Produced by Tapio Riikonen

SALMELAN HEINÄTALKOOT

Kirj.

Olli Wuorinen

Porvoossa,
Werner Söderström.
Haminassa, Kansankirjapainossa, 1891.

Talkoiden pitäminen on jokseenkin tavallista kaikkialla maassamme. Varsin usein pidetään näitä työjuhlia Itä-Suomessa, sillä ne ovat Karjalan kansan hilpeän ja auttavaisen luonteen mukaisia. Jos ken tahtoo jonkun työn pikaisesti tehdyksi, niin on parasta pitää talkoot. Naapurit ja kyläläiset kutsutaan työhön, ruokaa ja juomaa annetaan yllin kyllin, mutta ei mitään palkkaa. Talkoilla sopii teettää melkein mitä työtä hyvänsä, mutta tavallisimmat kaikista ovat viljan leikkuutalkoot. Hyväonniset uskaltavat toki pitää heinätalkoitakin, kun sitävastoin kovaonniset älkööt yrittäkökään, heidän luokonsa sade turmelee, ja niin tulee "langon heiniä" enemmän kuin tarpeeksi.

Salmelan varakas talo on sen ihanan salmen rannalla, mikä yhdistää
Kukkaropohjan lahden Suurselän järveen. Ikivanhoista ajoista on
Salmisen suku siinä asunut, ja onpa siitä suvusta muutamia
herraspoluillekin joutunut nimellä Sallmén.

Salmelan talon nykyinen isäntä, Antti Salminen, tahtoi koetella heinänteko-onneansa. Urakkamiehillä oli hän niitättänyt Takamaan suuren niityn. Satoja kuormia oli heinää hajallaan luokona. Haravoimaan ja heiniä korjuusen panemaan oli lauantai päiväksi kutsuttu talkooväki.

Etenkin emännällä, Salmelan Annilla, oli talkoiden valmistamisessa ollut kaiken viikkoa suuret hommat. Mutta senhän tiesikin edeltäkäsin kaikki, ettei Salmelassa talkooväeltä ruoka ja juoma kesken lopu.

Pieni oli Salmelan perhe, jonka tähden talon työt olivatkin parhaastaan vieraalla väellä teetettävät. Paitsi isäntää ja emäntää oli kolmantena jäsenenä perheessä heidän ainoa elossa oleva poikansa Samu. Tämä oli yksikolmatta vuotta täyttänyt, Kurkijoen maanviljelys-opiston läpikäynyt nuorukainen. Renki Mikko ja piika Liisa sekä paimen Aaro olivat palvelijoita, joten tavallisissa oloissa pöytään istuutui vain kuusi henkeä. Kesäiseen aikaan pidettiin lisäksi päiväpalkkalaisia.

Samu oli edellisinä päivinä käynyt ympäri kyliä talkooväkeä kutsumassa.
Antti isäntä itse oli vartavasten käynyt kunniavieraiksi kutsumassa
Toholan herastuomaria tyttärineen Niinisyrjän kylästä, vaikka sinne oli
Salmelasta kuusitoista kilometriä, eikä siitä kylästä ketään muita
kutsuttu.

Heinäkuun heleä aurinko oli jo ennättänyt kohota parin kolmen korennon korkeudelle, kun talkooväki alkoi kokoontua. Jokaisella oli viikate ja harava olalla. Ne, jotka salmen takaa tulivat, noudettiin venheellä. Puolen tunnin kuluessa oli väki saapunut kokoon. Melkein kaikki oli nuorta kansaa, ainoastaan joitakuita vanhanpuoleisia näkyi joukossa.

Kutsutuista oli jäänyt tulematta Jyrkän Tuomas, Kärhän Heikki ja Lirikon Maija-Liisa, arvattavasti siitä syystä, kun tiesivät ettei mitään väkevää Salmelassa suuhun tarjota. Mutta eipä heitä täällä kovin kaivattukaan.

Sitten kun tulokahvit oli juotu ja voileipää haukkattu, lähdettiin lähellä olevaa Kotanurmea niittämään, koska aamukaste vielä välkkyi lehdillä ja luoko varmaan oli läpi kostea siellä Takamaan niityllä.

On näky semmoinen, jota sopii ihaellen katsella, kun seitsemän tahi kahdeksankymmentä reipasta nuorta tyttöä ja poikaa vallan paitahihasillaan kesäkullan armaana aamuna välkkyvine viikatteineen remahtaa aukealle niitylle.

Isäntäväen puolesta oli työtä johtamassa Saimi, joka samassa itsekin joukon etupäässä terävällä viikatteellaan suhautteli poikki niityn hempeätä heinää.

— Huh, huh, huh, huh, huokasi niitty joka kerran, kun niittäjän viikate armottomasti sivalsi poikki sen kauniita kasvatteja. Mutta mehiläiset, jotka suristen olivat kukissa pyörineet, lensivät hakemaan toisia rauhallisempia kukkais kenttiä ja ahoja.

Kun lakeet eli niitto-etuukset oli liitetty raja-aitaan saakka, otettiin tupesta tahi vyönauhan alta kovasimet ja teroitettiin viikatteita. Kohteliaasti kyllä tarjoutuivat pojat "kovaistamaan" tyttöjenkin viikatteita, ja silloin heillä oli tilaisuus puhua joku suloinen sana tahi luoda joku hellä silmäys toinen toisiinsa.

— Huh, huh, huh, huh, huokaili taas niitty, ja niin se huhkaen äänteli, kunnes oli kaikki ääriä myöten niitetty.

Itse isäntä Antti oli jäänyt kotiin odottamaan Toholan herastuomaria, Risto Tohosta, jonka tyttärestä — sehän oli julkinen salaisuus — toivottiin Salmelaan miniätä.

Risto Tohonen herastuomari oli mahtava mies, oikein paikkakunnan pohatta. Pahat kielet kuiskuttelivat ettei kaikki tuo rikkaus ollut oikein rehellisesti ansaittua. Kun Tohonen lainasi köyhemmille rahojaan, oli muka velkakirjaan pantu isompi summa kuin se minkä hän todella antoi. Vaimo oli häneltä kuollut joku vuosi sitten, ja ainoan tyttärensä, kuudenkolmatta vuotiaan Hetvin kanssa piti hän nyt taloutta kunnossa. Hetvi oli aikoinaan käynyt pari vuotta kansakoulua, ollut yhden lukuvuoden Wiipurin tyttökoulussa ja yhden lukukauden Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa. Herastuomari tahtoi näet kouluttaa tyttöänsä herrastavalla. Sittemmin oli Hetvi ollut neljä vuotta kihloissa nimismiehen Niilo Löngrénin kanssa, ja siihen aikaan oli Toholassa ollut iso ilo. Herastuomarin suurin ylpeys oli ollut "sinutella" vallesmannia; oli niin mainion mukavata sanoa muiden lautamiesten kuullen: kuule Niilo, tule meille Niilo, joko sinä joudut Niilo? Sillä ajalla oli Niilo Löngrén osannut tulevalta apeltaan keinotella muutamia tuhansia markkoja omaan taskuunsa, hän kun muka tahtoi päästä kaikin mokomin veloistansa ennen oman perheen perustamista. Tokko nimismies selvittyi kaikista veloistansa, on epätietoista, se on vaan tiettyä, että hän viime kesänä toi itselleen rouvan Wiipurista.

Hetvistä kun ei vallesmannin rouvaa tullutkaan, alkoi herastuomari Tohonen usein käydä vieraissa Salmelassa. Olipa silloin välistä tullut puheiksi vanhempain kesken heidän lastensa tulevaisuus. Tästäpä selkenee, minkä vuoksi Risto Tohonen tyttärineen talkoihin kutsuttiin Niinisyrjästä saakka. Samu ja Hetvi oli saatettava näissä talkoissa toisiinsa tutustumaan.

