BERGÖN PYYNTIMIEHET

Kertoeli

Onni Wetterhoff

Suomensi Aatto S.

Helsingissä, Werner Söderström, 1889.

JOHDATUS.

Saaristolaisemme täällä ylhäällä Itämeren pohjoisissa haaroissa on voimakasta ja siveellistä väkeä. Monta mieluista muistoa on minulla tallella seurustelustani näiden karaistuneiden, uljasten rantalaisten kanssa sekä Suomenlahden kauniissa saaristossa että Pohjanlahden karummilla rannoilla ja myöskin monessa paikassa Keski-Ruotsin saarisilla rantamilla. Parikymmentä vuotta sitte oleskelin minä monta vuotta Vaasan läänin pohjoisosassa ja väestö, jonka siellä opin tuntemaan, on muistossani kunnioitettavimpana, kuin olen tavannut missään maaseuduilla. Vaikka luonteen pääpiirteet suomea puhuvalla väestöllä syvällä sisämaassa ovat samat kuin ruotsia puhuvalla väestöllä rannikolla, niin jokainen, kuin oppii tuntemaan nämä seudut, kohta huomaa, että ruotsalaiset pitäjät ovat kehto, jossa se luonne on kehittynyt, joka erottaa Vaasan rannikon pohjalaiset kaikkein muiden Suomen seutujen väestöstä.

Luullakseni yleensä pidetään liian suurena n.s. herrasväen sivistyttävää vaikutusta kansaan. Ihan varmaan se vaikutus on näissä seuduissa ollut hyvin vähäinen. Pikemmin tekee mieli olettamaan kansan täällä vaikuttaneen suuresti niihin muutamiin herrasmiehiin, tuomareihin, nimismiehiin y.m., kuin näillä seuduilla on. Jos esim. kruununvouti koettaisi ylpeästi, halveksivasti tai juonikkaasti käyttää valtaansa, niin hän piankin huomaisi hyvin epämukavaksi olonsa tämän kansan parissa, jonka keskuudessa jokainen antaa ja vaatii kunnioitusta. Vanhemmat kohtelevat lapsiansa hellästi ja kunnioittavasti, joka aikaisin juurruttaa luonteesen itsetuntoa ja vakavuutta.

Ehkä olen puolueellinen vertailuissani, kun itsekseni uskon, että kehitys, jonka Ruotsin ja Suomen kansat uskollisessa veljesliitossa ovat taistelemalla saavuttaneet, on tehnyt heidät muista helposti huomattavaksi eri sivistysalueeksi, jonka pääpiirteiden selvimpänä tuntomerkkinä on talonpoikaisvapaus ja siitä kasvanut itsetunto sekä tasa-arvoisuus lain edessä ja yhteiskunnassa. Vaasan läänin pohjalaiset ovat niin hoitaneet sitä esi-isäin perintöä, että missään ei ole suurempaa siveellistä voimaa eikä karaistuneempaa kelvollisuutta kuin heillä.

Tällaiset olivat tunteeni edeltä päin, kuin päätin käydä tutustumassa kuuluisiin hylkeen pyytäjöihin Vaasan ulkosaaristossa.

Käynti Vaasassa.

Syksy v. 1883 oli pitkä ja kaunis täällä ylhäällä pohjolassa, vaikka kyllä usein satoi. Minä olin viettänyt alkupuolen marraskuuta järvi- ja metsärikkaassa Ruoveden pitäjässä. Yhden ystävän ja pitkäaikaisen metsästyskumppanin kanssa olin pitkillä vainuretkillä nauttinut metsämiehen raitista elämää sen seudun saloilla. Etäällä keskellä saloa annoimme toisillemme veljellisesti kättä jäähyväsiksi ja läksimme astumaan kumpikin omalle tahollensa, hän jatkamaan avarain kruununmetsäinsä tarkastusta, minä kiiruhtamaan Vaasan junaan Filppulan asemalle, jonne oli matkaa kaksi peninkulmaa. Minä saavuin Vaasaan myöhään iltasella.

Seuraavan päivän käytin katselemiseen tätä Suomen kauneinta pikkukaupunkia. Minua huvitti suuresti kauppatorilla kuunnella lähipitäjien monia murteita. Minä koetin löytää joitakuita saaristolaisia, mutta kaikki, joilta kysyin, olivat mantereelta. Moneen vuoteen en ollut tavannut muiden seutujen kuin Hämeen maalaisia. Eri luonteet näkyivät sen tähden sitä selvemmin. Ajatteleva hämäläinen on hiljainen ja hiljapuheinen, eli ei ehkä sattumalta ole markkinoilla joutunut humalaan. Mutta ollen tottumaton väkijuomiin, kuten hän on, eksyy hän silloin päinvastaiseen liiallisuuteen; hän huutaa ja pauhaa kuin hullu niin kauan, kuin helposti saatu humala kestää, mutta muuttuu sitte heti entiselleen oikeaan luontoonsa. Hän palaa yksinkertaiseen elämäänsä kotiin, jossa puutteet ovat hänen tuttuina vierainansa, ja tyytyväisesti muokkaa hän kuin orja rakasta, isiltä perittyä maata niin kauan, kuin aurinko on ylhäällä, kesällä usein 20 tuntia päivässä, mutta korvaa mielellään unen tappiotansa pimeänä keskitalven aikana, jolloin aurinkokin nousee myöhään ja laskee aikaisin. Ihmiset Vaasan torilla sitä vastoin puhuivat kovalla äänellä, iloinen vapaus loisti kaikkein kasvoista ja joka taholta kuului heleätä naurua.

Iltasella tapasin muutamia paikkakunnan metsämiehiä erään entisen ystävän luona, Vaasan metsästysseuran monivuotisen sihteerin ja julkisuudessa hyvin tunnetun K—rin. Kaikki olivat senlaatuista väkeä, joiden seurassa minä viihdyn hyvin. Hyvinä kansan ystävinä ja innostuneina uljaihin retkeilyihin saloilla ja vesillä tunsivat he tarkoilleen koko seudun. Oltiin yksimieliset, että Bergön pyyntimiehet olisivat paraita aineksia minun kuvaillakseni urheata miehuutta koettelevaa hylkeen pyyntiä Pohjanlahden ajojäiden seassa, mutta myöhäinen vuoden aika saattoi ehkä estää matkustusta tähän mainittuun saareen, joka on kaukana meressä. Sen tähden katsottiin viisaimmaksi minun lähteä veneellä Munisaloon, sieltä jalkaisin Sulvaan ja sitte edelleen hevosella Maalahden pitäjän kautta Korsnääsiin. Minulle annettiin monta osoitetta ja paljo terveisiä tutuille hylkeen pyytäjille.

Seuraavana päivänä, 16 päivänä marraskuuta menin aamupuolella laiturille, jossa saaristolaisten oli tapana käydä. Siellä tapasin venekunnan, joka juuri varustautui lähtemään Munisaloon. He olivat halukkaat ottamaan minut veneesensä, mutta juuri kuin yritimme lähtemään, tuli joukko nuoria, iloisia saarelaisia laiturille, jossa heidän suuri veneensä oli kiinni sidottuna. Minä kysyin, mihin he aikoivat lähteä ja sain vastaukseksi: "Maalahdelle, tiedän mä." Kaikilla oli pusseja, paketteja, pulloja ja lekkereitä, arvattavasti virvokkeita tuleviksi joulun pyhiksi. Sill'aikaa kuin niitä soviteltiin veneesen, puhelin minä näiden iloisten ihmisten kanssa ja sain selville, että minun oli edullisempi matkustaa heidän kanssansa suoraan Maalahdelle. Niin tapahtuikin, minun sanottuani jäähyväset ystävällisille munisalolaisille, jotka selittivät, että: "Teillä olisi ollut kyllin hyvä meidän kanssamme, mutta ei teille tule yhtään huonompi olo näiden toistenkaan kanssa."

MATKA MAALAHDELLE.

Kello 2 päästimme irti nuoran ja nostimme purjeet, Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ilma tuntui kevyeltä ja lämpöä oli muutamia asteita. Heikossa myötälaitaisessa laskettelimme hiljaista vauhtia, hauskasti keskustellen, kunnes viimein tuuli kuoli kokonaan ja airot työnnettiin veteen. Venekunnassa oli kaksi nuorta miestä ja neljä naista, kaikki hyvin puetut tummavärisiin, kotikutoisiin vaatteihin. Naisilla oli tummanruskeat tai harmaanpilkulliset puolivillaiset leningit ja paksut topatut mekot sinisestä tai mustasta sarasta sekä lämpöiset tummat huivit päässä. Miehillä oli lämpimät siniset sarkavaatteet ja kirjava villahuivi lujasti kaulaan kierrettynä sekä mustat lammasnahkalakit. Ensi hetkestä asti miellytti minua suuresti olo näiden suoravaisten, kohteliasten, iloisten ja samalla vakavain ihmisten seurassa. Minä kerroin heti kaupungista lähtiessä matkani tarkoituksen ja mihin aioin, ja esittely oli pian tehty, niin että minä tunsin matkakumppanini nimeltä, jopa heidän ulkonaiset olosuhteensakin. Ville, veneen perässä, nuori naimaton isäntä äitinsä tilalla, oli venekunnan vakavana päällikkönä. Mikki, iloinen nuorukainen, souti vasemmalla airolla, jossa Fia Holm huovaten autteli. Fia oli kaunis, nuori vaimo, katseessa miellyttävää surumielisyyttä; hänen miehensä oli purjehtinut Hernösandiin myömään maalaistavaroita ja vaimo pelkäsi hänen ei pääsevän kotiin ennen kevättä. Toisella airolla souti Karolina, suurikasvuinen, kolmekymmen-vuotinen nainen, muoto terve ja jäntevä; samalla puolella huopaamassa istui Bergs-Hann. Äänettömin kaikista oli vanhin vaimo, emäntä varakkaasta talosta Maalahdelta. Häntä kohtelivat toiset erityisen huomaavasti, mutta puhuttelivat kuitenkin paikkakunnan tavan mukaan esinimeltä Brit-Stin. Kysymykseeni, oliko hän leski, vastasi hän: "Kyllä minun mieheni elää, Jumalan kiitos, ja on terveenä." Karolina kertoi Brit-Stinan miehen nuorempana asuneen Korsnääsissä, mutta sitte naineen "Brit-Stinan ja talon"; nyt he olivat rikkaat ja heillä oli täyskasvuisia poikia, eikä "vanhan isännän ollut pakko työskennellä enempää kuin jaksaa". Vähän äreästi vastasi Brit-Stin: "Kyllä minun mieheni käy vielä työssä ja pystyy siihen kuin pojatkin."

Nuoremmat naiset lauloivat vuorotellen kauniilla, kirkkailla äänillä. Laulut soveltuivat kaikki soudun tahtiin ja olivat yksinkertaisia, alkuperäisiä sävelmiä kuten kansanlaulut. Sanat olivat usein katkonaisia ja sisällys hajallinen. Eri toisintoina esiytyvä ajatus oli nuoren tytön uskollinen rakkaus ja kaipaus ystävätä, joka ei ollut palannut pitkältä merimatkalta. Erittäin kiintyivät huomiooni Bergs-Hannin puhtaat, sydämmelliset sävelet ja vahva, soinukas altto-ääni, joka teki hänen puheensakin lumoavaksi. Hän oli kaunis tyyppi Pohjanmaan ruotsia puhuvista naisista, jos ollenkaan voi olla puhetta mistään yhteisestä tyypistä siellä, jossa yksityispiirteet ovat jok'ainoassa henkilössä niin selvät.

Minä koetan piirtää hänen muotokuvaansa. Hän oli pitkä, hoikka, viisikolmatta-vuotinen, liikkeet vapaat ja sulavat. Paksu, tumman kellertävä tukka oli kiharainen kaikkialla tukan rajassa; syvä jakaus kaatoi sen kahtaanne korkealta päälaelta, joka kaareutui matalan ja leveän otsan päällä. Paksu, kotitekoinen villahuivi oli soutaessa pudonnut päästä alas niskaan ja jätti näkyviin paksun palmikon juuren; alempana vyötäisten kohdalla näkyi sen latva ruumiin mukaisen mekon päällä. Kirkkaan siniset silmät, pitkäin mustien ripsein ympäröiminä, ja suorat tiheät kulmakarvat tekivät hänet lujaluontoisen, melkeinpä ankaran näköiseksi, milloin kasvot olivat levossa, mutta sitä suurempi oli hänen kauniin hymynsä vaikutus, johon usein liittyi soinnukas nauru. Harvoin minä olen kuullut kenenkään nauravan niin täysiäänisesti; silloin häneltä paljastuivat leveähköt, vahvat hammasrivit, ja sievät kuopat painuivat poskiin ja leukaan. Hänen ihonsa oli omituisen, tasainen, terve ja yhtäläinen yli koko kasvojen ja kaulan, mikäli sitä näkyi. Hän varmaankaan ei osannut punastua eikä kalveta, ja kuitenkin tuntui ehdottomasti katsojan mielessä, että veri virtaili runsaana ja lämpöisenä hänen suonissaan. Hän näytti nauttivan suurta kunnioitusta kaikilta ja hänen nainut veljensä Kalastaja Kalle oli koko seudun taitavin veneen tekijä. Hann oli heidän kanssansa yhtenä venekuntana verkoilla kalastaessa, ja he asuivat uudessa, veljen rakentamassa talossa Åminneborgin tilasta lohkaistulla maalla, Maalahden joen suussa. Matkakumppanini neuvoivat minua jäämään yöksi Åminneborgiin, ja Ville lupasi saattaa minut seuraavana päivänä tällä samalla veneellä Bergöhön, jossa paraimmat pyyntimiehet ovat.

Vähän ennen auringon laskua alkoi tuuli hiukan kasvaa, airot vedettiin veneesen, molemmat priipurjeet nostettiin ja kohta lipui vene hyvää vauhtia. "Hyvästi tekee työtä syystuuli", sanoi Ville ja lähetti Mikin kokkaan katsomaan salakiviä erittäin vaikealla Maalahden rannalla. Minä otin esiin hyvin täytetyn ja tällaisille matkoille erittäin soveliaan eväslaatikkoni, joka on sovitettu täyteen nelikulmaisia lasiastioita, niin että tarvitsee ainoastaan avata kannen ja ruoka on sievästi asetettuna edessä. Kaikki, paitsi Mikki, jonka täytyi pysyä kiviä tähystelemässä, kokoutuivat nyt veneen perään. Ville otti esiin pullon viinaa ja se kiersi kädestä käteen; naisetkin maistoivat pisaran pullon suusta ihan kursailematta. Bergs-Hannin jälkeen tuli vuoro minulle. Karolina kuitenkin sanoi ikään kuin puolustellen: "Oppii tuota käyttämään viinaa, kun täytyy hoidella verkkoja kovassa säässä." Ville selitti, että Karoliina oli leski, mutta tuli toimeen hyvin miehettäkin, hän komensi väkeä siinä kuin toinenkin ja silakoita hän otti merestä määrättömästi. Jälisteeksi tarjosin minä suklaa-konvehtia ja Fia Holmista se oli "kelvottoman hyvää". Sitte alkoi taas vuorotellen laulua ja leikillistä puhetta; varsinkin Mikki, iloinen veitikka, oli erittäin kekseliäs. Muun muassa kertoi hän, että Åminneborgin isäntä Isak Eriksson "oli varakas mies, mutta ei hän ole osannut laittaa yhtään poikaa, kaksi tyttöä vain yht'aikaa, ja ne niin yhdennäköiset, että sulhaset eivät voi erottaa, kumpi on kumpaisenkin".

Heidän murteensa omituisine sanoineen ja korkoineen oli vaikea ymmärtää, varsinkin milloin he keskenään puhuivat lyhyitä lauseita, mutta laulussa oli kieli jotenkin puhdasta ja samoin heidän puhutellessaan minua. Lukemalla ja kirkonkäymisellä olivat kaikki hyvin tottuneet "kirkkoruotsiin".

Bergs-Hann lauleli kauneimmat laulunsa, ja Ville ylisti häntä paraimmaksi tytöksi laulamaan koko Maalahdella. Fia Holm kertoi monenkin varakkaan miehen "sukeutuneen ja siivoutuneen Hannia varten, mutta kaikki he saivat etsiä muuta parannusta ikävälleen; ei Hann koskaan unhota Jukkia, joka jäi mereen Ruotsin matkalla". Hann katsahti sinisilmällään äkäisesti kertojaan ja sanoi: "Onko Fia sitte nähnyt minun surevan?" Ville istuessaan veneen perässä katseli kauan Bergs-Hannin kiharatukkaista niskaa. Tyttö istui, kasvot veneen keulaa kohti, ja katseli mereen vaipuneen auringon jäleltä välkkyvää vaaleankeltaista valoa. Ville virkahti: "Laulakaapas, tytöt, niin sujuu paremmin." Luulenpa, että Ville oli yksi niistä, jotka olivat turhaan sukeutuneet ja siivoutuneet Bergs-Hannia varten.

Fia Holm alotti juuri surumielisen laulun, kuin kulku äkisti pysähtyi ja vene, noustuaan salakivelle, kallistui sivulleen niin, että kaikki, mitä oli irtainta; viskautui oikealta laidalta vasemmalle. Karolina putosi suorastaan minun syliini ja minä sain kyllä kokea, että hän ei ollut irtainta tavaraa. Me olimme vähällä saada yhdessä kylmän kylvyn kuten Mikki, joka tosiaankin veneen kallistuessa heilahti yli laidan. Minä olisin mieluisemmin suonut saaneeni solakan Bergs-Hannin syliini kuin raskaan Karolinan. Mikki nousi kivelle ja työnsi veneen pois karilta; ainiaan valmis laskemaan leikkiä, sanoi hän: "Olkaa laulamatta, Bergs-Hann, enhän minä näe ollenkaan pohjaa enkä kiviä, kun te laulatte."

Tuuli tyyntyi taaskin vähitellen ja soutaen kuljettiin loppumatka. Vakava ja mukava verkkovene lipui nopeasti pitkin kirkasta veden pintaa, jonka syvyydestä näkyi välkkyvä tähtitaivas, ja kuun hopeahohto kimalteli veneen tekemissä väreissä. Tahdissa suurten airojen säännöllisen jysähtelemisen kanssa hangoissansa ja veden loiskahtelemisen kanssa lauleli Bergs-Hann yksinkertaisia laulujansa. Minä tunsin viihtyväni hyvin näiden raitisten, teeskentelemättömäin ihmisten seurassa. Hann keskeytti laulunsa ja näytti kaksinkertaista rakennusta, joka kuun valasemana kuvastui taivasta vasten matalalla rannalla edessämme. "Tuossa on Åminneborg," sanoi hän, "ja siellä eroovat meidän tiemme", lisäsi hän ajattelevasti, ikään kuin valittaen, että hauska matka niin pian loppui.

Me olimme nyt siinä lahdessa, johon Maalahden joki laskee. Molemmilla rannoilla oli paljo talaita, meriaittoja ja nuottakotia sekä kaikenkokoisia veneitä sadoittain, osaksi vielä vedessä, osaksi jo vedettynä maalle tai talaihin talviteloilleen. Tässä minä aloin ymmärtää, miten ahkerasti Maalahden kansa verottelee merta. Meidän suuri veneemme vedettiin Villen tilavaan talaasen ja kukin otti tavaransa. Mitä minä itse en jaksanut kantaa, ottivat toiset. Minä kiitin hauskasta matkasta ja kehoitin heitä kaikkia tulemaan Åminneborgiin lämmittelemään, ett'ei meidän vielä niin paikalla tarvitsisi erota. "Kiitoksia itsellenne, että olette ollut hyvä kaikin tavoin", vastasi Bergs-Hann ikään kuin kaikkein puolesta, ja minua ilahutti, että ehkä osasin käytökselläni näyttää, mitenkä he kaikki näinä muutamina hetkinä olivat saavuttaneet minun sydämellisen kunnioitukseni ja luottamukseni. Fia Holm osoitti ystävyyttään kysymällä, enkö minä tuntenut puutumista eräässä paikassa siitä, että niin kauan olin istunut kovalla veneen teljolla. Minä kyllä käsitin hänen hyvän tarkoituksensa, vaikka hän lausuikin kysymyksensä sanoilla, joita minä en huoli kertoa.

Åminneborg oli muinoin ollut paikkakunnan ainoa herraskartano. Suuri päärakennus oli nyt kylmillään ja suljettuna, mutta suuri tuli loisti tilavan siipirakennuksen ikkunoista. Isäntäväki toivotti meille tervetuloa ja leipäuunissa loimottava tuli oli meistä varsin mieluinen pitkän merimatkan jälkeen. Kaikki asettuivat, riisuttuaan päällysvaatteensa, riviin uunin eteen ja tuttava puhelu alkoi talonväen ja vierasten kesken. Minä pyysin yösijaa ja se luvattiin varsin hyväntahtoisesti. Molemmat kauniit kaksoissisaret ilmestyivät kohta tupaan ja Mikin lauseen minä heti huomasin todeksi; he eivät ainoastaan näöltään olleet aivan yhtäläiset, vaan äänikin oli niin samankaltainen, että sulhasien neuvottomuus saattoi kyllä olla totta. Minulla oli kanssani teetä ja emäntä laittoi siitä kaikille virvoketta, mutta hän oli pannut sekaan kanelia ja minä mieluisemmin join isännän kanssa lasin Jamaikka-totia. Kaikki olivat viimein asettuneet istumaan ja huviksensa he, kuten näytti, vastaelivat minun kysymyksiini, kun tiedustelin paikkakunnan oloja ja tapoja. Mieluisimmin minä kuuntelin Bergs-Hannin kertomuksia sulavalla altto-äänellä. Hän kuvaili laveasti, millaiset ovat "seppelepidot" (kuuliaiset), "häät", "talkoot", joissa kiireenä heinäaikana lähimmät naapurit auttelevat odotellen illan juhlaa, "öitsit" ja muut sellaiset niissä tavallisine panttileikkeineen y.m. iloisine tapoineen, joita näillä raitismielisillä rantalaisilla on.

Vilhelm Enström.

Kun Isak Erikssonille mainitsin matkani tarkoituksen, sanoi hän ihan lähellä asuvan laajalti tunnetun pyyntimiehen, ja minun pyynnöstäni lähetettiin häntä noutamaan. Hänen nimensä oli Vilhelm Enström, ja hetken kuluttua kompuroi hän tupaan kahden kepin varassa ja Bergs-Hannin veljen Kalastaja-Kallen taluttamana. Kaikki nousivat ja tervehtivät kunnioittavasti rampaa miestä. Hän puhui, näiden seutujen mieheksi, tavattoman puhdasta ruotsia. Nuorempana oli hän kesät kulkenut laajalti työssä laivanveistämöissä ja ollut monta kertaa urakkamiehenä. Kaksitoista vuotta sitte olivat häneltä jalat paleltuneet hylkeenpyyntiretkellä ja nyt hän eli yksikseen läksiäimenä Åminneborgissa, helpottaen naapurien avuliaisuutta kaikella, mitä hän suinkin jaksoi jalkojensa kolotuksen lomassa tehdä käsillään. Hänen ruumiinsa oli nyt viidenkuudetta vuoden ijässä kumarassa kuin vanhan ukon ja hänen muotonsa, oli kivuista kuihtunut, mutta kyllä näkyi, että Enström oli ollut kookas ja kaunis mies parhaassa ijässään. Hyvin puettu ja kammattu, kärsivällinen ja harvasanainen hän oli, ja vielä nytkin kunnianarvoisen näköinen mies.

Minä sanoin hänelle matkustaneeni etelästä tänne pohjoiseen saaristoon vartavasten kuulemaan kertomuksia hylkeenpyynti-elämästä ja sen vaivoista.

"Siitä minä kyllä osaan tehdä teille selvän", vastasi hän. Me kävimme istumaan, isäntä, Enström, Kalastaja-Kalle ja minä, pöydän viereen, naiset ja nuorukaiset puolipiiriin meidän ympärillemme.

Me joimme toistemme onneksi ja Enström alkoi kertoa siitä kerrasta, jolloin hänelle "tapahtui vahinko pyyntiretkellä". Kaikki tiesivät tapauksen, mutta ehkäpä ei kukaan ollut kuullut harvasanaisen miehen kertovan, miten se oikeastaan oli tapahtunut.

