Produced by Tapio Riikonen

ISIEN TEILLÄ

Kirj.

Olli Solkio

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1919.

Vapaussotamme sotilaspojille, kaatuneille sekä eloonjääneille omistetaan kunnioituksella tämä pieni kirja.

SISÄLTÖ:

"Vapauden veljet."
Isänmaa kutsuu.
Komppania saa tulikasteensa.
Korkean jännityksen päiviä.
Kirje soturi Arvo Partiolle Heikki veljeltään.
Kuolemaa silmästä silmään.
Punaisten vankina.
Vapauteen.
Hiljaista miehuullisuutta.
Voittohuutojen kaikuessa.

"VAPAUDEN VELJET."

Kello kaupungin palotornissa läppäsi kolmasti ja kuin täräyksen saaneena pimahti silloin lyseon sähkökello kimeästi soimaan, ensin lyhyen merkinannon tapaan: olkaa valmiit! — ja sitten kohta pitkään ja voitonriemuisena: hei pojat, lopussa on tämänkin viikon pinnistys.

Luokkien ovet avautuivat ja pitkät korkeat aulat täytti kevyt, tahdikas jalankapse, kun luokat rivittäin saapuivat iltarukoukseen juhlasaliin. Kuudes ja seitsemäs luokka tulivat viimeisinä ja kun rivit ovella joutuivat lähekkäin, kääntyi kolme seitsemäsluokkalaista viereiseen riviin päin ja sanoi kahta sormea kohottaen: "siebenundzwanzig" ja sieltä kohosi samaten kolme kättä ja vastattiin yhtä hillityllä äänellä: "siebenundzvvanzig."

Se oli "Vapauden veljien" jokalauantainen merkinanto, sillä lauantaisin piti klubi kokouksiaan lehtori Kaatrakosken vinnikamarissa, seitsemännen luokan primuksen, Arvo Partion asunnossa. Se tiedettiin yleiseen, mutta muutapa ei tiedettykään, sillä "Vapauden veljet" osasivat vaieta kuin seinä. Heitä katseltiin puolittain kateudella, puolittain palavalla uteliaisuudella, ja erästä heistä suorastaan aralla kunnioituksella.

Se oli seitsemännen luokan Poke, pitkä, väkevä poika, jonka kotona ryssät olivat pitäneet monet kotitarkastukset ja jonka vanhempi veli, nuori varatuomari, oli istunut vankilassakin ja sieltä karannut ja kadonnut olemattomiin. Eikä kauan sitten, kun katosi toinenkin, kahdeksasluokkalainen — Saksaan, niin yleisesti kuiskailtiin.

Sekin tiedettiin suljetummassa piirissä — sillä nämähän olivat asioita, joita ei sopinut päästää julkisuuteen alaluokkalaisten hölyttäväksi — että Pokella oli hektograafi, jolla se jäljenteli salaperäisiä papereita. Sen oli nähnyt eräs saman luokan pojista pistäytyessään odottamatta Poken luo. Poke oli silloin hätäisesti ajanut kokoon paperinsa, mutta välistä putosi lappu ja kun se toinen poika kumartui sitä nostamaan, kerkesi hän vain nähdä vilaukselta jonkun saksalaisen osotteen ja luvun 27.

Kaksikymmentäseitsemän — saksaksi siebenundzwanzig — mietti toinen ja äkillisestä mielijohteesta kysäsi:

"Miksi te aina lauantaisin sanotte toisillenne siebenundzwanzig."

"Kun aijomme kokoontua kahtakymmentä yli seitsemän", sanoi Poke lyhyeen ja rypisti kulmiaan.

Eikä toinen pitemmältä kysellyt, veti vain sen juhlallisen johtopäätöksen, että näiden asioiden täytyi olla jossain yhteydessä Poken veljien ja Saksan sotasalaisuuksien kanssa.

Ne pojat ne tiesivät jotain, ehkä enemmän kuin monet opettajistakaan, mutta mitään eivät kertoneet. Eivätkä toiset heiltä pemistelleetkään tietoja liioin, sillä kunnon pojat osaavat pitää kunniassa salaisuuksia sekä vaikenemisen taitoa. Kieltämättä kismitti eräitä suuresti se salaperäisyys, joka verhosi klubia ja sen puuhia, mutta kun ne kaikki kuusi olivat reiluja suoraluontoisia tovereita ja älykkäitä poikia, annettiin heidän rauhassa hoitaa asiansa.

"Vapauden veljien" klubin synty oli tällainen.

Kevättalvella, noin paria viikkoa ennen suurta vallankumousta, oli koulussa tapahtunut ilkeä välinäytös. Poken veli, se kahdeksasluokkalainen, oli kadonnut, ja poliisimestari kävi siitä asiasta rehtorin kimppuun, toimitti kotitarkastuksen hänen kotonaan ja koululla penkoi kaikki toverikunnan paperit ja kirjaston, uhkasipa vielä rehtoria vankeudella ja Siperialla.

Tapaus järkytti koko kouluyhteiskunnan tasapainostaan ja kuohutti kovasti poikain mieliä, mutta mitäpä he saattoivat tehdä.

Eräänä aamuna löysi poliisimestari kirjelaatikostaan tukuttain paperilappuja, niitä saattoi olla satakunta, ja jokaiseen oli tuhrittu äkäisennäköisillä harakanvarpailla — "pitkänenä" — "pitkänenä" —. Poliisimestari vain kohautti olkapäitään: "nulikkain työtä."

Mutta isoja poikia kuohutti toinen ajatus. Tässä oli kysymyksessä selvä ilmianto. Vaan kuka oli syyllinen? — Ilmeisesti joku koulun omaan piiriin kuuluva. Sehän se kirveli parhaiden mieltä.

Eräänä iltana syöksyi Arvo Partio Poken huoneeseen ja kalpeana ja äärimmilleen kiihtyneenä sanoi vain:

"Ota lakkisi ja lähde viivana."

Kadulle tultua he puhaltausivat juoksuun kumpikin, kunnekka Partio seisautti ystävänsä "Yhteishyvän" valaistujen ikkunain alla nipistämällä kiihdyksissään häntä käsivarresta, niin että Poke jo puoliksi harmissaan kivahti:

"Suutariako sinä —"

Mutta ei sen enempää, sillä hänenkin silmänsä nauliutuivat ikkunaan. Katsoi, katsoi — sitten häivähti suuttumuksen puna ohimoilla ja tummat, kauniit silmät iskivät tulta.

"Konna" — sähähti hän.

Ikkunan kohdalla pienen pöydän ääressä istui kaksi miestä mukavasti nojallaan tuoleissaan, sikaria sauhutellen. Se toinen oli kaupungin poliisimestari Huhta, tsaarivallan kätyri, vihattu mies, sekarotuinen epäsikiö jostain sieltä Pietarin suomalaisten joukosta, ja toinen nuori poika, seitsemän-kahdeksantoista korvilla. Hänessä oli ilmeisesti sekä vetelystä että huoletonta keikaria, sen näki siitä tavasta, millä hän rennosti nojaili tuolin selustaan ja imi sikariaan silmiään siristellen.

"Arvaatko nyt, kuka on ilmiantaja?" kysyi Arvo Partio ääni vavahdellen.

"Arvaan", tuli toisen yhteenpurtujen hampaiden takaa. — "Konna!"

