutta en ole selvillä siitä, ilmaisemmeko salaisuuden kotona heti, vai vasta sitten, kun ennustus toteutuu.

— Minä luulin, etteivät mustalaisten ennustukset koskaan toteudu.

— Ehkei aina — mutta joskus. John kertoi, sanoi hän salaperäisesti kuiskaten — että kaikki mitä hänelle monta vuotta sitten ennustettiin, on toteutunut.

— Toteutuiko? Mutta sitä saa ehkä odottaa kuolemaansa saakka. Mutta eivätkö ne sano, kuinka kauan elää?

— En ajatellut odottamista. Noo, siinä tapauksessa ehkä kerromme; mutta saadaanhan kuulla ensin, mitä ennustavatkin.

— Toivoisin, ettet ollenkaan antaisi ennustaa, Ted. En siitä oikein pidä.

— Viis siitä! — Eikö tämä ole Sandy Lanen tie? Olen vaan kerran ollut täällä, ja olen sen unohtanut.

— En tiedä varmaan, se näyttää hirveästi kapealta. Eikö olisi paras valita joku muu tie? Tässä ei pääse ohi, jos joku tulee vastaan.

— Etkö luule minun näkevän aitojen yli, eikä täällä kulje muita, kun joku kärryillä.

— Mutta minä olen aivan varma, ettemme pääsisi kärryjenkään ohi.

— Ehkei juuri tässä, mutta veräjien kohdalla on leveämpää — ja niiden täytyy antaa tietä vaunuille.

Ruth katsoi parhaaksi olla vaiti.

— Ehkä ne ovat menneet tiehensä, nehän muuttavat usein paikkaa, kuten tiedät.

— Niin kyllä, mutta eilen ne vielä olivat, — ne ovat varmaankin etäämmällä.

Mutta mustalaisia ei näkynyt.

— Sanoitko, että he olivat täällä eilen, Ted? Siinä tapauksessa näkisimme heidän tuliensa jätteitä.

— No, en minä nyt ole ihan varma. Niin minä kuulin Johnin sanoneen, mutta lienen erehtynyt. Jatkakaamme matkaa.

— Eikö se ollut sadepisara, sanoi Ruth samassa. — Varmaan — taas!

— Se oli harmillista! Todellakin tulee sade. Meidän täytyy kääntyä takaisin, Ruth.

— Leveämmällä paikalla; tässä on liian ahdasta.

— Katsotaan onko tässä liian kapeaa.

— Ei, tässä ei voi kääntää, Ted! Aja vähän tuonnemmaksi, siellä on veräjä.

— Minä sanon, että tässä on aivan tarpeeksi tilaa, kuinka voit olla niin itsepäinen. Eteenpäin, Taffy!

— Varo! Me joudumme ojaan.

Raus! Raus!

— Mitä tämä on, Ted?

Raus!

— Kuule! Vaunu on varmaan rikki.

— Ei hätää! Pääsimmehän ympäri. — Enkö sanonut, että tässä on tilaa kylliksi?

— Toivoisin, että tarkastaisit, miten vaunun kävi.

— Noh, pidä ohjaksista. — Hän hyppäsi alas ja kurkisti hiukan vaunujen alle sanoen:

— En näe mitään olevan rikki. Kaikki on kuten pitääkin. Harmillista! Nyt sade lakkasi, olisi sopinut mennä katsomaan mustalaisia. Kerrassaan kiusallista!

— Eikö mitä! — sanoi Ruth, joka pelkäsi toista vaarallista käännöstä. — Luulen, ettemme olisi heitä nähneet, ja on jo aika mennä kotiin.

— Mahtoiko vaunu todellakin vikaantua, Ruth? sanoi hän epäilevästi, — Ajetaan hiljaa, ehkä siellä on joku tärkeä osa rikki. Mutta älä sano mitään äidille ja Valterille siitä.

— Mutta ehkä, Ted; se voi olla vaarallinen käyttää. Eikö olisi paras tarkastaa sitä?

— Noh, sano sitten, jos haluttaa, en tiennyt, että pidät juoruilemisesta, sanoi hän ärtyneesti. — Voi, kerro kaikin mokomin, että minä rikoin vaunun, jos se sinua huvittaa!

— Minä en koskaan juoruile, vastasi Ruth tulipunaisena.

— Vai niin — sangen hyvä! Nähdäänhän!

— Sinä olet hyvin ilkeä poika, enkä minä lähde koskaan sinua kanssasi enää, sanoi Ruth kovemmalla äänellä, mutta hillitsi samassa itsensä. Loppumatkalla vastaili hän hyvin lyhyesti Tedin huomautuksiin.

Heidän kotiin päästyään tulivat pian toisetkin, mutta Ruthin ja Edvardin toimista ei puhuttu mitään.

Kun Ruth iltasella vierashuoneessa luki erästä satukirjaa, ja Ted oli jossain ulkona, kuuli hän Valterin sanovan: — Toivon, että huomenna on kaunis ilma, äiti. Tahtoisin viedä Sinut Sedburyyn ponivaunuilla.

— Luulin, ettei Taffya voisi käyttää.

— Kyllä, William sanoi eilen, että sen polvet ovat aivan terveet, ja minun tekisi mieleni näyttää sinulle, kuinka paljon olen edistynyt ajamisen taidossa.

— No niin, poikani, jos tahdot, ja jos ei ilma ole liian kylmä minulle.

Ruthin oli paha olla. Mutta luonnollisesti hän ei voinut sanoa mitään Tedin salaviittausten tähden. Hän ei kuitenkaan voinut lukea, ajatukset työskentelivät.

— Olen iloinen, ettei täällä ole niinkään vaikea olla hyvä, kuin luulin! Luulen, etten ole tehnyt vielä mitään sopimatointa. Mutta Ted en tahtoisi olla. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt kertoa se, mutta sehän on hänen asiansa, eikä minun. Olisin kertonut sen, koska he aikovat huomenna sillä matkustaa, jos hän ei olisi ollut niin paha, mutta nyt hän luulisi, että tahdon kielitellä, ja sitä en tee! Mutta olen iloinen, ettei se ole minun asiani! — Ja hän luki kirjaansa edelleen.

Oi Ruth! Älä sekoita ylpeyttä ja rehellisyyttä toisiinsa. — Saat ehkä katua liian myöhään.

Kun Ted tuli sisään, ruvettiin keskustelemaan kemuista, jotka lady Douglas aikoi panna toimeen muutamille koululapsille. Valter oli kuullut eräästä huvittelutavasta, jota sanottiin "postikonttooriksi", ja hän sanoi, että oli eräitä siihen kuuluvia tarpeita mentävä hakemaan Sedburystä. Ruth oli pahoillaan, etteivät he sanoneet Tedille menevänsä ponivaunulla.

Seuraavana iltapäivänä pyysi Ted Ruthia mukanaan Sedburyyn hakemaan Valterille postikonttooriin tarvittavia esineitä, Ruth suostui mielellään, sillä ilma oli erittäin kaunis.

Heidän lähtiessään sanoi lady Douglas: — Tapaatte siellä ehkä Valterin ja minunkin, mutta älkää meistä välittäkö, tulkaa takaisin, milloin tahdotte.

— En tiennyt, että äiti tulisi sinne tänään, sanoi Ted heidän kävellessään, — mutta eihän se muuta asiaa. Olen varma, että kävelet mieluummin, kuin istut umpinaisessa vaunussa, minä ainakin teen sen.

Ruth oli vaiti ja Ted alkoi innokkaasti kertoa, mitä he tuolta pikkukaupungista ostaisivat, eikä hän ollenkaan huomannut, että Ruthin ajatukset harhailivat muualla.

Kun he tulivat sille paikalle, missä jalkapolku yhdistyi maantiehen, seisahtuivat he kuunnellen.

— Joku tulee mäkeä ales hirveätä vauhtia, huudahti Ted.

Ruth kalpeni.

— Kuule! — sanoi Ted, — se tulee yhä nopeammin! Etkö kuule huutoa? Pian se tulee näkyviin. Tällä puolella olet turvassa, Ruth, mutta minä menen portaan yli, ehkä voin pysähdyttää sen.

— Oi, älä mene! Hyvä Ted, älä mene! Mitä sinä voit? Oi, sinä voit menettää henkesi.

Ted aikoi astua ojan yli vievälle portaalle, mutta se oli myöhäistä. Jotain kiiti ohi, mitähän se oli? Ted syöksyi mielettömänä portaan yli ja mäkeä alas huutaen: — äiti! äiti! Valter!

Ruth peitti kasvonsa käsillään. Mutta kuule! Äkkiä lakkaa rätinä. Oi, pysähtyikö se? Ruth juoksi portaalle. Pysähdys kesti vaan silmänräpäyksen — eteenpäin riennetään taas, mutta hitaammin, mikähän siihen lie syynä? Hän näkee vaunun heiluvan puolelta toiselle ja hidastuttavan ponin kulkua, hän näkee, että pyörä on rikki, mutta huomatessaan, että se on tyhjä, pöyristyttää häntä, eikä hän voi paikalta liikahtaa. Vaunu pirstautuu askel askeleelta, mutta missä ovat he? Silmät etsivät koneellisesti jotain. Tuossa on tumma pilkku tiellä, se on pyörä. Mutta mikä tuo on? Kuka se on? Ted rientää, kuin lentäen eteenpäin, ja hän kuulee hänen huutonsa. Mutta tuo liikkumaton, musta kasa! Hän hyppää tielle ja rientää, — ei huutaen — hänen säikähdyksensä on liian suuri. Eikö hän nyt sitä saavutakaan? Tuossa näkyy se. Vihdoinkin on hän jo lähellä. Äkkiä huomaa hän, että Edvard ja lady Douglas siinä ovat kumartuneena Valterin yli. Hän se siis oli — onko hän kuollut? Kasvot ovat hyvin kalpeat, silmät kiinni eikä hän liikahda.

— Juokse, Ruth, tuonne tupaan hankkimaan vettä ja apua!

Edvard hänet lähetti. Lady Douglas istui maassa ja piteli haavoittunutta päätä sylissään. Säikähdys oli huumannut hänet, hän ei tuntenut kipua, vaikka kasvot olivat täynnä verinaarmuja. Ruth koetti juosta, mutta jalat tuntuivat liikkuvan kuin unessa, ja tupa oli niin kaukana. Mutta apua tuli — kaksi miestä ja vaimo tulivat juosten. He olivat kuulleet huudon. — Kuka se on? — kysyivät he nähdessään Ruthin. — Mitä on tapahtunut? Onko joku vahingoittunut?

— Sir Valter Douglas — hän on kuollut — ei maksa vaivaa — mutta, oi, tuokaa vettä!

— Menkää te, sanoi vaimo toisille, — ja tuokaa nuori herra meille, minä hankin vettä ja lähetän Sallyn hakemaan lääkäriä. Tulkaa kanssani, rakas lapsi, sanoi hän Ruthille, ette voi itse käydä, tarttukaa käsivarteeni.

— Ei, minun täytyy mennä hänen luokseen! Ette tiedä, se oli minun syyni, ja hän on kuollut, tiedän, että hän on kuollut! Oi, hakekaa pian vettä ja antakaa minun viedä sitä hänelle! — Jospa hän vaan avaisi silmänsä!

— Lapsi-raukka! Minun täytyy kantaa teitä. Kas niin, älkää nyt olko niin hädissänne, rakkaani! Hän kyllä siitä virkoaa, hän on varmaan vaan pyörtynyt.

Ystävällinen vaimo kantoi Ruthin huoneeseen. Hän jaksoi tuskin seisoa, mutta hän huusi: — Minun täytyy viedä vettä! Minun täytyy — minun täytyy! Ted sanoi!

— Kyllä, kyllä ystäväiseni, odottakaa yksi minuutti, että noudan sitä.

Hän jäi yksin eikä vaimo tullut takaisin. Hän kuuli hänen menevän oven ohi, mutta hän oli liian heikko voidakseen lähteä hänen jälkeensä. Hän ainoastaan istui ja odotti. Hetken kuluttua kuuli hän useiden tulijain askelia. Hän ei voinut mennä heitä vastaan, vaan hiipi erääseen nurkkaan, josta hän voi nähdä heidät ja istuutui lattialle. Hän kuuli nyyhkimistä. Oi, jospa se olisi ollut Valter! Mutta ei, hän makasi kahden miehen käsivarsilla yhtä kalpeana kuin siellä maantiellä. Hänen äitinsä itki. Ruth peitti kasvonsa käsillään, mutta hän tiesi kaikki mitä tapahtui. Hän tiesi, että he kantoivat hänet yläkertaan ja nostivat sänkyyn, hän kuuli raskaat askeleet, miesten poistuessa, mutta hän ei liikahtanut. Lyhyt talvipäivä oli loppumaisillaan, mutta yhä istui hän siellä hämärässä yksin. Kaikki olivat siellä ylhäällä — lady Douglas, Edvard ja vaimo — hän kuuli heidän siellä liikkuvan väliin.

Yht'äkkiä kuuli hän Edvardin tulevan alas ja hän ryntäsi ylös ensi kerran.

— Elääkö hän? — kysyi hän arasti? Onko hän parempi? Oi, sano!

— Kyllä, hän elää, mutta hän ei ole avannut silmiään. Voi, milloin lääkäri tullee?

Ruth tunsi tuskin tuota syvää, pidätettyä ääntä. — En tiennyt sinun olevan täällä, lisäsi Ted, — tulin hakemaan sinua, Ruth. Hetken perästä sanoi hän:

— Tiesitkö, että he aikoivat ajaa tässä vaunussa?

Hän myönsi tuskin kuuluvasti.

— Oi, Ruth, miksi et sanonut, että se oli rikki?

— Sinähän kielsit, Ted.

— Kielsinkö? Niin, nyt muistan — se oli siis minun syyni! — Ja hän peitti käsillään kasvonsa.

Kavioiden kopse havahdutti heidät, ja Ted huudahti: — Voi, lääkäri tulee vihdoinkin — Jumalan kiitos!

Lääkäri tuli huoneeseen ja Ted saattoi hänet sanaakaan lausumatta yläkertaan. Ruth jäi taas yksin. Hän ei voinut vielä oikein ajatella — ei ollut vielä varma, oliko syy hänen vai Tedin. Mutta hän rukoili vakavasti Valterin puolesta. Ja sitten tuli kyynelten vuoro. Samassa tuli lääkäri alas. Hän hypähti seisaalleen.

— Voi, paraneeko Valter? Sanokaa, olkaa hyvä!

— Toivotaan, sanoi hän, — hän on virvonnut tainnoksesta, mutta hänen täytyy jäädä tänne yöksi ja ehkä huomiseksi. Sinun täytyy mennä kotiin, lapsi — lisäsi hän, pannen kätensä hänen olalleen, — lähetän vaunun, ja sinun täytyy palata Beachfieldiin.

— Ei, antakaa minun olla täällä! Istun täällä hiljaa, jos vaan saan.

— Ei, ei, tyttäreni, voisit tulla sairaaksi, eikä se sovi — hän katsoi Ruthin silmiin.

— Koetan olla kiltti, jos minun täytyy mennä, sanoi hän.

— Sinä olet hyvä lapsi! Aamulla aikaisin voit tulla ja ottaa mukaasi mitä Valter tarvitsee. Olen varma, että hän on mielissään tietäissään tuollaisen pienen vartijan olevan läheisyydessään.

Ruth oli vaiti.

— Ted jää tänne, jatkoi tohtori, hän on tarpeellinen, sillä lady Douglas ei jaksa paljoa.

— Eihän hän ole haavoittunut, vai?

— Ei paljon toivoakseni, mutta töyttäys oli hyvin ankara. Luulen hänen pudonneen pensastoon, mutta sir Valter-raukka lienee pudonnut pää edellä kovaan tiehen.

Ruthia pöyristytti.

— Kas niin, kas niin! Älkäämme puhuko siitä, huomenna on hän jo parempi ja ylihuomenna voi hän jo kiittää sinua ja toisia. Tohtori ratsasti pois, Beachfieldiin päin.

Vaunua odotellessaan Ruth mietiskeli tuota hirveätä tapausta. Hän huomasi, että hänen ylpeytensä oli ollut kaiken syynä. Silloin hän kiitti Jumalaa, ettei Valter ollut kuollut hänen rikoksensa, hänen suuren rikoksensa tähden. Ja muistaessaan sen anteeksiantamuksen ja rakkauden, joka ei koskaan lopu, sanoi hän sydämensä syvyydestä: — Oi, Jumala! Anna suuri syntini anteeksi ja tee minut nöyräksi Jesuksen tähden.

Ennenkuin hän lähti kotiin, tarjosi ystävällinen vaimo hänelle teetä ja koetti lohduttaa tyttöraukkaa. Mutta kauhunsekainen ilme oli jo kasvoilta kadonnut ja taivainen rauha antoi hänelle levollisen unen noissa tyhjissä huoneissa. Hän tiesi että Jesus vielä rakasti häntä, ja tämänkin surullisen tapauksen kautta tahtoi tehdä häntä nöyremmäksi ja valppaammaksi itsensä suhteen.

YHDEKSÄS LUKU.

Tunnustus.

Lähes viikko kului, ennenkuin Valter voi palata kotiin. Tänä surullisena aikana täytyi Ruthin olla paljon yksin. Hänellä ei ollut tilaa tuvassa, sillä sen omistajienkin täytyi olla naapurissa. Lady Douglas ajatteli lähettää hänet miss Longin luo, mutta Ruth pyysi niin hartaasti saada tehdä, mitä tarvittiin ja juosta asioilla Beachfieldissä, että se aije raukesi. Ted kävi joka päivä kotona, mutta Valter ei voinut olla kauan ilman häntä. Onnettomuuden jälestä oli Ted jättänyt kaikki elkeensä, ja koetti hoitaa sairasta sekä säästää äitinsä vaivoja niin, että oli vaikea tuntea häntä entiseksi räyhääväksi ja ajattelemattomaksi Tediksi.

Tällä ajalla kirjoitti Ruth miss Longille pitkän kirjeen kertoen hänelle niin hyvin, kuin hän osasi koko tapauksen ja ilmaisten syyllisen, ja kysyi, oliko hänen tunnustettava syyllisyytensä lady Douglaalle ja Valterille. Pian sai hän hyvin ystävällisen vastauksen, jonka tuloksena oli pitkä keskustelu Tedin kanssa, kun tämä tuli Ruthille ilmoittamaan, että Valter oli paljon parempi ja saisi muuttaa kotiin seuraavana päivänä, sekä että Ruth saisi mennä hetkiseksi hänen luokseen.

— Mutta älä puhu sanaakaan hänelle siitä päivästä, Ruth, lisäsi hän, se voisi vahingoittaa häntä.

— Toivoisin, että kertoisit sen äidillesi, Ted, vastasi hän, että rikoimme vaunun, tarkoitan.

— Ei hyödytä nyt, Ruth; luulen, ettemme tee sitä toistamiseen.

— Ei, mutta minusta se olisi oikein, ja olen varma, että sinunkin olisi hauskempi jälkeenpäin. Tiedän, että tahdot sen mieluummin sanoa itse, muussa tapauksessa olisin minä tarjoutunut.

— Niin, luonnollisesti se oli minun syyni.

— Vaunun rikkoutuminen oli sinun syysi, mutta se oli pieni asia verrattuna siihen, etten edes sinulle sanonut, että he aikoivat lähteä sillä ajelemaan. Onnettomuus oli kokonaan minun syyni, Ted. Älä koetakaan saada minua ajattelemaan muuta.

— Minä en voi käsittää oikein, miksi et sanonut sitä, Ruth.

— Oi, Ted, en voi ajatella, kuinka paha silloin olin. — Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. — En tahtonut puhua, kun sanoit minun haluavan kielitellä — se oli ylpeyttä kaikki.

— Hyvä, sanoi hän ystävällisesti, nyt huomaan oman syyllisyyteni selvästi. Oi, Ruth, ajattele, että Valter olisi kuollut!

— Se olisi todella ollut kauhea rangaistus! Kuinka Jumala on hyvä, Ted! Nyt sen huomaan selvemmin, kuin koskaan ennen.

Ted ei heti vastannut. Sitten hän sanoi äkkiä:

— Eikö olisi paras kiitollisuuden osoitus hänelle, jos koettaisi tulla paremmaksi? Minä koetan olla kiusoittelematta Valteria tyhmällä huolimattomuudellani. Jospa tietäisit, kuinka kärsivällinen ja lempeä hän on nyt sairaana. Luulen, että koetan hänen tähtensä tulla gentlemanniksi, kuten hän sanoo, — ja tuo tavatoin ajatus pani Tedin hymyilemään.

He lähtivät yhdessä Valterin luo. Ruthia värisytti heidän astuessaan kapeita portaita. Olisivatko hänen kasvonsa yhtä kalpeat, kuin viimeksi nähdessä? Huone oli jotenkin pimeä. Hän istui sängyssä, Ruthin mielestä melkein yhtä kalpeana, mutta hänen silmänsä olivat nyt auki, ja hymyillen ojensi hän kättänsä ja sanoi väsyneellä äänellä:

— Mitä ajatteletkaan minusta, Ruth, kun pilaan sinun vierailusi tällä tavalla?

Ruth-raukka! Mitä hän osasi vastata! Hän toivoi saada tunnustaa hänelle kaikki ja pyytää anteeksi, mutta hän muisti Tedin varoituksen. Ja tuskin voi huomata hänen sisällistä taisteluaan, kun hän hätäisesti sanoi: — Olen iloinen, että paranet.

— Huomenna tulemme kotiin jos Jumala suo, sanoi lady Douglas. — Laitathan kaikki kuntoon meitä varten, hyvä Ruth?

Ruth ei vastannut, eikä huomannut, kuinka kalpealta ja surkastuneelta lady Douglas näytti, sillä hänellä oli täysi työ pidättää itkuaan. Ja hän oli oikein iloinen, kun Edvard taas saattoi hänet alas, sillä tuo heikko ääni, kalpeat kasvot ja huoneessa oleva puoli hämärä vaivasivat häntä.

Seuraavana päivänä muutettiin onnellisesti Beachfieldiin, ja Ruth oli seuraavan viikon melkein aina Valterin huoneessa lukien ääneensä ja huvittaen häntä parhaan kykynsä mukaan.

Eräänä iltana, kun he kaikki olivat kokoontuneet sinne, ja toiset luulivat hänen nukahtaneen, sanoi hän yht'äkkiä:

— En voi käsittää, kuinka se pyörä meni rikki, äiti, Taffy ei sitä kumminkaan mihinkään loukannut.

Ruth ei voinut enää pidättää itseään. Hän heittäytyi polvilleen sängyn viereen ja huudahti: — Oi, Valter, oi lady Douglas! Voitteko antaa minulle anteeksi? Se oli minun syyni!

— Mitä nyt, Ted? Mitä tämä merkitsee? — sanoi lady Douglas. Eilen sanoit, että olit rikkonut vaunun ja kieltänyt Ruthin kertomasta sitä. Mitä hän nyt tarkoittaa?

— Ei, ei, sanoi Ruth, — hän ei tiennyt, että aioitte mennä ajelemaan, mutta minä tiesin. Se oli aivan minun syyni, ja minä olen toivonut saavani pyytää sinulta anteeksi, mutta ethän sinä voi, Valter — ei, olen varma, ettet voi!

Mutta Valter kohotti hänen päätänsä ja suuteli häntä otsalle.

Pian kerrottiin tarkoin koko tapaus. Lady Douglas oli liian kiitollinen poikansa parantamisesta voidakseen olla vihainen rikollisille. Vihdoin Ted kysyi:

— Mikä pelästytti Taffyn?

— Se kulki aluksi hyvin, sanoi Valter, ja luulen, että minussa lopultakin on suurin syy. Me tulimme erään mustalaisleirin ohi — — —

— Lyönpä vetoa, että ne olivat juuri samat, joita me etsimme Sandy Lanessa, keskeytti Ted.

— No, niin, tiedät, että Taffy vihaa kaikkea, mitä se ei ole ennen nähnyt eikä ymmärrä. Se rupesi arastelemaan, ja jos minä olisin taluttanut sitä tyynesti, olisi kaikki käynyt hyvin, mutta minun piti välttämättömästi näyttää äidille, kuinka hyvin minä osaan ohjata sitä, ja niin minä sitä pakotin ruoskalla. Mutta säikähdys ja piiska saivat sen alkuun. Olimme juuri mäen harjalla, ja — lopun tiedät. Mutta mihin Taffy on joutunut, äiti?

— Taffylla ei ole mitään hätää, sanoi Ted, — se pysähtyi pian. Se ei ole mikään pahaluontoinen, sen vaikutti varmaan pelästys. Vaunu, eli ainakin suurin osa siitä, jäi pieninä paloina maantielle, kuten voit arvatakin.

— Miten olet menetellyt koululasten suhteen, kysyi Valter pienen vaitiolon perästä.

— Olen lykännyt juhlan tuonnemmaksi.

— Mutta sehän tulee ennen Ruthin lähtöä, eikö niin, äiti?

— Jos niin tahdot, mutta meidän täytyy sitä viivyttää niin paljon, kuin voimme sinun tähtesi.

— Älkää minua ajatelko. Jos en jaksa olla joukossa, niin voinhan sen aikaa oleskella yksin yläkerrassa. Pidetään se ennen, kuin Ruth matkustaa, jos ei äiti vastusta.

— Odottaako miss Long sinua koulun avauspäivänä, Ruth?

— Lupasin tulla siksi. Siihen on viikko ensi keskiviikosta.

— Silloin määräät ehkä tiistain, äiti, minulla on siihen hyvää aikaa vahvistua.

Niin päätettiin. Ja viikko kului kaikenmoisessa puuhassa niin nopeasti, että Ruth oikein ihmetteli.

Hänestä oli kovin hauskaa tavata miss Longia, Alicea ja Lizzietä, mutta ikävä oli jättää Edvard ja Valter. Hän ei tiennyt oikein, kuka häntä nyt enimmän miellytti. Alice oli kirjoittanut hänelle ja kertonut, että Pollyn kirjarahat olivat kerätyt, ja että hän Debyn kanssa oli vienyt Johanneksen evankeliumin, jonka miss Long oli Pollyn toivomuksesta ostanut hänelle. Polly oli ollut kovin iloinen lahjasta. Hän lisäsi, että miss Long epäili Pollyn isän elävän entistä pahemmin, mutta mitä hän oli tehnyt, sitä ei Alice tiennyt. Kaikkia näitä Ruth ajatteli tiistaiaamuna pukeutuessaan.

Koko päivä käytettiin juhlan valmistuspuuhiin. Valter oli mukana antamassa määräyksiään Ruthille ja veljelleen. Lady Douglas toimitti joka talvi juhlan koululapsille. Edellisenä talvena oli suuri joulukuusi tuottanut suurimman hauskuuden, tällä kertaa vaihdettiin se postikonttooriin, jonka Valter tahtoi itse järjestää.

Neljän tienoissa menivät pienet ystävämme palvelusväen huoneeseen tarkastamaan, oliko kaikki kunnossa vieraita varten. He laskivat kolmella kapealla, valkoisella liinalla päällystetyllä pöydällä olevat astiat, riittivätkö ne noille neljällekymmenelle kutsutulle. Tuntui uskomattomalta, että neljäkymmentä lasta voisi tehdä lopun noista voileipä- ja kaakkuvuorista, sekä höyryävien teekattiloiden sisällyksistä. Ted ja Ruth saivat kahden jäädä ottamaan vieraita vastaan. Pian kuulivat he kaukaa hiljaista hyminää, joka vähitellen selveni niin, että siinä voi eroittaa erään tunnetun koululaulun sanat. Muutaman minuutin kuluttaa marssi tuo pieni seurue tyyneesti ja hyvässä järjestyksessä opettajattarensa seurassa huoneeseen. Ne olivat enimmäkseen tyttöjä, joukossa joku aivan pieni poika, eikä Ruth ollut mielestään koskaan nähnyt niin puhtaita talonpoikaislapsia. Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki ahkerassa toimessa tehden kukin parastaan pienentääkseen noita syötävistä aineista muodostettuja pyramiideja ja tyhjentäen suuria teekattiloita. Ted riensi kertomaan Valterille olevansa varma, että niillä oli hauskaa, sillä ne nauroivat kaikelle, mitä hän sanoi, olipa se sitten naurettavaa tahi ei. Lapset eivät tarvitse paljoakaan ennenkuin heillä on kylliksi naurun aihetta, mutta tällä kertaa oli Tedillä loppumaton varasto sukkeluuksia. Ja vaikka ne eivät olleet niin suuriarvoisia, että niitä tässä kannattaisi kertoa, voimme sanoa, että — jos otamme huomioon ystävämme iän — ne siihen katsoen olivat kyllä täys ikäisten keksimien arvoisia.

Hän tahtoi, että Valter olisi ottanut osaa heidän huviinsa, ja sentähden tuli hän hänen luokseen veitikkamainen ilme kasvoillaan.

KYMMENES LUKU.

Postikonttoori.

Valter! — huudahti Ted, sinun pitäisi nähdä tahi oikeastaan kuulla Phoebe Smithiä. Minun täytyi tulla pois saadakseni oikein nauraa. Hän on kummallinen, pieni olento. — Ted nauroi vielä muistellessaan häntä, ja hänen iloisuutensa tarttui Valteriinkin. Tedin sanojen mukaan oli hän omituinen siten, että hän luuli aina pitävänsä niiata ja soinnuttomalla äänellään sanoa: "jos suvaitsette, sir," ja että hän tunsi vaan yhden laatusanan, jota hän vuoroon käytti laatu-, vuoroon määrä-sanana, se oli "hirveästi". Jos kysyn, sanoi Ted, — tahtooko hän enemmän kaakkua, niksauttaa hän ja sanoo: "jos suvaitsette, sir," jos hän tahtoo enemmän teetä, samoin, ja tämän on hän uudistanut jo lukemattomia kertoja. Hän on nähtävästi oikea sutkapää, sillä niin pian kuin minä sanon hänelle jotain, lakkaavat toiset syömästä ja kuuntelevat. Mutta hänen vakava naamansa ja silmissä oleva veitikkamainen katse se naurattaa.

— Sinun täytyy vähitellen tehdä meidät tuttaviksi. Mutta miksi et koeta toisten ominaisuuksia saada selville.

— Hän huvittaa minua enimmän. Hän on kummallinen pieni kapine, ja yhtä ruma, kuin omituinen. Kun kysyin, mitä hän piti teestä, pani hän pois kupin, nousi seisomaan, niiasi ja sanoi: "Se on hirveän kuumaa, jos suvaitsette sir." — "Pitäisitkö enemmän kylmästä vedestä?" — kysyin. Hän koetti sanoa "ei", mutta tulikin: "jos suvaitsette, sir." Ja kun kaasin hänelle vettä ja kysyin, oliko se hyvää, sanoi hän: "se on hirveän kylmää, jos suvaitsette, sir." — "Ottaisitko mieluummin haaleaa?" — Sama vastaus, ja minä toin sitä hänelle.

— Ted, sinun ei olisi pitänyt, sitä hän ei voinut tarkoittaa.

— En tiedä, tarkoittiko hän, vai ei, mutta hän sai sitä — mutta nyt on minun mentävä katsomaan, miten ne siellä voivat.

— Mitä Ruth tekee?

— Hän koettaa parastaan omalla, hiljaisella tavallaan. Luulenpa, että hän on valinnut kaikki ujoimmat joukosta, siellä on eräs pieni, hauska olento, jolla on pitkät, valkoiset kiharat… mutta minun täytyy nyt mennä, saat pian nähdä ne kaikki.

— No, niin, neuvoisin sinua seuraamaan Ruthin esimerkkiä ja antamaan miss Phoeben hoitaa itsensä, hän ei ole ujo.

— Ei, mutta hän on mitä hauskin pikku tyttö. — Ja Ted poistui.

Hetken perästä kutsuttiin koko seurue vierashuoneeseen. He tulivat sinne katsellen pelästyneinä ympärilleen ja miettien, mitä heille siellä tehtäisiin. Kaikista peloittavimmalta näytti huoneen yhdessä nurkassa oleva pieni, valkoinen teltti. — Mikä tuo on? Missä on sir Valter? Luulin, että tulimme katsomaan häntä. — Tällaisia kuiskauksia kuului joukosta. Silloin Ted huusi miehekkäällä äänellä: — Lapset, tämä on postikonttoori, ja mikä hauskinta — se on paras postikonttoori, minkä koskaan olette nähneet, sillä jokainen saa sieltä juuri sellaisen kirjeen, kuin tarvitsee. Hän lisäsi matalammalla äänellä: — Phoebe Smith, se on hirveän hyvä postikonttoori, toivon, että saat hirveän hyvän kirjeen. — Sanotaan Phoeben punastuneen ja mumisseen: — Jos suvaitsette, sir. — Kuka nyt tahtoo, — lisäsi Ted, — mennä ensiksi hakemaan kirjettä?