"Kahdeksantoista vuotta kävin minä pyyntiretkillä ja viime vuosina oli meitä ainoastaan kaksi venekuntaa Maalahdelta, yhteensä 16 miestä. Me läksimme puolipaaston ajoissa ulos merelle, aikaisemmin tai myöhemmin sen mukaan, millaiset pakkanen ja tuulet olivat olleet talvella.

"Niistä kuudestatoista on nyt elossa ainoastaan kolme. Vuonna 1873 tehtiin viimeinen pyyntiretki Maalahdelta ja sillä matkalla minä kärsin kovasti. Minä olin päällikkönä venekunnassa, johon sillä kertaa kuului ainoastaan 5 miestä. Viidellä hevosella monen saattajan, miehen ja naisen, seurassa matkustimme 4 1/2 peninkulmaa Bergö-Gaddin jäätikölle, jossa tämän saariston pyyntimiehet sanovat jäähyväset saattajilleen ja Luojaan luottaen poistuvat mannerjäältä kuudeksi tai kymmeneksi viikoksi etsimään hylkeitä myrskyn ja ajojäiden seasta.

"Hevonen oli valjastettu suuren hyljeveneen eteen ja siinä oli kaksi pienempää venettä. Muilla hevosilla oli kuormana ruokavaroja, aseita, ampumaneuvoja ja puoli syltä puita ruuan keittämistä varten.

"Sillä kertaa saattoi vaimoni Ann-Stin pikku Kustin kanssa minua Bergö-Gaddiin asti. Hänelle oli syntyvä lapsi pääsiäisen aikaan. Minä en koskaan ollut haluttomampi lähtemään hylkeenpyyntiin kuin silloin, ja parastapa olisi ollutkin jättää se matka tekemättä. Mutta siihen aikaan tuntui, kuin jokin olisi vastustamattomasti houkutellut niihin vaaroihin ja seikkailuihin, ja entisten retkien muisto kiusasi kovasti. Sinäkin päivänä, kuin tapasimme jäänreunalla monet Bergön ja Korsnääsin venekunnat kaikkine saattajineen, välkkyi jäälakeus ja avara meri kauniisti päivänpaisteessa. Oli ikään kuin juhlahetki, kuin pullo erotessa kulki kädestä käteen; mutta aika kylmä oli ja minä käskin Ann-Stinaa antamaan pikku Kustille ryyppyä ja neuvoin häntä hyvin peittämään itseään ja poikaa kotimatkalla.

"Me purjehdimme suoraan Pohjanlahden perää kohti ja seuraavana päivänä pääsimme 5 peninkulmaa lähelle Fjäderäggiä. Isovene vedettiin kappaleen matkaa jäälle ja n.s. teltta laitettiin kuntoon, masto ja raakapuut kannattimiksi purjeille, jotka sovitettiin katoksi veneen päälle. Sitte alkoi jokapäiväinen pyytäminen, kuten sanotaan. Ainoastaan yksi mies jää teltan luo, kaikki muut lähtevät aikaisin aamusilla ulos jäälle etsimään hylkeitä, missä niitä on jään päällä. Ne ammutaan, jos ne ovat valppaat, taikka tapetaan nuijimalla, jos makaavat, ja se tapahtuu usein sellaiseen aikaan, jona ne eivät voi paeta mereen, koska ne reijät ovat jäätyneet kiinni, joista ne ovat ryömineet ylös jään päälle.

"Kolmantena päivänä siitä, kuin laitoimme teltan, läksin minä päivän vaietessa kauniilla ilmalla kävelemään, vetäen jälestäni pyyntisauvaa, 8 kyynärän pituista, suksen kaltaista puuta, jonka kahdessa eri koterossa raskas hyljepyssy ja pitkä kiikari ovat. Sen suksen avulla hypätään leveäin jäärailojen yli ja sen avulla myöskin hiivitään eli ryömitään pyssyn kantomatkalle hylkeistä. Minä aioin tutkia jäätä ja keliä koilliseen päin teltasta. Ajojäät olivat jäätyneet yhteen. Lumetonta jäätikköä astuin minä reippaasti ja noin 172 peninkulman päässä veneestä ammuin harmaan hylkeen, joka oli yksinään jään päällä. Minä pystytin verisen jääpalan 'jäänharjalle'; siksi me sanomme sellaista paikkaa, jossa ajojäät ovat kasautuneet harjaksi. Sen jääpalan asetin viitaksi paluumatkalle ja ammutun hylkeen merkiksi. Sitte astuin edelleen, kunnes arvelin puoli päivää kuluneen; silloin käännyin astumaan telttaa kohti. Ilma oli ollut kaunis koko ajan, mutta nyt alkoi yksinäisiä tuulen puuskia tulla koillisesta ja ajella pilvenhattaroita, joista putoili harvakseen lumihiutuvia; pakkanen oli jotenkin kova. Minä olin sinä päivänä hyvässä pyyntikunnossa, kuten me sanomme, enkä tuntenut näkönikään rasittuvan häikäsevästä jäästä; sen tähden minä saatoin laajalti tähystellä hylkeitä, mutta niitä ei ollut ylhäällä sillä taholla, jonne olin astunut. Railot ja halkeamat jäässä olivat kuitenkin vain vähän jäätyneet ja hylkeet olisivat kyllä helposti voineet tapansa mukaan etukäpälillään eli 'käsillään' alhaalta päin sorvata reikiä ohuihin paikkoihin paksumpien jäiden väliin, mutta ne olivat varmaankin ilman muutoksen odotuksessa siirtyneet toiselle taholle. Vähitellen muuttui myöskin ilman väri ja tasainen tuuli alkoi lennättää teräviä jääpuikkoja; mutta kun minun tieni kävi myötätuuleen, en siitä tuntenut suurta haittaa. Töin tuskin löysin ammutun hylkeen, mutta vaikka teltalle ei olisi pitänyt oleman matkaa kantakaan peninkulmaa, ei sitä enää näkynyt, sillä jääpuikkoja lenteli yhä tiheämmin ja myrsky kiihtyi kiihtymistään joka silmänräpäys. Hyvin tietäen vaaran olevan käsissä, kiiruhdin minä, minkä suinkin jaksoin, vetäen jäljestäni pyyntisauvaa ja 3 kyynärän pituista hyljettä. Aavistamattoman nopeasti kiepahti myrsky ihan pohjoiseksi ja yht'äkkiä pauhasi raju lumimyrsky ympärilläni. Ajojäiden heikosti jäätyneet raot halkeilivat ja jäät läksivät liikkeesen hirvittävällä rytinällä, joka kuului kovemmin myrskyn pauhuakin.

"Sydän vapisevana kiiruhdin minä yhä eteen päin heiluvilla jääkappaleilla. Kaksi kertaa putosin kylmään veteen, ja kadotettuani pyssyn ja kiikarin jätin myöskin hylkeen ja vedin ainoastaan sauvaa jäljestäni. Viimein huomasin olevani suuremmalla jääkentällä ja luulin päässeeni lähelle venettä, mutta en nähnyt sylenkään päähän eteeni. Helpotuksesta huoahdellen juoksin, kovasti huutaen, eteenpäin kompassin mukaan, mutta siinä oli taas edessäni avovettä, joka jo kuohui suurissa laineissa."

Kaikki olivat vaiti kuunnelleet Enströmin kertomusta ja istuivat nyt jokaisella tyhjä kuppi käsissä polvilla. Kiihkeätä uteliaisuutta näkyi kaikkein kasvoista. Hän jatkoi: "En tiedä, mitenkä jälleen löysin hylkeen. Minä en tiennyt, että se oli jäänyt minulta samalle jäälautalle. Hetkiseksi minä kauhuissani vaivuin kuolleen eläimen päälle, jonka ruumiissa vielä oli vähä lämpöä jäljellä. Jumala minulle antakoon anteeksi! Minä en ajatellut omaa autuuttani, vaan Ann-Stinaa ja pikku Kustia."

Pehmeäsydämminen Fia Holm nyyhki ääneensä ja Bergs-Hann katseli, silmät kauniisti loistavina, Enströmiä, joka vaipui syviin ajatuksiin. Yksinpä Mikinkin muoto, josta tavallisesti iloinen veitikka pilkisteli, osoitti tänä hetkenä sydämmellistä osanottoa. Bergs-Hann ensinnä keskeytti äänettömyyden: "Tänä iltana on Enström oikein tehnyt reiän puhelaatikkoonsa; antakaas nyt meidän kuulla, miten sieltä pelastuitte."

Enström jatkoi: "Minä tein jäästä pyöreän seinän suojaksi lumimyrskyä vasten ja jääpalasista kummun sen sisälle ja pystytin pyyntisauvan hätämerkiksi; sitte laskeuduin istumaan kuolemaa odotellen. Monta pitkää tuntia olivat ajatukseni kauheassa tuskassa. Minä en ollut ennen tiennyt elämän edes voivankaan tuntua niin rakkaalta. Tajussani välisti välähti ajatus, että viimein olin pelastuva ihmeen kautta, ja silloin aina johduin ajattelemaan Ann-Stinaa ja poikaa, mutta viimein sammui kaikki toivo. Minun jalkani ja sääreni kohmettuivat yhä enemmän ja minun sieluni värisi niin, ett'en osannut rukoilla Isämeitääkään. Minä muistan, että näin päivän valkenevan ja että sinitaivasta näkyi jäätuiskun lävitse, jota myrsky hurjasti vielä ajeli pitkin jäätikköä, mutta taivaasta ei enää tullut lunta. Muistan vielä senkin, että minusta sittemmin tuntui hyvältä, että myrskyn pauhu ja ajojäiden kohina oli lakannut.

"Minä heräsin täyteen tuntooni kovasta rykimisestä ja seisoin silloin pystyssä Niilon ja Ullus-Gabbelin (Gabrielin) tukemana. Heillä oli ollut suuri vaiva saadessaan minua henkiin, ja totisesti, jos minä olisin tiennyt, millaisiin kärsimyksiin minä heräsin, niin enpä suinkaan olisi kiittänyt heitä, että he kiskoivat minut pois kuoleman syleilyksestä, jossa jo oli kaikki kärsiminen lakannut. Minulle suuhun kaadettu pitkä ryyppy oli mennyt väärään kurkkuun ja saanut aikaan kovan rykimisen, joka jälleen pani veren liikkeelle ja herätti elonkipinän, joka vielä ei ollut kokonaan sammunut. Minä en muista millä tavalla minut vietiin suureen veneesen, joka nyt oli vedessä jäälautan reunassa.

"Ennen myrskyä olivat kaikki muut paitsi minä ehtineet teltalle, joka tuota pikaa hajotettiin ja suuri vene vedettiin avoveteen. Myrskyn ajan ajelehtivat he koko yön ajojäiden seassa, onneksi veneen murtumatta, ja kun myrsky lakkasi, näkivät he kiikarilla tähystellen minun hätämerkki, ja riensivät pelastamaan päällikköänsä.

"Minun jalkani olivat mäsäin villasukkain ja hylkeennahkakenkäin kanssa jääneet yksiksi möhkäleiksi sillä aikaa, kuin niitä, vielä ihan tunnottomia möhkäleitä vähitellen sulatettiin, nautin minä mielihyvällä paljon lämmintä viinaa ja hyljevelliä. Minä tunsin sinä, niin sanoakseni, 'uudesta syntymisen' hetkenä olevani paljon terveempi ja halukkaampi elämään kuin sitte koko pyyntiaikana. Pyytämisen minä olin ihan kelpaamaton ja sen tähden vietin seitsemän pitkää viikkoa teltassa vahtina ja kokkina ja purjehtiessa makuusäkissä. Minun jalkojani pakotti hirveästi yöt päivät; tupakan hiki haavoihin pantuna tuotti minulle parasta lievitystä. Ennen pyynnin loppua olivat kaikki varpaani poissa nivel niveleltä eikä pakotus siihen lakannut; noita muodottomia jalanmöhkäleitä pakottaa vieläkin, silloin tällöin vain vähän heikoten. Sitä kipua minä kyllä saanen kärsiä, kunnes kuolema tulee toisen kerran.

"Tähän nyt saattaa kertomukseni loppua. Tiedättehän kaikki, että Ann-Stin kuoli lapsen synnytykseen sill'aikaa, kuin minä makasin sillä onnettomalla pyyntiretkellä. Kiitoksia hyvyydestänne, että olette ystävällisesti helpottaneet minun raskasta elämäni taakkaa."

"Niin, niin," sanoi Isak Eriksson, Åminneborgin kunnioitettu isäntä, "moni saa kokea paljon maailmassa, mutta ken on paljon kokenut, hänellä on paljo ystäviä." Minä mielessäni vertailin Isak Erikssonin elämän käsitystä toiseen, jossa miestä arvostellaan menestyksen ja rikkauden mukaan.

Lähtö Åminneborgista ja purjehdus Bergöhön.

Nyt oli aika lopettaa päivä ja kaikki ottivat jäähyväset. Fia Holm katsoi sydämmellisesti minua silmiin ja pudisti niin herttaisesti minun molempia käsiäni, että minä kyllä saatoin arvata, miten hyvästi Holm oli kotonaan viihtyvä, kun hän palasi mereltä. Ville, Mikki ja Kalastaja-Kalle uudistivat tarjouksensa saattaa minut seuraavana päivänä Bergöhön. Minä lupasin seuraavana aamuna ennen lähtöä käydä Bergs-Hannin ja hänen veljensä kodissa.

Syötyäni maukkaan illallisen, lämmintä leipää, hyvää voita ja lihavaa iltamaitoa ja toivotettuani ystävälliselle isäntäväelle hyvää yötä, kävin lepäämään karkeille, sileäksi mankeloiduille lakanoille.

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin mielihyvää, niin kuin olisin äsken päässyt kauan ikävöidyn tarkoituksen perille tai voittanut jonkun pahan vastuksen. Aurinko paistoi huoneesen ja ikkunoista loisti maa valkoisena yöllisestä pienestä lumisateesta. Minun pukeutuessani ja katsellessani mukavaa, kotitekoista talonpoikais-ylellisyyttä, astui sisään, kahvitarjotin käsissä, toinen kaksoissisar, tai ehkäpä hän oli toinen. Hän niiaten toivotti minulle hyvää huomenta. Minä kuulin viereisessä tuvassa väen vilkkaasti keskustelevan omituisella murteellaan. Tyttö ilmoitti heidän olevan murkinalla.

Tervehdittyäni talonväkeä läksin molempien tyttärien seurassa tervehtimään Kalastaja-Kallea ja Bergs-Hannia. Heidän kotinsa tosiaan ansaitsi ylistelemiset, jotka Mikki oli eilispäivänä matkalla siitä lausunut. He istuivat nyt kaikki ahkerasti verkkoa kutomassa. He lakkasivat työstään meidän astuessamme sisään ja toivottivat meille tervetuloa. Kallen vaimokin oli pitkäkasvuinen, kaunis nainen, ystävällinen ja avomielinen. Hän tarjosi hyvää kahvia ja oli iloissaan, kun minä kiittelin heidän hyvästi järjestettyä kotiansa. Kalastaja-Kalle ja minä puhelimme matkasta Bergöhön ja minä lausuin pelkoni, että sisävedet ehkä ehtivät jäätyä ja tehdä vaikeammaksi minun palaamiseni Vaasaan, mutta hän rauhoittaen selitti meriveden vielä olevan niin lämpöisen, että se ei voinut jäätyä, ell'en minä viipynyt useampia viikkoja Bergössä. Kalle pyysi vaimoaan laittamaan evästä kuntoon ja läksi käskemään molempia toisia, Mikkiä ja Villeä, laittamaan itseänsä ja venettä valmiiksi. Minä jäin hetkiseksi kuuntelemaan Bergs-Hannin kertomusta heidän verkkokalastuksestaan ja hän kertoikin niin, että sitä oli hauska kuulla. Hän kuvaili kalastuspaikat sileäksi huuhtoutuneilla yksinäisillä kallioilla ulkona meressä, jossa monella venekunnalla on talaansa, kala-aittansa ja makuuvajansa sekä yli koko kallion korkeita telineitä, joilla suuret, aina 18:kin kyynärää korkeat verkot kuivataan. Kauniilla ilmalla kesällä on siellä elämää ja iloa, kertoi hän, paljo työtä kalain puhdistuksessa ja suolaamisessa sekä pyydyksien hoidossa, varsinkin milloin saanti on runsas; mutta välillä myöskin laulua ja piiritanssia ja iloista leikkiä. Juhannuksen aikaan on Pohjanlahti kirkas ja kaunis koko vuorokauden, niin että ilokseen katselee ylt'ympäri. Kun minä kysyin, eivätkö he ottaisi minua neljänneksi mieheksi veneesensä, vastasi hän sointuvasti nauraen: "Te kaiketi luulette, että pyydysmatkat ovat vain pelkkää auringon paistetta", ja hän kertoi; miten he myrskyssä ja aukean meren suurissa laineissa usein hengen vaaralla korjaavat kalliita pyydyksiänsä ja monesti ne sinne jäävätkin ja he itse saavat heikolla veneellä monena pimeänä syysyönä laskea mihin myrsky viepi, kuolema ihan silmäin edessä, kunnes he myrskyn vaiettua nälissään ja uuvuksissaan voivat kääntää veneensä kaukaista kotia kohti. Kun kalalokit lähtevät pois kalastuspaikoilta ja pakenevat sisäsaaristoon, silloin on kiire korjata pyydykset, sillä myrsky ei ole enää kaukana.

Kun minä ihmettelin, ett'ei näkynyt yhtään lapsia, vastasi vaimo: "Kalle sanoo monesti: mitä me teemme sellaisella vallattomalla pikkuväellä, joita sinun vain pitää istua kiikuttelemassa? Toista olisi, jos sinä heti voisit laittaa ne sellaisiksi, että ne kelpaisivat johonkin."

Kalastaja-Kalle palasi sanomaan, että vene oli valmiina. Minä sanoin jäähyväiset. Bergs-Hann ojensi minulle suuren kätensä ja ystävällistä hyväntahtoisuutta näkyi sydämmellisistä sinisilmistä.

Aamiainen syötiin Isak Erikssonin luona, ja turhaan koetettuani saada maksaa vierailustani siinä ystävällisessä talossa erosin minä heistäkin, sanottuamme molemmin puolin sydämmelliset jäähyväset. Hyviä muistoja jäi mieleeni.

Purjehdus Bergöhön oli huvittava ja omituinen. Lumiset saaret ja karit välkkyivät auringon paisteessa ja tekivät meren synkän näköiseksi. Oli pari astetta kylmää ja kovanlainen tuuli puhalteli lounaasta. Pitkulaisten, korkealle kuohuvain aaltojen harjat murtuivat kohisten valkoisiksi koskiksi, jotka soveltuivat kylmänvihreään meriveteen kuin — mitenkä sanoisinkaan — kuin "kerma rabarberihyytelöön". Vene oli koko matkan kallellaan oikealle puolelle, ja joka kerran, kuin kynnimme aallon harjojen poikki, roiski vettä vasemmalta puolelta, kasvattaen jääkuorta vaatteillemme ja veneen teljoille. Mutta kylmä ei minua vaivannut, minä kun olin hyvästi varustautunut tälle marraskuun matkalle. Mikki, ollen ohuessa puvussa, värisi nähtävästi, mutta ei antanut iloisuutensa jäätyä; hän vain välistä sanoi: "Paholainen lähteköön enää matkoille." Meidän lähestyessämme Bergötä läheni jo aurinkokin sitä linjaa, jossa taivas ja meri yhtyivät hehkuvassa valossa. Mikki sanoi, osoittaen auringonlaskua ja pudistellen ruumistansa: "Eiköhän noilla tuolla ole lämpimämpi."

Luminen vuorenharjanne, joka saaresta pistihe ulos mereen, oli koristettu tuulimyllyillä, joista osa seisoi, vaan monta oli käymässäkin. Kalastaja-Kalle sanoi Mikille: "Huiskuttele käsilläsi kuin nuo kummitukset, niin haihtuu sinulta kylmä ruumiista."

Me olimme jo vähän niemen siimeksessä, kuin lahtihylje näytti mustaa päätänsä tuulen päällä lähellä meitä. Mikki kiihkeästi huusi minulle: "ampukaa, ampukaa!" mutta kun minulla oli kanssani ainoastaan haulipyssy, en minä tahtonut haavoittaa eläintä, koska en kuitenkaan olisi saanut sitä tapetuksi. Sitte Mikki pyysi Villeä kääntämään venettä vähän tuuleen päin, otti etuteljoilta harmonikkansa ja alkoi soitella polskaa. Hylje näyttäytyi yhä lähempänä venettä ja kohottihe korkealle vedestä ikään kuin kuuntelemaan. "Jos on hyljepyssy veneessä, varoo se kyllä eikä tule niin lähelle", sanoi Kalastaja-Kalle. "Hylje on aika valtava uimaan; monesti seuraa se venettä, joka purjehtii täyttä vauhtia", sanoi Mikki.

Ensimmäinen päivä Bergössä.

Sinne päin, josta me tulimme, ei näkynyt saarelta monta asuntoa. Me laskimme pieneen venevalkamaan hyvillämme, että saimme maata jalkaimme alle. Kylmä tuuli oli kuitenkin vähitellen kangistuttanut jäsenemme, ja me, niitä nuorrutellaksemme, läksimme juoksu jalassa ryntäämään tuulimyllyjä kohti. Meidän päästyämme seljänteen harjalle oli edessämme vuoritasanko ja sillä monta, enimmäkseen punaiseksi maalattua taloa. Enström oli minua myöten lähettänyt terveisiä vanhalle Rias-Matille, joka aikoinaan oli ollut saaren arvokkaimpia pyyntimiehiä. Pieni, puhelias poikanen näytti meille tietä Riaksen taloon. Hän arvaili tiellä, mitä meillä saattoi olla asiana ja mistä me olimme tulleet kylmän ilman kanssa. Mikki tulkitsi hänen saarelaismurrettansa niin hyvin, kuin osasi. Poika tahtoi kaikin mokomin tietää, mikä minä olin miehiäni, ja Mikki sanoi: "Hän on Ruotsin kuningas, senhän voi nähdä lakistakin." Nähtävästi epäilevänä ja hyvin uteliaana kysyi hän itse: "Oletteko te Ruotsin kuningas?" — Silloinpa me jo olimmekin perillä, Rias-Matin tuvan edessä, jossa hyvästi aseteltu havukimppu kehoitti meitä pyyhkimään jalkojamme rappusten edessä ennen astumistamme sisään. Emme vielä ehtineet porstuaankaan, kuin suuri vanhanpuolinen vaimo tuli meille vastaan. Minä kysyin isäntää ja kerroin, että minulla oli hänelle terveisiä Maalahdelta Enströmiltä ja että minä toivoin saavani viipyä muutamia päiviä Rias-Matin luona. Vaimo pyysi meitä astumaan sisään ja sanoi Matin olevan ulkona merellä, vaan hänen jo kohta pitävän tulla kotiinkin, koska oli jo aamusella lähtenyt vain nostamaan verkkoja ja panemaan niitä kuivamaan. Enströmiltä olin kuullut Rias-Matin olevan jo 80 vuoden ijässä; minua kummastutti, että hän vielä kalasteli näin myöhään syksyllä ja tällaisella ilmalla. Emäntä kehui hänen reippauttansa ja sanoi häntä niin vanhaksi, että hän muisti kaikki saaren asujamet, "ennen kuin ne olivat syntyneetkään". — "Matin nuorin veli oli minun ensimmäinen mieheni, — mennä vuonna otin tämän; hän on koonnut rahaa ja hänellä on paitsi taloa paljo pyydyksiä. Sukulaiset yrittivät rettelöimään ja estämään meidän vihkiäisiämme, mutta ukkopa ei antanutkaan itseään komentaa — enkä minäkään — sitä paitsi."