Ennen aamiaista ennätettiin niittää Kotanurmi. Juovikkaana luokona makasi nyt päivänpaisteessa äsken niitetty heinikko. Ja kun talkooväki pitkien pöytien ääressä hyvällä ruokahalulla ryhtyi ruoka-aineiden kimppuun, niin kävi sekin ainakin yhtä sujuvasti ja yhtä rotevasti kuin äskeinen niittäminen.

Musti, talon valpas vartija, rupesi pihalla haukkua vonksuttamaan. Kaikkien silmät kääntyivät ikkunoihin. Aivan oikein! Siellähän herastuomari Risto Tohonen kujatiellä ajoi komealla mustalla oriillaan hetkuvissa kiesseissä tyttärensä Hetvin keralla. Muutaman minuutin perästä saapuivat he loistavasti pihaan.

Salmelan isäntä riensi hatutta päin vieraita vastaan ottamaan, ja emäntäkin, kun oli ennättänyt kuumat, voiheraan kastetut piirakat käsistään pöydälle väen eteen lähättää, kiiruhti hänkin arvoisia tulijoita vastaan.

Samu osui olemaan talkooväen keskellä pöydän takana syömässä. Hän ei yritellyt mihinkään, eikä sieltä olisi helposti päässytkään pois.

Vilkas surina syntyi tyttöjen kesken.

— Hetvikin tuli talkoihin. Olisipa tullut muiden kanssa yht'aikaa, niin olisimme nähneet, miten hänen viikatteensa olisi kukkaa kaatanut, virkkoi Tikkalan Mari.

— Vielähän tuon Hetvin niittotaidon saamme nähdä, kunhan joutuu tään talon miniäksi, lisäsi Alatuvan Anni.

— No, joko siellä teidänkin kylän päässä siitä tiedetään — — äh, äh! Piiraan ryyni yritti menemään henkitorveeni. Vai jo siellä — — äh, äh!

— Tiedetään kyllä, vastasi Anni.

— Siihen aikaan kuin Hetvi oli vallesmannin rouvaksi tulemaisillaan, ei hän tehnyt mitään talonpoikaista työtä. Rouvaa hänestä ei tullut, ja tuskinpa hän enään kelpaa työntekijäksikään, supatti Suosaaren Suso.

— Lihomaankin on kovin ruvennut. Näyttää kuin…

— Ei pidä panetella Hetviä! Mistä te hyvät ihmiset tiedätte, mitä Hetvi osaa tehdä mitä ei? Minä olin toissapäivänä viimeksi Toholassa ja näin hänen kyllä toimekkaasti puuhailevan talouden askareissa. Pikaisesti hän kiersi kirnua, voi syntyi neljännestunnissa, mutta sitten olikin tyttö punainen kuin mansikka, sanoi Hietalan Hilma.

— Ahaa! Vieras kuulee, mistä tuulee! Hilma nähtävästi puhuu pussiinsa päin. Hetvi on varmaan antanut hyvästi kirnujaisia, ehkäpä paitakankaan tahi kaulahuivin, jotta tämä sitte muille kehuisi häntä, höpisi Mörskyn Marketta, eräs vanha piika.

Vedet kihahti Hilman silmiin. Kaikki tytöt huomasivat, että Marketta tahallaan tahtoi loukata.

Naisväen puolella syntyi hetkiseksi äänettömyys.

Miesten ja poikien kesken kulki puhelu varsin toista tolaa. Puheltiin Sortavalan markkinoista, hevosten hinnoista, rautatien hommasta, viljan kasvusta ynnä muusta. Näitä keskusteluja höysti milloin enemmän milloin vähemmän onnistuneilla sukkeluuksilla ja kokkasanoilla Törsövän Taneli. Kun Taneli oikeaan oksaan osasi, nauroi hohotti koko miesväki.

— Osaa se vanha kaartilainen lasketella, sanottiin.

Taneli Tapanainen oli hänen oikea nimensä, mutta sanottiin aina kylän kesken Törsövän Taneliksi, kun kotinsa pieni ruunun talo oli Törsövän lammen rannalla. Kaunis, mustatukkainen ja mustaviiksinen, kolmenkymmenen vanha mies. Oli muutamia vuosia palvellut vapaaehtoisena kaartissa, mutta eronnut siitä, hänen oli muka sääli ja synti syödä ruunun ruokaa, kun ei ollut sotimista eikä tappelemista.

Yhdeksänsataa markkaa olisi ruununvouti markkinoilla antanut herastuomarille tuosta oriista. Ei myynyt rikas mies, umpinaista tuhatta pyysi, tiesi Pirhosen Kalle.

— Lappeenrannan rakuunarykmentille kuuluu ruununvouti oritta ostelleen, lisäsi Timo Terhakka, iloinen, pystynenäinen poika.

— Ei se herastuomari orittansa myy, vaan lahjoittaa sen tulevalle vävypojalleen, virkkoi Törsövän Taneli, luoden silmänsä Samuun päin.

Samu ei ollut kuulevinaan Tanelin pakinaa. Hänen korvaansa oli sattunut Hietalan Hilman ja Mörskyn Marketan sanat. Vilkaistuaan sinnepäin huomasi hän Hilman punastuneena vesissä silmin.

Hilma Hietanen oli Salmelan torpparin tytär. Hän oli vast'ikään seitsemäntoista vuotta täyttänyt. Iho oli hänellä hieno, melkein läpikuultava; tukka tuuhea, vaaleankeltainen; silmät suuret, taivaansiniset. Hän oli ylhäisemmän kansakoulun läpikäynyt ja ollut viime talvena kiertävässä käsityö- ja kutomakoulussa. Monta monituista kertaa oli Samu häntä pienenä lennätellyt talvella kelkassaan, kesällä pikkuisissa käsikärryissään. Sievänä tyttönä oli Samu häntä aina pitänyt, mutta sievemmälle kuin koskaan ennen näytti hänestä Hilma nyt.

Sillävälin oli herastuomari tyttärineen saatettu kamariin. Emäntä tarjosi paikalla tulijaiskahvia, mutta Hetvi vastusteli, sanoen olevan itsellään helteen muutoinkin. Puolen kuppia hän toki kohteliaisuuden vuoksi joi, kaasi toisen puolen kahvia isänsä kuppiin. Herastuomari nauroi vaan ja sanoi: kyllä tänne sopii.

Ruokaa pantiin pöydälle kamariin, koska tuvassa oli vieläkin lämpimämpi ilma. Kunnia-vieraita kehoitettiin tyytymään talon yksinkertaisiin laitoksiin.

Ruualta päästyä pistäysi Samu kamarissa vieraita tervehtimässä.

Kun talkooväki ruualta noustua tuli pihalle, kaatoi emäntä paraikaa isosta tuohikontista kaloja saaviin.

— Kuka kaloja on tuonut? kysyi Törsövän Taneli.

— Kukas muu kuin herastuomari, vastasi emäntä.

Samassa ilmestyi siihen herastuomari itsekin, alkoi nauraen pakista:

— Näettekös naapurit, eihän kaikki yhtä tee: toinen niittää, toinen kalastaa, yhteen hyvä tulee. Eikös niin?

— Oivallisia ahvenia. Millä pyydyksellä te niitä saitte? kysyi joku.

— Milläkö pyydyksellä? Tietysti hopeaongella, hopeaongella. Minun onkin näetten tapana kalastaa vaan hopeaongella tahi kultaongella, hohotteli Risto Tohonen, jotta sieraimet pörhistyivät ja kulmakarvat hypähtelivät.

— Öh — öh, öhhöm! yski Törsövän Taneli ja iski silmää muille.

Valitettavasti ei herastuomari ymmärtänyt Törsövän Tanelin yskää, vaan kehui kehumistaan hopea- ja kultaonkiaan, se on: hopea- ja kultarahojaan.

