WAKEFIELDIN KAPPALAINEN

Kirj.

Oliver Goldsmith

Englanninkielestä suomensi Samuli S.

Otava, Helsinki, 1905.

K. Malmströmin kirjapaino, Kuopio.

Senssuurin hyväksymä 27 p. huhtik. 1905, Kuopiossa.

ENSIMMÄINEN LUKU

Perhe Wakefieldissa.[1] Yhtäläisyyttä ihmisissä sekä mielipiteissä.

Aina minä olen ollut sitä mieltä, että kunnon mies, jolla on vaimo ja paljo lapsia, tekee enemmän hyötyä kuin se, joka edelleen naimatonna elää ja väkiluvusta vaan puhella osaa. Ja niinpä minä, tuskin vuottakaan virassa oltuani, rupesin täydellä todella miettimään avioliittoa ja katselemaan itselleni vaimoa, niinkuin vaimonikin valitsi kangasta häähameesen: ei siinä katsottu, mikä olisi koreata päältä nähden, vaan mikä laadultaan lujaa.

Hän olikin — se minun on myöntäminen sävyisä ja ahkera ihminen, ja mitä taas hyvään kasvatukseen tulee, ei maalla montakaan naista ollut häntä etevämpää. Hän pystyi lukemaan mitä englanninkielistä kirjaa hyvänsä, kovinkaan paljoa tavailematta,[2] mutta vihanneksien suolaamisessa ja hedelmäin säilöönpanossa ja keittotaidossa ei hänellä ollut vertaistansa ensinkään. Kehui hän olevansa erinomaisen kekseliäs emäntäkin, vaikk'en minä milloinkaan huomannut meidän talon tulleen yhtään rikkaammaksi mistään hänen keksinnöistänsä.

Me rakastimme kumminkin toisiamme kaikesta sydämestä, ja molemmanpuolinen hellyys se kasvoi kasvamistaan vuodesta vuoteen. Eikä toden totta ollutkaan meillä mitään syytä suuttua maailmaan tai toisiimme. Meillä oli sievä asunto kauniissa seudussa ja hyvät naapurit. Aika kului mieltä ylentävissä haasteluissa tai hauskoissa maalaishuvituksissa. Käytiin vieraisilla rikkaissa naapureissa ja avusteltiin köyhiä. Ei meidän tarvinnut kovia kohtaloniskuja peljätä eikä rasituksia kestää. Minkä meillä vaiheita oli, kaikki ne kotilieden ääressä tapahtuivat.

Me kun asuimme vallantien varrella, poikkesi meille usein matkustajia ja vieraita maistamaan meidän karvikkoviiniä, joka oli laajalti tunnettua, eikä ollut kellään mitään moittimisen syytä siinä kohden, sen minä vakuutan kaikella historioitsijan luotettavaisuudella. Peräti usein pistäysi meillä serkkuja, toisia, jopa neljänsiäkin serkkuja, jotka muistivat sukulaisuutensa meidän kanssamme ilman suku- ja kantakirjojakin. Paljohan näissä heimolaisissa oli sellaisiakin, joista ei meille kovinkaan suurta kunniata tullut, niissä kun oli viljalti sokeita, rampoja ja raajarikkoja, mutta vaimoni se vaati vain, että koska he kerran ovat samaa lihaa ja verta kuin mekin, niin pitää heidän istuman yhden pöydän ääressä meidän kanssamme. Ja niinpä oli meillä, elleihän vallan rikkaita, niin ainakin varsin tyytyväisiä ystäviä ympärillä.

Tässä kohden pitää paikkansa vanha sananparsi: mitä köyhempi vieras, sitä helpompi kestittää; ja niinkuin muutamat mielellään katselevat tulppanin värejä tai perhosen siipiä, samoin olin minä jo luonnostanikin onnellisten kasvojen ihailija. Mutta jos joukkoon joutui sellainenkin sukulainen, jonka huomasin luonteeltaan kehnoksi ja josta kernaasti tahdoin päästä, niin lainasin hänelle ratsutakin tai parin saappaita, väliin huononpäiväisen hevosenkin, ja silloin minä mielihyvikseni huomasin, ett'ei moinen orpana milloinkaan palannut tuomaan lainaansa takaisin. Sillä tavoin me pääsimme vastenmielisistä vieraista, mutta sen sijaan ei saanut kenkään syytä sanoa, että matkamiehen tai köyhän sukulaisen on täytynyt kääntyä takaisin Wakefieldin pappilan kynnykseltä.

Näin sitä sitten elettiin monta vuotta varsin onnellisissa oloissa, ei kumminkaan ihan ilman niitä häiriöitä, joita sallimus ihmisille lähettää, osoittaakseen hänelle antimiensa arvon suuruutta. Koulupojat ne usein kävivät hävitysretkillä minun hedelmätarhassani, ja kissat ja lapset pitivät hyvänään vaimoni kermapyttyjä. Sattui semmoistakin, että hovinherra nukahti kirkossa kesken kaikkein liikuttavimpia kohtia saarnassani, tai että hänen rouvansa varsin vähäisellä niiauksella vastasi vaimoni kohteliaasen tervehdykseen. Pian ne kumminkin menivät ohitse tuollaiset mieliharmit, ja parin kolmen päivän perästä me itsekin ihmettelimme, mitenkä tuosta tuommoisesta saattaa ensinkään onkeensa ottaa.

Lapseni, kohtuullisuudessa ja hemmottelematta kasvatetut, olivat ruumiiltaan solakoita ja terveitä, pojat rotevia, toimeliaita, tyttäret kauniita ja kukoistavia. Seistessäni pienen perhepiirini keskellä, mieleeni väliin väkisinkin muistui kuuluisan Abensbergin kreivin tarina. Kun Henrik H:n matkustaessa halki Saksanmaan, muut hoviherrat kantoivat hallitsijallensa tervetuliaisiksi kauniita lahjoja, toi Abensbergin kreivi hänen eteensä kaksineljättä lastansa, esittäen ne hänelle arvokkaimpina antiminaan. Minulla ei heitä ollut kuin kuusi, mutta pidin heitä kumminkin varsin kallis-arvoisena lahjana maalleni, joka niinmuodoin oli mielestäni minun velalliseni. Vanhin poika oli ristitty Yrjöksi, setänsä kaimaksi, sen, joka oli jättänyt meille perinnöksi kymmenentuhatta puntaa. Toinen lapsi oli tytär, ja hänen nimekseen minä olisin tahtonut panna Griseldan, tätinsä mukaan, mutta vaimoni, joka tyttöä odotellessaan oli lukenut romaaneja, sai kuin saikin tingityksi hänelle Olivian nimen. Ei kulunut vuottakaan, niin syntyi toinen tytär, ja tästä oli nyt minun arveluni mukaan tuleva Griselda, mutta kun muuan rikas sukulainen sai päähänsä ruveta kummiksi tytölle, niin pantiin hänen neuvostansa lapselle nimeksi Sofia. Ja näin tuli perheesen kaksi romantillista nimeä, mutta minun ei ollut siihen osaa vähääkään, sen minä juhlallisesti vakuutan. Lähinnä seurasi sitten Moses niminen poika, ja kahdentoista vuoden perästä lisääntyi perhe jälleen kahdella pojalla.

Turhaa olisi minun salata sitä riemahtelua, millä minä katselin pienosia ympärilläni, mutta sitäkin suurempi oli vaimoni ylpeys ja mielihyvä. Vieraat ne välisti puhuivat: "Totta maarian, mrs Primrose,[3] näin kauniita lapsia ei ole koko tällä paikkakunnalla." Ja siihen oli vaimoni tapa vastata: "Niin, naapuri; sellaisiahan ne ovat, miksi taivas ne teki; somia kyllä, kunhan vaan olisivat kilttejä, sillä kaunis käytöshän se ihmisen kauniiksi tekee." Ja sitten hän käski tytärten istua suorassa, ja kieltämättä he hyvin kauniita olivatkin. Ulkomuoto on minun mielestäni niin vähäpätöinen asia, että tuskin olisin tätä tullut maininneeksikaan, ellei tuo samainen seikka olisi meidän seudulla ollut yleisenä puheen-aiheena. Olivia, noin kahdeksantoista vuoden ijissä, oli uhkuvan kaunis, jollaiseksi maalarit kuvaavat Hebeä, avomielinen, vilkas, käskeväinen. Sofian piirteet eivät olleet ensi katsannolta silmäänpistäväisiä, mutta tekivät usein sitä varmemman vaikutuksen: ne olivat pehmeät, kainot, miellyttävät. Toinen voitti yhdellä iskulla, toinen yhä uudistuvilla yrityksillä.

Naisen luonne kuvastuu tavallisesti hänen kasvojensa piirteissä. Niin oli ainakin minun tyttärieni laita. Olivia toivoi useampia rakastajia: Sofia tahtoi pitää kiinni vain yhdestä. Olivia keikaili ja koristelihe pelkästä miellyttämisen halusta; Sofia se oikein piilotteli sulojansa, jottei näyttäisi vastenmieliseltä. Toinen oli minun rattonani, iloisena ollessani; toinen kannatti minua järkevyydellään vakavina hetkinäni. Nämä ominaisuudet eivät sentään kumpaisessakaan menneet liiallisuuksiin, ja usein minä näin heidän vaihtaneen koko päiväksi luonteita keskenään. Surupuku saattoi muuttaa kokettini aivan hempeämieliseksi ja kimpullinen nauhoja tehdä hänen sisarensa tavallista vilkkaammaksi.

Yrjö poikani oli saanut kasvatuksensa Oxfordissa, minä kun toivoin hänestä tiedemiestä. Toinen poikani, Moses, jota aioin valmistaa käytännölliselle uralle, oli saanut opiskella kotona erillaisia aineita. Tarpeetonta kumminkin on yrittää kuvailemaan nuorten ihmisten luonteita, sellaisten, jotka varsin vähän vielä ovat maailmassa liikkuneet. Lyhyesti sanoen: yhtäläisyys heissä oli silmäänpistävää, niinkuin ainakin saman perheen jäsenissä; tarkemmin: yhtäläisiä he olivat luonteeltaan jokainen, yhtä ylevämielisiä, herkkäuskoisia, vilpittömiä ja säveitä.

TOINEN LUKU

Kovan onnen kohtauksia perheessä. — Onnen antimien menettäminen vahvistaa vain oikeamielisen ihmisen itsetuntoa.

Maalliset toimet talossa olivat pääasiallisesti vaimoni huolena, henkiset yksinomaa minun hallussani. Tulot virastani, jotka nousivat noin viiteenneljättä puntaan vuodessa, minä lahjoitin papiston leskille ja orvoille meidän hiippakunnassa. Minulla kun oli itselläni omaisuutta kyllä, ei minun tarvinnut murehtia toimeentulostani. Tunsinpa salaista mielihyvääkin, saadessani täyttää velvollisuuteni palkatta. Senvuoksi olin päättänyt hoitaa virkaani ilman apulaista ja päästä personallisesti tuntemaan jokaisen seurakuntalaiseni. Naineita miehiä minä kehoitin pysymään kohtuudessa, naimattomia nuorukaisia menemään naimisiin, ja niinpä muutaman vuoden perästä oli yleisenä sananpartena, että Wakefieldissa on kolme kovaa puutetta: papilta puuttuu ylpeyttä, nuorilta miehiltä vaimoja ja krouveilta vieraita.

Avioliitto oli aina ollut minulle mieluisimpia puheen-aineita, ja monta saarnaa minä kirjoitinkin onnellisen avioliiton ylistykseksi. Yhteen kohtaan varsinkin minä siinä kiinnyin: väitin näet, samoin kuin Whistonkin, ett'ei Englannin kirkon papin sovi vaimonsa kuoltua mennä uusiin naimisiin. Sanalla sanoen, otin tehtäväkseni esiintyä ankarana monogamistina.

Olin jo aikaisin takertunut väittelyihin tästä tärkeästä asiasta, josta niin monta paksua nidosta on kirjoitettu. Julkaisin siitä itsekin muutamia kirjasia. Ei niitä montakaan kaupaksi mennyt, mutta minä lohdutin itseäni sillä, että tulihan edes joku asian-ymmärtävä lukeneeksi niitä. Yksi ja toinen ystävä piti tätä intoilemista heikkona puolena minussa, mutta voi! eivätpä he olleet tätä asiata niin kauan ja niin syvälti mietiskelleetkään kuin minä. Mitä enemmän minä sitä ajattelin, sitä tärkeämmältä se mielestäni tuntui. Meninpä periaatteissani askelta kauemmaksikin kuin Whiston: hän oli vaimonsa hautakiveen piirrättänyt, että vainaja oli ollut William Whistonin ainoa vaimo; minä sepitin jo vaimoni eläissä samallaisen hautakirjoituksen, jossa puhutaan hänen ymmärtäväisyydestään, säästäväisyydestään ja kuuliaisuudestaan kuolemaan asti. Tämä piirrettiin kauniilla kirjaimilla ja pantiin komeissa puitteissa kaminin olalle, jossa siitä oli paljonkin hyötyä. Se huomautti vaimolleni, mitä velvollisuuksia hänellä on minua kohtaan, ja kuinka uskollinen minä olen hänelle; se kehoitti häntä toimimaan niin, ett'ei ihmisillä olisi hänestä muuta kuin hyvää puhuttavana, ja muistutti häntä alati kuolemasta.

Tämä alinomainen avioliiton ylistäminen se kaiketi vaikutti sen, että vanhin poikani, yliopistosta palattuansa, rupesi katselemaan erään lähiseudulla asuvan papin tytärtä. Tällä papilla oli korkea hengellinen virka-arvo ja niin hyvä taloudellinenkin asema, että tyttärellä oli melkoiset myötäjäiset odotettavissa. Mutta tämä oli vähin neidon edullisia puolia. Kaikki ihmiset, kahta tytärtäni lukuun ottamatta, kehuivat miss Arabella Wilmotia kerrassaan kauniiksi immeksi. Hän oli niin nuori, terve, kukoistava, kasvojen iho niin helakan kuultava, katse niin henkevä, ett'ei vanhakaan saattanut kylmäkiskoisesti häntä katsella. Mr Wilmot,[4] kuultuaan, että minäkin kykenen säätämään pojalleni melkoisen summan, oli nuorten liittoon taipuvainen. Ja siitä pitäin elivät molemmat perhekunnat kaikessa sovussa, niinkuin konsanaankin ne, joista pian tulee läheisiä sukulaisia.

Kokemuksesta jo tietäen, että kihloissa-olo on onnellisinta aikaa elämässä, minä mielellänikin pitkitin tätä aikaa, ja monenmoiset yhteiset huvitukset näyttivät vaan päivä päivältä yhä enemmän kiinnittävän rakastuneita toisiinsa. Aamulla tavallisesti herättiin soitonsäveliin, ja kauniilla ilmalla lähdettiin ratsain metsästämään. Aamiaisen ja päivällisen välinen aika meni naisilta pukeutumiseen ja lukemiseen: tavallisesti he lukivat yhden sivun ja peilailivat itseänsä sitten, ja tämä — se täytyy filosofienkin myöntää — oli useinkin se kauniin sivu.

Päivällispöydässä oli vaimoni puheenjohtajana. Hän kun tahtoi, äidiltään perimänsä tavan mukaan, omin käsin leikellä annokset kullekin, saimme me kuulla jok'ainoan ruokalajin historian. Estääkseni päivällisen jälkeen naisia lähtemästä pois, käskin tavallisesti siirtää pöydän syrjään, ja usein silloin tyttäret, musikkiopettajansa avulla, pitivät meille oikeita konsertteja. Kävelyretkiin, teenjuontiin, panttileikkeihin kului sitten loput päivää. Kortinlyöntiin ei tarvinnut koskaan turvautua. Minä vihasin kaikkea muutakin rahapeliä, paitsi puffi- eli triktraklautaa, jota välistä pelasimme vanhan ystäväni kanssa kahden pennyn panoksilla.[5]

Näin kului muutamia kuukausia, kunnes arveltiin parhaaksi määrätä hääpäivä, jota jo nuoretkin näkyivät hartaasti halajavan. Minun ei tarvitse ruveta kuvailemaan vaimoni hyörimistä ja pyörimistä häitten valmisteluissa eikä tyttärienikään salaperäisiä silmäyksiä. Minun huomioni oli sitä paitsi nyt kiintynyt kokonaan toisaalle: valmistelin näet painoon erästä kirjoitusta, lempiaatettani puolustaakseni. Minä kun pidin tätä kirjoitustani mestariteoksena sekä todisteluun että stiiliin nähden, niin en malttanut sydämeni ylpeydessä olla näyttämättä sitä vanhalle ystävälleni, mr Wilmotille, jonka hyväksyvää lausuntoa en lainkaan osannut epäillä. Mutta liianpa myöhään huomasin hänen olevan sielustaan ja sydämestään aivan päinvastaista mielipidettä, eikä kummakaan, hän kun paraillaan kosiskeli itselleen neljättä vaimoa. Tuosta syntyi — arvaahan sen — jotenkin kiivas väittely, joka oli vähällä tehdä tyhjäksi puuhanalaiset häät. Päätettiin kumminkin ottaa asia perinpohjaisen harkinnan alaiseksi häitten aattona.

Keskustelu oli innokasta puolelta sekä toiselta. Hän syytti minua vääräuskoiseksi; minä työnsin syytöksen takaisin ja — sana sanasta, kaksi paraasta. Väittelyn ollessa kuumimmillaan, tuli muuan sukulainen kutsumaan minua ulos. Huolestuneen näköisenä hän kehoitti minua lopettamaan kiistat ainakin siksi kunnes poikani häät on pidetty.

— Myöntäkää hänen olevan aviomiehen, koska hän niin tahtoo.

— Mitenkä? — huudahdin minä. — Ettäkö antaisin perää oikeassa asiassa? Myöntää hänen tekevän oikein, kun vast'ikään olen saanut hänelle selväksi, että hänen väitteensä on melkein sulaa hulluutta? Ennen minä luovun omaisuudestani kuin periaatteestani.

— Mieleni on paha, — vastasi ystävä, mutta minun täytyy ilmoittaa teille, että teidän omaisuutenne on melkein ollutta ja mennyttä. Se kauppias kaupungissa, jonka huostaan te olitte uskoneet varanne, on mennyt karkuteille, välttääkseen konkurssia, ja luultava on, ett'ei saamamiehille jää shillingiäkään puntaa kohti. Säästääkseni teitä ja perhettänne, aioin ilmoittaa tämän ikävän uutisen vasta häitten jäljestä, mutta nyt se kenties hiukan hillitsee väittely-intoanne. Kaiketi olette siksi ymmärtäväinen, että huomaatte parhaaksi olla puhumatta asiasta yhtään mitään, ainakin siksi kunnes poikanne on saanut nuoren vaimonsa omaisuuden turvalliseen paikkaan.

— Vai niin! — virkoin minä. — Jos se, mitä sanoitte, on totta, ja jos minusta nyt tulee kerjäläinen, niin en minä silti roistoksi rupea, joka periaatteistaan moisen syyn takia luopuu. Minä menen heti paikalla sisään ilmoittamaan, millä kannalla minun asiani ovat, ja mitä taas minun väitteeseni tulee, niin otan takaisin senkin vähän, mitä tuolle vanhalle herralle olin antanut perää, enkä myönnä hänen olevan aviomiehen, en tämän sanan pienimmässäkään merkityksessä.

Ei tulisi loppua lainkaan, jos rupeaisin kuvailemaan, kuinka erillaisen vaikutuksen minun ilmoitukseni teki kumpaankin perheesen. Mutta rakastuneitten tuskaan ei muitten tunteita käy vertaaminenkaan. Mr Wilmot, joka jo ennenkin oli näyttänyt olevansa taipuvainen kaupan purkamiseen, teki tämän iskun jälleen empimättä lopullisen päätöksen. Yksi avu hänessä oli täydessä voimassa, ja se oli käytännöllinen äly, liiankin usein ainoa, mikä meissä vielä on jäljellä, kun olemme jo kahdennella kahdeksatta.

KOLMAS LUKU

Muutto. Lopulti käy tavallisesti selville, että ihminen on oman onnensa seppä.

Meidän perheen ainoana toivona oli nyt, että sanoma meitä kohdanneesta iskusta oli pahan-ilkistä tai ennen-aikaista huhua. Mutta pian sain asiamieheltäni kaupungista kirjeen, joka vahvisti todeksi koko asian. Itse puolestani olisin kyllä kestänyt omaisuuteni menettämisen, mutta minua huolestutti perheeni, joka ei ollut kasvatettu sietämään ihmisten ylenkatseen tuottamaa nöyryytystä.

Kului pari viikkoa, ennenkuin yritin käydä heidän suruansa suistamaan, sillä ennen-aikainen lohdutus se vain lisää tuskaa. Sillä välin koetin keksiä keinoja perheeni toimeentulolle. Vihdoin tarjottiin minulle kaukaisessa seudussa pieni seurakunta, jossa oli oleva palkkaa viisitoista puntaa vuodessa, ja jossa häiritsemättä saisin pysyä mielipiteissäni. Ilomielin suostuin tarjoukseen ja päätin, tuloja lisätäkseni, ottaa vuokralle pienen maatilan.

Tämän päätöksen tehtyäni, oli lähinnä huolena kerätä kokoon loput omaisuuttani. Kaikki velat maksettuani, oli minulla neljästäkymmenestä tuhannesta punnasta jäljellä enää neljäsataa. Tärkein tehtäväni oli nyt saada perheeni entinen ylpeys taivutetuksi alas nykyisten olojen tasalle, sillä — sen kyllä tiesin — korskeileva köyhyys on mitä viheliäisintä.

— Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, — lausuin minä, — ett'ei taitavinkaan menettely olisi voinut estää tätä onnettomuutta, mutta nyt saatamme, taitavasti menetellen, torjua sen seurauksia. Me olemme nyt köyhiä, armaani, ja meidän pitää ymmärtää mukautua nöyryytettyyn tilaamme. Meidän täytyy nyt nurkumatta luopua ylellisyydestä, joka niin monen on saattanut kurjuuteen, ja hakea yksinkertaisissa oloissa sitä rauhaa, jossa kaikki saattavat olla onnellisia. Köyhät elävät tyytyväisinä ilman meidän apuamme; emmekö me sitten oppisi elämään ilman heidän apuansa? Niin, lapset, meidän on tästä hetkestä alkaen luopuminen kaikista ylhäisten vaatimuksista. Meillä riittää varoja sen verran vielä, että voimme olla onnellisia, jos ymmärtäväisiä olemme. Rikkaita emme ole; olkaamme sen sijaan tyytyväisiä.

Vanhimman poikani, joka oli käynyt opinnoilla yliopistossa, päätin lähettää kaupunkiin hankkimaan tulonlisiä sekä meille että itselleen. Ystävistä ja perheistä eroaminen on kenties tuskallisinta, minkä köyhyys mukanaan tuo.

Päivä läheni, jolloin meidän oli määrä ensi kertaa hajaantua. Poikani sanoi jäähyväiset äidilleen ja muille perheenjäsenille, jotka kyynelöiden häntä syleilivät ja suutelivat. Viimeksi hän tuli pyytämään minulta siunausta. Sen minä annoinkin hänelle kaikesta sydämestäni. Tämä siunaus ja viisi guineata[6] oli ainoa isän perintö, mikä minulta hänelle riitti.

— Poikani! — lausuin minä. — Sinä lähdet nyt Lontoosen jalkaisin, samaan tapaan kuin Hooker vainaakin, suuri esi-isäsi, ennen sinua vaelsi. Ota minulta sama ratsu, minkä hyvä piispa Jewel antoi hänelle mukaan, tämä sauva. Ja ota tämä kirja ratoksesi matkalle; nämä kaksi riviä siinä ovat miljonan arvoiset: "Minä olin nuori ja vanhennuin, ja en ikänä nähnyt vanhurskasta hyljätyksi enkä hänen siemenensä kerjäävän leipää." Tämä olkoon lohdutuksena sinun matkoillasi. Mene, poikani, ja millainen lieneekään osasi, käy kotona kerran vuodessa. Ole rohkealla mielin ja jää hyvästi.

Hän kun oli rehellinen ja kunnon poika, en ollut ensinkään huolissani, lähettäessäni häntä näin alastonna maailman näyttämölle, sillä minä olin vakuutettu hänen näyttelevän siellä hyvää roolia, joko voitettuna tai voittajana.

Muutaman päivän perästä tapahtui meidän muittenkin siirtyminen kotoa pois. Raskasta oli jättää se seutu, missä niin monta rauhan hetkeä olimme saaneet nauttia. Ei siinä lujinkaan mieli jaksanut kyyneliä pidättää. Sitä paitsi tuo seitsemänkymmenen peninkulman matka[7] sellaiselle perheelle, joka ei siihen saakka ollut vielä kymmentäkään matkustanut kotoa kauemmas, oli omiansa herättämään meissä levottomuutta. Ja sitäkin apeammaksi kävi mieli, kun pitäjän köyhät, valittaen ja vaikeroiden saattoivat meitä muutaman peninkulman. Päästyämme ensimmäisenä päivänä onnellisesti kolmenkymmenen peninkulman päähän tulevasta olopaikastamme, jäimme yöksi vähäpätöiseen majataloon eräässä kylässä maantien varrella.

Saatuamme huoneen, minä tapani mukaan pyysin isäntää seuraksi meille, ja siihen hän mielellään suostuikin, sillä olihan hänenkin osansa tuleva lisäksi huomiseen laskuun. Hän se sitä paitsi tunsi koko sen paikkakunnan, minne minä olin siirtymässä, varsinkin squire Thornhillin,[8] joka oli minut kutsunut papiksi omistamallensa kirkkoalueelle ja asui moniaan peninkulman päässä tästä. Tämä herra oli isännän puheen mukaan mies, joka ei maailmassa juuri muusta välittänyt kuin huvituksista ja oli liiatenkin kiintynyt kauniimpaan sukupuoleen. Ei niin kunnollista naista, että pystyisi vastustamaan hänen väsymättömiä vehkeitään, kertoi isäntä, ja tuskin on, lisäsi hän, kymmenen peninkulman alalla sitä vuokraajan tytärtä, joka ei olisi saanut kokea hänen kujeittensa onnistumista ja hänen uskottomuuttaan. Minut tällainen kertomus pani joissain määrin huolehtimaan, mutta kokonaan toisin se vaikutti tyttäriin: heillä ihan kasvot loistivat tulevan voitonriemun toivosta. Vaimoni ei ollut vähemmin hyvillänsä hänkään, lujasti kun luotti tytärtensä suloihin ja siveyteen.

Näitä seikkoja miettiessämme astui emäntä huoneesen, ilmoittaen, että se vieras, joka on asunut heillä kaksi päivää, ei jaksa maksaa laskuansa, ei sano olevan rahaa.

— Eikö! — huudahti isäntä. — Se on mahdotonta! Vastahan hän eilispäivänä antoi piiskurille kolme guineata, jotta armahtaisi vanhaa virkaheittoa sotamiestä, joka oli varastanut koiran ja siitä syystä tuomittu kujanjuoksuun kylän kautta.

Kun emäntä yhä vaan pysyi väitteessään, vannoi isäntä kiristävänsä omansa tavalla tai toisella takaisin ja oli juuri lähtemäisillään ulos, mutta minä pidätin hänet ja pyysin esittämään itseäni tuolle oudolle vieraalle, joka oli osoittanut niin suurta laupeutta lähimmäistänsä kohtaan. Hän suostui siihen ja saattoi vieraan sisään. Tämä oli noin kolmekymmentä vuotta vanha gentleman, solakka herra, yllään nuttu, joka näkyi olleen aikoinaan kultakalunoilla kirjailtu. Kasvojen piirteet tiesivät syvää mietintää; jotain kuivaa ja kulmikasta oli hänen olennossaan; mielistelyä hän ei näkynyt ymmärtävän tai halveksi sellaista.

Isännän lähdettyä huoneesta, minä en saattanut olla lausumatta osan-ottoani kunnon miestä kohtaan, joka on joutunut tällaiseen pulaan, ja tarjosin hänelle kukkaroni.

— Minä otan tarjouksenne vastaan, arvoisa herra, kaikesta sydämestäni, — lausui hän. — Kovin olin ajattelematon, antaessani pois viimeiset rahani, mutta mieleni on hyvä, kun siten sain nähdä, että vielä on olemassa teidän kaltaisianne miehiä. Pyytäisin vain sitä ennen saada tietää minun hyväntekijäni nimen ja asuinpaikan, voidakseni suorittaa hänelle velkani niin pian kuin mahdollista.

Minä ilmoitin hänelle sekä nimeni että äskeiset vastoinkäymiseni kuin myös seudun, minne olen siirtymässä.

— Sehän sopii paremmin kuin olisi osannut odottaakaan! — huudahti hän, — sillä minullakin on matka sinnepäin. Täällä olen viipynyt kaksi päivää tulvain tähden, mutta huomenna toivoakseni pääsemme kyllä kulkemaan.

Minä vakuutin olevani hyvilläni hänen seurastaan, ja minun sekä vaimoni ja tytärteni yhteisestä pyynnöstä hän suostui jäämään illalliselle meidän kanssamme. Vieraan puhelut olivat sekä hauskoja että opettavaisia, ja minä olisin kernaasti haastellut hänen kanssaan kauemminkin, mutta ilta oli jo kulunut myöhäksi, ja meidän täytyi käydä levolle, hankkiaksemme voimia huomispäivän matkan varalle.

Huomenissa lähdettiin yhdessä liikkeelle. Meikäläiset kulkivat ratsain, mutta mr Burchell — se oli matkakumppalimme nimi — astui jalan tienviereistä polkua, sanoen leikillään, että koska me olemme niin huonoja ratsastajia, niin hän ei tahdo jättää meitä jäljelle. Koska joki oli yhä vieläkin tulvillaan, täytyi meidän palkata opas. Hän kulki matkueen etunenässä, mr Burchell ja minä astuimme viimeisinä. Matkan vaivoja me koetimme lieventää filosofillisilla keskusteluilla, joihin hän näkyi olevan täysin perehtynyt. Kovin minua kummastutti se seikka, että hän, vaikka oli lainannut minulta rahoja, kumminkin puolusti mielipiteitään niin itsepintaisesti, ikäänkuin olisi ollut minun patronani.

Tuon tuostakin hän selitti, kenenkä oma mikin maatila tien varrella oli.

— Tuo tuolla, — sanoi hän, osoittaen erästä varsin komeata taloa jonkun matkan päässä, — on mr Thornhillin talo. Sen omistaja on muuan nuori gentleman, varsin rikas mies. Hän on tosin kokonaan riippuvainen sedästään, sir William Thornhillista, joka itse tyytyy sangen vähään ja elää enimmäkseen kaupungissa.

— Mitenkä? — huudahdin minä. — Onko minun nuoren patronani setä se mies, joka on niin laajalti tuttu hyvistä avuistaan, ylevästä mielestään ja omituisuuksistaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että sir William Thornhill on jaloimpia ja samalla kummallisimpia miehiä koko kuningaskunnassa, kauttaaltaan hyväntahtoinen herra.

— Kenties vähän liiaksikin, — arveli mr Burchell. — Nuorempana hän ainakin oli ylenmäärin hyväntahtoinen. Hänellä oli ankarat intohimot, ja koska ne kaikki olivat siveellistä laatua, niin liittyi niihin jotain hyvin romantillista. Aikaisin jo miellyttyänsä sekä sotilaan että tiedemiehen toimiin, hän ennen pitkää kunnostikin itsensä armeijassa ja sai jonkun verran mainetta oppineitten joukossa. Koska hännystely aina kulkee kunnianhimoisten ihmisten jäljissä, sellaiset kun juuri ovat ylistyksille herkät, niin oli hänelläkin alati ympärillään joukko miehiä, jotka toivat näkyviin ainoastaan yhden puolen luonnettansa, niin että hän myötätuntoisuudessansa muita kohtaan laiminlöi omat etunsa. Hän rakasti kaikkia ihmisiä, sillä onnelliset olot estivät häntä näkemästä, että joukossa on konniakin. Lääkärit kertovat sellaisesta taudista, jossa koko ruumis on niin sanomattoman hellä, että pieninkin kosketus tekee kipeätä. Mitä muut täten ruumiillisesti kärsivät, sitä hän kärsi henkisesti. Pieninkin hätä, joko todellinen tai luuloteltu, koski häneen ihan sisimpiä myöten, ja sairasmielisellä hellätuntoisuudella hän kärsi muitten tuskia. Tämä saattoi hänet hyvin auliiksi, ja niinpä on helppo ymmärtää, että hänen ympärillään oli yltä kyllin mankujoita. Anteliaisuus alkoi tehdä lovia hänen omaisuuteensa, vaikk'ei hänen hyväntahtoisuuteensa: tämä näytti yhä vaan lisääntyvän, mikäli omaisuus hupeni. Ajattelemattomuus kasvoi tasakättä köyhyyden kera. Hänen puheensa olivat viisaan miehen puheita, mutta työt hupsun töitä. Kun tunkeilevaisuus oli viimein käynyt kovin suureksi, niin ett'ei hän enää voinut täyttää kaikkia pyyntöjä, silloin hän rupesi rahan asemesta antamaan lupauksia. Siinä kaikki, mihin hän kykeni, eikä hän vieläkään saattanut pahoittaa kenenkään mieltä kiellollansa. Sillä tavoin hän sai niskoilleen koko joukon väkeä, joitten täytyi lopultikin joutua pettymykseen, niin mielellään kuin hän olisi heitä auttanutkin. Jonkun aikaa nämä riippuivat hänessä vielä kiinni, mutta hylkäsivät hänet sitten, sadatellen ja halveksien, niinkuin hän ansaitsikin. Samassa määrin kuin muitten kunnioitus häntä kohtaan väheni, samassa määrin hän rupesi halveksimaan omaa itseänsä. Heidän imartelunsa olivat tähän saakka kannatelleet hänen mielensä rohkeutta, mutta nyt, kun tämä tuki oli otettu pois, ei hänellä ollut iloa sydämensä hyväksymisestä, hän kun ei ollut koskaan oppinut sydäntänsä kunnioittamaan. Maailma alkoi esiintyä hänelle toisellaisena; ystäväin entinen mielistely rupesi kutistumaan pelkäksi myöntämiseksi, myöntäminen pukeutui pian ystävällisen kehoituksen muotoon, ja kun kehoitusta ei noudatettu, syntyi moitteita. Hän huomasi, että sellaiset ystävät, joita hyväntekeväisyys oli kerännyt hänen ympärilleen, ovat varsin vähän-arvoisia. Hän huomasi, että jos toisen sydäntä omakseen tahtoo, pitää hänelle antaa oma sydämensä. Minä huomasin nyt, että… että… niin, mitäs minä aioin kertoakaan?… Sanalla sanoen, hyvä herra: hän päätti ruveta taas kunnioittamaan omaa itseänsä ja teki suunnitelman, millä saada rappeutunut omaisuutensa jälleen entiselleen. Siinä tarkoituksessa hän, omituinen kun oli, vaelsi jalkaisin halki Europan, ja vaikk'ei hän ole kuin kolmekymmentä vuotta vanha, on hänen taloudellinen asemansa parempi kuin koskaan ennen. Hänen anteliaisuutensa on nyt järkevämpää ja kohtuullisempaa; mutta yhä edelleenkin hän on luonteeltaan oikullinen, ja yhä vieläkin hänen suurimpana huvituksenaan on tehdä hyvää peräti omituisella tavalla.

Minä olin niin kokonaan kiintynyt mr Burchellin kertomukseen, että tuskin tulin katsoneeksi eteenpäin, kunnes äkkiä kuulin omaisteni huutoja. Katsahdettuani ympärilleni, huomasin nuorimman tyttäreni olevan keskellä vuolasta virtaa. Hän oli pudonnut hevosen seljästä ja taisteli parhaillaan virtaa vasten. Kahdesti hän jo vaipui veden alle, mutta minä olin niin hämmästynyt, ett'en kyennyt ajattelemaankaan hänen pelastamistansa. Ehdottomasti hän olisi ollut hukassa, ellei minun matkatoverini, vaaran huomattuansa, olisi silmänräpäyksessä syössyt veteen ja suurella vaivalla pelastanut häntä joen toiselle rannalle.

Hiukan ylempänä pääsimme me muutkin virran yli, jossa nyt yhdessä tyttäreni kanssa lausuimme sydämelliset kiitoksemme pelastajalle. Tyttäreni kiitollisuutta on helpompi kuvailla mielessään kuin sanoin kertoa. Hän kiitti enemmän katseilla kuin sanoilla, yhä edelleen nojautuen hänen käsivarteensa, ikäänkuin vieläkin apua odotellen. Vaimonikin toivoi saavansa joskus tilaisuuden palkita häntä meidän omassa kodissamme.

Poikkesimme sitten lähimpään majataloon ja söimme siellä yhdessä päivällistä. Siitä kääntyi mr Burchellin tie toiselle suunnalle, ja hän sanoi meille jäähyväiset.

Me läksimme jatkamaan matkaamme. Tiellä minun vaimoni virkkoi minulle, että mr Burchell miellyttää häntä suuresti, ja vakuutti, että jos vaan se mies syntyperänsä ja varallisuutensa puolesta on mahdollinen pyytämään vaimoa meidän perheestä, niin ei hän puolestaan sen sopivampaa vävyä toista tiedä ketään. Minä en saattanut olla myhähtämättä, kuullessani vaimoni puhuvan noin korkealentoisesti, mutta enpä milloinkaan pannut kovin pahakseni moisia viattomia onnen haaveiluja.

NELJÄS LUKU

Todistus siitä, kuinka vähissäkin varoissa saattaa olla onnea, joka ei riipu oloista, vaan mielentilasta.

Uusi olopaikkamme oli tienoossa, missä maalaiset asuivat omilla tiluksillaan. Yhtä outoa oli heille ylellisyys kuin puutekin. Kaikkia elintarpeita oli heillä itsellään riittävästi, jonka vuoksi he harvoin kävivät kaupungeissa ja kauppaloissa, noutamassa sellaista, jota ilmankin toimeen tulee. Asuen kaukana sivistyneestä maailmasta, he olivat pysyneet vanhan-aikuisissa yksinkertaisissa tavoissa. He olivat jo pienestä, pitäin tottuneet tyytymään vähään, ja siksipä he tuskin tiesivätkään, että kohtuullisuus on hyvä avu. Uutterasti he tekivät työtä arkina, mutta pyhäpäiviä he pitivät lomahetkinä, jotka on suotu lepoa ja huvitusta varten. Siellä veisattiin vielä vanhoja jouluvirsiä, läheteltiin Valentinin päivänä lempinauhoja talosta taloon, syötiin pannukakkuja laskiaisena, laskettiin pilaa ensimmäisenä huhtikuussa ja hurskaasti syödä naksuteltiin pähkinöitä Mikonpäivän aattona.

Saatuaan tietää meidän tulostamme, saapui koko naapuristo uutta pappiansa vastaan, puhtaissa kirkkovaatteissaan, pillipiiparit ja rumpali etunenässä. Tuliaiskemutkin oli meille valmistettu, ja kernaasti me niihin vieraiksi kävimmekin. Ellei keskustelu siinä niin henkevääkään ollut, niin iloista naurua ainakin riitti.

Pieni pappila sijaitsi viettävän mäen alla, takana kaunis viidakko, edessä kirkasvesinen joki; toisella puolella niitty, toisella vihanta keto. Minun farmissani oli vain kaksikymmentä acrea[9] erittäin hyvää maata, josta olin edelliselle omistajalle suorittanut sata puntaa. Ylen oli soma tämä pieni alueeni, upeine jalavineen ja siroine pensas-aitoineen. Talo oli ainoastaan yksikerroksinen, olkikattoinen, ja semmoisenaan varsin miellyttävän näköinen. Seinät oli sisäpuolelta somiksi valkaistu, ja tyttäreni koristivat ne vielä omatekoisilla piirroksillaan.

Yksi ainoa suoja toimitti sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa, mutta sitä lämpöisempihän siinä oli olla. Ja kun siinä sitä paitsi vallitsi hyvä järjestys, kun vadit, lautaset ja vaskiastiat aina olivat kirkkaina ja puhtaina hyllyillä samassa rivissä, niin oli siinä silmällekin miellyttävä näky; runsaampaa koristusta ei osannut kaivatakaan. Paitsi tätä suojaa oli talossa vielä kolme makuuhuonetta: yksi vaimoani ja minua varten, sen takana tyttärieni makuuhuone ja vielä kolmas, kahdella vuoteella varustettu, muita lapsia varten.

Tässä pienessä tasavallassa, jossa minä olin lainsäätäjänä, vallitsi seuraava järjestys: Auringon noustessa kokoonnuttiin yhteiseen asuinsuojaan, johon palvelija jo ennalta oli virittänyt takkavalkean. Siellä tervehdimme toisiamme säännön mukaan, — minä nimittäin pidin sopivana säilyttää ulkonaisia säädyllisiä tapoja, sillä jos kukin saisi menetellä mielinmäärin, niin joutuisivat ystävyyden siteet höllemmälle. — Senjälkeen laskeusimme kaikki polvillemme kiittämään Häntä, joka meille oli jälleen uuden päivän antanut. Tämän velvollisuuden täytettyämme minä läksin poikani kanssa tavallisille ulkoaskareille, siksi aikaa kuin vaimoni tyttärinensä laitteli aamiaista, joka aina valmistui määrätyllä hetkellä. Aamiainen kesti minun määräykseni mukaan puoli tuntia ja päivällinen koko tunnin, ja ateriain aikoina lasketeltiin viattomia pilapuheita emännän ja tytärten kanssa tai pidin minä filosofillisia keskusteluja poikani kanssa.

Poikani ja minä kun heräsimme auringon noustessa, niin emme koskaan jatkaneet töitä päivänlaskun jälkeen, vaan palasimme kotia, jossa muu perhe meitä hymyillen odotteli lämpöisen ja kirkkaan kotilieden ääressä. Vieraita meiltä ei puuttunut: välisti pistäysi farmari Flamborough, puhelias naapuri, vuoroin sokea pillipiipari maistamaan meidän karvikkoviiniä, jonka sekä resepti että maine oli säilynyt meillä entisellään. Monella muotoa nämä kunnon miehet huvittivat meitä, toinen soitti ja toinen lauloi somia ballaadeja, sellaisia kuin "Johnny Armstrongin viimeinen tervehdys" tai "Julmasta Barbara Allenista." Päivä päätettiin niinkuin oli aloitettukin. Nuorimpien poikain tehtävänä oli lukea päivän raamatunteksti, ja ken äänekkäämmin, selvemmin ja parhaiten luki, se sai sunnuntaina panna puoli pennyä vaivaisten haaviin.

Sunnuntain koittaessa alkoi naisväen pukeutuminen ja koristeleiminen, ja voimattomia silloin olivat kaikki minun säätämäni pukuasetukset. Luulin kyllä, että minun saarnani elämänkoreutta vastaan olivat hillinneet tyttärieni turhamaisuuden, mutta yhä vaan huomasin heidän salaisesti pysyvän entisessä koristelemisen halussa: aina heille vaan olivat mieluisia pitsit ja nauhat ja nyörit ja soljet. Vaimonikin oli yhä edelleen ihastunut tulipunaiseen paduasilkkiseen leninkiinsä siitä saakka kuin minä ennen vanhaan olin kerran tullut sanoneeksi, että se sopii hänellen vallan hyvin.

Ensimmäisenä sunnuntaina varsinkin heidän käytöksensä loukkasi minua kovin. Olin edellisenä iltana jo pyytänyt heitä olemaan varhain aamulla valmiina, minä kun tahdon joutua kirkkoon hyvissä ajoin ennen seurakuntaa. Täsmälleen he käskyni täyttivätkin. Mutta aamiaiselle tultuani huomasin vaimoni ja tyttärieni pukeutuneen täyteen entiseen juhla-asuunsa: tukka oli kankeana pomadasta, kasvoilla korutäpliä ja liepeissä laahukset, jotka kahisivat, kun hiukankin liikahti. En saattanut olla myhähtämättä, nähdessäni mointa turhamaisuutta varsinkin vaimossani, jolta olisin odottanut enemmän ymmärrystä.

Tässä pulmassa oli minulla vain yksi neuvo jäljellä. Varsin vakavan näköisenä minä pyysin poikani käskemään vaunut kuistin eteen. Tyttäret hämmästyivät sellaista määräystä, mutta minä uudistin sen entistä juhlallisemmin.

— Mitäs pilaa tuo nyt on! — huudahti vaimoni. — Saattaahan sinne vallan hyvin mennä jalkaisinkin: ei meidän tarvitse vaunuissa ajaa.

— Erehdystä, lapsi kulta! — vastasin minä. — Nyt niitä vaunuja tarvitaankin, sillä jos me näissä koruissa menisimme jalkaisin kirkolle, niin kylän lapset ne kirkuen perässä juoksisi.

— Vai niin! — virkkoi vaimoni. — Minäpä luulin, että sinun, rakas Charles,[10] olisi mieluista nähdä lapsesi sievinä ja somina ympärilläsi.

— Niin sievinä ja somina kuin suinkin keskeytin minä; — sitä rakkaampia te minulle olette; mutta tuo tuollainen ei ole sievyyttä eikä somuutta, se on turhamaista koristelua. Nuo röyhykset ja rinnukset ja korutäplät saavat aikaan sen, että kaikki naapurin naisväki rupeaa meitä vihaamaan. Ei, lapsi kullat, — jatkoin minä vakavammin, nuo tamineet pitää muuttaa yksinkertaisempaan kuosiin, sillä koristeleminen ei sovi meille, joilla ei ole varoja säädynkään mukaiseen pukuun. En tiedä, sopinevatko tuollaiset hesut ja hetaleet rikkaillekaan, kun ajattelee, että turhamaisten koristeiden hinnalla, kohtuullisenkin laskun mukaan, köyhäin alastomuus kylläkin saisi verhon ylleen.

Tämä huomautus oli osunut oikeaan: tyynellä mielin he heti kohta menivät muuttamaan pukuansa. Ja seuraavana päivänä minä mielikseni huomasin tyttärieni, kenenkään pyytämättä, leikkelevän liepeistänsä kirkkoliivejä Dickille ja Billille, nuoremmille pojilleni,[11] ja, mikä vielä hauskempaa, heidän leninkinsä tulivat siten entistään somemmiksi.

VIIDES LUKU

Uusia, ylhäissukuisia tuttavia. Parastakin toivoa seuraa usein pettymys.

Vähän matkan päähän pappilasta oli entinen pappi laittanut istuinpaikan orapihlajain ja kuusamojen suojaan. Siellä me, kun ilma oli kaunis ja työt päätetty, usein istuimme yhdessä, ihaillen illan viileässä laajaa maisemaa edessämme. Siellä juotiin välisti teetäkin, ja silloin oli meillä aina jonkinmoiset tilapäiset kemut, ja niitä kun sattui harvoin, aiheutui niistä yhä uutta iloa, sillä valmistukset niihin tapahtuivat aina melkoisilla puuhilla ja menoilla. Näissä tilaisuuksissa lukivat nuorimmat pojat meille jotain ääneen ja saivat säännöllisesti hekin teetä, sittenkuin muut olivat juoneet. Väliin tyttäret, vaihetuksen vuoksi, lauloivat kitaran säestyksellä. Tällaisten pikku konserttien aikana minä läksin vaimoni kera nurmikolle mäen rinteellä, missä kasvoi sinisiä kelloja ja ruiskukkia. Siellä me ihastuksella haastelimme lapsistamme, hengittäen raitista ilmaa, josta tuulahteli sekä terveyttä että mielenrauhaa.

Täten me huomasimme, kuinka kaikkinaisilla elämän oloilla on omat ilonsa: aamu herätti meidät aina uusiin puuhiin ja ponnistuksiin, mutta ilta palkitsi ne mieluisilla joutohetkillä.

Syyskesästä kerran, eräänä juhlapäivänä, jonka olin määrännyt lepopäiväksi töitten välillä, istuttiin taasen tavallisella paikalla ulkona. Nuoret soittotaiteilijat olivat juuri aloittaneet konserttinsa. Kesken kaikkea näimme hirven kiitävän noin parinkymmenen askeleen päässä meistä. Läähätyksestä päättäen oli metsästäjiä sen kintereillä.

Emme olleet ennättäneet vielä paljoakaan päivitellä eläin paran hätää, niin jo näimme koirain ja ratsumiesten rientävän täyttä vauhtia sen perässä.

Aikomukseni oli heti siirtyä taloon takaisin, mutta uteliaisuudesta tai hämmästyksestä tai jostain salaisesta syystä vaimoni ja tyttäreni eivät liikahtaneet paikoiltaankaan. Etummainen metsästäjä ratsastaa karautti meidän ohitsemme, perässään neljä viisi muuta herraa hevosen seljässä. Vihdoin tuli esille muuan nuori gentleman, muita hienomman näköinen, silmäili meitä hetkisen ja pysähtyi sitten, jätti ratsunsa palvelijalle ja lähestyi meitä. Huoleton ryhti tiesi hänessä ylhäistä herraa. Hän ei näkynyt kaipaavan mitään esittelyä, vaan läheni tyttäriäni, suudellakseen heitä, niinkuin konsanaankin mies, joka on varma ystävällisestä vastaan-otosta, mutta tyttäreni olivat jo aikaisin oppineet pelkällä katseella saamaan hämille liiallisen rohkeuden. Silloin hän ilmoitti olevansa nimeltään Thornhill, ympärillä olevain tilusten omistaja. Senjälkeen hän uudestaan lähestyi suutelemaan perheen naispuolisia jäseniä, ja niin suuri oli rikkauden ja hienon puvun voima, ett'ei hän toista kertaa enää kieltoa saanutkaan.

Hänen käytöksensä kun oli luontevaa, vaikkapa itseensä luottavaakin, muuttui välimme pian tuttavallisemmaksi. Huomattuaan soittimia, hän pyysi, että hänelle suosiollisesti esitettäisiin joku laulu. Tuollaiset tuttavuudet erisäätyisten kesken eivät minua miellytä, ja senvuoksi annoinkin tyttärilleni epäävän merkin, mutta äiti oli ennättänyt antaa toisen viittauksen, joka teki minun yritykseni tyhjäksi. Ja niinpä he iloisesti hymyillen lauloivat erään Drydenin lempilauluista. Mr Thornhill näkyi olevan erittäin hyvillään laulun sekä valinnasta että suorittamisesta ja kävi sitten itsekin kitaraan. Hänen laulunsa oli varsin keskinkertaista, mutta siitä huolimatta maksoi vanhin tyttäreni hänen äskeiset kiitoksensa korkojen kanssa takaisin, vakuuttaen, ett'ei hänen laulun-opettajansakaan ääni ole niin voimakas kuin mr Thornhillin. Tämän mielistelyn kuultuansa, mr Thornhill kumarsi, ja tyttäreni vastasi siihen niiauksella. Vieras kiitteli hänen hyvää aistiansa, toinen taas mr Thornhillin hyvää käsitystä. Tuskin he kokonaisen ihmis-iän kuluessa olisivat saattaneet tulla sen paremmiksi tuttaviksi. Heikko äiti se oli yhtä onnellinen hänkin ja pyysi vierasta sisään, juomaan lasillisen karvikkoviiniä.

Koko perhe näkyi kaikin voiminsa tahtovan olla hänelle mieliksi. Tyttäret koettivat hänen huviksensa kääntää puhetta sellaisiin asioihin, jotka heidän mielestään olivat ajanmukaisia. Moses sitä vastoin teki hänelle pari kolme kysymystä vanhan ajan klassikoista ja sai palkakseen sen mielihyvän, että toinen nauroi hänelle vasten kasvoja. Toimessa olivat pienetkin pojat ja hierautuivat tuttavallisesti vieraan luokse. Tuskin sain parhaimmillakaan yrityksilläni estetyksi heitä koskettelemasta ja himmentämästä hänen takkinsa kalunoita ja nostelemasta hänen taskujensa läppiä, nähdäkseen, mitä taskuissa on.

Illan pimetessä hän sanoi jäähyväiset, pyydettyänsä lupaa saada tulla toistekin, ja sehän hänelle, meidän patronalle, mitä auliimmin annettiinkin.

Heti hänen lähdettyänsä, vaimoni kutsui perheen jäsenet neuvottelemaan päivän tapahtumista. Hänen mielestään se oli mitä onnellisin sattuma: on hän muka nähnyt kummallisempiakin asioita, ja selville vesille ne vaan ovat vieneet. Hän toivoi vielä sen päivän koittavan, jolloin me saatamme pitää päätä yhtä korkealla kuin mitkä ylhäissukuiset hyvänsä. Eikä hän saata käsittää — siihen loppupäätökseen hän tuli, — miks'eivät hänen tyttärensä saattaisi joutua rikkaisin naimisiin yhtä hyvin kuin molemmat miss Wrinkleritkin. Tämä viimeinen lause kun oli tarkoitettu minulle, vastasin minä, ett'en minäkään sitä saata käsittää enempää kuin sitäkään, miksikä mr Simpkins voitti arpajaisissa kymmenentuhatta puntaa ja me tyhjää kouran täyden.

— Charles! — huudahti vaimoni. — Sinun tapasi on aina masentaa lapsia ja minua, jos me kerrankin olemme iloisella mielellä. Sano, Sofia kulta, mitä sinä pidit uudesta vieraasta? Eikö hän sinun mielestäsi ole hyvänluontoinen mies?

— Kerrassaan, äiti! — vastasi toinen. — Hän pystyy puhumaan mistä hyvänsä eikä joudu ymmälle milloinkaan; mitä mitättömämpi asia, sitä enemmän on hänellä siitä sanomista, ja ennen kaikkea hän on varsin kaunis mies.

— Niin! — arveli Olivia. — Laatuun käypä mies kyllä, mutta ei hän minua puolestani sanottavaksi miellytä: hän on niin ujostelematon ja tunkeileva; kitaraa hän soittaa ihan kauheasti.

Molemmat viimeiset puheet minä tulkitsin ihan päinvastaisiin suuntiin. Huomasin näet, että Sofia häntä sisimmissään halveksii yhtä paljon kuin Olivia salaisesti ihailee.

— Mitä hänestä arvellettekaan, lapsi kullat, virkoin minä, — ei hän minuun edullista vaikutusta tehnyt. Epäsuhtainen ystävyys muuttuu lopulti aina vastenmielisyydeksi. Minusta tuntuu, että hän kaikessa luontevuudessaan kumminkin tiesi, kuinka suuri juopa hänen ja meidän välillämme on. Paras on hakea seuraa oman säädyn piirissä. Ei sen halveksittavampaa ihmistä kuin mies onnen-onkija, enkä ymmärrä, miksikä ei onnen-onkija nainenkin olisi yhtä halveksittava. Parhaimmassa tapauksessa me saamme halveksimista osaksemme, jos hänen aikomuksensa ovat rehellisiä, mutta elleivät ole? Minua kauhistaa jo ajatellessanikin tuota! Enhän minä tosin ole huolissani lasteni käytöksen tähden, mutta hänen luonteessaan on jotain huolestuttavaa.

Olisin vielä puhunut enemmänkin, mutta minut keskeytti muuan squiren palvelija, joka toi herraltansa terveisiä ja samalla palasen metsänriistaa, ilmoittaen sen ohella, että hänen herransa saapuu näinä päivinä meille päivällisille. Tämä otolliseen aikaan lähetetty lahja puhui hänen edukseen paljoa tehokkaammin kuin minä olisin osannut sanoa häntä vastaan. Siksipä en enää mitään virkkanutkaan, tyydyin vain siihen, että olin osoittanut heille, mikä vaara on uhkaamassa, toivoen heidän olevan niin ymmärtäväisiä, että osaavat sen välttää. Sellaiselle siveydelle, joka alituista valvomista vaatii, tuskin kannattaa vartijata ääreen asettaa.

KUUDES LUKU

Onnellisen kotilieden ääressä maalla.

Äskeinen väittely kun oli ollut jotenkin kiivasta, niin päätettiin, saadaksemme välit taas hyvälle kannalle, laittaa yksi osa metsänriistaa illalliseksi. Tyttäret ryhtyivätkin hilpeällä mielin toimiin.

— Mieleni on paha, — virkoin minä, — ett'ei meillä ole naapuria tai vierasta mukana tällaisen herkun ääressä, sillä vieraanvaraisuus tekee moiset ateriat kahta maukkaammiksi.

— Hyväinen aika! — huudahti vaimoni. Tuossahan tulee meidän hyvä ystävämme, mr Burchell, joka pelasti meidän Sofian ja pani sinut väittelyssä pussiin!

— Minutko, lapsi? — huudahtin minä. Erehdystä, kultaseni, erehdystä! Ei siihen monikaan pysty, luullakseni. Enhän minä milloinkaan kiellä sinun taitoasi hanhenmaksa-piiraitten paistamisessa; jätä sinäkin väitteleminen minun huolekseni.

Tätä puhuessani astui köyhä ystäväni mr Burchell sisään. Me tervehdimme häntä lämpimällä kädenpuristuksella. Pikku Dick siirsi hänelle kohteliaasti tuolin.

Tuon köyhän miehen ystävyys oli minulle mieluista kahdestakin syystä: tiesin hänen ensinnäkin tarvitsevan minun ystävyyttäni ja toiseksi osoittavan voimiansa myöten ystävyyttä minuakin kohtaan. Hän oli näillä seuduin tunnettu köyhänä gentlemanina, joka nuoruudessaan ei ollut tahtonut tehdä mitään hyvää, vaikk'ei hän vielä ollut kolmenkaankymmenen vanha. Väliin hän haasteli varsin järkevästi, mutta viihtyi enimmäkseen vaan lasten seurassa, joita hänen tapansa oli sanoa kiltiksi pikku väeksi. Lapset pitivät häntä, mikäli huomasin, kuuluisana ballaadien laulajana ja satujen kertojana, ja melkein joka kerta hänellä oli taskussaan jotain heitä varten, milloin palanen mesileipää, milloin puolen pennyn pilli.

Tavallisesti hän tuli kerran vuodessa näille seuduin moniaaksi päiväksi naapurien vieraanvaraisuuden turviin. Hän istahti illastamaan meidän kanssamme, ja silloin ei vaimoni karvikkoviiniänsä säästellyt, eikä pakinoistakaan puutetta tullut. Mr Burchell lauleli meille vanhoja lauluja ja kertoi lapsille satuja Beverlandin pukista, kärsivällisestä Grisselistä, Catskinin seikkailuista ja ihanan Rosamundan mökistä.