Hän käski meitä istumaan ja pyysi anteeksi, että oli kaikki niin siistimättä. Katsellessani pikku tupaa huomasin anteeksi pyynnön varmaan tarkoittaneen huomauttaa minulle, miten sievänä ja siistinä hän piti kotiaan. Ikkunain ympärillä oli valkoiset verhot; huonekalut, ovet ja vuorilaudat olivat maaladut sinisiksi ja punaisiksi, kuten sängyn uutimetkin olivat paksusta, sinisen ja punaisen kirjavasta puolivillaisesta. Suuri kaappi, ovi peileihin jaettuna ja listat hyvin korkeat, peitti jäännösosan siitä seinästä, jossa sisemmän kammarin ovi oli. Keskelle kaappia oli sovitettu käkikello, heiluri ja painot näkyvinä lasiovesta. Hyljepyssyjä sekä kiikareja, kompasseja ja ilmapuntareja, jotka johtivat mieleen, että Herra välistä "oli siunannut rantoja" haaksirikkoisilla laivoilla, riippui seinillä, jotka olivat verhotut tummilla, kirjava-värisillä papereilla. Koko tupaa kävi sanoa aistikkaaksi; se vähän muistutti tavallisen Itämeren-laivan kajuttaa, suurennettuna tietysti. Lattia oli hyvästi saumatuista kuusilankuista, puhdas ja ilman mattoja. Suuri leivinuuni oli porstuan oven ja kammarin oven välisessä nurkassa, suu avoin ja lähellä lattiaa, päällä savun kokoojana taitavasti muurattu ja paksuilla raudoilla varustettu totto. Kalkki oli maalattu samalla punamulta-öljyvärillä kuin kaikki muukin punainen tuvassa. Ilma, josta lemusi heikko mintun tuoksu, ei minua oikein miellyttänyt, mutta todisti, että isäntä ei ollut tupakkamies.

Me otimme käsille eväämme, ja emäntä asetti pöydälle suuremman ja pienemmän petrolilampun. Luulenpa, että hän oli luonteeltaan vähän "kerskaileva". Syötyä ja emännän väkevää kahvia juotua läksivät Kalle ja Ville ilmoittamaan lähellä asuville "pyyntimiehille" minun tuloani ja matkani tarkoitusta. Mikki meni ulos narraamaan poikia, joita oli hyvä joukko kokoutunut näkemään Ruotsin kuningasta. Hetken kuluttua palasivat lähettiläät ja toivat mieluisan vastauksen: "Ne lupasivat tulla, nämä pyyntimiehet, joka talosta." Siitä suosiosta minun kaiketi oli kiittäminen niitä hyväntahtoisia suosittajoita, joille olin sananviennin uskonut toimeksi. Ystävyys minun ja kolmen maalahtelaisen saattajani välillä oli vanha ja vakautunut.

Ensimmäisenä saapui kesk'ikäinen mies, puvultaan ja muodoltaan "luotsivanhimman" näköinen. Siivosti ja kunnioittavasti tervehti hän ensin talon emäntää, kysellen hänen omaa ja vanhan Matin terveyttä. Kun minä tervehtiessäni sanoin nimeni, käsitti hän, että sen kohteliaisuuden muka piti olla molemminpuolinen. "Minun nimeni on Johan Erik, mutta täällä Bergössä sanovat minua meidän murteellamme Jonk-Erriksi", sanoi hän istuutuessaan penkille lähelle minua. "Maalahtelaiset kertoivat teidän asianne. Kyllä meidän saarellamme tapaatte monta kokenutta pyyntimiestä. Vanhalta Rias-Matilta saatte kuulla kaikki saaremme asiat ihan alusta asti." Itse oli hän jo ollut 28 vuotta mukana pyyntiretkillä ja aikoi tänäkin talvena lähteä "kippariksi" erääsen Korsnääsin veneesen. "Korsungit, kuten me heitä nimitämme, seuraavat tavallisesti Bergön kippareja." — "Jonk-Err on taitavin kippari koko saarella, siitä asti tietysti, kuin minun mieheni lakkasi käymästä retkillä", sanoi emäntä, jolla oli hyvin suuressa määrässä tuota kaunista omansa kiittelemisavua.

— "Rias-Matin kanssa ei kukaan voi kilpailla", sanoi Jonk-Err, "hän lakkasi vasta 65 vuoden ijässä, ja minulla on vasta 51 vuotta."

Vähitellen astui tupaan miehiä toinen toisensa perästä, ja jokaisen asia oli tervehtiä kaikkia tuvassa ennestään olijoita. "Hyvää iltaa, Norrskatin Isakki" — "hyvää iltaa, Kalle" — "hyvää iltaa, Finnis-Isakki" — "hyvää iltaa, Ullus Gabbel" j.n.e. Minä olin kuvitellut mielessäni, että ensinnä tulleella Jonk-Errillä oli erityinen arvo saaren miesten kesken; mutta nyt huomasin heidän kaikkein olevan "luotsivanhimpien" näköisiä. Niinpä sanottiinkin milloin kestäkin läsnä tai poissa olijasta: "Hän on paras mies pyyntimatkoilla."

Viimein aukesi ovi vielä kerran ja Rias-Matti astui tupaan; silmänräpäyksessä minä arvasin tulijan siksi. Hän otti päästään lammasnahkalakin ja katseli ympäri, oudostellen niin suurta vierasjoukkoa. Emäntä ehti ennen minua ja selitti lyhyesti koko asian. Matti toivotti ystävällisesti ja selvällä Ruotsin kielellä minulle tervetuloa ja pyysi minua pitämään hyvänäni, mitä talossa oli. Kaikki olivat nousseet seisomaan, tervehtivät vuorotellen vanhusta ja moni lausui ilmi kummastelunsa, että "meidän vanha Matti" vielä oli niin reipas 80 vuoden ijässäänkin. Riisuutuessaan puheli hän milloin kenenkin kanssa syyskalastuksesta, pellavalankain hinnasta j.m.s. Minuun hän ei kiinnittänyt erityistä huomiota. Viimein hän paitahihasillaan pysähtyi lieden eteen, jossa emäntä ahkeraan hämmenteli kiehuvaa pataa. Ukko valitteli, että kylmyys oli vähän kiusallinen noin vanhoina päivinä.

Pitääpä minun kuvaella vanhuksen näkö. Hän oli kauneimpia ukkoja, kuin olin koskaan nähnyt. Ollen keskikasvuinen piti hän ruumistaan suorana ja liikkui hyvin vilkkaasti, ja samoin hänen puheensa ja kasvojensa vilkkaat liikkeet osoittivat hänen luonteessaan olevan jäntevyyttä ja virkeyttä enempi, kuin hänen ikäisillään muuten on. Mutta kerron tässä vain hänen ulkomuotonsa, sillä kunnioitusta herättävän vanhuksen sisällisen olemuksen ja luonteen kuvaaminen on tämän kertomuksen tärkein osa ja vaivalloisin tehtävä. Hänellä oli korkea, paljon ajatuksia sisältävä päälaki, lumivalkoisen tukan seppelöimänä. Vaikka hänen ryhtinsä oli reipas, kasvonsa elävät ja katse vilkas, oli sentään mahdoton erehtyä hänen ijästään. Koko hänen olemuksestaan näkyi jaloutta, avomielisyyttä ja niin lujaa luottamusta elämän arvoon, että ainoastaan harvat paraimmistakaan voivat sitä säilyttää elämän myöhäisen lopputiliin asti. Unhottamatta hetkeksikään arvokkaisuuttansa liikkui ukko tulen edessä, iloisen vallattomasti kääntäen milloin mitäkin ruumiinsa puolta tuleen päin. Hän sylki tuleen ja pisti uutta purutupakkaa poskeensa. Pieni kuusivuotinen tyttö astui tupaan ja lausui tuttavasti: "Hyvää iltaa, ukko!" Vanhus nosti tytön syliinsä ja suuteli häntä; ilmeisesti olivat ukko ja lapsi hyvät ystävät. Rias-Matin kanssa oli tupaan tullut hänen poikansa Jukki, ja hänen luoksensa pysähtyi lapsi, tervehdittyänsä ensin kaikkia muita ja saatuaan jokaiselta ystävällisen vastauksen: "Hyvää iltaa, Ann Ull!" — "Ukko hemmoittelee Ann Ullin pilalle", sanoi Jukki. — "Äiti sanoi, teidän pitäisi tulla syömään." — Lapset teitittelevät Bergössä aina vanhempiansa.

Emäntä toi pesuvadin ja pyyheliinan Matille, kysyen: "Tahdotteko pestä kätenne?" Aviopuolisotkin useammin teitittelevät kuin sinuttelevat toisiansa. "Ullus Gabbel", sama mies, kuin 10 vuotta sitte pelasti Enströmin ajojäistä, huomautti: "Rias-Matti kyllä tiesi, mitä teki, kun otti vanhoillaan vielä uuden akan." — "Jos ei itse tiedä, muilta kysymättä, mitä pitää tehdä, niin vähän ne tekemiset maksavat", vastasi Rias-Matti niin vakavasti sointuvalla äänellä, että puhelu sille taholle kerrassaan keskeytyi. Pöydällä oli vielä minun eväslaatikkoni ynnä mitä emäntä oli tuonut lisää minulle ja maalahtelaisille. "Te, herra, näytte jo syöneen", sanoi Rias-Matti, "mutta nyt pitää minun käydä käsiksi illalliseeni." Emäntä raivasi pöydän, toi kivivadilla velliä sekä voita, leipää ja maitoa. Ukko pisti ison palan voita velliin ja söi sitte ahkeraan ja kauan, kuitenkin ottaen samalla osaa puheluun.

Nuoremmista oli eräs 30-vuotinen, lyhyen vanttera mies erittäin vakavan näköinen. Tätä Norrskatin Isakkia pidettiin hyvin taitavana ampujana ja kätevänä pyssyseppänä. Puheltiin paljon ammunnasta ja tarkastettiin Rias-Matin hyljepyssyjä. Minä lausuin epäileväni, että heidän kotitekoiset, raudasta taotut, raskaat pyssynsä pystyivät kilpailemaan nykyisten tehdaskiväärien kanssa osumisessa kohti pitemmiltä matkoilta; mutta sitä heti kaikki ryhtyivät vastustamaan. "Sen pitää olla kohti osuva ja käydä hylkeen päähän 100:n, ehkäpä 150:nkin askeleen päästä", sanoi Norrskatin Isakki. Hänen mielestään siihen tarvittiin hyvin iso reikä ja sikäli paksut seinätkin. Minä huomasin vastustamisen turhaksi vaivaksi; mutta olin pahoillani, ett'en ollut ottanut mukaani jotakuta tarkkaa ekspressi-stussaria. Norrskatin Isakki kävi noutamassa läheisestä kodistaan äsken tekemänsä hyljepyssyn, joka oli oikea hirviö. Tavalliset, joita pidetään pyyntimatkoilla, ovat jo nekin aika isot ja painavat 18 tai 20 naulaa, mutta tämä painoi 39 naulaa, oikea kanuuna; 8 luotiin meni 1 naula lyijyä ja 1 naula ruutia 24 panokseen. "Se on tarkka, jos vain pysyy vakavana, ett'ei värähdä ampuessa", sanoi mestari luottavasti. Päätettiin seuraavana päivänä ampua pilkkaan muutamilla paraimmilla pyssyillä. Rias-Matti oli ahkerasti ottanut osaa keskusteluun, ja minä kysäsin, milloin hän viimeksi ampui hylkeen. "Jo on kohta 15 vuotta kulunut, kuin viimeksi olin pyyntiretkellä, mutta jonkun lahtihylkeen ammun minä silloin tällöin vieläkin, ja viimeisen ammuin viime juhannuspäivän iltana." Hän kummasteli, että minä olin lähtenyt ulos meren saareen näin myöhäiseen vuodenaikaan, ja sanoi, että minulla ei suinkaan ollut suurta toivoa saadakseni ampua yhtään harmaata hyljettä, mutta kyllä ehkä jonkun rantahylkeen, jos onnea sattui. Minun olisi pitänyt tulla myöhemmin, jolloin jo saaristo on jäässä ja hylkeet nousevat jään reunalle, taikka myöskin keväällä jäiden lähdön aikana, jolloin lahtihylkeet nousevat yksinäisille mataloille kallioille, kiville tai pienille uiville jäälautoille. Vastaukseksi minä selvästi esitin, mikä oli tarkoituksena tulollani Bergöhön, ja mainitsin, että minulla oli kanssani ihan äskettäin painettu kirja, jossa on monta kertomusta metsästäjäin elämästä saloilla ja vesillä. Niistä, joita kiihkeä halu vetää uskaliaasen, voimia koettavaan urheiluun joko avaroille saloille taikka monenmoisesti vaihtelevalle, oikulliselle merelle, on hyvin hauska kuulla, miten toiset ovat uutterasti ja väsymättä temmeltäneet vaivoissa ja vaaroissa. Minä otin kirjan ja näytin kuuluisan karhunpyytäjän kuvaa sekä hänen omia kertomuksiaan monista karhuntapoistansa. Kirja kiersi kädestä käteen, ja kaikki ylistelivät kolmenyhdeksättä ikäisen hämäläisen Heinäkankaan kuvaa. Viimein joutui kirja Norrskatin Isakille, joka pyytämättä alkoi lukea hitaasti, kovalla äänellä ja hyvin juhlallisesti. Kaikki muut vaikenivat ja kuuntelivat yhä vilkkaammalla tarkkuudella.

Siinä minulla oli hyvä tilaisuus tarkastella miehiä. Mitään erityistä sukutyyppiä minä en voinut huomata, mutta sen sijaan näytti jokaisella olevan luja itseluottamus sekä elävä, vilkas mieli. Ruumiin rakennukselta ja kasvoilta olivat he hyvin erilaiset. Ainoa yhtäläisyys ulkomuodossa oli, että heillä kaikilla oli tuuhea, musta tukka, monella aivan pikimustakin, mutta silmät kuitenkin monella siniset tai vaaleanharmaat. Jok'ainoa heistä jo ulkomuodollaan herätti kunnioitusta ja luottamusta. Rias-Jukin palatessa illalliseltaan pysähtyi Norrskatin Isakki lukemasta, ja Ullus Gabbel lyhyesti kertoi hänelle, mitä jo oli luettu, sellaisella tavalla, että siitä kyllä näkyi, miten hyvin hän oli käsittänyt nämä näille saarelaisille ihan uudet kuvat autioilta saloilta. Milloin kukin toisista lisäsi hänen kertomukseensa jotakin, josta näkyi, että kaikki olivat elävästi ja tarkasti seuranneet kertomuksen juoksua. "Elämä hylkeenpyynnissä, vaihteleva päivänpaisteisena ja pimeänä, tyynenä ja myrskyisenä, vetää voimakkaasti puoleensa", sanoi Jonk-Err, "ehkäpä sen tähden, että se usein on vaarallinen; mutta kyllähän voimme ymmärtää, että sitä, joka on kasvanut metsäseudussa, mielensä vetää veriseen taisteluun väkevää karhua vastaan." — "Sanotaan kyllä", vastasin minä, "karhulla olevan yhden miehen mieli ja yhdeksän miehen voima, mutta en minä huoli verrata aseellisen karhunpyytäjän vaaraa hylkeenpyytäjäin taisteluun henkensä edestä vyöryvien jäälohkareiden välissä myrskyn jyrinässä ja kuohuvan meren huumaavassa pauhussa." Oli kuin kipuna olisi sytyttänyt uljasten miesten mielikiihkon merelle. "Niin, siinä taistelussa me olemme olleet mukana", sanoi Ullus Gabbel. "Ken ei ole kuullut sitä musiikkia pyyntiretkellä ulkona maattomalla merellä, hän ei tiedä, että se on juhlallisempi kuin urut kirkossa", sanoi Norrskatin Isakki innoissaan. "Kaunein ja juhlallisin se musiikki kuitenkin on silloin, kuin on eletty sen ohitse ja Herra jälleen antaa auringon paistaa tyynelle merelle", arveli Rias-Matti. Minä näin, miten itsekukin muisteli pahinta hengenvaaraa, kuin kukin oli kokenut pyyntiretkillä, mutta kaikki olivat hetkisen vaiti.

Lukemisen aikana oli kaksi nuorta naista tullut tupaan ja pysähtynyt uunin nurkkaan. Nyt he astuivat miestensä, Rias-Jukin ja Norrskatin Isakin luo, ystävällisellä katseella muistuttamaan illallisen ja kodin hiljaisen yörauhan odottavan heitä. Emäntä laski kätensä ijäkkään Matin hopeatukkaiselle päälaelle, sanoen: "Vanhus on väsyksissä, hänen pitää käydä levolle."

Ruvettiin siitä hajautumaan. Minä muistutin sopimustamme kokoutua seuraavana aamuna Norrskatin Isakin luo pilkkaan ampumaan ja kysyin Rias-Matilta, salliko hän minun kutsua huomisillaksi kaikki tyyni totilasille hänen tupaansa. "Silloin me otamme esille pyyntimuistomme", vastasi hän. "Ja Norrskatin Isakki lukee loppuun kertomuksen siitä metsämiehestä", vastasi Jonk-Err.

Minä saatoin vieraita ulos ja maalahtelais-ystäväni menivät Jukin kanssa pihan poikki hänen tupaansa, josta he saivat yösijaa.

Tuuli oli tyyntynyt melkoisesti, mutta meri kohisi vielä kovasti, säännöllisessä, hitaassa tahdissa, vahveten ja heiketen, mikäli mainingin kuohut sivelivät saarten rantoja. Minä astuin ylös harjulle, jossa monet tuulimyllyt seisoivat kuin kummitukset kuutamotaivasta vasten. Kauan minä siellä seisoin, ihastuksissani katsellen omituista luonnon-näytelmää. Pilviä oli harvaan ripoteltu taivaalle, osa niistä mustina möhkäleinä, toinen osa kirkkaassa valossa, välillä tummaa taivasta, josta pilkuttivat välkkyvät tähdet. Meri oli edessä mustana, ilman näkörajaa; se ikään kuin makasi ja kohina ikään kuin tuntui sen raskaalta henkitykseltä.

Minun palatessani Rias-Matin tuvalle seisoi ukko rappusten reunalla paljain säärin ja paitasillaan, etuhelma ylös nostettuna. "Seisotteko te, vanha Matti, alasti kylmässä tuulessa?" kysyin minä. "Sen työn minä teen joka ilta", vastasi ukko. Päästyä tupaan istahti hän sängyn laidalle. "Nyt me käymme nukkumaan", sanoi hän, "mutta ensin minä pistän uutta purutupakkaa poskeeni, — te ette ehkä sitä käytä? Hyvää yötä nyt!" Ukko ryömi lammasnahka-alustaisen peitteensä alle ja veti uutimet eteen. Muutaman minuutin kuluttua minä jo kuulin hengityksestä hänen makaavan. Jopa emäntäkin makasi sisäkammarissa.

Hetkisen minä vielä istuin järjestelemässä näinä kahtena päivänä karttuneita havaintojani. Tapaukset olivat kyllä pienet, ja kuitenkin tuntui minusta, kuin olisin kokenut jotakin minun elämän-käsitykselleni hyvin tärkeätä.

Aamiainen Rias-Matin luona ja maalahtelaisten lähtö.

Minä heräsin ennen päivän valkenemista. Iloinen valkea levitti suuresta uunista läheltä lattiaa huoneen nurkasta väräjävää valoa yli koko tuvan. Rias-Matti istui jo pöydän vieressä, kahvikuppi kädessä, ja emäntä pyyhki lattiaa. Minun noustuani ylös ja suoritettuani aamupuuhani tarjottiin minulle kahvia. Matti otti kaapista pullon ja kysyi, enkö minä tahtonut kaataa vähän viinaa kahviin. Kun minä eitin turmelevani hyvää kahvia, vastasi emäntä, joka näytti mielellään hoitavan puhetta jokapäiväisissä tilaisuuksissa: "Vanhus panee joka aamu vähän kuppiin, mutta sitte hän ei koko päivänä tarvitse mitään väkevää." — "Te kyllä teette mielellänne itsekin samalla tavalla, jos vain kertoisitte asian suoraan", virkkoi Rias-Matti, ystävällisesti katsahtaen vaimoonsa. "Ette kai kadehtine sitä minulta", vastasi emäntä hiljaa. Ukko nauroi ystävällisen iloisesti.

Vaikka viinan nauttiminen on hyvin yleinen tässä saarikansassa, on väärinkäyttö kuitenkin hyvin harvinainen; "humalaan juomista" pidetään hyvin alentavaisena.

Päivän valjetessa emäntä jo kantoi pöydälle aamiaisen, paistettua kutun (hylkeenpojan) lihaa, perunoita, voita ja uunissa imellytettyä ruisleipää, joka oli hyvin mustaa ja sitkeää. Minä koetin syödä hylkeenlihaa, vaan se tuntui hyvin rasvaiselta ja vastenmieliseltä. Emäntä huomautti: "Hylje on hyvää, kun se on suolaamatta; mutta se pian vanhenee ja härskeytyy."

Rias-Jukki astui tupaan maalahtelaisten kanssa. Heidän tervehdykseensä vastasi emäntä ja käski heitä istumaan; hänellä oli tapana ottaa kaikki yksinomaan itsellensä.

"Me tulemme sanomaan jäähyväsiä ja kiittämään seurasta", virkkoi Ville. "Minä tulen saattamaan rantaan asti", sanoin minä. He sanoivat jäähyväset isäntäväelle ja pyysivät Rias-Mattia ja Jukkia käymään Maalahdella tervehtimässä. Vanhus lähetti terveisiä Enströmille. Rantaan mennessä kysyin, mitä saisin maksaa kyydistä. "Ei teidän pidä mitään maksaa", vastasi Ville. Kun minä koetin olla itsepäinen, sanoi Mikki nauraen: "Ei teidän pidä maksaa, sillä silloin kai pitäisi myöskin Kalastaja-Kallen ja minun maksaa." "Tuuli on lännessä, kuten eilenkin", sanoi Ville, ikään kuin keskeyttääkseen koko maksupuhetta.

Rannalla pudistimme kättä jäähyväsiksi. He työnsivät veneen vesille, tuuli paisutti heti purjeet ja vene läksi kiitämään, vasen laita ihan veden rajassa. "Hyvästi!" kuuluivat kaikki kolme huutavan. "Terveisiä Maalahdelle", vastasin minä ja huusin käsitorveen vielä "terveisiä Bergs-Hannille", mutta he luullakseni eivät enää kuulleet sitä, kun meri pauhasi kovasti ja vene kiehutteli vettä koskina.

Paluumatkalla rannasta kävin eräässä tuvassa, jossa asui pyyntiretkellä kuolleen hylkeenampujan leski monen lapsen kera. Minun astuessani tupaan olivat kaikki ahkerasti kutomassa verkkoja. Ainoastaan äiti pysäytti työnsä, toi tuolin ja kysyi, saiko hän tarjota kahvia. Nuorimman pojan tunsin minä samaksi poikaseksi, joka tullessani neuvoi minua Rias-Matin asuntoon ja sitte Mikin kehoituksesta levitteli poikain kesken huhua, että minä muka olin "Ruotsin kuningas". Hän oli vasta seitsenvuotinen, mutta käsitteli verkkokäpyä jo varsin näppärästi.

Minä kysyin hänen nimeänsä. "Kalle", vastasi hän; "isänsä kaima", lisäsi äiti. Vanhin poika, kaunis, neljäntoista vuoden ikäinen nuorukainen, sanoi eilisiltana kuunnelleensa Rias-Matin tuvassa miesten puhelua pyyntiretkistä ja Norrskatin Isakin luvanneen ottaa kuuden vuoden päästä hänet pyyntimieheksi.

Äiti katsoi ylevästi poikaansa ja sanoi: "Hänestä tulee meidän isäntä, jos saa elää."

Minä kysyin miten hän tuli toimeen leskenä monen lapsen kanssa, ja hän kertoi mieheltään jääneen paljon kalanpyydyksiä ja kahden venekunnan Munisalosta joka kesä kalastelevan hänen pyydyksillään, antaen hänelle puolet saaliista. Sillä hän eli lapsinensa, jäipä aina vielä rahaakin ostaa lankaa pyydyksien korjaamiseksi. Kalle sai äidiltään luvan lähteä minun kanssani.

Minun palatessani Rias-Matin tupaan oli Ann-Ull siellä; tervehdykseeni vastasi hän: "Te ette sanoneet hyvää iltaa eilen, niin kuin kaikki muut." Minä jouduin vähän hämilleni suorapuheisen lapsen moitteesta, mutta suklaa-konvehti pani alulle ystävyyden, joka sitte yhä kasvoi koko ajan, kuin viivyin saarella.

