RUTH
Kertomus tytöille
Suomennos
Porissa, Gust. Ronelius'en kustannuksella, 1906.
SISÄLLYS:
Alice ja vanha Debby. Ruth matkustaa kouluun. Ensimäiset päivät koulussa. Sokea Polly. Revitty ainevihko. Palkinto. Valter ja Ted. Tunnustus. Postikonttoori. Kahden vuoden perästä. "Minä pidän huolta sinusta, Polly!" Syntymäpäivä. Alice jättää koulun. Kilpailu. Maggie on sairas. Taas Beachfieldissä. Kilpa-ammunta. Venematka. Viimeinen viikko Beachfieldissä. Taas miss Longin luona. Hyvitys.
ENSIMÄINEN LUKU.
Alice ja vanha Debby.
Vanha nainen ja pieni valkotukkainen tyttö! Kenpä ei tahtoisi kuvata heitä, kun he tuossa istuvat ja pakinoivat kuten ainoastaan lapset ja vanhat hoitajat voivat? He ovat juoneet teetä. Parhaat teekupit ja leivosten jäännökset todistavat, että tyttönen on vieraisilla; hän on tullut tervehtimään äitinsä vanhaa hoitajaa. Hän käy ensimäistä lukukautta eräässä koulussa, joka on lähellä Deborah Burtonin asuntoa, eikä hän ole ensi kertaa täällä, sillä miss Long ei koskaan kiellä häntä menemästä köyhäintalolle.
Mutta nyt odottaa Alice, että häntä pian tullaan hakemaan, ja puhelu sujuu entistä innokkaammin.
— Ajatteles, miten hauskaa, Debby! Ihan kuin oikeassa kukkaisnäyttelyssä, soittoa vaan puuttui. Mutta meillä oli kokonainen teltti täynnä kukkia ja huipussa kaunis lippu. Paitsi omista puutarhoista saatuja kasvia, oli muutamille tytöille lähetetty näyttelyä varten oikein kauniita, ja toisilla oli hedelmiä. Ja, ajatteles, siellä oli palkintojakin, minä kirjoitin niistä muutamia!
— Kirjoititte palkintoja, kultaseni! Kuinka se kävi?
— Ne olivat ainoastaan lappuja, ei oikeita palkintoja; mutta yksi seikka oli siellä parempi, kuin oikeassa näyttelyssä, me annoimme kaikki hedelmät katselijoille. Ja se pieni, uusi tyttö, mistä minä kerroin sinulle, Debby, muistatko, se ruma… miss Long ei salli sanoa ketään rumaksi, vaikka minusta Ruth Leigh on todellakin sellainen. Hän on hyvin tumma ja hänen silmänsä ovat niin suuret, että minua peloittaa. Jane Harding sanoo, että vaaleat lapset ovat kauniimmat.
— Teidänhän piti kertoa, mitä se pieni, uusi tyttö teki näyttelyssä.
— Niin, minä jo aivan unohdin! Hän on nuorin koulussa, ja sentähden pantiin hän tarjoomaan hedelmiä vieraille. Mutta ensiksi hän valitsi kaksi kauneinta omenaa ja piilotti ne erään kukkaruukun taa. Muutamat tytöt näkivät sen ja pitivät häntä silmällä saadakseen tietää, mikä hänellä oli tarkoituksena.
— No, mikä oli?
— Seuraavana aamuna näkivät he hänen ahtavan ne eräälle pienelle pojalle, joka lakasi katua suuren portin ulkopuolella. Hän otti ne hyvin varovasti, mutta Jane näki kaikki akkunasta ja kertoi sitten miss Longille.
— Mitä sanoi miss Long?
— Mitä, kutsui Ruthin luokseen ja torui häntä niin.
— Mistä tiedätte, että hän torui häntä?
— Noo, kyllä, koskapa minä näin hänen tulevan miss Longin huoneesta punaisin silmin ja hän puhui tuskin mitään koko päivänä ja itki ja nyyhki illalla lukiessaan. Kun me aamulla menimme kävelemään, antoi hän sille pienelle kadunlakasijalle lantin ja sanoi: "tämä on minun omani, Joe. Minun ei olisi pitänyt antaa niitä omenia sinulle, koska ne eivät olleet omiani." Eikö hän sinustakin ole hyvin omituinen tyttö, Debby?
Mutta Debby sanoi vaan: — ette ole kertonut kaikkia näyttelystä, miss Alice.
— Niin, se loppui neljän aikaan ja iltapäivä oli meillä lupaa. Olen siitä saakka toivonut pääseväni kertomaan siitä sinulle, ja siitä syystä pyysi miss Long tänä aamuna sinua koulun päätyttyä noutamaan minua.
— Oi, miss Alice! Koulut ovat nykyään aivan erilaisia, kuin ennen. Miss Eliza-raukka!
— Kuka se oli, Debby?
— Se oli eräs, jota minä hoidin monta vuotta sitten, paljon ennen, kun minä tunsinkaan teidän hyvää äitiänne. Mutta minä luulen kertoneeni, kuinka hän karkasi koulusta.
— Ei! Kerro nyt, Debby, kuulisin niin mielelläni sen!
Ja taas kerrottiin ja tarkasti kuunneltiin se monta kertaa matkittu kertomus, kuinka hän — pikkuraukka — oli juossut aivan yksinään kotiin, enemmän kuin kaksi englannin penikulmaa, aivan paljain päin, ja kuinka sen raukan tukka riippui (se oli niin kaunis ja kihara), ja kuinka Debby oli itse avannut oven ja oli vieläkin näkevinään hänen vaaleanpunaisen hameensa, ja kuinka isä juuri silloin tuli lukuhuoneestaan ja (hän ei voinut antaa hänelle anteeksi, vaikka se olikin ollut ainoa kerta, kuin hän oli ankara lapsille) "suorastaan komensi minua", sanoi hän.
Mutta juuri tällä ratkaisevalla hetkellä keskeytyi kertomus äkkiä, sillä ovelle noputettiin ja hyvin tuttu ääni sanoi: "miss Alice, oletteko valmis, kultaseni? Miss Long sanoo, että teidän täytyy heti tulla." Alice kärsi tämän keskeytyksen ihmeellisen hyvin, erittäinkin koska hän oli montaa kertaa kuullut, että "miss Elizan" järkähtämätön isä oli lähettänyt hänet takaisin kouluun, sallimatta hänen edes äitiään nähdä, ja — mikä oli kaikista pahinta — että Debby itse oli pakotettu panemaan tuon ankaran tuomion täytäntöön. Mutta sillä välin kun olemme lopettaneet kertomuksen, on Debby sanonut hellät hyvästit pienelle ystävälleen ja toivottanut Jumalan siunausta hänelle äitinsä tähden.
Kun Alice illalla meni vuoteellensa, nukkui Ruth jo sikeästi hänen sänkyänsä lähinnä olevien valkoisten verhojen takana. Näyttelyn jälkeisenä yönä olivat Ruthin suuret, tummat silmät olleet selkiselällään vielä silloin, kuin Alicen lempeät, harmaat silmät olivat jo kauan olleet uneen vaipuneina, silkinhienojen ripsien luodessa varjoa hänen kauniille kasvoillensa. Ruth oli silloin katsellut häntä kesäillan himmeässä valossa ja kuiskannut itseksensä: "kuinka kaunis hän on! Toivoisin hänen rakastavan minua."
Ja mitä tekee Debby pienessä siistissä huoneessaan. Hän on pannut huolellisesti teeastiat kaappiin ja siirtänyt tuolinsa pyöreän pöydän viereen. Hän on ottanut esille suuren raamattunsa, pyyhkinyt tomun sen viheriäisistä kansista ja avannut sen. Miksi ei hän lue? Avatessaan raamatun, löysi hän sieltä talteen tahi merkiksi pannun vanhan, kellastuneen kirjeen. Sen avasi hän, asetti hopeasankaiset silmälasit nenälleen ja luki kuiskaten. "Pelkään, että tämä on viimeinen kerta, kun minä voin kirjottaa sinulle rakas, vanha hoitajani, jollei Jumala suo minulle voimia, mutta minä en viimeistä kertaa ajattele sinua ja minulle niin monen monien vuosien kuluessa osoittamaasi rakkautta ja ystävyyttä. Toivon, että tutustuisit pieneen Aliceeni, Debby, sillä tahtoisin hänet vanhan ystävättäreni miss Longin kouluun, missä itse olen viettänyt niin monta onnellista päivää. Rakas Debby, vartioi lempilastani, ja tee se siinä nimessä, joka oli aina sydämessäsi ja huulillasi. Aijoin kirjoittaa sinulle hyvin pitkän kirjeen, mutta luulen tänään olevani tavallista heikompi. Huomaan voimieni vähenevän nopeasti. Sairauteni ajalla olen surrut miestäni ja lastani, mutta nyt, Jumalan kiitos, voin heidät uskoa hänen huostaansa. Mietin usein tulla kotiin, mutta nyt on minulla toinen koti …" Enempää ei Debby voinut lukea, viimeiset rivit olivat niin epäselviä, mutta hän muisti ne vallan hyvin ulkoa. Hän kääri huolellisesti kokoon ohkaisen intialaisen paperin ja asetti sen vanhalle paikallensa. Hän käänteli lehtiä, kunnes löysi toisen, myöskin merkiksi pannun kirjeen. Se oli kirjoitettu pyöreällä lapsen käsialalla, ja siinä puhuttiin onnellisista kouluajoista ja eräästä neulakirjasta, joka oli melkein valmis lahjoitettavaksi eräälle — mutta kuka se "eräs" oli, sitä "suurta salaisuutta" ei saanut millään ehdolla ilmaista. Olisi hauska tietää, onko se sama neulakirja, jota Debby niin tarkasti säilyttää parhaassa laatikossaan. En tiedä mahtoiko Debby ajatella tuota valkoista kääröä, luulen, että hänen ajatuksensa liitelivät vielä kauemmaksi menneisyyteen. Sillä hän istui siinä niin hiljaa, että olisi luullut hänen nukkuvan, jollei hän vähä väliä olisi pyyhkäissyt poskelle vierähtävää kyyneltä. Ehkä ajatteli hän sitä pientä tyttöä, jota hän oli hoitanut niin monta vuotta sitten, hiljaista, onnellista hääpäivää, surullista eronhetkeä hänen lähtiessään nuoren aviomiehensä kanssa Intiaan, kotiin saapunutta kuolon sanomaa, tämän iltaista pientä vierastaan, ja — ehkäpä se oli joku näistä mielikuvista, joka pani Debbyn pudistamaan päätänsä ja kuiskaamaan: "ei, ei, niin kaunista ei hänestä koskaan tule" — sitä loistoa, joka ympäröi sitä vanhaa taulua, puuttui tästä uudesta —, yhtäläinen kultatukka, mutta ei niin kiiltävä, sama ihana vartalo, mutta ei niin ailahteleva jokaisessa liikkeessä. Mutta oikeastaan lienee tuo eroitus syntynyt vanhuksen mielikuvituksessa, sillä miss Longin koulutytöt sanoivat — joskus tuon pienen neitosen kuullenkin — etteivät he olleet koskaan nähneet niin kaunista lasta kuin Alice Atherton oli.
