SEPITELMIÄ.

RUNON-KOKEITA

Tehnyt Olli Wuorinen.

Ensimmäisen kerran julkaistu 1875.

Sisällys.

Sivu. Kaikki ne laulaa………………………. 1 Kolme maljaa………………………….. 2 Lapsuuden kotiin tullessa………………. 4 Sonetti………………………………. 6 Leivolle……………………………… 7 Ukkosen enteitä……………………….. 9 Uimalaulu…………………………….. 10 Veikoille…………………………….. 12 Syksy………………………………… 13 Luistin retki…………………………. 14 Palautettu……………………………. 16 Pojan laulu äidille……………………. 17 Muistomerkkiä jaettaessa……………….. 19 Vanhukselta…………………………… 21 Karjalan laulu………………………… 23 Kova pää …………………………….. 25 Eksynyt………………………………. 26 Lumisilla ollessa …………………….. 27 Lasten joululaulu……………………… 29 Uunna vuonna………………………….. 30 Juokse porosein……………………….. 31 Kerran talvipäivänä……………………. 33 Kätkyen luona…………………………. 35 Sydämelleni…………………………… 37 Kukan kyynel………………………….. 38 Juokaa miehet juokaa…………………… 39 Pakkasen pakinoita…………………….. 41 Vappu………………………………… 43 Saaren Lotta………………………….. 45 Kaksois-veljekset……………………… 52 Maansa puoltajain laulu………………… 55 Suomettaren osa……………………….. 56 Runotar ja minä……………………….. 58 Unohtumaton hetki……………………… 60 Morsiaimelle………………………….. 63 Yljälle………………………………. 65 Sonetti………………………………. 66 Juhannus Karjalassa……………………. 67 Sanaisia jäähyväisiksi…………………. 72 Ankaralla poudalla…………………….. 70 Näkyni meren rannalla………………….. 78 Niitä näitä, runon päitä……………….. 80

Kaikki ne laulaa.

Tuulen tuntuessa Honka hohisee; Virran vuoltehessa Koski kohisee; Aamun au'etessa Lintu lirittää; Mielen muuttehessa Virren virittää Itse ihminenkin.

Kolme maljaa.

Vielä sulo Suomessamme Kielet kanteloisen soi, Liikutella tuntojamme Laulun sävel voi. Varmaan Wäinämöinen tässä Hengessään on meitä lässä! Väinön maljaan tarttukaa! Hän se kanteloisen keksi, Hältä laulut ikuiseksi Perinnöks sai Suomen maa! Saakoon sudet lampahiksi Soitto yhä! Tehköön korpit kyyhkyisiksi Laulu pyhä! Hurraa!

Vielä vasaroiden kalkkeet Kuuluu; sepät työssä on. Säkeniä säihkyy; palkeet Lietsoo ahjohon. Muistakaamme Ilmarista, Seppoamme kunnollista, Malja hälle veikkoset! Taivaan takoi hän jo ammon, Takoi Pohjolahan Sammon, Takoi miekat, asehet! Kuontukohon kaluiksemme Raaka-aine! Nouskoon suureks seppiemme Työ ja maine! Hurraa!

Vielä Lempi kiikkuu, kiehuu Nuorukaisen rinnassa, Se myös hehkuu, liikkuu, liehuu Neidon povessa. Lemminkäisen maljaan kiini! Loiskis pohjaan, pohjaan viini! Hän se elää, kuolla ties! Hänpä — hiis sen hulivilin Töistä viitsii tehdä tilin — Lempimään ol' aika mies! Olkoon puhdas lemmen maja Rinnassamme! Lempikäämme armasta ja — Suomeamme! Hurraa!

Lapsuuden kotiin tullessa.

Jo kodin katot näkyvi, Uunin piiput pilkuttavi, Jo olen omilla mailla, Lapsuuteni laitumilla; Tuuli tuntuvi tutulta, Ahavainen armahalta, Ilman henki herttaiselta, Keveältä keuhkoissani; Kaikki kukkaset kedolla, Lepät, koivut lehdikossa, Kaikki vuoret, kaikki vaarat, Kaikki notkot, kaikki rotkot, Purot kaikki pulppavaiset, Lähtehetkin läikkyväiset, Tutuikseni tunnustelen, Ystävikseni ylistän.

Tuossakin kiven kolossa, Kahden kallion lomassa, Milloin lauloin lukkarina, Milloin pappina pajatin, Viklat kuuli virsiäni, Satakielet saarnojani, Kaiku kankahan takana Virkkoi viimiset sanani. Tuoss' on lampi lahtinensa, Rakas siin' on uimaranta; Täss' on tanhua tasainen, Paras pallonlyönti paikka; Tuossapa näre näkyvi, Kuusinen kujasen suussa, Sen mä piennä siihen pistin, Ilman suotta istuttelin, Nyt se suurena, somana, Lehviänsä leyhyttävi, — — — — — — — — — En ehdi sanoiksi saada, Enkä kielin kertoella, Mitä mielessä makaapi, Sykkävi sydän-alassa, Tullessa tuvan lähelle, Asunnolle armahalle: Ken tuvasta vastahani? Emo vanha vastahani! Terve, terve, äiti armas! Terve, vanhempi vakainen!

Sonetti.

Oi terve kevät! Talven valta joutaa Nyt raueta! Jo valoon vaihtuu yö, Vienosti välkkyy järven sini-vyö, Iloisna purttaan kalastaja soutaa.

Ja maamies jyvät hinkalostaan noutaa, Ne peltomaahan siroitellen lyö, Hymähtäin: siunaa, Herra, kätten työ. Lahjoita tarpeeks sadetta ja poutaa.

Niityltä poistuu harmaat kulo-arvet, Mets' ylleen pukee viittaa muhkeaa, Kedolla ammoo lehmät hata-sarvet, Ja koski veisaa virttäns' uhkeaa, Ja liritellen liitää lintu-parvet, — Myös ihmis-sydän lauluun puhkeaa!

Leivolle.

Laulava leivo, Virka sä vieno, Mistäpä tiesi Tänne sun toi? Tuoltako lensit Lehtojen nuorten Järvien poikki Oi, sano, oi!

Näitkö sä siellä Neitosen nuoren Kaunihit kasvot, Kuin sulo-koi? Sen sini-silmät, Hienoset hiukset, Näitköpä niitä? Oi, sano, oi!

Istuiko impi Lähtehen luona, Josta hän kerran Kanssani joi? Missä hän mulle Ruusuista rannan Seppelen solmi, — Oi, sano, oi!

Kun sinä liitäin, Laulaen lensit, Tokko hän silmät Sinuhun loi? Käskikö silloin Tänne sun tulla Tietoja tuomaan? Oi, sano, oi!

Saitko sa kuulla Kultani äänen, Vieläkö virsi Suustahan soi? Jospa hän lauloi, Muistiko mua? Lausupa, leivo, Oi, sano, oi!

Tyhjennä kaikki Tietosi mullen, Kerro nyt kuinka Kultani voi! Ehkäpä armas Lie ikävästä Kuihtumaisillaan Oi, sano, oi!

Ukkosen enteitä.

Voi tätä hellettä, voi tätä kuumaa! Kaikk' elementit jo nyt sulanee; Päivä se paahtaen päätäni huumaa, Maan tomu jalkoja kirveltelee.

Kukkaset kummulla riutuen räytyy, Lehtensä, päänsä ne luo alas-päin, Lintujen laulun jo tau'ota täytyy, Nuutunut ilma se painavi näin.

Kärpäset, paarmat ja muut samanlaiset Nyt ilo-virttänsä vinkuvi vaan; Riivatun kiihkeät nuo itikaiset On veren nestettä kaivelemaan.

Ukkosen entehet kyll' ovat varmat, Kastetta nyt koko maa janoaa. Hei, veren-kiskurit kärpäset, paarmat, Koht' ilo-virtenne vai'eta saa!

Uimalaulu.

Pojat, päästä lakki Nakataan nyt pois! Sitten yltä takki, Kuka ensin vois! Liivit, alus-vaattehetkin Kaikki riisutaan, Jotta ihan paratiisin Puvuss' ollahan.

Voi kun tyyn' on lahti! Joutuin vetehen Viskautaan Ahti- Ukon etehen! Tyttöin uimarannassahan Liekin Wellamo, — Kas nyt ollaan valmihina Airoilemaan jo!

Olkaa, pikku-veikot, Matalalla vaan, Viel' olette heikot Vettä vellomaan. Niinpä niin, nyt vesisillä Kelpaa ollakin! Juosta, vettä räpytellen, Sep' on hupaisin.

Uimme, pulskaroimme, Käsin väkevin! Kilvatakin voimme, Ken on etevin! Mutt' ei, pojat, liian kauas Sentään mennä saa, Pettävä on veden kalvo, Sekin muistakaa!