Kävely Rias-Matin kanssa.

Rias-Matti läksi mukaan Norrskatin Isakin talolle, jossa pilkkaan ammunnan piti tapahtua. Mennessä kyselin minä Isakin kotioloja ja Matti huomautti minun jo nähneen vaimon, kun hän eilisiltana kävi noutamassa miestänsä. "Norrskatin Isakilla on kelpo vaimo", jatkoi hän; "yksi poika heillä on ja yksi tulee kohta lisäksi, jos ei tule tyttö. Hän on kunnollisimpia miehiämme; talo ei ole pienimpiä, ja hän tuli isännäksi aivan nuorena, isän kuoltua, mutta kauan hän eli naimattomana, piti talon kunnossa ja harjoitti verkkokalastusta palkkaväellä. Uljas mies hän on pyyntiretkillä ja paras ampuja koko saarella."

Me istahdimme kivelle kumpikin puolellensa polkua, joka vei Isakin taloon. Minä lausuin joitakuita sanoja selittääkseni luuloani, että bergöläiset olivat voimakasta väkeä. Rias-Matti vastasi: "Niinpä on, että pelkureilla ei ole oikeata olopaikkaa tällä saarella, he saavat etsiä helpompaa toimeentuloa kuin Bergössä. Sekä kalastus että hylkeenpyynti koettelee miestä. Meidän naisemme ovat myöskin lujaa tekoa; ainoastaan kivulloiset ja vanhat istuvat tuvissa kutomassa verkkoja, muut ottavat reippaasti osaa kalastukseen ja näkevät melkein suurimman vaivan maanviljelyksessä, sillä miehet maissa ollessaan rakentelevat veneitä ja venekaluja, tekevät kalastusneuvoja ja maatyökaluja, pitävät kartanoita, venetalaita ja laitureja kunnossa ja tekevät kaikki matkat sekä ostamaan tarpeita, joita ei saareltamme saada, että myömään vuoden saaliit hylkeenrasvaa ja kaloja, ja etsivät paraita hintoja milloin Ruotsista, milloin omasta maasta." Kahdeksantoista kertaa oli Rias-Matti käynyt laivurina Tukholmassa myömässä rasvaa. "Me tarvitsemme paljon rahaa tässä saaressa", jatkoi hän, "viljaan, kalanpyydyslankaan ja kaikenlaisiin tarvepuihin; moneen taloon ostetaan yksin polttopuutkin. Eikä lampaistakaan riitä kylliksi villoja pukimiksi meille kaikille. Kun minä synnyin tällä saarella, oli täällä 180 asujanta, ja viime vuonna oli väkiluku 670, mutta tänä vuonna on 50 lasta kuollut kurkkumätään." Avioliitot ovat hyvin hedelmälliset Bergössä, kertoi hän. Useimmat lapset syntyvät vähän ennen miesten lähtöä pyyntiretkille eli yhdeksän kuukauden kuluttua heidän palaamisestaan kotiin. "Bergöläiset tulevat nyt paremmin toimeen kuin minun nuoruudessani, ja kaikin tavoin edistytään", sanoi Rias-Matti.

Läheisestä tuvasta kuului virrenveisuu, ja Matti selitti isännän olleen kauan sairaana ja kuolleen nyt kaksi päivää ennen minun tuloani; vaimo ja lapset siellä nyt veisasivat virttä vainajan paarien vieressä.

Minä kysyin millä kannalla koulunkäynti ja lukutaito olivat, ja vanhus vastasi kaikkein osaavan lukea, kirjoittaa ja laskea lukua välttävästi. Kaikkina aikoina on lasten opettaminen ollut äitien huolena. "Minun aikaisimmassa lapsuudessani ei ollut kirkkoa saarella", sanoi hän, "ruumiit haudattiin Maalahdelle. Siihen aikaan pidettiin hartaushetki pyhinä joka kodissa; samoin tehdään vieläkin monessa tuvassa; tavallisesti veisataan vain joku virsi, mutta usein luetaan myöskin uutta testamenttia tai jotakin saarnakirjaa. Papin tulot ovat hyvin pienet, niin että meillä välistä on pappi, sellainen kuin on, ja välistä ollaan ilman."

Me istuimme siimeksessä tuulelta, ja pilvettömältä taivaalta paistoi aurinko lämpimästi. Sievät pikku talot olivat ikään kuin ripoitellut sinne tänne valkoiselle maalle; ne levittivät mieleen rauhan ja kodikkaisuuden tunnetta. Kahden tunnin kuluttua nousustaan aurinko ei ole kovin korkealla taivaalla siellä pohjoisessa siihen aikaan vuodesta; sen valo heijastui tulen tavoin monen monesta ikkunasta. Rias-Matti osoitti monta taloa, joissa eilisillasta minulle tutut pyyntimiehet asuivat, ja hän selitteli minulle monta paikkakunnan omituista oloa. Minulla ei ole paljoa puhuttavaa lukijalle siitä tuntikaudesta, jonka istuin kuunnellen vanhuksen avomielisiä ilmoituksia tuosta maatilkusta, johon hänen elämänrakkautensa oli kiintynyt, mutta hän itse yhä paremmin selvisi minulle sellaiseksi mieheksi, joka on sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa, mikäli hän näet tunsi ja ymmärsi maailmaa.

Rias-Matin isoisän isoisällä, Simon Erik Nymanilla, oli ollut hallussaan kaikki se maa, kuin näkyi siitä paikasta, jossa me istuimme. Tila moneen osaan jaettuna, on vieläkin maakirjassa nimeltään Nyman. Joka tilanosa on paloiteltu vielä moneen pikkupalstaan ja vanhusten eläketilkkuun, joilla kullakin on eri nimensä. Enimmät asujamet ovat likeisempää tai etäisempää sukua Rias-Matille. Minä mainitsin, että hänen vaimonsa, kun minä heille saavuin ja vanhus oli poissa vesillä, oli kertonut sukulaisten koettaneen estää hänen uutta naimistansa. Ukosta se oli vastenmielistä kuulla; hän vastasi: "Vai niin! Suu on muutamilla kuin lampaan perse, se ei voi yhtään pidättää, vaan siitä ehtimiseen vieriskelee ulos, mikäli on tulevaa. Minun poikani ja tyttäreni ovat jo vanhat ihmiset, kuten sanotaan, ja kaikki he elävät omin neuvoin. He kunnioittavat minua kaikki ja pitävät arvossa minua vanhoilla päivilläni, mutta hänen ja heidän välinsä ei ole koskaan ollut oikein hyvä. Jäätyään leskeksi minun nuoremmasta veljestäni, joka oli kelpo mies, mutta hukkui nuorena pyyntiretkellä, on juuri hän antanut minulle kaikkea sitä apua, kuin yksinäinen mies tarvitsee tuvassa naistoimiin. Minun tyttärilläni on, kuten sanoin, omat kodit hoidettavana. Kun minä vanhoillani tahdoin häntä hylkäämään omaa pikku taloansa; myömään kalanpyydyksessä, joita hänellä oli paljo, ja muuttamaan minun luokseni, sanoi hän nuoresta pitäin tottuneensa olemaan itsenäinen emäntä kodissaan eikä vanhanakaan huolivansa muullaisesta elämästä. Hän oli kyllä taipuvainen tulemaan, jos me vain vihkimisellä yhdistettiin pariskunnaksi; ja silloin minä päätin anoa konsistorilta lupaa vihkimiseemme. Pitää ollakin kaikenlaisia temppuja ennen kuin lanko ja käly saadaan vihkiä yhteen. Hän on urhakka vaimo ja hyvä sydämmestään ja kaikki kyllä pitävät häntä kunniassa, vaikka saavatkin kuulla häneltä monta äreätä sanaa, sillä suuta hänellä kyllä on. Kalastuksessa, jota me enimmäkseen harjoitamme yhdessä Jukin ja hänen vaimonsa kanssa, on hän vikkelä ja soudussa väkevä kuin mikähän."

Pilkkaan ammunta.

Minä muistutin, että jo oli aika mennä Norrskatin Isakille. Niinpä läksimme ja astuimme harjun poikki. Varsinaisia ajoteitä ei ole Bergössä eikä niitä tarvitakaan, mutta polkuja on ristiin rastiin poikki kallioiden. Meidän astuessamme tupaan istui emäntä kutomassa kangasta ja Isakki puuhaili pyssyjen parissa, jotka olivat käsillä suurella pöydällä. Tupa oli avara ja siisti; liedessä porisi kirkkaaksi puhdistettu kahvipannu, lattia oli äsken pesty ja ripoiteltu täyteen katajanhavuja. Katossa oli joukko tarvepuita orsilla kuivamassa. Ikkunan edessä seisoi visakoivuinen höyläpenkki; samalla seinällä oli sorvikone ja ruuvipenkki sekä paljo työkaluja. Näkyi kyllä, että kodikas uutteruus vallitsi tuvassa. Meille toivotettiin tervetuloa ja tuskin ehdimme istuutua, kuin emäntä jo edessämme niiasi, kahvintarjotin käsissä. Nelivuotinen poika, isänsä tarkka pienoiskuva, seurasi häntä uskollisesti kinterillä ja matki kaikkia hänen liikkeitänsä. Lyhyen palleroisessa muodossaan, tukka tuuhea ja sysimusta, vaaleanharmaissa silmissä vakavan luottava katse, oli Pikku Isakki varsin hupaisen näköinen. Minä annoin isälle sikarin ja hän, ollen tottumaton polttamaan, joka tapa ei ole yleinen saarella, kävi usein sylkemässä lieteen, samalla puhellen pyssyn teosta ja hyvästä ammunnasta. Rias-Matti hymyillen osoitti pikku Isakkia, joka astuskeli, puikko suussa, isänsä sivulla heilutellen ruumistansa merimiehen tavalla, ja sylki tuleen kuten vanhempi Isakkikin. Kun poikanen sattui isänsä jalkain eteen, pysähtyi hän ja laski kätensä pojan tuuhealle tukalle, mutta ei siltä pysäyttänyt puhettansa. "Pikku Isakki tulee niin isäänsä", sanoi äiti. Rias-Matti kutsui pojan luokseen ja nosti hänet hajasäärin polvelleen. Minä näin vanhuksen katseessa ystävällisiä ajatuksia kauas kohti tulevia aikoja. Norrskatin Isakki selitteli pyssynteon kehitystä hamasta piilukkoisista aina nykyisiin "sisävipuisiin" nallilukkoisiin asti; ensimmäiset nallilukot olivat olleet "ulkovipuiset". Hän oli kuullut puhuttavan takaa ladattavista luotikivääreistä, jopa nähnytkin niitä, mutta ne olivat kaikki "puotitavaraa", joka hänen mielestänsä oli hyvin huono ominaisuus pyssyssä.

Pyssymies toisensa perästä saapui tupaan, jokaisella vankka "hyljepyssy" kädessä. Kaikki noudattivat saaren yleistä täydellistä tervehdystapaa, antoivat kättä ympäri tuvan joka hengelle, unhottamatta pikku Isakkiakaan, joka nyt jälleen seisoi isänsä vieressä. Kun kaikki saivat juoneeksi kahvia, läksimme ulos, pikku Isakki astui myöskin mukana kantaen pitkää kepakkoa, joka hänestä oli hyväkin hyljepyssy.

Kahden kyynärän korkuista kiveä käytettiin musketin alustana; puupölkäre, keskipaikka pilkaksi noettuna, asetettiin tuulen päälle toiselle kivelle, jonka takana oli vuoren seinä. Minä kysyin oliko se heistä pitkä matka; Norrskatin Isakki vastasi: "Pitemmältä matkalta ei juuri tuhlata kutia hylkeille." Mitatessa huomattiin sitä olevan ainoastaan 75 askelta. Monta tuntia sitte ammuttiin, ja minun entinen luuloni toteutui. Joka kerran, kuin osui ohitse taikka huonosti, keksittiin aina jotain muuta syytä kuin vikaa pyssyn tarkkuudessa; milloin oli syynä tuuli, milloin taas oli luoti litistynyt pyssyyn painettaessa. Lataamiseen meni summattoman paljo aikaa, ja joka laukauksen jälkeen puhdistettiin piippu ruudin tomusta. Milloin joku luoti sattumalta osui pilkkaan, ylistettiin "vanhaa kohtiosujaa" ja pantiin se siinä kunnossaan syrjään odottamaan ensi tilaisuutta, jolloin se saataisiin ojentaa kohti hylkeen päätä. Minä huomautin, että eilen oli puheltu ampumisesta 150 askeleen päästä, mutta kuin mittasin sen verran maata, vastattiin yhteen suuhun: "Ei pidä haaskata kuteja noin pitkälle matkalle." Täällä huomasin saman asian kuin maalaispyssymiehillä metsäseuduissa; arvataan liian pitkäksi matkat, ne kun aina arvostellaan silmämäärällä. Sata askelta ovatkin oikeastaan 60, ja 50 askeleeksi ilmoitettua onkin vain 30 askelta. Kaikki kuuntelivat hyvin tarkkaan minun esitystäni, miten edullista heidän olisi käyttää pyyntiretkillä takaa ladattavia stussareja. Suomen urheiluklubin jokavuotiset kilpa-ammunnat, joissa maamme kaikki pyssymiehet saavat omalla seudullaan kilpailla suuremmista ja pienemmistä palkinnoista ammunnasta pitemmiltä ja lyhemmiltä matkoilta, eivät vielä silloin olleet alkaneet eikä minulla siis ollut niitä vastustamattomia todistuksia, kuin niiden kilpailujen tulokset antavat rahvaan pyssyjen arvaamattomasta huonommuudesta kaikenlaisten takaa ladattavien stussarien rinnalla. Kaikki mielellään tunnustivat, että takaa ladattavat olisivat kevyemmät kantaa pyyntikävelyillä ja helpommat pitää puhtaana ruudintomusta ja varsinkin ruosteesta, joka on hyvin kiusallinen ulkona merellä, jossa vesi on suolainen. Minun vakuutukseni, että nykyiset tehdasstussarit, myöskin takaa ladattavat, ovat erinomaiset suuresta tarkkuudestaan, näytti viimein kuitenkin herättävän heidän huomiotansa. Sovittiin, että minun piti Helsingistä tilata muutamia sellaisia Vaasaan, jossa niitä saaren pyssymiehet saisivat käydä koettamassa.

[Tässä sopii mainita, että muutamia Larssenin ekspressi-stussareja lähetettiinkin samana syksynä Vaasaan, mutta Bergön pyssymiehet eivät niitä hyväksyneet. Ollen tottuneet raskaihin kivääreihinsä, jotka omalla painollaan tekevät ponnahduksen tuntumattomaksi lauaistessa, joka aina tapahtuu jonkun alustan varassa, tukematta tukkia olkapäähän, pelkäsivät he keveän stussarin kovaa ponnahdusta ja ampuivat huonosti.]

Iso joukko nuorukaisia ja poikia oli kiihkoisina katselijoina läsnä kilpa-ammunnassa. Joukolla he joka laukauksen jälkeen juoksivat noutamaan pilkkapuuta. Minä kysyin, vieläkö he luulivat minua Ruotsin kuninkaaksi. Ei, sitä he eivät enää luulleet. Muuan pikku poika sanoi: "Te olette kippari Hämeenlinnasta." Suurempi poika selitti hänelle, että siinä maassa ei ole mitään merta eikä hylkeitä. "Site minä en koskaan mene sinne", vastasi pikku poika.

Varustautuminen pyyntiretkelle.

Vasta päivällisaikaan lakattiin ampumasta, ja me erosimme päättäen illaksi kokoutua Rias-Matin luo. Vanhus ja minä teimme kierroksen venevalkaman kautta, että saisin nähdä muutamia maalle vedettyjä hyljeveneitä. Ne olivat muodoltaan omituiset, kaikki ihan yhdenlaiset. Minä piirustin yhdestä kuvan ja merkitsin mitat muistiin. Pituus keulasta perään oli 36 jalkaa; leveys keskeltä 10 1/2 jalkaa ja syvyys mastoteljon kohdalta sisäpuolelta 34 tuumaa. Keulapuolelta on vene hyvin matalalta vedessä ja peräsimen alareuna on lähempänä veneen keskusta kuin varren pitimet. Tällä rakennustavalla on saavutettu kolme tärkeätä etua: suuri kantavuus ja tilavuus, kelpaavaisuus kulkemaan myrskyssä ja helppous vetää ylös jäälle sekä usein jäätä myöten käsivoimalla pitkät matkat, jota varten korkea vaan lyhyt köli veneen keskimmäisen kolmanneksen alla on raudoitettu. Tietysti ei sellainen vene ole aiottukaan pikapurjehdusta varten; muutamat niistä kuitenkin saattavat nousta hyvästi vastatuuleen ja lipua aika lailla myötäiseen.

Meidän saapuessamme kotiin oli emännällä valmiina sakea puuro karkeista ohrajauhoista, ja minun eväskonttini avulla söimme vahvan päivällisen. Lasi portteria päälle oli emännästä "aivan häpeemättömän hyvä vatsalle".

Päivällisen jälkeen juodessamme kahvia, jossa oli "vähä väkevää seassa", kertoi Rias-Matti minun pyynnöstäni laveasti sekä tarpeiden että miesten itsensä varustelut pyyntiretkelle.

Ihmiset näillä rannoilla elivät muinoin yksinomaisemmin kalastuksella. Varsinaista pyyntiretkeilyä, pitkiä pyyntimatkoja veneellä ulos Pohjanlahdelle, hän ei luullut vanhemmaksi kuin vähän toista sataa vuotta; mutta ammoisista ajoista asti on hylkeitä nuijimalla tapettu jäällä Merenkurkussa, Pohjanlahden kapeimmalla kohdalla, jossa meri joka vuosi jäätyy 2 tai 3 kuukaudeksi Ruotsin rannasta Suomen rantaan asti. Hylkeet sorvaavat siellä siten, kuin edellä on kerrottu, henkireikiä, joista nousevat ylös jäälle; mutta suuressa Pohjanlahdessa Merenkurkun eteläpuolella (Etelämeressä, joksi bergöläiset sitä nimittävät) on hylkeitä runsaammin ajojäissä. Hänen luullaksensa ei pyssyntaonta ollut kovinkaan vanha näissä seuduissa. Hänen nuoruudessaan olivat "hyljeretket" yleiset pitkin suurinta osaa Vaasan läänin rannikkoa, mutta nyt niillä käyvät ainoastaan Vaasan seudun etäisimmät ulkosaaristolaiset, paraastaan vain Bergön asukkaat ja muutamia venekuntia Korsnääsistä. Raippaluodon ja Björkön hylkeenampujatkin nyt enimmäkseen lähtevät pyytelemään vasta sitte, kuin meri aukenee jo saaristossakin, ja silloin he ampuvat hylkeitä yksinäisiltä jäälautoilta.

Ihan varmaan on yhä paremmin edistyvä maanviljelys vaikuttanut, että monessakin paikassa on luovuttu hylkeen pyynnistä. Ei ole syytä luulla, että esim. närpiöläisillä, jotka 1808 läksivät joka mies moniin verisiin taisteluihin säännöllisiä venäläisjoukkoja vastaan ja osoittivat oikeaa sankarillisuutta, että heillä ei enää olisi sitä uljuutta ja pelottomuutta, kuin hylkeenpyynnissä tarvitaan. Ei myöskään hylkeiden vähyys ole mainitun muutoksen aiheena, sillä bergöläiset ovat huomanneet "harmaan hylkeen" vuosikymmeniä yhä lisäytyneen ulkona meressä, vaikka pienemmät rantahylkeet ovatkin vähenneet sisäsaaristosta.

Pyyntiretken varustuksiin kuuluu joka miehelle edellä mainittu "pyyntisauva" ja jäätuura, jolla hylkeet myöskin nuijitaan, milloin ne päästävät henkireikänsä jäätymään; sitä paitsi yksi tai kaksi pyssyä, kiikari, kompassi, valkoinen vasikannahkapuku ja valkoinen jänislakki (pyyntivaatteet). Kahdella miehellä on yhteinen makuusäkki hylkeennahasta (matto), kumpaisellakin eri päänalunen, ja peitteenä käyttävät he kahta päällekkäin ommeltua lammasnahkavällyä. Näissä makuusäkeissä he ovat hyvässä suojassa kovimmaltakin pakkaselta, he kun käyttävät hyväkseen sekä oman että kumppaninsa lämmön, mutta "säkkiä kyllä täytyy tuulettaa joka aamu", sanoi Rias-Matti.

Joka miehen eväs on 10 leiviskää leipää, tuota edellä mainittua, uunissa imellytettyä, puolikuivaa ruisleipää (pyyntileipää), 15 naulaa ohrajauhoja, 15 naulaa voita ja tusina kotitekoisia juustoja, joihin kuhunkin menee 4 kannua maitoa. Kahvia, sokuria, piippu ja purutupakkaa ottaa kukin mielin määrin. Lekkeriin otetaan tuoppi siirappia miestä kohti meriveden sekaan, että se kelpaisi juotavaksi. Voi, juustot ja matkalla saatu hylkeenliha säilytetään ammeessa, joka seisoo keskellä venettä ja on pöytänä syödessä. Muut ruokavarat säilytetään suuressa hylkeennahkasäkissä ("pyyntipalkeessa"), joka ne suojelee kosteudelta. Hylkeistä korjataan rasva ja nahat, mutta täysikasvuisista harmaista hylkeistä harvoin otetaan lihoja, niille kun ei ole tilaa. Ainoastaan takaevät käytetään osittain suurista harmaista hylkeistä ja poikien liha otetaan talteen, mikäli on tilaa. Eri lekkeriin ottaa joka mies 2 kannua viinaa. Lekkerissä on pieni tappi, jonka reikä ei ole tavallista tulitikkua suurempi. Kun tahdotaan ryyppyä, vedetään pois tappi, joka usein on luusta tehty, ja hienosta reiästä imetään kaikin voimin; lekkerissä kun ei ole muuta reikää, niin viina tietysti tulee vain pisaroittain, sekin suurella vaivalla. "Korsungeilla", Korsnääsin seurakunnan pyyntimiehillä, "on lekkereissään pienemmät reiät", kertoi Rias-Matti.

Mereltä ja jäästä heijastuva auringonpaiste rasittaa niin kovin näköhermoja, että ne eivät siedä yhdenkään tavallisen viinaryypyn kiihotusta. Ken pyyntiretkellä uskaltaa tehdä vastoin sitä kokemusta, joutuu tavallisesti hyvin tuskallisen jääsokeuden uhriksi; silmät turvottuvat ja veristyvät niin, että näyttävät raa'alta lihalta. Ulkopuoleltakin hellät silmämunat eivät siedä edes sidettäkään, eikä sille pahalle taudille ole mitään muuta lääkettä kuin maata päivämääriä, usein viikkokausiakin hiljaa pimeässä veneen pohjalla.

Joka mies säilyttää ruutivaraston leilimäisessä leppäastiassa ja ottaa siitä pyyntikävelyille päivän tarpeensa pienempään ruutisarveen.

Toinen ilta Rias-Matin luona.

Illaksi kutsutut pyssymiehet saapuivat vähitellen, ja keskustelu pyyntiretkistä sujui lakkaamatta, ainoastaan tavallisten kättelemisten keskeyttämänä. Viimein oli miehiä koossa enempi kuin edellisenä iltana. Totilasi kädessä tahtoi jokainen lisätä jotakin siihen, mitä jo oli sanottu, ja he nähtävästi nimenomaan tahtoivat, että minun muistiinpanoni tulisivat oikeiksi. Elävästi ja selvästi kuvailtiin hyvästijättöä ja lähtöä saarelta. Edellisenä sunnuntaina kaikki retkelle lähtijät käyvät Herran Ehtoollisella, ja kodeissa vietetään lähdön edellinen päivä suurena juhlana, kaikki juhlapuvussa ja isät neuvoen lapsia edistymään hyvässä ja olemaan kuuliaiset ja tottelevaiset äideillensä. Matka Bergön Gaddkallaan ja sieltä avomerelle jään laitaan kuvattiin laveasti. Rias-Matin nuoruudessa läksi joka vuosi aina 38:kin venekuntaa monilukuisten saattajien seurassa; vaimot seuraavat aina miehiänsä jään laitaan asti, jossa suullinen ero tapahtuu. Paljain päin veisataan virsi (uusi ruots. virsik. n:o 397 v. 4-6).

