Kuvia Raja-Karjalasta

KUVIA RAJA-KARJALASTA

Kirj.

O. A. Forsström

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1894.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen luku.
Laatokan rantamailla.
Toinen luku.
Salomailla.
Kolmas luku.
Runo- ja taikamailla.
Neljäs luku.
Karjalan aatelia.
Wiides luku.
Kovan onnen Karjala.
Kuudes luku.
Tapoja ja luonteita.

Ensimmäinen Luku.

Laatokan Rantamailla.

"Kohti pohjaista kulemme,
Kohti kuohuja kovia,
Lakkipäitä lainehia,
Sampoa tapoamahan,
Kirjokantta katsomahan
Pohjolan kivimäestä,
Waaran vaskisen sisästä."

Kalevala XXXIX.

Laatokan pohjoisten rantamaiden yleinen luonne. Korkeat vuoret. Wenäjän puoleisen Laatokan rantamaat. Laatokan syvyys. Weden korkeus, Laatokan myrskyt. Sumu. Kangastukset. Korkeat ranta vuoret eli "riutat." Haukkariutta. Syvät lahdet. Kirjavalahti. Ilmasto. Weden lämpömäärä. Jäälautat ja "komppeikot". Meriliike Laatokalla. Wienti- ja tuontitavarat, Laatokan "saimat". Ilmansuuntien nimet, Rehevä kasvisto, Harvinaisia kasveja ja puun lajeja. Laatokan kalarikkaus. Kalastusta ja kalastajaelämää. Sampi ja miekkakala. Norppa ja norpanpyynti. Laatokan pohjoisten rantamaiden mineraali-rikkaus. Ruskealan marmorilouhos. Sordavaliitti. Kitilän granaatit. Helmempyyntiä Impilahdella. Wärtsilän rautaruukki. Pitkänrannan vaskikaivokset. Käynti valtiorajamme toisella puolella. "Anuksen linnu." Sortavalan kaupunki ja Kymölän seminaari.

Laatokan pohjoiset rantamaat ovat epäilemättä maamme kauniimpia seutuja. Näyttää siltä, ikäänkuin täällä Suomen sisämaan ja merenrannikon luonto olisivat yhtyneet viimeiseen ponnistukseen, muodostaakseen oikein jyrkkää vastakohtaa tuolle "itäeurooppalaiselle tasangolle", joka yksitoikkoisena, järvettömänä, vuorettomana alkaa valtiorajaimne itäpuolella. Merta edustavat näissä maisemissa Laatokan aukeat ulapat ja "mereksi" sanookin karjalainen tätä Euroopan suurinta järveä.

Omituista näille pohjoisen Laatokan rantamaille ovat korkeat vuoret. Mutta turhaan saapi noita vuoria Suomen kartasta hakea. Siinä ovat Laatokan rantaseudut ylt'yleiseen kuvatut tasankomaiksi. Ei edes vahingossa ole pienintäkään tummanmustukaista karttaan hairahtunut. Luulisi ihan olevansa Pohjanmaan lakeuksilla. Ja kuitenkaan ei liene koko maassamme Kuusamoa etelämpänä moista vuoriseutua. Sitä kestää Kurkijoelta Impilahteen asti ja se ulottuu melkoisen kauaksi ylämaahan.

Erittäin komeilta näyttävät nuo rantavuoret, kun niitä mereltä päin katselee tyynenä kesäiltana. Ne kohoavat kartion tapaisina toinen toisensa vieressä. Kahden viereisen vuorikartion välissä on aina syvä laakso, useimmiten kapea kaistale vain. Wuorenkukkulat eivät siltä sula yhteen, sillä ilta-auringon valo lankeaa toiseen heleämpänä, toiseen tummempana. Wielä silloinkin, kun ne sinertävän autereisina katoavat etäisellä taivaanrannalla, ovat niiden rajaviivat toisistaan erotettavissa.

Koko Wenäjän puoleinen Laatokan rannikko on sileätä hiekkakangasta, paikka paikoin savensekaista, peräti lahdetoin ja niin matala, että laivat vaan yksissä paikoin pääsevät rantaan laskemaan. Siellä ei myöskään ole saaristoa, niinkuin Suomen puolella. Seurauksena tästä on että luonto siellä näyttää hyvin ikävältä ja yksitoikkoiselta.

Suomen puoleinen osa Laatokkaa on hyvin syvää vettä. Koko Laatokan keskimääräinen syvyys on 350 jalkaa, siis Itämeren ja Pohjanlahden syvyyttä melkoista suurempi. Syvimmät paikat löytyvät Sortavalan pitäjän alueella. Länsipuolella Walamoa on eräs kohta, jossa on 854 jalkaa vettä. Suuren Wironsaaren, Honkasaaren ja Mustansaaren välimailla on 714-847 jalkaa syvää.

Wesi Laatokassa on puhdasta ja hyvänmakuista. Se on myös niin kirkasta, että pohja näkyy monen sylen syvyydessä.

Weden korkeus Laatokassa vaihtelee eri vuosina suuresti. On tapana sanoa, että se seitsemänä vuonna peräkkäin nousee, seitsemänä laskee. Tämä luulo on kuitenkin perätöin. Kaikessa tapauksessa tuo nouseminen ja laskeminen ei riipu lumisista eikä lumettomista talvista, vaan muista suhteista. Korkeimman ja alhaisimman vedenrajan eroitus on Laatokassa joskus ollut yli 9 jalkaa.

Koko Laatokan yhteenlaskettu pinta-ala on 18,130 neliökilometriä.

Laatokkaa voipi siis täydellä syyllä sanoa mereksi. Se on tunnettu kovista myrskyistään. Sen aalto on lyhyt ja jyrkkä. Kansa sanoo sitä "kareeksi." Myrskyt ovat kovimpia syksyiseen aikaan. Kamalassa muistossa on kansalla vielä se myrsky, joka Laatokalla raivosi syyskuun 21—22 p:inä 1883. 30 laivaa joutui silloin kerrassaan haaksirikkoon, eräät väkineen päivineen. Sortanlahden sataman suussa, Laatokan länsirannalla nähtiin silloin kauhea näytelmä. Useimmat laivoista pyrkivät näet sinne myrskyn suojaan. Harvat kuitenkaan pääsivät turvapaikkaan. Toiset ajoivat kumoon ankealla merellä, toisia viskasi tuuli rantamatalikoille. Sortanlahdella joutui kaikkiaan 17 laivaa haaksirikkoon.

Kesälläkin voipi Laatokka toisinaan olla hyvin oikullinen. Korkeat rantavuoret kuumenevat päivänpaahteessa. Siitä syntyy rantavesillä äkillisiä ilmanvirtoja, jotka helposti kaatavat purjehtijan purren, ell'ei hän ole varoillaan. Tyynenä kesäiltana kuulee merensuussa toisinaan kumeata jyrinää. Se on "maininki" edellisen päivän myrskystä, joka tenhottomana murtuu saarien jyrkkiä kalliokupeita vastaan.

Merimiesten vaarallisin vihollinen Laatokalla, niinkuin muillakin vesillä, on sumu. Se viepi helposti purjehtijan harhateille oikeasta suunnasta. Onneksi on Laatokan ulappa selvää meren selkää, jossa ei ole kareja eikä hiekkamatalikkoja. Sitä vaikeampaa on sen sijaan sumuisella säällä purjehtia rantavesillä.

Wenheellä kulkijasta näyttävät rantakalliot utuilmalla entistä korkeammilta. Wuoriseinän yläosa on kokonaan usvan peitossa ja kallio tuntuu niin loppumattoman korkealta, niin hirvittävän jyrkältä. Mielikuvitusta jännittää vielä toinen, vähän etäämpänä oleva kallio, joka synkän epäselvänä haamuna kohoaa vedenpinnasta, kadotakseen sekin tiheään "tumanaan."

Kirkkaalla säällä, kevätaikana semminkin, näkee Laatokalla usein kauniita kangastuksia. Meren ulapalla huomaa silmä laivan ajavan täysissä purjeissa ja sen päällä toisen, samanlaisen laivan, alassuin käännettynä. Etäisellä, taivaanrannalla näkyvät Walamon saaret kullanhohtavine kirkonkattoineen, ikäänkuin olisivat aivan lähellä. Jo näkyy hetkisen kuluttua toisia saaria ilmassa leijuilemassa. Kuluu kotvan aikaa, ja jo on päällimmäinen saari kääntynyt alassuin. Ja näin muuttuu kangastus aina sen mukaan, miten kevätauringon säteet lankeavat ilman ohuisiin, läpikuultaviin auerkerroksiin.

Lähdemme jonakuna kauniina kesäpäivänä soutelemaan Sortavalan saaristoa. Wenheemme kulkee jyrkkien kallioniemien ohi ja syvyydestä kohoaa korkeita saaria, jotka kuvastavat louhisia kupeitaan kirkkaaseen vedenpintaan. Kansa nimittää noita jyrkkiä vuorenseiniä "riutoiksi." Niiden halkeamat ja koverot ovat mieluisia pesintäsijoja haukoille ja muille petolinnuille.

Sellainen paikka on esim. Haukkariutta Haavuksen saarella, noin 6 kilometriä Sortavalan kaupungista. Se kohoaa rohkeasti merestä, jyrkkänä kuin seinä. Tuntuu niin masentavan jylhältä, kun venheellä soutelee sen alla. Edessä on Laatokan aukea ulappa. Alhaalla kiitää pesästään eksynyt "vaakalintu", huutaen surkeasti vaikeroivalla äänellä. — Kansantaru ei tietysti ole voinut olla hyväkseen käyttämättä näitä mielikuvitukselle niin kiitollisia luonnonaiheita. Sen todistavat nimet sellaiset kuin "Neitsytriutta" y.m.

Tuon tuostakin uurtaa meri mantereeseen tai suurempaan saareen syviä lahtia. Ne ovat toisinaan monen kilometrin pituisia nuo lahdet ja useinkin hyvin kapeita. On sanottu, että niissä on jotain Norjan vuonojen tapaista; tielysti pienoiskoossa. Sellainen on esim. kaunis Kirjavalahti noin 12 kilometriä Sortavalan kaupungista itäänpäin. Korkeana, äkkijyrkkänä kohoaa siinä paikka paikoin ranta; metsähuippuisina reunustavat sitä loitompana yksinäiset, mutta tiheässä vierekkäin seisovat vuorenkartiot.

Näköala noilta vuorilta on hyvin laaja. Siellä täällä kimaltelee pieni lampi ikäänkuin Helmi vehreän ympäristön keskeltä. Kauempana katoaa salo sinisenä, utuisena. Eteläisellä ilmalla aukenee katsojan eteen selvä meren selkä. Sitä reunustavat korkeat saaret kallioriuttoineen; siinä kapeat salmet ja terheniset niemet. Ja rantasaariston takana on aavaa vettä, niin pitkältä kuin silmä kantaa.

Ilmasto Laatokan rantavyöhykkeessä on meri-ilmaston kaltaista. Kesä on siellä myöhäinen, talvi myöhäinen, syksyllä sakeat sumut ja ankarat myrskyt. Myöhään syksyllä, kun säät ylämaassa jo alkavat muuttua talvisiksi, on ilma vielä leutoa rantamailla ja vielä suvisempaa ulkona merellä. Syvät ja laajat ulapat eivät vielä silloin ole ehtineet suuresti jäähtyä. Keskeltä Laatokka hyvin harvoin jäätyy.

Ja yhtä verkkaan se keväällä lämpeneekin. Ulkosaarien rannoilla on pintavesi juhannuksen aikana harvoin 6° C lämpöisempää. Juhannuksen jälkeenkin näkee toisina vuosina sulamattomia lauttoja uiskentelevan Laatokan ulapalla. Kesällä v. 1893 niitä nähtiin heinäkuun alkupäiviin asti mutta edellinen talvi olikin ollut tavattoman ankara ja meri kauttaaltaan jäätynyt.

Toisina vuosina kasvaa jää meren ulapalla sulan reunassa hyvin paksuksi "romppeikoksi." Talviset myrskyt irroittavat jäälauttoja ja ajavat niitä toisiensa päälle. Ne jäätyvät silloin kiinni toisiinsa. Tätä menoa jatkuu jatkumistaan, kunnes tuo paksu jäälautta viimein kadottaa tasapainon ja kääntyy syrjälleen. Se voipi silloin olla 70 jalan vahvuinen. Sellaiset jäämöhkäleet tietysti hyvin verkkaan sulavat.

* * * * *

Meriliike Laatokalla on hyvin vilkas. Suomen puolelta viedään Pietariin ja yleensä Wenäjälle suuret määrät halkoja, pajunkuorta eli "parkkia" ja kalaa. Woita ja lintuja viedään myöskin. Erittäin tärkeitä vientitavaroita ovat vuoriteollisuuden tuotteet. Sortavalan kaupungin tulliluettelojen mukaan nousi viimeksi mainittujen tavarain vienti meritse Pietariin vuosina 1887—1888 seuraaviin määriin:

1887: 1888:
Waskea 83,845 kgr. 83,720 kgr.
Tinaa 5,705 " 15,621 "
Maubersuolaa 22,743 " 38,903 "
Wesilasia — 941 "
Punamultaa 6,800 " 102,830 "
Rautaa 3,750,142 " 6,052,409 "
Feltinaattia ja kvartsia 1,536,000 " 1,008,500 "
Dolomiittia — 340,000 "
Graniittia 1,825,500 " 1,398,700 "
Kovasinkiveä 70,000 kappal —

Tärkeimmät tuontitavarat ovat Wenäjän jauho, suola ja rihkama. Suola kulkee vaan kauttakulku-tavarana Wenäjän läpi. Sitä saadaan tuoda tätä tietä ainoastaan rajoitetussa määrässä. Jauhot tuodaan enimmäkseen Sermaksin satamasta. Jauhoparkat saapuvat sinne Sisä-Wenäjästä jokia ja kanavia myöten. "Jauhotuuleksi" sanookin sortavalalainen kaakkoistuulta, koska sen avulla jauhosaimat pääsevät Sermaksista tulemaan.

Laatokalla käytetyt purjelaivat ovat viime aikoihin asti olleet tuota vanhaa mallia, jonka Pietari suuri toi mukanaan Hollannin laivaveistämöiltä. Ne ovat muodoltaan kuin suuret altaat. Köliä eli talkaa niissä ei ole kuin siksi nimeksi vaan. Näillä laivoilla ei sentähden voi risteillä vastatuulessa. Usein on Laatokan kippari jo aivan lähellä matkansa päämäärää, kun äkkiä nousee vastatuuli, ja hänen täytyy seurata sen mukana kohti kotoisia rantoja. Ja jos oikein kova onni kohtaa, niin saapi hän useampaan kertaan kesässä uudistaa tätä peliä.

Myötätuulessa kulkevat nuo vanhanaikuiset laivat hyvin nopeasti. Kauniita ovat ne myös kaukaa katsellen huippu- ja muine purjeineen. Sellaisen laivan ruumaan mahtuu paljon ("ruusua" = lastia) kuten Laatokan merimiehet sanovat. Suurimmat tämänmalliset laivat omat "hukkari" ja "galjotta"; pienempiä sanotaan "saimoiksi." Kipparit ja merimiehet ovat enimmäkseen salmilaisia, mutta myöskin sortavalalaisia, impilahtelaisia ja jaakkimalaisia. Kipparit ovat koulua käymätöintä väkeä; hoitavat alustaan vaan vanhaan, perittyyn tapaan, tuntematta merenkulun tieteellisiä perusteita.

Wiime vuosikymmenen kuluessa on kuitenkin ruvettu Laatokalla rakentamaan uusimallisia laivoja. Nämä syrjäyttävät verkkaan mutta varmasti tuon vanhan mallin tieltään. Sortavalaan on sitä paitsi äskettäin perustettu merikoulu, jossa Laatokan kipparit ja merimiehet voivat oppia merenkulun alkeita.