Hänen ja Ruthin ihmeeksi tarjoutui se pieni, pitkäkiharainen tyttö, hän, joka oli niin ujo, ensiksi menemään. Hän astui rohkeasti telttiin ja soitti pientä kelloa, mutta juoksi samassa takaisin huutaen: — Oi, musta mies, musta mies! Kauhu valtasi pienokaiset, mutta eräs aikoi tuumia, että se oli varmaan naamioittu, ja eräs toinen tarjoutui koettamaan. Hän soitti kelloa, eikä pelästynyt tuota punaiseen päähineeseen ja vihreään takkiin puettua mustaa miestä. — Mitä tahdot? kysyi karkea ääni. Vähän pelon alaisesti ilmoitettiin haluttavan kirjettä. Nimi ilmoitettiin, ja pian palasi hän suuren kirjeen onnellisena omistajana. Se sisälsi kauniin neuloma-askin kaikenmoisine tarpeineen ja kirjeen. Se oli todellakin ihmeellinen postikonttoori, sillä tällä tyttösellä oli tapana tulla kouluun yllään repeytynyt esiliina ja päässään nauhaton myssy; ja kirjeessä selitettiin, että "yksi oikealla ajalla tehty neulanpisto säästää kymmenen." Mutta ennenkuin tämä kirje oli luettu, palasi yksi toisensa perästä loistavin silmin teltiltä, jokaisella mukanaan liian suuri paketti sisältääkseen vaan kirjeen. Siinä sitä oli paperin rapinaa ja ihastushuutoja! Vihdoin uskalsi se valkokiharainen kerran "mustan miehen" luo, eikä hän yritystään katunut, sillä kun kirje avattiin, sisälsi se pienen "Kristuksen ihmetyöt"-nimisen kirjan. Sen joka sivulla oli kaunis taulu, joista yksi esitti pientä, makaavaa tyttöä, minkä vieressä seisoi henkilö, jonka hän ymmärsi tarkoittavan Vapahtajaa, koska hänen päänsä ympärillä oli valokehä, ja koska hän niin lempeästi ja rakkaasti katsoi tyttöä pitäen häntä kädestä. Hänen tyytyväisyyttänsä lisäsi se, että kirjeessä puhuttiin juuri tuosta taulusta. Kun hän ei saanut kaikesta oikein selkoa, kysyi lady Douglas, tahtoiko hän, että se hänelle luettaisiin, ja siinä hän huomasi, että Valter oli joku päivä sitten näyttänyt hänelle tämän ilmoittaen sen laatineensa juuri tätä tilaisuutta varten. Sanat kuuluvat:

Kuin kuihtunut toivo on tyttönen, Niin kylmä, kaamean hiljainen, Mut Jesus hänt kätehen tarttuen Nyt lausuvi: "nous ylös, tyttönen."

On kylmä, kuollut mun sydämein, Vaik lapsesi saan olla, Jesuksein. Sä lämmitä kolkko syömeni mun, Mä tahdon elää lapsena sun.

— Noh, Phoebe, sanoi Ted mennen hänen luokseen, mitä sinulla sitten on?

— Jos suvaitsette, sir, luulen, että se on elävä. Se on hirveän — tarkoitan hyvin ruma, jos suvaitsette, sir.

Hän nauroi. — Miksi et käyttänyt mielisanaasi, Phoebe?

— Jos suvaitsette, sir, se on kauhean… se on hyvin pitkä kirje. Hän ojensi lahjan ja kirjeen hänelle. Edellinen — hirveän suuri hämähäkki, joka jousen avulla ponnahti laatikosta ulos — ei häntä miellyttänyt, mutta kirje, se hämmästytti häntä. Ted tuskin uskoi silmiään nähdessään kolme sivullista "neuvoja hirveälle lapselle." Siinä oli selitetty syy, miksi hän ensi kerran eläissään sai nähdä jotain todella hirveää, ja neuvo, että hän vastaisuudessa käyttäisi sitä sanaa ainoastaan tästä hirveästä puhuessaan.

Tedin aluksi hämmästynyt katse muuttui hymyksi ja hän sanoi itsekseen: — Kas, niin, Valterhan onkin sukkelampi mies, kuin olin luullutkaan.

Luettavia kirjeitä ja ihailtavia lahjoja riitti aivan ylenmäärin. Eräs pieni poika sai lasisoittimen ja neuvon, että hän vastaisi yhtä lempeästi, kuin sekin. Eräs pieni tyttö sai nuken ja seuraavat rivit:

Hollannin lapsi tekee ja laittaa, Englannin lapsi rikkoo ja taittaa.

Mutta meillä ei ole aikaa tehdä selkoa joka esineestä. Siinä oli kirjoja, palloja, hyrriä, neulakoteloita, kynänteriä ja kaikellaisia tavaroita, mutta vaan yksi hämähäkki! Kun kirjeet olivat luetut ja lahjat tarkastetut, siirryttiin jälleen teehuoneeseen leikkimään "sokkoa", "kätken kiveä" ja viimeksi "Isoa Muftia," missä leikissä Ted erityisesti kunnosti itseänsä. Lausuttaessa sanat "näin tekee Iso Mufti" he hyppäsivät, loikkasivat, pyörivät ympäri, konttasivat, löivät käsiään, nipistelivät nenäänsä, huusivat, kirkuivat ja nauroivat. Viimeisestä täytyi antaa pantti. Kun nämä olivat lunastetut, seurasi uudistettu laitos ruokia ja juomia — eikä se ollut leikkiä, vaan täyttä ja selvää totta.

Vasta maata mennessään oli Ruthilla aikaa ajatella. Koko illan oli hän tuntenut sisäistä iloa Valterin parantumisesta, mutta nyt hän sen sanoiksi puki.

Lupa-aika oli kulunut nopeasti ja — lukuunottamatta tätä tuskallista viikkoa — sangen onnellisesti, ja hänestä tuntui hauskalta saada tavata miss Longia, Alicea ja niitä muita. Hän huokasi tahtomattaan ajatellessaan, ettei saa nähdä Duncania, ja rukoillen Jumalaa suojelemaan häntä, nukahti hän.

YHDESTOISTA LUKU.

Kahden vuoden perästä.

Kolmatta vuotta on kulunut. On taas kesä. Miss Longin portin edusta on niin puhdas, ettei maksa vaivaa etsiä Joea luutineen… pistäymme siis sisään löytääksemme jonkun vanhoista ystävistämme.

Puutarha on jotenkin samanlainen, kuin ensi kerran sinne Ruthin kanssa astuessamme, mutta muutoksia on täytynyt jossain tapahtua. Pienokaiset ovat kasvaneet ja jättäneet sijansa toisille. Tuuheiden puuryhmien varjosta kuuluu nuoria ääniä.

Siellä on kolme tyttöä, mutta kukaan ei niistä ole Ruthin näköinen. Kaksi näistä näyttävät sisaruksilta, sillä ne ovat puetut yhtäläisesti. Toisella heistä ovat pienet iloiset kasvot ja suuret miettiväiset, vakavat sinisilmät. Mutta keitä ovat nuo pitemmät tytöt? Onkohan tuo Alice, joka istuu tuolla? Kyllä, aivan varmaan. Kuinka herttaiseksi hän on tullut! Lapset ovat koristelleet hänen kullankeltaiset hiuksensa sinikukilla. Ne ovat tosin hiukan kuihtuneita jo, mutta se tekee ne vaan kauniimmaksi vastakohdaksi hiuksien kimmeltelevälle ja poskien terveelle, eloisalle värille. Mutta jos Alice on kasvanut, emme Ruthiakaan voi pienten joukosta löytää. Tuoko Alicen vieressä seisova tyttö, jota toiset noin rukoilevin silmin katselevat, on Ruth? Hän se todellakin on. Ja tarkastellessamme häntä huomaamme, että, lukuun ottamatta pituutta, on hän sangen vähän muuttunut, — sama kalpea iho, samat suuret, tummat silmät, ja niissä sama ujo, puoleksi surumielinen ilme. Mutta nyt hän hymyilee ja katsoo ihaillen Alicea.

— Kuka sinut on noin koristellut, Alice? — kysyy hän.

— Nämä nuoret neitoset tahtoivat saada minut uhrikseen, vastasi hän, — ja kun minä olin erittäin hyvällä tuulella ja kun nyt on liian lämmin jaksaakseen vastustaa järjettömintäkään pyyntöä, antausin minä heidän hellään hoitoonsa. Ja nyt, Ruth, kun tämä hauskuus on lopussa, on sinun kerrottava heille satu. Kas niin, tulehan istumaan tänne ja tee meidät onnellisiksi. Meillä on vaan puolen tuntia ulkona-oloaikaa. Mutta ehkä sinulla on kiire, tahi et ole vielä lukenut kirjettäsi, lisäsi hän nähdessään Ruthin empivän.

— Ei, se on tavallista pitempi, eikä minulla ole ollut iltapäivällä aikaa; olen koettanut saada laiskaa pikku-Fannya lukemaan läksynsä.

— No, sitten en pyydä sinua, Ruth. Näette, lapset, ettette nyt voi saada satua, mutta jos kilttiä olette, luen minä huomenna teille jonkun.

Mutta kolmet pienet kasvot näyttivät niin alakuloisilta, ettei Ruth voinut vastustaa heidän sanatonta pyyntöänsä.

— Kas niin, Alice! Luulen, että minun on suostuttava. Kirjeestä olen lukenut niin paljon, että tiedän hänen voivan hyvin, loppu saa jäädä, ajattelen. Hän istuutui ruoholle Alicen viereen.

— Kuinka ystävällinen sinä olet, Ruth, sanoi Alice. — Et koskaan ajattele itseäsi; toivoisin olevani sinun kaltaisesi.

— Älä sano niin, Alice. Mutta mistähän minä nyt kertoisin? "Jack jättiläisen tappajasta," "Hubbardin muorista" vai mistä?

— Ei, ei, Ruth, kerro joku omiasi, aivan omasta päästäsi, ne ovat kaikista hauskimpia, huusivat kaikki kuulijat.

Ruth asettui mukavasti istumaan pienet sisarukset molemmilla puolillansa. Pikku "Brownie" tahtoi aina istua häntä vastapäätä nähdäkseen hänen kasvonsa kertoessa. Ruth alkoi:

Kerran lähti pieni tyttö — hänen nimensä oli Aimée — pitkälle matkalle yksin — ainakin luuli hän olevansa yksin. Matka oli pakollinen, ja vaikka hänen usein teki mielensä seisahtua odottamaan jotain matkustajaa, ei hän kuitenkaan voinut sitä tehdä. Oli melkein pimeä, ja hän pelkäsi, itkikin vähän väliä, mutta seisahtua hän ei voinut. Äkkiä sattui hänen jalkansa johonkin kovaan, ja hän kaatui pitkäkseen maahan. Hän ei loukannut itseänsä, mutta pukunsa oli hän tahrinut saveen. Ylös hän ei koettanutkaan nousta, sillä hän oli kovin väsynyt. Hetken kuluttua tarttui pehmoinen käsi häneen ja nosti ylös. Oliko siis joku hänen kanssaan? Oi, jospa niin oli! Hän kääntyi katsoakseen, mutta — kaikki oli pimeätä hänen ympärillään, vaikka hän oli samalla näkevinään pienen, kummallisen valovirran polullansa. Nostiko, joku minut? — ajatteli hän. Mutta se ei voinut olla mahdollista, miksipä hän olisi sitten kadonnut? — Se oli varmaan harhaluuloa, — sanoi hän, — olen kai itse noussut. — Hän käveli edelleen. Siinä oli kaksi polkua, jotka himmeässä valossa olivat niin yhdenlaiset, ettei hän tiennyt, kumman valitseisi. Hän valitsi vihdoin vasemman, se näytti tasaisemmalta. Matta pian hän katui, sillä keskellä polkua makasi käärme kiehkuraan kääriytyneenä. Aimée ei uskaltanut astua sen yli, hän pelkäsi herättävänsä sen. Hän katsoi taaksensa, mutta siellä oli niin pimeätä, ettei hän voinut takaisin palata. Askel vaan oli matkaa hirmuiseen eläimeen. — Se liikkuu, — ajatteli hän, hui, en voi astua sen yli! Samassa kohosi hän korkealle ilmaan ja laskeusi käärmeen toiselle puolen. Oliko todellakin joku nostanut hänet? — Oi, ei, hyppäsin varmaan itse niin keveästi, että luulin nostettavani. — Mutta ehkä hän kuitenkin oli koskenut siihen, koska hän huomasi sen liikkuvan — ruoho kahisi, ja sitten hänen hameensa. Hän kirkasi ja tunsi ankaraa kipua kädessään, joka ajettui ja muuttui mustaksi. Samassa tunsi hän siinä jotain kylmää kosketusta, ja tuska lakkasi. Hän katsoi äkkiä ympärilleen ja tuli kovin iloiseksi nähdessään hohtavan valkoisiin vaatteisiin puetun olennon takanansa kuroittavan kättänsä häntä kohden. Mutta kun hän koetti tarkastaa sitä lähemmin, katosi se kokonaan. Pistos oli kokonaan parantunut, ainoastaan pieni, punanen pilkku oli jälellä, ja hän astui rohkeasti edelleen. Mutta hän ei kuitenkaan luullut olevansa oikealla tiellä, sillä siellä tuli aina pimeämpää ja pimeämpää, ja hän päätti kääntyä ensimäiselle oikeaan vievälle sivutielle uskoen siten pääsevänsä sille polulle, jota hän ensiksi ei ollut tahtonut kulkea. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla, ja hän oli vähällä mennä huomaamatta toivomansa sivutien ohi, mutta ennenkuin hän huomasikaan, johti näkymätön käsi hänet muutamia askelia eteenpäin sitä myöten. Hän kääntyi äkkiä nähdäkseen uudelleen sen loistavan olennon, mutta ei voinut eroittaa mitään. Silloin hän ajatteli: — se oli varmaan mielikuvitusta. Etsiessäni polkua tulin sille aivan huomaamattani. Jos joku olisi taluttanut minua, olisin varmaan hänet nähnyt, kun käännyin ympäri. — Sitten juolahti hänen mieleensä, että hän oli nähnyt tuntemattoman oppaansa, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi se muisto tuli. Tie oli nyt epätasainen ja ohdakkeinen, mutta hänen ihmeekseen eivät hänen paljaat jalkansa haavoittuneet huomattavasti. — Ehkä Hän kantaa minua, etten astu niille niin raskaasti, — ajatteli hän. — Ja Hän on kanssani, en tarvitse pelätä. — Tie tuli nyt tasaisemmaksi, ja hän astui entistä nopeammin. Mutta hetkisen unohti hän katsoa jalkoihinsa, kompastui terävään kiveen ja kaatui. Tällä kertaa koetti hän kaikin voimin nousta, mutta ei voinut: Hänen mieleensä johtui rukous: — Johda minun jalkani sinun tiellesi. — Taas nosti näkymätön käsi hänet maasta, ja taas näki hän saman kauniin olennon, mutta tällä kertaa paljoa selvemmin. — Oi, älä jätä — minua, huudahti hän vakavasti. Samassa kuuli hän äänen: — En koskaan jätä enkä hylkää sinua. — Pikku Aimée oli kovin iloinen, ja hän ojensi kätensä taivaalliselle opastajalleen. Hän tuli hänen rinnalleen ja tarttui ojennettuun käteen. Tie tuli selväksi ja hauskaksi. Aimée katseli Hänen ystävällisiä kasvojaan ja kuunteli Hänen sanojaan. He tulivat jyrkän kukkulan juurelle. Aiméesta oli kovin työlästä kiivetä sitä ylös. Oli niin pimeä, ettei hän nähnyt opastansakaan, mutta hän nojasi Häneen entistä enemmän, ja vihdoin olivat he kukkulan huipulla. Toisella sivulla oli jyrkkä rinne. Äkkiä kuuli hän kahinaa ruohosta, käärme syöksähti sieltä esiin ja koetti purra häntä, mutta peräytyi vihaisesti sähisten takaisin. Silloin katsoi Aimée seuraajaansa, ja se katse uhkui rakkautta ja luottamusta. He lähestyivät nyt erästä laaksoa, joka alempaa katsoen näytti hyvin pimeältä. Sen takana oli Aiméen matkan määrä. Hän pelkäsi kuitenkin sitä pimeätä laaksoa ja pyysi seuraajaansa mukaan. Hän lupasi olla hänen mukanansa ja käski hänen muistaa, että hän pimeässäkin seurasi häntä. Aimée astui rohkeasti edelleen. Laaksoa lähestyessään tuli hänen hameensa valkoiseksi, joka hohteli hopealta hänen kadotessaan puiden varjoon. — En pelkää mitään pahaa, sillä sinä olet kanssani! — sanoi hän silloin.

— Enempää en voi kertoa teille Aiméesta. Hän pääsi matkansa perille, ja kaikki on hänelle onnistunut sen jälkeen.

— Loppuiko se tähän, Ruth?

— Kyllä, siinä oli kaikki.

— Oi, kerro toinen, yksi vaan!

— Ei, ei nyt, te unohtaisitte tämän.

— Ruth, sinun kertomuksillasi on aina joku erityinen tarkoitus, eikö ole? — kysyi Brownie.

— Joskus — tällä ainakin. Mutta Alice saa puhua teille siitä, minun täytyy todellakin rientää nyt.

Ennenkuin hän ehti näkyvistä, saarrettiin Alice joka puolelta.

— Alice, sanoi eräs. Luuletko, että Ruth kertoi tämän aivan omasta päästään.

— Kyllä, olen kuullut hänen kertovan monta tällaista kertomusta.

— Minä pidän tästä enemmän, kuin muista hänen kertomistaan, sanoi Brownie — pidän niin paljon tarkoituksesta, Alice.

— Ymmärrätkö sen oikein?

— Toivoisin sinun selittävän minulle muutamia seikkoja. Mutta luulen tietäväni, kuka Aiméen opas oli — se oli Jesus, eikö ollut?

— Kyllä, mutta mitä se merkitsee, ettei Aimée näe Häntä pitkään aikaan selvästi?

— Eikö se merkitse sitä, että Jesus joskus johdattaa ihmisiä, vaikk'eivät he sitä tiedä, vaan luulevat yksin toimeen tulevansa.

— Aivan, Brownie. Ja muistatko, että Aimée rupesi selvemmin näkemään oppaansa silloin, kun hän huomasi, ettei hän itse voinut varoa jalkojansa ohdakkeilta. Mutta minä en voi selittää sitä niin kuin Ruth.

— Tiedän mitä tarkoitetaan lankeemisella, käärmeellä ja väärälle tielle eksymisellä, sillä Ruth on kertonut ennen jotain saman tapaista, muistatko, Alice? Luulin hänen tarkoittavan, että Jesus nostaa silloin; kuin ihminen lankee, se on, tekee jotain pahaa.

— Ruth tulee hyvin iloiseksi kuullessaan, että hänellä on niin tarkkaavainen pieni kuulija, joka muistaa kaikki niin hyvin.

— Alice, tarkoittiko Ruth itseänsä sillä pienellä tytöllä, jota Jesus johti, ja joka Häntä niin paljon rakasti? Minusta se oli niin hänen kaltaistaan.

— En luule hänen tarkoittaneen itseään, Brownie, luulen hänen koettaneen saada meitä etsimään samaa johtajaa.

— En ole koskaan kuullut puhuttavan siitä pimeästä laaksosta ennen, mitä se merkitsee, Alice, kysyi pienokainen hetken vaiti oltuaan.

— Etkö muista virrenvärsyä: "Vaik maassa kuolonvarjojen mä yksin vaeltaisin, en pelkäis valtaa pahuuden…"

— Kyllä, sitten se merkitsee kuolemaa, mutta —

— Mitä mutta?

— Minä en pidä siitä, että Aimée kuolee pienenä.

— En usko Ruthin sitä tarkoittaneen. Matkahan oli hyvin pitkä, ja vaikka häntä kertomuksessa sanottiin pieneksi tytöksi, koskapa kaiken otaksutaan tapahtuneen yhtenä päivänä, voidaan sillä tarkoittaa täysikasvuista, jopa vanhustakin.

Keskustelun kestäessä katselivat pienet sisarukset ihmetellen toisiaan, sillä he eivät olleet niin tottuneet Ruthin kuvaannollisiin kertomuksiin, kuin Brownie, eivätkä aluksi ymmärtäneet niillä olevan mitään tarkoitusta. Mutta nyt soi kello, ja kaikki riensivät sisään.

— Vihdoinkin voin lukea kirjeeni, ajatteli Ruth lähdettyään toisten luota, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, saavutti hänet vanha ystävämme Jane Harding, joka näytti aivan täysikasvaneelta naiselta, ja jonka koulunkäynti oli päättyvä muutaman kuukauden kuluttua.

— Ruth, huudahti hän, — tahdoin juuri tavata sinua! Tulin juuri sinua hakemaan!

Ruth-raukka! Ei vieläkään siis! Hän ei kuitenkaan näyttänyt ollenkaan kärsimättömältä.

— Huomenna on minun soitto vuoroni, ja mr Webbin antamassa kappaleessa on muutamia tahtia, joista en saa selvää. Toivoisin, että tulisit kuulemaan, kun soitan ne.

Ruthin soitannolliset lahjat olivat hyvin kehittyneet, ja Jane tiesi, että Ruth oli ainoa, joka kykeni häntä auttamaan.

— Koetan parastani, sanoi hän. — mutta tiedäthän, etten ole sitä kappaletta harjoitellut.

He menivät yhdessä pianon luo, ja Janella oli niin paljon kysyttävää, että kesti kauan, ennenkuin Ruth pääsi vapaaksi. Jälellä oleva osa iltapäivästä oli hänen lupauksensa mukaan käytettävä erään kirjan lukemiseen pienokaisille. Annien muistiinpanojen ja valmistuksen varalle jäi aikaa tuskin ollenkaan.

Hän ja Alice asuivat edelleenkin samassa huoneessa, mutta siellä oli nyt kolmaskin vuode, millä pikku "Brownie", jonka oikea nimi oli Margaret Ferguson, rauhallisesti nukkui käsi posken alla. Hän oli Ruthin erityinen suosikki. Huoneeseen tultuaan ei hän malttanut olla suutelematta hänen suloisia kasvojansa. Hänen hämmästyksekseen ja harmikseen heräsi Margaret ja kietoi käsivartensa Ruthin kaulaan. — Minä rakastan sinua niin kovin, Ruth! Kerrotko huomenna enemmän Aiméestä?

— Joskus, kultaseni. Nuku nyt heti!

Mutta hän oli täydellisesti valveilla. — Tiedätkö Ruth, minä nukahdin vasta hiukan. Ajattelin sitä kertomusta ja koetin pysyä valveilla kysyäkseni sinulta siitä. Luuletko minulla olevan opastajaa, Ruth?

— Kyllä, rakas lapsi, olen varma siitä — koeta aina muistaa se — tahdotko?

— Tahdon koettaa, mutta se on toisinaan niin vaikeata. Unohditko sinä koskaan, Ruth?

— Sangen usein, mutta puhukaamme huomenna siitä enemmän. Kuulen Alicen tulevan. Jumala sinua siunatkoon!

Saatuaan suutelon, kääntyi hän ja nukahti.

Vihdoinkin voi Ruth lukea kirjeensä. Se oli Duncanilta. Hän oli ollut kerran kotona. Viime kesäluvan oli Ruth suureksi ilokseen saanut viettää hänen seurassaan. Hän huomasi Ruthin siinä ajassa edistyneen enemmän, kun hän oli luullutkaan, ja Ruth tiesi nyt olevansa hänelle parempi toveri, kuin koskaan ennen. Mutta hän matkusti taas, sillä vuoden oleskelu Bermudassa oli hänen toimelleen välttämätön.

Ruth arveli olevan sangen luultavaa, ettei Duncan palaisi Englantiin ennen hänen koulunkäyntinsä lopettamista, mutta hän toivoi hänen pistäytyvän kotona toistamiseen. Ja vaikka sitä kirjeessä ei sanottukaan, uskoi hän saavansa pitää hänet luonaan muutamia viikkoja lähestyvän luvan ajalla, jonka ajan hän toivoi joka tapauksessa saavansa viettää Beachfieldissä.

Vaikka kirjeessä ei tästä tärkeästä aineesta puhuttukaan mitään, huvitti se kuitenkin Ruthia. Veli kertoi siinä toimistaan, huvituksistaan ja ystävistään, niistä pienistä kirkkaan sinervään tyveneen mereen sirotetuista satumaisista saarista, jotka muodostavat Bermudan ja monista löytöretkistään siellä, lopuksi kalastajista, jotka olivat täydellisesti tyytyväisiä pieneen alueeseensa. Joskus löysi hän vaan lintuja ja kukkia, jotka kaikki olivat yhtä kauniita, mutta aina siellä oli joku varjoisa paikka, jossa voi viettää puolituntisen kirjoineen, tahi maalata jonkun luonnoksen Ruthille, joka piti niitä erittäin suuressa arvossa.

KAHDESTOISTA LUKU.

"Minä pidän huolta sinusta, Polly!"

Polly istui tapansa mukaan odottaen ja kuunnellen samassa vanhassa huoneessa kuin kaksi vuotta sitten. Hän on vanhentunut, ja hänen kasvoissaan on levoton ilme. Hänellä on suuri, kulunut kirja polvillansa, ja sormet liikkuvat nopeasti pitkin riviä hänen mumistessaan: — Ja kaikki, mitä te rukoilette minun nimeeni, teen minä teille, — ja, — Rauhan minä jätän teille, minun rauhani minä teille annan, en minä anna teille niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne murheellinen olko, älkää myös peljätkö. — Hän keskeytti kuiskaten: Ei, en pelkää. — Onhan hän sanonut: "Ja kaikki mitä te anotte minun nimeeni, teen minä teille!" Hän polvistui, kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili.

Hän ei kuullut lähestyviä askeleita. Tulija oli Debby. Hän näki hänet polvillaan ja kääntyi ympäri odottaakseen. Hän katseli ympärilleen puutarhassa. Yhtä ja toista oli sinne istutettu, mutta rikkaruoho oli ne tukehuttamaisillaan. Debby pudisti surullisesti päätänsä. Kun hän taas kurkisti sisään, oli Polly noussut, ja hän meni sisään.

— Olen iloinen, että tulitte mrs Burton, sanoi sokea tyttö; — tunsin tarvetta saada puhella jonkun kanssa.

— Sinulla on parempi lohduttaja, kuin minä, mutta sano, onko sinulla joku uusi huoli.

— Ei, se on se vanha. Isä on taas ottanut Joen mukaansa, ja minua peloittavat ne vaarat, joiden alaiseksi hän joutuu. Joe ei ole entisensä, sen näette puutarhasta.

— Minä katsoin sitä tullessani. Mutta etkö sinä voi vaikuttaa Joeen ja pitää häntä kotona.

— Mitä minä voin? Isä käskee, eikä hän uskalla vastustaa. Eivätkä he koskaan puhu teoistaan, jotta minä voisin Joelle todistaa, että olisi oikein olla tottelematta. Olen polvillani rukoillut, että hän antaisi pojan odottaa ja koettaa saada toisen paikan.

— Miss Long auttaisi häntä varmaan.

— Sen tekisi hän, se rakas miss Long. Hän on ollut minulle ystävällisempi, kuin osaan sanoakaan teille, mrs Burton, ja ne nuoret neitoset myös. Monta kertaa en olisi voinut maksaa vuokraa ilman heidän apuaan.

— Kuinka Joe menetti paikkansa?

— Oi, se oli hänen oma syynsä. En saanut häntä menemään säännöllisesti. Ja isä sanoi, ettei hänestä tule mitään niinkauan, kun hän istuu siellä takana, ikäänkuin jonkun ison herran palvelija-lurjus. Poika raukka! Ette tiedä, mrs Burton, kuinka paljon hänestä pidän. Ja minä luulin voivani häntä ohjata oikealle tielle — ja tyttö raukka purskahti itkuun.

— Mitä osasi Debby sanoa? Eihän sokea tyttö voinut mitään isää vastaan. — Polly, sinun täytyy jättää tämä asia korkeimman huostaan — sanoi hän hetken perästä. — Koeta vaan vaikuttaa häneen niin paljon kuin voit, lapseni.

— En koskaan ajatellut puhua huoliani kenellekään maalliselle ystävälle, mutta nyt olen iloinen, että ne tiedätte. Jumala tietää, että rukoilen heidän molempien puolesta. Mutta vastausta on niin vaikea odottaa, kun Joe noin turmeltuu.

Miss Long oli usein kehottanut Joea työskentelemään hänen puutarhurinsa johdolla, voidakseen kunnollisesti hoitaa maansa, mutta Joe ei ollut huolinut tarjouksesta.

Debby kysyi tahtoisiko Polly, että hän lukisi hänelle jonkun kappaleen tahi virren, sillä Johanneksen evankeliumi oli ainoa, mitä Polly itse voi lukea, eikä Joella enää ollut tapana hänelle lukea. Mennessään sokean ystävänsä luota ajatteli vanha Debby tyttöraukkaa sekä Joen rehellisiä kasvoja ja toivoi että hänestä pian oli tuleva sisaren turva ja lohdutus jälleen.

Polly jatkoi vieraan mentyä lukemistaan, odottaen joka hetki isän ja Joen tulevan kotiin. He olivat harvoin säännöllisiä, mutta Joe tuli kuitenkin aina huolimatta isästään, sillä hän tiesi Pollyn häntä odottavan. Kerran oli Polly polttanut kätensä koettaessaan yksin tulla toimeen, ja silloin oli Joe luvannut aina tulla ja oli tähän saakka sen tehnytkin. Mutta hän ei ollut koskaan viipynyt näin kauan. Tuli pimeä, mutta Polly ei voinut sitä nähdä. Hän luki jonkun rivin ja meni aina välillä ovelle kuuntelemaan. Ilma alkoi muuttua kylmäksi. Hän meni vielä kerran veräjälle kuunnellakseen. Hän kuuli ääniä etäältä ja luuli eroittavansa niistä Joen; mutta kun ne tulivat lähemmäksi, olivat ne kaikki vieraita. Varmentuakseen odotti hän siksi, kunnes ne olivat menneet ohi. Väsyneenä ja tuska sydämessään meni hän sisään sulkien oven. Mutta hän ei voinut saada rauhaa, usein avasi hän sen taas kuunnellakseen.

Vihdoinkin avattiin ovi varovasti mutta nopeasti ja sulettiin jälleen. Se oli Joe. Polly nousi ja ojensi kätensä tulitikkuja hakeakseen, mutta Joe kuiskasi hätäisesti: — Polly, älä sytytä tulta! Isä tulee kotiin. — Ja hengästyneenä jatkoi hän: Hän on nyt kujassa; hän on ollut pari tuntia piilossa poliiseilta, jotka menivät juuri tästä ja hakevat nyt häntä kaupungista.

Polly kalpeni. Hän oli tätä odottanut kauan. Hiljaa kysyi hän: — Joe, sano, mitä hän on tehnyt? Eihän vaan murhannut, oi, sano, ettei hän ole murhannut ketään! Metsävahti — — —

— Ei, ei, Polly, ei se sellaista nyt ole, heillä on ollut jotain yhteistä Ben Brownin kanssa. Mutta minä en tiedä mitään. Olen ollut poissa koko päivän, viiden penikulman päässä täältä. En olisi tiennyt mitään, jollen olisi tullessani nähnyt isää piiloutuneena kalkki-uuniin.

— Milloin hän tulee, Joe? kysyi hän hätäisesti.

— Hän odottaa siksi, että kaikki on rauhallista. Yksi poliisi meni juuri tästä ohi kaupunkiin päin. Ihmettelen, ettei hän tullut tänne. Kuule, Polly! Joku avaa veräjän.

— Juokse katsomaan, Joe! Käske hänen pian tulla, minä kätken hänet — isä-raukan! Täällä ei kukaan häneen koske.

Joe avasi oven ja näki lyhdyn valon veräjällä ja kuuli lyhyen käsikähmän jälkeen poistuvia askeleita. Pollykin kuuli kaikki.

— Juokse, Joe, ja katso oliko se hän. Voi, minä luulen, että he ovat vanginneet hänet juuri, kun hän pääsi kotiin.

Hän ei uskaltanut liikahtaa, sillä pelästyessään hän aina unohti suunnan. Joe juoksi niin nopeasti kuin ehti, ja vaikka poistuvat kävelivät rivakasti, saavutti hän pian heidät. Niin, se oli totta. Keskimäinen oli isä — toiset poliiseja. Vanki kuuli hänen askeleensa ja sanoi päätään kääntäen: — Joe, oletko se sinä? Mene kotiin ja pidä huolta Pollysta.

Poika empi. — Kuuletko, mene! — Tuo hurja ääni pakotti nyt, kuten ennenkin tottelevaisuuteen. Joe palasi hitaasti. Polly kuuli pian hänen askeleensa ja huusi: — Onko se isä, Joe, onko?

Joe ei vastannut heti, hän kietoi kätensä hänen vyötäisillensä ja ohjasi hänet tupaan.