Nyt kun ainoastaan Korsnääsin, Petalahden ja Moikipään pyytäjät seuraavat bergöläisiä pyyntiretkille, ei enää lähde niin monta venekuntaa. Kuitenkin luultiin, että saalis ei ollut paljon suurempi ennen kuin nytkään, sillä kaikki venekunnat ovat viime vuosina tuoneet täyden lastin, aina 23:kin kymmenikköä. Täys'kasvuisesta harmaasta hylkeestä voidaan saada 13:kin leiviskää rasvaa ja 1 leiviskästä saadaan 3 kannua keitettyä rasvaa. Suuri osa saaliista on kuitenkin hylkeen poikia ja rantahylkeitä.

Näiden kokeneiden pyytäjien sanelemisen mukaan, kirjoitin muistiin, että suurta harmaata hyljettä on ainoastaan se yksi laji, mutta rantahylkeitä sen sijaan 4 eri lajia: 1) Pitkä rantahylje (långvikare) on suurin. Sitä on hyvin vaikea saada tapetuksi, se kun on erittäin valpas ja makaa tavallisesti nenä henkireiällä. 2) Punarintainen rantahylje (rödbröstavikare) on suuruudeltaan lähinnä edellistä. Nahka on maksankarvainen, rinnasta punaiseen vivahtava. Tämä hylje ei ole niin arka, mutta ei niin yleinenkään. 3) Pikku hylje (stegsäl) on pieni, tummanahkainen; oleskelee enimmäkseen ulkosaaristossa, harvemmin aukeassa meressä; on jotenkin "kesy". 4) Pitkä hylje (långsäl) on hoikka ja laiha, katselee lakkaamatta ympärilleen ja koettelee hyvin pyytäjän hiipimistaitoa. Harmaata hyljettä tavataan yleensä ainoastaan meressä, mutta kaikkia rantahylkeitä myöskin saaristossa avoveden aikana; niitä pyydetään verkoilla ja ammutaan mataloilta kallioilta, yksinäisiltä kiviltä ja uiskentelevilta jäälautoilta keväällä. Yleensä synnyttää sekä harmaa hylje että rantahylje yhden pojan, mutta joskus on tavattu kaksikin poikaa samalla emällä. Harmaa hylje synnyttää poikansa ylhäällä jäällä jo tammi- tai helmikuussa, mutta rantahylkeet kuukautta myöhemmin. Pojat ovat syntyessään sokeat ja verhotut likaisen keltaisella tai melkein valkoisella villaturkilla, jonka he luovat päältänsä jo muutaman viikon kuluttua eli samaan aikaan, kuin lakkaavat imemästä ja emä heidät ajaa veteen, jossa saavat vähitellen oppia ottamaan kalaparvista ravintonsa.

Ollessaan suuremmissa joukoissa jäällä pitävät hylkeet ölisevää ääntä, joka kuuluu tyynellä ilmalla ja heikkoon vastatuuleenkin hyvin pitkät matkat. Syyskesällä leikkiaikana, jolloin hylkeitä joukottain nousee äärimmäisille kallioille ulkona meressä, tappelevat koirakset ja pureksivat toisiansa pahasti, joista haavoista jää suuria arpia. Silloinkin hylkeet ölisevät niin, että se kuuluu peninkulmain päähän: se kuuluu kuin kuikan pitkäveteiseltä valitukselta ennen sateen tuloa. Leikkiminen tapahtuu rinta rintaa vasten.

Minä kysyin, minkä verran venekunta voi saada hyvin onnistuneen retken saaliista, ja kauvan arvostellen ilmoitettiin se enintään 5,000 markaksi. Rias-Matti sanoi suurimman hinnan, kuin hän oli saanut rasvasta, ollen 2 riksiä kannusta. Sen hän sai silloin, kuin ensi kerran möi hylkeenrasvaa Tukholmaan. Hän kertoi siltä matkaltaan monta tapausta, jotka huvittivat kaikkia, vaan minua enimmän. Antakaamme hänen itsensä kertoa.

Rias-Matin ensimmäinen matka Tukholmaan.

"Oli onnellinen pyyntiretki sinä vuonna. Kaksi venekuntaa oli meitä yksissä, kummallakin täysi lasti, ja kun kaikki jää merestä hävisi, olimme me Hanhikarin (Gåsgrundet) luona Östhammarin kohdalla Merenkurkun eteläpäässä. Setäni Erik Nyman oli kipparina meidän veneessämme ja Johan Vest toisessa. Päätettiin, että toisesta veneestä sai neljä miestä siirtyä toiseen ja siitä sen sijaan piti osa lastia siirrettämän ensimmäiseen ja sillä kuljettaman Tukholmaan. Muistan vielä varsin hyvin, miten ylpeä mielestäni olin, kun Tukholman matkalle määrätyn veneen päällikkyys annettiin minulle, joka olin vasta viisi tai kuusi vuotta käynyt mukana pyyntiretkillä. Toiset purjehtivat kotiin Bergöhön ja minä kahden miehen ja veneen kanssa purjehdin Tukholmaan, lastia niin paljo, kuin vene suinkin kantoi. Purjehdittuamme Ahvenanmeren yli sekä Arholman majakkamaan ja Björkömaan välisestä salmesta, laskimme koko matkan rantavesiä. Idässä Norrteljen lahden suussa nousimme illan tullen maalle kysymään tietä ja tiedustelemaan minkä mitäkin. Siellä oli talossa häät ja rannassa monta venettä. Oltuamme niin kauan pyyntiretkellä meren varassa oli meistä aika hauska pyöriskellä rospiggiläisten tyttöjen kanssa. Minä en kuitenkaan unhottanut Erik-sedän kehoitusta, että minun piti muistaa olevani kippari veneessä, ja keskellä valoista kesäyötä läksimme purjehtimaan; vaikka heikko tuuli olikin nokkavastainen. Me saimme veneesemme monta makeata leivosta ja muuta hyvää syötävää häävaruksista ja puolestamme lupasimme paluumatkalla tuoda Tukholmasta minkä mitäkin, jota he pyysivät. Me viivyimme monta päivää tiellä, koska usein purjehdimme väärään ja meidän täytyi käydä saarista kyselemässä oikeaa väylää. Monessa salmessa oli meillä kova vastatuuli, niin että saimme kaikin voimin soutaa kiskoa suurta hyljevenettä. Kaikkialla ihmiset tähystelivät meidän venettämme ja sanoivat sitä 'hirviöksi'. Mutta hauska oli matka ja avuliaat kaikki ihmiset.

"Muistanpa, mitenkä meille Furusundin luotsien luona monta tuntia syötettiin ja juotettiin kaikkea kyllälti ja meitä kiusattiin kertomaan kaikenlaista hyljeretkiltä. He itse kävivät joka kevät ulkosaaristossa ammuskelemassa hylkeitä uivilta jäälautoilta tai yksinäisiltä kiviltä. Kuten sanottu, hauska oli matka Ruotsin saaristossa, mutta hitaasti se kävi. Minä en ollut ennen nähnyt niin korkeita ja äkkijyrkkiä vuoria enkä niin pitkiä puita, kuin siellä kasvoi vuorten välisissä notkoissa. Monta kaunista asuntoa näkyi rannoilla, mutta paljon useampia niitä oli joka kerran, kuin uudestaan tein saman matkan, ja sitä olen tehnyt 18 kertaa. Kun ankaralla soudolla kihnutimme kovaan vastatuuleen erästä salmea, jossa toisella puolella on kaupunki, nimeltä Vaxholma, ja toisella sotalinna, kohtasimme valkopurjeisen laivan, korkean kuin kuunari, mutta runko matala kuin kevytlastisessa hyljeveneessä, ja kun se suurella vauhdilla tuli ihan lähelle meitä, näimme me, että se laiva ei tosiaankaan ollut suurempi hyljevenettä. Kultakirjaimilla oli keulassa nimi Ebba. Kaunis ja uljas se oli heidän Ebbansa kuin morsian Bergössä, ja me ihmettelimme, että se jaksoi kantaa niin paljon purjeita. Nyt minä sen kyllä käsitän, mutta silloin olin vielä nähnyt liian vähän. On näet niin että kaikki ihmiset tahtovat ilotella merellä, ja moni, jolla on kylliksi varoja siinä suuressa kaupungissa, rakennuttaa itselleen veneitä vain purjehtiaksensa merellä; ne veneet tehdään hyvin syvässä kulkeviksi ja niissä pidetään paljo pohjapainoa ja sen tähden ne voivat kantaa niin suuret purjeet. Kaunista purjehdusta se on; minä olen sittemmin monta kertaa nähnyt sellaisia veneitä. Vaxholman salmessa sillä kertaa olivat joka mies kannella laitaa vasten hajasäärin, lakit niskassa ja käsivarret kuin patakoukut, ja he osoittelivat nauraen meidän venettämme. Tulkaas mukaan pyyntiretkelle, pojat, ajattelin minä."

Kuulijat usein keskeyttivät Rias-Matin kertomusta. Puheltiin paljo, mitenkä pyyntimiehet muinoin itse möivät hylkeenrasvaa vähitellen eri satamissa, mutta nyt se useimmiten myödään koko saaresta kerrassaan jollekin kauppiaalle, joka sitte myö vähitellen muille, enimmäkseen karvareille, joille hylkeenrasva on välttämätön tavara. Minä palautin Rias-Matin kertomukseensa ensimmäisestä Tukholman matkastaan.

"Kun kauniin auringonlaskun aikaan sousimme tuulen puhallellessa milloin mistäkin ahtaassa saaristossa Vaxholman ja Tukholman välillä, näimme äkisti suuren laivan, joka ihan tuulen alla meistä oli täydessä tulessa. Musta savu tuprueli suurissa joukoissa keskeltä laivan kantta. Purjeita ei näkynyt, ilmeisesti oli laiva ihan avuttomana. Pitkä Erkki oli meidän veneessämme, ja hän nosti suuren purjeen, kiihkeästi huutaen: käännä, käännä alemmaksi, Matti; meidän täytyy pelastaa laivaväki! Mutta emmepä vielä ehtineet päästä vauhtiinkaan laivaa kohti; kuin jo näimme sen lähestyvän aika vauhtia, vesi koskena kiehuen keulassa. Mykkinä katselimme ihmettä ja käänsimme syrjään. Kaikki me olimme eteläisillä merillä purjehtijoilta kuulleet puheita höyrylaivoista, mutta ei kukaan meistä ollut vielä nähnyt sellaista enkä luulekaan minkään höyryveneen vielä siihen aikaan käyneen Pohjanlahdessa. Se puhkuva hirviö kulki ihan läheltämme ohitse ja suuret myllyn-vesirattaat pyörivät sen sivuilla. Me kiikuimme hyljeveneessä laivan suurissa aalloissa, ajatukset nöyrinä. Maailma on suuri ja täynnä ihmeellisiä asioita, sanoi pitkä Erkki, ja me soudimme kauniina kevätkesäyönä edelleen suureen vanhaan pääkaupunkiin, jossa niin monta uutta ihmettä kohta ilmestyi meille, etäisen Pohjanmaan saarelaisille.

"Siihen aikaan oli paljon enempi rettelöitä satamapalvelijain ja muiden kanssa kuin nykyään. Kyseltyäni rasvan hintaa muutamilta karvareilta möin koko lastin eräälle kauppiaalle, jolla oli puoti Skeppsbron (Laivasillan) luona, ja sain puolen hintaa edeltäpäin 6 riksin mukaan leiviskältä raakaa ja 2 riksin mukaan kannulta keitettyä rasvaa; loput luvattiin minulle sitte, kuin tavara oli vedetty kotiin ja punnittu. Hieno herra oli läsnä, kuin tavaraa punnittiin suuressa makasiinissa toisessa pihassa, ja hän antoi minulle kuitin, sanoen minun saavan sillä rahat kauppiaalta. Noin kello 2 paikoilla lauantaipäivänä menin kauppiaan taloon, mutta hän ei ollut, kotona. Monta herraa istui siellä kirjoittamassa korkeilla pöydillä; eräs heistä katsoi minun kuittiani ja käski minun tulla myöhemmin saamaan rahoja. Kumppanien kanssa kävelin muutamia tunteja katselemassa meille uusia asioita. Muun muassa muistan, että suuressa höyrylaivassa, jossa miehet laulain purkivat lastia, näimme ihan mustan miehen. Me menimme aivan hänen eteensä ja katselimme häntä kummastellen. Hän lienee pahastunut, sillä hän irvisteli meille ja pisti mustan kielensä ulos valkeain hammasten välistä. Ulompana virrassa näimme kaksi akkaa istuvan veneessä onkimassa silakoita; sitä sanottiin pimplaamiseksi, ja kalat myötiin kappaleittain, 80 kappaletta sanottiin vaaliksi. Meistä se oli naurettavaa, sillä me otamme silakoita tynnyrittäin ja myömme tynnyrittäin.

"Kun minä tavoitin kauppiasta kello 7 aikaan illalla, ei minua enää päästetty sisään. Kokemattomuudessani tulin jo levottomaksi saatavasta rahasta. Kauan kävelin hitaasti edes takaisin talon edustalla. Poliisimies, vaikka en minä silloin tiennyt, mikä mies hän oli, kysyi, ketä minä odottelin; vihoissani kun olin, kysyin minä samaa häneltä. Varkaita ja pettureja, vastasi hän. Viimein kerroin miten asia oli, mutta hän vain nauroi ja sanoi noiden herrain, jotka istuivat korkeiden pöytäin ääressä, karanneen Amerikkaan minun rasvojeni kanssa. Myöhään yön tullessa palasin kumppanien luo hyljeveneesen, mutta en kertonut, miten asiat oikeastaan olivat; minä vain sanoin, että emme vielä olleet selvillä lähtemään kotiin. Aikaisin sunnuntai-aamuna tavoitin taas kauppiasta, mutta ovi oli lukossa eikä kukaan vastannut minun jyskytyksiini. Minä odottelin uskollisesti monta tuntia, toivoen toki viimein jonkun tulevan ulos tuosta suljetusta asunnosta. Ei minun johtunut mieleen ajatella, että kaikki olivat lähteneet ulos niin aikaisin pyhä-aamuna. Hyvin levottomana luovuin viimein vartioimasta, mutta palasin jonkun kerran tunnissa ja jyskytin suljettua ovea. Iltapuolella kävelin edes takaisin Laivasillalla, jossa nyt pyhäpäivänä oli hiljaista. Minä pysähdyin eräiden rappujen luo, joita myöten pääsi alas vesille; siinä oli monta venettä, joissa istui kirjavapukuisia akkoja; he sanoivat maksusta soutelevansa ihmisiä ja kysyivät, enkö minä tahtonut lähteä Eläintarhaan katselemaan kuninkaan ajelemista. Muutamia nuoria, iloisia miehiä ryhtyi puhelemaan akkojen kanssa ja minä kauan kuuntelin heidän lörpötyksiänsä. Kaikilla oli päässä korkeat mustat hatut, ja minä ensin, kuin he tulivat, luulin heitä kaikkia kirkkoherran apulaisiksi, mutta kohtapa huomasin erehtykseni, sillä kaikilla heillä oli huuliparta ja kaikki kiroilivat, niin että aivan säkenöi koko heidän puheensa. Minä olin silloin iloinen kokematon Bergön poika, joka kyllä olin nähnyt merta sekä myrskyisenä että tyynenä, mutta kyllä minä väärin ymmärsin kaikki, mitä näin tuolla ensi käynnilläni suuressa kaupungissa, johon nyt jo olen jotenkin tutustunut. Minä virkoin myöskin sanan tai pari iloisten herrain leikilliseen puheesen, ja se päättyi siten, että he pyysivät minua lähtemään kanssansa katsomaan kuninkaan ajelemista. Soutumatkalla tulimme me hyviksi tutuiksi ja minä kerroin, millä asialla olin Tukholmassa, sekä vastoinkäymiseni. He sanoivat olevansa sotilaita, vaikka ei sitä heistä näkynyt. Kauppiaan, joka oli ostanut hylkeenrasvan, tunsivat he myöskin, kun kuulivat nimen, ja nauraen lupasivat hankkia minulle maksun.

"Me nousimme eräälle sillalle ja astuimme sitte vierekkäin, joka miehellä suuri sikari suussa tietä myöten, jonka molemmilla puolilla kasvoi niin suuria puita, että minä aivan kummastelin. Paljo ihmisiä ja suuria vaunuja oli siellä liikkeellä joka tiellä, ja sitte tuli kuningas ajaen kauniissa vaunuissa, monta hevosta edessä. Minä seisoin sinä hetkenä ihan yksinäni, sillä nuoret sotaherrat olivat vetäytyneet syrjään. Arvatkaapas, kun kuningas nosti lakkia ja tervehti minua, ja minä tervehdin vastaan tietysti!"

"Mikä sen kuninkaan nimi oli?" kysyi eräs nainen uunin luota. "Karl Johan." "Minkä näköinen hän oli?" kysyi toinen. "Finnis-Isakin", vastasi Rias-Matti. Kaikki nauroivat ja Isakkikin veti suunsa leveään iloiseen irvistykseen, joka teki muodon vinoksi ja selvästi näytti, millä puolella hän tavallisesti piti tupakkamälliä. Nauraessaan hän arvattavasti oli vähemmin Karl Johanin näköinen, mutta muuten kyllä oli perää Rias-Matin lausunnossa. Finnis-Isakilla oli tuuhea, musta kiharatukka, kotkan nenä ja miehekäs, ponteva muoto. Me saamme aihetta puhua hänestä tuonempana.

"No kuinka kävi sitte rasvarahojen?" kysyin minä.

"Niin," jatkoi vanhus, "käveltyämme niiden iloisten sotaherrain kanssa kappaleen matkaa saavuimme erääsen paikkaan, jossa oli ikään kuin markkinat, ja sinne oli tullut paljaita prinssejä ja prinsessoja pitoja pitämään. Kaikki oli niin koreata kuin sadussa. Me pysähdyimme korkealle parvelle ja kävimme istumaan pöydän ympärille, jolla seisoi hyvähajuisia kukkia, ja sitte tuli niin ihmeen hieno rouva ja tarjosi juotavaksi makeita, hyviä viinejä; hyvältä se maistui, ja sydämmestään iloiset olivat ne nuoret sotaherrat. Se hieno rouva kävi istumaan meidän luoksemme ja sydämmestään iloinen oli hänkin, mutta kohta minä huomasin, että hän joko oli kaikkein rouva taikka ei kenenkään, sillä yhtäläinen hän oli kaikille, ja viimein minä sain tietää, että hän oli vain se, joka möi niitä hyviä viinejä. Kuin meillä oli puhelu hauskimmallaan, näin minä yht'äkkiä kauppiaan, joka osti rasvan. Ja minä näytin häntä sieltä, jossa hän istui alhaalla monen muun kanssa pöydän vieressä, joka seisoi paljaalla maalla. Sotaherrat lähettivät minut pyytämään rahojani. Minä menin hänen luoksensa ja sanoin: teidän pitää antaa minulle rahat hylkeenrasvasta! Ensin hän ikäänkuin pahastui, mutta näki sitte minun ystäväni ylhäältä parvelta, ja silloin ihmiset nauroivat joka taholla. Hän nousi ja läksi minun kanssani ylös parvelle ja siellä tuli aika ilo. Kauppias oli myöskin oikein sydämmestään iloinen mies.

"Ei hänellä ollut kukkarossaan niin paljoa rahaa, kuin minun piti saaman, mutta hän sai toisilta ja sitte hän maksoi minulle ja otti minun kuittini.

"Sitte pyysi hän meitä kaikkia ajelemaan hänen suurilla vaunuillansa, joissa oli edessä komeat, lihavat hevoset ja herra ajamassa. Se herra ei sanonut mitään, läjähytti vain hirveän pitkällä piiskallaan. En minä silloin tiennyt, että rikkaat ihmiset pitävät sellaisia herroja vuosipalveluksessaan ainoastaan ajamassa heidän hevosiaan, milloin he lähtevät ajelemaan.

"Me ajelimme kauneissa metsissä ja pysähdyimme pitkän sillan päähän, ja siellä oli yhtä paljo ihmisiä ja vaunuja kuin edellisessäkin paikassa. Siellä me söimme ja joimme paljon, ja yhtä hieno ja iloinen rouva istui sielläkin meidän kanssamme, ja minun piti kertoella paljo Bergöstä ja hylkeen-pyyntiretkistä. Minä olin pyöräpäisenä makeista viineistä ja läksin ulos muka katsomaan ilmaa. Sama vieno etelätuuli puhalteli kuin ennenkin jo monena päivänä, ja minä ajattelin setä Erikin neuvoa, kuin erosimme Hanhikarilla: Muista, että olet kipparina hyljeveneessä.

"Minä menin sisään ja sanoin: Jääkää nyt hyvästi ja kiitoksia vain hyvästä seurasta ja hyvistä virvokkeista, nyt minä lähden Bergöhön.

"He koettivat kiusata minua vielä viipymään, mutta kun minä en taipunut, saattoivat he minua ulos, ja siellä kauppias huusi esiin vaununsa ja sanoi: Ettehän te, Rias-Matti, osaa kaupunkiin, käykää nyt istumaan, niin saatte ajaa Laivasillalle.

"Kiitoksia paljon, sanoin minä, ja siinä me erosimme.

"Kun pysähdyimme Laivasillan luo, kiitin minä herraa, joka kuskasi minua, ja läksin astumaan hyljeveneelle, herätin toiset ja sanoin: Nyt minulla on rahat taskussa ja nyt me lähdemme vesille.

"Kaunis ilma meillä oli matkalla, ja viiden päivän päästä laskimme tähän rantaan, ja omaisemme olivat rannalla vastassa. Jukki, jolla nyt on pää harmaassa, oli silloin pikku poika tyllerö."

"Vanha Matti on nähnyt paljon maailmassa", sanoi emäntä.

"Kyllä, kyllä on," sanoi Jonk-Err, "ja hän muistaa, mitä on nähnyt, ja hän on aina katsellut hyvillä silmillä eikä koskaan pahoilla."

Sill'aikaa kuin Rias-Matti kertoi Tukholman matkaansa, oli Norrskatin Isakki istunut ja selaillut kertomusta karhunpyytäjästä Heinäkankaasta, ja toiset nyt kehoittivat häntä jatkamaan siitä, johon hän eilisiltana oli lopettanut lukunsa siitä metsämiehestä. Isakki olikin vain odottanut tätä lomaa ja alkoi heti sanella arvokkaasti ja juhlallisesti.

Minä en ollut hyvilläni tästä poikkeamisesta pois siitä keskustelun suunnasta, joka olisi paremmin soveltunut minun tarkoituksiini, mutta minä maltoin mieleni. Isakki pääsi sen jakson loppuun karhuntappajan kertomuksessa, jossa hän vietti talvisen yön salolla honkain juurella kituvan tulen ääressä, rohkea karhukoiransa sivullaan ja kaadettu karhu päänalusena.

"Ei hänellä siinä ollut mikään paha olla, luulen minä", sanoi Jonk-Err.

"Ei, kyllä Vilhelm Enströmin olo oli tukalampi, kuin Ullus-Gabbel pelasti hänet, kun hän jo makasi kuoleman kourissa tapetun hylkeen päällä kulkevalla jäälautalla", huomautin minä.

"Emme me luulleet hänessä enää olevankaan henkeä," sanoi Ullus-Gabbel, "mutta kuin kaadoimme viinaa häneen, niin virkosi hän kuitenkin." Hän kertoi lyhyesti sen tapauksen ja pyyntimiesten vaarat ajojäissä siinä kovassa myrskyssä.

Nyt oli lauantai-ilta, monta vaimoa oli vähitellen saapunut tupaan ja seisattunut ryhmään uunin luo, päähuivit kädessä ääneti kuuntelemaan miesten puhetta. Tuon tuostakin miehet ääneti ojensivat lasejansa vaimoilleen, jotka maistelivat imelää, vaan väkevää juomaa. Jopa oli aika kulunut myöhäiseksi, ja vieraat läksivät kotoihinsa.