Se, jota tällä mainesanalla kunnioitettiin, veteli vain huoletonna haikuja sikaristaan. Hän oli kuudennen luokan Seikku, syksyllä vasta kouluun tullut koeteltuaan onneaan sitä ennen jo kolmessa eri lyseossa. Rikas hän näytti olevan, mutta laiska ja vetelä ja päällepäätteeksi naurettavin keikari, ettei toista sellaista koko koulussa. Aina kulki kalvosimissa arkisinkin ja löyhkäsi kaiken maailman hajuvesille kuin mikäkin parturinsälli. Illat istuskeli kahvilassa ja poltti sikaria. — "Kiero kaveri", päättelivät toiset ja pysyttivät hänet loitolla alusta alkaen.

Mutta että hänessä olisi lurjusta täksi asti — ryssäin kätyriksi! Se puristi kädet nyrkkiin ja pani vihan kiehumaan puhtaissa pojansieluissa, samalla kun se nöyryytti ja masensi maan tasalle.

"Mitä meistä voi muuta tulla ja mitä me muuta ansaitsemmekaan kuin olla edelleenkin ryssäin orjia niinkauan kun joukossamme on tuollaisia Huhtia ja Seikkuja, jotka rupliin myyvät isänmaansa", sanoi Arvo Partio kolkon totisena. He kulkivat silloin hiljalleen katua alaspäin.

"Kun tulisi oikea sota edes ja polttaisi maan pinnalta nuo kierot ja katalat", tuomitsi Poke julmistuneena. Hän oli kuumaverisempi kuin toverinsa. Mieltään noutaen olisi hän totta totisesti aikaa sitten törmännyt "Yhteishyvään" ja sivaltanut korvalle pettureita — yhteishyvän nimessä. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Hän pysähtyi neuvottomana, kulmat rypyssä:

"Mitä meidän on nyt tehtävä?"

"Niin, mitä meidän on tehtävä?" nyökkäsi takaisin Arvo Partio syvästi murheellisena.

"Minä tiedän." — Poken silmät liekehtivät taas. — "Ei tässä muu auta kuin isällinen selkäsauna. Haemme käsiimme pari kolme luotettua miestä. Pidämme vahtia rantapuistossa. Seikku kulkee sen läpi asuntoonsa. Ja sitten kypsytämme miehen niin, että hänestä lähtee ruplakuume ja keikaroimisen halu."

"Jokahan olisi —" Partio mietti. Hän oli ikäisekseen ihmeen tyyni ja harkitseva olematta siltä mikään nahjus. Hän syttyi hitaasti, mutta paloi varmasti. — "Eihän tätä oikeastaan rehtorin harmiksi ja koulun häpeäksi kannattaisi julkisesti tutkittavaksikaan päästää. Eikä Seikun — kun sitä nyt rauhallisesti miettii — tarvitse olla niin perin pilalla —."

"Eikö pilalla! Vaikka istuu ja vetelee sikaria sellaisen kätyrin seurassa. Aina sinä puolustelet ja lieventelet", kivahti Poke.

"Ole äyskimättä. Puhutaan tyynesti. — Minustakin me olemme siksi kehittyneitä, että meillä on velvollisuus valvoa toisiamme. — Olkoon menneeksi —" tuli sitten odottamattoman topakasti. — "Ketä kutsumme mukaan?"

"Eiköhän meikäläisistä Koskelo ja Seikun luokalta Iso-Jukka ja Paunu?" — Poke oli jo leppynyt. "Se syttyy ja sammuu kuin rikkitikku", sanoivat pojat hänestä yleensä.

"Selvä on. Minä haen Koskelon, hae sinä toiset. Rantapuistossa tavataan. Mutta mihinkä aikaan?"

"'Yhteishyvä' suljetaan kahdeksalta. Eikö mahtane Seikku siihen mennessä saada seurasta tarpeekseen ja kai se sieltä jo suoraan asuntoonsa tapautuu. Sanokaamme: neljännestä yli kahdeksan on oltava paikalla."

"Alahan huhkia sitten. Heipä hei."

"Heipä hei!"

Kumpikin lähti haaralleen. Kummassakin poltti loukattu, hyvitystä vaativa kunniantunto ja kummankin katse oli kuin syvempi ja vakavampi.

— — — Mutta sinä iltana käytiin rantapuistossa lyhyttä oikeutta. Siellä kierrettiin väkivalloin suoraksi vinoon kasvanut vesa ja taottiin veljellisin läimäyksin kansalaiskunnon ja miehen kunnian aakkoset erääseen vetelään miehenalkuun sekä selänpäähän että korvallisille.

Eikä siitä sen enempää kohistu. Tällaiset olivat sovinnon ehdot. Jos Seikku kunniasanallaan lupaa heittää ryssien metkut, eivät toiset hiiskahdakaan, pitävät salassa koulun maineen tähden.

"Vaan jos uudistat elkeesi" — Ison-Jukan hirveä nyrkki, vahva kuin karhun kämmen, pui pelottavan lähellä Seikun nenän alla — "niin kyllä höyryät vielä toisella tavalla."

Ja Seikku teki vilpittömän synnintunnustuksen, miten hän oli kahvilassa käydessään sattumoisin tutustunut Huhtaan. Se oli oikeastaan hienokäytöksinen mies.

"Hieno — pst — sellainen keikari", sylkäsi Poke halveksuen.

Se oli sitten eräänä iltana alkanut puhua, mitenkä hän on vaikeassa asemassa, kun ihmiset eivät ymmärrä, että hänen toimintansa tarkotus on vain suojella suomalaista yhteiskuntaa ja estää hankauksia syntymästä sen ja hallituksen välillä. Se oli puhunut todella vakavasti ja ihan kuin suruissaan ja sitten vielä sanonut, että olisi asetettava ankaraan edesvastuuseen ne yltiöpäät seikkailijat, jotka pyrkivät kietomaan kansalaisia, ihan nuoria poikiakin, saksalaisten juoniin.

"Katala heittiö —" puhisi Poke väliin.

"Älä intoile, anna toisen rauhassa selittää", tyynnytti Partio. —
"Kysyikö se sitten mitään erityistä meidän koulusta?"

"Sanoi vain, että eikös teiltäkin liene sinne joku lähtenyt, oli muka kuullut kerrottavan ja minä tietämättäni sanoin, että niin minäkin olen kuullut, että se kahdeksasluokkalainen — Anna anteeksi, Poke! Minä en todella tietänyt, mitä tein."

Mutta Poke seisoi uhkaavana syrjin karin. Asia oli liian arka hänelle.

Seikku muisti jotakin ja pisti kätensä taskuun. Kuutamossa näkyi, että hän punastui vahvasti. Veti esiin suljetun kirjekuoren ja änkytti ilmaa haukkoen välillä:

"Tänä iltana se lähtiessä pisti tämän minulle. Luulen, että — että siinä on — rahaa. — Ottakaa ne ja pankaa, mihin tahdotte."

"Kyllä tiedetään, minne pannaan", Poke kiskasi äkäisenä kirjekuoren. —
"Olisit heittänyt vasten sen naamaa ja sylkäissyt lahjuksille."

"En sitä siksi arvannut. Vasta yksin kulkiessani johtui mieleen.
Näittehän, en ollut avannutkaan."

"Kelvoton, lahjoa näet yritti", sanoivat toiset inholla.

Mutta Arvo Partio, jonka isä oli arvossapidetty lautamies ja itseoppinut laintuntija, oli hänkin hiukan perillä laillisista menoista. Hän vaati syynalaisen vielä vannomaan. Ja Seikku nosti silloin määräyksen mukaan kaksi sormea pystyyn ja korvien vielä kihelmöidessä saneli Partion perässä juhlallisen valan:

"Minä lupaan ja vannon, etten tästä lähin sekaannu mihinkään ryssien houkutuksiin isänmaani vahingoksi ja häpeäksi, vaan kunnon kansalaisena koetan maatani palvella, niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta."