Laatokan puoleisessa Karjalassa on ilmansuunnilla omat. Suomen kirjakielestä poikkeavat nimityksensä. Salmissa käytetään seuraavia nimiä:

Länsi Luvveh
Luode Kalttanje
Pohjonen Pohjanje
Koillinen Moallinje
Itä Koillinje
Kaakko Randusuvi
Etelä Suvi (Päivy on murginois.)
Lounas Töinje (Eholoiniekku)

Sortavalan saarelaisilla ovat ilmansuuntien nimet seuraavat:

Länsi Luuve
Luode Päivän lasku
Pohjonen Pohjoinen
Koillinen Päivän nousu. Moallinen. Itä.
Itä Koillinen
Kaakko Rantasuvi
Etelä Suvi
Lounas Lintu

Kasvisto pohjoisen Laatokan rantamailla ja saaristossa on harvinaisen rikas ja rehevä. Syynä siihen on toiselta puolen leuto, kostea ilmasto, toiselta puolen maan vuorisuus. Waarat suojaavat tuulilta, ja kevättulvat ja kesäiset sateet liuentavat niistä laaksoihin höysteaineita, jotka tekevät maaperän hedelmälliseksi.

Lehtimetsä on yleisempi kuin havumetsä. Saaristossa kasvaa tavallisesti havumetsää meren puolella. Mantereen puolella, joka on paremmin tuulen suojassa, kasvaa lehtimetsää. Tavallisia lehtipuita mainitsematta, viihtyvät täällä vaaher ja lehmus villinä metsässä. Edellinen puunlaji on jotenkin yleinen kaikilla suuremmilla Laatokan saarilla. Jalavia löytyy myös, mutta nimeksi vaan.

Saarien jyrkillä riutoilla tapaa harvinaisia Saxifraga ja Cerastium lajeja. Täkäläisen kasviston omituisuutena mainittakoon myös eräs Aconitum laji, joka Laatokan saarilla ja pohjoisilla rantamailla on hyvin yleinen ja tuoreperäisissä notkoissa kasvaa miehen korkuiseksi.

* * * * *

Laatokan kalarikkaus on viime aikoina entisestään suuresti vähentynyt. Se on tuo säälimätöin ryöstökalastus, joka täällä, niinkuin muissakin sisävesissämme, hävittää kalat. Kesät umpeen vedetään lahtivesissä tiheätä "rantiita", [= rantanuotta] niin tiheätä, että milt'ei tuumankin pituiset kalat sillä nousevat vedestä.

Kaikki kelpaa nuottamiehelle. Ainoastaan rautakalat (Gasterosterus) jätetään kelvottomina rannalle. Ja niitä saadaan nuotta-apajasta toisinaan kapottain. Laatokan kalastajat eivät vielä ole oppineet noista pienistä, pistämistä kaloista öljyä keittämään, niinkuin suomalaiset merensaarelaiset tekevät.

Arvokkaimmat kalalajit ovat siika, merilohi ja nieriäinen. Wiimeksi mainittu on eräs Laatokalle omituinen lohilaji (Salmo alpinus). Se löytyy myös Lapin tunturijärvissä.

Laatokan saarelainen harjoittaa kalastusta milt'ei ainoana työnään. Maata viljelee hän siksi nimeksi vaan. Keväällä kalastetaan rysillä ja merroilla.

Kesällä vedetään rantanuottaa. Vedenalaisilla luodoilla vedetään "kierrenuottaa." Se on siitä omituinen, että siinä on polvi nuotan toisessa päässä. Sitä vedetään aina yhdestä venheestä ja kolmin miehin. Luoto piiritetään nuotalla. Yksi miehistä pitää venettä paikoillaan pitkällä tangolla, jolla hän kaiken aikaa kolahuttaa pohjakiviin, peloittaakseen kalat apajaan. Kaksi miestä vetää sill'aikaa minkä vaan kerkiävät nuottaa venheeseen. Tällä tavoin pyydetään enimmäkseen ahvenia ja siikoja kesällä, nieriäisiä myohäsyksyllä.

Warsinainen kalapyynnin aika alkaa myöhäsyksyllä ja sitä kestää kevääseen asti. Marraskuussa lähtevät miehet yksinäisille merenluodoille monta peninkulmaa rantamailta. Siellä pyydetään siikoja ja nieriöistä harvasilmäisillä verkoilla ja kierteellä. Werkot lasketaan yhteen jaksoon, toinen toiseensa kiinnitettynä. Yhden venekunnan "reäty" eli verkkojakso ulottuu 600, vieläpä toista tuhattakin syltä pitkälle.

Kalastuspaikoilla on silloin aina kalanostajia, joille kalastajat määrähinnasta myövät saaliinsa. Siiat myödään painon mukaan, mutta nieriäiset elävinä "peäluvun" mukaan. Jokaisella kalalla on silloin sama hinta, olipa pieni tai suuri. Warovaisesti ottaa kalastaja kinnas kädessä nieriäisen verkosta ja panee sen rysäntapaiseen laitokseen, joka on hänen venheeseensä kiinnitetty.

Rantaan tultuaan, viepi hän kohta kalansa kalanostajan saunaan, joka on niin rakennettu, että laivan keskiosa on täytetty vedellä. Tämän säiliön seiniin on kannettu reikiä vedenvaihdosta varten. Saatuaan laivansa täyteen lastiin, viepi laivuri kalat elävinä Pietariin.

Parhaat kalastuspaikat omistaa Walamon luostari jonkinlaisen ylimuistoisen oikeuden nojalla, jonka perustetta yhtä vähän käy todistaminen kuin nykyisillä aikoina kieltäminenkään. Muutamille luodoille ei luostari laske kuin omia kalastajiaan. Toisilla luodoilla saapi "miero" kalastella määrätystä vuokrasta, joka viime vuosina on ollut 40 nieriöistä venekunnalta. Sellainen kalastuspaikka on Wossennoin saari, jonkun matkaa Walamon saariryhmästä. Luostari on sinne rakentanut majatupia, joissa kalastajat tuosta samaisesta vuokrasta saavat suojaa ja lämmintä.

Talvella vedetään suurta siikanuottaa. Tavallisesti on nuotta jaettu kymmeneen osaan. Jokainen "osniekka" pitää huolta siitä, että hänen nuottaosansa on hyvässä kunnossa. Hän on joko itse vetämässä, tai palkkaa toisen sijaansa, sillä kymmenen miestä tarvitaan nuotanvedossa. Sellaista nuottaa vedetään hevosen ja "vorotan" eli pelikangen avulla.

Kuten jo mainittiin, pysyy keskiosa Laatokkaa tavallisesti koko talven jäätymättä. Etelätuulet synnyttävät jäänalaisia virtoja ja vesi nousee silloin järven pohjoispäässä. Kun tuulet lakkaavat tai kääntyvät, niin alkaa vesi järven pohjoisosassa laskea ja virrata etelään. Siikaparvet seuraavat näitä jäänalaisia uurtoja ja kalastajat tietävät varsin hyvin, että heillä pitkällisten etelätuulien perästä on runsas saalis odotettavana. Nuottaa vedetään silloin yksillä kala-apajilla. Jokaisella nuottueella on oma vuoronsa, jota sen täytyy seurata.

Wenäjän puoleisia rantoja väittävät kalastajat kalaisemmiksi kuin Suomen puoleisia. Lieneekö tuossa väitteessä perää, vaan johtuneeko se siitä, että kaukaisempi seutu aina mielikuvituksessa kangastaa äveriäämpänä kuin oma kotipuoli.

Kesällä sattuu joskus sampi eksymään nuottamiesten apajaan. Tätä arvokasta kalalajia löytyy nimittäin Laatokassa, vaikka harvassa. Jos sampi on suurempi, kahdeksan- tai kymmenleiviskäinen, niin viedään se elämänä Pietariin. Kalan ulkonevaan kuonorustoon kaivetaan reikä, otus kiinnitetään köydellä laivan perään ja niin sitä sitten mennään pitkälle matkalle. Selittämättäkin on selvä, että tämä on julmaa eläinrääkkäystä.

Harvinaisuutena mainittakoon myös Laatokassa löytyvä "miekkakala" (Peleucus cultratus). Se on siian näköinen, valkeasuomuksinen kala, joka on saanut nimensä omituisesta ruumiinmuodostaan. Watsapuoli sillä näet on terävä ja ylöspäin käyristynyt kuin sabelin terä. Miekkakala lienee kaikkialla hyvin harvinainen. Sitä tapaa muutamin paikoin Itämeressä, Äänisjärvessä, Araljärvessä y.m.

Hylkeet hävittävät Laatokassa paljon kaloja. Laatokan hylje on tuota pientä, mustantäplikästä lajia (Phoca annulata), joka on yleinen Itämeressä ja löytyy Saimaankin vesissä. Kansa sanoo Laatokan hyljettä "norpaksi."

Laatokan ahkerimpina norpanpyytäjinä mainitaan Hakalan ja Telkinniemen miehiä Sortavalan pitäjässä. Keväisin, jäänlähdön aikana, lähtee näistä kylistä joka vuosi useampia venekuntia "norppiin." Wenheessä on tavallisesti kolme miestä, toisinaan kaksikin vaan. Yksi miehistä hoitaa venettä, ett'ei se pääse karkaamaan. Toiset väjyvät hylkeitä ajelehtivilla jäälautoilla. Pyyntimies on puettu valkoiseen mekkoon, valkoinen huivi käärittynä lakin ympäri.

Parisen, kolme viikkoa ovat norppamiehet merellä uiskentelevien jäälauttojen keskellä. Jokaisella on vähintään kaksi täydellistä vaatepartta mukanaan, jos sattuisi jää pettämään ja mies veteen solahtamaan. Wenheessä on rautapelti tai muu tulensijan tapainen ja sen verran tervaksia, että miehet aina silloin tällöin voivat valmistaa keittoruokaa itselleen. Toisinaan voivat pyyntimiehet palata retkellään hyvälläkin saaliilla, Kymmenen norppaa mieheen pidetään jo keskinkertaista parempana.

Hylkeitä muuten ammutaan Laatokan saaristossa kesälläkin. Kalastajilla on melkein aina pyssy venheessä, kun he merensuussa liikkuvat, vaikkapa lyhemmilläkin matkoilla. Tavallisesti haulipyssy. Hylkeen ampuminen kesällä kysyy suurta harjaantumista, norpalla on huono näkö, mutta sen sijaan erittäin tarkka kuulo ja vielä tarkempi hajuaisti.

Tyynenä kesäiltana nousee norppa mielellään lepäämään yksinäiselle vesikivelle johonkin niemen nenään. Ei ole yrittämistäkään päästä ammuntamatkan päähän muuta kuin tuulen alta. Wedenpinta on ihan heratyyni eikä kokematoin luulisi tuulenhenkeä löytyvän ilmassa. Tämä ei kuitenkaan petä kokenutta saarelaista. Hän nyhtää hiuksen päästään, pitää sitä ilmassa, ja totta tosiaankin, hius huojuu. Tuulenhenkeä on siis olemassa, vaikk'ei se pysty vedenpintaan väreitä tekemään. Ja sen mukaan hiipii mies avopäin, paljain jaloin varovasti lähemmä otustaan. Keväällä ja kesällä ammuttu norppa uppoaa kohta, jos se veteen kuolee. Syksyllä on norppa lihavampi ja jääpi kuolleena veden päälle kellumaan.

Kesällä ammutaan myös norppia "moanittamalla." Kun nähdään norppien uivan jonkun kalliokarin läheisyydessä, niin soudetaan hiljaa sinne ja vedetään vene maalle johonkin piiloiseen paikkaan. Toinen miehistä asettuu tuulen alla olevalle kalliosärmälle, matkii norpan ääntä, vääntelee ruumistaan ja tekee ryömiviä liikkeitä. Kalliolle asetetaan toisinaan puusta kolhomaisesti veistetty ja mustaksi maalattu "norpan pulama" eli kuva.

Toinen miehistä sillä aikaa väijyy pyssy silmällä jossain kallionkolossa. Lyhytnäköinen norppa lähestyy lähestymistään "moanittajaa", luullen häntä kumppalikseen.

Jo on ammuntamatkan päässä! Älähän vielä! Täytyy odottaa, kunnes se kääntää korvallisensa ampujaan päin.

Pamaus kaikuu kalliolta ja norppa on joutunut pois lohiluotoisilta vesiltään.

Ennenkuin hieno savupilvi on ennättänyt haihtua, juoksevat miehet täyttä kyytiä venheeseen, työntävät sen vesille ja soutavat minkä jaksavat otuksen luo. Pari airontempausta vielä, ja otus ois otettavissa!

Woi paha lykky! Jo vaipuu veden alle ja veriset kuplat osoittavat vaan sitä paikkaa, missä se muutamia sekuntia sitten kellui.

Ei hätää mitään!

Toinen miehistä tempaa pitkävartisen keihään venheestä ja iskee sillä uppoavaan norppaan. Ell'ei tämä onnistu, niin koetetaan naaralla.

"Ka nousee, jos noustakseen, tai ei nouse." Sellainen se on pyyntimiehen lykky.

* * * * *

Itä-Karjala on mineraaleista rikkaimpia osia koko maassamme. Geoloogit eli kivennäistieteen tutkijat sanovat, että siellä löytyy vähän kaikkia. Tärkeimmät siellä löytyvät vuorilajit, malmit ja mineraalit nähdään tästä luettelosta.

[Tämä luettelo on tehty vuori-insinööri G. Lisitzin'in antamien tietojen mukaan.]

Wuorilajeja:

Dioriittia ja diabaassia. Kiillegneissiä.
Dolomiittia. Kvartsia.
Feltspaattia. Kvartsiittia.
Gneissi-graniittia. Marmoria.
Graniittia. Rapakiveä.
Hornblende-gneissiä. Saviliuska-kiveä.
Kalkkikiveä. Sordavaliittia.

Malmeja ja mineraaleja:

Apatiittia. Lyijyhohdetta.
Arsenikki-kiisua. Magneetista rautamalmia.
Berylliä. Malakiittia.
Euxeniittia.. Pitkärandiittia.
Grafiittia. Pyrhotiinia.
Granaatteja (eri värisiä). Rikkikiisua.
Järvi-rautamalmia. Sinkkivälkettä.
Kuparihohdetta. Tinamalmia (kassiteriittia).
Kuparikiisua. Turmaliinia.
Lazurikiveä. Werikivi-malmia.

Noin 30 kilometriä pohjoiseen Sortavalan kaupungista on Ruskealan marmorilouhos. Marmorivuori on jotenkin laaja eikä se vielä ole louhoten suuresti huvennut. Ovat kuin maantien rakentajien kuoppia hiekkasärkässä, louhoskohdat. Kestää sieltä vielä toinen mokoma ottaa ja jääpi sittenkin tähdettä monen suuren kaupungin palatsirakennuksiksi.

Kuten tiedetään, ovat Iisakinkirkko ja useat Pietarin kaupungin palatseista Ruskealan marmoria. Marmorilohkareita vietiin entiseen aikaan suunnattoman suuria Pietariin. Ne sahattiin ensin Ahinkosken sahassa, joka on muutamia kilometrejä marmorilouhoksesta. Täysin muodostettuina kuljetettiin ne sitten Laatokkaan laskeumalle Helylänjoelle, jossa ne lastattiin laivoihin ja vietiin määräpaikkaansa.

Useita päiviä viipyi suuri marmorilohkare tuolla lyhyellä tiellä louhoksen ja lastauspaikan välillä. Siinä sitä oli Sortavalan miehillä työtä ja rahdinansion tilaisuutta. Lohkare kohotettiin ensin reen tapaiselle laitokselle ja hevosia valjastettiin viisin-kuusinkymmenin peräkkäin kuorman eteen. Jokaisen hevosen selässä istui ajajapoika, ruoska kädessä, ja kivikuorman päällä seisoi päällysmies, heiluttaen kepillä merkiksi pojille, milloin heidän tuli sivaltaa hevosiaan selkään, jotta näin yht'aikaa nykähyttäisivät kuormaa eteenpäin.

Wiimeisinä vuosikymmeninä on Ruskealan marmoria käytetty vaan kalkin polttoon. Kerrotaan kuitenkin, että Suomen valtio, joka omistaa marmorilouhoksen, aikoisi nyt uudestaan ruveta louhomaan sieltä marmoria, Pietarin kirkkojen ja palatsien tarpeeksi. Sitä varten rakennettanee Karjalan rautatieltä pieni haararatakin marmortlouhokselle.

Louhostyö tietysti tulisi tapahtumaan suomalaisten insinöörien johdolla ja kotimaista työväkeä tultaisiin käyttämään. Wenäjän kruunu näet entisinä aikoina käytti omia urakoitsijoitaan ja paljon oli silloin venäläistä työväkeä Ruskealassa.