— Minä pidän huolta sinusta, Polly, — sanoi hän. Se oli kaikki, mutta heidän kyyneltensä vuotaessa tunsi Polly, että hän oli taas löytänyt oman rakkaan veljensä, ja hän rakoili ja toivoi, että tämä suru johtaisi hänet pois huonolta tieltä.

He istuivat kauan pimeässä puhellen. Polly silitteli hänen viereensä polvistuneen veljen hiuksia. Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän: — Joe, minä rukoilin tänään isän puolesta, ja ehkä Jumala on vastannut tällä tavalla. Se oli ehkä ainoa keino saada häntä kääntymään. Rukoilemmeko taas hänen puolestaan?

Nyyhkytysten seasta eroitti hän veljen "kyllä." Ja hän rukoili kauan ja palavasti isälle anteeksi antoa ja lohdutusta Joelle ja itselleen.

Sitten pyysi hän Joea käymään levolle.

— Polly, kuiskasi hän, sanoessaan sisarelleen hyvää yötä — huomenna täytyy minun tehdä työtä.

Ja hän teki, ei ainoastaan sen päivän, vaan monta muuta.

Bill Steel, hänen isänsä, oli jo kauan sitte jättänyt salametsästyksen. Hän jätti ansansa ja loukkunsa aikaisin kehittyneelle Joelle, yhtyäkseen erään huonomaineisen Ben Brownin kanssa varastamaan lampaita. Ben suunnitteli varkaudet ja Bill, joka sai suhteellisesti pienen osan "voitosta," otti osalleen vaikeimman ja vaarallisimman tehtävän. Ben oli kauan ollut epäilyksen alaisena, ja nyt oli hänen syyllisyytensä tullut todistetuksi hänen omassa asunnossaan. Kiinniotettaessa ilmoitti hän Billin, joka silloin oli lähimmässä ravintolassa. Eräs ystävä kertoi hänelle vaaran, ja hänen onnistui paeta taka-oven kautta ja piilottautua. Nähtyään Joen, lähetti hän tämän tarkastelemaan, oliko seutu turvallista, ja päätti mennä kotiin muutamiksi tunneiksi — pitikö hän sitä turvallisimpana, tahi tahtoiko kenties vielä kerran nähdä sokeata tytärtään, on vaikea sanoa. Hän hiipi ja pääsi juuri veräjälle kohdatakseen ne poliisimiehet, jotka luultavasti erehdyksessä olivat menneet mökin ohi ja palasivat nyt sitä hakemaan.

Lopun tiedämme jo.

Seuraavana päivänä todistettiin onneton mies rikolliseksi ja hänet asetettiin tuomioistuimen tutkittavaksi.

Seuraavana aamuna meni Joe miss Longin luo. Hän kertoi kaikki hänelle ja lupasi kyyneleet silmissä koettaa kaikin voimin pitää huolta sisarestaan. Miss Long antoi hänelle työtä ja väliajat työskenteli hän omassa puutarhassaan. Polly oli tullut kalpeammaksi, mutta hän ei valittanut. Hän oli aina iloinen Joen kotiin tullessa, vaikka hän viettikin unettomia öitä ja päivin vuodatti kyyneliä.

KOLMASTOISTA LUKU.

Syntymäpäivä.

Alice oli sanonut Ruthia epäitsekkääksi, ja siinä oli hän oikeassa. Mutta hänen vanha ylpeytensä ja tulisuutensa tuotti hänelle monta huolta ja tuskaa — vaikka hän ei usein sitä näyttänyt. Ei liene koulussa ollut monta, joka ei olisi sanonut, että Ruth oli yhtä rakastettava kuin Alice, mutta kohteliaampi. Ja kuitenkin hän tiesi, että oli oltava varuillaan, ettei vihollinen valtaa saisi, ja Jumalan avulla päätti hän taistella saadakseen siitä lopullisen voiton. Toisinaan tahtoi hän aivan väsyä taisteluun, sillä luullessaan jo olevansa voitolla, tuli kiusaus siinä, missä hän vähimmin sitä odotti.

Nämä ajatukset kiertelivät Ruthin mielessä hänen kolmannentoista syntymäpäivänsä aamuna — muutamia päiviä puutarhakertomuksen jälkeen — mutta niitä seurasi toisia onnellisempia, toivorikkaampia, kun hän muisti sen avun, joka häntä oli tähän saakka tukenut. Ja hän tervehti iloisesti Alicea ja miss Longia kirjastohuoneessa, mihin heille kolmelle oli aamiainen järjestetty. Syntymäpäivän ja samaksi päiväksi sattuneen luvan johdosta aikoi miss Long viedä pienet ystävämme erääseen piispankaupunkiin, jonne juuri oli Mellestowista rantatie valmistunut.

Se oli kaunis päivä kesäkuun alussa, valoisa, mutta ei liian kuuma, yksi niitä päiviä, jotka kaikkia miellyttävät, jolloin raikas tuuli vilvoittaa heloittavaa auringon paistetta ja tumman sinisellä taivaalla liitelee jokunen pilven hattara. Ruth ei ollut koskaan nähnyt tuomiokirkkoa, ja hän toivoi matkastansa todellista nautintoa. Lähdettiin aikaisin ja ehdittiin perille aamujumalanpalvelukseen tuomiokirkkoon.

Kun he astuivat sisään läntisestä ovesta, teki rakennuksen suuruus ja majesteetillisuus Ruthiin sellaisen hämmästyttävän vaikutuksen, jommoista hän ei ollut koskaan tuntenut. Siinä seisoi hän silmät ihmettelystä loistaen, huulet liikkuivat, vaikka sanaakaan ei kuulunut, ja heikko puna kohosi hänen kalpeille poskilleen. Miss Long ajatteli katsellessaan häntä, että minkä maalarin hyvänsä täytyisi tunnustaa Ruthin kauniiksi. Samassa saapuivat valkopukuiset kuoripojat, joiden askelten kaiku heidän kiivetessään portaita ylös tuntui vierivän loppumattomaan avaruuteen.

Jumalanpalveluksen jälkeen jäi Ruth seurueineen katsellakseen tuon kauniin rakennuksen eri osia. Kun he jälleen pääsivät läntiselle ovelle, oli heidän vaikea muistaa, mikä kappeli ja kuvapatsas oli kuninkaan, mikä pyhimyksen, mikä valtiomiehen, oli vaikea toisistaan eroittaa ne monet pyhimystarut, joita heille kertoi eräs sodassa rammaksi tullut ristiretkeilijä.

Mutta sen pyhäinjäännösarkkusen, jota heille erityisesti näytettiin, muisti Ruth sangen hyvin. Sen ympäri käyvät portaat olivat täynnä syviä koloja, joita tuhansien pyhiinvaeltajien polvet olivat niihin kuluttaneet, rikkaiden, jotka tulivat uhraamaan puolet omaisuudestaan, ylhäisten naisten, jotka tarjosivat arvokkaimmat jalokivensä ja köyhien, jotka antoivat viimeisen roponsa.

Heidän käveltyään hetkisen äänettöminä Ruth huokasi syvään.

— Mitä se huokaus merkitsi, Ruth?

— Sitä tuskin voin sanoa! Luulen miettineeni, miss Long, ovatko ihmiset nykyään yhtä hyviä, kuin ennen.

— Miksi sitä tulit ajatelleeksi?

— Vaadittaisiin nykyään pitkä aika, ennenkuin portaat kuluisivat rukoilijain polvistumisista; ja miten suuria rikkauksia he antoivatkaan!

— Se on totta, Ruth, mutta ajat olivat taikauskoisia, ja tuhannet näistä pyhäinjäännösten rukoilijoista ymmärtäisivät nyt Jesuksen sanat samarialaiselle vaimolle, että tulee aika, jolloin Jumalaa ei yksin Jerusalemissa eikä pyhällä vuorella rukoilla, vaan hän etsii niitä, jotka häntä hengessä ja totuudessa lähestyvät.

— Mutta kummalliselta tuntuu, kun ajattelen, että tänään oli vaan kourallinen ihmisiä siinä, missä miljoonat ovat polviaan notkistaneet.

— Varmaa on, että taikauskon sijaan on tullut paljon uskottomuutta ja välinpitämättömyyttä, mutta kuitenkin minä uskon, että löytyy paljon todellista uskoa ja oikeaa itsensäkieltämistä, mistä meidän tulee kiittää Jumalaa ja saada rohkeutta. Kaikki voimme tehdä jotain sitä levittääksemme, Ruth.

Ruthin kasvot hehkuivat innostuksesta, mutta hän oli vaiti. Siinä iässä suuret tulevaisuuden unelmat panevat sielun väräjämään — usein unohtuakseen aikaisen nuoruuden kanssa.

Virkistettyään itseään ja levättyään, lähtivät he katselemaan kaupungin ympäristöä. He keksivät monta kaunista paikkaa tuomiokirkon ulkopuolella ja ympäristössä. Erästä kohtaa piti Alice tarpeeksi yksinkertaisena voidakseen sen piirtää. Miss Long oli myös taiteilija, ja sillävälin kun he piirustelivat, etsi Ruth aina jotain uutta ja koetti painaa kaikki näkemät tarkoin mieleensä, voidakseen tehdä niistä selvää veljelleen.

Lähellä sitä kenttää, mihin piirustajat olivat asettuneet, oli hautausmaa, minkä monet käytävät houkuttelivat tarkemmin ottamaan selkoa sen kauneudesta. Hänen huomionsa kiintyi heti yksinkertaiseen marmoriristiin, missä riippui tuore kukkaseppele, jonka alapuolella näkyivät sanat: kolmentoista vuotias. Ruth nosti seppeleen reunaa nähdäkseen, kuka oli juuri hänen ikäisenään kuollut. Hän säpsähti nähdessään nimen

FLORA FERGUSON.

Ferguson oli Brownien nimi ja Ruth muisti, että hänen kotinsa oli tässä lähellä, ja että häneltä oli kuollut sisar kaksi vuotta sitten. Tämä oli siis se lyhyt muistokirjoitus. Ruth taittoi ristin juurelta kielon viedäkseen sen muistoksi pienelle ystävälleen. Ja sitten hän ajatteli olisiko hän mielellään kuollut kolmentoista vuotiaana ja oliko hän oppinut ymmärtämään, että "kuolema on voitto." Hän oli niin täynnä elämänhalua, terveyttä, tulevaisuuden suunnitelmia ja tuulentupia, että tuntui aivan mahdottomalta niistä vapaaehtoisesti luopua. Mutta hän muisti Jumalan sanoneen, että hänen armonsa oli riittävä, ja olihan hän sen itse kokenut monta kertaa. Hän aikoi juuri kääntyä pois, kun hänen huomionsa kiintyi jaluskiven kaiverrettuihin sanoihin.

Minä rakastan niitä, jotka minua rakastavat, ja jotka minua varhain etsivät, ne löytävät minut.

Tässä siis oli Floran elämän tarina. Hän oli varhain etsinyt ja löytänyt, ei ainoastaan Jumalan, vaan ijankaikkisen elämän ja autuuden.

Ruth kulki ristiin rastiin aina välillä pysähtyen lukemaan jonkun hautakirjoituksen tahi heittääkseen etanan tai kiven haudalta. Hän aikoi juuri kääntyä hakemaan miss Longia ja Alicea, kun hän pienen matkan päässä kuuli äänekästä valitusta. Hyvin repaleinen ja surkean näköinen nainen seisoi siellä avonaisen haudan reunalla väännellen tuskissaan. Ruth seisahtui. Menisikö hän hänen luokseen? Ehkä oli parempi, ettei häiritse surua, jota hän kuitenkaan ei voi lievittää. Vaimo seisoi nähtävästi lapsensa haudalla.

Hän astui jonkun askeleen — vielä seisoi vaimo siellä. — Ruth ei voinut vastustaa haluansa: jos hän ei voikaan lohduttaa, voihan hän ottaa osaa hänen suruunsa. Hän lähestyi. Vaimo ei nostanut päätään, mutta Ruth eroitti sanat:

— Oi, lapsukaiseni, rakastettuni! Menitkö äitisi luota, joka sinua niin rakasti!

Ruth ei tiennyt, mitä hän sanoisi ja alkoi jo katua, että oli tullut, kun vaimo samassa nosti silmänsä.

— Oi, miss, sanoi hän murtuneella äänellä — minua on suuri suru kohdannut. Minun lapseni on täällä — enkä minä voi häntä jättää. Viisi tuntia sitten toin hänet tänne, tänä ihanana aamuna.

— Kuinka vanha hän oli? — kysyi Ruth kainosti.

— Neljän vuoden ensi Mikonpäivänä, miss — ainoa poikani! Eikä hänen haudalleen tullut ketään muita kuin hänen äiti-raukkansa ja pappi, Jumala häntä siunatkoon!

— Minä olen hyvin pahoillani, sanoi Ruth, tarttuen vaimon käteen, ja, tämä vaikutti häneen enemmän, kuin pitkät puheet.

— Pyhä neitsyt teidät palkitkoon, miss. Mutta lapsi raukkani! Kuinka voin jättää sinut, rakastettuni! Hän heilutti ruumistaan edestakaisin. Hän ei itkenyt enää mutta hän oli aivan väsynyt seisomisesta. Ruth ei ollut koskaan nähnyt sellaista surua eikä hän tiennyt mitä olisi tehnyt. Vihdoin sanoi hän:

— Lapsenne on nyt onnellinen — hän ei enää tunne mitään puutetta. Eikö se lohduta teitä?

— Niin, niin, minä tiedän. Hän ei tule minun kanssani kotiin, missä ei ole leipää, ei puita pesään — ja kaikki on tyhjää. Ei, ei, minä en voi tulla, älkää pyytäkö. Tahdon jäädä tänne, levätä hänen haudallaan. Oi, rakastettuni, jalokiveni, mitä minun on tehtävä?

Ruth joutui epätoivoon. Hän tarttui taas vaimon käteen. — Ettekö tule istumaan tähän kivelle? Tästä voitte nähdä haudan. Se tuottaa teille lepoa. Tulkaa, minun tähteni!

Hän oli liiaksi väsynyt vastustellakseen. Ruth asetti hänet kivelle ja kysyi: — Ettekö tahdo jättää poikaanne Jumalalle ja mennä kotiin?

— Jättää niin, pyhälle neitsyelle! Täytyykö minun jättää? Ei, antakaa minun jäädä! Ja taas hän purskahti katkeraan itkuun.

— Koettakaa jättää hänet Jesukselle, sanoi Ruth. — Hän rakasti häntä ja siksi on hän hänet ottanut pois.

— Niin, niin, hän rakasti häntä! Ja minä rakastan häntä — ja hän rakasti minua, niin, paljon, paljon!

Ruth kuuli nuo sanat kuiskauksena. Hän ei voinut viipyä kauempaa. Hän pisti vähän rahaa vaimon käteen ja lähti lausuen: — Toivon, että Jumala teitä lohduttaa!

Hän tapasi piirustajat samalla paikalla. He olivat juuri lopettaneet, eivätkä olleet ollenkaan ajatelleet ajan kulkua. Nyt huomasivat, että oli jo kiirehdittävä asemalle. Alice huomasi Ruthin vakavuuden, ja tämä kertoi matkalla kohtauksensa hautausmaalla. Alice ei kuitenkaan osannut aavistaa toisten surua ja pian unohti koko asian.

He ennättivät juuri hädin tuskin asemalle. Junaan tultuaan muisti Ruth katsoa oliko hänellä tallella kielo, vai puristiko hän tyhjää noin kovin. Olihan se, vaikka lakastuneena. Mutta Brownie kyllä sen mielellään semmoisenakin ottaisi.

Tämä oli ollut hyvin hauska syntymäpäivä. Sitä muistellessa liiteli ajatus edellisiin. Ja nyt hän muisti ensimäisen syntymäpäivänsä koulussa — saman päivän, jolloin hänen suojelijattarensa Lizzie jätti koulun, hän, jonka vaikutus ja neuvot olivat paljon vahvistaneet niitä hyviä ajatuksia ja päätöksiä, joihin miss Long oli perustuksen laskenut. Lizzie oli nyt ulkomailla eikä Ruth ollut hänestä pitkään aikaan kuullut mitään, mutta hän muisti häntä aina rukoillessaan ja uskoi varmasti joskus saavansa nähdä hänet. Vieläkin aikaisemman syntymäpäivän hän muisti — hänen piti mennä Duncanin kanssa katsomaan dioraamaa, mutta oli menettänyt huvin sentähden, että oli samana aamuna ollut paha. Hän oli kieltänyt hoitajaansa sanomasta sitä veljelle, ei dioraaman takia, sillä sinne hän ei nyt tahtonut mennä, mutta siksi, ettei veli olisi saanut tietää, kuinka paha hän oli ollut syntymäpäivänänsä. Hän oli sen kuitenkin kertonut itse, sillä hän ei voinut muuten saada Duncania ymmärtämään, miksi hän olisi mielellään mennyt hänen kanssaan eikä kuitenkaan voinut. Silloin oli veli puhunut hänelle niin kauniisti, mutta ei kuitenkaan ottanut mukaansa. Se rakas Duncan! Hän oli aina tehnyt parastaan sisaren kasvattamisessa, mutta Ruth tunsi, että hänen sisäistä elämäänsä oli johtanut toinen, korkeampi, kuin hän tai joku muu maallinen ystävä.

Hän heräsi unelmistaan junan pysähtyessä.

— Mellestow! Mellestowin matkustajat!

Kotona odotti kaksi kirjettä — toinen Ruthille Duncanilta. Syntymäpäiväkirje, jossa kerrottiin, että laatikko, joka sisälsi lahjoja, oli myös tulossa, sekä että Duncan luultavasti tulisi kotiin kesäluvan ajaksi tai ainakin ennen sen loppua. Toinen kirje oli Alicelle. Se oli Intiasta, mutta keltä? Käsiala oli vierasta ja se oli sulettu mustalla lakalla.

Hänen isänsä oli kuollut.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Alice jättää koulun.

Taasen, kuten kertomuksemme alussa, istuivat Alice ja Debby yhdessä. Kirjeen saapumisesta on kulunut neljätoista päivää, ja huomenna matkustaa Alice holhoojansa, erään isänsä entisen ystävän luo. Hän viettää viimeistä iltaansa Debyn luona. Lapsiraukka. Hän on muuttunut paljon. Hän näyttää kalpealta surupuvussaan eikä itse Debbykään saa häntä iloisesti puhelemaan.

Se oli hänen ensimäinen surunsa ja se oli sangen katkera. Miss Longin on vaikea erota hänestä nyt, mutta hän tietää että olinpaikan vaihdos voi parhaiten hänen suruansa lievittää.

Alice ei ollut nähnyt isäänsä sen jälkeen kun hän oli palannut Intiaan. Äiti oli kuollut muutamia vuosia aikaisemmin. Huolimatta isän liiallisesta hemmottelusta säilytti Alice rakastettavan luonteensa pilaantumattomana, ja siksi hän olikin isän mielestä täydellinen. Se toivo, että hän koulunsa lopetettuaan olisi päässyt isän luo, oli nyt murskaantunut, ja vaikka hän sangen vähän muisti äitiään, suri hän nyt heitä molempia katkerasti.

Debbykin näytti hyvin surulliselta, mutta se oli varmaan Alicen tähden, sillä hän ei juuri paljon tuntenut mr Athertonia.

— Debby — sanoi Alice — olen niin mielelläni täällä, aivan kuin kotona. Oi, kunpa en olisi liian suuri istumaan polvellasi, kuten ennen.

— En usko, että olisitte liian raskas, pikku Alice.

— Kyllä, väsyttäisin sinua, mutta minä istun tähän pikkutuolille, — ja hän pani päänsä hänen polvelleen — pane nyt kätesi pääni päälle ja puhele, rakas Debby! Olen niin pahoillani, kun täydyn matkustaa huomenna.

— Noo, mutta te tulette iloiseksi jälleen, olen varma, että se tekee teille hyvää.

— Mutta se ei ole tarpeellista. Tahtoisin mieluummin jäädä tänne pitkäksi aikaa. En välittäisi, vaikka kuolisin, Debby, minulla ei ole ketään, jonka tähden eläisin.

— Oi, miss Alice, älkää sanoko niin! Mutta eihän se ole ihme, että teistä tuntuu semmoiselta nyt aluksi, rakas lapsi.

— Debby — sanoi Alice hetken perästä —, miss Long sai tänä aamuna kirjeen siltä herralta, jonka luona minä tulen asumaan, ja hän sanoi, että minusta tulee rikas — niin, hyvin rikas, sanoi hän. Se ajatuskin peloittaa minua. Miksi hän sen nyt juuri tänään sanoi?

— Ehkä hän tahtoi sen sanoa itse, hän tiesi, ettette siitä nyt ylpeäksi tulisi.

— Ylpeäksi! Oi, ei, se tekee minut nöyremmäksi, kuin osaan sanoakaan — että minä, joka olen aina ollut niin heikko — se surettaa minua. Jospa Ruth olisi nyt minun sijassani, Debby.

— Ei kenelläkään muulla olisi sellaista syytä koettaa oikein käyttää näitä rahoja.

— Mitä tarkoitat?

— Niin, eivätkö ne ole teidän rakkaan isänne rahoja, ettekö tahdo koettaa käyttää niitä juuri niin, kun hän olisi käyttänyt.

— Voi, kuinka iloinen olen, että ajattelit niin! Mutta enhän niitä saa vielä moneen vuoteen, ehkä en eläkään niin kauan, että ne saisin, Debby.

— Mutta teidän täytyy sillä aikaa oppia, kuinka ne ovat käytettävät. Enkä liene vielä sitä tärkeintä syytä sanonutkaan.

— Mikä se on?

— Ne ovat uskottu tavara Häneltä, jolle te olette suuremmassa kiitollisuuden velassa, kuin isällenne. Rikkaus on Jumalan antama laina. Luulen, että se on yksi niistä leivisköistä, joista Jesus puhuu.

— Mutta minusta on hauskempi ajatella, että isä on ne uskonut minulle, Debby, minun ei pitäisi ajatella niin, mutta en sitä voi auttaa.

— Lapsi-raukka — sanoi Debby, silitellen hänen hiuksiansa, — no, no, pieni ystäväni, minä olen vanha, niin etten ehkä ymmärrä oikein, mutta, minusta tuntuvat Jumalan antamat kaikista rakkaimmilta. Ehkä tekin joskus niin ajattelette.

— Debby, yhden asian minä kuitenkin tiedän — hänen kasvonsa olivat iloisemmat kuin moneen päivään — tiedän, että sinä saat kaikki, mitä tarvitset — ei mitä ansaitseisit, sillä sitä en voisi antaa, vaikka olisin kuinka rikas.

— Noo, silloin minulla on kyllä kaikki, mitä tarvitsen — hän sanoi sen enimmän itselleen. — Minä voin odottaa Jumalan aikaa, sillä tiedän, että se on paras.

— Enkö voi antaa mitään sinulle, Debby nyt, ennenkuin lähden. En tule kotiin ennen luvan loppua, kuten tiedät.

— Ei, rakas Alice, ei, minulla on kaikki, mitä tarvitsen, mutta toivoisin, että lupaisit minulle yhden asian.

— Sen teen kyllä, mikä se on?

— Että ette unhoita rukoilla joka päivä Jumalaa, että Hän opettaisi teitä käyttämään rikkauksianne Hänen kunniakseen.

— Lupaan sen, Debby. Mutta oliko sinulla joku erityinen syy sen lupauksen pyytämiseen.

— Ei muuta, kuin se vaara, että voitte unohtaa, että rikkaus on jotain pelättävää. Älkää antako ihmisten pilata itseänne, pikku Aliceni.

— Minä pidän siitä, että sanot minua pikku Aliceksesi. Mutta sinä et tarvitse pelätä, että joku pilaisi minut, sitä ei kukaan vielä ole yrittänyt.

— Ehkä — sanoi Debby hetken perästä — ajattelen liiaksi vastuunalaisuutta. Minä unohdan, että on ero vanhalla muorilla, joka ei ole saanut oppia muualta kuin raamatusta ja nuorella neitosella, joka on saanut hyvän kasvatuksen.

— Rakas Debby! Et saa sanoa niin. Toivoisin, että minä osaisin puoletkaan siitä, mitä sinä. Ja kuinka miss Long nauraisikaan sille ajatukselle, että minä olen saanut kasvatuksen! Hän sanoi minulle juuri tänään, ettei se vielä ole alkanutkaan, ja että meidän pitää toiste puhua siitä asiasta enemmän. Mutta nyt minä pyydän sinua — jatkoi hän hyväillen — kertomaan äidistä. Pelkään, että meillä on liian vähän aikaa.

Debby otti pöydältä vanhan nukkakantisen raamatun, avasi sen ja otti sieltä kellastuneen kirjeen, ohuelle ulkomaalaiselle paperille kirjoitetun.

— En ole koskaan näyttänyt teille tätä kirjettä, mutta nyt toivon, että luette sen ääneen.

— Onko se minun rakkaalta äidiltäni? Oi Debby, kiitos, että näytät sen minulle!

Hän alkoi lukea sitä vapisevalla äänellä. Toisinaan täytyi hänen keskeyttää, sillä silmät himmentyivät, eikä hän voinut eroittaa sanoja. Vihdoin pääsi hän loppuun. —

— Debby, — sanoi hän — sinä olet nähnyt minun armaan isäni, kuten äiti toivoi. Olen iloinen siitä, sillä minä voin nyt puhua hänestä kanssasi, ei nyt, mutta sitten kun tulen takaisin. Onko sinulla muita kirjeitä, joita voit näyttää minulle?

— On yksi, rakas Alice, ja se on aivan erilainen, kuin se ensimäinen. Sain sen silloin kun hän tuli kouluun. Debby otti esiin sen pyöreällä lapsen käsialalla kirjoitetun kirjeen, jossa puhuttiin neulatyynystä, sekä pienen käärön, jossa tuo lahja oli. Alice katseli sitä kauan. Kun he olivat hetkisen puhelleet muista asioista, sanoi Alice yhtäkkiä:

— Lainaisitko Debby minulle tuota neulatyynyäsi. Pitäisin sitä hyvin varovasti, tahtoisin niin mielelläni katsella sitä poissa ollessani.

— Mielelläni, jos annatte sen muistuttaa teitä lupauksestanne ja jos annatte sen minulle takaisin kun kylläännytte siihen tahi tahdotte rikkoa lupauksenne.

— Minä pidän sen muistuttamassa äidin kirjeestä ja lupauksistani, kuten sanoit, ja annan sen takaisin, jos rikon lupaukseni. Muistelen mielelläni, mitä olemme tänään puhuneet, sitäkin, että sinä opettaisit minua, Debby, kuten kirjeessä oli.

— Toivoisin, että olisin voinut tehdä sen paremmin, rakas Alice. Kunpa minä olisin saanut paremman kasvatuksen!

— Ei, ei, Debby, en tahtoisi sinua hituistakaan toisenlaiseksi — sanoi hän suudellen häntä ja silitellen vanhuksen kasvoja, ja lisäsi: Pelkäisin ehkä sinua, jos olisit oppineempi, etkä silloin olisi minun vanha, rakas Debbyni.

Alicen mentyä jäi Debby miettimään. Hän oli lukenut tuon kirjeen kolme vuotta sitten, ja hän koetti saada selville, kasvoiko Alice todellakin sellaiseksi, kuin hänen äitinsä toivoi ja Debby myöskin.

Debby oli, kuten luulemme lukijan jo huomanneen, ymmärtäväinen ja terävä-älyinen nainen. Hän oli huomannut, ettei suurikaan suru aina jätä kovin syvää vaikutusta sellaisiin luonteisiin, kuin Alicen oli. Se voi olla raju, mutta se haihtuu usein jättämättä pysyvämpiä jälkiä.

Hän iloitsi vilpittömästi kuullessaan Alicen perinnöstä. Olisi melkein luullut sen uutisen päinvastoin häntä peloittavan. Mutta Debyn mielestä liittyi rikkauteen niin suuri vastuunalaisuus, ettei hän luullut kenenkään voivan sitä taakkaa ajattelemattomasi kantaa. Sen lisäksi hän oli varma, että Alice miss Longin hoidossa saisi oikean käsityksen sen taakan painosta ja tulisi johdetuksi hänen luokseen, jolta voimia tulee.

Pääasia oli, ettei Alice unohtaisi "pelätä," kuten Debby oli hänelle sanonut, ja että hän pitäisi lupauksensa. Lopun jätti Debby Jumalan haltuun.

Alice matkusti, jättäen yleisen kaipauksen "kotiin", kuten hänen oli tapana nimittää koulua, ja sai lähtiessään monta varoitusta, että hän kirjoittaisi hyvin pian.

YHDESTOISTA LUKU.

Kilpailu.

Pelkään, ettei Jana Harding ole ensimäisen tutustumisemme jälkeen paljon edistynyt. Hän on kyllä kasvanut ja muutamien mielestä on hän ensi näkemältä kauniskin. Soitossa on hän edistynyt aika tavalla. Muuta parannusta ei ole tullut. Toisinaan näyttää hän pitävän Ruthista, mutta sekin on vaan itsekästä, Ruthin avuliaisuuden hyväkseen käyttämistä, sillä hänen poissa ollessaan sanoo hän, ettei hän ymmärrä, missä suhteessa Ruth olisi toisia parempi, ja että hänen hyvyydestään pidetään liian suurta melua.

He ovat nyt samalla luokalla, ja Jane, joka on kolmea vuotta vanhempi, saa usein tuntea nöyryytystä kun Ruthia kiitetään ja häntä vielä usein muistutetaan laiskuudesta ja tarkkaamattomuudesta.

Saman päivän aamupuolella, kun Alice matkusti, sanoi Jane erään tunnin loputtua: — Noo, Ruth, otaksun, että ajattelet saada palkinnon.

— Koetan kyllä parastani, Jane, mutta eihän minulla siihen ole suurempaa oikeutta kuin sinulla tai jollakin muulla.

— Kyllähän jokainen tietää, että sinä olet mr Taylorin lemmikki, ja sopiihan sitä olla vähän valtioviisas. —

Ruth aikoi vastata, mutta hillitsi itsensä ja järjesteli kirjojaan ja vihkojaan.

— Mistä palkinnosta sinä puhut, Jane? — kysyi Maggie Ferguson.

— Mitä sinä sillä tiedolla teet, pikku utelias? Kyllähän Ruth sinulle sanoo — mitä hyvänsä saadakseen hyväilyjä, syleilyjä ja suuteloja teiltä, pienet mukulat, tiedänhän sen.

— Jane — sanoi Ruth punan kohotessa hänen poskilleen — kerran kaikkiaan — hän hillitsi taas itsensä.

— Jatka — mitä tarkoitat "kerran kaikkiaan?" Saammeko kuulla komean ja lennokkaan puheen?

Ruth lähti äkkiä huoneesta. Maggie voi hädin tuskin seurata häntä puutarhaan. Maggie huusi häntä. Vihdoinkin hän seisahtui äkkiä, nyökkäsi ja sanoi ihmetellen: — Mitä, Brownie, oletko täällä? Pääsi tulee kipeäksi auringon paisteessa. Mene hakemaan hattusi.

— Sinäkin olet paljain päin, Ruth.

— Olenko? Unohdin sen. Odota tässä varjossa, minä haen molemmat. Kun hän palasi, sanoi Maggie:

— Sinun olisi pitänyt sanoa Janelle mitä aioit. Hän olisi sen ansainnut, hän puhuu aina niin epäystävällisesti.

— Olen iloinen, etten jatkanut mitä aloin, Brownie, olisin sanonut hyvin pahasti, mutta pelkään ajatelleeni sitä ja se oli melkein yhtä paha, Maggie. — Hän lisäsi surullisesti: — Varo, ettet suutu pienenä, siitä on isompana paljon ikävyyksiä.

Maggie katseli Ruthin kasvoja nähdäkseen oliko niissä pahan luonteen merkkiä, mutta nyt ei niitä ainakaan näkynyt — hän hymyili niin ystävällisesti.

— Ruth, sanotko minulle, mistä palkinnosta te puhuitte? Se ei ole uteliaisuutta — tahdon tietää kaikki mikä sinua koskee.

— Se on eräs palkinto, jonka mr Taylor aikoo antaa parhaasta ainekirjoituksesta.

— Toivon, että sinä saat sen, Ruth. Mistä te kirjoitatte?

— Lukukauden alussa luimme eräitä historiallisia luennoita. Niistä on mr Taylor valinnut yhden, joka meidän on muistista kirjoitettava, luonnollisesti omin sanoin.

— Saatteko katsoa kirjaan?

Ruth nauroi. — Eikä! Se oli miss Longin kirja, eikä se ole ollut kouluhuoneessa sen jälkeen, kun sen luimme.

— Tiedätkö, minusta se on kovin vaikeata! Toivon, että sinä saat palkinnon, sillä koko luokalla ei ole niin kyvykästä kuin sinä.

— Mistä sen tiedät, pieni imartelija?

— Kaikki sanovat niin. — Ruth, luuletko, että minä saan palkinnon?