Kuurainen koivikko ympärillä kuunteli hievahtamatta ja kuu valaisi kirkkaasti outoa ryhmää: syytetty keskellä värisevin huulin kerraten valan sanoja mielessä omituinen tyydytyksen ja hyvänolon tunne, niinkuin ainakin hyvin ansaitun selkäsaunan ja vilpittömästi tarkotettujen hyvien päätösten jälkeen, ja toiset viisi siinä ympärillä, raikkaita, puhtaita pojankasvoja, joita punasi kirpeä pakkanen tai ehkä enemmän sisäinen hehku. Ne olivat kunnon poikia kaikki, rohkeita, rehellisiä ja kunniastaan arkoja.

"Ja nyt kättä päälle eikä sanaakaan tästä tämän koommin edes meidän kesken." — Partio ojensi ensimäisenä kätensä. Toinen tarttui siihen vielä nolona ja epävarmana selkäsaunan jälkeen, mutta vilpittömin mielin.

"Minä koetan ansaita luottamuksenne —" sanoi hän tapaillen. —
"Oikeastaan en ole mikään — heittiö." Hän haukkasi taas ilmaa välillä.
"Siksi olisin pian voinut tulla ilman — tätä."

"Oikein, ukkoseni! Mies sinusta tulee vielä." Pokekin jo leppyi täydelleen ja läimäytti toista reimasti olalle. "Muistakin" — sanoi sitten ja ääni sai ihmeen syvän ja kauniin kaiun — "että tänä aikana moni uhraa isänmaalle paljon enemmän kuin henkensä. Jotakin on itsekunkin uhrattava."

"Se oli miehen suusta puhuttu", vahvistivat toiset. He olivat juhlallisella mielellä kuin kirkossa ja tunsivat, että jotain suurta ja kaunista oli tapahtunut.

Lyötiin kättä ja Seikku jo kääntyi lähteäkseen, mutta seisahtui uudelleen.

"Pojat, minä —" hänen oli ilmeisesti vaikea löytää sanoja — "tuntuu hullunkuriselta kiittää selkäsaunasta, mutta minun tekisi mieleni kiittää kuitenkin. En ole koskaan saanut selkääni — tässä mielessä nimittäin." — Hän rykäsi ja lisäsi sitten hiljemmin ja ääni hieman vavahdellen: "Kun ei ole ollut vanhempia, niin on sekaantunut monenlaiseen seuraan."

Se liikutti toisia, ja Arvo Partio, joka useimmiten antoi muiden puhua, vaan tärkeimmissä aina tiesi sanoa sanan ajallaan ja paikalleen, sanoi miehekkään lujasti:

"Nyt olet meidän miehiä. Luota meihin."

"Terve huomiseen, Seikku!"

"Terve."

Mutta Paunu huusi vielä jälkeen:

"Muista vain, että algebrasta oli laskettava kaikki uudet sinne 145 esimerkkiin asti."

Se oli kuin alkaneen veljeyden merkiksi. — — —

Seuraavana päivänä, kun sähkökello kymmeneltä julisti: olkaa valmiit! — puurolle ja perunoille — ja luokat tyhjenivät kuin siivellä pyyhkien, jäi keskiaulaan pieni ryhmä. Toiset syöksyivät lentomarssissa ohi, alaluokkalaisilla kirjat hampaissa, että juostessakin saattoi kiskoa päällystakkia ylleen. Joku seisahtui ihmeissään:

"Mikäs miehillä? On taitanut tulla jokin kommellus" — mutta nähtyään
Partion, heti paransi: "ei sentään mitään pahempaa?"

"Ei ole mitään kommellusta, muuten vaan", hymyili tasainen Partio.

"Toverikunnan asioitako?" uteli vielä tiedonhaluinen.

"Sinnepäin", myönnytteli Partio, mutta silloin toinen jo vihelteli portaita alas.

Opettajat lähtivät hidasta käymäjalkaa samaa tietä. Sitten ilmestyi opettajahuoneen ovelle rehtori, vakaa leppeä mies ja sanoi.

"No, Seikku, tulehan sisään."

Seikku lähti kalpeana ja totisena, mutta katse selkeänä ja kasvot tiukoissa juonteissa, niinkuin sillä, joka jännittyy johonkin voimia kysyvään.

"Olkaahan te tässä, jos tarvitaan", sanoi toisille, oli nimenomaan pyytänyt, että kaikki viisi jäisivät jälkeen.

"Kyllä siltä nyt sisua kysytään", sanoi Poke päätään puistellen, kun
Seikku oli kadonnut opettajahuoneeseen.

"Vaan sittenpä siitä tuleekin mies. Siinä pojassa on totisesti muutakin kuin keikaria. Minusta hän oli suurenmoinen eilisiltana", sanoi Partio, ja toiset myönsivät, että niin heistäkin. Sitten ei puhuttu mitään, vain henkeä pidellen odotettiin, mitä opettajahuoneesta ilmestyisi.

Hyvän neljännestunnin kuluttua avautui ovi. Rehtori tuli käsi Seikun olalla. Pojan silmissä oli kirkas kostea kiilto ja otsa niin kumman valkea.

"Seikku on rehellisesti kertonut kaiken." — Rehtori pyyhki silmälasejaan syvästi liikutettuna. Hän katseli heitä kutakin vuoroonsa kauan ja hänen katseensa selkeni niin ihmeen kirkkaaksi ja syväksi, niinkuin ihmisen, joka mielestään on nähnyt sen, mitä parasta ja kauneinta elämässä on etsinyt nähdäksensä.

"Te olette kelpo poikia kaikki", sanoi hän sitten. — "Teistä voi isänmaa vielä saada kunniaa." — Hän laski uudelleen kätensä Seikun olalle ja sanoi heille kaikille: "Pitäkää te vain lujasti yhtä hyvässä edelleenkin. — Kaikki jää meidän salaisuudeksemme. Ei opettajienkaan tarvitse tästä tietää. Muuten — mitä aiotte tehdä niille rahoille?"

"Asia on jo järjestetty", toimitti Poke miehekkäänä. — "Rahat palautettiin sinne, mistä ne olivat lähtöisinkin."

"Oikein. Selitettiinkö asia samalla?"

"Kyllä selitin ja loppuun vielä panin, että jos olette suomalainen, niin pitäisi kunniantuntonne kieltää teitä houkuttelemasta nuorempia ja kokemattomia veljiänne moiseen saastaiseen peliin."

Rehtori nyökkäsi hyväksyen. Hän oli väkevästi liikutettu ja ääni värähteli, kun hän sanoi:

"Minä kiitän teitä tästä päivästä. Se on ollut minulle kaunein päivä tässä talossa. — Nyt lähtekää."

Toista kehotusta ei tarvittu. Pojat iskivät kantansa yhteen ja kumarsivat ryhdikkäästi.

Sitten tuulena alas portaita kadulle, jossa maaliskuun ensi päivän aurinko kilpaa loisti kirkkaiden pojansilmien kanssa.

"Kuulitteko, mitä ukko sanoi, ettei opettajillekaan puhuta mitään?" hyvitteli Poke. Häntä väliin vielä lapsetti.

"Mitäpäs siinä sanomistakaan", töksäytti hiljainen Paunu, mutta tunsi kuin muutkin korkeata itsetunnon nousua siitä, että rehtori oli niin yhtä poikaa heidän kanssaan.