Taneli oli sytyttänyt piippunsa ja pullautteli huolettomasti aimo savupilviä suustaan, mutta sitten hän sanoi:

— Kyllähän hopeaonki on oiva kapine, kultaonki vielä parempi, tietysti. Paremmin ne antaa kaloja kuin muut pyydykset, mutta ei niillä sittenkään kaikkia kaloja saa. On kalavekamoita semmoisia, mitkä eivät kultakoukkuunkaan tartu. Eräskin mies onki kerran hopea- ja kultakoukuilla oikein liukasta ruunun matikkaa, mutta se ryökäle vei koukut ja kompeet, eikä antautunutkaan saaliiksi. Syötinkin kakasi pois suustansa, peijakas. Vai onkimaretkillä sitä ollaan!

Tuntui niinkuin sähkövirta olisi värähtänyt jokaisen sydämen läpi. Levottomina, kauhistuneina odotettiin suurta räjähdystä herastuomarin puolelta, mutta sitä ei tullutkaan. Risto Tohonen kalveni ja punastui, punastui ja kalveni. Pyörähti sitten kamariin, jossa Hetvi vielä söi mansikkamaitoa, ja sanoi itsekseen päättävästi:

— Kyllä se on totta.

— Isä, mikä on totta? kysyi Hetvi.

— Se on totta lapseni, mitä Törsövän Taneli, tuo entinen kaartilainen, pihalla sanoi, oli vastaus.

Isänsä äänessä huomasi Hetvi jotain erinäistä, eikä hän sentähden tahtonut pitemmältä kysellä.

Antti Salminen aikoi ensin mennä herastuomarin jälestä kamariin, mutta pysähtyi kuitenkin pihalle. Sanoi sitten hämmästyksestä toinnuttuaan:

— Sattuu sitä maailmassa kaikellaista. Näinköhän herastuomari lähtee nyt paikalla pois?

Herastuomari pysähtyi kuitenkin kamariin.

Isäntä kehoitti nyt vanhempia ihmisiä jäämään Kotanurmelle heiniä pöyhöttelemään ja, jos ilma myöntää, iltapäivällä ru'oille panemaan. Hän nimitteli kahdeksan henkeä, jotka olivat iältään vanhempia ja joita ei tahdottu rasittaa kävelemisellä Takamaan niitylle saakka. Olihan sinne matkaa kolme tai neljä kilometriä.

— Saanko minäkin jäädä Kotanurmelle? kysyi Pekka Juntunen, nuorimies, kalpeakasvoinen.

— Saat, tietysti, jos haluat, ja pidä sinä Pekka sitten huolta, että on vieraan hevosella ja meidän omalla "tallikkaalla" hyvää heinää edessä, vastasi isäntä.

Pekka Juntunen oli "heränneitä." Hänen arka omatuntonsa huomasi synniksi semmoisiakin seikkoja, jotka tavallisesta ihmisestä näyttivät varsin viattomilta. Nuorten iloista seuraa ja etenkin tanssia hän kammoksui.

Tallikas oli siihen ikään päässyt orivarsa, minkä laki estää laitumelta.

Hetvikin yritti lähtemään Takamaan niitylle, mutta emäntä otti ystävällisesti kädestä kiinni ja sanoi:

— Jää, lapsikulta, kotiin minun avukseni, kyllähän arvaan, että nuorten parissa olisi hupaisempi, mutta minä tarvitsisin apuasi. Ensin laadimme päivällis-eväät, jotka renki Mikko kärryillä ja hevosilla saattaa niitylle, sitten valmistamme illallista talkooväelle. Niin, jos ei vaan ole kovin mielesi paha, niin jää kotiin minun avukseni.

— Minähän olen tullut talkoihin ja teen sitä työtä, mitä annetaan, vastasi Hetvi.

Oikeastaan esteli emäntä Hetviä sentähden, ettei tämä olisi sattunut joltakin tyttöhupakolta kuulemaan tuota Törsövän Tanelin kamalaa kalajuttua, ja vielä senkin vuoksi, että sitten oli aikaa ja tilaisuutta osoitella Hetville talon rikkauksia.

Talkooväki olikin jo pihasta poistunut. Pääjoukko riensi haravat ja hangot olalla kapeaa ja mutkikasta metsäpolkua Takamaan niittyä kohti.

Toista pitempää ja parempaa tietä olivat eväät ja häkkireet sinne kuljetettavat.

Matkalla huomasi Samu, että pojilla oli jotain keskusteltavaa hänestä salaa. Hän antoi heille siihen tilaisuutta, jättäytyen vähän jälemmäksi astumaan.

Törsövän Tanelin käytös tuli nyt arvostelun alaiseksi. Yksi sanoi yhtä toinen toista. Yleinen mielipide oli kuitenkin se, että Taneli menetteli kovin sopimattomasti loukatessaan talonväen ystävää ja tulevaa lankoa, herastuomaria. Kyllähän se sattui tavattoman hyvästi, sattui aivan kuin vasara naulan päähän — arveltiin —, mutta isku oli kova, helkkunan kova. Puolikin siitä olisi jo riittänyt. Lohduttavinta kuitenkin oli heistä se, ettei Samu näyttänyt olevan asiasta milliinsäkään.

Taneli kuunteli erinomaisen maltillisesti kumppaneinsa arvosteluja ja nuhteita. Hän näytti alakuloiselta ja masentuneelta. Vihdoin hän virkkoi:

— Todellakin, kun tarkemmin asiaa ajattelen niin huomaan, että te kaikki olette oikeassa. Tuhmasti minä tein, siitä ei pääse puuhun ei papuun. Kuulkaa, ystävät ja veljet! Minä romahdan koko tämän talkooväen läsnäollessa herastuomarin eteen polvilleni, ja pyydän anteeksi rikoksestani toista puolta, sitä liikaa osaa nimittäin. Niin minä teen!

— Älä hulluttele, Taneli! Siten pilautuisi asia kahta kauheammaksi, sanottiin.

Tytöt. kuultuansa mistä poikien kesken oli pakinoitu, rupesivat hekin Tanelin käytöstä arvostelemaan julkisemmin. Salavihkaa olivat he tähän asti supatelleet ja tyrskineet. He olivat varsin toista mieltä kuin pojat. Ylpeälle herastuomarille oli muka kerrankin totuus sanottu vasten silmiä. Sen se sietikin. Sellaista poikaa kuin Taneli eivät luulleet toista löytyvän koko pitäjässä. Mörskyn Marketan ilo olisi sitten vasta ollut oikein täydellinen, jos Hetvikin, tuo "ruunun matikan syötti," olisi ollut kuulemassa mitä Törsövän Taneli sanoi.

Kun tytöt huomasivat, että Samu jättäytyi jälemmäksi, luulivat he hänen Hetviä vartoilevan. Mutta kun Samu saapui poikajoukkoon, eikä Hetviä näkynyt, syntyi tyttöjen kesken tälläistä supinata:

— Jokohan Hetvi pitänee itseään Salmelan talon emäntänä, kun ei näy tulevankaan niitylle.

— Olenhan minä aina sanonut ja sanon vieläkin, ettei se Toholan tytär järkityöhön pysty.

— Eikä miekkosen tarvitse tälläisiin töihin pystyäkään, elää kuin
Herran enkeli.

— Vai lienee hänkin jäänyt Kotanurmelle vanhojen pariin, tahi Pekka
Juntusen ratoksi, haha ha!

— Vanhaltahan tuo Hetvi jo näyttääkin. Ainakin hän näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta kuin Samu, huomautti Mörskyn Marketta.

— Onhan tyttöjä, jotka näyttävät viittäkymmentäkin vuotta vanhemmalta
Samua, lisäsi ikäänkuin itsekseen Hietalan Hilma.

Voi tuli ja leimaus! Marketta suuttui silmittömästi, hän rätisi kuin palava katajapensas.

— Kaikki lapsirievut tässä kielenpieksäjänä! Ei enään kunnon ihmiset saa sanaa sanotuksi, kaikki tässä silmille hyppii! Eiköhän tuo ylpeys käyne lankeemuksen edellä! Niin luulen, niin toivon!