Ruskealan marmori on enimmäkseen vaaleanharmaata. Tapaa siellä kuitenkin toisiakin värivivahduksia: vehreätä, valkoista ja kellertävää; ei kuitenkaan suuremmassa määrin.

Sortavalan kaupungin alueella löytyy erästä vuorilajia, joka harvinaisuutensa vuoksi tässä mainittakoon. Wäriltään on se kiiltävän mustaa, muistuttaa pikeä. Kuuluisa maanmiehemme, Aadolf Erik Nordenskiöld, on antanut sille nimen sordavaliitti. Sordavaliittia ei tietenkään ole tavattu missään muualla kuin siinä kalliossa, jonka päälle Sortavalan lutherilainen kirkko on rakennettu.

Sortavalan ja Impilahden pitäjistä viedään paljon feltspaattia ja kvartsia Wenäjälle. Parolan kylä Sortavalan saaristossa on tunnettu harvinaisen suurista turmaliinikiteistään, joita siellä tapaa feltspaatti-kivessä. Sortavalassa löytyy grafiittiakin. Yhteen aikaan vietiin sitä paljon Wenäjälle, toisin vuosin 40,000 leiviskään. Sitä käytettiin siellä asfalttihuovan valmistamiseen. Nyt on se vienti kokonaan loppunut.

Kansa näkyy entisinä aikoina käyttäneen tuota veitsellä helposti vuoltavaa mineraalia kaikenlaisiin pieniin tarpeisiin, päättäen niistä grafiitista tehdyistä tulusneuvojen "rikkikupeista", koristuksien valimista y.m., joita talletetaan Sortavalan kaupungin museossa.

Suuressa maineessa olivat entiseen aikaan Kitilän granaatit. Kuningas Juhana III, jonka sotapäällikkö Pontus de la Gardie v. 1580 oli valloittanut Käkisalmen linnan ja läänin, kirjoittaa sikäläisille voudeilleen, että heidän piti kerätä ja lähettää Ruotsiin noita "Käkisalmen rubiineja" ("the Kexholmische rubijner"). Niitä lähetettiinkin hänelle tynnyreittäin ja Juhana kuningas lienee toivonut saavansa oikein rikkaankin aarreaitan haltuunsa, kunnes tietysti asiaa tarkemmin tutkittaissa huomattiin, ett'eivät Kitilän punahohtoiset granaatit olleetkaan todellisia jalokiviä.

Tämän yhteydessä kerrottakoon helmenpyynnistä, jota harjoitetaan muutamin paikoin Itä-Karjalassa. Kuten tiedetään, ovat helmet jonkunlaisia kasvannaista tai taudillisia ilmiöitä helmiraakussa (Unio margaritifer). Arvellaan niiden syntyvän siten, että eläimen ruumiiseen tunkeutuu joku pieni hiekkakaunainen tai muu vieras kappale. Se aikaansaapi ärsytyksen ja eläin erittää silloin ruumiistaan peerlemoriainetta, joka kerrostuu tuon vieraan esineen ympäri. Helmiraakku elää joskus järvivesissä, mutta parhaiten se näkyy viihtyvän kivikkopohjaisissa puroissa, missä vesi virtaa nopeasti eteenpäin. Raakku seisoo aina pystyssä, osa eläintä ulkona kuorestaan, pohjamutaan imeytyneenä. Suurimmat raakut ovat noin 13 sentimetrin pituisia.

Impilahden pitäjässä ovat Ruokojärvi ja Laatokkaan laskeva Liimonoja tunnettuja helmenpyynti-paikkoja. Liimonojassa, jossa tämän kertoja on käynyt helmiä pyytämässä, löytyy raakkuja runsaasti. Parissa tunnissa voipi yksi henkilö helpolla vaivalla poimia niitä useampia satoja. Kun on kerätty tarpeeksi raakkuja purosta, niin alkaa itse helmien hakeminen. Se on vastenmielistä työtä, jonkunlaista joukkoteurastusta. Raakun kuoripuoliskot kiskotaan näet puukolla irralleen toisistaan ja eläin tietysti silloin kuolee. Toisinaan saapi avata satoja raakkuja, ennenkuin onnekseen sattuu helmen löytämään.

Kansa Impilahdella on oppinut panemaan arvoa helmille ja niitä pyytämään. Joskus saapi pyytäjä hyvänkin päiväpalkan, jos löytää kauniita ja suuria helmiä. Kirkkaista, isoista helmistä maksavat kultasepät kymmeniä markkoja kappaleesta. Mustia ja ruusunvärisiä helmiä sanotaan kallisanvoisimmiksi. Suomen yleisessä teollisuus- ja taidenäyttelyssä Helsingissä v. 1876 oli valikoima Impilahden helmiä näytteillä.

Kansalla on se luulo, että pian jokaisessa raakussa löytyy helmiä, mutta että eläin tavallisesti sylkäsee ne ulos, kun sitä tullaan kiinniottamaan. Tämän kertoi viime kesänä Liimonojan varrella asuva mylläri, vanha, tottunut helmenpyytäjä. Oli sillä ukolla monta muutakin tarinaa. Muun muassa kuuluvat sorsatkin helmiä pyytävän. Kirkkaalla säällä avaa raakku kuorensa, "päiveä paistattaapi." Sorsa lentää ilmassa, näkee kirkkaan Helmen kimmeltävän auringonpaisteessa: "kynnel koabasov dai suuh noblahuttav." [Kynnellä kaapasee ja suuhunsa nielasee.] "Ulkomailla" on muka ammuttu sorsia, joiden kuvusta on löydetty helmiä. Ja niin oli ukko mylläri vakuutettu tarinansa todenperäisyydestä, ett'ei yritettykään sitä kieltää.

On muuten omituista nähdä, miten nuo vanhat tarut vaeltavat. Tunnetun historioitsijan ja kansantapojen kertojan, Olaus Magnuksen teoksessa "Pohjoismaisten kansojen erilaisista tavoista", joka ensi kerta painettiin Roomassa v. 1555, esitetään eräässä kuvassa helmenpyyntiä. Siinä nähdään muun muassa, miten raakku avaa kuorensa, "päivää paistattaakseen", ja sorsa leijuilee ilmassa, tähystellen sen sisässä olevaa helmeä. Tästä näkyy, että tuo sama tarina jo oli olemassa neljättäsataa vuotta sitten ja että sen ajan oppineetkin sitä uskoivat.

Wärtsilän rautaruukki on Karjalan ja samalla koko maamme suurimpia teollisuuslaitoksia. Sen perusti v. 1850 tunnettu ja ansiokas suurteollisuuden edistäjä Niilo Ludvig Arppe. Ruukki sijaitsee Tohmajärven pitäjässä pienen Juvanjoen varrella, joka Suurjoen kautta laskee Jänisjärveen.

Wärtsilän rautaruukkiin kuuluu monenlaisia laitoksia. Masuunissa valmistetaan suorastaan rautamalmista n.s. takkirautaa. Putlauslaitoksessa melloitetaan takkirauta n.s. melto- eli kankiraudaksi; valssilaitoksessa puristetaan meltorauta kangiksi. Walurautaa ja valuterästä valmistetaan n.s. martinlaitoksessa ja sen yhteydessä olevassa harkkouunissa. Edelleen kuuluu Wärtsilän ruukkiin konepaja ja valimo.

Möhkön ja Läskelän ruukit, edellinen Ilomantsissa, jälkimmäinen Sortavalassa, ovat niinikään Wärtsilän yhtiön omia. Möhkössä on kaksi masuunia, Läskelässä taepaja, kaksi sahaa ja suuremmoinen myllylaitos.

Wärtsilän ruukki ottaa sulatettavan rautamalminsa noin 50 järvestä: Tohmajärven, Pälkjärven, Korpiselän, Suistamon, Kiteen, Kiihtelysvaaran, Ruskealan ja Uukuniemen pitäjissä. Raa'asta järvimalmista tehdään rautan seuraavalla tavalla. Malmi pannaan masuuniin, joka on korkea, kirnuntapainen laitos. Masuuniin kaadetaan hiiliä polttoaineeksi. Hehkuvien hiilien kovassa kuumuudessa sulaa malmi vähitellen ja valuu masuunin pohjaan. Sula rauta lasketaan määräajalla pois ja masuuniin kaadetaan lisää malmia ja hiiliä. Täten saatua rautaa sanotaan takkiraudaksi. Wärtsilässä on viime aikoihin valmistettu noin 2,500,000 kgr. takkirautan. Nyt aijotaan valmistusta lisätä.

Möhkössä on, kuten mainittiin, kaksi masuunia takkiraudan valmistamista varten. Kaikki siellä sulatettu takkirauta viedään Wärtsilään. Talvella on Wärtsilän ja Möhkön välisellä taipaleella ja yleensä sen puolen saloteillä vilkas rahtiliike. Pitkissä jonoissa kulkevat rahtikuormat verkkaan eteenpäin, mikä vieden malmia Möhköön, mikä taas valmista takkirautaa Wärtsilään. Miehet kulkevat tavallisesti yhdessä ryhmässä hevosten perässä. On siellä aikaa pakinoida, eräskin piipullinen polttaa.

Takkiraudasta valmistetaan melto- eli kankirautaa siten, että siinä löytymä hiiliprosentti alennetaan. Tämä tapahtuu n.s. putlausuunissa. Sieltä otettu tulikuuma rautamöhkäle pannaan suuren höyryvasaran alle ja taotaan muutamalla iskulla harkoksi. Tämä harkko pannaan taas kulkemaan likistimien eli valssien väliin ja puristetaan niissä erikokoisiksi kangiksi.

Järvi- ja suomalmissa on suurena haittana fosfori, joka tekee raudan ja eritenkin teräksen kylmässä hauraaksi. Toistakymmentä vuotta sitten tehtiin Englannissa keksintö, jonka kautta fosfori saatiin eroitetuksi raudasta paremmin kuin siihen asti käytetyillä keinoilla. Ruvettiin näet rakentamaan sulatusuuneja, jotka sisästä olivat vuoratut sellaisella kivellä, joka raudan sulaessa kemiallisesti yhdistyy fosforin kanssa, eli toisin sanoen vetää fosforin puoleensa.

Wuonna 1884 alettiin Wärtsilässä tämän keksinnön käyttämiseksi rakentaa n.s. Martin-uunia ynnä siihen kuuluvia laitoksia. Hallitus myönsi tarkoitusta varten 60,000 markan lainan edullisilla ehdoilla. Seuraavana vuonna olivat uudet sulatuslaitokset valmiit. Kivilajit, joita käytetään näissä sulatusuuneissa fosforin eroittamiseksi, ovat dolomiitti ja kalkkikivi. Kumpaistakin löytyy verrattain lähellä Wärtsilän ruukkia: kalkkikiveä Ullamonvaarassa Pälkjärvellä ja dolomiittia Tohmajärvellä.

Raudan sulatukseen tarvittavat hiilet ruukki osaksi polttaa omissa sysimiiluissaan, osaksi ostaa ne valmiina ympäristön talonpojilta. On koetettu käyttää suomutaakin polttoaineena. Mutta puuta on tehdasyhtiöllä kyllin kylliksi. Se omistaa näet iloin 250,000 tynnörinalaa metsäistä maata. Suurin osa yhtiön metsistä on Ilomantsin pitäjässä. Ne täyttävät suuremman alueen kuin moni pieni ruhtinaskunta Saksassa.

Wärtsilän tehdas maksaa vuosittain ulos noin 711,000 markkaa työpalkoissa, raaka-aineiden ostoon y.m. Tuhansille ihmisille hankkii se välitöntä työtä tai välillistä ansiota. Suurin osa tehtaan tuotteista, takkirautaa ynnä terästä, on, epäedullisista tullisuhteista huolimatta, viety Wenäjälle. Walmiiksi valetut ja taotut tavarat myödään enimmäkseen omassa maassa.

Wärtsilän tehdas on niinkuin pieni kaupunki. Työväkeä on siinä noin 500:aan ja koko asukasluku nousee noin 900:aan. Tehtaalla on oma kirkkonsa ja kaksi kansakoulua. Työväen henkistä ja aineellista etua edistää tehdasyhtiö kiitettävällä tavalla. Työväellä on siellä kirjastonsa, lukusalinsa, säästö- ja apukassansa.

Karjalan radan valmistuttua koittaa Wärtsilälle varmaankin edullisemmat ajat. Karjalan emäradasta on sivurata vedetty tehtaaseen. — Onnea toivoo jokainen suomalainen tälle mahtavalle suurteollisuuslaitokselle, joka Karjalan takamailla satoja koteja elättää, tuhansien kansalaisten toimeentuloa turvaa.

Merkillisimpiä paikkoja Karjalassa on Pitkänrannan vaskikaivos. Se sijaitsee Impilahden pitäjän itäkulmalla, aivan Laatokan rannalla. Wuonna 1810 havaittiin ensi kerran, että vaskimalmia löytyi Pitkänrannan vuorissa. Tämä löytö ei kuitenkaan herättänyt sen suurempaa huomiota, sillä asiantuntijat selittivät, ett'ei louhostyö kannattaisi. Neljä vuotta myöhemmin ruvettiin kuitenkin malmia louhomaan, mutta työ seisahtui pian tarpeellisen yrittelijäisyyden ja pääoman puutteessa.

Wuonna 1820 joutui Pitkäranta englantilaisen Lionel Lukin'in haltuun. Hän valtasi sen ynnä 13 muuta malmiaihetta Impilahden ja Suistamon pitäjissä. Lukin oli tarkasti tutkinut näiden seutujen kivennäisluontoa. Hän oli siellä löytänyt vaskea, tinaa, hopeanpitoista lyijyä, sinkkiä ja grafiittia. Toivoi kivihiiliäkin löytyvän.

Wuonna 1821 teki Lukin hallitukselle ehdoituksen Pitkänrannan malmirikkauksien käyttämisestä. Oli muodostettava suuri yhtiö, joka toimisi hallitsijan erityisen suojeluksen alaisena. Yhtiön pääoma oli kerrassaan laitettava hyvin suureksi, yhdeksi miljoonaksi ruplaksi, jaettuna 1,000 ruplan osakkeihin. Yhtiö saisi omistusoikeuden kaikkiin malmiaiheisiin kuuden peninkulman laajuisella alalla ynnä täyden käyttöoikeuden kaikkiin tällä alueella oleviin vesistöihin ja halkometsiin. Liikevoittoa kuvaili Lukin erittäin edulliseksi: "vähintäin 25 prosentiksi, varmaankin 50:si, luultavasti 100:si, mutta mahdollisesti 500 prosentiksi pääomasta." Hallitus suostui Lukinin pyyntöön ja antoi hänelle nuo anotut etuoikeudet. Mutta tuosta suuresta yhtiöstä ei kuitenkaan tullut mitään. Ei näet saatu tarpeellista osake-pääomaa kokoon. Lukin sentähden menetti oikeutensa, kun ei työtä voitu panna alkuun.

Tällaisessa lepotilassa oli sitten Pitkänrannan kaivos 11 vuotta, kunnes sen uudestaan valtasi eräs Omeljanov niminen venäläinen. Hän alkoi oikein todenteolla vuorta louhoa ja käytti siihen koko omaisuutensa. Mutta syystä tahi toisesta ei hänkään menestynyt ja luopui yrityksestä, tehtyään vararikon. Pitkänrannan kaivos myötiin julkisella huutokaupalla ja joutui Impilahdesta kotoisin olevalle Judin nimiselle talolliselle. Hän möi sen vuorostaan kaivoksen entiselle työnjohtajalle Joffriaud'ille. Wuonna 1879 joutui Pitkäranta nykyisille omistajilleen, ruotsalais-venäläiselle pankkiirifirmalle Meyer & Winberg'ille.

Näin oli Pitkänrannan kaivos kulkenut kädestä käteen. Jokainen sen omistajista oli jatkanut edeltäjänsä työtä, mutta ei kukaan ollut siinä oikein onnistunut. Suurimpana haittana oli ollut riittävän liike-pääoman puute. Wasta nykyisten omistajiensa käsissä on Pitkäranta tullut suureksi teollisuuslaitokseksi, joka käyttää satoja ihmisiä palveluksessaan.