Talon kukko, joka tavallisesti kiekahti yhdentoista aikaan, ilmoitti maatapanon-ajan tulleen, ja nyt tuli odottamaton pula eteen: mihin panna vieras nukkumaan? Kaikki talon vuoteet olivat käytännössä, ja myöhä oli lähettää häntä lähimpään majataloonkaan. Sen pulman ratkaisi pikku Dick, tarjoten hänelle oman tilansa, jos itse pääsee Moses veljensä viereen.

— Ja minä, — huudahti Bill, — minä annan tilani mr Burchellille, jos siskot ottavat minut sänkyynsä.

— Kas se oli oikein! — virkoin minä. Vieraanvaraisuus on kristityn ensimmäisiä velvollisuuksia. Metsänpeto vetäytyy tyyssijaansa, lintu lentää pesäänsä, mutta avuttoman ihmisen täytyy turvautua lähimmäiseensä. Suurin vieras maailmassa oli Hän, joka tuli maailmaa pelastamaan. Hänellä ei ollut omaa kotia, Hän ikäänkuin tahtoi nähdä, minkä verran vieraanvaraisuutta meissä vielä on jäljellä. Debora kulta, — sanoin minä sitten vaimolleni, — anna pojille sokeripala kummallekin, Dickille suurempi, hän kun teki ensimmäisen ehdotuksen.

Seuraavana aamuna varhain minä vein koko perheeni niitylle, jälkiheinää korjaamaan. Vieras tarjosi apuansa ja otettiin joukkoon hänkin. Helposti kävi luokojen kääntäminen: minä astuin edellä, muut asianmukaisessa järjestyksessä perässä. Huomasin sentään, kuinka hartaasti mr Burchell avusti Sofia tytärtäni. Oman osansa suoritettuaan hän ryhtyi Sofian osaan, vilkkaasti puhellen hänen kanssaan. Niin vakuutettu kumminkin olin tyttäreni terveestä älystä ja kunniantunnosta, ett'ei tuommoinen taloudellisesti rappiolle joutunut mies minussa lainkaan herättänyt levottomuutta. Illan tullen pyydettiin mr Burchellia jäämään meille, niinkuin edellisenäkin iltana, mutta hän kieltäytyi, sanoen aikovansa olla yötä naapurissa; hänellä oli pillikin vietävänä sen talon lapsille.

Hän läksi. Illallispöydässä meidän keskustelumme koski äskeistä kovaosaista vierasta.

— Mikä repäisevä esimerkki tuo mies onkaan — lausuin minä — siitä kovasta onnesta, joka seuraa kevytmielistä ja huimapäistä nuoruutta! Ei hän ole älyä vailla, mutta sepä asettaa hänen entiset mielettömät tekonsa vain sitä räikeämpään valoon. Mies parka! Missä ovat nyt kärkkyjät ja imartelijat, nuo hänen entiset johdettavansa ja käskettävänsä? Poissa ne ovat, mielistelemässä kenties sitä parittajaa, joka hänen hurjistelujensa kautta on rikastunut. Tätä he nyt ylistelevät, nuo samaiset, jotka ennen ylistelivät häntä. Ennen vanhaan he ihastelivat hänen älynsä terävyyttä, nyt he ivaavat hänen mielettömyyttään. Hän on köyhä, ja lienee siihen hänen oma syynsä, sillä häneltä puuttuu sekä kunniantuntoa, ollakseen itsenäinen, että taitoakin, ollakseen hyödyllinen.

Lienee minulla ollut salaisia syitä, jotka saattoivat minut tekemään nämä huomautukseni liiankin jyrkässä muodossa. Sofia nuhteli minua lempein sanoin.

— Olipa hänen entinen käytöksensä millainen hyvänsä, isä, — virkkoi hän, — ei häntä pitäisi hänen nykyisissä oloissaan enää moittia. Se puutteen-alainen asema, mihin hän nyt on joutunut, on riittävä rangaistus entisistä hurjisteluista, ja olenhan minä isän itsensäkin kuullut sanovan, ett'ei milloinkaan saa lyödä tarpeetonta iskua siihen uhriin, jota sallimuksen vihan vitsa kurittaa.

— Sinä olet oikeassa, Sofia, — huudahti Moses, — ja sattuvastipa eräs muinais-ajan kirjailijoista esittääkin mointa menettelyä, kuvaillessaan, kuinka muuan talonpoika yritti nylkeä Marsyasta, jolta sadun mukaan toinen jo oli nahan kettänyt. Enkä minä sitä paitsi tiedä, lieneekö tämän köyhän miehen tila niin huono kuin isä kuvailee. Emme me saa tuomita toisten tunteita sen mukaan, mitä me itse tuntisimme heidän tilassansa. Myyrän pesä on meistä peräti pimeä, mutta eläin itse pitää sitä tarpeeksi valoisana. Ja totta puhuen, tuo mies näkyy olevan tyytyväinen tilaansa, enkä ole kuullut kenenkään puhelevan niin vilkkaasti kuin hän, haastellessaan sinun kanssasi.

Tuo oli lausuttu ilman mitään tarkoitusta, mutta se sai kumminkin tytön punastumaan, vaikka hän koetti sitä peittää pakotetulla myhäyksellä, vakuuttaen, että tuskin hän oli huomannutkaan, mitä mr Burchell sanoi. Vieras, liitti hän, näyttää aikoinaan olleen erittäin hieno gentleman.

Tuo kiire, jolla tyttö koetti puolusteleida, ja hänen punastumisensa eivät minua sisimmissäni oikein miellyttäneet, mutta minä en lausunut epäluulojani julki.

Huomiseksi kun odotimme vieraisille meidän hovinherraa, niin ryhtyi vaimoni valmistamaan hirvenpasteijaa. Moses istui lukemaan, minä kävin opettamaan pieniä poikia. Tyttäret olivat täydessä puuhassa, niinkuin muutkin. Minä näin heidän kauan aikaa hääräilevän valkean ääressä. Luulin ensin heidän auttavan äitiänsä, kunnes pikku Dick kuiskaten ilmoitti minulle siskojen keittävän kauneusvettä. Minulla on luontainen vastenmielisyys kaikkia sellaisia vesiä vastaan, ne kun eivät lainkaan ihoa paranna, vaan päinvastoin turmelevat sen. Senpävuoksi minä siirsin tuoliani vähitellen lähemmäs takkaa, tartuin hiilirautaan, ikäänkuin kohentaakseni valkeata, mutta kaasinkin aivan kuin vahingoissa koko keitoksen tuhkaan, ja nyt oli jo kovin myöhä ruveta laittamaan uutta.

SEITSEMÄS LUKU

Lontoolainen keikari. Suurinkin tyhmeliini saattaa oppia sen verran, että hänestä on hauskuutta illaksi tai pariksi.

Helppo on ymmärtää, että seuraavana päivänä, jolloin nuori hovinherra oli oleva vieraana meidän talossa, meillä pantiin liikkeelle kaikki, mitä suinkin saatiin, jotta esiinnyttäisiin niin komeasti kuin mahdollista. Arvattava niinikään on, että vaimoni ja tyttäreni pukeutuivat heleimpiin höyheniinsä.

Mr Thornhill tuli, mukanaan pari vierasta, kotisaarnaaja ja hovimestari. Monilukuiset palvelijansa hän aikoi, hienotuntoisesti kyllä, lähettää läheiseen majataloon, mutta minun vaimoni vaati, sulassa sydämensä riemussa, saada kestittää heidät kaikki tyyni. Siitä oli, ohimennen sanoen, se seuraus, että meillä sen jälkeen saatiin olla kolme viikkoa laihemmalla muonalla.

Mr Burchellin viittaus edellisenä päivänä, että mr Thornhill kosiskelee miss Wilmotia, Yrjö poikani entistä morsianta, teki vastaan-oton koko lailla penseämmäksi. Sattuma se kumminkin joissain määrin selvitti tämän pulman, sillä kun joku seurasta tuli maininneeksi neiden nimen, niin mr Thornhill kiroten vakuutti, ett'ei hänen mielestään saata sen typerämpää olla kuin sanoa mointa linnunpeljättiä kaunottareksi.

— Vieköön minut hitto! — jatkoi hän, ellen minä yhtä mielelläni katso itselleni morsianta lampun valossa St. Dunstanin kirkonkellon alla!

Ja sitten hän nauroi, ja me nauroimme kanssa: rikkaitten pilapuheilla on aina tehokas vaikutus. Oliviakaan ei malttanut olla kuiskaamatta, kyllin kuuluvasti kumminkin, että mr Thornhill on sanomattoman leikillinen.

Illallisen jälkeen minä tapani mukaan esitin maljan kirkolle. Kotisaarnaaja kiitti minua siitä, sanoen, että kirkko on kaikkien hänen harrastustensa valtijatar.

— Kuules, Frank, — virkkoi squire tavallisella veitikkamaisuudellaan, — aatteles, että kirkko, sinun nykyinen valtijattaresi, seisoisi batistihihoissa[12] toisella puolen ja miss Sofia ilman batisteja toisella, kumpaisenko käskyjä noudattaisit?

— Kumpaisenkin tietysti! — huudahti kotisaarnaaja.

— Oikein, Frank! — vastasi squire. — Läkäyttäköön tämä viini minut tähän paikkaan, ellei kaunis tyttö ole arvokkaampi kuin kaikki pappien valheet koko maailmassa, sillä mitä ovat kymmenykset ja muut vehkeet muuta kuin petosta, hiidestä heitetyitä juonia? Ja sen minä otan todistaakseni.

— Sitä sopisi kuulla! — huudahti poikani Moses. — Luulisinpa pystyvän vastaamaan teitä.

— Oli menneeksi, sir! — virkkoi squire, ryhtyen heti väittelyyn ja viitaten muille, että nyt muka saadaan hauskaa. — Jos mielitte tätä asiaa tyynesti pohtia, niin minä nostan kyllä kintaanne. Ja ensinnäkin: käydäänkö asiaan — analogillisesti vai dialogillisesti?

— Järkevillä syillä, — vastasi Moses riemuissaan siitä, että pääsee väittelemään.

— No niin, — lausui squire. — Ensiksikin te toivoakseni ette kiellä, että mitä ikinänsä on, se on. Ellette sitä myönnä, en käy jatkamaan keskusteluja.

— Totta kai minä sen myönnän, — vastasi Moses, — ja käytän sitä hyväksenikin.

— Toivoakseni, — puhui squire edelleen, te myönnätte myöskin, että osa on kokonaistansa pienempi.

— Myönnän, — vastasi Moses. — Sehän on oikeus ja kohtuus.

— Toivoakseni, — jatkoi squire, — te ette kiellä sitäkään, että kolmion kulmat yhteensä ovat yhtä suuret kuin kaksi suoraa kulmaa.

— Se on selvä kuin päivä! — vastasi toinen, katsahtaen ympärilleen vakavana kuin tavallisestikin.

— No niin, — lausui Squire, puhuen hyvin nopeasti. — Nyt ollaan premisseistä yhtä mieltä, ja minä jatkan. Itse-eksistensien yhteenliittäminen, joka tapahtuu molemmanpuolisessa duplikaatisessa rationissa, matkaansaattaa luonnollisestikin problematillisen dialogismin, joka joissain määrin todistaa, että spiritualiteetin essensille sopii antaa toinen predicabile.

— Malttakaa, malttakaa! — huusi toinen. Minä kiellän sen. Luuletteko, että minä noin vaan ilman muuta myöntäisin oikeaksi moisen harhaopin?

— Mitenkä! — tiuskasi squire, ollen kiivastuvinaan. — Ette myönnä vainen! Vastatkaas minulle verukkeitta tähän kysymykseen: oliko Aristoteles oikeassa, väittäessään, että relativi kuuluu korrelatiinsa?

— Epäilemättä, — vastasi toinen.

— Ja koska niin on, — jatkoi squire, niin vastatkaas suoraan minun kysymykseeni: pidättekö te minun enthymemani edellisen osan analytillistä pohtimista riittämättömänä secundum quoad vai secundum minus? Tuokaa esiin syyt ja perusteet! Syyt ja perusteet, sanon minä, suoraan!

— Minun täytyy sanoa, — lausui Moses, ett'en minä oikein käsitä teidän ajatuksenne juoksua. Mutta lausukaapas väitteenne yhdessä yksinkertaisessa lauseessa, niin luulenpa voivani vastata.

— Ohoo, sir! — virkkoi squire. — Nöyrin palvelijanne! Vai pitäisi minun hankkia teille vielä todistuksia, jopa järkeviä syitäkin! Ehei, sir, minun täytyy sanoa, että te vaaditte liikoja.

Seuraus oli se, että kaikki rupesivat nauramaan, ja Moses parka näytti varsin surkealta muitten iloisten kasvojen joukossa eikä enää koko seurustelun aikana virkkanut halaistua sanaakaan.

Minua tämä kohtaus ei lainkaan huvittanut, mutta Oliviaan se oli tehnyt aivan toisellaisen vaikutuksen. Hän piti sukkeluutena sitä, mikä oli pelkkää ulkomuistista lukemista. Mr Thornhill oli kuin olikin hänen mielestään erittäin hieno gentleman, ja kun ottaa lukuun, kuinka paljon helyä solakka vartalo, soreat vaatteet ja rikkaus ylhäiseen nimeen lisäävät, niin täytyy antaa tytölle anteeksi. Mr Thornhill oli kyllä oppia ja tietoja vailla, mutta liukas hän silti oli kieleltään ja pystyi sujuvasti keskustelemaan mistä yleisestä asiasta hyvänsä. Ei siis ihme eikä mikään, että niin vikkelä mies saattaa kiinnittää puoleensa tytön, joka on kasvatettu pitämään arvossa omaa ulkonaista esiintymistään ja niinmuodoin antamaan sille arvoa muissakin.

Mr Thornhillin lähdettyä syntyi meidän välillä jälleen keskustelu nuoren hovinherran ansioista. Hän kun alinomaa oli kääntynyt sekä katseillaan että puheillaan Olivian puoleen, ei ollut enää epäilemistäkään, että Olivia se juuri oli syynä hänen käynteihinsä. Eikä tyttö kovin pahakseen pannutkaan veljensä ja sisarensa viattomia hokemisia siihen suuntaan. Deborakin näkyi omistavan itselleen jonkun osan päivän kunniata ja riemuitsi tyttärensä voitosta ihan kuin omastaan.

— Ja nyt, kultaseni, — virkkoi hän minulle, — nyt tahdon suoraan tunnustaa, että minä se juuri neuvoin tyttöjä rohkaisemaan hovinherraa hänen hienosteluissaan. Minussa on alati asunut kunnianhimoisia pyyteitä, ja nyt näet, että olen ollut oikeassa, sillä kukapa ties, mikä tästä lopuksi tulee?

— Kukapa sen vainenkin ties! — vastasin minä huoaisten. — Minua puolestani tuo ei kovin ilahduta: mieluumpi olisi minulle köyhä kunnon mies kuin tuo hieno gentleman, rikas ja jumalaton, sillä jos minun epäluuloni hänestä ovat oikeat, niin, sen minä vakuutan, ei vapauskoinen ikinä minun lastani saa.

— Kuulepas, isä, — huudahti Moses, — sinä olet liian ankara. Ei Jumala häntä ajatuksista ole tuomitseva, vaan teoista. Itsekussakin on tuhat väärää ajatusta, joita hänessä herää, mutta joita hän ei kykene poistamaan. Vapauskoisuus on tuossa gentlemanissa kukaties jotain ehdotonta, niin että, vaikkapa pitäisi hänen ajatuksiansa vaarinakin, hänen mielipiteensä sittenkin ovat vain pakollisia. Häntä ei niinmuodoin saata erehdyksistä syyttää enempää kuin sellaista kuvernööriäkään, jonka on täytynyt päästää ryntäävä vihollinen kaupunkiin, koskapa sillä ei ole ollut suojelevaa muuria ympärillään.

— Aivan niin, poikani, — vastasin minä, mutta jos tuo kuvernööri kutsumalla kutsuu vihollisen kaupunkiinsa, silloin hän tekee väärin. Ja näin on aina laita niitten, jotka erehdyksen valtaan antautuvat. Ei heidän vikansa siinä ole, että he näkemänsä todistukset oikeiksi myöntävät, vaan siinä, että he sulkevat silmänsä niin monelta todistukselta, mitä tarjona on. Olkoon niinkin, että ihmisen väärät mielipiteet ovat muodostuneet hänessä vastoin hänen tahtoansa, mutta kun hän ehdoin tahdoin pysyy erehdyksessä tai on huolimaton mielipiteitä muodostaessaan, niin hän on edesvastauksessa virheistänsä tai ansaitsee ylenkatsetta mielettömyytensä tähden.

Vaimoni ryhtyi nyt keskusteluun, syitä ja perustuksia tosin esiin tuomatta. Hän huomautti, kuinka meidän tuttavissamme on paljo viisaita miehiä, jotka ovat vapauskoisia, mutta hyviä aviomiehiä silti. Ja sanoi hän tuntevansa semmoisia älykkäitä tyttöjäkin, jotka kyllä pystyvät kääntämään miehensä oikeaan uskoon.

— Ja kuka tietää, kultaseni, — jatkoi hän, mihin kaikkeen Olivia kykeneekään? Tyttö pystyy puhumaan varsin monenlaisista asioista ja on minun mielestäni hyvinkin perehtynyt riidan-alaisiin kysymyksiin.

— Hyvä ystävä, mistäpä riidan-alaisista kysymyksistä hän olisi lukenut? En muista milloinkaan pistäneeni sellaisia kirjoja hänelle käteen. Sinä arvaat kuin arvaatkin hänen ansionsa liian suuriksi.

— Eipä niinkään, isä! — puuttui Olivia puheesen. — Minä olen lukenut koko joukon sellaisia kirjoja, niinpä Thwackumin ja Squaren väliset riidat ja Robinson Crusoen ja pakanallisen Perjantain kiistelyt, ja paraillaan minä luen väittelyjä "Taivaallisesta Yljästä."

— Verratonta! — virkoin minä. — Sinä olet kelpo tyttö, ihan kuin luotu kääntämään ihmisiä oikeaan uskoon, mutta menepäs nyt auttamaan äitiä karvikkopiiraitten paistannassa.

KAHDEKSAS LUKU

Lemmenjuttu, joka ei suurtakaan onnea ennusta, mutta josta saattaa olla paljokin seurauksia.

Seuraavana aamuna tuli mr Burchell taaskin meille. Nuo hänen tiheät käyntinsä eivät minua oikein miellyttäneet, ja siihen minulla oli omat syyni, mutta enhän kumminkaan saattanut kieltää häneltä seuraa ja sijaa takkani ääressä. Työtä hän tosin teki enemmän kuin minkä hänen kestittämisensä maksoi, sillä ripeästi hän puuhasi yhdessä meidän kanssamme, oli nenimmäisenä niittämässä ja päällimmäisnä pieleksellä. Sitä paitsi oli hänellä aina jotain hauskaa sanottavana ajan ratoksi ja työssä virvoitukseksi. Hän oli kerrassaan niin omituinen ja järkevä, että minä pidin hänestä, nauraen ja säälien häntä samalla. Ainoa, mikä minusta oli vastenmielistä, oli hänen kernas silmänsä minun tyttäreeni. Hän tapasi sanoa häntä leikillään pikku morsiamekseen, ja milloin hän kummallekin tyttöselle nauhakimpun toi, sai Sofia aina kauniimman. En tiedä, mikä lienee syynä ollutkaan, mutta päivä päivältä hän vaan kävi miellyttävämmäksi, hänen älynsä esiintyi yhä loistavampana ja hänen yksinkertaisuutensa tiesi yhä enemmän syvää elämän viisautta.

Me söimme ateriat ulkona niityllä. Pöytäliina levitettiin kahisevain heinäin päälle, ja siinä sitä sitten istuttiin tai paremmin sanoen loiottiin yksinkertaisen aterian ympärillä. Mr Burchell piti huolta siitä, että kaikki olivat hilpeällä mielin. Hauskuuden lisäksi viserteli rastaspari kilpaa läheisissä pensaissa, kesy punakerttu tuli noukkimaan murenoita käsistä, ja jok'ainoa ääni oli kuin rauhan kajahdusta.

— Aina kun tällä tapaa istutaan, — virkkoi Sofia, — aina johtuvat mieleeni ne kaksi lempiväistä, jotka, niinkuin mr Gay niin kauniisti kuvailee, toisiansa syleillen kuolivat salaman iskeminä. Siinä on jotain niin liikuttavaa tuossa kuvauksessa, että olen satakin kertaa lukenut sen yhä uudestaan ja aina yhtä suurella ihastuksella.

— Minun mielestäni, — virkkoi poikani, ovat kauniimmatkin kohdat siinä koko joukon heikommat kuin Ovidion Acis ja Galateassa. Roomalainen runoilija osaa paremmin käyttää vastakohtia, ja tästä, jos se vain taiteellisesti käsitellään, riippuu liikuttavan kuvauksen koko voima.

— Merkillistä, — arveli mr Burchell, — kuinka nuo teidän mainitsemanne runoilijat ovat, kumpikin kotimaassansa, samalla tavalla kehittäneet runoaistia väärään suuntaan, sullomalla säkeet täyteen epiteetejä. Vähempikykyiset ovat huomanneet helpoksi matkia heidän puutteitansa, ja runous Englannissa, niinkuin keisarikunnan viimeisinä aikoina Roomassakin, ei ole muuta kuin kokoelma loistavia kuvia, vailla suunnitelmaa ja keskinäistä yhteyttä, kokonainen jono epiteetejä, jotka helähtävät kauniilta, mutta eivät kohota tunnetta. Mutta, hyvä neiti, muita tässä moittiessani, te kenties katsotte asianmukaiseksi, että annan teille tilaisuutta maksaa samalla mitalla. Enkä minä tätä huomautusta olisi tehnytkään, ellei olisi tarkoitukseni siten päästä esittämään tälle seuralle ballaadia, jossa, niin virheellinen kuin se muutoin onkaan, ei ainakaan ole edellä mainituita vikoja.

Ballaadi.

"Käy kanssain laaksoon, erakko, Ja tuonne näytä tie, Miss' säde tuikkain viittoaa. Siell' armasta niin lie…

"Ma väsyksissä harhailen, Mua painaa, uuvuttaa… Tääll' erämaata seuraa vain Taas uusi erämaa."

— Ei sinne, poikain! — vanhus huus. — Siell' on niin synkkää, voi! — Se virvatult' on pettävää. — Sielt' turmios ääni soi.

— Kas tuolla mulla maja pien'. — Käy vieraakseni vaan! — On vähät siellä varat, mut — Ne mielin hyvin jaan.

— Yöks sinne jää, ja minkä voi, — Sen talo tarjookin: — Olk'vuoteen, leipää, lepoa — Ja siunaukseinkin.

— Tuoll' laitumilla laumat käy. — Ne multa rauhan saa. — Minua Herra armahti: — Niit' tahdon armahtaa.

— Mä vuorten rintehiltä vain — Saan niukan ravinnon. — On yrtit, heelmät ruokanain, — Ves' juomanani on.

— Käy, vieras, huoles heitä pois — Ja mustat murehet! — Maan lapsen tarpeet vähät on — Ja lyhyt-aikaiset.

Niin lempeet oli sanat nuo Kuin kaste taivainen, Ja nöyrin mielin matkamies Nyt seuras mökillen.

Syvällä syliss' erämaan Pien' mökki piilee tuo. Ja turvan, levon rauhaisan Se eksyneelle suo.

Ei vartijoita varastot Vähäiset kaipaakaan: Siell' oven aukas vieraillen Puusalpa heikko vaan.

Jo lepoon kutsuu illansuu. Nyt tulta takkahan! Ja ehtoollista erakko Käy rakentamahan.

Hän leipää, hedelmiä tuo Hymyillen pöytähän, Ja pitkän illan ratoksi Satuja kertoo hän.

Ja lattialla leikkiään Lyö kissa kehräten, Ja sirkka laulaa raossaan, Tuli räiskii iloinen.

Mut vieraan kasvot yhä vaan Hymyä vaille jää. Suru painaa häntä syvä niin… Hän itkuun hyrähtää.

Ja syvä suru täytti myös Erakon sydämen. — Mikä huoli rintaas rasittaa? — Oi virka, poikanen!

— Läksitkö linnain loistavain — Sä huolta karkuhun? — Vai ystävätkö pettivät, — Vai petti armas sun?

— Voi, rakkauden riemu on — Niin halpaa, haihtuvaa. — Mut kahta halvempi on hän, — Ken sitä armastaa.

— On nimi vain tuo "ystävyys", — Se tyyten tenhoo sun, — Ihanaan uneen painaa, mut — Herättää itkuhun.

— Ja rakkaus pelkkä hely on, — On lelu tyttöjen. — Kenties se viihtyä vielä vois — Pesässä kyyhkysten.

— Hyi poika! Huoles heitä pois! — Älä luota naisiin! — Sen Kun lausui hän, niin puna nous Jo pojan poskillen.

Ja kas! Uus kauneus elähti Nyt vieraan kasvoihin, Niin ihana kuin aamun koi Ja yhtä kerkeekin.

Mitä tietää katse karttava Ja povi aaltoisa? Kas! Poika lempiväinen tuo On — impi ihana!

"Voi, kurjalle sä anteeks suo!" Huus' impi tuskissans'. "Tän huoneen saastutin mä, voi, Miss' asut Herras kanss'!

"Mun tyttö raukan lempi vain Se saattoi kulkemaan. Ha'in rauhaa, mutta löysinkin Mä epätoivoa vaan.

"Rannalla Tynen asuttiin Kanss' armaan taattosein. Kaikk' aarteet linnan säädetty Mun oli omaksein.

"Mua kodist' armaast' ottamaan Moni ritar' uljas riens. Ken lemmestä, ken rikkaun vuoks Se sinne ohjas tiens.

"Muassa muitten usein näin Myös nuoren Edwinin, Mut lempeään ei pukenut Hän koskaan sanoihin.

"Varoja, valtaa vailla hän, Ja halp' ol' pukukin, Mut viisas, uljas oli hän — Siks' mulle rakkahin.

"On armas aamun aurinko Ja kaste hiljainen, Mut armahampi Edwinin Olj sydän herttainen

"Puu väikkyy kasteen helmissä, Mut väikkyy hetken vaan: Hän kaste oli, mut mua voi! Mä väikyin hetken vaan.

"Ma liehuin kevytmiellä niin, Mun syömen' ilkamoi: Kun lemmen tuskaa kärsi hän, Se mulle riemun toi.

"Hän pilkkaan vihdoin väsähtyi, Mun jätti, ylpeän, Ja erämaihin poistui pois Ja siellä kuoli hän.

"Mun syyni on, ja hengelläin Sen tahdon sovittaa: Niin, siihen, missä lepää hän, Ma tahdon nukahtaa.

"Näin päättyköön tää toivoton, Tää kurja elämä, Mun tähten' Edwin kuoli, — nyt Mä hänen tähtensä."

— Luoja varjelkoon! — huus toinen Hänet syliins' sulkikin: Tää hämmästyi, mut — olikin Sylissä Edwinin.

— Mun Angelinan', katsohan, — Tunnethan, armaisen'? — Sun Edwinis taas kutsuttiin — Elohon, lempehen.

— Lepäjä taas mun rinnallain, — Käy onnen nautintaan. — "Emmehän enää, armas oi, Eroa milloinkaan?"

— Ei, emme koskaan! Lemmellen — Elämme yksin ain'. — Ja koska viime hetkes lyö, — Se mullekin lyö vain.

Tätä ballaadia näkyi Sofia kuuntelevan mielihyvällä, jopa hellin tuntein.

Mutta äkkiä häiritsi meidän rauhaamme pyssyn laukaus aivan lähellä. Heti sen jälkeen syöksi muuan mies pensas-aidan läpi saalistaan noutamaan. Se oli squiren kotisaarnaaja. Hän oli ampunut yhden niitä rastaita, jotka niin monasti olivat meidän ratoksemme laulelleet. Niin läheinen kova laukaus oli säikäyttänyt meidän tyttäremme. Sofian minä huomasin painautuneen peloissaan mr Burchellin syliin suojaa hakemaan. Metsästäjä tuli esiin ja pyysi anteeksi, että oli häirinnyt meitä, vakuuttaen, ett'ei hän tiennyt meidän olevan niin lähellä. Hän istahti nuoremman tyttäreni viereen ja, metsämiehen tapaan, tarjosi hänelle tän'aamuisen saaliinsa. Toinen oli jo kieltäymäisillään, mutta salainen silmäys äidiltä sai hänet korjaamaan erehdyksensä ja vastaan-ottamaan tarjouksen, vaikka jonkunlaisella epäröimiselläkin. Vaimoni ei malttanut taaskaan olla ilmituomatta ylpeyttään: hän kuiskasi näet minulle huomanneensa, kuinka Sofia oli tehnyt kotisaarnaajaan yhtä valtavan vaikutuksen kuin Olivia squireen. Minä puolestani luulin, ja paremmallakin syyllä, Sofian huomion kääntyneen aivan toisaanne.

Kotisaarnaajan asiana oli tehdä meille tiedoksi, että mr Thornhill oli hankkinut soittoniekkoja ja virvoituksia ja aikoo tänä iltana toimittaa nuorille neitosille tanssiaiset kuutamossa nurmikolla pappilan edustalla.

— Täytyy tunnustaa, — jatkoi hän, — että minä erityisistä syistä tahdoin olla ensimmäinen tämän sanan saatannassa. Toivon näet, että palkinnoksi saan miss Sofian lupautumaan minun tanssikumppalikseni.

Tyttäreni vastasi, ett'ei hänellä ole mitään sitä vastaan, jos se vaan kunnialla tapahtua taitaa.

— Mutta kas tässä, — lisäsi hän, katsahtaen mr Burchelliin, — tässä on muuan gentleman, joka on ollut minun toverinani päivän töissä, ja kohtuullistahan on, että hän tulee osalle päivän huvituksiinkin.

Mr Burchell kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, mutta luovutti hänet kotisaarnaajalle, lisäten, että hänen täytyy tänä iltana astua vielä viisi peninkulmaa erääsen taloon, jonne hänet on kutsuttu uutisjuhlan viettoon.

Tuo kieltäytyminen tuntui minusta hiukan omituiselta. Enkä saattanut sitäkään käsittää, kuinka minun ymmärtäväinen Sofiani saattaa noin taloudellisesti rappiolla olevalle miehelle antaa etusijan sellaisen rinnalla, jolla on paljoa suurempia tulevaisuuden toiveita. Mutta samoin kuin miehet useimmiten osaavat oikeaan, naisten ansioita arvostellessansa, samoin naisetkin usein arvostelevat meitä oikein. Eri sukupuolet näkyvät olevan määrätyt toistensa tähystelijöiksi ja kumpikin omalla tavallaan parhaiten pystyvän tarkastelemaan toistansa.

YHDEKSÄS LUKU

Kaksi ylhäistä naista seuraan. Hienompi asu näkyy tietävän aina hienompaa sivistystäkin.

Tuskin oli mr Burchell sanonut jäähyväiset ja Sofia lupautunut kotisaarnaajan tanssitoveriksi, kun jo pienet poikani juoksujalassa riensivät ilmoittamaan, että squire on tulossa meille, mukanaan suuri seura.

Pappilaan palattuamme, oli hovinherra jo siellä, mukanaan kaksi hänen talouteensa kuuluvaa herraa ja kaksi nuorta ladyä upeissa puvuissa. Nämä hän esitti meille ylhäisinä ja hienoina naisina pääkaupungista.

Meillä ei sattunut olemaan tarpeeksi istuimia koko seuralle, mutta mr Thornhill ehdotti heti, että kukin herra istuisi naisen sylissä. Minä panin kerrassaan tätä vastaan, huolimatta vaimoni moittivasta silmäyksestä. Moses lähetettiin senvuoksi lainaamaan pari tuolia, ja kosk'ei meillä ollut tarpeeksi naisia kontratanssia varten, niin läksi kaksi herraa hänen kerallaan, saamaan tanssijoille pareja. Pian oli tuolit ja tanssitoverit hankittu. Herrain mukana näet palasivat naapurini Flamboroughin ruusunpunaiset tyttäret, prameillen punaisissa nauhoissa.

Yhtä kovan onnen kohtaa ei oltu otettu lukuun: miss Flamboroughit olivat tunnetut parhaimpina tanssijoina koko pitäjässä, osasivat sekä hypikkeet että pyörikkeet perinpohjin, mutta olivat aivan outoja kontratanssissa. Se saattoi meidät ensi alussa hiukan hämille, mutta muutaman sysäyksen ja nykäyksen perästä se heiltäkin vihdoin sujui varsin hyvin. Musikkina oli kaksi viulua, pilli ja käsirumpu. Kuu paistoi heleästi. Mr Thornhill ja vanhin tyttäreni alkoivat tanssiaiset, katsojain ihastella, sillä naapureita oli tullut suurin määrin, saatuaan kuulla tanssihankkeista. Tyttäreni se liikkui niin keveästi ja notkeasti, ett'ei äiti voinut salata sydämensä ylpeyttä, vaan vakuutti minulle, että niin nokkelasti kuin tuo tytön tynkä tuossa pyöriikin, niin äidiltä ne on varastettu jok'ikinen askel. Lontoolaiset ladyt panivat parastansa, liikkuakseen yhtä keveästi, mutta turhaan. Siinä he uiskentelivat ja hytkähtelivät ja hiueskelivat ja hypähtelivät, mutta ei ottanut mikään oikein onnistuakseen. Töllistelijät tosin sanoivat tuota kauniiksi, mutta naapuri Flamborough huomautti, että miss Livyn jalkain tapsutus se on kuin musikin kaikua vaan.

Kun tanssia oli kestänyt tunnin verran, ehdottivat lontoolaiset ladyt, että lakattaisiin; pelkäsivät näet vilustumista. Toinen heistä ilmaisi ajatuksensa minun mielestäni jotenkin karkein sanoin, lausuen, että hän on "totta toisen kerran, niin hiessä, että vaikka vettä kierrä." Sisään tultuamme oli siellä valmiina upea illallinen, kylmiä ruokia, jotka mr Thornhill oli tuottanut mukanaan. Keskustelu oli vähemmän vilkasta kuin tähän saakka. Lontoolaiset ladyt sysäsivät nyt Sofian ja Olivian kokonaan varjoon, sillä heidän puheensa aineina oli yksinomaa ylhäisen maailman elämä, korkeasukuisten seurat ja muut hienot asiat, niinkuin taidemaalaukset, kauneudenaisti, Shakespeare ja sointuvat lasit. Pari kertaa heiltä tosin, meidän suureksi kauhuksemme, pääsi kirous, mutta sitä minä luulin vaan yhä varmemmaksi merkiksi ylhäisestä syntyperästä. (Myöhemmin minä vasta sain tietää, että kiroilemista pidetään hienoimmissakin piireissä peräti sopimattomana.) Heidän upea pukunsa se kumminkin kätki suojelevaan harsoonsa kaikki karkeudet heidän puheessaan.

Tyttäreni katselivat ilmeisellä kateudella heidän hienoa käytöstään, ja jos siinä mikä nurinkuriselta näytti, niin heti se pantiin kaikkein korkeimman sivistyksen laskuun. Mutta heidän alentuvainen kohteliaisuutensa se se kävi yli kaiken muun. Toinen heistä arveli, että miss Olivialle olisi ollut suureksi eduksi, jos hän olisi hiukan enemmän liikkunut maailmassa. Ja toinen lisäsi, että yksi ainoa talvi Lontoossa tekisi miss Sofiasta ihan uuden ihmisen. Vaimoni oli yhtä mieltä kumpaisenkin kanssa eikä sanonut mitäkään niin hartaasti halajavansa kuin että hänen tyttärensä saisivat edes yhden talvikauden oppia hienoja tapoja. Tuohon en minä saattanut olla huomauttamatta, että heidän sivistyksensä on nytkin jo suurempi kuin varat sallivat, ja että runsaampi määrä hienostumista tekisi vain vaaran-alaiseksi heidän köyhyytensä ja herättäisi heissä pyyteitä, joihin heillä ei ole oikeutta.

— Ja mistä, — huudahti mr Thornhill, mistäpä huvituksesta tarvitsisi kieltäytyäkään niitten, jotka voivat sellaisia itselleen hankkia? Minulla puolestani on varoja tarpeeksi; rakkaus, vapaus ja huvit — siinä minun elämäni ohjeet. Mutta - hiisi vieköön! — jos puolet minun omaisuuttani saattaisi viehättävälle Olivialleni tehdä mielihyvän, niin se olisi hänen omansa, enkä vaatisi muuta vastalahjaa kuin saada liittää itseni lahjan lisäksi.

Tunsin sen verran maailmaa, tietääkseni, että tuo on vaan turhaa korupuhetta, jonka takana piilee mitä kehnoin tarkoitus, mutta minä hillitsin suuttumukseni.

— Sir, — virkoin minä, — se perhe, jota te nyt alentuvasti kunnioitatte läsnäolollanne, on kasvatettu yhtä herkkään kunniantuntoon kuin tekin. Jok'ainoa yritys sen loukkaamiseen tuottaisi mukanaan mitä turmiollisimmat seuraukset. Kunnia, sir, on ainoa omaisuus, mitä meillä nykyjään on, ja tätä viimeistä aarrettamme meidän täytyy vaalia erityisen tarkalla huolella.

Pian minun kumminkin tuli paha mieli siitä, että niin innokkaasti olin nämä sanat lausunut, sillä squire otti minua kädestä ja vannoi käsittävänsä minun kiivauteni, vaikk'ei sanonut voivansa hyväksyäkään minun epäluulojani.

— Ja mitä teidän viittaukseenne tulee, — jatkoi hän, — niin minä vakuutan, ett'ei mikään ollut mielestäni kauempana kuin moinen ajatus. Ei, kaiken sen nimessä, mikä viehättää ja lumoaa! Sellainen siveys, joka kysyy säännöllistä piiritystä, ei ole milloinkaan minua miellyttänyt, sillä kaikki minun lemmenseikkailuni ovat käyneet käden kääntämässä.

Lontoolaiset ladyt eivät olleet kuulevinaankaan viimeisiä sanoja, ja näyttivät panneen kovin pahakseen moisen ujostelemattomuuden; he rupesivat varsin ymmärtäväisesti ja vakavasti puhelemaan siveellisestä hyvästä avusta. Siihen puheeseen yhdyin pian minäkin vaimoni ja kotisaarnaajan kanssa. Lopulti täytyi squirekin tunnustaa katuvansa entisiä huimapäisyyksiään. Me puhelimme kohtuullisen elämän tuottamasta ilosta ja puhtaan omantunnon päivänpaisteisesta rauhasta. Minä olin hyvilläni siitä, että pienetkin pojat saivat olla valveilla yli määräajan, sillä tällainen mieltä ylentävä keskustelu tekee, arvelin minä, heidänkin hyvää.

Mr Thornhill meni sitäkin kauemmas ja kysyi, enkö minä ottaisi pitääkseni iltarukousta. Siihen minä suostuin ilomielin. Ja näin vietettiin ilta mitä hauskimmasti, kunnes vieraat vihdoin rupesivat tekemään lähtöä. Ladyjen näkyi olevan varsin haikea erota minun tyttäristäni, joihin he sanoivat kiintyneensä erityisellä mielihyvällä, ja pyysivät yhdessä, että tyttäreni tulisivat saattamaan heitä kotia. Squire yhtyi tähän pyyntöön, saaden siihen vaimoltanikin kannatusta. Tytärten katseista minä huomasin, että heidänkin hyvin mielensä tekee. Tässä pulmallisessa tilassa minä koetin vetää esiin moniaita vastasyitä, mutta kun tyttäreni yks kaks kumosivat ne, niin täytyi minun vihdoin lausua jyrkkä kielto. Ja siitä oli seurauksena, ett'en minä koko seuraavana päivänä saanut osakseni kuin nyrpeitä katseita ja lyhyitä vastauksia.

KYMMENES LUKU

Perhe koettaa jäljitellä ylhäisiä. Kuinka kurjasti sen käykään, joka yrittää esiintyä toisin kuin olot sallivat.

Minä aloin huomata, että kaikki minun pitkät ja hartaat puheeni kohtuullisuudesta, yksinkertaisista tavoista ja tyytyväisyydestä olivat kaikuneet kuuroille korville. Ylhäisten puolelta meidän osaksemme tullut huomio oli herättänyt sen ylpeyden, jonka minä olin vain uneen uuvuttanut, kykenemättä sitä poistamaan. Ikkunalaudat meillä olivat jälleen, kuten entis-aikoinakin, täynnään koruvesiä kaulaa ja kasvoja varten. Aurinkoa ruvettiin pelkäämään vihollisena ulko-ilmassa ja tulta kasvojen värin turmelijana sisässä. Vaimoni arveli, että aikaisin nouseminen tärvelee tytärten silmiä, että iltapäivällä työskentelemisestä nenä tulee punaiseksi, ja vakuutti, että kädet pysyvät valkoisina ainoastaan silloin kuin ei niillä tee mitään työtä. Ja niinpä Yrjö pojan paidat jäivätkin kesken, ja naisväki ryhtyi jälleen neulomaan gaasejansa ja kirjaamaan kanevoitansa. Flamboroughin tyttö parat, heidän entiset iloiset kumppalinsa, jäivät nyt syrjään: he olivat liian vähäpätöisiä tuttavia. Nykyään oli puheen-aineena yksinomaa ylhäisen maailman elämä, korkeasukuisten seurat ja taidemaalaukset, kauneuden aisti, Shakespeare, sointuvat lasit.

Olisi tämä kaikki vielä käynyt laatuun, ellei muuan mustalais-akka olisi povauksillaan nostanut meitä ihan huipuille saakka. Tuskin oli tuo ruskeaihoinen sibilla saapunut taloon, niin jo riensivät tytöt minun luokseni pyytämään shillingiä kumpikin, vetääkseen hopearistin akan kouraan. Minä olin, totta puhuen, jo väsynyt olemasta yhtämittaa ymmärtäväisenä, ja niinpä en osannut nytkään heidän pyyntöänsä kieltää, minua kun miellyttti nähdä heidät onnellisina. Shillingin saivat kumpainenkin, vaikka — se olkoon perheen kunniaksi sanottu eivät he milloinkaan rahatta olleet, sillä kumpaisellakin oli äidiltä saatu guinea taskussa, kannettavana sillä nimenomaisella ehdolla, ett'ei sitä milloinkaan saa särkeä.

Oltuaan jonkun aikaa lukon takana mustalaisakan kanssa, tyttäret palasivat, ja minä näin jo heidän silmistään, että jotain suurenmoista heille oli ennustettu.

— No, tyttöset, mitenkäs kävi? Virkapas, Livy, hyvätkö teit kaupat povarin kanssa?

— Kuules, isä hyvä! — vastasi hän. — Minkähän henkien kanssa hän oikein lieneekään liitossa? Hän vakuutti kivenkovaa, ett'ei kulu vuottakaan, niin minä joudun naimisiin squiren kanssa.

— No niin. Entäs sinä, Sofia lapseni? kysäisin minä. — Minkäs miehen sinä saat?

— Minä saan lordin, heti kuin sisareni on viettänyt häänsä squiren kanssa.

— Mitenkä? — huudahdin minä. — Senkö verran te vain saittekin kahdella shillingillä! Ette muuta kuin yhden lordin ja yhden squiren kahdella shillingillä! Tyttö hupakot! Minä olisin puolta vähemmästä luvannut teille prinssin ja indialaisen nabobin.

Tyttöjen uteliaisuudesta oli kumminkin varsin vakavia seurauksia. Meillä ruvettiin näet ajattelemaan, että tähdissä on meille säädetty jotain erinomaisen korkeata, ja niinpä jo ennakolta nautittiin tulevasta mahtavuudesta.

Tuhansia kertoja on jo huomattu, ja minä vakuutan sen kerran vielä, että onnellisessa toivossa eletyt hetket ovat ihanammat kuin ne, jolloin onnea jo todella nautitaan. Edellisessä tapauksessa me laitamme ruuat oman ruokahalumme mukaan, jälkimmäisessä ne meille luonto laittaa.

Mahdoton on uudestaan kuvata kaikkia niitä kauniita unelmia, joihin me itsemme uuvutimme. Me näimme jo, kuinka meidän olomme paranemistaan paranevat, ja koska koko pitäjä vakuutti squiren olevan rakastuneen minun tyttäreeni, niin rakastui Oliviakin häneen: tuo tunne se puhumalla puhuttiin tyttöön. Näinä ihanina aikoina vaimoni näki myötäänsä mitä suloisimpia unia, joita hän sitten aamulla kertoi meille suurella juhlallisuudella ja tyyten tarkoin. Väliin hän oli nähnyt ruumis-arkun ja pääkallon ja sen alla kaksi luuta ristissä: se tiesi, että ennen pitkää saadaan häitä; vuoroin taas oli tytärten taskut täynnä vaskirahoja: se oli ihan varma merkki, että taskut vähän ajan perästä ovat pullollaan kultarahoja. Enteitä oli tyttärillä itselläänkin. He tunsivat kummallisia suuteloita huulillaan; he näkivät renkaita kynttilöissä; kukkaroita sävähteli ilmaan takkavalkeasta, ja oikeita lemmenkuplia pulppuili jok'ikisen teekupin pohjalta.

Viikon lopulla tuli lontoolaisilta ladyiltä kirje, jossa he lähettävät meille terveisiä ja toivovat saavansa nähdä koko meidän perheemme ensi sunnuntaina kirkolla. Koko lauantai-aamun näkyi vaimollani ja tyttärillä olevan sen johdosta pitkiä yhteisiä neuvotteluja. Silloin tällöin luotiin minuun katseita, jotka tiesivät salaisia hankkeita. Minussa nousi, suoraan sanoen, kovia epäluuloja: jotain hassua tietenkin mietitään siihen suuntaan, mitenkä huomenna esiinnyttäisi oikein prameasti. Illalla he aloittivat sotaretkensä minua vastaan kaikkien sääntöjen mukaan, ja vaimoni otti ollakseen piirityksen johtajana.

Teetä juotuamme ja huomattuaan minun olevan hyvällä tuulella, he ryhtyivät rynnäkköön.

— Huomenna, Charles kulta, mahtaa kirkolle tulla hyvin hienoa väkeä.

— Kukaties, — vastasin minä, — vaikka mitäpäs sinä siitä huolehdit? Saarnan saatte kuulla, tulkoon sinne väkeä tai olkoon tulematta.

— Sitähän minä juuri toivon, — virkkoi hän, — mutta katsos, kultaseni, meidän täytyy esiintyä niin sievästi kuin mahdollista, sillä kukas sen tietää, mitä tapahtuukaan?

— Sinun varovaisuutesi, — vastasin minä, on kaikin puolin kiitettävä. Sievä käytös ja esiintyminen kirkossa, sehän se minua miellyttääkin. Rakkaus ja nöyryys, ilo ja tyyneys, sitä meiltä vaaditaan ennen kaikkea.

— Niin juuri! — huudahti hän; — sitähän minäkin. Mutta pitäähän meidän mennä kirkolle niin sopivalla tavalla kuin suinkin eikä niinkuin mitkä moukat.

— Sinä olet aivan oikeassa, armaani, — vastasin minä. — Olin juuri ehdottamaisillani ihan samaa. Sopiva kirkonkäynnin tapa on se, että mennään kirkkoon niin varhain kuin mahdollista. Sitenhän saa aikaa hurskaisin tutkistelemuksiin, ennenkuin jumalanpalvelus alkaa.

— No mutta, Charles! — keskeytti hän. — Onhan se totta kaikki tuo, mutta en minä nyt sitä. Minä tarkoitan, että meidän pitää mennä sinne hienolla tavalla. Kirkollehan on, niinkuin tiedät, kaksi peninkulmaa, ja minun täytyy sanoa, ett'ei minua ensinkään miellyttäisi nähdä tyttärieni kulkea laahustavan penkkiinsä ihan palavissaan ja tulipunaisina, niinkuin vast'ikään olisivat voittaneet palkinnon kilpajuoksussa. Ei, kultaseni, vaan näin minä ehdotan: meillähän on kaksi kyntöhevosta; sälkö se on ollut meidän talossa jo yhdeksän vuotta, ja sen pari, Vaapukka, ei ole tehnyt mit'ikisen mitään kokonaiseen kuukauteen. Laiskuuttaan vaan ovat lihonneet kumpikin. Miks'ei ne sais tehdä työtä niinkuin mekin? Ja annas, kun Moses hiukan siivoaa niitä ja sukii, niin ne välttävät vielä vallan hyvin, sen minä sanon.

Minä väitin, että paljoa hienompaa on mennä jalan kuin moisilla viheliäisillä juhdilla, sillä Vaapukka on kaihisilmä ja sälöllä ei ole häntää. Eikä niillä ole milloinkaan ratsastettu, ja niillä on senkin tuhannet oikut. Eikä meillä ole kuin yksi ainoa satula ja ratsutyyny koko talossa. Kaikki nämä väitteet kumottiin, niin ett'ei minun auttanut muuta kuin antaa perää.

Seuraavana aamuna minä huomasin heidän täydessä hommassa keräilevän retkelle tarvittavia esineitä, mutta kun kaikki tuo näkyi kysyvän vielä paljonkin aikaa, niin minä läksin edeltä yksinäni kirkolle. Muut lupasivat heti tulla perässä.

Turhaan odottelin heitä tunnin verran kuoripöydän ääressä, mutta kun ei heitä kuulunut, täytyi minun aloittaa, ja sitten toimitin jumalanpalveluksen loppuun asti, hiukan levotonna kotiväen viipymisen tähden. Levottomuuteni kasvoi kasvamistaan, kunnes kirkonmenot päätettyäni läksin astumaan ajotietä, jota oli viisi peninkulmaa. (Jalkatietä ei olisi ollut kuin kaksi.) Puolimatkassa näin kulkueen verkalleen liikkuvan kirkolle päin: vaimoni, Moses ja pikku pojat toisen ja tyttäret toisen hevosen seljässä. Minä tiedustelemaan syytä heidän viipymiseensä, mutta huomasin pian heidän katseistaankin, että heillä oli mahtanut olla senkin seitsemän vastusta matkalla. Ensinnäkin eivät hevoset olleet tahtoneet lähteä liikkeelle ollenkaan, kunnes mr Burchell ystävällisesti kyllä oli ruoskalla saanut ne kulkemaan pari sataa yardia eteenpäin. Sitten olivat vaimoni ratsutyynyn hihnat katkenneet, niin että täytyi pysähtyä laittamaan niitä kuntoon. Senjälkeen oli toisen hevosen päähän pistänyt seisahtua keskelle tietä, josta sitä ei saatu liikkeelle hyvällä eikä pahalla. Tässä surkuteltavassa tilassa he paraillaan olivat, minun saapuessani heidän luokseen. Kosk'ei kumminkaan mitään varsinaista vahinkoa ollut tapahtunut, niin en tuota vastoinkäymistä todellakaan kovin pahakseni pannut, sillä siinä oli minulla oleva monta aihetta voitonriemuun ja tyttärilleni hyvä opetus nöyryyteen.

YHDESTOISTA LUKU

Perhe päättää kumminkin pitää päätään pystyssä.

Huomenna, Mikonpäivän aattona, oli meidät kutsuttu Flamboroughiin pähkinöitä paahtamaan ja leikkimään. Viimeiset kolaukset olivat meitä hiukan nöyryyttäneet; muutoin me olisimme halveksien hyljänneet moiset kutsut, mutta nyt koetimme olla tyytyväisiä.

Arvoisan naapurin hanhenpaisti ja puddingi olivat varsin maukkaita ja kotiolut, semmoisenkin tuntijan mielestä kuin vaimoni, aivan erinomaista. Juttujen kertominen sitä vastoin ei onnistunut naapurilta yhtä hyvin. Hänen kertomuksensa olivat pitkiä ja kuivia ja koskivat yksinomaa häntä itseänsä. Jo me senkin seitsemän kertaa olimme niitä kuulleet ja nauraneet niille, mutta kohteliaisuudesta täytyi nauraa kerta vielä.

Mr Burchell, joka oli mukana hänkin, ja jota viattomat ajanvietot aina huvittivat, pani tytöt ja pojat sokkosille. Vaimonikin taipui yhtymään joukkoon, ja minun oli mieleni hyvä, nähdessäni, ett'ei hän vielä ole liian vanha. Me naapurin kanssa katselimme muitten iloa ja nauroimme jokaiselle sukkelalle tempulle, muistellen, kuinka nokkelia ja vikkeliä me olimme olleet nuorina. Sitten he leikkivät "arvaa, kuka löi", ja sitten seurasi kysymyksiä ja vastauksia, ja vihdoin ruvettiin "tohvelia ajamaan." Koska tämä vanhan-aikuinen leikki lienee monellekin tuntematon, niin selitettäköön se muutamalla sanalla. Seura käy lattialle istumaan piiriin. Yksi seisoo keskellä ja koettaa tavoittaa tohvelia, jota muut siirtävät miehestä mieheen toistensa jalkain alitse, niinkuin sukkulaa. Ja kosk'ei piirin keskellä seisoja saata yht'aikaa nähdä joka puolelle, niin ilmenee tämän leikin suuri kauneus juuri siinä, että se, kellä tohveli kulloinkin sattuu olemaan, koettaa sen korolla lyödä etsijää siihen kohtaan, jota hän kaikista vähimmin osaa varoa.

Olivia oli paraillaan keskellä piiriä, saaden lopsauksia milloin puolelta, milloin toiselta ja tulipunaisena, harmissaan huutaen kuin paras huutorättäri: "ei saa tehdä vilppiä, ei saa tehdä vilppiä", kun — voi kauhistus ja häpeä! — kukapas muu tuli sisään, kuin juuri meidän ylhäiset lontoolaiset tuttavamme, lady Blarney ja miss Carolina Wilhelmina Amelia Skeggs! Ei maksa kuvatakaan tätä uutta masennusta: kovin tulisi kuva laiha. Hyväinen aika! Esiintyä niin korkeasti sivistyneitten ladyjen nähden näin alentavassa asemassa! Mutta mitäpäs sen parempaa saattoi odottaakaan moisesta moukkain leikistä, minkä mr Flamborough oli esittänyt! Hetken aikaa me olimme kuin pilvistä pudonneita, hämmästyksestä ihan kivettyneitä.

Ladyt olivat käyneet meillä ja tulleet sitten tänne meitä tapaamaan, he kun kaikin mokomin tahtoivat saada tietää, mikä oli eilen estänyt meidän naisia tulemasta kirkolle. Olivia otti ollakseen puhemiehenä ja selitti koko sattuman syyt, rakasta kreivitärtämme Hanover-squaren varrella, ei nykyjään enää kirjoiteta muuta kuin pelkkää jokapäiväistä; hienoa maailmaa niissä ei kuulu, ei näy.

("Höröntöröä!")

— Armollinen neiti, — virkkoi toinen, — "tehän unohditte omat runonne Lady's Magazinessa. Myöntänette toki, ett'ei niissä ole mitään halpamaista. Vai eikö meillä siitä lähteestä ole enää mitään odotettavissa?"

("Höröntöröä!")

— No mutta, rakas ystävä! — puhui lady. — Tiedättehän te, että minun lukijani ja seuranaiseni on jättänyt minut, mennen naimisiin kapteeni Roachin kanssa, ja kosk'en minä heikoilta silmiltäni saata kirjoittaa itse, niin olen jonkun aikaa tiedustellut, mistä saisin toisen kirjurin. Sopivaa henkilöä ei ole helppo löytää, ja eihän kolmekymmentä puntaa mikään suuri palkka ole sivistyneelle kunnon tytölle, joka osaa lukea, kirjoittaa ja käyttäytyä hienosti seuroissa. Ja mitä Lontoon nuoriin tyttöihin tulee, niin niitähän ei voi sietää ensinkään.

("Höröntöröä!")

— Sen minä kyllä tiedän kokemuksestanikin! — huudahti miss Skeggs, — sillä kolmesta seuranaisesta viimeisen puolenvuoden kuluessa yksi ei ottanut ommellakseen liinavaatteita edes tuntiakaan päivässä; toisen mielestä oli viisikolmatta guineaa liian pieni palkka, ja kolmas minun piti panna pois, koska epäilin hänen seikkailevan kotisaarnaajan kanssa. Siveys, rakas lady Blarney, siveys on erinomainen avu, mutta mistäpä sitä nykyaikana löytää?

("Höröntöröä!")

Vaimoni oli hyvin tarkasti kuunnellut keskustelua ja kiintynyt varsinkin sen loppuosaan. Kolmekymmentä puntaa ja viisikolmatta guineata on yhteensä viisikymmentäkuusi Englannin puntaa. Tuo kaikki tarjoutuu kuin itsestään ja olisi helposti saatavissa perheen hyödyksi. Hän katsahti minuun, mitä muka minä arvelen, ja, totta puhuen, minäkin olin sitä mieltä, että kaksi sellaista paikkaa sopisi tyttärilleni vallan hyvin. Ja sitä paitsi, jos squire on todellakin vilpittömästi mielistynyt tyttäreeni, niin tässähän olisi keino valmistaa häntä hänen uuteen säätyynsä. Vaimoni päätti kuin päättikin, ett'ei tällaista etua pidä päästää käsistään luottamuksen puutteessa, ja otti ollakseen perheen puhemiehenä.

— Arvoisat ladyt, — lausui hän, — suokaa minun rohkeuteni anteeksi. Meillä tosin ei ole oikeutta vaatia niin suurta suosiota osaksemme, mutta onhan luonnollista, että minä toivon tytärteni pääsevän eteenpäin maailmassa, ja sallittakoon minun sanoa, että kumpikin tyttäreni on saanut varsin hyvän kasvatuksen, ja yhteen ja toiseen asiaan he kanssa pystyvät ainakin yhtä hyvin kuin joku toinenkaan maaseudulla. Lukea he osaavat ja kirjoittaa ja laskea, ja käteviä he ovat neulan käytännössä, tuntevat täytepisteet ja ristipisteet ja ketjupisteet ja osaavat kaikenlaista valko-ompelusta. He osaavat laittaa rimsuja ja hesuja ja laskoksia, tuntevatpa musikkiakin; osaavat päärmätä ja neuloa kanevalla; vanhempi tyttäreni osaa leikellä kuvia paperista, ja nuorempi on aivan erinomaisen taitava panemaan kortteja.

("Höröntöröä!")