Sellaista tuli oikeen pitkältä ja paksulta. Mutta Hilma ei ollut millänsäkään. Hän oli saanut panettelut häädetyksi ja sitäpä oli tarkoittanutkin. Sekä kotona että kansakoulussa oli Hilmaa opetettu hyvää puhumaan ja ajattelemaan lähimäisestänsä, ja kun kielilakkarit panettelevat, silloin on hänen kunniaansa puolustettava. Niin oli Hilmaa opetettu, ja sellaisen opetuksen oli hän sydämeensä kätkenyt.

Pojatkin kuulivat Marketan rätisemisen, mutta eivät viitsineet ottaa selkoa suuttumisen aiheesta. Tunnettiinhan Marketta, vähästähän se suuttui.

* * * * *

Talkooväki oli jo Takamaan niityllä. Kolme tyhjää latoa siellä odotti täyttämistänsä. Laajaa niittyä rajoitti toiselta puolen Lehtovaaran korkea harju, toiselta puolen mutkikas, liejurantainen Onkamojoki, joka laski vetensä Kukkaropohjan lahteen. Ilma oli tyyni ja kirkas. Jos katsoi Lehtovaaran rinnettä kohti, niin näytti ilma vienosti vipattavan, arvattavasti maasta kohoavain vesihöyryjen vaikutuksesta. Aurinko oli melkein korkeimmillaan ja lähetti lämpöiset säteensä kuivaamaan paksua luokoa. Keveät kesäröijyt ja takit ripustettiin oksiin lähelle sitä paikkaa, mikä vanhastaan oli ruokasijana pidetty. Siihen paikkaanpa Mikkokin tiesi eväät tuoda, kunhan joutui sitä pitempää tietä niitylle.

Samu ilmoitti talkooväelle työsuunnitelman. Lehtojen vieristä ja pensaiden siimeksistä oli ensin haravoitava ja kannettava heinät lakealle kuivamaan. Pari poikaa laitettiin Onkamojoen varrelta veteliköstä haravoimaan ja kantamaan pois heinät kuivalle nurmelle. Kolme miestä määrättiin hankkimaan pieleksen sankapuita ja tukia, sillä senhän näki, etteivät kaikki Takamaan niityn heinät tänä vuonna latoihin mahtuisi, vaan oli pieleskin tehtävä.

— Lähtekäämme me, Taneli, vetelemään heinät pois Onkamojoen hetteistä, sanoi Timo Terhakka nyreissään olevalle Törsövän Tanelille.

— Lähtekäämme vaan! virkkoi Taneli. Tytöt älkööt tulkokaan sille puolelle maailmaa, sillä meidän täytyy riisua koipiverhot pois. Ja sittenkun heinät on saatu kauniisti kuivalle, sitten minä…

— Mitä sinä?

— Sitten minä syöksyn suin päin liejuun. Syöksyn kun syöksynkin! Sittenpä ei näiden potrain poikain aika kulu hakiessa myllynkiveä kaulaan ripustettavaksi, eikä heidän tarvitse vaivata itseään hukuttaessaan minua pahennusteni tähden. Lähtekäämme vaan, Timo, korjatkaamme heinät kuivalle, ja sitten minä syöksyn liejuun. Kyllä minä tunnen Onkamojoen hetteet. Siellä on paikkoja, lietteen silmiä, joihin voipi lykätä pitkän riu'un kuulumattomiin. Sellaiseen minä syöksyn. Sorot ja kuplat ne vaan pulpahtelevat pojan jälestä.

Tytöt olivat jo alkaneet haravoida, mutta kuulivat kuitenkin Tanelin uhmailemisen. Kun Taneli ja Timo reippaasti harppailivat Onkamojoen varrelle päin, alkoivat tytöt yhdestä suusta laulaa tunnettua kansanlaulua tarpeen mukaan muunnettuna:

Älä, Taneli, liejuun mene,
Älä Herran tähden!
Sinua me rakastamme
jokahisen nähden!

Älä Taneli…

— Helei, heleijaa! huusi Törsövän Taneli riemuissaan. "Hukuttakoon piru tänäpäivänä itsensä liejuun, vaan ei tämä poika hukuta itseään niin kauvan kuin tuollaisia tyttöjä on maailmassa! En, koira vieköön, syöksykään liejuun, täytyyhän vielä tänä iltana tanssia tepastella noiden armaiden tyttölasten kanssa! Hih, hei! Elämä tuntuu vielä elämälle!"

Taneli oikein hypähteli, ponnahteli ja pyörähteli nurmen sängellä.

Tanelin riemastukselle nauroivat nyt sekä tytöt että pojat, nauroivat niin, että Lehtovaaran rinne raikui.

— Kyllä se vanha kaartilainen asioistansa selviää, sanottiin.

Vilkaasti liikkuivat haravat. Nopeasti joutui työ.

Iloisa oli elämä.

Kun Timo Terhakka ja Törsövän Taneli olivat Onkamojoen veteliköistä heinät haravoineet ja kuivalle nurmelle levitelleet, tulivat hekin muiden luo työhön ja toivat terveisiä — Tuonelan joelta ja toisen maailman ääreltä.

Silloin tällöin löytyi haravoidessa mehiläispesä ja onnellista löytäjää ympäröitsi silloin lähelläolijat.

— Kissahan yksin saaliinsa syö, annapas tuota herkkua toisenkin hyvään suuhun, sanottiin.

Tällaiset pikku kohtaukset olivat omansa pitämään mieliä parhaimmalla tuulella.

Samu osoitti olevansa toimellinen työnjohtaja. Tyynesti ja levollisesti sanoi hän sanottavansa, ja sen vuoksi väki tekikin mieluisasti tehtävänsä. Kun hän huomasi jonkun haravoidessaan jättävän heiniä jälelle, sieppasi hän itse nuo jälelle jätetyt heinät haravallaan pois ja toi karheesen. Silloin ei Samu virkkanut sanaakaan, mutta asian-omaiset huomasivat, että heidän työnsä oli hatarasti tehty, koska Samun täytyi jälkiä parsia. Parannus tehtiin.

Ennen päivällistä oli koko suuri Takamaan niitty täynnä pitkiä heinäkarheita. Ne jätettiin vielä ruoka-ajaksi kuivumaan, koska ilma oli sen laatuinen, ettei sadetta luultu tulevan.

— Talkooväki hoi, ruokakello soi! huusi Samu, sillä hän muisti kuinka suloiselta maanviljelys-koulun ruokakellon soiminen tuntui kuumana työpäivänä.

Helteisinä ja punaposkisina kokoontuivat kaikki ruokasijaan. Haravat lyötiin pystyyn seisomaan. Huolellisesti ravistelivat tytöt paidanhihoihin ja hameenhelmoihin tarttuneet heinän helpeet ja rikat. Pojat tuollaisista siivouksista vähän välittivät: eiväthän ne muutamat heihin tarttuneet heinänkorret paljoa painaneet. Pielespuiden hakkaajat tulivat myöskin: viimeisenä astui Vieremän Jussi, eräs vanha poika. He olivat pieleksen aita-puutkin valmiiksi hankkineet ja nakkasivat nyt kirveensä kärryjen alle, siitähän ne helposti löytyvät.

Tuohikontit ja pärekorit avattiin. Tasaiselle nurmen sängelle asetettiin leivät, piirakat, paistetut kalat, voirasiat, maitokupit ja kaljahaarikat. Somiin ryhmiin asettui väkijoukko tuuheain koivujen siimekseen istumaan.

Törsövän Taneli vielä seisoi. Hän nojasi selkänsä isoa koivua vasten, tuijotti ajattelevaisen näköisesti eteensä, käsivarret ristissä rinnalla.

— Noo, Taneli veikkonen, niinhän sinä seisot kuin "vakava tinasotamies", se erään sadun urho. Niin, tuumailet kuin kaivonkaivaja, joka tutkii maan syvyydessä kulkevien vesisuonien suunnat ja haarat. Tulepas tänne näin!