— Älä siitä välitä, Brownie. Koeta parastasi ajattelematta palkintoa, Kerronko sinulle tytöstä, joka oli aivan varma palkinnosta, mutta lopuksi kuitenkin pettyi?

— Oi, kerro!

Ruth kertoi jutun, jonka jo tunnemme.

— Olitko sinä se tyttö, joka menetit sen?

— En.

— Sitte sinä sait sen.

— Odota tässä hiukan, minä tuon sinulle jotain, sanoi Ruth äkkiä.

Ruth muisti nyt vasta kielon, jonka hän oli haudalta tuonut. Mutta hän ei muistanut, mihin hän oli sen pannut. Hän katui jo että oli sen ottanut. Yhtäkkiä muisti hän hämärästi nostaneensa jonkun kirjan kantta ja pistäneensä sen sinne varmaan talteen. Nyt oli kuitenkin vaikea muistaa, minkä kirjan väliin ja missä huoneessa hän sen oli pannut. Viimeinen kuitenkin selvisi. Etuhuoneessahan odottivat kirjeet ja siellä ne avattiin. Hän riensi ja koputti ovelle. Ei vastausta. Hän meni sisään. Siellä ei ollut ketään. Hän alkoi selailla ja pudistella pöydällä olevia kirjoja, mutta kieloa ei löytynyt. Oliko hän sen kadottanut? Se kirja oli mahdollisesti pantu kaappiin — hän aikoi tarkastaa niistä muutamia. Sitä tehdessään luuli hän kuulleensa oven käyvän, mutta ei ehtinyt katsomaan taakseen. Hän löysi sen lopulta, mutta kun hän ei enää tavannut Maggieta puutarhassa, kätki hän sen uudestaan pannen muistiinsa kirjan. Hän unohti sen taas muiden puuhien takia.

Jane Harding oli päättänyt kaikin voimin koettaa estää Ruth Leighiä saamasta ainekirjoituspalkintoa. Hän oli hyvin mietityillä viittauksilla tehnyt toisille selväksi, että se olisi suuri nöyryytys heille vanhemmille, jos Ruth sen saisi. Janen tarkoitus oli saada se itse. Eikä hän valinnut keinoja tämän päämäärän saavuttamiseksi. Hän sai taipuvan omantuntonsa vakuutetuksi, ettei siinä mitään pahaa ole, vaikka hän silmäilee aineen vielä kertaalleen läpi, hänellä kun on huonompi muisti kuin Ruthilla. Hän ei tietystikään jäljentäisi sanaakaan, ei edes lukisi sitä, silmäilisi vaan pääkohdat, se olisi suuri apu ja pieni synti. Omatunto vaikeni, Jane riensi heti panemaan suunnitelmaansa täytäntöön. Tilaisuus oli sopiva, miss Long ulkona, tytöt luokalla, paitsi Maggie ja Ruth. Hän katsoi varmuuden vuoksi ympärilleen ja avasi sitten tyyneesti etuhuoneen oven. Hän hätkähti, pysähtyi silmänräpäyksen, pani varovasti oven kiinni ja moni hitaasti kouluhuoneeseen. — Onko se mahdollista? — sanoi hän itsekseen. — En voi sitä uskoa! Hän ei ole minun kaltaiseni — hänellä on hyvä muisti, eikä sitä kukaan usko, mutta minä en voinut erehtyä — se oli sama kirja — tunnen sen kansista. En ole koskaan tahtonut näyttää niin rehelliseltä — mutta Ruth! Mikä teeskentelijä! Hän päätti olla hänelle ilmoittamatta mitään ennen palkinnon jakoa, mutta toiset saivat sen hänen mielestään tietää, sillä nythän ei enää voi olla epäilystä tuloksesta. Omasta puolestaan päätti hän kirjoittaa jotain vain muodon vuoksi, olisi turhaa vaivata itseään. Hän meni luokalle, missä toiset keskustelivat mr Taylorin opetuksesta.

— Ette tarvitse nähdä suurta vaivaa, ystävät, sanoi hän salaperäisesti — Ruth on nyt aivan varma.

— Minkätähden nyt? — sanoi eräs. — Eihän hän liene kirjoittanut ja näyttänyt sinulle?

Jane kertoi inhoansa osoittaen, mitä hän oli nähnyt.

— Mutta älkää sanoko Ruthille, lisäsi hän — tahdon nähdä, ottaako hän todellakin vastaan palkinnon niin hävyttömän petoksen jälkeen.

— Miksi sinä menit etuhuoneeseen? — kysyi eräs.

Jane punastui. — Se ei kuulu sinuun!

— Tiedättekö, — sanoi toinen — minä en usko sanaakaan. Ruth on meitä kaikkia etevämpi, ja sinä kadehdit häntä. Toivon hänen saavan palkinnon.

— Sinun on hyvä sanoa, — sanoi Jane — jolla ei ole itsellä toivoa, mutta toisille se ei ole niin hauskaa!

— Miks'et sano sitä miss Longille?

— Siksi, ettei se mitään hyödytä. Tunnustan, että Ruth on sangen hyväsydäminen, enkä minä tahdo saattaa hänelle sellaista harmia. Mutta jos hänellä on hiukankaan omaatuntoa, ei hän sitä niin pian unohda, olkaa varmat.

— Tiedättekö — sanoi eräs tyttö, jota toiset kutsuivat Katherineksi, — tahtoisin kysyä Ruthilta asian laitaa. En usko sitä vaan niin.

Jane oli mennyt akkunan luo. — Tulkaa tänne sanoi hän äkkiä. — Noh, mitä nyt sanotte? — Mitä voivat he sanoa? Ruth kiipesi juuri etuhuoneen kaariakkunasta ulos ja juoksi ruohokentän poikki. Epäilijät tulivat sanattomiksi.

— Minä kysyn häneltä joka tapauksessa — sanoi eräs.

— Voit tehdä sen jälkeen päin — sanoi Jane — mutta ennen jakoa et. Se on minun asiani — minä näin hänet, etkä sinä olisi mitään tiennyt, jollen minä olisi kertonut.

Seuraavana iltana Jane ja Ruth kirjoittivat saman pöydän ääressä.

— Noo, Ruth, kuinka menee? — sanoi edellinen — olisi suuri apu, jos saisi edes kymmenen minuutin ajan tirkistää kirjaan, eikö olisikin?

Ruth ei huomannut toiselle tytölle tarkoitettua silmän iskua, ja punastumatta vastasi hän: — Olispa todellakin. Pelkään, että olen aika tavalla unohtanut, mutta kaikillahan meillä on siinä suhteessa sama vaikeus.

— Kuinka lie! Ehkä kaikki ovat rehellisempiä kuin yksi, tai miten Ruth!

— Mitä tarkoitat, Jane? — Kysymys tehtiin tyynesti, mutta silmät salamoivat, ja se hiukan pelotti Janea.

— Noo, ei mitään, ei mitään, vakuutan, puhuin vaan ylimalkain.

Ääni oli pilkallinen ja naapuriin heitetty silmäys pani Ruthin äkkiä katselemaan tovereihin.

— Kas niin, älähän nyt taas suutu ja juokse tiehesi, kuten eilen — lisäsi Jane.

Viittaus oli riittävä, Ruth hillitsi mielenliikutuksensa ja jatkoi tyynesti kirjoitustaan. Hän tiesi, että Jane tarkoitti enemmän, kuin sanoi, ja olisi mielellään tahtonut tietää mitä se oli, mutta hän ei tahtonut sanoa sitä, mitä hän jälkeenpäin katuisi. Jane ei puhunut mitään kirjoituksesta, ja vaikka Ruth toisinaan huomasi toisten tyttöjen olevan häntä kohtaan tavallista kylmempiä, ei hän joutunut tutkintokiireiden takia siitä välittämään. Kun mr Taylor toi kirjoitukset, kuiskailivat tytöt, mutta Ruth ei ollut osallinen siinä salaisuudessa. Hän punastui hiukan, kun mr Taylor kääntyen häneen sanoi: — Minun ei ole vaikea päättää näistä papereista, jotka minulla tässä ovat. Näissä on kirjoitus, joka todistaa niin perusteellista historian totuuksien tuntemista, on niin hyvin järjestetty (Jane kuiskasi: — ei ihmekään), sekä niin oikein, jopa kaunopuheisesti kirjoitettu, etten ole hetkeäkään epäillyt antaa palkintoa — miss Leighille. Miss Leigh — lisäsi hän — minä onnittelen teitä tämän kirjoituksen johdosta.

Mutta hänen esimerkkiään ei seurattu. Katseltiin toisiaan, mutta kukaan ei puhunut. Mr Taylor jatkoi: — Jos luulette minun menetelleen puolueellisesti, saatte itse päättää, — ja hän luki kaikki kirjoitukset. Ei voinut olla epäilystäkään siitä, kenen paras oli. — Enkö ole oikeassa? — sanoi hän. Ei kukaan vastannut. — No niin, ehkei minun pitäisi pyytää teitä tunnustamaan omienne huonommuutta. — Mutta itsekseen ajatteli hän, ettei ollut koskaan nähnyt katehisempaa tyttöjoukkoa. — Miss Leigh, olen hyvin iloinen saadessani antaa tämän kynän teille, ja jos te jatkatte alkamallanne tavalla, voin sanoa, että se ansaitsee tulla kerran kuuluisaksi, — ja hymyillen hän ojensi Ruthille kultaisen, komealla hopeaisella varrella varustetun kynän. Ruth punastui ja hänen silmänsä loistivat. Mutta mr Taylorin mentyä tunsi hän pettymystä, sillä yhdenkään kasvoilla ei näkynyt iloista hymyä.

— Kas niin, Ruth — sanoi Jane, — toivon, että olet tyytyväinen nyt.

— Kyllä, enemmänkin, kuin tyytyväinen! En sitä odottanut.

— Koetit kuitenkin kaikin voimin.

— Luonnollisesti; kai me kaikki koetimme?

— Ei sillä tavalla kuin sinä, toivon ma.

— Jane, en ymmärrä sinua, viittailit jo silloin ja nyt taas — tekisit ystävällisemmin, jos sanoisit suoraan, mitä tarkoitat.

— Tiedät hyvin, mitä tarkoitan — et tarvitse peloitella minua voimakkailla ja suorilla sanoillasi — kuten niitä nimität — sillä vakuutan, että ne ovat tehottomia.

— Vielä kerran Jane, pyydän, sano, mitä tarkoitat! Joku teistä sanonee kuitenkin — sanoi hän kääntyen toisiin. Hän puhui nöyrästi — siinä ei ollut vähääkään intohimoa.

— No niin, Ruth — sanoi Katherine. — Jane näki sinun samana aamuna, kuin lähdit vihaisesti luokalta, selailevan etuhuoneessa — —'n teoksia. Emme tahtoneet uskoa häntä — enkä minä vieläkään usko! Sano, että se on joku erehdys — ettei se ole totta.

Äkkiä selvisi Ruthille kaikki. Hän muisti nyt, että ovessa käytiin, kun hän etsi kukkaa. Hän lienee selaillut juuri sitä kirjaa. Kummallista! Ei ihme, että he häntä epäilivät. Ja hän muisti samalla, miksi hän oli kouluhuoneesta lähtenyt. Mitä voi hän sanoa? Miten todistaa syyttömyytensä.

— Onko se totta, Ruth? Katselitko todellakin kirjaa?

Hän vastasi hiljaa: — Kyllä, luulen, että se on totta — mutta —

— Ehkette epäile sanojani ensi kerralla niin täydellisesti? — sanoi Jane.

— Mutta mitä, Ruth, mitä aioit sanoa?

— Ainoastaan, että olin kadottanut erään kukan, jonka muistin panneeni erään kirjan väliin, ja hain sitä etuhuoneessa katselematta edes kirjojen nimiä, enkä aavistanut että se oli joukossa. Mutta minä en voi sitä millään todistaa — ja siksi kunnes voin sen, vaikkei kenelläkään vielä liene ollut syytä epäillä sanojani — ei kukaan voi saada minua vastaanottamaan palkintoa. Annan sen illalla mr Taylorilla ja pyydän kirjoitukseni takaisin, sekä että hän valitseisi toisen.

— Se olisi melkein naurettavaa — sanoi joku. Luonnollisesti luulisi hän silloin sinun harjoittaneen petosta ja kertoisi miss Longille.

— En voi tehdä toisin, — sanoi hän tyynesti. — Se on pieni asia, mitä mr Taylor ajattelee siihen nähden että te luulette minun ottavan palkinnon, jota en ole ansainnut.

— Minä uskon sinua, Ruth — sanoi Katherine.

— Kiitos, Katherine — sanoi Ruth hymyillen.

Jane nauroi katkerasti — toiset olivat vaiti.

Ruth pani kynän pöydälle ja poistui iloiten, ettei ollut näyttänyt eikä tuntenutkaan suuttumusta.

— Jane, — sanoi Katherine — olen varma, että Ruth puhui totta, ja että hän sen kerran voi todistaa, enkä siis hyväksy sitä, että kynä annetaan mr Taylorille. Miks'ei joku meistä voisi ainakin jonkun aikaa sitä säilyttää, esim. vanhin.

Toiset suostuivat siihen, eikä Jane voinut sitä vastustaa. Hän oli vanhin ja hänen huostaansa kynä uskottiin.

Ruth meni mielipaikalleen puistoon. Lapsiraukka! Hän oli aluksi niin onneton, että häntä, Ruthia, joka oli itse rehellisyys, epäiltiin sellaisesta. Ehkäpä ei hän koskaan saisi jälleen sitä luottamusta, mitä hän tiesi nauttineensa. Hän purskahti itkuun. Ruth-raukka!

Hän oli kuitenkin varma, että totuus tulisi ilmi, että hän, se opas, josta hän oli lapsille kertonut, puolustaisi kyllä kunniaansa. Hän päätti heittää huolensa hänen huostaansa; olihan hän kokenut hänen rakkauttaan.

Hän koetti saada selville, mitä seurauksia tästä koetuksesta voisi olla. Se tuottaisi sangen pitkäaikaista tuskaa — niin, voiko hän toivoa siitä koskaan pääsevänsä? Mutta hän ei ajatteleisi sitä, vaan koettaisi vihastumatta kärsiä Janen pistospuheita — kärsiä pitkällistä epäluuloa — kärsivällisesti kasvattaa luonnottansa totuuteen ja rehellisyyteen. Ja kaikki ilman toivoa pikaisesta avusta, sillä asianhaarat tekivät kaiken avun mahdottomaksi. Täytyi odottaa, kunnes kaikki oli kulunut toisten muistista, ja sittenkin jäisi sinne vielä tahra jälelle. Se oli raskas kuorma — korkea vuori, jonka huipulle pääsemisestä oli vähän toivoa. Ja Ruth huokasi sitä ajatellessaan.

Ehkä hän oli ollut liian ylpeä kirjoituksen tähden, ja tämä koetus oli lähetetty nöyrryttämään häntä. Sellaisena tahtoi hän mielellään tämän ristin kantaa, ja pyytää voimaa siitä lähteestä, josta kukaan ei ole tyhjin käsin palannut.

Illalla huomasivat pienokaiset, että Ruth oli heille entistä ystävällisempi — hän näytti nyt tahtovan kokonaan uhrautua heidän tähtensä.

Nämä pienokaiset eivät nähneet, että Ruthin mennessä paikalleen, syntyi puheliaiden toverien joukossa hetken hiljaisuus. Ruth huomasi sen. Oliko tässä koettelemuksen alku? Hänen täytyi olla kärsivällinen ja kantaa se rohkeasti!

KUUDESTOISTA LUKU.

Maggie on sairas.

Nuorempien lasten mentyä levolle, lähti Ruth hiljalleen huoneeseensa. Hän ajatteli — ja se hidastutti hänen askeleitaan — kirkkomaalla tapaamaansa naista ja Floran hautaa ja kukkaa, sitä kieloa, joka oli tuottanut niin paljon surua. Hän päätti antaa sen Maggielle, jollei tämä vielä nukkuisi.

Ovea avatessaan kuuli hän Maggien kovalla, levottomalla äänellä huudahtavan: — Sinäkö se olet, Ruth. Tule puhelemaan kanssani; minä en voi nukkua — olen niin voimaton ja kuuma.

Ruth oli silmänräpäyksessä hänen luonaan.

— Luulen, etten puhumalla voi saada sinua nukkumaan, mutta katsotaanhan mitä voin tehdä sinulle. Lapsi-raukka, olethan ihan kuuma. Annahan otan pois yhden peitteen — onko nyt parempi? Käänny toiselle kyljelle ja sulje silmäsi, niin nukut kyllä pian. Minä en vielä mene levolle.

— Älä mene luotani, Ruth!

— Mutta sinä et nuku niin kauan, kun minä olen täällä; tulen pian ja panen maata. — Ja Ruth suuteli häntä ja meni. Hän ei uskaltanut puhua kukasta nyt, kun hän oli niin levoton, sillä siitä olisi sukeutunut pitempi keskustelu.

Puolen tunnin kuluttua avasi hän hiljaa oven. Hän kuuli taas vähemmän rauhattoman äänen: — En voi nukkua, Ruth, en ole ollenkaan uninen, mutta ottaisin mielelläni hiukan vettä.

Ruth antoi sitä hänelle ja huomasi, että hänen pienet kasvonsa olivat vielä kuumemmat ja pelästyneemmät kuin äsken, eikä unen merkkiäkään ollut kirkkaissa silmissä.

— Ruth, — sanoi hän — minä olen kuvitellut, kaikellaisia kummallisia asioita — en tiedä, lienenkö nähnyt unta. Tuosta verhon ja akkunapielen välillä olevasta raosta näin kaksi tähteä, ja minusta toinen oli sisareni Floran näköinen. Ja ensin hän mielestäni hymyili, mutta se muuttui jonkunmoiseksi ivanauruksi. Toinen tähti oli Alicen näköinen — leskenmyssy päässään, eikö se ollut hullunkurista? Se peloitti minua, mutta en siitä välitä, kun sinä tulit ja toit valoa. Näin varmaan unta, vaikka luulin olevani hereillä.

Ruth pelästyi.

— Et saa kuvitella nyt enää mitään, rakas lapsi. Luulen, että on paras kutsua miss Long tänne antamaan sinulle jotain, joka ajaa sinusta joutavat ajatukset ja saa sinut nukkumaan. Ja hän riensi sanomaan miss Longille, ettei Maggie voi hyvin, ja että hän on kuumeinen.

Miss Longin tultua ei Maggie puhellut enää niin paljon, mutta hän sanoi päätänsä särkevän kovin. Hänellä oli usein hermokohtauksia, eikä miss Long ollut erittäin levoton hänen tähtensä. Hän hoiti itse häntä yön, mutta päätti aamulla hakea lääkärin, jos hän ei olisi parempi.

Miss Long sai vasta seuraavana päivänä tietää, että Mellestowin reunaosissa oli puhjennut tarttuva kuume, ja että Maggie oli muutama päivä takaperin ostoksille lähetetyn palvelijan kanssa liikkunut siellä, missä se pahimmin raivosi. Palvelija oli varomattomuudessaan mennyt samalla matkalla tervehtimään siellä asuvia omaisiaan. Jos miss Long olisi sen tänä yönä tiennyt, ei hän varmaankaan olisi viivytellyt hakiessaan lääkärin apua.

Ruth katsoi Maggieta vielä kerran ennenkuin meni levolle. Ensin hän luuli hänen nukkuvan, mutta hetken perästä kuuli hän ensin kuiskauksen: — Niin, niin, Flora, minä tulen, mutta älä katso minua noin! — Sitten kovemmin: — mene pois, mene pois! — jota seurasi kiljahdus. Ruth pelästyi kovin. Hourailiko hän. Hän hyppäsi vuoteeltaan. Maggie näytti ensin melkein hurjistuneelta, mutta tyyntyi sitten ja sanoi: — Pelkäänpä, että herätin sinut, Ruth — puhuinko kovaa? Luulen uneksineeni. Ole hyvä ja anna vähän vettä.

Hän oli taas hetkisen tyyni. Sitten Ruth kuuli hänen puhelevan hiljaa: — Niin, minä istutin sen, kauan, kauan sitten! Kielo!

Ruth hätkähti ja kuunteli tarkasti. — Se oli sinun lempikukkasi, eikö ollutkin, Flora? Mutta se ei sinua pistä — miksi kirkaset? Etkö näe opastasi? Hän ei salli sen vahingoittaa sinua! Se on varmaan joskus ollut kaunis kukka — mutta miksi sinun piti niin kauan sitä hakea? Miksi selailit niin monta kirjaa? (Ruthin sydän sykki kovasti, hän jännitti kuulohermojaan, mutta ääni heikkeni ja sanat tulivat epäselviksi). — Eihän sitä niin kauan tarvitse hakea! Se kukkii aina hänen haudallaan — aina, kesät, talvet. Mutta nyt se on rypistynyt — ihan kuollut! Ja Flora on kuollut — ja Alice on kuollut — ja — Ruth ei kuullut enää. Oliko se mahdollista! Oliko lapsi todella nähnyt hänen hakevan kukkaa, vai oliko se vain sellainen harvinainen sattumus, jommoisesta hän joskus oli kuullut puhuttavan. Jospa Maggie voisikin pelastaa hänet epäluulosta! Hän toivoi saavansa kysyä sitä häneltä, mutta huomasi olevan itsekästä häiritä hänen levotonta untansa. Hän oli päättänyt olla kärsivällinen, ja se olisi ollut huono alku, jollei hän olisi malttanut odottaa huomiseen. Ehkäpä Maggie olisi silloin terve.

Päivän valetessa tuli miss Long. Kuume oli kohonnut, ja Maggie oli melkein horroksissa, vastasi vaivaloisesti kysymyksiin ja mumisi lakkaamatta käsittämättömiä sanoja.

Kärsivällisyyttä vielä, Ruth-raukka. Miss Long lähetti hakemaan tohtori Martinia, ja tämä sanoi taudin olevan samaa, mitä kaupungissa oli levinnyt. Hän ei vielä voinut sanoa mitään sen vaarallisuudesta tämän sairaan suhteen, mutta kaksi lasta oli siihen jo Mellestowissa kuollut. Hän kehoitti miss Longin lähettämään viipymättä kaikki tytöt pois koulusta, mutta sen, joka oli maannut Maggien kanssa samassa huoneessa, luuli hän jo tulleen saastutetuksi.

Kun lukukausi oli aivan lopussa, ei ollut vaikea lähettää toisia kotiin. Miss Long ei tiennyt, mitä hän Ruthin kanssa tekisi, mutta hän suostui lopulta Ruthin pyyntöön saada jäädä, sillä lääkäri oli sanonut olevan vaarallista antaa hänen tulla toisten lasten seuraan.

Ja Ruth jäi, toiset matkustivat kotiin.

Hän ei nähnyt heitä, sillä hän oli koko aamun Maggien huoneessa. Miss Longilla oli niin paljon puuhaa, ettei hän ehtinyt kun joskus kurkistamaan huoneeseen.

Ruth istui kärsivällisesti pienen suojattinsa vuoteen vieressä. Maggie tuskin kykeni ottamaan lääkkeitä, eikä Ruth siis voinut häiritä häntä omilla asioillaan. Ei, hän valmistautui odottamaan, kunnes Maggie paraneisi — ja jos ei — Ruth ei ajatellut loppuun sitä.

Vaikka miss Long väliin vuorotteli hänen kanssaan, tuntui tämä ensimäinen päivä sangen väsyttävältä, ja sitä seurasi monta samanlaista päivää.

Maggie houraili usein ja puhui Florasta ja Aiméesta, mutta kukasta ei Ruth hänen kuullut mitään mainitsevan.

Kuume oli jonkun verran laskenut, mutta selvästi huomasi, ettei tohtori Martin ollut tyytyväinen taudinoireisiin. Mrs Ferguson lupasi tulla, jos tauti kääntyisi vaaralliseksi, vaikka hän olikin sairaaloinen.

Useita päiviä kului eikä mitään muutosta näyttänyt tulevan sairaan tilassa.

Eräänä aamuna oli Ruth hetkisen istunut hänen vieressään luullen hänen uinahtaneen, kun hän äkkiä avasi suuret silmänsä (ne näyttivät suuremmilta, kuin koskaan ennen) ja sanoi:

— Ruth, annatko minulle sen kukan?

Ruth säpsähti. — Minkä kukan, rakkaani?

— Sen, jonka otit kirjan välistä. Se on Floran, ja hän sanoi minulle viime yönä, että saan sen. — Ruthin kasvot synkistyivät, — hän hourailee — ajatteli hän. — Se on Floran haudalta — minä istutin sen itse, Ruth. Istutin sen hänelle, siis se on nyt hänen — mutta hän antoi sen minulle, — toivoisin, että löytäisit sen, Ruth. Mikset hae sitä?

— Se on Floran haudalta, Maggie — sanoi Ruth tyynesti.

— Tiedän sen, Ruth; mutta se on nyt kuollut — se ei enää kasvaisi siellä — mikset anna sitä minulle? Flora tahtoo sen, sanon minä!

Ruth vei kukan hänelle.

— Niin, se on se, Ruth, mutta ota se pois — en tarvitse sitä; sinun pitää istuttaa se haudalle — älä pane sitä vaan kirjan väliin — se vahingoittaa sitä!

Ruth otti sen ja pani raamattunsa väliin, ja sinne se jäi moneksi vuodeksi.

Kun Maggie taas hetken perästä puhui, oli hän jälleen entisensä.

— Ruth, sinäkö kerroit minulle Aiméesta? Oliko se vaan kertomus, vai onko se tapahtunut? En ole sitä voinut saada selville sen jälkeen kun sairastuin.

— Se oli kertomus, rakas Maggie. Sinä pyysit minua kertomaan, ja minä keksin sen.

— Mutta voiko se olla totta, Ruth?

— Kyllä, se voi olla totta siinä merkityksessä, mitä se kuvasi.

— Niin, arvasin sen. Minusta on hyvä, että se on tosi. Ruth, minä en ole voinut lukea rukouksiani sairauteni aikana. Luuletko, että minun oppaani menee pois sentähden, kuten Aiméen teki?

— Ei, rakkaani! Olen varma, ettei hän mene! Hän on luonasi niin kauan, kun toivot — ja sittenkin olisi hän ehkä, vaikket voisi häntä nähdä.

— Ruth, minä luulin nähneeni hänet viime yönä — ja sitten hän muuttui äidiksi. Eihän äiti ole tullut?

— Ei, kultaseni! Äitisi ei ole täällä. Ilmoitamme usein hänelle, miten voit, mutta hän tulee vaan siinä tapauksessa, jos sinä kovin toivot ja ikävöit, hän on niin heikko.

— Mutta minä ikävöin häntä niin kovin; eikä hänen tarvitsisi viipyä kauan kerralla. Olisi niin hauskaa, jos hän tulisi. Kysytkö miss Longilta?

— Kyllä, jos nyt koetat hiukan nukkua ennenkuin sinun on otettava lääkettä.

Hän kääntyi ja koetti nukkua, mutta hän liikkui usein ja valitteli. Ruth kertoi miss Longille mitä Maggie oli sanonut äidistänsä, ja hän päätti viipymättä lähettää hakemaan häntä, jollei Maggie olisi tänään parempi lääkärin mielestä. Hän ei ollut, ja illalla kohosi kuume taas. Kun mrs Ferguson saapui, ei pienokainen tuntenut häntä eikä ketään muitakaan.

Koko seuraavan yön valvoi Ruth huoneessaan, aina väliin mennen sairashuoneen ovelle kuuntelemaan. Miss Long ja mrs Ferguson olivat molemmat siellä. Maggie nukkui ja Ruthin piti kärsivällisesti odottaa aamua. Kerran ajatteli hän: Jumala tahtoo kai tälläkin tavalla opettaa minulle kärsivällisyyttä. Aamun sarastaessa tuli miss Long hänen luoksensa. Maggie ei ollut parempi eikä pahempi. Ruth sai mennä sinne nyt — mrs Ferguson oli mennyt levolle. Mielellään hän meni, mutta hänet valtasi toivottomuus nähdessään, miten kauheasti tauti oli kalvanut yhtenä ainoana yönä sairasta. Hän tuskin tunsi häntä, Maggie makasi hiljaa. Kerran hän sanoi:

— Flora, miksi et minua odottanut? En tahdo käydä yksin. Milloin se loppuu? Olen niin väsynyt ja janoinen myös. — Sitten muuttuneella äänellä: — äiti, ole hyvä ja anna vähän vettä!

Ruth antoi, mutta hän ei huomannut hoitajan vaihdosta. Jonkun ajan kuluttua tuli mrs Ferguson ja Ruth poistui. Hän astui koneellisesti ja tuli miss Longin kirjastohuoneeseen. Kuinka tyhjältä ja autiolta se näytti!

Ovikello soi — se oli tohtori Martin. Hän meni huoneeseen ja Ruth odotti häntä melkein henkeä vetämättä. Hän ei tullut, mutta miss Long tuli.

— Ruth — sanoi hän — tänään on ratkaiseva käänne taudissa. Tohtori Martin odottaa kunnes hän herää — ja silloin tulee se tärkeä hetki. Paljon riippuu siitä, ettei häntä häiritä ja minä jätän sinut vahdiksi. Älä anna kenenkään astua jalallansakaan portaisiin ennenkuin tohtori tulee. Tiedän voivani luottaa sinuun.

— Voitte varmaan! Oi, rakas miss Long, jospa hän ei parantuisikaan!

— Meidän täytyy rukoilla, rakas Ruth — mutta tapahtukoon hänen tahtonsa!

Hän hiipi hiljaa portaita ylös, ja taas oli Ruth yksin. Tunti kului tunnin perästä. Palvelustyttö tuli tarjottimen kanssa ovelle, mutta Ruth viittasi, että hän veisi sen pois, peläten että pieninkin ääni voisi kuulua.

Ja tunnit kuluivat. Iltahämärä alkoi jo saapua, kun hän kuuli äänen, jota hän oli kauan odottanut. — Tuttu ovi avattiin. Ruth katsoi ulos. Tohtori Martin ja miss Long olivat portailla.

— Tulen muutaman tunnin kuluttua taas — kuuli hän tohtorin sanovan. Hän eli siis! Jumalan kiitos! Samassa tuli miss Long. — Hän on parempi, Ruth, ja hetken perästä toivomme vaaran olevan ohi. Ruth purskahti itkuun.

— Lapsi-raukka — sanoi miss Long — tämä on ollut rasittava aika sinulle. Olet aivan uupunut. Ja hän pakoitti hänet syömään hiukan.

— Saanko mennä hänen luokseen — kysyi Ruth.

— Mrs Ferguson ei tahdo kuulla levosta puhuttavankaan ennen tohtori Martinin seuraavaa käyntiä. Jos nyt tahdot hiukun levätä, saat sitten ottaa hänen paikkansa. Maggie ei vielä jaksa puhua, mutta kuume on kokonaan poissa ja tohtori sanoo hänen jo alkavan parantua.

Astuessaan hiukan myöhemmin huoneeseen kohtasi Ruthia iloinen hämmästys. Maggien kasvojen ilme oli kokonaan muuttunut, vaikka hän ei vielä jaksanut puhella. Hetken uinahdettuaan näytti hän heräävän voimistuneempana.

— Ruth — kuiskasi hän. — Onko äiti mennyt levolle?

— Kyllä, rakkaani.

— Olen niin iloinen! Näin niin pitkän unen rakkaasta äidistä, hän istui koko ajan vieressäni — ja niinhän hän tekikin, sillä hän istui siinä kun nukuin ja oli vielä, kun taas heräsin. — Hän väsyi kovin tästä puhelusta, ja oli hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän sanoi: — Uneksin, että Flora kutsui minua, mutta Jumala ei tahtonut vielä tällä kertaa.

— Hän on erittäin hyvä, kun antoi sinun parantua, rakas Maggie.

— Niin, hyvä minulle ja rakkaalle äidille. Olen hänen ainoa pieni tyttönsä, ja hänellä olisi kovin ikävä jos minä menisin pois.

Ja — näin hän jatkoi vuoroon uinahtaen ja vuoroon hourien, kunnes mrs Ferguson tuli takaisin. Hän hymyili kiitollisesti Ruthille, joka ystävällisesti hoiteli hänen lastaan.

Illalla ajatteli Ruth: Ehkä voin muutaman päivän perästä kysyä häneltä kukasta.

Hän tuskin tiesi kuinka monta päivää luvasta oli kulunut, ja oli melkein unohtanut että Duncan voisi ehkä pian tulla. Mutta kun hän seuraavana päivänä kuuli erään herran kysyvän häntä, hyökkäsi hän hehkuvin poskin Duncanin syliin.

Kun Ruth oli kertonut syyn kasvojensa kalpeuteen ja miss Long vakuuttanut, ettei hän enää tarvinnut "pientä apulaistaan," päätti Duncan matkustaa seuraavana päivänä hänen kanssaan Beachfieldiin, missä hän sanoi jo häntä odotettavan.