Pitkänrannan kaivoksesta saadaan etupäässä vaskea, mutta myöskin vähemmässä määrässä tinaa ja hopeata. Tämän lisäksi löytyy siellä kätkettynä maan poveen mitä erilaisimpia metalleja ja mineraaleja. Siellä on sinkkiä, lyijyä, grafiittia, rikkikiisua ja monenlaatuisia kauniita mineraalikiteitä, niinkuin punaisia granaatteja, läpikuultavia, vesikirkkaita vuorikristalleja j.n.e. Kaivos-alueella löytyy useampia kaivoksia. Syvin niistä johtuu 600 jalkaa maanpinnan alle.

Ennenkuin uutta kaivotta ruvetaan tekemään, täytyy tietysti ensin tutkia, missä ja kuinka malmisuonet kulkevat. Tämä tapahtuu omituisella tavalla, n.s. timanttiporan avulla. Porana käytetään rautaputkea, jonka alareunaan on kiinnitetty timantteja. Timantin edessä ei kestä kallio enempää kuin pehmeät maakerroksetkaan. Kun pora pannaan pyörivään liikkeeseen, syöpyy rautaputki tuota pikaa vuoren sisään. Kun se on uponnut oman mittansa, kierretään sen päähän toinen, samanlainen putki ja tällä tavalla voidaan sitten jatkaa vaikka satoja jalkoja alaspäin. Rautaputkiston onttoon sisustaan jääpi tietysti sydän osoittamaan sen vuori- tai maakerroksen laatua, jonka läpi pora kulloinkin on kulkenut. Woidaan siis nähdä niinkuin kartasta ainakin, minkälaatuista on maan sisusta sillä tai sillä syvyydellä.

Kun viimein on malmisuoni löytynyt, niin tutkitaan sen suunta, laajuus ja paksuus uusilla porauksilla. Wasta näiden valmistavien toimien jälkeen alkaa varsinainen kaivostyö. Louhominen tapahtuu dynamiitilla. Jos malmisuoni on syvemmällä, täytyy vuorta särkeä hyvinkin kauan, ennenkuin päästään malmiin käsiksi. Uutta kaivosta tehtäessä täytyy menetellä varovaisesti ja määrätyn suunnitelman mukaan. Täytyy näet jättää tarpeeksi paljon ja tarpeeksi vahvoja tukipylväitä louhosholvien kattoja kannattamaan. Itse kaivos on jaettu moneen osaan ja kerrokseen. Eri kerroksia yhdistää toisiinsa aukot ja kapeat käytävät.

Tuntuu niin omituiselta, kun ajaen lähestyy Pitkänrannan tehdasta, ja kyytimies sanoo, että nyt sitä jo kuljetaan ontolla maanpinnalla. Tuolla synkässä syvyydessä, satoja jalkoja maantien alla, työskentelee himmeiden lamppuliekkien valossa ahkera ihmisparvi, loitsien esiin maanemän rikkauksia. Ja täällä ylhäällä paistaa niin kirkkaasti Luojan lämmin päivä, taivaan laki näyttää niin kauniin siniseltä ja ruohoinen tienvieri niin eloisan viheriältä.

Saavuttuamme perille, koetamme tietysti päästä kaivoksia katselemaan. Meille annetaan joku työnjohtaja oppaaksemme ja tämä viepi meidät siihen paikkaan, mistä on sopivinta laskeutua alas syvyyteen. Warovaisinta on sitä ennen pukea toiset, huonommat vaatteet päälleen, sillä kovasti sitä rähjääntyy ja ryvettyy, kaivosportaita astuessa. Opas ottaa tulisoihdun käteensä ja antaa samanlaisen vieraalle. Soihtu on tehty pikkusormen paksuisista tervasliisteistä, jotka ovat toisiinsa kiinnitetyt rautavanteella. Se kestää hyvin toista tuntia, jos sitä pitää pystyisessä asemassa tulenliekki ylöspäin.

Näin varustettuna sitä nyt lähdetään astumaan alas kaivosportaita myöten. Portaat ovat tavallisia tikapuita, joiden astelmat joskus ovat raudasta, mutta enimmäkseen puusta tehdyt. Tikapuut kulkivat ainakin siinä kaivoksessa, jota tämän kertoja kävi katsomassa, aivan kohtisuoraan alaspäin. Kymmenisen sylen perästä saavutaan pienelle, puiselle lavalle, jonka sivulta aukeaa toinen aukko, johtaen seuraavaan kaivosholviin. Tästä aukosta tullaan samanlaisia tikapuita pitkin kolmannelle lava-alustalle, sieltä neljännelle j.n.e., yhä alaspäin pilkko pimeässä syvyydessä. Tulisoihdukkaan eivät valaise kuin lähintä ympäristöä.

Astuminen noita kohtisuoria tikapuita myöten on hieman vaikeata. Ensiksikin täytyy kaiken aikaa kiivetä vaan yhden käden varassa, kun tulisoihtu on toisessa kädessä. Toiseksi ovat tikapuiden astelmat aivan paksussa, tahmaisessa savivellissä, sillä ilma alhaalla kaivoksessa on kosteata ja vettä tippuu lakkaamatta kattoholveista ja tihkuu seinien raoista. Täytyy olla hyvin varoillaan astuessa, ett'ei luiskahda, sillä silloin voisi suistua tiesi kuinka syvälle ja murskaantua. Toisiin kaivoksiin on pääsö helpompi, niihin kuin johtaa oikeat rappuportaat tai hinauslaitokset. Eräissä kohdin hinaavat työmiehet itsensä alas suurissa tynnöreissä.

Kaivoksissa on ilma kylmänviileätä. Sormet oikein pyrkivät kohmettumaan. Erittäin mahtavalta ja juhlalliselta kuuluu dynamiittilaukaus tuolla alhaalla. Kumea ääni jyskää kuin kovin ukkonen holvista holviin, käytävästä käytävään. Koko kaivos tärisee. Joskus sattuu kivilohkare irtautumaan jonkun holvin katosta tai seinästä ja silloin on hengenvaara lähellä alla olijoille.

Kaivoksen pohjalla kulkee rautainen kiskotie louhotun malmin kuljettamista varten nostoaukolle. Malmivaunut työnnetään kiskoja pitkin miesvoimalla. Louhostyössä ilmestyy tietysti hyvin paljon kelpaamatontakin tavaraa. Nämä malmista köyhät kivet pannaan erikseen ja kuljetetaan sellaisiin käytäviin, joissa ei enää louhota. Käytävät täytetään kattoaan myöten ja suuret onsikohdat saadaan siten täyteläisiksi ja kestäviksi kannattamaan ylempänä olevien kerroksien raskasta painoa. Joka kaivoksessa löytyy edelleen pumppulaitoksia, jotka lakkaamatta ovat käynnissä. Tämä on välttämätöntä, sillä muuten täyttyisi kaivos pian vedellä. Pumppulaitosta käytetään maan päällä olevien höyrykoneiden avulla.

Maanpinnalle nostettu malmi lajitellaan ensin tarkasti, jotta saataisiin köyhimmät kivimöhkäleet pois eroitetuiksi. Kelpaava malmi viedään sitten valssilaitokseen. Wahvojen teräsvalssien välissä musertuvat kovat kivimöhkäleet aivan kuin olisivat sokuripaloja vaan ja muuttuvat jauhoksi. Tämän jauhon sekaan survotaan keittosuolaa.

Tämän perästä alkaa kelpaavan, puhtaan metallin eroittaminen malmijauhosta. Se tapahtuu osaksi tulen avulla, osaksi monimutkaisten kemiallisten prosessien kautta. Emme huoli tätä menettelyä tarkemmin seurata. Se vaan mainittakoon, että malmijauho pannaan suuriin, hapoilla täytettyihin ammeisiin, joissa puhdas metalli vähitellen erkanee niistä aineista, joihin se on ollut yhdistettynä. Tähän liuentamiseen käytetään muun muassa rautaa. Pitkänrannan tehdas ostaa sentähden vuotuisesti suuret määrät romurautaa.

Kun puhdas metalli viimein on eroitettu, jäävät muut aineet tähteinä jälelle. Nämä kuonatähteet eivät sentään joudu hukkaan, vaan niitäkin käytetään. Sellaista tähdekuonaa on esim. rautakloruuri. Tätä ainetta sisältävä liuos sekoitetaan savella ja seos poltetaan punamullaksi. Pitkänrannan tehdas voipi täten valmistaa niin paljon punamultaa, että sitä olisi koko maamme tarpeeksi. Toisista tähdeaineista saadaan lasia. Pitkässärannassa onkin kaivosteollisuuteen yhdistetty sunrenlainen lasinvalmistus. Tehtaan sulatusuunit voivat tarvittaessa valmistaa 3—4 miljoonaa lasipulloa vuodessa. Tätä viimeksi mainittua tavaraa viedään milt'ei yksinomaan Wenäjälle ja on sillä viime aikoina ollut hyvä menekki.

On muuten hauskaa katsella lasinpuhaltajia, kun he ovat työssään. Pitkässä jonossa seisovat he uuniensa edessä, liikutellen puhallusputken päässä olevaa tulikuumaa, sulaa lasimöhkälettä. Tuossa tuokiossa on pullo valmiiksi puhallettu ja valettu. Pullon ontevuus syntyy näet puhaltamalla, sen ulkomuoto taas erityisissä valimissa. Pieniä poikia, puiset kaukalot käsissä, juoksee edestakaisin lasiuunien edustalla, ottaen vastaan valmiiksi puhalletut ja muodostetut pullot puhaltajilta. Pullot viedään erityiseen kuumaan uuniin, jota vähitellen jäähdytetään. Täten tulevat pullot kestäviksi ja estyvät paikalla särkymästä. Lasin puhaltaminen on raskasta työtä ja vaatii terveitä keuhkoja. Tuskin siinä työssä pitkäikäiseksi pääsee. Tuo tavaton kuumuus uunin ääressä mahtaa olla hirveän rasittava. Aivan tehtaan edustalla löytyykin ryöppykylpylaitos, jossa lasinpuhaltajat kesäiseen aikaan käyvät vilvoittelemassa. Ainakin kerta tunnissa juoksevat he vesisuihkun alle — täysissä vaatteissa ja tamineissa. Läpimärkinä palaavat he takaisin työhönsä ja tuota pikaa ovat heidän vaatteensa rutikuivat. Tätä menoa jatkuu pitkin päivää. Se ei mitenkään saata olla terveellistä. Mutta raataja rahanalainen, ei hän jouda katsomaan, mikä on terveellistä, kun on iso perhe raskaalla työllä elätettävä. Toinen, onnellisemmassa tilassa elävä ihminen käyttää hänen työnsä tuotteita, ajattelematta ja tuntematta palvelevaa veljeä, joka saapi päivän raskauden kantaa, sen hiet kestää.

Pitkänrannan tehdas tuotti v. 1685,456,000 naulaa puhdasta vaskea, 34,400 naulaa tinaa ja 1,220 naulaa puhdasta hopeaa. Tehtaan työväki nousee noin 600 henkeen ja tehdasalueella asuu toistatuhatta ihmistä. On kuin pieni kaupunki konsanaankin. Tehtaalla on oma kansakoulunsa, oma pappinsa, oma lääkärinsä ja oma sairastalonsa. Paljon on siellä ulkomaalaisiakin: ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä.

Kaikesta huomaa, että Pitkäranta jo sijaitsee kansallisuutemme rajamailla.

Pitkärannasta ei ole kuin pieni pyöräys rajalle. Poikkeamme rajan toiselle puolelle, esim. Aunuksen kaupunkia eli "Anuksen linnaa" katsomaan. Tuollainen matka voipi monessakin suhteessa olla hauska ja opettavainen.

"Anuksen linnu" sijaitsee noin 60 kilometria Suomen rajalta. Sinne vievä maantie kulkee tasaista hiekkakangasta myöten. "Doroga" [tie] on pehmeä ja pölyinen, kerrassaan luonnonvoimien vallassa. Ei "kohenneta" [korjata] niinkuin Suomen puolella. Luonto on aivan toisenlainen kuin Suomessa. Ei missään näy noita jyrkkiä, metsärinteisiä vaaroja, jotka tekevät Sortavalan ja Impilahden maisemat niin kauniiksi. Ei myöskään näy mitään saaristoa. Rannasta aukeaa kohta Laatokan aava ulappa.

Aunuksen kaupunki sijaitsee keskellä viljavaa tasankoa, jota sanotaan
"Anuksen augiekse." Tämän tasangon halki juoksee kaksi pientä jokea:
Mägreän ja Yllösenjoki. Noin parikymmentä kilometriä Laatokasta yhtyvät
ne n.s. Alvoshen-joeksi. Tässä niiden yhtymäpaikassa on "Anuksen linnu."

"Anuksen augie" on tiheimmin asuttu seutu koko Wenäjän-Karjalassa. Siellä on kylä kylän vieressä, ett'ei niiden välillä ole kuin neljännes, korkeintaan puoli kilometriä. Rakennukset noissa kylissä ovat pyöreistä hirsistä, enimmäkseen tuota Wenäjän-Karjalassa tavallista mallia.

"Anuksen linnu" ei suuresti eroa ympäristön maakylistä. Senpävuoksi onkin, siinä missä kaupunki alkaa, pystytetty patsas ja siihen kiinnitetty puutaulu, jossa venäjänkielellä ilmoitetaan, että tässä se nyt on Aunuksen kaupunki. Taulu on siis samalla jonkunlaisena Vaedeker'inä eli matkaoppaana, sillä siinä ilmoitetaan muun muassa sekin seikka, että kaupungissa on noin 150 taloa ja asukkaita noin 700 vaiheilla.

Kaupungissa ei huomaa merkkiäkään asemapiirroksesta. Kadut, eli paremmin sanoen, ajotiet kulkevat ilman mitään järjestystä ja niiden varsille ovat talot rakennetut, noin sikin sokin vaan, pääty kadulle päin. Julkisista rakennuksista mainittakoon kolme venäläistä kirkkoa, joista yksi kivinen, sotaväen kasarmi, vankila eli "tyrmä", sairastalo ja kaupungin koulutalo. Lutherinuskoisilla suomalaisilla on täällä pieni rukoushuone.

"Anuksen linnan" varsinaiset asukkaat eli "rahvas" ovat järjestään karjalaisia. "Herrat" eli virkamiehet ovat venäläisiä.

"Rahvas" puhuu "Livvin kieldy", s.o. Aunuksen-Karjalan murretta. Kauppiaatkin käyttävät omassa keskuudessaan tätä kieltä. Kaikki osaavat he kuitenkin venäjänkieltä, ken paremmin, ken huonommin.

"Herrat" eli säätyläiset puhuvat keskenään venäjää. "Maltetah i herrat livvikse paishta." [Herratkin osaavat puhua Aunuksen-Karjalan murretta.] Ei auta muu kuin malttaminen näin suomalaisen väestön keskuudessa. "Herroja" ei muuten ole paljon. Heistä mainittakoon tietysti ensimmäisenä kaupungin poliisimestari eli "ispravniekka." Kunnia sille, jolle kunnia tulee. Sitten seuraa luettelossa muutamia upsierejä, pari lääkäriä, posttmestari, "golova" eli kaupungin valtuuskunnan esimies, papit ja koulumestari.

Elämäntavat ovat yksinkertaisia. Kaupungin porvarit eli "rahvas" elävät kerrassaan samaa elämää kuin ympäristön talonpojat. Hyvin suosittuna teollisuutena on heillä vesirinkelien leipominen. Näitä rinkeliään kuljettavat "Anuksen linnan" asukkaat suuret määrät Suomen puolelle markkinasta markkinaan.

Säätyhenkilöiden seurustelutavat ovat yhtä yksinkertaisia. Pistäytään milloin toisen, milloin toisen luo pakinoimaan päivän tapauksista, ilmasta y.m. — Andrej Petrovitsch on ostanut itselleen uuden turkin, Iivan Stepanovitsch vaihtanut vanhan hevosensa uuteen ja parempaan. Ja siinä se menee pieni viinaryyppykin mukiin puheen jatkona noin aamusta päivin. Iltaa istutaan vhistipöydän ääressä.

Kirjapainoa ei löydy, ei sanomalehtiä, ei päivän polttavia kysymyksiä eikä puolueita. Teknillisten keksintöjen alalla ovat "Anuksen linnan" asukkaat tänä höyryn aikakautena käyttäneet hyväkseen ainoastaan tuon perin venäläisen keksinnön "samovaarin."