Kun Samu tätä saneli, nosti Taneli arvokkaasti oikean kätensä ja piti sen etusormea otsaansa kohti, mutta yhtäkkiä hän levitti molemmat kätensä ja huudahti:

— Nyt se tipahti!

Kaikki purskahtivat nauramaan.

— Niin, naurakaa vaan, mutta minua ei naurata, kun koko keksintöni tipahti kuin tina tuhkaan, valitti Taneli.

— Oliko se minun syyni? kysyi Samu surkutellen suotta.

— Vielä hän kysyy! vastasi Taneli. Mitä olisivat olleet telegrafit, telefonit ja muut tuon laatuiset laitokset minun keksintöni rinnalla: —lasten leluja, hämähäkin seittejä vaan!

— Sano edes, velikulta, minkä koneen synnyn minä häiritsemiselläni tuhosin, tiedusti Samu.

— Eihän sillä vielä nimeä ollut — mitä kesken-eräisen nimestä! Se olisi vaan ollut ihan uuden uutukainen kone, sellainen laitos, millä talven paukkuvat pakkaset ja kesän paahtavat helteet olisi sotkettu ja vatkattu yhteen, niin sekaisin hierottu, että koko vuoden ajaksi olisi saatu samallainen sää, yhtä tasainen leuto ilma. Silloin olisi maamiehenkin elää kelvannut! Tämä tällainen laitos, palkeineen ja puohtimineen, petkelineen ja pahmaineen, tappineen ja mutterineen, kaikki oli ihan valmistumaisillaan, viimeistä vipuvärkkiä aioin kiinni kiertää, kun sinun häiritsemisesi pudotti minulta ruuvin! Hoh, hoi! huokasi Taneli lopuksi.

— Eivätkö ruuvit päässäsi ole enään paikoillaan? kysyttiin.

— Ovat kyllä, mutta sen uuden koneen nimi on ainaiseksi kadonnut, oli vastaus.

— No sitten ei ole hätää, kunhan ruuvit päässäsi ovat paikoillaan, arveltiin.

— Kyllähän viileämpi ilma paraikaa hyvältä tuntuisi, virkkoi joku tytöistä.

— Kun kaiken vuotta olisi yhtä jolakka ilma, eiväthän mansikatkaan kypsyisi milloinkaan, huomautti Hietalan Hilma.

— Sinä itse olet parahiksi kypsynyt mansikka. Mitä sinä ymmärrät, ja miksi sekaudut näin korkeihin asioihin? vastasi Taneli ja oli yhä olevinaan totisena.

— Eikä se uutinenkaan sellaisella kylmänviileällä ilmalla valmistuisi oikealla ajalla, älysi Vieremän Jussi.

— Mitä suret uutisesta, kun on ruokaa, Jumalan viljaa, runsaasti paraikaa edessäsi! vastasi Taneli.

— Entä minun oivalliset luistimeni, mitä niillä olisin tehnyt, kun eivät järvet olisi jäätyneet? mainitsi Timo Terhakka, joka oli kuuluisa luistelemisestaan.

— Luistimesi olisit ta'ottanut hevosenkengiksi, kuului vastaus.

— Kuulepas, Taneli Tapanainen! Anna huolia hevosen, murehtia mustan ruunan! Tule tänne minun luokseni tämän viheriäisen pöydän ääreen, minulla olisi hupainen seikka kerrottavana, virkkoi Vieremän Jussi.

— Tulenhan minä, mutta kerro nyt, Johannes Vieremä, jotakin hyvin hauskaa vahinkoni korvaukseksi, pyysi Törsövän Taneli.

— Eikö se ole hauskaa, kun minä näin tuolla pielespuita hakatessani yhdessä leppäpensaassa sata jänistä! Ei enempää eikä vähempää, sata ummelleen!

— Olisipa siinä ollut kosolta sinun kaimojasi! En usko!

— Ainakin niitä oli puolisataa.

— Näillä mailla puolisataa jänistä! Mitä vielä!

— Viisikolmatta oli vissisti, näinhän minä.

— Ja kun otat puolen siitä, niin saat kaksitoista ja puoli jänistä!

— Älä nyt sekoita minun ajatusjuoksuani, oli niitä pupuja toki kymmenen.

— Turhaa juttua sekin!

— Viisi niitä oli vissisti!

— Älä narraa naapuriasi!

— No kaksi jänistä siinä leppäpensaassa hyppi, näinhän minä.

— Eihän näillä mailla olekaan jäniksiä.

— Vai ei ole, olipas siinä yksi jänis, sievä pupu olikin!

— Eikä ollut yhtään, ei mitään pupua!

— No rapisihan siinä leppäpensaassa joku, kuulithan sinäkin, Kalle
Pirhonen, rapisihan siinä leppäpensaassa!

— Kyllä siinä leppäpensaassa rapisivat kuivat lehdet, kuulin minäkin, todisti Kalle Pirhonen.

— Siinä sen nyt kuulit! Tottahan minä olen puhunut kaiken aikaa, vaikka sinä et uskonut ennenkuin minun täytyi vierasmiehillä asia todistaa. Uskoinpas minä paikalla ettei sinun uudesta koneestasi kuuna päivänä tule mitään, koska se tärkeä ruuvi siitä tipahti tiehensä.

— Sinulla ja muutamilla muilla tässä joukossa näyttää olevan taipumusta uskovaisuuteen. Ei tarvitse muuta kuin joku sanoa pöläyttää: minä hötkähdän polvilleni … minä syöksyn liejuun … niin uskotaan pois lapsellisesti! — Enhän minä sitä uskonut.

— Eihän sitä kukaan uskonut, kuului vakuutuksia.

Naurettiin aika lailla Törsövän Tanelin ja Vieremän Jussin keksinnöille. Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen. Yksin Mörskyn Markettakin näytti unhottaneen kärttyisyytensä.

Melkein kaikki, niin mies- kuin naispuoletkin, olivat ruualla paljaspäin, ainoastaan ne, jotka eivät osuneet saamaan itselleen puiden siimestä, pitivät hatun tahi huivin päässänsä.

— Miksi sinä, Vieremän Jussi, syöt hattu päässä, vaikka istut parhaassa siimeksessä? kysäsi joku.

— Siksi, vastasi Jussi, etteivät nuo tytöt huomaisi paljasta kohtaa päälaessani. Ne luulisivat minua vanhaksi ja jättäisivät kukaties naimatta.

— Saatathan ilmoittaa tytöille, etteivät hiukset vielä ole ennättäneet päälakeesi kasvaa, neuvoi muudan.

— Sano vaan tytöille, että nuoruuden vallattomuudessa olet kuperkeikkaa heittäessäsi kuluttanut, ohjasi eräs.

— Kiitoksia neuvoistanne! murahti Jussi pala suussa.

— Katsokaa kuinka pieni mittari mittaelee Jussin hatun lieriä! virkkoi joku tytöistä.

Jussi ei ollut kuulevinaan sitä huomautusta. Hän antoi pienen hyönteistoukan mittaella mielensä mukaan hatun äärtä. Jussi tahtoi näyttää, oliko kenelläkään syytä sanoa häntä herkkäuskoiseksi.

Piika Liisa puuhaeli kahvia ruoka-ajalla valmiiksi, jotta ei väen tarvitsisi uudestaan kokoontua sitä juomaan. Kahvikupit asetteli hän taitavasti nurmen sängelle.

Ruoka-ajalla saapuivat niitylle molemmat isäntämiehetkin: Salmelan Antti ja Toholan herastuomari. Hitaasti olivat he päivän kuumuudessa kulkeneet. Matkalla oli puhuttu yhtä toista talojen varallisuuksista, hevosista, lehmistä, mutta pisimpänä keskustelu-aineena oli ollut "nuorten tulevaisuus". Siinä asiassa mitä toinen sanoi, niin toinen oli valmis myöntämään. Mutta kun herastuomari arveli, että vanhempien pitäisi nuoria pakoittaa, jolleivät ne huomaisi omaa etuansa, niin Antti Salminen ei virkkanut siihen mitään.