Mutta vaikka Debbyn ajatukset lienevätkin olleet jokseenkin surullisia, näytti hän täksi illaksi valitsemansa virren luettuaan, jotenkin iloiselta; ja hänen kirkkaat, nuorekkaat silmänsä oikein säteilivät, kun hän lopetettuaan toisti sanat: "Kiitä Herraa, sieluni, äläkä unhoita, mitä hyvää hän minulle tehnyt on." Ja sitten meni hän sen sokean ystävän luo, joka asui juuri hänen huoneensa kohdalla alakerrassa. Hänen viipyessään siellä, tarkastelemme hiukan hänen kirjastoansa. Melkein kaikki kirjat ovat lahjoja "miss Elizalta" ja "hänen kiitolliselta isännältänsä."
Mutta pian tulee Debby takaisin raamattu kainalossaan — hän ottaa sen aina mukaansa mennessään sen kahdeksankymmenvuotiaan rouvan luo.
Debby oli usein ajatellut sitä kirjettä, jonka hän tänä iltana oli lukenut, ja sitä toivomusta, jonka hän tiesi lähteneen äidin sydämen syvyydestä, että hän vaalisi hänen lastaan ja tekisi voitavansa opettaessaan hänelle kaikkea hyvää. Mutta mitä voi hän tehdä? Niin kysyi hän usein itseltään, saamatta kuitenkaan siihen tyydyttävämpää vastausta, kuin: "Täytyy odottaa ja katsoa. Jos voin tehdä jotain, antaa Jumala minulle varmaan siihen tilaisuutta; täytyy vartoa ja rakoilla." Ja hyvin usein Debby rukoili, etteivät lapsen erehdykset tulisi naisen synneiksi, ja että ylhäinen auttaja tekisi hänestä sellaisen, kuin hänen äitinsäkin oli.
TOINEN LUKU.
Ruth matkustaa kouluun.
Ruth ja Alice ovat noin kymmenvuotiaita, Alice muutamaa kuukautta vanhempi — seikka, jota hän ei koskaan unhoita. Heidän pitäisi todellakin olla ystäviä, sillä paitsi yhdennäköisyyttä ovat heidän olosuhteensa muutoinkin hyvin yhtäläiset. Alicen ainoa lähempi sukulainen, isä, oli pakoitettu matkustamaan takaisin Intiaan, jätettyään hänet kouluun. Ruth-raukalla ei ole muuta, kuin veli, häntä monta vuotta vanhempi, joka häntä rakastaisi, ja hänpä se olikin pitänyt hänestä huolta niin kauan kun Ruth voi muistaa. Pelkäänpä, että hän oli lellitellyt tyttöä liiaksi, mutta eihän voi vaatia, että nuori mies, joka sai olla pienen sisarensa seurassa tunnin pari päivässä, olisi voinut huomata ylpeyden ja itsepäisyyden hänessä niin nopeasti kasvavan. Sitä olikin vaikea huomata, sillä hän rakasti veljeänsä niin täydellisesti, ettei hän koskaan tahtonut pahoittaa hänen mieltään. Mutta lasten kammarissa ei ollut mitään sellaista hillitsevää voimaa, ja niin usein tulikin sieltä valituksia "miss Ruthin hillittömästä luonteesta", että veli lopulta teki epäitsekkään päätöksen lähettää hänet kouluun. Tämän päätöksen ilmoitti hän sisarellensa heidän ollessaan kahden kesken hänen työhuoneessaan. Tyttö näytti ensin hämmästyneeltä, sitten kalpeni hän ja seisoi aivan ääneti. Veli veti hänet luokseen. — En henno lähettää pois pientä seuralaistani — sanoi hän.
Tyttö koetti nähtävästi hillitä itseänsä ja sanoi sitten pitkäveteisesti: Siksikö, että minä olen niin paha?
— Ei, mutta siksi, että minä toivoisin sinun kasvavan hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi.
— Tuleeko minusta sinulle parempi seuralainen sitten?
— Kyllä, vaikka en minä sinua voi sen enempää rakastaa, ei, minä en voi, pikku Ruth.
— Minä lähden, milloin täytyy lähteä?
— Kahdeksan päivän perästä.
Hän oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten: — Niin, minä lupaan sinulle.
— Mitä, Ruth! Enhän ole sinua pyytänyt lupaamaan mitään.
— Etkö? Sanoit, että toivoisit minun kasvavan hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi, tarkoitin, että minä lupaan sen. Mutta kuka sanoo minulle mitä se merkitsee — lisäsi hän hitaasti — sinäkö Duncan?
— Aikaa myöten saat sen vähitellen tietää, kun tulet suuremmaksi. Miss Long sanoo sen sinulle.
— Minä olen luvannut — sanoi hän vielä — ja minä koetan aina muistaa sen — eikä sinun sitä tarvitse — sinulla on niin monta muuta muistettavaa, mutta minulla on vaan se yksi.
Hän juoksi nopeasti tiehensä. Veljen ihmetellessä ettei tyttö ollut kysynyt mikä koulu oli ja hänen toivoessaan, että miss Long ymmärtäisi hänen kummallista pikku sisartansa paremmin, kuin hän, tuli hoitaja pyytämään häntä tulemaan miss Ruthin luo, sillä hän makasi lattialla ja nyyhki niin, että sydän tahtoi haljeta, eikä hän tiennyt mitä tehdä.
— Antakaa hänen olla yksin vähän aikaa, ja jos hän ei sitten tule alas, menen hänen luokseen.
Hänen oli vaikea pysyä päätöksessään, sydän heltyi ajatellessa tuota pientä orpoa ja äidin vakavaa toivomusta, että hän olisi sekä äiti että isä tuolle pienelle "ruskeasilmälle". Hänen miettiessään jotain lohdutuskeinoa avautui ovi hiljaa ja tyttö tuli sisään yhtä tyyneenä kuin äsken. Hänellä oli mukanaan kirja ja pieni jakkara, jonka hän asetti lähelle veljeä, istuen siinä aivan hiljaa ja vilkaisten vähän väliä tarvitseisiko hän jotain. Kun sitten veli sanoi hänelle hyvää yötä ja tuon tavallisen "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni," ei hän ollenkaan vastustellut. Hän kuiskasi vaan: "sano vielä kerran." Hän teki sen ja sanaakaan lausumatta meni tyttö tyyneenä ja vakavana hoitajan seuratessa häntä.
Niin kului viikko. Ruth oli aivan muuttunut, mutta jokaisen minuutin, minkä veli oli kotona, tahtoi hän viettää hänen seurassaan. Matkapäivän edellisenä iltana kertoi veli kaikki mitä hän tiesi miss Longin koulusta — että siellä oli neljätoista tyttöä, kaikki muut paitsi yksi häntä vanhempia. Ja tästä yhdestä toivoi hän Ruthin saavan itselleen ystävän ja toverin. Hän sanoi, että ystävällinen miss Long pitäisi hänestä, ja oli varma siitä, että Ruth pitäisi myöskin miss Longista. Ja hän puhui suuresta puutarhasta ja leikeistä. Mutta mikään ei näyttänyt häntä erityisesti huvittavan. Mutta kun veli sanoi:
— Ja minä kirjoitan sinulle hyvin usein ja sinunkin pitää kirjoittaa.
Silloin vastasi hän innostuneesti:
— Ja sinun pitää kirjoittaa minulle kaikki, mitä sinä olet ajatellut, kuten sinulla on ollut tapana puhella minulle, ja minä ilmoitan sinulle edistynkö vai en. Voi, siitä tulee hauskaa! Olen niin iloinen, kun muistit kirjeet!
Mellestowiin oli pitkä matka, mutta lopultakin, kahden junanvaihdon perästä, Ruth ja hänen veljensä istuivat Mellestowin ainoassa vuokravaunussa, joka rämisten kulki pikkukaupungin parasta katua pitkin. He ajoivat vanhan holvikaaren alitse ja pysähtyivät erään portin edustalle, mistä näkyi kulmikkaista kivistä tehty, hiukan jylhän näköinen, yksinäinen rakennus, johon johti kapea kreikkalainen pylväskäytävä. Vaunu avattiin ja kuljettaja ilmoitti: "tässä asuu miss Long, sir." Pian olivat he perillä. Nähtävästi tiedettiin heitä odottaa, sillä ennenkuin he ehtivät soittaa, avattiin ovi ja heidät saatettiin sangan mukavaan ja kodikkaaseen huoneeseen, minkä iloisuus ja valoisuus heitä ihan hämmästytti.