Palaamme takaisin rajan yli. Tulemme Sortavalan kaupunkiin.

Sortavala on Suomen puoleisen Raja-Karjalan henkisenä ja aineellisena keskuksena.

Kaupungilla on kaunis asema Laatokan rannalla. Sen vastapäätä oil suuri Riekkalan saari korkeine vuorineen. Mannermaankin puolella kohoaa useampia vuoria ja niiden välissä on pieniä järviä: Airanne, Hympylän- ja Liikolanjärvet. Wakkolahti jakaa kaupungin kahteen osaan: vanhaan, jota tavallisesti nimitetään "Kaupungin puoleksi", ja uuteen eli "Kymölän puoleen." Niitä yhdistää toisiinsa pitkä kävelysilta. Uuden kaupunginosan luonnollisena jatkona on Kymölän seminaarin alue koulurakennuksineen.

Sortavalan kaupunki on "niitä esivallan pienimpiä." Siinä on vaan 1,300 asukasta. Rakennustapa on samanlainen kuin maamme muissakin pikkukaupungeissa. Wähänkin varakkaammilla perheillä on koko talo omassa hallussaan. Talon yhteydessä on tavallisesti pieni puutarha tai ainakin vähän istutuksia. Julkisista rakennuksista mainittakoon kaupungintalo. Se on hyvin sievä, tunnetun rakennustaiteilijamme Sjöström'in piirustuksen mukaan rakennettu. Siinä löytyy pieni historiallis-kansatieteellinen museo, johon on koottu Itä-Karjalan muinaisuutta ja nykyistä kansanelämää valaisevia esineitä, muun muassa muutamia satoja kivikauden aseita ja työkaluja.

Kaupungin laidassa on Wakkosalmen puisto. Yhdeltä puolelta rajoittaa sitä puoliympyrässä Airanteen järvi, toisella puolella pieni Wakkojoki, jota myöten viimeksi mainitun järven vesi laskee Laatokkaan. Kaunis Kuhavuori sijaitsee osaksi puiston alueella. Sieltä on erittäin kaunis näköala. Itäisellä ilmansuunnalla kohtaa silmä laajan, keskeytymättömän metsämaiseman, jota korkeat vuoret etäällä reunustavat. On kuin seisoisi Raja-Karjalan salojen kynnyksellä ja Kirjavalahden vaaroilta nouseva kaskensavu tekee mielikuvituksen vielä täydellisemmäksi.

Kuuluu kimakka vihellys, joka silmänräpäyksessä muuttaa tunnelman toisenlaiseksi. Waistomaisesti kääntyy silmä ääntä hakemaan ja näkee, kuinka höyryveturi kiitää tekosärkkää pitkin Wakkolahden poikki, pitkä jono tavaravaunuja perässään.

Siellä se nyt on Karjalan rata, tuo kauan kaihottu, hartaasti toivottu! Tuokoon se uutta vireyttä Karjalan takamaille, vilkkaampaa henkistä yhteyttä muun Suomen kanssa!

Sortavala on tärkeä koulukaupunki. Paikkakunnan suurin oppilaitos on Kymölän opettajaseminaari. Seminaarin edelläkävijänä oli n.s. Siitosen koulu, jonka puolisot Herman ja Elisabet Hallonblad perustivat Kymölä nimiselle maatilalleen lähelle Sortavalan kaupunkia.

Siitosen koulu alkoi toimensa v. 1864 ja jatkoi sitä hyvällä menestyksellä vuoteen 1880. Se oli jonkinlaisena kansakoulun ja kansanopiston välimuotona. Opettajavoimat olivat erittäin hyvät ja oppilaita oli runsaasti.

Myöhemmin heräsi Siitosen koulun perustajissa ajatus, että heidän koulunsa oli muutettava opettajaseminaariksi. He tarjosivat koko Kymölän suuren maatilan ynnä 360,000 markan pääoman Suomen valtiolle, jos valtio ottaisi perustaakseen opettajaseminaarin Sortavalaan. Wuoden 1879 valtiopäivillä ottivat Waltiosäädyt tarjotun lahjan vastaan ja Karjala sai seminaarinsa. Uusi oppilaitos alkoi toimensa v. 1880 ja Siitosen koulu lakkasi.

Sortavalan seminaarin merkitystä on tarpeetonta kuvata suomalaiselle lukijalle. — Paitsi seminaaria on Sortavalassa tätä nykyä olemassa kuusiluokkainen suomenkielinen tyttökoulu, viisiluokkainen, suomenkielinen poika-lyseo, merimieskoulu ynnä kutoma- ja käsityö-koulu, jotka kaikki nauttivat valtioapua.

Sortavalassa tehdään paljon ja innokasta työtä Raja-Karjalan kansan kohottamiseksi. Ja kansan taajat rivit alkavat jo tuota työtä huomata, alkavat käsittää sen tekijöitä luotettaviksi ystävikseen.

Sortavala ja "Anuksen linnu" ovat kaksi vanhaa, perin karjalaista pikkukaupunkia. Ja kuitenkin ovat ne niin erilaisia.

Mistähän sekin tulee?

Toinen Luku.

Salomailla.

"Metsän onni, metsän Osmo
Pane juoni juoksemahan
Näillä mailla, manterilla,
Näillä miehen metsimailla,
Näillä harhoilla saloilla.
Laske vilja valloillehen
Lapin haaran hartiasta,
Poikki Pohjolan joesta,
Sivuts' on Imandron järven",

Mysysvaaran Petrin peuranvirrestä.

Itä-Karjalan saloperukka, "Rigie." Hirsikuusikko. Itikat. Hongikkokangas. Kulo. Suo. Porrassilta. Raja-Karjala, metsästäjän luvattu maa. "Uumenet" salojärvien rannoilla. Heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä, jossa joutsenet munivat, hanhi pojat hautelevi. Oravan- ja näädänjahti. Peura ja peuranajo. "Ahkivo." "Kondii." Karhunjahti haaskalta. Karhu kaurahalmeella. Karhun kiertäminen. Karhuntappo talvella. "Äijä vähä varain, dai enämbi himotti". "Moakondii" ja muita karhuntaikoja. "Moahaldii" Rettelöitä karhunkiertämisessä. Ignoi Wornanen ja hänen poikansa. Ilveksenhiihto. Hukanajo. Koirat. "Talukkoa perttjih, mäne tiijä koirat syvväh." Päivän kuulan koittaessa.

Jos siirrymme pohjoisen Laatokan rantavyöhykkeestä koilliseen päin, niin tulemme Itä-Karjalan salomaille. Salmin, Suistamon, Korpiselän, Suojärven ja Ilomantsin pitäjät muodostavat tämän salomaan. Eteläinen osa Salmia, joka ulottuu Laatokan rantaan, ja läntinen osa Suistamoa ovat kuitenkin verrattain tiheään asuttuja.

Asutus varsinaisilla salomailla on yhtä harvaa kuin Lapin rajoilla, parhaastaan yksi ainoa asukas neliökilometrillä. Maa on enimmäkseen suoperäistä, toisin paikoin karua kangasta, metsäistä ja vaikeasti viljeltyä. Huomattava ominaisuus näiden seutujen vesistöissä on jokivesien paljous. Järviä kyllä löytyy, mutta ei läheskään niin paljon kuin on tottunut Savossa ja Hämeessä näkemään. Vedenjakajana on Salpausselkä. Sen länsi- ja eteläpuolella olevat vedet laskevat osaksi Saimaan vesistöön, enimmäkseen Laatokkaan, mutta itäpuoleiset juoksevat Äänisjärveen.

Metsä on suo- ja louhiperäisillä mailla parhaastaan kuusikkoa. Toisin paikoin kasvaa kuusikko tavattoman tiheäksi pensastoksi. Puut ovat siinä vaan parin sylen korkuisia, käsirvarren paksuisia. Ne seisovat niin taajassa, että estävät toisiaan kasvamasta. Tämä on rajalaisen kielellä "rigie." Ken on talvisella metsäretkellä tällaiseen rikeikköön joutunut, tietää kyllä pahaan paikkaan joutuneensa. Ei tahdo millään siinä suksimies päästä kulkemaan. Matalammat kuuset ovat paikka paikoin yhtenä läpinäkymättömänä lumimuurina latvasta alaoksiin asti.

Toisin paikoin on metsä hirsikuusikkoa. Siellä täällä kohoaa kuusien keskellä solakka koivu tai haapa, jonka heleänvehreät lehvät kesällä ovat silmälle vaihtelevana viihdykkeenä. Saadakseen valoa, täytyy täällä lehtipuiden kasvaa hyvin pitkiksi, vartaloltaan ovat lie oksattomia ja vasta latvapäistään alkavat haaraantua. Tällaisessa metsässä, jossa puut saavat kasvaa raivaavaa ihmiskättä kokematta, kunnes ne joko vanhuuttaan tai salaman iskeminä kaatuvat maahan, tapaa oikein kasvikunnan jättiläisiä.

Ilma on "näreriegiessa" kostean viileätä, ja niukasti pääsee tänne päivänvaloa tunkeutumaan. Tyyni hiljaisuus vallitsee. Lentoon hajaantuvan pyynparven pyrinä ei pitkäksi aikaa hiljaisuutta häiritse. Jonkun sekunnin perästä on pyrinä tauonnut ja pyyt istuutuneet läheisiin puihin. Etäällä kuuluu vaan palokärjen yksitoikkoinen kalkatus kelon puun kylkeen.

Mutta jos kulkija väsyneenä vaan vähäksikin aikaa istahtaa mättäälle, kuusten siimekseen, niin kuulee hän ympärillään hiljaista, tinajavaa ääntä. Yhä varttuvalla voimalla soipi tämä surullinen ääni hänen korvissaan. Hiljaa, mutta varmasti, lähestyy itikkaparvi. Ei aikaakaan, niin on jo ilma harmaana näitä kiusaajia. Niitä istuu niskassa, kasvoissa, käsissä ja joka paikassa, missä vaan eivät vaatteet ruumista suojele. Lehtiviuhkalla voipi hän kyllä hosua vainoojansa loitommaksi, mutta uusia parvia ilmaantuu yhä entisten sijaan, kunnes sitä viimein kyllästyy tuohon epätasaiseen taisteluun ja lähtee vaikka väsyneenäkin liikkeelle.

Karjalan rajalainen suojelee itseään itikoita vastaan muun muassa n.s. "tshakkalakilla." Tämä on kevyt, aivinainen päähine, jonka eteinen, silmäreijillä varustettu reunus naamarin tavoin peittää kasvoja, takareuna niskaa.

Vähitellen muuttuu kuusikko hongistoksi, maanlaatu kuivaksi kankaaksi. Tuntuu niin keveältä hengittää täällä luonnon mahtamassa pylvässalissa. Korkeiden honkien oksattomat rungot eivät himmennä valoa eivätkä rajoita näköalaa. Honka on iloinen puu. Näreessä sitä vastoin on jotain synkkää ja rajoittavaa, joka mieltä ahdistaa.

Kangashongikon pahin vihollinen on kulovalkea. Se syttyy joskus ukkosentulesta, useimmin ihmisten huolimattomuudesta. Salolaisen tottunut silmä ymmärtää kohta, mitä tuo sakea, yksinäinen savupatsas tuolla taivaanrannalla merkitsee.

Metsä palaa!

Wiesti kulkee talosta taloon, kylästä kylään. Ken vaan kynnelle kykenee, rientää kuloa sammuttamaan. Mutta sammuttajia on vähän näin harvaan asutussa seudussa, matka pitkä ja kesähelteisen päivän paahtama kangas rutikuiva. Tuota pikaa on koko kangas tulessa. Alhaalla maanpinnassa kiihdyttävät kanervat, kuivat risut ja jäkälät tulen voimaa. Ylhäällä "puittaa" liekki yhtä nopeasti honganlatvasta honganlatvaan. Kuumuus synnyttää ilmanvetoa ja kipinät ja kekäleet lentävät loitos ilmassa liekin edellä.

Sammuttajat kaatavat puita pitkissä linjoissa, estääkseen tulen leviämistä. Maanpinta raivataan puhtaaksi kanervista ja risuista. Miehet ja naiset hosuvat liekkejä suurilla lehtiluudilla. Ihmisten huuto, kirveiden pauke, liekkien räiske ja kaatuvien puiden jyske kuuluu yhä kovemmalta.

Ell'ei väkeä ole riittävästi, ell'ei kulo satu kulkemaan suurta suota kohden, niin täytyy ihmisten väsyneinä luopua toivottomasta taistelustaan tuhoavaa luonnonvoimaa vastaan. Täytyy varoa sitäkin, ett'ei joudu saarroksiin liekkien keskelle. Kangas palaa laajalti, kunnes rankkasade viimmein tulen sammuttaa.

Ei ole sen toivottomampaa näkyä kuin tuollainen kulovalkean polttama kangas. Kuivuneina luurankoina seisovat siellä kelohongat, muistuttaen tulen hävitystä. Wuosikymmeniä voivat ne pysyä pystyssä, ennenkuin viimein lahoavat ja äkillinen rajuilma kaataa ne maahan. Havumetsän sijaan alkaa ensin syntyä lehtimetsää. Ensimmäiset koivut ja haavat näyttävät niin surkastuneilta, rosopintaisilta. Palanut maa ei anna niille tarpeeksi ravintoa. Aikojen kuluessa lihoaa kuitenkin maaperä ja luonnon ikuisesti synnyttävä voima tasoittaa kaikki entiselleen.

Kankaan takana aukeaa avara, laakea suo. Monta kilometriä kestää suota ja yhä vaan suota. Punertavan sphagnum-sammaleen peittämässä suomudassa kasvaa harvassa, ruskeanhelpeistä, karkeata saraheinää, pursuja ynnä korttelin, parin korkuisia vaivaiskoivuja ja pajupehkoja. Harvassa, ikäänkuin kurjaa ulkomuotoaan surren, seisovat monen sylen päässä toisistaan surkastuneet suopetäjät, näyttäen oikein jättiläisiltä vaivaiskoivujen ja pajupehkojen rinnalla. Suopetäjä kasvaa noin sylen, parin korkuiseksi, käsiranteen vahvuiseksi, mutta keskeytyy kasvussaan ja kuivuu viimein kokonaan. Kuivat, havuttomat karahkat tekevät suomaiseman vielä kolkommaksi.

Ihmiskättä ja kulttuuria muistuttaa rahkasuon yli suorassa linjassa johtuva porrassilta. Sylen pituisia parrenpäitä on sotkettu poikkipuolin vierekkäin vetelään maahan. Hevosella ei sellaisella kapulasillalla voi kulkea muuta kuin ratsain. Tavarat, jos sellaisia on, "sovitetaan säkkeihin" eli "hoavoloihin" kahden puolen hevosen selkää, niin että kumpaisessakin säkissä on yhtä raskas paino.

Näin kuljettivat suojärveläiset vielä vuosikymmen sitten kesäiseen aikaan jauhotarpeensa Aunuksen Petroskoilta. Näin kulkee salolainen vieläkin kylästä toiseen. Hevoset Raja-Karjalassa ovat hyvin tottuneet porrassiltoihinsa. Warovasti tunnustaa hevonen ensin kaviollaan sotkuportaan kestävyyttä, ennenkuin se koko ruumiinsa painolla siihen astuu.

Wanhassa porrassillassa painuvat sotkuportaat aikaa myöten suon pintaa syvemmälle. Täten syntynyt uoma täyttyy pitkien sateiden perästä reunojaan myöten vedellä ja koko silta näyttää kaukaa katsellen pitkältä, välkkyvältä vesiojalta. Hevoselta kysytään silloin vielä suurempaa varovaisuutta, liukkailla ja näljäisillä portailla astuessa.

* * * * *

Raja-Karjalan saloperukka on metsästäjän luvattu maa. Täällä herättää hänen intoaan viljalti löytyvä metsänriista, täällä viehättää häntä jylhä erämaan luonto.

Ajatuksiisi vaipuneena astut pyssy olalla hirsikangasta. Loitompana juosta häärii pieni, harmaan hallahtava, pystykorva, teräväkuono Härmi koira. Äkkiä kuuluu koiran kimakka haukunta tuolla etäämpänä. Sinä kavahdat ajatuksistasi. Waistomaisesti tempaat pyssyn käteesi ja lähdet rientämään sinne, missä, kaikuu koiran haukunta. Yhä kimakammin soipi tämä mieluinen ääni korvissasi, aina vaan samasta paikasta. Siitä tiedät koiran puussa istuvaa lintua haukkuvan.