He astuivat yhdessä seuraavaan kadunkulmaan ja kun siinä erotessa nyökättiin tavanmukainen "heipä hei", sanoivat heidän loistavat katseensa, että he olivat niin sydämellisen iloisia toisistaan ja kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

Mutta sinä iltana tapasivat he toisensa kaikki kuusi lehtori
Kaatrakosken vinnikamarissa, jossa Arvo Partio veljineen piti hovia.
Veli Heikki, tirhakka toimintahaluinen ensiluokkalainen, oli siksi
aikaa toimitettu tieltä luistinradalle.

Siinä oli pojilla vakavat puheet ajan velvoituksista ja muusta sellaisesta, josta miehiset miehet tavallisesti puhuvat. Ja päätökseksi tuli, että oli perustettava salainen yhdistys, klubi. Nokkela Poke sen syntysanat lausui ja yhdessä henkäyksessä nimenkin keksi:

"Vapauden veljet." — Hän jo lieskasi pyhästä innostuksesta.

"Se sopii", hyväksyivät toiset.

"Ja klubin tarkoitus on erityisesti valvoa toverielämää likaisilta venäläisiltä vaikutuksilta, ylläpitää isänmaallisia harrastuksia ja —"

Mutta Poke sieppasi sanat levolliselta Partiolta:

"— ja seurata aikaansa kaikessa sekä sisä- että ulkopolitiikassa. Me valitsemme miehet eri puolien hoitoon ja kokouksissa on vuoroonsa selostettava, mitä on sanomalehdistä lukenut tai muualta kuullut."

"Se jo palaa, niin että tupruaa", nauratti toisia. Mutta ehdotus hyväksyttiin sitä tarkemmin vielä suunniteltua.

"Yksi ja tärkein on ehdoton vaitiolo" — sanoi Arvo Partio, joka miettiväisenä oli kuunnellut toisten sanasolinaa — "silloin vasta voi mieheen luottaa, kun se osaa vaieta."

Seikku lävähti tummanpunaiseksi ja katseli hienoja kenkiään. Siinä yksin häpein teki senkin havainnon, että toiset järestään käyttivät pieksuja. Se näyttikin miehekkäämmältä. Hän kiskasi keikarikenkänsä tuolin alle.

"Älä yhtään sumeile, ei se sinua tarkottanut. Partio ei milloinkaan pistele eikä puhu samasta asiasta kuin kerran vain. Johan se eilen sanoi", sopotti Iso-Jukka Seikulle.

Mutta Koskelo hypähti kävelemään pistäen peukalot liivin kainaloreikiin — hän nyt matki kaikessa saksan ja ranskan maisteria:

"Se oli suurenmoisen hieno huomautus", innostui hän, "perusedellytys kaikelle poliittiselle toiminnalle." — Koskelo oli sanaseppä, hieman olevinaan vain, ja kantoi konventissa "etustajan" nimeä, sillä hän pyrki aina keskusteluissa ottamaan johdon ja tavotteli mahtipontisuutta. Rehti poika muuten, älykäs ja pirteä, kunhan elämä hiukan höylää ja tasottelee siiven päitä.

"Meidän on suotu elää mukana suurena aikana. Keveät leikit saavat jäädä meiltä. Meidän on tehtävä miehiä itsestämme", jatkoi hän juhlallisella painolla.

"Nyt iski Koskelo naulan päähän kerrankin", tokaisi suorasanainen Poke, ja Koskelo punastui mielihyvästä. — "Mutta kenestä teemme esimiehen? Minusta Partio sopisi."

"Oikea mies. Ja Poke sihteeriksi."

"Selvä on."

Tuumaa kehitettiin edelleen. Tunnit lensivät, unohtui läksyt ja huomispäivä. Poskilla paloi innostuksen puna.

Silloin vihelsi Heikkiveli portaissa.

"Entä tunnuslause", muisti Poke yhdennellätoista hetkellä.

"Kunnian ja vapauden puolesta." — Arvo Partio sanoi sen niin tehoavan miehekkäästi, että toiset ponnahtivat seisaalleen ja yhteen ääneen kertasivat:

"Kunnian ja vapauden puolesta."

Niin vihkiytyivät "Vapauden veljet" suuren asiansa palvelukseen.

— — — Parin viikon perästä tuli vallankumous ja "svaboda" ja sellainen hurakka, että rauhallinen pikkukaupunki meni päästään sekaisin. Yhtenään myrskyisiä kokouksia, säkenöivän innostuneita puheita vapaudelle, isänmaalle ja suurelle verettömälle vallankumoukselle.

Ja sitten yhdessä humauksessa valtasi yhteiskunnan uudistusten ja kumouksen kuume.

Alas tsaarivallan kätyrit! Poliisimestari ensimäisenä.

Mutta missä oli poliisimestari?

Ainahan se ennen niin rehevänä teikkaroi pääkatua kannuksiaan kilistellen. Sitten pysyi näkymättömänä erään päivän ja sen jälkeen hävisi, ties minne. Se tapahtui jo ennen vallankumousta.

Mutta "Vapauden veljet" iskivät silmää toisilleen ja Poke kehahti:

"Upposipas sana mieheen."

Ne kuusi muuten pysyivät merkillisen passiivisina intoutumatta mukaan vallankumouskuumeeseen. Välitunneilla kaikkien huulilla oli vain Kerenski ja Roditschew ja "Idän suuri kansa." Ja alaluokkalaiset kyltymättä marssivat kulkueissa ympäri koulutalon ja räikyttivät "Marseljeesia." Mutta ne kuusi sanoivat vain kylmän järkevinä:

"Ryssä on ryssä. Ei siihen ole luottamista."

"Parasta kun aikanaan tehtäisi pesäero, sanouduttaisi irti ikipäiviksi nyt tässä yhdessä rytäkässä."

"Ja vaadittaisi tyhjentämään kasarmit. Mitä ne täällä enää loikoilevat meidän leivissämme ja löyhyttelevät sinelleistään hapankaalin hajua ympäri kaupungin. Kyllä me itsekin rantamme varjelemme, jos siksi tulee"; Pokella oli silmä kovana.

"Se Kerenski kettu vielä siellä Siltasaarella kävi häntäänsä heiluttamassa ja Tokoita silittelemässä. Nyt ollaan niin yhtä poikaa, että ilettää. Kaulakkain vain matruusien kanssa kuuluvat vetelehtivän meikäläiset työmiehet."

"Ja naiset" — nakkasi joku takaapäin. Tämä keskustelu tapahtui välitunnilla koulun takapihalla, missä yläluokkalaiset väliin pistivät tupakaksi.

"Sellaiset tehtaan tyttöletukat" — pihahti halveksuvasti poikajoukosta.

"Entä yhteiskoulun tytöt."

"Yhteiskoulun —"

"— tytöt. Ne samat. Veljeilevät, minkä tunneilta aikaa ylettyy."

"Elä."

"Valehtelet", jyräytti eräs kahdeksasluokkalainen punaisena hiusmartoaan myöten.

"Kolahti, näes", pukkasi Iso-Jukka hiljaa Paunua kylkeen.

"Enpä", Seikun äänessä helähti teräs. — "Minä en valehtele." — Hän jo muuten nautti yleistä luottamusta siitä päivin, kun Poke ja Partio alkoivat kulkea yksissä hänen kanssaan. — "Menkäähän rantapuistoon tänä iltana siinä kahdeksan tienoossa ja sanokaa huomenna, valehtelinko."

"Peijakas, ketä ne mahtanevat olla?" sävähtivät jo toisetkin.