Vasemmalla oli lasinen kaksoisovi, joka johti täyteläiseen kasvihuoneeseen, perällä suuri kaari-akkuna, auki maahan saakka, ikäänkuin houkutellakseen koettamaan eikö pehmeimmän ruohon ja ruusuntuoksun vetovoima sittenkin voita tuota sisäistä viehätystä. Seuratkaamme nyt noiden kahden ystävämme esimerkkiä ja seisahtakaamme hetkiseksi tuon kaariakkunan luo tarkastelemaan näköalaa. Mainitsimme jo ruohokentän ja ruusut. Niiden takaa näemme matalan, villistä kanervista muodostuneen aidan, puutarhan ainoan näkyvissä olevan rajan. Kauempana näkyy korkea niinipuu, minkä haarojen välistä välkkyy leveä virta; sitä voisi luulla järveksi. Pienet purjeet, joita sen pinnalla joka puolella vilkkuu, näyttävät pieniltä pisteiltä. Ne ovat ainakin peninkulman tai kahdenkin päässä. Virran takana näkyvä maa on niin kaukana, että hädin tuskin eroittaa pienet asunnot ja valkoisen kirkon puiden välistä. Duncan oli juuri huomannut ne pienet purjeet ja pyysi sisarensa katsomaan, miten aurinko paistoi niihin, kun miss Long astui sisään. Ruthin valtasi pelko ja vapistus. Mutta kun miss Long veti hänet luokseen ja katsoi häntä ystävällisesti silmiin, tunsi hän ensi kerran että koulu ei ollut ainoastaan se paikka, jossa hänen piti niin pian kuin mahdollista tulla "hyväksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi," mutta että hän siellä voi saada ainakin yhden sellaisen ystävän, jolle voi uskoa huolensa ja joka rakastaisi häntä. Hän oli vaiti kun he joivat teetä ja veli puhui ensin hänestä itsestään ja sitten siitä, että hän saisi alkaa kaikki alusta, sillä hän pelkäsi, "että hän oli pieni taitamaton raukka, koska hän ei ollut saanut säännöllistä opetusta", ja sitten eräästä ystävästä, joka oli neuvonut häntä valitsemaan tämän koulun. — Ruthin ajatukset harhailivat ympäri: lastenkammariin kotona, kouluhuoneeseen, rautatielle ja kohdistuivat vihdoin raitiovaunupoikaan, johon hän — kummallista kyllä — oli kovin ihastunut, vaikka tämä oli hyvin repaleinen ja likainen. Hän olisi varmaan ollut kaunis poika, jos hänen kasvonsa olisivat olleet puhtaat. Duncan matkusti heti teen juotua kotiin, hänen toimensa eivät sallineet viivyttelemistä. Vuokravaunu tuli häntä taasen hakemaan, ja kun niillä ei ole tapana odottaa, eivät jäähyväiset voineet tulla pitkällisiksi. Ehkä se olikin parempi, sillä ennenkuin Ruth ehti tuntea eron tuskaa, oli se jo tehty, vaunu lähtenyt ja miss Long yksin hänen vieressään. Ruth ei koskaan itkenyt vieraiden ihmisten nähden, nytkin hän katsoi vaan häntä silmiin ja tarttui pienellä kädellänsä hänen käteensä. Ruth teki sen niin nöyrän ja luottavaisen näköisenä, että miss Long tuskin voi pidättää kyyneliään sanoessaan: "Sinun täytyy aina tulla minun luokseni, minä autan sinua." Ja he menivät yhdessä ylös portaita ja olivat hyviä ystäviä siitä hetkestä aikain.
Miss Long avasi kouluhuoneen oven, ja Ruthista tuntui, kuin olisivat sadat silmät häntä katselleet, mutta pian jatkoivat kaikki neljätoista tyttöä taasen työtänsä; koulu oli alkanut jo kuusi viikkoa sitten. Ruth sai paikkansa miss Longin pöydän vieressä. Alice, ainoa, jonka tästä joukosta tunnemme, kutsuttiin esille, ja ne "kaksi pienokaista," kuten heitä sittemmin nimitettiin, saivat tutustua toisiinsa. Alice otti työnsä ja istuutui Ruthin viereen. He silmälivät salavihkaa toisiansa, ainoa keino, jolla he tuttavuutta rakensivat. Vihdoin kysyi Alice: — Oletko ennen ollut koulussa?
— En koskaan — vastasi Ruth.
— Minä olen ollut täällä kuusi viikkoa — sanoi Alice, ja tarkka ihmistuntija olisi kuullut lapsellisesta äänestä, että hän luuli voivansa kertoa yhtä ja toista siitä.
Keskustelu taukosi, sillä nyt pantiin pois kirjat ja valmistauduttiin rukoukseen. Laulu, johon nuo nuoret äänet yhtyivät, kuului Ruthin korvissa kauniimmalta, mitä hän koskaan oli kuullut. Ja kun hän polvistuessaan miss Longin viereen kuuli tämän vakavalla äänellä rukoilevan Kristuksen lauman puolesta, kohosi hänenkin pikku sydämestään rukous, että hänestä tulisi hyvä ja ymmärtäväinen nainen veljen tähden. Hän ei vielä tiennyt, että oli toinenkin, vanhempi veli, jonka tähden hänen täytyi tulla hyväksi ja ymmärtäväiseksi. Kuitenkin tuli tuo vajavainen rukous aivan varmaan kuulluksi ja hyvä jumala johti pienen lampaansa oikealle tielle.
Seuraavana aamuna sai Ruth mennä yksinään puutarhaan. Hän tutki siellä kaikki sopet, ja johtui vihdoin erästä polkua myöten siihen pylväskäytävään, jonka hän eilen oli nähnyt. Katsahtaessaan portille, huomasi hän hämmästyksekseen vuokravaunu-pojan kurkistelevan portin yli. Matka ja kouluun tulo oli hänen mielestään jo kuin kaukainen uni. Ruth tuijotti häneen suurin silmin, puoliksi nuhdellen. Kuitenkin meni hän pojan luo ja kysyi, mitä hän tahtoi.
— Tahtoisin tietää antaisiko miss Long minulle lantin, sanoi poika, — olen lakaissut kadun ja teen sen joka päivä, jos hän tahtoo.
— En tiedä, missä miss Long nyt on, mutta minä annan sinulle. — Ruth avasi kukkaronsa. Siellä ei ollut kuparilanttia, mutta hän kysyi, eikö kuusi penceä olisi yhtä hyvä.
Poika sieppasi Ruthin tarjooman rahan tuijottaen häneen.
— Kiitos miss, sanoi hän äkkiä. — Polly tulee niin iloiseksi! — Hänen kasvonsa kirkastuivat.
— Kuka Polly on? kysyi Ruth.
— Polly on minun sokea sisareni, ja minä koetan ansaita kunniallisella tavalla, kuten ihmiset sanovat, jonkun pennin isäni tietämättä, ostaakseni hänelle korkokirjaimilla painetun kirjan, vaikka ne kuuluvat maksavan koko paljon.
— Miksi ei isäsi osta niitä hänelle?
— Hänellä ei ole rahaa, mutta vaikka olisikin, ostaisi hän yhtä vähän, sillä hän ei pane lukemiselle mitään arvoa, ainakaan kuten Polly — ja se on hyvä kirja, miss, jota hän toivoo. Isä ei saa siitä tietää mitään, lisäsi hän salaperäisesti.
— Miksi ei? — kysyi Ruth.
— Siksi, sanoi poika kuiskaten, että isä joisi rahat, jos hän tietäisi minulla niitä olevan.
Ruth ei oikein ymmärtänyt, kuinka isä voisi sen tehdä, mutta hän uskoi, että se oli jotakin hirveän pahaa. Varovaisuuden vuoksi ei hän puhunut siitä asiasta mitään, vaan kysyi, miksi hän ei ollut nyt vuokravaunussa.
— Joo, nähkääs, miss, näin aamusin on aniharvoin matkustajia, ja sen rahan, jonka voin ansaita ennen, kuin kuski minua tarvitsee, saan pitää, eikä isä tiedä siitä. Joskus perkaan rikkaruohoa, ja nyt, kun tiet ovat näin likaisia, ajattelin, että miss Long pitäisi puhtaasta käytävästä. Hän tuntee minut hyvin, miss Long, ja minä pyydän häntä jonakin päivänä tulemaan Pollyn luo; hän on hyvä tyttö, Polly.
— Minä luulin, että niitä korkokirjaimilla painettuja kirjoja olisi vaikea oppia lukemaan. Kävin kerran eräässä sokeain kodissa ja siellä sanoivat, että siihen tarvitaan paljon harjoitusta.
— Kyllä se on totta, miss, mutta Polly oppi joku aika sitten. Hän oli sokeain kodissa lähes kuusi kuukautta, mutta se rouva, joka maksoi hänen puolestaan, kuoli, eikä isällä ollut varaa, ja niin täytyi hänen tulla pois. Mutta hän osasi silloin lukea, hän oppi tavattoman nopeasti. Siitä on nyt vuosi, kun hän tuli kotiin, ja minä olen säästänyt kaksi ja yhdeksän penceä paitsi tätä kuutta penceä, jonka te annoitte.
— Kuinka paljon kirja maksaa? Hän katsoi taas pieneen kukkaroonsa.
Mutta Joel Strel ei tiennyt, vaikka hän uskoi Pollyn sen tietävän, hän luuli tämän tietävän kaikki.
— Oletko koskaan itse ollut koulussa?
— En äidin kuoleman jälkeen, silloin olin pieni naskali. Isä alkoi juoda silloin enemmän, kuin ennen, ja minä olin onnellinen saadessani paikan raitiovaunussa, eikä koulunkäyntiin ollut enää aikaa, sillä isän ansioista ei riittänyt kotiin mitään.
Ruthin mielestä ei Joe ollut erittäin suuri naskali nytkään.
— Minun täytyy mennä nyt, mutta jos tulet huomenna, kysyn miss Longilta lakaisemisesta.
Joe raapasi pörröistä päätänsä ja tokaisten: "kiitos, miss," katosi ensimäisen kulman taa.
Ruth katseli hetkisen sinne päin, mihin hän oli kadonnut ja riensi sitten nopeasti huoneeseen. Pelko oli tähän saakka pidätellyt hänen kotoista vilkkauttansa, ja toiset tytöt sanoivat, että hän oli liian hiljanen ja tylsä ollakseen hauska ja iloinen. Mutta he eivät vielä tunne häntä, eivät tiedä, kuinka paljon tulta piilee hiljaisen kuoren alla. Hän näyttää nyt niin päättäväiseltä, luultavasti aikoo hän päästä puhumaan miss Longille Joesta, hänen sokeasta sisarestaan ja kirjasta. Hän aikoo saada tahtonsa toteutetuksi, emmekä huoli epäillä hänen onnistumistaan.
KOLMAS LUKU.
Ensimäiset päivät koulussa.