Kun isännät kotvasen olivat koivun siimeksessä istuneet, rupesivat hekin popsimaan päivällistä muiden muassa. Selvästi näkyi kuitenkin, ettei herastuomari ollut aivan entisellään. Hän puhui harvemmin ja varovammin, ja näytti ikäänkuin välttelevän nuorten läsnäoloa.

Mutta eipä Törsövän Tanelinkaan suusta nyt liikoja sanoja suikahdellut.

Ruoka-aikana alkoi muutamia pilven mukuroita ilmestyä taivaalle. Ennestään lämmin ilma tuli nyt paahtavan kuumaksi. Kummallisesti nuo pilven mukurat kasvoivat ja lisääntyivät. Pienen pikkaraisista haivenista ne alkoivat suureta. Kun ne suurenivat, mustenivat ne samassa; ainoastaan auringon puoleinen laita oli niissä valkoinen ja möyheä. Ne näyttivät vuorilta, joiden auringon puoleisille reunoille oli paksulta levitetty kuohusammalta, lumenvitiä tahi pehmoista puumulia.

Eräs heinäru'on kokoinen tumma pilvi kasvoi auringon kohdalle. Silloin näytti itse pilvi säteilevän ylt'ympärinsä. Sen valkea reunus säteili siihen tapaan kuin pyhimysten pään kuvien ympärillä nähdään.

— Kas kuinka pilvet kukkivat, huomautti Salmelan isäntä, joka oli tottunut ottamaan vaaria taivaan merkeistä.

— Se merkitsee lähenevää ukkosta, vastasi herastuomari.

— Kyllä minäkin olen nuo pilvet huomannut, sanoi Samu, mutta niiden merkitystä en ole arvannut miksikään, koska ilma pysyy näin tyynenä.

Talkooväki nousi ruualta.

— Tulkaa nyt juomaan kahvia! kutsui Liisa.

Tuskin oli ensimäinen vieras kahvimaitoa kuppiinsa kaatanut kun Liisa löi kätensä yhteen ja huusi:

— Voi, voo-i! Minä typerä tyttö unohdin koko asian! Emäntä neuvoi minua panemaan kahvimaitopullon tuonne Härkälähteesen, ettei se myrtyisi. Kävin minäkin lähteestä taannoin pari kertaa juomassa, mutta pullo unehtui jäähtymään panematta. Älkää hyvät vieraat panko pahaksenne, minulla on niin huono muisti. Voi, voi, miten tuo myrtynyt maito menee nyt kokkareihin!

— Mitä sakeampaa, sitä makeampaa! sanoivat muutamat lohduttaaksensa
Liisaa.

Muutamiin haraviin pantiin uusia piitä pudonneiden sijaan. Ja sitten sitä oltiin taas valmiina työhön.

Kaksi talon omaa hevosta ja Hietalan torpan hevonen kolmas valjastettiin häkkirekien eteen. Kolmea latoa ruvettiin yhtaikaa täyttämään. Sitä paitsi ryhtyivät Törsövän Taneli, Timo Terhakka ja Pirhosen Kalle pieleksen tekoon. Kaksi ensin mainittua loi hangoilla heinää pielekseen, jonka päälle Kalle harava kädessä tasoitteli heinät ja polki ne lujaan. Etäisemmistä karheista vedätettiin heinät hevosilla latoihin, mutta lähempänä olevista heinistä laadittiin suuria heinärukoja. Sellaisen ru'on alle pistettiin kaksi vahvaa, sileää seivästä ja näillä sapilailla lennätti kaksi henkeä ru'on joko latoon tahi pieleksen tekijöille.

Vireä, kiihkeän vireä liike oli niityllä. Virtana vuosi hiki jokaisen kasvoja myöten. Likomärät hienot paidat tarttuivat käsivarsiin ja hartioihin ja näyttivät ruskeaan vivahtavilta. Hevosten ympärillä kihisi äärettömät määrät paarmoja ja kiiliäisiä. Ihmekö siis, että hevosraukat tuskissaan polkivat maata, tömistelivät kavioitaan, heiluttelivat päätänsä, eivätkä tahtoneet paikoillaan pysyä sitä aikaa, kun heiniä häkkeihin heitettiin. Kuorma kuorman, ruko ru'on perästä lennätettiin latoihin. Ne täyttyivät täyttymistään, ja niiden sisällä olevissa kuivissa heinissä kuppeloitsi painelijoina muiden muassa molemmat isännät, Risto Tohonen ja Antti Salminen.

Jo liittyvät tuolla pilvet vastatusten. Jo kuuluu silloin tällöin kaukaisia jymähdyksiä. Liike niityllä näyttää vimmatulta riehumiselta. Toiset mättävät heiniä häkkeihin, toiset haravoivat rippeitä jäleltä. Ei kenkään vitkastele, ei kenkään haastele. Tytöt ja pojat juoksevat hehkuposkisina sinne, minne vaahtoiset hevoset lennättävät tyhjiä häkkejä. Muutamassa minuutissa on häkki täynnä, kukkurapäisenä. Keskellä tälläistä hyörinää kun Samu kerran sieppaa aimo sylyksen heiniä nakataksensa häkkiin, tuntee hän äkkiä kipeän piston otsaansa. Samassa volahtaa heinistä harmaa käärme nurmen sängelle juoksemaan.

— Voi, tuo häijy pisti! huudahti Samu.

— Katsos pentelettä! kirosi Vieremän Jussi ja hotasi käärmettä haravansa varrella. Harava särähti poikki, mutta samassa loppui käärmeeltäkin pakenemisen halu.

Kahdesta pienestä haavasta Samun otsassa tipahti vähän vertä. Mörskyn
Marketta sylkäsi kolmeen ilmansuuntaan ja alkoi loihtia:

Mato musta maanalainen,
Taakka tuomen karvallinen!
Tieän mä sinun…

— Opettaja sanoi … pitää imeä! virkkoi Hietalan Hilma hypätessään siihen ja painoi samassa suloiset huulensa Samun otsaan, imi myrkytettyä vertä suuhunsa ja sylki sen pois.

Tämä kaikki tapahtui muutamissa sekunneissa.

— Marketta rupeaa höpisemään puita heiniä, sanoo matoa mustaksi, vaikka mato on harmaa, näetkös tuota! sanoi käärmeen tappaja kohottaen otusta haravansa tyngällä.

— Onhan siinä mustaakin, sanoi Marketta suuttuneena.

— On mutkikas musta juova pitkin selkää, ei muuta, väitti Jussi.

Kohtaus oli kaiken vakavuutensa ohessa kadehdittavan viehättävä. Ihana seitsentoista vuotias tyttö hehkuvan punaposkisena suutelee yhden-kolmatta vuotiaan rotevan nuorukaisen otsaa, hämmästynyt väkijoukko ympärillä. Maalarille tahi kuvanveistäjälle olisi tässä ollut erittäin kiitollinen aihe taideteosta varten.

Kun ensimäisestä hämmästyksestä oli toinnuttu, vilkastui työnteko taas entiselleen, sillä ankarat jyrähdykset synkistä pilvistä pakoittivat ponnistuksiin.

Lähes neljänneksen tuntia imi Hilma Samun otsaa. Sill'aikaa ennättivät tyttöjen kielet päästä pälpättämään seuraavaan tapaan:

— Kaikellaisia hullutuksia niissä kansakouluissa opetetaan! Voi, voi, imeä käärmeen myrkkyä! Saisihan tuon kuolemansa ihminen muullakin tavalla!

— Saadaanpa nähdä, kumpi noista kahdesta kovemmin pöhöttyy, imijä vai imettävä!

— Jos Hilma henkiin jääpi, tulee hänestä varmaan kyläkunnan puoskari ja kunnon kuppari, koska hän on niin kärkäs vertä imemään.