Hyvästellessä minä kehoitin pyyntimiehiä palaamaan huomenna iltapäivällä, sillä minä tahdoin kirjoittaa muistiin heidän kertomuksensa pyyntiretkien seikkailuista. "Sunnuntainahan teillä on hyvä aika", sanoin minä. "Näyttääpä olevan sunnuntai joka päivä niin kauan, kuin te olette täällä Bergössä", virkkoi hyvänluontoinen Rias-Matti.

Minä saatoin Norrskatin Isakkia aina hänen kotiinsa asti. Sakeata sumua kohosi merestä, himmentäen kuun valoa; tuuli oli tyyntynyt ja meren pauhu oli vähenemässä.

"Jos sumu painuu maahan aamun tullessa, saamme huomiseksi kauniin päivän", sanoi Isakki. Me sovimme, jos hänen ennustuksensa kävi toteen, lähteä huomenna soutelemaan veneellä ja koettamaan ampua jotakuta hyljettä.

Minun palatessani Rias-Matin asuntoon oli emännällä illallinen valmiina pöydällä. Heti vahvan atrian jälkeen kävimme levolle ja nukuimme paikalla, ukolla purutupakkaa suussa.

Soutelu merellä ja hylkeen ammunta.

Aikaisin aamulla minun herätessäni oli emäntä jo pessyt lattian ja siistinyt tuvan, niin ett'ei näkynyt merkkiäkään monien vierasten olosta siellä eilisiltana. Ukko istui uunin edessä, puolikuppinen kädessä. Ovi selkoseljällään tuuletettiin tupaa, niin että tuntui melkoisen kylmältä. "Ei saa olla siivotonta pyhäpäivänä eikä muuten arkenakaan", sanoi emäntä kylväessään katajanhavuja ja kuivattua minttua lattialle. Kun ovi suljettiin, vaikutti suuri tuli pian, ja minä sain tuota pikaa vaatteet ylleni. Minun peseytyessäni haisteli emäntä minun saippuatani ja huomautti, että sillä oli "kelvottoman hieno ja hyvä haju", Rias-Matti ja minä läksimme yhdessä ulos rappusille tarkastelemaan ilmaa. Sumu oli kadonnut, ilma tyyni, ja lumi oli yöllä sulanut. Meren huokuminen kuului välipäiten, ilmoittaen maininkien harvakseen vyörymistä rantaan nukkuneen myrskyn jälkeen. Lännessä vielä pilkisteli tähtiä tummalla taivaalla, mutta idässä päin kalpea valo ennusti uutta päivää.

Me vielä seisoimme ulkona, kun Norrskatin Isakki jo tuli, pyssy kummassakin kainalossa. Hän kiirehti minua pian valmistautumaan lähtöön ja arveli ilman antavan hyvää toivoa jonkun rantahylkeen tapaamisesta "hyljekivillä". Minä pukeuduin vahvempiin vaatteihin ja panin mukaan evästä.

Kymmenessä minuutissa ehdimme alas rantaan. Pieni vene, Isakin pyyntiretki-varuksiin kuuluva, oli vedettynä piikivi-soraiselle rannalle, johon meri oli viskellyt joukottain raakunkuoria. Me työnsimme veneen ulos rannasta juuri samana hetkenä, kuin auringon ylälaita pilkisti näkörajan takaa. Sinä aamuna tulikin kaunein auringon nousu, kuin koskaan olen nähnyt. Kaikenkarvaisina heijastuivat säteet pitkistä, harvakseen vierivistä, sileistä maininkiaalloista ja meren päällä vielä siellä täällä viivähtävästä sumusta. Me sousimme taikka oikeastaan vain Isakki sousi pysähtymättä kokonaisen peninkulman Moikipään karille, mutta ei missään näkynyt ainoatakaan hyljettä ylhäällä makaamassa.

Auringonnousu-näytelmä muuttelehti, kunnes viimein kirkas lämmittävä paiste levisi taivaalle ja merelle, jättäen vain vähäisiä kirkkaansinisen ja teräsharmaan vivahduksia läntiselle näkörajalle, jossa yön sumut hitaasti haihtuivat auringon lämmön tieltä.

Me nousimme lukemattomista meren kuohun hivuttelemisista sileäksi hankautuneelle kalliolle, jolla oli vaalea pähkinän karva, kuten tavallista saariston äärimmäisillä kareilla. Kauan oli sielläkin turha kaikki tähysteleminen kiikarilla, ei yhtään hyljettä näkynyt lukemattomilla kivillä, jotka kohosivat merestä Moikipään luodon monien pikku kallioiden ympärillä.

Kirkkaan meren kohoileminen ja vaipuminen rauenneen mainingin jälkeen väheni vähenemistään ja päivemmällä lakkasi kokonaan kaikki rantakohina. Muutamia suuria joutsenparvia lepäili aikaisemmin aamulla etäällä luodosta tyynellä merenpinnalla. Me kuulimme, vaikka välimatka olikin pitkä, siipien räpinän ja näimme veden roiskinan, kun ne kaikki yht'aikaa nousivat ja kiilajärjestyksessä lensivät etelään päin.

Muutamia koskelopoikueitakin oli lauhan ja pitkän syksyn houkutuksesta viivähtänyt kauemmin tavallista; ne nyt lentelivät lipuellen pitkin vedenpintaa ja kokoutuivat suuriin parviin lähtemään pitkälle ulkomaan-matkallensa. Täällä pohjolassa on muuttolintujen koti; täällä he rakentavat rakkauden ja lisäytymisen pesiä.

Norrskatin Isakki oli hauska kumppani. Vakava ja hidaspuheinen hän oli, vaan samalla hänellä oli valpas ja ajatteleva mieli. Hylkeenpyyntiin ja kalastukseen veti häntä yhtä paljon taipumuksensa kuin elatuspakkokin. Me asettelimme itsellemme atrian kalliolle, ruoka ja juoma maistui hyvin, ja me olimme hyvillämme, että meille oli johtunut mieleen viettää pyhäpäivä merellä. Hän oli koko mestari havainnollisissa kuvauksissa esittämään tapauksia hyljeretkiltä ja kalastuksesta; usein hän pani yhä kasvavaa voimaa omituiseen Bergön murteesensa, milloin hän vakuuttavalla tavallaan kertoi jotakin mieleen erittäin painunutta seikkailua. Minä en ruvennut kirjoittelemaan niitä muistiin, että tähän vuodenaikaan katsoen niin tavattoman meri-huviretken viehätys ei haihtuisi. Illan vietossa Rias-Matin luona toivoin vielä kylliksi saavani sellaisia kertomuksia.

Norrskatin Isakki oli yhtä kiihkeä kyselemään metsästyselämää metsissä kuin minä talviretkiä merellä. Aavistavalla tarkkatuntoisuudella tajusi hän minun koetukseni kuvata pääpiirteiltään jylhää autiota metsää mäkineen ja notkoineen kuin pitkän pitkät aallokot; avaroita harjumaita, joihin ainoastaan myrskyt ja kulovalkeat ovat tehneet tilaa uusille puupolville; peninkulmain laajuisia kangasmaita, joissa itsestään kuolleet jättiläispuut todistivat, että yhä puuhaileva voitonhimo ei ole jaksanut korjata talteen, mitä salot ovat vuosisatoina kasvattaneet.

Hän kummasteli suuresti, mikä apu metsämiehellä on koiristansa. Minä huvikseni kuvailin hänelle, miten monenlaisia metsäkoiria, joista kullakin lajilla on erilainen vaisto, metsämiehet opettavat ja käyttävät apunansa metsästyksessä.

Enimmän kummastutti häntä "vainukoiran" kyky kulkea paljaallakin maalla pitkin vanhoja jälkiä, erehtymättä siitäkään, mihin päin eläin on juossut. "Miten ihmeellä se voi haistella jäljistä, missä jäljet ovat olleet sinne tai tänne päin?" sanoi hän ja samoin sanon minäkin.

Minä olin ottanut mukaan pulloon kahvimehua ja lämmitin sekaan merivettä väkiviinalampulla. Lämmin juoma maistui hyvältä, ja Isakista oli "konsti" käsittämättömän sukkela. Hän kertoi, miten he keittivät ruokansa pitkillä pyyntiretkillä. Koivunkanto (padan jalka) asetetaan jäälle ja neljän siihen lyödyn viisituumaisen naulan nojaan sovitetaan pata tulisijaksi; rei'istä padan pohjasta käy ilmanvetoa. Sen suuremman padan päälle ripustetaan rautakantimiin pienempi pata, jossa ruoka kahdesti päivään keitetään. Puina käytetään kuusituumaisia koivupuikkoja, jotka heti sammutetaan, kuin ruoka on valmis, sillä täytyy säästää puita. Pyyntiretkillä on lämpimänä ruokana keitettyä hylkeenlihaa, ohrajauhovelliä (matkavelliä) ja leipäsoppaa, jota keitetään edellä kerrotusta matkaleivästä, juustopalasista, voista ja merivedestä.

Korkealla taivaalla purjehteli petolintu. Iisakki luuli sitä kalasääskeksi (falco haliaetus), mutta kuin se laskihe lähemmäksi ilmassa juuri meidän kohdallamme, ehkäpä katsomaan, voisiko siepata meidät kynsiinsä, huomasin minä sen merikotkaksi (haliaetus albicilla). Kysymykseeni, näkyikö merikotkia merellä pyyntiretkien aikana, vastasi Isakki ei näkyneen. Itämerellä ja Suomenlahdessa niitä lintuja hyvin usein nähdään talvella ajojäillä; sanotaan niiden joskus iskevän kyntensä pieniin hylkeihin, vaan ovat silloin aina vaarassa joutua veden alle.

Isakki kertoi tavattoman tapauksen viime pyyntiretkeltä. Venekunta, jossa oli Korsnääsiläisiä ja bergöläisiä, pyyteli aukealla Pohjanlahdella, johon ei maata näkynyt mistään päin. Kiikarilla katsellen näkivät he suurella jäälautalla ison eläimen seisovan pystyssä korkeilla jaloillaan. He luulivat sitä ensin hevoseksi, vaan purjehdittuaan likemmäksi näkivät he, että se oli suurempi kuin mikään hevonen. Heidän päästyään lähes pyssynkantomatkalle syöksyi eläin veteen, mutta kimpuroi suurella vaivalla kohta jälleen ylös pienemmälle lautalle ja jäi siihen hoipertelemaan sillä horjuvalla alustalla. Ihmetellen, mikähän eläväinen se oli, ampuivat he monta laukausta aivan läheltä, ja se iso eläin kuoli siihen pikkulautalle heidän käsiinsä.

He olivat luulleet sitä hirveksi, mutta olisihan heidän muistaakseen pitänyt hirvellä olla sarvet, mutta se eläin oli mulipää. He nylkivät eläimen ja paloittelivat ruumiin sekä kauan arveltuaan keittivät lihaa ja söivät ja huomasivat sen olevankin hyvänmakuista.

Vasta kotiin palattuaan ja taljaa näyttäessään saivat he varmaan tiedon, että se tosiaankin oli hirvi. Se oli eksynyt jäälle ja myrsky oli sitte ajanut sen ulos merelle.

Isakki nosti kiikarin siimalleen ja ilahutti minua sanoilla: "Nyt pian veneesen, hylje on tuolla kivellä, josta sitä on hyvä ampua."

Hän antoi minulle kiikarin ja viittasi kahta kalliota, joiden välillä näkyi pienempiä yksinäisiä kiviä. Eräällä kivellä makasi mustaturkkinen rantahylje päivänpaisteessa. Me sousimme pitkän kierroksen, päästäksemme toisen kallion turvissa lähelle, mutta kuin kiipesimme ylös sen päälle, oli matkaa hylkeen luo vielä pari sataa askelta.

Minä katsoin hyvällä kiikarilla hyljettä, ja se näytti olevan niin lähellä, että ikään kuin olisin voinut kädelläni taputtaa sen sileää leveää päälakea. Se makasi sivuttain meihin, kädet ja evät suorana, pursto ja pää matalalla kivellä.

Isakki souti nyt suurella vaivalla aaltojen matalikolle kokooman hauraruohon läpi, salaellen lähestymistämme kiven takaa aina toisen lähemmän kiven taa. Siten pääsimme kivelle, josta oli matkaa enintään 85 askelta hylkeen luo, joka makasi pursto meihin päin. Minä tahdoin ampua, mutta vielä katsoi Norrskatin Isakki matkaa liian pitkäksi. Siltä matkalta olisi tottunut pyssymies voinut hyvästi tähdätyllä ekspressi-stussarilla ampua joka luodin kahvikupin pohjaan. Soutaa lähemmäksi hän ei myöskään uskaltanut, kun näet pelkäsi hylkeen säikähtyvän ja sukeltavan pois kiveltä. Hän kysyi, tahdoinko minä kaalaa vedessä kivelle, jota hän osoitti ja josta saattoi olla enintään 50 askelta matkaa hylkeesen.

Minä en huolinut ryhtyä tuohon turmiolliseen kylmävesi-parannukseen. Isakki riisui nutun, västin ja housut, vaan piti hylkeennahka-kengät jalassa, ett'ei ehkä leikkelisi jalkojaan teräviin kiviin ja lipeilisi paljain jaloin. Tietysti ne muutamat sanat, kuin me vaihdoimme, lausuttiin suurimpana salaisuutena, jota hylkeen ei pitänyt kuuleman.

Hiljaa hän lipui veteen, mutta lähestyminen kiveä olikin vaikeampi, kuin hän oli aavistanut. Tiheään sulloutuneet haurat kietoutuvat hänen jalkoihinsa ja sääriinsä ylös aina vyötäisiin asti, ja paikoittain ylettyi vesi hänelle vyötäisten yläpuolellekin.

Hitaasti hän kuitenkin tunkeutui eteen päin, pitäen raskasta pyssyä ylhäällä vedestä. Kiusaus ampumaan oli minulla suuri, mutta pelotti sen tosiaankin huvittavan kohtauksen lyhentäminen ohi osumisella. Isakin äsken tekemä, kaksileiviskäinen pyssy lepäävänä pitkin pituuttaan kivellä, tähtäsin minä maltillisesti keskelle hylkeen purstoa ja ajattelin, että minun vain tarvitsi nyäistä liipasinta, niin heti olisi eläin repaleina.

Viimein pääsi Isakki halukivellensä, hiivitti pyssynsä sen nojaan ja tähtäsi niin kauan, että minulta alkoi vavista sormi, joka oli valmiina nykäsemään liipasinta.

Samana silmänräpäyksenä, kuin kuulin Isakin laukauksen, laukasin minäkin kanuunan. Suuret ruutipilvet liitelivät karin kohdalla, mutta savun alitse näin minä hylkeen makaavan vielä kivellä. Molemmat luodit läpisivät pitkin veden tyyntä pintaa niin kauas, kuin silmä kantoi. Isakki taputti pyssyänsä sanoen: "Tämä on kohti-osuja!" Mutta käännyttyään näki hän savusta, että minäkin olin ampunut. En muista enää, mistä syystä varmaan tiesin minun luotini osuneen liian korkealle, mutta taputin kuitenkin kanuunaani minäkin ja sanoin: "Tämä myöskin!"

"Se voi virota", sanoi Isakki, jo ihan lähtemäisillään taas veteen kiiruhtamaan hylkeen luo. Hän osoitti pyynti-intoa, jota en olisi luullutkaan olevan niin paljoa muuten vakavassa miehessä. Hän oli viime pyyntiretkellä ampunut noin 100 hyljettä, kaksi vertaa kuin kukaan muu Bergön pyyntimies. Kiikarilla minä näin hylkeeseen käyneen takaraivaan ja ilmoitin havaintoni Isakille. Hän rauhoittui ja pyysi minua tulemaan veneellä sinne.

Minä sauvomalla tunkeuduin haurakasain läpi, me korjasimme hylkeen ja näimme pään musertuneen suuresta luodista, niin että aivoja näkyi haavasta ja oli niitä kivelläkin.

Ajatellen Isakin märkiä vaatteita kiirehdin minä kotimatkaa. Aurinko oli jo pari tuntia sitte ruvennut alenemaan puolipäiväisestä korkeudestaan ja meillä oli koko peninkulma matkaa kotirantaan.

Ihmeelliseltä tuntui minusta tämä viehättävä pyhämatka pohjaisella Pohjanlahdella pienessä soutuveneessä marraskuun lopulla, kuin jo olin muualla nähnyt maan lumisena ja kuullut matalain vesien kitisevän rannoilla jäätymäisillään.

Oli ihan kuin syyskuun päivä, ilma tyyni ja lauhkea siellä ulkona merellä auringonpaisteessa, mutta Isakki ennusti monesta merkistä, että vahva tuuli oli nouseva etelästä ehkäpä jo ennen meidän kotiin ehtimistämme, ja aivan oikein, jo puolivälissä alkoi merenpinta värehtiä ja tuuli kiihtyi vähitellen.

Kuin saavuimme lähelle Bredskärin pohjoista nientä, pyysin minä Isakkia hiukan levähtämään, sillä minä näin jotakin omituista mykyrää kivellä niemen nokan edustalla. Kiikari käännettiin sitä kohti ja huomattiin hylje. Me sousimme suoraan sivulta eläintä kohti ja nousimme maalle eräästä lahukan pohjasta. Siihen asti, kuin niemi peitti meiltä kiven, näimme yhä sillä hylkeen, vaan kuin astumalla hiivimme niemen kärkeen, oli se sill'aikaa jo sukeltanut veteen.

Isakki kävi noutamassa eväämme, ja kiven takana me sitte kuiskaellen söimme päivällisemme niemeä nenässä, vähän päästä aina pilkistäen, nousisiko hylje jälleen ylös kivelle. Sill'aikaa tuuli kiihtyi ja meri alkoi kuohuen loiskia kiven yli.

Hämäräkin jo rupesi tulemaan, ja Isakki arveli, että oli turha enää toivoakaan saada ampua paennutta hyljettä. Me läksimme soutamaan.

Ihmeellistä oli nähdä, miten pian meren muoto oli muuttunut. Äsken vielä ihan kirkas vedenpinta kohoili nyt jo vaahtopäisiksi aalloiksi, ja soutumme Bergöhön pienessä veneessä ei suinkaan ollut enää vaaraton.

Ennen kuin ehdimme perille, oli kuu jo korkealla taivaalla sotkemassa valoansa laskeutuneen auringon vielä viivähtävään kajastukseen; siitä syntyi omituisia valon väreitä taivaalle ja merelle. Etäällä pohjoisessa on päivä lyhyt marraskuun lopulla.

Jättäen hylkeen rannalle kiiruhti Isakki kotiinsa saamaan kuivia vaatteita yllensä, ja minä astuin Rias-Matin kotiin. Siellä oli jo monta pyyntimiestä koolla.

Viimeinen ilta Rias-Matin luona.

Emäntä oli hyvää tarkoittaen tehnyt suuren tulen uuniin. Minusta, kun olin karaistunut koko päivän merellä olosta, tuntui liian umpinaiselta ja kuumalta tuvassa. Niinpä ehdotin, että istuisimme rappusilla. Vaikka emäntä liiankin selvään osoitti tyytymättömyyttänsä siihen puuhaan, pantiin minun ehdotukseni kuitenkin toimeen.

Me kävimme istumaan miten sattui, muutamat rapuille, toiset ulos viedyille tuoleille ja jotkut tikapuille, jotka seisoivat nojallaan kattoa vasten. Rias-Matti istui tuolilla keskellä rappusia.

Hyväntahtoisella eukolla oli vähä samaa vikaa kuin hylkeellä, "kuin se on tuore"; hän itsepäisesti purisi, että "vanhus on mukana kaikissa hullutuksissa'".

"Pankaa te vain vettä kiehumaan, eukkoseni, kuten vieraamme pyysi", sanoi pahastumatta Matti iloisesti, kuten hänen tapansa oli. Puhevalta oli alussa vapaa, ja keskustelu kierteli kaikenlaisia aineita. Sitte tuli Norrskatin Isakki ja kertoi hyvin laveasti, miten kaikki tapahtui, kun hän matkallamme ampui hylkeen Moikipään karilta, aivan kuin se olisi ollut joku hyvinkin merkillinen tapaus.

Muhkea emäntä ilmestyi ovelle ja sanoi, ystävällisesti vilkaisten minua kohti: "nyt kiehuu vesi."

Minä menin tupaan ja annoin hänelle teevarastoni, mutta sokuria sai hän panna itse.

"Sitä ei pidä puuttuman", sanoi hän. "Ei teillä kaiketi ole laseja niin monelle miehelle", sanoin minä. Hän ojentihe: "Eikö ole? Onpa kyllä, vaikka pitäisin häitä vielä kerran." — "Eihän ole tarviskaan kestittää kaikkia, kuin kokoutuu katsomaan, miten pitoja pidetään sunnuntai-iltana Rias-Matin rappusilla."

Minä luotin, että nöyrä emäntä kyllä tuli toimeen yksinäänkin teen puuhassa, ja läksin ulos muiden luo. Hauskalta näytti kokous ulkona sinertävän valkoisessa kuutamassa; vuori suojeli etelätuulelta ja ilma oli miellyttävän lauha.

Minä kävin istumaan Rias-Matin viereen, ja kun keskustelu ei ruvennut itsestänsä kääntymään sinne päin, kuin minä tahdoin, sanoin suoraan, että minä halusin sinä iltana kuulla heidän muistojansa pyyntiretkiltä ja merkillisimpiä seikkailuja.

"Rias-Matti se paraiten osaa kertoa teille hylkeenpyynnistä", sanoi Ullus-Gabbel.

Mustaverinen Finnis-Isakki virkkoi siihen syvällä passo-äänellään: "Kolmetoista vuotta kävin minä Rias-Matin kanssa pyyntiretkillä, me olimme joka vuosi yhdessä pyytämässä, eikä yhtään hukkunut koko sinä pitkänä aikana. Ne kolmetoista vuotta olivat minun ensimmäiset ja vanhuksen viimeiset käydä hylkeen pyynnissä."

Rias-Matti osoittaen Finnis-Isakkia sanoi: "Hän oli rohkein pyytäjä kaikista; hän ei ampunut paljoa, mutta hän kulkee railojen ja jääharjanteiden yli, mistä ei kukaan muu pääse, ja kuin pyynti päättyi, oli Finnis-Iisakki aina tuonut enimmän rasvaa teltalle. Hän on uuttera ryömimään ja sukkela käyttämään tuuraa, milloin on nuijittava harmaita hylkeitä ennen kuin ehtivät reikiinsä."

"En luule Bergössä olleen ketään, joka on käynyt niin monella pyyntiretkellä kuin Rias-Matti", sanoi Jonk-Err.

"Se on totta," sanoi vanhus, "44 keväänä peräkkäin minä en nähnyt lumenlähtöä maalta, ja aina minä terveenä ja eheänä palasin kotiin, vaikka monesti kyllä ilman lastia ja venettä. Ne olivat silloin menneet pohjaan ajojäiden seassa taikka oli myrsky ne ajanut jollekin karille palasiksi. Muut venekunnat, jotka myrsky oli ajanut samalle taholle, onneksi minut aina pelastivat."

"Rias-Matti oli aina iloisin mies kaikista pyytäjistä, eikä hän suvainnut korvissansa mitään valitusta", sanoi Finnis-Iisakki.

"Rohkeutta pitää pyyntimiehellä olla, pelkurit tulevat täihin, eikä kukaan tahdo maata samassa säkissä sellaisen kanssa", huomautti Ullus-Gabbel.

"Koko aikanani", sanoi Finnis-Isakki, "ei minulla kipparina ole ollut kuin yksi pelkuri pyytäjä, ja se oli korsungi, ensikertalainen. Hän hukkui samalla retkellä Isonkarin kulmaan pohjoisessa Merenkurkussa, jossa Norrskatin Isakki venekuntineen joutui kokonaan haaksirikkoon. Veneet ja lasti joutuivat ajojäissä hukkaan, mutta joka mies ryömi hengenhädin jäiden päällitse maalle, paitsi se pelkuri poika. Minä olen nähnyt monta hukkuvan sellaisessa vaarassa, mutta ei kukaan ole parkunut niin hirveästi kuin hän, vaikka pitihän hänen siinä toki ymmärtää, että kullakin oli kylliksi tekemistä oman itsensä pelastamisessa. Meitä kyllä säälitti se kaunis poika parka, hän aikoi keväällä pitää häänsä maalahtelaisen talollisen tyttären kanssa."