Ruthin olisi ollut ikävä jättää Maggieta, jollei hän olisi tiennyt hänen muuttavan kotiinsa niin pian, kun hän voi kestää sen pienen matkan vaivat.

Maggien jäähyväiset olivat: — Koetan tulla terveeksi niin pian, kuin voin, Ruth, voidakseni tulla takaisin silloin kuin sinäkin.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Taas Beachfieldissä.

Seuraavana aamuna käveli Ruth ennen aamiaista "valkoiselle veräjälle." Hän kuuli kiireisiä askeleita takanaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli Duncan hänen vierellään.

— Vai niin, Ruth, oletko jo ulkona? Luulin olevani ensimäinen, mutta sen hauskempi, sillä emmehän ole saaneet puhua juuri mitään vielä, vai kuinka? — Huomattuaan avonaisen kirjan hänen kädessään lisäsi hän: — mutta sinä aiot lukea, en tahdo häiritä sinua.

— Ajattelin mennä "valkoiselle veräjälle," siellä on mielestäni hauska lukea virsiä, sieltä kun näkee ja kuulee meren. Voisimme lukea yhdessä, Duncan, jos sinulla ei olisi sitä vastaan, lisäsi hän kainosti.

Hän ei vastannut. He tulivat veräjälle ja istuutuivat kiville. Ruth haki aamuvirret ja he lukivat yhdessä. Kun he olivat lausuneet viimeisen "ijankaikkiseen", sanoi Ruth: — Meri muistuttaa siitä, eikö niin — ijankaikkisuudesta, tarkoitan.

— Niin pitäisi — sanoi hän, — mutta pelkään, että maailman kiertäminen karkoittaa sellaiset asiat päästä. On hauskaa saada asettua taas kerran vanhaan Englantiin asumaan.

— Mitä pikemmin, sitä parempi minulle, Duncan, mutta minä ihmettelen, että "maailman kiertäminen," kuten sanoit, karkoittaisi sellaiset ajatukset. Mutta minä en sitä luonnollisesti ymmärrä, kun en ole missään matkustanut.

— Miksi se sinua ihmetyttää?

— Minusta tuntuu, että silloin pitäisi olla niin iloinen, omatessaan jotain varmaa ja pysyväistä — jotain muuttumatonta, tarkoitan, jonka puoleen voi kääntyä. — Mutta sinähän sen paremmin tiedät, Duncan.

Duncan ei vastannut, istui vaan katsellen merelle, jossa näkyi pieniä kalastaja-aluksia pitkin rannikkoa. Hetken perästä sanoi hän: — Ruth, muistatko mitä lupasit minulle kauan sitten, ennen kouluunmenoasi?

— En ole sitä hetkeksikään unohtanut. Lupasin tulla hyväksi ja ymmärtäväiseksi, mutta en tiennyt silloin kuinka vaikeata se on! Olen todellakin koettanut, rakas Duncan, vaikken aina kaikin voimin, kuten sanoin. Oletko tyytymätöin minuun? — kysyi hän hiljaa.

— Tyytymätöin, Ruth? Ei — mutta — vastasi hän epäröiden.

— Pelkään, että olet, mutta sinun pitää olla kärsivällinen. Eihän kasvatukseni ole vielä päättynyt, kuten tiedät — sanoi hän hymyillen — olen vasta kolmentoista vanha, vaikka näytän jo täysikäiseltä naiselta, kuten Valter sanoo. Mutta — lisäsi hän vakavasti — minun täytyy muuttaa lupaukseni, Duncan, "paremmaksi ja ymmärtäväisemmäksi" — hyväksi ja ymmärtäväiseksi tulemiseen menee koko ihmisikä.

— Ruth — sanoi Duncan —, sinä ymmärsit väärin minun epäröivän ääneni. En ajatellut puhuessani niin paljon sinua kuin itseäni. Lupaanko sinulle, että kotiintultuani taas — — —

Eutli keskeytti hänet suudellen. — Ei, Duncan, et saa luvata mitään pikku siskollesi. Mutta jos — —

Tedin iloinen vihellys keskeytti hänet. — Hei! Kuka olisi uskonut? Hyvää huomenta, Ruth! Kuinka voitte mr Leigh?

— Jos Ruth on Ruth, täytyy Duncanin olla Duncan, Ted. Olemmehan siksi vanhoja tuttavia, että voimme jättää tuon "mr Leighin." Siis siksi, kunnes tulen niin vanhaksi, että voin ottaa sinut ja Valterin kasvatukseeni ja "enona" kertoa teille jännittäviä ja opettavia kertomuksia vieraista maista, joissa en koskaan ole ollut ja ihmeellisistä asioista, joita en ole nähnyt, olen yksinkertaisesti Duncan, jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan, Ruth — lisäsi hän kääntyen häneen. — Onko Ted mielestäsi muuttunut siitä, kun viimeksi näit hänet. Minusta hän ei ole kasvanut eikä muuttunut sen jälkeen kun minä tutustuin häneen, kun hän vielä käytti kolttua.

Ruth nauroi. — Luulenpa, että olisin tuntenut hänet — sanoi hän.

— Mitä huvia pituudesta on, Ruth? Vakuutan, etten voi huomata muuta, kuin että pakotetaan tanssimaan kaikkien tyhmien tyttöjen kanssa, jotka ovat liian pitkiä pienille pojille. En minä sinua tarkoita, Duncan — sanoi hän tehden hullunkurisen kumarruksen tälle herralle — koska et käy lasten huveissa, enkä sinuakaan, Ruth — taas kumarrus — kun sinä et ole koskaan tyhmä.

— Oli hyvä, että selitit sen, Ted — sanoi Ruth — sillä muutoin olisimme pitäneet huomautuksiasi liiaksi mieskohtaisina. Mutta etkö todellakaan toivo kasvavasi?

— Kyllä, otaksun, että teen sen joskus, tahdonpa, tai en, näethän, eihän sitä voi kohtaloaan kukaan välttää. Mutta sinä olet, Ruth, syvästi loukannut minun tunteitani.

— Olen siitä kovin pahoillani, mutta miten?

— Miten, Ruth? Eikö se mitään merkitse että olen puhellut sinun ja Duncanin kanssa kuitenkin viiden minuutin ajan puhumatta ainoatakaan sanaa mongerrusta? Ja kuitenkin sanot, etten lainkaan ole muuttunut. Oi, Ruth, jospa tietäisit, kuinka minun sydäntäni raatelee. Mutta miksi et onnittele minua, Ruth?

— Minkätähden? Onnettomuutesiko? Mielelläni, jos tahdot.

— Ei, sinä paha tyttö — edistymiseni tähden kaikessa, mikä on herraskaista.

— Mutta aamiainen on valmis. Juostaanko kilpaa kotiin, Duncan.

— Olkoon menneeksi, saat alkaa ensimäisestä puusta, kun minulla ovat niin pitkät sääret.

Lähdettiin, ja pitkät sääret voittivat. Ruth ei jäänyt paljoa jälkeen ja he astuivat yhdessä ruokasaliin. Ruthin mielestä ei veli ollut koskaan näyttänyt niin komealta. Hänen kasvonsa olivat lämminneet juoksusta ja vaalean ruskea, aaltoileva tukka oli pyyhkäisty tavallista enemmän taaksepäin leveältä, valkoiselta otsalta, hymyily oli melkein naisellisen lempeä, mutta kookas ja hyvinmuodostunut vartalo oli miehekäs, samoin vapaa, hienostunut puhe ja käytös.

Lady Douglas käytti vielä surupukua eikä näyttänyt paljon muuttuneen. Valter oli kasvanut ja oli nyt melkein yhtä pitkä kuin Duncan, mutta hän oli hoikka ja poikamainen. Kaikki olivat iloisia nähdessään taas Ruthin. Ja vaikka Edvard ja Valter olivat melkein unohtaneet Duncanin, eivät he kuitenkaan voineet ujostella tuota melkein yhtä poikamaista miestä. Ruthin mielestä tuli Duncan vuosi vuodelta nuoremmaksi.

— Oletko kuullut suuresta jousella-ampumakilpailusta, joka tässä lähellä tulee neljäntoista päivän perästä, kysyi lady Douglas Ruthilta.

Ruth ei ollut kuullut, ja siitä tuli puheen ja neuvottelun ainetta. Valter ja Ted aikoivat kilpailla. He ihastuivat kovin kuullessaan että Duncan oli hyvä jousimies, ja he olivat varmoja, että neljäntoista päivän harjoitus hänen johdollaan oli aivan riittävä. Mutta mistä saada jouset, nuolet ja muut asiaan kuuluvat tavarat? Duncan oli antanut pois kaikki jousitarpeensa. Ne saatiin Lontoosta. Sopiva harjoituspaikkakin löydettiin ja sieltä tapaamme suuren seurueen melkein minä aikana hyvänsä päivästä näiden neljäntoista vuorokauden ajan.

Pian julistivat pojat Duncanin parhaaksi jousimieheksi paikkakunnalla, ja olivat varmoja siitä, että hän saa ensimäisen palkinnon. Ruth katseli mielellään hänen tyyntä ja mietittyä tähtäystään, varmaa ja määrättyä jännitystä sekä nuolen suoraa lentoa kunnes se sattui joko pilkkuun tai taulun sisimpiin ympyröihin. Toisellaisia olivat hänen oppilaittensa ensimäiset kömpelöt yritykset.

Ruth nauroi niille, mutta hänen omansa eivät olleet paljoa parempia. Hän edistyi kuitenkin pian huomattuaan, että Duncanin neuvoma tapa oli paras.

Huolimatta ampumisinnostuksesta riitti kuitenkin melkein joka aamu aikaa kävelymatkoihin meren rannalle, missä Ruthilla oli myrskyn perästä tilaisuus lisätä meriruohokokoelmaansa, jonka hän oli alkanut talvivierailunsa aikana Beachfieldissä.

Eräänä päivänä istuivat Ruth ja hänen veljensä kahden kallioilla. Valter ja Ted odottivat erästä nuorta ystävää, jonka piti tulla harjoittelemaan jousella ampumista, ja jolle he antaisivat ennen Duncanin tuloa opetusta, koskapa hän luonnollisesti aluksi ujosteleisi sellaista Robin Hoodia, kuin mr Leigh oli.

— Ruth — sanoi Duncan — en ole kuullut, saitko mitään palkintoa viime lukukaudella.

— Yleisiä palkintoja ei jaettu, kun tytöt Maggien sairauden tähden lähetettiin niin äkkiä kotiin, mutta — hän keskeytti.

— Mutta mitä?

— Yksi palkinto annettiin meidän luokalle, mr Taylor antoi sen parhaasta kirjoituksesta.

— Etkä sinä saanut sitä, Ruth. Luulin sinun juuri siinä aineessa pitävän puolesi.

— Minä sain sen, Duncan — se tahtoo sanoa: luulin saavani, mutta se ei ole nyt minulla, se annetaan pois.

Hän oli hämillään. Miksi hän epäröi ja punastui?

— No, Ruth — sanoi hän katsoen vakavasti häneen — et varmaankaan ole tehnyt mitään epärehellistä?

Ruth raukka! Siis Duncankin epäili häntä! Mutta hän saisi kuitenkin tietää kaikki. Hän kertoi koko tapauksen, ja sanoi luulevansa, että Maggie tiesi, vaikkei häneltä sairauden tähden voitu kysyä. Hän oli koettanut olla kärsivällinen, mutta odotus tahtoi väliin tehdä luvan ja ajan Duncaninkin seurassa pitkäksi.

— Mutta, Ruth — sanoi hän — he olisivat varmaan uskoneet, jos olisit kertonut heille, mitä nyt olet minulle kertonut.

— En voinut kertoa heille sillä tavalla kuin sinulle, Duncan, sillä minä tiesin, että sinä uskoisit minua. Ja vaikka he olisivat melkein uskoneetkin, ei se olisi ollut täysi todistus, enkä minä olisi voinut ottaa palkintoa. Mutta minä olen oikein iloinen, että sinä tiedät sen — lisäsi hän.

— Sano minulle, mitä Maggie sanoi houriessaan, Ruth.

Hän sanoi niin hyvin kuin muisti.

— Olen aivan varma, että hän voi todistaa syyttömyytesi — hän on jollain tavalla nähnyt sen, vaikka et sinä voi käsittää miten.

— En sitä todellakaan voi. Olen varma, ettei etuhuoneessa ollut ketään, ja sitäpaitsi minä jätin hänet puutarhaan.

— Hyvä, Ruth. Ainoa, mitä voit tehdä, on olla kärsivällinen, mutta sitähän ei minun tarvitse sinulle opettaa, pikemmin päinvastoin. — Ja nyt, Ruth, menemme katsomaan miten pojat onnistuvat. — Hän kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja melkein kantoi häntä kallioiden yli ja jyrkkää mäkeä ylös. Oli kovin hauskaa luottaa kokonaan hänen miehekkääseen voimaansa, jolla hän usein oli Valteria ihmetyttänyt, ja minkä johdosta tämä oli hänelle antanut lisänimen "hirveän väkevä Quasind."

Ennenkuin he ehtivät ampujain luo, kuulivat he Tedin iloisen naurun. Nähtyään heidät juoksi hän heitä vastaan pakahtumaisillaan naurusta:

— Duncan, olen iloinen, että tulit, sillä Charley Evansin opettaminen käy yli minun voimieni! Valter nauroi myös ja Charley-raukka yhtyi siihen vastahakoisesti näyttäen samalla surkean alakuloiselta.

— Pelkään, että sinun opetuksesi on puutteellista, master Ted, näytähän Charley miten hän on sinua neuvonut.

Charley otti jousen ja näytti.

— Oikein — sanoi Duncan, — vakuutan että alku on sangen lupaava!

— Odota hiukan — nauroi Ted.

— Ted, jos sinä et anna Charleyn olla rauhassa, etkä lakkaa nauramasta, niin minä — —

— Mitä sinä teet?

— Kiinnitän sinut tauluun ja ammun sinua.

— No, enpä taitaisi siitä paljoa välittää, jos Charley sen tekisi. Mitä sanot Charley? Saat luvan ilmottaa, missä minun olisi paras seisoa — ehkä takanasi — siinä tapauksessa olisi sinulla kai paras toivo osata, ajattelen.

Hän oli vähitellen loitonnut Duncanista ja nyt katsoi hän viisaimmaksi turvautua jalkoihinsa. Duncan ajoi häntä takaa, saavutti kedon toisessa päässä ja viskasi matalan aidan yli niin kätevästi, että hän tuli jaloilleen toiselle puolelle. Sitten palasi hän Charleyn luo, joka jousi kädessä odotti seuraavaa ohjetta.

— Nyt — tähtää hyvin — pidä lujasti jänteestä vedä vakavasti. Oikein — anna mennä nyt!

Mutta nuoli pysyi paikallaan. Oli turhaa pitää silmällä, mihin se sattuisi, sillä Charley jännitti kaikki lihaksensa kunnes kasvonsa olivat tulipunaiset, pitääkseen jousen jännityksessä.

— Ei se käy, mr Leigh! En jaksa pitää sitä kauempaa!

— Anna mennä! huusi Duncan.

— En voi — en tiedä miten.

— Päästä jänne sormistasi, siinä kaikki.

Mutta voimien uupuessa oli jänne löyhtynyt, ja kun Duncan vielä kerran huusi: "anna mennä," totteli hän ja nuoli putosi — hänen jalkoihinsa.

— Mihin se meni, mr Leigh? Onko se taulussa?

Heidän oli vaikea pidättää naurua.

— Tässä se on — kuului äkkiä heidän takanansa — ja sinä olet ampunut minua, kuten sanoin.

Charley katsoi taakseen. Se nuoli, jonka hän toivoi olevan taulussa, näkyi Tedin liivin taskusta. Hän joutui hämilleen.

— Kuinka, Ted, mistä sinä sait sen?

— Jaloistasi, vakuutan. Onnittelen sinua, Charley, varman edistymisesi johdosta, minun tilapäisen, mutta ei vapaehtoisen poissaoloni aikana, ja teitä mr Leigh, oivallisen opetusmetoodinne tähden.

— Kas niin, Ted, oletko jo täällä? sanoi Duncan — heitinhän sinut ojaan, eikä se ollut minun syyni, jos et sinne joutunut.

— Otaksun, ettei miehen tarvitse jäädä ojaan, vallankaan jos hän joutuu sinne jaloilleen. En tunne myöskään mitään luonnonlakia, joka pakottaisi palaamaan samaa tietä kun on mennyt.

— Ole nyt siivosti, Ted, kymmenen minuuttia, jos ei mikään luonnonlaki, kuten pelkään, sitä estä. Nyt, Charley, vielä yksi yritys, se käy nyt varmaan paremmin.

Uudelle oppilaalle oli vihdoinkin selvinnyt, että nuolen piti antaa mennä juuri määrätyllä hetkellä. Hän koetti uudestaan. Duncan huusi "hyvä". Ja nuoli lensi helähtäen kultaiseen keskipisteeseen.

— Nyt, nuori hölynpöly, mene ja salaa noloutesi, äläkä naura, ennenkuin voit tehdä saman tempun! — sanoi ihastunut opettaja Tedille, joka heti lähti tuumien: — Nyt onkin pian aamiaisaika.

Charley olisi mielellään täydentänyt edistymistään, mutta hänen intonsa laimeni parin kolmen epäonnistuneen laukauksen perästä, ja hän suostui Valterin ehdotukseen, että mentäisiin kotiin vahvistamaan sisäistä ihmistä.

Ted tuli ovessa häntä vastaan ja sanoi: — sinun ei tarvitse ylpeillä, Charley! Tää oli ensimäinen ja viimeinen laukaus tässä kuussa.

— Näen, että tahdot vielä yhden hypyn, Ted — sanoi Duncan, ja uusi takaa-ajo alkoi, mutta kuinka se päättyi, sitä ei tiedetä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kilpa-ammunta.

Harjoituksista huolimatta ei ollut suurta edistystä tapahtunut tuota tärkeää päivää varten. Kutsun lähetti eräs rouva, jonka luona lady Douglas oli Ruthia kehoittanut käymään sillä ikimuistettavalla Sandy Lanen matkalla. Ruth muisti sen kovin elävästi nyt huomatessaan, että Duncan, Ted ja hän matkustaisivat sinne samalla, tahi saman näköisellä vaunulla ja vanhalla Taffylla, joka ei näyttänyt koskaan tarpeeksi vanhenevan unohtaakseen pelkuruuttansa.

Vaikkei Ruthilla ollut kokemusta Duncanin ajamistaidosta, ei hän epäillyt, ettei sekin kuuluisi hanan taipumuksiinsa. Siis Ted takana tien näyttäjänä ja Duncan sivullansa ajajana alotti hän matkan, josta hän toivoi sangen paljon nautintoa.

Lady Douglas ja Valter matkustivat isossa vaunussa, ja sinne olivat ampumatarpeet sälytetyt.

Ted oli kovin riemastunut ja hänestä oli erittäin hauskaa "mättää" kuulijoihinsa kaikenmoisia hullunkurisia juttuja kaikesta, mitä he matkan varrella näkivät. Ruth tiesi tuskin uskoiko hän tai ei niitä, sillä Duncan näytti alussa olevan liian herkkä pitämään niitä tosina. Mutta hän alkoi pian maksaa takaisin kertoen vielä niin paljon ihmeellisimpiä, että Ted selitti tulleensa voitetuksi, ja sanoi, ettei niitä historiallisia tosiasioita, jotka tähän huomaamattomaan paikkaan liittyivät, voinut verrata tuon matkustavan apinan mieltäkiinnittäviin kertomuksiin.

Viimeiset sanat kuiskattiin Ruthin korvaan, vaikka niin kovaa, että hänen seuralaisensakin ne kuuli.

— Ted, — sanoi Ruth äkkiä — toivon, että annat minulle kunnollisen vastauksen erääsen kysymykseen — teetkö sen?

— Milloin olen toisin tehnyt? Anna kuulua!

— Tiedän, että noilla pienillä kallioilla tuolla kaukana meressä on nimi. Ole hyvä ja sano se, mutta älä koeta narrata, sillä minä olen sen kuullut ennen, ja tiedän siis sanotko oikein.

— Mitä kallioita tarkoitat? Jaha, näen — tuo korkea ja nuo kaksi pientä, jotka juoksevat perässä. Hyvä, minä en sano niiden nimiä, mutta minä voin täydellisesti ja perinpohjaisesti kuvailla niiden luonnon. Minun täytyy muistuttaa sinua jostain, joka tapahtui sinun ensi kertaa täällä ollessasi. Et muista nähneesi näitä kallioita silloin — muistatko? Et, ja miksi? Niin, niitä ei ollut vielä silloin.

— Ei, Ted, kuulehan, puhu vakavasti!

— Kuinka minä voin kertoa, kun tuolla tavalla keskeytät? Muistat kai, että minä sangen kohteliaasti pidin huolta erään vanhan rouvan matkalaukusta? — Älä keskeytä. Pidämme päätettynä, että sinä tähän ja kaikkiin muihin kysymyksiin vastaat: "aivan niin." No, kuten sanoin, otin hänen matkalaukkunsa ja ajattelin, kuten muistelet (eikö niin?) että sinä tiesit ystävällisyyteni ja kiitit minua. No niin, sen sijaan kuulin kauan jälkeenpäin, ettei hän koskaan saanut takaisin sitä, vaikka minä olin siitä ainoastaan pitänyt huolta, kuten tiedät. Mitä teki tämä hupsu rouva, joka muuten asui tuossa kukkulan toisella puolella olevassa talossa — mitä — hän luuli tuota laakeaa kalliota, jonka ehkä näet, onnettomaksi matkalaukukseen, josta minä olin niin hellää huolta pitänyt, kuten ymmärrät. Jos sillä vanhalla rouvalla olisi ollut hiukankaan järkeä, olisi hän luonnollisesti lähettänyt hakemaan minun arvokasta apuani, vai kuinka? Mutta hänellä et ollut järkeä. Hänellä oli vaan kaksi pientä koiraa Flipsy ja Flopsy. Hän kutsui ne pienet koirat, pani niille pienet nutut ylle, etteivät vilustuisi, riisui kenkänsä ja aikoi hurjistuneena syöksyä suolaiseen syvyyteen, saadakseen takaisin kadotetun laukkunsa, jossa, kuten olen kuullut, olivat Flipsyn ja Flopsyn parhaat vaatteet. Hän astui kolme askelta veteen, Flipsy kaksi ja Flopsy yhden. Hän katsoi taakseen nähdäkseen, olivatko rakastettujen nutut paikallaan, silloin, oi, voi! Suolainen merivesi huuhtoi heitä ja kaikki kolme kivettyivät kauhusta ja ovat jääneet siihen kivettyneinä. En ihmetteleisi, jos sanoisit, ettet voi eroittaa vanhan rouvan muotoja tuossa korkeassa kalliossa, eli kivettymässä piti sanomani, mutta geoloogit uskovat sen olevan seurauksena… olen sen unohtanut! Duncan voi sanoa sen varmaan. Mutta jos tarkemmin tutkit, näet, että Flipsyn ja Flopsyn nutut kuvastuvat selvästi — niin, voinpa, sanoa — oikein kauniisti. Ja, ihmeellistä kyllä, laukku ei ole vielä tullut rantaan. Jos tämä ei ole tosi satu, Ruth, saat kutsua minua hölynpölyksi.

— Aivan niin — nauroi Ruth. Ted nauroi myös sekä Duncan, joka sanoi: — No, hyvä, Ted, tunnustan, että olet voittanut minut. Mutta miksi nuo toiset seisahtuvat. Onko tämä Deer Park?

— Kyllä, täällä ollaan! Hei! Kas niin — huusi hän — eteenpäin siellä, ettekö voi, antakaa tietä päällystöllenne!

Vaunut kääntyivät veräjästä taloon. Mutta me jätämme kertomatta vieraiden vastaan oton ja kestitsemisen.

Sillä aikaa kun toiset lähtivät kävellen kilpailupaikalle, lähetettiin Ted hakemaan vaunusta jousia ja muita tavaroita. Hän saavutti pian toiset kantamuksineen mutta kasvoillaan surkea ilme. — Voi, Duncan, voitko uskoa? Valterin ja minun jouset ovat unohtuneet, täällä ovat vaan Ruthin ja sinun. Mitä nyt teemme?

Se oli todellakin kova onni. Duncanin jousi oli paljon vaikeampi jännittää, kuin se, johon pojat olivat tottuneet, ja erittäinkin Valterin käsivarret olivat heikot.

— Minä en siitä niin välitä — sanoi Valter — koska minulla ei ole voiton toivoa, ja minä voin tarjoutua merkitsijäksi, mutta olen pahoillani Tedin tähden.

— Ted — sanoi Duncan — luulisitko voivasi jännittää minun jouseni? Siinä tapauksessa voisimme olla yhdessä ja sinä voisit käyttää sitä. Mutta ovatko nuolet mukana?

— Kyllä, kaikki nuolet olivat korissa. Kiitos, Duncan, olen aika väkevä, jotta luulen voivani käsitellä sitä, tahtoisin koettaa nyt, saanko? Hän otti jousen esiin ja Duncan ihmetteli kuinka helposti hän sen jännitti.

— Kas niin, Ted — sanoi Duncan — sinä olet todellakin väkevä. Mutta sinun pitää olla varovainen, ettet riko jousta. — Muutoin on se asia päätetty.

Marssin sävelet osoittivat heidät kilpailupaikalle, joka oli pienen mäen takana. Samassa seisahtivat he katsomaan metsävuohilaumaa, joka matkan päässä kiiruhti pakoon. Ne olivat kauniita eläimiä, ja Ruth olisi muun huvin sijaan mieluummin tarkastellut tämän kauniin puiston kätköjä. Mutta he olivat ehtineet kukkulan huipulle, ja näköala oli niin huikaisevan kaunis, että se karkoitti kaikki muut ajatukset hänen päästään. Hän laski kuusi maalitaulua, joiden ympärillä liehui herroja ja hienosti puettuja naisia. Kenttä oli viitoitettu monen värisillä lipuilla. Yhdellä puolella oli soittolava ja toisella puolella teltti katselijoita varten. Tutut marssin sävelet saivat väen rientämään eri suunnilta puistoa paikalle. Isäntä itse oli mainio jousimies, mutta hän jätti tällä kertaa kilpailuhuvin vieraillensa. Niitä varten, jotka eivät ampuneet oli muita kilpailuja järjestetty. Useimmat kuuluivat ampumayhdistykseen; ja Douglasin seurue ynnä muut vieraimmat osoitettiin alimman taulun luo, mihin Valter oli pyynnöstään päässyt merkitsijäksi.

Palkinnoita oli yksi herroille ja kaksi naisille. Ne olivat nähtävinä teltissä ennen kilpailun alkua. Katsellessaan komeata hopeamaljaa, ei Ruth voinut olla ajattelematta: — Ehkä tuo tulee olemaan Duncanin! — mutta ei ollut yhtä ihastunut rannerenkaaseen ja rintaneulaan, joita naiset innokkaasti katselivat.

Ampumamatkat olivat lyhyet, sillä osanottajissa oli monta poikaa ja aivan nuorta neitosta.

Kilpailu alkoi. Herrat ampuivat ensin yksitellen. Ted pelkäsi jännittävänsä liiaksi, eikä yksikään kolmesta nuolesta lentänyt tauluun saakka. Duncanin vuoro oli viimeisenä. Hänen ensimäinen nuolensa kävi taulun ulkoreunaan, toinen — Ruth ei voinut seurata sitä silmillään mutta hän kuuli sen sattuvan johonkin, ja soittajat tärähyttivät torviansa, mitä se mahtoi merkitä? Hän ei jäänyt kauan epätietoiseksi, sillä Ted huudahti: — pilkku, Jupiter avit'! Taas helähti jousi — Ruth odotti hengähtämättä — uusi torventoitotus! Ja kaikki kääntyivät nähdäkseen, ja kysyäkseen kuka se mainio ampuja mahtoi olla.

Ruthin vuoro tuli. Hän vapisi ilosta Duncanin menestyksen tähden, ja vaikka tämä vakavasti kehoitti häntä ajattelemaan mitä teki, vapisi hänen kätensä niin, että kaikki nuolet lensivät kauaksi taulusta, yksi niin ettei sitä voitu löytääkään. Lienee vieläkin piiloutuneena sammaliin ja sanajalkoihin Deer Parkissa.

— Ammuttu — julistettiin kovalla äänellä. Marssin soidessa siirryttiin toisten taulujen luo. Tällä kertaa seurasi torven toitotus ensimäistä laukausta. Valter riensi ottamaan selvää ja palasi kertoen, että eräs jousimies-"suuruus" oli odottamatta tullut erään herran mukana, ja että tämä oli saanut palkinnon Yorkshiren suurissa kilpailuissa. Ruth kuunteli innokkaasti uutisia — hän pelkäsi, ettei Duncanilla ollut enää mitään toivoa — mutta hänen vuoronsa oli nyt ampua ja Ruth seurasi sitä tuskallisesti. Hän ei ollut koskaan nähnyt häntä niin onnellisena. Ei ainoakaan nuoli hairahtunut, ja muutamien laukausten perästä lakkasi hän laskemasta hänen osumiaan. Useat kertojat kerääntyivät heidän ympärilleen, ja Valter oli oikein ylpeä merkitsijän paikastaan sillä taululla.

Levottomuus ja jännitys olivat vieneet Ruthin ampumataidon kokonaan veljen suureksi harmiksi. Ei kukaan hänen oppilaistaan tuottanut hänelle suurta kunniaa, sillä huolimatta Tedin ruumiin voimista oli jousi hänelle liian kankea, ja samalla outo, joten hän puolentoista tunnin ajalla ei saanut ainoatakaan sattumaa — ainoa, joka osui tauluun, tuotti enemmän häpeää, se sattui n.s. "kartiiniin". Duncan ja "suuruus" olivat pian kaikkien edellä. Innostus ja jännitys, joilla näitä molempia seurattiin, kasvoi jokaisen sarjan jälkeen. Kerrottiin, että mr Leigh oli osunut useimman kerran kultaiseen pisteeseen, mutta hänen kilpailijansa voitti taas osumisilla punaiseen. Toiset luulivat tämän, toiset tuon tulevan voittajaksi. Neitoset olivat varmoja siitä, että mr Leigh oli paras ampuja — jos he tarkoittivat: miellyttävin, niin olivat he oikeassa, ja olisivat olleet siinäkin, että hän oli kaunein.

Vihdoin tuli viimeinen sarja.

Nyt, Ted — sanoi Valter — suo minulle se hauskuus, että saan merkitä sinulle edes "valkoisen raidan". Tämä on ainoa mahdollisuus, ole varuillasi!

Kaksi ensimäistä nuolta eivät lentäneet tauluun saakka, veikka tähtäys oli jotenkin hyvä.

— Olen päättänyt, että tämän täytyy mennä tarpeeksi kauas — sanoi hän pannen viimeisen nuolen jänteelle. Hän jännitti kaikin voimin. — Seis! Ole varovainen! — huusi Duncan, mutta se oli myöhäistä — hän oli jo jännittänyt liian kovasti? nuoli putosi maahan hänen jalkoihinsa ja jousi oli rikki! Ted raukka! Hänen kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. — Rakas Duncan, mitä nyt teet? Kuinka se voi noin käydä? Mitä sinä nyt teet, Duncan? Ja hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

Kaikki lähellä olevat tiesivät että se oli Duncanin jousi, ja tapauksien johdosta syntyi oikea suru ja valitus, mutta Tediä ei kukaan voinut torua, niin onnettomalta hän näytti. Valter koetti alkaa aika nuhde-sarjan, mutta lopetti kesken.

Ruth kalpeni, mutta ei puhunut mitään, Duncan yksin oli tyyni. Hän hymyili ja koetti lohduttaa Tediä, mutta mitä ystävällisempi hän oli, sitä katuvaisemmaksi tämä tuli.

Niinpian kuin tapaus tuli toisten ampujain tietoon, tarjottiin Leighille tusina jousia, mutta hän ei tahtonut lainata keneltäkään, ensiksi — kuten hän sanoi — sentähden, ettei hän voinut ampua vieraan jousella ja toiseksi sentähden, että rikottu jousi oli ollut erään hänen ystävänsä oma, eikä hän aikonut enää lainata. Joku sanoi: — Vahinko, ettette päättänyt myöskin olla lainaamatta muille joustanne, — mutta joko Duncan ei sitä kuullut, tai ei tahtonut kuulla. Hän sanoi tyyneesti: — menkäämme nyt katsomaan minun kilpailijani viimeisiä laukauksia. Seurue lähti liikkeelle ja ehti toisen taulun luo juuri nähdäkseen hänen osaavan kerran kultaiseen pisteeseen ja kaksi punaiseen. Ruth katsoi Duncania; ei pettymyksen varjoakaan näkynyt hänen kasvoillaan, ja hän ajatteli: — Duncan on oikea sankari! — Mutta hän tunsi, ettei hän itse ollut suinkaan sankaritar kuullessaan, että "tämä ratkaisi tuloksen" ja että Duncan hävisi ainoastaan Tedin tyhmyyden ja huolimattomuuden tähden. — Hän koetti olla sitä ajattelematta, mutta itserakkaus ja riemuitseva ilme "suuruuden" jotenkin "jokapäiväisillä" kasvoilla, ärsytti häntä.