"Niitä on boikotettava. Ei yksikään saa niille lakkia nostaa eikä olla näkevinäänkään." — Suuttumus tuhahti läpi poikajoukon. Joku kirosikin puolikarkeasti.

"Sälli", tuiskautti hänelle Poke olkansa yli.

"Vaan mitäs ne ovat niin haljuja", puolustelihe toinen.

"No, ketkä esimerkiksi — koska niin olet varma asiasta?" — Puhuja, se äskeinen kahdeksasluokkalainen, seisoi kädet housuntaskussa ja vihelteli puoleksi selin toisiin. Ääni pyrki olemaan kevyen huoleton, mutta siinä värähti pingottunut sävy. — "Ketkä esimerkiksi?" kysyi hän kuin uhalla.

"Sekin korea heiskale, joka viime yhteiskonventissa ylinnä keikkui."

Kysyjän sieramet värähtivät. Hän kohautti olkapäitään muka sanoakseen, että viis näistä! — ja lähti menemään. Siinä oli tiellä viaton jykevä halkotukki. Sen lennätti koholle ilmaan ja sitten jyräytti maahan, että tanner tärähti. Taisi puskea siihen loukatun miehenylpeytensä ja paljon muuta.

Toiset eivät olleet näkevinään. Eräs viidesluokkalainen yritti virnistellä, mutta sai Pokelta luunapin.

"Ilkeä juttu", murahti Iso-Jukka.

"Totta se on. Aune eilisiltana kotona puhui sitä samaa ja itkua pusersi, kun oli niin harmissaan", tunnusti Poke.

Tohtorin Aune, yhteiskoulun paras tyttö — no, sitten se oli totta.

Kello soi. Yleinen rynnäkkö pääovea kohti alkoi.

"Hurraa—a, hurraa—a, väistyä pois, ei kee—enkän meistä vois."

Ensiluokkalaiset tulivat laulaen nurkan takaa. Etumaisena Heikki veli, hiilihanko korkealla. Siinä liehui punainen viiri.

"Aunen vyönauha", hihitti Poke hiljaa toisille. "Martti on sen kehveltänyt Aunen laatikoista."

Poikasikermä hajaantui. Mutta Poke ja Paunu ja pari muuta jäivät jälkeen supattelemaan. Poke puhui innokkaasti viittilöiden käsillään ja sitten nyhjäisi voimakkaasti niikuin köyden päästä.

"— huit vaan —" vihelsivät toiset ja remahtivat äänekkääseen nauruun.

"Kiinni on. Päätetty", riemuitsivat he ja silmissä kipinöi kujeilun halu.

"Vaan luitkos viimekertaiset saksan sanat?" muisti Iso-Jukka portaissa kysyä Paunulta.

"Leberecht Hühncheniin? Donnerwetter, pitikös ne täksi päiväksi?"

"Piti. Sinuunhan se joutui viimeksi, etkö muista?"

"Sikamaista."

"Niin, oletpa helisemässä, ukko rukka", lohdutteli toinen hyväntuulisena.

Luokkien ovet sulkeutuivat. Alkoi jälleen lyhyt kolmeneljännestunnin taivallus okaisella opintiellä. Kaksi viikkoa vielä, sitten!

Toukokuun aurinko hellitteli avaralle koulupihalle, joka nyt, remuisten kimeiden pojanäänien tauottua, tuntui haudanhiljaiselta. Tuli niin hiljaista, että kyyhkysparvi, joka päivää paistatti matalan ulkohuonerakennuksen katolla, uskalsi laskeutua pihalle tutkimusretkelle, oliko mureniakaan tähteellä ensiluokkalaisten voileivistä.

Naapuritalon puutarhassa avautuivat jo voikukat ja leinikit kevätauringolle ja lehdittyvissä vaahteroissa viheltelivät kottaraiset pitkin pehmein huilunäänin.

Mutta kaukaa tuli kevättuuli, raisu ja vallaton. Tänään se oli kaikkein kujeellisimmalla päällään. Sieppasi paperileijan lapsilta kadulla lennättäen sen taivaan pilviin ja puisteli maahan pesuvaatteet nuoriltaan naapuritalon pihassa. Siitä nousi aika melu. Pyykkimatami torui, lapset kirkuivat. Mutta hilpeä kevättuuli jo heitti kuperkeikkaa juhlallisen kirkon katolla ja ratsasti itse pääpyhän kirkonristin poikkipuulla uusia kujeita keksien. Lopulta huhahti sisään avonaisesta kuudennen luokan ikkunasta ja suruttomana selaili "Deutsche Prosan" lehtiä kuin ilkkuen Paunua, joka silloin juuri oli kiipelissä "Leberecht Hühnchenistään."

Kaksi viikkoa vielä! — huokasi Paunu sydämestään. — — —

Ylihuomenna juoruili uutisjanoinen pikkukaupungin lehti näin:

"Romanttinen keikaus. Nolosti kävi eräälle kuhertelevalle parille rantapuistossa toissailtana. Sisäinen paineko nousi niin korkeaksi vai mitkä näkymättömät voimat lienevät keikauttaneet heidät ilmaan sohvineen päivineen, tallukat taivasta kohden. Toinen asianosaisista oli Iivana, toinen valitettavasti — sivistynyt suomalainen neitonen."

"Terveydeksi", sanoi koko kaupunki siveellisellä suuttumuksella.

"Parahiksi", virnistivät lyseon yläluokkalaiset. — "Niin käyköön jokaiselle, ken vetää yhtä köyttä maan vihollisen kanssa."

ISÄNMAA KUTSUU.

Lyhyt kesän vapaus on takana ja tuttu pirteä-ääninen sähkökello kilistelee jälleen poikia vuoroin uhaten ja varottaen sisään tunneille, vuoroon yllyttävän iloisena ulos vapauteen.

Se kesä oli oikeastaan ollut hyvin ikävä eikä kenkään voinut antautua iloisiin kesäpuuhiinsa suruttomana kuin ennen. Sanomalehdissä oli pelkkiä mieltä masentavia uutisia. Ihmiset eivät osanneet puhua muusta kuin uhkaavasta nälänhädästä, lakoista ja yhteentörmäyksistä työväen kanssa, "tavaritsien" ja sosialistien yhä julkisemmasta veljeilystä ja isännöimishalusta. Ja sitten, mikäli yöt piteni, syksy talveksi pimeni, yhä pahempaa: rosvouksia, ryöstöjä, kotitarkastuksia ja vangitsemisia — lopulta verenvuodatusta. Venäläismallinen "svaboda", täydellinen anarkia, yksityiskohtia myöten uskollinen jäljittely tavaritsien ihanneyhteiskunnasta.

Pimeät voimat temmelsivät. Yli rajan kättä antoivat, juonensa ja elkeensä yhdeksi punoivat vuosisatainen maan vihollinen ja oma harhaantunut kansanaines. Tehtiin tihutöitä niin kolkkoja, että jälkeentulevien polvien pojilla, kun historiassa niistä lukevat, veri poskilla palaa ja kädet nyrkkiin pusertuvat.

Vallankumouksen aallot, joiden pinnalla läikkyi veljesveri ja niljainen pohjasakka, vyöryivät jo meidän rannoillemme ja me kuulimme ilmassa myrskyn siipien lyönnit.

Poke kertoi kummia syksyllä tavatessa.

Kahdesti oli käynyt Pohjanmaalla tärkeissä asioissa, keikkunut syyspimeänä sumuisena elokuunyönä Pohjanlahdella avomoottorissa, tavannut veljensä ja palannut matkaltaan mukanaan "kovia." Tampereella oli yrittänyt kiikkiin joutua, mutta onnistunut pujotteleimaan läpi käsien. Setä oli vangittu, koko suku sotilas- ja työläisneuvoston mustissa kirjoissa.

"Mitäs näistä, kun vain tulisi rehellinen, avonainen taistelu, jossa saisi huitoa sydämestään. Tämä piilosilla juoksu jo alkaa tympäistä, kun pitää kulkea valheen kengillä ja väärillä passeilla suorien miesten."

"Ja epäillä ja pelätä omia kansalaisiaan — se tässä kolkointa on", jatkaa Partio verkalleen.

He kulkevat puistokatua kouluun kirjanpitotunnille. On äsken satanut ja suuret raskaat pisarat ropsahtelevat puista niskaan, nenälle, milloin minnekin. Syystuuli ratsastaa vallatonta laukkaa pitkin katua, soittelee telefoonilankoja, viheltelee ja paiskelee portteja ja vinninikkunoita kuin pahatapainen poikaviikari. Sitten löytää jostain seinänviereltä kellastuneita lehtiä, ne ilmaan tuprauttaa ja pyörittelee, pyörittelee kuin pallosilla.

Ystävykset kulkevat äänettöminä. Entinen hyvätuuli pyrkii usein pettämään. Sitten sanoo Partio kuin itseään vakuutellen.

"Vaan en minä sentään ikinä usko, että ne vielä sittenkin, kun se todella on alkanut, vetävät yhtä köyttä vihollisen kanssa."

"Etkö usko? Vaikka ne kuuluvat kieltäneen ryssänsolttuja lähtemästä ja vannottaneen avukseen taistelussa porvareita vastaan."

"En usko — enkä tahdo uskoa. Minkä eteen tässä sitten enää elää ja tulevaisuutta suunnittelee, jos menettää uskon omiin kansalaisiinsa? — Totta nyt sosialistiemmekin joukossa vielä siksi selväpäisiä ollaan."

"Ole uskomatta sitten — utopisti", Poke suutahti.

"Mikä?" — jo kiristyi Arvonkin tyyni sävy.

"Ei mikään. Mitä siinä penäät? Minä sitä vain, että sinä se olet aina sellainen suuri idealisti ja ajat vielä suohon hyvine uskoinesi."

"Ajan minne ajan. Siihen minä vain perustan kaikkeni, että voin uskoa hyvää muista ja ennenkaikkia omista kansalaisistani."

"Kun kannattaisi —" murjotti Poke edelleen.

Silloin Arvoa jo nauratti.

"Oikeinhan tässä riitaa haastamme."

Se hellytti Pokenkin ihan helanauruun:

"Ajanhenki, ajanhenki. — Tuppaa väliin niin hermostuttamaan, kun ei tämä tilanne ikinä selvinne." — — —

Eikä se selvennyt. Kiertyi kiertymistään yhä kummemmaksi. Tuli yleislakko sakilaismellakoineen, murhineen, ryöstöineen katkaisten kaikki suhteet ja sovintomahdollisuudet.

Sen näki kaikesta, että repeämä oli jo silloin korjaamaton. Se liikkui kuin ilmassa, se mikä tuleva oli.

Alaluokkalaisetkin jo rupesivat pihisemään. Kun punakaartilaiset lakkoviikolla heitä koulunovelta hätistelivät: "hajaantukaa, hajaantukaa —" härnäsi muuan toisluokkalainen, vaaksanvartinen: "Kuinka moneen alkutekijään?"

Ja suojeluskuntaan tuli miestä ja poikaa tulvimalla. Lyseolaiset perustivat oman osastonsa, pidettiin tiheänpäähän harjoituksia, saatiin terävämpi katsanto ja uljas ryhti. Täysmallisia sotilaita — ilman aseita! Sillä heidän käytettävinään oli niinkuin päällikölle ilmotettiin: 1 haulikko, 4 revolveria, 2 kiikaria ja 10 polkupyörää.

"Kirotut ryssät", ärhenteli Poke kerrankin, "on niillä älyä, missä on. Kerkesivät nekin aseet koota maasta, niin että ollaan ihan paljain nyrkin. Meilläkin oli kaksi haulikkoa ja hieno kivääri. Kääntelepäs nyt sitten käsissäsi tällaista lastenkamarin lelua, kun kerrankin tosi tulee kyseeseen."

Hän lykkäsi halveksuen kädestään salonkikiväärin Partiolle, joka vieressä odotti vuoroaan. He harjottivat tähtäämistä peilin edessä. Partio tarttui "leluun" ja henkäisi syvään.

"Mitä taas haudot?"

"Sitä vaan, kun minulle ei suo rauhaa se ajatus, että jos ne omat todella herjaantuvat ryssien mukaan, niinkuin sinä väität. Kenellä meistä sitten on voimaa tähdätä, kun tietää omia olevan vihollisen seassa. Eikä ole oikeuttakaan veljiään vastaan —"

"Hulluttelet. Omat ovat tällä puolen. Ken on rintaman toisella puolen, on isänmaan petturi ja vihollinen. Selvä juttu."

"Niin, sinusta. Minä en voi ajatella —"

"Ole sitten ajattelematta, kunnes on aika toimia. Saatpa nähdä, että miehen luonto silloin itsestään sanoo, tähtäätkö vai et." — Pokella oli silmä kovana.

Aina pyrki sanat sakomaan. Mutta kun se elämä oli kuin neuloilla istumista. Joka aamu ensiksi vilahti mieleen: jokohan tänään? — ja illalla: huomennako sitten?

Poika rukat! Kevyet nuoruuden ilot karisivat heidän elämästään kilpaa lehtiään varistavan kesän mukana. Heihin tuli jotain varhaiskypsää. Katseen pohjalla asui syvä totisuus ja silmäkulmat olivat tiukoissa rypyissä.

Sekin koulunkäynti rupesi tuntumaan niin turhalta ja tunneilla istuessa tuli usein mieleen: mitä varten? Ja silloin ratsastivat ajatukset kaikkiin taivaan tuuliin.

Mutta historian lehtori ymmärsi hyvin poikansa. Kerrankin, kun näytti mahdottomalta saada yhtään tyydyttävää vastausta lohkeamaan luokasta, sanoi hän kiivastumatta ja koruttomasti:

"Pojat, nyt minä sanon teille suoran sanan. Minä tiedän, että teidän on vaikeata nykyisin keskittää ajatuksianne koulutyöhön, mutta toistaiseksi on se teidän lähin velvollisuutenne. Oli kerran melkein yhtä raskas ilma maassa kuin nytkin ja monet herkesivät toivomasta ja toimimasta. Silloin sanoi vanha kunnon Lönnrotimme toisille: 'tehkää työtä niinkauan kuin päivää on, tulee yö, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä.' — Minä sanon nyt teille saman."

Luokka korjasi ryhtiään ja jännittäysi uuteen vireeseen. — — —

Samassa kuumeisessa odotuksessa meni vielä joulukin. Tammikuu alkoi kallistua loppuunsa päin. Silloin Viipurissa leimahti. Se jännitti taas hermot äärimmilleen. Kuiskailtiin öiseen aikaan junien kulettavan suojeluskuntalaisia Viipuriin. Ilmassa väreili kiihkeä odotus — epäämätön oire suurten tapausten edellä.

Arvo Partio kulki pikamarssissa koululle. Hän oli hätäisesti syönyt päivällisensä ja laskenut ehtivänsä järjestää hoidossaan-olevan kirjaston ennen toverikunnan kokouksen alkua. Kello ala-aulassa lähti juuri nakuttelemaan viimeistä neljännestään ennen neljänlyöntiä. Runsas tunti aikaa vielä, hyvin ehtisi valmiiksi.