Sittenkuin vaimoni oli lopettanut tämän soman palasen kaunopuheliaisuutta, katselivat ladyt toisiinsa moniaan minutin epäilevin silmin ja hyvin tärkeän näköisinä. Vihdoin suvaitsi miss Carolina Wilhelmin Amelia Skeggs suosiollisesti lausua, että nuoret neidet, mikäli hän näin lyhyen tuttavuuden jälkeen osaa päättää, ovat varsin sopivia sellaisiin toimiin.

— Mutta, madame, — lausui hän, kääntyen aviopuolisooni, — senkaltainen asia kysyy perinpohjaista luonteen tutkistelua ja lähempää molemmanpuolista tuttavuutta. Ei niin, madame, — lisäsi hän, — että minä lainkaan epäilisin nuorten neitien siveyttä, viisautta ja hienotuntoisuutta, mutta tällaisissa asioissa on muotoja, nähkääs, muotoja.

Vaimoni piti hänen epäröimisiänsä varsin oikeutettuina, sanoen itsekin olevansa yleensä taipuvainen epäilemään, mutta mitä tyttöjen maineesen tulee, vetosi hän naapurien todistukseen. Sellaista piti armollinen neiti tarpeettomana, vakuuttaen, että hänen serkkunsa Thornhillin puolustus riittää vallan hyvin, ja sen nojaan me sitten hakemuksemme jätimmekin.

KAHDESTOISTA LUKU

Kohtalo näkyy päättäneen nöyryyttää Wakefieldin perhettä. Loukkaukset tuottavat usein enemmän tuskaa kuin varsinaiset kohtalon iskut.

Kotia tultuamme, rakenneltiin meillä sen iltaa suunnitelmia tuleville valloituksille. Debora osoitti varsin terävää älyä, harkitessaan, kumpainenko tytär oli omiansa saamaan parhaimman paikan ja enemmän tilaisuutta päästä ylhäiseen seuraan. Kysymys oli vain, antaako squire puoltosanansa. Mutta olihan hän osoittanut meille niin monta kertaa ystävällisyyttänsä, ett'ei sitä ollut epäilemistäkään. Vuoteessakin vaimoni puhui samasta mieluisasta asiasta:

— Charles kulta! Me olemme, näin meidän kesken sanoen, tänään suorittaneet kelpo päivätyön.

— Kutakuinkin, — vastasin minä, tietämättä oikein, mitä sanoa.

— Vai kutakuinkin vaan! — huudahti hän. — Minun mielestäni erittäin hyvänkin. Aatteles, että meidän tyttäret pääsevät ylhäisiin tuttavuuksiin Lontoossa! Ja Lontoo, usko pois, on ainoa paikka, mistä saa miehen jos millaisen. Sitä paitsi, kultaseni, maailmassa tapahtuu kummallisempaakin. Ja jos ylhäissäätyiset ladyt ovat niin mielistyneet meidän tyttöihin, niin mitäs sitten ylhäiset herrat! Entre nous, minä pidän lady Blarneysta sanomattomasti; hän on niin herttainen, vaikka — tunnenhan minä sydämen lämpöä miss Carolina Wilhelmina Skeggsiäkin kohtaan. Mutta kun rupesivat puhumaan paikoista Lontoossa, niin huomasithan, mitenkä minä sidoin heidät heidän omiin sanoihinsa! Etkö luule, että minä erittäin hyvin ajoin lasten asiaa?

— Niin, niin, — virkoin minä, käsittämättä oikein, mitä tästä seikasta pitäisi ajatella. — Suokoon taivas, että kumpaisenkin asiat olisivat kolmen kuukauden perästä paremmalla kannalla.

Tämä oli taas yksi niitä lauseita, joita tavallisesti toin esiin, osoittaakseni vaimolleni terävää älyäni: jos tytärten onnistuu, silloinhan on hurskas toivomus käynyt toteen; jos kova onni kohtaa, niin silloinhan minä olen profeteerannut!

Koko tämä keskustelu oli kumminkin vaan valmistusta toiseen puheen-aineesen, jota minä kovasti pelkäsin. Eikä harkittavaksi tullutkaan sen vähempi seikka kuin tämä: koska meidän tästä puolin sopii ja tulee pitää päätä hiukan pystymmässä, niin olisi aivan asianmukaista, että sälkö, joka jo alkaa käydä vanhaksi, myötäisiin pois läheisillä markkinoilla ja sijaan ostettaisiin toinen hevonen, jonka seljässä saattaisi tarpeen tullessa istua yksi tai pari ihmistä, ja sehän se joltain näyttäisi, kun mennään kirkolle tai kylään.

Minä vastustin ensin mointa ehdotusta kivenkovaa, mutta yhtä kivenkovaa sitä puolustettiinkin. Ja kun minä hiukankin hellitin, niin sitä kireemmälle minä jouduin, ja niin minä vihdoin päätin luopua sälöstä.

Huomenna sattui juuri olemaan toripäivä, ja aikomukseni oli lähteä sinne itse, mutta vaimoni väitti minun saaneen nuhan, jonka vuoksi hän ei millään muotoa päästä minua ulos.

— Ei, kultaseni! — puhui hän. — Moses on näppärä poika ja osaa kyllä ostaa ja myödä. Hänhän se on kaikki hyvät kaupat talossa tehnyt. Hän osaa hieroa ja tinkiä niin kauan, että toinen väsyy pahanpäiväiseksi, ja silloin menee asia lukkoon.

Jonkun verran minäkin luotin poikani hyvään älyyn ja siksipä uskoinkin tämän tehtävän hänelle.

Seuraavana aamuna näkyivät siskot olevan täydessä hommassa, laitellessaan Mosesta markkinoille. He suorivat hänen tukkansa, kiillottivat kengänsoljet ja pönkittivät nuppineuloilla pojan hatun. Kun sitten nämä toalettihommat vihdoin oli suoritettu, oli meidän vihdoinkin mielihyvä nähdä Moseksen nousevan sälön selkään, iso lipas edessään, johon oli ostettava maustimia. Hänen yllään oli takki siitä kankaasta, jolla on nimenä "tuli ja leimaus." Olihan se käynyt pojalle jo ahtaanpuoleiseksi, mutta liian hyvä se vielä oli poiskaan viskattavaksi. Liivit olivat vaalean vihreät kuin ankanpojan höyhenet, ja tukan olivat sisaret sitaisseet leveällä mustalla nauhalla. Miehissä saatoimme häntä muutamia askeleita ja huusimme hänelle: "onnea matkalle! onnea matkalle!" kunnes emme häntä enää nähneet.

Tuskin hän oli lähtenyt, niin jo saapui mr Thornhillin kellarimestari onnittelemaan meitä: hän oli näet kuullut nuoren herransa puhelevan meistä paljon hyvää.

Onni ei nähtävästikään ollut aikonut tulla yksin. Pian saapui toinenkin palvelija samasta talosta, tuoden tyttärille kirjeen, jossa ladyt ilmoittavat kuulleensa mr Thornhilliltä niin paljon hyvää meistä kaikista, että he toivovat, moniaan tiedustelun perästä, olevansa täysin tyytyväiset.

— Nyt, — huudahti vaimoni, — nyt minä huomaan, ett'ei ole niinkään helppo päästä ylhäisiin perheisin, mutta kun kerran on päässyt, niin sitten sopii, niinkuin Moses sanoo, mennä rauhassa nukkumaan.

Tämä leikillinen lause oli olevinaan sukkeluutta, ja tyttäret lausuivat mielihyvänsä siitä kovalla naurulla. Sanalla sanoen, vaimoni oli niin hyvillään tästä ilmoituksesta, että pisti kätensä taskuun ja antoi sanansaattajalle seitsemän puolipenceä.

Tämä päivä oli oleva vieraitten käynnin päivä. Ensimmäisenä tuli mr Burchell, joka oli ollut markkinoilla. Hän toi pienille pojille kummallekin kirjainten muotoisia mesileipiä, jotka äiti otti huostaansa, antaakseen niitä pojille kirjaimen kerrassaan. Tyttärille hän toi kaksi rasiaa, joissa heidän sopi säilyttää oblatteja, nuuskaa, kauneuslaastaria ja rahaakin, milloin sitä saavat. Vaimoni sai lumikonnahkaisen kukkaron, ja siitä hän oli hyvin mielissään, se kun on semmoinen onnen kukkaro. Mutta tämä olkoon mainittu vain ohimennen.

Me pidimme yhä edelleen mr Burchellia arvossa, vaikka hänen eilinen törkeä käytöksensä oli meitä kutakuinkin harmittanut. Emme saattaneet olla ilmaisematta hänelle meidän onneamme ja kysymättä häneltä neuvoa. Harvoin kyllä meillä muitten neuvoja noudatettiin, mutta alttiita oltiin kumminkin niitä kysymään. Luettuansa ladyjen kirjeen, hän puisteli päätään, sanoen, että tällainen asia vaatii peräti suurta varovaisuutta. Tämä epäluulo suututti vaimoani.

— Minä en ole milloinkaan epäillyt, sir, huudahti hän, — ett'ette te olisi aina altis asettumaan minun tyttäriäni ja minua vastaan. Te olette liiaksikin epäluuloinen. Tahtoisin kumminkin sanoa, että kun me neuvoja tarvitsemme, niin osaamme kääntyä sellaisten puoleen, joitten tiedämme itsensäkin aikoinaan osanneen muitten neuvoja noudattaa.

— Hyvä rouva, — vastasi mr Burchell, nythän ei ole kysymys siitä, millainen minun käytökseni ennen on ollut. Ellen itse ole muitten neuvoja kuunnellut, niin eihän se estä minua antamasta omantuntoni mukaan neuvoja niille, jotka tahtovat neuvoista vaarin ottaa.

Peljäten, että tätä vastausta seuraa toinen, joka on oleva saman verran loukkausta täynnä kuin älykkäisyyttä vailla, minä käänsin puheen toisaanne. Sanoin kummastelevani, että meidän vanhin poikamme niin kauan viipyy markkinoilla; iltakin jo alkaa käydä myöhäksi.

— Älä ole pojasta huolissasi, — virkkoi vaimoni. — Ole varma siitä, että hän kyllä osaa olla miestä puolestaan. Ei se poika koskaan porsasta säkissä osta. Muistan minä yhdenkin jutun, jolle piti nauraa ihan haljetakseen. Mutta, totta maarian, tuoltahan Moses tulee ilman hevosta ja lipas seljässä.

Hänen puhuessaan astui Moses verkalleen kotia kohti, hikoillen raskaan kantamuksensa alla, jonka hän oli sitonut selkäänsä kuin laukkumies.

— Tervetuloa Moses, tervetuloa! Kas niin, poikaseni, mitäs toit tuomisia markkinoilta?

— Itseni minä vaan toin, — virkkoi poika, viekkaasti silmäänsä iskien, ja laski lippaansa kyökkipöydälle.

— Kyllähän me sen näemme, huudahti vaimoni, — mutta missäs hevonen on?

— Myöty se on, — vastasi Moses, — ja hinnaksi tuli kolme puntaa viisi shillingiä ja kaksi penceä.

— Sepä hyvä se, poikaseni! — puhui äiti.

— Puoliasi olet pitänyt, tiesinhän minä sen. Eikä tuo hinta, näin meidän kesken sanoen, mikään polkuhinta olekaan. Annahan tänne.

— En minä rahoja tuonut! — huudahti Moses. — Niillä tehtiin hyvät kaupat, ja tässä ne on, — lisäsi hän, vetäen käärön poveltaan. — Tässä ne on: krossi viheriäitä silmälaseja, sangat hopeata ja säämyskästä kotelot.

— Krossi silmälaseja! — virkkoi vaimoni hiljaisella äänellä. — Sälkö sinulla oli lähtiessäsi ja nyt ei ole tullessasi kuin krossi viheriäitä silmälasin rähjiä!

— Äiti kulta! — puhui poika. — Kuuntelehan toki järkevää puhetta. Mitättömästä hinnasta ne sain; enhän niitä muutoin olisi ostanut. Pelkästä hopeasta sangoissa saadaan kaksin verroin.

— Palttua minä hopeasangoille! — huudahti äiti kiivaasti. — Ei ikipäivinä niistä saa puoltakaan hintaa: vanhaa romuhopeata, viisi shillingiä unssi.[13]

— Älä yhtään niitten myömisestä itsellesi huolta tee, — lausuin minä; — ei ne maksa kuuttakaan penceä; näenhän minä, ett'ei sangat ole kuin vaskea, vernissaa päällä.

— Mitenkä! — huusi vaimoni. — Ett'eikö hopeata? Ett'eikö hopeata sangat!

— Yhtä vähän kuin sinun paistinpannusi.

— Vai niin vainen! — virkkoi hän. — Sälön seljässä sitä lähdettiin eikä takaisin tuotu kuin krossi viheriäitä silmälaseja, sangat vaskea ja säämyskästä kotelot. Tontuille tuollainen törky! Tomppelia on vedetty nenästä. Ei sen vertaa silmiä päässä!

— Nyt olet ihan väärässä, — sanoin minä.

— Paras olisi ollut, ett'ei olisi silmiään avannut ensinkään.

— Voi tolvanaa kuitenkin! — kiihkoili vaimoni. — Tuoda minulle tuollaista roskaa! Tuleen minä ne viskaisin.

— Ja väärässä olet taaskin, armas emäntä, — huomautin minä. — Olkoot vaikka vaskea, niin ei niitä pois viskata. Onhan vaskisetkin silmälasit paremmat kuin ei silmälaseja lainkaan.

Moses paralle oli tällä välin asia selvinnyt. Hän huomasi nyt, että sukkela veijari oli hänet puijannut, huomattuaan hänen ulkomuodostaan, kuinka sellaista on helppo nenästä vetää. Tiedusteltuani asiasta lähemmin, saimme tietää, että Moses, myötyänsä hevosen, oli lähtenyt katselemaan toista. Muuan rehellisen näköinen mies oli vienyt hänet telttaan, sanoen, että hänellä on hevonen myötävänä.

— Siellä — kertoi Moses edelleen — tuli sitten muuan toinen mies, hyvissä vaatteissa, sanoi tahtovansa lainata kaksikymmentä puntaa noita silmälaseja vastaan. Rahojen puutteessa sanoi antavansa niitten mennä kolmannesta osasta hintaa. Tuo ensimmäinen herra, joka oli olevinaan minun ystäväni, kuiskasi minulle, ett'ei pitäisi päästää näin hyvää kauppaa kädestään. Minä haetin paikalle mr Flamboroughin, ja hänelle he puhua livertelivät yhtä liukkaasti kuin minullekin, kunnes vihdoin päätimme ostaa krossin mieheen.

KOLMASTOISTA LUKU

Mr Burchell onkin vihamies, hän kun julkeaa antaa vastenmielisiä neuvoja.

Meillä oli nyt tehty useampia yrityksiä, jotta kyettäisiin esiintymään hienolla tavalla. Odottamaton kova onni oli kumminkin tehnyt ne tyhjiksi jo heti alussa. Minun oli tapani käyttää hyödykseni jokaista pettymystä ja ottaa ne opikseni, mikäli ne milloinkin kunnianhimoisia pyyteitä maahan löivät.

— Siitä te nyt näette, lapsi kullat, — puhelin minä, — kuinka huonosti ihmisen onnistuu pettää maailmaa, koettaessaan matkia ylhäisiä. Kun köyhä pyrkii seurustelemaan pelkkäin rikkaitten kanssa, niin hän joutuu niitten vihanpidoksi, joita hän karttelee, ja niitten halveksimaksi, joitten perässä hän juoksee. Epäsuhtaisissa liitoissa joutuu heikompi puoli aina tappiolle: rikkaita se huvittaa, köyhille siitä on mieliharmia. Mutta tulepas tänne, Dick poikaseni, ja kerro meille, opiksi ja huviksi kaikille, se satu, jonka tänään luit.

— Oli kerran, — alkoi poika, — oli kerran jättiläinen ja kääpiö. Hyviä olivat ystäviä ja yhdessä aina kulkivat. Sellaiset tekivät kaupat keskenään, ett'eivät koskaan toisistaan eroa, vaan yhdessä aina seikkailuilla käyvät. Ensinnäkin he joutuivat taisteluun kahden Saraseenin kanssa, ja kääpiö, uljasmielinen mies, antoi toiselle heistä ankaran iskun. Siitä ei Saraseeni suuriakaan välittänyt, vaan nosti miekkansa ja löi kääpiöltä koreasti käden poikki olkavartta myöten. Tälle nyt hätä ja tuska, mutta jättiläinen tuli avuksi, eikä aikaakaan, niin jo makasi kumpainenkin Saraseeni kuolijana maassa. Harmissaan löi kääpiö heiltä pään poikki kummaltakin. Yhdessä sitten lähdettiin uusille yrityksille. Pian käytiin tappelemaan kolmen verenhimoisen satyrin kanssa, jotka raahasivat mukanaan muuatta neittä poloista. Kääpiö ei ollut aivan yhtä raivoisa kuin edellisellä kerralla; sivalsi sentään kuin sivalsikin aika iskun, mutta sai itse toisen, joka puhkaisi häneltä silmän. Joutui silloin taas jättiläinen avuksi, ja pakoon täytyi pötkiä satyrien, muutoin hän olisi tappanut ne joka miehen. Riemuissaan nyt olivat ystävykset voitostaan, ja vapautettu impi rakastui jättiläiseen ja rupesi hänen vaimokseen. Yhdessä sitä sitten astuttiin, astuttiin, miten kauan lie astuttukaan, kunnes kohdattiin rosvojoukko. Jättiläinen se tällä kertaa ensimmäisenä vihollisten kimppuun karkasi, mutta ei ollut kaukana kääpiökään. Tuima oli taistelu ja kesti kauan aikaa. Missä jättiläinen vaan kättään käännäytti, siinä aina mies maahan kellahti, mutta kääpiö se oli jo senkin seitsemän kertaa surman suussa. Ystävykset pääsivät vihdoin voitolle, mutta kääpiö oli nyt toista jalkaa vailla. Häneltä oli siis mennyt toinen käsivarsi, toinen jalka ja toinen silmä; jättiläisellä ei haavaakaan. Jättiläinen huusi nyt pienelle kumppalilleen: Kuules, pikku sankari! Tää on lystiä menoa tää. Kun vielä yksi voitto saadaan, niin jo meillä sitten on kunniata kyllälti ikipäiviksi. — "Ei maar," huusi kääpiö, joka oli tällä välin jo viisastunut, "pois luovun minä koko liitosta; ei tappele enää tämä mies, sillä sinullepa yksin kaikki kunnia tulee ja saalis saa, minulle vaan iskuja ja kolauksia."

Olin juuri ruveta selittämään tämän sadun opettavaista puolta, kun huomioni kiintyi kiivaaseen kiistaan, johon vaimoni oli joutunut mr Burchellin kanssa tyttärien aiotun matkan johdosta Lontoosen. Vaimoni väitti kivenkovaa, että siitä on oleva paljo hyötyä, mr Burchell sitä vastoin kiivaasti varoitti häntä siihen suostumasta. Minä olin puolueetonna. Hänen varoituksensa tuntuivat vain jatkolta niihin, mitä aamulla oli saatu, ja jotka olivat tuntuneet niin karvailta. Väittely kiihtyi kiihtymistään. Debora parka, kykenemättä esiintuomaan vaikuttavampia syitä ja perusteita, rupesi puhumaan yhä kovemmalla ja kovemmalla äänellä ja oli vihdoin pakotettu kätkemään tappionsa huutoon. Loppujen lopussa hän rupesi puhumaan sellaista, mitä meidän kaikkien oli varsin ikävä kuulla. Hän sanoi tietävänsä, että muutamilla ihmisillä on omia salaisia syitä neuvon-antoihinsa; mutta hän puolestaan toivoo, että sellaiset vast'edes pysyisivät tästä talosta loitompana.

— Hyvä rouva, — virkkoi mr Burchell varsin tyynesti, mikä vielä enemmän ärsytti toista, — mitä salaisiin syihin tulee, niin olette todellakin oikeassa. Minulla on salaisia syitä, mutta niistä en huoli puhua, koskapa te ette kykene vastaamaan niihinkään, joita minä en salassa pidä. Minä huomaan kumminkin, että minun käynnistäni täällä on vastusta. Siksipä minä lähden nyt ja palajan kenties vielä kerran sanomaan jäähyväisiä, kun kokonaan lähden näiltä tienoin pois.

Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa. Sofia koetti katseillansa hillitä hänen kiivauttansa, mutta ei voinut estää häntä lähtemästä.

Hänen mentyänsä me katselimme jonkun aikaa neuvottomina toisiamme. Vaimoni, tietäessään olevansa syypää, koetti peittää rauhattomuuttaan pakotetulla hymyllä ja näyttää olevansa vallan varma asiassaan. Siitä minä otin häntä nuhdellakseni.

— Kuules, emäntäiseni! — virkoin minä hänelle. — Tälläkö tapaa me kohtelemme vieraita? Näinkö me palkitsemme heidän ystävällisyyttään? Usko minua, kultaseni, ett'ei sinun huuliltasi vielä ikinä ole päässyt niin tylyjä ja minulle niin vastenmielisiä sanoja kuin äsken.

— Miksikäs hän ärsytti minua? — huudahti Debora. — Kyllä minä varsin hyvin tiedän, miksikä hän moisia neuvoja antoi. Hän tahtoi estää tyttöjä lähtemästä Lontoosen, saadakseen täällä vain mieliksensä liverrellä ja laverrella Sofian kanssa. Mutta kävi kuinka tahansa, kyllä Sofia osaa löytää parempaa seuraa kuin mokomankin halvan miehen kanssa.

— Halvanko? — sanoin minä. — Mahdollista kyllä, että olemme erehtyneet hänessä, sillä välisti hän esiintyy hienoimpana gentlemanina mitä milloinkaan olen nähnyt. Sano, Sofia tyttöseni, onko hän milloinkaan tehnyt salaisia viittauksia kiintymyksestänsä sinuun?

— Hänen puheensa, — vastasi Sofia, — ovat aina olleet järkeviä, hienotuntoisia ja miellyttäviä, ei koskaan muuta. Muistan tosin hänen kerran sanoneen, ett'ei hän ole milloinkaan tuntenut naista, joka ulkomuodolta köyhässä miehessä huomaisi mitään hyvää.

— Tuota virttä, — huudahtin minä, — tuota virttä ne kaikki kovaosaiset ja laiskurit veisaavat. Sinä olet toivoakseni kumminkin oppinut oikealla tavalla arvostelemaan moisia miehiä. Ja mieletöntähän olisikin odottaa onnea sellaiselta, joka on niin huonosti hoitanut omaa onneaan. Äidilläsi ja minulla on nyt muuta mielessä sinuun nähden. Ensi talvena, jonka kaiketi viettänet Lontoossa, on sinulla oleva tilaisuus saada parempiakin kosijoita.

Mitä Sofia tämän johdosta lienee ajatellut, en käy ratkaisevasti sanomaan. Mutta ei minun oikeastaan ollut ensinkään mieleni paha, että olimme päässeet vieraasta, joka tuotti minulle paljon huolta. Vieraanvaraisuuden loukkaaminen se tosin vähän rasitti omaatuntoani, mutta pian minä sain parilla kolmella tekosyyllä tämän muistuttajan vaikenemaan. Ja ne ne tyydyttivät ja rauhoittivat minut kyllä.

NELJÄSTOISTA LUKU

Uusia nöyryytyksiä eli todistus siitä, että näennäisestä onnettomuudesta saattaa olla todellista siunausta.

Tyttäret lähtevät Lontoosen — se nyt oli päätetty asia, koskapa mr Thornhill oli ystävällisesti luvannut itse pitää silmällä heidän käytöstänsä ja antaa meille siitä tietoja. Samalla huomattiin välttämättömän tarpeelliseksi, että heidän esiintymisensä olisi heidän toiveittensa suuruuden mukaista, mutta se taas kysyi kulunkeja. Siksipä pidettiin täysi-istunnossa neuvoa, millä keinoin helpoimmin saada rahoja, elikkä, suoraan sanoen, mitä parhaiten liikenisi myötäväksi.

Keskusteluja ei kauan kestänyt. Selväksi näet huomattiin, ett'ei meidän toista, vielä jäljellä olevaa hevosta saata ensinkään käyttää auran edessä, siltä kun puuttuu pari, ja ett'ei se, silmäpuolena, kelpaa ratsuksikaan. Päätökseksi niinmuodoin tuli, että se on käytettävä vastamainittuun tarkoitukseen ja myötävä läheisillä markkinoilla. Ja jott'ei taaskin jouduttaisi veijarin puijattaviksi, niin päätettiin, että minä itse lähden sitä viemään. Tämä oli tosin oleva minun ensimmäinen kauppatoimeni koko elämässäni; mutta minä olin varma suoriutuvani siitä kunnialla.

Kuinka korkealle mies oman kykynsä arvaa, riippuu siitä, missä seurassa hän liikkuu, ja koska minä enimmäkseen olin oleskellut vain oman perheen keskuudessa, niin olin minä saanut jotenkin edullisia käsityksiä taitavuudestani maallisissa asioissa. Huomenissa kumminkin, kun jäähyväiset oli sanottu, ja minä jo olin astunut muutamia askeleita kotoa, kutsui vaimoni minut takaisin ja kuiskasi minulle, että pitäisin silmät kaikin mokomin auki.

Markkinoille tultuani olin pannut hevoseni tekemään kaikki hypyt ja keikaukset, niinkuin tapa on, mutta ei vaan kuulunut halukkaita ostajia pitkään aikaan. Vihdoin tuli muuan hevoshuijari, tarkasti hetken aikaa hevosta joka puolelta ja huomattuaan sen silmäpuoleksi, meni tiehensä niine hyvineen. Tuli toinen, näki siinä patteja eikä sanonut huolivansa siitä kyytirahoistakaan. Kolmas löysi siinä paisumia eikä tarjonnut penniäkään. Neljäs näki jo silmästä, että hevosessa on matoja. Viides ihmetteli, mitä kurkoja minä muka markkinoille laahasin sellaista luuskaa, joka on silmäpuoli ja täynnä patteja ja paisumia; eihän siitä semmoisesta muuksi kuin koirille ruuaksi.

Vähitellen rupesin minäkin sydämeni pohjasta halveksimaan tätä elukka parkaa. Ihan hävetti, kun jokukaan ostaja astui lähelle. Enhän minä tosin kaikkea uskonut, mitä minulle oli sanottu, mutta, arvelin minä, ei se totuus kovinkaan kaukana mahda olla, koska vieraita miehiä on niin monta. Ja samaa mieltähän se on Pyhä Yrjänäkin, hyväin töitten suojelija.

Tässä harmillisessa tilassa ollessani sattui tulemaan luokseni muuan virkaveli, vanha tuttava, jolla oli niinikään asioita markkinoilla. Hän tervehti kädestä pitäin ja ehdotti, että mentäisiin ravintolaan saamaan lasillinen mitä sieltä sattuu olemaan. Minä suostuin ehdotukseen, ja niin menimme olutmyymälään, missä pääsimme perähuoneesen. Siellä ei ollut muita kuin muuan vanha, arvoisannäköinen herra, joka oli kokonaan syventynyt lukemaan jotain paksua kirjaa. En ollut vielä ikinä nähnyt niin kerrassaan puoleensa vetävää olentoa. Hopeiset hapset varjostivat kunnioitusta vaativasti hänen ohimoitaan, ja reipas vanhuus näkyi olevan hyvän terveyden ja sävyisän luonteen hedelmiä. Hänen läsnäolonsa ei kumminkaan estänyt meitä keskustelemasta. Me haastelimme ystäväni kanssa, mitä kaikkia onnen vaiheita kumpikin meistä oli saanut kokea, whistonilaisista riidoista, minun viimeisestä lentokirjastani, arkkidiakonin vastauksesta siihen ja ankarista toimenpiteistä minua vastaan. Hetken kuluttua herätti huomiomme muuan nuori mies, joka astui huoneesen ja kunnioittavasti sanoi jotain hiljaisella äänellä vanhalle herralle.

— Ei mitään anteeksi-pyytelemisiä, poikani, — sanoi vanhus. — Kukin meistä on velvollinen tekemään hyvää lähimmäisellensä. Ota tämä. Olisin suonut, että siinä olisi enemmänkin, mutta viisi puntaa auttanee sinut pulasta, ja ne annan kernaasti.

Sievä nuorukainen vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä, ja tuskin hänen kiitollisuutensa oli sittenkään niin suuri kuin minun. Olisin tahtonut sulkea syliini tuon vanhan herran: niin kovin minua miellytti hänen hyväntahtoisuutensa.

Hän rupesi sitten jälleen lukemaan, me jatkoimme keskusteluamme. Jonkun ajan perästä kumppalini nousi, sanoen pikimmältään pistäytyvänsä asioillaan markkinoilla ja tulevansa kohta takaisin, sillä, kuten hänen sanansa kuuluivat, hänen on hauska olla tohtori Primrosen seurassa niin kauan kuin mahdollista.

Kuultuaan nimeäni mainittavan, vanha herra katseli minua tarkasti jonkun aikaa ja ystäväni lähdettyä kysyi suurella kunnioituksella, olinko minä jollain tavoin sukuja sen suuren Primrosen kanssa, sen miehekkään monogamistin ja kirkon lujan tukipylvään. Ei ollut sydämeni milloinkaan tuntenut puhtaampaa ihastusta kuin tässä silmänräpäyksessä.

— Sir! — huudahdin minä. — Te olette hyvä mies, siitä olen varma, ja teidän suosiollinen puheenne lisää sydämessäni sitä iloa, minkä teidän hyväntahtoisuutenne jo ennestään on siinä herättänyt. Te näette edessänne, sir, sen t:ri Primrosen, monagamistin, jota olette suvainneet sanoa suureksi. Te näette tässä sen kovaonnisen teologin, joka niin kauan ja — minunhan ei oikein sopisi sanoa niin hyvällä menestyksellä on taistellut nykyajan deuterogamiaa vastaan.

— Sir, — lausui vieras, täynnä syvää kunnioitusta, — pelkäänpä olleeni liian tuttavallinen; suokaa anteeksi, sir, minun uteliaisuuteni, suokaa anteeksi.

— Sir, — huudahdin minä, tarttuen hänen käteensä, — teidän tuttavallisuutenne on minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja niinpä pyydän teitä vastaan-ottamaan minun ystävyyteni, niinkuin jo olette saaneet osaksenne minun kunnioitukseni.

— Kiitollisena otan tämän tarjouksenne vastaan, — lausui hän, kättäni puristaen, — sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden tukipylväs, ja näenkö minä…

Tässä minä keskeytin hänet enempää puhumasta, sillä vaikka minä kirjailijana jaksoin sulattaa mielistelyä suurinkin suupaloin, ei kainouteni tällä kertaa sietänyt sen enempää. Se sittenkin on varma, ett'eivät romaaninsankarit ole milloinkaan solmineet niin nopeita ystävyydenliittoja.

Haasteltiin sitten erillaisista asioista. Ensi alussa hän tuntui enemmän hurskaalta kuin oppineelta. Luulin jo hänen pitävän kaikkea maallista oppia joutavana. Se ei kumminkaan vähentänyt minun kunnioitustani häntä kohtaan, sillä minussa itsessänikin oli jo viime aikoina alkanut herätä samallaisia mielipiteitä. Siksipä huomautinkin nyt, että maailma yleensä alkaa minun mielestäni olla moitittavan välinpitämätön kirkon-opin asioissa ja kuuntelee liiankin paljon inhimillistä järkeilemistä.

— Niin, niin, sir! — vastasi hän, ikäänkuin olisi kaiken oppinsa säästänyt täksi hetkeksi. Niin, sir, maailma on muuttunut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia, eli oppi maailman luomisesta, pannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et — kaikki he ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin: "Anarchon ara kai ateleuteeton to pan", se on: ei millään asialla ole alkua eikä loppuakaan. Manethokin, joka oli Nebuchadon-asserin aikuisia asser on syrialainen sana, joka liitettiin liikanimenä sen puolen kuninkaitten nimen perään, niinkuin Teglat Phael-asser, Nabon-asser — hän, sanon minä, väitti yhtä perättömiä, sillä, niinkuin me sanomme: "ek tu bibliu kyberneetees", joka on niin paljo kuin: ei maailma kirjoista viisastu, niin koetti hän saada selville… Mutta, sir, suokaa anteeksi, minähän olen joutunut syrjään pääasiasta…

Ja niin hän todella olikin. En suuriksi surmiksenikaan voinut käsittää, mitä maailman luomisella on tekemistä sen asian kanssa, josta me olimme ruvenneet keskustelemaan, mutta huomasinhan siitä sentään, että hän on oppinut mies, ja kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi yhä suuremmaksi. Päätin senvuoksi panna hänet koetukselle; mutta hän oli liian säveä ja kohtelias, pyrkiäkseen pääsemään voitolle minusta. Milloin vaan lausuin sellaista, mikä näytti taisteluun vaativalta väitteeltä, silloin hän myhähti vain, pudisti päätään eikä puhunut mitään. Siitä minä huomasin, että hänellä olisi paljokin sanomista, jos vaan tahtoisi ajatuksensa lausua. Ja niinpä puheen-aihe vähitellen siirtyi muinais-ajasta nykyisiin. Ennenkuin huomasinkaan, keskustelimme siitä, mikä meidät kumpaisenkin oli saattanut markkinoille. Minä sanoin tulleeni myömään hevosta ja — onnellinen sattuma — hän oli tullut ostamaan hevosta lampuodilleen. Minun hevoseni tuotiin näytteille, eikä aikaakaan niin jo teimme kaupat.

Nyt oli vain hinta suoritettava minulle. Hän veti esille kolmenkymmenen punnan setelin ja pyysi antamaan siitä takaisin. Kun en sitä voinut tehdä, kutsutti hän palvelijansa, joka ilmestyikin, varsin soma livrea yllään.

— Kas tässä, Abraham, — sanoi vanha herra. — Käy vaihtamassa tämä kultarahoiksi joko tässä naapurissa Jacksonilla tai jossain muualla.

Palvelijan mentyä hän rupesi sangen innokkaasti puhumaan siitä, kuinka kova puute nykyjään on hopeasta; minä puolestani valitin vielä innokkaammin nykyistä kullan puutetta, ja niinpä me, Abrahamin palatessa, olimme yhtä mieltä siitä, ett'ei raha ole milloinkaan ollut niin ahtaalla kuin nyt.

Abraham toi sen tiedon tullessaan, että hän oli käynyt joka paikassa, mutta ei ollut saanut missään vaihdetuksi, vaikka oli tarjonnut puoli kruunua särkiäisiäkin. Se oli sangen harmillista meille kaikille. Hetken kulutta vanha gentleman kysäisi, tunnenko minä siellä meidän puolella erästä Salomon Flamboroughia. Minä vastasin, että hänhän on minun lähin naapurini.

— No sitten, — sanoi hän, — sitten on asia luullakseni selvä. Te saatte vekselin, joka on hänen maksettavansa näytettäessä. Ja sen minä sanon, ett'ei ole toista niin tanakkaa miestä viiden peninkulman alalla yhtään ainoaa. Arvoisa Salomon ja minä olemme tunteneet toisiamme jo monta vuotta. Minä muistan ennen vanhaan aina voittaneeni hänet kolmihypyssä; mutta toisella jalalla hän hyppi aina kovemmin minua.

Naapurini suoritettavaksi asetettu vekseli oli minulle aivan samaa kuin raha, minä kun olin aivan varma hänen maksukykyisyydestään. Vekseli varustettiin allekirjoituksella ja pistettiin minulle käteen. Ja sitten mr Jenkinson (se vanha gentleman), hänen palvelijansa Abraham ja minun hevoseni, vanha Vaapukka, läksivät laputtamaan pois, tyytyväisinä toisiinsa kukin. Tuokion kuluttua rupesin tarkemmin miettimään asiata ja tulin ajatelleeksi, että väärin oli sittenkin mennä ottamaan oudolta vekseliä. Ja niinpä päätin kuin päätinkin lähteä ostajan perään vaatimaan hevostani takaisin. Mutta se oli myöhäistä. Läksin siis kotiani, päättäen saada ystävältäni rahat vekselillä niin pian kuin mahdollista. Naapuri istui ovellaan, piippu hampaissa. Kerroin hänelle, että minulla olisi hänelle pieni paperi ja vedin sen esille. Hän luki sen kahteen kertaan.

— Saatte te kai nimestä selvän? — huudahdin minä. — Efraim Jenkinson.

— Kyllä, — vastasi hän. — Nimi on selvä, ja tunnen minä miehenkin: suurin roisto taivaan kannen alla. Sama lurjus, joka möi meille silmälasit. Eikös se ollut varsin arvoisan näköinen mies, tukka harmaa ja takintaskut ilman lappuja? Ja eikös hän puhua paasunnut tuvan täydeltä kreikankieltä ja kosmogoniasta ja maailmasta?

Siihen minä vastasin huokauksella.

— Niin — jatkoi naapuri, — siinä se ainoa opin simare, mikä hänellä on, ja sillä hän ratsastaa aina, kun tulee jonkun oppineen miehen seuraan. Kyllä minä sen ryökäleen tunnen, eikä hän minulta nyt enää karkuun pääse.

Tarpeeksi olin jo nöyryytetty, mutta pahin paikka oli vielä jäljellä: mitenkä tulla vaimoni ja tyttärieni näkyviin? Ei ole karkuteillä käynyt koulupoika milloinkaan niin kovasti peljännyt palata takaisin ja astua koulumestarin kasvojen eteen kuin minä nyt kotia tuloa. Päätin kumminkin ennättää heidän vihansa edelle ja esiintyä itse jo alun pitäin hyvin kiivaana.

Mutta voi! Kotia tultuani tapasin meikäläiset kaikkea muuta kuin taistelunhaluisina. Vaimoni ja tyttäreni olivat kyyneleihin sulamassa. Mr Thornhill oli näet sillä välin käynyt sanomassa, ett'ei heidän matkastansa Lontoosen tule mitään. Ladyt, saatuaan joltakin pahan-ilkiseltä epäedullisia tietoja meistä, olivat samana päivänä lähteneet Lontoosen. Hän ei ollut saanut tietää, mitä meistä oli sanottu ja kuka oli sanonut, mutta olipa se nyt kuka hyvänsä, ja olipa puheet millaisia tahansa, hän puolestaan vakuutti tahtovansa yhä edelleen olla meidän perheen ystävä ja suojelija.

Näin ollen he kestivät sanoman minunkin kovasta kohtalostani tyynellä mielin: se himmeni heidän omaan suruunsa. Mutta pahimmin meitä huolestutti, ajatellessamme, kuka mahtoi ollakaan niin häjy, että oli iljennyt loukata näin viattoman perheen mainetta kuin meidän. Olihan meidän asemamme niin alhainen, ett'ei olisi luullut sitä kenenkään kadehtivan, ja olimmehan me niin säveätä väkeä, ett'ei kenenkään olisi pitänyt olla meille suutuksissa.

VIIDESTOISTA LUKU

Mr Burchell kaikessa halpamaisuudessaan. Hulluutta on olla ylen viisas.

Koko se ilta ja osa seuraavaa päivääkin kului turhissa yrityksissä saada selville, ketä vihamiehiä meillä on. Tuskin sitä naapuria, johon epäluulomme ei olisi kohdistunut, ja jokaisella meistä oli omat syynsä siihen.

Neuvottomina tuossa tuumaillessamme, tuli sisään toinen pikku pojistamme, joka oli ollut ulkona leikkimässä, ja toi nurmelta löytämänsä taskukirjan. Se tunnettiin heti mr Burchellin omaksi. Olihan se nähty hänellä. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin siinä muistiinpanoja kaikenlaisista asioista. Erittäinkin kiintyi meidän huomiomme erääsen sinetillä suljettuun kirjelappuun, jonka päällyksellä luki: Jäljennös kirjeestä, joka on lähetettävä ladyille Thornhill Castle'ssa. Heti kohta iski meidän mieleen, että siinähän se häjy panettelija onkin. Kysymys oli nyt vaan, avataanko kirje. Minä panin vastaan, Sofia puolestaan väitti olevansa vakuutettu siitä, että mr Burchell se viimeisenä tekisi itsensä syypääksi niin kehnoon menettelyyn, jonka vuoksi hän vaati kirjettä avattavaksi. Ja koska nyt muutkin perheen jäsenet yhtyivät häneen, niin, heidän yhteisille pyynnöillensä perää antaen, minä luin seuraavaa:

'Ladies!

Kirjeentuoja on antava Teille riittäviä tietoja tämän kirjoittajasta. Ainakin hän on viattomuuden ystävä ja valmis ehkäisemään sen viettelemistä. Totena on minulle kerrottu Teidän aikovan viedä seuranaisten nimellä Lontoosen kaksi nuorta ladyä, jotka minä joissain määrin tunnen. Kosk'en milloinkaan soisi yksinkertaisuutta petettävän enkä viattomuutta saastutettavan, niin täytyy minun mielipiteenäni lausua, että senkaltaisesta sopimattomasta toimenpiteestä saattaa olla turmiollisia seurauksia. Minun ei ole koskaan ollut tapana ankarasti kohdella kunniattomia ja siveettömiä ihmisiä, enkä olisi nytkään tähän keinoon ryhtynyt, mielipidettäni lausuakseni tahi ajattelemattomuutta moittiakseni, ellei tässä lopulta olisi rikos peljättävissä. Ottakaa senvuoksi vastaan ystävän varoitus ja punnitkaa tarkoin, mitä seurauksia on oleva siitä, että häpeätä ja pahetta saatetaan niihin majoihin, missä rauha ja viattomuus ovat tähän saakka asuntoansa pitäneet.'

Nyt ei enää epäilemistä. Olihan kirjeessä tosin sellaistakin, minkä saattoi käsittää puolin ja toisin; moitteet siinä saattoivat koskea yhtä hyvin kirjeen vastaan-ottajia kuin meitäkin, mutta pahan-ilkinen tarkoitus oli aivan ilmeinen, ja muusta me vähät. Vaimoni tuskin malttoi kuulla minua loppuun asti, vaan sätti kirjoittajaa hillittömässä vihassa. Olivia oli yhtä ankara, Sofia aivan hämmästyksissään moisesta häjyydestä. Minun mielestäni se oli halpamaisinta, aiheetonta kiittämättömyyttä, mitä ikinä olin nähnyt, enkä voinut keksiä siihen muuta syytä kuin että kirjoittaja oli siten tahtonut pidättää nuorimman tyttäreni maalla, saadakseen vaan sitä paremmin tilaisuutta seurustelemaan hänen kanssaan.

Siinä sitä yhdessä sitten istuttiin, koston-aikeita hautoen, kun äkkiä toinen pikku pojista juoksi sisään, ilmoittaen, että mr Burchell on kedon toisessa päässä, matkalla tännepäin. Helpompi on mielessään kuvailla kuin kertoa erillaisia tunteita meissä: toisella puolen tuska äsken kärsityn vääryyden tähden ja toisella läheisen koston tuottama mielihyvä. Ensin oli kyllä aikomus vain nuhdella häntä hänen kiittämättömyydessään, mutta nyt päätettiin se tehdä niin, että kerrassaan tuntuu.

Niinpä sovittiin siitä, että hänet otamme vastaan hymyillen, niinkuin ennenkin, ja haastelemme hänen kanssaan ensi alussa tavallista ystävällisemmin hänen mielihyvikseen ja sitten, kesken mairittelevaa hiljaisuutta, äkkiä räjähdämme hänen ylitsensä kuin maanjäristys ja muserramme hänet hänen oman ilkeytensä tunnolla. Sittenkuin tämä oli päätetty, otti vaimoni ollaksensa toimivana henkenä, hänellä kun oli jonkun verran taipumustakin sellaiseen.

Me näimme mr Burchellin lähenevän. Hän astui sisään, otti tuolin ja istui.

— Kaunis ilma tänään, mr Burchell.

— Kaunis on, tohtori; mutta luulenpa, että saadaan sadetta, sillä äsken minulla sääriä vihloi ja…

— Vääriäkö kihloja! — huudahti vaimoni, purskahtaen nauramaan ja pyytäen sitten anteeksi, että hän mielellään laskettelee sukkeluuksia.

— Hyvä rouva, — vastasi mr Burchell, minä suon sen kaikesta sydämestäni anteeksi, sillä, sen vakuutan, en olisi sitä sukkeluudeksi huomannutkaan, ellette te olisi sanonut.

— Kenties ette, sir, — virkkoi vaimoni, iskien meille silmää, — mutta osannette kai sentään sanoa, kuinka monta sukkeluutta unssiin menee.

— Minusta näyttää, madame, — vastasi Burchell, — kuin olisitte tän'aamuna lukenut jonkun kompakirjan. Tuo "luoti sukkeluutta" oli varsin näppärää, vaikka kyllä minä, madame, olisin kernaammin nähnyt puoli unssia järkeä.

— Kyllä kaiketi, — virkkoi vaimoni, yhä myhäillen meihin päin, vaikk'ei tuo hymy oikein ottanut onnistuakseen; — ja kumminkin olen minä nähnyt miehiä, jotka mielellään pyrkivät järkeväin kirjoihin, vaikka heissä on varsin vähän järkeä.

— Ja te, — puhui hänen vastustajansa, — te olette epäilemättä tuntenut naisia, jotka luulevat olevansa sukkelia, vaikk'eivät olekaan.

Minä huomasin kohta, ett'ei vaimoni pääse kovinkaan pitkälle yrityksessään, ja päätin sanoa Burchellille pari hiukan vakavampaa sanaa.

— Sukkeluus ja järki, — huudahdin minä, — tyhjää tyyni ne ovat kumpikin, ellei ole rehellisyyttä, joka kullekin oikean arvon antaa. Tuhma talonpoika virheitä vailla on suurempi kuin filosofi virheitä täynnä, sillä mitä on nero tai urhoollisuus ilman sydäntä? Kunniallinen mies on Jumalan ihanin teos!

— Tuota Popen lauselmaa — vastasi Burchell — minä olen aina pitänyt neron miehelle arvottomana ja hänen oman etevyytensä halventamisena. Samoin kuin kirjan arvoa ei kohota se, että se on vapaa painovirheistä, vaan se, että siinä on paljon kaunista ja hyvää, samoin ei pitäisi miestäkään arvostella virheettömyyttä myöten, vaan hänen hyväin avujensa määrän mukaan. Oppineelta saattaa puuttua käytännöllistä älyä, valtiomiehessä saattaa olla ylpeyttä, sotilaassa julmuutta, mutta pitäisikö meidän asettaa heidän edellensä halpa käsityöläinen, joka vaivalla ponnistelekse elämän läpi, kenenkään moittimatta, tai kiittelemättä? Samoinhan meidän pitäisi antaa flamandilaisen koulun kilteille, säännönmukaisille tauluille suurempi arvo kuin roomalaisen, siveltimen virheellisille, mutta ylen kauniille teoksille.

— Sir, — virkoin minä, — teidän huomautuksenne on kohdallaan, kun puhe on loistavista hyvistä avuista ja vähäpätöisistä vioista, mutta halveksia täytyy sellaista henkilöä, jossa erinomaisten hyväin avujen vastakohtina on suuria virheitä.

— Kenties, — lausui hän, — on sellaisiakin hirviöitä olemassa, joissa suurten hyväin avujen rinnalla on suuria virheitä; minä puolestani en ole elämässäni niitä milloinkaan nähnyt. Päinvastoin olen huomannut, että missä mieliala on oikea, siinä harrastuskin on hyvä. Kaitselmuskin näyttää tässä kohden olevan ihmiskunnan ystävä, se kun heikontaa järkeä, milloin sydän on turmeltunut, ja laimentaa voiman, jos tahto on taipuvainen pahaa tekemään. Sama laki näkyy ulottuvan muihinkin luotuihin: pienet, hyönteisrotuihin kuuluvaiset eläimet ovat kavalia, julmia, pelkurimaisia, jota vastoin väkevät ja voimalliset eläimet ovat jaloja, ylevämielisiä, rohkeita.

— Tuo kuuluu hyvältä, — vastasin minä; — ja kumminkin olisi tällä hetkellä helppo vetää esille sellainen mies — minä loin häneen tuikean katseen, — jonka pää ja sydän ovat inhottavia vastakohtia toisilleen. Niin, sir, — jatkoin minä, ääntäni korottaen — ja minä iloitsen, saadessani tilaisuuden paljastaa hänet ilmi juuri kuin hän parhaillaan luulee olevansa kätkössä. Tunnetteko, sir, tätä taskukirjaa?

— Kyllä, — vastasi hän sietämättömän tyynesti, — sehän on minun, ja hauskaa, että te sen olette löytäneet.

— Ja, tunnetteko, — huusin minä, — tunnetteko tätä kirjettä? Ei yhtään verukkeita, mies, vaan katsokaa minua suoraan silmiin. Tunnetteko tätä kirjettä? kysyn minä.

— Tätäkö? — vastasi hän. — Itsehän minä olen sen kirjoittanut.

— Ja kuinka te, — sanoin minä, — kuinka te olette saattanut olla niin halpamainen, niin kiittämätön, että olette rohjennut tämän kirjoittaa?

— Ja kuinka te, — vastasi hän, verrattomalla julkeudella katsoen minuun, — kuinka te saatatte olla niin halpamainen, että olette rohjennut avata tämän kirjeen? Ettekö tiedä, että minä voisin hirtättää teidät tämän oven eteen joka miehen? Minun ei tarvitse muuta kuin lähimmän tuomarin edessä vannoa, että te olette rikoksellisella tavalla murtanut minun taskukirjani lukon, ja teidät hirtetään jok'ikinen tämän oven kamanaani.

Tämä odottamaton hävyttömyys saattoi minua sellaiseen raivoon, että tuskin jaksoin hillitä itseäni.

— Ulos, kiittämätön konna, äläkä enää minun majaani häjyydelläsi saastuta! Ulos, ja laita niin, ett'en sinua enää koskaan täällä näe! Ulos ovesta! Ainoana rangaistuksenasi olkoon rauhaton omatunto; kyllä se sinua tarpeeksesi kiduttaa.

Niin sanottuani viskasin taskukirjan hänen eteensä. Hän otti sen myhäillen ylös, pani peräti tyynesti lukot kiinni ja läksi pois.

Me seisoimme hämmästyneinä hänen tavattomasta levollisuudestaan. Vaimoni varsinkin oli raivoissaan siitä, ett'ei mikään ollut saanut häntä suuttumaan tai häpeämään hänen konnantöitänsä.

— Armas emäntäni, — virkoin minä, — tyynnyttääkseni kiihkoa, joka oli meissä jo noussut liiankin kiivaaksi, — emme me saa hämmästyä sitä, että kelvottomat ihmiset ovat häpyä vailla. He punastuvat vain, kun heidät yllättää hyvää tekemästä, mutta kerskaavat pahoista teoistaan.

— Rikos ja häpy — jatkoin minä, — olivat ennen vanhaan hyviä toveruksia ensi alussa, niin kertoo satu. Yhdessä aina olivat ja yhdessä vaelsivat. Mutta pian he pitkästyivät liittoonsa kumpainenkin, siitä kun oli haittaa niin toiselle kuin toisellekin: Rikos teki usein mielipahaa Hävylle, ja Häpy sai usein ilmi Rikoksen salaiset vehkeet. Riitelivät ja väittelivät jonkun aikaa ja päättivät sitten erota. Rikos vaelsi julkeasti edelleen, saavuttaakseen Kohtalon, joka kulki edellä pyövelin muodossa, mutta Häpy, arka kun oli luonnostaankin, kääntyi takaisin ja liittyi Hyveesen, jonka he matkalle lähtiessään olivat jättäneet jälkeensä. — — Niinpä, lapset, kun ihminen on kulkenut jonkun matkaa paheitten tiellä, silloin häpy hänet hylkää ja palajaa palvelemaan niitä harvoja hyveitä, joita ihmisellä vielä on jäljellä.

KUUDESTOISTA LUKU

Perhe käyttää kavaluutta, mutta kohtaa vielä suurempaa.

Mitä lienee Sofia tuntenutkaan, mutta me muut saimme mr Burchellin poissaolosta piankin korvauksen: hovinherra alkoi näet käydä meillä yhä useammin ja viipyi talossa entistä kauemmin. Hänen ei tosin ollut onnistunut hankkia tyttärilleni mahdollisuutta pääkaupungin huvituksiin, niinkuin olisi tahtonut, mutta nyt hän sen sijaan koetti toimittaa heille kaikenlaisia pieniä mielihyviä, mikäli meidän syrjäinen asemamme salli.

Tavallisesti hän tuli aamuisin. Minun ja poikani ollessa ulkotöissä, hän istui muitten perheenjäsenten kanssa tuvassa, jutteli heidän huviksensa Lontoosta, jonka hän tunsi pitkin ja poikki. Hän tiesi kaikki, mitä teatterimaailmassa oli tapahtunut, ja osasi ulkoa kaikki näppärimmät sukkeluudet ennenkuin ne olivat tulleet kompakirjoihinkaan. Vuoroin hän taas opetti tyttäriäni lyömään pikettiä tai pani pienet pojat boksailemaan, jotta heistä tulisi notkeita poikia, niinkuin hän sanoi. Ja koska hänestä toivottiin vävyä taloon, niin oltiin joissain määrin sokeita kaikille hänen puutteellisuuksilleen.

Täytyy tunnustaa, että vaimoni yritteli tuhansilla keinoin saada hänet ansaan elikkä, lievemmin sanoen, koetti kaikin tavoin ylistää tyttäriensä ansioita. Jos teeleipä oli makuisaa ja murevaa, niin ne olivat Olivian paistamia; jos karvikkoviini oli hyvin valmistettua, niin hänhän se oli marjat poiminut; Olivian sormissa kasvissäilykkeet olivat saaneet oikean viheriän värinsä; hänhän se oli puddingin ainekset määrännyt. Ja vuoroin vaimo parka sanoi squirelle, että hänen mielestään mr Thornhill ja Olivia ovat aivan yhtä kokoa ja pyysi heitä nousemaan seisaalleen, jotta saataisiin nähdä, kumpiko on pitempi.

Tällaiset juonet, jotka vaimoni mielestä olivat aivan salaiset, mutta jotka jokainen sittenkin selvään huomasi, olivat meidän hyväntekijällemme varsin mieleisiä. Joka päivä saatiin uusia todistuksia hänen palavista tunteistaan, ja vaikk'eivat ne vielä olleet kypsyneet varsinaiseksi kosimiseksi, niin eivät ne meidän mielestämme siitä enää kaukanakaan olleet. Viivyttelyn syyksi me panimme välisti hänen luontaisen arkuutensa, vuoroin taas sen, että hän pelkää enoansa. Mutta pian sattui muuan seikka, joka päivän selvään osoitti, että hänellä on vakaa aikomus tulla meidän perheen jäseneksi. Vaimoni piti sitä ilmeisenä lupauksena.

Vaimoni ja tyttäreni olivat kerran, käydessään vuorovierailuilla Flamboroughissa, nähneet, että talonväki siellä oli äskettäin teettänyt muotokuvansa eräällä kulkevalla maalarilla, viidestätoista shillingistä hengeltä. Kun nyt näitten naapurien ja meidän talon välillä oli jo ammoisista ajoista ollut olemassa jonkunlainen kilpailu kauneuden-aistia koskevissa asioissa, niin loukkasi tällainen salainen yllätys heidän puoleltaan meidän itserakkauttamme, ja niinpä, vaikka minä mitä olisin puhunut — ja paljon minä puhuinkin — päätettiin kuin päätettiinkin, että meistäkin pitää saataman muotokuvat.

Ensinnäkin tilattiin maalari — ja minkäpäs minä sille taisin? — ja toiseksi ruvettiin neuvottelemaan, millä tavalla meidän makumme etevämmyys tulisi näkyviin henkilöitten asemissa. Heitä oli seitsemän henkeä, ja heidät oli maalattu seitsemään oransinväriin: — niin kerrassaan aistitonta, ei vaihtelua ilmeissä, ei kompositionia tuon enempää. Meidän muotokuvissamme piti olla loistavampi stiili, ja niinpä, monen pohdinnan ja harkinnan perästä, tultiin vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että meistä maalataan yksi ainoa suuri historiallinen perhetaulu. Helpommaksi se käy kanssa, arveltiin, siihen kun ei tarvitse kuin yhdet ainoat puitteet, ja on se samalla monta vertaa hienompikin, sillä siihen tapaan sitä nykyjään kaikki ne kuvansa maalauttavat, joilla hiukankin makua on.

Kosk'ei meille ensi iskulta johtunut mieleen mitään sopivaa historiallista aihetta, niin tyydyimme kukin osaltaan esittämään yksityistä historiallista henkilöä. Ja tällaiseksi se kuva suunniteltiin: Vaimoni on Veneri — ja maalaria neuvottiin panemaan runsaanpuoleisella kädellä timantteja tämän jumalattaren liiveihin ja tukkaan; pikku pojat seisovat lemmenjumalina hänen kummallakin puolellaan; minä, täysissä tamineissa ja liperit kaulassa, ojennan hänelle viimeksi ilmestynyttä teostani, joka koskee whistonilaista opinriitaa; Olivia, amazonina, istuu kukkalavalla, yllään viheriä ratsupuku, runsaasti kullalla kirjailtu, ja kädessä raippa; Sofia on lammaspaimen, ympärillään niin monta lammasta kuin maalari ilmaiseksi ottaa pannakseen; Moseksella on päässään höyhenillä koristettu hattu.

Tämä aistikas sommittelu miellytti squirea niin kovin, että hän pyytämällä pyysi päästä meidän perheemme jäsenten joukkoon, nimittäin Aleksander Suurena Olivian jalkain juuressa. Tämä oli kaikkein meidän mielestä viittausta siihen, että hän todella pyrkii meille perheen jäseneksi; eihän siis sellaista pyyntöä käynyt hylkääminen.