Kuluttaakseen puolituntisen ennen virallista palkintojen julistusta lähtivät Ruth, Duncan ja Ted etsimään metsävuohia. Valter ei voinut tulla mukaan, sillä hänellä oli joukko laskuopillisia tehtäviä suoritettavana toisten merkitsijäin kanssa. Lady Douglas oli istunut teltissä koko iltapäivän, eikä tiennyt nuoren ystävänsä voitoista, mutta kun Ted itse kertoi kauhean onnettomuuden, lisäten että Duncan oli ollut yhtä varma voitosta, kun hän nyt oli häviöstä, näyttivät hänen tyyneet kasvonsa tavallista levottomammilta.

Ted-raukka oli sangen alakuloinen. — En koskaan voi unohtaa tuota onnetonta laukausta — sanoi hän. — Toivoin varmaan yhtä hartaasti, kuin sinä itse, että voittaisit tuon vanhan veijarin, — olin minä aika aasi, se on varma.

Ruthin sydän heltyi.

— Tarpeetonta antaa itsellesi haukkumanimiä, Ted, vaikka olitkin varomaton — sanoi Duncan. — — Mutta hiljaa! — lisäsi hän. — Tulemme juuri keskelle laumaa. Katso pensaiden raosta, Ruth!

He pysähtyivät. Mikä kaunis näky! Yli viisikymmentä metsävuohta yhdessä joukossa! Katsos tuota valkoista — kuiskasi Ruth — eikö se ole kaunis? Mutta samassa nosti yksi päätään, kuunteli, haisteli ilmaa ja katseli suurilla, pelokkailla silmillään. — Syntyi yleinen pelästys, kaikki pakenivat, ja askelten kaiku kuului vielä kauan sen jälkeen kun nuo kauniit elukat olivat näkyvistä kadonneet. Ruth ei ollut koskaan ollut näin lähellä metsävuohilaumaa.

He istuivat lepäämään. Ruth ja Duncan puhelivat, mutta Tedin iloisuus oli tuon ikävän tapahtuman jälkeen mennyttä. Aika kului heidän huomaamattaan, kunnes kaukainen tornikello huomautti heille, että puolen tunnin sijasta oli kulunut kokonainen.

Tultuaan talon näkyville syöksyi Ted sanakaan lausumatta ja juoksi ovesta sisään, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän jo heitä vastaan kovasti huutaen. He eivät kuulleet sanoja, mutta näkivät ihmeekseen hänen lakkinsa lentävän ilmaan. Hän ei ehtinyt ottaa sitä, vaan töytäsi eteenpäin. Kun hän tuli lähemmäksi, erottuivat he sanat: — Hei, Duncan! Ruth! Hän on saanut sen! Toinen kokonaan lyöty! Kiiruhda, kaikki kyselevät sinua!

Ruth katsoi Duncaniin — hän oli tullut ihan kalpeaksi, — hän oli siis välittänyt siitä! Ruth iloitsi nyt siitä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ei näkynyt mitään harvinaisemman liikutuksen jälkeäkään hänen kasvoillaan, vaikka hän näyttikin olevan huvitettu odottamattomasta tuloksesta.

Se oli totta. Huolimatta lopussa tapahtuneesta käänteestä, oli hän kymmenen pistettä edellä, ja hän sai onnitteluja joka puolelta samalla, kun yksi ja toinen pyysi saada nähdä maljaa. Lady Douglas oli hyvin tyytyväinen. Valter sanoi: — Luonnollisesti ei kukaan voinut voittaa "hirveän väkevää Quasindia". Ted kävi ympäri kysellen jokaiselta, eivätkö he olleet iloisia. Ruth ei sanonut mitään, mutta hänestä tuntui, kuin olisi hän tahtonut pusertaa jotain; ja Duncan näytti — ainakin hänen puolueellisen pikku siskonsa mielestä — sankarimaisemmalta myötä- kuin vastoinkäymisessään.

Paluumatkalla oli heillä tarpeeksi puheenainetta. Ja päivän vaivoista väsyneinä nukkuivat he seuraavan yön makeasti.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Venematka.

— Jos viet Ruthin rantaan, Ted, niin tulemme ottamaan teidät sieltä veneellä.

— Kyllä, sen teen! — vastasi Ted. Valter ja Duncan lähtivät hakemaan Dick-nimistä merimiestä, jonka kanssa he olivat olleet usein venematkoilla. Ruth ei kuitenkaan ollut koskaan mukana. Kun ilma nyt oli niin tyyni, oli Duncan antanut tuon kauan odotetun lupauksen.

Määrätyllä ajalla lähti hän Tedin kanssa kohtauspaikalle. Päivän kuumuus ehkäisi Tedin riehumishalua, ja Ruth piti hänestä enemmän tuollaisessa hiljaisessa, järkevässä mielentilassa.

— Ruth — sanoi hän äkkiä — olisin toivonut, ettet olisi antanut kulua kahta vuotta meillä käymättä.

— En voinut sitä auttaa, Ted. Duncan on ne asiat järjestänyt, kuten tiedät. Yhden lupa-ajan hän oli kotona, toisen vietin erään vanhan enon luona, ja muut koululla, miss Longin luona.

— Niinpä niin! Olisit tullut tänne sen sijaan, että kärsit vanhan ikävän koulumamselin seurassa.

— Hänestä minä pidän kovin enkä salli häntä sanottavan "vanhaksi, ikäväksi koulumamseliksi". Et tiedä kuinka paljon hänestä pidän.

— Todellako? — kysyi hän ihmetellen. — No niin, tytöt ovat varmaan erilaisia, kuin pojat, — lisäsi hän ikäänkuin tämä olisi ollut ainoa selitys, — mutta minusta olisi todellakin ollut hauskaa, jos olisit tullut tänne, Ruth.

— Ehkä olisit kyllästynyt minuun, etkä olisikaan tällä kertaa ollut niin iloinen minua nähdessäsi?

— Ei, tiedätkös, Ruth, tuo on kohteliaisuuksien kalastelemista, mutta se ei nyt onnistu. Toivon sinun tulevan tänne erityisesti sentähden, että sinun läsnäolosi tekee minulle niin hyvää.

Ruth sanoi vakavasti: — Ted, sinä olet minun mielestäni tullut paljon paremmaksi sen jälkeen, kun minä viimeksi olin täällä, vaikka en ole ennen saanut tilaisuutta sanoa sitä — mutta ehkä teen tyhmästi…

— Miksi, Ruth?

— Kun olen kaksi vuotta sinua nuorempi; enkä olisi sitä ajatellut sanoakseni, vaikka muistin keskustelumme joulu-aamuna, ja — mutta se on varmaan hyvin tunkeilevaista minulta —

— Ei suinkaan, hyvä Ruth; olen sinulle hyvin kiitollinen — sanoi hän totisena, ja minusta tuntuu aina kuin sinä olisit vanhempi. Muistan mitä silloin sanoit, ja luulen, että Valterin sairaus teki minut, ajattelevammaksi, vaikkei sitä kukaan usko. Voi, Ruth! Luulen hulluuden kuuluvan luonteeseeni, vaikka en sitä tahtoisi.

— Totisesti, Ted, Duncan sanoi eilen, että huolimatta eloisuudestasi ja poikamaisista kujeistasi, on hän huomannut, että olet kovin hiljainen ja toimellinen silloin, kuin äitisi ja Valterin päätä kivistää. Ja hän sanoi vielä muutakin, jota en ehkä sano, sillä se tekisi sinut itserakkaaksi.

— Olisin todella peto, jollen koettaisi kaikkea silloin kun Valterin pää on kipeä, sillä tiedätkö, Ruth, se on vaivannut häntä sen onnettomuuden jälestä.

Ruth säikähti. Hänen oma syyllisyytensä muistui niin elävästi hänen mieleensä, että hänen toverinsa katui sanoneensa sitä, mutta häntä lohdutti se, että hän kuuli lääkärin sanoneen hänen pääsevän siitä vähitellen, ja Tedin mielestä Valter oli parantunut viimeisen kuukauden ajalla.

— Mutta, Ruth — sanoi hän — oli miten oli, minä en voi voittaa laiskuuttani koulussa! Teen joka lukukauden lopussa päätöksiä, eikä niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä — tulen aina kotiin vanhoine todistuksineni: "Edvard on surkean ajattelematoin; hänellä ovat keskinkertaista paremmat lahjat, mutta laiskuus ja tarkkaamattomuus estävät häntä niitä mihinkään käyttämästä". Osaan ulkoa nuo sanat, Ruth — aina samat — ja äiti näyttää niin vakavalta, että minä ihan inhoan itseäni. Sano nyt, mitä minun on tehtävä.

— Eikö siellä ole ketään isompaa toveria, joka tahtoisi auttaa sinua, kun sinun tekee mielesi laiskotella.

— Siellä on muutamia, jotka ovat sangen ystävällisiä pikkupojille, mutta minä olen siinä onnettomassa keski-iässä, näetkös, jolloin katsotaan voivan pitää huolta itsestään. Enkä minä kuitenkaan ole tarpeeksi suuri kelvatakseni seurattavaksi esimerkiksi.

— Oletko viimeisinä luokallasi?

— En aina, mutta se on vaan sattuma, kun minä ylenen. Toisinaan olen ensimäinen, mutta se ei tuota mitään iloa, sillä tunnen siten nöyryyttäväni poikia, jotka ehkä ovat kauan ahkerasti työskennelleet, kun minun edistymiseni on ollut aivan sattuma.

— Ted — sanoi Ruth vakavasti — et kai unohtane pyytää apua?

— Ei, Ruth, sitä en todellakaan unohda, mutta minä olen niin erilainen kuin muut. Rukoilen Jumalalta apua ja sitten unohdan sen, eivätkä rukoukseni näytä tulevan kuulluiksi — lisäsi hän surullisesti.

— Tulevathan ne, koskapa sinä edelleen toivot parantuvasi. Mutta etkö voisi käyttää jotain keinoa, joka auttaisi? Jumala vastaa rukouksiimme siunaamalla ne välikappaleet, joita käytämme.

— Mitä minä voisin tehdä?

— Tietäisin mikä olisi avuksi minulle, mutta luullakseni sinä voit parhaiten itsellesi valita.

— Mikä sitten?

— Auttaisin itse jotain hyvin pientä poikaa. Etkö voisi saada käsiisi jotain sellaista? Lukisit hänen kanssaan ja sinun täytyisi olla hänelle hyvänä esimerkkinä.

— Tiedätkös, Ruth, luulenpa, että se olisi hyvä keino — koetan sitä seuraavalla lukukaudella.

— Ja eiköhän olisi hyvä lukea vaikkapa vaan puolituntinen päivässä, kunnes koulu alkaa, jotta tottuisit?

— Luulen, ettei siitä tule mitään, jollei joku lue kanssani.

— Minä kysyn Duncanilta. Viivymme vielä kymmenen päivää, ja sinä lähdet kouluun samaan aikaan, kun me matkastamme. Eikös tuo ole vene, joka tuolta tulee, Ted?

Niin oli — ja muutaman minuutin kuluttua istui Ruth siinä käärittynä huiveihin, suojaksi venheen kosteutta ja likaisuutta vastaan. Duncan silmäili tuskallisesti mustaa pilveä, joka oli kohonnut taivaanrannalle, mutta Dick vakuutti ettei se ainakaan useaan tuntiin heidän tielleen tulisi. Pojat sanoivat, etteivät he välitä pienestä sateesta, mutta Duncanin katseesta huomasi, että hän välitti. Hän otaksui kuitenkin, että Dick parhaiten ymmärsi asian.

Pian oltiin matkalla. Päivä olikin sopiva merimatkaan, sillä auringonpaiste oli ihan polttava.

Ruth ei ollut aavistanut, että ranta ja kalliot näyttäisivät niin toisenlaisilta merellä, ja usein hän tunsi vasta monen väärin arvaamisen perästä paikat. Selityksiä hän varovaisuuden vuoksi pyysi Valterilta muistaessaan Tedin kummalliset kertomukset. Hänestä oli kovin hauskaa viilettää käsillään kylmää vettä. Ja Duncan lauloi voimakkaalla, raikkaalla äänellään, jota airojen ja veden loiske veneen reunaa vastaan säesti. Ja sitten alkoi Dick hauskan merimieslaulun, johon hän pyysi toisia yhtymään, ja Ted, joka mielellään pani käytäntöön äänensä koko laajuudessaan enemmän edisti yleistä sekamelskaa, kuin sointuisuutta, sillä hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä säveleistä, ja tulos oli niin hullunkurinen, ettei Ruth voinut laulaa naurulta.

Lady Douglas oli tullut levottomaksi nähdessään mustan pilven, joka oli vähitellen levinnyt yli taivaan. Hän kääri huivin hartioilleen, otti päivänvarjostimensa ja meni valkoiselle veräjälle. Sieti hetken tähystellä ennenkuin hän huomasi pienen aluksen. Hän näki ilokseen heidän juuri kääntyvän takaisin. Tämä tapahtui heti Dickin laulun loputtua.

Duncan oli yhtäkkiä huomannut ja huomauttanut merimiehelle, että myrsky nousi ennen pitkää. He olivat kääntyneet heti ja riensivät kaikin voimin rantaa kohti.

Dickiä harmitti kovin, että hän oli näyttänyt olevansa niin huono ilmanennustaja, ja tätä jollain tavalla palkitakseen hän kiersi vedenpitävän takkinsa "nuoren neidin" ympärille. Duncan levitti omansa hänen päänsä yli ja Ted koetti kaikin neuvoin suojella häntä sateelta, joka alkoi virtoina valua. Airot olivat täydessä käynnissä, mutta siitä huolimatta edistyi matka sangen hitaasti. Sade kiihtyi kiihtymistään ja hetkisen perästä leimahti salama, jota seurasi kova, huumaava jyrähdys — ja taas, ja taas — raivoava myrsky oli puhjennut. Ruth katsoi Duncania — hänen kasvoillaan kuvastui tuska, Valter oli ihan kalpea, ja Ted pusersi häntä kovasti. Silmänräpäyksen pelkäsi hän, mutta sitten hän katsoi Tediä lempeästi hymyillen ja sanoi: — Jumala hallitsee myrskyn, emme tarvitse pelätä.

Pelko oli poissa. Taas valaisi salama laineita ja ukkonen jylisi, mutta suuremmoinen näytelmä, jommoista Ruth ei ollut edes unessakaan nähnyt, loihti ihastuksen punan hänen poskilleen ja myrskyn voima vaikutti häneen kymmenkertaisesti tuossa pienessä aluksessa aukealla merellä.

Vaahto alkoi roiskua heidän ylitsensä. Hän katsoi Valteriin. Tämä oli kalpea ja vapisi. Hetken innostuksessa sieppasi hän Duncanin takin yltään ja heitti sen Valterin ympärille.

Duncan ja merimies soutivat kaikin voimin aina väliin katsoen kuinka kaukana kalliot olivat ja löytääkseen sen ainoan paikan, missä voi maalle nousta. Vaahto ja sade sokaisi silmät, mutta sen lisäksi alkoivat laineet vieriä veneen yli.

Jonkun täytyy ajaa vettä veneestä — huusi merimies. Ted katsoi veljeensä, mutta Valter raukka näytti aivan voimattomalta. Ruth huomasi hänen katseensa.

— Kas niin, Ted — sanoi hän — älä minusta välitä. Tulen yksinkin toimeen, näetkös — ja hän työnsi hänet luotaan. Hän totteli. Ruth veti Valterin käden ikäänkuin turvaksensa, vaikka todellisuudessa hän tuki Valteria ja kuiskasi lohduttavia sanoja hänelle. Eikä Valter kuitenkaan ollut mikään pelkuri, mutta ukon ilma oli hänet lapsuudesta saakka tehnyt aivan kykenemättömäksi.

Ranta oli nyt aivan lähellä, mutta heidän oli kierrettävä rivi mereen pistäviä kallioita päästäkseen siihen pieneen lahdelmaan, missä he toivoivat löytävänsä turvallisen maalle-nousupaikan. Valkoinen vaahto roiskui korkealle kallioiden yli, ja Duncan kysyi katseellaan merimieheltä: — voimmeko kiertää. Hän vastasi sanoin: — meidän täytyy, sir, muutoin… loppuosan keskeytti rätisevä jyrinä heidän päidensä kohdalla, kovempi edellisiä. Vaikkei Valter sanonut mitään eikä säpsähtänyt, tunsi Ruth, että värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa, ja taas hän hymyillen kuiskasi hänelle. Ja he soutivat vielä, vaikka aironvedot tulivat heikommiksi. Dick sanoi: — kestäkää viisi minuuttia, niin olemme pelastetut, mutta samassa vyöryi mahdottoman suuri aalto alusta kohti — he eivät voineet hallita sitä ja seuraavassa silmänräpäyksessä heittivät aallot sen kuin pähkinän kuoren erästä tuskin näkyvää kalliota vastaan, minkä yli jokainen aalto kieri. Vene ponnahti takaisin heittäytyäkseen uudesta kahdennetulla voimalla sitä vastaan. Dick hyppäsi suoraan kalliolle, heittäytyi pitkälleen ja tarttui veneen reunaan juuri kun se oli siitä irtautumaisillaan. Hän olisi tuskin voinut sitä, jollei Duncan olisi ehtinyt avuksi. Veneessä oli aukko ja se alkoi äkkiä täyttyä. Ruth näki että nopea toiminta oli tarpeen. Ted hyppäsi pois venheestä ja hänen vahvan käsivartensa avulla saivat Valter ja Ruth jalansijan kalliolla. He tulivat juuri parhaaseen aikaan, sillä seuraava aalto riuhtasi puoleksi vedellä täyttyneen veneen ja löi sen pirstoiksi kallioita vastaan.

Nyt vasta huomasivat he, etteivät olleet kalliollakaan turvassa, sillä se oli jo melkein peitossa ja vesi nousi yhä. Duncan näki heti, että jos he voisivat päästä seuraavalle suurelle kalliolle, olisi sieltä helppo kiivetä seuraaville, jotta virta ei saavuttaisi heitä. Mutta miten päästä. Siinä kysymys. Hän olisi tuskin yksin voinut hypätä sinne, ja toinen selässään olisi se ollut mahdotonta. Aaltojen välissä luuli hän näkevänsä pienemmän kallion, jota olisi voinut käyttää astuimena, vaikkei hän tietänyt tarjoaisiko se tukevan jalansijan.

— Tunnetko nämä kalliot — sanoi hän Dickille,— onko tämän ja tuon kallion välillä jalansijaa?

— En tiedä, sir, mutta katsotaan — ja urhea merimies hyppäsi veden peitossa olevalle kalliolle:

— Kaikki hyvin, sir! — sanoi hän koetellen jalallaan kiven laajuutta — täällä on tilaa kahdelle, mutta ei useammalle, ja tästä on hyvä hyppäys seuraavalle kivelle.

— Se on ainoa pelastuksemme — sanoi Duncan. — Mene nyt seuraavalle kalliolle ja odota minua.

Hän totteli, mutta hyppyyn tarvitsi hän kaiken voimansa. Duncan huomasi, että yritys oli vaarallinen, mutta se oli uskallettava, sillä se oli ainoa pelastuskeino. Hän silmäsi rannalle — ei apua näkyvissä. Ja jos olisi ollutkin, hän tuskin olisi sitä nähnyt sateen ja vaahdon läpi. Sanaa lausumatta tarttui hän Ruthin vyötäisiin ja hyppäsi kivelle, henkäsi silmänräpäyksen ja kokosi kaiken voimansa seuraavaan hyppyyn. Dick odotti tuskallisesti. Taas hyppy — hän seisoi Dickin rinnalla kuormineen. — Vie hänet kuivalle ja tule takaisin niin pian, kuin mahdollista.

— Viekää hänet, sir, ja antakaa minun mennä auttamaan nuoria herroja. — Mutta Duncan oli jo veden peittämällä kalliolla.

Dick puoleksi kantoi, puoleksi laahusti kuormansa kuivalle ja palasi paikalleen.

Ruth ei voinut nähdä mitään, ja hänen tuskansa oli sanomatoin, kunnes Ted, kiiveten ja taas kaatuen ehti hänen luokseen.

— Ruth — kuiskasi hän käheästi — rukoile, voi rukoile, että Valter tulisi pelastetuksi.

— Duncan! — huudahti hän.

— Hänestä ei pelkoa, Ruth, hän on väsymätöin, mutta Valter! Voi Valter raukka! Vaikka hän tuskin voi seisoa sillä kalliolla, tahtoi hän välttämättömästi, että minä tulisin ensin. Voi, Ruth, jos aallot huuhtovat hänet mereen ennenkuin Duncan ehtii. Duncan pakoitti minut tulemaan tänne nähdäkseni olitko turvassa. — En voi nähdä heitä täältä.

— Kiipeä ylemmäksi, Ted, ehkä näet.

Ruth koetti myös, mutta hän ei voinut. Ted oli jo ylhäällä. — Näen heidät, Ruth! — huusi hän. — Duncan on kalliolla Valterin luona, mutta voi, hän ei tahdo tulla! Valter, kiiruhda! Hän viittaa Duncanille, jotta hän menisi yksin. Ehkä hän pelkää, ettei Duncan voi häntä auttaa, voi, he hukkuvat molemmat! — Ruth peitti kasvonsa. — Ted kertoi edelleen havannoitaan: — Mutta Duncan ei lähde, hän on ottanut Valterin selkäänsä, he ovat ensimäisellä kalliolla!

Ruth muisti toisen hypyn, ja häntä pöyristytti.

— Ne ovat pelastuneet! Ei! Hän luiskahtaa takaisin! Voi, missä on Dick? Tuolla — hän tarttuu heihin kiinni — nyt he ovat pelastetut, hei! Ruth sanoi samassa: — Jumalan kiitos! Se oli tavallinen sanantapa, mutta nyt se tuli sydämestä.

— Niin, Jumalan kiitos, Ruth — Sanoi Ted, — Duncan on kunnon mies! — Ja hän hyppäsi alas ottaakseen vastaan puoleksi tainnoksissa olevaa Valteria, joka virkistyi muutaman minuutin kuluttua. Dick lähti hakemaan apua ja palasi melkein heti kahden miehen seurassa, jotka Lady Douglas oli lähettänyt tuomaan sadetakkeja ja suojia. Hän ei luullut heillä olevan vaaraa, ja toivoi heidän päässeen johonkin sateen suojaan.

He palasivat pian ja Tedin tervehdys äidillensä, kuului: — Taas on se vanha sananlasku toteutunut, Äiti: "Ne, jotka hirtettäviksi syntyvät…" tiedäthän…

KAHDESKYMMENES LUKU.

Viimeinen viikko Beachfieldissä.

Pelästymisestä ja kastumisesta ei ollut pahempia seurauksia. Valter oli hiukan väsynyt ja kärsi pään kipua. Eräänä iltapuolena, kun hän nukkui sohvalla — lady Douglas ja Ted olivat ulkona — sanoi Duncan hiljaa:

— Ruth, sinä olet hyvin rohkea! Näytithän tässä tuonnoin veneessä aivan tyytyväiseltä — ihmettelen, ettet pelännyt yhtä paljon minun takiani, kuin minä sinun.

— Pelkäsin aluksi kovin, mutta en sitten enää.

— Miksi et sitten enää?

— Kun muistin, ettemme ole yksin. — Mutta mihin olisimme joutuneet ilman sinun rohkeuttasi ja voimaasi? Ei kukaan olisi voinut hypätä sen vaarallisen paikan yli Valterin kanssa.

— Ja kuitenkin se oli enemmän pelkuruutta, kuin rohkeutta. Kun olin vienyt sinut Dickin luo, ja hän tahtoi että veisin sinut kallioille ja antaisin hänen mennä auttamaan toisia, esti minut tähän suostumasta vaan pelko siitä, mitä lady Douglas sanoisi, jos pelastaisin oman sisareni ja hänen poikansa hukkuisivat.

— Voi, Duncan, olen hyvin kiitollinen, ettet sitä tehnyt.

— Niin minäkin. Luulen olevani siitä enemmän kiitollinen, kuin konsanaan omasta pelastuksestani, sillä jälkeenpäin huomasin, ettei Dick olisi voinut pelastaa Valteria vaarasta. En ollut ollenkaan varma, että voisin tehdä sen hypyn sellaisen kuorman kanssa.

— Kun olin sylissäsi, Duncan, ajattelin vaan, että jos nyt hukkuisin, eivät he saisi koskaan tietää siitä ainekirjoituksesta. Eikö ollut kummallista, että niin vähäpätöinen asia tuli mieleeni sinä hetkenä?

— Siitä näkee, miten se sinua mieltäsi painaa, pikku-Ruthini, mutta minä toivon, että se pian selviää. Sinun täytyy kirjoittaa siitä minulle.

Sovittiin, että Ruth matkustaisi yhdessä Duncanin kanssa. Hän tulisi silloin kolme päivää miss Longin määräyksen jälkeen.

— En luule hänen siitä pahastuvan, kun tietää, että sinä matkustat pois — sanoi Ruth. — Etkö luule jo voivasi tulla kotiin pian Duncan? Ei vaan muutamaksi viikoksi, kuten nyt.

— No niin, nykyisten laskujeni mukaan toivon voivani asettaa asiat niin, että kolmen vuoden perästä voin todella palata.

Ruthin mielestä se oli pitkä aika.

— Se kuluu pian, ja minä olisin iloinen, jos sinä silloin voisit tulla hoitamaan talouttani, Ruth. Eikös se olisi ihanaa? Annas kun lasken, kuinka vanha silloin olet.

— Kuudentoista vuoden. — Olen silloin ollut koulussa niin monta vuotta, että luulen voivani lopettaa.

— Sepä hyvä! Jollei minusta olisi vastenmielistä niin kaukaisten suunnitelmien teko, pitäisin päätettynä, että sinä olet minun pieni taloudenhoitajattareni, ja me olisimme niin onnellisia, Ruth.

Ruth huokasi ajatellessaan vuosia, jotka vielä olivat kulumatta.

— Duncan — sanoi hän äkkiä — minä lupasin Tedille, että kysyisin sinulta, tahtoisitko lukea hänen kanssaan puolituntisen päivässä siihen asti, kun matkustamme.

— Miksi toivot hänen olevan niin ahkeraa?

Hän kertoi keskustelustaan Tedin kanssa niin paljon, kuin oli asian ymmärtämiseksi tarpeellista, ja unohtaen Valterin läsnäolon puhui hän kovemmin, kuin ennen, ja Duncanin sijaan vastasi Valter:

— Minä häpeän, Ruth, että jotain toista pyydetään sitä tekemään. — Duncan, sinun täytyy jättää se minun huolekseni; Ruth on muistuttanut minulle velvollisuuksiani, jotka minun täytyy itse täyttää.

— En luule sinun täytyvän. Työskentelet koko lukukauden, ja lupa-aika on sinulle välttämätöin, kun minä sen sijaan olen kauan ollut aivan laiska, joten on hyödyllistä muistella unehtuneita asioita.

Naurava naama näkyi avonaisesta akkunasta.

— Kuulkaas, kuulkaas! Enpä uskonut saavani sitä kunniaa, että kaksi valistunutta henkilöä suorastaan riitelee kunniasta tulla minun opettajakseni. Vakuutan olevani teille molemmille hyvin kiitollinen!

— Mitä sinä täällä teet? Ei sinun pitänyt mitään kuulla — sanoi Duncan nauraen.

— Tulin juuri parhaaseen aikaan kuullakseni Valterin puheen, joka oli niin kaunis, hyvin järjestetty ja niin mieltä ylentävä, ettet varmaankaan olisi sallinut minun häntä keskeyttää. Eikö olisi mielestäsi paras heittää arpaa, Duncan, ettei kateutta syntyisi?

He nauroivat, mutta Ruth otti kaksi paperinkaistaletta ja sanoi: — kas tässä — vetäkää nyt rehellisesti. — Duncan sai pitemmän. Ted hyppäsi akkunasta sisään, asettui kaunopuhujan asentoon ja saneli mahtavalla äänenpainolla:

— Master Leigh! Samalla kun onnittelemme teitä sen hyvin ansaitun ylennyksenne johdosta, minkä onni on teille suonut, emme voi olla lausumatta vilpitöntä osanottoamme sir Douglaalle! Mutta kun kohtalon jumalatar on sokea, kuten sananlasku sanoo, emmekä me tiedä miksi te, sir Valter, ette olisi onnellisimman ystävänne arvoinen — sanon onnellisemman, sillä eikö hän tällä hetkellä ole saavuttanut toivojensa päämäärää? — tässä tuli yskän kohtaus. — Hyvät naiset ja herrat! Meidän täytyy ikäväksemme huomata se kovin harmillinen seikka, että olemme alkaneet lauseen, joka kuten pelkäämme, ei koskaan saane loppua. Teidän luvallanne otamme vapauden alkaa uuden. Tahdomme sanoa, että meille erittäin mieluinen tehtävä on toisen kotiopettajan viran asettaminen erityiseksi armonosoitukseksi sir Valter Douglaalle, jonka me täten nimitämme meille itsellemme toiseksi opettajaksi. Hänen ja mr Leighin velvollisuudet täytetään sillä tavalla, jonka me kypsyneen harkitsemisen jälkeen, eli toisin sanoen nukahdettuamme ensin, katsomme sopivimmaksi. — Puhuja katosi samaa tietä, kuin oli tullutkin.

Seurauksena näistä oli Tedin jokapäiväinen sulkeutuminen huoneeseensa noin tunnin ajaksi. Eikä hän tahtonut päästää sinne virkaan vihkimiänsä opettajia. Hän sanoi sallivansa heille erikoisoikeuden tutkia häntä viimeisenä päivänä arvellen, että heille siinä toimessa oli aivan tarpeeksi työtä. Kun määräpäivä tuli, hämmästyivät he vallan sitä tietomäärää, minkä hän niin lyhyessä ajassa oli ehtinyt hankkia. Ted oli myöskin tullut siihen vakaumukseen ettei työ ollut niinkään "hirveä kuorma", kuin hän oli luullut.

Viimeinen viikko kului Ruthin mielestä aivan kuin siivillä. Ne päivät olivat hänelle erityisesti hauskoja, sillä hän sai nyt mielestään olla niin paljon veljensä seurassa ja hän huomasi hänen luonteessaan aina enemmän ihailtavia ja rakastettavia puolia. Hän olisi ollut hyvin iloinen tietäessään hänen aina etsivän taivaallista mestaria. Hän ei ollut, kunnioituksesta vanhempaa veljeä kohtaan uskaltanut puhua hänen kanssaan pyhistä asioista muuta kuin sen kerran valkoisella veräjällä, jolloin hän vaihtoi puheen aihetta. Hänen mielestään tuntui eron välttämättömyys joskus katkeralta, mutta hänellä ei ollut tapana kuluttaa aikaa ja voimia turhaan valitukseen, vaikka eronhetken pikainen lähestyminen antoi hänen kasvoilleen ja käytökselleen vakavan ja melkein surullisen leiman.

Lähtöpäivän edellinen ilta tuli. Piti tulla yleiset erojaiset, sillä samana päivänä matkustivat Valter ja Ted kouluun.

Oli kaunis kesä-ilta, ja vaikka ystävällinen lady Douglas oli huomisten puuhien takia käskenyt kaikkien mennä aikaisin levolle, jäi Duncan vierashuoneeseen. Ruth tuli myöskin sinne hakemaan erästä kirjaa, kuten hän sanoi. Mutta Duncan avasi akkunaluukut nähdäkseen minkälainen yö oli ja istui matalalle ikkunalaudalle Ruthin ollessa polvillaan hänen vieressään.

— Ruth, — sanoi hän — eikö se ole kummallista, ettemme me, jotka olemme niin täydellisesti orpoja, saa olla yhdessä, vaan täytyy aina erota ja tavata ainoastaan taas erotaksemme?

— Tultuani täysi-ikäiseksi lasken kouluvuoteni sinun matkojesi mukaan. Ne tulevat olemaan ainoat suuret tapaukset niiltä ajoilta. Mutta tapaamisemme ovat olleet niin hauskoja, että niiden takia olen poissaoloni unohtanut. Oi, kuinka Jumala on hyvä meille.

— Ruth, sinun täytyy opettaa minua, kun tulen takaisin. Huomaan joka hetki, että sinä olet oppinut sitä, mitä minä en ole, ja sinä olet opettanut minut kaipaamaan samaa viisautta. Tiedän, että Jumala on hyvä, mutta en tunne, kuten sinä, Ruth, jokaisessa pikku asiassa hänen johtoansa.

— Älä usko — sanoi Ruth liikutettuna, — oi, älä usko, että olen sitä vielä oppinut. Koetan vasta oppia sitä, kuten monia muitakin asioita.

— Opimme yhdessä, rakas Ruth, sitten kun tulen. Silloin alan minä alusta, kun sinä sitävastoin…

— Ei, ei! Siihen saakka et saa odottaa, rakas Duncan. Sinun pitää oppia ennen; tiedän, että teet sen.

— Auttoiko miss Long sinua, Ruth?

— Kyllä osaksi, mutta erittäin Lizzie Spencer.

— Kuka on Lizzie Spencer?

— Hän oli vanhimpia koulutyttöjä silloin, kun minä tulin kouluun, mutta hän pääsi aikoja sitten ja matkusti Länsi-Intiaan, enkä minä ole hänestä kuullut mitään sen jälkeen.

Duncan lähetti Ruthin pois, kun oli jo myöhäinen, mutta itse istui hän avonaisen akkunan ääressä vielä kauan.

Seuraavana päivänä oli Ruth hyvin aikaisin ylhäällä. Hän kävi ennen aamiaista sanomassa jäähyväiset valkoiselle veräjälle, merelle ja puistossa oleville mielipaikoilleen. Duncanin täytyi matkustaa kaupunkiin, joten hänen oli pakko luopua edeltäpäin suunnitellusta hauskuudesta saada vielä kerran viedä Ruth miss Longin luo. Heidän oli erottava Mellestowin asemalla.

Douglasin perheestä tuntui ikävältä erota vieraistaan, ja Ruthin täytyi luvata tulla taas seuraavana kesänä.

Molemmat pojat katselivat heidän lähtöänsä. Ja kun Ruth junan lähdettyä liikkeelle vielä kerran katsoi vaunun akkunasta, näki hän Tedin peittävän kasvonsa käsillään. Hän teeskenteli näin hillitöntä surua omituisella tavalla peittääkseen todellista ikäväänsä.

Pian oltiin Mellestowissa. Miss Long oli asemasillalla, mutta Ruth ei voinut puhutella häntä mielenliikutukseltaan. Juna oli myöhästynyt, kaikki oli epäjärjestyksessä ja sekaisin. Duncan ehti tuskin tuoda Ruthin tavarat, suudella häntä ja astua junaan, kun se jo lähti.

Ruth seisoi hetkisen kuin hämmentyneenä siinä, mihin Duncan oli jättänyt hänet. Ohi kiitävä juna herätti hänet — hän syöksähti muutaman askeleen sitä kohti, mutta se oli myöhäistä — se kääntyi erään kulman ympäri ja Duncanin rakastetut kasvot katosivat näkyvistä koko — kolmeksi vuodeksi!

Hetken perästä hän huojui läpi kaupungin samoissa vuokravaunuissa, kuin ensi kerralla Duncanin kanssa. Alice odotti heitä ovella. Hän oli entisen kaltainen, ja iloinen hän oli tavatessaan vanhan koulutoverinsa. Hän saattoi hänet ylös portaita ja otti hänen hattunsa. Ruth kiersi kätensä hänen kaulaansa ja antoi vallan kauan pidätetylle surulle.

Puolen tunnin kuluttua hän kysyi:

— Onko Jane Harding tullut takaisin?

— Ei, hän ei tule enää.

— Entä Maggie Ferguson?

— Ei, hän ei ole vielä terve, oleskelee meren rannikolla.

Kärsivällisyyttä vielä, Ruth-raukka!

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Taas miss Longin luona.

Myöhään samana iltana pysähtyi suuri kuormavaunu Pollyn asunnon edustalle. Niistä hyppäsi alas nuorukainen, joka huolellisesti auttoi matkatoveriaan, joka — vaikka ei ollut vanha — oli niin heikko, että tuskin jaksoi kävellä. Lukija lienee arvannut, että ne olivat Joe ja Polly. Kun he saapuivat portille, vieritti Joe sen edestä suuren kiven ja avasi köyden, jolla portti oli sidottu pylvääseen. Polly otti esille avaimen ja he astuivat sisään sulkien oven huolellisesti.

Seuraavana iltana olivat miss Long ja Ruth menossa samaan mökkiin, kun he siinä kujan mutkassa, missä vaunu oli pysähtynyt, tapasivat Deborah Burtonin.

— Onko Polly tullut kotiin, Debby — sanoi miss Long — sillä otaksun sinun olleen siellä.

— Hän tuli eilen, neiti.

— Kuulin, että hänen isänsä todistettiin syylliseksi, kuten olen hänen luullut olevankin — mutta yksityisseikkoja en tiedä. Kuinka voi Polly?

— Hän on hyvin alakuloinen, neiti, hyvin alakuloinen, mutta kuinka voisi muuten ollakaan — tyttö-raukka. Hän tulee iloiseksi nähdessään teidät ja miss Leighin.

— Menemme siis! Hyvää yötä, Debby! Näytät väsyneeltä; tämä on pitkä kävelymatka sinulle.

Tuvan ovi oli lukossa. Miss Long naputti ja kysyi: — saammeko tulla? — Vastaukseksi avasi Polly sen äkkiä ja otti heidät vastaan iloisempana, kuin ha olivat odottaneet.

Hän oli ollut Joen kanssa kaupungissa saamassa tietoja tutkimuksesta, ja kertoi nyt miss Longille kaikki erikoisseikat. Isä-raukka oli todistettu syylliseksi ja tuomittu kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Se oli ollut kauhea isku Joelle, sillä tämä oli pitänyt isän syyttömänä. Polly sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt isää niin nöyränä ja huomaavaisena, kuin nyt jättäessään hänet Joen huostaan. He olivat palanneet sieltä raskain mielin — Joe erittäin oli alakuloinen. Ja vaikka Polly hänen takiansa koetti pysytellä pystyssä, huomasi miss Long, että hän näytti kovin sairaalta ja väsyneeltä. Hän koetti kaikin keinoin lohduttaa häntä ja lupasi säännöllistä työtä Joelle.

— Missä hän nyt on? — kysyi Ruth.

— Hän meni kuulemaan, olisiko puutarhurilla työtä hänelle.

He tulivat iloisiksi kuulleessaan, että hän taas tahtoi ryhtyä työhön. Ja Pollylle oli suuri huojennus se, että miss Long antoi hänelle säännöllistä työtä, sillä silloin ei tarvitseisi pelätä laiskuutta seuraavia kiusauksia.

Miss Long meni erään samassa kujassa asuvan sairaan naisen luo ja jätti Ruthin siksi aikaa Pollyn seuraan.

Molemmat olivat vaiti. Hetken perästä huomautti sokea tyttö jotain päivän ihanuudesta.

— Oletko ollut ulkona? — kysyi Ruth.

— En sen jälkeen, kun tulimme. En luulisi jaksavani mennä veräjälle ilman apua.

— Etkö sallisi minun taluttaa sinua hetkisen ulkona — olen varma, että se tekisi sinulle hyvää, ja minä olisin varovainen.

— Voi, miss! — vastasi hän hämillään ja koetti estellä. Mutta Ruth tarttui hänen käsivarteensa ja he kiertelivät pienessä puutarhassa, joka nyt oli sievästi koristettu. Kukkiakin oli kahden puolen pääkäytävää.

Ruth ensiksi puhui. — Polly — sanoi hän — miten pieniltä tuntunevatkaan jokapäiväiset surut sinun surusi rinnalla? — Hän ajatteli ehkä omaa koettelemustaan.

— Olen huomannut — vastasi Polly — että jos uskoo pienet surunsa, hänelle, joka meistä huolta pitää, on paljon helpompi uskoa hänelle suuret surut. Mutta minä toivon ja rukoilen — lisäsi hän — ettei teidän surunne olisi niin suuria, kuin minun. En kuitenkaan valita — ei, sitä en voi tehdä.

Ruthin mielestä kuvastui sokean kasvoilla melkein taivaallinen kirkkaus, joka valaisi nuo kalpeat, nöyrät kasvot.

— Onko sinua koskaan syyttä epäilty, Polly? — kysyi hän hiljaa.

Hänen kasvonsa synkistyivät ja vasta hetkisen perästä hän vastasi: — On, Ruth, yhden kerran.

— Tuliko totuus ilmi?

— Ei koskaan — eli ei ennen kuin se jo oli myöhäistä.

— Kuinka, myöhäistä? Minä en ole utelias, hyvä Polly, mutta olisin niin iloinen jos kertoisit sen minulle.

— Se tapahtui sokeain kodissa. Se rouva, joka minut sinne toimitti, tuli erään kerran ja antoi johtajattarelle jotain rahoja. Ne jäivät pöydälle, ja kun johtajatar palasi huoneeseen, olivat ne kadonneet. Luulin kuulleeni jonkun tulleen huoneeseen, mutta kuka se oli, en voinut sanoa. Joe sattui juuri samaan aikaan tulemaan tervehtimään minua, ja ne epäilivät minun ottaneen rahat ja antaneen hänelle. Olisin ennen kuollut, kuin olisin koskenut äyriinkään, joka ei ollut minun, ja kaikista vähimmän hänen, joka oli ollut minulle ystävällisempi, kuin kertoakaan voin!

— Luuliko hän todellakin, Polly? Uskon ettei hän sitä tehnyt.

— En tiedä, miss. Hän sai sen kuulla, mutta minä en saanut häntä nähdä enää — hän kuoli vähä sen jälkeen.

— Voi, mikä hirveä luulo! Eikö kukaan saanut sitä tietää?

— Ei kukaan muut, kuin minä ja se tyttöraukka, joka sen oli tehnyt. Hän oli johtajattaren palveluksessa. Kun minä olin lähtenyt kodista, sairastui hän ja lähetti hakemaan minua. Hän kertoi ottaneensa rahat, mutta ei ollut rohkeutta tunnustaa, vaikka olikin pahoillaan siitä, että minua syytettiin. Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan, pyysi hän, etten siitä kertoisi. Enkä minä ole siitä koskaan puhunut. Johtajatar luulee vieläkin minua syylliseksi.

— Polly — sanoi Ruth — minä häpeän enemmän, kuin koskaan ennen, että olen luullut omaa suruani suureksi. Hän kertoi Pollylle palkinnosta ja niistä epäilyksistä, jotka häntä painoivat. Ja Maggien sekavien sanojen herättämä toivo tuntui hänestä nyt valoisammalta, kuin ennen. Pollykin sanoi olevassa varma siitä, että kaikki selviää, kunhan miss Ferguson palaa. — Voi, miss Ruth — sanoi hän — kynän te varmaan saatte, ja sitten — hän vaikeni.

— En välitä palkinnosta, kunhan vaan asia selvenee. Mutta mitä sinä aioit sanoa?

— Aioin sanoa, miss, että olisin hyvin kiitollinen, jos joskus tahtoisitte kirjoittaa minulta kirjeen isälleni.

Ruth hymyili. — Sen teen Polly, sainpa kynän tai en.

He kuulivat takanansa äänen:

— Olen pahoillani, että täydyn keskeyttää kävelynne, mutta nyt on jo aika mennä kotiin, rakas Ruth.

Ruth vei Pollyn tupaan ja sanottuaan ystävällisen hyvästin lähti juoksemaan miss Longin jälkeen, joka oli veräjällä.

Täällä tapasivat he Joen. Hän käänsi pois päänsä eikä ollut huomaavinaan heitä, mutta miss Long tervehti häntä ystävällisesti ja kysyi oliko hän tavannut puutarhuria.

Hän vastasi kieltäen, punastui ja näytti hämmentyneeltä. Miss Long ei tiennyt mitä sanoisi. Peläten että hän oli ollut huonoilla jälillä ja pettänyt Pollya, sanoi hän: — Olemme juuri olleet Pollyn luona ja hän sanoi sinun menneen luokseni. Olin siitä iloinen, sillä tiesin puutarhurin tarvitsevan apua.

Mutta Joe ei vastannut.

— Jos tahdot tulla huomen aamuna, käsken hänen luottaa apuusi, muussa tapauksessa täytyy hänen hankkia joku toinen.

— Kiitän teitä, ma'ami, sanoi hän pidätetyllä äänellä ja lisäsi hätäisesti: — ette saa luulla minua kiittämättömäksi; olin teidän luonanne, mutta en voinut mennä sisälle. Suru on pannut minut vallan pyörälle. Seisoin toista tuntia kadulla ja lähdin kysymättä mrs Jenkinsiä. — Näki, että hänen oli vaikea pidättää kyyneleitä.

— Poika-raukka, — sanoi miss Long, mutta ei voinut hetkeen aikaan jatkaa. — No niin, tule huomenna niin puhun Jenkinsin kanssa — puhumme sitten myös Pollysta. Hän tulee iloiseksi saadessaan pitää sinut kotona nyt — hoida häntä hyvin!

Hän näytti tyytyväiseltä saadessaan mennä ja sanoi vakavasti: — kiitän teitä ma'ami.

— Tuossa pojassa on ihmeen paljon sydäntä ja hienotunteisuuttakin yhdistettynä tietämättömyyteen ja raakuuteen, sanoi miss Long.

— Luulen, että Polly saa hänet hyväksi nyt, kun hän ei enää saa mitään vastakkaisia vaikutteita — ettekö tekin usko, miss Long?

— Uskon varmaan, Jenkinsin täytyy pitää hänestä huolta ja katsoa, että hän työskentelee säännöllisesti. Poika-raukka! Hänen täytyy kestää monta kiusausta. Mutta jos hän voi elättää omalla työllään Pollyn, on se hänelle paljon parempi, kuin ylimääräiset palkkiot. Hänellä on juuri sellainen luonne, joka tuntee alennusta riippuvaisuudesta, sekä samoin hyvitystä siitä, että hän johonkin kelpaa.

— Mikä todella hyvä tyttö onkaan Polly, miss Long! Hänestä opin joka kerta enemmän nöyryyttä.

Miss Long katseli Ruthia hellästi sanoessaan: — Sinä kokoat aika säästön voimaa ja lohtua itsellesi synkän päivän varaksi. Toivon, että se olisi kaukana.

Ruth huokasi.

— Oliko se Duncanin tähden? Myönnän, että on pilvi kirkkaalla taivaallasi, mutta se ei ole synkkä. Kun pääset koulusta, on hän palannut ja sinusta tulee hänen taloudenhoitajansa.

Mutta Ruthin kasvojen ilme ei vastannut ystävällisen opettajattaren hymyilyyn.

— Mikä sinua vaivaa, hyvä Ruth? — kysyi hän. — Olen varma, että sinulla on jotain; etkö tahdo sanoa minulle. Pitihän meidän aina olla avomielisiä toisillemme!

— Rakas miss Long! Minun olisi kai pitänyt jo ennen sanoa se teille, enkä tiedä miksi en sitä ole tehnyt, en ollut oikein varma siitä, että tahtoisitte sitä kuulla. Oi, miss Long, en voisi kestää sitä, että tekin epäilisitte minua?

— Epäillä sinua, Ruth! En vielä koskaan ole sitä tehnyt, enkä luule sitä tekevänikään! Mutta sinun täytyy kertoa nyt kaikki.

— Se koskee mr Taylorin meille antamaa kirjoitusta.

— Juuri mistä minä aijoin sinulta kysyä kohdatessamme Joen. Kuulin sinun ja Pollyn puhuvan jostain kynästä, ja siitä muistin, että mr Taylor oli luvannut kultaisen kynän parhaasta kirjoituksesta. Muistelen hänen sanoneen, että sinun oli paras, mutta pikku Maggien sairauden takia unohdin sitä sinulta kysyä. Mikset ole sitä näyttänyt minulle?

— Siksi, miss Long, että toiset tytöt luulivat minun voittaneen sen epärehellisillä keinoilla, ja minä annoin sen heidän huostaansa kunnes —

— Epärehellisillä, rakas Ruth?

Miss Long katsoi häntä.

— Mahdotonta!

Ruth kertoi kaikki.

— Koetan odottaa kärsivällisesti — lisäsi hän — kunnes Maggie tulee; mutta Jane Harding ei ole täällä.

— Jane Harding! Hänkö syytti sinua?

Ruth ei ollut aikonut sanoa nimeä, sillä hänestä oli inhoittavaa sanoa sanaakaan henkilöstä, jolla ei ollut tilaisuutta puolustautua.

— Olin sen osaksi ansainnutkin, sanoi hän — sillä olin antanut pahalle luonteelleni vallan Janen suhteen. Oi, miss Long, voinenkohan koskaan voittaa kamalaa luonnettani?

— Varmaan olet, rakas Ruth, huomaava, että tämä odotus ja kärsivällisyyden harjoitus on vaikuttanut sinuun enemmän, kuin itse olisit voinutkaan. Mutta minä olen iloinen, että olet kertonut minulle, sillä minä voin sinulle kertoa sen ilahuttavan uutisen, että Maggie on terve ja tulee takaisin ylihuomenna.

— Oi, miss Long, olen niin iloinen, niin kiitollinen, mutta —

— Mutta, jollei hän tiedä mitään, ajattelit sanoa, No, sitä emme huoli otaksua, sillä minä luulen hänen tietävän. Toivokaamme parasta ja odottakaamme tyynesti.

— Olen niin iloinen, että nyt tiedätte kaikki ja uskotte minua.

— Niin, mitä Maggie sanonee ja tietäneekään, en minä epäile. Mutta meidän täytyy se todistaa toisille — kaikki eivät ole niin herkkäuskoisia, kuin vanha opettajattaresi, näetkös Ruth! Mutta ehkä on muitakin keinoja, riippumattomia Maggien selityksistä. Sanoitko sen olleen Essayn ensimäisen osan?

— Kyllä.

— No niin, en voi sanoa varmasti, mutta älä nyt ajattele sitä ennen ylihuomista. Otaksun ettei Alice tiedä tästä.

— Ei, hän oli poissa, enkä ole sitä hänelle kertonut.

Kun Ruth aikoi juosta ylös, pysäytti miss Long hänet portaissa.

— Täällä on minulla kirje Jane Hardingilta. Odotahan, Ruth, kunnes katson onko täällä mitään, joka voi sinua huvittaa. — Mutta tämähän on sangen merkillistä! Hän aikoo matkustaa Mellestowin kautta maanantaina, samana päivänä, kuin Maggie tulee, ja jos sopii, tahtoo hän olla täällä yötä. Sehän on hyvä, Ruth, vai miten? Pyydän hänen kaikin mokomin tulemaan. Toivoisin vaan, ettei hän kirjoittaisi tällaisia tuhrittuja lappuja.

Ruth sanoi vaan:

— Kiitän, — mutta hän näytti hyvin tyytyväiseltä. Hän päätteli muutamista miss Longin sanoista, että tämä tietäisi hänen puollustuksekseen paremman keinon, kun Brownien tutkiminen oli. Ja hän oli kovin iloisen ja onnellisen näköinen mennessään taas kouluhuoneeseen.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Hyvitys.

Hitaasti kuluivat ne kaksi päivää, kuten aina silloin, kuin toivoisi niiden nopeasti menevän. Maanantai tuli kuitenkin oikealla ajallansa. Alice mietti miksi Ruth niin halusi tavata Brownieta ja niin usein pientä, tyhjää sänkyä katsoen toisteli:

— Hauskaa nähdä ne pienet kasvot tuossa taas.

Mutta Ruth toivoi todellakin huolimatta itseään koskevasta asiasta, nähdä, oliko Maggie, jota hän niin hellästi oli hoidellut, saanut jälleen iloisuutensa. Eikä odotusaika enää ollut pitkä — hänen piti tulla aikaisin aamupäivällä. Jane Harding tulisi ehkä vasta viimeisellä junalla, myöhään illalla.

Ruthin oli tänään jotenkin vaikea olla tarkkaavainen, mutta hän taisteli kaikin voimin, kunnes hän taas voi kiinnittää tarkkaavaisuutensa lukemiseen, pienokaisten pyyntöihin ja toimiin.

Kello kolmen tienoissa kuului vaunun pyörien ratinaa hiekassa.

— Brownie! — sanoi Ruthin lähin naapuri.

Heikko puna kohosi hänen poskilleen — — hän kuunteli silmänräpäyksen ja jatkoi sitten kirjoitustaan. Muutaman minuutin kuluttua syöksyi Maggie huoneeseen suuremmalla ryskeellä ja jymyllä, kuin luvallista olisi ollut. Hän seisahtui oven pieleen ikäänkuin etsien jotain, syöksyi sitten Ruthin luo ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

— Itkeekö hän? kysyi eräs pienokaisista, mutta samalla Brownie hypähti ylös ja alkoi nopeasti kiertää huonetta suudellen hellästi jokaista. Mutta kaikki huomasivat pienen kyyneleen hänen poskellaan. Hän oli vielä kovin laiha, ja hänen tukkansa oli leikattu tavallista lyhyemmäksi, mutta hän näytti muutoin terveeltä ja selitti, ettei hän ole vähintäkään väsynyt matkasta. Hän alkoi kertoa Ruthille lupa-aikana kokoamistaan näkinkengistä, jotka hän oli tuonut kouluun. Ja lahjoja oli hän saanut paljon, hänellä oli niistä luettelo.

— Ja sinulle, Ruth, minulla on jotakin. Äiti toivoo, että pitäisit siitä, vaikkei minun olisi pitänyt kertoa siitä ennen kuin olisin sen antanut, se on — — mutta minä haen sen, avaimeni on tässä uudessa kukkarossani.

— Eikö olisi paras odottaa ja kysyä miss Longilta?

— Ehkä, mutta antaisin sen niin mielelläni.

Ovi aukeni ja "miss Fergusonia" käskettiin päivälliselle.

— En välitä päivällisestä, jään mieluummin sinun luoksesi, Ruth.

Mutta Ruth neuvoi häntä juoksemaan niin pian kuin mahdollista. — Mitä pikemmin menet, sitä nopeammin ehdit takaisin, ymmärrätkö, Brownie?

— En viivy viittä minuuttia, huudahti hän ja lensi pois jättäen suuren osan tavaroitaan Ruthin huostaan.

Mutta paljo yli viisi minuuttia kului, eikä hän tullut. Oven raosta pisti hän kuitenkin päänsä ja sanoi: — Ruth, miss Long odottaa sinua —, ja katosi taas.

Ruth hymyili hänen suurelle innostukselleen, pani pois kirjansa ja meni.

Seuraammeko? Enpä luule, sillä Brownie näytti niin salaperäiseltä, että kysymyksessä oli varmaan joku salaisuus.

Noin puolen tunnin kuluttua tulivat he yhdessä, ja koko päivän riitti heille supattelemista.

Maggie alkoi melkein aina: — luuletko Janen todellakin tulevan tänä iltana? — sekä lopetti: — Toivoisin miss Longin antavan minun olla ylhäällä. Mutta miss Long oli järkähtämätöin. Hän lähetti Maggien levolle puoli tuntia aikaisemmin, kuin tavallisesti. Mutta suru ei ollut suuri, sillä Ruth saattoi hänet vuoteeseen.

— No, nyt voin vihdoinkin kaikessa rauhassa antaa sen sinulle — kuinka hauskaa! — huudahti Maggie, kun he menivät makuhuoneeseen.

— Onko matkalaukkusi tyhjennetty?

— On, annoin avaimen Elisabetille ja hän lupasi olla varovainen sen esineen suhteen.

Heidän käyntiänsä hidastutti Maggien riippuminen Ruthin vyötäisissä koko painollaan.

Mutta kun he vihdoinkin pääsivät ovelle, syöksyi hän melkein tyhjän matkalaukkunsa luo. Niiden pikkutavarain joukosta, jotka Elisabet oli pyytänyt "miss Fergusonin" itse järjestämään, etsi hän silkkipaperikäärön, pisti sen Ruthin käteen ja sanoi: —

— Äiti toivoo, että pitäisit siitä, ja että se aina olisi sinulle muistona — — olen unohtanut ne sanat, rakas Ruth, — — kun hoidit minua ja kun äiti pitää sinusta ja minä pidän sinusta. — Ja hän riensi suutelemaan kyyneleen joka aikoi pudota Ruthin pitkistä silmäripseistä.

— Saanko avata sen, Ruth, vai teetkö sen mieluummin itse?

— Parempi on, että sinä teet sen, kultaseni.

Ennen kun Ruth ehti nähdä mitä siinä oli, koetti hän kaikin voimin tunkea sormusta hänen sormeensa, mutta se oi onnistunut.

— No kuinka tyhmä minä olen! Sehän on väärä sormi! — Ja hän muutti sen.

— Sopii ihan, Ruth — eikö se ole kaunis! Valitsin sen itse — tiesin sinun pitävän helmistä.

Ruth oli Maggienkin mielestä tarpeeksi iloinen lahjasta.

— Ja tiedätkö, se on minun antama, maksoin siitä puoli crownia ja äiti antoi lisäksi, kun minulla ei ollut enempää.

Ruth hymyili. Puoli crownia ei riittänyt pitkälle niin kauniin sormuksen hinnaksi.

— Äitisi oli kovin ystävällinen. Sano hänelle, että pidän siitä paljon ja panen sille suuren arvon.

— Sanon sen, Ruth, jos tahdot, vaikka minun oikeastaan olisi pitänyt antaa se omana lahjanani, puhumatta hänestä mitään.

Riisuutuminen kävi kovin hitaasti.

— Nukutko nyt, Maggie?

— Tahtoisin ensin tietää tuleeko Jane.

— Sitä et nyt voi, sillä hän ei voi tulla ennenkuin myöhemmällä junalla. Jätä se nyt mielestäsi aamuun saakka.

Maggie kuiskasi: — Kyllä, mutta sanoisin sinulle erään asian, jos et heti menisi.

[Alkuperäisestä käännöksestä puuttunut osa. Käännös englanninkielestä Anna Siren ja Seija Siren.]

— Yksi vain sitten.

— Ruth, olen yrittänyt muistella Aiméeta ja opasta. Äiti sanoo, että olen ollut hyvä - mutta se oli niin vaikeaa, sen jälkeen kun olit mennyt. Olisin halunnut olla paha, vaikka tiesin koko ajan että minun pitäisi olla hyvä, koska Jumala teki minut terveeksi.

— Lapsi parka, olit heikko sairautesi takia ja se teki sinut kärttyisäksi.

— Jeesus auttoi minua, kun olin heikko ja siksi minun pitää yrittää enemmän nyt, kun olen vahva.

— Me tarvitsemme häntä aina, Maggie! Mutta minun täytyy nyt lähteä. Jumala siunatkoon pientä Brownietani! Olen iloinen kun sain hänet takaisin!

Tuntia myöhemmin, juuri kun kaikki olivat menossa omiin huoneisiinsa, Jane Harding ilmestyi kouluhuoneeseen. Hän näytti kasvaneen koulutytöstä nuoreksi naiseksi lähtönsä jälkeen: hän tervehti kaikki vanhoja ystäviään hellästi, vaikkakin samalla hiukan holhoavasti, paitsi Ruthia, jota hän kutsui miss Leigh'ksi. Hän ei viipynyt kauaa kouluhuoneessa ja hänen mentyään kuului huokauksia hänen muodikkaasta asustaan.

Yläkerrassa Maggie kysyi Ruthilta ja Alicelta, oliko Jane tullut.

— Kyllä, mutta minä luulin —

— Halusin tietää vain sen. Hyvää yötä Alice — hyvää yötä Ruth — ja minuutin kuluttua hän nukkui sikeästi.

Seuraavana aamuna oli lämmintä ja aurinkoista ja miss Long ehdotti, että tavanomaisen kävelyn sijaan luettaisiin raamattua puutarhassa. Ehdotus otettiin innostuneesti vastaan ja puoli tuntia myöhemmin istuivat he mukavasti puiden varjossa. Mutta Ruth ei ollut heidän mukanaan, sillä englannin kielen opettajan poissaollessa miss Long oli pyytänyt häntä valvomaan nuorempien tyttöjen lukua. Koska yleensä koko koulu luki yhdessä, täytyi miss Longilla olla erityinen syy tähän järjestelyyn. Hän oli pyytänyt myös Janen mukaan.

Kukaan tytöistä ei voinut unohtaa tätä oppituntia. Miss Long puhui vakavasti, kuinka vaikea on löytää jopa ystävällisten ja hyväluonteisten ihmisten parista rakkautta, joka ei kadehdi, ajattele pahaa tai etsi omaansa. Hän sanoi valinneensa tämän aiheen, koska hän oli nähnyt viime päivinä, kuinka kenenkään ei pitäisi syyttää toisia edes sydämessään, ellei tiedä onko epäilys totta vai ei. — Kerronpa teille, hän lisäsi. — Eräs nuori tyttö oli asunut samojen ystävien parissa varhaisesta lapsuudesta alkaen, hän ei koskaan valehdellut, kaikki rakastivat ja kunnioittivat häntä, paitsi niitä muutamaa, jotka kadehtivat häntä. Eräänä päivänä eräs näistä ystävistä luuli löytäneensä hänet tekemässä pahaa. Luulisitteko, että tämä ystävä olisi salannut löytönsä, kunnes hän olisi saanut selityksen tytöltä itseltään? Mutta ei - tämä "ystävä" ei enää muistanut, kuinka kiltti tyttö oli, kuinka hän rakasti totuutta, tämä "ystävä" ajatteli pahinta ja kertoi muillekin epäilyistään. Ja oliko hän viaton? Kyllä — mutta hän ei voinut todistaa sitä eikä kukaan uskonut hänen sanaansa, vaikka hän oli aina puhunut totta. Luuletteko että hän olisi hylännyt sellaiset ystävänsä? Ei, hän oli entistä ystävällisempi, he olivat ylpeitä — hän oli nöyrä! Luuletteko, että hänellä oli lempeä luonne? Ei — hän oli luonnostaan kiihkeä, kesti kauan ennen kuin hän pystyi hyväksymään kaiken tämän. Mutta lopulta hän voitti Jumalan avulla!

Miss Long painoi päänsä ja oli hiljaa. Kun hän katsoi ylös, näki hän kyyneliä monissa silmissä ja Jane Harding oli painanut pään käsiinsä. Miss Long kysyi:

— Tunnetteko tämän tytön?

— Se on Ruth, vastasi hiljainen ääni.

— Se on — mutta en pyydä teitä uskomaan häntä ilman todisteita.

— Emme tarvitse mitään! sanoivat tytöt, mutta miss Long lähetti hakemaan Maggieta. Hän jatkoi: — Nyt lapseni, ette saa luulla että olen vihainen tai että syyttäisin teitä epäystävällisestä käytöksestä. Ruth ei halua, miksi siis minäkään haluaisin? Mutta haluan, että jos esittämäni todiste osoittaa teille, että olette tuominneet Ruthin liian hätäisesti, olkoon se opetuksena teille, että harkitsette tarkkaan seuraavalla kerralla. Jos Jumalan edessä omatuntonne sanoo teille, ettette ole toimineet sillä kristillisellä rakkaudella, josta olemme lukeneet, luvatkaa että tästä lähin uskotte heitä, jotka ovat aina osoittautuneet luottamuksen arvoisiksi.

Samassa Maggie juoksi puutarhan poikki miss Longin luo ja huudahti: — Rakas miss Long, saanko kertoa heille kaiken?

— Juuri sitä haluan sinun tekevän, Maggie. Mutta sinun täytyy aloittaa oikeasta kohdasta. Tule istumaan viereeni ja kerro meille rauhallisesti.

Mutta Maggie ei näyttänyt kykenevän istumaan rauhallisesti. Hän avasi suuret silmänsä hyvin suuriksi ja katsahti nopeasti tytöstä toiseen. Mutta hän oli liian hengästynyt puhuakseen muuten kuin lyhyin lausein. — Hän ei tehnyt sitä, Jane! oli ensimäinen. Ja toiseksi: — Hän on paljon parempi kuin kukaan meistä!

— Maggie, nyt voit aloittaa alusta — Ruth jätti sinut puutarhaan, eikö niin, ja meni sisälle taloon?

— Kyllä miss Long — hän pyysi minua odottamaan, kunnes hän tulisi takaisin, mutta minä ajattelin mennä kastelemaan orvokkeja, jotka olin istuttanut edellisenä päivänä — ja menin hakemaan kastelukannuani, joten seurasin Ruthia, mutta hän ei nähnyt minua — hän pysähtyi ja katsoi miss Longia, joka silitti hänen päätään ja sanoi: — Kerrot oikein hienosti Maggie — jatka ole hyvä.

— Oli niin kuuma, että muistin Ruthin sanoneen, etten kastelisi sitä, koska se voisi kuolla. Näin että Ruth oli sisällä talossa ja kasvihuoneessa oli niin miellyttävää että ajattelin olla siellä, kunnes hän menisi etsimään minua puutarhasta ja silloin voisin juosta hänen jälkeensä ja yllättää hänet. Mutta en tehnyt niin, koska —

— Odota hetki, sanoi miss Long; — et ole kertonut mitä Ruth teki ja näkikö hän sinut —

— Oi ei — tietysti juuri se minun olisi pitänyt kertoa! Hän käänteli ensin pöydällä olevien kirjojen sivuja ja sitten kirjahyllyssä olevia.

— Lukiko hän mitään niistä?