Jo saavut lähemmäksi, ja tuossa kelohongan katalatvassahan istuu koppelo, käännellen päätään ja tarkasti seuraten koiran liikkeitä. Läheisiin puihin ovat nousseet poikaset, tyrmistyneet oksien juureen, puun runkoa vasten.

Kot! kot! kot! kuulun koppelon ääni kelohongan latvasta!

Jo olet ampumamatkan päässä ja laukaiset pyssysi. Ylt'ympäri toistaa kumea kaiku pyssyn pamauksen. Se kiireilee kunnaasta kunnaaseen, kunnes se vihdoin yhtyy salon honkien huminaan.

Mutta alas korkeudestaan sortuu metso. Se paukahtaa oksalta oksalle, lamaa altansa hienot, kuivuneet risut ja tömähtää viimein mättäälle puun juurelle. Siellä istuu jo kahdella jalalla Härmi saalistaan odottamassa. Wihasesti iskee se siihen hampaansa, kunnes itse saavut paikalle ja kiellät koiraa lintua ravistelemasta.

Suuren salon järvet ovat, kuten arvatakin sopii, vesilinnuista hyvin rikkaita. Salolainen ei siitä riistasta paljon välitä. Sotkia pitää hän kuitenkin kanoinaan ja munittaa niitä omituisella tavalla. Sotka näet tekee pesänsä lahopuiden koloihin. Tätä seikkaa käyttää salolainen hyväkseen. Salojärvien rannoilla kasvaviin puihin riipustaa hän keinotekoisia sotkanpesiä eli n.s. "uumenia".

Kun sotka on laatinut pesänsä uumeneen ja muninut sinne munasarjansa, niin korjaa uumenen omistaja munat haltuunsa. Luulisi sotkan tästä pelästyvän eikä enää toista kertaa munivan niin rauhattomaan paikkaan. Eipä niinkään. Se tulee uudestaan ja munii uuden munasarjan, kunnes tämän käy samoin kuin edellisenkin. Wiimein annetaan toki sorsan rauhassa muniaan hautoa, sillä muuten rupeaisivat linnut koko järveä karttamaan ja uumenen omistaja kadottaisi kanansa.

Heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä pesivät hanhi ja joutsen. Hanhi se on oikein erämaan lintu. Sen kimakka ääni kuuluu keväällä niin kolkolta suurella, autiolla suolla.

Joutsenia tapaa jo Korpiselässa, yleisemmin Suojärvellä ja Ilomantsissa, Aunuksen Karjalassa sitäkin yleisemmin. Tämä viisas ja arka lintu rakentaa pesänsä luopääsemättömille rahkasoille, suosilmien rannoille. Ei henno metsämies oikein tätä kaunista lintua ampua, vaikka pääsisi hiipimäänkin ammuntamatkan päähän. Eivät salolaisetkaan juuri henno joutsenta ampua. "Anna uibi salojärven kukkehennu."

Oravanjahti on eräinä vuosina metsästäjille hyvänä ansiolähteenä. Toisin ajoin ei näitä eläimiä löydy kuin nimeksi vaan. Oravamiehellä on aina kirves mukanaan, kun hän kulkee salolla. Sattuu näet usein, ett'ei ammuttu otus putoakaan puusta alas, vaan jääpi oksalle riippumaan. Silloin hakataan puu armotta maahan, olipa miten suuri tahansa.

Suurella salolla näkee usein komeita honkia ja näreitä, parasta hirsipuun lajia, joita oravamiehet ovat kaataneet. Tuntikauden on siinä mies pienellä kirveellään honkaa nalkuttanut, saadakseen käsiinsä oravan, jonka nahka korkeintaan on 25 pennin arvoinen. — Se on sitä salolaisten kansallistaloutta.

Oravan pahin vihollinen on näätä. Sukkelasti puittaa se honganlatvasta honganlatvaan, vielä vikkelämmin kuin orava. Entiseen aikaan, kun näätiä oli enemmän ja niiden nahat paremmassa hinnassa, kuljettivat hiihtomiehet aina verkkoa kerallaan metsästysretkillään. Näätä pakenee mielellään louheen tai lumenalaisiin ryteikköihin, koirien sitä ahdistellessa. Sellainen paikka piiritettiin tuota pikaa verkolla, joka pystytettiin lumeen pistettyjen keppien varalle seisomaan. Suksensauvalla tai pitkällä vavalla sohrattiin eläin ulos piilopaikastaan, takertui verkkoon ja tapettiin.

Tunnetuilla Wornas-veljeksillä esim. on aina näädänverkko pussissa, kun he kiertelevät saloja eräretkillään. Takavuosina onnistui se pyynti heille joskus erittäin hyvin. Saivat toisinaan toistakymmentä näätää talvessa.

Itä-Karjalan salomailla löytyy monta eläinmuotoa, joita ei tavata samalla leveysasteella muualla Suomessa. Niinpä esim. peura ja sen pahin vihollinen ahma.

Korpiselän, Ilomantsin ja Suojärven suurilla rämeillä ja jäkäläkankailla asuu kesät talvet peuroja. Poastarven saloa Korpiselässa ja Shemeikan saloa Suistamon, Suojärven ja Korpiselän kulmauksessa mainittiin ennen hyvinä peuramaina. Wanhat metsämiehet kertovat, että Poastarven jäällä toisin ajoin nähtiin satoja peuroja yhdessä karjassa.

Sydäntalven aikana tulee peuroja Laatokan rantamaille, Impilahden ja Sortavalan saaristoon. Meren saarissa ja niemissä on silloin vähemmän lunta ja kalliot kasvavat siellä runsaasti peuransammalta. Walamon saarella löytyy kesät talvet peuroja. Ne ovat sinne jääneet talvella ja vähitellen tulleet puolikesyiksi, kun niitä ei ole hätyytetty.

Peura on tavattoman arka eläin. Ottaa vainun ihmisestä jo kilometrin parin päästä, jos sitä tuulen päältä lähestyy. Se ei kammoa heikkoa jäätä laisinkaan, enempää kuin kylmää avovettäkään. Jääriitteessä saattaa se rypeä tuntikausia väsymättä, hukkumatta. Jää-iljangolle ei peura mene kuin viimeisessä hädässä, sillä siellä sen surma pian saavuttaa.

Impilahden Huunukanniemellä tappoivat nuottamiehet kerran noin 30 vuotta sitten koko suuren peurakarjan, kuudettakymmentä päätä. Peurat ahdistettiin liukkaalle jäälle ja nuijittiin jäätuurilla ja uusilla aseilla kuoliaiksi.

Vanhat miehet Korpiselässä kertovat, että heidän lapsuutensa aikana tapettiin kesäpeuroja metsään viritetyllä jousipyydyksellä. Peurapolulle taivutettiin nuori, sitkeä näre luokille ja sen varaan asetettiin keihäs. Luokkiin varustettiin erityinen liipasinlaitos ja siihen kiinnitettiin nuora poikkipuolin polkua. Kun peura kosketti nuoraan, niin laukesi jousi ja potkasi surmaavan keihään eläimen ruumiiseen.

Talvella kuljettivat "pedramiehet" "ahkivota" kerallaan. Ahkivo on epäilemättä lappalaisahkion jäännös. Muoto sillä on ihan sellainen. Emäpuu on parin tuuman paksuinen, lylyhongasta tehty. Peräpuoli on avonainen, laidat liisteistä. Ahkivota liikutellaan tavallisesti kahden miehen. Toinen suksimies vetää sitä perässään, toinen työntää sauvalla.

Ahkivolla toivat metsämiehet saaliinsa salolta. Mutta sitä saattoi käyttää muihinkin tarkoituksiin. Sillä vedettiin talvella nauriita kotiin nauriskuopasta, silloin kuin halme sattui loitompana olemaan. — Suojärven ja Korpiselän salokylissä näkee vieläkin ahkivota täytettävän.

Karhu on Itä-Karjalan salojen komein asukas. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. "Kondii", "otsho" ja "mesikämmen" ovat tavallisia Karjalassa käytettyjä karhun lempinimiä.

Synkkä, suoperäinen kuusikorpi on kontion, metsänkuninkaan, mieluisin olopaikka. "Närerigiessä" maustelee se muurahaisten kekoja, syöpi hilloja suolta. Täällä kaataa se myös talonpojan lehmän, joka, harhateille jouduttuaan, on tälle vaaralliselle alalle eksynyt.

Karhu on Salmin kihlakunnan salokyläläisten vaarallisin vihollinen. Ihmistä se ei hätyytä vaikka sattuisikin kesäiseen aikaan salolla vastaan tulemaan. Ainakin tapahtuu tämä ani harvoilla poikkeuksilla ja on se silloin emäkarhu, joka pelkää poikasilleen pahaa tehtävän.

Mutta hevosia, lehmiä, vasikoita ja lampaita tappavat karhut paljon Karjalan takamailla. Ei kulu täällä sitä kesää jona ei karhun tuhotöitä mainittaisi. Toisinaan käypi peto niin rohkeaksi, että kaataa lehmän ihan talon läheisyydessä tai hajoittaa lammasvajan aivan kartanon nurkassa. Ihmisen lähestyessä pakenee se kuitenkin aina metsään.

Kesällä ammutaan karhua joskus haaskalta, kun se on lehmän tai hevosen kaatanut. Lähelle raatoa rakennetaan puuhun lava. Kaksi miestä lähtee tappopaikalle. Tämän täytyy tapahtua ennen päivän laskua, sillä karhu tulee usein jo illan suussa aterialleen. Toinen miehistä nousee laivalle ja asettuu mesikämmentä väijymään. Mutta toinen tekee suuren kierroksen koko paikan, ympäri ja astuu sitten kotiin samoja jälkiä kuin on tullutkin.

Kun karhu lähestyy haaskaa, ottaa se kohta vainun viimeksi mainitun miehen jäljistä, seuraa niitä mutta rauhoittuu, kun huomaa, että ne johtavat poispäin. On näet yhtä tarkka vainulleen kuin koirakin; osaa kyllä eroittaa vereksimmät jäljet vanhemmista eikä häivy takajäljille kulkemaan.

Puussa istujan pyssymiehen täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta, ett'ei säikytä karhua pois. Ei saa rykiä, ei liikkua, ei polttaa tupakkaa. Waatteetkin pitää olla sellaiset, jotka kauemman aikaa ovat olleet aitassa, käyttämättä.

Warovasti ja hiljaa lähestyy nyt karhu haaskaa, toisinaan niin hiljaa, ett'ei kuulu pienintäkään ritskettä.

Jos kaikki hyvin onnistuu, niin saavi peto surmansa lavalla istujan luodista. "Buljkka bokkah työnnetäh, i siih tilah töllöy." (Luoti kylkeen työnnetään; siihen paikkaan kuolee.)

"Äijä on sen pyvvön yrittäjii, harvazelleh ugodjii." (Monta on sen pyynnin yrittäjää; Harvoin onnistuu.)

Syyskesästä käypi karhu halukkaasti kaurahalmeella. Siellä se pehnaa ja tallaa paljon enemmän kuin minkä jaksaa suuhunsa syödä. Wielä myöhässyksylläkin, kun kaurat jo ovat närtteellä, käypi se tätä mieliruokaansa herkuttelemassa, purkaa närtteet ja syöpi kaurat onnekseen.

Ensimmäisillä lumilla, tai tavallisesti vähän ennenkin, alkaa metsänkuningas hakea talvimajaa itselleen. Toisinaan samoilee se peninkulmamääriä, ennenkuin asettuu. Kun karhu viimmein löytää sopivan salonkulman lepopaikakseen, alkaa se levottomasti liikkua puoleen ja toiseen, poikkeaa oikeaan ja vasempaan, astuu takaisin vanhoja jälkiään. Levottomuuttaan osoittaa se silläkin, että katkoo pienien närevesojen latvuksia, kynsii puita tai taittaa niiden oksia. Nousee toisinaan puuhunkin, arvattavasti tiedustelemaan maan luontoa, seudun turvallisuutta.

Emäkarhu kaivaa useimmiten pesänsä maan alle. Tämän "moapesänsä" tekee karhu mieluimmin sellaiseen paikkaan, missä maanpinta on vähän kumpareella, ett'ei vettä pääse valumaan pesään, jos sattuisi suvi-ilmat tulemaan. Pesän pohjalle kokoo kontio kuusenoksia tai pehmeitä sammalia. Pesän suun tukkii se usein sammaltukolla, jättäen siihen vaan sen verran reikää, että henki parahiksi pääsee kulkemaan.

Wanhat uroskarhut makaavat talviuntaan tavallisesti "korjulla." Laittavat vaan pehmeän pahnan itselleen jonkun kuusen juurelle ja asettuvat sinne levolle. Kuusen tuuheat alaoksat suojelevat eläintä liiasta lumesta ja vähitellen syntyy sen päälle holvintapainen lumikatos, joka sitä kokonaan peittää. Joskus tekee karhu korjunsa aivan suojattomaankin paikkaan, muurahaiskeon kylkeen. Puistelee lumen päältään, kun sitä sattuu liiaksi pursuamaan.

Kahta täysikasvuista karhua ei koskaan tapaa samalla makuuksella. Emä synnyttää tammikuun lopussa tai helmikuussa poikansa. Ei ole poikasten suinkaan vilu emän tuuhean turkin turvissa ja maapesä on itsessäänkin hyvin lämmin. Poikaset seuraavat kaksi vuotta emäänsä, sitten eroavat.

Karhun kiertäminen tapahtuu seuraavalla tavalla. Ensimmäisillä lumilla, syksyllä, kun metsämies tapaa karhunjäljet, alkaa hän niitä seurata. Karhu on viisas eläin, älyää kyllä, että jäljet lumessa osoittavat sen tietä ja koettaa niitä peittää. Toisinaan, kun se tapaa metsäpuron matkallaan, kulkee se sen yli, mutta palaa kotvan ajan kuluttua takaisin entisiä jälkiään, astuu pitkät taipaleet juoksevan puron uomaa pitkin. Tottumatoin kiertäjä hämmästyy, kun kontion jäljet näin äkkiä häviävät aivan käsistä.

Kiertäjä seuraa karhun jälkiä, kunnes ne rupeavat "polviloi tegemäh." Tarkasti tutkii hän puut tiellään, onko niistä oksia katkottu, tuntuuko niissä kontion kynnenjälkiä. Kuten jo sanottiin, osoittavat nämä merkit, että karhu on katsonut korvenkulman sopivaksi ja alkanut siellä hakea talvista leposijaa itselleen.

Nyt ei kiertäjä enää astu eteenpäin, poistuu päinvastoin kappaleen matkaa taaksepäin ja alkaa kiertää koko korvenkolkan ympäri. Piirinsä eli "kierroksensa" tekee hän tarpeeksi laajan, ett'ei karhu vaan saisi vihiä hänen toimistaan. Ell'ei hän näin astuessaan tapaa karhunjälkiä, tietää hän, että otus on kierroksessa.

Päivän tai parin perästä palaa hän takaisin kierrostaan tarkastamaan. Ell'ei nytkään näy karhunjälkiä, "katkaisee" hän kierroksestaan jonkun sopivan reunusosan. Jälkiä kun ei näy, hylkää hän tämän laidan, katkaisee taas jonkun päivän kuluttua toisen kolkan j.n.e. Tottunut kiertäjä saapi täten karhunpesän määrätyksi "pellon suuruol tilal."

Nyt jätetään karhu rauhaan monen kuukauden ajaksi. Kiertäjä vaan tarkasti merkitsee kierroksensa, että hän sen tuntee: painaa mieleensä sen tai sen kallion, katkoo mistä haivun, mistä kaarnan keikkaa. Sydäntalvella aletaan koirien kera mesikämmenen pesää etsiä kierroksesta. Koirat nuuskivat joka ryteikön, hiihtäjä sytii ja tunnustelee suksensauvallaan jokaista epäiltävää lumitöyryä. Korjupesän huomaa helposti siitä, että lumi osaksi on sulanut sen kuusen alaoksilta, jonka juurella kontio makaa. Maapesää sitä vastoin on vaikeampi löytää.

Jos koirat ovat löytäneet karhun, niin kuuluu se kohta niiden haukunnasta. Eivät hauku tyynesti ja kimakasti kuin lintua tai oravaa, vaan ärhäkästi kuin ihmistä.

Toisinaan ei tahdo karhu nousta pesästään, semminkin, jos on "poikaniekka" emä. Eräitse ryntää se ylös sellaisella vauhdilla, että lumi pölynä tupruaa, eritenkin jos sattuu korjulla makaamaan.

Nykyajan täydellisillä ampumaneuvoilla varustetulle herrasmetsästäjälle on karhunjahti jotenkin vaaratoin huvi. Pikemmin menee kontio pakoon kuin yltyy päälle täyttämään. Ja kun metsänkuningas sitten makaa verisenä, hengetönnä hangella pesänsä edustalla, niin sääliksi käy sitä katsellessa. Siinä sitä ihminen on riistänyt hengen luontokappaleelta, saadakseen kerskata urostyöstään, joka nyt näin totta puhuen ei olekaan niin suuri urostyö.

Toisin on salolais-talonpojan laita. Hänen toimeentulolleen on karhu suuri vihollinen, hänen taloudessaan on tapetun karhun hinta tuntuva rahallinen etu. Ja mitä tulee jahti-intoon, niin kyllä se on talonpojassa karhunjahdilla yhtä suuri kuin herrasmiehessäkin.

Muistuu tässä mieleeni Rodioin Washa Salmin pitäjän Orusjärvestä. Kertoi eräästä karhuntapostaan, jolloin hän suksilla oli ajanut haavoitettua kontiota takaa tiheään rikeikköön. Karhu siellä "torevui" [kävi äkäseksi], ei enää ottanut paetakseen.

Eikö pelottanut mennä epävarmalla piilukko-pyssyllä kontion kimppuun, kysyin Washalta?

"Äijä vähä varain, dai enämbi himotti", kuului vastaus. ["Wähän pelkäsin, mutta enemmän himotti.">[

Wanhan ajan metsämiehet tappoivat karhua keihäällä. Se se vasta oli paininlyöntiä. Eikä ollut juuri yhden miehen menemistäkään keihäällä kontiota pistämään. Karhu on näet norja ja erittäin vikkelä eläin, vaikka sitä tavallisesti kömpelöksi kuvataan. Lyöpi tuota pikaa keihään miehen käsistä. Rohkeutta sitä kysytään nytkin vielä salolaismetsästäjiltä, kun he huonoilla piilukko-pyssyillään menevät metsän kuningasta talviunestaan herättämään.

On siinä taijatkin usein apuna; vanhoilla ukoilla semminkin. Heillä on ne ovat konstinsa. "Moakondiin" [myyrä (talpa europaea)] käpälää väitetään hyväksi suojeluskeinoksi. Kellä on se taskussa, niin sitä miestä ei syö karhu.

Juohtuu mieleeni eräs tarina, jonka kuulin Suojärvellä. Oltiin menossa karhunpesälle. Kiertäjä joka oli niitä vanhan kansan miehiä luki loitsunsa Tapiolle ja Mielikille, lupasi heille kultia kypärin, hopeita huovallisen, jos pyynti onnistuisi. Kun oli karhu tapettu, otti mies lyijyluodin ja vuoti siitä veitsellään kirkkaita sirpaleita hangelle.

Kuinkas nyt, kysyttiin: "luvasit kultia, hopeita, annatkin vaan lyijyä."

"A ei hyö siit tiietä", vastasi mies.

Sallimuksessa se on karhulykkykin, arvelevat metsämiehet. Kontio muuten kuuluu tietävänkin, konsa sille tuhopäivä tulee. "Moahaldii" näet ruokkii lemmikkiään hangen alla talvisessa pesässä. "Joga yödy tuobi mesijuoman. A jälgimäi [= viimein] verijuoman edeh työndeä. Siid tiedeäb kondii, jotto huondeksel [= aamulla] töllöy."

Karhua kiertäessä syntyy usein ikäviä rettelöitä. Toisinaan yhtyy useampia miehiä eri haaroilta saman kontion jäljille. Asia sovitaan silloin tavallisesti niin, että jokainen heistä pääsee "osniekakse" otukseen.

Kylässä on väkeä jos jonkinlaista. On sellaistakin, joka "porottaa" karhun pois Valmiista kierroksesta, kiertää sen uudestaan toiseen paikkaan ja sanoo omakseen. Sentähden ovatkin karhumiehet hyvin salaperäisiä kierroksiensa suhteen.

Myöhemmin talvella tulee kierros kuitenkin ilmi. Ei ole metsämies malttanut olla suihkaamatta salaisuuttaan hyvän ystävän korvaan. Tämä kertoo uutisen kolmannelle, eikä aikaakaan, niin "tiietäh kai miero, jotto on sie Iivanal kondie kierrokses netshie suon bokas" [tuolla suon laidassa]. — "Hoastoa ei sais, a ei nji kui vois hoastamattai olla, ylen äijäl himottaa." Sellainen se on karjalaisen luonne.

Wanhan ajan ukoilla oli karhuntappo-retkillaan monta menoa. Kun kontio oli kaadettu, tehtiin kohta tuli metsään. Salmissa ainakin oli tapa sellainen, että joka vaan ennen "tulen loaittuo" saapui tappopaikalle, hän pääsi osniekaksi, vaikk'ei olisi pyssyään lauaissutkaan.

Karhunpeijaisista et enää ole muita menoja jälellä kuin se, että tapettu karhu aina tuodaan tupaan. Sinne kokoontuu koko kylän rahvas "bessodaa" eli tanssi-iltaa viettämään. Tällaisissa tilaisuuksissa täytyy pitää kylän tyttöjä silmällä ett'eivät pääse "kynttä kishkomah" karhulta. Karhunkynnet tuottavat näet naimaonnea ja ovat siitä syystä hyvin haluttua tavaraa neitosille.

* * * * *

Raja-Karjalan suurin metsämies oli aikanaan Ignoi Wornanen Tolvajärven
kylästä Korpiselän pitäjää. Hän kuoli v. 1880 60 vuoden ijässä. Ignoi
Wornanen oli ottanut petoeläinten metsästyksen oikein päätehtäväkseen.
Talvet umpeen hiihteli hän saloja ja tuskin oli sitä korvenkolkkaa
Wiipurin läänissä, jota hän ei olisi tuntenut.

Joka vuosi, sydäntalvena, lähti Ignoi Wornanen pitemmille hiihtomatkoille, milloin Wiipurin läänin eteläosiin, milloin Savoon, joskus Hämeesen, vieläpä, Turun puolelle asti. Näin oli hän hiihtänyt 42 talvea peräkkäin ja vielä vuotta ennen kuolemaansa kävi hän poikiensa seurassa ilveksen ajossa Wiipurin puolella ja viipyi tällä eräretkellään pari kuukautta.

Ignoi Wornanen oli eläissään ollut yli 70 karhun tapossa. Susia oli hän tappanut jonkun kymmenkunnan, ilveksiä noin 400. Parhaan hiihtoretkensä teki Ignoi v. 1881, jolloin hän poikiensa seurassa Warsinais-Suomessa kahteen kuukauteen tappoi 22 ilvestä. Wornaset olivat Suomen senaatin kehoituksesta sinä talvena lähteneet näille maille susia ajamaan. Mainitut pedot olivat näet käyneet niin rohkeiksi, että rupesivat lapsia syömään.

Ignoi Wornanen oli pitkä, harteva ja kaunis mies. Oikein hiihtomiehen perikuva. Luonteeltaan oli hän hilpeä ja vaatimatoin. Harvoin haastoi hän metsastysseikkailuistaan; joskus tuttavassa seurassa, eikä koskaan kerskaten. Ja kuitenkin oli hän eläissään monta kovaa kokenut, usein ollut hengenvaarassa.

Ukko Ignoin pojat: Petri, Jyrki ja Iivana ovat perineet isänsä metsästäjä-innon. Jyrki Wornanen on epäilemättä paras nyt elävistä metsämiehistä Itä-Karjalassa. Kahdeksantoista vuotta on hän jo pitänyt petoeläinten jahtia elinkeinonaan, semminkin ilvesjahtia. Lienee tappanut jo noin 150 ilvestä ja karhuja joukon toistakymmentä.

Toisin talvin ovat veljekset hiihtäneet yhdessä, toisin talvin erikseen. Kelpaa niitä hiihtäjiä katsella. Kookkaita, salskeita miehiä, norjia ja kestäviä. On kuin leikintekoa vaan pyyhkäistä peninkulmamääriä ilveksen jälessä salolla.

Wornasten niinkuin yleiseen Itä-Karjalan metsämiesten jahtitapa on petoeläimen väsyttäminen. Ilvesjahdilla on tavallisesti kolme miestä yhdessä seurassa. Aamusta iltaan ovat metsämiehet liikkeellä, hakien joka salonkolkan, missä vaan luulevat Ilveksien asuvan. Kun sitten sattuu verekset jäljet löytymään, niin alkavat miehet ja koirat niitä seurata.

Kaksi hiihtäjistä kulkee ajomiehinä etupäässä, tukeva suksensauva vaan aseena kädessä. Kolmatta miestä sanotaan "voattei'en kokoojaksi"; tavallisesti joku vanhanpuoleinen mies tai keskenkasvuinen poika. Hän kantaa pyssyä ja kerää vaatteet, joita ajomiehet riisuvat päältään.

Tavallisesti riisuvat ajomiehet jo kohta alussa sarkahousut päältään, niin että ainoastaan lyhyet, liinaiset alushousut eli "koadiet" jäävät jalkojen suojaksi. Jo huomaa ilves itseään ahdistettavan ja kiiruhtaa vauhtiaan. Samassa määrässä kiihtyy vauhti ajomiehilläkin.

Kotvan aikaa kestää tätä kilpailua, kunnes miehet uudestaan alkavat vähentää vaatteita päältään. Takki riisutaan pois ja viskataan hangelle, samoin liivitkin. Paitahihasillaan sitä mies nyt ponnistaa eteenpäin, ponnistaa voimansa takaa. Kimakasti kaikuu koirien haukunta korvessa; henkensä kaupalla nelistää ilves, hakien vaarat ja tiheimmät rikeiköt. Sellaiset paikat ne tietysti viivyttävät ajomiehiä.

Wiimein alkaa otus väsyä, syvässä lumessa. Nuori ilves tavallisesti silloin turvautuu puuhun, tai tungeksen vuorenlouheen, jonne eivät koirat pääse sitä ahdistamaan. Wanha ilves ei mielellään nouse puuhun. Kun hiihtomies sen viimein saavuttaa, on eläin jo niin väsynyt, ett'ei enää jaksa häntä vastaan hypätä. Irvistää vaan ja odottaa surmaavaa iskua suksensauvasta.

Jos ilves on noussut puuhun, niin odottavat ajo miehet ja koirat puun alla, kunnes "voattei'en kokooja" ennättää perille ja tuopi pyssyn. Täytyy varoa, ett'eivät koirat pääse ilvekseen käsiksi, kun se henkitoreissaan makaa hangella, sillä terävillä kynsillään viiltää se pian vatsan auki koiralta, joka sitä varomattomasti lähestyy.

Hukan ajo tapahtuu samaan tapaan. Suurella salolla, missä ei ole teitä, on hukka hukassa, jos hiihtomiehet vaan pääsevät sen jäljille. Korpiselässä sattui eräänä talvena noin kymmenisen vuotta sitten verekset hukan jäljet löytymään lähellä käräjätaloa, missä juuri istuttiin käräjiä. Ei muuta kuin joka mies suksen selkään ja ala jälkiä noudatella. Eikä ennättänyt aamurupeama umpeen kulua, ennenkuin peto virni kylmällä käräjätalon pihalla. Hukka on hyvin herkkä rampautumaan, jos saapi iskun suksensauvasta ristiselkäänsä.

* * * * *

Koirat, joita Itä-Karjalassa käytetään ilveksen ajossa ja karhunjahdissa, ovat tuota tavallista lappalaiskoiran rotua. Pieniä, pystykorvia, teräväkuonoja, käppyrähäntiä, turkki tuuhea, karva karhea. Wiisaita ja vikkeliä kaikissa liikkeissään, rohkeita ja terhakoita. Isännilleen ovat ne erinomaisen uskollisia ja monta kertaa on koira pelastanut miehen karhun hampaista.

Kumma kyllä, sillä huonosti niitä kohdellaan. Pirttiin saamat koirat harvoin tulla. "Tshib ullos, hännän kerallinje" [Sipi ulos, hännän kerallinen], tiuskaistaan jo uksensuussa vastaan. Salokyläläiset harvoin antavat ruokaa koirilleen, toiset eivät koskaan. Nämä saavat sentähden hakea einettä itselleen, mistä löytävät. Kesällä sitä kyllä löytyy jäniksiä ja minkä mitäkin. Talvella on toimeentulo vaikeampi ja hyvin laihoja ja surkean näköisiä ovat silloin koirat.

Jos saadaan karhu tapetuksi, niin silloin on koirilla viikkoset kestit. Eipähän satu joka kylän pystykorville sitä onnea. Kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa eivät ihmiset syö karhunlihaa. "Roihe riähky moises ruvvas" [Tulee synti sellaisesta ruuasta] sanoo rajalainen. Ammuttu orava heitetään niinikään koirille; nahka vaan nyljetään. Auman alta kaivaa koira aina silloin tällöin jonkun hiiren itselleen. Lykyn varassa ovat nekin makupalat.

Kuivat on kostit koiraparoilla. Ja nälissään syövät ne mitä vaan eteen sattuu. Olen usein nähnyt koirien syömän kauroja, vieläpä hevosen apettakin. Hevosen valjaita ei pidä pihalle jättää Salo-Karjalan kylässä. "Talukkoa perttih, mäne tijjä koirat syvväh" [Tuokaa pirttiin, mene tiedä koirat syömät], varoittaa isäntä illalla. Ja niin on joskus käynytkin, jos nahkaremelit ovat olleet uusia ja hyvässä rasvassa. Ei ole suksiakaan takaamista. Onhan niissäkin nahkaiset varpaalliset ja kannantakaiset. Parasta on nostaa nekin pirttiin.

Kaikki nuo varovaisuuden temput tehtyään ja pirtin herttaisessa lämmössä kotvan aikaa istuttuaan, menee vieras mielellään ulos "saraille" jakelemaan leipää koirille. Ja koivin kiitollisia ovat "Wikki", "Kitel", "Walle", "Kuttji", "Sebel" tai "Härmi", kuu kerran saavat kyllästi syödäkseen. Sormet vaan on vaarassa; niin hätkisti sieppaavat palan kädestä. Ja jos sattuu pala vähän suurempi, niin mulkoilee epäilevästi antajaa, että tokkohan tuo rupeaa sitä vielä takaisin vaatimaan.

Eikä vaadi. Mikä on annettu, se on annettu.

Iloisina odottamattoman runsaasta ateriasta pehnautuvat koirat "sarain" pehmeisiin heiniin levolle.

Mutta ulkona paukkuu pakkanen ja tähdet kimaltelevat kirkkaasti talvisella taivaalla. Ja lumisen korpikuusen alla makaa kontio viimeistä yötään. Jo on "moahaldii" tulossa verijuoman kera.

Päivän valjetessa hiihtävät miehet pyssyt selässä tappotantereelle. Koirat hyväilevät tuttavasti vierasta, joka heille eilen illalla niin runsaat kestit toimitti.

Kaikki on niin hiljaista metsässä. Teiret makaavat vielä lumen peitossa, yksinäinen metso nukkuu kelohongan latvassa suosaarekkeella.

Nuku rauhassa vaan ukkometso hongassasi. Näistä hiihtäjistä ei poikkea yksikään ladultaan aamu-untasi häiritsemään.

Suurempi on nyt saalis apajassa, korven kontio kierroksessa.

Kolmas Luku.

Runoja Taikamailla.

"Mie liikun ukon väellä.
Jumalan väellä,
Wäellä vanhan Wäinämöisen."

Ontrei Wanninen, runolaulaja Sortavalasta.

Kristinuskon leviäminen Itä-Karjalaan. Itä-karjalaiset olivat vielä 1500 luvun alkupuolella pakanoita. Ilja munkin lähetystoimi Itä-Karjalassa. Pakanuudella on vielä syvät juuret Raja-Karjalan takamailla. Salmin Mantshinsaaren härkäuhrit. Pässien uhraaminen Lungulansaarella. Aunuksen Uukshmäen härkäuhrit. "Rishtapuut." Käärmeiden palvelus. Wanhoja legendoja, joissa pakanallisia ja kristillisiä aineksia on sekoitettu toisiinsa. "Mavon syndy." Runomaiden kynnyksellä. Karjan loitsuja Sortavalasta. Muita loitsuja. Suonion "Suksimiesten laulu" kulkee loitsuna Korpiselässä. Sortavalalainen runolaulaja ja tietäjä Ontrei Wanninen. Taru Wannis-suvun kantaisän Lapissa käynnistä. "Mie liikun Ukon väellä, Jumalan väellä, väellä vanhan Wäinämöisen." Ontrei Wannisin loitsuja. Wäinämöisen soitto. Häävirsiä. Itkuvirret. Niiden kielestä. Kreikanuskoisen raja-karjalaisten häätavoista. Häissä itkeminen. Hautajaismenoja ja hautajaisitkuja. Lauluruno Itä-Karjalassa. Kalevalarunojen maantiede.

Itä-Karjalassa huomaa selvästi kahden erilaisen sivistyksen vaikutusta. Sivistyksen tuulia on sinne puhaltanut ensin idästä ja sittemmin lännestä, mutta keskellä noita vaikuttimia on siellä säilynyt paljon tuota perin vanhaa, muinaissuomalaista, mikä oli kansallemme omituista, ennenkuin muualta tulleet sivistysaiheet sitä kohtasivat.

Kristinusko ei ole vanha Raja-Karjalassa. Wanhat venäläiset aikakirjat tosin kertovat suuriruhtinas Jaroslav Wsevolodinpojan v. 1227 lähettäneen lähetyssaarnaajia karjalaisia kastamaan, ja mainitaan silloin pian kaiken Karjalan kansan kääntyneen kristinuskoon. Miten lieneekään ollut. Wuonna 1240, kun Tuomas piispa Suomesta teki kuuluisan ristiretkensä Nevan seuduille, olivat inkeroiset vielä pakanoita. Tämäkin venäläisten lähteiden mukaan. Suuriruhtinas Jaroslavin käännättämistoimi ei siis näy tarkoittaneen inkeroisia. Tuskinpa siitä lienee jäänyt pysyväisiä jälkiä Karjalaankaan.

Wielä 1500 luvun alkupuolella vallitsi pakanuus täydessä voimassaan Inkerinmaalla, Laatokan rantamailla, Aunuksen ja Wienan-Karjalassa. Siinä kertomuksessa, minkä Novgorodin ja Pihkovan arkkipiispa Makari v.1534 antoi Suuriruhtinas Wasili Iivananpojalle ja hänen pojalleen Iivanalle näiden maiden uskonnollisesta tilasta, mainitsee hän tietoonsa tulleen, että vatjalais-viidenneksen ["vatjalais-viidennekseksi" sanovat novgorodilaiset ennen Laatokan rantamaita, Nevajoen seutuja, Aunuksen- ja Wienan-Karjalaa] tshuudilaisten [vepsäläisten] ja inkeroisten kesken ynnä karjalaisten kesken Laatokan järvestä aina Wienanmereen asti, noin 1,000 virstan pituisella ja 60—40 virstan levyisellä alalla vielä vallitsi paljon pakanallista taikauskoa. Ihmiset täällä palvelevat kaikenlaisia luotuja esineitä Luojan asemesta: metsiä, kiviä, jokia, soita, lähteitä, vuoria, kumpuja, aurinkoa, kuuta, tähtiä ja järviä. He uhraavat pahoille haltijoille veriuhreja: härkiä, lampaita ja kaikenlaatuisia eläimiä ja lintuja. Kertoopa huhu, että muutamat salaa tappamat lapsensakin ja viskaamat pyhiä pyhimysten kuvia tuleen palamaan. Mutta tavallisen ihmisen pitämät he luonaan pappinaan; häntä nimittämät he arpojaksi ("arbui") ja tämä antaa niinen heidän lapsilleen. Edelleen käyttämät he monenlaisia loitsuja, ikäänkuin paha henki puhelisi heidän kanssaan. — Näin kuului hurskaan piispan kertomus.

Suuriruhtinaiden käskystä lähetti silloin Makari piispa Ilja nimisen munkin hävittämään näitä pakanallisia menoja ja kääntämään kansaa uudestaan kristinuskoon. Ilja kastoi kaikki ne, jotka eivät olleet kastetut, hävitti "epäjumalain temppelit", hakkasi maahan ja poltti pyhät lehdot ja upotti uhrikivet veteen.

Seuraavana vuonna 1535, lähetettiin Ilja munkki uudelle lähetysmatkalle samoille seuduille. Makari piispa käski hänen silloinkin hävittämään inkeroisten ja karjalaisten kesken vallitsemat "tshuudilaiset" tavat. Naisia olkoon kielletty leikkaamasta hiuksiaan ja kantamasta päässään ja hartioillaan pukua sellaista, jota kuolleille ihmisille käytetään [huntua]. Kansa luopukoon loitsuistaan ja eläköön kristittyjen ihmisten tavalla.

Pakanuus ja kristinusko vielä tänä päivänäkin taistelevat keskenään Raja-Karjalan salomailla. Kalevalan viimeinen runo kuvaa elävästi tuota taistelua. Suojärvellä on tämän kertoja kuullut toisinnon samasta runosta. Siinä kerrotaan, kuinka Iri neito synnytti kolme poikaa:

Yks olj vanha Wäinämöinje,
Toinje seppo Ilmollinji,
Kolmas nuori Jougamoinje.

Merkillisimpiä pakanuuden jätteitä Raja-Karjalassa omat Salmin eläinuhrit. Mantshinsaarella on viime aikoihin asti joka vuosi uhrattu härkä, joskus useampiakin. Lungulansaarella niinikään uhrataan pässejä.

Häränuhri tapahtuu Mantshinsaaren Työmpäsien kylän kalmistolla, ensimmäisenä pyhänä Iljanpäivän jälkeen, s.o. noin elok. 5 p:nä. Tätä päivää sanovat salmilaiset "härränpäiväksi." Uhrattava härkä tuodaan tavallisesti jostain mannerpuolen kylästä.

Asian laita on seuraava. Jos karhu tai susi tekee vahinkoa jonkun talon karjalle, niin lupaa karjan omistaja pyhälle Iljalle härän, että pyhimys suojelisi häntä enemmistä vahingoista. Eläin on nyt pyhitetty ja sitä sanotaan "Illjan häkikse." Toisinaan pyhitetään useampia härkiä Iljalle, kolme, jopa neljäkin. Ne ovat tavallisesti 3—4 vuoden vanhoja.

"Illjan häkki" tuodaan Mantshinsaarelle vähää ennen uhripäivää. Jos härkiä on useampia, ett'ei kaikkia tahdota sinä vuonna uhrata, niin jätetään henkiin jääneet Työmpäsien kyläläisten huostaan, jotka niitä kukin vuoroonsa syöttävät tulevan vuoden uhrijuhlan varalle.

Warhain uhripäivän aamulla kokoontuu rahvas Työmpäsien "kuusikolle", uhripaikalle. Siellä mantshinsaarelaista, siellä mannerpuolen salmilaista. Naiset tulevat jalan, miehet ratsain. Kellä ei ole hevosta, koettaa saada sellaisen lainaksi "härränpäiväkse." Pojat ovat erittäin innostuneet tähän ratsastamiseen. He varustavat jo viikon varrella itselleen tuomisia tai pihlajaisia raippoja. Jokainen, ken kynnelle kykenee, on sinä päivänä liikkeellä, nuoret ja vanhat.

Työmpäsien kyläläiset ovat jo ennen muun rahvaan tuloa teurastaneet härän ja valmistaneet uhriaterian. Teurastaminen tapahtuu hautausmaalla olevan "tshasounan" eli rukoushuoneen edustalla. Aterioiminen alkaa tavallisesti noin 9 aikaan aamupäivällä, niinikään hautausmaalla. Rahvas ryhmäytyy pieniin piireihin, sukulaiset ja saman talon väki yhteen paikkaan.

Se mikä jääpi tähteeksi ateriasta, viedään yöksi "tshasounaan." Työmpäsien kyläläiset syöttävät sitten seuraavana päivänä heinänteko-väkeään näillä tähteillä. Härän vuota myödään huutokaupalla ja rahat käytetään "tshasounan" hyväksi.

Uhriaterian jälkeen lähtevät miehet ratsastamaan kilpaa Työmpäsien kankaalle, jonka laidassa hautausmaa sijaitsee. Tämä on pojista erittäin lystiä. Kellä ei ole hevosta, hän astuu "pitkeä kishoa oman tshomahizen kera". "Pitkässä kishassa" astuivat pojat ja tytöt parittain verkalleen eteenpäin, puhelevat lemmenasioistaan toisilleen. Salmin rahvas on lujasti vakuutettu uhrijuhlansa tärkeydestä. Pyhä Ilja taipuu tämän kautta varjelemaan heidän karjaansa vahingoista. Papisto Salmissa on joskus koettanut saada uhrimenot hävitetyiksi. Tähän asti se ei ole onnistunut. "Jogahizel on maldu oman ker ruadoa, min katshou; hot minä oman häkin työndänen metshäh varoloin syödäiväkse, kenbo siih midä voisi" ["Jokaisella on valta tehdä omansa kanssa mitä tahtoo; vaikka minä veisin oman härkäni metsään korppien syöttäväksi, kuka sille mitä mahtaa">[, uhkaili eräitä vuosia sitten vanha Salmin ukko, uhreista ja niiden kieltopuuhista puhuen.

Wiime uhrijuhla vietettiin v. 1891. Kahteen vuoteen ei siis ole "härränpäivie" Mantshinsaarella pidetty. Ensi kesänä aijotaan pitää. "Nygöi-gi on tuliekse vuottu Illjan häkki maruksis", niin kertoi viimme syksynä Työmpäsien mies.

Uhrijuhlastaan kertovat mantshinsaarelaiset seuraavan tarun:

"Ennen vanhas sie näit pedru [peura] oli käynyh joga vuottu, uinuh poikki lahten sinä piän ishkiettäväkse [uinut poikki lahden sinä päivänä teurastettavaksi]. erähänny vuon i ugodjih sinä huondes tuulitshu ilmu, da pedru ei nji ennjittänyh aijalleh tulla. [Eräänä vuonna sattui sinä aamuna tuulinen sää eikä peura ennättänyt ajalleen tulla.] A hyö rahvas, nu vuottamah, nu vuottamah sidä pedrua; yht ei näy. [Rahvas odottaa, odottaa sitä peuraa; ei vaan näy.] Hyö otettih da ishkiettih häkki rahvahal syödäväkse. Ku, velli, vai ennjitettih häkki ishkie, ga katshotah: jo i pedru tulou, uibi sie poikki lahten, sarvet vai kekottan. Pedru i tuli mual, endjizen tavan mugah, mänji tshasounan pihal, ga jobo i dogadji häkin. Sen kera, velli, häin njuuhtaldi häkin verii dai prinkastih lahtel dai ui järilleh sinne, kuz tuli.(Peura tuli maalle entiseen tapaansa, meni rukoushuoneen pihaan, mutta jo huomasi härän. Rupesi, veli, paikalla nuuskimaan härän verta, syöksähti lahteen ja ui takaisin sinne, mistä tuli.) Sen jälles enämbiä nji konzu ei pedru tulluh. A pedran tjilah vot joga vuozi ishkemmö häkin." [euran asemesta näet joka vuosi teurastamme härän.]

Lungulansaarella Salmin pitäjää uhrataan niinikään heinäkuun 15 päivänä yksi pässi, toisina vuosina useampiakin. Wiimeinen tällainen uhri tapahtui siellä v. 1892. Wiime vuonnakin olisi uhrattu, mutta eräs varakas sen puolen kauppias pani esteitä toimitukselle. Pässi myötiin ja rahat annettiin sille "tshasounalle", jonka edustalla uhri aina ennen oli tapahtunut.

Aunuksen-Karjalassa kaytetään vielä paikka paikoin samanlaisia härkäuhreja kuin Salmin Mantshinsaarella. Ainakin on tämä tapa säilynyt Uukshmäen kylässä Witeleen pogostaa lähellä Suomen rajaa. Sielläkin tapahtuu uhritoimitus kylän "tshasounan" eli rukoushuoneen edustalla.

Uukshmäen "tshasouna" on pyhitetty pyhälle Walassille ja uhri tapahtuu sentähden kesällä Walassinpäivänä. Härkä ostetaan "tshasounan" vuotuisilla kassarahoilla.

Kun kysyttiin Uukshmäen mieheltä, kuka tuo pyhä Walassi oli, vastasi hän: "Walassi, velli näithäi, oli paimenennu, da sit häi piäsi papikse da molittavakse mushenjiekakse. Wot sentäh hänen tshasounan eis i syvväh häkkie." [Walassi, näethän veli, oli paimenena ja pääsi sitten papiksi ja tuli pyhimykseksi ("rukoiltavaksi mieheksi"). Katso sentähden hänen rukoushuoneensa edustalla uhrataan ("syödään") härkää.] — Sen parempaa selitystä ukko ei osannut antaa.

Raja-Karjalassa, sekä Suomen että Wenäjän puolella rajaa, tapaa siellä täällä salokylissä pyhiä puita, joita kansa sanoo "rishtapuiksi." Ne ovat entisajan uhrihonkia ja niiden ääressä toimitetaan vielä tänäkin päivänä kaikenlaisia uhrimenoja. Emännät vievät sinne maitopatoja, saadakseen karjaonnea, kiinnittävät puun oksiin villa- ja pellavatukkoja, tai solmivat niihin lankoja.

Entiseen aikaan ripustettiin kaadetun karhun pääkallo aina uhrihongan oksaan. Sortavalassa olen tavannut vanhoja ukkoja, jotka kertovat, että se tapa vielä heidän nuoruudessaan oli käytännössä. Pari vuotta sitten lapasin Salmissa erään nuoren miehen, päälle päätteeksi luterilaisen, joka itse kertoi niin tehneensä. Noudatti kai kylän vanhaa tapaa.

Erittäin komean "rishtapuun" näin Witeleen kylässä Aunuksessa eräitä kymmeniä kilometrejä Suomen rajalta. Se oli kuivunut honka, noin virstan verran kylästä, valtatien varrella. Uhrihongan viereen oli pystytetty puinen risti katoksineen. Papisto oli nähtäivästi tällä tavalla koettanut ikäänkuin miedontaa paikan pakanallista luonnetta.

Uhrihongan alaoksat olivat kirveellä karsitut. Maassa oli paljon saviastian-palasia, Witeleen emäntien maitopatojen jäännöksiä. Puun rakoihin oli pistetty lankoja, pieniä villatukkoja ja senkin sellaista.

En tiedä, seisooko Witeleen "rishtapuu" vielä pystyssä? Kaksitoista vuotta sitten, kun kävin kylässä, kohosi se uhkeana maantien laidassa.

Tuuloksen kylän salolla Aunuksen puolella on risti, jonkin juurelle kylän asukkaat joka kesä Walassinpäivänä kokoontuivat uhripuuroa syömään. Puuro valmistetaan "ozran smirumoista" [ohraryyneistä] ja nämä tarpeet kerätään kylän kaikista taloista. Uhriateriaan ottavat osaa sekä miehet että naiset. Warattomatkin, joilla ei ole ryynejä, saavat siltä olla mukana.

Peiposen kylän mäellä Mantshinsaarella seisoo puinen risti.
Toistakymmentä vuotta sitten eli kylässä Ontoin Joakoi niminen mies.
Joakoi oli niitä vanhan kansan ukkoja, kävi säännöllisesti joka vuosi
Kekrinpäivänä syömässä talkkunaa ristin juurella.

Pakanuuden jäännöksiä näkyy olleen se käärmeenpalveluskin, jota nykyisiin aikoihin asti paikka paikoin on harjoitettu Raja-Karjalassa. Tämän kertoja tietää ainakin kaksi esimerkkiä sellaisesta palveluksesta. Muutamia vuosikymmeniä sitten syötettiin tarhakäärmeitä (Coluber natrix) eräässä myllyssä, tai oikeammin myllärin kodissa, Ruskealan pitäjän Kontio-Leppälahden kylässä.