Maalari ryhtyi toimeen, ja hän kun teki työtä ahkerasti ja joutuisaan, niin oli koko kuva vajaassa neljässä päivässä valmis. Taulu oli suurenläntä, ja tunnustettava on, ett'ei maalari suinkaan ollut värejä surkoillut. Siitä hän saikin vaimoltani monet suuret kiitokset. Kaikki me olimme peräti tyytyväisiä hänen työhönsä, mutta yksi kovan onnen seikka ei ollut johtunut meille mieleen, ennenkuin kuva jo oli valmis. Ja siitä meille suru ja murhe. Kuva oli niin iso, ett'ei tuvassa ollut sijaa sille. Mitenkä näin tärkeä asia oli meiltä jäänyt huomaamatta, on kerrassaan käsittämätöntä; merkillisen huolimattomia me vaan olimme olleet. Ja niinpä nyt, sen sijaan, että kuva olisi ollut mielistelemässä meidän turhamaisuuttamme, se seisoikin ihan mieltä masentavassa asemassa kyökin seinää vasten, samassa paikassa, missä palttina oli pingotettu ja maalattu. Ei mahtunut se ulos yhdestäkään ovesta. Naapurit ne laskettelivat sukkeluuksia sen johdosta. Muutamat vertasivat sitä Robinson Crusoen laivasluupiin, jota ei jaksanut liikutella; toisten mielestä se oli kuin kerinpuut pullossa; kuka kummasteli, mitenkä se saatanee ulos, useampi vielä, mitenkä lienee koko kapine saatu sisään.

Mutta jos se muutamissa herätti naurua, niin vielä enemmän se saattoi aihetta kaikenlaisiin pahanilkisiin huomautuksiin. Squiren muotokuva meidän kuvaimme joukossa oli niin suuri kunnia, että se oli omiaan herättämään kateutta. Häjyjä juoruja alkoi kierrellä meistä, ja myötäänsä oli meidän kotirauhallemme häiritystä ihmisistä, jotka ystävinä tulivat kertomaan, mitä kaikkea vihamiehet meistä puhuvat. Närkästyen me osoitimme moisten huhujen perättömyyden, mutta häväistysjutut ne saavat vaan uutta vauhtia vastustamisesta.

Senpävuoksi meillä kerrankin taas pidettiin neuvoa, miten ehkäistä vihamiesten pahan-ilkisyys, ja vihdoin päätettiin ryhtyä toimiin, joissa minun mielestäni oli niin paljo juonia, ett'en minä saattanut kokonaan hyväksyä niitä.

Tällainen oli tuuma: Koska päätarkoituksena meillä oli saada selville, missä määrin mr Thornhill tarkoittaa hienosteluillaan täyttä totta, niin päätti vaimoni, päästäkseen hänen aikeittensa perille, kysyä hänen neuvoansa, millainen mies muka olisi meidän vanhimmalle tyttärellemme kaikkein sopivin. Ellei hän senkään johdosta vielä puhu suutansa puhtaaksi, niin säikäyttää vaimoni häntä kilpakosijalla. Tätä toimenpidettä minä vastustin viimeisiin asti, kunnes Olivia juhlallisesti vakuutti menevänsä naimisiin sen miehen kanssa, joka asetetaan squiren kilpakosijaksi, ellei squire estä sitä, ottamalla hänet. Tällainen oli aie. En minä sitä enää kivenkovaa vastustanut, ellenhän kokonaan hyväksynytkään.

Kun sitten mr Thornhill seuravan kerran tuli meille, siirtyivät tyttäret syrjään, jotta äidillä olisi tilaisuus panna aikomuksensa toimeen. He vetäytyivät kumminkin vain viereisen huoneesen, johon puhe kuului varsin selvästi. Asiaan tullakseen, vaimoni ensiksikin, viekkaasti kyllä, mainitsi, että toinen miss Flamborough kuuluu joutuvan naimisiin mr Spankerin kanssa, ja että heistä toivotaan onnellista pariskuntaa. Kuultuaan squiren olevan samaa mieltä, hän jatkoi puhetta, sanoen, että kellä on kelpo varat, se aina kelpo miehenkin saa.

— Mutta, — lisäsi vaimoni, — taivas armahtakoon niitä tyttöjä, joilla ei ole mit'ikään! Mitä on hyötyä kauneudesta, mr Thornhill? Mitä hyötyä on siveydestä ja kaikista hyvistä avuista tässä itsekkäisyyden maailmassa? Ei nykyjään kukaan kysy: mikä hän on? vaan: mitä hänellä on?

— Teidän huomautuksenne ovat yhtä oikeita kuin uusiakin, ja minä olen aivan samaa mieltä, ja jos minä olisin kuningas, niin toisin olisivat asiat. Silloin koittaisi herttaiset päivät köyhille tytöille: tämän talon nuorista ladyistä minä ensinkin huolen pitäisin.

— Sir, — virkkoi vaimoni, — te suvaitsette laskea leikkiä; mutta jos minä olisin kuningatar, kyllä vainenkin tietäisin, mistä minun vanhin tyttäreni miestä katselisi. Mutta koska te nyt johditte tämän asian mieleeni, niin, mr Thornhill, vakavasti puhuen, ettekö te voisi ehdottaa jotain sopivaa miestä hänelle? Hän on nyt yhdeksäntoista vuotta vanha, kookas, hyvin kasvatettu, eikä häneltä, sen uskallan sanoa, puutu luonnonlahjojakaan.

— Hyvä rouva, — vastasi puhuteltu, — jos minun tulisi valita, niin hankkisin miehen, joka olisi niin kaikin puolin täydellinen, että pystyisi tekemään enkelinkin onnelliseksi. Viisas, rikas, hienoaistinen, rehellinen, kas sellainen olisi minun mielestäni sopivin mies hänelle, rouva hyvä.

— Oo, sir, — virkkoi vaimoni, — mutta tiedättekö sellaista miestä?

— En, rouva, — vastasi toinen. — Mahdoton on löytää mistään sellaista, joka ansaitsisi tulla hänen miehekseen. Teidän tyttärenne on liian suuri aarre miehen omistaa: hänhän on jumalatar. Niin totta kuin minä elän, minä en puhu turhia; hän on enkeli.

— Voi, mr Thornhill, te imartelette vain tyttö raukkaa. Meillä on ollut aikeissa naittaa hänet eräälle teidän lampuodeistanne, jolta äskettäin kuoli äiti, ja joka tarvitsee emäntää taloon. Te tunnette hänet; se on farmari Williams, varakas mies, mr Thornhill, ja kykenee kyllä elättämään vaimonsa. Hän on jo monasti kosinut tytärtäni (ja totta tämä olikin), mutta, sir, — virkkoi vaimoni lopuksi, minun olisi mieleni hyvä, jos tekin tämän vaalin hyväksyisitte.

— Kuinka, rouva! — huudahti mr Thornhill. — Minäkö hyväksyisin! Minäkö hyväksyisin moisen vaalin? En milloinkaan. Mitenkä! Uhrata niin paljon kauneutta, älyä, hyvyyttä miehelle, joka ei sellaiselle siunaukselle osaisi arvoa antaa ensinkään! Suokaa anteeksi, mutta niin suuri väärinteko ei ole milloinkaan saava minun suostumustani. Ja minulla on siihen omat syyni.

— No, niin, — lausui vaimoni, — jos teillä on siihen omat syynne, niin se on toinen asia, mutta olisihan hauska tietää, mitä syitä teillä on.

— Suokaa anteeksi, rouva, — vastasi mr Thornhill, — ne ovat liian syvällä, ilmi tullakseen; ne — ja hän pani käden povelleen — ne ovat haudatut, kiinnikotkatut tänne.

Mr Thornhillin lähdettyä pidettiin taas neuvottelu, mutta ei osannut kukaan sanoa, mitä ajatella noista kauniista tunteenpurkauksista. Olivian mielestä ne olivat mitä kiihkeimmän lemmen osoitteita; minä en ollut niin kovin herkkäuskoinen. Minusta oli päivän selvä, että noissa tunteissa oli enemmän lempeä kuin avioliittoa. Mutta oli miten oli, päätökseksi tuli kumminkin pitää kiinni farmari Williamsin aikeista, hänen, joka oli osoittanut kohteliaisuuksia Olivialle hamasta siitä saakka kuin olimme tähän paikkakuntaan siirtyneet.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Tuskin lienee missään sellaista siveyttä, joka ajan pitkään jaksaisi vastustaa miellyttävän kiusauksen voimaa.

Mr Williams pysyi yhä edelleen entisissä aikeissaan, ja, lasteni todelliseen onneen nähden, tämä seikka minua miellyttikin, hän kun oli varakas, älykäs ja rehellinen mies. Hänen rakkautensa elpyminen ei tarvinnut kuin hiukan rohkaisua.

Pari päivää myöhemmin hän ja mr Thornhill kohtasivatkin toisensa eräänä iltana meillä. Hetken aikaa he heittelivät toisiinsa tuimia silmäyksiä, mutta Williams ei ollut hovinherrallensa vuokrasta velassa ja siksipä varsin vähän valittikin tämän jyräävistä katseista. Olivia puolestaan näytteli erittäin onnistuneesti koketin osaa — jos näyttelemiseksi saattanee sanoa sitä, mikä oli hänelle aivan luonteenomaista, — ja tuhlaamalla tuhlasi ystävällisyyden osoituksia uudelle rakastajalleen. Mr Thornhill näytti aivan masentuneelle tästä tois-arvoisesta asemastaan ja sanoi synkännäköisenä hyvästit. Täytyy kumminkin tunnustaa, ett'en minä oikein voinut käsittää tuota tuskaa, jota hän näytti kärsivän, sillä eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ilmoittaa rehellisesti aikomuksensa, niin olisi tuskastakin heti tullut loppu.

Mutta niin suurta levottomuutta kuin hän näkyi tunteneenkaan, oli Olivian tuska ilmeisesti sitäkin suurempi. Joka kerta kuin rakastajat myöhemminkin kohtasivat toisiaan meillä, ja se tapahtui usein, hän tavallisesti vetäytyi yksinäisyyteen surujansa suremaan.

Sellaisessa tilassa tapasin hänet illalla kerran. Hän oli jonkun aikaa koettamalla koettanut näyttää iloiselta.

— Siinä nyt näet, lapseni, — virkoin minä, — että sinun uskosi mr Thornhillin rakkauteen on ollut pelkkää unelmaa vain: hän sietää rinnallaan toista kosijaa, kaikin puolin alempiarvoista, vaikka hän tietää voivansa selvällä kosinnalla saada sinut omaksesi.

— Niin, isä, — vastasi hän, — mutta hänellä on omat syynsä tähän vitkastelemiseen, minä tiedän sen. Hänen silmäyksensä ja puheensa ovat niin vilpittömät, että hän aivan varmaan todellisesti kunnioittaa minua, minä olen vakuutettu siitä. Ennen pitkää hänen tunteittensa ylevyys tulee toivoakseni ilmi, ja silloin huomaat, että minä olen arvostellut häntä oikeammin kuin te.

— Olivia kulta, — sanoin minä, — kaikki tähän-astiset yritykset, saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi, ovat olleet sinun keksimiäsi ja ehdottamisiasi, etkä suinkaan saata sanoa minun pakottaneen sinua mihinkään. Mutta älä luule, että minä ajan pitkään siedän olla mukana näkemässä, kuinka sinä nurinpäisellä lemmelläsi vedät nenästä hänen kunniallista kilpakosijaansa. Määrää siis niin pitkä aika kuin suinkin tahdot, saadaksesi luulottelemasi ihastelijan tuomaan aikeensa julki, mutta ellei siitä sittenkään mitään ehjää tule, niin täytyy minun kivenkovaa vaatia, että kunnon mr William saa uskollisuudestaan palkinnon. Sitä vaatii tähän-astinen hyvä maineeni, eikä isän hellyys ole milloinkaan laimentava minussa miehen mieltä. Määrää siis aika, niin pitkä kuin suinkin sopivaksi näet, ja pidä sillä välin huolta, että mr Thornhill saa tarkoin tietää, milloinka sinun aikomuksesi on ruveta toisen omaksi. Jos hän todellakin sinua rakastaa, niin hän järkevänä miehenä pian huomaa, ett'ei hänellä ole kuin yksi ainoa keino, estääkseen sinun kadottamisiasi.

Tämä ehdotus, jota hän ei saattanut olla pitämättä kaikin puolin oikeana, hyväksyttiinkin samassa. Olivia puolestaan teki uudestaan lujat lupaukset mennä naimisiin mr Williamsin kanssa siinä tapauksessa, että toinen pysyy välinpitämättömänä. Ja niinpä seuraavalla kertaa, mr Thornhillin läsnäollessa, määrättiin tyttäreni ja mr Williamsin häät tapahtuviksi ummelleen kuukauden kuluttua.

Moiset ripeät toimenpiteet näyttivät tekevän mr Thornhillin kaksin verroin rauhattomammaksi, mutta Olivian tuska se vasta minulle huolta tuotti. Tämä taistelu järjen ja tunteitten välillä teki kokonaan lopun hänen iloisuudestaan. Milloin vaan suinkin sopi, vetäytyi hän yksinäisyyteen ja vuodatti katkeria kyyneliä.

Viikko kului, eikä mr Thornhill yrittänytkään panna häille esteitä eteen. Seuraavalla viikolla hän kävi meillä, mutta oli yhtä umpimielinen kuin ennenkin. Kolmannella hän lakkasi kokonaan käymästä. Olisi luullut tyttäreni osoittavan jonkunlaista maltittomuutta, mutta sen sijaan hän esiintyikin mietiskelevän tyynenä, ja sitä minä pidin alistumisen merkkinä. Itse puolestani minä iloitsin, ajatellessani lapseni nyt lähtevän rauhallista ja turvallista tulevaisuutta kohti, ja monasti kiittelin häntä, joka oli päättänyt pitää onnea suuremmassa arvossa kuin kerskausta.

Illalla kerran, kolme neljä päivää ennen häitä, istuimme me takkavalkean ääressä, haastellen menneistä asioista ja rakennellen tulevaisuuden suunnitelmia. Tehtiin siinä tuhansiakin tuulentupia ja naurettiin hassunkurisille päähänpistoille, joita tuon tuostakin sukelsi esiin.

— No niin, Moses! — huudahdin minä, pian saadaan häitä taloon, poikaseni; mitäs sanot niistä ylimalkaan?

— Sitä vaan, että kaikki käy hyvin. Aattelin tässä justiin, että kun Livy sisko on mennyt naimisiin farmari Williamsin kanssa, niin saadaan ilmaiseksi lainata heidän olutkuurnaansa ja imellysastiaansa.

— Tietysti, — virkoin minä, — ja kaupanpäällisiksi hän vielä meidän mieliksemme laulaa Kuoleman ja Immen laulun.

— Sen laulun hän on opettanut meidän Dickille, — huudahti Moses, — ja poika osaa sen luullakseni vallan hyvin.

— Osaako? — kysäisin minä. — No antaapas kuulua. Missä pikku Dick on? Joutuun nyt!

— Dick, — selitti Bill, nuorin poika, — Dick läksi juuri Livy siskon kanssa ulos, mutta mr Williams on opettanut minulle kaksikin laulua; minä laulan ne sinulle, isä. Kumpaisenko: "Kuolleesta joutsenesta," vaiko "Surulaulun hullun koiran kuolemasta"?

— Laula surulaulu kaikin mokomin, poikaseni, — sanoin minä; — sitä en ole vielä kuullutkaan. Debora, mun armaani! Suru, niinkuin tiedät, on kuivaa; annapas siis meille mielen virkistykseksi parasta karvikkoviiniäsi. Olen viime aikoina itkenyt kaikenlaisten surulaulujen johdosta, niin että itkuun minä tillahdan nytkin, pelkään mä, ellei avuksi tule lasillinen elvytystä. Sofia, kultaseni, otas kitara ja rimputtele pojalle vähän säesteiksi.

Surulaulu hullun koiran kuolemasta.

Nyt kansa kaikki kuulkaatten Sanoja laulun tän, Ja jos sen lyhyeks' huomaa ken, Hän välttää ikävän.

Oli Islingissä muinoisin Mies, josta tiedetään: Hän oli hurskas, ainakin Kirkossa käydessään.

Sydäntä kaikki kiitteli Sen miehen laupian; Hän alastoman vaatetti, Kun vaatteet pälleen pan'.

Ja Islingiss' oli koiria Jos mihin lajihin, Oli piha-, syli-, metsä- ja Yks kaikkein parahin.

Ja se ja mies ne aikomaan Tuli hyviks' ystäviks'. Mut kerran koira kiukuissaan Jo häntä puri — miks?

Koko kylän väki kummissaan Nyt rientää miehen luo: "Näin miestä hyvää kerrassaan Näet puri häjy tuo!"

Ja haavaa suurta katsellaan: "Mies park' on toivoton!" Ja miehissä jo vannotaan: "Tuo koira hullu on."

Mut ihme suuri tapahtui. Ken sitä luullut ois? — Mies kuolemasta pelastui, Mut — koira kuoli pois.

— Sin'olet kelpo poika, Bill, kerrassaan kelpo poika, ja tuo surulaulu se vasta oikea surulaulu onkin. No lapset, Billin malja! Tulkoon pojasta vielä piispa!

— Tulkoon vainenkin! — huudahti vaimoni. — Jos hän vaan suurena saarnaa yhtä hyvin kuin pienenä laulaa, niin en epäile ensinkään. Useimmat meidän perheen jäsenistä, nimittäin äidin puolelta, osasivat laulaa kauniita lauluja. Yleisenä puheenpartena meidän puolella oli, että Blenkinsopit eivät koskaan osaa katsoa suoraan eteensä, Hugginsonit eivät osaa sammuttaa kynttilää; mutta Grogrameista osasi laulaa jok'ainoa, ja Marjoramit olivat hyviä sadunkertojia kaikki.

— Olkoon miten hyvänsä — virkoin minä, — tavallisinkin ballaadi miellyttää minua yleensä enemmän kuin nykyaikaiset hienot oodit, ne sellaiset, joista kivettyy, yhdenkin säkeen kuultuaan, ne sellaiset, joita me halveksimme ja kiittelemme yht'aikaa. Siirräs lasi veljellesi, Moses. Näitten nykyisten surulaulujen tekijöissä on se suuri vika, että he kuvaavat ihan epätoivoista tuskaa siinä, missä järkevä ihminen ei näe hätää likimainkaan. Ladyltä katosi puuhka tai viuhka tai sylikoira, ja heti rientää tuommoinen runoilijan viikkoinen kotiansa ja tekaisee tapauksesta haikean suruveisun.

— Lienee sellainen laita yleväin runoelmain, — virkkoi Moses, — mutta Ranelaghin laulut, mitä meille saakka on tullut, ovat kerrassaan kodikkaita ja kaikki samaan kuosiin valituita. Colin kohtaa Dollyn, he haastelevat, poika antaa tytölle markkinalahjan, tukkaan pistettäväksi, ja tyttö antaa pojalle kukkakimpun, ja sitte he menevät yhdessä kirkkoon, ja siellä he antavat nuorille immille ja nuorille pojille hyviä neuvoja ja kehoittavat menemään naimisiin niin pian kuin mahdollista.

— Ja hyviä antavatkin neuvoja, — sanoin minä, — eikä kuulu maailmassa missään muualla osattavan antaakaan neuvoja sen suuremmalla menestyksellä, sillä samalla kuin siellä naimisiin neuvotaan, samalla vaimokin hankitaan. Erinomaisia markkinoita nuo; poikaseni: siellä saa tietää mitä minulta puuttuu ja mitenkä sen puutteen poistaa.

— Niin on, — myönsi Moses. — Europassa ei tietääkseni ole kuin kahdet sellaiset markkinat: Ranelaghin Englannissa ja Fontarabian Espanjassa. Viimeksi mainitussa paikassa niitä pidetään noin kerta vuodessa, mutta Englannissa on vaimoja kaupan joka ilta.

— Sinä olet oikeassa, poikaseni! - huudahti äiti. — Vanha Englanti on ainoa paikka maailmassa miesten saada vaimoja.

— Ja vaimojen, — puutuin minä puheesen, — valita miehiä. Muualla maailmassa on semmoinen sananparsi, että jos silta rakennettaisiin merensalmen poikki, niin kaikki mannermaan naiset tulisivat ottamaan mallia meidän naisista, sillä ei ole Europassa missään sellaisia naisia kuin meillä… Mutta tuopas pullo vielä, Debora kultaseni, ja sinä, Moses, laula meille jotain hauskaa. Kuinka kiitollisia meidän pitäisikään olla taivaalle, joka on suonut meille rauhaa, terveyttä ja toimeentuloa! Minä olen mielestäni onnellisempi maailman mahtavintakin hallitsijaa. Ei hänellä ole tällaista kotiliettä eikä näin tyytyväisiä kasvoja ympärillään. Niin, Debora, vanhoiksi me tässä alamme jo käydä, mutta elämän ilta näyttää tulevan onnellinen. Tahratonta olemme sukua kumpainenkin, ja hyvät ja siveät lapset meiltäkin jälkeen jäävät. Niin kauan kuin me elämme, on meillä heistä tuki ja turva ja mielihyvä, ja kun meistä aika jättää, niin meidän kunniallisen nimemme he seuraaviin sukupolviin vievät. No niin, poikani, entäs se laulu? Kajautetaanpa kuorossa oikein! Mutta missä Olivia, mun sydänkäpyni? Hänen ihana äänensä se heleimmin kuorossa soi.

Näin puhuessani, juoksi Dick poika sisään.

— Isä, isä! Hän on lähtenyt pois, hän on lähtenyt, Livy sisko on lähtenyt kotoa pois ainaiseksi!

— Lähtenyt? Niinkö, lapsi?

— Niin, hän läksi kahden herran kanssa kyytirattailla, ja toinen heistä suuteli Livya ja sanoi tahtovansa kuolla hänen edestään, ja sisko huusi kovasti ja yritti kääntymään takaisin, mutta herra puheli hänelle taas, ja Livy nousi rattaille ja sanoi, että mitähän se isä parka sanonee, kun kuulee minun joutuneen hukkaan!

— No niin, lapset! — huudahdin minä. Menkää ja olkaa onnettomia, sillä ei meillä tästä puolin ole onnea hetkeäkään! Ja leimutkoon taivaan ikuinen kiivaus tuon miehen ja hänen kätyriensä ylitse! Ryöstää tällä tavalla lapseni! Ja kosto kyllä kohtaa häntä, joka vei minulta armaan lapsen, sen, jota minä ohjasin taivasta kohti. Niin siveä kuin hän oli! Mutta nyt on minulta kaikki maallinen onni kadonnut. Menkää, lapset, olkaa onnettomia ja kunniattomia nyt, sillä minulta on sydän murtunut!

— Isä! — lausui poikani. — Siinäkö sinun miehuutesi?

— Miehuuteniko, lapsi? Kyllä, hän saa nähdä, ett'ei puutu minulta miehuutta. Tuo tänne minun pistolini. Minä lähden ryöstäjää ajamaan takaa. Minä seuraan häntä niin kauan kuin hän maan päällä vaeltaa. Vanha vaikka olen, mutta tämä käsi on häneen sittenkin haavan iskevä. Voi konnaa! Voi petollista konnaa!

Olin jo ottanut alas pistolini, kun vaimoni, jonka kiihko ei ollut niin ankaraa kuin minun, sulki minut syliinsä.

— Mieheni, rakas mieheni! — huudahti hän. — Raamattu on ainoa ase, mikä enää sinun vanhaan käteesi sopii. Avaa se ja lue meidän mieleemme malttia. Tytär on meidät kurjasti pettänyt.

— Todellakin, isä, — liitti poikani tuokion kuluttua, — sinun raivosi on liian hurjaa ja sopimatonta. Sinun pitäisi lohduttaa äitiä, mutta sen sijaan sinä vaan lisäät hänen tuskaansa. Ei sovi sinun ja sinun säätyisesi miehen tuolla tavoin sadatella vihamiestä. Sinun ei olisi pitänyt sadatella häntä, vaikka hän konna onkin.

— Enhän sadatellut häntä, lapsi, enhän?

— Sadattelit niinkin, kahdestikin.

— Antakoon sitten taivas mulle anteeksi, jos niin tein. Ja nyt, poikani, minä tunnen, että inhimillistä laupeutta korkeampaa oli se, joka meitä ensiksi opetti siunaamaan vihollisiamme. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä kaikesta hyvästä, minkä Hän antanut on, ja kaikesta, minkä Hän on ottanut. Mutta ei ole, ei vainkaan ole vähäinen tämä onnettomuus, koskapa on kiertänyt kyynelet noihin silmiin, jotka eivät ole itkeneet moneen vuoteen. Mun lapseni! Saattaa turmioon minun sydänkäpyni! Surma sille… taivas suokoon anteeksi… johan minä taas!… Muistathan, armaani, kuinka hyvä hän oli ja kuinka herttainen! Hamaan tähän kovan onnen hetkeen asti oli hänen ainoana huolenansa tehdä meidät onnelliseksi. Voi, jospa toki hän olisi kuollut! Mutta hän on mennyt, meidän perheemme kunnia on solvaistu; tässä maailmassa ei minulla enää ole onnea odotettavana. Mutta, pojat, te näitte heidän lähtevän; kenties se herra vei hänet väkisin? Jos hän pakkoa käytti, niin saattaa Livy vielä olla viaton.

— Eikö mitä, isä! — selitti poikanen. Herra vain suuteli häntä ja sanoi häntä enkelikseen, ja sisko itki katkerasti ja nojasi hänen käsivarteensa, ja sitten he ajoivat aika vauhtia pois.

— Tuota kiittämätöntä! — huudahti vaimoni, — saaden itkulta tuskin puhutuksi, — tehdä meille tällaista? Emmehän me millään muotoa vastustaneet hänen rakkauttansa. Tuo kelvoton heilakka on häpeällisellä tavalla, syyttä suotta karannut kotoaan, saattaakseen sinun harmaan pääsi hautaan, johon minäkin pian sua seuraan.

Ja niin tämä ilta, todellisten onnettomuuksien ensimmäinen ilta meidän perheessä, kului katkerissa valituksissa ja pian ohimenevissä kiihkoisan mielen purkauksissa. Minä päätin kumminkin saada petturin ilmi, piilköön missä hyvänsä, ja osoittaa hänelle, kuinka kehnosti hän on tehnyt.

Poissa oli seuraavana aamuna suurukselta onneton lapsi parka, hän, joka tavallisesti teki atrianajat niin vilkkaiksi ja hauskoiksi. Vaimoni koetti jälleen keventää sydäntään nuhteilla.

— Ei pidä, — huudahti hän, — ei pidä tuon kurjan häpeäpilkun milloinkaan enää astuman tämän talon puhtaan kynnyksen yli. En ole enää koskaan sanova häntä tyttärekseni. En! Eläköön liehakka nyt konnamaisen viettelijänsä kanssa. Häpeätä hän meille saattoi, mutta petetyksi meitä hän ei milloinkaan saa.

— Vaimo! — virkoin minä. — Älä puhu noin kovia sanoja. Minun kauhistukseni hänen rikoksensa tähden on yhtä syvä kuin sinunkin, mutta alati on tämä talo ja tämä sydän oleva avoinna katuvaiselle syntis-paralle, joka takaisin palajaa. Mitä pikemmin hän harharetkiltään kääntyy, sitä tervetulleempi hän on. Ensi hetkenä saattaa parhainkin horjahtaa, viekkaus saattaa viedä viettelykseen, uutuus lumota. Ensimmäinen erehdys on yksinkertaisuuden lapsi, mutta kaikki muut paheen vesoja. Niin, harhaan joutunut olkoon tervetullut tähän sydämeen ja tähän taloon, vaikka tuhansillakin virheillä saastutettuna. Tahdon silloin taaskin kuulahdella hänen äänensä sointua, painautua jälleen hänen rintaansa vasten, jos vaan katumusta siinä huomaan. Poikani, käy tänne Raamattu ja sauvani myös. Minä lähden kulkemaan hänen jälkiänsä myöten, ja ellen voi häntä häpeästäkään temmata pois, niin sen verran toki aikaan saanen, ett'ei pahe enää sen pitemmälle jatku.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Isän yritykset saada kadotettu lapsi jälleen siveyden tielle.

Vaikk'ei pikku poika osannutkaan tarkoin kuvailla sen herran ulkomuotoa, joka oli sisaren nostanut rattaille, niin kohdistuivat minun epäluuloni kokonaan meidän nuoreen hovinherraan, joka oli liiankin kuuluisa moisista vehkeistä.

Läksin siis kuin läksinkin Thornhill castlea kohti. Siellä oli aikomukseni panna hänelle kovat eteen ja, jos mahdollista, tuoda tyttäreni takaisin. Mutta matkalla jo muuan seurakuntalaisistani kertoi nähneensä nuoren ladyn ja erään gentlemanin ajavan kovaa vauhtia kyytirattailla. Nainen oli ollut minun tyttäreni näköinen; herraa taas minä en hänen selityksensä mukaan voinut arvata muuksi kuin mr Burchelliksi.

Tästä tiedosta minulle ei kumminkaan mitään apua. Jatkoin matkaani squiren hoville ja, aikaista vaikka olikin vielä, pyysin päästä hänen puheilleen heti. Hän tulikin kohta saapuville varsin ystävällisenä ja näytti olevan hyvin hämmästynyt tyttäreni karkaamisesta, kunniasanallaan vakuuttaen, ett'ei hän tiedä koko asiasta mitään.

Minä hylkäsin tähän-astiset epäluuloni enkä saattanut kääntää niitä muihin kuin mr Burchelliin, joka, niinkuin nyt muistin, oli viime aikoina usein haastellut kahden kesken tyttäreni kanssa. Kohtasin vielä toisenkin silminnäkijän, ja silloin poistui pieninkin epätietoisuus. Hän kertoi näet tyttäreni lähteneen mr Burchellin kanssa Wellsiin päin, noin kolmekymmentä peninkulmaa täältä. Siellä kuului heitä olevan suuri seura.

Olin nyt sellaisessa mielentilassa, jossa ihminen on herkempi toimimaan äkkipikaa kuin järkevästi. Niinpä en minäkään ottanut lainkaan lukuun, että nämä tiedon-antajat oli kenties panemalla pantu minun tielleni, saattamaan minua harhaan. Päätin vaan lähteä Wellsiin etsimään tytärtäni ja hänen luuloteltua pettäjäänsä.

Kuljin nyt, joutua pitäen, yhä eteenpäin, matkan varrella alinomaa kysellen ja tiedustellen, mutta mitään sen enempää selville saamatta. Kaupunkiin vihdoin saapuessani, tuli vastaani ratsain muuan mies, jonka muistan nähneeni squiren seurassa. Tämä vakuutti, että jos minä lähden seuraamaan heitä kilpa-ajo-paikalle, noin kolmekymmentä peninkulmaa tästä edelleen, niin minä aivan varmaan yllätän heidät. Hän sanoi nimittäin nähneensä heidän eilis-iltana tanssivan, ja kertoi koko seuran olleen ihastuksissaan minun tyttäreni sievyydestä. Huomenna, aamun koittaessa, läksin taas jatkamaan matkaani ja saavuin kilpapaikalle kello neljän maissa iltapäivällä.

Siellä oli loistava seura, jolla ei näkynyt olevan muuta mielessä kuin pelkkä huvitus. Kuinka toisin oli laita minun, joka olin hakemassa kadonnutta lasta siveyden tielle jälleen! Olin näkevinäni mr Burchellin jonkun matkan päässä ja astuin häntä kohti, mutta hän puikahti väkijoukkoon, ikäänkuin peljäten kohtausta minun kanssani. Sen koommin en häntä sitten nähnytkään. Turhaksi huomasin nyt jatkaa enää takaa-ajoani ja päätin senvuoksi palata takaisin viattomain lasteni ja vaimoni luo, jotka kyllä minun apuani tarvitsevat. Mutta mielenjännitykset ja matkan vaivat olivat saaneet aikaan sen, että minä käännyin kuumeesen, jota olin tuntenut jo ennen kilpapaikkaan saapumistani.

Siinä nyt uusi, odottamaton isku. Kotiin oli täältä kahdeksattakymmentä peninkulmaa. Poikkesin erääsen pieneen majataloon tien varrella, ja siellä, köyhyyden ja vähään tyytymisen tavallisessa tyyssijassa, minä kävin vuoteelle, kärsivällisesti odottamaan tautini häipymistä. Siellä minä kääntelihe taudin kovissa kourissa lähes kolme viikkoa, kunnes vihdoin roteva ruumiini pääsi voitolle. Rahoja minulla ei ollut, millä maksaa hoitoni kulungit, ja mahdollista on, että tämän viimeksi mainitun seikan tuottama huoli olisi pannut taudin uusimaan, ellen olisi saanut apua eräältä matkustavalta, joka oli poikennut majataloon virvokkeille. Tämä matkustaja ei ollut kukaan muu kuin ihmis-ystävällinen kirjakauppias, joka asui St Paulin kirkolla, ja joka oli kirjoittanut niin monta kaunista kirjaa pikku lapsille. Hän sanoi itseään lasten ystäväksi, mutta oli koko ihmiskunnan ystävä. Pyörähtämällä hän vaan pistäysi majatalossa ja aikoi heti jälleen lähteä pois, sillä hänellä oli myötäänsä kiireitä toimia. Tällä kertaa hän oli keräilemässä aineksia erään mr Thomas Tripin elämäkertaan.

Minä tunsin tämän hyväntahtoisen miehen heti hänen punapilkkuisista kasvoistaan. Hän se oli kustantanut minun kirjoitukseni "Nykyajan deuterogamistoja vastaan", ja häneltä minä nyt lainasin hiukan rahoja, maksettaviksi palattuani kotia.

Majatalosta lähtiessäni olin vielä heikko ja päätin kulkea kotia kohti vähin erin, noin kymmenen peninkulmaa päivässä. Terveyteni ja tavallinen tyyneyteni olivat entisellään, ja minä pahoittelin nyt sitä korskeata mieltä, joka oli saanut minut kapinoimaan kohtalon kurittavaa kättä vastaan. Niin vähän tietää ihminen, mitä kaikkea hän jaksaa kestää, ennenkuin on koettanut. Kun lähtee kiipeämään kunnianhimon kukkuloille, jotka alas niin kirkkailta näyttävät, huomaa joka askelelta yhä uusia ja synkkiä näkyjä, täynnä salaisia pettymyksiä, samoinhan, mielihyvän huipulta laskeutuessa, vaikka murheen laakso alhaalla näyttääkin ensin synkältä ja kolkolta, tuo toimiva, yhä nautintoja tähystelevä henki havaitsee yhtä ja toista miellyttävää ja hauskaa. Mitä lähemmäs astuu, sitä kirkkaammiksi käyvät tummimmatkin esineet, ja hengen silmä tottuu pimeässäkin näkemään.

Läksin astumaan. Pari tuntia kuljettuani huomasin kaukana jotain kuorman tapaista ja päätin saavuttaa sen. Lähemmäs tultuani näinkin sen olevan kuljeksivan näyttelijäseurueen kuorman. Siin vietiin kulisseja ja muita tamineita lähimpään kylään, jossa oli aikomus antaa näytännöitä. Kuorman mukana oli yksi ainoa seuran jäsenistä; muitten oli määrä tulla vasta huomenissa.

"Hyvä seura lyhin matka", sanoo sananlasku. Kävin senvuoksi pakinoille köyhän näyttelijän kanssa, ja, minussa kun aikoinani oli näyttelijälahjoja minussakin, keskustelin varsin vapaasti teatterista ja nykyisistä näytelmistä sekä yleisön aistista ja vaatimuksista.

Jonkun aikaa astuttuamme saavuttiin kylään, jossa nähtävästi oli jo tiedetty odottaa näyttelijäseuraa, sillä koko kylän väki tuli ulos meitä töllistelemään. Matkatoverini huomautti tuon johdosta, että kiertelevällä teatteriseurueella on aina enemmän katsojia ulkona kuin sisässä. En tullut lainkaan ajatelleeksi, ett'eihän minunmoiseni miehen oikein sovi olla tällaisessa seurassa, kunnes huomasin uteliaan väkijoukon keräytyvän ympärilleni. Silloin minä kiiruimman kaupassa puikahdin lähimpään majataloon. Vierashuoneessa tuli vastaani muuan hienosti puettu gentleman, joka kysäisi minulta, olenko minä todellakin tämän seurueen kotisaarnaaja vai aionko minä tällaisena esiintyä näyttämöllä. Ilmoitettuani asian todellisen laidan ja sanottuani, ett'ei minulla ole näyttelijäseurueen kanssa mitään tekemistä, oli tuo gentleman niin alentuvainen, että pyysi minua ja näyttelijää juomaan lasillisen punssia kanssansa.

Lasin ääressä hän sitten varsin vakavasti ja suurella asianharrastuksella puheli kaikellaisista politillisista asioista. Minun mielestäni hän näytti olevan vallintakin parlamentin jäsen. Yhä enemmänkin minä siinä luulossa vakaannuin, kun hän, meidän tiedusteltuamme, mitä talossa illalliseksi saataisiin, kutsui minut ja näyttelijän illalliselle kotiinsa. Hänen vielä pari kertaa uudistamaansa pyyntöön me vihdoin suostuimme.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Mies, joka ei ole tyytyväinen nykyiseen hallitukseen ja pelkää vapauden supistumista.

Koska talo, johon meidät oli pyydetty, oli jonkun matkan päässä täältä, ja koska tuon ystävällisen kutsujan vaunut eivät vielä olleet saapuneet, niin läksimme hänen kanssaan jalkaisin sinne. Hetkisen kuluttua tultiinkin suuren rakennuksen edustalle, uljaimman, mitä näillä seuduin vielä olin nähnyt. Huone, johon meidät vietiin, oli peräti komeassa ja muodinmukaisessa asussa.

Isäntä meni käskemään illallista, ja näyttelijä kuiskasi minulle, että mehän olemme oikeita onnenmyyriä. Isäntä tuli pian takaisin, ja heti kannettiin komea illallinen sisään. Samalla astui huoneesen pari kolme ladyä, keveissä puvuissa, ja ennen pitkää oli varsin vilkas keskustelu käynnissä. Isäntä puhui enimmäkseen pelkkää politiikaa, sillä vapaus, sanoi hän, on hänen sekä ylpeytensä että kunniansa. Kun illallinen oli korjattu pois, kysäisi hän, olinko lukenut viimeistä Monitoria. Siihen hän sai kieltävän vastauksen.

— Mitenkä? — huudahti hän. — Ette kai Auditoriakaan?

— En, sir, — vastasin minä.

— Sepä kummallista, varsin kummallista! arveli hän. — Minä puolestani luen läpi kaikki politilliset lehdet, mitä vaan ilmaantuu: Dailyt, Publicit, Chroniclet, London Eveningit, Whitehall Eveningit, kaikki seitsemäntoista Magazinea ja molemmat Reviewit. Ja vaikka ne vihaavat toisiansa, niin minä rakastan niitä kaikkia. Vapaus, sir, vapaus on Brittiläisen ylpeys, ja — hiilikaivoksieni kautta Cornwallisissa! — minä kunnioitan sen puolustajia.

— Sittenhän, — virkoin minä, — sittenhän te toivottavasti kunnioitatte kuningastakin?

— Kyllä, — vastasi hän, — jos hän vaan tekee, niinkuin me tahdomme, mutta jos hän yhä edelleen menettelee niinkuin äskettäinkin, niin sitten minä hänestä viis. Min'en sano mitään; minä ajattelen vaan. Paremmin olisin minä muutamissa kohdin menetellyt. Minun mielestäni hänellä ei ole ollut tarpeeksi neuvon-antajia; hänen pitäisi kysyä neuvoa jokaiselta, ken vaan hänelle tahtoo neuvoa antaa, — silloin ne asiat solkenaan sujuisi.

— Minä puolestani — lausuin minä, — soisin moiset tungettelevaiset neuvon-antajat kaakinpuuhun. Kunnon miesten pitäisi tukea meidän perustuslakimme heikompaa puolta, sillä perustuslaki, tuo pyhä voima, on viime vuosina laimenemistaan laimennut ja myötäänsä menettänyt vaikutustaan valtakunnassa. Mutta nämä typerät miehet ne yhä edelleen huutavat vapautta, ja jos heihin jonkun verran painoa kerääntyy, niin he halpamaisesti heittävät sen siihen vaakakuppiin, mikä milloinkin sattuu olemaan alempana.

— Kuinka! — huudahti yksi ladyistä, — pitääkö minun vielä sekin kokea, että näen niin halvan ja kunnottoman miehen, joka vapautta vihaa ja tyranneja puolustaa? Vapautta, tuota taivaan pyhää lahjaa, tuota Brittiläisten mainehikasta etuoikeutta!

— Onko mahdollista, — huudahti isäntä, että nykyaikoina vielä löytyy orjuuden puolustajia, sellaisia kurjia, jotka ovat valmiit luopumaan Brittiläisten etuoikeuksista? Saattaako, sir, kenkään olla niin kehnomielinen?

— Ei, sir, — vastasin minä. — Minä puolustan vapautta, tuota jumalallista avua. Mainehikas vapaus! tuo nykyisen deklamationin aihe! Minä soisin, että kaikki olisivat kuninkaita. Kuningas tahtoisin itsekin olla. Meillä on jo luonnosta yhtäläinen oikeus valta-istuimeen: alkuperäisin me olemme kaikki yhtäläisiä. Se on minun mielipiteeni, ja sama mielipide oli koko joukolla kunniallisia miehiä, vaikka heitä sanottiin Tasoittajiksi. He koettivat perustaa keskenänsä yhteiskunnan, jossa kaikki olisivat yhtä vapaita. Mutta voi! Se ei ottanut koskaan onnistuakseen, sillä heidän joukossaan oli sellaisia, jotka olivat muita väkevämpiä ja muita näppärämpiä, ja näistä tuli muitten herroja. Yhtä varmaan kuin teidän tallirenkinne ratsastaa teidän hevostenne seljässä, koskapa hän on hevosta ovelampi eläin, yhtä varmaan se eläin, joka olisi häntä ovelampi tai väkevämpi, hyppäisi vuorostaan hänen selkäänsä. Koska nyt ihmiskunnan päälle pantu on, että siinä täytyy alistua — ja muutamathan ovat syntyneet käskemään, toiset tottelemaan — niin kysymys on: jos tyranneja kerran pitää olla olemassa, niin onko parempi, että he ovat samassa talossa kuin me, vai samassa kylässäkö, vaiko vieläkin kauempana, pääkaupungissa asti? Ja niinpä, sir, mitä minun tulee, joka luonnostani vihaan jo tyrannin kasvojakin, niin mitä loitompana hän minusta on, sitä mieleni parempi.

"Suurin osa ihmiskuntaa ajattelee samoin kuin minäkin, ja siksipä se on yksimielisesti valinnut itsellensä yhden kuninkaan, jonka vaali kerrassaan vähentää tyrannien luvun ja siirtää tyranniuden niin kauas kuin mahdollista kansan enemmistöstä. Mutta nytpä nuo maanmahtavat, jotka olivat itsekin tyranneja, ennenkuin tuo yksi tyranni valittiin, eivät siedä sitä voimaa, joka on noussut heidän yläpuolellensa, ja jonka paino raskaimmin rasittaa alempina olevia säätyjä. Senpä vuoksi nuo maanmahtavat koettavat supistaa kuninkaan valtaa minkä suinkin voivat, koskapa kaikki, minkä he häneltä riistävät, tulee tietysti jälleen heidän eduksensa, ja niinpä ei heillä ole valtiossa muuta tehtävänä kuin kaivaa kuoppaa tuolle yhdelle tyrannille, saadakseen takaisin alkuperäisen ylivaltansa. Valtio saattaa ollakin niin laitettu, tai sen lait niin laadittu, tahi sen varakkaat jäsenet sitä mieltä, että kaikki yksin neuvoin kaivavat yksinvallalle kuoppaa.

"Ensinnäkin: jos olot valtiossa ovat sellaiset, että ne edistävät omaisuuden kokoamista ja tekevät varakkaat yhä rikkaammiksi, silloin näitten pyyteet kasvamistaan kasvavat. Omaisuuden lisäytyminen taas on välttämätön seuraus, kun, niinkuin nykyisin, enemmän rahoja tulee maahan ulkomaisen kaupan kuin kotimaisen teollisuuden kautta. Ulkomaista kauppaa saattavat nimittäin edulla käydä vaan rikkaat, ja heille kertyy samalla myös kotimaisen teollisuuden voitot, niin että rikkailla on meidän maassa kaksi rikkauden lähdettä, köyhillä vain yksi. Siitäpä syystä on huomattu omaisuutta kasaantuvan kaikissa kauppavaltioissa, ja niistäpä on tähän saakka kaikista tullut aikaa voittain ylimysvaltaisia.

"Edelleen saattavat tämänkin maan lait edistää omaisuuden kasaantumista, niinpä silloin kuin niitten kautta rikkaitten ja köyhien väliset luonnolliset siteet katkeavat, kun säädetään, ett'eivät rikkaat saa mennä naimisiin muitten kuin rikkaiden kanssa, taikka silloin kuin oppineita yksinomaa varain puutteen tähden katsotaan kykenemättömiksi palvelemaan maatansa neuvon-antajina, ja varallisuuden hankkiminen siis tehdään viisaan miehen kunnianhimon esineeksi. Näillä ja muilla samankaltaisilla keinoilla, sanon minä, saadaan rikkaudet kasaantumaan.

"Ja kun nyt tämmöisen kasaantuneen rikkauden omistaja on hankkinut kaiken sen, mitä mukavaan ja hauskaan elämään tarvitaan, niin ei hän saata omaisuutensa ylijäämää käyttää muuhun kuin vallan ostamiseen; toisin sanoen: hän hankkii itselleen semmoisia, jotka ovat hänestä riippuvia, ostamalla vapauden puutteen-alaisilta ja rahan-alaisilta, sellaisilta, jotka leivän tähden suostuvat kantamaan yhtämittaisen tyranniuden häpeällistä painoa. Tällä tavoin jokainen rikas mies kerää ympärilleen joukon kansansa köyhimpiä. Valtiota, jossa kasaantunutta omaisuutta ylenpalttisissa määrin on, sopii verrata Descartesin systeemaan, jonka mukaan kukin taivaankappale liikkuu omassa pyörteessänsä. Mutta ne, jotka mahtavamman miehen pyörteessä liikkua tahtovat, ovat vain orjia, ihmiskunnan hylkyjä; heidän sielunsa ja kasvatuksensa on orjuuteen menevää; vapautta he tuntevat nimeltä vain.

"Mutta täytyy olla olemassa koko suuri paljous sellaisiakin, jotka ovat ulkopuolella rikkaan miehen vaikutus-alaa, nimittäin ne, jotka ovat hyvin rikkaitten ja vihoviimeisen alhaison välillä, ne, jotka ovat siksi varakkaita, ett'ei heidän tarvitse läheisensä rikkaan miehen vallan alle asettua, ja siksi köyhiä, ett'eivät pysty itse nousemaan tyranneiksi. Tässä keskiluokassa yleensä hoidetaan taiteita, tieteitä ja kaikkia yhteiskunnallisia avuja. Tämä luokka se yksin on tunnettu vapauden todellisena suojelijana, ja se se kansan nimen ansaitseekin.

"Nyt saattaa käydä niin, että tämä keskiluokka menettää kaiken vaikutuksensa valtiossa, ja sen ääni ikäänkuin tukahtuu alhaison ääneen. Selvää nimittäin on, että jos äänestämiseen valtion asioissa oikeuttaa nyt kymmenen kertaa pienempi omaisuus kuin mikä perustuslakia laadittaissa oli katsottu riittäväksi sellaisen oikeuden saamiseen, niin joutuvat suuret määrät alhaisoakin valtion-asioihin osallisiksi, ja nämähän, yhä liikkuen mahtavain pyörteessä, kulkevat samaan suuntaankin kuin he. Sellaisessa valtiossa ei keskisäädylle muu neuvoksi kuin mitä tunnollisimmin koettaa kannattaa yhden päähallitsijan etuoikeuksia, sillä hänhän se on, joka masentaa rikkaiden voimaa ja estää heitä rasittamasta kymmenkertaisella painolla heidän alapuolellansa olevaa keskiluokkaa.

"Keskiluokkaa sopii verrata rikkaitten piirittämään kaupunkiin, jonka avuksi on tulemassa sotajoukko ulkoapäin. Niin kauan kuin piirittäjät pelkäävät hyökkäystä takaapäin, koettavat he tietystikin tarjota kaupunkilaisille mitä edullisimpia ehtoja, mielistelevät heitä helysanoilla ja lumoavat heitä etuoikeuksien lupauksilla. Mutta kun kerran takaapäin uhkaava vihollinen on lyöty, silloin ei kaupungin muureissa ole enää paljoakaan suojaa asukkaille. Ja mitä heillä silloin on odotettavana, sen huomaa, kun katsahtaa Hollantiin, Genovaan tai Venetiaan: siellä laki hallitsee köyhiä ja rikkaat lakia.

"Minä niinmuodoin puolustan yksinvaltaa ja olen valmis kuolemaan pyhän yksinvallan edestä, sillä jos ihmiskunnassa mitään pyhää lienee, niin se on kansan voideltu hallitsija. Kaikki, mikä hänen valtaansa vähentää, niin sodan kuin rauhankin aikana, supistaa samalla hänen alamaistensakin todellisia vapauksia. Nuo helysanat: vapaus ja patriotismi ja brittiläisyys, ovat jo tähän saakka saaneet paljon aikaan! Toivottava on, että vapauden todelliset lapset estäisivät niitä tekemästä sen enempää. Olen minä aikoinani nähnyt montakin tuollaista vapauden ritaria muka, mutta en muista heistä ainoatakaan, joka ei olisi niin sydämessään kuin perheensäkin keskuudessa ollut tyranni."

* * * * *

Minä huomasin nyt menneeni innoissani sivistyneitten elintapojen rajoja ulommas; mutta minun vastustajani, joka jo monta kertaa oli yrittänyt keskeyttämään minua, ei enää malttanut hillitä itseänsä.

— Mitenkä! — huudahti hän. — Minä olen siis koko ajan pitänyt vieraanani jesuittaa papin puvussa! Mutta, kautta kaikkein hiilikaivoksieni! — pellolle semmoinen mies, niin totta kuin nimeni on Wilkinson!

Huomasin menneeni liian pitkälle ja pyysin anteeksi liian kiihkoisata puhettani.

— Vai anteeksi! — riehui hän. — Moisista ajatuksista pitäisi senkin tuhat kertaa pyytää anteeksi. Jaa-a! Antaa palttua vapaudelle ja omaisuudelle ja, niinkuin sanomalehti-miehet sanovat, panna pitkäkseen ja sallia itsensä sonnustaa puukengillä! Sir, minä vaadin teitä heti paikalla lähtemään tästä talosta tiehenne, välttääksenne vielä pahempia seurauksia. Sir, minä vaadin sen!

Olin juuri ruveta jälleen selittelemään, mutta samassa kuului muuan palvelija koputtavan oveen, ja samassa ladytkin kirkaisivat:

— Hyväinen aika! Nyt tuli herrasväki kotia! Tähän-astinen isäntäni olikin ollut vain talon hovimestari, joka herransa poissa ollessa oli tahtonut näytellä isäntää ja olla jonkun aikaa talon herrana. Ja, totta puhuen, politiikasta hän osasi haastella yhtä hyvin kuin mikä aatelismies maalla tahansa. Mutta ylimmilleen nousi hämmästykseni, nähdessäni hovinherran astuvan rouvineen sisään. Eikä ollut heidän kummastuksensa pienempi kuin meidänkään, kun näkivät tässä moisen seuran ja herkut kaikenlaiset.

— Hyvät herrat! — lausui oikea isäntä minulle ja seuralaiselleni, — minä ja vaimoni olemme teidän nöyrimmät palvelijanne, mutta täytyy tunnustaa tämän kunnian tulleen meille niin odottamatta, että me kerrassaan nöyrrymme meidän velvollisuuksiemme alle.

Mutta niin odottamatonta kuin meidän seuramme lienee ollutkaan heille, vielä odottamattomampaa oli meille heidän ilmestymisensä. Omaa typeryyttäni ajatellessani, en saanut sanaakaan suustani, kun äkkiä — kukas heti tämän jälkeen astui sisään? Kukas muu kuin armas miss Arabella Wilmot, Yrjö poikani entinen morsian! (Heidän avioliitostaan ei tullut mitään, kuten jo ennen on kerrottu.) Minut huomattuaan hän heti riemuissaan riensi syliini.

— Rakas sir! — huudahti hän. — Mitä onnen sattumaa meidän on kiittäminen näin odottamattomasta käynnistä? Eno ja täti ihastuvat, saatuaan tietää, että tohtori Primrose on heidän vieraanansa.

Minun nimeni kuultuansa, vanha gentleman ja lady astuivat kohteliaasti minun luokseni, mitä herttaisimmin lausuen minut tervetulleeksi. Mutta myhähtää heidän täytyi väkisinkin, kuultuaan, mitenkä minä olin tänne vieraaksi joutunut. Poloinen hovimestari, jonka he ensi alussa näkyivät aikovan erottaa palveluksesta, sai kumminkin minun välitykselläni anteeksi.

Mr Arnold rouvinensa, tämän hovin isäntäväki, pyysivät nyt minua tekemään heille sen mielihyvän, että jäisin heidän luokseen muutamaksi päiväksi. Ja koska nyt heidän sisarentyttärensä, viehättävä holhokkini, jonka luonne oli muodostunut minun kasvattavan vaikutukseni alaisena, yhdistyi heidän pyyntöihinsä, niin minä suostuin.

Yöksi minut sijoitettiin upeaan huoneesen, ja jo aikaisin seuraavana aamuna miss Wilmot pyysi saada keskustella minun kanssani puutarhassa, joka oli laitettu uuden-aikaiseen asuun. Näytettyänsä minulle jonkun aikaa seudun ihanuuksia, hän kysäisi minulta, aivan kuin ohimennen vain, milloinka minä viimeksi olin saanut tietoja Yrjö pojastani.

— Voi, neiti hyvä! — huudahtin minä. Hän on ollut jo lähes kolme vuotta kotoa poissa, kertaakaan kirjoittamatta ystävilleen enempää kuin minullekaan. Missä hän on, en tiedä. Kenties en enää milloinkaan saa nähdä häntä enkä tuta onnea. Niin, armas neiti, emme me kukaties koskaan näe sellaisia hauskoja hetkiä, joita ennen aikaan vietimme meidän kotilieden ympärillä Wakefieldissa. Meidän pieni perheemme se hajoaa nyt nopein askelin. Köyhyys toi muutakin tullessaan kuin puutetta; se toi häpeätä ylitsemme.

Hyväsydäminen tyttö rupesi vetistelemään, minun kertomustani kuullessansa. Huomattuani hänet kovin hellätuntoiseksi, en kertonutkaan hänelle juurta jaksain meidän kärsimyksiämme. Lohdullista kumminkin minun oli nähdä, ett'ei aika ollut ensinkään muuttanut hänen tunteitansa, ja saada tietää hänen hyljänneen useampia kosioita siitä pitäin kuin me olimme siirtyneet pois hänen kotiseuduiltansa. Hän saattoi minua ylt'ympäri lavean puutarhan, osoittaen minulle lehtokujia ja lehtimajoja, ja samalla käyttäen jok'ainoata esinettä aiheena johonkin uuteen tiedusteluun pojastani.

Näin kului meiltä aamupuoli, kunnes kello alkoi soida, kutsuen meitä päivällisille. Siellä kohtasimme jo ennen mainitsemani vaeltavan näyttelijäseuran johtajan, joka oli tullut tarjoomaan pilettejä tän'iltaiseen näytelmään "Katuvainen kaunotar." Horation osaa oli siinä esittävä muuan nuori mies, joka ei vielä koskaan ollut lavalle astunut. Kovin lämpimästi näkyi johtaja kiittelevän tätä nuorta näyttelijää; ei sanonut tuntevansa ketään toista, josta olisi niin erinomaisia toiveita.

— Näyttelemisen taito, — huomautti hän, ei ole yhdessä päivässä opittu, mutta tämä nuori gentleman se näkyy olevan syntynyt näyttölavaa varten. Ääni, ulkomuoto, ryhti — verratonta kaikki tyyni. Sattumoisin me hänet löysimme matkan varrelta.

Tämä ilmoitus se kiihoitti joissain määrin meidän uteliaisuuttamme, ja naisten pyynnöstä minä suostuin seuraamaan heitä teatteriin, jonka virkaa tällä erää toimitti muuan lato. Koska se seura, jossa minä sinne saavuin, oli seudun arvokkain, niin otettiin meidät vastaan mitä suurimmalla kunnioituksella ja sijoitettiin etummaisille istuimille. Siinä me istuimme hetken aikaa, jotenkin maltittomina odotellen Horation esiintymistä.

Uusi näyttelijä astui vihdoin lavalle…

Lasten vanhemmat kuvailkoot mielessänsä, mitä minä tällä haavaa tunsin, nähdessäni tuossa näyttelijässä onnettoman poikani!

Hän oli juuri alkamaisillaan, mutta sattui samassa luomaan katseensa yleisöön ja huomasi miss Wilmotin ja minut, ja siinä hän seisoi, sanaakaan sanomatta, liikahtamatta. Näyttelijät kulissien takana, luullen pysäyksen syyksi luonnollista arkailemista, koettivat häntä rohkaista, mutta sen sijaan, että hänen olisi pitänyt jatkaa, hän purskahti itkemään ja astui näyttämöltä pois.

En tiedä, mitä lienen silloin tuntenutkaan, sillä mielenliikutukset seurasivat liian kiivaasti toisiansa, mutta pian minut herätti tästä tuskallisesta horrostilasta miss Wilmot, joka kalpeana ja vapisevalla äänellä pyysi minua saattamaan häntä enonsa kotiin. Sinne tultuamme ei mr Arnold ensi alussa voinut käsittää meidän omituista käytöstämme, mutta kuultuaan, että uusi näyttelijä on minun poikani, hän lähetti heti vaununsa noutamaan häntä hoviin.

Poikani kun jyrkästi kieltäytyi enää esiintymästä lavalla, täytyi näyttelijäin panna hänen sijaansa joku toinen, ja niin saimme hänet tänne.

Mr Arnold otti hänet vastaan erinomaisen ystävällisesti, minä täynnä riemua, tapani mukaan, minä kun en milloinkaan osaa teeskennellä väärää suuttumusta. Miss Wilmotin kohtelu oli näennäisesti kylmäkiskoista, mutta minä huomasin hänen pakottavan itseään. Hänen mielensä oli ilmeisesti yhä vieläkin kuohuksissa: hän puhui päättömiä, iloissansa muka, ja nauroi sitten kovin omaa mielettömyyttään. Tuon tuostakin hän salavihkaa vilkaisi peiliin, ikäänkuin onnellisena siitä, että tuntee sulojensa yhä vieläkin valtavan voiman, ja usein hän teki kysymyksiä, ollenkaan välittämättä, mitä niihin vastattiin.