— Oi ei — ei edes kirjojen nimiä, lehteili vain sivuja, miss Long.

— Näkikö hän sinut?

— Ei, hän ei katsonut minuun päin kertaakaan. Sitten hän löysi kielon — se oli aika kuivunut — mietin etsikö hän juuri sitä ja se muistutti minua Florasta - tiedättehän ketä tarkoitan, miss Long? Ajattelin häntä enkä nähnyt Ruthin poistuvan huoneesta. Juoksin hänen jälkeensä, mutta silloin kello soi illalliselle, enkä enää nähnyt Ruthia ennen kuin hän tuli ruokasaliin.

— Kiitos Maggie-kulta — kerroit oikein hyvin.

— Uskovatko he Ruthia nyt, miss Long?

Miss Long katsoi ympärilleen ja kuiskasi: — Kyllä — voit mennä tunnillesi nyt, Maggie.

— Miss Long, tytöt sanoivat, — olemme käyttäytyneet epäystävällisesti Ruthia kohtaan — saammeko mennä pyytämään häneltä anteeksi? Ja voitteko te antaa meille anteeksi?

Miss Long kutsui Maggien takaisin ja sanoi: — Sano Ruthille, että haluan nähdä hänet. — Hän jatkoi: — Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. Yksi sana vielä; kun Maggie oli sairas, Ruth ajatteli, että tuo pikku tyttö voisi todistaa hänen syyttömyytensä, mutta vaikka niin ei olisi ollutkaan, minä olisin sen voinut tehdä!

Kaikki näyttivät hämmästyneiltä.

— Ja, — hän lisäsi, — aivan yksinkertaisesti — se nide, josta kirjoituksesi oli otettu, ei ollut silloin täällä! Olin lainannut sen ystävälleni, ja sen mikä nähtiin Ruthin kädessä on täytynyt olla eri nide!

— Voi miss Long, sopersi Jane, — olkaa kiltti, älkää sanoko enempää! Olen hyvin pahoillani — se oli kokonaan minun syyni!

— Mutta, miss Long lisäsi kuuluvasti, — missä on palkinto? emme saa unohtaa sitä.

Se oli Janella. Hän oli tuonut sen takaisin antaakseen sen jonkun toisen haltuun — jonkun, josta hän oli ollut tietämätön siihen aamuun asti. Hän antoi sen miss Longin käteen; ja nähdessään Ruthin ilmestyvän kuistilta, hän ja muutamat muut menivät tätä vastaan, kenties kertoakseen hiljaa, kuinka pahoillaan he olivat ja saadakseen suudelman anteeksiantamuksen merkiksi. He toivat Ruthin mukanaan, mutta tämä karkasi heiltä ennen kuin he olivat ehtineet aivan puiden luokse, ja hän juoksi miss Longin luo, joka nousi ja tervehti häntä lujalla syleilyllä. Ruth kuiskasi, — Kiitos teille ja kiitos Jumalalle! — ja sitten tytöt ympäröivät hänet ja yrittivät pyytää anteeksi, mutta hän ei antanut heidän sanoa sanaakaan; hän ei halunnut keneltäkään muuta kuin suukon — mutta hän näytti hyvin onnelliselta, samoin kuin miss Long.

— Ja nyt palkintosi, sanoi viimeksi mainittu.

— Olisin mieluiten ottamatta sitä vastaan, kiltti miss Long, aivan totta.

— Olisit mieluiten ottamatta, lapsi kulta! miksi, mitä herra Taylor sanoisi? Se kuuluu varmasti sinulle —

— Juuri niin — juuri niin, sanoivat kaikki. — Kukaan muu ei ole ansainnut sitä. Herra Taylor sanoi niin.

— Olisitteko niin ystävällinen miss Long ja sallisitte toiseksi parhaan saada sen, koska en tosiaankaan sen takia halunnut tulla vapautetuksi epäilyistä.

— Meidän ei pitäisi, mutta teen niin kuin toivot. Herra Taylor ei sanonut, mikä oli toiseksi paras kirjoitus; mutta hän näytti ne minulle ja ajattelin, että se olisi Janen — Jane, kynä on siten sinun, Ruthin toiveesta.

— Kiitos paljon, miss Long, sanoi Ruth.

Jane otti kynän mutta näytti olevan kovin ahdingossa eikä sanonut mitään.

— Se on sinun kultaseni, voit tehdä sillä mitä tahdot.

— Voi saanko? — Ja hän pani sen nopeasti Ruthin käteen puhuen niin hyvin kuin kykeni, pala kurkussa, — Ole kiltti ota se sitten, Ruth-kulta, ja anna sen aina muistuttaa sinua siitä, kuinka kovasti halusin hyvittää sinulle kaiken epäystävällisyyteni. Tulisin ilomielin takaisin kouluun näyttääkseni, että todella tarkoitan mitä sanon!

Ruth ei tällä kertaa torjunut sitä.

Luokalle ei ollut enää opetusta sinä aamuna. Miss Long vei Janen rautatieasemalle, ja Ruth meni mukaan. Kun hän palasi, hänet pysäyttivät Alice ja Brownie, joka otti itselleen kaiken kunnian Ruthin hyvän maineen palauttamisesta. Hän kysyi Ruthilta, oliko tämä tosiaan tarkoittanut kukan hänelle, ja oliko se todella peräisin Floran haudalta. Ruth kertoi hänelle sen tarinan kokonaan; mutta kun Maggie kertoi hänelle, että oli loma-aikaan poiminut yhden samalta paikalta, Ruth kysyi, saisiko hän pitää sen muistona pikku Browniestaan ja siitä hyvästä työstä, jonka tämä oli tehnyt hänelle. Ilahtuneena lapsi antoi luvan ja vannotti vain, ettei Ruth pitäisi siitä enempää kuin sormuksesta. Siitä ei ole pelkoa, sanoi Ruth ojentaen sormeaan näyttääkseen, että sormus oli siinä. Maggie otti käden omiinsa ja peitti sen suukoin.

Ja näin tapahtui, että kielo jäi Ruthin Raamatun lehtien väliin moniksi vuosiksi.

Hän iloitsi kovin yhdestä asiasta: siitä että Duncan kuulisi hyvät uutiset ennen kuin hän aloittaisi.

* * * * *

Talvea seurasi kesä ja kesää talvi yhä uudelleen, melkein kolmen vuoden ajan. Alice ja Ruth olivat kasvaneet naisiksi, ainakin ulkonaisesti; he ovat nyt koulun pisimmät, vaikka eivät kaikkein vanhimmat. Entä Brownie? Hän on kasvanut niin paljon, että tuskin tuntisimme häntä, eikä hän halua kenenkään käyttävän tuota vanhaa nimeä, paitsi Ruthin, joka saa kutsua häntä millä nimellä haluaa ja joka ei missään oloissa luopuisi etuoikeudestaan. Nämä kaksi pitävät toisistaan yhtä paljon kuin ennenkin, eikä kenelläkään ole uskallusta edes kuiskata mitään pahaa Ruthista tämän pikku puolustajan ollessa paikalla.

Ruthin viimeiset puoli vuotta kuluvat nopeasti. Miss Longista on surullista menettää ystävänsä samoin kuin oppilaansa niin pian; eikä Alice, joka jää vielä puoleksi vuodeksi, tiedä mitä tekee ilman häntä. Duncanin odotetaan tulevan pian kotiin pysyvästi; mutta viimeisimmässä kirjeessään hän oli sanonut, että esittelee palattuaan Ruthille erään ystävänsä, ja että tämän velvollisuudet taloustöiden suhteen eivät kestäisi enää kauan! Ruth ei voinut muuta kuin olettaa, että Duncan oli menossa naimisiin, eikä voinut olla tuntematta ärtymystä siitä, ettei Duncan ollut kertonut hänelle enempää. Hän ei luultavasti saisi toista kirjettä ja saattoi nyt vain odottaa arvoituksen ratkeamista, kunnes Duncan tulisi. Miss Long oli katsellut häntä ja Alicea ikkunasta eikä voinut olla ajattelematta, — Miten mielissään hänen veljensä onkaan, kun tulee! — Ruth ja Alice olivat molemmat pitkiä ja hoikkia; Alicella oli entiset pehmeän harmaat silmänsä, suu kuin tehty hymyilemään ja posket menemään kuopalle — ja Ruth yhä kalpeana, älykkäine silmineen ja suloisine, lempeine suineen, joka antoi hänen kasvoilleen luonnetta, ja ylväine ryhteineen, josta huokuvaa vahvuutta ja tyyneyttä oli miellyttävää uppoutua katselemaan. Miss Long näki heidän erkanevan ja meni ulos Ruthin luo.

— Ruth-kulta, hän sanoi, — haluan puhua kanssasi konfirmaatiosta — olen tänään saanut ilmoituksen, että se on sovittu 22. päiväksi tätä kuuta; se on päättäjäispäivä kuten tiedät. Luuletko, ettei Duncan tule ennen sitä?

Ruth katsoi kirjeen päiväystä, mutta siitä ei ollut apua, koska Duncan ei kertonut, kuinka pian sen jälkeen hän matkustaisi.

— Luulen, että hän yrittää olla täällä jokseenkin oikeaan aikaan — melkeinpä toivon, että ei aikaisemmin!

— Olen hyvin iloinen, Ruth, että sinut ja Alice konfirmoidaan yhdessä. Polly puhui minulle äskettäin Joesta — tyttöraukka toivoo kovasti, että Joe käyttäisi tämän kerran hyväkseen; hän on toki aivan tarpeeksi vanha, ja luulen, että Polly ajattelee tämän olevan viimeinen tilaisuus omana elinaikanaan. Hän ei ole koskaan toipunut isänsä aiheuttamasta järkytyksestä - joka käynnilläni hän näyttää muuttuneen.

— En ole ollut siellä äskettäin, mutta edellisellä kerralla ajattelin, että hän on surullisella tavalla muuttunut, mutta tyytyvämpi ja luottavaisempi kuin koskaan. Hän sanoo, että Joe on kaikkea, mitä hän voi toivoa.

— Poika parka! Hänellä on kova työ ansaita elanto heille molemmille, varsinkin kun Polly on ollut niin sairaalloinen ja tarvinnut enemmän ravintoa. Isän vankeusaika on varmasti melkein lopussa.

— Niin — tiedän ettei voi mennä enää kauan, sillä kun kirjoitin hänelle Pollyn puolesta jonkin aikaa sitten, Polly sanoi, että hänellä on vain muutama kuukausi jäljellä.

Miss Long kutsuttiin sisälle taloon. Ruth kääntyi yksin takaisin ja käveli hitaasti samaa reittiä puiden luoman varjon alla. Hän ajatteli Duncanin kirjeen aiheuttamaa ärtymystä. Hän oli usein muistellut mitä Duncan oli kertonut hänelle heidän tulevasta yhteiselostaan, jossa he olisivat toisilleen kaikki kaikessa ja hän itse talon emäntä ja Duncanin ilojen ja huolten myötäeläjä. Hän tunsi, että olisi parempi, jos olisi sisar, jolle hän voisi antaa koko sydämensä, koska hän voisi silloin iloita Duncanin puolesta yhtä lailla kuin omastaan. Mutta kirjeessä luki jotakin sellaista kuin 'jos et hyväksy valintaani,' eivätkä nuo sanat jättäneet hänen mielikuvitustaan rauhaan eikä niitä voinut karistaa pois.

Hän otti taskustaan Uuden Testamentin, joka oli lahja Alicelta, ja löysi sanat, jotka olivat usein lohduttaneet häntä niin pienissä kuin suurissa murheissa "heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä, sillä hän pitää teistä huolen," eivätkä ne olleet menettäneet vaikutustaan. Ruth oli tehnyt niin vuosien ajan, eikä Hänen lohdutuksensa pettänyt häntä nytkään. Hän käveli hitaasti taloa kohti ja pysähtyi aivan olohuoneen ikkunan ulkopuolelle katsoakseen näkymää, jonka hän ja Duncan olivat nähneet yhdessä ensimmäistä kertaa hyvin monta vuotta sitten. Melkein kaikki oli muuttunut. Hän oli ohittanut lapsuusvuodet — hän oli silloin siirtymässä kouluvuosiin ja oli nyt lähes päättänyt ne: oliko hän tehnyt niistä hartaan elämän? Oliko hän oppinut kaiken, mitä oli aikonutkin oppia? Ajattelisiko Duncan niin? Nämä olivat suuria kysymyksiä, mutta Ruth ei arastellut kohdata niitä — hän teki sen nöyrästi, mutta toiveikkaasti. Ne eivät tulleet ensimmäistä kertaa hänen eteensä, ja hän oli vastannut niihin sisimmässään. Mutta hän kohtasi muita muutoksia. Alice oli ainoa niistä koulutovereista, jotka olivat olleet koulussa sinä muistettavana päivänä. Lizzie Spencer — missä hän oli? Ruth ei tiennyt. Jane Harding? Hän oli mennyt naimisiin ja muuttanut Intiaan, ja juuri tänä päivänä miss Long oli kertonut hänelle pienestä tyttövauvasta. Sitten hän ajatteli miss Longia itseään ja huokaisi muistaessaan, miten harmaat hiukset olivat lisääntyneet ja iän tuomat juonteet tulleet syvemmiksi.

Puutarha oli muuttunut myös; kasvit mitkä olivat olleet vain taimia, kun Ruth ensi kerran tuli kouluun, olivat nyt lehteviä puita. Kaikki oli muuttunut, paitsi joki ja pieni valkoinen kirkko vastarannalla. Ruthin mietiskely keskeytyi lasten ääniin, joista Maggien erottui selvästi ylimpänä. Ryhmä tyttöjä lähestyi, mutta kun Maggie huomasi Ruthin, unohti hän muun ja juoksi tämän luo. — Kuka haluaisi kuulla tarinan? — kysyi Ruth ja ohjasi tytöt vanhalle paikalle puiden alle. Ja siellä he viettivät seuraavan puolituntisen kuunnellen iloisina.

* * * * *

Mitähän ovat Walter ja Ted tehneet näiden vuosien aikana? Walter pääsi opiskelemaan Oxfordiin. Hän on aina työskennellyt lujasti ja vaikuttanut lempeästi villimpään veljeensä. Hän on juuri läpäissyt toisen tutkintonsa hyvin arvosanoin ja odottaa papiksi vihkimistä. Hänen äitinsä suurin toive on ollut, että toisesta hänen pojistaan tulisi pappi. Vaikka luonnollisempaa olisikin ollut, että nuorempi poika suuntaisi kirkolliselle uralle, ei Ted koskaan osoittanut kiinnostusta siihen.

— Ja mitä sinusta tulee? kysyi Ruth Tediltä, kun hän viimeksi kävi Beachfieldissä.

— En tiedä! Minun olisi pitänyt jo asettua, mutta olen aina lykännyt päätöstäni.

— Kuinka viimeinen lukukausi koulussa sujui?

— Erinomaisin arvosanoin! Mutta miksi uskoisit sitä Ruth? Kuten aina minulla on kykyjä, mutta niille on vähän käyttöä.

— Luulin, että olet opiskellut ahkerasti viime vuosina.

— Totisesti, työtäni ei ole arvostettu siinä määrin kuin ansaitsisin! Joka tapauksessa luulen, etten sovi mihinkään oppineeseen ammattiin.

— En näe muuta vaihtoehtoa kuin sotilaan tai merimiehen ammatti, luulen ettei käsityöläisammatti sinua kiinnosta!

— Olen liian vanha merimieheksi.

— Etkö pitäisi sotilaspuvusta?

— Sitä juuri haluaisin.

— En usko että pitäisit sotilaan joutilaasta elämästä.

— En kotimaassa — mutta ulkomailla — tai taistelussa!

— Sotilaan elämä voi olla hyödyllistä, Ted, mutta ei aina.

— Ei — tiedän sen — mutta toivoisin voivani yrittää! En tiedä vielä, mitä haluan, Ruth, mutta haluan olla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen.

— Sinun täytyy kertoa minulle, kun olet tehnyt päätöksesi.

Koko seuraavan lukukauden ajan Ruth odotti uutisia Edvardista ja hänen suunnitelmistaan, mutta ei kuullut mitään ennen kuin aivan lukukauden lopussa. Hän sai kirjeen lady Douglasilta, jonka mukana oli muutama rivi Tediltä. "Määräyskirja on saapunut. Aivottomat nuoremmat pojat kelpaavat vain armeijaan. Ted toivoo voivansa siirtyä rykmenttiin muutaman viikon kuluttua!" Hän lisäsi toivovansa, että Ruth ja Duncan voisivat vierailla Lontoossa ja tavata hänet ennen kuin hän lähtisi.

Oli viimeinen ilta koulussa ja miss Long oli antanut luvan Ruthille ja Alicelle viettää sen, kuinka he halusivat.

Juuri ennen teeaikaa Ruth tapasi Alicen portaissa kävelylle lähdössä.

— Olen menossa viettämään iltaa Debbyn kanssa, hän sanoi. Ruth sen sijaan aikoi viettää hiljaisen illan huoneessaan.

Vanha ystävämme Deborah Burton pystyi vielä käymään kappelissa aamuisin ja silloin tällöin kirkossa sunnuntaisin.

Tänä iltapäivänä Deborah istui mukavassa nojatuolissa vieressään pieni pyöreä pöytä ja sen päällä avattu raamattu.

Alice avasi oven hiljaa ja kurkisti sisään. Debbyn silmät olivat kiinni eikä hän kuullut vierastaan, mutta iloinen nauru sai hänet katsahtamaan ylös.

— Debby, Alice sanoi, — olen tullut teelle, mutta lähden pois ilman, ellet suostu istumaan tuolissasi silmät suljettuina, etkä saa avata niitä ennen kuin annan luvan.

Muutaman minuutin kuluttua Alice antoi luvan katsoa. Hän oli kattanut teepöydän. Siinä oli paahdettua leipää ja teetä.

Kun he olivat juoneet Alice alkoi, Debbyn vastalauseista huolimatta, tiskata astioita. Sen jälkeen hän istuutui pienelle tuolille. Debby silitti hänen hiuksiaan.

— Olen tulossa vanhaksi Debby! Alice huokaisi.

— Kuusitoista vuotta — en näe vielä harmaita hiuksia!

— En tarkoita sitä — tunnen vain itseni niin vanhaksi!

— Mikä hätänä Alice?

— Ruth on lähdössä pois! Ja puolen vuoden kuluttua minä lähden myös. Ja minun täytyy ruveta itse huolehtimaan raha-asioistani.

— Sinä olit aina onnellinen holhoojasi luona asuessasi ja niin varmasti nytkin.

— Pidän heistä todella paljon, mutta tähän saakka olen ollut yksi lapsista. Kun muutan sinne pysyvästi, kaikki tulee olemaan erilaista. He ovat hyvin iloluonteisia ihmisiä ja pelkään että tulen pitämään siitä liian paljon!

— Menet sinne omasta tahdostasi ja sinulle annetaan voimaa vastustaa kiusauksia, Alice.

— En kestä ajatusta, että sinä tulet vanhaksi, Debby.

— Täytin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta viimeksi.

— En näe mitään syytä, miksi et eläisi vielä ainakin kahdeksan vuotta.

— Minun oli vaikea päästä kotiin kirkosta viimeksi — mutta olisin kiitollinen jos pääsisin sinne vielä kerran.

— Tarkoitatko huomenna?

— Kyllä — silloin minusta tuntuisi kuin antaisin sinut Jumalalle! Olen ajatellut paljon äitisi kirjettä ja pelkäänpä, etten ole voinut tehdä paljoa hyväksesi! Mutta Alice, ethän koskaan unohda häntä?

Alice oli hiljaa hetken — sitten hän sanoi vakavana — Debby, sinä olet tehnyt minulle enemmän hyvää kuin kukaan muu maailmassa!

He istuivat pitkään puhumatta, kunnes ilta alkoi hämärtyä. Debby lähetti nuoren ystävänsä kotiin ennen kuin sade alkoi. Hän valvoi pitkälle yöhön kiitollisena, että hänen hartain toiveensa oli täyttynyt. Hänen rakas Alicensa oli riittävän vahva kestämään kaikki koettelemukset.

Debby pääsi konfirmaatioon. Alice näki hänen innokkaat kasvonsa alttarille mennessään, eikä hän koskaan unohtanut Debbyn rakastavia kasvoja, sillä se oli viimeinen kerta kun hän näki Deborah Burtonin! Kun Alice palasi kouluun loman jälkeen, oli kirkkomaalla uusi hauta. Siellä hän vietti kokonaisen iltapäivän, emme tiedä mitkä ajatukset pitivät hänet siellä niin kauan. Myöhemmin hän löysi Debbyn vanhan raamatun sekä kirjeet huoneestaan. Miss Long kertoi, että Debby oli jättänyt ne hänelle viimeisenä tahtonaan.

* * * * *

Ruth ei saanut viettää iltaa yksin, kuten hän oli odottanut. Kun hän meni huoneeseensa, tuli palvelija kertomaan, että Joe tahtoi puhua hänelle.

— Miss Ruth, Joe sanoi, — Polly on ollut huonompi koko päivän; ja hän on kysynyt teitä, muuten en häiritsisi teitä tähän aikaan illasta.

Ruth sanoi: — Minä kysyn miss Longilta Joe — luulen, että hän päästää minut, tulen perässäsi niin pian kuin suinkin.

— Kiitos miss — tohtori kävi juuri, mutta hän ei anna — hän ei jatkanut, mutta kiitettyään vielä kerran, hän kääntyi, avasi oven ja lähti nopeasti kohti porttia.

Ruth ei ollut yllättynyt. Polly oli ollut hyvin sairas jo melkein kaksi viikkoa ja tänä aikana Ruth oli vieraillut hänen luonaan useasti ja joka kerta Polly oli näyttänyt heikommalta, mutta kun Ruth näki hänet edellisenä päivänä oli hän ylhäällä ja pukeutuneena ja puhui melkein iloisesti.

Miss Long oli ollut Ruthin mukana sinä päivänä ja he molemmat ajattelivat, että Polly oli voinut hyvin. Tänä aamuna miss Long oli lähettänyt kysymään hänen vointiaan ja viesti oli, että hän oli viettänyt rauhallisen yön.

Miss Long antoi auliisti Ruthille luvan mennä katsomaan Pollya, hän ei itse päässyt mukaan.

Ruth käveli niin nopeasti, että palvelija, joka lähti hänen mukaansa hädin tuskin pysyi hänen vauhdissaan — Ruth pelkäsi, että Polly oli kuolemaisillaan ja että hän saapuisi liian myöhään.

Kun he saapuivat perille, lähetti Ruth palvelijan pois ja sulki portin hiljaa perässään, sillä hän muisti, ettei Polly pitänyt siitä, että portti oli auki. Hän astui sisään äänettömästi. Huone oli tyhjä ja hän kiipesi portaat ylös. Hän kulki niin hiljaa, ettei Joe, joka istui sängyn vieressä kirja kädessään, huomannut häntä. Joe luki virttä matalalla äänellä ja Ruth odotti, että hän lopettaisi ennen kuin hän siirtyi peremmälle huoneeseen. Joe kuuli hänet ja kääntyi ja nosti sormen huulilleen. Ruth katsoi Pollya ja näki, että tämä nukkui, virsi oli rauhoittanut hänet. Joe antoi istuimensa Ruthille, laittoi kirjan hänen käteensä ja lähti huoneesta.

Ikkuna oli auki ja miellyttävä kesäilma, lintujen laulu ja ulkona nauravien lasten äänet tulvivat sisään. Kuoleman ja elämän välinen ero tuntui suurelta, sillä kuolema oli jo laittanut merkkinsä Pollyn piirteisiin. Ruth tuskin tunnisti niitä, posket olivat kuopalla ja tummin silmien muoto oli selvästi näkyvillä melkein läpinäkyvien luomien alla. Mutta hänen kasvoissaan ei ollut kivun merkkejä, näytti siltä, että hän olisi vain hiljaa kuihtumassa pois.

Ruth luuli, että Polly nukkui edelleen, kunnes hän hetken kuluttua kuuli hiljaisen äänen ja hän nojautui eteenpäin kuullakseen paremmin. — Onko miss Ruth tulossa Joe? — Ja Ruth vastasi suudelleen valkeaa otsaa, — olen täällä rakas Polly, olen istunut vierelläsi kun nukuit.

— Oletko? sanoi Polly hiukan kovemmalla äänellä. — Minulla on parempi olo — näin unta että hän oli tullut! Miss Ruth, mikä päivä nyt on?

— On kesäkuun 22. päivä, Polly.

— Luulinkin niin — ja paljonko kello on?

— Melkein 7 illalla.

— Kyllä — hän tulee ajoissa! Lukisitko minulle virren tai säkeen Raamatusta ja sitten kenties nukahdan taas ja olen vahvempi, kun hän tulee.

Ruth luki mekaanisesti, sillä Pollyn sanat olivat saaneet hänet ihmettelemään, odottiko hän tosiaan isänsä tulevan takaisin kotiin vai olivatko ne vain houreita.

Polly nukahti pian jälleen ja Ruth hiipi alakertaan etsimään Joea. Tämä istui pöydän ääressä pää käsiin painettuna. Hän katsahti ylös — Joe, Ruth sanoi, — odotatteko isäänne takaisin tänä iltana?

[Alkuperäinen käännös jatkuu…]

— Isä? Tänään? Hän näytti aivan hämmentyneeltä.

— Polly luulee niin.

— Hän sen tietää. En ole uskaltanut kysyä.

— Mikset? — Mutta jos hän tulee, tahdotko puhua hänelle, mutta älä anna hänen heti tulla Pollyn luo. Ruth meni jälleen vanhalle paikalleen. Hän istui lukien hiljaa, pani kirjan pois ja istui, kunnes aurinko rupesi laskemaan. Hän oli kuulevinaan alhaalta ääniä. Hetken perästä sanoi Polly: — Hän on tullut nyt, etkö kuullut.

Ruth meni katsomaan. Siellä hän oli.

— Saanko mennä hänen luokseen, — sanoi hän värähtelevällä äänellä. Ruth nyökkäsi. Heidän mennessään huoneeseen, ojensi Polly kätensä hiljaa lausuen: — Isä! isä! Mutta voimat uupuivat ja käsivarret vaipuivat alas. Isä riensi hänen luokseen, polvistui sängyn viereen ja otti Pollyn käden pannen sen kaulalleen.

Polly näytti niin onnelliselta. Silloin tällöin kosketteli hän sormillaan tullakseen oikein vakuutetuksi, että hänen lähellään todellakin oli hän, joka oli niin kauan ollut vieras hänelle.

Ruth kuuli heidän kuiskailevan ja isän sanoissa eroitti hän: — Kun minä vielä kaukana olin, näki isä minut ja armahti minua — ja sitten Pollyn: — Jumalalle kiitos!

Ruth meni hakemaan Joea.

— Tule, Joe, menkäämme Pollyn luo. Et voi olla pahoillasi isäsi tulosta kun näet heidät yhdessä. Tule!

He menivät. — Kuule — sanoi Ruth. Kaksi ääntä luki Herran rukousta, toinen hyvin heikko, toinen matala ja vapiseva.

He kuuntelivat rukouksen loppuun ja menivät sitten kyökkiin.

— Niin, miss Ruth — sanoi Joe — olen iloinen nyt, että hän tuli; ehkä mekin tulemme paremmiksi tämän illan jälkeen. Isä on kovin muuttunut.

— Varmaankin! Koeta nyt palkita hänelle Pollyn kadottaminen, ja ennen kaikkia, Joe, älä häntä halveksi. Hän on kuitenkin sinun isäsi, jota sinun tulee rakastaa.

— Kunnioittamaan käsketään myös, miss Ruth!

— Niin, nyt olet siihen velvollinen enemmän kuin koskaan ennen. Muista tuhlaajapoikaa, Joe!

— Minä koetan, miss Ruth.

— Niin, Jumala auttakoon sinua! Huomenna olisit tullut lasketuksi ripille, mutta —

— Polly toivoo, että se tapahtuisi kaikista huolimatta — ja jos hän kuolee yöllä, niin menen, miss Ruth.

— Ja isäsi tulee katsomaan ja Polly näkee ehkä myös, niin — ja sitte te menette kahden kotiin ja alatte uutta elämää.

— Luulen, että lähdemme Austraaliaan, miss — isä tulee nyt.

Joen piti mennä hakemaan pappia. Polly tahtoi nauttia herranehtoollista ensimäisen ja viimeisen kerran maallisen isänsä kanssa.

Tunnin kuluttua saivat Ruth ja Joe olla läsnä jumalanpalveluksessa, joka oli heille uutta. Vakavina katselivat he kuolevaa tyttöä, joka kovalla äänellä säesti papin sanoja: — Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille mielisuosio! Yhtäkkiä tuli hiljaisuus. Pappikin lakkasi lukemasta. Kuului yksi ainoa huokaus; Pollyn henki oli jättänyt maallisen majansa, jatkaakseen toisessa maailmassa täällä alettua riemulaulua.

* * * * *

Tuli sitten se merkkipäivä, jota Ruth oli niin kauan odotellut. Hitaasti asteli pieni joukkue kirkkoa kohden. Moninaiset mielentilat kuvastuivat noissa nuorissa kasvoissa. Toiset olivat miettiväisiä, nöyriä, vakavia, jopa surullisiakin, toiset salaperäisen näköisiä muutamat huolettomia, vapaita, iloisia. Ruthin kalpeilla kasvoilla kuvastui suru ja Joen vielä syvempi, voimakkaampi. Hän käveli toisten jälessä nojaten isänsä käteen.

Miss Long oli mukana. Kun hänen vanhimmat ja rakastetuimmat oppilaansa Ruth ja Alice polvistuivat saadakseen siunauksen, tunsi hän enemmän kiitollisuutta, kuin pelkoa, vaikka hän tiesi, että se aika vasta oli alkava, jonka hänen kylvöstään piti hedelmän kantaa.

Tullessaan miss Longin ja Alicen seurassa kirkosta ei Ruth huomannut kahta naista ja erästä selin seisovaa miestä. Hän kuuli mainittavan nimensä ja hätkähti. Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsi hän Duncanin suutelon otsallaan. Hän hämmentyi vielä enemmän, kun Duncan sanoi: — Pitääkö sinut esitellä? — Hän seurasi Duncanin katsetta — puna syöksyi hänen poskilleen — Lizzie! —

Ilon kyyneleet verhosivat koko ympäristön sumuvaippaan. Miss Longin kasvot loistivat nähdessään rakkaimman oppilaansa eikä Alice suinkaan ilonpurkauksissa toisista jälelle jäänyt. Toinen nainen oli Lizzien äiti, ja häntä kuvataksemme emme tarvitse muuta sanoakaan.

Koululle tultua seurasivat moninkertaiset jäähyväiset, sillä suuri osa tytöistä lähti kesälomalle, niiden joukossa Brownie. Maggie-raukan suru oli sangen kova-äänistä, ja hän näytti pitävän Duncania erikoisena vihamiehenään, tietysti sentähden, että tämä ryöväsi hänen ystävänsä. Ennen eroa kuitenkin tehtiin sovinto. Maggie kysyi Ruthilta luuliko tämä voivansa olla onnellinen erottuaan koulusta. Ruth hymyili, ja Duncan kehoitti häntä tulemaan itse katsomaan.

Illalla oli taas hiljaista. Kaikki olivat matkustaneet, Alicekin. Ruthin tunteisiin sekautui iloa ja surua, iloa sentään enemmän. Veljen kanssa keskustellessaan moitti hän tätä vaiteliaisuudesta, kyseli moneen kertaan Lizzien tulosta Bermudaan, heidän tutustumisestaan ja monista muista asioista.

— Näetkös, Ruth, kaikki on sinun syysi. Sinä kerroit Lizziestä niin paljon, ja sanoit hänen olleen niin hyvän sinulle, ja kun minäkin toivoin saavani jonkun, joka olisi hyvä minulle, niin ajattelin, että tämähän sopiikin oikein hyvin.

— Lizzie on hyvä kaikille, Duncan — olen niin kovin iloinen, että saan hänet sisarekseni.

— Sitä toivon, rakas Ruth. Olen kovin kiitollinen tästä Jumalan johdatuksesta — ja muistakin. Olen oppinut paljon ja Lizzie opettaa minua enemmän.

— Ja sinä opetat häntä, Duncan. Autatte toisianne ja minua myös.

— Sinähän olet jo lopettanut koulusi, Ruth — sanoi hän hymyillen.

— Ei, ei, se on vasta alussa. Päämääräni on vielä sangen kaukana. Mutta minä olen tänään päättänyt koettaa täydellä todella, enkä voi enää peräytyä, vaikka tahtoisinkin.

Hetken hiljaisuuden perästä sanoi Duncan:

— Et ole vielä sanonut hyväksytkö valintaani tahi et.

— Rakas Duncan — Ruth vastasi — olen siitä niin kiitollinen. Kaikki epäilys on haihtunut ja siunaus on meidän!

Ja hän nousi mennäkseen Lizzietä vastaan, joka lähestyi heitä nurmikkoa pitkin.