Seuraavana aamuna riensivät Alice ja Ruth, joilla oli erityinen huone käytettävänänsä, tarkastelemaan akkunasta oliko ilma kaunis. Heillä oli kummallakin omat syynsä. Alice oli puhellut edellisenä iltana yhtä ja toista kukkaisnäyttelystä, josta mekin olemme jo hiukan kuulleet. Tänään oli se odotettu päivä, ja kaunis se oli. Ruthin ajatukset eivät kuitenkaan syystä tai toisesta kohdistuneet näyttelyilmaan eikä siihen huviin, vaan olivat ne kiintyneet erääseen pennyn rahaan, joka oli hänen hameensa taskussa.
— Voi! Minä voin antaa sen hänelle. Alice! — huudahti hän. — Ilma on kaunis, ja miss Long lupasi siinä tapauksessa antaa minun mennä katsomaan onko Joe tullut.
— Mitä sinä puhut? — kysyi Alice ihmetellen ja vähän välinpitämättömästi.
— Unohdin aivan, ettet sinä tiedä siitä mitään. Joe kokoaa rahoja ostaakseen sokealle Polly-siskolleen korkokirjaimilla painetun kirjan. Antaisin hänelle mielelläni rahat, mutta miss Long sanoo, että on parempi antaa hänen itse ansaita ne, ja että Pollykin pitää siitä enemmän. Annas kun lasken, paljonko hänellä on. Kaksi ja yhdeksän penceä ynnä kuusi penceä on kolme shillinkiä ja… mutta pieni laskumestari mietti niin kauan, että Alicen täytyi auttaa häntä ja sanoa, että se oli kolme shillinkiä ja kolme penceä ynnä siihen yksi pence, on kolme — ja neljä penceä.
— Eikö sinustakin se ole jo tarpeeksi, kysyi Ruth.
Mutta Alice ei sitä tiennyt, ja hän oli iloinen päästessään puhumaan näyttelystä.
— Ensi kesänä sinä saat oman puutarhan, Ruth, silloin on ehkä sinullakin jotain näytettävää. Minulla ei ole tänä vuonna muuta, kuin yksi fuchsia, jonka eräs tyttö antoi, ja Annie Milner saa vähän hedelmiä eräältä läheltä asuvalta tädiltä.
Ja Alice pakinoi muistamatta alkaakaan pukeutumista. Ruth oli jo valmiina ja riensi puutarhan portille. Mutta voi! Joe ei ollutkaan siellä! Pettyneenä aikoi hän palata takaisin, mutta huomasi samassa hänet siinä luuta kourassa. Iloisena pysähtyi Ruth, antoi pennyn hänelle ja kysyi, kuinka Polly voi, ja juoksi sitten kertomaan Alicelle, että hän oli antanut sen Joelle, ja että tämä lakasi katua. Hän muisti kuitenkin, että miss Long oli pyytänyt hänen kysymään Joelin asuntoa. Se oli pian tehty, ja jälellä olevan ajan ennen aamiaista luki Ruth penny-taulua, minkä hän oli huomannut huonosti osaavansa. Kukkaisnäyttelyn kunniaksi oli päivä aiottu pitää puolittain lupapäivänä, mutta ilma oli niin kaunis, ettei aamukävelyä voitu jättää. Ruth seurasi miss Longia. Mutta pahasti hän hämmästyi, kun huomasi Joelin lakaiseman käytävän olevan yhtä likaisen, kuin ennenkin.
— Annoitko hänelle pennyn ennen, kun hän oli tehnyt työn, rakas lapsi?
— Kyllä, mutta hänellä oli luuta kädessä ja piti juuri alkaa.
— Pelkään, ettei hän ole rehellinen poika, sanoi miss Long, ja Ruth tunsi olevansa valmis heti hylkäämään hänet. — Se oli rumasti tehty, sanoi hän, — ottaa ensin rahat eikä teekään työtä. Mutta miss Long ymmärsi hyvin, ettei isän huono esimerkki voinut pojassa synnyttää erityisen tarkkaa käsitystä rehellisyydestä. — Meidän täytyy puhua hänelle siitä, Ruth, sanoi hän. — Ainoa keino on antaa hänen huomenna lakaista ilman maksua.
Ja tämä oli syynä siihen, että hän illalla tarjotessaan hedelmiä muutamille rouville, jotka olivat pieniä ystäviä huvittaakseen tulleet näyttelyyn, tuli ajatelleeksi, ettei Polly koskaan saanut maistaa sellaisia, ja että hän sitten päätti kätkeä kaksi kauneinta omenaa lähettääkseen ne Joen mukana Pollylle seuraavana päivänä. Mutta vaikka Alicen kertomus tästä asiasta olikin osaksi oikea, oli se lisäys, että ne annettiin salaa, syntynyt Jane Hardingin mielikuvituksessa. Hänen oli määrä tavata Joea aamusella ja sanoa että miss Long tahtoi puhutella häntä, ja hän oli vienyt omenat peittelemättä kädessään, ajattelematta edes, että häntä vartioitiin.
Sillä aikaa kun Joe saa miss Longilta toria ja ankaroita ohjeita totuuden ja rehellisyyden noudattamiseen ja samalla lupauksen, että hän tulee katsomaan Pollya, kurkistamme me hiukan kouluhuoneeseen.
Nuoremmat oppilaat, ystävämme niihin luettuna, ovat keräytyneet englantilaisen opettajan ympärille lukemaan tavallista raamatun-aamuläksyänsä. Toiset odottavat miss Longia kuulustamaan heitä, ja kuluttavat aikaansa puhellen. Kolme tyttöä, yhtenä Jane Harding, kuiskailevat innokkaasti. — Kuulin, että hän on sekä ylpeä, että tulinen, ja nyt huomaamme, että hän on petollinenkin, se pieni, ilkeä olento.
— Tuollaiset rumat lapset ovat aina petollisia, sanoi Jane Harding, joka ylpeili pitkästä kiekkuratukastaan ja säännöllisistä, elottomista kasvonpiirteistään.
— Hyvä, Jane, sanoi kolmas, — luulenpa totisesti, että sinun velvollisuutesi on ilmoittaa miss Longille. Tällä nuorella neitosella oli sangen kehittynyt velvollisuuden käsitys, mitä toverien vikojen lavertelemiseen tuli.
Samassa liittyi heihin eräs pitkä, suloinen tyttö, nähtävästi vanhin heistä. Keskustelu taukosi ja vastatullut, Lizzie Spencer sanoi:
— Älä unhoita Jane, että autan sinua vanhan historian tutkimuksen kirjoittamisessa.
— Voi ei, Lizzie! En unhoita, ole varma, kiitoksia paljon!
Lizzien lempeä sydän ja miellyttävä käytös olivat tehneet hänet kaikkien suosikiksi, mutta lapsellisen leikillisyyden ohessa oli hänessä myös luonteen lujuutta. Aikaiset koettelemukset olivat kypsyttäneet ja vahvistaneet hänen rakastettavaa, mutta ehkä liiaksi myöntyvää luonnettansa. Oman heikkouden tunto oli opettanut hänet turvaamaan mahtavaan auttajaan, jota hän rakasti todellisen kristityn rakkaudella. Hänen vaikutusvaltansa koulussa oli suurempi, kuin hän uskoikaan, sillä hän ei tiennyt, kuinka usein hänen lähestymisensä keskeytti ajattelemattomien lasten sopimattomat puheet. Onnellinen se koulu, ja onnellinen se opettaja, jonka vanhin oppilas on Lizzie Spencerin kaltainen!
Keskustelu Ruth-raukan virheistä keskeytyi Lizzien läsnäolon ja miss Longin saapumisen takia. Kuitenkin sai Jane aamupäivän kuluessa tilaisuuden kertoa havaintonsa, mutta miss Longin vakava kasvojen ilme hämmensi hänet, eikä hän ollut oikein varma siitä, tarkoittiko se häntä vai sitä sangen vakavaa rikosta, jonka kertomisen hän piti velvollisuutenaan.
— Odotan sinua huoneeseeni, kuiskasi miss Long Ruthin korvaan lähtiessään lukuhuoneesta.
Tyttönen seurasi heti opettajaansa perähuoneeseen, ja istui hänen viereensä saatuansa viittauksen. Vähän mietittyään sanoi miss Long:
— Tahdon puhua kanssasi hiukan, Ruth.
Ihmetellen lapsi katseli häntä vastaamatta, ja hän jatkoi:
— Ajattelitko ennen, kun kätkit ne omenat eilen?
— En.
— Oletko jälkeenpäin ajatellut sitä?
— En sen jälkeen, kun annoin ne Joelle, paitsi kerran luulen ajatelleeni, mahtoiko Polly pitää niistä, ja antoiko hän Joelle.
— Ajatelkaamme nyt yhdessä, rakas lapsi, sitä — miksi suutuit Joelle eilisaamuna.
— Hän hän otti pennyn eikä tehnyt työtä kunnollisesti.
— Siis siksi, että hän otti, mikä ei ollut hänen omaansa. Kenen ne omenat olivat, jotka annoit hänelle eilen?
Ruth nousi hitaasti, ikäänkuin nähdäkseen miss Longin kasvot, hänen kasvojensa ilme osoitti hämmennystä, mutta äkkiä selkeni se, ja silmänräpäyksessä kätki hän epätoivoisesti nyyhkien päänsä miss Longin syliin.
— Luulen, ettei ole mitään hyötyä täällä olostani, sanoi hän nostaen päätään, — olin usein ilkeä kotona, mutta en koskaan varastanut siellä. Voi, kuinka olin niin paha! Mitä sanoo Duncan? Ja uudestaan kätki hän kasvonsa, uudestaan tulivat pidätetyt nyyhkytykset.
Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi miss Long hänen pehmeätä, mustaa tukkaansa silitellen:
— Tyttäreni, ei saa tehdä vääryyttä itselleen, eihän ollut tarkoituksesi varastaa, Ruth?
— Voi, ei, ei! Se ei ollut tarkoitus.
— Silloin lapseni, teit sen ajattelemattomuudesta — äkkinäisestä sisäisestä pakosta — ymmärrätkö, mitä tarkoitan?
— Kyllä, Duncan on sanonut — olen usein ennenkin tehnyt niin, miss Long.
Miss Long voi tuskin olla hymyilemättä oppilaansa lapselliselle avomielisyydelle.