Partio loikkasi pitkillä säärillään kolme, neljä porrasta kerralla ja luikahti opettajahuoneen eteiseen ottaakseen kirjastohuoneen avaimen avainkaapista.

Opettajahuoneen ovi oli raollaan. Kuului selvästi rehtorin huolestunut ääni:

"Syksystä asti tässä on eletty selvissä sodan merkeissä. Nyt se on siis alkanut. Ja minä kun viimeiseen asti uskoin rauhallisen ratkaisun mahdollisuuteen."

Siihen jatkoi lujasti ja varmasti toinen ääni — se oli historian lehtorin — "Jokaisen kansan on itsensä maksettava vapautensa lunnaat. Nyt on meidän vuoromme. Ilmaiseksi ei mikään kansa ole itsenäisyyttään saanut."

"Niinpä niinkin. Nyt se on siis alkanut", sanoi rehtori vielä raskaammin, johon toinen lisäsi:

"Niin — peruuttamattomasti. Yöllä lähtevät täkäläiset."

Arvo Partio oli seisonut kuin kiinni naulittuna. Sitten hän työntyi ulos ovesta, kulki kuin juopunut horjahdellen kirjastohuoneeseen, veti vapisevin käsin oven perässään kiinni ja seisahtui keskilattialle.

Nyt se on siis alkanut!

Häntä pyörrytti, puistatti vilu. Sitten kihahti hikeen otsa, suonet takoivat ohimoilla, ja veri kohisi tulivirtana suonissa.

Nyt se on siis alkanut!

Ei osannut selvästi ajatella, mitä se oikein sisälsi. Sen vain tunsi, että niissä rehtorin sanoissa soi kuin sotatorvien kaukainen kumu ja suvun ja isänmaan kutsu. Sen tunsi, että se ratkaisuaan odottava suuri kysymys oli nyt tullut ja laskenut raudanraskaan kätensä hänen hartioilleen. Tuntui kuin ei saisi kääntyä, ei hengähtää, ennenkuin vastaisi siihen kysymykseen.

Hän heittäysi tuolille pöydän ääreen. Siinä oli lehti. Hermostuneesti hän sitä käänteli, katse harhaili ajatuksettomana palstoja ja nauliutui lopulta seuraavaan otsikkoon:

"Petomaista julmuutta. Punaryssät ampuneet vaimon, joka haavoissaan synnytti lapsen."

Poika kimposi seisoalleen. Hän oli niitä, joilla ritarillisuus on veressä alkuperäisinä jaloina vaistoina.

Jos se olisi sinun äitisi — sanoi ääni hänen sielussaan.

Niin minä — kädet puristuivat nyrkkiin, niin että koski lihaksiin. Hän kulki raivostuneena edestakaisin.

"Niin ei saa tapahtua. Se on väärin. Se on väärin." — Hän puhui kiihdyksissään ääneen ja tuskallisena katseli kylmänkirkasta iltataivasta kuin vedoten korkeampaan oikeuteen.

"Hyvä Jumala, niin ei saa tapahtua."

Kuka estää? — Rautainen käsi laskeutui yhä raskaammin hänen olkapäälleen. Hänen sydämensä ovelle kolkutettiin.

Hän ojensi tuskissaan käsivarsiaan. Katse sattumalta hipaisi voimakasta rannetta, jossa sinervät suonet risteilivät, tykyttivät. Voima sykki niissä, nuori, terve voima.

Ellet sinä, niin ken? — jatkoi ääni sisältä. — Tai annatko siis omasta puolestasi niin tapahtua, koska sinulle on raskasta ja vaikeata sitä vastustaa. Sinä ymmärrät sen vääräksi, ellet voimakkaasti nouse sitä vastaan, niin silloinhan siis kohdaltasi siihen myönnyt, alistut. — Eikö puolustautuminen täten ole velvollisuus?

— Mutta veljiä vastaan?

— On eri asia rangaista ja kostaa. Eikö rankaise jumalallinen ja inhimillinen lakikin? Ellet vastusta vääryyttä, suostut vääryyteen. Oikea mies kammoksuu vääryyttä enemmän kuin verta. Muita teitä ei ole.

Nuori poika seisoi sinä hetkenä silmä silmää vasten elämän ankarimman lain edessä, omantuntonsa, Jumalansa edessä, seisoi kaunis vaalea pää kumarruksissa ja sydän tuskasta vavahdellen. Hän oli sellainen, joka muodosti vakaumuksensa totta tehden.

Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja astui ikkunan luo, valaisi, iltarusko kauniisti avointa otsaa ja syvänpuhtaita pojankasvoja; niillä kuvastui jalon päätöksen tyyneys.

Tässä olen — sanoi hänen ritarinsydämensä.

Kello helähti jossain.

Mitä? — Pojan katse harhaili kirjarivejä. Hänenhän piti järjestää ne.
Tosiaankin!

Ajatus kulki nyt niin oudon selkeänä ja salamannopeana. Hän aivan kuin kerralla näki ja tajusi kaiken, mitä tilanne kysyi. Ja uusi sisäinen käyttövoima jännitti hänet kuin uuteen vireeseen.

Kaikki on jätettävä kunnossa jälkeensä — selvisi ensiksi. Toverikunnan tilit? rupesi hän muistuttelemaan. — Selvät ne on, päiväämättä vain. Sehän on pian tehty. — "Luonnon ystäväin" vuosikertomus — valmiina sekin. Omat tilit. — Olenkohan kenelle velkaa? koetti muistella, mutta ei muistanut mitään sellaista.

Kirje kotiin — voi niin, vastaus ei enää häntä tavottaisi. Täältä nimittäin.

Ei pidä ajatella, toimia vain, huomaa hän sitten parhaaksi ja alkaa riuskasti liikkuen asetella kirjoja hyllylle pöydältä.

Toisluokkalaiset ne aina käyvät sillä rytäkällä. Siinä hetkessä pitäisi kaikille olla. — "Valkoisen miehen jalka" — "Ensimäiset ihmiset kuussa" — "Musta Kotka." — Niillä sitä pitää aina olla kuta jännittävämpää, hymyilee kirjastonhoitaja.

"Välskärin kertomukset." — Mieltä hiipoo niin oudosti, kun sen asettaa hyllylle. Poikavuosien muistot ja unelmat tulvahtavat sieltä tuoreina vastaan.

Isien teillä — välähtää salamankirkkaana mielessä. Ei hän tiedä oikein, mitä siihen sisällyttää, mutta vaistomaisesti henkäisee syvempään korkean rinnan täydeltä.

Selvä on.

Arvo Partio seisoo käsi ovenrivalla ja silmäilee ympäri huoneen selittämättömin tuntein. Sitten hän aukaisee oven ja sulkiessaan sen jälkeensä, tuntee, että sisälle jäi poika, ulos astui mies.

Sellaisina aikoina kypsytään nopeasti.

* * * * *

Lehtori Kaatrakoski ja Arvo Partio kulkivat äänettöminä asemalle päin autiota öistä katua. Perässä taarusti Heikki veli happamena nieleskellen kyyneleitään. Hän ärhenteli ja hiljaisessa mielessään kaiken aikaa sätti vanhempaa veljeä.