"Peninkulma minulla ja minun venekunnallani oli sillä kertaa matkaa maalle," sanoi Norrskatin Isakki, "siitä johon veneemme ja lastimme hukkui ajojäihin, ja silloinpa saimme koetella voimiamme painiskellessa kaatuvien jääkappaleiden kanssa, joita myrsky alinomaa särjeskeli yhä pienemmiksi. Jos putosi veteen, oli joka kerran yhä vaikeampi päästä ylös toiselle jäälautalle."

"Nuorille notkeille ja sukkeloille se käy päinsä," virkkoi Rias-Jukki, "mutta vanhain ja kankeiden ei ole helppo pelastua, kuin vene pirstautuu ja myrsky särkee ajojään pieniksi kappaleiksi."

"Totta on," sanoi Rias-Matti, "minä yksin olenkin niin onnellinen, että olen saanut käydä pyyntiretkillä 65 vuoden ikään asti."

"Erik Högback murskautui ja hukkui ajojäihin Raahen kohdalle, vaikka kaikki nuoremmat miehet pelastautuivat lähimmälle maalle."

"Erik Östman vanhus hukkui samalla tavalla tässä Bergön edustalla ihmisten näkyvissä."

"Johan Vest, aikomaan arvokkaimpia kippareja, kuoli pyyntikävelyllä ajojäihin keskellä Pohjanlahtea; ankara myrsky nousi äkkiarvaamatta, eikä hän koskaan palannut teltalle. Samalla kertaa olin minä samassa hengenvaarassa, mutta Pitkä Erkki, rohkeimpia miehiä, kuin minä olen tuntenut, uskalsi hengen uhalla lähteä toisella pikku veneellä rikki hankautuneen jään sekaan ja pelasti minut, kuin jo olin ottanut useampiakin kylmiä ryyppyjä. Hänen tehdessään työtä kuin jättiläinen myrskyssä jäiden seassa, makasin minä hyljeveneelle palatessa melkein tunnottomana pienen veneen pohjalla. Pitkä Erkki hukkui sitte kahden vuoden kuluttua itse samalla tavalla kuin Johan Vest."

Nyt emäntä taas muistutti läsnä oloaan, hän rykäsi kovasti, ikään kuin estääkseen ketään ottamasta puheen vuoroa sen jälkeen, kuin Rias-Matti sai luetelleeksi ne bergöläiset, jotka olivat vanhoina hukkuneet pyyntiretkillä. "Ettekö tule juomaan?" kysyi emäntä. Minä kyllä käsitin, että hän tahtoi houkutella meitä tupaan, mutta me viihdyimme hyvin siellä ulkona kauniissa kuutamassa.

Tuvassa seisoivat täydet lasit ja kupit rivissä pöydällä. Näyttääkseen vierasvaraisuuttansa oli emäntä kaatanut yli reunain, niin että taidokkaasti paikkaellut teevaditkin olivat puolillaan juomaa.

Hän käski joka miestä nimeltään ottamaan, sanoen: "Älkää säästelkö sokuria, kyllä sitä riittää, vaikka teitä olisi vielä enempi."

Me veimme lasimme kanssamme ulos, minä asetin pullon "jamaikkaa" rappusille niitä varten, jotka tahtoivat kaataa "vähän väkevää sekaan". Emännällä oli ollut kylliksi aikaa keittää tee katkeraksi, mutta täydestä se meni, ei sitä kukaan huomannut, sillä kaikkein mieli oli kiintynyt keskusteluun, joka kosketteli näille miehille perin mieluista ainetta.

Finnis-Iisakki vaati Rias-Mattia kertomaan onnettomuudesta "Hailuodon jäämajassa", jolloin 70 Vöyrin vaimoa jäi yht'aikaa leskeksi.

Synninrangaistus Hailuodon jäämajassa.

Vanhus kertoi: "Ennen minä jo olen maininnut, että muinoin myöskin vöyriläiset kävivät pyyntiretkillä. Kerran monta, monta, ehkäpä sata vuotta sitte oli joukko venekuntia, yhteensä 70 nainutta pyyntimiestä ja monta naimatonta, kokoutunut 'jäämajaan' eli 'kylmään pihaan'. Siksi me sanomme sellaisia paikkoja, joissa jäät ovat röykköytyneet korkeiksi seiniksi, niin että siinä on ikään kuin katoton huone. Pyyntimiehet usein etsivät suojaa niistä jäämajoista purevilta merituulilta. Hylkeetkin mielellään kokoutuvat sellaisiin paikkoihin, jos aukkoja on lähellä jäässä taikka se paikoittain on niin ohutta, että ne voivat omalla tavallaan käsillänsä sorvata siihen reikiä, noustaksensa ylös."

Suusta suuhun kulkenut tarina Hailuodon jäämajan tapauksesta kertoo, että vöyriläiset olivat kaivaneet reikiä viinalekkereihinsä, saadakseen helpommin imetyksi viinaa, sitte juopuneen ja pitäneen syntistä puhetta.

Punainen hansikas putosi taivaasta, ja eräs kippari otti hansikkaan ja katseli sitä vakavana, mutta toiset nauroivat. Silloin kuului ääni, kovempi kuin myrskyn pauhu, hitaasti lausuvan nämä sanat:

"Sinä nuori mies, joka hansikkaan otit, pidä varasi ja lähde rauhassa."

"Lähde pois täältä, sanoi ääni", huomautti Ullus-Gabbel, mutta useimmat arvelivat, että tottahan Rias-Matti, joka oli vanhin, sen myöskin paraiten tiesi.

Vanhus jatkoi: "Kippari, joka oli korjannut hansikkaan, läksi pois majasta ja kaikki hänen pyytäjänsä purkamaan telttaa. Eivät he monta askelta ehtineet astua, kuin jäämaja hirvittävällä rytinällä kaatui kokoon ja hautasi kaikki siinä olijat. Pelastunut venekunta pysähtyi kauhuissaan ja kippari luki vavisten Herra siunatkoon. Sitte he ottivat muista teltoista, jotka nyt olivat miehittä, pyssyt ja muut arvokkaimmat tavarat, sovittivat ne omaan hyljeveneesensä ja purjehtivat kotiinsa Vöyriin, jossa tuli suuri suru; ei siellä koskaan unhoteta synninrangaistusta Hailuodon jäämajassa. Monta Vöyrin miestä läksi korjaamaan telttoja, mutta myrsky oli särkenyt jään, ajanut kaikki Pohjanlahdelle ja murskannut kaikki veneet."

Joukko nuorukaisia seisoi rappusten edessä hartaasti kuunnellen Rias-Matin kertomusta. Minä kysyin, olivatko he valmiit kohta lähtemään pyyntiretkille, ja he katsahtivat toisiinsa tavalla, josta kyllä näkyi, että he kyllä olivat selvillä siitä asiasta.

"Kyllähän halu houkuttelee, mutta pitää ensin varttua valmiiksi mieheksi", sanoi Norrskatin Isakki.

"Minä tulin täysikäiseksi samana vuonna, kuin ensi kerran läksin pyyntiretkelle", sanoi Rias-Matti.

Minä nyt kehoitin miehiä tulemaan tupaan täyttämään lasejansa ja pyysin muistorikasta Mattia kertomaan retkiänsä. Kuin kaikki ehdimme istuutua pöydän ympärille ja juoda vanhuksen onneksi, alkoi hän.

Haaksirikko Finnin luodolla.

Kaksitoista vuotta minä olin pyytäjänä ja hyvä onni minulla oli retkillä. Minä saatan sanoa, että olin kelvollinen pyssymies, ja moni luuli minun tuottavan onnea sille venekunnalle, jossa minä olin. Kaikki kipparit sen tähden tahtoivat mielellään minua kanssansa. Enimmäkseen minä retkeilin setäni Erik Nymanin kanssa. Joka kevät me toimme kotiin runsaan lastin ja kaikki miehet terveinä.

Ensimmäisenä vuonna, kuin minä olin kipparina, vuonna 1837, tapahtui suurin haaksirikko, kuin minä olen nähnyt ja kokenut. Me oleksimme kahden viikon kuluttua pyynnin alusta Grynskärin ja Gåshällanin seuduilla 4 peninkulman päässä Bergöstä. Kiikarilla näkyi 8 eri telttaa ja pyyntikävelyillä tapasimme usein toisten venekuntain miehiä. Jokapäiväinen saalis oli ollut hyvä ja ilma kaunis ja tyyni, öillä kova pakkanen, päivillä auringonpaiste. Maaliskuu on usein kauniin ulkona merellä, mutta jääsokeutta pitää varoa. Meillä oli silläkin kerralla yksi mies makaamassa veneenpohjassa ihan sokeana, silmät paisuksissa ja pakottavina.

Maaliskuun 20 päivänä, muutama tunti ennen auringon nousua alkoi koillisesta kohota pimeitä pilviä, sellaisia onnettomuutta ennustavia, joilla ei näy tarkkaa rajaa ylös taivaalle päin. Sellaiset ne siihen vuoden aikaan tullessaan tuovat lumipyryä. Me kiireimmiten panimme kokoon teltan ja lastasimme veneesen saaliin, monta kymmentä harmaata hyljettä, jotka olivat lumeen haudattuna veneen vieressä.

Ennen kuin saimme veneen ihan valmiiksi vedettäväksi jään reunaan, johon oli neljännespeninkulma matkaa, oli jo myrsky päällämme, lennätellen jäänhilsettä ja lunta niin tiheään, että hämärässä emme nähneet sylenkään päähän eteemme. Jää särkyili kamalasti räiskyen. Vähällä olimme joutua haaksirikkoon jo ennen, kuin saimme veneen avoveteen ja purjeen ylös.

Kuitenkin se onnistui meille sanomattomalla vaivalla. Kohta olimme avovedellä eikä enää ollut jäihin särkymisen vaaraa, vaan myrsky kiihtyi hirveän nopeasti aivan rajuksi, ja vei meitä suoraan ulos avaralle Pohjanlahdelle. Joka mies oli vakuutettu, että se oli meidän viimeinen matkamme, mutta ei kukaan uupunut raskaassa työssä pumpuissa. Pikku veneet myrsky jo aikaisin aamulla vei pois, ja raskas hyljeamme työnnettiin kohta samaa tietä. Kun masto purjeineen meni mereen, täytyi työntää sinne lastikin, sillä kun vene ei totellut peräsintä, hyökyivät aallot lakkaamatta yli laidan, ja ell'emme ajoissa olisi saanut pystyyn varamastoa ja siihen pientä purjetta, niin emme olisi jaksaneetkaan pitää pumpuilla ja muuten ammentamalla venettä tyhjänä. Jäähilse teki meille suurta vastusta, sitä kokoutui kasoittain veneen kokkaan.

Jääsokeutta sairastava Raippaluodon poika säälitti meitä hyvin. Me muut olimme kovassa työssä pelastamassa henkeämme, mutta hän makasi avuttomana ja kipuja kärsien. Joka kerran, kuin myrsky viskasi venettä aallonharjan poikki ja vettä tuli sisään, tunsi hän kuoleman esimakua ja siunaeli itseään. Usein huusi hän: "Rias-Matti, joko nyt loppu tuli?"

"Minä koetin rohkaista häntä ja kehoitin luottamaan Jumalan huolenpitoon ja kumppanien ponnistuksiin. 'Eihän vene vielä edes rutisekaan', sanoin minä, 'sen onkin tehnyt itse Hollkullan Jossi.'

"Pahin vaaramme oli se, että purjeemme oli liian pieni suuren veneen oman tuulialan rinnalla ja että vene ei totellut peräsintä, milloin noustiin aallon pohjasta ylös harjalle, niin että me monesti syöksyimme syrjittäin harjain ylitse. Moneen kertaan koetettiin purjehtia sen verran viistoon, että vene olisi hiukan kallellaan ruvennut tottelemaan peräsintä, mutta aallot aina viskasivat meidät aivan poikittain myrskyn eteen. Silloin sieti ponnistella ennen kuin vene kääntyi jälleen oikealle suunnalleen ja peräsimelle saatiin vähäkään tukea vedestä. Samalla venettä lakkaamatta ammennettiin millä hyvänsä astioilla, kuin kukin käteensä tapasi. Pumput olivat sitä paitsi lakkaamatta työssä. Lumipyry lakkasi illan tullen, mutta pakkanen kiihtyi ja jään kasvaminen veneesen teki meille suurta haittaa.

"Päivän pitkään näimme toisistakin hyljeveneistä monta ja yksi venekunta oli puolenpäivän aikaan ollut ihan likellä meitä, mutta sitäkin näkyi ainoastaan silloin, kuin satuimme yht'aikaa syöksymään aallonharjojen ylitse. Kun heitä sen jälkeen ei enää näkynyt, käsitimme me heidän matkansa loppuneen, ja valmiit me olimme ottamaan vastaan samanlaista loppua itsekin.

"Ihmeellistä, että meidän voimamme eivät vielä olleet lopussa pimeän tullessakaan.

"Minun täytyi ankarasti käyttää kipparinvaltaani, kun käskin, että kahden miehen kerrassaan piti vuorotellen etsimän virkistystä voimilleen makuusäkistä; ei kukaan olisi mielellään tahtonut lähteä ijankaikkisuuteen niissä kääreissä. Paksar-Erkki, hän, joka sittemmin hukkui jään laitaan saaren viereen, sanoi, ryömittyään vastahakoisesti säkkiin: 'hyvää yötä, Rias-Matti, me ehkä tapaamme toisemme meren pohjalla.'

"Auringon laskeutuessa hajautuivat pilvet, mutta myrsky oli pikemmin kiihtymässä kuin heikkenemässä. Myöhemmin nousi täys'kuu, ja sen valkoinen valo näkyi ja sammui pilvien halkeamista kuin vilkkumajakka. Pimeistä pitkistä kuohuaaltojen laaksoista nousimme kohti taivasta harjoilla kohiseviin kuun valossa välkkyviin hopeakoskiin ja sitte taas syöksyimme huimaavaa vauhtia alas. Kuolema silmäin edessä värisin minä kauhusta ja ihastuksesta, sillä kaunis ja juhlallinen on vihastunut, väkivaltainen meri, kuin taivaan myrskyt mylleröivät sen rauhaa. Mitä likempänä kuolema on, sitä vilkkaammin virtailee elämän kaipaus läähättävässä sielussa, ja kaikki aistimet valvovat ihmetellen Jumalan suurta työtä.

"Sairas pyytäjä Niilo oli lakannut valittamasta. Luullakseni hän oli sielunponnistuksista, joita hän kivuissaan kärsi, nukkunut tai ehkä vain uupunut horroksiin, sillä vasta aamun tullessa, jolloin myrsky oli kiihkeimmillään, heräsi hän siitä, että hyökylaineet huuhtelivat häntä. Alinomaisesta komentamisesta niille, joiden piti yhdellä airolla autellen estää venettä vaarallisista äkkikäännöksistä, oli minun ääneni jo ihan käheä. Suurinta varovaisuutta tarvittiin, ett'ei airo jäisi kiinni hankoihin ja kallistaisi venettä, jolloin suuri aalto olisi yht'äkkiä voinut hukuttaa meidät.

"Pumppuaminen ja ammentaminen oli alinomaisena työnä. Jos minä en ajoissa olisi huomannut välttämättömäksi kahden miehen kerrassaan levähtää ja voimistua, niin olisivat nyt jo kaikki olleet uuvuksissa; mutta yhä kuitenkin vastustelivat ne, joiden oli vuoro ryömiä säkkiin. Totellaan sentään aina kipparia, ja kaikki kyllä käsittivät, että voimia meillä tarvittiin, jos tahdoimme pysyä heti uupumatta ja hukkumatta. Minä sain itsekin kokea, miten vaikea oli toimetonna syöksyä vaarallisesta silmänräpäyksestä toiseen, sillä auringon nousun edellä, kuin jo olin koko vuorokauden yhtä päätä istunut kiinni peräsimen varressa, väsyivät käteni ja Paksal-Erkki minut päästi levähtämään."

"Kokenut kyllä tietää," sanoi Jonk-Err, "miten perässä istuminen koettelee miestä, kuin myrsky ajelee hyljevenettä merellä."

"Jos silloin on liian pieni myrskypurje, niin että vene ei tottele peräsintä, niin pitääpä siinä olla kokenut ja sukkela kippari, joka saa veneen ja miehet pelastetuksi", sanoi Norrskatin Isakki.

"Kuinkas sitte kävi?" kysyin minä, ollen kiihkeä pidättämään Rias-Mattia laveassa kertomisessaan tästä hänen ensimmäisestä ja vaarallisimmasta pyyntiseikkailustaan.

Vanhus istui selkä suorana, vasen käsi nyrkkinä polvella, oikeassa kauan maistamatta unohtunut lasi, joka seisoi hänen edessään pöydällä.

"Meitä myrsky sillä tavalla viskeli aallolta toiselle yli koko Pohjanlahden", alkoi hän uudestaan.

"Te pysähdyitte siihen, kuin Paksal-Erkki päästi teidät peräsimestä."

"Niin se olikin", sanoi hän. "Minä vaivuin makuusäkkien päälle maston etupuolelle sairaan Niilon viereen. Kuinka sinä voit, Niilo?" sanoin minä.

"Minä olen valmis, sanoi hän; jos myrsky ei taukoa ennen, kuin tulemme jääpilstaleiden laitaan Ruotsin rannalle, niin on minun loppuni tiedossa. Jos te muut pelastutte ja palaatte kotirannoille, niin viekää terveisiä ja sanokaa minun kuolleen suuressa tuskassa. Vaikea on erota täällä sellaisissa kivuissa ja pakotuksissa, voimatta näkevin silmin katsoa ylös taivaasen. Minä olisin mielelläni tahtonut elää kauemmin.

"Hän oli jo kauan sitte lakannut tuntemasta mitään pelkoa veneen pahoista kallistumisista taikka aaltojen hyökymisistä hänen päällensä. Vähemmän hän myöskin aristeli päivänvalon ja myrskyn vahingollisuutta veristyneille silmille, eikä hän kuunnellut minun kehoituksiani, että hänen pitäisi koettaa kärsivällisesti lievittää kipujansa ja odottaa paranemistansa suojassa tuulelta kumarassa etuteljon alla, kuten tavallista on.

"Lyhyin sanoin meidän keskustelumme kävi, sillä joka hetki seisoi kuolema silmäimme edessä, eikä yhtään käynyt keskeyttää kenenkään ponnistuksia, kun jokaisen piti olla valmis ottamaan minä hetkenä hyvänsä vastaan pahinta hengen vaaraa. Lepo ei ollut minullakaan muuta kuin jäsenien, sillä kiihtyneillä sielunvoimilla minä tajusin lakkaamattomat hyökkäykset, joilla kuolema uhkasi meitä raivoavassa meressä."

Vanhus katsoi vakavasti minuun ja vetosi sitte muihin sellaista kokeneihin pyyntimiehiin. "Me olemme kaikki olleet sellaisilla matkoilla ja me tiedämme, että elämä on kallis, kun on kestetty koetus kiivaassa taistelussa kuolemaa vastaan", sanoi hän.

"Ja kuolema on kallis, kun on Rias-Matin tavalla kestetty koetus elämässä", pistin minä väliin.

"Niin se on, kuin meidän vanha Matti puhuu", sanoi Jonk-Err.

"Lähellä kuolemaa on jokainen meistä ollut," sanoi Ullus-Gabbel, "mutta jos niin pitäisi käydä, että minun täytyisi jäädä pyyntiretkelle, niin kyllä minä tahtoisin nähdä meren ja taivaan viime hetkenäni; Niilolla oli pahin hätä, hän kun oli jääsokeana."

"Kuinkas se retki sitte päättyi?" kysyi Norrskatin Isakki.

"Niin se kävi, että kaikki purjehdus pysyi kerrassaan mahdottomana," vastasi Rias-Matti, "sillä turhaa vaivaapa oli veneen ohjaamisponnistukset. Suurimmalla vaivalla saimme pidetyksi veneen pystyssä ja käännetyksi aina perän kohti myrskyä lakkaamattomassa myrskyn viskelemisessä.

"Päivällä, kuin jo olin jälleen istumassa peräsimen vieressä, huomasin meren ja taivaan rajan lounaassa ihan suoraan myrskyn alla välähtelevän valkoiselta ja huusin silloin toisille: muutaman tunnin kuluttua olemme ajojäissä, ja siihen me hukumme, ell'ei ihmettä tapahdu. Niilo pyysi jotakuta meistä lukemaan virttä, kun vielä oli aikaa. Paksar-Erkki, joka silloin oli lepäämässä yritti alottamaan yhtä niistä virsistä, joita me usein luemme pyyntiretkillä, mutta jo parin säkeen perästä paiskasi iso hyökylaine veneen puolilleen vettä, niin että joka käsi tarvittiin estämään uppoamista. Saimme vielä silläkin kerralla veneen melkein tyhjäksi, vaan silloin toinen aalto aina lisäsi työtä.

"Valkoiset kuohut tuolla ajojäiden seassa alkoivat näkyä yhä selvemmin ja sitä mukaa väheni pelastuksemme toivo.

"Auringon vähän alettua keskikorkeudestaan näytti myrsky hiukan rupeevan heikkenemään, ja me koetimme kaikin voimin ohjata alas Ahvenanmerelle, niin että myrsky puhalteli hiukan vasemmalta takaa, toivoen siten välttävämme tai ainakin viivyttävämme vaarallista joutumistamme ajojäihin. Mutta samalla kasvoi veneen täyttymisen ja mereen hukkumisen vaara, eikä pieni purje kuitenkaan estänyt myrskyä kuljettamasta meitä mielensä mukaan. Ei siinä auttanut mikään, täytyi laskea vain kohti jäitä.

"Viimein havaitsimme ja tunsimme Finnluodon keskellä aaltoilevia ajojäitä, jotka olivat sille röykköytyneet kokonaisiksi vuoriksi. Me olimme siis Geflen lahdessa. Finnluoto on 7 peninkulman päässä manteresta.

"Monta hyljevenettä näkyi edellämme, mutta koska me näimme ainoastaan ne, joita myrsky paraillaan heitti aallon harjan ylitse juuri silloin, kuin itsekin olimme harjalla, niin emme osanneet arvata kuinka monta niitä oli. Aina siitä asti, kuin lumituisku lakkasi, olimme usein pitkällä merimatkalla nähneet jonkun veneen. Lähestyessämme ajojäitä näimme muutamia venekuntia jo taistelemassa lähellä Finnluotoa pauhaavien jäiden keskellä, toisia oli lähempänä edessämme ja sivullamme. Kaikki koettivat nyt pelastua luodolle.

"Meillä oli vielä pari meripeninkulmaa matkaa jäihin ja me huomasimme myrskyn yhä enemmän heikkenevän. Me emme jaksaneet estää aaltoja heittelemästä meitä yhä lähemmäksi, mutta nyt jo kuitenkin saatoimme kääntää keulan vastatuuleen ja ankaralle soudulla viivyttää joutumistamme jäihin. Toisista veneistä oli moni tehnyt samoin kuin mekin, ne olivat laskeneet alas myrskypurjeen ja sousivat hengen edestä. Niilo oli kuunnellut meidän keskusteluamme, hän nousi nyt istumaan ja huusi: Rias-Matti, onko vielä pelastuksemme mahdollinen? — Herralle ei mitään ole mahdotonta."

Vanhus oli vaiti hetkisen ja jatkoi sitte minulle erittäin puhuen: "Minä en jaksa niin tarkkaan, kuin teidän tähtenne tahtoisin, kuvailla toivottomia ponnistuksiamme ajojäissä aina seuraavaan aamuun saakka, jolloin myrsky jo oli tyyntynyt ja suuri onnettomuus Finnluodolla tapahtunut. Yksi venekunta hukkui väkineen kaikkineen ajojäihin, toinen venekunta oli hukkunut jo ennen Pohjanlahdella ja meidän veneemme särkyi, mutta me pelastuimme kaikki toiseen veneesen, jonka sallimus hädän hetkenä tai lähellemme. Niilo pelastui siten, että sidoimme irti leikatun purjenuoran hänen kainaloihinsa ja Paksar-Erkki ja minä sen avulla pidimme häntä ylhäällä, kunnes meidät pelastettiin. Hän eli kauan ja kävi monella pyyntiretkellä sen jälkeen."