— Mutta ehkä et ole ennen huomannut, sanoi hän, — että siitä voi koitua sinulle ikävyyttä. Tahdotko koettaa parantua siitä?
— Kyllä, — tahdon alkaa tänään, jos autatte minua.
— Teen, mitä voin, mutta sinun täytyy saada parempaa apua, kuin minun.
— Minun täytyy pyytää Jumalan apua, sanoi Ruth hartaasti ja vakavasti.
— Siunatkoon hän sinua Jesuksen tähden. Ja ystävällisesti suudellen lähetti miss Long Ruthin puutarhaan leikkimään.
Oli kaunis päivä, ja pian unohti hän huolensa, ja hän olisi tahtonut laulaa ja lentää kilpaa lintujen kera. Kaikki tytöt olivat ulkona; muutamat istuivat puiden varjossa kirjoineen tahi käsitöineen, toiset kävelivät, kaksi tahi kolme yhdessä, tuttavallisesti kieltään piesten. Miss Long ei malttanut olla myös tulematta. Hän seisoi puutarhan veräjällä juuri, kun Ruth juoksi yksin mielipolkuansa. Jane Harding tuli erään toisen tytön kera häntä vastaan, pysäytti hänet ja kysyi:
— Oletko ollut tänään auttamassa rehellistä ystävääsi Joea kadun lakaisemisessa?
Pieni ruumis suoristui äkkiä ja kuin mikäkin ruhtinatar lausui hän harvaan ja selvästi:
— Jane Harding, kuinka uskallatte sanoa minulle noin?
— Todellakin, sinulle! Tahtoisinpa tietää, kuka sinä olet. Mielestäni vallan sopiva master Joen seuraan! — Kuinkas oli niiden omenain laita, he, he!
Tämän epäystävällisen puhuttelun aikana oli lapsi raukka tullut aivan kalpeaksi, ja lopuksi kähisi hän hampaittensa välistä:
— Minä vihaan teitä. Ja, kuulematta huudahdusta: tuollainen pieni noita, juoksi hän miss Longin luo ja heittäytyi hänen syliinsä nyyhkien: — Oi miss Long, minä olen niin paha, olin niin vihainen, mutta tarkoitukseni ei ollut tehdä sitä, ei todellakaan, oi, uskotteko minua?
Hän oli niin liikutettu, että miss Long vei hänet huoneeseen ja jätti hänet sinne, luvaten tulla hetken perästä, jos hän tyyntyisi sillä aikaa. Hän tapasi Janen tovereineen eteisessä. Jane huudahti heti:
— Miss Long, minä en sanonut hänelle mitään, kysyin vaan leikillä, oliko hän auttanut Joea kadun lakaisemisessa — sanoinko, Mary?
— En tiennytkään, sanoi miss Long, että sinä olit syynä sen pikkuraukan mielenliikutukseen ja nyt hänen suruunsa. Ja vaikka Jane Harding oli usein saanut nuhteita, ei hän koskaan unohtanut, mitä miss Long tällä kertaa hänelle sanoi.
Miss Long palasi perähuoneeseen, mutta seisahtui ovelle, sillä Ruth oli polvillaan sohvan vieressä. Hän nousi äkkiä ja sanoi hiljaa:
— Rukoilin Jumalaa auttamaan minua, en ole ennen häntä rukoillut.
He keskustelivat kauan, mutta Ruth ei kertaakaan lausunut sen tytön nimeä, joka oli aiheuttanut hänen kiivastumisensa, eikä miss Longin tarvinnut sitä kysyä.
Emme siis ihmettele, että "se pieni vastatullut tyttö" oli koko iltapäivän hiljaa ja että hän itki polvistuessaan sänkynsä viereen illalla, kuten Alice Debylle kertoi.
NELJÄS LUKU.
Sokea Polly.
Sillä aikaa, kun Alicella ja Debylla oli pieni kohtauksensa seuraavana päivänä, meni Ruth Janen luo ja sanoi kainosti:
— Miss Harding, saanko sanoa teille jotain? — ja sitten jatkoi hän äkkiä: — annatteko anteeksi sen mitä eilen teille sanoin. Olin suuttunut, enkä tarkoittanut — ainakaan en nyt tarkoita mitä silloin sanoin — olen pahoillani, että sanoin niin.
— Minä en vihaa ketään, sanoi Jane, — luulen, että voimme tulla hyviksi ystäviksi, jos niin tahdot.
Ruth ei vastannut heti. Vihdoin sanoi hän:
— Koetan rakastaa teitä, Jane, mutta pelkään, ettette välitä minusta, kun saatte nähdä, kuinka paha minä olen.
Mutta Janen ystävyyskäsite ei ollut niin vakava, kuin Ruthin, eikä hän oikein tiennyt, miten olisi vastannut tähän pieneen puheeseen. Hän ei voinut kertoa Ruthin lupausta koettaa rakastaa häntä, sillä sitä hän ei ollut koskaan tehnyt eikä luultavasti yrittäisi nytkään, Ruthan oli hänen terävän arvostelunsa mukaan koulun rumin ja pahasisuisin oppilas. Mutta varo, Jane, ettei tämä "kauhea luonne" tule rakastettavammaksi sinun omaasi! Varo, ettet saa ajattelemattomuudellasi ja tylyydelläsi aikaan syvempiä haavoja, kuin Ruth intohimoisilla purkauksillaan, sillä hän koettaa sanoilla ja töillä korjata, kun sinä sen sijaan et välitä ollenkaan, että olet loukannut.
Jane alkoi tuntea itsensä kovin kömpelöksi tämän hiljaisuuden vallitessa, mutta samalla sai Ruth käskyn ottaa hatun päähänsä ja mennä ulos miss Longin ja Lizzie Spencerin kanssa.
Seuratkaamme heitä, sillä arvatenkin he menevät tervehtimään sokeata Pollya. Joen selityksen mukaan oli heidän kotinsa noin puolen peninkulman päässä. Tie sinne kulki holvikaaren kautta Mellestowin parasta katua pitkin, sitten likaista syrjäkatua parin rohistuneen huonerähjän ohi ja päättyi vieläkin likaisemman ja ränsistyneemmän töllin luo, jonka edustalla joskus näytti olleen puutarha, mutta siitä oli enää jälellä vaan pari viinimarjapensasta ja joku kukkanen, joka ikäänkuin ympäristön autiutta pilkaten kohotti päätään valoa kohden. Ovi oli auki, ja syyllä voi epäillä, voiko sitä ollenkaan sulkea. He kurkistivat sisään ja huomasivat osuneensa oikeaan. Keskellä lattiaa seisoi liikkumatonna, pää kumarassa noin kaksikymmenvuotias tyttö, toisessa kädessä kahvikuppivatineen, toisessa leipäpalanen. Hän oli nähtävästi kuullut askeleet ja äkkinäinen "kuka siellä?" ilmaisi hänen hämmästyksensä. Tyttö raukka! Hän ei ollut tottunut kuulemaan muiden vieraiden, kuin isän salametsästäjätoverien askeleita, mutta tulijat eivät olleet niin meluavia. Hänen ei tarvinnut kauan ihmetellä, sillä miss Long kiiruhti ilmoittamaan, että hän oli se rouvashenkilö, jota Joe oli pyytänyt tulemaan sisarensa luo ja että hänen toverinsa oli omenain antaja. Ruth katsoi punastuen Lizzieen, mutta tämä ei näyttänyt tietävän mitään siitä asiasta. Pollyn kalpeat kasvot kirkastuivat; hän koetti etsiä tuolia vieraillensa, mutta ennenkuin hän ehti selitä hämmennyksestään, olivat nämä jo hankkineet istuinpaikat. Tuli takassa oli melkein sammunut, mutta vieressä oli pieni varasto polttoainetta, ja teekattila odotti valmiina liedellä.
Miss Long kysyi Pollylta, kuinka hän voi toimia yksin päiväkaudet.
— Niin, katsokaas, ma'ami, minun täytyy koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin voin. Joe on hyvä poika minulle, saan tehdä huoneessa enimmät toimet, ainoastaan tulta — senkin voisin — ei hän salli tehdä, ja minä annan sen hänen mentyään iltapäivällä olla siksi, kun hän taas tulee. Ja — en tiedä, onko se oikein — minä ajattelen usein, että Jumala pitää sokeista erityistä huolta, ainakin on ilahuttavaa niin ajatella, lisäsi hän melkein kuin itsekseen.
— Luulen, että olet oikeassa, sanoi miss Long; — Jumala pitää huolta kaikista lapsistansa, se on ainakin varma. Sinä olet lukenut hänestä, joka tuli antamaan sokeille näkönsä.
— Kyllä, jumalan kiitos! En koskaan voi olla tarpeeksi iloinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut olla sokeain koulussa. Jos en siellä olisi saanut kuulla asioita, jotka antoivat minulle kärsivällisyyttä ja toivoa, olisin aikoja kuollut epätoivoon ja kurjuuteen — sillä kurja minä todella olin! Kaikki oli pimeätä, ei mitään tulevaisuutta, johon katse voi kiintyä — oi, se oli hirveätä. Istuessani täällä yksin minä väliin raivostuin — linnuille, kun ne lauloivat, Jumalan ihanalle auringolle ja lähistössä leikkiville lapsille, — mutta en koskaan Joelle enkä isälle. Oi, en niille kahdelle! Kun Joe iltasin tuli kotiin, silitin hänen tukkaansa saadakseni hänet puhumaan — hänen äänensä muistutti niin äiti-raukkaani. — Nyt tiedän, että se oli Jumalan hyvyyttä, ja se esti minun kadottamasta järkeäni, vaikka en minä silloin pitänyt Jumalaa hyvänä. Mutta minun ei pitäisi näin puhua itsestäni. — Kaikkivaltiaalle kiitos, se onnetoin aika on nyt ohi.
Miss Long katseli ympärilleen tuossa kurjassa huoneessa, ajatteli juoppoa isää ja noita pimentyneitä silmiä, ja hän ihmetteli sitä kärsivällisyyttä ja toivoa, joka vaikutti, että "se onnetoin aika oli ohi." Mutta hän toivoi Pollyn puhuvan enemmän itsestään ja kysyi, kuinka kauvan siitä oli, kun hän pääsi asyyliin.
— Minä pääsin sinne viimeisen edellisenä talvena, ma'ami, mutta minä en voinut olla siellä kauvan, sillä se rouva, joka minun puolestani maksoi, kuoli. Mutta minä olin oppinut lukemaan ja monta muuta hyvää asiaa. Olen siitä saakka koettanut jatkaa, sillä johtaja antoi minulle raamatun — ei sellaista korkokirjaimilla, se oli liian kallis — mutta Joe lukee siitä aina joskus kappaleen.
— En luullut hänen osaavan lukea, sanoi Ruth.
— Ei se hyvin käy, mutta hän koettaa edistyä, miss. Hän kävi koulua äidin eläessä, ja kun minä osasin muutamia värsyjä ulkoa, voin ohjata häntä, mutta nyt osaa hän itse melkein kaikki. Oi, ma'ami, siinä kirjassa on ihmeellisiä asioita! Toisinaan mietin kokonaisen päivän yhtä tahi kahta värsyä.
— Sillä tavoin sen muistaa, Polly.
— Usein annan lukea, kuinka Jesus paransi sokean miehen Jerikossa; — hän vaipui hetkiseksi mietelmiinsä.
— Pidätkö niin siitä? Mutta Jesus ei ole enää parantamassa sokeita, Polly.
Hän ymmärsi miss Longin ajatuksen ja sanoi:
— Ei täällä, mutta hän parantaa sokean kuitenkin. Hän on tehnyt minun pimeyteni valoksi. Väliin ajattelen, että jos hän olisi täällä, en sitä häneltä ensiksi pyytäisi. Ehkä en näkevänä osaisi häntä niin selvästi ajatella. Aivan varmaan on eräs asia, jota minä enemmän toivoisin.
Miss Long tahtoi tietää, oliko se sellaista, jossa maallinen ystävä voi auttaa. Mutta Polly sanoi sen koskevan isää, ja hänen kasvonpiirteensä saivat samalla niin surullisen ilmeen, että miss Long muutti puheen ainetta ja kysyi tahtoisiko hän vielä päästä sokeain kotiin, hän ehkä voisi siinä asiassa tehdä jotain hänen hyväkseen. Alaksi tämä ajatus näytti valtaavan hänet, mutta tarkemmin ajateltuansa sanoi hän.
— Vaikka en voikaan paljoa tehdä, en kuitenkaan tahtoisi jättää kotia.
Hän oli hyvin kiitollinen miss Longille, mutta sanoi, että nyt kun hän ei enää pitänyt itseänsä vaan toisten rasituksena, oli hänestä parempi, että hän oli kotona Joen tähden, ja isäki ikävöisi, jos hän joutuisi pois kotoa.
Luvattuaan pian tulla takaisin, sanoivat he jäähyväiset tälle tyytyväiselle ja onnelliselle sokealle tytölle.
Ruth oli koko ajan ihmetellen katsellut sokeata tyttöä ja huonetta. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin köyhää kotia eikä tiennyt, että oli vieläki köyhempiä olemassa ajalliseen elämään katsoen — ja että todellisesti rikkaita Jesuksen siunauksesta oli niin vähän.
Hän kulki kotiin päin hiljaa ja ajatuksissansa. Vihdoin hän kysyi:
— Miss Long, onko sokean helpompi olla hyvä?
— En usko, että Polly sanoisi niin, Ruth. Ulkonaisia kiusauksia ei olisi niin paljon, mutta sisälliset olisivat sitä suuremmat, äärettömän paljoa suuremmat. Ja ajattele, ettei koskaan saa nähdä Jumalan kaunista luontoa, joka hänen rakkaudestaan todistaa, eikä voi lukea siitä eikä hänestä!
— Oi, niin, olen niin iloinen! Olin unohtanut sen; ja tiedättekö, minusta tuntui, kuin tahtoisin olla Polly, kun kuulin hänen niin puhuvan. Mutta pelkään, että se oli väärin — se oli kiittämättömyyttä.
Miss Long ei vastannut. Mahtoiko hänkin ajatella samoin?
Ruth uneksui yöllä, että hän leikki ja lakasi käytäviä Alicen kanssa ja että Alice tahtoi sitoa hänen silmänsä, jotta hän voisi lakaista paremmin. Hän heräsi — kaikki oli pimeää — ja silmänräpäykseksi valtasi hänet ajatus: "minä olen sokea!" Mutta samassa tuli kuu näkyviin ja heitti valojuovan sisään. Silloin hän hymyili ja kiitti Jumalaa siitä, että hän voi nähdä, ja nukahti jälleen. — — —
Emme ole vielä paljoa puhuneet eräästä kouluelämän sangen tärkeästä puolesta — läksyistä. Mutta kukapa pieni tyttö ei tietäisi, mitä Ruthin oli opittava kymmenvuotiaana? Se oli enimmäkseen lukemista, kirjoitusta ja laskentoa, hiukan ranskaa ja saksaa, sekä aivan vähän soitantoa ja tanssia. Ruth oli jäänyt koulutiedoissa jälelle, mutta hänellä oli nopea käsityskyky, ja Alice saa varoa, ettei hänen ystävänsä mene hänen ohitsensa ja kykene vielä kilpailemaan siitä luokan etevimmälle oppilaalle määrätystä palkinnosta, josta Alice oli kertonut. Heidän luokallansa on paitsi heitä ainoastaan kaksi tyttöä, ja nämä ovat niin hitaita ja laiskoja, vaikka ovatkin vanhempia, että Alice on jo ruvennut pitämään itseänsä onnellisena kilpailijana. Ruth puolestaan ei sitä ajattelekaan, sillä hän, joka on tullut kouluun kuusi viikkoa myöhemmin, ei luonnollisesti voi sitä saada, ja kun hän sitäpaitsi on, veljen sanojen mukaan, "pieni tietämätön raukka." Enimmän huolta tuottaa hänelle ranskan oppiminen. Hän unohtaa hetkisen perästä, mitä "mademoiselle" on opettanut ja lausuu sanat väärin. Hän joutui melkein epätoivoon, saadessaan saman läksyn uudestaan niin monta kertaa. Kun sitten Lizzie Spencer rupesi pitämään huolta läksyn valmistuksesta, alkoi sekin mennä yhtä hyvin, kuin toisetkin aineet.
Mutta emme saa jättää häntä nyt enää nukkumaan. Kuutamon sijaan tuli pian auringon paiste, ja molemmat pikku tytöt olivat hyvissä ajoin ylhäällä ja puettuina sekä kävelyllä puutarhassa.
— Tiedätkö, Alice, että sinun poissa ollessasi eilen kävimme Joen sokean sisaren Pollyn luona. Hän on ollut sokea kolmentoista vanhasta saakka ja nyt hän on kahdenkymmenen! Eikö se ole hirveätä? Mutta hän ei näytä sitä paljon surevan — ainakaan nykyään.
— Noo, luulenpa, etten minäkään siitä välittäisi.
— Oi, Alice, sen sinä varmaan tekisit! Miksi noin sanot?
— Siksi, että minä koetin kerran, sanoi hän salaperäisellä äänellä.
— Koetit! Kuinka sitä voit koettaa?
— Kerran pidin silmäni kiinni koko pitkän kävelymatkan ajan ja annoin taluttaa itseäni. Ihmettelin, kun huomasin olevamme kotona, vaikka luulin, että olimme puomiveräjän luona, se oli melkein hauskaa.
— Oi, rakas Alice, älä sano niin! Unohdat, että koko ajan aioit aukaista ne, mutta ajatellaanpa, ettet olisikaan voinut — olisitko silloin hämmästynyt?
— Noo, arvelen, että se olisi ollut toista. Kuka taluttaa Pollya?
— Ei kukaan. Sehän onkin pahinta. Hän on toisinaan melkein päiväkaudet yksin kotona ja hapuilee ympäri huonetta. Tuskin voin olla itkemättä, Alice, nähdessäni hänet. Mutta hän on niin hyvä!
— Luulen, että kaikki köyhät ovat hyviä, etkö sinäkin luule, Ruth? Minä tunnen erään toisen köyhän, äitini vanhan hoitajan, Debyn, ja hän on niin hyvä, aivan varmaan ne kaikki ovat hyviä.
Mutta Ruth ei ollut aivan varma. Hän oli Joen puheiden ja omien havaintojensa perusteella tullut vakuutetuksi, että Pollyn isä oli kaikkea muuta, vaan ei hyvä. Hän ei kuitenkaan tahtonut sanoa siitä mitään, hän kertoi vaan kuulleensa kerran sanottavan, etteivät köyhät aina pääse taivaaseen sentähden, että he ovat köyhiä, eikä hänen mielestään köyhyys aina tee heitä hyviksi.
Hän kuvaili Alicelle useita yksityisseikkoja Pollyn aineellisesta asemasta: kuinka siellä oli vain kaksi eheätä kuppia hyllyllä, ja ettei hän luullut heillä olevan voita illalliseksi, että lattia oli niin epätasainen, että hän ihmetteli, kuinka Polly voi siinä liikkua kaatumatta, että puutarhassa oli vaan yksi laji rumia kukkia. Polly ei tietysti voinut tätä nähdä, mutta hän ihmetteli, ettei Joe välittänyt kauniimmasta. Ja sitten hän aikoi pyytää miss Longilta, että Joe seuraavana vuonna saisi ottaa osaa näyttelyyn ja puutarhurilta vähän siemeniä hänelle, se innostaisi häntä. Aamiaisen aikana käytti Ruth tilaisuutta hyväkseen esittääkseen asian miss Longille, joka puolestaan hyväksyi hänen suunnitelmansa. Mutta kun vihannekset olisivat Joelle hyödyllisempiä, sanoi hän, että oli varattava erityinen palkinto parhaasta vihanneskorista.
— Mutta kuka kilpailee hänen kanssaan — kysyi Alice, meillä ei ole vihanneksia.
— Ajattelen, että on koetettava saada useampia pieniä poikia ottamaan osaa kilpailuun. Sillä aikaa täytyy teidän vakuuttaa Joelle, että hänen puutarhanhoitotaitonsa tuottaa hänelle etua ja palkinnot ovat myös määrättävät.
Huomaamme, että Alice on jo pian voittanut ennakkoluulonsa Ruthin suhteen, ja he ovat tulleet hyviksi ystäviksi. Alice oli todellisuudessa sangen miellyttävä pikku tyttö mutta vaikka niin ei olisi ollutkaan, ei hän olisi voinut vastustaa Ruthin ystävällistä kohteliaisuutta ja avomielisyyttä, sillä yhdenikäistensä seurassa unohti hänkin vaiteliaisuutensa.
VIIDES LUKU.
Revitty ainevihko.
Ruth oli lopettanut varsinaisen päivätyönsä ja istuutunut mielipaikkaansa, avonaisen akkunan ääreen lukeakseen satukirjaa, jonka Alice oli lainannut hänelle. Mutta pian liitelivät hänen ajatuksensa kauas kotiin, Duncaniin, veljen kirjeisiin — viimeinen oli tullut viikko sitten. — Oli niin hauskaa saada häneltä kirjeitä, hän kertoi aina sitä mitä hän mieluimmin tahtoi tietää. Hän ajatteli, mahtoiko hän pitää häntä parempana tämän vuosipuoliskon perästä, ja hän muisti, että hän nyt juuri oli ollut koulussa kuukauden, ja että vajaan kolmen perästä hän taas saa olla hänen luonaan ja kertoa hänelle kaikki; ja hän nauroi melkein ääneen tätä ajatellessaan.
Hänen pieni ilmalinnansa hajosi kuullessaan nimeänsä lausuttavan. Eräs ylempi luokka palasi ranskan tunniltaan kovaäänisesti keskustellen.
— Noh, sehän vaan vahvistaa minun ajatustani, sanoi eräs kovalla äänellä. — Saatte olla varmat, että Ruth Leigh on syyllinen. Mutta minun mielestäni ei sinulla ole syytä välittää siitä, onneksi se vaan sinulle oli.
— Mitä tarkoitat?
— Niin, eikö se ole vapauttanut sinua ainakin kolmesta huonosta arvosanasta? Tiedäthän, että sinä siitä tavallisesti saat huonon, ja pari kolme sellaista tällä viikolla olisi tuntuvasti vähentänyt palkinnon saamisen mahdollisuutta — ja tiedäthän, että jos viikossa saa kaksitoista huonoa, menettää viisikymmentä hyvää.
— Siispä olet onnellinen tyttö, Jane! — sanoi toinen, — sinun pitäisi mielestäni kiittää Ruthia. — Ruth, Ruth, missä olet? Tule saamaan kiitollinen tunnustus miss Hardingille tekemästäsi palveluksesta.
— Minun mielestäni teette hyvin väärin, sanoi Lizzie välittäen, — että syytätte Ruthia edes kysymättä häneltä. Tule tänne Ruth!
Tyttönen tuli piilopaikastaan esille.
— Oletko repinyt lehden Janen ranskan vihosta? Kun menimme luokalle, oli hänen illalla kirjoittamansa aine siitä revitty. Sano minulle, Ruth, oletko tehnyt sen.
— En tiedä mitään Janen aineesta, en tiennyt, että hän oli kirjoittanutkaan mitään, vastasi hän varovaisesti.
— Älä kiertele nyt, sanoi eräs pitkä ja hoikka tyttö, — rehelliseen kysymykseen on annettava rehellinen vastaus; oletko tehnyt sen tai et?
— Näen, ettei sanojani uskota, enkä minä siis puhu mitään.
— Aivan oikein, sanoi ensimäinen tyttö, kääntyen toisiin, — olin varma, että hän on tehnyt sen. Ja sitäpaitsi, eikö se, mitä Annie sanoi, ole tarpeeksi todistusta, että hän juuri tänä aamuna oli kysynyt Janen kirjahyllyä. Mitäs siitä sanot, Ruth.
Mutta Ruth oli vaiti.
— Vastaa, Ruth, jos voit, sanoi Lizzie ystävällisesti. — Sano, mitä hait Janen hyllyltä?
Ei vastausta. Pienet huulet olivat päättäväisesti puristuneet yhteen.
— Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane, — minä en siitä välitä.
— Mutta minä välitän, Jane, sanoi Lizzie, — ja olen pahoillani, ettei miss Long ole täällä ottamassa siitä selvää. — Ruth, minä en vieläkään voi uskoa, lisäsi hän kääntyen häneen.
— Etkö? Minä voin, sanoi eräs, — intohimoinen ja kostonhaluinen. Ne kuuluvat tavallisesti yhteen. Sinunkin, Lizzie, täytyy tunnustaa, ettei se ole mikään rakastettava luonne.
Lizzie teki vielä yrityksen. — Ruth, minulle sinä varmaan vastaat.
Ensi hetkellä näytti hän aikovan vastata, mutta äkkiä sulkeutuivat taas huulet, hän kääntyi ja meni hiljaa entiselle paikalleen akkunan viereen.
— Antakaa lapsiraukan mennä, sanoi Jane. — Vakuutan, etten siitä välitä. Mutta sinua, Lizzie, pyydän, ettet siitä puhu miss Longille; en tahtoisi, että lasta toruttaisiin, enkä luule hänen sillä oikeastaan mitään pahaa tarkoittaneen.
— En voi luvata, Jane, sanoi Lizzie vakavasti, — sillä minä en ole yhtä varma kuin sinä Ruthin syyllisyydestä. Ja tekipä sen kuka hyvään — miksikään erehdykseksi en minä sitä usko — oli se niin huono teko, ettei sen voi antaa noin vaan mennä.
Hän poistui.
— Hyvä, saammehan nähdä, kuka on oikeassa, sanoi pitkä tyttö. — Lizzie ei usko mitään suosikeistaan, mutta miksi Ruth on yksi niistä, sitä on vaikea tietää.
— Antakaa sen nyt olla, sanoi Jane ärtyisesti, — totisesti, kun en minä siitä välitä, ei tarvitse muidenkaan sitä tehdä. Kas tuolla tulee kirjeen kantaja, saapa nähdä, onko hänellä minulle kirjettä.
Viiden minuutin kuluttua noputettiin ovelle. Ruth syöksähti ylös — tässä postissa tulivat Duncanin kirjeet. — Kirje miss Leighille, ilmoitti palvelija. Silmänräpäyksessä lensi hän poikki huoneen ja takaisin paikalleen. Ahmimalla luki hän sen sisällön.
Mutta miksi kalpeni hän ja hiljaa lähti huoneesta pitäen kirjettä kädessään?
Puoli tuntia sen jälkeen kuuli Lizzie Spencer huoneestaan tullessaan nyyhkytystä viereisestä huoneesta. Hän avasi hiljaa oven. Heikko ääni nyyhki; — Oi miksi lähetit minut luotasi. Se oli hyvin hirveätä, Duncan!
Lizzie ajatteli: — Tekikö hän sen todellakin. Hän sanoi: — Ruth, miksi täällä makaat? Olen tullut luoksesi, sano minulle kaikki. Tämä sanottiin lempeästi, mutta kuitenkin sellaisella äänellä joka vaati tottelemista.
Ruth nosti päätään kuullessaan Lizzien äänen, ja rypistynyt, kyynelien kastelema kirje tuli näkyviin. Lizzie tuli melkein iloiseksi, huomatessaan, että Ruthin suru ei ollutkaan aiheutunut siitä, mitä koulussa oli tapahtunut.
— Oi, Lizzie, hän matkustaa tiehensä — hän matkustaa tiehensä!
— Kuka matkustaa tiehensä, Ruth?
— Duncan! Tässä on hänen kirjeensä, hän ei tule koskaan takaisin, ei kirjoita enää koskaan minulle! Hän oli aivan lohduton, vaikkei hän itkenyt enää.
— Onko siinä todellakin niin, kysyi Lizzie.
— Kyllä, minä luulen — en voinut sitä oikein lukea, luetteko sen minulle? Hän antoi kirjeen Lizzielle, joka luki: — Ehdin kirjoittamaan sinulle Ruthiseni, vaan pienen lapun tänään, sanoakseni, ettet odottaisi mitään tietoja nyt niin usein kuin tavallisesti. Liikeasiat pakoittavat minut matkustamaan Bermudaan, toivoakseni vaan vähäksi aikaa; täydyn matkustaa jo ehkä huomenna. Saat tietoja minulta, rakas lapsi, niin pian kun mahdollista. Koeta unhottaa, että olen tavallista kauempana sinusta. Tiedän, että olet pieni, kiltti tyttö; ja jos en joudu kotiin loma-ajaksi, saat viettää sen lady Douglaan luona Beachfieldissä, mihin usein olemme yhdessä aikoneet matkustaa. Kirjoita minulle, milloin parhaiten voit. Miss Long sanoo sinulle osoitteeni, kirjoitin juuri hänelle. Jumala siunatkoon pientä siskoani! Iloitsen ajatellessani, että hän on tyytyväinen ja onnellinen, ja niin hän on, jos hän on hyvä.
Lizzie lopetti ja katsoi kuulijaan.
— Kuten näet, Ruth, ei se ole niin pahaa, kuin luulet, onko?
— Luulin hänen sanoneen, ettei hän koskaan kirjottaisi. Mutta lupa-aika, Lizzie, olen varma, ettei hän tule siksi! Hän sanoo, kuten näet, "ehkä," ja minä tiedän mitä se merkitsee, sekin minun täytyy jättää! Ääni oli niin surullinen. — Mutta sitä en voi unohtaa, että hän on kaukana. En voi nyt koettaa saada hyvää todistusta siksi, että hän sen jouluna näkisi.
— Ethän aikone sentähden jättää koettamatta sitä?
— En välitä miellyttää ketään muita, kuin Duncania, Lizzie. Ei kukaan pidä minusta sillä tavalla, kuin hän.
— Eikö? Eikö hänkään, joka antoi sinulle Duncanin veljeksi? Eikö kukaan välittänyt sinusta tuonoin, kun rukoilit anteeksiantavaa ja lempeää sydäntä? Eikö Jesuskaan, kun hän otti lapsia syliinsä, tahi kuoli ristillä? Oi, Ruth, älä sano, ettei sinusta kukaan välitä. — Etkö tahdo koettaa miellyttää Häntä?
— Duncanin sijastako?
— Ei niin, mutta siten, että samalla miellytät Häntä, kuin Duncania; ja kun Duncan on poissa, on Hän läsnä; ja kun Duncan ei voi nähdä yrityksiäsi, Hän näkee, ja saat olla varma, että Hän pitää sinusta.
Hetken perästä Ruth sanoi:
— Se on ainoa, jota Polly koettaa miellyttää, mutta minun täytyisi koettaa enemmän, koska Hän on antanut minulle silmät. — Hetken perästä hän lisäsi: — Tahdon koettaa, Lizzie. Jos voisin nyt heti tehdä jotain, en ehkä unohtaisi niin pian.
— Ylpeyskö sinua äsken esti vastaamasta tytöille?
— He eivät uskoneet minua, uskotko sinä, Lizzie?
— Uskon. Tahdotko sanoa minulle?
— Kyllä, sanon sen nyt: en ollut koskenut vihkoon, ja Janen hyllyä kysyin pannakseni sinne häneltä lainaamani kartan.
— Sinun täytyy sanoa se heille, Ruth.
— En voi, he eivät usko minua.
— Älä siitä välitä. Sanonko sinulle, mitä Jesus teki, kun ihmiset eivät häntä uskoneet?
— Sanoiko hän heille kahdesti?
— Hän teki enemmän, Ruth. Hän paransi sairaan miehen uskottomille ihmisille todistukseksi, että hänellä oli valta, ettei hän ollut mikään petturi, ja että hän voi antaa synnit anteeksi.
— Mutta minä en voi todistaa, Lizzie.
— Et nyt, mutta jos tahdot olla Jesuksen kaltainen, täytyy sinun tehdä mitä voit, välittämättä siitä mitä he sanovat. Sano tyyneesti se, mitä olet minulle sanonut, ehkä Jumala lähettää todistuksenkin, ja jos ei, koettelee hän sinun kärsivällisyyttäsi. Teetkö nyt niin?
— Kyllä, jos hän auttaa minua.
— Rukoilkaamme sitä, rakas Ruth.
Hetken perästä meni Ruth kouluhuoneeseen Janen luo ja sanoi:
— Jane, minä en repinyt sinun vihkoasi. Hyllyllesi panin sen kartan, jonka lainasit minulle; muistat kai että annoit sen eilen ja nyt se on paikallaan. Sinun täytyy uskoa minua.
— Uskon sinua, Ruth, sanoi Jane, enkä tahdo puhua mitään enää koko asiasta.
— Kylläpä olet merkillisen herkkäuskoinen, Jane, se minun täytyy tunnustaa, sanoi Annie. — Miksei hän sitä heti sanonut? Minusta näyttää, kuin olisi hän käyttänyt aikaa keksiäkseen tuon jutun!
Kaikista yrityksistään huolimatta ei Lizzie voinut keksiä todistusta Ruthin viattomuudelle. Näytti kuin koko asia jäisi ainaiseksi salaisuudeksi.
Eräänä päivänä, kun hän jo oli lakannut sen selville saamista toivomastakin, tuli Ruth juosten häntä vastaan puutarhassa.
— Katso, Lizzie, ole hyvä ja katso, huudahti hän näyttäen kokoon puserrettua paperipalloa, — ehkä tämä on se lehti, oi, toivoisin, että se lopultakin selviäisi!
— Mikä se on? Mistä löysit sen?
— Alice ja minä heitimme palloa kouluhuoneessa, se lensi sen sinisen verhon takana olevaan uuniin, ja sitä hakiessani löysin tämän sieltä. En ole avannut sitä, ja kun näin, että se oli viivattu samalla tavalla, kuin ainevihot, toin sen heti sinulle.
Lizzie avasi sen. Se oli nyt se kadonnut lehti. — Mutta, Ruth, vielä ei ole todistettu, kuka sen on pannut sinne, sanoi hän.
Ruthin kasvot synkistyivät. Voitettuaan ylpeytensä oli hän hartaasti koettanut todistaa syyttömyyttään. — Odota hiukan, sanoi Lizzie epäilevästi tarkastellen uudelleen paperia, — en ole ihan varma eikö hän nyt vapauta sinua. — Odota täällä, menen puhumaan Janen kanssa. Lizzie riensi kouluun Ruthin löytö kädessään. Hän arveli toistenkin vanhempien tyttöjen olevan siellä, mutta sitä ei nyt voinut auttaa. Kaikki olivat Ruthia epäilleet ja kaikkien tuli tietää totuus. Hän sanoi heti Janelle:
— Jane, olitko kirjoittanut aineen sille lehdelle, joka vihostasi revittiin joku päivä sitten?
Jane vastasi vihaisesti:
— Kyllä, luonnollisesti, koko ranskan kirjoituksen. Mutta toivon että unohtaisit koko tuon joutavan tapauksen, vakuutan, että minä olen sen kokonaan unohtanut.
Lizzie näytti hyvin vakavalta sanoessaan:
— Oletko unohtanut sen niin pian, Jane? Olen pahoillani, että olet niin tehnyt.
Jane purskahti itkuun. — Tuo sinun puheesi on hyvin epäystävällistä, Lizzie. En minä sille harjoitelmalle mitään voi, se on poissa; siinä kaikki.
— Se on löytynyt, sanoi Lizzie tyyneesti, eikä minun tarvinne sanoa sinulle, Jane, että koko aineen sijasta on siinä kaksi riviä. Meidän ei ole nyt vaikea arvata sen hävittämisen syytä, joka ainoastaan yhdellä voi olla.
Yleisen äänettömyyden ja hämmästyksen vallitessa pani Lizzie paperilipun pöydälle ja sanoi mennessään ulos: — Minun täytyy sanoa Ruthille, että hänen syyttömyytensä on todistettu.
— Nyt olet vapaa siitä epäilyksestä, Ruth, sanoi hän, kun he kohtasivat toisensa.
— Voi, Lizzie, olen niin iloinen — niin kovin iloinen! — vastasi Ruth loistavin silmin. — Mutta kuinka sait selvän siitä? Kuka sen teki?
— Näin, että koko aineen sijasta oli kirjoitettu ainoastaan vähäinen osa, ja siitä päätin, että hän oli tehnyt sen itse, eikä hän kielläkään sitä.
— Oi, Lizzie, kuinka voi hän tehdä niin? Olen niin pahoillani hänen tähtensä, etten voi olla oikein iloinenkaan. Mutta toisten ei tarvitse sitä tietää, Lizzie, vai kuinka? Se oli hirveätä Janelle, enkä minä niin paljon välitä siitä, että ne minua epäilevät — ainakaan nyt, kun sinä sen aivan varmaan tiedät.
— Minä tiesin sen aivan varmaan jo ennen, Ruth, sanoi Lizzie hymyillen, mutta nyt sen tietävät kaikki. Olisin tehnyt vääryyttä sinulle, jos en sitä olisi kertonut heille.
— Minusta tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain sopimatonta Janelle, toivoisin voivani hyvittää hänet, Lizzie, tahdotko puhua Janelle, kuten minullekin, tahdothan, lisäsi hän äkkiä.
Lizzie vastasi suudellen häntä: — Tule nyt sisälle, Janen täytyy sanoa sinulle, että hän on pahoillaan, jos hän on.
— Luulen hänen olevan, koska hän aluksikaan ei toivonut, että minua olisi syytetty, eikä olisi tahtonut puhuttavan siitä mitään. Mutta en tahtoisi pakoittaa häntä tekemään sitä toisten kuullen.
Mutta Lizzie ei näyttänyt ollenkaan laupiaalta, viedessään Ruthin kouluhuoneeseen. Siellä vallitsi hiljaisuus; ehkä paha omatunto vaivasi useampia ennenaikaisen epäluulon tähden.
En ole tahtonut, että kukaan olisi häntä syyttänyt, Lizzie, sanoi Jane vihaisesti kääntyen heihin, — sinä tiedät sen, ja mielestäni pidät melua tyhjästä.
— Häpeä, Jane! — sanoi Annie. — Ruth, sinun täytyy antaa anteeksi meille kaikille. Minä puolestani olen pahoillani, että syytin sinua. Tule lyömään kättä!
Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Jane yksin seisoi paikallaan ja näytti happamalta. Ruth oli iloinen päästessään pois, puutarhaan, missä hän hetkisen perästä lauleli.
— Unohdin Jane raukan. Hän on varmaan onnetoin, sanoi hän. Mutta hän oli niin iloinen, ettei hän voinut, pidättää sen ilmoille puhkeamista, ja pian kaikui taas hänen laulunsa kilpaa lintujen kera.
Äkkiä kuuli hän takanaan äänen:
— Ruth, tahtoisin puhua kanssasi.
Se oli Jane. Hän tyrskähti itkuun ja sopersi: Ruth, olen hyvin pahoillani! En tahtonut sitä äsken sanoa, mutta se on totta.
Ruth kurotti kasvonsa suudeltavaksi anteeksiannon merkiksi ja sanoi:
— Olen varma, Jane, että nyt tulet onnellisemmaksi; unohtakaamme koko asia; ainakin — lisäsi hän — se mikä minua koski.
Janen mentyä mietti Ruth, oliko Lizzie mahtanut puhella hänelle.
KUUDES LUKU.
Palkinto.
Tavallista pitempi aika kului ennenkuin Alice uudelleen meni Deborahin luo, sillä Debby oli hoitanut vanhaa ystäväraukkaansa alakerroksessa ja eroitettu nyt hänestä ainaiseksi tässä elämässä. Mutta kuka voi sanoa, kuinka paljon ijäisyyteen matkaaja oli saanut lohdutusta niistä elämän sanoista, joita Debby niin kärsivällisesti oli hänelle joka ilta vuosien kuluessa lukenut? Hän oli ollut kauan aikaa väsynyt tien pituuteen, sillä kahdeksankymmentä vuotta oli hän pyrkinyt sitä eteenpäin, ja hänen viimeiset sanansa olivat: — Olen päättänyt sen — niin, päättänyt!
Debby istuu nyt siistityssä huoneessaan puoleksi juhlapukimissaan. Hän kaipasi kyllä ystäväänsä, mutta vanhan suru ei tunkeudu niin syvälle sieluun, kuin nuoren, sillä jos niin olisi, veisi suru pian harmaat hiukset hautaan.
Ovelta kuului kovaa koputusta, ja ennenkuin Debby ehti sinne, ryntäsi sieltä Alice. Hänen takanansa näkyivät Ruthin vähän ujot kasvot. Alice riensi saamaan suutelon.