— Minä en olisi julennut mennä imemään, vaikka olisin tohtinutkin.

— Enkä minä.

— Kyllä hän on hävytön tyttö, menee noin vaan nuorta poikaa jupojulkisesti imeksimään! Voi aikoja, voi tapoja! Surkutella täytyy tätä syntistä maailmaa!

Viimeksi kerrottu haikeus kirposi Mörskyn Marketan suusta.

Pojatkin kuiskailivat jotain tämmöistä:

— Sanokaa mitä hyvänsä, mutta suloinen ja sievä tyttö Hietalan Hilma sittenkin on. Voi totta tosiaankin!

— Sievä ja uskalias tyttö!

— Sellaista tyttöä ei ole toista meidän pitäjässä!

— Sellaisia tyttöjä ei ole tuhkatiheässä missään muullakaan.

— Kun ei vaan tuo tyttöparka sairastuisi.

— Kun ei vaan kuolisi. Se olisi hirmuista!

— Katsokaa, kuinka se suutelee Samun otsaa! Voi tuhatturkanen! Antaisin kyykäärmeen paikalla iskeä otsaani, jos vaan tuollainen tyttö rientäisi myrkkyä pois imemään!

— Niin minäkin!

— Sellaiset onnettomuudet sattuvat ainoastaan onnen poikasille.

Työala oli siirtynyt loitommaksi, niin etteivät asianomaiset kuulleet mitä sanottiin.

Samun isä ja herastuomari olivat saapuneet paikalle. Miettiväisinä ja miltei säälitellen katselivat nämä molemmat isännät Hilman avuntekoa.

Kun Hilma lakkasi imemästä, oli Samun otsa ainoastaan hiukan turvoksissa. Pää tuntui vähän raskaanlaiselta, mutta ei mitään kipua Samu tuntenut.

Hilma joutui vasta nyt hämille. Mitä hän oli uskaltanut tehdä? Tuntui melkein kuin hän olisi purrut palan kielletyn puun hedelmästä. Parhaan taitonsa mukaan koetti hän noille isännille selittää, mitenkä kansakoulunopettaja luonnontiedettä opettaessaan oli sanonut, ettei käärmeen myrkyn imeminen vahingoita vähääkään, kuin ei vaan imijällä ole suussa haavoja. Sentähden oli hän uskaltanut koettaa, eikä nyt tuntunutkaan pahoinvointia myrkyn imemisestä.

Samu puristi Hilman kättä ja sanoi:

— Kiitoksia paljon, Hilma!

Kun tyttö oli menemäisillään muiden luoksi työhön, sanoi Salmelan isäntä:

— Hilma, sano isällesi kotiin mentyäsi, että tämän vuotiset veropäivät ovat suoritetut.

— Voi voi, isäntä, enhän minä maksua huoli, voi voi, johan minua syystä pilkattaisiin … älkää puhuko toki sellaista, isäntä! tuskaili Hilma.

— No no, lapseni, en puhu enään mitään siitä, virkkoi isäntä.

Pieleksen tekijät astuivat silloin työnsä valmiiksi saatua, hangot ja haravat olalla toisten luoksi.

— Kuule ja malta vähäisen, Hilma hoi! huusi Törsövän Taneli.

— No!

— Minä olen, tiedätkös, sydämen pohjasta armelias ja laupias ihminen, minä surkuttelen sinua, tyttöhupakkoa, kun pilasit tapotahallasi suloisen suusi ja saastutit herttaiset huulesi … annas minä imen pois myrkyn huuliltasi!

Hilma ei ollut häntä kuulevinaan, astui vaan levollisesti haravaansa pyöritellen ja lauloi heleällä äänellään:

Älä vietä köyhän lasta,
Köyhän mieli on paha:
Kunnia köyhälle parempi
Kuin rikkahalle raha.

Ja niityn takaa Lehtovaaran rinteeltä heläytteli kaiku toistamiseen säkeiden viimeiset sanat:

— paha — — — — raha.

— Onpas sillä tytöllä kaunis ääni, virkkoi herastuomari.

— Kaunis ja sydämellinen, lisäsi Salmelan isäntä, ja muutoinkin minä pidän paljon Hietalan torpan perheestä, se on rehellistä väkeä, peräti rehellistä.

— Vai niin rehellistä, murahti herastuomari huolettomasti.

Pilvet, jotka olivat uhanneet luokoa ja karheita kastella, painuivatkin hitaasti toiselle suunnalle. Vastapäätä aurinkoa loisti pilvessä heleänvärinen vesikaari.

Työnteko verkastui, kuten ainakin ylenmääräisten ponnistusten jälkeen.
Eihän nyt enään mitään kiirettä ollut. Jouduttiinpa kuitenkin hyvästi.
Aurinko paistoi vielä pitkien puiden latvain yläpuolella, kun Takamaan
niityllä olivat jo heinät korjuussa.

— Mitäs nyt, herastuomari, langonheiniä ei saatukaan, virkkoi Salmelan isäntä leikillisesti.

— Ei saatu, ei saatu, myönsi herastuomari. Langolla pitänee kaiketi olla omat heinät, mitäs auttaa!

— Tämän päivän osaksi aiottu työ on tehty. Paljon onkin aikaan saatu. Jumalalle kiitos, ja teille kiitos ystävät ja naapurit! Nyt saatte aikaanne viettää, miten parhaiten haluatte, ilmoitti isäntä.

Riemu remahti silloin ilmoille. Piirihyppy pantiin paikalla toimeen. Siinä nurmen sängellä pyörittiin ja laulettiin asianmukaisia lauluja, niinkuin:

Minä olen poika (tyttö) nuori
Kuin kesällä heinä,
Otan, otan oman kullan
Vaikka läpi seinän.

Samukin pyöri muiden muassa kun laulettiin:

Koska Samu häitä pitää.
Ken on hänellä morsian?

tempasi tämä voimakkaasti Hilman käsistä kiinni, pyöritti häntä piirin keskellä ja lauloi reippaasti:

Ole sinä vaan minun armahan',
Sinua minä rakastan!

Antti Salminen ja Risto Tohonen istahtivat mättäälle, sytyttivät sikarinsa ja katselivat nuorten leikkejä. Mutta huomaamattansa olivat he häirinneet mättään asukasten, pienten vaaleankeltaisten muuraisten, kotorauhaa. Nämä rohkeat eläimet, joilla muutoin on rumanpuoleinen erikoisnimi, syöksivät mättäästä säälimättä isäntien kimppuun ja pienillä keinoillansa kohta antoivat tietää: kuka käski! Kiireen kaupalla täytyi isäntien nousta seisoalle ja ryhtyä karkoittamaan luotansa noita vihaisia pikku sankareja.

Sitten ottivat he yhdestä reestä toisen häkkilaidan pois ja kävivät reen kaustalle istumaan. Puheltiin siinä ensin yleensä taivaan merkeistä, mutta sitten erittäin vesikaaresta.

— Katsopas, Risto veikkonen, tuota vesikaarta, taannoin oli sen toinen pää kirkas, nyt on toinen, huomautti Salmelan isäntä.

— Se taannoin joi, lappoi vettä pilviin toisella, mutta nyt toisella päällään. Huomenna sataa, jos ei täällä niin muualla, paljon on noussut vettä pilviin, vastasi puhuteltu.

— Uskotko sinä tuota juttua?

— Milloinkas se juttu on valheeksi todistettu? Toisekseen minä en usko mitään juttua, jota ei ole oikeaksi todistettu, en mitään.

— Niin, tuo komea taivaan merkki on vedenpaisumuksen ajoilta. Silloin Jumala asetti vesikaaren sen lupauksen merkiksi, ettei hän enään maata vedellä hukuta. Tiedätkö, miksi sen keskus nyt on ylempänä kuin taannoin?

— Lieneeköhän se nyt ylempänä?

— On kyllä. etkös muista?

— Taisi se taannoin olla vähän alempana, mutta syytä sen ylenemiseen ei tiedä muu kuin Jumala.