Välin sukellamme Sorsan mahtihin; Välin loiskahdamme Lohen laillakin; Veestä ruumis virkeyttä, Jaloutta juo, Niin kuin kaunis lummenkukka, Upukkainen tuo.

Raitistunut kyllä Ruumihimme on. — Vaan nyt — kellä yllä Vaatteet ensin on! Nyt on kiire, nyt on hätä Tuiki tulinen! Viimeks jäävä saapi nimen: "Matti Myöhänen".

Veikoille.

Kas, kuin tuolla kunnahalla Kiiltomato pilkuttaa! Kas, kuin tuolla taivahalla Tähti pieni vilkuttaa! Vaan kun aurinkoinen jalo Pääsee maille paistamaan, Kiiltomadon, tähden valo Katoaapi kokonaan.

Veikot, valoa on vailla Vielä armas isänmaa! Kiiltomadon, tähden lailla Kokekaamme pilkuttaa, Kunnes kultaruskon koitto Korottaapi kansamme! Silloin vahva valon voitto Vieköön heikon valomme.

Syksy.

Syksy sortaa seutujamme, Kukkanurmet kuihduttaa, Verhot riisuu vaaroiltamme, Laaksoin lemmen lauhduttaa. Myrsky riehuu raivosasti, Aallot vyöryin ankarasti Rannikoille roiskuaa.

Pois on luonnon laulukunta Lämpömaihin lentänyt, Taivas synkkä luopi lunta, Talvi saapi voiton nyt; Vaan kun uusi kevät koittaa, Talvelta se vallan voittaa, — Het' on luonto herännyt,

Elon syksy ihmisenki Kukoistuksen kuihduttaa; Majastaan pois muuttaa henki, Omansa jo ottaa maa; Mutta toinen kevät tuolla Hautatarhan takapuolla Autuaampi aukeaa.

Luistin-retki.

Yöllä lampi kannen sai Mikäs meitä estää Luistamasta? totta kai Tuo jo alla kestää; Joutukaa nyt veikkoset, Ottakaapa luistimet!

Voi kuin kirkas onkin jää! Kelpaa tuolla koittaa, Parahin ken ennättää, Kenpä toisen voittaa. Jää on vahva kylläkin, Luistimet siis jalkoihin!

Lähdetään nyt liitämään Kirkasta jään pintaa, Kaikki kilvan kiitämään Aivan yhtä-rintaa; Kun nää pojat ponnistaa, Kyllä tuuli halkeaa.

Nytpä kaikki sinkoilee Jäällä huiskin haiskin, Rannikolla kuhnailee Vielä yksin laiskin; Hälle toiset irvistää: "Elä tule; särkyy pää!"

Jo on aika rientänyt, Mennyt leikin hetki; Päätetäänpäs, veikot, nyt Tämä luistin-retki. Jokahinen joutukaan Tositöitä toimimaan.

Palautettu.

Ol' elon aamu ihanaa Minullai maailmassa, Mut' pian päivä pilven taa Pakeni paistamasta; Mä vierin myrskyn maailmaan, Juur pyörtehesen pahimpaan.

Sen seuroista mä ensistäin Peräti poijes kiellyin, Vaan usein näitä nähtyäin Mä vihdoin niihin miellyin; Unohdin kaikkein kalleimman, Tään isänmaan ja — taivahan.

Mä huikennellen horjahdin Totuuden, taidon tieltä, Pyhimmät tunnot turmelin, Lisäilin lihan mieltä; Ijäti oisin eksynyt, Ell' ei ois Herra etsinyt.

Vaan nyt se kaikki näkevä Loi silmäns kurjaa kohti: Hän valo, voipa, väkevä Jo jalosti mun johti Taas tielle, jolta erkenin; Suo, Herra, sillä pysyisin!

Pojan laulu äidille.

Mä sua, äiti, kunnioitan, Rakastan hartahasti; koitan Neljättä Luojan käskyä Näin täyttää, pitää pyhänä.

Vaikk', äiti-kult', et ole rikas, — Se ollenkaan ei mikään vikas, — Ik'-armas olet kuitenki, Om' olen rintalapsesi.

Lahjojas mullen joka hetki Suot, ylläpidät, ravitsetki, Ilolla sua pidän mä Siis silmieni edessä.

Sun ratoksespa, äiti hellä, Saan virsiäni viserrellä, Kun kuulet laulu-kieleni, Sä ymmärrät mun mieleni.

Sä silmäterä, helmi kallis! Josp' aina taivaan Herra sallis Vaan hyvin käydä sinulle, Se onni suurin minulle.

Ken, kurja, tohtii kättään nostaa Vastaasi, — Jumal' auta! — kostaa Mä tahdon hälle, maksaisi Se vaikka sydän-vereni.

Sydämen pohjasta ma soisin, Ett' elää kunniakses voisin — Töin, toimin sua palvella, Kunnekka pysyn valveella.

Kun kerran päivä mailleen kulkee, Ja väsymys jo silmän' sulkee, Suo sylihis mun uinahtaa, Oi äiti armas, Suomenmaa!

Muistomerkkiä jaettaissa.[1]

[1] Jyväskylän seminarin läpikäyneillä opettaja- ja opettajatar-kokelailla on välistä ollut tapana teettää yhdenlaiset muistomerkit jokaiselle; v. 1878 ulospäässeet kokelaat teettivät kultaiset ankkurit, jotka sitten toverien kesken jaettiin eräässä Päijänteen pienosessa saaressa.

Kun merimiesi nousee laivahansa Ja lähtee kohden merta siintävää, Häll' ankkuri on vahva mukanansa, Vaikk' ilma tyyni on ja kaunis sää. Hän tietää myrskyn raivon, mylviväisen Kaunista ilmaa joskus seuraavan; Hän tietää monen aallon vaahtopäisen Ja salakarin matkall' uhkaavan.

Ja silloin, raivosäällä, kolkoss' yössä, Hän ankkurinsa pohjaan vajottaa; Ei uuvu hän, vaan ahkerass' on työssä Ja uutta säätä toivoo parempaa. Ja taas kun Korkein hyvän ilman antaa Hän laivahansa nostaa ankkurin Ja meren laine hartioillaan kantaa Kotoa kauas ja taas kotihin.

Koht' onpi tullut meillekin jo hetki — Me purjehdimme mekin — maailmaan; On edessämme toisenlainen retki, Kuin tämä lyhyt vene-retki vaan: Elämän meri seisoo au'enneena, Se matkaajia, meitä odottaa, Kaikk' estehet on heti rau'enneena, Oi, kumppanit ja veikot, joutukaa!

Meill', ystäväiset, lähteissämme matkaan, Myöt' olkoon toivon ankkur vahva vaan; Sit' ei saa murtaa myrskyt rajuimmatkaan, Ei elon virt', eik' koski kuolonkaan. Se ankkur ei käy kohden meren pohjaa, Se kohoupi hamaan taivaasen; Se ankkur elämässä tässä ohjaa, On alku elon ijankaikkisen.

On samat riennot, työt ja mielipiteet Kaikilla meillä, veikot, ystävät; Ne olkoot jalot, voimalliset siteet, Jotk' ankkur-köytenämme kestävät; Ain' yhden onni olkoon onni toisen: Pois kateuden versot kitkerät! Mit' yksin ei voi tehdä, usein voi sen Yksissä neuvoin tehdä ystävät!

Nää pikku merkit, jotka tässä jaamme, Ne toivon ankkuria kuvaavat, Ja näitä kantaissamme muistakaamme Myös yhdess' olon ajat armahat. — Meill' yks' on maa ja yks on tuolla taivas, Yks' ääni Korkein kuuluu kullekin: "Ol' uskollinen, kerran maksan vaivas, Tääll' elon kruunu suodaan sullekin!"

Vanhukselta.

Vuotta kymmenen kun elin, Leikin, lauloin liruttelin, Tanssin kukka-kummuksilla, Puroon myllyjäni tein, Juoksin äidin askareilla, Tuuleen väkkäräni vein. Iloinen ja riemukas Laps' on kymmenvuotias.

Ikän' uudelleen kun elin, Ylös, alas yrittelin: Luulin paisuvani kerran Maailmassa mahtavaksi Lempi syttyi — nimeen Herran, Liitto lyötiinkin yks kaks! Palav' on ja innokas kaksikymmen vuotias.

Ikän' uudelleen taas elin, Pienoisia kasvattelin; Työst' en luovuttanut kättä, Päivät päästään ponnistin: Enempi puoli täyttämättä Jäi, mit' ennen uneksin. Vakav' on ja miehuukas Neljäkymmen vuotias.

Ikän' uudelleen viel' elin, Hiljaisena huokaelin: Koht' on tullut elon ilta, — Polkuain siis viitatkoon Armon säde taivahilta Rauhan lepokammioon! Ota, Herra, huomahas Kahdekskymmen vuotias!

Karjalan laulu.

Sä syntymä-seutu, sä Karjalan maa, Sä kyll' olet kultala, onnela meille! Tää kansa on vaivojen karkaisemaa Tääll' es'-isät taisteli, kunnia heille! Nuo nuokkuvat hongat ja lehtevät puut, Nuo koskien kuohut ja virtojen suut, Ja vuoret ja laaksot on kallihit meille.

Kas Pielisen haarassa välkkyelee Ves-rikkahat vyöt, sulokirkkahat kaaret! Kas kuin Pyhäjärvikin läikkyelee, Sen lainehiss' ui sadat luodot ja saaret! Kas Simpelen selkä kun siintävi myös, Mut, Luoja, sun uhkein' mestari-työs On Vuoksi ja sen iki-armahat kaaret!

Tääll' istuihe Wäinämö soittelemaan, Ja haltia-henkensä lauluhun kiihtyi, Luo riensivät luodut ja kuunneltuaan Ne hurmautui sulo-sointuhun viihtyi. Tääll' loimotti Ilmarin hehkuva lies; Tääll' Lemminkäinen, se hilpeä mies, Löi leikkiä myös sota-intohon kiihtyi.

Tääll' es'-isät korpehen kaskea kaas, Ja muokkasi mullan ja siemenet kylvi: Nous halla ja viljan se vei tahi taas Vihollinen korjasi, kun sota mylvi; Mut pois hätä! es'-isät pettua söi, Ja talvet he ahmoja, karhuja löi, Ja taas kesän tultua siemenet kylvi.

Oi, tottapa tähdissä merkitty lie Jo ennalta Karjalan kansa sun vaivas! Ol' ahdas ja hurmetta uhkuva tie, Jot' astumahan sinut määräsi taivas. Ken tuskias kertoa jaksaisikaan, Ken huolias nyt kävis huutelemaan, Kun itse jo ääneti kärsit sun vaivas?

Kun pääsevi päiväksi nouseva koi, Niin nähdähän, kuullahan Karjalan maine; Ja silloinpa Wäinölän kantelo soi, Kuin ennen ja silloinpa laulujen laine Taas virtana vierevi halk' isän-maan Sit' yhtyvi maailma kuuntelemaan, Näin kuuluksi käy koko Suomemme maine.

Kova pää.

Kun äiti A:ta ensimäistä Opetti mua ääntämään, Mä satuin pääni kääntämään, — Silmäilin kissaa leikkiväistä, — Mieleeni jäi vaan nuhde tää: "Laps-rukka, sull' on kova pää!"

Sen jälkeen koulumestar-ukko Mua opetti kuin kelpo mies! Löi päähän, jotta tuns ja ties Pään laadun! Sitten hivus-tukko Kourassa hartaast' äännähtää: "Voi lurjus, sull' on kova pää!"

Jouduinpa rippikoulun ikään, Mä lukkarille määrättiin; Taas pääni tarkoin tutkittiin: "Sun päähäs ei vaan pysty mikään," — Näin kanttorimme ärjähtää, — "Voi konna, sull' on kova pää!"

Nyt vasta mieleheni entää: Kaikk' kirjat vieköön emä hiis! Mä soturiksi riennän siis! Jos luoti otsahani lentää, Se siitä varmaan syrjähtää, Kun mull' on hirmun kova pää!

Eksynyt.

Mä korpehen riensin kuin eksynyt lammas, Kun myrkkyiset nestehet mieleni vammas, Ja kauaksi, kauaksi jäi koti-talo, Ylt' ympäri huokaili synkeä salo, Mua haukata pyys peto, hirveä-hammas; Sen kauhea suu, kita uhkas mun niellä, Mä turmion reunalla seisoin jo siellä, — Nyt pilkahti taas kodin ikkunan valo, Ja kohtapa löys minut Ystävä jalo, Me yhdessä kuljemme nyt koti-tiellä.

Lumisilla ollessa.

Voi, kuin nyt on lumi nuoskaa! Joutukaa jo, pojat, juoskaa! Kalle, Pekko, Heikki, Ville Tulkaa, tulkaa lumisille! Mie jo viskaan Aika pallon, Suuren niin kuin miehen kallon, Riston niskaan. Kas nyt Heikki Tätä Elämätä! Tämähän on vasta leikki! Poikaset kun huiskaa, Ett'ei kertoa voi sanat, Lumipallit tuiskaa Valkeat kuin metsäkanat! Kalle, Kalle paiskaa Tuota laiskaa, Joka seisoo tuolla Taka-puolla! Katsos hölmö, kun sai pallin, Kaatui mullin mallin! Huh, huh, huu! Lunt' on ihan täynnä suu! Elä itke, ole vait! Tyydy siihen, mitä sait! Riston lumipallit ovat Liian kovat! Juhana ja Kalle Käyvät painimaan, Jussi jäikin alle, Lunta päälle vaan! Näätkös Pekko, Jussin vasta ostettu Uusi mekko On kuin veestä nostettu! Kädet käyvät kohmeesen, Lähdetään pois huoneesen; Kukaan ei saa nakata, Jo on aika lakata.

Lasten joululaulu.

On joulujuhla joutunut, Meill' armas aika alkanut, Nyt lapset laulakaamme! Kun kuninkaamme kultainen On tullut luoksi lapsien, — Nyt iloitella saamme.

Hän tekee suuren armotyön, Hän poistaa pimeyden yön, Ja lahjojansa jakaa. Hän siunauksen meille suo, Hän apuansa aina tuo, On ystävämme vakaa.

Tää kynttilöity kuusonen Tuo meille muiston tuorehen Sen valon valkamasta, Mi lauhtumatta lempeään, Suloisen valon säteitään Lähettää taivahasta.

O Jesus, johda retkemme, Ja meidän elon hetkemme Sinulle elää anna! Kun kerran loppuu elon tie, Luo autuaitten meitä vie, Sun kotihisi kanna!

Uunna vuonna.

Onnellista uutta vuotta Toisilleen nyt toivottaa Ystävykset; eikä suotta Tapa tää lie tullutkaan: Onhan taas jok' ainoalle Onnen arpa heitetty, Vaikk' on vielä verhon alla Etehemme peitetty.

Salaisuuden esirippu Vähitellen kohoaa, Täänkin vuoden arpalippu Kääröstänsä aukeaa: Se, mik' on nyt taivahalle Tunnettuna yksin vaan, Kohta koko maailmalle Julki tietää annetaan.

Tok' ei sentään satunnaista Kenenkään oo kohtalo: Kaikki mit' on olevaista, Määrännyt on Luoja jo. Siispä Herraan Jumalaani Turvaun taas vakaasti, Hän on suoja isänmaani, Tuki Suomen kansanki.

Juokse, porosein!

(Franzén'in mukaan.)

Juokse, porosein, Poikki vuoret, maat! Seista, syödä, saat Majall' impyein; Siellä verraton Sammal-aarre on.

Päiv' on lyhyinen, Mutta pitkä tie, Laulaissan' nyt vie Matka joutuen! Tääll' on sudet vaan Usva-majoissaan.

Jos mä lentäisin, Niinkuin kotka tuo, Kultapilven luo, Ehkä näkisin Silmät lemmityn, Huulten hymyilyn.

Sydämeni sä Kohta kiedoit niin Lemmen pauloihin, Ett'en selviä: Vedät totta kuin Koski innostuin.

Sinut nähtyäin, Suurest' ikävöin, Aina päivin, öin Mietin mielessäin: On se onni vaan, Kun sun omaks' saan!

Vaikka kätkeisit Laakson kiven taa, Taikka porolla Metsään rientäisit: Kivet, hongat ois Tieltäin käypä pois!

Kerran talvipäivänä.

Tuhansia timanttia Ilmass' säihkyy, kimmeltää, Hopeisia untuvia Täynn' on kirkas talvi-sää: Tänään taivas halaa Runsahasti maahan valaa Loistoaan.

Oi, kuin välkkyy pinta hangen, Kiiltää oksat koivujen! Kaikk' on kaunistettu sangen Hohtoisaksi; huoneitten Räystäät, katot, harjat Täyttää sadat tähti-sarjat Loistollaan.

Kehä kirkas päivän terää Piirittää ylt'-yltänsä, — Varmaan talvi tällä erää Viettää nimipäiväänsä, Senpä juhlan tähden Koristaikse kaikkein nähden Loistamaan.

Katso vuoret, kummut, mäet, Metsät, laaksot, maat ja suot: Kiillon kaikkialla näet, Mihin vaan nyt silmäs luot! Totta maailmassa Kaunein talv' on Pohjolassa Loistossaan!

Kätkyen luona.

Anni pikku siskoaan Hiljalleen kun tuuditteli, Joutui kummaan kummimpaan Siskon suu kun myhäeli: Malttanut ei mieltään, ei, Äidillensä sanan vei.

"Tulkaa, äiti, katsomaan, Kuinka Helmi rauhaisasti Kätkyessä maatessaan Hymyilee niin ihanasti! Äiti-kulta, sanokaa, Miksi Helmi naurahtaa!"

Ilost' äiti hymyää, Lausahtaapi hälle vastaan: "Jumalamme lähettää Enkelinsä taivahastaan Kaikkein lapsukaisten luo, Koska uinahtavat nuo.

Nepä utu-siivillään Suopi nukkuville suojan, Vievät hengen näkemään Kunniata suuren Luojan: Lapsi sentään naurahtaa Autuutta kun maistaa saa.

Laps kun siivo, hyvä on, Miellyttää se enkeleitä. Jos on paha, kelvoton, Vuodattaa ne kyyneleitä: Lapsipark' ei silloin saa Rauhaisasti uinahtaa."

"Siivo oon ma ainiaan, Siivo!" — virkkoi Anni tähän — "Tok'en soisi milloinkaan Enkeleitä itkemähän!" — — Onnellinen Anni ois Sanansa jos pitää vois!

Sydämelleni.

Sydän, sydän kurja! Miks taas olet hurja: Kiihkeänä kiehut, Raivoisena riehut, Pauhuss' elon myrskyjen!

Sydän, sydän voimaa Etsi! Elä soimaa Suotta Onnetarta: Karkoita ja karta Epäilystä synkeää!

Sydän, sydän taivu, Lepohon jo vaivu! Nuolet koston, vihan Särje, murra ihan, — Herran kosto olkohon!

Kukan kyynel.

"Mit' itket, kukka kaunokainen, Kun luonto hehkuu loistavainen? Miks kyynel kiiltää silmässäs? Vai onko rauhaas öinen haamu Häirinnyt, ett'ei armas aamu Saa ihannella hymyäs?"

"Oi, kamalaa näin yöllä unta: Syys-myrsky riehui, satoi lunta, Mun siskoin nääntyi sorroksiin; Puut, pensaat oitis paljastuivat Ja ropakoissa lehdet uivat, — Ken ties jo kohta käykin niin!"

Juokaa, miehet, juokaa!

Kun Luoja viljavuoden suo, Niin viinapolttimoihin nuo Jumalan lahjat tuokaa! Ne täällä pannuun heitetään, Teill' ilo-lientä keitetään, — Ja juokaa, miehet, juokaa!

Jos rakehet taas viljan lyö, Tai halla kaiken kasvun syö, Ja lapset itkee ruokaa; Niin älkää jääkö parkuhun, Vaan menkää krouviin karkuhun, Ja juokaa, miehet, juokaa!

Ja hongat, suuret pölkkypuut, Ja koivut, haavat ynnä muut Kaikk' ostajille suokaa! Ja mihin sitten markkanne? No, täytelkää taas sarkkanne Ja juokaa, miehet, juokaa!

Jos koti käypi kurjaksi, Ja mieli muuttuu nurjaksi, Pois murhepilvet luokaa, Ja rientäkäätte krouvilaan Taas niinkuin toiseen maailmaan, Ja juokaa, miehet, juokaa!

Jos vihdoin viina kuohuillaan Upottaa uhkaa isänmaan, Ja kansa-raukka huokaa; Te uljuuttanne näyttäkää: Het' uimaan tulvaan syöksykää! — Ja juokaa, miehet, juokaa!

Pakkasen pakinoita.

Valtia-herraks taas olen noussut Pohjolan maille, En kehu, sen sanon vaan, ett' olen mahtava mies. Halla, mun veljeni, on salamielinen ryöväri, julma, Kammona kulkevi hän öisin ja viljoja vie; Rehtinä liikun ma virkani puolesta yöt sekä päivät, Rehtipä, tiedän mä tuon, Pohjolan kansakin on. Syksyn tultua kansitan äkkiä lammit ja järvet, Kiiltävän iljantehen luistaja-parvelle suon; Sievästi silloittaa sipasen joet, suot rämehetkin, Sittepä nuo kesätien koukerot oikoa voi. Turhaan raukeavat Lumetartenki laatimat hanget, Jos vaan kättäni en laske ma varjelemaan. Kirkastan komeaks kuperan, jalon taivahan kannen, Hattarat pois hajotan tähtien tieltä ja kuun. Silloin talviset yöt, revon tulten leimussa myötään, Ilman impien kanss' tanssin ja leikkiä lyön; Kolhaisen myös vasarallani nukkuvien tuvan seinään, Muistutan: kuinkapa lie kaikk' ovet suljettu vaan! Tähtiä hangelle kylvän, pensaat, puut hopeoitsen Kas, nepä kimmeltelee loistossa armahan koin! Lapsille ikkunan ruutuun kukkia teen komeoita, Vaikkapa pienosien ystävä muuten en lie. Joskus ma tuulten siivillä lentäen viimana viuhkan, Silmäni luon pukimiin, jos kenen ulkona nään; En repaleisia sääli ja josp' uhallaan kuka vastaan Nokkansa töllistää, siihen mä merkkini lyön; Vaan suloneitosen tai jalon poikuen poskille ruusut Koht'ani armahat luo; heille mä kunnian suon. Ihmiset uhreillaan mua myös lepyttäin jumaloivat, Heidänpä huoneistaan kas savut tupruelee. Lämpöä, tuot' Etelättären heimoa, en kovin suosi, Hänpä se, luulen ma, taas kohtakin valtani vie.

Vappu.

(18 1/5 72.)

Jo kevään kulta-päivynen Säteilee korkealla; Jo lirittääpi leivonen Nyt taivaan kannen alla; Jo peipot puissa tirkuttaa, Ja teeret, kyhkyt kukertaa.

Oi, kuulepas, kuin kajahtaa Nyt laulu ihmistenki! Sen riemulaulun vaikuttaa Myös toivon raitis henki: Kevättä tervehtämään jo Nyt riemuin rientää nuoriso.

Kas tuossa joukko seisahtuu, Ja riuku viirinensä Ja kiehkuroineen kohouu Jo heidän keskellensä, Ja "hurraa, hurraa" raikuupi Niin että kummut kaikuupi.

Nyt pallot, kiekot kieppuvat Ylt'ympärinsä viirin, Ja pojat, neidot iloisat Tekevät leikki-piirin: Nyt hypätään ja hyöritään, Nyt lauletaan ja pyöritään.

"Luojalle kiitos! Toukokuun Ens' päiv' on tullut — Vappu!" Niin virkkaa lehvät viiripuun, Niin joka lippu, lappu. Nää riemun, toivon sanaset Myös lausuu ihmis-sydämet.

Saaren Lotta.

Kuustoista vuotta ummelleen tät' ennen Sylvester Saari nimipäivänään Sai lahjan puolisoltaan, joka mennen Pois, kiiruhti het' toiseen elämään.

Tää lahja, lapsukainen, toden totta Ol' isän kallein aarre ainoinen; Ja hoidon huolekkaan sai pikku Lotta, Lapsesta nousi, sujui neitonen.

Ol' armas hän kuin aukeneva kukka, Kuin kuvustansa käyvä liljanen; Kaulalle valui kellertävä tukka, Silmistä loisti sini taivosen.

Ja sydän hällä raitis, puhdas päilyi, Kuin lähde keskell' lehdon varjokkaan; Siell' onni, tyyni, rauhallisuus säilyi, Se kuvas kukkamaailmata vaan.

Isännän nimi-, neidon synnyinpäivä Taas vuoden lopuss' oli joutunut: Mon', onnentoivotuksill' ennättäivä, Ol' Saarelaan jo vieraaks saapunut.

Viel' ajoi joku. Ihastus nous suuri, Kun sisään astui reipas maisteri, Porvoosta tullen muuttaimasta juuri, Näät, papin-Jannesta nyt Janne-papiksi.

Ja lapsuutensa leikki-toverille Nyt pappi muistoks kauniin kirjan toi, Ja Lotta vieno vivaht' enkelille, Kun lahjoittajaan katsehensa loi.

Mut silloin säde silmäst' iski silmään, Ja säpsähtipä sydän-parikin; He kumminkaan tuost' eivät olleet millään, Vaan yhdistyivät toisten puheisin.

Ja hauskast' aika vieri. Vieraat lähti; Jäähyväisiks viel' lasit kilisi. Kuu katseli ja kirkas ilta-tähti, Kun hevoset pois juosta vilisi.

Samassa saapui muija; kumma nuttu Ja myssy rietas häll' ol' yllänsä. Se oli taikavehkeistänsä tuttu Noit'-Anni, kaukaa Korven töllistä.

"Hyv' iltaa, Anni! Mitenkähän tietois Nyt lienee laita? tietyst' ennellään! Täss' apua! Pois, ett'et mua kietois!" Näin Saaren Lotta laski leikkiään.

Siit' akka ärtyi: "kurjan kurjat aiat! Nyt kiljutaan vaan pois ja taasen pois! Juur kuin ois ruoste raiskannunna taiat! Nuor' tyttö tekis parhain vait kun ois!

Vierähti talost' ennen viina-sarkka Mun vanhan sydämeni lämpimäks; Kouraani kirkas kilisevä markka, Ja käskemättä Anni tul' ja läks!"

Nyt lepytellen Lotta tarttui kiini Noit'-Annin käteen vanhaan, ryppyiseen: "Heh, suuttumukses poistakoon tuo viini!" Ja Anni lauhtuikin taas ennelleen.

"Ah!" tokas Anni, "tuoppas lasi toinen, Lapskulta, jotta siitä katsoisin Sun sulhos, onko nähdä tuo min-moinen, Sen, Kies'avita, äsken unhotin!"

"En tilkkaakaan! Voi jospa isä tietäis Sun täällä vehkeitäsi vellovan, Ei noitanahkas löylyänsä sietäis!" Näin Lotta lausui sanan ankaran.

"Noh, tulkoon piru, vieköön kaikki hornaan, Jos isäs noitaan kättään puututtaa!" — Nyt Anni kuiskutteli Lotan korvaan, Ja neiti hänt' ei viitsi suututtaa.

Noit'-Anni läksi. Lotta isän luoksi Kiiruhti ollen hiukan hämillään. Sylvester Saari kysyikin sen-vuoksi: "Jokos nyt, lapsein, rupeet väsymään?"

"Niin! Kyökis' äsken tuohon Noita-Annaan Mä suutuin, enkä kuullut lorujaan!" "Vai niin, laps-kulta; kohta maata pannaan, Tään vuoden vihat poies — nukutaan."

Ja Lotta, hyvää yötä toivotellen, Jo kammariinsa oitis pyörähti; Mut' un' ei tullut silmään neitosellen, Sydämen kirkas lähde värehti.

"Noit'-Anni, höpsy, jaaritella joutaa! Mä taikuriks — hyi! Oikein häpeän! Mut saatanhan nuo kalat suotta noutaa! Ken silakkaa vois syödä seitsemän!

Vaan vakuuttihan noita: Ihan varmaan Tän' yönä sulhos peiliin ilmestyy! Miks Janne loi tuon silmäyksen armaan? Hän punastui — ah! Mikäs siihen syy?

Voi, tuota Annin hirmu-lisäkettä, Kun vannoen hän kielsi ett'ei sais Ees pisaraakaan maistaa sitten vettä, Vaikk' kieli suussa ristiin halkeais!

Vaan mitäs, jos het' ilmestyiskin Janne! Ei! Mutta miks'ei! Tuo on mahdoton! Voi, hyvä Luoja, ethän pahaks panne! Mä tyttö raukka olen onneton!"

Näin kiusausta karkoittaa hän koitti, Jonk' korvaan hälle laski kieli kyyn. Ol' Evan lapsi hänkin — käärme voitti, Ja Lotta ryhtyi puuhun kiellettyyn.

Hän silakkaa nyt seitsemäisen söikin Het' ahnehesti päineen, pyrstöineen. — Sydämen kirkkaan lähteen tunto löikin Sekaisin mustaks pohja-ruupuineen.

Hän pöydälle nyt peilin asetteli, Kaks lamppua sen eteen loistavaa. Viel' lahja kirjaa kaunist' ihaeli, Sisäänkin tahtoi hiukan vilahtaa.

"Voi!" äänsi hän. Siit' aukeis kuva hälle Its' elon Herran ristiinnaulitun. Juurelle ristin äkkäs luitten päälle Pääkallon, kuolon merkiks kuvatun.

Pois kirjan pisti. Peiliänsä kohti Kauhistuneena alkoi kääntyä; Töin tuskin enään hengittääkään tohti; — Hän janost' oli myöskin nääntyä.

Ja mietteet mustat, tuskalliset, tummat, Hän aivoissansa tunsi vyöryvän, Hän öiset haamut kauhistavat, kummat, Ylt' ympärinsä luuli hiipivän.

Kun sairas kärsii tuskaa polttavinta, Se nukahtaapi joskus hetkeksi: Niin raukes tuokioksi Lotan rinta. Unetar nopsa silmät ummisti.

Luuranko julma peilihin nyt karkas — Mut ristiinnaulittu pääs etehen. — Ja Lotta huimas käsillään ja parkas: "Oi. Jesus auta! minne joutunen!

Syvyyden liekin onneton laps luuli Jo kohinalla raivoon syttyneen. Sylvester Saari hätähuudon kuuli, Murs' oven pirstoiks' into-voimineen.

Ja siin' ol' lamput rikki lattialla, Ja Lotta kaatuneena tuoliltaan; Mut öljy kiehuin paloi paukkinalla, Valmisna kaikki tuhkaks muuttamaan.

Ja liekin keskelt' isä lapsens kaappas, Pois repi puvun ilmi-tulisen. Vuoteesta peitot kallihit jo raappas, Löi tukehduksiin lieskat öljyjen.

Mut Lotta oli saanut suuret vammat, Hän tainnoksissa vietiin vuoteellen. Ja kivut kiihtyi aina ankarammat, Hän ristiin rastiin puhui houraten.

Ja isä, lääkäriä odotellen, Veslasin lapsen kuivaan suuhun toi, Sen riemastuin ja suurest' ihastellen Viimeiseen pisaraan jo sairas joi!

Ja Lotta tointui, virkistyi, ja — saipas Taas isä kuulla lapsens äänenkin — Hän Janne-pappia het' siltään kaipas; Ja yösydännä pappi noudettiin.

"Tuo armas sairas minut ensikerran On papilliseen toimeen pyytänyt!" Hän mietti, seisten, kuin ois voima Herran Läp' ydinten ja luitten iskenyt.

"No, jääkää rauhaan!" sanoi isä, luullen Sairaalla jotain salaist' olevan. "Ei!" virkkoi sairas, "molempien kuullen Mä rikokseni julki tunnustan."

Hän kertoi kaikki. Välin hieman esti Pien' nyhkäys vaan soivan äänensä. Silmässä kyynel kiilsi suloisesti, Sydämen lähde alkoi selvitä.

Lopuks hän lausui, ojentaen kättään: "Teilt', armahimpan', pyydän anteeksi"! Lotanpa sormeen, hänen tietämättään, Papilta sormus silloin suikahti!

Ja pappi näin: "Sult' isä, siunausta Mä pyydän. Lapses olen kihlannut"! "No, Herran nimeen! Jos vaan Tuoni musta Manalan hälle ei lie aukaissut!"

Avulla Luojan! lääkkeet, nuoruus, lempi Sai terveeks neiden. Häätkin seuras jo! Tuo kaunis nainen, muita sävyisempi, On Janne-papin hurskas puoliso.

Kaksois-veljekset.

Lähellä rajaa Vanhan Suomen puolla Asuskel' ukko Kärki töllissään; Laps-joukon ruokki, salomaassa tuolla Hän vaimonensa työllään hi'ellään; Vaan hellemmin kuin muita lapsiansa Vanhukset lempi kaksoispoikiansa: Ne sai he vasta vanhall' i'ällään.

Ja kaksoisista Pekko oli toinen Ja Jaakko heistä toinen nimeltään; Ne leikki, kiisti, mutta vihan-moinen Ei riita ollut koskaan välillään; Ja sikäli kuin ikää heillen karttui, He nousi, kasvoi voimistui ja varttui, Mut leikit, kiistat kesti yhtenään.

Ja vuodet vaihtui. Ajan myrskyt särki — Kaas perheen onnen ylös-alaisin. Pois muutti multaan vaimonensa Kärki, Ja lapset siirtyi mikä minnekin; Mut sotamieheks joutui tuosta Pekko, Pää kerittiin ja päälle Ryssän mekko Pojalle pantiin, poijes vietihin.

Vaan Jaakko — surren veljeänsä — rajan Ylitse muutti Ruotsin puolellen. Talossa renkin' oli vuoden ajan, Jo jäseneks hän pääsi perheesen: Näät, neidon mielen voitti Jaakon sävy, Ja renki-Jaakost' tuli talon vävy, Niin, kotivävy, turva myöskin sen.

Taas vuodet vaihtui. Syttyi Suomen sota, Mi ratkais vihdoin maamme kohtalon. Sen sankareist' on monta mainiota Kapteeni Malm myös niiden joukoss' on. Malminpa raitis isänmainen henki Sytytti syämet talonpoikienki, Jotk' innoll' otti osaa taistohon.

Myös Jaakko Kärki — päässä kirkko-myssy, Uus nuttu yllä, pieksut jalassa, Vyön alla kirves, olall' oiva pyssy — Kuin mies hän marssi Malmin joukossa; Ja vähemmin kuin tulta kaski-puissa Hän ruudin tulta pelkäs otteluissa: Miehestä mieheen kulki maineensa.

Kymmenes päivä nyt ol' Elokuuta, Ruispellot nuokkui kullan keltaisna, Vaan talonpojill' oli tointa muuta, Kuin viljojansa koota pelloilta: Ol' leikattava touko toisenlainen, Niin kallis vilja, elo isänmainen, Jost' uusi polvikin sais nauttia.

Pelkjärvell' oli tänään talkoo-päivä, Siis miehissä nyt sinne marssittiin, Ja joukko, eriteitä ennättäivä, Pääs paikallen ja niittoon käskettiin; Ja talkoista se tiedetähän näistä: Kaks sataa kaatui maahan Venäläistä Ja toiset rajan taakse syöstettiin.

Kun Malmi voitostansa riemuellen Nyt vihollisten jälkeen ratsastaa, — Hän hämmästyy, hän katsoo kummastellen, Eik' uskotuksi silmiänsä saa! Kaatunut Ryssä makaa veressänsä Ja talonpoika hänen vieressänsä Syleilee tuota — suuta suikkajaa!

"Mies hiiteenkö jo sult' on mennyt järki!" Kapteeni karjaseepi ä'issään. "Ei, hyvä herra!" vastaa Jaakko Kärki, "Vaan veli syleileepi veljeään! Me, jotka ennen yhtä leipää söimme, Toisiimme äsken kuolon haavat löimme, Nyt sovimme jo rikoksemme tään."

Ja sotamiesi Pekko Kärki nostaa Päätänsä, kooten voimat riutuneet: "Jos täm' on rikos — niille Herra kostaa, Jotk' isänmaan on halki raadelleet; Sotilas tekee käskettyä työtä, Vaikk' kyynel-silmin täytyy haava lyödä — — Myös toistamm' emme taannoin tunteneet."

Ei sanaa muuta. Rinta rintaa vasten Kaksoiset nukkui niin kuin kehdossaan. Mut Malmi, kuullen miestens' urhokasten, Vakaasti päästi sanat huuliltaan: "Niin, Jumal' auta, mull' on mieli yksi; Viel' yhteen täytyy tulla liitetyksi Tää jalo kansa koko Suomenmaan!"

Maansa puoltajain laulu.

Jos vaara uhkaa maatamme, On eessä työ: — Me vastustajat kaadamme, Sen vannoakin saatamme, Ken tohtii sortaa maatamme, Sen surma syö! Hän paetkoon ku ennättää, Kun pohjan urho rynnistää, Kun Pohjan urho rynnistää ja lyö!

Kun innoll' isäin koitamme, Niin varmahan Me viholliset voitamme; Ja riemuellen soitamme; Näin kunnioittaa koitamme Maan armahan. Hän sankarnimen aina saa, Ken puoltaa kansan kunniaa, Ken puoltaa kansan kunniaa ja maan.

Suomettaren osa.

Kun kerran emo Luonnotar Lapsparvellensa alkoi jaata Perintötilkun asuinmaata, Nous siitä telme, totta mar! Kiivaimmat riehuin esiin juoksi Tyynemmät syöstiin pois sen vuoksi.

Myös muuan nuori tyttönen Näk' unhotuksiin joutuvansa, Muistuttaa rohken' emoansa Näin: "Suo mi…" Tuossa tyrkäten Jo hältä puheen toinen taitti; Hän odotti ja oli vaiti.

Uudelleen tahtoi alottaa. Hän siivost' yritti kuin äsken Taas: "Suo mi…" "Sun mä, kuules, käsken Vait' olla kunnes mull' on maa!" Näin tiuskasi nyt muuan hälle, Sysäten aina syrjemmälle.

Useimmat osan saivat jo. — Viel' alkoi tyttö hilpeästi: "Oi äiti! Suo mi…" Nytpä esti Puheen hält' emon lausunto: "Ah, kuin ma unhottaa sun saatoin! Sä, lemmittyin, viel' olet maatoin!

Suon sullen palan Pohjolaa Tuoss' Itämeren rantamilla; Sen järvillä jo tuhansilla Ja koskill' ehdin kaunistaa. Kun sanas äsken kuului: Suo mi… Niin olkoon osas nimi — Suomi."

Runotar ja minä.

Hän joskus kun Mun tykönäni viihtyy, Niin lauluhun Mun sydämeni kiihtyy, Ja sanat soi Valmisna runoelmaan, Mä vaivun, oi! Jo Runottaren helmaan!

Ei mua vie Hän päärlyvalkamoille. Lie jyrkkä tie Myös runonkukkuloille: Puutarhastaan Hän lehvän taitteleepi, Sen mullen vaan Ujosti taritseepi.

Sen lehväsen Mä kiinnän paperille, Ja näyttelen Sit' joskus ystäville: Ne hymähtää, Ja kaikkein silmä vilkkaa, Yks ylistää, Yhdeksän tekee pilkkaa!

Mä aattelen: Nyt tästä työstä lakkaan, Ja lietehen Kaikk' kyhäelmän' nakkaan; Vaan Luoja ties, Kuin päähäni lie tullut: Tuo yks on mies, Muut yhdeksän on — —

Mä kaks ja viis Nyt piittaan enää tuosta, Ei muuta siis Kun annan laulun juosta! Mut ah ja voi! Ma kuinkas laulelen nyt? Ei sydän soi, — Pois Runotar on mennyt!

Kun sitten taas Mä yksin istun illoin, Niin — arvatkaas! — Hän luoksein saapuu silloin! Nyt sanat soi Valmisna runoelmaan, Mä vaivun, oi! Jo Runottaren helmaan!

Unohtumaton hetki.

Eräs huvihetki Sielussani säilyy, Muistosta ei multa Murene se pois: Riemullisin retki Edessäni häilyy, Kuin sam' aika-kulta Vielä nytkin ois.

Venonen se viilsi Nopeasti nientä Kohden; — siinä kahden Me vaan kuljimme; Veden kalvo kiilsi, Koska monta pientä Lainetta nyt lahden Piirsi purtemme.

Yltä päältä kastuin, Kun ma kovin sousin, Sillä varsin varmaan Innolla sen tein; Maalle sitten astuin, Nurmikolle nousin, Taluttaen armaan' Sivullani vein.

Lämmin oli ilma, Päivä-kulta paistoi, Hyttysparvi huiski, Ilmass' survoen; Hymyellen Hilma Mansikoita maistoi, — "Kuule Aatu," kuiski, "Nyt on hupainen!"

Peipponen se puussa Hilpeästi hääri, Kiiruhteli kesän Askareissansa; Silpoja ol' suussa Niistäpä hän kääri Pienokaisen pesän Poikasillensa.

Heleästi helkki Lintuin kuorolaulu, Myöskin puron tahti Tuotti huvia; Vienosesti välkki Luonnon sulo-taulu, Laineheton lahti, Täynnä kuvia.

Taiten sitten taittoi Hilmaseni hieno Ruususia rannan Kauno-kädellään, Seppeleeks ne laittoi, Virkkaen näin, vieno: "Sulle, Aatu, annan Muistoksi nyt tään!"

Sepä huvihetki Sielussani säilyy, Muistosta ei multa Murene se pois; Riemullisin retki Edessäni häilyy, Kuin sam' aika-kulta Vielä nytkin ois.

Morsiaimelle.

Oi taivas, joka joskus Onnetarten Suot käydä asunnoilla ihmisten! Oi morsiain — kas sinuapa varten Ne tänn' on tulleet siivin liitäen! Ne povessas nyt varmaan lymyilee, Sen — vuoksi kasvos, huules hymyilee!

Ja sielun sulo-akkunoihin, silmiin, Ne juhlallista ihanuutta luo, Myös poskein ruusut vienosti tuo ilmiin, Ett' sydän onnenpisaroita juo; Ja hyväin henkein seura riemukas Kai kilvan tanssii myrtti-kruunussas.

Kuin kedon kukka nuori ootpa vainen, Mi verhostansa vasta puhkeuu, Mut lause kuuluu kolkko, oudonlainen: Pois ruoho kuivuu, kukka lakastuu! Hymyten kukka suukkons' aukaisee, Mut myrskyt joutuu, ne sen raukaisee.

Sun laitas sentään onpi toista aivan; Sä säilyttää voit, mit' ei kukka voi, Sä säilyttää voit lempes — lahja taivaan, Jok' elon syksylläkin vihannoi; Kun rinnan täyttää lempi, rakkaus, Ain' onnellakin siell' on asumus.

Siis lemmenkukka alat' tuoksuvaisna Sun sydämessäs onnen tuottakoon! Ja Herran armolähteet uhkuvaisna Ne virvoitusta kyllin vuotakoon! On täytettäväs "vaimon kutsumus", Ja siihen sulle Herran siunaus!

Yljälle.

Useesti kuullaan nuorten unelmista: Ne virvatult' on, pian sammuvat! Mut tuohon huutoon ei oo luottamista, Sen, veikko, selvästi nyt todistat.

Sä vaappumatta toivos toteen autit, Todeksi muutit lemmen-unelmas, Nyt sydämessäs suloisuutta nautit, — Ah, varmaan oot jo maassa autuas!

Sä etsit, löysit, solmesitpa liiton, Sait toisen puolen omaa itseäs, Ja töihin, toimiin innostusta siit' on, Kun vastaan tuikkaa silmä lemmekäs.

Ja lepo, rauha, joka tähän asti Juur harvoin löysi tietä ovelles, Nyt sydämessäs asuu vakavasti, Ja huvimajan laatii povelles.

Ain' elon kenttä sullen vihannoikoon, Ja hedelmiä kantakohon myös! Ja iltakello suloisesti soikoon. Kun päätät vihdoin pitkän päivätyös!

Sonetti.

Tänn' usein nousen. Armas on tää mäki! Tääll' Aunin kanssa istuin Kesäkuussa, Kun kaikkialla metsässä ja muussa Luonnossa leikki Lemmetärten väki.

Kevättä kukkui helkytellen käki, Kevättä kukers kyyhky illan-suussa, Kevättä rastas raksutteli puussa, Kevättä korva kuuli, silmä näki.

Mä sydämeni tuntehista viel' en Aunille ollut hiiskunut, ja luulin Nyt ajan tulleen, rohkaisimpa mielen' — —

Ja vastauksen ujon — "tahdon" — kuulin; Nyt sydän puhui, puuttui sanat kielen, — Ja Aunin huulihin mä koskin huulin!

Juhannus Karjalassa.

Siivottu on tupanen, Hausk' on se ja hupanen, Tuoreet lehdet laattialle, Penkille ja niiden alle Levitetty on, Milläpä nyt pyllyileepi, Myllyileepi, Lapsi huoleton. Vaikk'ei olekaan nyt lauantai, Huomenna on sentään pyhä kai, Koska perhe saunast' tultuansa Loisteleepi valko-paidoillansa; Myöskin äsken kaukaa tuuli tiedon toi Juhlasta, kun ilta-kello soi. Mikä juhla? — Senpä ihan Varmaan virkkavat nuo pihan Kaunistukset, metsän tytöt nuoret, Koivut tuoreet.

Päivä-kulta, radan pitkän juostuaan, Luotehesen väistyy vitkaan hidastellen, Ikään kuin ei mailleen mennä raahdiskaan, Katselis vaan pohjolata ihastellen; Sulo kasvonsa nyt punastuu, Kun hän vuorten taaksi laskeuu. — Emäntäpä käypi pöytään Kantamaan Parahinta mitä löytää Aitastaan: Munavoita, Piirakoita, Myöskään eivät Pyhäleivät Eikä maitokulta puutu, Sitten kelpo keittokalat, Nehän vast' on herkkupalat, Suu ei suinkaan niihin suutu!

Perhe iltaisen on syönyt, Levoll' ei tok' kenkään käy; Kello kymmenen on lyönyt, Yöt' ei kuulu eikä näy. Sydäntä jos ompi kellä Suloisuutta nauttimaan, Varmaan viel' on liikkehellä, Väsymyst' ei muistakaan. Kiire, kas, on tullut kyllä Koko kylän väellen: Nuoret, puhdas puku yllä, Rientää kokkomäellen; Yks ja toinen ikämies Peräst' astuu tupakoiden, Muistutellen kukaties, Miten hekin lailla noiden "Hupakoiden" Muinoin kukkulalle riens, Vaan nyt alkaa Vuodet jäykistellä jalkaa.

Mäellä nyt katsellaan Ensin tokko Missä muiden kokko Lyö jo leimuaan. Kas, nyt pojat tulen virittävät, Hirmu elementti ryhtyy Raivokkaasti syömähän! Tyttöset ne laulaa lirittävät, Käsitysten nuoret yhtyy Leikkiä nyt lyömähän! Kun jo tervakset ja havut Räiskyy parhaillaan, Pilvilöinä mustat savut Pääsee leijumaan, Punaisna kuin keitto-ravut Kaikk' on toimessaan — Pyssy paukahtaa! Järkähtääpi maa! Naiset aikahtaa! Vuoret raikahtaa! Pensaan taakse peittynyttä Huomattu ei ollenkaan; Sieltä nousee Matti-kyttä, Leikkihin se temmaistaan. Hilpeätä elämää Vilskuu yössä rauhaisessa, Vallatonta rähinää Tok' ei kuulu seuruessa. Likellä ja etähällä Kokkotulet leimuilee, — Milloin sydän riemuitsee, Joll' ei ajalla juur tällä?

Puut jo hiiltyy, väheneepi Liekki verraton; Puoli-yökin läheneepi, Rastas vaiti on; Vanhat, keski-ikäisetki Muistaa, ett' on lähdönhetki Mennä unta ottamaan, — Nuoret tuot' ei muistakaan. Vähittäin myös tyttöin mielet Vaipuu lemmen unelmiin, Laulele ei enää kielet, Aikoihinpa tuleviin Silmättävä ois, Jos vaan suinkin vois! Vahingoita ei se ketään, Keinoilla kun lävistetään Salaisuuden seiniä: Siis nyt sara-heiniä Rinteheltä katkaistaan, Solmiskellaan niiden päitä — Selvällehen ratkaistaan, Ken saa kohta viettää häitä! Vielä monet muutkin temput, Itsekseen, Laativat nuo tyttö-hemput Lystikseen. Pojat, silmäellen heitä, Kohentavat kekäleitä, Päästelevät kilvan noita Kokkasanan vekamoita, Jotka kirpoo Karjalaisen suusta, Niinkuin kypset hedelmäiset puusta. Riemust' ah kuin pojan silmä välkähtää, Tyttö hänen puheelleen kun hymyää!

Rastas on jo kotvan aikaa Laskenunna lauluaan, Käen kukunnoita kaikaa Kaikkialla vaan; Alkaapa myös rintehellä Leppäkerttu liritellä; Jopa kuhankeittäjäki Havahtuu: Nytpä vasta nuori väki Kukkulalta palauu! Kas! jo koillisesta tuolta, Lehtovaaran takapuolta, Loistaa silmä auringon; Hänpä sätehillään noille Ruohon kastepisaroille Suopi aamu-suutelon. —

Pitäs hiukan uinahtaa, Ett'ei kirkoss' uni saa Silmiäni kiini painaa; Siispä riennän tupaseen, Tuohon hauskaan, hupaseen, — Unetar, oi lepo lainaa!

Sanaisia jäähyväisiksi.

(Lausuttu päivällisissä Semin, johtaja Leinberg'in luona 18 13/6 72.)

Kevät armas, leuto, lämmin Meitä taaskin tervehtää, Tuuli henkii hempeämmin, Järven aalto kimmeltää. Milloin kuvaupi saari Lahden pintaan tyynehen, Milloin taasen taivaankaari Jännittyypi pilvehen.

Leivot laulaa, kukkuu käet, Raksuttavat rastahat, Kukkasia täynn' on mäet, Niityt, norot, notkelmat; Laitumilla karjan kellot Kimakasti kilkahtaa, Vihannoipi viljapellot, Koristett' on koko maa.

Niinkuin kevät kaunis mailla Luonnon kaiken kaunistaa, Elon kevät sillä lailla Rintojamme raitistaa. Kylvö-aika kiiruhtaapi, Kehoittaapi rientämään, Sepä mielet liikuttaapi, Sydämet saa sykkimään. Mutta miss' on kylvösarka, Jota käymme hoitamaan? — Lapsen sydän hento, arka Peltomaaksi uskotaan! Valistusta, sivistystä Tarkoitus on kasvattaa, Mutta tätä yritystä Alkaessa — huolettaa.

Huolettaa, kun työhön tähän, Tehtäväämme tärkeään, Taitoa on varsin vähän, Kokemust' ei ensinkään; Miten alkaa, kuten olla, Helppoa ei ensin lie; Miten raataa vainiolla, Että määrähän se vie.

Huolettaa, kun peltomiestä Muistamme, kuin hälle käy, Kun ei kesän työstä, hiestä Joskus palkintoa näy; Siemen juurtuu, mutta laihon Rakeet särkee, halla vie, Saapi niittää surun, kaihon, Perheell' eess' on mierontie.

Mitä silloin, ystäväiset, Teemme, jos käy meille näin? Olkaamme vaan kestäväiset, Pyrkikäämme edespäin, Niinkuin maamies tyytyväisnä Hyörii, häärii, puuhailee, Kunnes vuosi täysinäisnä Taaskin hänet palkitsee.

Tääll' on työstään rientäneitä Kumppaneita koolla nyt: Onkos toivot pettyneitä? Milt' on alku näyttänyt? Näämmehän kuin ilo loistaa Kunkin heidän silmistä, Sepä myöskin huolet poistaa Alkavaisten syämistä.

Viel' on silmä, jok' ei nuku, Joka valvoo, vartioi; Se kun johtaa, emme huku, Vaarat peljättää ei voi. Siihen turvatkaamme varmaan, Työtä lähteiss' alkamaan, Valon eestä maamme armaan, Kukin lahjaans' uhraamaan.

Siis ei toki mikään huoli Mieltämme voi rasittaa, Koska toivon, riemun puoli Kirkkahana heijastaa: Aika, jolloin tiedon valo Katkoo kahleet pimeyden, Jolloin uusi polvi jalo Astuu tietä siveyden.

Hyväst' rakkaat opettajat! Onni olkoon osanne, Että vielä monet ajat Voitte jatkaa tointanne! Hyväst' oppilaitos kallis! Muistos pysyy pyhänä; Sun jos Luoja olla sallis Kansan valon lyhtynä!

Ankaralla poudalla.

(18 27/7 75.)

Jo kedot, kummut kellastuu, Jo ruohot ratki raukeaa, Ei laula lintujenkaan suu, Pois kukat kuihtuu, laukeaa.

Jo lehmät, lampaat suojihin Pois laitumilta rientävät; Mut toiset metsämaillekin Jo taudin uhriks nääntyvät.

Ja murhemielin peltomies Nyt vainioitaan katsahtaa, Kun katovuoden, kukaties, Jo lähestyvän aavistaa.

Jo koko luonto surkastuu, — Voi, mistä moinen lemmettyys? Lopuss' ei vielä Heinäkuu, Ah, jokos tuhon tuopi syys?

Ei syys; mut poudan kuume nyt Tään surkastuksen aikaan saa, Kun taivaan nesteet kätketyt On tuiki vahvan salvan taa.

Nyt makeammat hunajaa Kyll' olis sade-pisarat: Janohon pakahtuupi maa Myös riehuu metsävalkeat.

Kun pilvii taivahall' ei näy, Ja päivä lisää hellettään, Jo synkät murhepilvet käy Nyt sydämiä peittämään.

Jos Luoja kasteen vuodattais Jo lääkkeeks poudan polttamiin, Niin murhe-pilvet puhkeais Viel' ehkä ilo-kyyneliin!

Näkyni meren rannalla.

Rantaan riensin, kun meri kirkas, tyyni Välkkyi illan kuu-valon loistellessa; Tuossap' oikeen mert' ihaellen istuin Pensahan luoksi.

Hetken istuin, — kuuluipa käynti nopsa, Käynti nopsa toi sulo neidon, nuoren; Neito laskeui lähi pehkon juureen Ruohokko maahan.

Merta kohden armahat löi hän silmät Taivon-kirkkaat, joit' oli kyynel virrat Huuhtoelleet, ei toki himmennelleet. Kirjehen otti.

Kotvan katsoi lempivin silmin tuota, Polvelleen sen laski, ja silmäs jäälleen, Sitten kirjeen juur' ala-reunasellen Suukkosen pisti.

Nyt hän lehden taitteli pensahasta, Tuota hellin suuteli kertaa kolme, Lainehillen viskasi sen ja kuiskas: "Saattaos hällen!"

Silmäs kerran viel' ulapallen, sitten Lähti sinne, mist' oli tullut äsken, Silmäripsissään väris kyynel kirkas Vierien maahan.

Tunne moinen mieleni valtas, enkä Tiedä miksi mull' oli tarvis kohta Liinaisella pyyhkiä kaste-helmet Silmäini alta.

Niitä näitä, runon päitä.

Wiinatulvaa vastaan.

Me raittihit miehet, me tehkäme pilkka! Me juokame viina nyt pois joka tilkka! Kun juopoille ei jää viinoa enään, He tyytyvät saatuhun — purppura-nenään!

Pula.

Äsken Wendla vietti häänsä, Sai kun saikin toisen päänsä; Pulass' on nyt Wendla rukka: Kumpaan pannaan osto-tukka?

Mik' ihme.

Mik' ihme! Proosat runolliset Mikolt' ei juokse milloinkaan, Päinvastoin runot proosalliset Ne valuu hältä virtanaan!

Lahja lahjasta.

Hanno armastellen pisti Maikin käteen kukkaset, Vastalahjaks kaunihisti Maikki antoi — rukkaset.

Tuomaalta.

Tuomas, ollen nuori miesi, Uskoi, tiesi: Enkeleitä kaikk' on naiset. Naituansa sitten Tuomas Senkin huomas: Enkelit on kahdenlaiset.

Karhujen etuoikeus.

Karhuja tansittaa esivalt' ei Suomessa anna, Karhut ne kuitenki saa miehiä tansittaa.

Kasvanut ilo.

Kun Matti syntyi maailmaan, Niin isä, äiti naurahteli; Kun Matti muutti Manalaan, Jo koko kylä riemueli.

Hautakirjoitus.

Sivals taas tuo Tuonen miekka; Kaatui multaan kirjaniekka. Hän, jos kuka elämässään, Tunsi kaikki neljä ässää.

Werraton autuus.

"Miekkoset nuo kukat," näin pakis ylkänä lemmekäs Kalle, "Kaatua kuolla he saa, sulo Liisa, sun kenkies alle!" Tottapa Kalle nyt lie sanomattoman autuas vallan, Elää, kuolla kun saa sulo Liisansa tohvelin alla!

Pysyvää tahdon.

"Noin rumako sun kihlattus?" Mon' irvistellen kysyy. "Niin; kosk'ei pysy kauneus, Waan rumuus aina pysyy!"

Paha maailma.

"On tosiaan tämä maailma paha, Tääll' omaisuus jaetaan ihan väärin! Köyhälle vaan joku vaskinen raha, Mut rikas markkoja saa satamäärin!" — Parrastaan pakis laiskuri Jussi, Kerjäten kulkien seljässä pussi.

Komisarjus N—lle.

Woi Komisarjus! voi miten kyntes on käyrät ja pitkät, Tottapa kuulunet siis ryösteleviin eläimiin!

Mielen muutos.

Herra Tölpe, näyttäin mieltään, Kehui, käytti kulturkieltään, Vannoi ennen hengestänsä Luopuvaan kuin kielestänsä. Sama herra museossa Äkkäs viinapurkin, jossa Wenyi vanha aasin kieli: Nytpä muuttui herran mieli — Huusi: "voi jos luvan saisin. Tuosta kielen vaihettaisin!"

Katso itseäs!

Itseään saa syyttää Kyösti, Syllan sydämen kun ryösti; Hirmuist' on vaan tietää, että Vaimo raukk' on sydämettä.

Säännölisyys kaikissa.

Säännöllist' elämää rakastan sekä tahdon mä viettää, Säännöllisyydenpä vuoks krouviss' oon joka yö.

Ravintolassa.

Tääll' yks täyttävi päätään, vatsaans' ahmivi toinen — Puolue-kiihkoa hyi! moista en kärsiä voi! Ystävä-kullat! tehkäte kuin minä es'kuvan näytän: Vankasti täytän mä pään', vankasti vatsani myös!

Lalli.

Miksi Lalli kirkko-aikanakin Viihtyy kapakassa? Siks kun siell' on hällä jumalakin Palveltava — vatsa.

Lymyillessä.

Puutarkass' Aunin kanssa lymyiltiin, Muut huus ja etsi — me vaan hymyiltiin! Mut Amor, ah — hän lymypaikan keksi — Livahti välillemme kolmanneksi!

Mustasukkaisuutta.

Iki vanhan lemmen lain Mukaan armast' Auniain Pidän minä Enkelinä; Hän on — jos ma virkan vain — Pikku epäjumalain.

Vaan kun Paavo hymy-suin Kerran kuiskas ihastuin: "Voi kuin kaunis On sun Aunis!" Kokonaan nyt kummastuin, Puolittain myös vihastuin.