Mokomakin ampuja! Minä kun viime syksynäkin ammuin jäniksen, ennenkuin se ehti saada edes hanan vireeseen. Sellainen on likinäköinenkin vielä. Mitä se siellä sodassa näkee, mihin tähtää — ähä — ähä —

Heikki kulki ja potki saappaan kärellä helähtelevää jäänsirpaletta. Se vähän kuin lauhdutti. Kaiken iltaa hän oli mököttänyt puhumattomana, maannut vatsallaan nenä litteänä tyynyssä ja siihen purrut ja itkenyt nuoren sielunsa ensimäisen suuren katkeruuden ja loukatun miehenylpeytensä.

Pitäähän olla minkälaisia — ähä — ähä — kun ei ijän tähden oteta, vaikka on kymmenesti parempi ampuja kuin Arvo ja monet muut konventtilaiset. Lienevätkö kaikki edes pyssyä kädessään käyttäneet? Vielähän ne — paperinallipyssyä ehkä. Jos hän olisi päällikkö, niin hän panisi jokaisen kokeiksi ampumaan, että osaako vai ei. Jos ei osaisi, niin mars kotiin vain, vaikka olisi miten pitkä mies.

Askeleet kajahtavat niin oudosti yön hiljaisuudessa. Edessä kulkee joku kiireessä tahdissa. Takaa kuuluu hillittyä puheen sorinaa. Oli siis muitakin — niin, tietysti oli. Ketähän kaikkia?

Asema on puolipimeä. Siellä vilisee miestä solkenaan. Kuuluu matalaäänistä puhetta, joku yskii. On tiukka pakkanen.

Arvoa nyäistään olasta.

"Kuka?" — On mahdotonta tuntea kasvoja syvälle vedetyn lakin reunan alta.

"Minä vaan", sanoo alakuloinen ääni. "Iso-Jukka. Vai läksit —"

"En. Hävettää niin, etten saa silmiin katsottua rehellistä miestä tämän koommin. Minä puhuin isän kanssa. Eihän hän oikeastaan kiellä. Sanoo sen puhtaasti omantunnon asiaksi. Mutta se äidin sydänvika. — En voi lähteä eikä luonto anna jäädä." — Ääni tärähtelee.

"Sinä jäät. Uskotko, minusta se juuri on tällä hetkellä miehekkäintä — se kun on vaikeinta — ja toisekseen, jos tätä jatkuu, tottuu äitisi pian siihen ajatukseen ja ottaa tyynemmin asiat. Tulet sitten."

— Arvon äänessä on niin miehekkään vakuuttava sävy. Se on saanut sellaisen kauniin metallisen kaiun tänä iltana.

"Olkoon sitten", huoahtaa toinen keventyneenä, "kun ette te vaan jääneet siihen luuloon —"

"Heipä hei!"

"Seikku — sinäkin."

"Kukas sitten" — ja kiihkeänä kuiskauksena: "Minullahan on se kunniavelka lyhennettävänä." — Arvo puristaa lujasti hänen kättään.

"Nyt ne lähtevät, Arvo, Arvo", hätäilee Heikki veli.

"Jumalan haltuun pojat", hyvästelee lehtori Kaatrakoski. — "Pysykäähän miehinä paikallanne."

"Ei hätää. Tässä joukossa ei ole yhtään pelkuria eikä yhtään petturia."
— Poke se jo intoilee siellä päällimäisenä.

"No, mutta päästähän toki, Heikki. Juna lähtee."

— Arvo koettaa hellävaroen irrottaa Heikkiä, joka on tarrautunut hänen nutunhihaansa ja siinä tuhisee itkua hieroen. Vasta hellittää, kun lehtori supaisee korvaan:

"Pitäähän meidän osata miehinä jäädä, kun nuo osaavat miehinä lähteä."

Ja sitten lähtee juna liikkeelle niin oudon hiljaa. Jyskyttelee, jyskyttelee, ensin verkalleen, sitten kiihtyvässä tahdissa ja puhaltaupi viimein vinhaan juoksuun läpi lumisen metsän, ohi nukkuvien kylien ja pimeiden asemien kohti uusia vaiheita, ennen aavistamattomia —

Mutta asemalla Heikki veli rukka, jonka itsetunto ja ampujamaine oli saanut niin kovan kolauksen, itkeä tuhersi jo ihan rehellisesti paksuun villakintaaseensa. Niisti ja nikotteli ja taas itki ja itkunsa lomassa toimitti:

"Pääsipäs sinne sekin toisen lu-ho-kan — yhyy — Ko-ikkalainenkin. Se meni sieltä junan toiselta puolelta. Sanoi menevänsä — yhyy — pe-he-henkin alle piiloon, etteivät näe, kun sen enokin oli samassa ju-hu-hunassaa —" ja sitten pääsi itku ihan valtoinaan.

Lehtori otti häntä sydämellisesti olkapäistä ja käännytti kotiinpäin puhellen siitä, mitenkä oli välttämätöntä, että rintaman tälle puolenkin jäisi reippaita poikia vartiopalvelukseen, viestinviejiksi ja muuhun sellaiseen.

Siitä Heikki jo vähän tyyntyi ja leppyi. Kerran vielä niisti perinpohjin, sitten vain enää nikotteli ja väliin huokasi — syvään ja haikeasti.

Kirpakka yötuuli pani jouduttamaan tahtia. Se jo kokoili kinosten harjalta untuvankevyistä pakkaslunta ja lennätti pyrynä ilmaan. Teki tuiskua. Tähdet tuikkivat terävinä pilkkuina.

"Koleapa tuli matkailma", sanoi lehtori pistäen avaimen lukkoon. Ovi kolahti kiinni heidän jälkeensä.

Yötuuli yksinään huhahteli pitkin hiljaista katua ja isoissa vaahterissa ikkunain alla.

KOMPPANIA SAA TULIKASTEENSA.

Viisi päivääkö vasta!

Päivät ja yöt ovat sulaneet toisiinsa yhdeksi sikermäksi, kirjavaksi kuva- ja ajatussarjaksi, jonka polttopisteenä on: Viipuriin, Viipuriin!

On pysähdytty eräälle suurehkolle asemalle rautateiden risteykseen odottamaan, mitä viestejä ja määräyksiä tulisi Viipurista ja samalla järjestäytymään ja täydentämään varuksia.

Tarpeen se onkin.

Miestä on kertynyt jo sadan maille ja maakunnasta tulee uusia joka päivä. Innostus on kielin kertomaton, mutta varustukset ylen heikot. Aseita ei tullessa ole kuin aniharvoilla, nekin haulikoita ja revolvereja parhaastaan. Joku onnellinen komeilee "mauser" vyöllään. Vaatetus on kaikkea muuta kuin talviseen partioon lähteneillä. Yhtä vähän on huomattu eväitä varata.

"Näkee sen, että silkkoja sivilistejä tässä nyt on 'ambumisen doimesa.'
Annahan jääkärit näkisivät", naureskelee Poke.

Sitten järjestetään komppania joukkueihin ja ryhmiin, joka miehelle annetaan lumivaippa, lakinsuojus ja kotitekoinen reppu. Ne siunatut tavarat tipahtavat kuin suoraan taivaasta. Oman kaupungin naiset ovat käden käänteessä ne kyhänneet ja lähettäneet perässä. Samassa lähetyksessä on tullut — hurraa! — aseita. Oikeita kiväärejä!

Miehestä mieheen kerrotaan innostuneina, miten maalaiskunnan sekä kaupungin suojeluskunta oli eräänä iltana hälyytetty koolle, yhdellä sivalluksella vallattu työväen talo ja takavarikoitu punaryssien aseet, joita ne kaiken päivää olivat asemalta voitonriemuisin virnistyksin hilanneet talolleen.