KAHDESKYMMENES LUKU

Filosofillinen kulkuri, joka uutta etsiessään kadottaa tyytyväisyytensä.

Illallisen jälkeen mrs Arnold kohteliaasti ehdotti, että kaksi palvelijaa kävisi noutamassa poikani matkakapineet. Poikani epäsi ensi alussa, mutta kun isäntä yhä uudisti tarjoustaan, täytyi hänen tunnustaa, että sauva ja matkareppu — siinä koko se irtain omaisuus, josta hän tässä maailmassa pystyy ylvästelemään.

— Niin, niin, poikaseni, — virkoin minä, köyhänä sinä kotoasi läksit ja köyhänä, näen mä, palajatkin, mutta olethan epäilemättä jo paljonkin ennättänyt maailmata nähdä.

— Olen niinkin, isä, — vastasi hän, — vaikk'ei onnea kukaan tavoittelemalla kiinni saa, ja niinpä minä vihdoin moisesta tavoittelemisesta luovuinkin.

— Olisipa, — sanoi mrs Arnold, — hyvin hauska kuulla teidän seikkailuistanne. Alkupuolen niistä on kyllä veljeni tytär minulle kertonut, mutta me olisimme hyvin kiitollisia, jos saisimme kuulla loput.

— Hyvä rouva, — vastasi poikani, — sen sanon ennakolta, ett'ei kuulijain mielihyvä ole oleva puoltakaan niin suuri kuin kertojan turhamaisuus, enkä sittenkään osaa luvata heille yhtään seikkailua, sillä enimmäkseen on minulla kerrottavana vaan näkemiäni eikä tekemiäni.

"Ensimmäinen kova onneni, niinkuin kaikki tiedätte, oli ankara, mutta niin tuntuvan kuin se antoikin iskun, ei se minua kumminkaan masentanut. Ei ole toista niin herkkää toivomaan kuin minä. Niinpä minä eräänä kauniina aamuna läksin astumaan Lontoota kohti, huomisesta yhtään huolimatta, iloisena kuin linnut, jotka tien varsilla visertelivät, ja lohdutellen itseäni sillä ajatuksella, että Lontoo se on sellainen markkinapaikka, missä kaikenlainen taito saa asianmukaisen tunnustuksen ja palkinnon.

"Kaupunkiin saavuttuani oli ensi huolenani viedä sinun suosituskirjeesi, isä, serkulle, joka oli hiukan paremmissa taloudellisissa oloissa kuin minä. Aikomukseni oli ensi alussa, niinkuin tiedät, päästä apuopettajaksi johonkin kouluun. Siksipä kysäisin, mitä hän siitä ajattelee. Serkku, tätä kuullessaan, veti suunsa pilkalliseen irveen."

— "Ohhoh!" — sanoi hän, — "Kylläpä viittoivatkin sinulle koko korean tien! Olin minäkin aikoinani apuopettajana eräässä sisäoppilas-laitoksessa, ja vetäkööt minut hirteen, ellen mieluummin olisi ollut vartijan-apulaisena Newgaten vankilassa. Liikkeellä sai olla aamusta varhain iltaan myöhään. Esimies katsoa muljotti minuun myötäänsä äkäisenä; hänen rouvansa vihasi minua rumien kasvojeni vuoksi; pojat minua kiduttivat kujeillansa. En päässyt pistäymäänkään sivistyneitten ihmisten pariin. Mutta oletko varma, että sinä kelpaat koulun-opettajaksi? Annas, kun tutkin sinua hiukan. Oletkos sinä valmistautunut tähän toimeen?"

— "En."

— "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko kähertää poikien tukkaa?"

— "En."

— "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Onko sinussa ollut rokkoa?"

— "Ei."

— "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko maata kolmisin yhdessä sängyssä?"

— "En."

— "Ei sinusta sitten ikään koulumieheksi. Onko sinulle hyvä ruokahalu?"

— "On."

— "Ei sinusta sitten koulumieheksi, ei sitä vastenkaan. Ei, hyvä herra, jos mielesi tekee päästä fiiniin ja helppoon ammattiin, niin mene seitsemäksi vuodeksi sepän-oppiin ja väännä paljetta hänelle, mutta älä suurin surminkaan pyrji koulunopettajaksi. Mutta, älähän huoli", — jatkoi hän, "sinä näyt olevan sukkela ja ymmärtäväinen poika. Mitäs arvelet, jos olisi sinun ruveta kirjoja kyhäämään, niinkuin minäkin? Olet tietenkin lukenut kirjoja sellaisilta neron miehiltä, jotka siinä ammatissa ovat nähneet nälkää, mutta minä näytän sinulle pitkin kaupunkia puolensataa peräti typerää miestä, jotka siinä samaisessa toimessa ovat voineet vallan hyvin, — tyhjänpäiväistä väkeä kaikki tyyni, jotka hiljaisina ja typerinä kävelevät ja kirjoittelevat historiaa ja politiikaa ja saavat ylistystä osakseen, — miehiä sellaisia, jotka, jos olisivat suutariksi ruvenneet, ikänsä kaiken olisivat kenkiä paikkailleet, kykenemättä kunnon saapasta tekemään.

"Huomattuani, ettei koulun-opettajan toimi kaikkein hienointa laatua ole, päätin suostua hänen ehdotukseensa, ja koska minä kirjallisuutta pidin mitä suurimmassa arvossa, niin tervehdin _antiqua mater'_ia Grub-streetin varrella varsin syvällä kunnioituksella.[14] Mainehikastahan olisi, arvelin, lähteä astumaan niitä polkuja, joita Dryden ja Otway ennen muinoin olivat kulkeneet. Tämän kaupungin-osan jumalatar oli mielestäni etevyyden emonen, ja vaikka maailmassa liikkumisen luulisi antavan meille järkeä päähän, niin arvelin minä, että tämän jumalattaren suoma köyhyys se se neron elättäjä onkin.

"Näissä miettein minä istuin pöydän ääreen, ja huomattuani, että paljo hyvää on vielä jäänyt sanomatta nurjalta puolen, päätin tekaista ihan uuden uutukaisen kirjan. Asetin sitä varten jotenkin näppärästi kolme paradoksia. Vääriähän ne olivat, mutta uusia silti. Totuuden helmiä olivat nerot niin usein tarjonneet kaupan, ett'ei minulle jäänyt muuta esille tuotavaa kuin moniaita kiiltäviä kapineita, jotka kaukaa näyttivät koreilta sentään nekin. Voi taivaan voimat, sitä luuloteltua tärkeyttä, joka kykki mun kynäni kärjessä, kun kirjoittaa lykkäsin! Koko oppinut maailma, ajattelin minä, nousee minun systeematani vastaan, mutta olen sitä sitten minäkin valmis nousemaan koko oppinutta maailmaa vastaan. Siinä minä istuin keränä kuin siili, piikki sojossa jokaisen vastustajan varalle."

— Kohdalleen sanottu, poikani! — huudahdin minä. — Ja minkä asian otit pohtiaksesi? Et suinkaan jättänyt mainitsematta monogamian tärkeyttä… mutta minä keskeytin sinut. Jatka vaan. No niin, sinä julkaisit paradoksisi, ja mitä sanoi oppinut maailma sinun paradokseistasi?

— "Isä hyvä, — vastasi hän, — oppinut maailma ei sanonut paradokseistani yhtään mitään, ei halaistua sanaakaan. Jokaisella oli siellä täysi työ ja tekeminen ystäväinsä ja oman itsensä ylistämisessä tai vihamiestensä moittimisessa, ja kun minulla pahaksi onneksi ei ollut kumpaisiakaan, niin täytyi minun kärsiä masennuksista raskainta: minua ei huomattu lainkaan.

"Kahvilassa kerran, miettiessäni paradoksieni kovaa kohtaloa, sattui sisään tulemaan muuan lyhyenläntä mies. Hän asettui istumaan lähelleni samaan osastoon ja alkoi puhella yhtä ja toista. Huomattuaan minussa oppineen miehen, hän veti taskustaan esille pakallisen prospekteja ja pyysi minua tilaamaan uuden painoksen Propertion teoksia selitysten kanssa, jonka hän aikoo julaista. Tämä pyyntö antoi ehdottomastikin aihetta sellaiseen vastaukseen, ett'ei minulla ole rahoja, ja tämä tunnustus saattoi hänet tiedustelemaan, mitä pyrintöjä ja toiveita minulla on. Huomattuaan minun toiveeni yhtä täyteläisiksi kuin kukkaronikin, hän huudahti:

"— Outopa näytte vielä olevan Lontoossa. Minä otan opastaakseni teitä. Katsokaas näitä prospekteja. Näillä, juuri näillä prospekteilla minä olen elänyt varsin mukavasti kaksitoistakymmentä ajast'aikaa. Samassa kuin joku aatelismies palajaa matkoiltaan, tai joku kreoli tulee Jamaikasta, tahi ylhäissukuinen leski saapuu maatilaltaan, heti minä tilauksineni sinne. Minä piiritän ensin heidän sydämensä mielistelevillä puheilla ja työnnän sitten muurin murtumasta prospektini sisään. Jos he ensi yritykseltä panevat nimensä listalle, niin seuraa uusi tarjous: teoksen omistaminen heille. Ja kun siihen on suostuttu, isken kerran vielä: lupaan panna heidän vaakunansa nimilehdelle. Tällä tapaa", jatkoi hän, "minä elän ihmisten turhamaisuudesta ja nauran sille. Mutta, näin meidän kesken, minut tunnetaan jo liiankin hyvin; minun olisi mieluista saada lainaksi teidän kasvojanne hiukan. Muuan ylhäinen herra on vast'ikään palanut Italiasta; hänen portinvartijansa tuntee minut naamastani, mutta jos te ottaisitte viedäksenne sinne tämän runovihkon, niin panen pääni pantiksi, että teidän onnistuu, ja sitten pannaan saalis kahtia."

— Herrainen aika, Yrjö! — huudahdin minä. Sellaistako se runoilijain toimi nykyjään on? Näinkö he kumartelevat ja kerjäävät, nuo ylevälahjaiset miehet? Näinkö he vainenkin kutsumustansa häpäisevät, halpamaisesti kaupitellen mainettansa leivän tähden?

— Ei, isä, vastasi Yrjö, — ei todellinen runoilija milloinkaan niin syvälle alennu, sillä missä neroa, siellä ylpeyttäkin. Sellaiset kuin tuo äsken mainitsemani ovat kerjääviä sointuseppiä. Yhtä uhmaavasti kuin oikea runoilija kestää pahimmatkin vastoinkäymiset, yhtä arka hän on ylenkatseelle, ja ainoastaan ne, jotka eivät kannatusta ansaitse, ne yksin sitä kerjäävät.

"Minun mieleni kun oli liian ylpeä, ryhtyäkseni moisiin halpoihin keinoihin, ja varani taas liian vähäiset, uskaltaakseni toista kertaa kuunnella maineen kiusauksia, täytyi minun kulkea välitietä ja ruveta kirjoittamaan leipäni edestä. Mutta minusta ei ollut sellaiseen ammattiin, jossa taidolla yksin on menestystä. Minä en voinut hillitä salaista himoani, saada ihmisten mielisuosiota osakseni. Ja vaikka minä olisin voinut paremminkin käyttää aikaani edullisen keskinkertaisuuden tuotteisin, kului minulta enin osa aikaa erinomaisten tuloksien tavoittelemisen, millä ei montakaan sivua täyteen saa. Pienet kyhäykseni saivat sijansa aikakautisten julkaisujen sisäosiin. Ei niitä huomattu, eikä niistä mainittu mitään. Yleisöllä oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin kiintyä minun stiilini keveyteen ja selvyyteen tahi lausejaksojeni sopusointuun. Kirjoitus toisensa perästä joutui unohduksiin. Sinne ne hautautuivat, nuo tutkielmat vapaudesta, sinne itämaiset sadut, sinne osoitukset, kuinka vesikauhuisen koiran puremia haavoja on hoideltava. Niin niitten kävi, sillä välin kuin Philautoot, Philaletheet, Philelutheroot ja Philanthropoot kirjoittivat jokainen paremmin kuin minä, koskapa kirjoittivat pikemmin kuin minä.

"Siitä pitäin minä pysyttelinkin ainoastaan toivottomain kirjailijain seurassa, samanlaisten kuin minä itsekin, jotka ylistelivät ja surkuttelivat ja halveksivat toisiansa. Kuuluisain kirjailijain teokset miellyttivät meitä sitä vähemmin, mitä ansiokkaampia ne olivat. Minä huomasin, ett'ei nero toisessa ihmisessä minua lainkaan huvita. Minun onnettomat paradoksini olivat saaneet tämän mielihyvän lähteen kokonaan kuivaksi. Luin minä tai kirjotin minä, en ollut koskaan tyytyväinen, sillä etevyys toisessa minua harmitti, ja kirjoittaminen oli minulle orjantyötä.

"Näissä synkissä mietteissä istuin kerran penkillä S:t Jamesin puistossa. Siinä tuli luokseni muuan nuori, ylhäinen gentleman, entisiä tuttaviani yliopisto-ajoilta. Me tervehdimme toisiamme hiukan epäröiden: häntä hävetti olla tuttava miehen kanssa, joka esiintyy niin viheliäisessä asussa, minua taas pelotti, ett'ei hän ole minua tuntevinansakaan. Minun epäilyni olivat kumminkin turhia, sillä Ned Thornhill oli pohjaltaan varsin hyväluontoinen mies".[15]

— Kuinka sinä sanoitkaan, Yrjö? — keskeytin minä. — Thornhill, niinkö? Se ei saata olla muu kuin meidän hovinherra.

— Herrainen aika! — huudahti mrs Arnold, — onko mr Thornhill niin läheinen naapurinne? Hän on kauan aikaa ollut meidän perheen ystävä, ja me odotamme häntä piakkoin tänne.

"Ystäväni", jatkoi poikani, "piti ensi työkseen huolen siitä, että minä sain paremman puvun hänen hienosta vaatevarastostaan, ja sitten pääsin hänen pöytäänsä puoleksi ystävänä, puoleksi alustalaisena. Minun toimenani oli käydä hänen kanssaan huutokaupoissa, pitää häntä hyvällä mielellä, hänen maalauttaessaan kuvaansa, istua hänen vasemmalla puolellaan vaunuissa, ellei ollut ketään muita sille sijalle, ja auttaa häntä rintavarustusten kukistamisessa, milloin hänellä oli hurjia vehkeitä mielessä. Sitä paitsi oli minulla senkin seitsemän muuta pikku hommaa hänen talossaan. Minun piti käskemättäkin suorittaa kaikenlaisia pieniä tehtäviä: pitää saapuvilla korkin-avainta, olla kummina kaikille hänen kamaripalvelijainsa lapsille, laulaa milloin vaan pyydettiin, olla aina hyvällä tuulella, aina nöyrä ja, mikäli mahdollista, varsin onnellinen.

"Tässä kunnian-arvoisassa asemassa ei minulta kumminkaan puuttunut kilpailijoita. Muuan merikapteeni, luonnostaankin omiansa tällaiseen paikkaan, koetti saada minua halvennetuksi suosijani silmissä. Hänen äitinsä oli aikoinaan ollut erään ylhäisen herran pesijätär, ja niinpä oli poikakin jo aikaisin päässyt himollisten välitystointen ja sukutaulujen makuun. Tämä herrasmies oli ottanut elämänsä tehtäväksi päästä ylhäisten herrain tuttavuuteen, ja vaikka monetkin olivat hänet sysänneet luotaan hänen typeryytensä tähden, löysi hän kumminkin monta, jotka olivat yhtä paksupäisiä kuin hänkin, niin että sietivät hänen tungettelevaisuuttaan. Oikeana ammatti-imartelijana hän osasi liehakoida kaikilla mahdollisilla tavoin. Minulta se sitä vastoin kävi kovin kömpelösti ja kankeasti, ja sitä myöten kuin suosijani päivästä päivään alkoi kaivata yhä enemmän liehakoimista, sitä myöten minä puolestani hetkestä hetkeen huomasin hänessä yhä enemmän virheitä, ja samalla kävi mielinkielin oleminen minusta yhä inhottavammaksi.

"Olin jo vähällä kokonaan siirtyä kapteenin tieltä syrjään, kun ystäväni äkkiä pyysi minun apuani, ei sen vähempään kuin käymään kaksintaisteluun erään gentlemanin kanssa, jonka sisarta hän oli muka loukannut. Minä suostuin heti hänen pyyntöönsä… Minä näen kyllä, että te paheksutte käytöstäni, mutta olihan se ystävän velvollisuutta, josta en saattanut kieltäytyä. Minä kävin toimeen, löin aseen vastustajani kädestä ja pian sain tietää, että tyttö olikin kevytmielinen hailakka, ja että hänen ritarinsa oli konnamainen mies. Tästä palveluksestani sain osakseni mitä hartaimmat kiitokset, mutta koska ystäväni oli määrä lähteä Lontoosta jo moniaan päivän perästä, niin ei hän sanonut osaavansa palkita minua sen paremmin kuin antamalla minulle suosituskirjeen sedällensä, sir William Thornhillille, ja eräälle toiselle ylhäiselle herralle, joka oli tärkeässä valtionvirassa.

"Ystäväni lähdettyä minä ensi työkseni vein suosituskirjeen hänen sedälleen, joka yleensä oli tunnettu erittäin kunnollisena miehenä ja täydellä syylläkin. Hänen palvelusväkensä otti minut vastaan mitä ystävällisimmillä hymyillä, ja palvelijain katseistahan huomaa aina isäntäväenkin mielialan. Minut osoitettiin suureen huoneesen, jonne sir William pian tuli minun luokseni. Minä ilmoitin asiani ja annoin kirjeen. Luettuaan sen, hän oli ääneti hetken aikaa."

— "Sanokaas", — virkkoi hän sitten, "sanokaas, mitä te olette tehnyt veljeni pojan puolesta, koskapa hän näin lämpimästi teitä suosittelee? Mutta luulenpa tietäväni teidän ansionne: te olette ollut miekkasilla hänen puolestaan ja nyt tahdotte minulta palkintoa siitä, että olette ollut hänen virheittensä kätyrinä. Minä toivoisin, sydämestäni toivoisin, että minun kieltoni nyt olisi teille joissain määrin rangaistusta teidän väärinteostanne ja enemmänkin: että se antaisi teille aihetta katumaan tekoanne."

"Kärsivällisesti minä kuuntelin näitä nuhteita, sillä huomasinhan hänen kyllä olevan oikeassa.

"Kaiken toivoni panin nyt toiseen kirjeesen, joka oli osoitettu tuolle korkealle virkamiehelle. Suurten herrain kynnyksillä kun alati kuhisee kerjäläisiä, kellä minkinlainen anomuskirja kourassaan, oli minunkin varsin vaikea päästä hänen puheilleen. Sain kumminkin luusaneeksi palvelijat puolella maallista omaisuuttani, ja näin tavoin minut vihdoinkin päästettiin avaraan huoneesen, sittenkuin kirjeeni jo ennakolta oli viety hänen lordisuutensa tutkittavaksi. Tämän tuskallisen odotuksen aikana oli minulla runsaasti aikaa katsella ympärilleni. Kaikki oli siellä suurenmoista ja sirossa asussa. Maalaukset, tapetit, kultaus — kaikki tuo täytti minut pelvon-alaisella kunnioituksella ja kohotti minun silmissäni isännän varsin korkeaan arvoon. Voi kuitenkin, mietin minä mielessäni, kuinka suuri mies lieneekään kaiken tämän omistaja, jolla on valtion asioita pää täynnään, ja jonka talossa näkee puolet koko kuningaskunnan aarteista! Mahtaa olla valtava nero kerrassaan! Kesken näitä kunnioittavia mietteitäni kuulin äkkiä määränperäisiä askeleita. Aha! siinä tulee nyt se suuri mies! Eikö mitä, — se oli vaan kamarineitsyt. Pian kuului astuntaa taas. Nyt se on tietenkin hän! Eikö mitä, se oli vain kamaripalvelija."

— "Tekö", kysäisi hän, — "teko olette tämän kirjeen tuoja?"

Minä kumarsin vastaukseksi.

— "Minä huomaan tästä", — jatkoi hän, "että niinkuin…"

Mutta samassa antoi muuan palvelija hänelle kortin, ja, sen enempää minusta välittämättä, hän meni ovesta ulos, jättäen minut ratokseni mietiskelemään omaa onneani. Enkä minä häntä enää sen koommin nähnytkään. Muuan lakeija ilmoitti minulle vihdoin, että hänen lordisuutensa on juuri nousemaisillaan vaunuihinsa kuistin edustalla. Minä seurasin häntä heti ulos. Siellä oli kolme neljä henkeä täydessä äänessä, pyytäen hänen suojelustansa. Minä muitten perään. Mutta hänen lordisuutensa astui liian nopeasti ja, pitkin askelin vaunujensa ovelle. Minä korotin ääneni, tiedustellen, saanko minä pyyntööni mitään vastausta. Hän oli sillä välin noussut vaunuihinsa ja jupisi jotain. Puolet siitä minä kuulin, toinen puoli häipyi pyöräin kolinaan. Hetken aikaa seisoin siinä kaula kurossa, niinkuin ainakin se, joka heliseviä sointuja kuulahtelee… Katsahdin vihdoin ympärilleni ja huomasin olevani ypö yksin hänen lordisuutensa portilla.

"Nyt", jatkoi poikani, "nyt oli minun kärsivällisyyteni kerrassaan tiessään. Tuhansien masennusten painamana pidin itseäni aivan haaksirikkoisena miehenä: ties mihin kuiluun tässä vielä syöksyykään. Nyt olin mielestäni niitä kurjia olentoja, jotka luonto on määrännyt heitettäviksi kidutuskomeroihin, kuolemaan sinne, kenenkään tietämättä. Minulla oli sentään vielä puoli guineata jäljellä, ja sitähän, arvelin minä, ei itse luontokaan saa minulta ryöstäneeksi, mutta, ollakseni siitä ihan varma, päätin panna sen likoon heti kohta, niinkauan kuin se minulla vielä on olemassa, ja tyynesti odottaa, mitä tuleva on. Läksin tuosta sitten astumaan, eikä aikaakaan, niin satuin huomaamaan mr Crispen toimiston. Se oli auki ja tuntui niin houkuttelevasti sanovan minua tervetulleeksi. Tässä toimistossa mr Crispe tarjoaa jalomielisesti kaikille hänen majesteetinsa alamaisille kolmekymmentä puntaa vuodessa, eikä heidän sen summan edestä tarvitse antaa hänelle muuta kuin elinkautinen vapautensa ja sellainen lupa, että hän saa lähettää heidät Amerikaan orjiksi. Onnellisena siitä, että nyt olin löytänyt paikan, missä pääsen kaikista huolistani epätoivoisella yrityksellä, minä lähenin tätä luostarikoppia — ja semmoiselle se juuri näytti — hartaana kuin munkki.

"Siellä istui koko joukko samallaisia köyhiä raukkoja kuin minäkin, odottamassa mr Crispen tuloa. Siinä oli englantilaisen maltittomuuden ilmeinen kuva. Siinä pelkkiä uppiniskaisia sieluja, jotka, taipumatta kovan onnen iskujen alle, kostivat sen tekemiä vääryyksiä omalle sydämelleen. Mutta pian tuli mr Crispe sisään, ja murina taukosi. Hän suvaitsi luoda minuun katseen täynnä erinomaista mielihyvää. Ei ollut todellakaan kukaan jo kuukauden päiviin puhutellut minua hymysuin: hän oli ensimmäinen. Moniaan kysymyksen perästä hän huomasi, että minä kelpaan maailmassa vaikka mihin. Hän mietiskeli hetken aikaa, mitä muka parasta minulle keksisi, löi sitten otsaansa, hoksattuaan muka jotain, ja ilmoitti minulle, että parhaillaan on ollut paljo puhetta eräästä lähetyskunnasta, jonka Pensylvanian synodi aikoo lähettää Chickasaw-indiaanien luokse, ja johon hän kaikin voiminsa on koettava hankkia minulle sihteerin paikan. Tunsinhan minä sydämeni pohjassa, että mies valehtelee, mutta hänen tarjouksensa huvitti minua kumminkin, sillä hänen äänensä soinnussa oli jotain niin ylen uljasta. Ja niinpä minä panin kuin paninkin kahtia minun puoliguineaiseni, josta toinen puoli tuli hänen kolmenkymmenen tuhannen puntansa lisäksi, ja josta toisen puolen olin päättänyt käyttää lähimmässä ravintolassa, ollakseni sittenkin onnellisempi häntä.

"Lähtiessäni ulos tässä urheassa mielessä, kohtasin ovella erään laivankapteenin, jonka kanssa ennen vanhaan olin ollut hiukan tuttava, ja joka nyt suostui tulemaan kanssani punssille. Tapani mukaan minä kerroin hänelle suoraan, millaisissa oloissa olen, ja hän puolestaan vakuutti olevani perikadon partaalla, jos rupean kuuntelemaan tuon toimiston isännän lupauksia: hänellä ei ole mielessä muuta kuin myödä minut sikäläisten suurten maatilusten omistajille orjaksi."

— "Mutta", — jatkoi hän, — "pääsette te paljoa lyhempääkin tietä paksuun leipäkannikkaan kiinni. Noudattakaa minun neuvoani. Minun laivani lähtee huomenna Amsterdamiin. Mitähän, jos tulisitte matkustajana mukaan? Maihin päästyänne ei teidän huoli tehdä muuta kuin ruveta opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä, ja minä takaan, että oppilaita tulee kyllä ja rahaa sitä mukaa runsaasti, sillä tottahan te sitä kieltä osaatte, hitto vieköön!

"Minä sanoin osaavani sitä kyllä, mutta lausuin samalla epäilykseni, tokkohan muka Hollantilaiset ovat kovinkaan kärkkäät oppimaan englanninkieltä. Kirota paukauttaen hän vakuutti heidän olevan ihan hurjia sen perään, ja tämän kuultuani minä suostuin hänen ehdotukseensa ja astuin huomenissa laivaan, lähteäkseni opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä.

"Tuuli oli myötäinen, matka kävi joutuun, ja niinpä minä ennen pitkää, suoritettuani laivamaksuksi puolen irtainta omaisuuttani, huomasin äkkiä seisovani kuin pilvistä pudonneena, ventovieraana, eräällä Amsterdamin pääkatuja. Minä päätin, hetkeäkään kadottamatta, ryhtyä opetustoimeeni. Käännyin senvuoksi parin kolmen sellaisen henkilön puoleen, jotka ulkoasultaan näyttivät kaikkein lupaavimmilta, mutta meidän oli mahdoton ymmärtää toisiamme. Nyt vasta iski minulle mieleen, että ennenkuin minä pystyn opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä, heidän pitäisi ensin opettaa minulle hollanninkieltä. En saata käsittää, mitenkä näin ilmeisen selvä asia oli jäänyt minulta huomaamatta, mutta ilmeisen selvää oli, että huomaamatta se vaan oli jäänyt.

"Yritys oli niinmuodoin mennyt myttyyn, ja jo rupesin miettimään, millä keinoin päästä suoraa päätä Englantiin takaisin. Sattumalta kumminkin kohtasin erään irlantilaisen ylioppilaan, joka oli paluumatkalla Lowenin kaupungista. Ennen pitkää olimme joutuneet pakinoille kirjallisuutta koskevista asioista — minä näet, ohimennen sanoen, unohdin aina tukalan tilani, kun vaan puhe kääntyi sellaisiin.

"Häneltä sain siinä tietää, ett'ei siellä koko yliopistossa ole kahtakaan miestä, jotka osaisivat kreikankieltä. Se oli minusta kovin kummallista. Paikalla päätin lähteä Loweniin ansaitsemaan leipääni kreikankielen opettamisella, ja tähän aikomukseeni sain kannatusta yliopistokumppaliltani, joka viittasi siihen, että minua onnistaa siellä vielä hyvinkin.

"Reippain mielin läksin seuraavana aamuna matkalle. Joka päivä minun irtaimeni kantamus keveni, niinkuin Aisopon leipäkori, sillä tavaroillani minä maksoin Hollantilaisille yösijasta ja ruuasta. Loweniin tultuani, en ruvennutkaan kumartelemaan niitä alempia professoreja, vaan päätin esittää taitoni suoraan päätä itse rehtorille. Menin, pääsin puheille ja tarjosin palveluksiani kreikankielen opettajana, koska olin kuullut yliopistossa sellaista kaivattavan. Rehtori näytti ensi alussa epäilevän minun taitoani, mutta minä sanoin olevani valmis kykyni todistukseksi kääntämään latinaksi minkä kreikkalaisen kirjailijan teoksesta hyvänsä. Huomattuansa minun tarkoittavan täyttä totta, hän lausui minulle näin:

"— Katsokaas minua, nuori mies. Min'en ole ikinä lukenut kreikkaa, eikä ole minun milloinkaan tarvinnut kaivata sitä. Tohtorinhattu ja -kaapu minulla on ilman kreikankin kieltä; minulla on kymmenentuhatta florinia vuosipalkkaa ilman kreikankin kieltä; ruokahalu minulla on hyvä ilman kreikankin kieltä. Sanalla sanoen, kosk'en minä kreikankieltä osaa, niin en minä usko, että siitä mitään hyvääkään lähtee."

"Nyt olin niin kaukana kotimaasta, ett'ei palajamista ollut ajatteleminenkaan. Musikkia minä ymmärsin jonkun verran, ja oli minulla äänikin välttävä, ja niinpä siitä entisestä joutohetkien huvista tuli minulle nyt toimeentulon lähde. Näin minä elelin hyväntahtoisten talonpoikain luona Flanderissa ja samoin Franskassa, yleensä siellä, missä ihmiset olivat niin köyhiä, että saattoivat iloisiakin olla. Mitä köyhempää kansa, sitä hilpeämpi se on mieleltään, sen huomasin. Lähestyessäni iltamyöhällä maalaistaloa, minä soitin jonkun hauskimmista liverryksistäni ja siten sain yömajan, vieläpä seuraava päiväkin minua talossa hyvänä pidettiin. Yritin kerran tai pari soittaa säätyläisillekin, mutta heidän mielestään minun esitykseni oli kovin kehnoa, enkä heiltä koskaan ropoakaan saanut. Tämä oli minusta sangen kummallista, sillä ennen vanhaan, jolloin musikkia huvikseni harjoittelin, kaikki ihmiset olivat ihastuksissaan minun soitostani, naiset liiatenkin. Nyt sitä vastoin, kun soittaminen oli elatuskeinona minulla, nyt sitä ylenkatsottiin. Siinä todistus, kuinka herkkä maailma on pitämään ala-arvoisena sellaista taitoa, jolla ihminen leipänsä ansaitsee.

"Sillä tapaa saavuin Parisiin, ilman muuta tarkoitusta kuin nähdä hiukan maailmaa ja vaeltaa sitten edelleen. Parisilaiset ne pitävät paljoa enemmän railakkaista kuin älykkäistä muukalaisista. Ja minä kun en saattanut ylvästellä kumpaisellakaan, niin ei minun osakseni suurtakaan suosiota tullut. Kuljeskeltuani kaupunkia pitkin ja poikki kolme neljä päivää ja nähtyäni parhaimmat talot ulkopuolelta, olin juurin lähtemäisilläni tästä kaupungista, jossa ei vieraanvaraisuutta saa kuin rahalla, kun äkkiä, astuessani erään pääkadun poikki, minua vastaan tuli — kukas muu kuin se serkkumies, jonka luokse te ensin olitte minua suosittanut. Tämä kohtaus oli minulle varsin mieluista eikä luullakseni epähauskaa hänellekään. Hän tiedusteli, mitä varten minä olin Parisiin tullut, ja kertoi, mitä hän itse siellä toimii. Hänen tehtävänään oli kerätä vanhanaikuisia tauluja, rahoja, kivikaiverruksia ja kaikenlaisia muinais-esineitä eräälle lontoolaiselle gentlemanille, josta äskettäin oli tullut rikas mies ja muinaistieteen suosija.

"Minua kummastutti, mitenkä meidän serkku on ryhtynyt tällaiseen toimeen, hän, joka usein oli vakuuttanut minulle, ett'ei hän moisia asioita ymmärrä ensinkään. Kysyttyäni, mitenkä hänestä näin äkkipikaa oli tullut asiantuntija tällä alalla, vastasi hän, ett'ei mikään ole sen helpompaa. Koko salaisuus piilee siinä, että tarkoin noudattaa vain kahta sääntöä: ensiksi aina ja joka paikassa huomauttaa, että olisi tuosta taulusta parempikin tullut, jos maalari olisi pannut siihen enemmän työtä, ja toiseksi kehua Pietro Peruginon teoksia."

— "Mutta", lisäsi hän, — "samoin kuin kerran ennen neuvoin sinua rupeamaan kirjailijaksi Lontoossa, niin minä nytkin otan opettaakseni sinulle, mitenkä tauluja Parisissa ostellaan.

"Tähän ehdotukseen minä suostuin kohta, siinä kun minulle elatuskeino, ja elää — siinähän koko minun kunnianhimoni tällä, kertaa. Niinpä lähdettiinkin hänen asuntoonsa. Sain sitten hänen avullaan kunnollisemman puvun ja hetken kuluttua seurasin häntä taulujen huutokauppaan, jonne odotettiin ylhäisiä Englantilaisia ostajiksi. Minua hämmästytti hänen tuttavallisuutensa mitä korkeasäätyisimpäin ihmisten kanssa, jotka myötäänsä kääntyivät häneen, niinkuin mihin erehtymättömään asiantuntijaan, tiedustellen, mitä hän siitä ja siitä taulusta tai rahasta sanoo. Vallan vikkelästi hän silloin käytti hyödykseen minun apuani, sillä, hänen mielipidettänsä tiedusteltaessa, hän välisti veti minut varsin vakavannäköisenä syrjään, saadaksensa muka tietää minun ajatukseni, kohautteli olkapäitään, otti varsin viisaan ilmeen kasvohinsa ja palasi muitten luokse, selittäen, ett'ei hän ota antaakseen mitään lausuntoa näin tärkeästä asiasta. Oli hänellä sentään väliin tilaisuus antaa repäisevämpikin arvostelu. Muistan, kuinka hän joskus, sanottuaan, ett'ei taulun väritys ole tarpeeksi hentoa, varsin varovasti pisti siveltimen saapuvilla olevaan ruskeaan ternissään ja varsin tyynesti voiteli sillä koko taulun, kysäisten sitten, eikö läsnäolijain mielestä väritys tullut koko lailla paremmaksi.

"Suoritettuaan tehtävänsä Parisissa, hän läksi pois, mitä lämpimimmin suositeltuansa minut useammille ylhäisille henkilöille sellaisena miehenä, joka on erittäin sopiva matkustavaksi kotiopettajaksi. Jonkun ajan perästä minä sainkin tällaisen toimen eräältä gentlemanilta, joka oli tuonut holhottinsa Parisiin, lähettääkseen hänet sieltä matkustamaan halki Europan. Minun tuli olla tämän nuoren herran ohjaajana sillä ehdolla, että hän kaikkialla saisi ohjata itse itseänsä. Ja holhokillani olikin ohjaamisen taitoa, mitä rahoihin tulee, paljoa runsaammin kuin minussa. Hän oli perinyt eräältä enoltaan Länsi-Indiassa kahdenkymmenentuhannen punnan omaisuuden, ja holhojat olivat pitäneet häntä asian-ajajan luona opissa, tehdäkseen hänet taitavaksi niin suuren omaisuuden käyttämiseen. Ja saituus olikin hänessä silmiinpistävin intohimo. Ei hän matkan varrella muuta tiedustellutkaan kuin: mitenkä menisi vähemmin rahaa, mitenkä pääsisi kulkemaan helpommalla, olisikohan ostaa jotain sellaista, minkä sitten Lontoossa saisi edullisesti myödyksi. Kaikkea merkillistä tien varrella hän oli valmis katsomaan, ellei vaan tarvinnut maksaa mitään, mutta jos sisäänpääsy oli rahalla hankittava, silloin hän aina vakuutti kuulleensa, ett'ei tuota joutavanpäiväistä kehtaa mennä katsomaankaan. Laskujansa maksaessaan hän joka kerta marmatti, kuinka hämmästyttävän kallista matkustaminen on. Tällainen hän oli, vaikk'ei miehellä ikää vielä yhtäkolmattakaan.

"Tultiin tuosta Livornoon ja lähdettiin katselemaan satamaa ja laivakulkua. Siellä hän kyseli, paljonko merimatka kotia Lontoosen tulisi maksamaan, ja sai tietää, että siihen menee vain mitättömän vähän, niihin kulunkeihin nähden, mitä palausmatka maitse maksaisi. Silloin ei mies enää kestänyt kiusausta: hän maksoi sen vähäisen osan palkastani, mikä minulle oli tuleva, sanoi hyvästit ja nousi laivaan, yksi ainoa palvelija mukanaan.

"Näin olin taas yksin avarassa maailmassa, mutta siihenhän olin jo tottunut. Soitannollisesta taidostani minulla tosin ei ollut apua vähääkään sellaisessa maassa, jossa jok'ikinen talonpoika on parempi soittoniekka kuin minä. Mutta sen sijaan olin sillä välin hankkinut itselleni toisenlaisen kyvyn, joka sekin vei perille, ja se oli väittelemisen taito. Kaikissa yliopistoissa ja luostareissa ulkomailla julaistaan näet määräpäivinä muutamia filosofillisia teesejä, joita vastaan saa nousta väittelemään ken vaan paikalle sattuu. Jos sitten väittelijä suorittaa tehtävänsä jotenkin hyvin, niin on hän oikeutettu saamaan rahapalkinnon, päivällisen ja yösijan. Tällä tavoin minä väittelin itseni takaisin hamaan Englantiin asti, vaeltaen kaupungista kaupunkiin, tutkien ihmiskuntaa lähemmältä ja, jos niin sopii sanoa, katsellen kuvaa puolelta sekä toiselta. Muistiinpanoja en sentään tullut kovinkaan monta tehneeksi. Huomasin vain, että monarkia oli paras hallitusmuoto köyhille ja tasavalta rikkaille. Tulin yleensä siihen havaintoon, että rikkaus on kaikissa maissa vain vapauden toinen nimi, ja ett'ei kukaan ole niin piintynyt vapauden ihailija, ett'ei hän mielellään näkisi muutamain yhteiskunnan jäsenten tahdon alistuvan hänen oman tahtonsa alle.

"Englantiin palattuani, aioin ensi työkseni käydä teitä tervehtimässä ja sitten lähteä vapaehtoisena ensimmäiseen sotajoukkoon, mikä lähtee maasta. Mutta matkalla päätökseni muuttuikin, kohdattuani erään vanhan tuttavan. Hän kuului, kuten sain tietää, erääsen näyttelijäseuraan, joka oli lähtemässä kesänäytännöille maaseuduille. Seura ei näkynyt olevan aivan vastenmielinen ottamaan minua joukkoonsa, vaikka kaikki he selittivät minulle, kuinka monimutkaista tämä toimi on, johon nyt olen ryhtymässä. Yleisö, sanoivat he, on monipäinen hirviö; ken sille aikoo mieliksi olla, sillä pitää olla erittäin hyvä pää; näytteleminen ei ole yhdessä päivässä opittua taitoa; ellen minä osaa muutamia määrätyitä traditionalisia liikkeitä, joita jo vuosisatoja on käytetty näyttölavalla, yksinomaa näyttölavalla, niin en minä ikinä osaa olla yleisön mieliksi. Toinen vaikeus, sanoivat he, on saada minulle sopivia osia, ne kun melkein kaikki jo ovat toisilla. Jonkun aikaa esitin milloin mitäkin, kunnes minut vihdoin määrättiin näyttelemään Horationa, mutta teidän läsnäolonne, hyvä herrasväki, teki sen, että mainittu osa jäi minulta suorittamatta."

YHDESKOLMATTA LUKU

Ystävyyttä kehnomielisten ihraisten kanssa kestää vain niin kauan kuin keskinäistä tyytyväisyyttäkin.

Poikani kertomus oli niin pitkä, ett'ei se yhdellä istumalla päättynytkään. Se alkoi yhtenä iltana ja oli huomenissa päivällisen jälkeen juuri päättymäisillään, kun äkkiä mr Thornhillin vaunut ilmestyivät portille, nähtävästikin häiriten seuran rauhallisen mielialan. Hovimestari josta olin saanut ystävän tässä talossa, kuiskasi minulle, että squire oli jo pari kertaa kosiskellut miss Wilmotia, ja että täti ja eno mielellään näkisivät tämän liiton solmituksi.

Mr Thornhill astui sisään, mutta, nähtyään poikani ja minut, hän ilmeisestikin hätkähti. Sen minä luin hämmästyksen syyksi enkä mieliharmin. Silminnähtävällä vilpittömyydellä hän vastasi meidän tervehdykseemme, eikä aikaakaan, niin sai hänen läsnäolonsa meidät kaikki entistä hilpeämmälle mielelle.

Teetä juotuamme hän kutsui minut syrjään ja tiedusteli tytärtäni. Kovin hän näkyi hämmästyvän, kuultuansa minun turhaan haeskelleen häntä, ja kertoi usein käyneensä meillä lohduttamassa meikäläisiä. Tiesi senkin ilmoittaa, että siellä voidaan varsin hyvin. Hän kysäisi sitten, tietääkö miss Wilmot mitään tyttäreni kovasta kohtalosta, ja kuultuaan, ett'en ole heille asiasta vielä mitään puhunut, kiitti minun hyvää älyäni ja varovaisuuttani, toivoen, että minä yhä edelleen pitäisin asian salassa.

— "Sillä", — sanoi hän, — "sehän olisi parhaimmassakin tapauksessa vain oman häpeän paljastamista. Kenties", — lisäsi hän, — "miss Olivia ei olekaan niin syyllinen kuin me luulemme."

Tässä meidät keskeytti talon palvelija, ilmoittaen, että squirea kutsutaan kontratanssiin. Hän läksi. Minä puolestani oli varsin mielissäni siitä lämpimästä osan-otosta, jota hän näkyi tuntevan meitä kohtaan. Miss Wilmotille hän osoitti niin ilmeistä kohteliaisuutta, ett'ei hänen tarkoituksiaan käynyt ensinkään epäileminen, vaikk'ei neiti Wilmot näkynyt olevan tuosta kovinkaan mielissänsä. Tuntui kuin hän enemmin noudattaisi tätinsä tahtoa kuin kuuntelisi oman sydämensä ääntä. Mielikseni huomasin myöskin hänen usein luovan poloisen poikani puoleen ystävällisiä silmäyksiä, joihin ei suinkaan aihetta antanut tämän rikkaus eikä suosion hakeminen. Mr Thornhillin näennäinen tyyneys se kumminkin oli minusta koko lailla outoa. Olimme nyt, mr Arnoldin pyynnöstä, olleet täällä jo kokonaisen viikon, mutta mitä enemmän hellyyttä miss Wilmot osoitti poikaani kohtaan, sitä suuremmaksi näkyi mr Thornhillinkin ystävällisyys häntä kohtaan käyvän.

Ennen vanhaan hän oli mitä ystävällisimmin vakuuttanut tahtovansa käyttää vaikutusvoimaansa meidän hyväksemme, mutta nyt hänen suopeutansa ei pysähtynyt pelkkiin lupauksiin. Sinä aamuna, jolloin minun oli aikomus lähteä kotiapäin, mr Thornhill astui minun luokseni peräti iloisen näköisenä ja ilmoitti tehneensä pienen palveluksen Yrjö ystävällensä. Eikä tämä ollutkaan sen vähempää kuin että hän oli hankkinut pojalleni vänrikinpaikan eräässä niitä rykmenttejä, joitten oli pian määrä lähteä Länsi-Indiaan. Siitä hän sanoi luvanneensa vain sata puntaa; hänellä on niin suuri vaikutus, ett'ei toista kahta sataa vaadittukaan.

— "Tästä mitättömästä palveluksesta", — jatkoi nuori gentleman, — "en vaadi mitään palkintoa; riittää jo se mielihyvä, että olen voinut olla ystävälleni avullinen. Ja mitä taas näihin sataan puntaan tulee, niin minä, ell'ei teillä nyt ole tilaisuutta siihen, otan suorittaakseni ne etukäteen. Maksatte sitten takaisin, milloin sopii."

Tämä oli niin suurta ystävällisyyttä, että meiltä puuttui sanoja, lausuaksemme julki tunteitamme. Minä annoin hänelle velkakirjan puheen-alaisesta summasta ja puhkesin niin suliin kiitoksiin, ikäänkuin ei olisi aikomukseni milloinkaan velkaani suorittaa.

Jalomielisen suosijansa neuvon mukaan oli Yrjön määrä lähteä heti huomenissa Lontoosen, saamaan virallista vahvistusta toimeensa, jott'ei edelle ennättäisi joku toinen, joka tarjoaa vielä enemmän. Ja niinpä seuraavana aamuna varhain meidän nuori sotilaamme oli valmiina matkalle ja ainoa koko joukossa, joka näytti olevan levollinen. Ei hänen mieltään lannistanut mikään, ei rasitukset eikä vaarat, joita kohti hän nyt läksi käymään, ei jälkeen jääneet ystävät eikä armas — miss Wilmot rakasti häntä todellakin —. Sanottuaan kaikille jäähyväiset, hän sai minulta kaikki, mitä minulla oli hänelle antaa, isällisen siunauksen.

— "Nyt, poikani", — lausuin minä, — "nyt sinä lähdet taistelemaan synnyinmaasi puolesta. Muista, kuinka sinun urhoollinen iso-isäsi taisteli autuaan kuningas vainajansa puolesta siihen aikaan, jolloin uskollisuutta vielä pidettiin Britteissä miehen kuntona. Mene, poikani, ja ole hänen kaltaisensa kaikessa, paitsi hänen onnettomuudessaan, jos onnettomuutena on pidettävä sitä, että hän kaatui lordi Falklandin rinnalla. Mene, poikani, ja jos kaadut, vaikka kaukanakin täältä, jos vaikka jäät hautaamatta, ja vaikk'eivät kyyneltä kummullasi itke ne, jotka sinua rakastavat, niin kalliimpia kyyneleitä ovat ne, joilla taivas kastelee kaatuneen sotilaan pään."

Aamuisissa sitten sanoin jäähyväiset näille hyville ihmisille, jotka ystävällisesti olivat niin kauan aikaa pitäneet minua vieraanansa, ja lausuin monet kiitokset mr Thornhillille hänen viimeisestä hyväntahtoisuudestaan. Minä jätin heidät edelleen nauttimaan kaikkea sitä onnea, minkä rikkaus ja hieno sivistys myötänsä tuo, ja läksin astumaan kotia kohti. Tytärtäni en osannut toivoa milloinkaan enää löytäväni; huokasin vaan, että taivas häntä armahtaisi ja hänelle anteeksi antaisi.

Yhä vieläkin heikkona ollen, olin vuokrannut itselleni ratsuhevosen ja olin jo saapunut kahdenkymmenen peninkulman päähän kotoani, lohdutellen itseäni sillä toivolla, että pian saan jälleen nähdä rakkaimpani tässä maailmassa. Mutta yö yllätti minut, ja minun täytyi poiketa pieneen majataloon tien varrella. Sinne tultuani pyysin isännän juomaan kanssani lasillisen viiniä. Istuimme sitten takkavalkean ääressä kyökissä, joka olikin paras huone koko talossa, ja haastelimme politiikasta ja päivän uutisista. Muun muassa kääntyi puhe nuoreen Thornhillin squireen. Isäntä vakuutti, että se mies on yhtä kovasti vihattu kuin hänen setänsä, sir William, on rakastettu, hän, joka välisti pistäytyy näillä seuduin. Hän kertoi edelleen, että squiren koko elämän pyrkimyksenä on vietellä niitten tyttäriä, jotka hänet taloonsa ottavat. Pari kolmea viikkoa hän heitä suosii, mutta hylkää heidät sitten muitta mutkitta ulos avaraan maailmaan. Näistä asioista vielä parhaillaan puhellessamme, tuli hänen vaimonsa, joka oli käynyt rahaa vaihtamassa, sisään ja huomattuaan miehensä pitämässä lystiä ilman häntä, kysäisi äkäisesti, mitä hän siinä tekee. Toinen ei vastannut siihen mitään; joihan vaan emäntänsä maljan.

— Mr Symmonds, — huudahti emäntä, sinä kohtelet minua kehnosti, ja minulta loppuu vihdoin kärsimys kerrassaan. Kolme neljäs-osaa tehtävistä jää täällä minun huolekseni, neljäs jää kokonaan tekemättä. Sinä et tee mitään muuta kuin ryypiskelet päivät pitkät vierasten kanssa, ja vaikka lusikallinenkin viiniä veisi minusta horkan pois, niin ei minulle anneta tippaakaan.

Minä huomasin nyt, mistäpäin tuuli puhaltaa, ja tarjosin hänelle lasin viiniä, josta hän kiitti niiaten ja joi minun terveydekseni.

— Sir, — jatkoi hän, — en minä tämän viinin tähden niin harmissani ole, mutta minkäs tässä tekee, kun koko talo menee mullin mallin! Kun vierailta ja muilta kävijöiltä on maksu vaadittava, silloin on kaikki taakka minun hartioillani. Pikemmin hän tuon lasin hampaissaan hienontaisi, ennenkuin sen verran itseään vaivaisi. Tuossa nyt on yläkerrassa meillä muuan nuori nainen, joka on asettunut tänne asumaan, ja minä olen varma siitä, ett'ei hänellä ole rahaa ensinkään: niin ylen kohtelias hän on. Varmaa vaan se, että hän on hidas maksamaan, ja se pitäisi saada hänelle sanotuksi.

— Mitäpäs siitä sanomisesta, — virkkoi isäntä; — varma on vieras, vaikk'ei maksuillaankaan hätäile.

— En tiedä, — vastasi emäntä, — se vaan on vissi, että hän on ollut täällä jo kaksi viikkoa, emmekä vieläkään ole saaneet nähdä, kenenkä kuva hänen rahassaan on.

— Minäpä luulen, kultaseni, — virkoi toinen, — että hän lyö koko summan yhdellä kertaa lautaan.

— Vai yhdellä kertaa! — huudahti emäntä.

— Tietenkin se häneltä jollain tavoin saadaan, ja minä olen päättänyt, että se on saatava jo tänä iltana, taikka tiehensä hän saa laputtaa kimpsuineen kampsuineen.

— Ajattelehan, muijaseni, — huudahti isäntä, — hänhän on herrasnainen, ja häntä pitää kohdella suuremmalla kunnioituksella.

— Olkoon herras- tai narris-, — vastasi emäntä, — ulos pellolle vaan ja aika kyytiä! Herrassäätyisyys saattaa olla hyvä kohdallaan, mutta en minä puolestani ole siitä nähnyt mitään hyvää heruvan Karhin majatalossa.

Sen sanottuaan hän juoksi kapeita portaita myöten kyökistä yläkertaan, eikä aikaakaan niin hänen äänensä kovuudesta ja sanojensa ankaruudesta minä ymmärsin, ett'ei maksua asukkaalta ole odottamistakaan. Aivan selvään kuulin hänen uhkauksensa.

— Ulos, sanon minä, tiehesi heti paikalla, senkin hävitön heiskale, taikka lyön sinuun sellaisen leiman, että kylläinään tuntuu. Senkin maankulkija! Tulla työntäytymään kunnialliseen taloon taskut tyhjää täynnä. Tiehesi, sanon minä!

— Armahtakaa, hyvä rouva, — sanoi vieras, — olkaa hyljätylle raukalle armelias vielä yksi yö; kuolema hänestä kyllä pian lopun tekee.

Silmänräpäyksessä minä tunsin äänestä Olivian, onnettoman tytär raukkani. Parahiksi ennätin hänelle apuun, kun emäntä oli raastamassa häntä tukasta, ja suljin syliini tuon kalliin, kauan kaivatun poloisen.

— Tervetultua, tervetultua sittenkin armas, kadotettu lapseni! Tervetultua, kallis aarteeni, isäsi syliin! Vaikka sinut jumalaton hylkääkin, niin on maailmassa kumminkin yksi olento, joka ei koskaan sinua hylkää. Vaikka tuhansiin nousisi rikostesi luku, hän on ne kaikki anteeksi antava.

— Oi oma, rakas… — hetkeen aikaan ei Olivia kyennyt muuta sanomaan. — Oma isäni armahin! Saattaako enkelikään olla sen lempeämpi! Millä sen olen ansainnut? Tuo konna! Minä vihaan häntä sekä itseäni. Tämäkö palkintoa niin paljosta hyvästä! Sinä et saata minulle anteeksi antaa, et mitenkään, sen tiedän.

— Kyllä, lapseni, kaikesta sydämestäni minä annan sinulle anteeksi. Kadu tekojasi vain, niin saatamme vielä kumpikin olla onnellisia. Vielä me saamme monta ilon päivää, Olivia.

— Emme koskaan isä, emme koskaan. Minun jäljellä oleva kurja elämäni on saastaa täynnä maailman silmissä ja häpeäksi kodille. Mutta voi, isä! Sinä näytät tavallista kalpeammalta. Olisiko minun kaltaiseni olento saattanut tuottaa sinulle niin suuria suruja? Olethan toki siksi ymmärtäväinen, ettes minun rikokseni kurjuutta huoleksesi ota.

— Meidän ymmärtäväisyytemme, hyvä neiti, — yritin vastata.

— Voi, miksikä noin kylmä sana, isä? huudahti hän. — Ensi kertaa sinä minua näin kylmästi puhuttelet!

— Suo anteeksi, lapsi kulta, — virkoin minä — olin vain sanomassa, että ymmärtäväisyys on hidas, jospa varmakin puolustaja ahdingoissa.

Emäntä tuli nyt tarjomaan meille siistimpää huonetta, ja niinpä siirryimme sellaiseen, missä meidän sopi vapaammin haastella keskenämme. Puheltuamme jonkun aikaa, kunnes kumpaisenkin mieli rauhoittui ja tyyntyi, minä en saattanut olla tiedustamatta, millä tapaa hän oli joutunut nykyiseen viheliäiseen tilaansa.

— Tuo konna, — lausui hän, — oli tuttavuutemme ensi päivästä saakka salaisuudessa tehnyt minulle kummallisia tarjouksia.

— Konna vainenkin! — huudahdin minä, — Ja sittenkin käy kummakseni, kuinka niin viisas ja ulkoa nähden niin kunniallinen mies, kuin mr Burchell, on saattanut tahallisesti tehdä itsensä syypääksi niin ilkeään tekoon ja hiipiä perheesen, sysätäkseen sen sitten kurjuuteen.

— Isä kulta, — vastasi tyttäreni, — sinä olet kovasti erehtynyt. Mr Burchell ei milloinkaan yrittänyt pettää minua. Päinvastoin hän joka tilaisuudessa varoitti minua kahden kesken mr Thornhillista, joka, niinkuin nyt olen saanut kokea, oli kehnompi kuin mr Burchellin sanoista saattoi päättääkään.

— Mr Thornhillko? — huudahdin minä. Kuinka se on mahdollista?

— Niin isä, — vastasi hän, — mr Thornhill se juuri on, joka minut vietteli; ja mitä noihin kahteen naiseen tulee, jotka hän esitti ylhäisillä ladyinä, mutta jotka olivatkin vain kevytmielisiä naisia Lontoosta, sivistymättömiä, armottomia ihmisiä, niin hän juuri oli palkannut heidät houkuttelemaan meitä Lontoosen. Heidän vehkeensä olisivat, niinkuin muistatte, onnistuneetkin, ellei olisi väliin tullut mr Burchellin kirje, joka sisälsi moitteita heitä vastaan, vaikka me luulimme niitten tarkoittavan meitä. Mitenkä hänellä oli niin suuri vaikutusvalta heihin, että luopuivat yrityksestään, se on ja pysyy minulle salaisuutena, mutta siitä olen vakuutettu, että hän oli meidän talon todellinen, paras ystävä.

— Sinä saatat minut kokonaan hämille, lapseni, — huudahdin minä, — mutta nytpä huomaan, että minun ensimmäisissä epäluuloissani mr Thornhillin häijyydestä oli liiankin paljo perää. No niin, hän saa rauhassa riemuita voitostansa, sillä hän on rikas, me köyhiä. Mutta sanos, lapseni, ei vainkaan liene ollut vähäinen se kiusaus, joka saattoi järkyttää kaikki hyvän kasvatuksen vaikutukset ja niin siveellisen mielenlaadun kuin sinun?

— Todellakin, isä, — vastasi Olivia, — hän saa voitostansa kiittää sitä, että minun palavin haluni oli tehdä onnelliseksi hänet, ei itseäni. Minä tiesin, ett'ei meidän avioliittomme ole lainkaan sitova, vihkijänä kun oli katolilainen pappi, ja ett'ei minun ole turvautuminen mihinkään muuhun kuin mr Thornhillin rehellisyyteen.

— Mitenkä? — keskeytin minä. — Vihkikö teidät todellakin oikea pappi?

— Kyllä, isä, — vastasi hän, — mutta me olemme kumpikin vannoneet pitävämme hänen nimensä salassa.

— Tule sitten syliini vielä kerta, lapseni! Nyt olet minulle tuhannen kertaa enemmän tervetullut kuin ennen, sillä nyt sinä olet hänen aviovaimonsa, eikä mikään inhimillinen laki, vaikka olisi timanttitauluihin piirretty, kykene tämän pyhän liiton siteitä höllentämään.

— Voi, isä! — parkasi tyttäreni. — Vähän sinä vielä tunnet hänen konnamaisuuttaan: sama pappi on jo tätä ennen vihkinyt hänet kuuden, jopa kahdeksan naisen kanssa, jotka hän on pettänyt ja hyljännyt jok'ainoan, niinkuin minutkin.

— Onko niin? — huudahdin minä. — Sitten on tuo pappi saatettava hirsipuuhun. Huomispäivänä jo saat nostaa kanteen häntä vastaan.

— Mutta isä, — kysäisi hän, — tekisinkö oikein silloin? Minähän olen vannonut olla vaiti?

— Lapsi kulta, — vastasin minä, — jos kerran olet sellaisen lupauksen tehnyt, niin en saata enkä tahdokaan kiusata sinua sitä rikkomaan. Ja vaikka siitä olisi yhteiskunnallekin hyötyä, et sittenkään saa nostaa kannetta häntä vastaan. Kaikissa inhimillisissä laitoksissa on pienempi paha sallittuna suuremman hyvän saavuttamiseksi: niinpä valtiollisissa asioissa pannaan välisti maakunta altiiksi, jos koko valtakunta saadaan sen kautta pelastetuksi, ja lääketieteen alalla leikataan raaja irti, jott'ei koko ruumis joutuisi vaaraan. Mutta uskonnossa pysyy järkähtämättömänä lakina: pahaa ei saa tehdä milloinkaan. Ja tämä laki, lapseni, on oikea, sillä jos meissä olisi sellainen mielipide, että pienempi paha on luvallinen, milloin suurempi hyvä on saavutettavissa, niin tulisimme useinkin tehneeksi rikoksen, mahdollisia etuja odottaessamme. Ja vaikkapa etu varmaan seuraisikin, niin saattaisi käydä niin, että, juuri tuota väärällä tavalla saatavaa etua odottaessamme, meidät kutsutaankin vastaamaan teoistamme, ja silloin on ihmisen töitten kirja ikipäiviksi suljettu. Mutta minä keskeytin sinut, kultaseni. Jatka vaan.

— Heti seuraavana aamuna — kertoi hän minä huomasin, minkä verran hänen rehellisyyteensä on luottamista, sillä silloin jo hän teki minut tuttavaksi kahden muun onnettoman naisen kanssa, jotka hän oli pettänyt, niinkuin minutkin, mutta jotka olivat tyytyneet edelleen elämään talossa. Minä rakastin häntä liian hellästi, sietääkseni moisia kilpailijoita rinnallani, ja koetin upottaa häpeäni huvitusten humuun. Minä tanssin, minä koreilin, minä haastelin lavertelin, mutta yhä vaan olin onneton. Gentlemanit, joita kävi siellä, puhuivat myötäänsä minun sulojeni voimasta, mutta se vaan lisäsi mieleni masennusta, minä kun olin tuon voimani kokonaan maahan polkenut. Ja niin minä kävin päivästä päivään alakuloisemmaksi ja hän samalla yhä enemmän hävyttömäksi, kunnes tuo hirviö tuli niin julkeaksi, että tarjosi minut eräälle tuttavalleen nuorelle baronetille.[16] Tarvinneeko minun sanoa, isä, kuinka syvästi tämä kiittämättömyys minua loukkasi? Minun vastaukseni hänelle oli melkein hurjaa vimmaa. Minä vaadin eroa. Lähtiessäni hän tarjosi minulle rahakukkaron, mutta minä viskasin sen halveksien hänen jalkoihinsa ja läksin hänen luotaan sellaisessa raivossa, että hetkeksi kokonaan unohdin tilani kurjuuden. Mutta pian aukenivat silmäni, ja minä näin olevani viheliäinen, hyljätty, syyllinen olento, ilman yhtään ystävätä, jonka turviin paeta.

"Samassa sattuivat postivaunut kulkemaan ohitseni. Minä nousin niihin, ajattelematta muuta kuin mitenkä päästä kauaksi tuosta heittiöstä, jota minä sekä halveksin että kammosin. Tähän minut sitten jätettiin, ja täällä on minulla, oman tuskani ohella, ollut ainoana seuralaisenani talon emännän tylyys. Haikeasti olen täällä muistellut niitä onnen hetkiä, joita olin kotona viettänyt äitini ja sisareni seurassa. Suuri on heidän surunsa, suurempi vielä minun, siihen kun liittyy syyllisyys ja häpeä."

— Malttia, lapsi! — sanoin minä. — Toivoakseni asiat vielä muuttuvat paremmiksi. Koetahan nukkua rauhassa tämä yö. Huomenna minä vien sinut kotiin äidin ja sisarustesi luo. He ottavat sinut ystävällisesti vastaan. Äiti parka! Kovin on tämä käynyt kipeästi hänen sydämelleen, mutta hän rakastaa sinua sittenkin, Olivia, ja antaa sinulle anteeksi.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Todellinen rakkaus antaa erehdykset anteeksi.

Huomenissa otin tyttäreni taakseni hevosen selkään, ja niin lähdettiin ajamaan kotia kohti. Matkalla koetin kaikin tavoin lievittää hänen suruansa, suistaa hänen pelkoansa ja rohkaista hänen mieltään, ett'ei hän olisi kovin masentunut, astuessaan loukatun äitinsä eteen. Kauniitten seutujen kautta kulkiessamme, minä koetin selittää, kuinka paljoa laupiaampi taivas on meitä kuin me lähimmäisiämme kohtaan, ja kuinka itse luonnossa varsin harvoin mitään onnettomuutta tapahtuu. Minä vakuutin hänelle, ett'ei hän ole koskaan huomaava minun rakkauteni häntä kohtaan laimenevan, ja että minussa on hänellä oleva suojelija ja neuvon-antaja niin kauan kuin minulle elonpäiviä on suotu, ja suotakoon niitä vielä monta. Minä neuvoin häntä kestämään maailman parjauksia, osoitin, kuinka kirjat ovat onnettomien suloisia, lempeitä seuralaisia, jotka, elleiväthän elämän riemujakaan meihin luo, ainakin opettavat meitä elämätä kestämään.

Vuokrahevonen oli minun määrä jättää tänä iltana erääsen majataloon tien varrella, noin neljä peninkulmaa tällä puolen kotiani. Valmistaakseni perhettäni vastaan-ottamaan Oliviaa, päätin jättää hänet täksi yöksi majataloon ja tulla huomis-aamuna varhain Sofia tyttäreni kanssa häntä noutamaan.

Illalla myöhään me saavuimme määräpaikkaamme. Toimitettuani hänelle siistin huoneen ja käskettyäni emännän pitämään huolta hänen ravinnostansa, suutelin häntä jäähyväisiksi ja läksin astumaan kotia kohti. Mitä lähemmäs tuota rauhallista asuinsijaani tulin, sitä suloisemmalta sydämessä tuntui. Pesästään karkoitetun linnun lailla minun kaipaukseni riensi edelläni ja liihoitteli pienen kotilieteni ympärillä, riemuisaa odotusta täynnään. Mielessäni kuvailin jo, kuinka monta suloista sanaa minulla on siellä sanottavana, ja kuinka iloisesti he tervehtivät minua, kauan poissa ollutta. Olin tuntevinani jo vaimoni hellän syleilyn ja myhäilevinäni pikku poikain mielihyvälle.

Minä kun kuljin verkalleen, niin ennätti jo iltakin pimetä. Ihmiset olivat jo ulkotyönsä päättäneet; mökeissä ei ollut enää tultakaan missään. Hiljaa oli kaikkialla; kukko vaan kiekahti välisti, ja siellä täällä kaukana kajahti pihakoiran kumea haukunta.

Oli melkein puoliyö, kun koputin taloni ovelle. Kaikki oli siellä hiljaista ja rauhaisata. Sydämeni sykki sanomattoman onnellisissa tunteissa, kun äkkiä kauhukseni näin tulenliekin leimahtavan talosta ja punaista hehkua jok'ainoassa aukossa! Minulta pääsi hirveä hätähuuto, ja samassa kaaduin tajutonna maahan. Tähän huutoon heräsi poikani, joka oli nukkunut koko ajan, ja, huomattuaan tulenliekit, herätti heti kohta vaimoni jo tyttäreni. Kaikki hyppäsivät vähissä vaatteissa ulos, säikäyksestä melkein mielettöminä. Heidän parkuihinsa minäkin vihdoin heräsin tainnoksistani, mutta yhä uusiin kauhuihin vaan. Liekit nuoleksivat jo talon kattoa, palasia toisensa perästä putoeli jo sisään, mutta äänettömässä epätoivossa he seisoivat, ikäänkuin lumottuina silmäillen tulen tuhoisata työtä. Minä katselin vuoroin heitä, vuoroin valkeata ja vilkaisin sitten ympärilleni, etsien silmilläni pikku poikia, mutta heitä ei näkynyt missään. Voi hirmua!

— Missä? — parkaisin minä, — missä pikku pojat?

— Kuolleet liekkeihin, — vastasi vaimoni kylmästi, — ja minä tahdon kuolla heidän kanssaan.

Samassa silmänräpäyksessä kuulin sisästä lasten huutoja. He olivat heränneet tulen räiskinään hekin. Ja nyt ei minua enää voinut pidättää mikään.

— Missä, missä minun lapseni? — huusin minä, hyökäten liekkeihin ja murtaen oven lasten huoneesen, — missä poikani pienet?

— Tääll'ollaan, isä, täällä! — vastasivat he yhdestä suusta, valkean tarttuessa jo heidän vuoteeseensa.

Minä sieppasin heidät syliini ja vein heidät liekkien läpi niin joutuisaan kuin mahdollista. Juuri kuin olin päässyt ulos, romahti katto sisään.

— Nyt! — huudahdin minä, kohottaen lapsiani korkealle, — nyt leimutkoot liekit ja kuluttakoot omaisuuteni kaiken! Tässä aarteeni, jotka olen pelastanut. Tässä, armaani, tässä meidän aarteemme. Vielä me saatamme olla onnellisia.

Me suutelimme tuhansia kertoja rakkaitamme. He riippuivat kiinni meidän kaulassamme ja näyttivät ottavan osaa meidän ilomme ilmauksiin. Ja äiti se vuoroin nauroi, vuoroin itki.

Tyynenä minä katselin liekkejä. Jonkun ajan perästä rupesin tuntemaan kipuja olkavarressa: se oli saanut kauheita palohaavoja. Siksipä en ensinkään kyennyt auttamaan poikaani, joka koetti pelastaa tavaroita ja samalla estää tulipaloa leviämästä aittaan. Sillä välin olivat naapurit heränneet ja riensivät apuun, mutta muuta eivät hekään osanneet tehdä kuin neuvottomina katsella tulen tuhotöitä.

Kaikki tavaramme, niitten mukana tyttärieni myötäjäisiksi tallelle panemani pankkisetelitkin, oli nyt kokonaan poroksi palanut. Jäljellä oli vaan arkullinen papereita, joka oli seisonut keittiössä, ja pari kolme muuta vähäpätöistä esinettä, jotka poikani oli ennättänyt saada ulos. Naapurit koettivat voimiansa myöten lieventää meidän kovaa kohtaloamme. He toivat meille vaatteita ja keittiökaluja yhteen talon sivurakennuksista, niin että meillä päivän koittaessa oli edes jonkunlainen kotimaja, mihin asettua. Lähin naapurini, kunnon mies, lapsineen ei ollut viimeisimpiä hankkimassa meille kaikenlaista, mikä tarpeellista oli, ja lohduttamassa meitä niin herttaisesti kuin teeskentelemätön hyvänsuopaisuus suinkin saattaa.

Ensimmäisestä säikäyksestä toinnuttuaan, alkoi kotiväkeni udella, miksikä minä olin ollut poissa niin kauan. Kerrottuani seikkaperäisesti matkani vaiheet, aloin valmistaa heitä vastaan-ottamaan kadotettua lasta. Vaikk'ei meillä nyt ollut kuin kurjuutta tarjottavana, tahdoin kumminkin pitää huolta siitä, että hän vastaan-otettaisiin niin hyvästi kuin suinkin sopi. Tämä olisi käynyt kovinkin vaikeaksi, ellei äskeinen onnettomuus olisi nöyryyttänyt minun vaimoni ylpeyttä ja suistanut sitä vielä kovemmilla koettelemuksilla.

Kättäni kun kivisti ankarasti, en päässyt itse tytärtäni noutamaan, vaan lähetin poikani ja nuoremman tyttäreni, jotka pian palasivatkin, mukanaan tuo onneton olento. Tyttö raukka ei uskaltanut katsoa silmiin äitiänsä, joka kaikista minun ponnistuksistani huolimatta ei ollut taipunut täydellisesti sovinnolliseen mieleen, naiset kun tuomitsevat naisen erehdyksiä ankarammin kuin miehet.

— Oo, madam, — puheli äiti, — kovinhan on halpa tämä paikka, jonne te olette suvainnut tulla niin moninaisesta fiineydestä. Minun tyttärestäni Sofiasta ja minusta ei saata olla kuin sangen vähän huvitusta sellaisille persoonille, jotka ovat seurustelleet ainoastaan niissä ylhäisissä piireissä. Niin, miss Livy, teidän isä parkanne ja minä olemme viime aikoina saaneet paljon kärsiä, mutta minä toivon taivaan antavan teille anteeksi.

Tämän vastaanotto-puheen aikana oli onneton tyttö seisonut kalpeana ja vavisten. Ei hän jaksanut itkeä, eikä hän jaksanut mitään vastata. Minä en enää saattanut sen kauemmin ääneti katsella hänen tuskiansa, vaan lausuin, pannen ääneeni jonkun verran ankaruutta ja sellaisella vakavuudella, joka silmänräpäyksessä sai muut alistumaan:

— Minä pyydän, vaimo, että minun sanani pannaan nyt mieleen kaikiksi kerroiksi. Minä olen tässä tuonut sinulle takaisin eksyneen vaeltaja raukan; hän palajaa velvollisuuksiansa täyttämään, ja meidän tulee olla hänelle hellät kuin ennenkin. Elämän kovia koettelemuksia tulvii nyt tulvimalla meidän ylitsemme; älkäämme siis niitten painoa lisätkö keskinäisellä erimielisyydellä. Jos sovussa elämme, niin saatamme yhä vieläkin olla tyytyväisiä, sillä meitä on tarpeeksi monta, ollaksemme välittämättä maailman panetteluista ja osataksemme olla toistemme tukena. Jumala on luvannut kohdella katuvaista lempeästi; tehkäämme kuin Hän. Taivaassa, senhän tiedämme, iloitaan yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja oikein se onkin, sillä yksi ainoa ponnistus, jolla koetamme pysähtyä kadotukseen viettävällä polulla, on itsessään suurempi hyvä avu kuin sata oikeamielistä tekoa.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Turmeltu ihminen yksin saattaa olla kauan ja kokonaan onneton.

Jonkun verran toimeliaisuutta kysyttiin meiltä nyt, saadaksemme nykyisen asuntomme niin mukavaksi kuin mahdollista, eikä aikaakaan, niin jo vallitsi meissä entinen mielen rauha. Kykenemättä auttamaan poikaani tavallisissa ulkoaskareissa, minä lueskelin perheelleni ääneen niistä moniaista kirjoista, jotka oli saatu pelastetuiksi. Käytin semminkin sellaisia, jotka vaikuttavat mielikuvitukseen ja samalla sydäntäkin tyynnyttävät.

Hyviä naapureitakin kävi joka päivä lausumassa sydämellistä osan-ottoansa, ja ennen pitkää he päättivät tulla määrättynä päivänä miehissä korjaamaan entistä asuntoani. Farmari Williams, kunnon mies, ei ollut viimeisiä joukossa; herttaisesti hän tarjosi meille ystävänpalveluksia. Hän olisi kernaasti taaskin ruvennut pitämään hyvää silmää tyttäreeni, mutta tämä ehkäisi sen sillä tavalla, että kaikki yrityksetkin siihen suuntaan raukesivat tyhjiin.

Näytti siltä kuin Olivian murhe tulisi kestämään kauankin, sillä hän oli meidän pienessä piirissä ainoa, joka ei viikon kuluttua ollut saanut takaisin entistä hilpeyttään. Hänessä ei ollut enää sitä punastumatonta sydämen yksinkertaisuutta, joka ennen oli opettanut hänet pitämään arvossa omaa itseänsä ja hakemaan ilonsa siinä, että tekee muille iloa. Tuskallinen ahdistus painoi alinomaa hänen mieltänsä. Hänen kauneutensa lakastui, terveys heikkeni sitä mukaa, mitä vähemmin hän piti siitä huolta. Jokainoa lempeä sana, mikä sisaren osaksi talossa tuli, oli pistosta hänen sydämeensä ja kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Ja koska pahe, josta jo on päästy, alati tuo sijaansa muita paheita, niinpä hänenkin erehdyksensä, vaikka se oli katumuksella sovitettu, jätti jälkeensä luulevaisuuden ja kateuden. Minä koetin kaikin tavoin lievittää hänen huoliansa. Hänen suruiltansa minä unohdin omatkin tuskani, ja koska aikoinani olin ennättänyt lukea verraten paljonkin, niin kerroin hänelle lohdullisia tapauksia historiasta.

— Ihmisen onni, tyttäreni armas, — puhelin minä, — on Sen kädessä, joka voi sitä meille antaa tuhannella eri tavalla, häpeään saattaen meidän omat puuhamme. Jos tämä todistusta kaivannee, niin juttelen sulle, lapseni, erään tapauksen, jonka on kertonut muuan vakava, vaikka välisti hiukan romanttinen historioitsija:

"Matilda joutui peräti nuorena naimisiin erään napolilaisen korkean aatelismiehen kanssa. Mies kuoli, hänen ollessa viidentoista vuoden iässä, ja Matilda jäi yksin pienen poikansa kanssa. Kerran hän seisoi, lastansa hyväillen, avonaisessa akkunassa, jonka alapuolella virtasi vuolas Volturnon joki. Äkkiä riuhtaisihe lapsi irti hänen sylistään, syöksyi jokeen ja katosi silmänräpäyksessä näkymättömiin. Äiti, hurjana säikäyksestä, hyppäsi veteen hänkin lastaan pelastamaan. Mutta se oli mahdotonta. Töin tuskin hän itsekään, suurilla ponnistuksilla, pääsi toiselle rannalle, missä franskalaiset sotamiehet parhaillaan olivat ryöstöretkillään. He ottivat hänet heti kohta vangiksi.

"Franskan ja Italian välillä oli sota siihen aikaan paraillaan raivoamassa, ja sitä käytiin sanomattomalla julmuudella. Sotamiehet olivat nytkin tekemäisillään kaksi kauheata rikosta, sekä himon että julmuuden synnyttämää. Tämän häijyn aikomuksen teki tyhjäksi muuan nuori upseeri, joka otti nuoren rouvan taaksensa hevosen selkään ja, vaikka pakoretki oli tehtävä mitä suurimmalla kiiruulla, vei hänet turvallisesti omaan kotikaupunkiinsa. Rouvan kauneus lumosi ensi hetkestä hänen silmänsä ja hyvät avut kohta sen perästä hänen sydämensä. Heistä tuli aviopari. Mies kohosi korkeihin virkoihin, ja kauan aikaa he viettivät hyvin onnellista elämää.

"Mutta milloinkapas sotamiehen onni pysyväistä on? Jonkun vuoden perästä syttyi sota uudelleen, hänen johtamansa joukko lyötiin, ja hänen piti hakea turvapaikkaa siinä kaupungissa, missä hän oli vaimonsa kanssa asunut. Siellä he saivat kestää piirityksen, kunnes kaupunki vihdoin antautui. Harvoin tietää historia kertoa niin monenlaisia esimerkkejä julmuudesta kuin juuri tämän sodan ajoilta. Saatuaan kaupungin haltuunsa, Italialaiset päättivät tappaa kaikki franskalaiset sotavangit. Liiatenkin he halusivat ottaa hengiltä onnettoman Matildan aviomiehen, hänet, jonka toimenpiteitten kautta piiritys oli kestänyt niin kauan. Tuomiot pantiin täytäntöön melkein samassa kuin ne oli julistettukin. Vangittu sotaherra tuotiin esiin hänkin. Pyöveli seisoi miekka kädessä valmiina, ja kansa odotteli synkässä äänettömyydessä, milloinkahan toimitusta johtava kenraali antaa merkin, ja pyöveli tekee tehtävänsä.

"Tämän tuskallisen odotuksen hetkenä tuli Matilda sanomaan viimeisiä jäähyväisiä miehelleen ja pelastajalleen. Siinä hän vaikeroiden valitti kurjaa tilaansa ja armotonta kohtaloa, joka oli pelastanut hänet ennen-aikaisesta kuolemasta Volturnon virrassa, saattaakseen hänet kokemaan vain yhä ankarampia iskuja.

"Kenraali, nuori mies, hämmästyi hänen kauneuttaan ja rupesi säälimään tuota kovan onnen sortamaa naista. Yhä suurempaa liikutusta hän tunsi, kuultuaan rouvan mainitsevan entisistä vaaroistansa. Kenraali ei ollutkaan kukaan muu kuin hänen poikansa, tuo samainen lapsi, jonka tähden äiti oli saanut niin monta kovaa kokea. Hän tunsi tuossa nuoressa rouvassa heti äitinsä ja lankesi hänen jalkainsa juureen. Loput arvaa itsestäänkin: vangit päästettiin irti, ja heidän keskensä vallitsi nyt kaikki se onni, minkä rakkaus, ystävyys ja velvollisuus voi itsekukin aikaansaada."

Tällä tavoin minä koettelin huvittaa tytärtäni, mutta välinpitämättömästi hän kertomuksiani kuunteli. Tyttö rukka oli saanut niin paljon kärsiä oman kovan kohtalonsa tähden, ett'ei jaksanut enää, kuten ennen, sääliä muitten onnettomuutta. Helpotusta hän ei saanut mistään. Seuroissa hän pelkäsi muitten halveksimista; yksinäisyydessä hän tunsi ahdistavaa levottomuutta. Tällainen tuon poloisen tila oli, kun huhuna saatiin kuulla, että mr Thornhill aikoo mennä naimisiin miss Wilmotin kanssa. Minä olin aina luullutkin mr Thornhillin olevan todella kiintyneen tähän neitoon, vaikka hän, minun läsnä ollessani, oli aina puhunut halventavasti sekä hänen personastaan että rikkaudestaan.

Tämä uutinen se vaan lisäsi Olivia paran surua, sillä tällainen julkea uskollisuuden rikkominen oli enemmän kuin hänen mielenlujuutensa jaksoi kestää. Minä päätin kumminkin hankkia asiasta vielä tarkempia tietoja ja, jos suinkin mahdollista, tehdä squiren aikeet tyhjiksi. Sitä varten päätin lähettää poikani vanhan mr Wilmotin luokse, kysymään, missä määrin huhussa on perää, ja samalla antamaan miss Wilmotille kirjeen, jossa ilmoitetaan, millä tavoin mr Thornhill on minun talossani käyttäynyt.

Poikani läksi matkalle toimittamaan minun määräyksiäni. Kolmen päivän perästä hän palasi, tuoden sen tiedon, että huhu oli ollut oikeassa, mutta kirjettä hänen oli ollut mahdoton toimittaa perille, koska mr Thornhill ja miss Wilmot olivat parhaillaan visiteillä ympäristössä. Häät pidetään, tiesi poikani kertoa, moniaan päivän perästä. Edellisenä sunnuntaina he olivat yhdessä esiintyneet kirkossa ylen prameasti: morsiamella saattajina kuusi nuorta ladyä, sulhasella yhtä monta gentlemania. Koko seudun väestö se nyt riemuissaan odottelee pian läheneviä häitä. Kihlatut ajelevat tavallisesti kahden kesken niin upeissa vaunuissa, ett'ei moisia ole näillä seuduin nähty vuosikausiin. Kummankin perheen sukulaiset, kertoi hän edelleen, ovat siellä, huomattavinna niistä squiren setä, sir William Thornhill, tuo hyväntahtoinen mies. Pitkiä pitoja ja upeita juhlia on tulossa. Kaikki kansa ylistää nuoren morsiamen kauneutta ja sulhasen hienoa personaa, sanoen heidän rakastavan toisiaan ihan äärettömästi.

— Minkäs minä sille voin, — lopetti poikani, — mutta kyllä minun vain täytyy pitää mr Thornhilliä maailman onnellisimpana miehenä.

— Olkoon vaan, jos voinee, — vastasin minä. — Mutta katsos, poikani, tätä olkivuodetta, vuotavaa kattoa tuossa, noita homeisia seiniä ja tätä kosteata lattiaa, tätä ruumis raukkaa, jonka tulipalo on tehnyt työhön kykenemättömäksi; katso lapsiani, jotka ympärilläni leipää itkevät! — kaikki tuo on silmäisi edessä… Ja sittenkin sinä näet tässä, juuri tässä miehen, joka ei vaihtaisi ilojaan hänen kanssaan, vaikka saisi kaikki maailman aarteet! Voi armaat lapset, jospa vain oppisitte seurustelemaan oman sydämenne kanssa ja huomaamaan, kuinka jalo toveri se on, niin vähän te vainenkin välittäisitte tuon kunnottoman loistosta ja prameudesta! Melkein jokainen on oppinut sanomaan elämää vaellukseksi ja itseään matkamieheksi. Ja tämä vertaus se kylläkin pitää paikkansa, nähdessämme, kuinka hyvät ihmiset ovat iloiset ja tyynet, niinkuin konsanaankin matkamiehet kotia kohti kulkiessaan, ja kuinka kehnomieliset ovat vain silloin tällöin onnellisia, niinkuin matkamiehet, jotka maanpakoon vaeltavat.

Uusi isku oli kokonaan masentanut tyttäreni mielen. Säälistä häntä kohtaan minä jätin sanomatta, mitä mielessäni vielä oli. Minä pyysin äidin tukemaan häntä, ja tuokion kuluttua Olivia toipuikin. Tästä puolin hän näytti tyynemmältä ja oli, niinkuin luulin, rohkaissut mielensä, mutta ulkomuoto vei minut harhaan, sillä hänen tyyneytensä oli vain ylenmäärin jännitettyjen tunteitten lamausta.

Ystävälliset pitäjäläiset toivat meille ruokavarojen lisiä, ja tämä näytti synnyttävän uutta hilpeyttä muihin perheenjäseniin. Eikä ollut minunkaan vastenmielistä nähdä heitä kerrankin taas reippaina ja iloisina. Olisinhan tehnyt väärin, masentaessani heidän tyytyväistä mieltään, pakottamalla heitä myötäänsä vaan valittelemaan yksinäisen äänetöntä surua, tahi sälyttäessäni heidän kannettavakseen huolta, jota he eivät tunteneet. Ja niinpä kerran vieläkin taas tarinoita kerrottiin miehestä mieheen, laulamaan pyydettiin ketä kulloinkin, ja hilpeä mieli elähteli meidän pienessä majassamme.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Kovia kohtauksia taaskin.

Huomis-aamu kun oli tähän vuoden-aikaan nähden erittäin lämmin, niin päätettiin syödä aamiainen kuusamomajassa. Siellä pyysin nuorempaa tytärtäni laulamaan, ja pian liittikin hän äänensä siihen konserttiin, mikä raikui puista ylt'ympärillä. Tässä majassa oli Olivia ensi kerran kohdannut viettelijänsä, ja jok'ainoa esine siinä oli omiansa lisäämään hänen tuskaansa. Mutta sellainen haikeamielisyys, joka heräjää henkiin entisistä mielihyvän aiheista tai sävelten soinnuista, se tyynnyttää sydämen eikä raasta sitä. Äitikin tunsi tässä tilaisuudessa suloista surumielisyyttä ja vuodatti kyyneleitä ja rakasti tytärtään kuin ennenkin.

— Kas niin, armas Olivia, — virkkoi hän, laulahan meille se murheellinen laulu, josta isä niin paljon pitää. Sofia on puolestaan jo laulanut meille. Laula, lapseni, vanhan isäsi mielihyviksi.

Olivia totteli ja esitti pienen laulunsa niin syvällä tunteellisuudella, että se liikutti minua.

Jos lempi johtais naisen harhaan, Jos pettänyt mies hänet ois, Oi mikä suistais surut silloin Ja virheen pesis hältä pois? Yks keino virheen voisi pestä Ja häätää häpeän, ei muu: Hän hautaan käy, ja miehen sydän Se tuskiin tuimiin pakahtuu.

Viimeiset säkeet hän lauloi erittäin vienosti, surun sortamalla äänellä. Tuskin oli laulu loppunut, kun jonkun matkan päässä huomattiin mr Thornhillin vaunut. Me säpsähdimme kaikki, mutta varsinkin kohosi vanhimman tyttäreni tuska ylimmilleen. Välttääkseen näkemästä viettelijäänsä, hän kiirehti sisarensa kanssa sisään.

Parin minutin perästä mr Thornhill oli astunut vaunuistansa ja tuli minun luokseni — minä en ollut liikahtanutkaan paikaltani — ja tuttavallisesti kuin ennenkin kysyi, kuinka minä jaksan.

— Sir, — vastasin minä, — tämä julkeus todistaa vaan entistä enemmän, kuinka kehnomielinen mies te olette. Oli aika, jolloin minä olisin kurittanut teitä, joka olette niin häpeämätön, että rohkenette astua minun silmieni eteen. Mutta olkaa rauhassa: ikä on suistanut minun intohimoni, ja virkani estää niitä pääsemästä valtaan.

— No mutta, hyvä herra! — virkkoi hän. Te panette minut ihan hämmästymään. Minä en käsitä yhtään mitään. Eihän toki tyttärenne äskeinen huviretki minun kanssani liene mielestänne mitään rikollista laatua?

— Mene! — kiljaisin minä. — Sinä olet konna, halpa, kehno konna ja kauttaaltasi valhetta täynnä. Teidän kataluutenne suojelee teitä minun vihani vimmasta. Niin, sir, minä olen syntyisin sellaisesta suvusta, jossa tällaista ei olisi siedetty! Hetken himojen tähden olet sinä, kurja mies, syössyt erään ihmisparan ainaiseen onnettomuuteen ja häväissyt sen perheen, jolla ei ole maailmassa ollut mitään muuta onnen-osaa kuin kunniansa.

— Jos hän tai te, — vastasi hän, — tahtomalla tahdotte olla onnettomia, niin minkäs minä sille! Mutta te voisitte sittenkin olla onnellisia, ja minä olen aina oleva altis auttamaan teitä siihen, ajatelkaa muutoin minusta mitä tahdotte. Me saatamme naittaa hänet toiselle ennen pitkää ja — mikä vieläkin tärkeämpää — hänen sopii pitää rakastajaa silti, sillä minä vakuutan yhä edelleenkin vilpittömästi kunnioittavani häntä.

Minä tunsin, kuinka tämä kunnoton ehdotus panee minut kuohuksiin. Mieli saattaa kyllä usein pysyä tyynenä suurtakin vääryyttä kärsiessään, mutta pienet konnantyöt ne aina sydämelle käyvät ja kiihottavat sitä raivoon.

— Pois näkyvistäni, kavala kärme! — huudahdin minä, — äläkä loukkaa minua enää läsnäolollasi! Jos uljas poikani olisi kotona, ei hän tätä sallisi, mutta minä olen vanha, kykenemätön ja kaikin puolin mennyt mies.

— No niin, — huudahti hän — te tahdotte nähtävästäkin pakottaa minut puhumaan ankarammin kuin olin aikonutkaan. Mutta koska minä vast'ikään viittasin, mitä teillä on toivomista minun ystävyydestäni, niin sallittanee minun myös ilmoittaa, mitä seurauksia saattaa olla minun suuttumuksestani. Minun asian-ajajani, jolle teidän äskeinen velkakirjanne on siirretty, uhkailee kovin, enkä minä tiedä, millä keinoin voisi estääkään oikeutta pääsemästä voimaansa, ellenhän nimittäin suorita rahoja itse, joka taas ei ole niinkään helppo asia, minulla kun pian tapahtuvain häitteni tähden on ollut viime aikoina koko lailla menoja. Voutikin puhuu vuokramaksujen keräämisestä; hän tuntee nähtävästi velvollisuutensa; minä puolestani en sekaannu milloinkaan tällaisiin asioihin. Mutta sittenkin minä tahtoisin tarjota teille palvelustani ja soisin näkeväni teidät tyttärenne kanssa miss Wilmotin ja minun häissäni; tämä on myös ihastuttavan Arabellan pyyntö, jota toivoakseni ette hyljänne.

— Mr Thornhill! — virkoin minä, — kuunnelkaa minua nyt kerta kaikkianne. Teidän avioliittoanne kenenkään muun kuin minun tyttäreni kanssa minä en myönnä. Ja vaikka teidän ystävyytenne nostaisi minut valta-istuimelle tai teidän suuttumuksenne minut hautaan painaisi, niin minä ylenkatson kumpiakin. Olet kerran halpamaisesti pettänyt minut ja tuottanut minulle korvaamattoman tappion. Sydämeni luotti sinun kunniaasi, mutta löysi siinä pelkkää kataluutta. Älä siis milloinkaan minulta ystävyyttä odota. Mene ja pidä hyvänäsi, mitä sinulle suonut on kauneus, rikkaus, terveys ja huvit. Mene ja jätä minut puutteesen, häpeän-alaiseksi, sairaaksi ja murheelliseksi. Ja kumminkin, niin masennettu kuin olenkaan, on sydämeni aina pitävä kunniatansa arvossa, ja vaikka minä olen antanut sinulle anteeksi, niin alati minä olen halveksiva sinua.

— Vai niin! — vastasi hän. — Olkaa sitten varma, että saatte tuntea tämän röyhkeytenne seuraukset. Pian saamme nähdä, kumpiko on enemmän omiansa tulla ylenkatsotuksi, tekö vai minä.

Sen sanottuaan hän äkkiä läksi pois.

Vaimoni ja poikani, jotka olivat olleet läsnä tässä keskustelussa, olivat kauheasti säikäyksissään. Tyttäret, nähtyään hänen lähteneen, tulivat tiedustelemaan keskustelun tulosta, ja se, niinkuin jokainen arvaa, teki heidät yhtä levottomiksi kuin muutkin. Minä puolestani en välittänyt tuosta squiren häijyydestä, joka nyt näkyi kiihtyneen äärimmilleen. Hän oli iskun jo lyönyt, ja minä olin valmis torjumaan jok'ainoan uuden hyökkäyksen, niinkuin sellainen sodassa käytetty kone, joka aina, heittipä sen miten päin hyvänsä, kääntyy kärki edellä vihollista kohti.

Pian saatiin tutakin, ett'ei hän ollut turhaan uhkaillut, sillä huomenna sangen varhain saapui vouti hakemaan vuosivuokraa. Kaiken sen perästä, mitä minulle oli tapahtunut, oli minun mahdoton suorittaa sitä. Seurauksena siitä oli, että hän samana iltana ajatti karjani pois. Se arvosteltiin seuraavana päivänä ja myötiin vähempään kuin puoleen hintaansa. Vaimoni ja lapseni koettivat nyt saada minua mieluummin myöntymään kuin antaumaan ilmeisen tuhon ja turmion alaiseksi. Pyysivätpä, että sallisin squiren kerran vieläkin käydä meillä, ja koettivat kaikella vähäisellä kaunopuheliaisuudellaan kuvailla, mitä kaikkia koettelemuksia minä vielä saan kestää: vankeuden kauhut näin ankarana vuoden-aikana sekä kovan taudin koettelemukset, terveyteni kun jo muutoinkin oli suuresti heikennyt tulipalossa sattuneen vamman kautta.

Mutta minä olin järkähtämätön.

— Voi rakkaani, — huudahdin minä, miksikä te tuolla tavoin koetatte kehoittaa minua tekemään sellaista, mikä ei oikeata ole? Velvollisuus käskee minua antamaan hänelle anteeksi, mutta omatuntoni ei salli minun hyväksyä hänen aikeitansa. Tahtoisitteko te minua suostumaan maailman silmissä sellaiseen, mitä minä omassa itsessäni vääränä pidän? Tahtoisitteko, että minä nöyränä vaan istuisin asemillani, hävytöntä petturia imarrellen, ja, vankeutta välttääkseni, lakkaamatta kantaisin henkisen vankeuden vielä raskaampia kahleita? En, en milloinkaan! Jos meidät häädetään tästä asunnosta pois, niin pitäkäämme vain siitä kiinni, mikä oikeata on, ja jouduimmepa minne hyvänsä, aina meidän on oleva hyvä olla, jos vaan saatamme pelvotta ja tyytyväisellä mielellä katsoa omaan sydämeemme.

Näin kului se ilta. Yöllä oli satanut paljon lunta, ja senvuoksi läksi poikani jo aamulla varhain luomaan sitä ja avaamaan tietä portaille. Ei hän vielä montakaan lapiollista ollut ennättänyt ottaa, niin jo riensi sisään aivan kalpeana ja ilmoitti, että kaksi miestä, jotka hän tuntee poliseiksi, astuu meidän taloa kohti.

Hänen vielä puhuessaan, he astuivat sisään, lähenivät vuodettani ja sitten, ilmoitettuansa ketä he ovat ja millä asialla, julistivat ottavansa minut vangiksi. Samalla he käskivät minut varustautumaan matkalle heidän kanssaan piirikunnan vankilaan, joka oli meiltä yhdentoista peninkulman päässä.

— Hyvät ystävät, — sanoin minä, — kovan sään aikanapa tulittekin viemään minua vankihuoneesen. Pahinta se, että olen äskettäin polttanut toisen käsivarteni pahoille haavoille ja olen parast'aikaa täydessä kuumeessa. Eikä minulla ole tarpeeksi vaatteitakaan, ja sitä paitsi olen liian vanha ja liian heikko vielä kulkemaan syvässä lumessa niin pitkää matkaa. Mutta… jos niin vaaditaan…

Käännyin sitten vaimoni ja lasteni puoleen, käskien heidän panna kokoon vähät kapineemme ja valmistaumaan matkalle heti kohta. Kehoitin heitä joutumaan ja pyysin poikaani auttamaan vanhinta sisartaan, joka, tietäessään olevansa yksin syypää kaikkeen tähän onnettomuuteen, oli vaipunut maahan ja tuskissaan pyörtynyt. Minä rohkaisin vaimoani, joka kalpeana ja vavisten oli ottanut säikähtäneet pikku pojat syliinsä. Ääneti he pitelivät kiinni äidistä eivätkä uskaltaneet katsahtaakaan vieraisin. Nuorempi tytär oli sillä välin puuhaillut lähtövalmistuksissa, ja koska hän tuon tuostakin sai viittauksia pitämään kiirettä, olimme me tunnin kuluttua valmiit lähtemään.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Ei niin kurjaa tilaa, ett'ei siinä jonkun verran lohdullistakin.

Läksimme astumaan poispäin tästä rauhallisesta seudusta ja kuljimme verkalleen. Hivuttava kuume oli jo muutaman päivän ajan rasittanut vanhinta tytärtäni ja heikontanut hänen voimiansa.

Tuon huomasi toinen poliseista, joka oli ratsain, ja otti tyttäreni ystävällisesti taaksensa hevosen selkään. Tällaisetkaan miehet näet eivät voi kokonaan tukauttaa itsessään inhimillisiä tunteita. Poikani talutti toista pikku veikkoa, äiti toista, minä nojasin nuorempaan tyttäreeni, joka itkeä vetisteli, ei omaansa, vaan minun kovaa kohtaloani.

Kuljettuamme pappilasta parin peninkulman verran, näimme joukon ihmisiä meluten juoksevan meidän perässämme. Siinä oli noin puoli sataa minun köyhimpiä seurakuntalaisiani. Kauheasti sadatellen he kävivät heti polisien kimppuun, vannoen, ett'ei heidän pappiansa saa vankeuteen raastaa; he aikovat puolustaa häntä viimeiseen veripisaraan saakka. Väkijoukko oli vähällä jo ryhtyä väkivaltaisuuksiin, josta olisi ollut varsin kamalia seurauksia, ellen minä olisi käynyt väliin ja suurella vaivalla saanut pelastaneeksi poliseita raivostuneen kansan käsistä. Lasten mielestä oli nyt aivan varma, että minä tämän johdosta pääsen vapaaksi, ja siitä heille niin hyvä mieli, että tuskin jaksoivat riemuansa hillitä. Pian he kumminkin pettyivät, kuultuaan, mitä minulla oli sanomista noille soaistuille mies paroille, jotka nähtävästikin olivat tarkoittaneet minun parastani.

— Mitenkä, ystävät! — lausuin minä. Tälläkö tavalla te minua rakastattekin? Näinkö te noudatatte niitä neuvoja, joita minä olen teille saarnastuolista antanut? Uhmailla lakia ja oikeutta vastaan ja syöstä turmioon sekä itsenne että minut! Missä teidän johtajanne? Tuokaa tänne se mies, joka teidät on harhaan vienyt; hänen pitää tuntemaan minun närkästykseni. Voi sua, rakas, erehtynyt joukko! Palaja takaisin täyttämään kaikkea sitä, minkäs olet velkapää Jumalalle, tälle piirikunnalle ja minulle. Kenties minä kerran vielä näen teidät entistä suotuisammissa oloissa ja koetan puolestani tehdä teidän elämänne onnellisemmaksi. Mutta sallikaa minun ainakin lohduttaa itseäni sillä toivolla, että vihdoin, kun laumani johdan iankaikkisille laitumille, teistä ei yhtäkään puuttuisi.

He näyttivät nyt kaikki katuvan tekoansa ja tulivat yksitellen, katkeria kyyneleitä vuodattaen, sanomaan minulle jäähyväisiä. Hellästi puristin siinä jokaisen kättä ja siunasin heitä. Sitten läksimme jälleen astumaan eteenpäin, sen enempää esteitä enää matkalla kohtaamatta. Illan suussa saavuttiin kaupunkiin tai oikeammin kylään, siinä kun ei ollut kuin muutamia huononpäiväisiä taloja. Kaupunki oli menettänyt entisen varallisuutensa. Sen muinaisesta upeudesta ei ollut muuta merkkiä jäljellä kuin vankihuone.

Kylään tultua poikkesimme majataloon. Tilasimme mitä vaan nopeimmin saavat valmiiksi, ja niin minä söin illallista perheeni kanssa hilpeällä mielin kuin ennenkin. Pidettyäni huolta, että omaiseni saavat siistin yömajan, seurasin sheriffin palvelijoita vankilaan. Se oli ennen muinoin rakennettu sotatarkoituksia varten ja sisälsi laajan, ristikkoakkunoilla varustetun ja kivellä lasketun huoneen, joka muutamina hetkinä vuorokaudesta oli yhteinen sekä pahantekijöille että velallisille. Sitä paitsi oli jokaisella vangilla oma koppinsa, johon hän teljettiin yöksi.

Luulin sinne tultuani saavani kuulla pelkkiä valituksia ja kurjuuden ääniä. Päinvastoin. Vangeilla näkyi olevan kaikilla yksi yhteinen päämäärä: unohtaa huolensa huvittelemiseen ja räyhyyn. Minulle ilmoitettiin, että tällaisissa tilaisuuksissa laitetaan tavallisesti tuliaisia, ja heti minä suostuinkin pyyntöön, vaikka siihen ne minun vähät rahani kuluivat melkein loppuun. Kohta lähetettiin hakemaan juomatavaroita, ja pian vallitsi koko vankihuoneessa melu ja pauhina, naurut ja jumalaton meno.

— Mitenkä! — ajattelin itsekseni. — Kehnot ihmiset ovat iloisia, ja minunko pitäisi surra! Ei minulla ole heidän kanssaan muuta yhteistä kuin vankina-olo, ja luulenpa kuin luulenkin, että minulla on enemmän syytä olla onnellinen kuin heillä.

Näissä miettein koetin päästä iloiselle mielelle, mutta iloisuutta ei väkisin saa; yksin ponnistuksetkin siihen tuottavat tuskaa. Asetuin sitten istumaan yhteen nurkkaan ja vaivuin ajatuksiini. Tuokion kuluttua tuli luokseni muuan vankeustoveri ja rupesi haastelemaan minun kanssani. Järkähtämättömänä periaatteena elämässäni on aina ollut se, ett'en kieltäydy keskustelemasta kenenkään kanssa, joka vaan halajaa: jos hän on hyvä mies, niin saattaa minulle olla hyötyä hänen opetuksestaan; jos hän on paha, niin saattaa minun opetukseni olla eduksi hänelle. Hän näkyi olevan älykäs ja taitava, vaikka oppimatonkin mies, joka tarkoin tunsi maailman, kuten sanotaan, tahi, oikeammin puhuen, ihmisluonnon sen nurjalta puolen. Hän tiedusti, olinko varustanut itselleni tänne vuodetta. Sitä seikkaa en tullut edes ajatelleeksikaan.

— Sepä paha, — sanoi hän, — sillä täällä te ette saa muuta kuin olkia, ja teidän koppinne on sangen avara ja kolakka. Mutta koska teissä näkyy olevan jonkun verran gentlemania, jommoinen minäkin aikoinani olin, niin vallan kernaasti annan teille osan omia makuuvaatteitani.

Minä kiitin, sanoen olevani varsin hämmästynyt, kohdatessani niin paljon ystävällisyyttä vankihuoneessa, kesken kaikkea kurjuutta. — Osoittaakseni olevani oppinut mies, minä lisäsin: — näkyypä tuo muinais-ajan viisas käsittäneen, kuinka kallis-arvoinen on toveri hädässä, sanoessaan: Ton kosmon aire, ei doos ton hetairon. Ja mitäpäs, — jatkoin sitten, — mitäpäs tästä maailmasta olisikaan, jos siinä pitäisi olla yksin kuin erämaassa?

— Te puhutte maailmasta, sir, — vastasi vankeuskumppalini. — Maailma on tullut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia elikkä oppi maailman luomisesta pannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et — kaikki he ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin: Anarkon ara kai ateleuteeton to pan, joka on niin paljon kuin…

— Suokaa anteeksi, sir, — virkoin minä, että keskeytän noin tieteelliset mietelmät, mutta luulenpa kuulleeni kaiken tuon jo ennenkin. Eiköhän minulla ollut kerran mielihyvä tavata teitä Wellbridgen markkinoilla, ja eikös teidän nimenne ole Efraim Jenkinson?

Hän huokasi vain.

— Totta kai, — jatkoi minä, — totta kai te muistatte erään tohtori Primrosen, jolta te ostitte hevosen?

Hän tunsi nyt äkkiä minut, sillä illan hämärissä ja näin huoneen perällä hän ei ollut osannut erottaa minun kasvojani.

— Kyllä, sir, — vastasi mr Jenkinson. — Minä tunnen teidät nyt vallan hyvin. Minä ostin hevosen, mutta en muistanut maksaa. Teidän naapurinne Flamborough on ainoa kantaja, jota minä ensi oikeuden-istunnossa pahimmin pelkäänkin, sillä hän aikoo valallaan todistaa minut väärän rahan tekijäksi. Mieleni on paha, sir, että olen pettänyt teidät, niinkuin monta muutakin, sillä katsokaas, jatkoi hän, näyttäen minulle kahleitaan, — katsokaas, mihin konnankoukut ovat minut vieneet!

— No niin, sir, — virkoin minä, — koska te ystävällisesti tarjositte minulle apua, vaikk'ette saattanut odottaa siitä korvaustakaan, niin lupaan minä palkita sen siten, että koetan saada mr Flamboroughin lieventämään kanteensa tai kokonaan peruuttamaan sen. Ensi tilassa lähetän poikani sitä varten hänen luoksensa enkä ensinkään epäile hänen suostuvan minun pyyntööni. Minun puolestani taas teidän ei tarvitse syytöstä peljätä.

— No niin, sir, — sanoi hän, — kaikki, mitä minulla on, on oleva teidän käytettävissänne. Minä annan teille enemmän kuin puolet minun makuuvaatteitani yöksi ja koetan osoittaa olevani teidän ystävänne täällä vankilassa, jossa minulla luullakseni on jonkun verran vaikutusvaltaa.

Kiittäessäni häntä en saattanut olla lausumatta kummastustani siitä, että hän nyt on niin nuoren näköinen; viimeksi kohdatessamme toisiamme hän oli ainakin kuuskymmen-vuotias.

— Sir! — vastasi hän. — Vähänpä te vielä maailmaa tunnette. Minulla oli silloin valetukka. Minä olen oppinut laittamaan itsestäni sekä nuoren että vanhan, seitsentoista vanhasta kuudenkymmenen ikään. Voi, sir! Jos minä puoletkaan sitä aikaa, mikä minulta on mennyt konnaksi oppimiseen, olisin käyttänyt kunnollisen käsityön oppimiseen, niin minä olisin nyt rikas mies. Mutta niin suuri kuin lienenkään roisto, teidän ystävänänne minä olen, ja sen saatte huomata kenties pikemmin kuin luulettekaan.

Meidän puhelumme keskeytyi, sillä sisään astuivat vanginvartijat toimittamaan nimihuutoa ja viemään vankeja koppeihin yöksi. Toinen vartijoista, sylellinen olkia kainalossaan, vei minut pimeätä, kapeaa käytävää myöten huoneesen, joka sekin oli kivellä laskettu. Siellä minä levitin lattialle nurkkaan vankeustoverilta saamani makuuvaatteet, jonka jälkeen vartija, ystävällisesti kyllä, toivotti minulle hyvää yötä. Siunattuani itseni tapani mukaan ja kiitettyäni taivaan Herraa kaikesta kurituksestakin, minä laskeusin levolle ja makasin rauhallisesti aamuun saakka.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Kääntymys vankihuoneessa. Silloin vasta on laki täydellinen, kun se säätää sekä palkintoja että rangaistuksia.

Varhain seuraavana aamuna minä heräsin siihen, että omaiseni itkivät vuoteeni ääressä. Synkkä ja kolkko vankihuone näkyi masentaneen heidän mielensä. Lempeästi nuhdeltuani heitä turhasta murehtimisesta, minä vakuutin, ett'en milloinkaan ole nukkunut sen levollisemmin kuin tänä yönä, ja tiedustelin vanhinta tytärtäni, joka ei ollut heidän mukanaan. He kertoivat eilispäivän tapausten ja väsymyksen vaikuttaneen sen, että kuume oli yltynyt, jonka vuoksi he olivat nähneet parhaaksi jättää hänet majataloon. Minä lähetin nyt vanhimman poikani hankkimaan heille huonetta, mitäpä kahtakin, niin läheltä vankihuonetta kuin suinkin.

Hän läksikin kohta, mutta ei saanut kuin yhden huoneen, joka vuokrattiin vähäistä maksua vastaan äidille ja tyttärille. Ylivartija, ystävällinen mies, salli poikien jäädä asumaan minun kanssani vankilaan. Heille laitettiin makuutila yhteen nurkkaan, ja siitä tulikin minun mielestäni varsin laatuunkäypä yösija. Minua huvitti kumminkin saada tietää, ottaisivatko pikku pojat ollakseen yötä sellaisessa huoneessa, joka ensi alussa näkyi hirvittävän heitä.

— No niin, pojat, — kysäisin minä, — miltäs näyttää yösija? Ettehän toki pelkää maata tässä huoneessa, vaikka se onkin niin pimeä?

— Ei, isä, — vastasi Dick, — en minä sinun kanssasi pelkää missään.

— Ja minusta, — virkkoi Bill, joka vasta oli neljän vuoden vanha, — minusta on paras paikka siellä, missä isä on.

Minä määräsin nyt, mitä itsekunkin perheenjäsenen tulee tehdä. Tyttäreni tuli erittäinkin pitää huolta vanhemman sisarensa heikontuneesta terveydestä; vaimoni oli määrä olla minun luonani; pikku pojat saavat lukea minulle.

— Ja sinun, — lausuin vanhemmalle pojalleni, sinun kättesi töistä riippuu nyt yksinomaa meidän elatuksemme. Minkä päivätyöläisenä voit ansaita, sillä tulemme me varsin hyvin toimeen, yksinkertaisesti eläen, jopa verraten mukavastikin. Sinä olet nyt kuusitoista vuotta vanha, ja voimaa sinulle on annettu varsin hyödylliseen tarkoitukseen: se on pelastava onnettomat vanhempasi ja muut omaisesi nälkään kuolemasta. Koeta niinmuodoin tänä iltana tiedustella työtä huomiseksi ja tuo sitten joka ilta kotia rahat, mitkä meidän elatukseksemme olet ansainnut.

Täten häntä neuvottuani ja muutkin asiat järjestettyäni, läksin alas vankien yhteiseen huoneesen, joka oli sekä väljempi että ilmavampi. Mutta en ennättänyt siellä vielä kauankaan olla, kun jo sain kuulla niin paljon sadatuksia ja nähdä niin paljon riettautta ja eläimellistä raakuutta, että minun täytyi mennä huoneeseni takaisin. Siellä istuin kotvan aikaa mietiskellen, kuinka kauheasti sokaistuja nuo poloiset sentään ovat: he näkevät koko ihmiskunnan käyvän ilmeistä sotaa heitä vastaan ja kartuttamalla kartuttavat päällensä tulevaisen, pelottavan vihollisen närkästystä.

Heidän mielettömyytensä herätti minussa mitä syvintä sääliä ja saattoi minut unohtamaan oman kovan kohtaloni. Tuntui kuin olisi minun velvollisuutenani koettaa saada heitä paremmalle tielle. Päätin senvuoksi lähteä jälleen heidän luokseen ja heidän pilkastaan välittämättä varottaa heitä ja perää antamatta saada heidät voitetuiksi. Alas tultuani ilmoitin aikomukseni mr Jenkinsonille. Hän nauroi sille sydämensä pohjasta ja julisti sen muille. Tämä ehdotus vastaan-otettiin kovaäänisillä ilohuudoilla: siinähän oli oleva uutta ajanviettoa ihmisille, jotka eivät missään muussa kyenneet löytämään huvitusta kuin pilkkapuheissa ja mässäämisessä.

Minä rupesin kovalla, yksinkertaisella äänellä lukemaan kirkkorukouksia ja huomasin kuulijakuntani pitävän tätä kovasti lystinä. Ruokottomat kuiskutukset, teeskennellyt syvän katumuksen huokaukset, silmän-iskut ja rykäykset saivat kuulijani tuon tuostakin räjähtämään nauruun. Minä puolestani jatkoin lukemista, luonnollisella vakavuudella, tietäen, että tämä on muutamille oleva parannukseksi, ja ett'ei minua itseäni kukaan ole tästä tuomitseva. Lukemisen jälkeen minä rupesin puhumaan heille varoitussanoja, tarkoittaen niillä enemmän heidän huomionsa kiinnittämistä kuin nuhteita. Ensinnäkin selitin heille, ett'en ole tähän ryhtynyt mistään muusta syystä kuin heidän omaa parastansa harrastaen. Sanoin olevani heidän vankeuskumppalinsa ja virkoin, ett'ei tässä ole aikomus saarnata. Surukseni sanoin kuulleeni, kuinka jumalattomia puheita he keskenänsä pitävät; siitähän he eivät mitään hyvää saa, päinvastoin paljon hyvää kadottavat.

— Hyvät ystävät, — lausuin minä, — sillä ystäviäni te olette, vaikka maailma kuinkakin teidän ystävyyttänne hylkisi, olkaa varmat siitä, että, vaikka te päästäisitte kymmenentuhatta kirousta päivässä, ei siitä olisi teille penninkään tuloa. Ja mitäpä hyötyä siitä, että joka silmänräpäys kutsuu perkelettä ja hieroo ystävyyttä hänen kanssaan, koskapa hän niin kehnosti teitä auttaa? Näettehän te, ett'ei hän ole antanut teille muuta kuin suun täydeltä kirouksia ja vatsan täydeltä tyhjää. Mitään hyvää te ette häneltä saa, siksi minä hänet tunnen.

"Jos ihmisellä kenen kera kaupat huonosti onnistuvat, niin toisaannehan hän kääntyy. Eiköhän teidänkin maksaisi koettaa, miltä tuntuisi palvella toista herraa, joka antaa ihania lupauksia sille, ken hänen tykönsä tulee? Niin, ystävät, paljo on maailmassa mielettömiä, mutta mielettömin on se, joka, rosvottuaan ja varastettuaan, juoksee polisilta suojaa hakemaan. Ja tokkopa tekään sen viisaampia olette? Te haette joka mies turvaa sellaiselta, joka jo on pettänyt teidät, ja luotatte sellaiseen olentoon, joka on häijympi häijyintäkin polisimiestä, sillä polisimiehet ne vaan houkuttelevat teidät ansaan ja hirttävät, mutta hän sekä houkuttelee että hirttää ja sitten, mikä pahin kaikista, pitelee teitä kynsissään vielä senkin jälkeen kuin pyöveli on tehtävänsä tehnyt."

Puheeni jälkeen lausuivat kuulijat mielihyvänsä. Muutamat tulivat oikein kädestä pitäin kiittämään minua, vannoen, että minä olen kunnon mies, jonka kanssa he tahtovat yhä parempaan tuttavuuteen päästä. Minä puolestani lupasin huomennakin lukea heille, ja jopa rupesin todellakin toivomaan ainakin muutamissa mielenmuutosta. Olen nimittäin aina ollut sitä mieltä, ett'ei parannus kellenkään liian myöhäistä ole, sillä jokaisen sydän on avoinna synnin soimausten nuolille, jos vaan ampuja osaa tähdätä oikein. Tyytyväisenä palasin huoneeseni, jossa vaimoni oli valmistanut minulle yksinkertaisen aterian. Mr Jenkinson pyysi saada syödä päivällisensä yhdessä meidän kanssamme, jotta, niinkuin hän kohteliaasti lausui, hänellä olisi mielihyvä saada haastella minun kanssani. Hän ei ollut vielä nähnyt minun perheeni jäseniä, nämä kun kulkivat minun huoneeseni tuota jo ennen mainittua kapeaa käytävää myöten suoraan, tarvitsematta astua yhteisen huoneen kautta. Ensi kertaa perheeni piiriin tultuaan hän näkyi kovasti hämmästyvän nuoremman tyttäreni kauneutta, jota miettivä ilme kasvoilla vielä suuresti lisäsi. Pikku pojat eivät jääneet häneltä huomaamatta hekään.

— Voi, tohtori! — huudahti hän, — nämä lapset ovat liian somat ja liian hyvät olemaan tällaisessa paikassa.

— Eikö mitä, — mr Jenkinson, — vastasin minä. — Minun lapseni ovat, Jumalan kiitos, tarpeeksi siveitä, ja jos he vaan pysyvät hyvinä, niin silloin ei muusta pelkoa.

— Teistä, — virkkoi hän, — teistä mahtaa kaiketikin tuntua sangen lohdulliselta se, että saatte pitää pienen perheenne ympärillänne.

— Tuntuupa niinkin, mr Jenkinson, enkä tahtoisi olla heitä vailla, en kaiken maailmankaan aarteista, sillä he tekevät minulle vankikopistakin palatsin. Ei minun onneani voi tässä maailmassa himmentää mikään muu kuin lapsilleni tehty vääryys.

— Pahoinpa pelkään sitten, sir, — huudahti hän, — että minä olen syyllinen, sillä, ellen erehdy, — hän katsahti poikaani Moosekseen — on tässä yksi, jolle olen vääryyttä tehnyt, ja jolta minä tahtoisin saada pahantekoni anteeksi.

Poikani tunsi hänet heti äänestä ja kasvoista, vaikka olikin ennen nähnyt hänet valepuvussa. Hän otti mr Jenkinsonin kädestä ja myhäillen antoi hänelle anteeksi.

— Mutta, — jatkoi Moses, — olisipa hauska tietää, mitenkä te minun kasvoistani osasitte päättää, että minua on helppo puijata.

— Hyvä herra, — vastasi hän, — en minä teidän kasvoihinne kiintynyt, vaan valkoisiin sukkiinne ja mustaan nauhaan tukassanne. Mutta olen minä, aikoinani, älkää panko pahaksenne, puijannut viisaampiakin ihmisiä kuin te, vaikka, kaikista konnankoukuistani huolimatta, tyhmyrit ne minusta sittenkin aina lopulti voiton veivät.

— Luulisinpa, — virkkoi poikani, — että kertomus sellaisesta elämästä kun teidän, olisi sekä opettavaista että huvittavaa.

— Ei sanottavaksi kumpaakaan, — vastasi mr Jenkinson. — Tuommoiset kertomukset joissa kuvataan pelkkiä konnankoukkuja ja rikoksia, tekevät ihmisen vaan epäluuloiseksi ja haittaavat hänen kehittymistänsä. Matkamies, joka epäilee jokaista vastaantulijaa ja kääntyy takaisin heti kuin huomaa yhdenkään, joka on rosvon näköinen, sellainen matkamies se harvoin ajoissa perille pääsee. Minä puolestani olen tullut siihen kokemukseen, että kaikki konstit oppinut mies on typerin mies auringon alla.

"Minua pidettiin jo pienestä ruveten erittäin kekseliäänä poikana. Kun olin seitsenvuotias, silloin naiset sanoivat minua täydelliseksi pikku mieheksi; neljäntoista vanhana minä mielistelin naisia, lakki kallella päässä; kahdenkymmenen vanhana luulin olevani kaikin puolin rehellinen mies, mutta muut pitivät minua niin viekkaana, ett'ei kukaan minuun luottanut. Minusta tuli vähitellen väkisinkin konna, ja siitä pitäin minä olen elänyt pää täynnä petoksen suunnitteluja ja sydän täynnä pelkoa kiinnijoutumisesta. — Usein minä nauroin teidän kunnon naapurianne Flamboroughia ja puijasin häntä kerran vuodessa tavalla tai toisella. Mutta yhä se kunnon mies vaan tietänsä eteenpäin kulki ja rikastui rikastumistaan, jota vastoin minä yhä jatkoin vehkeitäni ja konnankoukkujani ja pysyin köyhänä, eikä ollut minulla edes sitäkään lohdutusta, että olen rehellinen mies."

— Mutta — jatkoi hän — kertokaahan, mikä teidät on tänne tuonut.

Hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseni minä kerroin hänelle koko sen sarjallisen tapauksia ja erehdyksiä, mikä minut oli saattanut nykyiseen pulmatilaani. Sanoin senkin, että minun on aivan mahdoton siitä päästä.

Kuultuaan minun historiani, hän oli hetken aikaa ääneti, löi sitten otsaansa, ikäänkuin jotain tärkeätä olisi johtunut mieleen ja jätti hyvästi, sanoen aikovansa katsoa, mitä tässä olisi tehtävä.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Jatkoa edelliseen.

Huomenissa minä ilmoitin vaimolleni ja lapsilleni, millä tavoin minä aion tehdä käännytystyötä vankien keskuudessa, mutta minun suunnitelmani hyljättiin kokonaan. Se oli heidän mielestään sekä mahdoton että sopimaton. Minun yrityksistäni — niin he arvelivat — ei ole mitään hyötyä vankien kääntymiselle, päinvastoin ne saattavat helposti tuottaa minun virkasäädylleni häpeätä.

— Malttakaas! — vastasin minä. — Nämä miehet ovat kyllä langennutta väkeä, mutta ihmisiä silti, ja siinä sangen vaikuttava syy minun kiintyä heihin. Jos hyvä neuvo hyljätään, niin se palajaa takaisin antajansa sydämeen ja tekee sen entistä rikkaammaksi. Ja elleivät minun opetukseni tee paremmiksi heitä, niin ne tekevät ainakin minut itseni paremmaksi. Lapsi kullat, jos nämä onnettomat olisivat prinssejä, niin tuhannet ja taas tuhannet tarjoaisivat heille papillista palvelusta, mutta vankikoppiin kytketty sydän on minun mielestäni yhtä kallis-arvoinen kuin sekin, joka valta-istuimella istuu. Niin, armaani, jos voin heidät parantaa, niin parannan; kenties eivät kaikki minua hylkää. Saanen kukaties edes yhden pelastetuksi kurimuksesta; sekin olisi jo suuri voitto, sillä mikä on maan päällä kalliimpi helmi kuin ihmisen sielu?

Näin sanottuani läksin heidän luotaan ja menin yhteiseen tupaan. Siellä minun tuloani odotettiinkin iloisin mielin, kullakin valmiina tohtorin varalta koko joukko vankilan-omaisia kujeita. Olin juuri aloittamaisillani, kun muuan vanki ikäänkuin sattumoisin nykäisi peruukkini vinoon, pyytäen heti kohta anteeksi muka. Toinen, joka seisoi jonkun matkan päässä, osasi syläistä hampaittensa välitse, eikä aikaakaan, niin tirsahti koko vihma minun kirjalleni. Kolmas lausui "amen" niin hassunkurisella äänellä, että muut purskahtivat nauramaan. Neljäs oli salaa siepannut silmälasit taskustani. Mutta viidennen temppu se se vasta seuraa huvitti. Hän oli huomannut, mihin järjestykseen minä panen kirjat pöydälle eteeni, sieppasi varsin vikkelästi yhden niistä pois ja pani sen sijaan omansa, erään ruokottoman kaskukirjan. Min'en ollut tietääksenikään kaikesta siitä, mitä tämä viheliäinen joukko kurjia olentoja minulle tekee, vaan jatkoin edelleen, varsin hyvin tietäen, että se, mikä minun yrityksessäni on naurettavaa, huvittaa heitä kerran tai pari, mutta mikä siinä vakavata, se pysyy. Aikeeni onnistuikin, eikä kulunut kuuttakaan päivää, niin olivat muutamat jo ruvenneet katumaan entisiä pahoja tekojansa. Kaikki olivat tarkkaavaisia.

Minulla oli nyt kyllä syytä olla hyvilläni kestävyydestäni ja taidostani: noissa poloisissa, jotka olivat vailla kaikkea siveellistä aistia, oli herännyt tunteita, ja minä rupesin ajattelemaan aineellisenkin palveluksen toimittamista heille, koettamalla saada heidän olonsa täällä hiukan mukavammaksi. Heidän aikansa oli tähän saakka kulunut nälän ja päihtymyksen, rajun riemun ja katkeran napinan välillä. Ei heillä ollut muuta työtä kuin riidellä keskenään, lyödä kortteja ja vuoleskella piipunrasseja. Tästä viimeksimainitusta turhanpäiväisestä näperryksestä minä sain aihetta ehdottamaan työhön halukkaille, että rupeaisivat veistelemään vaarnoja tupakankehrääjille ja suutareille. Puuainekset ostettiin yhteisen keräyksen kautta saaduilla rahoilla. Valmiit tuotteet myötiin sitten minun välitykselläni, niin että jokainen ansaitsi päivittäin jonkun verran, hyvin vähän tietysti, mutta elatukseksi sentään riittävästi.

En pysähtynyt tähänkään. Sain säädetyksi rangaistuksia riettaasta käytöksestä ja palkintoja uutteruudesta. Eikä ollut kulunut täyttä kahtakaan viikkoa, niin jo olin saanut heissä herätetyksi jonkun verran yhteiskunnallisuuden ja inhimillisyyden aistia, ja mieleni oli hyvä, nähdessäni itsessäni lainsäätäjän, joka on saanut ihmisiä taivutetuiksi synnynnäisestä raakuudesta ystävällisyyteen ja tottelevaisuuteen.

Ja ylen olisi toivottava, että lainsäätäjä-valta pitäisi enemmän huolta lakien parantavasta vaikutuksesta kuin ankaruudesta. Rikokset — olkoon se vakuutettu siitä — eivät häviä sillä, että tiedetään, minkä rangaistuksen laki mistäkin rikoksesta määrää, vaan sillä, että rangaistusta peljätään. Vankilat meillä nykyjään ovat laitoksia, jotka vastaanottavat pahantekijöitä tai tekevät ihmisistä pahantekijöitä. Ne sulkevat telkkien taakse poloisia yhden ainoan rikoksen tähden ja päästävät heidät, jos hengissä päästävät, tuhanteenkin rikokseen pystyvinä. Tällaisten laitosten sijalla me voisimme nähdä, niinkuin muualla Europassa on laita, katumuksen ja yksinäisyyden tyyssijoja. Niissä kävisi syytettyjen luona sellaisia, jotka pystyvät herättämään syyllisissä katumusta ja viattomissa yhä uutta pyrkimystä astumaan hyveen teitä. Tämä se valtakuntaa kohottaa eikä rangaistusten koventaminen.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU

Onni ja kurjuus ovat paremminkin älykkäisyyden kuin hyvän avun tuloksia tässä elämässä.

Kolmatta viikkoa olin nyt jo ollut vankeudessa, mutta rakas Olivia ei ollut vielä kertaakaan käynyt luonani. Kovin jo oli minun ikävä häntä. Puhuin tuosta vaimolleni, ja seuraavana aamuna tyttö raukka astui huoneeseni, sisarensa käsivarteen nojaten. Minä hämmästyin, nähdessäni, kuinka kovasti hän oli muuttunut. Nuo entiset lukemattomat sulot hänen kasvoissaan olivat kadonneet, ja kuoleman koura näkyi lyöneen himmeitä hipeitä jok'ainoaan piirteesen, minua säikäyttääkseen. Ohimot olivat veltostuneet, otsa pingoillaan, ja poskilla asui kamala kalpeus.

— Terve, tyttäreni, — virkoin minä, — mutta mistä tuo mielenmasennus, Olivia? Luullakseni sinä rakastat minua, kultaseni, niin paljon, ettes anna alakuloisuuden jäytää sitä henkeä, joka on minulle yhtä kallis kuin omanikin. Rohkaise mieles, lapsi: vielä me saamme nähdä onnellisempiakin päiviä.

— Isä! — vastasi hän. — Sinä olet aina ollut niin hyvä minulle, ja sehän se minun murhettani lisää, ett'en milloinkaan pääse sinun lupaamaasi onnea nauttimaan. Onnea, pelkään mä, ei minulle enää ole kauaksi sallittu, ja minä ikävöitsen pois täältä, missä en ole löytänyt muuta kuin kurjuutta. Niin isä, minä soisin, että sinä suostuisit mr Thornhillin aikeisin; siten hänet joissain määrin saisi säälimään sinua, ja se lohduttaisi minua kuollessani.

— En koskaan, — lausuin minä, — en koskaan taivu julistamaan tytärtäni kunniattomaksi. Vaikka maailma pilkkaisikin sinua erehdyksesi tähden, niin salli minun pitää sinun erehdystäsi herkkäuskoisuuden eikä rietasmielisyyden tuloksena. Armas lapsi, ei minun oloni täällä niin kurjaa ja surullista ole kuin näyttää, ja ole vakuutettu, että niin kauan kuin minun suodaan nähdä sinun olevan hengissä, niin kauan ei hän millään ehdoin ole saava minun suostumustani tekemään sinua vielä onnettomammaksi, menemällä naimisiin toisen kanssa.

Minun vankeustoverini oli ollut läsnä tässä keskustelussa, ja hänpä tyttäreni lähdettyä lausui, järkevästi kyllä, kummastuksensa siitä, ett'en taivu alistumaan, kun sen kautta pääsisin vapaaksi. Hän huomautti, ett'eihän minun sovi panna koko perhettä alttiiksi yhden ainoan lapsen tähden, ainoan, joka oli mieleni pahoittanut.

— Sitä paitsi, — lisäsi hän, — en tiedä, lieneekö oikeinkaan estää miestä ja naista menemästä yhteen, niinkuin te nyt teette, kieltämällä suostumuksenne avioliitolta, jota ette voi estää, mutta jonka voitte tehdä onnettomaksi.

— Sir! — vastasin minä. — Te ette tunne sitä miestä, joka meitä sortaa. Minä tiedän varsin hyvin, ett'ei mikään alistuminen tuottaisi minulle vapautta hetkeksikään. Minulle on kerrottu, että vasta viime vuonna muuan hänen velallisistaan kuoli juuri tässä samassa huoneessa puutteesen. Mutta vaikka minä alistumisellani ja hyväksymiselläni pääsisin täältä kaikkein kauniimpaan kamariin hänen linnassaan, en suostuisi sittenkään, sillä ääni rinnassani kuiskaa minulle, että se olisi aviorikoksen vahvistamista. Niin kauan kuin tyttäreni elää, ei minun silmissäni mikään muu avioliitto ole oleva laillinen. Jos tytärtäni ei olisi olemassa, silloinhan olisin ihmisistä ilkein, jos koston tähden koettaisin erottaa niitä, jotka yhtyä tahtovat. Ei, niin suuri konna kuin hän onkin, minä soisin hänen menevän naimisiin, jotta tulisi loppu hänen irstaisesta elämästään. Mutta nyt, enkös minä olisi julmin kaikista isistä, jos menisin panemaan nimeni asiakirjan alle, joka ehdottomasti viepi lapseni hautaan, päästäkseni vain itse pois vankeudesta ja, yhtä tuskaa välttääkseni, murtaisin lapseni sydämen tuhansilla tuskilla!

Hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta lausui kumminkin pelkäävänsä tyttäreni terveyden olevan jo niin piloilla, ett'ei se minua enää kovinkaan kauan vankeudessa pidä.

— Mutta, — jatkoi hän, — ellette tahdo noudattaa veljenpojan mieltä, niin ei teillä toivoakseni ole mitään sitä vastaan, että vetoaisitte setään, joka koko valtakunnassa on tunnettu etevimmäksi mieheksi kaikessa, mikä oikeata ja hyvää on. Minä neuvoisin teitä lähettämään hänelle postissa kirjeen, jossa ilmoitatte kaiken pahan, mitä veljenpoika on tehnyt, ja minä panen pääni pantiksi siitä, että kolmen päivän perästä saatte vastauksen.

Minä kiitin häntä tästä viittauksesta ja aioin heti ryhtyä tuumasta toimeen, mutta minulta puuttui paperia, ja pahaksi onneksi oli viimeiset rahat pantu tän'aamuna ruokatavarain ostamiseen. Hänen avullaan kumminkin sain hankituksi sitä.

Kolme seuraavaa päivää minä vietin kovassa levottomuudessa, epätietoisena siitä, minkä vaikutuksen minun kirjeeni lienee tehnyt. Samalla aikaa vaimoni minua myötäänsä kehoitteli kernaammin suostumaan vaikka mihin ehtoihin kuin jäämään tänne, ja hetkestä hetkeen tuli vain yhä uusia tietoja tyttäreni terveyden pahenemisesta. Tuli kolmas päivä, tuli neljäskin, mutta vastausta ei kirjeesen kuulunut: mitäpäs vento vieraan valituksista suosittua veljenpoikaa vastaan! Ja niin meni tämä toivo hukkaan, niinkuin entisenikin.

Mieleni pysyi yhä vielä vireänä, vaikka vankeus ja huono ilma alkoivat huomattavissa määrin heikontaa terveyttäni. Tulipalossa vioittunut käteni kävi sekin huonommaksi. Lapset istuivat minun luonani ja lukivat minulle vuorotellen, oljilla loikoessani, tahi itkien kuuntelivat minun neuvojani. Mutta tyttäreni terveys heikkeni nopeammin kuin minun. Jok'ainoa sanoma hänestä lisäsi minun huoliani ja murhettani.

Viidentenä aamuna siitä lukien, kuin kirje sir William Thornhillille oli lähetetty, sain sen kauhistuttavan tiedon, että tyttäreni on menettänyt puhelahjansa. Nyt vasta tuntui vankina-olo minusta todellakin tuskalliselta. Minun sieluni pyrki raastamaan itsensä ulos vankihuoneesta lapseni sairasvuoteen ääreen, lohduttamaan ja rohkaisemaan häntä, kuulemaan hänen viimeisiä toivomuksiansa ja opastamaan häntä hänen viimeiselle matkallensa. Tuli jälleen sanoma: hän on lähtemäisillään. Minulla ei siis sitäkään vähäistä lohdutusta, että saisin itkeä hänen luonansa. Vankeustoverini tuli parin tunnin perästä, tuoden viimeisen sanoman. Hän pyysi minua pysymään lujana.

Tyttäreni oli kuollut!

Huomis-aamuna mr Jenkinson tuli jälleen. Pikku pojat, minun ainoa seurani nyt, olivat minun luonani, koettaen kaikessa viattomuudessaan lohduttaa minua niin hyvin kuin osasivat. He tarjoutuivat lukemaan minulle ääneen ja pyysivät, ett'en minä itkisi ja valittaisi, minä kun olen jo niin vanha.

— Eikös sisko ole enkelinä nyt, isä? huudahti vanhempi heistä. — Miksikäs sinä sitten suret? Minä tahtoisin olla enkelinä, kaukana tästä kamalasta paikasta, jos isä olisi mukana.

— Niin, — lisäsi nuorempi, — sisko on taivaassa, ja taivas on paljoa ihanampi paikka kuin tämä, ja siellä on pelkkiä hyviä ihmisiä, mutta täällä ovat ihmiset kerrassaan pahoja.

Mr Jenkinson keskeytti heidän viattomat lörpötyksensä, huomauttaen, että koska tyttäreni nyt on lähtenyt pois, niin minun pitäisi vakavasti miettiä muitten perheeni jäsenten kohtaloa ja koettaa pelastaa oma henkeni, sillä terveytenihän huononee tarpeellisen hoidon ja raittiin ilman puutteessa päivästä päivään. Hän lisäsi, että nyt minun tulee uhrata oma ylpeyteni ja kostonpyyntöni niitten menestykseksi, joitten turva minä vielä olen. Nyt on, arveli hän, sekä oikeuden että kohtuuden mukaan, minun velvollisuuteni sopia hovinherran kanssa.

— Jumalan kiitos, — vastasin minä, — ei ole minussa ylpeyttä enää jäljellä. Minä halveksisin sydäntäni, jos huomaisin rahtuisenkaan ylpeyttä tai kostonhimoa siinä piilevän. Päinvastoin minä toivon, koska minun sortajani on ollut minun seurakuntani jäseniä, että kerran saan asettaa hänetkin puhtaaksi pestynä sieluna Jumalan tuomio-istuimen eteen. Ei, sir, ei minussa enää ole kostonpyyteitä. Ja vaikka squire on ottanut minulta sen, mitä minä pidän kalliimpana kaikkia hänen aarteitaan, vaikka hän on sydämeni rikki repinyt, sillä minä olen menehtymäisilläni, hyvä toveri, menehtymäisilläni, niin ei sittenkään minussa kostonhimoa ole. Nyt olen suostuvainen hänen avioliittoonsa. Tämä myöntyväisyys kenties tekee hänelle mielihyvän, ja antakaa hänen samalla tietää, että jos minä olen hänelle vääryyttä tehnyt, niin olen pahoillani siitä.

Mr Jenkinson otti kynän ja paperia ja kirjoitti minun suostumukseni melkein sanasta sanaan niinkuin sen olin lausunut. Minä panin nimeni sen alle. Poikani sai toimekseen viedä kirjeen mr Thornhillille, joka tähän aikaan kuului olevan maatilallansa.

Poikani meni ja palasi noin kuuden tunnin kuluttua, tuoden mukanaan suullisen vastauksen. Hänen oli ollut vaikea päästä squiren puheille, palvelijat kun olivat olleet tylyjä ja epäluuloisia. Sattumoisin hän oli vihdoin tavannut mr Thornhillin juuri kuin tämä oli lähtemäisillään ulos, valmistelemaan häitänsä, jotka vietetään kolmen päivän perästä. Poikani kertoi astuneensa varsin nöyrästi hänen luokseen ja antaneensa hänelle kirjeen. Luettuaan sen oli mr Thornhill sanonut, että myöntyminen on nyt liian myöhäistä ja tarpeetontakin; hän oli maininnut kuulleensa meidän valituksestamme hänen sedällensä, joka halveksien oli sen hyljännyt, niinkuin se ansaitsikin. Jos meillä jotain asiata on, oli hän lisännyt, niin on paras kääntyä hänen asian-ajajansa puoleen eikä hänen. Lopuksi hän oli sanonut olevansa vakuutettu minun molempain tyttärieni älykkäisyydestä: he ovat varmaankin olleet hänen miellyttäviä puolustajiaan. — No niin, sir, — virkoin minä vankeustoverilleni, — siinä te näette, minkälainen on luonteeltaan tämä mies, joka minua vainoaa. Hän saattaa olla samalla kertaa sekä leikillinen että julma. Mutta kohdelkoonpa minua niinkuin tahtoo! Minä pääsen pian vapaaksi, huolimatta kaikista teljistä ja salvoista, joitten takana hän koettaa minua vankina pitää. Minä olen matkalla kohti sellaisia asuinsijoja, jotka käyvät sitä kirkkaammiksi, mitä lähemmiksi niitä tulee. Tämä toivo lievittää minun murhettani, ja vaikka minä jätän jälkeeni joukon turvattomia orpoja, eivät he kumminkaan aivan avuttomiksi jää: jokunen ystävä kenties on pitävä heistä huolta isä paran tähden, ja jokunen on armeliaasti auttava heitä taivaallisen Isän tähden.

Kesken puhettani tuli sisään vaimoni, jota en vielä sinä päivänä ollut nähnyt. Hän oli säikähtäneen näköinen ja koetti puhua, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.

— Armaani! — lausuin minä. — Miksikäs murheellasi vielä minun huoliani lisäät? Vaikk'ei mikään myöntymys meidän puolelta saakaan lepytetyksi ankaraa herraa; vaikka hän on tuominnut minut kuolemaan tässä viheliäisyyden kodissa, ja vaikka me olemme kadottaneet rakkaan lapsen, niin on sinulla kumminkin oleva lohdutusta muissa lapsissasi, kun minusta aika jättää.

— Niin, — vastasi hän, — me olemme todellakin kadottaneet rakkaan lapsen. Sofia, mun silmäteräni on poissa, viety mieltä. Rosvot ovat hänet ryöstäneet.

— Mitenkä, rouva? — huudahti vankeustoverini, — ettäkö olisi ryöstetty? Sehän on mahdotonta!

Tuijottava katse ja kyynelvirta, — siinä vaimoni ainoa vastaus. Mutta erään toisen vangin vaimo, joka oli tullut sisään yhdessä hänen kanssaan, osasi antaa lähempiä tietoja. Hän oli ollut vaimoni ja tyttäreni kanssa kävelemässä vallantiellä jonkun matkan päässä kylästä. Siellä olivat heidän luokseen äkkiä ajaneet postivaunut, nelivaljakko edessä, ja pysähtyneet. Silloin oli muuan hienosti puettu mies, ei kumminkaan mr Thornhill, astunut vaunuista, siepannut minun tytärtäni vyötäisistä ja väkivallalla nostanut hänet vaunuihin, käskien samassa kuskin ajamaan, ja silmänräpäyksessä olivat vaunut tiessään.

— No niin, — huudahdin minä, — nyt on minun kurjuuteni mitta kukkurallaan, eikä ole maailmassa mitään, mikä minun tuskani enää voisi sen suuremmaksi tehdä! Ei yhtäkään enää! Ei ainoatakaan jätetty! Tuo hirviö! Lapseni, joka oli sydäntäni lähinnä, kaunis kuin enkeli ja viisaskin melkein kuin enkeli! Mutta auttakaa vaimoani, hän on kaatumaisillaan. Ei ainoatakaan jäljellä enää!

— Mieheni armas! — virkkoi vaimoni. Sinä näyt olevan vielä enemmän lohdutuksen puutteessa kuin minä. Kova on kohdannut meitä isku, mutta minä kestäisin sen ja kovemmankin, jos vaan näkisin sinun olevan rauhallisena. Ottakoot minulta lapseni ja kaikki tyyni, mitä minulla maailmassa on, kunhan vaan jättävät sinut minulle!

Poikani koetti lievittää meidän murhettamme. Hän kehoitti meitä tyyntymään, sanoen toivovansa, että meillä vielä on oleva syytä olemaan kiitollisia.

— Lapsi parka! sanoin minä. — Luo silmäsi ympärillesi maailmaan ja katso, onko siellä mitään onnea minulle enää jäljellä. Eikö pieninkin lohdutuksen kipinä ole sammunut? Valoisat toiveet… ne ovat nyt haudassa kaikki.

— Isä hyvä, — vastasi hän, — on sinulla sentään edes hetkiseksi mielihyvänkin syytä: minä sain kirjeen Yrjö veikolta.

— Kuinka hänen on laitansa, lapsi? — keskeytin minä. — Tietääkö hän mitään meidän onnettomuudestamme? Toivoakseni hänen ei ole tarvinnut olla osallisena poloisten omaistensa murheessa?

— Ei olekaan, — vastasi Moses; — hän on peräti iloinen, tyytyväinen ja onnellinen. Kirjeessä ei ole muuta kuin hyviä uutisia. Översti pitää hänestä paljon ja on luvannut korottaa hänet luutnantiksi niin kohta kuin sija tulee avonaiseksi.

— Ja oletko varma kaikesta tuosta? — huudahti vaimoni. — Oletko varma, ett'ei pojalleni ole mitään pahaa tapahtunut?

— Olen niinkin, äiti, — vastasi poikani. Saat nähdä kirjeen, joka on tekevä suuren ilon, ja jos mikään voi lohduttaa sinua, niin ainakin se.

— Mutta oletko varma, — jatkoi äiti, että kirje on häneltä itseltään, ja että hän on todellakin niin onnellinen?

— Kyllä, äiti, — vastasi poikani, — ja vielä hänestä kerran tulee meidän kaikkien tuki ja turva.

— Jumalan kiitos, — huudahti äiti, — ett'ei minun viimeinen kirjeeni ole tullut perille! Niin, armas, — jatkoi hän, kääntyen minuun, — minun täytyy nyt tunnustaa, että Herran käsi, joka on raskaana painanut meitä, on tässä kohden ollut meille laupias. Viimeisessä kirjeessäni, jonka olin kirjoittanut vihan katkeruudessa, minä pyysin häntä, jos äidin siunaus hänelle kallis on ja miehen sydän hänellä rinnassa lienee, pitämään huolta, että hänen isälleen ja sisarelleen tapahtuu oikeus, ja kostamaan meidän puolestamme. Mutta kiitos Hänen, joka kaikki asiat parhain päin kääntää! Kirje ei ole tullut perille, ja minä olen rauhassa.

— Vaimo! — huudahdin minä. — Pahoin sinä teit, ja ankarat saisit minulta nuhteet, jos toisin olisivat meillä asiat. Voi minkälaisesta kuilusta olet pelastunutkaan, kuilusta, joka olisi syössyt sekä sinut että hänet pohjattomaan kurjuuteen! Mutta Jumala on ollut laupiaampi meille kuin me toisillemme. Hän on asettanut niin, että pojasta saattaa tulla lasteni isä ja suojelija, kun minusta aika jättää. Kuinka teinkään väärin, vaikeroidessani, ett'ei minulla enää mitään lohdutusta ole, koska nyt kumminkin kuulen, että hän on onnellinen eikä tiedä mitään meidän koettelemuksistamme, ja että hänet on vielä säästetty tukemaan leskeksi jäänyttä äitiänsä ja suojelemaan veljiänsä ja sisariansa! Mutta mitä sisaria? Eihän ole hänellä sisaria enää. He ovat poissa, ryöstetyt minulta, ja minä kurja ja saamaton.

— Isä! — keskeytti poikani. — Salli minun lukea hänen kirjeensä. Se tekee kuin tekeekin sinulle mielihyvän. — Ja hän luki seuraavaa:

'Rakas Isä!

Olen hetkeksi siirtänyt ajatukseni kaikesta siitä hauskasta ja miellyttävästä kuin ympärilläni on, kiinnittääkseni ne vielä hauskempiin ja miellyttävämpiin, armaan pienen kotilieden ympärille siellä. Kuvailen mielessäni tuon pienen, hiljaisen joukon, tarkoin kuuntelemassa jok'ainoata riviä tästä. Ihastellen katselen noita kasvoja, joihin ei kunnianhimo eikä murhe milloinkaan ole rumentavaa leimaansa lyönyt. Mutta niin onnellisia kuin olettekaan siellä kotona, yhä onnellisemmiksi tulette, kuullessanne minun olevan kaikin puolin tyytyväisen oloihini ja elävän varsin onnellisena täällä.

Meidän rykmentti on saanut vastakäskyn: sen ei tarvitse lähteä ulkomaille. Översti, joka sanoo olevansa ystäväni, ottaa minut mukaansa kaikkiin seuroihin, missä hän on tuttu. Ja mitä useammin niissä käyn, sitä suuremmalla kunnioituksella minua kaikkialla kohdellaan. Eilen tanssin lady G:n kanssa, ja jos saattaisin unhottaa siellä kotihuolella hänet, — tiedätte kyllä, ketä tarkoitan, niin olisi minulla kenties menestystä. Mutta kohtaloni näkyy olevan muistella vain muita, vaikka useimmat poissaolevista ystävistäni ovat minut unhottaneet, ja näitten joukkoon, pelkään mä, täytyy minun lukea teidätkin, sillä kauan aikaa olen jo odotellut sitä mielihyvää, että saisin Teiltä kirjeen, mutta turhaan. Olivia ja Sofia lupasivat hekin kirjoittaa, mutta näkyvät unhottaneen minut. Sanokaa heille, että he ovat kaksi pikkuista pahanilkistä tyttöä, ja että minä olen tällä haavaa hirmuisesti suutuksissani heihin, Ja sittenkin, vaikka minun tekisi mieleni hiukan purpattaa, en tiedä, miksikä sydämeni on altis vain lempeille liikutuksille. Sano niinmuodoin heille, isä, että minä, oli miten oli, rakastan heitä sydämeni pohjasta ja olen aina

Sinun kuuliainen poikasi.'

— Kaikessa tässä kurjuudessakin, — huudahdin minä, — kuinka kiitollisia meidän pitäiskään olla siitä, että ainakin yksi meidän perheen jäsenistä on säästetty kärsimästä tuskaa meidän kanssamme! Jumala suojelkoon häntä ja suokoon hänelle sen onnen, että saisi, olla leskeksi jääneen äitinsä tukena ja näitten kahden poikasen isänä; muuta perintöähän en hänelle jätä. Suojelkoon hän heidän viatonta mieltänsä puutteen tuottamilta kiusauksilta ja johtakoon heidän askeleitansa kunnian polvuille.

Tuskin olin ennättänyt nämä sanat lausua, kun äkkiä alhaalta vankihuoneesta kuului kovaa meteliä. Hetken kuluttua melu lakkasi, ja käytävästä, joka johti minun huoneeseni, kuului kahletten kalinaa. Ylivartija astui sisään, taluttaen miestä, joka oli verissään, jaloissa kaikkein raskaimmat kahleet. Täynnä sääliä minä katselin onnetonta, joka lähestyi minua, mutta kauhistuin samassa, nähtyäni, että se oli oma poikani.

— Yrjö! Oma poikani! Tällaisessako tilassa minä sinut näen? Haavoitettuna! Kahleissa! Siinäkö se sinun onnesi? Näinkö palajat luokseni. Voi, jospa tämä näky särkisi minulta sydämen ja surmaisi minut tähän paikkaan!

— Isä, missä sinun miehuutesi? — vastasi poikani lujalla äänellä. — Minun täytyy kärsiä rangaistus. Minun henkeni on mennyttä, ja ottakoot sen. Minun viimeinen iloni on se, ett'ei minua ole vangittu murhaajana, vaikk'ei minulla olekaan mitään armahduksen toivoa.

Minä koetin hillitä kiihkoani muutaman minutin vaitiololla, mutta tuo pakko tuntui vievän minulta hengen.

— Voi poikani! Sydämeni itkee, nähdessäni sinut tuossa tilassa, enkä voi, en voi sitä estää itkemästä. Nähdä sinut tuollaisena juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin luulin sinun olevan onnellisen ja rukoilin sinun edestäsi! Kahleissa, haavoja täynnä! Kuolla nuorena, se on sittenkin onnellista. Mutta minä olen vanha, perin vanha ja olen elänyt, nähdäkseni moisen päivän: kaikki lapseni ovat ennen aikojansa kaatuneet ympäriltäni, ja minä elän heidän jälkeensä keskellä raunioita! Kaikki kirous, mikä milloinkaan on ihmisen sielua painanut, langetkoon raskaana minun lasteni murhaajan päälle. Suotakoon hänen elää, niinkuin minäkin, nähdäkseen…

— Riittää jo, isä, — lausui poikani, — tahi minun täytyy punastua sinun tähtesi. Näinkö sinä unohdat ikäsi ja pyhän virkasi, uhmailet Jumalan oikeamielisyyttä ja päästelet suustasi kirouksia, jotka piankin saattavat ponnahtaa takaisin ja musertaa sinun harmaan pääsi? Ei, isä, varusta itsesi valmistamaan minua häpeälliseen kuolemaan, joka minun piankin pitää kärsimän, rohkaisemaan mieltäni, jotta jaksaisin juoda sen katkeran kalkin, joka pian minun osakseni tulee.

— Lapseni, ei sinun tarvitse kuolla. Minä olen varma siitä, ettes ole mitään sellaista rikosta tehnyt, joka ansaitsisi niin häpeällisen rangaistuksen. Ei saata minun Yrjö poikani olla syyllinen sellaiseen rikokseen, joka saattaisi hänen esi-isänsä häpeään.

— Minun rikokseni, — vastasi hän, — on, pelkään mä, sellainen, jota ei anteeksi anneta. Saatuani äidin kirjeen, matkustin heti tänne. Olin päättänyt rangaista meidän kunniamme solvaisijaa ja lähetin hänelle vaatimuksen kaksintaisteluun. Hän ei kumminkaan tullut määräpaikalle itse, vaan lähetti neljä palvelijaansa, joilla oli käsky ottaa minut kiinni. Minä haavoitin yhden, joka ensiksi oli käynyt minuun käsin, ja luullakseni on mies nyt toivottomassa tilassa. Muut ottivat minut vangiksensa, ja nyt tuo pelkuri on päättänyt saattaa minut lain määräämän rangaistuksen alaiseksi. Todistukset ovat kumoamattomat. Minä olin se, joka lähetin vaatimuksen, ja koska minä ensimmäisenä rikoin lainkäskyn, niin ei minulla ole armahduksesta toivoakaan. Sinähän olet usein ihastuttanut minua opetuksillasi mielenlujuudesta; ole nyt itse esimerkkinä minulle.

— Ja niin aion ollakin, poikani. Minä olen nyt jo irti maailmasta ja kaikista sen iloista. Tästä hetkestä ruveten olkoot katki kaikki siteet, mitkä minua tähän maailmaan ovat kiinnittäneet. Minä tahdon valmistaa meitä kumpaakin iankaikkisuuteen. Niin, poikani, minä olen näyttävä sinulle tien, ja minun sieluni on seuraava sinua matkallasi tuonne ylös, sillä me lähdemme sinne yhdessä. Nyt huomaan minäkin ja olen varma, ett'ei sinulla ole armoa odottaminen täällä, ja siksi kehoitan sinua hakemaan sitä Hänen tuomio-istuimensa tykönä, jonka eteen me kumpainenkin ennen pitkää astumme. Mutta älkäämme olko itsekkäitä valmistuksissamme; sallikaamme kaikkien vankeuskumppaliemme olla siinä läsnä. Vartija hyvä, antakaa heidän tulla tänne; minä koetan taivuttaa heitä parannukseen.

Näin sanottuani minä yritin nousta olkivuoteeltani, mutta voimia puuttui: en jaksanut kuin nojata seinää vastan. Vangit tulivat kutsuttuina, he kun mielellään kuuntelivat minun opetuksiani. Äiti ja poika kannattelivat minua puolelta ja toiselta. Nähtyäni, ett'ei ketään ole poissa, minä käännyin heidän puoleensa ja pidin heille seuraavan kehoituspuheen.

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU

Todistus Sallimuksen tasapuolisesta menettelystä onnellisiin ja onnettomiin nähden maailmassa. Ilo ja tuska ovat jo olennoltaan sellaisia, että onnettoman täytyy saada kärsimystensä ylimäärästä korvausta tulevassa elämässä.

"Ystävät, lapseni ja vankikumppalit! Ajatellessani, millä tavoin hyvä ja paha täällä maan päällä on jaettuna, minä huomaan, että paljo on annettu ihmisille riemua, mutta vielä enemmän kärsimystä. Jos vaikka koko maailman tutkisi, niin ei löytäisi ainoatakaan niin onnellista, ett'ei hänellä edes jotain olisi toivottavaa, mutta toiselta puolen tuhannet itsemurhaajat joka päivä todistavat, ett'ei heillä enää ollut mitään toivomista. Näyttää niinmuodoin siltä, ett'ei ihminen tässä maailmassa milloinkaan saata tulla täysin onnelliseksi, mutta kyllä täysin onnettomaksi.

"Miksikä pitää ihmisen kärsimän niin paljon tuskaa? Miksikä tarvitaan meidän viheliäisyyttämme yleisen onnellisuuden olemassa-oloa varten? Jos kaikki muu kokonaisuus on täydellinen sen kautta, että sen alaosat ovat täydellisiä, miksikä sitten tuo suuri kokonaisuus tarvitsee, täydellinen ollakseen, sellaisia osia, jotka eivät ainoastaan ole toistensa alaisia, vaan itsessään epätäydellisiäkin? Siinä kysymyksiä, joista emme milloinkaan selville pääse, ja joista meidän on tarpeetonkin selville päästä. Tähän asiaan nähden on Sallimus katsonut parhaaksi masentaa meidän uteliaisuutemme; se tyytyy vaan antamaan meille lohdutuksen aiheita.

"Tässä tilassa on pyydetty filosofialta ystävällistä apua, ja taivas, nähdessään kuinka kykenemätön filosofia on ihmistä lohduttamaan, on antanut hänen avukseen uskonnon. Filosofian lohdutukset ovat varsin miellyttäviä, mutta usein harhaan viepiä. Se sanoo, meille, että elämä on täynnä riemuja, jos vaan tahdomme nauttia niitä, ja toiselta puolen se sanoo, että, vaikka meidän täytyy täällä kärsiä välttämätöntä kurjuutta, niin elämähän on lyhyt, ja kärsimys pian loppuu. Näin nämä lohdutukset kumoavat toinen toisensa, sillä jos elämä on iloa, niin on sen lyhyys tuskaa, ja jos se taas on pitkä, niin sittenhän meidän kärsimyksemme vain jatkuvat.

"Näin horjuvata on filosofia, mutta uskonnon lohdutus on korkeampaa laatua. Ihmisen määränä täällä, sanoo uskonto, on kehittää henkeänsä ja valmistautua toisille asuinsijoille. Kun hyvä ihminen on jättänyt ruumiinsa ja on pelkkänä kirkastettuna henkenä, niin hän huomaa luoneensa täällä itse itselleen onnen taivaan. Paha ihminen sitä vastoin, joka on rikoksilla typistänyt ja saastuttanut itsensä, eroaa ruumiistansa kauhistuksella ja huomaa ryhtyneensä taivaan kostoon ennenkuin taivas itse. Ja niinpä meidän on kaikissa elämänoloissa kiinni pitäminen uskonnosta, parhaimmasta lohduttajasta. Jos me nimittäin olemme onnelliset, niin on suloista ajatella, että tämä onni saattaa olla loppumaton; jos taas onnettomia olemme, niin on sangen lohdullista ajatella, että on olemassa joku rauhan sija. Uskonto tarjoaa siis onnelliselle onnellisuuden jatkumista, onnettomalle kärsimysten päättymistä.

"Mutta vaikka uskonto on lempeä jokaista kohtaan, on se luvannut onnettomalle erityisiä korvauksia. Sairas, alaston, koditon, raskaan taakan alainen ja vanki — kaikilla heillä on Jumalan sanassa runsaasti lupauksia. Meidän uskontomme perustaja sanoo joka paikassa olevansa onnettoman ystävä. Aivan toisin Hän tekee kuin tämän maailman väärät ystävät: Hän omistaa kaiken lempensä hyljätyille. Lyhytmielisyys on moittinut tätä puolueellisuudeksi, ansiottomaksi etuoikeudeksi. Mutta se ei ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että itse taivaankin on mahdoton tarjota loppumatonta onnellisuutta yhtä suurena lahjana onnelliselle kun onnettomallekin. Edelliselle on iankaikkisuus pelkästään autuutta, koskapa se oikeastaan lisää vaan sitä, mitä hänellä ennestäänkin jo oli olemassa. Jälkimmäiselle se on kaksinkertainen etu, sillä se päästää hänet kärsimyksistä täällä ja palkitsee sitä sitten taivaan autuudella.

"Sallimus on vielä toisessakin katsannossa suosiollisempi köyhiä kuin rikkaita kohtaan, sillä samalla kuin se saa yhä enemmän kaipaamaan haudantakaista elämää, samalla se sinne tietäkin tasoittaa. Onneton on jo pitkin aikaa saanut tutustua kaikenlaatuisiin kauhuihin. Surujen mies laskee päänsä rauhassa lepoon; ei hänellä ole mitään, josta hän ikävöiden luopuisi, ei hänellä ole kuin moniahta side, joka voisi viivyttää hänen lähtöänsä. Ei hän lopullisessa eroamisessa tunne muuta kuin luonnonomaista tuskaa, joka ei ole millään muotoa suurempi kuin se, minkä alle hän ennenkin niin usein on nääntynyt, sillä kun tuska on saavuttanut vissin määrän, silloin luonto lempeydessään tekee tunnottomaksi jokaisen uuden iskun, minkä kuolema ruumiisen lyö.

"Täten on Sallimus antanut onnettomille tässä maailmassa kaksi etua, joita ei onnellisilla ole: ensinnäkin he kuolevat iloisemmalla mielellä, ja toiseksi on heidän riemunsa, vastakohtana entisille kärsimyksille, suurempi. Ja tämä seikka, ystävät, ei ole mikään vähäpätöinen etu; se näkyy olevan yksi niitä nautinnolta, joista köyhän miehen vertauksessa puhutaan, sillä vaikka hän jo oli taivaassa ja tunsi kaikkia sen tarjoamia riemuja, niin mainitaan lisäyksenä hänen onnellisuuteensa se, että hän on aikoinansa saanut kurjuutta nähdä, mutta nyt hän lohdutetaan; hän on tiennyt, mitä on olla onneton, ja nyt hän tietää, mitä on olla onnellinen.

"Näin, ystävät, te näette, kuinka uskonto tekee sellaista, mitä filosofia ei ole milloinkaan tehnyt: se näyttää, kuinka taivas tasapuolisesti jakaa lahjansa niin onnelliselle kuin onnettomallekin, mitaten kaikki inhimilliset nautinnot suunnilleen samalla mitalla. Se antaa sekä rikkaalle että köyhälle saman autuuden tämän elämän perästä ja saattaa heidät täällä kaipaamaan sitä yhtäläisillä toiveilla. Mutta jos rikkailla on se etu, että jo täällä saavat riemuja nauttia, niin on köyhillä ilo siitä, että he, iankaikkisella riemulla kruunattuina, tietävät, miltä onnettomana olo ennen tuntui. Ja vaikkapa tätä etua vähäpätöisenä pidettäisiinkin, niin onhan se iankaikkinen, ja juuri tämä köyhän riemujen loppumattomuus painaa yhtä paljon kuin se ajallisten riemujen suurempi runsaus, jota maan mahtavat ovat täällä saaneet osakseen.

"Nämä niinmuodoin ovat onnettomain nimenomaisia lohdutuksia, ja siinä suhteessa he ovat korkeammalla muita ihmisiä; muissa suhtein he ovat alempana. Ken tahtoo tietää, millaista köyhän kurjuus on, hän katsokoon ja kestäköön elämää. Kerskailla siitä etuoikeudesta, että jo täälläkin saa riemuja nauttia, on puhua sellaista, mitä ei kukaan usko. Ihmiset, joilla on niin paljo kuin he elämässään tarvitsevat, eivät ole köyhiä; joilta taas tämä puuttuu, heidän täytyy olla kurjia. Niin, ystävät, meidän täytyy olla kurjia. Ei kiihotetun mielikuvituksen ponnistuksilla milloinkaan saa luonnon vaatimuksia tukautetuiksi, ei niillä milloinkaan saa vankihuoneen ummehtunutta ilmaa raikkaaksi ja suloiseksi eikä murtuneen sydämen sykintää tyynnytetyksi. Puhukoot vaan filosofit meille pehmoisilta leposijoiltaan, että me pystymme kestämään kaikkea tuota. Voi! Ponnistukset tuon kestämiseen, nehän ne suurinta tuskaa ovatkin. Kuolema on helppoa, sen kestää jokainen; mutta kituminen on kauheata, ja sitä ei kestä kukaan.

"Meille, ystävät, pitäisi taivaallisen autuuden lupausten olla erittäin kalliita, sillä jos meidän palkintomme olisi vain tässä maailmassa, niin me olisimme ihmisistä kurjimmat. Katsellessani näitä kolkkoja kiviseiniä, jotka on rakennettu meitä sekä hirvittämään että tallella pitämään, — tuota valoa, jonka määränä on vaan näyttää, kuinka kamala tämä paikka on, — noita kahleita, joita tyrannivalta kytkyinä käyttää, tai jotka rikos on tarpeellisiksi tehnyt, — katsellessani noita kuihtuneita kasvoja ja kuullessani näitä huokauksia, — voi, ystävät, kuinka ihanata on vaihtaa kaikki tämä taivaasen! Lentää liidellä halki avaruuksien, ääretönten kuin ilma, lekotella paisteessa iankaikkisen riemun, lakkaamatta veisata kiitosvirsiä, olla ilman tylyä isäntää, joka myötäänsä meitä uhkaa tai rääkkää, hyvyyden alkumuoto vain ikuisesti silmäimme edessä, — kaikkea tätä miettiessäni, tuntuu kuolema iloisen sanoman saattajalta; — kaikkea tätä miettiessäni, käy kuoleman terävinkin nuoli nojasauvakseni vaan; kaikkea tätä miettiessäni… mitä onkaan elämässä sellaista, jota maksaisi omistaa? — kaikkea tätä miettiessäni… mikä ei mielestäni olisikaan vähäarvoista? Kuninkaitten pitäisi linnoissansa huokaillen toivoa sellaisia etuja, mutta meidän, miesten masennettujen, pitäisi kaihoten kaivata niitä.

"Ja saammeko me sitten kaiken tämän omaksemme? Saamme kyllä, jos vaan sen perään pyrjimme. Ja — mikä lohdullista on — me vältämme monet kiusaukset, jotka saattaisivat meidän pyrkimystämme hidastuttaa. Meidän tulee vain pyrkiä kaiken sen perään; silloin taatusti saamme sen omaksemme, ja — mikä myöskin lohdullista on — piankin. Jos nimittäin katsahdamme kuluneesen elämäämme, niin se on kuin kapea kämmenen leveys, ja näyttäköön jäljellä oleva elämä millaiselta hyvänsä, me huomaamme, ett'ei sitä kauankaan kestä. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä lyhyemmiksi näkyvät päivät käyvän. Mitä enemmän me aikaan tutustumme, sitä lyhyemmältä sen pituus tuntuu. Olkaamme siis nyt lohdutetut, sillä pian me joudumme matkamme päähän. Pian laskemme maahan raskaan taakan, jonka taivas on meidän harteillemme sälyttänyt, ja vaikka kuolema, kurjan ainoa ystävä, jonkun aikaa kiusotteleekin väsynyttä matkamiestä, näyttäymällä silloin tällöin, ja vaikka taivaanranta yhä kauemmas vaeltajan edestä pakenee, niin tulee kuin tuleekin ja piankin se aika, jolloin meiltä työ lakkaa, — jolloin uljaat maailmanmahtavat eivät enää meitä maahan polje, — jolloin mielihyvällä muistelemme kärsimyksiämme täällä, jolloin ympärillemme kerääntyvät kaikki ystävät tahi sellaiset, jotka ansaitsivat olla ystäviämme, — jolloin onni on meillä sanomaton ja — kaiken kruununa — autuus iankaikkinen."

KOLMASKYMMENES KUKU

Alkaa näyttää valoisemmalta. Olkaamme lujia, niin onni vihdoinkin kääntyy meidän puolellemme.

Puheen päätettyäni, ja kuulijani siirryttyä pois, tuli luokseni ylivartija, inhimillisimpiä siinä virassa, ja pyysi, ett'en panisi pahaksi, jos hänen on täyttäminen velvollisuutensa: hänen on nimittäin määrä viedä poikani lujempaan koppiin. Hän saa kumminkin käydä joka aamu luonani. Minä kiitin häntä tuosta ystävällisyydestä, puristin poikani kättä ja sanoin hänelle jäähyväiset, muistuttaen häntä siitä suuresta velvollisuudesta, joka hänen edessänsä on.

Minä laskin pitkäkseni. Toinen pikku pojistani istui vuoteeni laidalle ja rupesi minulle lukemaan. Samassa tuli mr Jenkinson sisään, ilmoittaen, että tietoja oli saatu minun tyttärestäni: muuan henkilö oli pari tuntia sitten nähnyt hänet erään vieraan herran seurassa. He olivat pysähtyneet läheiseen kylään aterioimaan ja näkyivät aikovan palata sieltä kaupunkiin. Tuskin oli hän saanut tämän kertoneeksi, niin jo riensi ylivartija kiireissään ja hyvillään tuomaan sitä tietoa, että tyttäreni on löydetty. Heti kohta senjälkeen syöksi Moseskin sisään, huutaen, että Sofia sisko on alhaalla ja tulee heti tänne ylös vanhan ystävämme mr Burchellin kanssa.

Hänen tätä parast'aikaa kertoessaan, tuli huoneesen mun armas tyttäreni, melkein rajuna ilosta, ja riensi riemuissaan minua suutelemaan. Äiti se ääneti itkeä tihusteli iloissansa.

— Isä! huusi mun oma tyttäreni, — tässä on se uljas mies, jota minun tulee kiittää pelastuksestani. Tämän herran pelvottomuus on tehnyt minut onnelliseksi ja vapaaksi…

Suudelmalla hänet keskeytti mr Burchell, iloisempana kuin tyttö itse.

— Kas! Mr Burchell! — huudahdin minä. — Kurjassa näette meidät suojassa nyt, ja peräti toisellaisia olemme nyt kuin silloin, viimeksi tavattaessa. Te olitte aina meidän ystävämme. Aikaa sitten jo huomasimme väärinkäsityksemme ja olemme katuneet kiittämättömyyttä, jota silloin teille osoitimme. Minua melkein hävettää katsoa teitä silmiin, muistaessani, kuinka kehnosti teitä kohtelin. Mutta minä toivon, että te annatte anteeksi minulle, jonka muuan kelvoton konna on pettänyt ja syössyt, ystävyyden naamarin alla, kurjuuteen.

— Mahdotonta, — vastasi mr Burchell, mahdotonta on minun antaa anteeksi, kosk'ette milloinkaan ole minua loukannut. Huomasin osittain jo silloinkin teidän erehdyksenne, ja koska minun oli mahdoton sitä ehkäistä, niin en voinut muuta kuin valittaa sitä.

— Se käsitys minulla teistä aina oli, — virkoin minä, — että te olette ylevämielinen mies; nyt minä sen näen. Mutta kerro, lapsi kulta, mitenkä sinä pelastuit, tahi ketä ne rosvot olivat, jotka sinut ryöstivät.

— En todellakaan, tiedä itsekään, — vastasi hän, — kuka se kunnoton oli, joka minut sieppasi. Olimme äidin kanssa kävelemässä. Mies astui meidän takanamme, ja tuskin ennätin huutaa apuakaan, niin jo hän oli työntänyt minut vaunuihin, ja samassa läksivät hevoset laukkaamaan. Minä näin useampia ihmisiä tiellä ja huusin heitä avuksi, mutta he eivät olleet kuulevinankaan minun pyynnöistäni. Sillä välin koetti ryöstäjä kaikin tavoin estää minua huutamasta; vuoroin hän mielisteli, vuoroin uhkaili, vannoen, että jos minä vaan olen hiljaa, ei hän tee minulle mitään pahaa. Hetken kuluttua minä löin rikki akkunan, jonka hän oli vetänyt ylös, ja kenenkä minä huomasin jonkun matkan päässä? Kenenkäs muun kuin meidän vanhan ystävämme mr Burchellin astuvan kiireisin askelin, niinkuin tavallisestikin, kädessään paksu keppi, josta me ennen niin usein nauroimme hänelle. Jouduttuamme kuuleman matkan päähän hänestä, minä huusin häntä nimeltä ja pyysin avukseni. Minä huusin uudestaan useampia kertoja, kunnes hän kovalla äänellä käski kuskin pysähtyä. Tämä ei ollut tietääkseenkään, vaan läksi ajamaan yhä kovempaa vauhtia. Minä luulin jo, ett'ei mr Burchell enää voi saavuttaa meitä, mutta tuskin oli minuttiakaan kulunut, niin näin hänen juoksevan hevosten rinnalla ja yhdellä iskulla lyövän kuskin maahan. Hevoset pysähtyivät silloin itsestään. Rosvo hyppäsi ulos, kiroten ja uhaten, veti miekkansa ja käski mr Burchellin menemään tiehensä, muutoin hänen käy huonosti. Mutta mr Burchell ryntäsi hänen päällensä, taittoi palasiksi häneltä miekan ja ajoi häntä sitten takaa neljänneksen peninkulmaa. Konna pääsi kumminkin pakoon. Samaan aikaan olin minäkin astunut vaunuista alas, valmiina auttamaan pelastajaani, mutta pian hän palasi minun suureksi ilokseni. Kuski toipui huumauksistaan ja olisi hänkin lähtenyt pakoon, mutta mr Burchell käski häntä hengen uhalla nousemaan jälleen ja kyyditsemään meidät vaunuissa takaisin kaupunkiin. Huomattuaan vastustamisen mahdottomaksi, kuski totteli vastenmielisesti. Hänen saamansa haava oli ainakin minun mielestäni vaarallinen. Pitkin matkaa hän vaikeroi haavaansa, niin että mr Burchellin kävi häntä vihdoin sääli ja jätti hänet minun pyynnöstäni seuraavaan majataloon, jonne paluumatkalla poikkesimme, ja josta otimme toisen kuskin.

— Terve tultuasi sitten lapseni! — huudahdin minä, — ja sinä, hänen uljas pelastajansa, tuhannesti terve tullut! Vähät ovat meillä vieraanvarat, mutta sydämemme ovat valmiit vastaan-ottamaan teitä. Ja nyt, mr Burchell, joka olette tyttäremme pelastanut! Jos aikomuksenne on saada hänet palkinnoksi, niin hän on teidän. Jos saatatte alentua heimolaisuuteen niin köyhän perheen kanssa kuin minun, niin ottakaa hänet. Saakaa hänen suostumuksensa, kuten tiedän teidän saaneen hänen sydämensäkin, silloin on teillä minunkin suostumukseni. Ja sallikaa sanoani, sir, ett'en teille vähäistä aarretta annakaan; hän on kuulu kauneudestaan, se on totta, mutta en nyt sitä tarkoita; hänen sydämensä minä teille aarteena annan.

— Mutta, sir, — virkkoi hän, — epäilemättä te tunnette, millaisissa oloissa minä olen, ja ett'en minä kykene hoitamaan häntä kyllin ansiollisesti.

— Jos tuolla vastaväitteellä, — lausuin minä, — aiotaan puikahtaa minun tarjoukseni ohitse, niin en sano enää mitään; minä vaan en tunne toista, joka olisi niin arvokas ansaitsemaan hänet kuin te; ja jos minä voisin antaa hänelle tuhansia, ja jos tuhannet häntä minulta pyytäisivät, niin kunniallinen, uljas Burchellini olisi minulle mieleisin kaikista.

Tähän kaikkeen näkyi hänen vaitiolonsa antavan masentavan kiellon, ja mitään vastaamatta minun viimeisiin sanoihini hän kysäisi, eikö tänne saisi jotain virvokkeita lähimmästä ravintolasta. Saatuaan myöntävän vastauksen, hän tilasi tänne päivälliseksi parasta, mitä hätä pikaa ennättävät valmistaa. Samoin hän käski tuoda tusinallisen parasta viiniä, mitä heillä on, ja minulle jotain sydämen vahviketta. Myhähtäen hän sitten virkkoi minulle tahtovansa kerrankin hiukan liikahtaa ja vakuutti, ett'ei hän, vaikka nyt ollaankin vankihuoneessa, milloinkaan ole ollut niin hilpeällä mielellä kuin nyt. Ylivartija tuli pian sisään panemaan ateriata kuntoon. Pöytä lainattiin häneltä, ja huomattavalla tavalla hän näytti avuliaisuuttansa. Viinit pantiin järjestykseen, ja kaksi varsin hyvin laitettua ruokalajia kannettiin sisään.

Tyttäreni ei ollut vielä kuullut poloisen veljensä surullisesta kohtalosta, eikä kukaan meistä näyttänyt tahtovan häiritä sen kertomisella hänen iloansa. Turhaan minä kumminkin koetin pysyä hilpeällä mielellä; onnettoman poikani tila teki tyhjäksi kaikki teeskelyn yritykset, niin että minun vihdoin täytyi keskeyttää yhteinen ilo ja kertoa, mitenkä onnettomasti hänen oli käynyt, jonka jälkeen minä pyysin, että hänen sallittaisiin päästä osalliseksi näistä yleisin tyytyväisyyden hetkistä. Sittenkuin vieraat olivat toipuneet hämmästyksestänsä, jonka minun kertomukseni oli heissä vaikuttanut, pyysin minä, että mr Jenkinsoninkin suotaisiin tulla tänne. Tämän pyyntöni täytti ylivartija tavattoman nöyrästi.

Tuskin oli poikani kahleitten kalina alkanut kuulua käytävästä, kun jo sisar maltitonna riensi häntä vastaan. Sillä välin mr Burchell kysäisi minulta, onko minun poikani Yrjö niminen. Minä myönsin. Hän oli edelleen ääneti. Heti kuin poikani oli astunut sisään, minä huomasin hänen luovan mr Burchelliin katseen täynnä hämmästystä ja kunnioitusta.

— Tule, poikani! — lausuin minä. — Vaikka meidät on hyvin syvälle painettu, on Sallimus kuitenkin suvainnut suoda meille hiukan huojennusta vaivoissa. Sisaresi on tullut takaisin, ja tässä hänen pelastajansa: tälle miehelle minä olen velassa siitä, että minulla vielä on tytär. Lyö ystävänä kättä hänelle, poikani: hän on ansainnut meidän hartaimmat kiitoksemme.

Poikani ei näkynyt lainkaan kuulevan minun sanojani. Hän oli koko ajan seisonut kunnioittavan matkan päässä.

— Veli rakas, — huudahti sisar, — miks'etkäs kiitä minun pelastajaani? Uljaitten miesten pitäisi aina rakastaa toisiansa.

Toinen seisoi kumminkin yhä edelleen ääneti ja hämmästyneenä, kunnes meidän vieraamme huomasi olevansa viimeinkin tunnettu ja luontaisella arvokkaisuudellaan pyysi poikaani astumaan esille. En ole koskaan nähnyt mitään niin todella majesteetillista kuin mr Burchellin ryhti silloin. Ylevin näky maailmassa, sanoo muuan filosofi, on kunnon mies, joka taistelee vastoinkäymisten kanssa. On ylevämpiäkin, nimittäin kunnon mies, joka tulee hänen avukseen.

Kiinnitettyään poikaani voimakkaan katseen ja silmäiltyään häntä hetkisen, hän lausui:

— Taaskin minä huomaan, te ajattelematon poika, että sama rikos…

Hänet keskeytti vanginvartijan apulainen, ilmoittaen, että muuan ylhäinen herra, joka oli tullut vaunuissa kaupunkiin useamman palvelijan kanssa, lähettää kunnioittavan tervehdyksensä täällä olevalle gentlemanille ja tiedustaa, milloinka hänen sopisi tulla hänen puheilleen.

— Pyydä häntä odottamaan, — sanoi vieras, — kunnes saan tilaisuuden ottamaan hänet vastaan.

Kääntyen sitten poikani puoleen, hän jatkoi:

— Minä huomaan teidän tehneen itsenne syylliseksi samaan rikokseen, josta kerran ennenkin teitä nuhtelin, ja josta laki on valmis määräämään teille ankarimman rangaistuksen. Te kuvittelette kaiketi, että oman henkenne ylenkatsominen oikeuttaa teitä ottamaan toiseltakin ihmiseltä hengen. Missäpäs sitten, hyvä herra, teidän mielestänne on erotus kaksintaistelijan välillä, joka oman, arvottomana pitämänsä hengen panee alttiiksi, ja murhaajan välillä, joka toimii paremmin turvattuna? Vähentääkö se pelurin petosta, että hän sanoo pelanneensa pelkillä luumarkoilla?

— Voi, sir, — huudahdin minä, — ken lienettekään, säälikää tätä väärään johdettua poika parkaa, sillä minkä hän teki, sen hän teki vain totellakseen loukattua äitiänsä, joka tuskansa katkeruudessa oli vaatinut häntä, siunauksen pois-ottamisen uhalla, kostamaan hänen puolestansa! Kas tässä, sir, kirje, josta näette, kuinka ymmärtämättömästi äiti teki, ja joka lieventää poikani rikoksen.

Vieras otti kirjeen ja luki sen hätäpikaa läpi.

— Tämä, — virkkoi hän, — tämä tosin ei täydellisesti poista syyllisyyttä, mutta on siinä siksi paljon lievennystä rikokselle, että minä sen johdosta annan hänelle anteeksi. Ja nyt, sir, — jatkoi hän ottaen ystävällisesti poikaani kädestä; huomaan teidän olevan hämmästyksissänne, kohdatessanne minut täällä, mutta olenpa minä käynyt vankihuoneissa vähemmänkin tärkeissä asioissa. Nyt olen tullut tänne pitämään huolta, että oikeus tapahtuu eräälle arvoisalle miehelle, jota kohtaan minä tunnen vilpitöntä kunnioitusta. Minä olen jo kauan aikaa valepuvussa tarkastanut teidän isänne hyvää sydäntä. Hänen matalassa majassaan on minun osakseni tullut kunnioitusta, jossa ei ollut imartelua, ja hänen yksinkertaisen, hauskan kotilietensä ääressä olen nauttinut sellaista onnea, jota en ole hoveissa löytänyt. Veljeni poika on saanut tietää, että minä olen aikonut käydä täällä, ja näkyy hänkin saapuneen tänne. Olisi kohtuutonta sekä häneen että teihin nähden, jos hänet tutkimatta tuomitseisin. Jos kelle vääryyttä on tehty, niin se pitää oikaistaman, ja sen uskallan kerskailematta sanoa, ett'ei kellään ole milloinkaan ollut syytä moittia sir William Thornhillin oikeamielisyyttä.

Tuossa siis oli se mies, jota me olimme kauan aikaa pitäneet hyvänsävyisenä, hauskana tuttuna talossa, ja hän ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa sir William Thornhill, jonka hyvät avut ja omituisuudet olivat kaikkialla tunnetut. Tuo köyhä mr Burchell olikin hyvin nerokas ja vaikutusvaltainen mies. Neuvoskunnat noudattivat mielellään vastaan hänen neuvojansa, ja puolueet ne luottamuksella häntä kuuntelivat. Hän oli maansa ystävä ja kuninkaalleen uskollinen. Vaimo parkani, muistellen, kuinka ylen tuttavallisesti hän oli tätä herraa kohdellut, oli vähällä pyörtyä pelkästä säikäyksestä, mutta Sofia, joka hetki sitten oli pitänyt häntä omanaan, huomasi nyt, kuinka äärettömän juovan varallisuus on heidän välillensä asettanut, eikä voinut salata kyyneleitänsä.

— Voi, sir! — huudahti vaimoni, varsin surkean näköisenä, — kuinka on mahdollista, että te milloinkaan voisitte antaa minulle anteeksi? Sitä kunnioituksen puutetta, jolla minä teitä kohtelin, silloin kuin minulla viimeksi oli kunnia nähdä teitä meillä, ja niitä pilapuheita, joita julkenin lasketella, juuri niitä pilapuheita, sir, pelkään mä, te ette milloinkaan voi anteeksi antaa.

— Hyvä rouva, — vastasi toinen myhäillen, — minkä teillä oli pilapuheita, sen oli minulla vastauksia varalla. Päättäköön koko tämä seura, eivätkö minun komppani olleet aivan yhtä hyviä kuin teidänkin. En todellakaan voisi tällä haavaa olla suutuksissa kehenkään muuhun kuin siihen ihmiseen, joka säikäytti tämän mun tyttöni pienen. Minulla ei ollut aikaa tarkastaa rosvoa senkään vertaa, että voisin yleisessä kuulutuksessa ilmoittaa hänen tuntomerkkinsä. Sanokaas, armas Sofia, voisitteko te tuntea hänet?

— En ole siitä aivan varma, — vastasi Sofia.

— Muistelen kumminkin, että hänellä oli iso arpi toisessa silmäkulmassa.

— Suokaa anteeksi, neiti, — keskeytti Jenkinson, joka oli saapuvilla, — mutta olkaa hyvä ja sanokaa, oliko miehellä oma punainen tukka?

— Luullakseni oli, — vastasi Sofia.

— Ja te, armollinen herra, — kysäisi mr Jenkinson, kääntyen sir Williamin puoleen, — huomasitteko, että hänellä oli hyvin pitkät jalat?

— En osaa sanoa, — virkkoi baronetti, kuinka pitkät ne olivat, mutta nopeasti ne liikkuivat, sen tiedän, sillä pakoon hän minulta pääsi, ja siihen en luulisi koko valtakunnassa kenenkään muun pystyvän.

— No niin, armollinen herra, — huudahti Jenkinson, — minä tunnen hänet! Se on varmaankin sama mies: Englannin nopein juoksija, joka on voittanut Newcastlen kuuluisan Pinwiren. Hänen nimensä on Timoteus Baxter. Minä tunnen hänet perin pohjin ja tiedän hänen nykyisen olopaikkansakin. Jos teidän armonne suvaitsee käskeä ylivartijan lähettämään kaksi miestä minun kanssani, niin minä lupaan tuoda hänet teidän luoksenne vähintänsä tunnin perästä.

Lähetettiin sana ylivartijalle, ja hän tuli silmänräpäyksessä. Sir William kysyi, tunteeko hän häntä.

— Kyllä, armollinen herra, — vastasi kysytty, — hyvinhän minä tunnen sir William Thornhillin, ja ken häntä osaksikin tuntee, se tahtoisi tuntea häntä yhä enemmän.

— No niin, — sanoi baronetti, — minä pyydän nyt, että te minun edesvastauksellanne sallitte tämän miehen lähteä kahden palvelijanne kanssa asioille. Ja koska minä olen valtuutettu rauhatuomariksi, niin minä puhun teidän puolestanne.

— Teidän lupauksenne on riittävä, — vastasi ylivartija, — ja jos minutinkan verran ennakolta annatte minulle viittauksen, niin saatte lähettää heidät ympäri koko Englannin, minne vaan suvaitsette.

Ylivartijan suostumuksella lähetettiin Jenkinson nyt hakemaan Timoteus Baxteria. Sillä välin huvitti meitä suuresti nuorimman poikani Billin toimeliaisuus, hän kun nyt juuri sisään tultuansa juoksi sir Williamin kaulaan, suutelemaan häntä. Äiti yritti mennä kurittamaan poikaansa moisesta tungettelemisesta, mutta tuo kunnon mies esti sen. Hän otti Billin, niin repaleisena kuin poika oli, polvelleen.

— No Bill, sinä paksuposkinen vekkuli, virkkoi hän, — vieläkö muistat vanhaa Burchell ystävää? Entäs sinä, Dick, arvoisa äijä, oletko sinäkin täällä? Katsokaas, minä en ole unohtanut teitä.

Sen sanottuaan hän antoi kummallekin suuren palan mesileipää, jonka poika parat heti söivät makeaan suuhunsa: tän'aamuna he olivatkin saaneet varsin niukan suuruksen.

Me kävimme päivälliselle, vaikka ruuat olivat jo melkein kylmiä. Sitä ennen sir William kirjoitti lääkkeitä minun kättäni varten, jota yhä edelleen pakotti. Hän oli näet aikoinaan huviksensa tutkinut lääketiedettä ja oli tavallista enemmän perehtynyt siihen. Lääkkeet tuotiin paikkakunnan apteekista, ja heti kuin ne oli pantu kipeälle käsivarrelle, tunsin ilmeistä helpotusta.

Pöydässä meitä passasi ylivartija itse, koettaen kohdella meidän vierastamme niin syvällä kunnioituksella kuin suinkin osasi. Mutta ennenkuin ateria oli loppunut, tuli jo uudestaan sana veljenpojalta, joka pyysi päästä setänsä puheille, puolustamaan viattomuuttansa ja kunniaansa. Baronetti suostui ja käski pyytää mr Thornhillia sisään.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU

Entisen hyväntahtoisuuden palkinto korkojen kanssa.

Mr Thornhill astui sisään hymyillen, kuten ainakin, ja yritti syleillä setäänsä, mutta tämä esti sen halveksivalla viittauksella.

— Pois imartelut nyt, sir! — huudahti baronetti, luoden tulijaan tuikean katseen. — Ainoa tie minun sydämeeni käy kunnian polkua pitkin, mutta täällä en näe kuin moninkertaista petollisuutta, pelkuriutta ja sortoa. Mistä se tulee, sir, että tätä mies parkaa, jonka ystävänä te, kuten tiedän, lupasitte olla, on kohdeltu, niin tylysti? Tytär on konnamaisesti vietelty, palkinnoksi isän vieraanvaraisuudesta, ja vanha isä heitetty vankihuoneesen, siitä syystä kaiketi, että hän pani loukkauksen pahaksensa! Ja hänen poikansakin, jota et rohjennut miehen tavalla…

— Kuinka, sir! — keskeytti squire, — lukeeko minun setäni todellakin minulle viaksi sen, että minä, mitä viimeksi mainittuun seikkaan tulee, olin ryhtymättä sellaiseen tekoon, mistä juuri hän itse on minua alinoman varoitellut?

— Sinun muistutuksesi, — lausui sir William, — on oikea. Siinä kohden olet menetellyt ymmärtäväisesti ja hyvin, vaikk'et aivan niin kuin isä vainajasi olisi tehnyt; mutta veljeni oli kunnian mies, jota vastoin sinä… no niin, siinä kohden teit oikein, ja minä hyväksyn tekosi.

— Ja niinpä, toivoakseni, — jatkoi veljenpoika, — eivät minun muutkaan toimeni ansaitse moitetta. Minä olen esiintynyt tämän herran tyttären kanssa julkisissa huvipaikoissa. Tälle ajattelemattomalle teolle antoivat sitten pahat kielet paljoa häijymmän nimen, ja minusta levitettiin se huhu, että minä muka olin vietellyt hänet. Minä kävin hänen isänsä luona, sovittaakseni asian täydellisesti, mutta minut vastaan-otettiin pelkillä soimauksilla ja solvauksilla. Ja mitä vihdoin siihen tulee, että hän on täällä, niin minun asian-ajajani ja voutini saattavat parhaiten selittää sen seikan, sillä minä olen tällaiset asiat antanut kokonaan heidän haltuunsa. Jos hän on joutunut velkoihin, joita hän ei tahdo tahi voi maksaa, niin oli heidän velvollisuutensa menetellä näin, enkä minä puolestani näe mitään tylyyttä tai vääryyttä siinä, että koettaa laillisella tavalla saada omansa takaisin.

— Jos asia on niin kuin sanoit, — virkkoi sir William, — niin ei sinun rikoksessasi ole mitään anteeksi-antamatonta, ja vaikka sinä olisit menetellyt jalomielisemmin, elles olisi alamaistesi sallinut niin tylysti kohdella tätä herraa, niin on sinulla ainakin laillinen oikeus puolellasi.

— Hän ei voi kumota ainoatakaan väitettäni, — vastasi squire. — Minä vaadin häntä tekemään sen, ja monet minun palvelijoistani ovat valmiit todistamaan olevani oikeassa. Niin, sir, — jatkoi hän, huomattuaan minun vaikenevan, ja mahdotonhan minun todellakin oli tehdä tyhjäksi, mitä hän oli sanonut, — niin, sir, nyt olen minä todistanut olevani viaton, mutta vaikka olisinkin altis teidän pyynnöstänne antamaan hänelle muut solvaukset anteeksi, niin en voi hillitä suuttumustani siitä, että hän on yrittänyt halventaa minua teidän silmissänne, tehden sen vielä samaan aikaan kuin hänen poikansa todellakin väjyi minun henkeäni. Tämä, sanon minä, on niin katalaa, että minä olen päättänyt antaa lain tehdä tehtävänsä. Tässä on tuo minulle lähetetty vaatimus kaksintaisteluun, ja minulla on kaksi vierasta miestä, jotka vahvistavat todeksi sen, että yksi minun palvelijoistani on vaarallisesti haavoitettu. Ja vaikka setä itse kehoittaisi minua luopumaan aikeestani — sitä hän ei kumminkaan tee, — niin vaadin minä kumminkin, että tässä asiassa tapahtuu oikeutta myöten, ja että rikoksentekijä saa kärsiä rangaistuksensa.

— Sinä sen hirviö! — huudahti vaimoni. Vai et sinä vainen vielä ole saanut kostoa kyltiksesi? Vai pitää vielä poikani poloisen saada tuta sinun julmuuttasi? Minä toivon, että hyväntahtoinen sir William suojelee meitä, sillä minun poikani on viaton kuin lapsi, se on vissi se, eikä ole tehnyt pahaa kellenkään.

— Hyvä rouva! — vastasi hyväntahtoinen sir William. — Teidän toivonne poikanne pelastumisesta ei saata olla hartaampi kuin minunkaan, mutta mielipahakseni huomaan, hänen syyllisyytensä liiankin ilmeiseksi. Ja jos vaan veljenpoikana yhä edelleen vaatii…

Samassa kiintyi huomiomme kokonaan toisaanne. Jenkinson ja ylivartijan kaksi palvelijaa astuivat sisään, mukanaan muuan pitkä mies hyvissä vaatteissa, ennen saadun kuvauksen mukaan juuri sen rosvon näköinen, joka oli tyttäreni ryöstänyt.

— Kas tässä, — huudahti Jenkinson, työntäen hänet sisään, — kas tässä hän on, ja jos kellä lie Tyborniin[17] etuoikeus, niin ainakin tällä miehellä.

Tuskin oli mr Thornhill nähnyt vangin ja hänen vartijanaan Jenkinsonin, niin jo hätkähti säikäyksestä. Hän kalpeni, kuten konsanaankin pahantekijä, joka huomaa joutuneensa kiinni. Hän olisi puikahtanut tiehensä, mutta Jenkinson arvasi hänen aikeensa ja pysäytti hänet.

— Hohoo, squire! — huudahti hän. — Häpeättekö kahta vanhaa tuttuanne, Jenkinsonia ja Baxteria? Mutta niinhän ne suuret herrat aina unohtavat ystävänsä. Minä puolestani olen päättänyt, että me emme unohda teitä. Teidän armonne, — jatkoi hän, kääntyen sir Williamin puoleen, — meidän vankimme on jo tunnustanut kaikki. Tässä se nyt on se gentleman, joka muka oli niin vaarallisesti haavoitettu. Hän sanoo, että juuri mr Thornhill oli pannut hänet tähän leikkiin ja antanut hänelle nämä vaatteet, jotta olisi oikein herran näköinen, ja toimittanut hänelle postivaunut. Tällainen oli heillä ollut suostumus: Baxter viepi neitosen ensin turvalliseen paikkaan ja rupeaa häntä pelottamaan uhkauksillansa; samassa tulee mr Thornhill ikäänkuin sattumoisin saapuville ja pelastaa hänet. Ensin herrat kumminkin miekkailevat jonkun aikaa, ja sitten lähtee Baxter pakoon; siten on mr Thornhillillä, pelastajana muka, parempi tilaisuus päästä neiden suosioon.

Sir William muisti nähneensä tuon saman takin useinkin veljenpoikansa päällä. Kaikki muut seikat vahvisti vanki todeksi, kertoen tapaukset juurta jaksain. Lopuksi hän sanoi mr Thornhillin useinkin vakuuttaneen hänelle olevansa yht'aikaa rakastunut kumpaakin sisareen.

— Hyvä Jumala! — huudahti sir William. — Millaista olenkaan elättänyt käärmettä povessani! Ja niin kiihkeä kuin hän näkyi olevan saamaan lain voimaa käytäntöön! Mutta hän on saapa sen. Ylivartija, ottakaa talteen hänet… taikka… malttakaa! Pelkäänpä, ettei vielä ole laillista syytä hänen vangitsemiseensa.

Mr Thornhill pyysi silloin peräti nöyrtyneenä, ett'ei toki kahta tuollaista viheliäistä hylkiötä päästettäisi todistamaan häntä vastaan, vaan että kuulusteltaisiin hänen palvelijoitansa.

— Sinun palvelijoitasi! — vastasi sir William. — Konna, älä sano heitä omiksesi enää! Mutta kuullaanpa, mitä heillä on sanomista. Käskekää hovimestari tänne.

Sisään tultuansa, hovimestari huomasi mr Thornhillin katseesta heti kohta, että hänen entiseltä herraltaan on kaikki mahti mennyt.

— Sano minulle, — lausui sir William ankarasti, — oletko nähnyt isäntääsi ja tätä miestä herrasi vaatteissa koskaan yhdessä?

— Kyllä, armollinen herra, — vastasi hovimestari, — senkin seitsemän kertaa. Tämä mieshän se aina meidän herralle ladyjä toi.

— Mitenkä? — keskeytti nuori mr Thornhill, — uskallatko minun läsnäollessani…?

— Uskallan, — vastasi toinen, — teidän ja kenen hyvänsä. Suoraan puhuen, nuori herra, en minä teistä milloinkaan ole pitänyt enkä teitä suvainnut. Enkä minä välitä vähääkään, vaikka sanonkin, millainen mies te minusta nähden oikeastaan olette.

— No niin, — virkkoi Jenkinson väliin, — kerropas armolliselle herralle, tiedätkös minusta mitä.

— Enpä saata sinusta kovin paljoa hyvää sanoa, — vastasi hovimestari. — Sinä iltana kuin vanhan herran tytär houkuteltiin meille, olit sinä mukana.

— Kas niin! — huudahti sir William. — Oletpa saanut aivan erinomaisen vieraanmiehen todistamaan viattomuuttasi, sinä ihmiskunnan häpeäpilkku! Olla tekemisissä sellaisten roistojen kanssa!

Jatkaen sitten tutkimustaan, hän virkkoi hovimestarille:

— Sanoitko tämän miehen tuoneen isäntäsi luokse vanhan tohtorin tyttären?

— En, armollinen herra, — vastasi hovimestari, — ei hän neittä tuonut, sillä squire toi hänet itse, mutta papin tämä toi muka vihkimään heitä.

— Se on ihan totta, — huudahti Jenkinson; — minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että minä sen toimen sain suorittaakseni.

— Hyvä Isä! — huudahti baronetti. — Yhä uusia kauhistuttavia konnantöitä vaan! Hänen syyllisyytensä on nyt päivän selvä, ja minä huomaan, että syynä hänen nykyiseen menettelyynsä on ollut pelkkä julmuus, pelkurius ja kostonhimo. Ylivartija, päästäkää tuo nuori upseeri, joka on teidän vankinanne, heti kohta vapaaksi. Minä vastaan seurauksista. Minä otan selittääkseni asiat oikeassa valossa sille virkamiehelle, ystävälleni, joka lähetti hänet tänne. Mutta missä on tuo nuori lady itse? Tulkoon hän, jotta saisimme asettaa hänet vastatusten tämän kurjan miehen kanssa. Minun täytyy saada tietää, millä tavoin tämä on hänet vietellyt. Pyytäkää, että hän olisi hyvä ja tulisi sisään. Missä hän on?

— Voi, sir! — virkoin minä. — Tuo kysymys on pistos sydämeeni. Kerran olin niin onnellinen, että minulla oli tytär, mutta hänen kova kohtalonsa…

Äkkinäinen tapaus keskeytti minut, sillä sisään astui — kukas muu kuin miss Arabella Wilmot, joka parin päivän perästä piti vihittämän mr Thornhillin kanssa! Sanomattomasti hän hämmästyi, nähtyään täällä sir Williamin ja hänen veljenpoikansa, sillä hänen tulonsa tänne oli aivan satunnaista. Hän oli nimittäin vanhan isänsä kanssa matkalla kaupungin kautta tätinsä luokse, joka oli vaatimalla vaatinut, että hänen ja mr Thornhillin häät vietettäisiin hänen talossaan. He olivat pysähtyneet levähtämään erääsen majataloon toisessa päässä kaupunkia. Siellä oli miss Arabella akkunasta nähnyt toisen minun pikku pojistani leikkivän kadulla ja samassa lähettänyt lakeijansa hakemaan pojan luokseen. Pojalta hän oli saanut hiukan tietoja meidän kovasta kohtalostamme, ei kumminkaan sitä, että mr Thornhill oli ollut siihen syypää. Turhaan oli isä koettanut hänelle selittää, kuinka sopimatonta on mennä vankihuoneesen meitä tervehtimään, mutta miss Wilmot oli pyytänyt pojan saattamaan häntä tänne, ja näin hän oli yllättänyt meidät niin odottamattomissa oloissa.

Me olimme kaikki ääneti kotvan aikaa, ja sääliä sekä hämmästystä täynnään katseli meitä miss Arabella, entistänsä ihanampana tuossa tuo minun viehättävä holhokkini, joksi minä häntä tavallisesti sanoin.

— Mutta, hyvä mr Thornhill — virkkoi hän squirelle, jonka hän otaksui tulleen meitä auttamaan eikä sortamaan, — minun mielestäni te olitte epäystävällinen, kun tulitte tänne ilman minua ettekä edes ole maininnutkaan minulle tämän meille kummallekin niin kalliin perheen kovasta kohtalosta! Tiedättehän te, että minäkin osaltani olisin ollut yhtä kernaasti kuin tekin auttamassa vanhaa arvoisata opettajaani, jota minä alati olen pitävä kunniassa. Mutta minä huomaan, että teidän, niinkuin setännekin, on mieluista tehdä hyvää salassa.

— Hänenkö mieluista tehdä hyvää! — huudahti sir William. — Ei, arvoisa neiti! Hänen mielihyvänsä ovat yhtä kehnoja kuin hän itsekin. Te näette tuossa suurimman heittiön, mikä ikinä on ihmiskunnalle häpeätä tuottanut, konnan, joka vieteltyään tämän mies paran vanhimman tyttären ja koeteltuaan saada pauloihinsa hänen viattoman nuoremmankin tyttärensä, on vankihuoneesen saattanut isän ja kahleisin panettanut vanhimman pojan, joka rohkeni ruveta petturia vastustamaan. Ja sallikaa minun nyt, neiti, onnitella teitä, että olette päässyt tuollaisen hirviön syleilyistä.

— Voi, hyvä Jumala! — huokasi tuo rakastettava tyttö. — Näinkö minua on petetty! Mr Thornhill vakuutti minulle tohtorin vanhimman pojan, kapteeni Primrosen, lähteneen Amerikaan nuoren rouvansa kanssa.

— Armas neiti! — huudahti vaimoni. — Hän on puhunut teille pelkkää valhetta. Yrjö poikani ei ole milloinkaan lähtenyt muille maille eikä ole naimisissakaan. Vaikka te olittekin hyljännyt hänet, niin hän on kumminkin aina rakastanut teitä eikä ole muita ajatellutkaan. Minä olen kuullut hänen sanovan, että hän aikoo teidän tähtenne pysyä naimatonna ikänsä kaiken.

Ja sitten alkoi äiti laveasti selitellä, kuinka uskollista hänen poikansa rakkaus on, ja kertoi hänen kaksintaistelunsa mr Thornhillin kanssa oikeassa valossa. Sitten hän piankin siirtyi puhumaan squiren irstaisesta elämästä, hänen vääristä avioliitoistaan, ja päätti puheensa peräti herjaavaan kuvaukseen hänen pelkurimaisuudestansa.

— Voi kuitenkin! — vaikeroi miss Wilmot. — Kuinka lähellä olenkaan ollut turmiotani! Ja kuinka riemullista on nyt, kun olen siitä pelastanut! Tuhansia epätotuuksia hän on minulle puhunut. Kavalilla juonillaan hän vihdoin sai aikaan sen, ett'en minä enää pitänyt sitovana lupaustani sille ainoalle miehelle, jota olen kunnioittanut, mutta jonka nyt luulin olleen minulle uskottoman. Hänen väärät puheensa saattoivat minut halveksimaan sitä miestä, joka on yhtä urhoollinen kuin jalomielinenkin.

Poikani oli nyt vapaa lain määräämästä pakosta, koskapa haavoitetuksi sanottu henkilö oli huomattu petturiksi. Mr Jenkinson oli ottanut ollaksensa poikani kamaripalvelijana, oli kähertänyt hänen tukkansa ja hankkinut hänelle kaikki, mitä tarpeellista oli, jotta nuori upseeri voisi esiintyä niin säädyllisessä asussa kuin suinkin. Hän astui nyt sisään rykmenttinsä somassa uniformussa, ja minun täytyy sanoa — ilman turhamaisuutta, sillä sitä minussa ei enää ole — että hän oli niin kaunis kuin mies ikinä sotilaspuvussa olla saattaa. Kainosti ja välttelevästi hän kumarsi miss Wilmotille, hän kun ei vielä tiennyt, minkä muutoksen hänen äitinsä kaunopuheliaisuus oli saanut aikaan hänen eduksensa. Mutta nyt eivät mitkään säädyllisyyden säännöt voineet hillitä hänen punastuvan armaansa maltittomuutta: hänen täytyi päästä sovintoon Yrjönsä kanssa. Hänen kyynelensä, hänen katseensa — kaikki ilmaisi, mitä hän sydämensä syvimmissä tuntee, hän, joka oli rikkonut ensimmäisen lupauksensa ja sallinut petturin viekotella hänet pauloihinsa. Poikani näkyi olevan hämmästynyt hänen herttaisuudestaan ja tuskin saattoi uskoa sitä todeksi.

— Neiti! — huudahti hän. — Tämä on varmaankin harhanäkyä. Min'en ole tätä koskaan ansainnut. Näin suuri onni minulle, se on ylenpalttista!

— Ei, sir, — vastasi miss Wilmot, — minut on petetty, halpamaisesti petetty; muutoin en olisi millään muotoa lupaustani rikkonut. Te tiedätte, mitä minä teistä ajattelen, ja olette sen jo kauan aikaa tietänyt, mutta unohtakaa, mitä tehnyt olen, ja niinkuin minä kerran ennen lupasin teille uskollisuutta, niin lupajan nyt vielä kerran, ja olkaa vakuutettu, että, ellei teidän Arabellanne saata tulla teidän omaksenne, niin ei hän toisenkaan omaksi tule.

— Ettekä te kenenkään toisen omaksi tulekaan, — lausui sir William, — jos minulla niitäkään vaikutusvaltaa on teidän isäänne.

Tämän viittauksen kuultuaan, Moses poikani riensi samassa majataloon, jonne vanha herra oli jäänyt, riensi kertomaan hänelle juurta jaksain kaikki, mitä täällä oli tapahtunut.

Tällä välin oli squire huomannut olevansa ahtaalla kaikilta puolin. Hän näki, ett'ei tässä imartelulla ja teeskentelyllä enää niitäkään aikaan saa. Senvuoksi hän päätti astua avoimin kypärin vastustajainsa eteen. Ja niinpä hän, pannen pois kaiken hävyn, esiintyi julkeana, paatuneena konnana.

— Minä näen, — huudahti hän, — ett'ei minun ole toivomistakaan saada täällä oikeutta, mutta minä olen päättänyt saada sen. Tietäkää, sir, — virkkoi hän, kääntyen sir Williamiin, min'en enää aio olla teidän suosiostanne riippuvainen raukka; minä halveksin sitä. Kenkään ei saata riistää minun käsistäni miss Wilmotin omaisuutta, joka hänen isänsä toimeliaisuuden kautta on karttunut hyvinkin suureksi. Aviokontrahti ja säädös hänen myötäjäisistään on allekirjoitettu ja minun huostassani. Hänen omaisuutensa se on eikä hänen personansa, joka on saattanut minut toivomaan tätä avioliittoa, ja kun minulla on edellinen, niin ottakoon jälkimmäisen ken tahtoo.

Tämä oli tuntuva isku. Sir Williamin täytyi myöntää hänen vaatimuksensa oikeutetuiksi, sillä hän itse oli ollut mukana aviokontrahtia laadittaessa. Miss Wilmot, nähdessään omaisuutensa olevan ehdottomasti mennyttä, kääntyi poikani puoleen, kysäisten, onko hän omaisuutensa menetettyäänkin vielä yhtä rakas armaallensa.

— Omaisuuteni, — virkkoi hän — ei enää ole vallassani, mutta oma itseni kyllä vieläkin.

— Ja sehän, neiti, — vastasi hänen uskollinen lempijänsä, — sehän todella olikin kaikki, mitä teillä milloinkaan on ollut annettavana; min'en ainakaan ole millekään muulle arvoa pannut. Ja minä tunnustan, rakas Arabella, kaiken sen nimessä, mitä onneksi sanotaan, että teidän omaisuutenne kadottaminen tekee minut kaksin verroin onnelliseksi, siitä kun mun oma lemmittyni saa vakuutuksen minun vilpittömyydestäni.

Mr Wilmot tuli samassa. Hän näytti olevan sangen iloinen, että hänen tyttärensä vast'ikään oli välttänyt vaaran, ja suostui heti purkamaan aikeessa olleen avioliiton. Mutta kuultuaan, että hän samalla kadottaa omaisuutensa, se kun oli laillisella säädöksellä siirtynyt mr Thornhillille, hän harmistui sanomattomasti. Hän näki olevansa pakotettu tekemään rahoillaan rikkaaksi miehen, jolla itsellään ei ole mitäkään. Hän saattoi vielä sietää sen, että tämä mies on roisto, mutta jäädä ilman mitään korvausta tyttärensä omaisuudesta, se häntä myrkytti. Hän istuikin hetken aikaa, vaipuneena varsin tuskallisiin mietteisin, kunnes sir William kävi lievittämään hänen murhettansa.

— Minun täytyy tunnustaa, sir, — lausui hän, — ett'ei teidän nykyinen harminne ole minulle aivan vastenmielinen. Teidän liiallinen himonne kerätä omaisuutta on nyt saanut oikeanmukaisen rangaistuksen. Mutta vaikk'ei tyttärenne voikaan enää olla rikas, niin saattaa hän kumminkin olla tyytyväinen. Tässä nuori sotilas, joka on valmis ottamaan hänet ilman omaisuutta. He ovat kauan aikaa rakastaneet toisiansa, ja sen ystävyyden nojalla, jota tunnen nuoren herran isää kohtaan, olen minä puolestani oleva avullinen hänen pyrinnöissään. Heittäkää siis pois tuo kunnianhimo, joka teille pelkkää mieliharmia tuottaa, ja tyytykää siihen onneen, joka vaan odottaa teidän vastaan-ottoanne.

— Sir William, — vastasi vanha herra, en ole milloinkaan hänen toiveillensa esteitä eteenpannut enkä nytkään sitä tee. Jos hän yhä edelleen rakastaa tätä nuorta herraa, niin ottakoon hänet; minä suon sen sydämeni pohjasta. Onhan minulla, Jumalan kiitos, jonkun verran omaisuutta jäljellä vielä, ja teidän lupauksenne tekee sen yhäti suuremmaksi. Ja jos vaan tämä vanha ystävä tässä (hän tarkoitti minua) lupaa panna kuusituhatta puntaa tyttäreni varalle, siinä tapauksessa nimittäin, että hän joskus maailmassa omaisuutensa takaisin saa, niin minä tän'iltana ensimmäisenä liitän nuoret yhteen.

Koska nyt nuorten onni riippui minusta, niin minä kernaasti lupasin tehdä tuon vaaditun säädöksen, ja sehän ei ollut kovinkaan suurta auliutta sellaiselta, jolla oli niin vähän rikastumisen toiveita kuin minulla. Ja niinpä me nyt mielihyviksemme näimme nuorten riemuissaan rientävän toistensa syliin.

— Saada näin paljo suloa, — huudahti Yrjö, — kaikkien kovan onnen iskujen jälkeen… se on enemmän kuin olisin milloinkaan voinut toivoa! Saada kaikki, mikä hyvää on, niin monivuotisten kärsimysten perästä… eivät rohkeimmatkaan pyyteeni olisi voineet kohota niin korkealle!

— Niin, armas Yrjö, — virkkoi hänen herttainen morsiamensa, — ottakoon tuo kurja mies omaisuuteni kaiken; jos sinä vaan olet ilman sitäkin onnellinen, niin olen minä myös. Oi mikä vaihdos: kehnoimman miehen sijaan miehistä parhain ja armain! Nauttikoon hän vaan omaisuudestamme; minä olen nyt köyhänäkin onnellinen.

— Ja minä, — virkkoi squire pilkallisella virnistyksellä, — minä lupaan onnekseni nauttia kaikkea sitä, minkä te ylenkatsotte.

— Malttakaas, malttakaas, sir! — huudahti Jenkinson. — On tässä solmussa vielä toinenkin mutka. Ja mitä ladyn omaisuuteen tulee, sir, niin siitä te ette saa ropoakaan. Sallikaas, armollinen herra, lisäsi hän, kääntyen sir Williamiin, — saattaakos squire saada ladyn omaisuuden, vaikka olisi naimisissa toisen kanssa?

— Mikä typerä kysymys? — vastasi baronetti.

— Tietysti ei.

— Mieleni on paha, — virkkoi Jenkinson, sillä koska me tämän gentlemanin kanssa olemme olleet vanhastaan veijarikumppanuksia, niin on minussa hiukan ystävyyttä häntä kohtaan. Mutta niin paljon kuin hänestä tykännenkään, täytyy minun sanoa, ett'ei tuo aviokontrahti maksa hölynpölyäkään, sillä hän on jo ennestään naimisissa.

— Sinä valehtelet, roisto! — huudahti squire, raivostuneena moisesta syytöksestä. — Min'en ole ollut laillisessa avioliitossa kenenkään kanssa.

— Olette niinkin, älkää panko pahaksi, herra! — vastasi toinen. — Ja toivoakseni tekin puolestanne olette kiitollinen vanhalle, rehelliselle Jenkinsonillenne, joka tuo teille emäntänne tänne. Jos arvoisa seura suvaitsee hetkeksi hillitä uteliaisuuttaan, niin saadaan nähdä.

Näin sanottuaan hän pyörähti pois nopeasti kuin konsanaankin. Me emme osanneet aavistaakaan, mikä miehellä mielessä.

— Niin, menköön vaan! — virkkoi squire. Mitä lienenkään tehnyt, minä en hänestä välitä. Olen jo siksi vanha, ett'en joutavia juoruja säikähdä.

— Kummallista! — virkkoi baronetti. — Mitähän tuo mies tarkoittaneekaan? Jotain hupsutuksia kaiketi.

— Mutta, — sanoin minä, — kenties hänellä on jotain vakavatakin mielessä. Kun ajattelee, kuinka moninaisia vehkeitä tämä herra on käyttänyt, viattomia vietelläkseen, niin onhan mahdollista, että joku, vielä häntäkin kavalampi, on saanut hänet petetyksi. Kun ajattelee, kuinka monta ihmistä hän on turmioon saattanut, kuinka monet vanhemmat kärsivät tuskaa ja häpeätä, jonka hän on heidän perheisinsä saattanut, niin ei kummakaan, jos jotkut heistä… mutta… näenkö minä aaveita!… Näenkö mä kuolleen tyttäreni jälleen? Häntäkö sylissäni pitelen? Niin, hänhän se on, minun elämäni, minun toivoni!… Minä luulin kadottaneeni sinut, Olivia, mutta tässähän sinä olet ja olet elävä minun ilokseni!

Ei ole hellä rakkaus milloinkaan puhjennut sen sydämellisempään riemuun kuin minun nyt, nähtyäni mr Jenkinsonin astuvan sisään Olivian kanssa ja pidellessäni sylissäni omaa lastani, jonka ihastus ilmeni pelkässä äänettömyydessä.

— Oletko siis tullut todellakin takaisin, mun oma armaani? — huudahdin minä. — Tulitko todellakin vanhain päivieni lohdutukseksi minulle?

— Niin on, — virkkoi Jenkinson, — ja pitäkää hyvänänne, sillä hän on teidän oma, jalomielinen lapsenne ja kunniallinen vaimo, jos kukaan tässä huoneessa. Ja nyt, squire, niin totta kuin te seisotte tässä, tämä nuori lady on teidän laillisesti vihitty vaimonne. Ja todistaakseni, että minä puhun pelkkää totuutta, kas tässä lupakirja, jonka nojalla teidät on vihitty.

Näin sanoen hän pisti lupakirjan baronetin käteen. Tämä luki sen ja huomasi sen kaikin puolin täydelliseksi.

— Ja nyt, hyvät herrat, — jatkoi Jenkinson, — te näytte olevan kaikki hämmästyneitä tästä, mutta minä selitän koko asian muutamalla sanalla. Tämä kuuluisa squire tässä, jota kohtaan minä tunnen suurta ystävyyttä, — mutta se nyt olkoon näin meidän kesken, — on usein käyttänyt minua yhteen ja toiseen pikku tehtävään. Muun muassa hän antoi minun toimekseni hankkia väärän lupatodistuksen ja väärän papin, pettääkseen tämän nuoren ladyn. Mutta minä kun olin niin hyvä ystävä hänen kanssaan, niin mitäpäs minä muuta kuin hankin hänelle oikean todistuksen ja oikean papin, ja vihitin heidät yhteen niin lujasti kuin pappi ikinä tehdä voi. Kenties luulitte minun tehneen kaiken tämän pelkästä jalomielisyydestä. Eikös ja! Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, ett'ei minulla muuta tarkoitusta ollut kuin saada tämä todistus käsiini ja antaa squiren tietää, että minä voin käyttää tätä asiakirjaa häntä vastaan, milloin vaan hyväksi näen, ja siten kiristää rahoja milloin vaan tarvis vaatii.

Mielihyvän huudahdus pääsi kaikilta läsnäolijoilta. Meidän ilomme ennätti jo tulla tiedoksi yhteiseen huoneesenkin, ja siellä vangit ottivat siihen osaa.

Rajuin riemuin ja soinnuin nyt Siellä kahleet kalskuivat.

Onni heiastelihe kaikkien kasvoilla, ja mielihyvästä punoittivat Oliviankin posket. Saada näin yht'äkkiä takaisin kunniansa ja ystävänsä ja omaisuutensa, — moinen riemu oli omiansa ehkäisemään hivutustaudin ja tekemään hänet terveeksi ja vilkkaaksi jälleen. Mutta lieneekö kenkään iloinnut siitä niin täydellisesti kuin minä? Yhä pitäen sylissäni armasta lasta, minä kyselin sydämeltäni, eikö tämä kaikki vaan lienekin unta.

— Kuinka te saatoittekaan! — huudahdin minä mr Jenkinsonille, — kuinka saatoittekaan kaikkien tuskieni lisäksi vielä kertoa hänen olevan kuolleen? Mutta mitäpä tuosta! Minun iloni, saatuani hänet jälleen, palkitsee minut yltäkyllin kärsimyksistäni.

— Mitä teidän kysymykseenne tulee, — virkkoi Jenkinson, — niin siihen on helppo vastata. Minun mielestäni ei teillä ollut muuta keinoa, päästäksenne vankeudesta pois, kuin taipua squiren vaatimuksiin ja suostua hänen avioliittoonsa toisen nuoren ladyn kanssa. Mutta siihen te ette sanonut suostuvanne niinkauan kuin tyttärenne on hengissä. Ei siis ollut muuta neuvoa saada asiata lukkoon kuin ilmoittaa teille, että tyttärenne on kuollut. Minä sain vaimonne osalliseksi tähän tuumaan, eikä meillä hamaan tähän asti ollut sopivaa tilaisuutta tehdä teille selkoa asian oikeasta laidasta.

Koko seurassa oli ainoastaan kaksi henkeä, joitten kasvot eivät riemusta loistaneet. Mr Thornhillin varmuus oli kokonaan hervahtunut: hän näki edessään pohjattoman kuilun täynnä häpeää ja puutetta. Putoaminen sinne hirvitti häntä niin, että hän lankesi polvilleen setänsä eteen ja pyysi surkealla äänellä armoa. Sir William oli sysäämäisillään hänet pois, mutta minun pyynnöstäni hän käski hänen nousta ja sanoi tuokion kuluttua:

— Sinun ilkeytesi, rikoksesi ja kiittämättömyytesi tosin eivät ansaitse sääliä, mutta aivan puille paljaille sinä et kumminkaan jää. Sen verran sinulla on oleva, että riittää jokapäiväisiin elämäntarpeisin, ei irstailemisiin. Tälle nuorelle ladylle, sinun vaimollesi, on tuleva kolmas osa siitä, mikä kerran oli sinun omaasi, ja yksin hänen hyväntahtoisuudestaan riippuu ylimääräiset lisät vast'edes.

Squire yritti lausumaan kiitollisuuttansa tällaisesta ystävällisyydestä valituin sanoin, mutta baronetti esti hänet siitä:

— Älä kehnouttasi enää entistä suuremmaksi tee, — virkkoi hän; — kylliksi ilmeistä se on jo nytkin.

Hän käski sitten hänen samassa lähteä pois ja pitää entisistä palvelijoistaan yhden vaan, kenet sopivaksi näkee, sillä muita ei hänellä saa olla.

Heti hänen lähdettyänsä sir William astui kohteliaasti hymyillen Olivian luokse ja onnitteli häntä. Hänen esimerkkiään noudattivat miss Wilmot ja vanha herra Wilmot. Vaimonikin suuteli tytärtään herttaisesti, koskapa, käyttääkseni hänen omia sanojaan, Oliviasta nyt oli tullut kunniallinen aviovaimo. Sofia ja Moses samoin. Ja meidän hyväntekijämme, mr Jenkinson, pyysi hänkin saada kunnian päästä onnittelemaan. Meidän riemumme näytti nyt olevan ylimmillään.

Sir William, jonka suurimpana ilona oli tehdä hyvää, katseli nyt ympärilleen mielihyvästä loistavin silmin ja näki kaikkialla riemullisia katseita. Sofia yksin ei näyttänyt täysin tyytyväiseltä, emme saattaneet käsittää, miksi.

— Minusta näyttää, — virkkoi sir William hymyillen, — että kaikki ovat varsin onnellisia, paitsi yhtä tai kahta. Minulla on vielä yksi oikeudenmukainen työ suoritettavana. Te myönnätte, — jatkoi hän, kääntyen minuun, — kuinka suuressa kiitollisuuden velassa me kumpainenkin olemme mr Jenkinsonille. Oikeus ja kohtuus niinmuodoin on, että me kumpikin hänet palkitsemmekin. Miss Sofia tahtoo tietystikin tehdä hänet onnelliseksi; minulta mr Jenkinson saa viisisataa puntaa hänen myötäjäisikseen, ja minä olen vakuutettu, että he täten tulevat varsin hyvin toimeen. No niin, miss Sofia, mitäs vastaatte tällaiselle puhemiehelle?

Tyttö rukka oli vähällä kaatua äitinsä syliin, kuultuaan näin inhottavan ehdotuksen.

— Ettäkö ottaisin hänet, sir? — virkkoi hän heikolla äänellä. — En, sir, en milloinkaan!

— Mitenkä? — huudahti toinen, — ettekö huoli mr Jenkinsonista, hyväntekijästänne, pulskasta pojasta, jolla on viisisataa puntaa ja hyvät toiveet tulevaisuudesta?

— Sir, — virkkoi tyttö, tuskin kyeten puhumaan. — Lakatkaa jo, älkääkä tehkö minua niin peräti onnettomaksi.

— Katsos tuota itsepäistä! — huudahti toinen jälleen. — Hyljätä mies, jolle koko perhe on niin suuressa kiitollisuuden velassa, sisarenne pelastaja, jolla on viisisataa puntaa! Ettekö vainenkaan huoli hänestä?

— En, sir! En koskaan, — vastasi Sofia tuskissaan. — Ennen kuolen!

— Jos niin on, — virkkoi sir William, ellette hänestä huoli, niin täytynee minun itseni saada teidät.

Ja näin sanottuaan hän painoi tytön kiihkeästi rintaansa vasten.

— Mun armahin tyttöni, sinä tytöistä herttaisin! — puheli hän. — Kuinka saatoit ajatellakaan, että sinun oma Burchellisi milloinkaan voisi sinua pettää, tahi että sir William Thornhill milloinkaan lakkaisi lempimästä armastansa, joka rakastaa häntä vain hänen tähtensä? Olen monen vuoden kuluessa etsinyt naista, joka, rikkaudestani mitään tietämättä, saattaisi pitää minua muutoinkin ansiollisena miehenä. Turhaan minä haeskelin nenäkkäitten ja rumienkin joukosta ja — kuinka suuri olikaan vihdoin minun riemuni, saatuani omakseni niin paljon älyä ja immen niin ihanan kuin taivaan enkeli!

Kääntyen sitten mr Jenkinsoniin hän jatkoi:

— Kosk'en minä, sir, saata luopua tästä nuoresta ladystä, sillä hän on mielistynyt minun kasvojeni kuosiin, niin en saata muuta palkintoa teille antaa kuin hänen myötäjäisensä. Huomenna saatte minun voudiltani nostaa viisisataa puntaa.

Meidän oli nyt syytä ruveta uudestaan onnittelemaan, ja lady Thornhill sai osakseen samat kohteliaisuuden osoitukset kuin sisarkin äskettäin. Heti senjälkeen tuli sir Williamin kamaripalvelija ilmoittamaan, että vaunut ovat valmiina viemään meitä majataloon, jossa kaikki on jo varustettu meidän vastaan-ottoamme varten. Vaimoni ja minä läksimme ulos seurueen etunenässä, jättäen nämä murheen mustat asuinsijat. Jalomielinen baronetti määräsi neljäkymmentä puntaa jaettaviksi vankien kesken; mr Wilmot noudatti hänen esimerkkiänsä ja lahjoitti samaan tarkoitukseen kaksikymmentä puntaa. Portilla oli kylänväki vastaan-ottamassa meitä riemuhuudoilla. Joukossa oli pari kolme minun seurakuntalaistani, joitten kättä nyt sain ilomielin puristaa. He seurasivat meitä majataloon, jonne oli valmistettu komeat illalliset. Kansalle jaettiin ruokia runsain määrin.

Päivän kuluessa kun olin kokenut niin paljon sekä iloa että tuskaa, tunsin nyt olevani kovasti väsynyt ja senvuoksi pyysin illallisen jälkeen saada vetäytyä pois. Jätin muut kesken parasta iloa, ja heti kuin olin jäänyt yksikseni, puhkesi sydämeni kiitokseen Häntä kohtaan, joka meille jakaa sekä iloja että suruja, ja nukuin sitten sikeästi aamuun asti.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Loppu.

Huomenissa herätessäni näin vanhimman poikani istuvan sänkyni laidalla. Hän oli tullut tuomaan minulle uutta iloista sanomaa. Päästettyään minut ensin siitä sitoumuksesta, johon hänen edestänsä olin käynyt edellisenä päivänä, hän kertoi, että se kauppias, jonka huostassa minun rahani olivat olleet, ja joka oli kaupungista karannut, oli äskettäin saatu kiinni Antwerpenissä. Häneltä oli saatu tavaroita, joitten arvo oli suurempikin kuin hänen velkojainsa saamiset. Mutta melkein yhtä paljon kuin tämä odottamaton onni, ilahdutti minua poikani ylevämielisyys. Minua vain epäilytti, sopisiko minua vastaan-ottaa poikani tarjousta.

Kesken näitä mietteitäni astui sir William huoneeseni, ja hänelle minä ilmaisin epäröimiseni. Hän arveli, että koska minun pojallani jo naimisensakin kautta on melkoinen omaisuus, niin saatan minä empimättä hyväksyä hänen esityksensä. Sir William oli muutoin tullut minulle ilmoittamaan lähettäneensä jo eilis-iltana hakemaan lupakirjoja. Niitä hän sanoi odottavansa hetkestä hetkeen ja lausui toivovansa, ett'en minä kiellä apuani, tehdäkseni heidät kaikki jo tänä aamuna onnellisiksi.

Hänen paraillaan tätä puhuessansa tuli lakeija sanomaan, että lähettiläs oli palannut. Koska minä nyt olin jo pukeissani, niin läksin alas. Siellä huomasin vallitsevan semmoisen riemun kuin hyvinvoipaisuus ja viattomuus suinkin voipi synnyttää. Heidän naurunsa ei minua kumminkaan miellyttänyt, koskapa nyt oltiin valmistautumassa varsin juhlalliseen toimitukseen. Minä selitin heille, kuinka vakavina, säädyllisesti ja juhlamielisinä heidän tulisi esiintyä tässä tärkeässä tilaisuudessa, ja valmistaakseni heitä siihen luin heille pari saarnaa ja yhden kappaleen minun omaa kirjoitustani. Mutta heitä vaan ei saanut taipumaan eikä talttumaan millään. Vieläpä matkalla kirkkoonkin, jonne minä astuin edeltä, oli vakavuus heistä kokonaan tiessään, ja minun teki usein mieli kääntyä harmistuneena heidän puoleensa.

Kirkossa uusi pulma, joka ei helpolla ottanut selvitäksensä. Nostettiin nimittäin kysymys, kumpainenko pari ensiksi vihitään. Poikani morsian tahtoi kiven kovaan, että alku olisi tehtävä lady Thornhillista (siksi tulevasta nimittäin), mutta toinen pani yhtä kiihkeästi vastaan: hän ei tahdo tulla syypääksi maailman edessä moiseen epäkohteliaisuuteen. Tätä väittelyä kesti kotvan aikaa yhtä suurella itsepäisyydellä ja säädyllisyydellä kummaltakin puolen. Minä se sillä välin yhä vaan seisoin kirja kädessä, valmiina alkamaan toimituksen. Vihdoin minä jo kyllästyin koko kinaan ja paiskasin kirjan kiinni, sanoen:

— Näyttää siltä kuin ei teistä kukaan tahtoisi tulla vihityksi. Parasta siis kun lähdemme takaisin, sillä ei tästä tänä päivänä näy tulevan mitään.

Silloin he tulivat järkiinsä jälleen. Ensin vihittiin baronetti ja hänen ladynsä, sitten minun poikani ja hänen armaansa.

Olin jo ennakolta tänä aamuna lähettänyt ajoneuvot noutamaan arvoisata naapuriani Flamboroughia perheineen meille. Ja kirkosta majataloon palatessamme meillä olikin ilo nähdä heidät kaikki siellä. Mr Jenkinson tarjosi kätensä vanhimmalle tyttärelle, ja minun poikani talutti nuorempaa. (Sen koommin olen huomannut Moseksen pitävän hyvinkin hyvää silmää tyttöön, ja minun suostumukseni ja kannatukseni hän saakin, kun vaan tulee pyytämään.) Tuskin olimme tulleet majatalolle, niin jo saapui sinne koko joukko minun seurakuntalaisiani, jotka olivat kuulleet, kuinka hyvin minun oli käynyt, ja tulivat nyt minua onnittelemaan. Heidän joukossaan oli niitäkin, jotka olivat tahtoneet ryöstää minut pois, ja joita olin niin kovasti varoittanut. Kerrottuani nyt tuon tapauksen sir Williamille, vävylleni, hän nuhteli heitä hyvin ankarasti, mutta huomattuaan heidän käyneen kovin alakuloisiksi hänen kovista sanoistaan, hän antoi heille puoli guineata mieheen, käskien heidän juomaan hänen terveydeksensä ja rohkaisemaan masentuneet mielensä.

Pian sen jälkeen kutsuttiin meidät pulskille päivällisille, jotka mr Thornhillin kokki oli laittanut.

Älköönhän katsottako sopimattomaksi mainita, että squire elää tällä haavaa seuralaisensa, erään sukulaisen, luona. Häntä siedetään varsin hyvin, ja harvoin hän saa aterioilla istua sivupöydän ääressä, paitsi silloin kuin pääpöydässä ei ole tilaa. Häntä nimittäin ei pidetä vieraana. Hänen aikansa kuluu seurustellessa sukulaisensa kanssa, joka on hiukan alakuloisuuteen taipuvainen, ja opetellessa torvea puhaltamaan. Vanhin tyttäreni muistelee kumminkin kaipauksella häntä ja on — mutta tämän minä pidän salassa — minulle sanonut leppyvänsä, jos squire vaan parantaa itsensä.

Mutta palatkaamme pääasiaan, sillä minusta ei ole tuommoisiin poikkeamisiin. Olimme juuri pöytään käymässä, kun taas alkoi kursailu. Kysymys oli, eiköhän minun vanhimman tyttäreni, rouvana, tulisi istua kahden nuoren morsiamen vastapäätä. Kinastelusta teki Yrjö poikani pikaisen lopun, ehdottaen, että pöydässä istuttaisi muitta mutkitta: kukin herra naisensa vieressä. Tähän ehdotukseen suostuivat suurella mielihyvällä kaikki, paitsi vaimoani, joka, mikäli minä huomasin, ei ollut oikein tyytyväinen siihen, ett'ei hän, niinkuin oli odottanut, saa istua pöydän päässä ja tarjota ruokia kullekin erikseen. Mutta tuosta huolimatta me olimme sanomattoman iloisella mielellä. En saata sanoa, olimmeko sukkelampipuheisia nyt kuin ennenkään, mutta ainakin me nauroimme enemmän, ja sehän on loppujen lopussa yhtä hyvä. Yksi hassu kohtaus on jäänyt mieleeni. Vanha mr Wilmot joi Moses poikani onneksi. Tämä oli sattunut kääntymään toisaanne ja vastasi: "Kiitos, hyvä neiti!" Vanha herra iski silloin silmää meille muille, huomauttaen, että nuori mies mahtaa ajatella kultaansa. Tuon pilapuheen kuultuansa olivat Flamboroughin neitoset vähällä kuolla nauruun.

Heti päivällisten jälkeen minä, vanhan tapani mukaan, ehdotin, että pöytä siirrettäisiin pois, jotta mielihyvikseni saisin taaskin kerran nähdä perheeni ympärilläni kotilieden ääressä. Pikku pojat istuivat minun polvillani, muut vaimojensa vieressä. Minulla ei ollut enää mitään toivomusta tällä puolen haudan. Kaikki huoleni olivat haihtuneet. Iloni oli sanomaton.

Puuttuu vaan, että kiitollisuuteni hyvinä päivinä olisi vielä suurempi kuin kärsivällisyyteni vastoinkäymisissä.

Viiteselitykset:

[1] Wakefield, lue: ueekfiild.

[2] Lukija ottakoon huomioonsa, että oikeinkirjoitus englanninkielessä on ylen vaikea asia. Suomentajan muistutus.

[3] Mrs lyhennys sanasta mistress (lue: misis) = rouva. Suom. muist.

[4] Mr lyhennys sanasta mister = herra. Suom. muist.

[5] Penny (monikossa pence) = 10,5 Suomen penniä Suom. muist.

[6] Guinea (lue: giine) entinen kultaraha Englannissa, arvoltaan = 26,80 Smk.

[7] 1 Englannin peninkulma (maili) = 1,6 kilometriä. Suom. muist.

[8] Squire lue: (skvair) = maajunkkeri eli aatelismies, maatilan-omistaja.

[9] 1 acre [lue: eek(e)r] = 2/5 hehtaaria.

[10] Charles (lue: tshaarls) = Kaarlo.

[11] Dick lyhennys nimestä Richard, Bill samoin nimestä William. Suom. muist.

[12] Englantilaisen piispan virkapukuun kuuluva osa. Suom. muist.

[13] 1 unssi = 28 grammaa. Suom. muist.

[14] Antiqua mater = yliopisto, korkeakoulu. Grub-street Lontoossa sen kadun nimi, jonka varrella asui köyhiä kirjailijoita.

[15] Ned on hyväilymuoto nimistä Edward, Edmund, Edwin. Suom. muist.

[16] Baronetti = aatelismies, arvossa baron'in ja knight'in (ritarin) välillä.

[17] Tyborn (lue: Taibö(r)n), silloinen mestauspaikka Lontoossa.