— Hän on kaikkitietävä, mutta tämän asian tietävät muutkin. Vesikaaren korkeus riippuu auringon olopaikoista: kuta ylempänä aurinko, sitä alempana vesikaari, kuta alempana aurinko, sitä ylempänä vesikaari.

— Minä myönnän, että sinulla vesikaariopissa on perinpohjaiset tiedot. Sinä olet perehtynyt noihin taivaallisiin kaarihin. Minun päässäni taas on toisellaisia kaaria kymmenkunta: lakikaari, naimiskaari, perintökaari, maakaari, rakennuskaari, kauppakaari, rikoskaari, rangaistuskaari, ulosottokaari, oikeudenkäymiskaari. Ja näissä kaarissa on monta pykälää ja nikamaa. Mutta kuitenkin minä myönnän… Katsopas velikulta niskaani! Muudan riivattu siellä nivertää, niin polttaa kuin tulella!

Kaaria luetellessaan luki herastuomari kaikki sormensa, mutta viimeisiä sanoja puhuessaan kumarsi hän äkkiä päänsä Salmelan isännän polvelle. Antti Salminen tapasikin kiinni pienen pahantekijän.

Isäntämiesten toimet ja liikunnot herättivät jo talkooväen huomiota.
Piirihyppy taukosi. Naurun hykähdyksiä kuului.

Saadaksensa vesikaari-jutun onnellisempaan loppuun, sanoi Salmelan isäntä:

— Muistatko sinä, Samu, vielä ulkoa sen runon vesikaaresta? Minä tarkoitan sitä, mikä oli aikoinaan pappilan lasten sanomalehdessä. Sinä ja Hilma luitte sitä usein ulkoa.

— Olihan sellainen runo Pääskysessä, mutta enpä taida sitä enään muistaa ulkoa, vastasi Samu.

— Hilma sen varmaan muistaa! Muistatko? kysyi isäntä.

— Kukaties sen vielä muistan, vastasi Hilma.

— Luepas Hilma se runo! Me olemme herastuomarin kanssa tässä pakinoineet vesikaaresta.

Hilma Hietanen ujosteli ensin vähäisen, mutta sitten sanoi:

— Näinhän se runo muistaakseni oli:

VESIKAARESTA.

Ken ei teistä tuntisi
Vanhaa Ruoti-Liisaa?
Hällä Lasten huviksi
Tarinoita piisaa.
Hän se kerran kertoi näin.
Tahi joinkuin sinnepäin:

Niittämässä niityllään
Kun ol' ukko-vaari,
Siinä hänen edessään
Loisti vesikaari;
Viikatteella siepaten
Katkas ukko poikki sen.

Kenpä voisi kertoa
Ukon kummastusta,
Kun nyt vesikaaresta
Kirpos lehmä musta!
Vielä rainta kultainen,
Sekä leipä rukiinen!

Lapsijoukko jutun tään
Mieliksensä kuuli,
Mölli-Mikko yksinään
Todeksi sen luuli, —
Päätti: kerran teen mä työn,
Vesikaaren poikki lyön!

Tuli sade; päivä kun
Painoi pisaroihin,
Mikko kaaren kaivatun
Ilmestyvän noihin
Äkkäs, — tempas viikatteen
Ilomielin olalleen!

Ahon halki kaaren luo
Juoksemaan hän läksi.
Mutta kaari, kumma tuo,
Siirtyi etemmäksi!
Rankkasade taivaasta
Kastoi poika poloista,

Kivien ja kantojen
Yli Mikko koikki,
Nevojen ja rämeiden,
Purojenki poikki.
Kädet, jalat veristyi,
Itkuun raukka heristyi.

Tiesi kuink' ois käynytki
Viimein moisen ilveen. —
Aurinko tok' armahti,
Pistäysi pilveen.
Samass' oli kaari pois!
Mistä tavata sen vois?

Viimein pääsi kotiaan
Mikko läpimärkä.
Toiset lapset pilkkanaan:
Lehmäkö vai härkä
Kaaress' oli? Mitä sait?
Mikko noljotti nyt vait.

Hilman teeskentelemätön ja yksinkertainen lausuminen hauskutti kaikkia. Taiteellista sievistelyä ei siinä ollut, mutta sitä korvasi nuoruuden lämpö, lapsellinen sulous ja raitis luonnollisuus.

Renki Mikko paukahutti kämmenensä yhteen sanoen:

— Sellainen kaima mulla oli!

— — mulla oli! tokasi kaiku Lehtovaaran rinteeltä.

Silloin alkoi koko joukko taputtaa käsiään ja äänekkäästi nauraa.

Ja Lehtovaaran rinteeltä kuului käsien taputus ja äänekäs nauru. Tuntuipa siltä, ikäänkuin Tapio ja Mielikki poikineen ja tyttärineen siellä koivujen ja leppien siimeksissä olisivat yhtyneet talkooväen ilonilmaukseen, tyynenä iltapäivänä.

— Ja nyt kun täältä kotia pääsemme, sanoi isäntä, niin älköön kukaan hiiskuko mitään käärmeenpistoksesta. Kertokoon herastuomari sen tapauksen juurtajaksain.

— Niin, kieli lukkoon tytöt! Kuka sitä ennen sen asian virkkaa, sille piukkua paukkua niskaan, lisäsi Timo Terhakka.

Otettiin sitten takit käsivarrelle ja työaseet olalle ja lähdettiin kotiin.

Ruokaeväitä oli jäänyt enemmän kuin puolet tähteeksi, mutta kaljatynnyrit ja maitoleilit oli janoinen väki helteisenä päivänä tarkoin tyhjentänyt. Sitä paitsi oli Härkälähteestä raikasta vettä monta tuohilipillistä janoisiin suihin suikahtanut.

Pitempää tietä kuljetti Mikko eväiden tähteet kärryillä kotiin.

* * * * *

Kotoiset työt olivat myöskin hyvin onnistuneet. Kotanurmen heinät olivat ru'oilla. Yht'aikaa saapui väki molemmilta niityiltä pihaan.

Kovasti oli Salmelassakin ukkonen jyrissyt, mutta ei ollut satanut. Salaman välähtäessä oli Pekka Juntunen pannut kätensä ristiin haravansa vartta vasten ja rukoillut itsekseen, eikä tietysti kukaan hartaan miehen rukousta häirinnyt.

Sauna oli lämmitetty — kuinkas muuten! Saunahan on Karjalassa kaikki kaikissa. Miespuoliset menivät ensinnä saunan löylyssä hikeään huuhtomaan, toiset uiskentelivat salmessa, muutamat juoksivat saunan ankarasta kuumuudesta oikopäätä salmeen pulskaroimaan. Vieremän Jussi kehui kylpevänsä niin ankarassa löylyssä, että kyllä siinä silakka saunan seinällä paistuisi. Naispuoliset kylpivät jälestäpäin, kuten tavallista on.

Emäntä oli Hetvin kanssa valmistanut vankan illallisen. Kylpy-aikana pantiin ruoka pöydille. Kun väki oli saanut itsensä pestyksi ja kuivatuksi istui se pöytien ääreen. Herastuomarille oli emäntä aikonut panna kamariin illallisen, koska tupa oli niin kovin lämmin, mutta Hetvi oli arvellut, ettei lämmin luita riko, siinä mies kestää missä toinenkin. Niinpä nyt asetettiin herastuomari kunniasijalle peräpöydän päähän.

— No, isäntä on toki vieraan väärti, sanotaan sananlaskussa, tule pois, Antti isäntä, viereeni, kutsui herastuomari.

— Niin, yhdessähän me mylväsimme ladossakin heiniä painelemassa, syömmekin nyt rinnakkain, vastasi Salmelan isäntä.

Hetvi ei ruvennut ruualle, hän autteli emäntää ruokien lisäilemisessä ja järjestämisessä. Kuultuaan isänsä olleen Salmelan isännän kanssa heiniä painelemassa, kysyi hän: