SIBYLLA

Kirj.

OCTAVE FEUILLET

Ranskan kielestä suomentanut F. J. P. [Fredrik Joel Pätiälä].

Porvoossa, 1884. Werner Söderström, kustantaja. 1884.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa:

I. Férias'in perhe II. Beaumesnil'in perhe. III. Sibylla. IV. Sibyllan Mielipuoli. V. Miss O'Neil. VI. Sibylla poissa kirkon helmoista. VII. Pursi. VIII. Pappila.

Toinen osa:

I. Klotilda. II. De Vergnes'in talo. III. Raoul. IV. Herttuatar Blanche. V. Madeleine-kirkko. VI. Seppele. VII. Atelieeri.

Kolmas osa:

I. Palaus Férias'iin. II. Raoul pappilassa. III. Raoul Férias'in linnassa. IV. Selitys. V. Sibyllan rakkaus. VI. Klotildan rakkaus. VII. Joutsen.

ENSIMMÄINEN OSA.

I.

Férias'in perhe.

Kaunis elokuun päivä oli loppumaisillaan. Iloisesti helisevä ääni kajahteli molemmista kelloista Férias'in pienessä, jäykkätekoisessa kirkossa, joka kaunisti erästä meren rannikon ympäröimää jyrkkää mäkeä Normandian niemimaan itäpuolella. Pyhävaatteisin puettu väkijoukko oli äsken lähtenyt kirkosta ja hyöri kirkkopihassa; se alkoi tyytyväisesti hymistä nähdessään erään komeasti puetun normandialaisen imettäjän, joka juuri astui kirkon ovesta, kiikutellen leveitten hatunreunojensa varjoamaa, kalliisen kastepukuun vaatetettua lasta. Väkijoukko teki hyväntahtoisesti tilaa tälle arvokkaalle henkilölle, joka kumminkin väliin hyväntahtoisesti keskeytti juhlakulkunsa ja ihastuneitten talonpoikais-eukkojen mieliksi kohotti lapsen huntua. Imettäjän jäljessä kulki kaksi mustaan livreaan puettua palvelijaa, kantaen raskaita rahakukkaroita, jotka kokonaan vetivät puoleensa vähemmän tuntehikkaan yleisön huomion. Yht'äkkiä tuli kirkkoherra vielä messupaitaan puettuna kirkosta ja lausui toimekkaan näköisenä muutamia sanoja palvelijoille, jotka, väkijoukko kantapäillä, kiiruhtivat pois. Hetkisen kuluttua kirkkoherra, voimakas ja jo iäkäs mies, jonka kasvoissa ilmaantui rehellinen hyväntahtoisuus, oli yksinään pienessä kirkkotarhassa, ja kaukaa kuului aaltojen epäselvään kohinaan sekaantuneita lasten huutoja, kun he nurmikon toisella puolen kiistelivät tällaisissa tiloissa tavallisista rahalahjoituksista. Samaan aikaan lakkasi juhlallinen kellojen soitto, ja kirkon yksinkertainen rakennustapa sai jälleen yksinäisyydessään sen jylhän ja surumielisen luonteen, jonka valtameri tuntuu antavan kaikelle, mikä sitä vaan lähestyy. Niiden suurien metsien taakse, jotka maan puolelta rajoittivat taivaan rantaa, ja jotka rannan suuntaan, niin pitkälle kuin silmä kantaa, kaarteilevat kukkulain mukaan, laski aurinko kaikessa komeudessaan, lävistäen tuhansilla kultanuolillaan tiheitä lehvistöjä; sen vinot säteet loivat vielä valoansa rannan ylängöille ja kimaltelivat kirkon ikkunoissa, mutta ne eivät enää tunkeutuneet merelle saakka, jonka sininen selkä äkkiä tummeni.

Tällä hetkellä avautui kirkon ovi; muudan vanha herra ja vanha nainen astuivat hitaasti pitkin portaita alas; he olivat molemmat pitkä- ja solakkavartaloisia ja heidän kasvonsa ilmaisivat suloista arvokkaisuutta; he lähestyivät kahta valkeata marmoripatsasta, jotka olivat pystytetyt kahdelle vierekkäin olevalle haudalle, ja laskeutuivat polvilleen niitten eteen. Kirkkoherra laskeutui polvilleen muutaman askeleen päähän heidän taaksensa.

Tuokion kuluttua nousi vanha herra ylös ja kosketti vanhan naisen olkapäätä, joka rukoili kasvot käsiin kätkettyinä.

— Lähtekäämme, Louise! — hän sanoi lempeästi. Tämä nousi heti ylös ja hymyili kyynelsilmin miehelle, joka veti hänet luoksensa ja painoi vapisevat huulensa hänen valkoiselle ja puhtaalle otsallensa. Kirkkoherra lähestyi.

— Herra markiisi, — hän sanoi melkein arasti, — Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Hänen nimensä, eikö niin?

Vanhus huokasi, loi silmäyksen merelle päin, sitten taivaasen, paljasti päänsä ja sanoi:

— Niin, kirkkoherra, kiitetty olkoon Hänen nimensä! Sitten hän, taluttaen vanhaa naista käsivarresta, lähti hänen kanssansa kirkkotarhasta.

Puolta tuntia myöhemmin, kun jo oli täysi yö, vieri yhdet vaunut jyrinättä pitkin erästä varjokasta, kosteata tietä vieden Férias'in linnaan kaikki, jotka enää olivat elossa tästä ikivanhasta suvusta, ne molemmat vanhukset, jotka olemme nähneet polvillansa haudoilla, ja sen sinisilmäisen orvon, joka äsken kasteessa oli saanut nuo tässä suvussa ikivanhat nimet: Sibylla Anna.

Noin vuosi sitten olivat markiisi ja markiisitar de Férias lyhyessä ajassa kadottaneet miniänsä, Julie de Vergnes'in, joka oli ollut hyvä kuin enkeli ja elänyt heidän keskessään ainoastaan niinkauvan, että hän sillä saavutti esirukouksia ja surkuttelua, sekä muutamain päiväin perästä ainoan poikansa, kreivi Kristian de Férias'in, vakavan ja helläsydämisen nuoren miehen, joka sortui suruun. Ei ole harvinaista näinä kivulloisen tunteellisuuden ja heikon uskon aikoina, että sellaiset tapaukset saattavat epätoivoon ne, joita ne kohtaavat. Markiisi ja markiisitar de Férias olivat voittaneet tämän siveellisen heikkouden: heidän sydämensä olivat tosin luonnostaan hellätunteisia, jopa heikkouteenkin saakka, ja he tunsivat katkeran surunsa koko sen sanomattomassa laajuudessa; mutta heitä elähytti usko, keskinäinen rakkaus, jonka aika oli tehnyt vaan puhtaammaksi, ja lopuksi tieto siitä velvollisuudesta, mikä heillä oli täytettävänä tätä haudasta noussutta kehtoa kohtaan.

II.

Beaumesnil'in perhe.

Se onnettomuus, joka oli kohdannut markiisi ja markiisitar de Férias'ia, oli antanut heidän naapurillensa rouva de Beaumesnil'ille sopivan tilaisuuden harjoittaa taipumustansa, minkä hän mielellään väitti itsellänsä olevan, muita lohduttamaan. Tunnettu on kertomus entisestä haavalääkäristä, joka, saadaksensa työtä, silpoi ohimeneviä kellarinsa luukusta. Löytyy naisia, paljonkin, jotka ovat samanluontoisia. Rouva de Beaumesnil, oikein malliksi kelpaava näyte tätä lajia, tunsi niin suuresti tarvitsevansa jaella sen rakkauden aarteita, jonka luonto oli uskonut hänen huostaansa, että hänelle tulee suoda anteeksi se halu, millä hän odotti lähimmäistensä onnettomuuksia, jos kohta hän ei niitä suorastaan heille toivottanut. Tällaiselle vireän ihmisrakkauden elähyttämälle henkilölle oli vaikea lapsensynnytys ja kaksi neljäntoista päivän kuluessa tapahtunutta kuoleman kohtausta, jotka kaikki olivat tapahtuneet saman ystävän katon alla, ollut kolmenkertainen ja oikein nautintorikas juhlallisuus. Senpä vuoksi nähtiinkin, heti ensimmäisen viestin saavuttua kreivinnan tuskista, tämän älykkään muorin kiiruhtavan Férias'in linnaan, taskut lääkkeitä täpösten täynnä. Hän oli nyt saanut oikein lempityötä ja noina neljänätoista onnettomana päivänä ei hän hetkeksikään lakannut neuvomasta, lohduttamasta, valittelemasta ja räpyttelemästä niinkuin kalalokki myrskyssä, ja kaikesta tästä huolimatta ei hänestä ollut laisinkaan hyötyä, vaan vieläpä vastustakin. Jyrkkänä vastakohtana näille vieraan henkilön tunteellisuuden osoituksille oli se levollisuus, millä nuo molemmat vanhukset kestivät kauheitten koettelemuksiensa kuormaa, välttäen kaikkia surunsa osoituksia ja kätkien kyyneleitänsä valistuneen sielun kainoudella. Tällainen käytös oli käynyt kovin rouva de sydämelle. Muutamia päiviä myöhemmin, erään sellaisen perinpohjaisen ja voimakkaan päivällisen lopulla, joita ainoastaan maalla syödään, ilmoitti hän sitä vieraillensa sillä koristelemattomalla tavalla, joka oli hänelle omituinen, ja jota me pyydämme saada tässä käyttää.

— Aivan varmaan, hän sanoi, noilla Férias'illa ei ole laisinkaan sydäntä… Olen sitä ainakin luullut… nyt sen tiedän varmaan… Pelkkää ylpeyttä, ei mitään muuta! Totta tosiaan, joll'en minä olisi sinne mennyt, niin kaikki olisi käynyt hiukan kuivan puolisesti, niinkuin sanotaan… No niin, jos olisin sen tehnyt niiden kiitoksien tähden, jotka siitä sain, niin olisin yhtä hyvin voinut säästää nenäliinojani ja silmäraukkojani;… mutta ihmisellä joko on tai ei ole sydäntä… Ja mitä muuten teenkin, sen teen hyvälle Jumalalle, joka näkee kaikki ja tutkii meidän sydämemme; eikö niin, kirkkoherra? Mutta juokaahan toki, hyvä kirkkoherra… Kas niin, juokaa… pieni lasi oivallista kotilikööriäni?… sitä ette saata kieltää… Totta vieköön, nyt ei olla Férias'in linnassa, kelpo kirkkoherrani!… Meillä ei ole sellaisia viinikellaria kuin heillä, mutta mitä tarjoomme, sen tarjoomme hyvästä sydämestä… Se on aina jotakin. Kas niin, vielä lasi! Mitä hulluja! Se on jo kaadettu, teidän täytyy se juoda! Tarvitseehan teidän vahvistaa itseänne, kirkkoherra… Minä näin kyllä, kuinka juhlamenot teitä rasittivat… Te itkitte alttarilla kuin aamukaste… Niin — kun on alttarista puhe — teidän alttariliinanne edistyy suurin askelin; se olisi jo valmiskin, joll'ei näitä ikävyyksiä olisi tullut… Mutta, nähkääs, pitää koittaa rohkaista mieltänsä… Elämä on vaan murheenlaakso, niinkuin tiedätte… Ja miksipä näyttäisimme lohduttomammilta kuin nuo Férias'itkaan, jotka todellakin minua kummastuttavat… Mutta ei se kuitenkaan tee mitään, kaitselmus kyllä tietää, mitä se tekee… Julia paralla oli tosin monta hyvää ominaisuutta, mutta hän oli pieni pariisilainen muotinukke, joka kentiesi olisi kerran saattanut hyvät vanhempansa häviölle, etenkin kun hänellä oli puolisona mies sellainen kuin Kristian, jossa, kaikesta hänen arvokkaisuudestaan huolimatta, ei ollut vaimonsa ohjaajaa… En millään muotoa tahdo väittää, ettei hän ollut hyvä nuorukainen, mutta ylpeä kuin riikinkukko, puhdasta Férias'in verta kiireestä kantapäähän saakka… ja tässäkin saattaa pyhän apostolin kanssa sanoa, herra kirkkoherra, että se joka itsensä ylentää, se alennetaan!

Tämän sanottuansa rouva de Beaumesnil pyyhkieli melkein miesmäisen viiksi-oraan varjoomia ohuita huuliaan, joihin oivallinen kotilikööri oli jättänyt mehukkaita jälkiänsä.

Jos kohta onkin päivän selkeätä, että rouva de Beaumesnil oli hupsu, niin ei hän kuitenkaan, kaikista niukkaa järkikultaa osoittavista lörpötyksistään huolimatta, ollut tyhmä. Jonkinlaiseen kömpelöön sukkeluuteen, joka, ihme kyllä, oivallisesti viihtyy ahtaissa aivoissa ja on sangen hyvässä sovussa vähemmin jalon mielenlaadun kanssa, yhdistyi hänessä vielä kestävä tahto, ja tästä juuri syntyi se niin kutsuttu hyvä pää, joka pystyy kaikenlaisten tuumien toimeen panemiseen. Kun hän oli vaan vähäpätöisen, suuren lapsijoukon piirittämän maalais-herrasmiehen tytär, niin näytti siltä, kuin hän tulisi viettämään ikuista impeyttä; mutta silloin eräs älykäs ystävätär löysi saaliin hänen toivottomuudellensa. Tämä oli muudan lähikanttoonista kotoisin oleva, sävyisä aatelismies, herra de Beaumesnil, rikas ja vanhaa sukuperää, mutta niin yksinkertainen, että hän milt'ei ollut houkkio. Hän päätti saada miehekseen tämän hölmön, ja riemukseen hän hänet saikin. Hra de Beaumesnil'in, joka ei asiain ymmärtämisessä vetänyt likimainkaan vertoja puolisolleen, ei ensinkään tarvinnut katua antaneensa nimensä neiti Desrozais'ille; sillä hän tarttui innokkaasti miehensä huonosti hoidetun talouden johtamiseen ja saattoi sen hyvälle tolalle, jolla hän sen sitten pysyttikin. Hra de Beaumesnil saattoi tästä lähin varsin vakavasti vaipua suloiseen uneliaisuuteensa, joka useimmiten hänet valtasi aterioiden väli-ajoilla; muina aikoina tämä salaperäinen olento näytti katselevan elämää niinkuin hauskinta asiaa maailmassa, naurellen kaikkea eikä mitään. Muuten hän oli mykkä kuin kala, paitse jos hän oli nähnyt unta, sillä hänen mielityönsä oli kertoa uniaan. Väliin hän sattui näkemään sellaista unta, että hän oli härkä; tämä uni ilahutti häntä suuresti, ei tiedetä miksi, ja hän kestitsi mielellään vieraitansa sen kertomisella.

Herra ja rouva de Beaumesnil'illa ei ollut ensinkään lapsia ja tunnustaa täytyy, ett'ei ihmiskunnan tämän tähden erittäin tarvinnut epätoivoissaan olla; mutta rouva de Beaumesnil'in sukulaisille tämä oli sangen suloinen asia: yksi hänen veljistään, Teodor Desrozais, joka antoi kutsua itseänsä ritariksi, saavuttaaksensa senkautta itselleen aatelisuutta, ei hidastellut muuttamaan kotijumaliaan de Beaumesnil'in taloon. Hän oli jo iäkäs mies, hänen nenänsä oli suuri ja silmänsä pienet eikä häneltä milloinkaan puuttunut mukavasti höystettyjä sanoja, jotka saattoivat naiset suloisesti punastumaan jälkiruokaa syötäessä. Viikolla hän oli vuorotellen naapuriston piikojen kauhun ja ihailun esineenä ja sunnuntaina hän lauloi lukkarin penkissä. Sitten tuli muudan serkku, Constance Desrozais, lihava, hymyilevä ja nöyrä vanhapiika, jota rouva de Beaumesnil käytti lakkaamatta kotiaskareissaan, sitten vielä eräs veljentytär, Klotilda Desrozais, jonka isä oli hiljakkoin kuollut Afrikassa, kaunis, mustanverinen, tuittupäinen, oikukas ja hemmoittelulla kokonaan pilattu lapsi, joka sangen pelottavalla tavalla saattoi itsensä huomatuksi.

— Nähkääs, hyvä kirkkoherra, rouva de Beaumesnil sanoi väliin sielunpaimenellensa, jolle hän tavallisesti uskoi ajatuksensa, mutta joka useimmiten vain laimeasti ja väkinäisesti antoi niille hyväksymisensä, ollaksemme rehelliset tätä kunnon miestä kohtaan; nähkääs, ainoastaan hemmoitellut lapset valitsevat elämässään oikean radan; minä olen tullut sen usein huomaamaan. Mitä se auttaa, että vastustellaan noita rakkaita pikku olennolta? Heillä on kyllin vielä aikaa saada vastuksia elämässään, lapsi raukat! Ja sitä paitse osoittaisi se epäluottamusta hyvään Jumalaan, joka kyllä heitä kaitsee… Minä tiedän kyllä, ett'ei se ole Férias'ilaisten ajatus, eivätkä he katso sopimattomaksi koittaa sitä poistaa minultakin Klotildan suhteen, niinkuin tuon lapsikullan muka tarvitsisi joskus moittia meitä siitä, että olemme häntä hemmoitelleet, kun hän päinvastoin niin suuresti rakastaa ja kunnioittaa hra de Beaumesnil'ia ja minua, että sitä on vaikea itsellensä kuvaillakin… Eikö niin, rakas Klotildani?

Neiti Klotilda, joka oli silloin noin seitsemän tai kahdeksan vuotias ja joka, käsivarret rinnalla, kuunteli tätä puhetta, istuen ja tasapainoaan pysytellen erään tuolin selkälaudalla, kuroitti vastaukseksi punaista kieltänsä teräskovien hampaittensa välistä.

— Suloinen veitikka! jatkoi rouva de Beaumesnil joutumatta ensinkään hämillensä; sitä luonnollista suoruutta! Mitä Férias'ilaisiin tulee, niin saadaan nähdä, mitä he saavat Sibyllastansa kaikilla kasvatus-oikuillansa… Eikä hyvää tiedä se pakanallinen nimikään, minkä he ovat hänelle antaneet! Siinä taaskin osoitus heidän ylpeydestänsä… Huomatkaa, mitä sanon, kirkkoherra: he saavat hänestä samanlaisen nirppanenän, kuin hänen äitinsäkin oli!

Näyttää ehkä kummalliselta, että rouva de Beaumesnil'in tapainen nainen, jonka perhe oli samanlainen kuin hän itsekin, saattoi päästä tuttavaksi sellaisessa talossa kuin Férias'ilaisten, missä vallitsi luonnollinen hyvä aisti, peritty ylevyys ja hienot tavat, sanalla sanoen todellinen sivistys; mutta yksi maa-elämän päähaittoja onkin juuri se, että siellä ei ole varaa valita seuraa itsellensä. Muuten rouva de Beaumesnil, joka piti äärettömänä etuna saada elää seudun mahtavimpien ylimysten seurassa, jos kohta hän heitä halveksikin, ymmärsi ohjata omaisiensa kieltä ja itsekin käyttää, Férias'ilaisten läsnä ollessa, huolellisempaa puhuttelutapaa. Muuten hän heidän seurassaan oikein tuhlasi nöyriä kohteliaisuuden osoituksia, jotka kahleitten tavoin kiusasivat noita kelpo ihmisiä. Tuo valistuneille sydämille omituinen kärsivällisyys, ja se kiusallinen välttämättömyys, joka vaatii kumppania biljardissa ja neljättä miestä whist-pelissä, jotka kumpikin suuresti huvittivat vanhaa markiisia ja joista ritari Teodor voittajana riemuitsi, voivat selittää sitä kummallista yhteyttä, joka vallitsi niin peräti erilaisten luonteitten välillä.

III.

Sibylla.

Kreivi ja kreivinna de Vergnes, jotka äidin puolelta olivat Sibyllan iso-vanhemmat ja jotka asuivat omassa komeassa talossaan Pariisissa, suostuivat esteitä tekemättä siihen sopimukseen, minkä Férias'ilaiset heille esittivät sen tapauksen johdosta, joka tuotti näille kummallekin perheelle niin katkeraa surua. Sibyllaa piti sen mukaan ensin kasvatettaman maalla ja sitten hänen piti tulla asumaan de Vergnes'in perheessä, kun hän oli tullut siihen ikään, että hänen tuli hankkia itsellensä korkeampaa sivistystä ja päästä maailman tuttavuuteen, ja että tuli pitää huolta hänen naittamisestaan. Kreivinna de Vergnes, joka yksityisenä ihmisenä rakasti sangen suuresti maailmaa, oli vielä nuori ja luuli itse olevansa vieläkin nuorempi; ilolla hän siis ottikin vastaan sellaisen ehdotuksen, joka lykkäsi tuonnemmaksi hänen iso-äidin toimensa ja sen näkyväisen osoitteen.

Meidän on tunnustaminen, ett'ei Anna Sibylla de Férias'in ensi vuodet tarjoa mitään erityistä huomattavaa. Lapsi oli sangen soma: hänen suuret siniset silmänsä olivat tavallisesti lempeät ja totiset, mutta ne saivat tummemman kiillon, kun hän joutui niiden vallattomien ja kummallisten vihanpuuskien valtaan, jotka aina tyyntyvät imettäjän yksitoikkoisista kehtolauluista. Sibyllalla, totta puhuen, oli yltäkyllin tällaisia mielenliikutuksia, jotka eivät suinkaan ole hänen ikäistensä pääsulona. Eräänä kesä-iltana, kun hän juuri oli pantu kehtoonsa, likelle erästä ikkunaa, joka tavattoman kuuman päivän tähden oli jätetty auki, hän tuli niin rajulle ja pahalle tuulelle, että markiisi ja markiisitar yht'aikaa riensivät huoneesen. Imettäjältä oli loppunut kaikki viihdytyskeinot, eikä hän sanonut enää tietävänsä mitään; markiisitar lauloi, markiisi torui, mutta lapsi huusi vaan huutamistaan ja oli vähältä tukehtua.

— Tätä on mahdoton kestää! markiisi sanoi. On varmaankin nuppineula hänen vaatteissaan; katsokaa, imettäjä!

— Ei, ystäväni, markiisitar sanoi, ei niissä mitään ole; hän tahtoo jotakin.

— No mitä hän sitten tahtoo? Koittakaa sitä keksiä, minä pyydän, sillä, sen sanon vieläkin, tätä ei voi kestää.

— Ystäväni, markiisitar vastasi, joka etevällä äidin älyllä oli huomannut vimmastuneen lapsen katseiden ja käsivarsien suunnan, minä tiedän, mitä hän tahtoo; hän tahtoo tähteä.

— Totta tosiaan, sinä taidat olla oikeassa… Niin, se on selvä… hän tahtoo tähteä!

— Siinä tapauksessa, imettäjä sanoi, on parasta sytyttää paperi, hra markiisi, ja antaa se hänen käteensä.

— Ei, ei, markiisi sanoi, minä en siihen suostu. Muuten ei milloinkaan saa pettää lapsia, enkä minä nytkään noudata hänen oikkuansa. Imettäjä, lisäsi hän ankaralla äänellä, sulkekaa ikkuna.

Kun tämä mullistus oli tapahtunut ja ikkuna oli suljettu, niin Anna Sibylla, hetkisen mietittyänsä, nukkui ja uneksi luultavasti pitävänsä tähteä pienessä puristetussa nyrkissään.

Sittenkuin Sibylla jo saattoi sanoillakin selittää tarkoituksensa, ei enää ollut epäilemistäkään, että tämä pikku olento oli joltakin pahalta haltialta, jota ei ollut muistettu hyvittää lapsen syntymäpäivänä, saanut lahjaksi sellaisen onnettoman ominaisuuden, että hänen ajatuksissaan syntyi mitä hulluimpia mietteitä, joiden tyydyttämistä hän vaati niin ankaralla kiivaudella, että se vastusten kohdatessa saattoi syttyä raivoksikin. Tämä paha taipumus tuotti mitä suurinta iloa rouva de Beaumesnil'ille, joka sen oli ilkeällä mielihyvällä huomannut; markiisitar de Férias'in se taas saattoi epätoivoon.

— Myönnätkö, ystäväni, hän sanoi huokaillen miehellensä, että daimoni on ottanut asuntonsa tähän pikku enkeliin.

— En, rakkaani, vanha markiisi vastasi, en myönnä. On totta, että lapsi tahtoo intohimon kiivaudella sitä, mitä se tahtoo; mutta se on sitä parempi, jos hän tahtoo hyvää. Usein olen huomannut sinun, ystäväni, ihailevan tyttösen ruusunpunaisia, läpikuultavia kynsiä; minä pyydän sinua kuitenkin ottamaan lukuun, että joll'et niistä pidä huolta, ne pian saattavat muuttua hirveiksi petolinnun kynsiksi. Samoin on myöskin niiden ominaisuuksien laita, mitkä luonto on meille antanut: ne ovat kaksiteräisiä aseita, yhtä sopivia hyvään, kuin pahaankin. Mitä vakavammat ja voimakkaammat nämät ominaisuudet ovat, sitä suurempi on niitten tuottama rikkaus, pää-asia on niiden ohjaaminen ja sopusoinnussa pitäminen; ja se on oleva se velvollisuus, joka Sibyllan on täyttäminen itseänsä kohtaan, kun hän kerran itse on päässyt siveellisen vapautensa herraksi. Siihen asti se on oleva meidän velvollisuutemme. Minä olen aina katsonut vanhempia ja kaikkia, joitten pyhänä tehtävänä on lasten kasvattaminen, puoleksi vastuunalaisiksi niistä vaiheista, mitä he lapsille valmistavat. Minulla on se käsitys Jumalan oikeuden tunnosta, että se käy meidän syntiemme alkulähteille saakka, etsii niiden ensimmäisetkin siemen-aiheet ja eroittelee sitten yksityisen elämästä sen, mihin muut ovat olleet syynä, jumalallisen kohtuutensa tarkkuudella. Se tehtävä, johon me olemme sitoutuneet, on epäilemättä raskas taakka; mutta toiselta puolen, rakkaani, on suloista ajatella, että meidän vaikutuksemme lastemme tulevaisuuteen ja onnellisuuteen ei rajoitu tähän elämään, vaan että se kestää ijankaikkisesti. Mitä Sibyllaan tulee, niin minä olen käyttävä kaikkia voimiani, taivuttaakseni ehjänä hänen tahtonsa kallista aarretta, joka on paras hyvä ja verraton ase tässä elämän taistelussa, kaikkeen, mikä on todellista, järjellistä ja mahdollista, vaikka olisinkin mielelläni suonut tämän vaikean tehtävän olevan poissa vanhuuteni hartioilta; sillä minä tunnustan olevani sangen heikko tämän lapsen suhteen, ja minä joutuisin epätoivoon, jos hän pitäisi iso-isäänsä — ainoata isäänsä, mikä hänellä on — kovana ja sydämettömänä miehenä. Jumala kuitenkin tietää ett'en sellainen ole.

— Jumala ja minä! markiisitar sanoi, luoden puolisoonsa kirkkaan silmäyksen, josta säteili ääretön rakkaus.

Näiden kunnon vanhuksien keskustelun keskeytti äkkiarvaamatta puutarhasta kuuluva kimeä huuto, joka kutsui suoraa päätä markiisia panemaan tuumansa käytännössä toimeen. Hän lähti paikalla karvain mielin täyttämään kovaa velvollisuuttansa ja huomasi poikansa tyttären olevan käsin jaloin taistelussa imettäjäänsä vastaan, joka kaksi tai kolme vuotta sitten oli koroitettu hänen koti-opettajattareksensa. Tämä ikävä näky oli erään kalalammikon rannalla, missä kolme neljä komeata joutsenta hiljalleen ja suloisena käveli. Nähdessään iso-isänsä tulevan, Sibylla herkesi huutamasta, ja odotti häntä päättävässä asennossa, säihkyvin silmin ja huulet kiinni puristuneina.

— Mikä täällä on? hra de Férias kysyi.

— Minä tahdon nousta joutsenen selkään, Sibylla vastasi lyhyesti.

— Mitä, joutsenen selkään! markiisi jatkoi. Mitä se sellainen leikki on?

Imettäjä selitti sitten kuinka neiti, ensin annettuaan sangen sievästi leipää joutsenille, oli yht'äkkiä sanonut tahtovansa ratsastaa yhdellä linnuista ja tällaisella kulkuneuvolla lähteä lammikon yli. — Eikö ole totta, hra markiisi, että hän uppoisi?

— Sitä ei tarvitse epäillä, markiisi sanoi, ja hän ansaitsisi, että hän saisi sitä koittaa.

— Ei joutsen uppoa! Sibylla sanoi.

— Jumala on antanut joutsenelle sukeltamis-taidon, mutta sinulle hän ei ole sitä antanut.

— Minä tahdon nousta joutsenen selkään! Sibylla sanoi vavisten.

— Sinä menet kamariin, markiisi sanoi, kosk'et ymmärrä ihmisten tapoja. Viekää hänet, imettäjä.

Kun Sibylla yhä vastusteli huutaen kahta kovemmin, hra de Férias otti häntä kiinni vyötäisiltä, nosti hänet maasta ja astuen pitkin askelin linnaa kohti, hän vei hänet erääsen matalaan huoneesen ja sulki hänet sinne; sitten hän palasi markiisittaren luo ja sanoi vavisten heittäytyen eräälle tuolille:

— Minua lohduttaa kuitenkin se, että minä kärsin enemmän kuin hän.

On lukijoita, joilla ei ole lapsia, emmekä me saa sitä unhottaa. Me emme siis tahdo seurata markiisi de Férias'ia askel askelelta hänen kasvatus-systeeminsä vaivaloisissa ja ansiokkaissa toimissa. On kylliksi sanoa, että monen samanlaisen tapauksen jäljestä, kuin äsken puhuimme, Sibylla ihmeellisellä tavalla oppi ymmärtämään, että asianhaarain luonto ja hänen iso-isänsä parempi ymmärrys saattoivat ja että niiden täytyikin useimmiten sulkea hänen tahtonsa tulvavesi, kunnes hän oppi tuntemaan ne siveelliset lait, joiden tuli hillitä ja ohjata niiden kulkua ja taipumusta. Tuli päivä, jolloin hra de Férias'in ei tarvinnut muuta kuin hymyillen sanoa: "Sibylla, sinä tahdot nousta joutsenen selkään!" heti tukahuttaaksensa jonkun järjettömän oikun. Sanalla sanoen, hän ei säilyttänyt itsevaltaisista taipumuksistaan muuta kuin kestävän ja kiivaan lujuuden luvallisissa pyrinnöissä.

Rouva de Beaumesnil, joka kadehtien katseli näitä onnellisia seurauksia, muutti puhetapansa; sen sijaan että hän ensin surkutteli Sibyllan vanhempia, alkoi hän nyt surkutella Sibyllaa.

— Tuolla vanhalla Férias'illa, hän sanoi, ei todellakaan ole enemmän sydäntä, kuin minun kengälläni, voidessaan lyödä tuota pientä, äiditöntä lapsi-raukkaa! Sillä, vaikk'ei hän milloinkaan minun läsnäollessani ole häntä lyönyt (hän ei sitä rohkenisi… hän tuntee minun sydämeni… hän tietää että minä soimaisin häntä vasten silmiä, jos kohta hän onkin Férias!), näkee kuitenkin lapsen käytöksestä, että häntä on lyöty. Hän vapisee heidän edessänsä, hän heitä kammoksuu, ja totta puhuen he eivät sitä vääryydellä ole saavuttaneet: tämä on oleva heidän rangaistuksensa, kunnes tulee hyvän Jumalan vuoro.

Rouva de Beaumesnil erehtyi. Saman Jumalan hyvyydestä, jonka nimeä hän niin usein mainitsi, kuten muutkin hänen kaltaisensa ulkokullatut ihmiset, ja jonka hän niin huonosti tunsi, — saman Jumalan hyvyydestä saattaa äiti rangaista rikollista lastansa, joutumatta siihen hirveään vaaraan, että hän sen kautta saavuttaa itsellensä tämän vihan. Pienen lapsen sydämessä on sama syvään juurtunut oikeuden tunne, kuin suuren kansakunnankin sydämessä. Lapset rakastavat vanhempiansa, niinkuin kansat hallitsijoitaan, — jos he niitä kunnioittavat. Kaukana siitä, että Sibylla olisi kammoksunut herra ja rouva de Férias'ia, jotka, ottamatta lukuun tarpeellisen arkuuden tuottamia poikkeuksia, sydäntensä välillä muodostivat hänelle suloisimman olopaikan maailmassa, hän tunsi heitä kohtaan todellista myötätuntoisuutta, mitä ei tavata hänen ikäisillänsä. Hän heitä rakasti, hän heitä ihaili. Hänen terävässä, vakavassa ja hiukan haaveellisessa hengessään näki ihmeteltävässä määrässä jälkiä siitä samalla kertaa valistuneesta ja avosydämisestä luonteesta, mikä hallitsi molempien vanhusten perheellisissä suhteissa, heidän erinomaisesta ystävyydestään, tyynestä arvokkaisuudestaan ja siitä hiukan patrialkallisesta kurista, jotka kaunistivat hänen isänsä huonetta. Eikä muuten puuttunut vastakohtiakaan kehittämään hänen arvostelemis-kykyänsä. Väliin näet hän lähetettiin päiväksi rouva de Beaumesnil'in luo, joka sanoi rakastavansa äidin tunteilla tätä lasta, ja joka niitä hänelle osoitti syöttäin hänelle naurattavia kohteliaisuuksia ja vaikeasti sulavia herkkuja. Tällaisissa tilaisuuksissa hänen emäntänsä jokapäiväiset juorut, hra de Beaumesnil'in mauton iloisuus, ritarin juomalaulut, neiti Constance'n jaarittelut palvelijain kanssa, ja neljää tai viittä vuotta häntä vanhemman ruskea-ihoisen ja kauniin Klotildan mellastava kiivaus saattoivat Sibyllan paheksumisen-sekaiseen ihmettelyyn, jota hän naivisti ilmaisi, kun rouva de Férias häneltä kysyi:

— Onko sinulle hankittu huvia, kultaseni?

— On, iso-äitini, paljon huvia, mutta minun on ollut ikävä.

Juuri näitten naapurissa käyntien kautta Sibylla oppi tuntemaan sen siveellisen ilman arvon, jota hän hengitti Férias'issa. Hänestä tuntui siltä kuin nuot hyvät vanhukset saattaisivat läsnäolollansa ympärillä vallitsevaan ilmaan ystävällisemmän hengen, joka tuntui etenkin suloiselta hänen palatessaan kotiin rouva de Beaumesnil'in luota.

Markiisi de Férias oli jättänyt omaksi hoidettavakseen osan laajoista tiluksistansa ja hän johti itse niitten viljelemistä. Hän maksoi säännöllisesti joka lauvantai itse työväellensä heidän palkkansa ja käytti tätä tilaisuutta oppiaksensa tuntemaan heidän kunkin tarpeitansa ja osoittaaksensa heille hyväntahtoisuuttansa. Tällaiset maksupäivät olivat oikeita juhlia Sibyllalle. Kesäiseen aikaan maksu suoritettiin eräällä nurmikolla aivan puiston ja viljelysmaitten rajalla. Päivän laskiessa markiisi ja markiisitar tulivat tänne istumaan eräälle kuusien varjoomalle penkille. Sibylla istuutui sangen arvokkaan näköisenä heidän välillensä. Ensin hän kuunteli etäältä kuuluvia elonleikkaajien lauluja, ja sitten hän näki heidän tulevan pitkässä, kirjavassa jonossa eräälle mäen-töyräälle, jolta saattoi nähdä yli koko puiston. He lähestyivät yhä laulellen, sirppi kädessä tai harava olalla, pitkin erästä kanervikossa käyvää polkua, ja vaikenivat vasta kun olivat tulleet pensas-aidan portille, vastapäätä kuusikkoa. He asettuivat sitten nurmikolle, ja kävivät vuorotellen ottamassa palkkaansa ja usein vielä muutakin, mitä Sibylla majesteetillisena ja ihastuneena heille antoi.

Hra de Férias oli perinyt isältänsä toisenkin perhetavan, jota hän samalla uskollisuudella säilytti. Hän kutsui aina iltarukouksen keskellä palvelijansa ja työmiehensä linnan saliin ja luki kovalla äänellä iltarukouksen, liittäen messukirjan lauseihin aina sellaista, mikä sopi kuuntelijoiden yksinkertaiselle mielelle ja hänen omiin yksityis-oloihinsa. Se puoli hämärä, missä tämä kotihartaus toimitettiin, se hiljainen kopina, joka ilmaisi uskollisten palkollisten tuloa ja menoa, kyyneleet, jotka juoksivat rouva de Férias'in vaaleille poskille, vanhan markiisin hiljaiset ja säyseät neuvot, ne kaikki tekivät tästä jokapäiväisestä juhlallisuudesta Sibyllalle oikean pyhän hetken, joka oli täynnä mieltä ylentävää ja salaperäistä suloa.

Hänellä oli myös iloisempia huvituksia. Rouva de Férias rakasti miehensä ja kasvattityttärensä jälkeen erittäin innokkaasti kahta asiaa: kukkia ja harvinaisia kanoja. On tietämätöintä, oliko hänellä todella luonnostaan nämä kaksi mielihalua, vai tekikö hän sen vain valmistaaksensa markiisille sen sanomattoman huvin, että hän sai niitä kastella ja ruokkia. Olkoonpa kuinka tahansa, niin ei kulunut ainoatakaan viikkoa, jona ei markiisitar ylösnoustessaan olisi löytänyt ikkunansa alta joko hanhea tai kukkavihkoa, mitkä yöllä olivat pudonneet taivaasta. Hra de Férias oli tällöin salaa piiloutunut tiheään lehvikköön ja Sibylla, joka oli kumartunut hänen jalkojensa viereen, odotti tykkivin sydämmin sitä suloista hämmästystä, mikä oli valtaava rouva de Férias'in. Tavallisesti kävi niin, ett'ei rouva de Férias milloinkaan ollut nähnyt eikä edes toivonut saavansakaan nähdä niin heleän värisiä kukkia ja niin ihmeen kauniita kanoja. Tästä huolellisuudesta, jota oli noudatettu niin monena vuosikymmenenä, olikin seurauksena, että Férias'in karjanhoito ja kukkatarhat olivat niin kuuluisia, että matkustajatkin niihin kiinnittivät huomionsa. Markiisitar vietti suuremman osan onnellista elämäänsä näissä suloisissa paikoissa, missä hän siunasi taivasta, Jumalaa ja puolisoansa, ja missä hän myöskin väliin itki. Mutta Sibyllalle ei tässä paratiisissa jäänyt yhtään surun sijaa: nämä kukkamaat ja lintuhäkit, joiden kuningatar hänen mielestänsä oli hänen iso-äitinsä, viehättivät häntä. Hän luuli elävänsä siinä satumaailmassa, josta hänelle oli kerrottu, kun häntä oli tuudittu nukkumaan. Isoisäänsä, näitten suloisten ihmeitten luojaa, hän piti melkein jumalallisena olentona. Eikä rouva de Férias'ikaan kunnioittanut puolisoansa vähemmällä suosiolla. Kun Sibylla näki hänen eräänä päivänä ihailun valtaamana katselevan kasvihuoneen ikkunasta, niin hänkin pisti päänsä ikkunasta ja näki herra de Férias'in silmäilevän ilta-auringon valossa erästä ruusunpensasta.

— Oi, lemmikkini, markiisitar sanoi, katsoppas, kuinka kaunis iso-isäsi on! Voi kuinka kaunis hän on!

Sibylla riensi kepein jaloin ulos ja lähestyen vanhaa markiisia, ilmoitti hänelle tämän hellän sanoman hiukan ylpeältä vivahtavalla äänellä:

— Iso-isä, markiisitar de Férias lähettää minut ilmoittamaan teille, että te hänen mielestänsä olette kaunis.

Markiisi hymyili.

— Mitä hullutuksia! Mene hänelle sanomaan, että hän itse on viehättävän kaunis.

Sitten hän lisäsi, kutsuen häntä takaisin: — Vie hänelle tämä kukka.

IV.

Sibyllan Mielipuoli.

Kesällä, kun aamurusko luo säteilevää valoansa kirkkaan taivaan sinilaelle, tuntuu siltä kuin se raittius ja viileys, joka vallitsee aamusilla, kestäisi ikuisesti. Mutta äkkiä nousee tuulen puuska, kukat horjuvat ja puitten latvat taipuvat; vaaleita hattaroita risteilee toiselta puolen taivaan kantta toiselle, kuten purjeita, jotka näkymättömät kädet äkkiä ovat levittäneet. Ihmiset käyvät rauhattomiksi ja sanovat toisillensa, että päivän kuluessa vielä saattaa nousta myrsky.

Ei mikään muu kuin tämä vanha kuvaus saata niin sopivasti ilmaista sitä uutta vaihosta, joka tapahtui Sibyllan lapsuudessa sen viisi tai kuusi vuotta kestäneen täydellisen tyyneyden jälkeen, jota olemme kokeneet kuvailla. Hänen luonteensa muuttui äkkiä vaihtelevaksi. Hänellä oli hillittömän ilon hetkiä; mutta useimmiten joku salainen murhe näytti kalvavan hänen nuorta sydäntänsä, ja hänen vaaleatukkainen päänsä notkistui kuin tähkäpää. Tällaisina hetkinä jokin epämääräinen runous lauloi laulujansa hänen korvaansa, ja outo halu pakoitti häntä etsimään yksinäisyyttä. Hän vei imettäjänsä mukanaan metsään, joka oli Férias'in puiston takana, ja palasi vasta illalla linnaan.

— Mitä toimittaa hän kaiket päivät metsässä? Mitä huvia hänellä on siellä? hra de Férias vihdoin kysyi imettätäjältä, käyden rauhattomaksi hänen kummallisten kävelyjensä tähden.

— Hra markiisi, imettäjä vastasi, me kävelemme alussa rauhallisesti hyvän aikaa ja pikku neiti on viisas kuin enkeli. Mutta jos hän vaan saa nähdä hiukankin siintävää merta puitten välistä, niin hän hurjistuu, taputtaa käsiään ja alkaa huutaa: "Imettäjä, meri, meri!" ja sitten hän ottaa minua kädestä ja pakoittaa minua juoksemaan kanssansa siksi kunnes lankean, ja hän huutaa yhä vielä: "Meri, meri!" ja nauraa täyttä kurkkua. Sitten minä istuudun jonkun puun juurelle ja ryhdyn työhöni; nuori neiti istuutuu useimmiten viereeni; mitättöminkin seikka häntä huvittaa: puun lehvä, herra markiisi, pieni kukkanen, ruohon korsi, mitä hän tuntikausia sangen totisena silmäilee. Toisinaan taas hän juoksee tiehensä johonkin pensastoon, kätkeytyy ruohoon ja nukkuu kuin peltokana vakoon. Minä sanoin, että hän nukkuu, hra markiisi, mutta minä en sitä tiedä, sillä tänään, kuin kohotin hänen hattuaan, minkä hän oli vetänyt silmillensä, hän itki. Hän kukaties uneksi.

Tämä viimemainittu seikka pelästytti markiisin rauhallista mieltä. Sibylla luisuttiin saapuville.

— Miksi olet itkenyt tänään metsässä, lemmikkini? hän kysyi. Onko sinulla huolia? Oletko onneton?

— Oi en! sanoi lapsi innokkaasti heittäytyen iso-isänsä kaulaan.

— Miksi olet sitten itkenyt?

— En tiedä… En minkään tähden.

Täytyi tyytyä tähän vastaukseen.

Férias'in metsissä oli eräs paikka, jota Sibylla erittäin ennen muita rakasti. Se oli eräs pieni etäinen laakso, jossa virtaili pieni puro melkein rantojensa vihreiden puitten peittämänä. Puron alkulähteillä oli maata syvältä kaivettu läpi metsän. Muudan kallio kohosi tästä syvänteestä ja siitä uhkusi pieni, kirkas vesisuoni, joka virtasi erääsen vanhanaikaiseen, muurattuun altaaseen, mistä sitten liikavesi juoksi laaksoon. Tälle itkevälle kalliolle, jota verhosi paksu varjo ja jota köynnöskasvit, kostea sammal ja kiiltävät lehdet peittivät, antoi ympärillä vallitseva yksinäisyys vakavan ja miellyttävän muodon, joka varmaankin oli antanut aihetta siihen legendaan, mistä enää oli vaan kallion nimi jäljellä: sitä kutsuttiin Haltiankallioksi. Tämä nimi, joka muistutti Sibyllalle kaikkia hänen lapsuutensa kertomuksia, vaikutti epäilemättä paljon siihen, että siitä tuli hänen lempipaikkansa. Hän viipyi siellä ihmeellisen kärsivällisenä ja katseli uteliain silmin tuota kummallista, puoleksi kammottavaa, puoleksi ihastuttavaa kalliota. Hän halusi joutua johonkin seikkailuun. Hänelle niitä tapahtui kaksikin.

Eräänä kesä-iltana hän oli tullut katsomaan Haltian-kalliota, sill'aikaa kun hänen imettäjänsä tapansa mukaan teki työtä erään puun juurella ylempänä metsässä. Sibylla halusi olla yksinään kallionsa luona. Neiti de Férias oli tähän aikaan noin seitsemän tai kahdeksan vuotias tyttö, joka siihen ikään oli jotensakin iso ja jolla oli muhkea ryhti ja kaunis käynti. Hänen runsaat hiuksensa olivat kootut verkkoon, jonka paino näytti vetävän hänen päätänsä taaksepäin, joka asema antoi sillen ylhäisen sulouden. Hänellä oli tavallisesti sileälierinen hattu, ja sen ympäri oli kiedottu musta töyhtö, joka keveästi riippui hänen otsallaan, ja loi hänen luonnoltaan syvämielisille silmillensä melkein kesyttömän varjon. Mutta väliin pisti hänen päähänsä kietoa hiuksiinsa liekoja, lehviä ja kukkia, jotka muodostivat sellaisen paksun seppeleen, jotka verhoavat taru-aikojen nuorten, huilua soittavien paimenten otsaa.

Hän oli taas tänä iltana tehnyt samalla lailla ja koristellut päänsä kuin metsän sinipiika, käyttäen peilinänsä pienen lähteen kuvastavaa pintaa. — Hänellä oli kädessä sauva, jonka hän oli kuorinut sileäksi ja seisoen hajamielisin katsein lähteen rannalla, hän tuontuostakin kohotti käsivarsiaan ja teki valkoisella sauvallansa salaperäisiä merkkiä ilmaan, ikäänkuin hän olisi ollut joku sadun kertoma haltia, johon hän itse oli ihastunut. Yht'äkkiä hyppäsi eräs mies kepeästi penkereelle, joka ympäröitsi lähdettä, aivan hänen eteensä. Sibylla vetäytyi taaksepäin ja oli juuri huutamaisillansa; sitten pysyi hän liikahtamatta nojaten kättänsä sauvaan ja tuijottaen pelottomassa asennossa tuntemattomaan. Mutta vieraassa, joka oli korkeintaan parin kymmenen vuotias, matkapukuun puettu mies, ei todella ollut mitään pelättävää. Hän oli pitkä ja sorja mies, jolla vielä oli jäljellä nuorukaisen suloutta ja jonka avoimista silmistä loisti lempeä katse. Lapsen odottamaton näkeminen, hänen kauneutensa, hänen kummallinen seppeleensä ja hänen urhekas ryhtinsä saattoivat ensin tämän nuoren miehen äänettömään hämmästykseen. Hän jupisi vihdoin itseksensä muutamia sanoja ja sanoi sitten ääneen:

— Suokaa anteeksi, neitini… Olen kai tullut teidän alueellenne?

— Olette, vastasi Sibylla.

— Antakaa anteeksi ajattelemattomuuteni. Minä lähden heti tieheni. Minä lähdin oikeastaan, hän lisäsi, näyttäen erästä albumia, piirustelemaan näihin metsiin, jotka luulin olevan avoinna yleisölle.

Sibylla ei vastannut mitään, vaan astui pari askelta ikäänkuin hän olisi aikonut lähteä.

— Se on vahinko, vieras jatkoi iloisesti. Tätä kaunista seutua! Saanko luvan kysyä sen niemeä?

— Haltiankallio.

— Vai niin, ja te olette haltia? nuori mies sanoi, jota lapsen totisuus huvitti.

Sibyllan huulilla liikkui ylpeä myhäily.

— Niin, sanoi hän.

— Oi sallitteko minun piirtää teidän kuvanne?

— En.

— Saanko edes kysyä teidän nimeänne?

— Sibylla.

— Hyvästi sitten, neiti Sibylla… Sallitteko minun syleillä teitä, suloinen lapsi?

— En.

— Saanko suudella kättänne?

— Sibylla ojensi kätensä niin armollisesti kuin ruhtinatar. Vieras hymyili ja suuteli sitä totisena.

— Minä kiitän teitä, neiti. Nyt lähden tieheni ja minä vakuutan teille, ett'en milloinkaan unohda kalliota enkä sen haltiaa. Säilyttäkää tekin pieni muisto minusta kauniissa päässänne. Säilytättekö?

— En tiedä teidän nimeänne.

— Nimeni on Raoul. Muistatteko sitä?

— Aina, vastasi lapsi.

Raoul katseli häntä hiukan hämmästyneenä, itsekään tietämättä miksi, ja hymyili hölmistyneenä, sitten hän tervehti häntä kohteliaasti ja katosi metsään.

Muutamaa päivää myöhemmin piti rouva de Férias tarkkaavaista poikansa tytärtä polvillaan ja alkoi näillä sanoilla kertoa erästä itämaalaista satua, joita hän oli mainio sepittelemään:

— Oli kerran kuninkaan poika, joka metsästi Ganges virran rannoilla. Hän oli kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, valistunut ja sievä. Hänen nimensä oli…

Sill'aikaa kun markiisitar haki nimeä kuninkaan pojalle, Sibylla sen äkkiä hänelle sanoi:

— Raoul.

— Miksi juuri Raoul? kysyi rouva de Férias, hiukan hämmästyneenä.

Vieno puna levisi lapsen poskille. Jokin tunne, jota hänen oli mahdoton selittää, oli häntä tähän saakka pidättänyt kertomasta tuota viatonta kohtaustaan vieraan kanssa. Mutta hän ilmoitti sen nyt viivyttelemättä isoäidillensä, ja lisäsi vilpittömästi, että koska tämä Raoul oli hänestä näyttänyt kauniilta kuin päivä, hyvin kasvatetulta, valistuneelta ja sievältä, niin hänen nimensä oli luonnollisesti juohtunut hänen mieleensä ristittäissä sitä kuninkaan poikaa, jolla oli aivan säntilleen samat ominaisuudet. Rouva de Férias nauroi kertomusta enemmän kun se olisi ansainnutkaan; seuraavana päivänä lähti hän salaa kävelemään linnan ympäristöön ja sai silloin tietää, että prinssi Raoul, jota hänelle kuvailtiin iloiseksi nuoreksi mieheksi, joka oli elänyt ylhäisessä maailmassa, oli lähtenyt samana päivänä illalla, jona Sibylla oli hänet nähnyt. Sibylla sai sentähden vapaasti pitkittää rakkaita kävelyjään, ja joutui jonkun ajan kuluttua toiseen seikkailuun, joka vaatii edeltäkäsin selitykseksensä muutaman sanan.

Puro, joka virtasi Haltia-kallion ontelosta ja juoksi metsän lävitse, laski mereen kahden ranskalaisen penikulman päässä siitä. Mutta matkalla siihen liittyi pari kolme lisäjokea ja loppu juoksullansa se muodosti melkoisen putouksen, joka muutamaa vuotta ennenkuin tämä kertomus alkaa, oli saanut kunnian pyörittää myllyä, joka oli rakennettu metsän syrjään. Myllärin nimi oli Jacques Féray. Hän oli ennen reippaasti palvellut meriväessä, ja oli kotiin palattuansa löytänyt uskollisen morsiamen, jolle hän uskollisuutensa osoitteeksi antoi merimies-korvarenkaansa ja josta pian tuli valkoinen ja hyvin voipa myllärin-emäntä. Tämä avioliitto oli onnellinen. Jacques Féray oli hyvä, hauska poika. Hänellä oli kaunis ääni, jota hän oli harjoittanut valvoessansa öillä laivan kannella, ja jota hän ei lakannut käyttämästä pienen tyttärensä kehdon ääressä, jonka hänen vaimonsa hänelle lahjoitti. Myllyn edustalla oli neliskulmainen puutarha, missä oli kaksi viikunapuuta ja kolme mehiläispesää. Tämä nuori myllärin-emäntä, tämä jauhoinen ja laulava mylläri ja tuo pieni tanssiva lapsi, kaikki tämä muodosti kesä-auringon valossa suloisen kuvan katselijan silmälle. Viiden tai kuuden vuoden kuluttua rouva Féray tuli taas siunatuksi, ja Jacques Féray, jonka se todella tulikin tietää, vannoi leikillisesti, että tällä kertaa oli tuleva poika. Sillä välin kohtasi Férias'in aluetta eräänä syys-yönä onneton vesitulva. Tämä vedenpaisumus kesti koko seuraavan päivän, ja seuraavana yönä tuo rauhallinen puro, joka oli muuttunut pauhaavaksi virraksi, paisui yli ääriensä, tulvasi kentille ja kaatoi myllyn. Jacques Féray pelastui töin tuskin vaimoineen ja lapsineen, mutta tämä tempaus teki hänestä hävinneen miehen, sillä hän oli menettänyt, paitsi kaatuneita huoneitaan sekä turmeltunutta kalustoansa, vielä melkoisen varaston jyviä ja jauhoja. Vaimo, heikko kun oli, kuoli kolmen päivän perästä, ja pikku tytär, jonka jalat olivat olleet koko yön vedessä, seurasi äitiänsä Férias'in kalmistoon. — Päivää jälkeen lapsen hautajaisten lähti armelias pastori isää lohduttamaan. Hän löysi mies paran virumasta vatsallansa särkyneen vesirattaan päällä, keltaisessa liejussa, joka peitti hänen pientä puutarhaansa, hänet, joka muinoin oli niin iloinen.

— Ylös, Jacques! kirkkoherra huusi häntä pudistellen. Jacques ei liikahtanut paikalta.

— Nouse toki, minä pyydän sinua, jatkoi kirkkoherra. Jacques kohotti päätänsä:

— Menkää tiehenne, hän sanoi. Hyvää Jumalaa ei ole!

Kun kirkkoherra ei häneltä saanut muuta vastausta, hän lähti pahoilla mielin pois. Seuraavana päivänä, kun hän jälleen tuli, oli mies vielä samassa paikassa ja samassa asennossa ja vastasi kaikkiin hänen lohdutuksiinsa ainoastaan:

— Hyvää Jumalaa ei ole!

Ihmiset huomasivat pian, että mies paran järki oli suuresti heikentynyt. Hän lähti myllynsä raunioilta ja asettui erääsen kurjaan olkimajaan, joka oli laitettu autiolle meren rannikolle lampaitten suojaksi kuumilla päivillä, sekä eli siellä kuin metsän-elävä. Väliin, etenkin myrskyisinä päivinä, kuultiin hänen kirkuvan niin julmalla äänellä, että kauhun väreitä alkoi kulkea ruumiin läpi. Hänellä oli hulluutensa ensiaikoina kummallinen tapa. Useimpina aamuina perätysten olivat Férias'in kirkon-ikkunat rikkilyötyinä ja keskelle kirkon kivilattiaa oli heitetty pieniä kiviä. Kirkkoa alettiin vartioida ja eräänä yönä saatiin Jacques Féray kiinni, kun hän juuri poikamaisella ja raivokkaalla innolla nakkeli kiviä saman Jumalan huoneesen, joka oli niin kovasti häntä rangaissut. Oltiin aikeessa panna hänet vankeuteen, mutta hyvänluontoinen kirkkoherra sääli häntä eikä suostunut siihen. Tämä olikin ainoa ilkityö, josta onnetonta voitiin syyttää. Vaikka hän ulkonäöltään oli kammottava, niin ei hän kuitenkaan tehnyt mitään pahaa. Usein näit hänen istuvan erään joen äyräällä, kasvot käännettyinä erääsen tokeesen päin. Ihmiset olivat ajan pitkään lakanneet säälimästä häntä kuten muitakin onnettomia, ja hän oli enää vain kauhun ja naurun esineenä. Häntä kutsuttiin hullu-Féray'ksi, ja samalla kun hänelle, osaksi pelosta, annettiin leipäpala talojen ovella, lapset kiinnittivät ryysyjä hänen selkäänsä.

Eräänä päivänä oli Sibylla taas jättänyt imettäjänsä jonkun matkan päähän ja mennyt lähteen rannalle, johon vesi valui Haltian-kalliosta. Hän oli paljain päin ja tutkittuansa hetkisen kasveja, jotka peittivät lähteen pohjaa, hän vaipui vähitellen rannan ruohostoon ja kukkiin. Sellaisen kummallisen mielenliikutuksen valtaamana, jotka häntä kohtasivat viime aikoina, hän alkoi itkeä ja katsella, kuinka kyyneleensä toinen toisensa perästä putosivat läpikuultavan lähteen lirisevään veteen. Hiljainen rahina herätti hänet äkkiä; hän näki hullun Féray'n olevan kumartuneena vastaisen rannan ruohostossa. Hänen laihat, kalpeat ja epätoivoiset kasvonsa, joita rikkinäinen olkihatun risa peitti, pistäytyi esiin eräästä pensaasta; hän tuijoitti Sibyllaan merkillisen tarkkaavaisena. Runsaita kyyneleitä vieri hänen syvällepainuneista silmistänsä hänen harmaasen partaansa. Nähdessään tällaisen hirviön, lapsi, vaikka muuten olikin uskalias, tunsi väristyksen käyvän läpi suoniensa. Hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä. Hullu ymmärsi hänen kauhunsa ja sanoi matalalla ja surkuttelevalla äänellä:

— Älkää pelätkö, en minä tee teidän pahaa.

Hän nousi ylös, kun Sibyllakin hypähti seisoman, tietämättä itsekkään miksi, lähestyi häntä ja katseli häntä tarkasti.

— Lapsi raukka! hän jupisi, lapsi raukka!

Ja heittäytyen maahan hän nyyhkytti kasvot käsiin kätkettyinä.

Sibylla tunsi mies paran elämäkerran; hän aavisti, että jokin himmeä saman-näköisyys muistutti hänen pikku tytärvainajatansa; sääli voitti hetkiseksi kauhun hänen herkkätuntoisessa sydämessään; hän laskeutui polvillensa ja laski lempeästi valkoisen kätösensä hullun pörröiselle päälle. Sitten, ikäänkuin rohkeudestansa kauhistuneena, hän lähti juoksemaan imettäjänsä luoksi, joka ei niin vähää pelästynyt, nähdessään hetkistä myöhemmin Jacques Féray'n rientävän hänen jäljestänsä. Hän seurasi heitä kuin koira aina linnaan saakka. Herra ja rouva de Férias, Sibyllan kertomuksesta liikutettuina, menivät onnettoman luoksi, joka oli jäänyt puiston ristikkoportin taakse, lausuivat hänelle ystävällisiä sanoja ja täyttivät hänen laukkunsa ruokatavaroilla. Tästä ajasta lähtien hänen hulluutensa sai tyynemmän luonteen. Ei kulunut päivääkään, jona hän ei olisi tullut linnan portille, minne Sibylla aina riensi, käsissä jotakin vietävää. Hän tapasi hänet usein kävelyillänsä; hän oli huomannut, että Sibylla rakasti metsäkukkia; hän tiesi mitä hän piti paraimpina ja sitoi niistä sanomattoman suuria vihkoja ja vei ne sanaakaan sanomatta lapsen jalkojen viereen. Tämä sanoi hänelle hymyillen: "Kiitoksia, Jacques hyvä;" ja hullu vetäytyi tyytyväisenä pois. Markiisi ja markiisitar kutsuivat häntä Sibyllan mielipuoleksi, ja palvelijat neidin mielipuoleksi. Sibylla oli ihastunut ja hiukan ylpeä siitä vallasta, missä hän piti miesparan alakuloista ja häiriytynyttä mieltä. Mutta yhdessä kohden tämä valta oli heikko: vanhempiensa kehoituksesta Sibylla koitti eräänä päivänä viedä Jacques'in messuun Férias'in kirkkoon. Mutta kun oli tultu kirkkopihan portille, hän irtautui väkisin Sibyllan käsistä, päästi julman huudahduksen ja läksi juoksemaan pois pitkin kenttää.

Noin kahta kuukautta myöhemmin, kun hän ensikerran oli tavannut hullun Féray'n, Sibyllalle tuli vieraaksi hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais, joka oli aikeissa mennä Pariisin luostariin siellä täydentääksensä kasvatustansa tai pikemmin sitä siellä aloittaaksensa. Neiti Klotilda oli silloin noin kahden- tai kolmentoista-vuotias; hänellä oli pitkä, ihmeen kaunis vartalo, ihanat silmät, jotka tavallisesti olivat puoliksi suljettuina, mutta jotka olivat lumoovat, kun hän ne avasi, raskaat, kiiltävän mustat palmikot ja purppuraisten huultensa välistä hohtavat hampaat, valkoiset kuin tuoreen pähkinän sydän. Muuten hän oli vilkas ja suloinen sekä erittäin tuntehikas. Mutta ei, totta puhuen, hyvin tiedetty, mitä aineksia löytyi tuon rikaslahjaisen olennon hehkuvassa rinnassa, joka oli jätetty oman onnensa nojaan kuin keskelle metsää ja joka Sibyllassa herätti levottomuuden sekaista myötätuntoisuutta. Neiti Klotilda saattoi hänet usein levottomaksi hillittömän luontonsa oikuilla, mutta jo seuraavassa tuokiossa hän lepytti häntä vastustamattoman lempeytensä tulvalla. Kyynelsilmin hän painoi häntä vasten rintaansa ja sanoi: "Minä rakastan sinua, Sibylla kulta, aina sinua rakastan! Sinunkin täytyy luvata koko ikäsi rakastaa minua. Lupaatko?" Sibylla lupasi arasti. "Katsoppas", jatkoi Klotilda, "minä rakastan niitä, joita rakastan, niin suuresti että tahtoisin heidät syödä." Ja todella purikin hän heitä joskus.

Neiti Desrozais oli siis tullut päiväksi Férias'iin. Sill'aikaa kun Sibylla valmisteli virvoituksia ystävättärellensä, tämä huomasi ikkunasta hullun Féray'n, joka virui siimeksisessä linnan pihassa. Sanaakaan sanomatta Klotilda juoksi kyökkiin, pyysi sieltä itsellensä nuoran pätkän, pujotteli siihen rautakapineita, vanhoja kannuksia ja lasinpalasia, joita hän kokoili sieltä ja täältä, ja meni salaa ripustamaan tätä kalukimppua nukkuvan mielipuolen vaatteisin. Sittenkuin hän vielä oli pitänyt huolta siitä, että kaikki pihan portit olivat kiinni, hän huusi suurta pörröistä koiraansa Max'ia, joka oli hänen muassansa joka paikassa. Hän potkasi sitten hullua jalallansa, joka kavahti ylös. "Ots' kiinni, Max", huusi hän "ots' kiinni!" Jacques pelkäsi suuresti koiria, jotka ylimalkaan eivät olleet hänelle ystävällisiä. Kun hän näki koiran syöksevän päällensä, hän läksi hurjistuneena juoksemaan. Helisevä taakka, joka riippui hänen kaulastansa, tuli liikkeesen ja lisäsi vaan hänen kauhuansa. Hän juoksi, koira kantapäillä, pelästyneenä huohottaen ja läähättäen portilta portille, kauniin Klotildan suureksi iloksi. Sillä välin oli Sibylla, melua kummastellen, juossut ikkunan luo. Niinpian kuin hän näki miten asian laita oli, hän juoksi pihalle ja saapui mielipuolen luo juuri samalla hetkellä, kun koira tarttui hänen jalkojensa ympäri kiedottuihin riepuihin. Lapsi ponnisti kaikki voimansa työntääksensä holhottinsa kimpusta koiraa, joka äkkiä käänsi vihansa Sibyllaan ja puri häntä käteen niin että siitä alkoi vuotaa verta. Palvelijat joutuivat avuksi, karkoittivat koiran ja kantoivat pyörtyneen Sibyllan pois. Nähdessään kujeensa lopullisen seurauksen, Klotilda vuodatti oikein kyyneltulvia. Mutta kun hänen rakas tätinsä tuntia myöhemmin tuli hakemaan häntä pois, ja kun hän näki Jacques Féray'n, joka oli heittäytynyt maantielle makaamaan, nousevan ylös ja näyttävän hänelle nyrkkiänsä, helistellen sitä rautasälykimppua, jonka tyttö oli sitonut hänen vaatteisinsa, niin hän ei voinut pidättää itseänsä nauramasta houkkion äänetöntä uhkausta. Mutta sitä hän sai katua.

Sibylla makasi kuumetaudissa vuoteen omana kolme päivää. Jacques Féray vietti nämä kolme päivää maaten kuten kuollut hänen huoneensa ikkunan alla. Kun häntä oli turhaan yritetty saada pois tästä paikasta, niin hänen annettiin, hra de Férias'in käskystä, siinä olla, ja kannettiin hänelle sinne ruokaa. Hän ei lähtenyt sieltä edes yölläkään. Neljännen päivän aamuna hän kuuli lausuttavan nimeänsä, ja hän käänsi äkkiä päätänsä, nähden Sibyllan hänen ikkunassansa. Oli jotakin liikuttavaa hänen hymyilemisessänsä, joka talvi-auringon säteen tavoin liikkui hänen surullisilla kasvoillansa, jotka eivät milloinkaan nauraneet.

V.

Miss O'Neil.

Hra de Férias, jonka mielestä lasten siveellinen kasvatus pitää aloitettaman jo kehdosta saakka, ei ensinkään kiirehtinyt pienen poikansa tyttären kasvatuksen opinnollista puolta.

— Sielu, sanoi hän, on kuin nuorten puiden ydin, joka vaatii tukemista ja ohjaamista samassa määrässä kuin itse puut kasvavat. Mutta meidän tulee, kuten luontokin tekee, odottaa siksi kunnes kasvattimme ovat jossakin määrin voimistuneet ja kypsyneet, ennenkuin voimme niistä hedelmiä saada. Mitä enemmän nämät pienet aivot, lisäsi hän, silitellen Sibyllan vaaleita hiuksia, osoittavat onnellista ja suotuisaa taipumusta, sitä enemmän ne kukalle puhjettuansa vaativat hempeyttä ja huolenpitoa.

Kuitenkin se hetki, jona markiisi ja markiisitar vihdoin katsoivat soveliaaksi antaa Sibyllan tehdä tuttavuutta salaperäisen aapiston kanssa, oli heille epäilyksen ja katkeruuden hetki, mutta rouva de Beaumesnil'issa se herätti ääretöntä riemua. Sibylla, joka oli ollut aina niin halukas ja taipuvainen vaipumaan mielikuvituksiinsa, osoitti olevansa surkuteltavassa määrässä kykenemätön oppimaan lukemisen käytännöllistä taitoa. Ei hyvällä eikä pahalla voitu poistaa hänen uneksivan järkensä kammoa säännölliseen vaivannäköön. Markiisitar-parka, joka turhaan näki vaivaa ja jo melkein kadotti taivaallisen kärsivällisyytensäkin, kutsui avuksensa Férias'in kirkkoherran, joka ryhtyi työhönsä vakavalla innolla, mutta hänellä ei ollut sen enempää menestystä.

— Tämä huolestuttaa minun, hän sanoi.

Aikaa voittaen se hänelle teki paljon muutakin.

— Pienokaisesta tulee taitamatoin, vastasi rouva de Beaumesnil. He ovat tylstyttäneet hänen järkensä. Siitä olinkin varma… Jo viiden vanhana osasi Klodilta lukea ja jutella satujakin!

— Minun nähdäkseni ainoastaan ihme, kirkkoherra sanoi, saattaa pelastaa meidät tästä pulasta.

Ihme tapahtuikin, ei tosin sellainen kuin kirkkoherra oli ajatellut, vaan sellainen, jota on aina sallittu toivoa jumalalliselta kaitselmukselta. Ihmeet tapahtuvat nimittäin sydämissä, siellä ne ovat mahdollisia hyvinkin usein.

Sibylla tiesi varsin hyvin että hän oli orpo, ja hän käsitti sen sanan surullisen merkityksen. Mutta hra ja rouva de Férias pelkäsivät antaa liian päteviä syitä hänen herkälle tunteellisuudellensa, eivätkä antaneet tämän asian johdosta selityksiä, joita hänen lapsellinen, väliin raivoisakin uteliaisuutensa kaipasi. Hänen isänsä ja äitinsä olivat taivaassa, siinä kaikki. Palvelusväki olivat saaneet ja uskollisesti noudattaneetkin käskyä vastata samalla tavalla. Heitä oli kielletty puhumasta ja antamasta pienintäkään vihjausta, joka olisi saattanut kiinnittää Sibyllan huomiota pienessä kirkkotarhassa olevaan kahteen hautakiveen. Mutta tästä varovaisuudesta huolimatta oli Sibylla kuitenkin, joka kävi joka sunnuntai vanhain vanhempiensa kanssa messussa, kummastukseksensa huomannut jotakin erityistä heidän kasvoissansa, kun he menivät kivien ohitse, sillä eräänä päivänä kirkosta tullessansa hän meni suoraa päätä patsaitten luo, joihin oli hakattu kultaisia kirjaimia ja kysyi, kääntyen imettäjänsä puoleen, joka pelästyneenä oli häntä seurannut:

— Mitä on tähän kirjoitettuna?

— Ei mitään, vastasi imettäjä.

— Siinä on kirjaimia, sanoi Sibylla, rypistäen kulmakarvojaan. Lue minulle, mitä siinä on.

— Se on latinaa, neiti.

Sibylla kohotti olkapäitään ja lähti. Tästä lähtien ei Férias'in hyvä kirkkoherra enää tuntenut oppilastansa. Hän hieroi käsiänsä, hän riemuitsi:

— Minä tiesin että kärsivällisyydellä olin tuleva perille.

Kuukautta myöhemmin antoi Sibylla viedä itsensä pappilaan saadaksensa muka tietää, miten hänen opettajansa jaksoi, joka sairasti luuvaloa. Hän poikkesi ohi mentäessä kalmistoon, pysähtyi patsaitten eteen, oli tuokion aikaa äänettä katsellen kultakirjaimia, sitten hän laskeutui polvillensa ja itki. Ihme oli tapahtunut, Sibylla osasi lukea.

Kun Sibylla kerran oli saanut omaksensa tämän inhimillisen tietovaraston avaimen, niin hän, kuten usein käy hänentapaistensa luonteitten, käytti sitä niin suurella kiihkolla, että sitä nyt pikemmin sai hillitä ja pidättää, kuin kiihoittaa.

Tämä hillitön tiedonhalu, joka tahtoi ammentaa tietoja kaikilta aloilta, toi muassansa pää-asiallisesti kaksi seurausta: ensiksi sen, että Sibyllan vaatimatoin opettaja usein joutui suuresti hämillensä; toiseksi sen, että hra de Férias otti omaan huostaansa kirjastonsa avaimet. Mutta vanhalla markiisilla oli kuitenkin enemmän ymmärrystä, kuin että hän olisi tyytynyt tähän varakeinoon. Hän ei muuten ollut liiaksi levoton siitä kiihkosta, jossa näkyi sikin sokin liikkuvan salaperäisiä unelmia ja luonnollista uteliaisuutta. Olla mitään laiminlyömättä, mitään hillitsemättä, vaan irroittaen hänet niistä sekanaisista aineksista, joita hänen nuorissa aivoissansa liikkui, järjestää niiden halut, pitää harjoituksessa niiden voimia, sanalla sanoen, saattaa tämä sekasotku hedelmiä tuottavaksi, siinä oli hänen tehtävänsä, joka suorastaan seurasi hänen perusaatteistansa. Mutta hra de Férias huomasi, ett'ei niin vireän neron ohjaamista kauvemmaksi saattanut jättää abotti Renaud'in heikkojen käsien ja kasvatus-opillisen kyvyn nojaan: hän päätti viivyttelemättä hankkia opettajattaren, jonka hoidettavaksi hän jättäisi Sibyllan kasvatuksen ajallisen puolen, sen sijaan että kasvatuksen hengellinen puoli luonnollisesti jäisi papin huoleksi. Kirkkoherra tunnusti häveliäästi kyllä tämän muutoksen hyödyn, jopa tarpeellisuudenkin.

— Lapsi, hän sanoi yksinkertaisesti, osoittaa kummallisia luonnonlahjoja, joiden vyyhteä en minä ole mies selvittämään. Kaikki, hra markiisi, mitä voin tehdä, on oleva siinä, että opetan hänelle hänen katkismuksensa ja senkin, lisäsi hän huoaten, Jumalan avulla.

Opettajattaren valitsemisen luuli hra de Férias voivansa jättää serkkunsa kreivi de Vergnes'in huoleksi, joka oli äidin puolelta Sibyllan iso-isä, ja jolle tämä tärkeä toimi oli helpompi, sekä sentähden, että hän asui Pariisissa, että laveamman vaikutus-alansa vuoksi. Hän kirjoitti kreiville vakavan ja liikuttavan kirjeen, jossa hän laveasti kertoi Sibyllan luonteesta ja pyysi häntä tekemään kaikkea sen hyväksi, että opettajatar olisi oppilaalle kelvollinen. Kuukautta myöhemmin hra de Férias, jota kreivin vaiti-olo alkoi tehdä levottomaksi, sai häneltä seuraavan vastauksen: ** "Rakas serkkuni."

"Sukellettuani helmienpyytäjän tavoin Pariisin valtameressä, luulen vihdoinkin löytäneeni etsittävän aarteen. Ihmisellä ei ole juuri viehättävä ulkomuoto. Hänellä ei ole siipiä, mutta hän on sittenkin enkeli, sanotaan. Minä kuvailin enkeliä toisen näköisiksi, mutta vähät siitä; minä lähetän hänet samalla kuin kirjeenikin. Lähettäkää vaununne ——— pysäyspaikalle, iltajunalle. Hän on juuri päättänyt erittäin onnellisesti erään oppilaan kasvatuksen, mutta on siitä saanut hyvin niukan palkan. Palvelijanne tuntevat hänet seuraavista tunnusmerkeistä: Miss O'Neil (Augusta Mary), kolmenkymmenenvuotias, vaaleanverinen, irlantilainen, syntyisin vanhasta ylhäisestä perheestä, puhuu kaikkia kuolleita ja eläviä kieliä, ompelee koru-ompeluksia, maalaa, soittaa harppua ja ratsastaa. Paljolta j.n.e.

Suudelmasade Sibyllalle. Minä vaivun markiisittaren jalkoihin."

Markiisi de Férias'ista tällainen kirje, hänen silmissään niin tärkeänä ja ratkaisevana hetkenä, osoitti tuskin anteeksi annettavaa kevytmielisyyttä, ja vaikka hän oli tottunut siihen maailmalliseen ja pintapuoliseen muodollisuuteen, joka hra de Vergnes'issa peitti melkoisen määrän ajatuskykyä ja tunteellisuutta, niin hän lähti itse, mielessä kuitenkin jonkinlainen pelontunne, ——— asemalle, vastaan ottamaan opettajatarta, jota oli hänelle niin leikillisellä tavalla kuvailtu. Miss O'Neil'in ensi katse, kun hän astui ulos vaunuista, ei ensinkään poistanut markiisin huolia; hän tunsi hänet helposti, vaikka olikin jotenkin hämärä. Miss O'Neil oli aivan sen näköinen, kuin kirjeessä oli sanottu. Hän oli pitkä, laiha nainen, joka astuskeli koneen tapaisella säännöllisyydellä ja jäykkyydellä. Ihmiset väistivät ehdottomasti hänen käsivarsiansa, jotka näyttivät aina melkein lävistävän hänen lihansa. Hänen kummastakin ulospitävästä poskipäästään riippui kaksi tulipunaista parrantyppyä niinkuin kaksi paju-oksaa. Ruskea olkihattu, joka vivahti ylös-alaisin käännettyyn sallaatti-astiaan, oli niinkuin kirkontorni hänen sulottomassa päässänsä. Hra de Férias'in sydän oli pakahtua.

— Totta tosiaan, hän jupisi, de Vergnes on aivan mieletön!

Mutta kuitenkin, kun hän lähestyi miss O'Neil raukkaa, hän näki tämän vaaleansinisistä silmistä loistavan niin kirkkaan valon, kuin taivaan tähdistä, niin puhtaan, niin sievän, niin hellän, ja samalla niin surullisen, että se häntä liikutti ja puoleksi hänet valtasi. Miss O'Neil, jonka hänen ulkonaisen onnettomuutensa tieto teki araksi, vastasi vanhan markiisin kohteliaasen tervehdykseen ujosti, mutta hyvillä ja sopivilla sanoilla. Hänen äänellänsä oli kaunis sointu. Hra de Férias alkoi luulla, niinkuin hra de Vergnes'ikin, että nainen oli enkeli, vaikka hänen siipensä todella olivat sangen vähän näkyvissä. Hän istui hänen viereensä vaunuihin, jotka lähtivät Férias'in linnaan, eikä laiminlyönyt silmänräpäystäkään selittääksensä hänelle sen nuoren oppilaan luonnetta, jonka opettaminen nyt jätettiin hänen toimeksensa. Irlannitar kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä häntä, kunnes hän lopetti puheensa lyhyellä loppulauseella, joka sisälsi hänen mielipiteensä kasvatuskysymyksessä.

— Herra, miss O'Neil silloin sanoi, minä näen millainen hän on. Mitä teidän mielipiteisiinne tulee, niin minun mielipiteeni ovat ihan samat. Lapsen luonnonlahjojen kehittäminen ja viljeleminen on velvollisuus eikä siinä ole milloinkaan vaaraa, jos tätä tekee sillä kannalla, että ajatus Jumalasta vallitsee ja pyhittää kaikki.

Markiisi veti tämän kuultuansa pitkän henkäyksen. Hän nyökäytti tyytyväisen näköisenä useampia kertoja päätänsä, ja vaunuihin levisi pilvi tuoksuavaa puuteria.

— Rakas miss O'Neil, hän sanoi, minä rohkenen pyytää teitä kertomaan minulle elämäkertaanne, josta serkkuni de Vergnes on minulle antanut sangen vaillinaisia tietoja. Mutta älkää väärin käsittäkö syitä minun kysymykseeni, sillä minä pyydän teiltä tätä suosion osoitusta ainoastaan sentähden, että te minussa olette herättäneet suurta mieltymystä.

On mahdotointa kertoa, kuinka oudolta ja suloiselta miss O'Neil'ista tuntui tämä vanhan markiisin sydämellinen kohteliaisuus. Kun hän oli köyhä ja naurettavan ruma, niin maailma ei ollut, niinkuin on helppo ymmärtää, hemmoittelemalla häntä turmellut. Kun häntä oli aina ympäröinyt jäinen kylmyys niitten puolelta, jotka olivat ottaneet hänet palvelukseensa, ja kun hän oli aina jäykkä, umpimielinen ja heikkohermoinen, niinkuin ainakin se, jonka täytyy olla pahanilkisten ja pilkallisten katseitten alaisena, niin hän oli saanut paljon kärsiä ylpeydessänsä, joka oli suuri ja oikeutettu. Ensi kerran elämässänsä hän näki itseänsä pidettävän arvossa. Tämä kaunis vanhus puhui hänelle sellaista puhetta, jota hän ei ollut toivonut saavansa kuulla ennenkuin taivaassa valittujen huulilta, jotka hurmasivat ainoastaan siveellisellä loistollansa ja kauneudellansa. Käyttäen hyväksensä hämärää, hän antoi kaksi kyyneltä vieriä silmistänsä, jotka hän pyyhki pois mustalla silkkihansikkaallansa; sitten hän kertoi lyhyesti elämänsä, joka muuten oli sangen yksinkertainen. Ainoa kohta, missä hän viipyi kauvemmin, oli hänen perheensä vanha sukuperä. Hän polveutui Irlannin vanhoista kuninkaista, jotka todella, lisäsi hän, eivät olleet muita kuin clan-päälliköitä. Yksi hänen esi-isistänsä, Fergus Punainen, kuului toden näköisesti niitten irlantilaisten päälliköiden joukkoon, joilta ruhtinas Juhana Plantagenet (jonka nimeä miss O'Neil mainitsi katkeralla halveksumisella) oli julkisessa tilaisuudessa hävyttömästi temmannut parran pois. Miss O'Neil'in isä oli hänelle jättänyt melkoisen omaisuuden. Mutta hänellä oli kaksi veljeä, jotka omaisuutensa hoitamisessa eivät olleet käyttäneet tarpeellista tarkkuutta. Hra de Férias ymmärsi että miss O'Neil oli hyväntahtoisesti antanut omaisuutensa mennä veljiensä häviön korjaamiseen. Muuten se toimi, johon hänen oli täytynyt antautua, viehätti häntä erittäin ja tuotti hänelle kaikkea mahdollista onnea aina siihen päivään asti, jona hänen oli täytynyt jättää oppilaansa. Mutta tämä päivä oli runnellut hänen sydämensä. Hän oli tarjoutunut jäämään nuoren neidin luoksi ehdoilla, jotka olivat hänelle hiukan vastenmieliset, mutta joihin hän kuitenkin piti mahdollisena suostua (luultavasti kamarineitsyenä, tyttö parka!). Perhe ei siihen suostunut, koska se katsoi sitä sopimattomaksi, jonka hän muuten itsekin myönsi.

— Miss Augusta, markiisi sanoi, sallikaa minun vakuuttaa teille, ett'ei teidän koskaan minun huoneessani tarvitse pelätä sellaista onnettomuutta. Niin kauvan kuin minä elän, rakas miss O'Neil, elätte tekin minun kattoni alla. Ja minä erehtyisin suuresti poikani tyttären mielipiteitten suhteen, joll'ei hän kunnioittaisi, samoinkun minäkin, sitä muodollista, neuvoa, jolla minä suljen hänet tässä tarkoituksessa teidän suosioonne.

Miss Augusta saattoi vaan epäselvällä äänellä kiittää; mutta hän talui taaskin mustan silkkihansikkaansa laihalle poskellensa.

Tällaisella ystävällisellä kannalla olivat asiat kun hra de, Férias ja miss O'Neil astuivat vaunuista linnan pihalle. Muutamia hetkiä myöhemmin markiisitar, jota hänen puolisonsa oli lyhyellä puheella valmistanut voittamaan ensi silmäyksen herättämää tunnetta, lisäsi Irlannittaren ihastusta kohtelunsa lempeällä hyväntahtoisuudella. Oli myöhäinen ilta. Miss O'Neil vietiin hiljaa pieneen huoneesen, missä Sibylla makasi valkeiden uutimien takana, toinen käsivarsi pään yli asetettuna ja kätkettynä hänen hienoihin silkkikutriinsa, kasvoilla sama sulo, jota niille hänen maatessansakin loi hänen lumoava sielunsa. Imettäjä toi lampun ja miss O'Neil katseli kauvan, sanaakaan hiiskumatta ja hengittämistäänkin pidättäen, lasta, sill'aikaa kun markiisi ja markiisitar nojautuivat toisiansa vastaan hänen takanansa, kasvoilla ihastuksen hymy. Sibylla teki äkillisen liikkeen ja miss O'Neil asetti sormen huulillensa, astui muutaman askeleen taaksepäin ja sanoi, kuiskaavalla äänellä, luoden kosteat ja säteilevät silmänsä tärkkääväisiin vanhuksiin:

— Hän on enkeli, minä jumaloin häntä! Saatettuna heti tämän jälkeen läheiseen avaraan ja komeasti sisustettuun huoneesen, jollaisessa hän ei ollut tottunut asumaan, tämä Fergus Punaisen jälkeläinen valvoi vielä hyvän kappaleen yötä, vaikka olikin matkasta väsynyt, ja silmäili ihastuneena tapetteihin kuvattuja henkilöitä: siinä oli elyysiumin lehdoissa olevia paimenia ja paimettaria, joilla oli vasu kädessä ja jotka näyttivät sangen onnellisilta, mutta jotka varmaan olivat sitä vähemmän kuin miss O'Neil. On surettavaa ajatella, että samalla hetkellä, kun tämä kunnon nainen pääsi tällaisen paratiisin osallisuuteen, niin välkkyvä miekka jo häilyi hänen päänsä ylitse valmiina häntä sieltä karkoittamaan.

Seuraavana aamuna rouva de Férias keskusteli miss O'Neil'in kanssa ja tuli yhä lujempaan vakuutukseen siitä, mitä hänen puolisonsa oli hänelle sanonut. Sitten esitteli hän opettajattaren hänen oppilaallensa. Sibylla, jolla, hänen ikäänsä katsoen, oli harvinainen kyky arvostella sopusointuisuutta ja kauneutta, katseli ensin jonkinlaisella levottomuudella miss O'Neil'ia ja vastasi kylmästi hänen ystävällisiin kysymyksiinsä, sillä hänen ulkonainen rumuutensa antoi aihetta Sibyllalle luulla hänestä pahaa. Markiisitar jätti heidät kahden kesken, jotta he likemmin tutustuisivat toistensa kanssa, ja meni saliin. Täällä kertoili hra de Férias miss O'Neil'in ansioita abotti Renaud'ille ja rouva de Beaumesnil'ille, joita tapauksen tärkeys oli kutsunut aamun koittaissa tulemaan linnaan.

— No, mitä kuuluu? markiisi kysyi.

— Niin paljon kuin minä, ystäväni, saatan päättää, niin on hän sangen valistunut ja helläsydäminen ihminen.

— Te näette, markiisi jatkoi säteilevin silmin, kääntyen vieraittensa puoleen, te näette siis, että hän on kalliskivi, ja hän on oleva, sen olen jo hänelle luvannutkin, oikea perheen kalliskivi! Hän ei ole kaunis, se on totta; mutta se onkin hyvä. Se on oleva vaan Sibyllalle opetukseksi ja eläväksi esimerkiksi siitä, kuinka paljon vähemmän arvoiset ulkonaiset edut ovat verrattuina siihen siveelliseen kiiltoon, joka loistaa miss O'Neil'in käytöksestä kuin komeasta juvelilippaasta, minä tarkoitan mielipiteitten jaloutta, sielun puhtautta, neron suloutta…

— Karakteerin suloisia hyveitä… hyvä markiisitar sanoi.

— Ja lujia uskonnollisia perus-aatteita, kirkkoherra lisäsi.

Kesken tätä yhteistä ylistyspuhetta aukeni salin ovi jyristen ja imettäjä, joka linnassa kutsuttiin rouva Rosaksi, astui yht'äkkiä sisään kasvot niin kummallisesti vääntyneinä, että onnettomuuden sanoman jo näki hänen silmistänsäkin.

— Taivaan nimessä! imettäjä, mikä on? markiisi huudahti nousten ylös.

— Hra markiisi, rouva Rosa sanoi, tuskin voiden hengittääkään, hän ei ole kristitty!

— Mitä? Kuka? Miss O'Neil'iko? Eikö kristitty?… Se on mahdotointa! Te olette hullu, imettäjä!

— Hän ei ole kristitty! rouva Rosa toisti kiivaasti; se on varma, sillä hän kysyi äsken juuri Jean'ilta, oliko lähistössä protestanttista pappia ja saattoiko hän helposti käydä joka sunnuntai kirkossa.

— Protestantti! markiisi sanoi vaipuen voimatonna nojatuoliinsa. Protestantti!… Sitten jatkoi hän hetken päästä: — Rouva Rosa, jättäkää meidät!

Tuokion aikaa kesti täydellistä äänettömyyttä. Markiisitar vaihtoi surullisia silmäyksiä puolisonsa kanssa. Kirkkoherra ja rouva de Beaumesnil olivat lyöneet kätensä yhteen ja nostivat niitä tuon tuostakin kohden kattoa, hämmästyksen valtaamina, joka edellisessä oli todellinen, mutta jota jälkimmäinen ainoastaan teeskenteli, sillä se räjähdys, joka oli kohdannut hänen naapurejansa, oli hänen kateelliseen sydämeensä vihmonut ainoastaan kukka- ja ruususadetta.

— On totta, markiisi puhkesi vihdoin lausumaan, että de Vergnes on auttamattomasti loukannut minua! Siinä saa nyt nähdä pariisilaista välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä!… Hän ei hanki tällaisesta tärkeästä asiasta itsellensä edes tietoakaan!… Yhtä hyvin hän olisi voinut lähettää minulle juutalaisen tai muhamettilaisen, Jumala nähköön, ihan yhtä hyvin! Sellainen hän on! Kuinka minä olisin saattanut tätä ymmärtää? Kuinka olisin saattanut kuvaillakaan tällaista huolimattomuutta? Kuinka olisi kertaakaan päähäni pälkähtänyt näin mieletön, näin järjetön ajatus? Muuten hän on irlantilainen, kuinka olisin voinut uskoa… tässä on täytynyt tapahtua erityinen onnettomuus! Päälle päätteeksi en voi saada ketään uskomaan, että imettäjä, yksinkertainen kun on, on tietämättömyydestä sanonut, ett'ei hän edes ole kristitty. Miss O'Neil ei ole katoolilainen, ja siinä kaikki, mutta tosiaan siinäkin on jo yllin kyllin. Mutta ottamatta lukuun hänen surkuteltavaa harha-oppiansa, hän on sittenkin vaimo, joka ansaitsee huomiota ja kunnioitusta… ja todella jouduin peloittavaan pulaan tässä asiassa… Mitä on tehtävä?

— Minusta näyttää vaaralliselta, hra markiisi, kirkkoherra rohkeni arasti lausua, antaa neiti Sibyllalle protestanttia opettajattareksi, etenkin kun hän juuri ensi kertaa valmistelee itseänsä ripille.

— Jumala varjelkoon! rouva de Beaumesnil huudahti paheksuvalla hämmästyksellä, joka pian muuttui salaiseksi iloksi.

— Se ei ote mahdollista, markiisi sanoi, en ole hetkeäkään sitä ajatellut, uskokaa se, rouva. Mutta minä tunnustan, että sydämeni on kovassa tuskassa: paitsi sitä, että vaan haikealla mielin päästän poikanityttären käyttämästä hyväksensä tämän naisen luonnonlahjoja, ja, olkoon kuinka tahansa, hänen hyveitänsäkin, niin minua vielä peloittaa se isku, joka minun täytyy antaa niin tuntehikkaalle ja hellälle sydämelle, kuin miss O'Neil'illa näyttää olevan. Ja minä itse olen ymmärtämättömyyteni kautta syynä siihen, että tämä isku tuntuu hänelle vielä kipeämmältä, mutta minun sydämeni vietteli minut siihen. Niin, minä antaisin vaikka heti paikalla toisen käteni, kun vaan voisin säästää häneltä ja säästää itseltäni sen surun, jonka tämä ilmoitus ja ero ovat tuottavat, mutta jotka kuitenkin näyttävät välttämättömältä.

— Tämä on todella raskasta, ystäväni, markiisitar sanoi; mutta jos te katsotte sen välttämättömäksi…

— Pikemmin parhaaksi, rouva de Beaumesnil äkkiä keskeytti.

— Suokaa anteeksi rouva, markiisi puuttui hiukan kiivaasti puheesen; mutta ettehän toki vaadi, että hän ajetaan varkaan tavoin pois, olkoonpa hän sitten vaikka kuinka monta kertaa protestantti!

Taaskin kesti tuokio äänettömyyttä, kunnes markiisitar lausui lempeästi:

— Minä ai'oin sanoa, ystäväni, että minä, jos te sitä haluatte, otan ilmoittaakseni asian miss O'Neil'ille.

— Ei niin, rakkaani, Sinä tahdot aina ottaa vaivat omille niskoillesi. Se ei ole oikein. Tiedätkö, onko miss O'Neil yksinänsä tätä nykyä?

— Sibylla on hänen kanssansa.

— Kutsukaa lapsi pois.

Miss O'Neil raukka oli sillä välin, kun hän oli ollut markiisittaren lähdettyä yksinänsä Sibyllan kanssa, helposti huomannut oppilaansa silmistä, ett'ei tämä häneen juuri ensinkään ollut mieltynyt. Hän oli tosin koittanut voittaa tätä vastenmielisyyttä ystävällisyydellä ja hyväilemisellä, mutta turhaan. Hän ei edes syleillyt Sibyllaa, vaikka hän sitä suuresti halusikin. Hymyillen ainoastaan niin lempeästi, kuin hän saattoi, hän vei hänet huoneesensa muka auttamaan häntä arkkujen avaamisessa, joka lapsia aina suuresti miellyttää. Miss O'Neil alkoi todella ottaa ulos halpoja kapineitaan ja asetella niitä sopivaan järjestykseen. Tämän työn kestäessä, joka muuten ei kauan kestänytkään, seisoi Sibylla, kädet selän takana ja otsa vedettynä huolekkaasen kurttuun, keskellä lattiaa, ja katseli sanaakaan sanomatta, melkeinpä halveksien, miss O'Neil'in puuhaa ja juoksua, joka hänestä näytti niin pienen asian tähden olevan turhaa vaivaa. Mutta hänen kauniit kasvonsa muuttuivat ja kirkastuivat äkkiä, kun hän näki miss O'Neil'in vetävän erään arkun pohjalta kasvikokoelman ja sitten värilautasensa, pensselinsä ja taulunkannattimet ja päälle päätteeksi puolen tusinaa tauluja, miss O'Neil'in käsialaa. Lapsen kysymykset alkoivat oikein tulvaamalla tulvata. Mutta ne pysähtyivät äkkiä, hänen nähdessänsä vieläkin kummallisemman ja vieläkin salaperäisemmän esineen: se oli harppu, jonka Irlannitar veti kotelosta, ja kun miss O'Neil asetti soittokoneen kullatulle perustalle ja veti siitä muutamia surumielisiä säveleitä, niin Sibyllan ihastus tämän merkillisen kapineen johdosta ei enää tiennyt rajaakaan.

— Opetatteko minulle kaikki, mitä itsekin taidatte, miss O'Neil?

— Kaikki, lemmikkini, kaikki.

— Opinko minäkin kaikkien kukkien nimet, niin kuin tekin?

— Kaikkien kukkien, lapseni.

— Saanko minäkin soittaa tätä kaunista soittokonetta, niinkuin enkelit?

— Niinkuin enkelit.

— Ja opinko maalaamaan sellaisia tauluja kuin teidänkin?

Luultavasti ja toivoakseni parempiakin.

— En luule, että se on mahdollista, sillä ne ovat verrattomia.

Ja heti osoittaaksensa miss O'Neil'ille kunnioitustansa ja ihastustansa, Sibylla kiiruhti tekemään hänelle kaikkia pieniä palveluksia, mitä hän sattui tarvitsemaan. Hän auttoi häntä kapineiden asettelemisessa ja järjestelemisessä, ja kun alettiin ripustaa tauluja, niin Sibylla nousi tuolille ja tarjosi miss O'Neil'ille nauloja. Nämä taulut, sivumennen, eivät olleet niin verrattomia, kuin ne Sibyllasta näyttivät, mutta eivät myöskään olleet ilman ansiotta, etenkin mitä tulee niiden henkeen ja väritykseen. Mutta niitä voisi moittia liiallisesta yksitoikkoisuudesta. Melkein kaikki kuvasivat samaa asiaa, pienellä eroituksella, niinkuin päällekirjoituksetkin osoittivat, jotka olivat vallan turhat, mutta jotka miss O'Neil kuitenkin vaatimattomuudessaan oli katsonut soveliaaksi piirtää niitten syrjään: Eräs järvi kuunvalossa, (pinxit miss O'Neil.)

— Kuun nousu erään järven yli. (pinxit miss O'Neil.)

— Järvi. Kuuvalokuvaus. (pinxit miss O'Neil.)

Kun Irlannitar oli lopettanut työnsä toimeliaan ystävättärensä avulla, hän otti arkun pohjalta vielä erään taulun, joka oli huolellisesti kääritty vahakankaiseen tuppeen.

Tämä lapseni, miss O'Neil sanoi, ei olekaan minun tekemäni; se on viimeinen muisto siltä nuorelta tytöltä, joka ennen teitä oli minun ainoana oppilaanani. Hän on salaa maalannut tälle kankaalle, lapsi raukka, kokonaisen kuukauden ennen lähtöäni ja on pyytänyt antaessaan sen minulle, ett'en avaisi sitä ennenkuin olen saapunut määräpaikkaani. Minä tunnustan, lapseni, että olen liikutettu avatessani tätä peitettä.

Hän veti vapisevin käsin peitteen syrjään. Taulu, jolle miss O'Neil loi uteliaan silmäyksen, esitteli viherjäistä järveä, jota tummennettu kuu luonnottomasti valaisi, ja keskellä järveä uiskenteli eräässä kehdossa, kuin Moses, lapsi, jonka ivapiirustuksen tapaan kuvatut kasvojen piirteet hirveästi muistuttivat miss O'Neil'ia. Reunuksessa oli: Miss O'Neil'in syntyminen eräällä järvellä. Kuuvalokuvaus.

Miss O'Neil'in oppilas, nuori tyttö, jolla silminnähtävästi oli taipumusta leikillisyyteen, oli luullut olevan sangen sopivaa, sangen hauskaa ja sangen mieluista antaa opettajattarellensa jäähyväisiksi tämä pistävä kyhäelmä, jossa tuli esiin hänen maalaustaiteelliset harrastuksensa. Mutta miss O'Neil ei, pahaksi onneksi, katsonut asiaa samalta kannalta kuin hänen oppilaansa, sillä hän heittäytyi haikeasti itkien eräälle tuolille.

— Oi tätä julmuutta! hän sanoi. Se on siis totta… minä olen turhaan nähnyt vaivaa… Hänellä ei ole sydäntä! Ei! Voi, kuinka minulla on tästä tuskaa! Te ette saata tätä ymmärtää, pienokaiseni, jatkoi hän puristaen tuskissaan Sibyllan kättä, eikä tämä sitä todella käsittänytkään, vaan katseli häntä sääliväisesti. Mutta minä tahdon sen teille selittää; minä olen kasvattanut, hoitanut ja hyväillyt tätä tyttöä kymmenen vuotta, niinkuin suloista kukkaa. Hän on yöt ja päivät ollut minun rakkauteni ja ihastukseni esineenä. Minä olen tarjoutunut hänen palvelijattareksensa ja hänen lastensa palvelijattareksi vaan sentähden, ett'ei minun olisi tarvinnut häntä jättää. Ja kumminkin hänen viimeinen ajatuksensa, hänen viimeinen sanansa on pilkkaa, kylmyyttä ja häväistystä!… Te ette saata käsittää, kuinka paljon minä kärsin, lapsi raukka, te ette sitä saata… Se on mahdotonta! Ajatelkaa, että minä olen ihan yksin maailmassa, enemmän yksin kuin kukaan muu, sentähden että olen ruma ja sulotoin, ja tämä tuomitsee minut jäämään ijäkseni yksin, lemmettömäksi, miehettömäksi, lapsettomaksi!… Ja minä olisin ollut niin hyvä äiti, kuulkaa Sibylla, niin hellä äiti!… Hän sen kyllä tietää, hän onneton, jota olen rakastanut enemmän, kuin hänen äitinsä milloinkaan on häntä rakastanut. Ja nyt… nyt hän murtaa minun sydämeni! Tyttö parka kätki käsiinsä kasvonsa.

— Älkää itkekö, miss O'Neil, Sibylla sanoi, koettaen vetää hänen käsiänsä; ette te enää ole oleva ihan yksin. Minun äitini on taivaassa, olkaa te hänen sijassansa, tahdotteko?

— Oi Jumala! rakas pienokaiseni! miss O'Neil nyyhkytti.

— Me emme milloinkaan jätä toisiamme, miss O'Neil,

— Emme, emme milloinkaan?

— Mikä on nimenne, miss O'Neil?

— Augusta-Mary, kuiskasi miss O'Neil, kyynelsilmin.

— Hyvä, Augusta-Mary, me emme milloinkaan jätä toisiamme.

Miss O'Neil ei voinut kauemmin pidättää itseänsä; hän nosti lapsen käsivarsillensa ja, puristaen häntä rintaansa vasten, upotti varsin hänet kyyneleisin ja hyväilyihin.

Imettäjä tapasi heidät tässä asennossa.

— Neitiä kutsutaan saliin, hän sanoi kuivasti.

Sibylla antoi vielä viimeisen suudelman ystävättärellensä, ja seurasi imettäjää.

— Teidän silmänne ovat punaiset, lemmikkini!… Mitä on tapahtunut? markiisi kysyi nähdessänsä Sibyllan tulevan.

— Minä olen itkenyt miss O'Neil'in kanssa. Hänen entinen oppilaansa on tehnyt hänestä rumaa pilkkaa. Hänellä on siitä paljon surua; mutta minä olen häntä lohduttanut ja luvannut olla hänen tyttärensä ja olla aina hänen kanssansa.

— Hyvä! markiisi sanoi, tätä vielä tarvittiin! Sinun täytyy hylätä tämä ajatus, lemmikkini; arvaamaton asia pakoittaa meidät jättämään miss O'Neil hyvästi.

— Älkää sitä tehkö, minä rukoilen sitä, iso-isä. Hän kuolisi siitä. Ajatelkaa, että hän on yksin maailmassa, että hän on ruma ja suloton. Muuten minä rakastan häntä kaikesta sydämestäni, ja minä luulen, että minäkin siitä kuolisin.

— Oivallista! yhä parempaa ja parempaa! markiisi sanoi. Minä olen tästä yhtä pahoillani kuin tekin, lemmikkini, jatkoi hän; mutta, paha kyllä, me emme voi sitä auttaa. Olemme juuri saaneet kuulla, että miss O'Neil kuuluu protestanttiseen uskontoon, joka on väärä ja huono uskonto.

— Minä en saata uskoa, iso-isä, että miss O'Neil'in uskonto on huono. Olkaa varma siitä, se ei ole totta. Hänellä on siihen liian hyvä sydän, ja muuten hän soittaa harppua kuin pyhä Cæcilia.

— Nyt ei ole harpuista kysymys, hra de Férias sanoi hiukan kärsimättömästi: minä sanon vielä kerran, ja teidän tulee se uskoa, että miss O'Neil'illa kaikkein hyveittensä ohessa on se paha puoli, että hän elää ulkopuolella meidän uskontoamme, joka on ainoa oikea ja hyvä uskonto.

— Hänelle pitää se siis opettaa. Minä olen vakuutettu, että hän on oleva siitä sangen kiitollinen. Kirkkoherra on häntä opettava, eikö niin, rakas kirkkoherra?

Kirkkoherra liikahti tuolillansa.

— Voi jospa se olisi mahdollista! markiisitar sanoi puoliääneensä.

— Muuten, Sibylla jatkoi, joka kietoi käsivartensa isoisänsä kaulan ympäri, hän saa meidän kanssamme eläissänsä niin hyvin nähdä, että meidän, uskontomme on paras, ja ett'ei parempaa voi löytyä maailmassa… Hän saa sen nähdä, ja minä vakuutan, että hän sen näkeekin!

— Päästäkää, päästäkää toki minut, markiisi jupisi, raukka luoden aran silmäyksen kirkkoherraan.

— Jumala, kirkkoherra sanoi, huo'aten ja hymyillen, asettaa totuutensa usein lasten suuhun, niinkuin tiedätte.

Markiisi ryhtyi harkitsemaan asian tätä puolta.

— Älkää olko varomatoin, kirkkoherra, hän sanoi; te näette heikkouteni tämän onnettoman suhteen: vielä sana siihen suuntaan, ja minä pidän hänet luonani.

— Ainakin voisi, kirkkoherra sanoi, koettaa jonkun aikaa.

— Hän jääpi! Hän jääpi! Sibylla huusi. Kiitoksia kirkkoherra! Kiitoksia, iso-isä!

Ja hän juoksi salista. Häntä kutsuttiin takaisin, mutta turhaan. Hän oli jo miss O'Neil'in sylissä, joka siis samalla kertaa sai tietää sekä vaaransa että pelastuksensa tämän enkelin suloisesta suusta, joka oli levittänyt siipensä hänen suojaksensa.

VI.

Sibylla poissa kirkon helmoista.

Mutta pian levisi ja tuli tietyksi ympäristössä herra de Férias'in jalomielinen määräys rouva de Beaumesnil'in lipeän kielen kautta ja herätti ylimalkaan huonoja ajatuksia vanhan markiisin päättämiskyvystä, eikä tästä syytöksestä pelastunut kirkkoherrakaan, jota katsottiin hänen rikosveljeksensä. Muuten onkin myönnettävä, ett'ei maailmaa, joka ei tarkastele yksityisseikkoja ja jota tuomitsee asioita kokonaisuudessaan, sopinut syyttää siitä, että se piti kummallisena ja sopimattomana asiaa, joka nyt oli sen arvosteltavana. Hra de Férias, kerran päästyänsä vapaaksi ensi innostuksestansa, ei hänkään saattanut olla katselematta jonkinlaisella levottomuudella sitä vastuunalaisuutta, johon hän oli joutunut antaissaan poikansatyttärelle väärä-oppisen opettajattaren. Mitä kirkkoherraan tulee, niin hän yleisen huhun ja omantunnon vaivojensa lisäksi vielä sai senkin mielipahan, että hän tämän johdosta sai kiitoksia kantoonin rauhantuomarilta, vapaa-uskoiselta vanhukselta, joka piti Voltaire'a jumalana — jonka profeetaksi hän näytti itseänsä luulevan.

Abotti Renaud lähti Férias'in linnaan kolmea päivää myöhemmin miss O'Neil'in tuloa. Matkalla sai hän harmiksensa kuulla voltaire-mielisen virkamiehen epäilyttävän kiitoksen. Alla päin hän jatkoi matkaansa ja tavattuaan markiisin, joka oli aamu-kävelyllään kastanjakäytävällä, hän uskoi hänelle vilpittömästi surunsa ja murheensa.

— Arvokas ystäväni, hra de Férias hänelle vastasi, te saatatte ymmärtää, ett'en itsekään lepää ruusuvuoteella; minä saan, niinkuin tekin, kuulla ikäviä huhuja kansan mielipiteestä, ja minä luulen, että rauhantuomarin suostumuksenosoitus tietää pahaa. Sillä ystäviemme murheen jälkeen, jota meidän enimmän tulee pelätä, on meidän, sanoo viisas, varominen vihollistemme riemua. Mutta yhtähyvin, rakas abotti, aion pitää miss O'Neil'ia luonani, sillä pitkän elämäni kuluessa olen tullut huomaamaan, että niitä tekoja, joihin sydän on yllyttänyt, ja joita kuitenkin on paljon vaikeampi toimeenpanna kuin itsekkään ja ankaran järjen punnitsemia päätöksiä, maailma aina moittii, mutta että kaitselmus usein on niitä siunannut. Sentähden on meidän auttaminen toisiamme, jotta Jumala meitä auttaisi, emmekä me, te ja minä, arvokas ystäväni, saa mitään lyödä laimin päästäksemme sen tärkeän yrityksen perille, johon olemme ryhtyneet, s.o. hankkiaksemme Sibyllalle sitä hyvää ja monipuolista kasvatusta, jonka miss O'Neil näyttää voivan hänelle antaa, ja samalla säilyttääksemme lasta isiemme puhtaassa uskossa.

Vaikka Sibylla vasta kahden vuoden kuluttua oli pääsevä ensi kerran ripille, niin päätettiin tämän kaksinaisen päämäärän saavuttamiseksi, että abotti Renaud jo samana päivänä olisi alkava luentosarjan, joiden tarkoituksena oli juurruttaa puhdas-oppisuus horjumattomalle pohjalle neiti Sibyllan sydämeen. Samalla saattoi miss O'Neil ilman vaaratta, niin toivottiin, edistää Sibylla-Annen opillista ja siveellistä kasvatusta. Miss O'Neil oli mukaantuva, — siitä ei hra de Férias vähääkään epäillyt — sen muodollisen määräyksen mukaan, joka hänelle annettiin, ett'ei hän oppilainensa milloinkaan käsittelisi uskonnollisia asioita, paitsi yleis-siveellisen katsantokannan mukaan. Mutta jos miss O'Neil — sillä kaikkea piti edeltäpäin otaksua — olisi pettänyt markiisin toiveet ja olisi, antautuen hänen sukupuolellensa tavallisen ulkopyhyyden valtaan, vetänyt taskustansa Raamatun ja ruvennut uskonkiistaan, niin olihan abotti Renaud saapuvilla, valppaana ja huolellisena, joka oli valmis keksimään miss O'Neil'in ensimmäisenkin yrityksen siihen suuntaan.

— Totta tosiaan, markiisi sanoi, yhtä helposti voisi tapahtua, että hieno kärppä likaisimman kotieläimemme tavoin rypöisi lokarapakossa, kuin että Augusta-Mary edes ajattelisikaan ryhtyä laittomaan tekoon.

Se oli myöskin markiisittaren vakuutus, ja vieläpä kirkkoherrankin. Nämä kolme kunnon ihmistä pääsivät täten kaikista omantunnon-vaivoista ja saattoivat sydämellisesti iloita siitä suuresta määrästä, missä Sibyllan erinomaiset luonnonlahjat edistyivät miss O'Neil'in taikasauvan johdossa. Hänen harvinainen neronsa kohosikin sellaisella nopeudella, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi, joll'ei sitä olisi ollut hillitsemässä ja opastamassa ymmärtäväinen ja ajattelevainen käsi; mutta miss O'Neil tiesi kyllä tehtävänsä.

— Minä voisin, hiukan häntä vielä kiihoittamalla, saada ihmeitä aikaan, hän sanoi hra de Férias'ille. Mutta on sentään parempi hillitä häntä ja antaa hänestä tulla vaan kunnon naisen. Muuten ei minulla siitä olisikaan suurta ansiota, sillä hänen pieni kultakutrinen päänsä on kuin häkki, täynnä tyytymättömiä lintuja, joille tarvitsee vaan antaa tilaisuus lentää tiehensä.

Hra ja rouva de Férias olivat yhtäpaljon iloissansa Sibyllan innosta ja edistymisestä kuin myöskin siitä suloisesta muutoksesta, minkä he olivat huomanneet hänen karakteerissansa aina siitä päivästä saakka, kuin hän ryhtyi vakavasti ja säännöllisesti lukemaan. Vaikka hän vieläkin oli pikku tytöksi erinomaisen totinen ja viisas, niin hän oli kuitenkin heittänyt nuot hajamieliset unelmansa, joihin hän sitä ennen oli niin halukkaasti antautunut ja jotka alinomaa olivat verhonneet hänen nuorta otsaansa oudolla synkkeydellä. Hänen suloinen lapsen-naurunsa, raikas kuin puron lirinä metsässä, kajahteli taas tuon tuostakin vanhoissa korridoreissa. Näyttipä hän joskus perheen keskuudessa taipumusta pilaankin, joka väliin saattoi muuttua vielä ivaksikin. Tällainen hilpeys, joka väliin yht'äkkiä heräsi neiti de Férias'issa, suli hänen kasvojensa tavallisen vakavuuden kanssa miellyttäväksi suloksi. Joll'ei hänessä olisi ollut niinpaljon luonnollista helläsydämisyyttä, niin tämä hänen karakteerinsa taipumus olisi helposti saattanut muuttua pisteliääksi ivaksi; sillä Sibylla, niinkuin sellainen pieni ilveilijä ainakin, osasi kaiken vakavuutensa ja tyyneytensä ohessa ottaa huomioonsa kaiken sen hullunkurisuuden, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen terävä silmänsä huomasi heti sen, mikä oli naurettavaa, samoin kuin tarkka korva huomaa soinnuttomuuden. Tuskin oli hän saanut lyijykynän käsiinsä, ennenkuin tämä hänen neronsa lahja jo ilmaantui muodottomissa, mutta sangen sattuvissa irvikuvissa. Täytyipä eräänä päivänä hra de Férias'in oikein ankarastikin häntä varoittaa erään kuvan johdosta, mihin rouva de Beaumesnil'in kainot viikset ja ritari Theodor'in roomalainen nenä olivat tulleet jotensakin suurennettuun muotoon.

Vaikk'ei rouva de Beaumesnil tietänytkään tästä asiasta, niin hän ei, kuten saattoi arvatakin, juuri ensinkään ottanut osaa siihen iloon, mitä miss O'Neil'in edistystä tuottava opetus synnytti Férias'in linnassa. Syynä hänen ilottomuuteensa ei ollut, jos hänen omiin sanoihinsa on luottamista, se ett'eivät hänen ennustuksensa käyneet toteen, sillä ainahan on ihmisiä, jotka ovat onnellisempia, kuin ansaitsevatkaan. Muuten ei koskaan loppu saata olla hyvä, jos alku on paha, ja eihän vielä ollut aika sanoa viimeistä sanaa.

— Ja saattepa nähdä, kirkkoherra, jonakuna päivänä tapahtuu jotakin erinomaista, en tiedä mitä; mutta jotakin tapahtuu, mikä on murtava Férias'in ylpeyden, sillä vielä on oikeutta vaativa Jumala taivaassa, ja häntä ei olisi jos tämä näin röyhkeä itsepäisyys ja sopimaton hellyys jäisi kokonaan rankaisematta. Tällä en tahdo teitä moittia, sillä minä tiedän, että teidän tarkoituksenne oli puhdas: te toivoitte voivanne kääntää tämän onnettoman olennon; mutta, näin meidän kesken, minä luulen, että toiveenne ovat jo aikoja sitten menneet menojansa… vai? eikö se ole totta, hyvä kirkkoherra?

Kirkkoherra myönsi niin olevan. Ilkeytensä varmalla aistilla rouva de Beaumesnil oli koskettanut juuri tätä kipeätä kohtaa mies-paran sydämessä. Abotti Renaud'in olikin todella sangen haikealla mielellä täytynyt jättää se loistava unelma, joka hetkeksi oli hänet vallannut, ja jossa hän oli nähnyt kruunaavansa miss O'Neil'in kääntyneitten verholla, mutta keskusteltuaan pari kolme kertaa Irlannittaren kanssa hän jo oli tullut huomaamaan hänessä vallitsevan valistuksen ja mielipiteiden lujuuden, joita vastaan hän oli päättänyt olla taistelematta. Hra de Férias oli vielä vahvistanut häntä hänen päätöksessänsä ja sanonut hänelle kohteliaasti, ett'ei ollut hyvä arvelematta käydä asiaan käsiksi, vaan että oli antaminen asiain kypsyä, ja että miss O'Neil ei ollut mikään tavallinen ihminen — joka ei juuri osoittanut sitä, että hra de Férias olisi pitänyt kirkkoherraa erinomaisena älynä.

Kun tämä kunnon mies oli näin menettänyt kaikki hartaat toiveensa miss O'Neil'in suhteen, niin hän ryhtyi sitä suuremmalla innolla siihen osaan Sibyllan kasvatuksesta, joka oli hänen käsiinsä uskottu. Tältä puolelta ainakin hän sai lohdutusta itsellensä. Ensi vuonna hän oli luentojensa aineeksi valinnut pyh. biblian historian ja jättänyt katkismuksen jumaluusopillisen opetuksen toiseksi vuodeksi. Raamatun itämaalainen suuremmoisuus ja liikuttavat legendat kristinuskon ensiajoilta, heidän marttyyrinsa ja pyhimyksensä kuvaantuivat elävästi Sibyllan mielikuvitukseen ja herättivät hänessä uskonnollisen innostuksen, joka vähitellen tuli hänen lapsuutensa haaveellisen runollisuuden sijaan. Hänen ajatuksissansa ei enään liikkunut kultavaatteisin puettuja haltioita, ei taikalinnoja eikä metsästeleviä ruhtinaita, joita hän oli metsien yksinäisyydessä mietiskellyt, vaan korkeita thebaiidia, kalpeita erakoita ja pyhiä paimenia, ja ennen kaikkia tuo suuri ja mystillinen Jumala ja hänen voimansa ja hyvyytensä, joka tuli näkyviin hänen ympärillänsä koko luonnossa, oli se sitten kasvin itävänä voimana, myrskyjen pauhuna tahi tähtien loisteena, hämmensi hänen ajatuksiansa ja hurmasi hänen sydäntänsä.

Sibyllan uskonnollinen innostus, vaikka se ylimalkaan olikin kirkkoherralle ja markiisille tyytyväisyyden ja iloisen keskustelun aiheena, tuotti heille kuitenkin jonkinlaista huolta sen kummallisen luonteensa kautta, jota se joskus osoitti. Täytyipä häntä eräänä päivänä ankarasti nuhdellakin, kun hän kävellessään hyvällä pakkasella käytävällä oli katsonut jalomieliseksi antaa levättinsä eräälle pienelle kerjäläistytölle ja senkautta saanut itsellensä pahan nuhan. Toisen kerran taas hänet löydettiin rukoilemassa polvillaan eräästä orjantappurapensaasta, missä hän tahtoi jäljitellä erämaitten pyhimyksien ankaruutta. Mutta helposti saattoi johtaa taas oikealle urallensa niin viisaan ja ajattelevaisen lapsen kuin Sibylla oli, ja muutama sana riitti hillitsemään tätä liiallista kiihkoa. Useamman kuin yhden kerran sai hra de Férias ihmetellä sitä mielen jaloutta ja puhtautta, joka vallitsi hänen syntyvän hurskautensa innossa. — Noin vuotta jälkeen miss O'Neil'in tuloa linnaan, vanha markiisi, joka aina nousi samalla kuin aurinkokin, hengitti ikkunansa ääressä helmikuun aamuna raikasta ilmaa, kun hän huomasi Sibyllan yksinänsä kävelevän puistoon päin.

— Minnehän Sibylla näin varhain mennee? hän kysyi kääntyen markiisittaren puoleen. En luullut hänen vielä edes nousseenkaan, ja hän on jo tuolla ulkona. Luulisi melkein hänen koittavan salata itseänsä. Mitä on hänellä tuossa vasussa?

— En tiedä, ystäväni, mitä hänellä on mielessä, sanoi markiisitar, mutta jo muutamana päivänä hänellä on ollut useampia neuvotteluja Jacques Féray'n kanssa. Eilen hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi tunniksi ja tän' aamuna hän lainasi minulta pyhäsavu-astiani. Enempää en tiedä.

Täytyy mennä hänen peräänsä.

Hra ja rouva de Férias saattoivat helposti nähdä huolekkaasti siroitetussa hiekassa, joka peitti käytäviä linnan ympäristössä, Sibyllan jäljet ja nämät veivät heidät vähän ajan päästä aukealle paikalle, joka oli puiston korkeimmalla kohdalla. Tämä paikka oli syystäkin kuuluisa koko seudussa. Ylt'ympäri sitä kasvoi suuria, komeita puita, paitsi merelle päin, mistä näkyi rivi loivia viheriäisiä kumpuja. Näitten kukkularyhmien välillä, jotka yhtyivät toisiinsa alhaalla laaksossa, suuri syvänne jatkui aina merelle saakka, muodostaen taivaan rannalle kolmikulmaisen au'enteen, jolle meri heijasti milloin säteilevää taivaan sineä, milloin taas hopean välkkyvää valoa. Keskellä avonaista paikkaa oli tavattoman suuri, vuosisatoja vanha tammi. Se verhosi tuuheilla oksillansa yhtä niistä harvinaisista muistomerkeistä, joita keltiläinen sivistys on jättänyt Normandian rannikolle, erästä suurta hakkaamattomasta kivestä tehtyä pöytää, jolla oli jotensakin kömpelö ulkomuoto ja joka näytti olevan saman ikäinen kuin tammikin.

Kun markiisi ja markiisitar olivat tulleet lähelle tätä paikkaa, pysähtyivät he äkkiä kuullessansa Sibyllan äänen muutaman askeleen päästä. Lapsi puhui nuhtelevalla ja melkein uhkaavalla äänellä; sitten hän lakkasi puhumasta, ja heti sen jälkeen levisi ilmaan suitsutuksen hajua. Markiisi ja markiisitar, joitten uteliaisuus kohosi suuresti, poikkesivat tieltä, vetäytyivät puitten suojaan ja lähestyivät varovaisina vuoren huippua. He näkivät Sibyllan polvillansa tammen juurella, kivipöydän edessä. Hänen silmänsä olivat luodut sinnepäin, missä meri ja taivas yhtyivät toisiinsa, ja hänen puoleksi auki olevat huulensa näyttivät rukoilevan. Tammen rungolle oli ripustettu suuria, orvokeista punottuja kirjaimia, jotka tekivät sanan: — JUMALA. Kivipöydälle oli asetettu suitsutus-astia, ja siitä tuli pieniä savupilviä, jotka tupruilivat hiljaksensa ylöspäin, kunnes sulivat yhteen meren sinisen värin kanssa. Ja hämmästyttävintä kaikista tässä näyssä oli se, että hullu Féray oli läsnä. Hän oli vähän matkan päässä kyyristyneenä erästä puuta vasten ja katseli Sibyllaa samalla kertaa sekä nöyrästi että arasti, kuin koira, jota on lyöty.

Tämän nähdessänsä alkoi markiisitar itkeä, laskeutui polvillensa nurmikolle ja yhdisti hartaan rukouksensa siihen, joka kohosi lapsen puhtaasta sydämestä taivasta kohti. Hra de Férias oli seisonut ajattelevaisen, melkeenpä huolellisenkin näköisenä.

— Mikä sinun on, ystäväni? markiisitar kysyi nousten ylös.

— Ei mikään, hän sanoi; syleilkäämme häntä. Sibylla, kuullessansa heidän lähestyvän, hypähti jaloillensa ja kävi punaiseksi kuin mansikka.

— Lapseni, vanha markiisi sanoi likistäen häntä rintaansa vasten, tämä on hyvä, mutta teidän alttarillanne ei ole ristiä; pitää samalla kertaa muistaa Jumalan hyvyyttä kuin hänen kaikkivaltaansakin.

— Se on totta, Sibylla sanoi, minä asetan tähän ristin.

— Oletko yksin, lemmikkini, rouva de Férias kysyi, tehnyt nämät kauniit kukkakirjaimet?

— Olen, Sibylla vastasi, mutta Jacques on poiminut orvokit. Ja voitteko uskoa, en ole saanut kertaakaan häntä rukoilemaan kanssani? Hän on hirviö!

Sibylla lausui tämän syytöksen hyvin ankaran näköisenä, joka näytti julmasti surettavan Jacques Féray'ta. Hän loi nurjat silmänsä maahan ja jupisi pelokkaalla äänellä:

— Ei ole hyvää Jumalaa!

— Onnetoin! Sibylla huudahti ja työntäen häntä yhtäkkiä olkapäistä, hän sai hänet menettämään tasapainonsa. Kun hän näki hänet pitkänään erään puun juurella saamattoman ja pelokkaan näköisenä, niin hän purskahti heleään nauruun, niin että metsä kaikui, ja sanoi kohottaen olkapäitänsä:

— Narri!

Jacques näytti ihastuneelta.

Päivä, jonka Sibylla oli alkanut tällä omituisella hartauden työllä, oli sunnuntai, ja Férias'in linnalaiset lähtivät tapansa mukaan, syötyänsä kiireisesti aamiaista, seurakunnan kirkkoon. He tulivat perille vähää ennen messun alkua ja kirkon keskusta oli vielä tyhjä. Ainoastaan kuorin olivat anastaneet Beaumesnil'in ja kirkkoherran perheet. Rouva de Beaumesnil, joka näytti tavallista puuhaavammalta ja toimekkaammalta, asetti viimeistä kertaa kättänsä erään pienen pöydän koristukselle, joka oli pää-alttarin edessä, ja jolla oli pieni vahakuva. Kuvan kasvot olivat maalatut, silmät kiilloitetut ja hiukset kiharoitut ja se oli reunustettu paperikukilla ja samettikoristeilla. Tämän kuvan ympärille, joka oli rouva de Beaumesnil'in hurskas ja älykäs lahja, oli levitetty monenlaisia teräspiirroksia, joissa oli kuvattuna pääasiallisesti kaikenkokoisia sydämiä, toiset, nuolen lävistämiä, toiset palavia, toiset taas siivillä varustettuja. Kirkkoherra, ritari Theodor ja neiti Constance katselivat tätä mieltä ylentävää mestariteosta suurella ihastuksella, sill'aikaa kun hra de Beaumesnil autuaallisesti naurahteli.

— Mikä tämä on? Sibylla kysyi uteliaasti lähestyen kuvaa.

— Lapseni, rouva de Beaumesnil sanoi, se on uusi hyvä Jumala, jonka olen tuottanut Pariisista.

Kansa tulvasi sillä hetkellä keskelle lattiaa ja lopetti siten tämän keskustelun. Sibylla meni istumaan perheensä penkkiin, mutta markiisi huomasi ett'ei hän rukoillutkaan tavallisella hartaudellansa. Sibyllan hajamielisyyteen ottivat osaa myöskin muut kirkossa olijat, jotka koko kirkonmenon aikana eivät lakanneet uteliaasti katsomasta pientä lisä-alttaria ja hymyillen kuiskailemasta toinen toisensa korvaan. Kun messu oli päättynyt, niin uteliaisuus, jota niin kauvan oli hillitty, puhkesi, ja kuori vallattiin väkirynnäköllä. Tällä tärkeällä hetkellä onnistui ritari Theodor Desrozais'in, asettamalla väkevät kätensä tulvan eteen ja suurella äänellänsä halliten melua, muodostaa sekamelskasta sen verran järjestystä, että kaikki järjestänsä kulkivat kuvan ohitse. Hän rupesi sitten uteliaan väkijoukon oppaaksi ja selitti heille vahakuvan suloisuutta ja ansioita, vieläpä näytti hän, miten kuvan kiiltosilmät sai liikkumaan erään nerokkaan vieterin avulla. Vaikutukset, mitkä tämä näky teki läsnäolijoihin, olivat eri laatua: toiset, kun tuskin olivat päässeet kirkon eteiseen, nauroivat täyttä kurkkua rouva de Beaumesnil'in hyvää Jumalaa; muutamat vanhat akat taas äkillisen pyhyyden valtaamina tätä kuvaa kohtaan, uhrasivat sille vahakynttilöitä. Rouva de Férias liittyi rouva de Beaumesnil'in hartaasta kehoituksesta näitten alhaisten proselyyttien joukkoon.

Kun Sibylla oli tullut takaisin linnaan, niin hän oli sangen surullinen ja äänetön. Oliko häntä loukannut tämän tapauksen hävytön julkeus, joka niin suuresti poikkesi siitä juhlallisesta ajatuksesta, jonka hän oli saanut Jumalan olemisesta ja hänelle kelpaavasta palveluksesta? Oliko se suora ja hiukan yksipuolinen ajatustapa, joka on lapselle omituinen, saattanut hänelle tällä kertaa vielä vakavampia mietiskelyjä. Mitkä tahansa lapsen ajatukset lienevätkin olleet, hän ei niitä muille puhunut.

Sillä välin läheni lähenemistänsä aika, jolloin hänen piti päästä ripille. Abotti Renaud kävi melkein joka päivä linnassa. Hän otti osaa perheen päivälliseen puolipäivän aikaan ja antoi sitten vielä Sibyllalle luennon katekismuksessa. Eräänä iltapäivänä hra de Fériés, joka vähää ennen oli jättänyt tyttärentyttärensä kirkkoherran kanssa, tapasi hänet kummaksensa puutarhassa.

— Mitä teet täällä? hän kysyi; onko abotti jo lähtenyt?

— Ei, Sibylla sanoi lyhyesti, hän makaa.

— Mitä! markiisi huudahti, makaako hän usein tällä tavalla?

— Sangen usein päivällisen jälkeen.

— Sama se, hra de Férias sanoi ankarasti, sinun olisi, pitänyt kärsivällisesti odottaa, siksi kun hän olisi herännyt. Minä en pidä sinun käytöksestäsi enkä äänestäsi, joka ei ole ensinkään kunnioittava.

Hra de Férias'illa ei ollut ensikerran tilaisuutta huomata Sibyllan menettelyssä ja puhetavassa kirkkoherraa kohtaan vivahdusta jonkinlaiseen ynseyteen, melkeinpä halveksumiseen. Yhtäpaljon kuin tästä kummallisesta enteestä, hän oli peloissansa myöskin siitä alakuloisesta mielialasta, joka jo jonkun aikaa oli lapsessa hallinnut, ja siitä halusta millä hän kaipasi yksinäisyyttä. Samalla huomasi hän suureksi kummaksensa, että aivan vastaava muutos tapahtui myöskin vähitellen abotti Renaud'in karakteerissa, jopa terveydessäkin, joka ei enää ollut niin hyvä kuin ennen. Päivän tapaus lisäsi vaan näitten huomioitten todennäköisyyttä. Kun luento oli päättynyt, kutsuivat markiisi ja markiisitar kirkkoherraa luoksensa. Tämä kunnon mies tuli läähättäen kolmen suuren, nelitaitteisen kirjan painon alla, joita hän kantoi käsivarsillansa.

— Noh! noh! mitä teillä on, abotti? hra de Férias kysyi.

— Herra markiisi, nämät ovat Isät.

— Vai ovat ne isät?

— Ovat, tässä on muutamia osia Isistä, jotka pyydän saada lainaksi teidän kirjastostanne ja jotka vien pappilaan.

— No, luetteko Isät uudestaan, abotti?

— Luen, herra markiisi, aion ne lukea ihan kokonaan, ja kadun ett'en jo ennen ole sitä tehnyt. Muuten luen yötkin, jos tarvitsee.

Hra de Férias yskäsi.

— Hm! Kas siinä on intoa, abotti, siinä on intoa!… No oletteko yhä vielä tyytyväinen Sibyllaan, ystäväni?

Vieno puna levisi vanhan papin poskille.

— Yhä vielä, herra markiisi; mutta tiedättehän että lapsella on neroa!

— Tahdotteko sanoa, että hän käyttää neroansa väärin?