"Hänen poikansa, myöskin Niilo nimeltään, oli minun kanssani pelastamassa Vilhelm Enströmiä silloin, kuin hän palellutti jalkansa", sanoi Ullus-Gabbel.

"Kuinka sitte pelastuitte Finnluodolta?" kysyin minä.

"Kolme venettä ja 16 miestä hukkui, muut veneet kärsivät enemmän tai vähemmän vahinkoa ja kaikki lasti joutui hukkaan. Kaksiviidettä miestä pelasti henkensä, mutta ei kukaan päässyt ilman verisiä ruhjehaavoja. Paitsi niitä venekuntia, joista kaikki miehet hukkuivat, hukkui muista ainoastaan kaksi miestä. Jäljellä olevat kuusi venettä laitettiin kuntoon, ja niillä purjehdimme hiljaisessa etelätuulessa meren yli ja saimme vielä hyvän saaliin ajojäistä, jotka pysyivät kevätsulamiseen asti meidän kotirannoillamme. Enimmät hylkeet sillä retkellä tapettiin nuijimalla, sillä paljo ampumaneuvoja ja monta pyssyä oli joutunut mereen Finnluodolla."

Vanhuksen vaiettua olivat kaikki muutkin kauan vaiti ja kaikkein silmissä näkyi harrasta myötätuntoisuutta, jolla he olivat seuranneet kunnian arvoisen, valkotukkaisen Rias-Matin vilkasta kertomusta ensimmäisestä ja pitkällisimmästä hengenvaarastaan pyyntiretkillä. Pikakirjoittajalla olisi ollut arvokas tehtävä kiinnittäessään paperille yksinkertaiset, voimakkaat sanat ja kuvaukset, joita hän lateli esiin muistostaan.

Keskusteluja ja kertomuksia onnettomuuksista pyyntiretkillä.

Me joimme kaikki Rias-Matin onneksi ja miehet antoivat sitte lasinsa vaimoilleen, kuten Bergössä on tapana.

Norrskatin Isakin vaimo pysähtyi lasi kädessä minun eteeni ja sanoi: "Kyllä arvaatte, että täällä kotona saarella on vaikea olo, milloin miehillä on myrsky merellä. Me emme hädässämme voi muuta kuin lapset ympärillämme rukoilla Jumalaa miestemme puolesta ja sitte tuskaisessa levottomuudessa odotella, kunnes ne palaavat, jotka eivät ole jääneet mereen, Isakki on palannut, mutta olenpa niiden surusta, jotka ovat kadottaneet miehensä, kylliksi nähnyt, miltä tuntuisi, jos hän kerran jäisi tulematta."

"Jumalan olkoon kiitos minun puolestani", sanoi emäntä, ottaen vanhuksen lasin. "Minä näin ensimmäisen mieheni kuolevan kotisänkyyn ja saanen kyllä sen ilon, että näen vanhan Matin tekevän samoin."

"Kyllä minunkin luullakseni te saatte sen ilon", sanoi Rias-Matti ja kaikki yhtyivät hänen hyvänlaatuiseen nauruunsa.

"Olkaapa vääntelemättä sanojani", sanoi emäntä, pannen lasin maistamatta pöydälle. Hän ojensihe ja katsoi naisiin, jotka istuivat uunin nurkalla. "Ei täällä ole yhtään nuorta vaimoa, joka sydämmellisemmin suree miestään kuin minä, kuin Matti täältä lähtee."

"Sen tietävät kaikki ja minä paraiten", sanoi valkopäinen vanhus. "Ja muuten, kyllä te hoitelette minua niin, että hyvin näkyy, että tahdotte pitää minua kauan elossa."

Rias-Jukki sanoi, ikään kuin vaihtaakseen puheenainetta: "Kerran oli isä jo lähteä pois meiltä ihan minun näkyvissäni. Se oli 1854, kun jouduimme haaksirikkoon Östholmassa Ruotsin rannalla."

Vanhus katsoi kauan ja vakavasti poikaansa, vaan pysyi vaiti.

Jukki jatkoi: "Meitä oli kaksi venekuntaa sillä retkellä yksissä. Isä oli kipparina meidän veneessämme ja Paksar-Erkki toisessa. Me olimme oleskelleet jäillä Norrkallanin tienoilla 6 peninkulman päässä Bergöstä luodepohjoista kohti ja meillä oli 13 kymmentä hylkeitä veneessämme. Toisella venekunnalla oli vielä enempi. Ilma oli ollut kaunis aina retken alusta asti, mutta viime päivinä oli se muuttunut, ja eräänä aamuna nousi aurinko, pahannäköinen kajastus ympärillään. Noin kello 12 aikaan tapasi myrsky yht'äkkiä meidät."

Rias-Matti virkkoi väliin: "Ja se oli juuri Marianpäivänä, ja joka mies oli kotona teltan luona teurastelemassa hylkeitä ja erottelemassa rasvoja, joita oli kasoissa veneen vieressä. Jumalanpalvelus oli jo aikaisemmin pidetty." Hän antoi Jukin kertoa edelleen.

"Kiireesti ja vaivalla lastattiin rasva ja nahat veneesen ja teltta rikottiin. Oli runsas neljännespeninkulma matkaa jäänreunaan ja venettä vedettiin jäätä myöten niin kiireesti, kuin suinkin jaksoimme. Mutta myrsky oli jo särkenyt jäätä laidasta ennen, kuin me ehdimme sinne, niin että me odottelimme, kunnes irtonaiset jääkappaleet läksivät ajelehtimaan. Viimein pääsimme onnellisesti avoveteen. Muistanpa varsin hyvin, miten kiihkeä myrsky jo silloin oli, mutta meri ei vielä lainehtinut korkealla. Mannerjäästä irtautuneet ajojäät saimme hyvästi kierrellyksi, mutta sitte kiihtyi myrsky hillittömän kiihkeäksi, ja yht'äkkiä katkesi masto ja meni purjeineen mereen, että ei auttanut muu kuin leikellä poikki nuorat."

"Oli se kova päivä sekin", sanoi Rias-Matti.

Jukki jatkoi, ikään kuin erittäin minulle: "Me pyyntimiehet olemme kaikki olleet laskemassa myötämyrskyyn, ja isä jo kertoi teille, millainen se tanssi on. Me työnsimme mereen ensin lastin, sitte rasva-ammeen, ja joka mies oli joko pitämässä venettä tyhjänä vedestä taikka airoissa kipparin komennon mukaan estämässä venettä kääntymästä poikki myrskyyn."

Vanhus keskeytti: "Hämärän tullessa oli rajumyrsky täynnä märkää lunta, niin sakeana, että minä perästä en enää nähnyt eteen sattuvia kuohulaineita. Ammentajat eivät mättäneet pois vettä, vaan lumisohjoa veneestä."

"Myrsky päiväpaisteisella merellä," sanoi Finnis-Isakki, "silloin edes näkee, mitä on tulossa, mutta lumimyrsky pimeässä, se on hirvakka."

"Ja sitte kestää niin kauan päästä meren yli", sanoi Norrskatin Isakki. "Kun purjehditaan hyvällä tuulella lyhyessä ajassa meren yli, niin viivytään kaksi vertaa silloin, kuin aallot heittelevät tyhjää venettä."

"Välistä se seisoo kuin siirapissa aallonnotkelmassa, kunnes se yht'äkkiä heilahtaa kuohuvalle harjalle", virkkoi Ullus-Gabbel.

"Sitte tuli pimeä yö," jatkoi Jukki, "ja se on siihen aikaan vuodesta yhtä pitkä kuin päiväkin, ja lumiräntää tuli koko ajan, mutta aamupuoleen myrsky hiukan laimeni. Samalla tavalla, kuin isä kertoi ajelehtimisesta Finnluotoa kohti, tapahtui silloinkin. Yöllä me sousimme vastamyrskyyn viivyttääksemme joutumistamme ajojäihin Ruotsin rannalla, mutta sinne sitä kuitenkin täytyi joutua. Päivän valetessa näimme yksinäisiä jäälauttoja ja maata parin peninkulman päässä tuulen alla. Kun myrsky yhä edelleen ihan huomattavasti laimeni, sousimme vastatuuleen, mikä meillä suinkin oli voimia, mutta meri kuohahteli hirvittävän korkealle, viskellen meitä yhä etemmäksi jäiden sekaan, jotka sillä kertaa olivat kovat ja terävät kuin vuoresta murretut kivenmöhkäleet. Puolen peninkulman päässä maasta särkyi veneemme yht'äkkiä, ja me hyppäsimme jäälautalle, joka ei ollut paljon suurempi tätä meidän pihamaatamme. Kaikki kokouduimme keskelle lauttaa, ja siinä isä luki: Herra siunatkoon meitä!"

"Se oli ihmeellinen pelastus", sanoi Rias-Matti. "Sillä lautalla pääsimme melkein virstan päähän maasta. Kokoutuneiden ajojäiden jyrinä oli kuin ukkosen räiske, ja korkeat kuohuaallot heittelivät pieniä jääkappaleita kuin lastuja."

"Jo auringon noustessa oli toinen hyljevene meistä ainoastaan muutaman sadan sylen päässä etelää kohti," jatkoi Jukki kertomustaan, "ja me kuulimme heidän huutelujansa, vaan silloin särkyi heidänkin veneensä. Kohtapa siinä ei enää ollut aikaa ajatella muuta kuin oman hengen pelastusta, sillä meidän jäälauttamme jysähti toiseen suurempaan ja halkesi ensin kahtia ja sitte moneksi palaksi. Minä olin veneen särkyessä saanut käteeni pyyntisauvan, ja siitä nyt tuli hyvä apu minulle ja isälle."

Vanhus keskeytti: "Minulla oli silloin ikää 50 vuotta ja Jukilla 27. Viime välillä lähimpänä maata olimme useammin kylmissä aalloissa kuin jäälautoilla."

"Me pysyttelimme yhdessä", sanoi Jukki, "painiskellessamme pyörivien jäämöhkäleiden kanssa."

"Jospa sama liha ja veri ei olisi pitänyt meitä yhdessä, niin ei 50-vuotias olisi koskaan tullut 80-vuotiaaksi", sanoi uljas vanhus, vakavasti ja pitkään katsoen harmaapäiseen poikaansa.

"Ihmeellistä se oli," jatkoi Jukki, "mutta kaikki me pelastuimme vähitellen maalle Östholman eteläniemelle, joka on Sundsvallin ja Hernösandin välillä."

"Tyhjin käsin, vaan ehjinä", virkkoi Rias-Matti, muoto iloisen leikillisenä, kuten hänellä aina oli. Emäntä joi Jukin lasista hänen onnekseen.

"Pahemmin meille kävi, Jukki, kuin jouduimme haaksirikkoon Kristiinankaupungin kohdalla", sanoi Erik Nyman, vanhan Matin veljenpoika ja Bergön luotsipaikan vanhin.

"Sillä kertaa ei ollut pitkää meritanssia myrskyssä", vastasi Jukki.

Minä pyysin Nymania kertomaan.

"Se tapahtui 1875. Kymmenen viikkoa olimme jo olleet retkellä ja saaneet runsaan saaliin sinä vuonna Ahvenanmerellä."

Norrskatin Isakki huomautti: "Kun on kova ja aikainen talvi ja paljo jäätä, on hylkeenpyynti parempi Ahvenanmeressä kuin Pohjanlahdessa."

Nyman jatkoi: "Kolme venekuntaa meitä oli yksissä sillä retkellä, ja kotimatkalla tuli joka veneen lasti täyteen, kunnes saavuimme Sidebyn kohdalle Kristiinankaupungin eteläpuolelle. Me laitoimme veneemme lähtökuntoon ja juuri helluntaipäivänä läksimme purjehtimaan kohti pohjoista kotirantaa. Jukki oli kipparina meidän veneessämme, ja toisissa olivat Startjes-Matti ja Råbakan Henrik."

"Startjes-Matti hukkui pyyntikävelyllä ajojäihin, mutta Råbakan Henrik elää vieläkin Korsnääsissä", selitti Jonk-Err.

"Jo oli jää aika paljon sulanut, emmekä me silloin olleet peninkulmankaan päässä rannasta, kuin eräänä aamuna läksimme vihurisella säällä purjehtimaan kotia kohti, kaikki kolme venettä rinnan. Idästä paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta, mutta lännestä lähestyi sumun näköinen uhkaava pilvenjönkä, peittäen koko näköpiirin, ja sukkelammin, kuin voimme aavistaakaan, yllätti myrsky meidät täydellä voimalla. Hauras jää katosi rannalta muutamassa tunnissa, niin että ainoastaan yksinäisiä palasia näkyi aaltojen kuohuellessa lukemattomien salakarien ylitse.

"Kykenemättöminä vastustamaan myrskyn voimaa purjeilla tai airoilla jouduimme Töivung-luodon läheisiin kuohuihin. Molemmat toiset veneet pirstautuivat lähellä maata meidän näkyvissämme, ja heidän lastinsa joutui mereen, mutta kaikki miehet pelastuivat kummastakin veneestä maalle.

"Rajuilla ponnistuksilla koetimme kiertää karia, joka oli luodon äärimmän niemen nenässä, mutta ei ollut mahdollinen välttää haaksirikkoa. Korkean hyökylaineen harjalta putosi vene suorastaan kiville ja joka mies joutui hurjasti pauhaavaan kuohuun. Siinä kuoli neljä miestä, mutta Jukki ja minä pelastuimme siten, että saimme pysytellyksi kiinni tyhjässä veneessä, jota aallot nostelivat kiven ylitse toisensa perästä, kunnes se joutui suuren karin yli ja ajautui maalle.

"Kuohuva hyökylaine heitti meidät vähissä hengin rantakiville ja siitä meidät pelastivat pois seuraavan aallon tieltä ne, jotka olivat aikaisemmin joutuneet maalle."

"Me saimme pelastetuksi veneemme", jatkoi Jukki, "sellaisessa kunnossa, että se voitiin varustaa kotimatkalle; osa lastiakin saatiin korjatuksi matalasta vedestä. Meitä oli 16 miestä veneessä kotimatkalla, jolle lähdettiin 10 päivää helluntain jälkeen pitkin rantaa lämpöisellä ilmalla ja vienolla maatuulella. Mutta 4 vaimoa oli jäänyt leskeksi ja monta lasta isättömäksi haaksirikon tähden Töivung-luodon luona."

Läsnä olevat pyyntimiehet kertoivat vuorotellen lyhyesti, missä kukin heistä oli ollut helluntaina 1875, ja huomattiin kaikkein olleen suuremmassa tai pienemmässä hengenvaarassa. Monta venettä oli joutunut haaksirikkoon; toisista oli hukkunut miehiäkin, toisista ei.

"Jos jokainen kertoisi kaikki tilaisuudet, jolloin hän on pyyntiretkillä painiskellut kuoleman kanssa, niin saisittepa viipyä kauan meidän saaressamme", sanoi Rias-Matti. "Mutta eipä myrskyä ole joka päivä, ja miltä ilo tuntuu, kuin Herra lumituiskun, myrskyn ja kauhun jälkeen antaa kevätauringon jälleen korkealta sinitaivaalta levittää lempeätä valoaan tyynelle, äänettömälle merelle ja välkkyvälle jäälle, sen tietää ainoastaan se, joka on kokenut kaikkia pyyntiretkien vaiheita."

Iloisia puolia pyyntiretkillä.

Keskustelu muuttui nyt iloisemmaksi ja laseja maisteltiin uutterammin. Mielet olivat olleet aivan juhlallisessa jännityksessä sen aikaa, kuin pyyntimiehet vuorotellen kertoivat suurenmoisia vaaroja ja seikkailuja Pohjanlahden ajojäissä. Pitkän ajan kesti sitte puhetta pyyntiretkien iloisista tilaisuuksista. Kuin miehet auringon laskun aikoina palaavat jokapäiväisiltä pyyntikävelyiltään, silloin on elämää ja iloa teltassa. Päivän saalista katsellaan, muutamilla on ollut niin hyvä onni, että he ovat saaneet ammutuksi tai nuijituksi useampia harmaita hylkeitä, kuin ovat jaksaneet laahata teltalle, ja monta miestä lähtee noutamaan saalista.

Välistä näkyy kiikarilla katsellen teltasta koko joukko harmaita hylkeitä poikineen jäällä makailemassa päiväpaisteessa, missä niiden henkireiät ovat yöpakkasella jäätyneet kiinni. Joka mies ottaa silloin yllensä valkoiset "pyyntivaatteet" ja kiiruhtaa sinne. Päästyään muutamain satain sylien päähän kyykistyvät he, laskien toisen polvensa pyyntisauvoille, ja työntävät toisella jalalla itseään eteen päin. Kuin kaikki siten pääsevät yht'aikaa keskelle hyljeparvea välistä niin onnellisesti, ett'ei yksikään eläin herää, alkaa meluinen teurastus, ja siinä sattuu monta hullunkurista tapausta. Hylkeet, vedessä kyllä sukkelat, eivät nyt pääse pakoon, mutta pää rohkeasti pystyssä vastustavat kavalaa hyökkäystä. Ne lyödään tuuralla kuoliaiksi sellaisissa tapauksissa välistä niin, ett'ei ainoakaan ehdi käsillään sorvata jäätynyttä reikää auki eikä päästä syvyyteen — Eläin parat! Paratiisin viaton aika on ollut ja mennyt!

Eivät ne kuitenkaan ole ihan kykenemättömät vastustamaan, sillä moni pyyntimies on liian rohkeasti liikkuessaan eläinten keskellä saanut kokea, mitenkä 4 kyynärää pitkä harmaa hylje, jota hän on tullut liian lähelle, on voimakkaalla ruumiinsa viskauksella yht'äkkiä singauttanut hänet monen sylen päähän jäälle niin, että häneltä on taittunut käsi tai nyrjähtynyt jalka.

Näissäkin kertomuksissa oli vanha Rias-Matti hauskin kuulla hyvänluontoisen leikillisyytensä tähden, jolla hän osasi höystää muutenkin hyvin kuvaavia juttujansa.

Hän kertoi, että kerran sellaisessa tappelussa muuan pyyntimies sai suurelta harmaalta hylkeeltä sellaisen sysäyksen, että hän pitkän kuperkeikan jälkeen putosi huonojäiseen vahvan jään rakoon. Hänen pulikoidessaan vedessä ja kömpyröidessään jälleen jäälle kiemurehti hyljekin avannolle. Mies heristi sitä ja löi minkä jaksoi ja huusi apua, mutta ennen kuin kukaan ehti mennä, viskautui hylje päistikkaa avantoon ja samalla antoi purstollaan miehelle sellaisen läimäyksen vasten naamaa, että suusta ja sieramista veri purskahti. "Ennen kuin me muut ehdimme hänelle avuksi," sanoi Rias-Matti, "oli hän jo ylhäällä jäällä ja seisoi vähän häpeissään, jääpalaa nenänsä alla pitäen. — Onko kukaan nähnyt vallattomampaa pahusta? sanoi hän."

Kotiinpaluu mereltä ja Rias-Matin loppusanat hylkeenpyynnistä.

Lopuksi kuvaili vanhus kotiin paluuta saarelle koko pyyntielämän riemullisimmaksi tapaukseksi. Jo aikaisin keväällä, kuin aukean meren raja lähestyy saarta, tähystelevät kotona olijat kukkuloilta kiikareilla, eikö jo mereltä näkyisi jotakuta hyljevenettä. Jos saalis on ollut hyvä ja vene aikaisin saatu täyteen lastiin, palaavat pyyntimiehet jo ennen, kuin meri on avoinna saaren rantaan asti, mutta monesti he myöskin vievät kalliin lastin johonkin satamaan Ruotsin puolelle. Joka venekunnasta, kuin onnellisesti palaa pyyntiretkeltä, iloitsee koko saari. Vasta sitte, kuin koivujen lehdet puhkeavat, ovat tavallisesti kotona kaikki ne venekunnat, jotka eivät oli joutuneet haaksirikkoon.

On monta sellaistakin vuotta, jolloin kaikki pyyntimiehet palaavat terveinä, ja silloin on ilo ja riemu joka tuvassa. Liput liehuvat satamassa ja naiset kokoutuvat oikein sydämmestään hyväilemään rohkeita miehiänsä. Lapset kiipeilevät kotiutuneen isän olkapäille ja pienokaiset riemuiten taputtelevat paksuilla käsillään hänen parrakkaita, päivettyneitä kasvojaan. Hän läksi pyyntiretkelle sileäksi ajeltuna, mutta eipä parta ole tehnyt häntä vieraaksi pienokaisille, sillä äiti on joka päivä kertonut isästä, joka on poissa vaarallisella pyyntiretkellä, ja joka ilta ovat he rukoilleet Jumalaa säilyttämään häntä onnellisen kotiin paluun iloon.

"Jos sinä vuonna sitte vielä silakan pyynti onnistuu, niin ovat puutteet ja huolet kaukana meidän saarestamme," sanoi vanhus, "sillä avuliaisuutta silloin riittää leskien ja orpojen varalle, joiden miehet ja isät ovat ennen hukkuneet pyyntiretkille."

Vaimot olivat nousseet uuninnurkalta, sillä emäntä alkoi varustella illallisvelliä. Siinä he nyt seisoivat, kukin nojaten miehensä olkapäähän.

"Mutta usein on myöskin katkeraa surua monessa tuvassa", sanoi Norrskatin Isakin vaimo.

"Vanhan Matin puheet ne kiihottavat poikiemme mieltä noille onnettomille pyyntiretkille," sanoi Jukin vaimo, joka luullakseni oli kotoisin mantereelta. "Jumalan kiitos, että sinä et ole poika", lisäsi hän, käsi Ann-Ullan liinatukalla.

Hän nousi seisomaan, vanha, kunnian arvoinen Rias-Matti; pöydän päästä, jossa oli istunut tuntikausia eli koko ajan, kuin vakavaa puhetta kesti pyyntiretkien tapauksista. Aina tuvan pimeihin nurkkiin asti oli hiljaista ja joka silmä katsoi valkopäätä ukkoa. Nähtävästi hän kokosi ajatuksiaan tunnustukseen, mikä oli hänen paras satonsa kahdeksankymmenisestä elämästä.

"Niin kauan, kuin nahkaa tehdään, eivät meidän miehemme luovu pyyntiretkistä. Me elämme onnellisina saarellamme, eripuraisuus ja riita ovat meillä tuntemattomat. Uljuuden koetukset pyyntiretkillä, ne juuri meidän miehissämme kasvattavat keskinäistä kunnioitusta ja luottamusta. Hylkeen pyynnistä bergöläiset saavat toimeentulonsa ja paraimmat hyveensä, jotka ovat ylevä rohkeus, vilpitön tahto ja iloinen luottamus loppuun saakka."

"Meidän vanha Rias-Mattimme on paras saarnamies, kuin meillä on ollut Bergössä minun aikanani", sanoi Jonk-Err.

Vaasaan lähdön suunnittelu.

Aika oli kulunut myöhäiseksi. Minä kysyin, kuka tahtoi lähteä saattamaan minua huomenna Vaasaan.

"Niin, minä olen aikonut lähteä", sanoi Rias-Matti.

"Se on niin, kuin olla pitääkin; meidän vanha Mattimme tahtoo kunnioittaa vierastansa", sanoi Jonk-Err.

"Hän on koko Bergön vieras, sillä ei hän ole tullut tänne minun tähteni", vastasi vanhus.

"Minä tahtoisin mielelläni olla mukana matkalla", sanoi Norrskatin Isakki omituisella äänellä, jonka piti varmaankin osoittaman, että hänkin tahtoi siten osoittaa ystävyyttänsä.

"Saatammehan yhtä hyvin olla kolmekin veneessä kotimatkalla", sanoi Finnis-Isakki vakavalla, ystävällisellä passo-äänellään.

"Kyllä minä vielä tahdon keväästä syksyyn niin kauan, kuin vesi on sulana, joka päivä ohjata venettäni ja hengittää meri-ilmaa," sanoi Rias-Matti, "sillä puolen elämääni olen minä viettänyt merellä, eikä tavoistansa luovuta, vaikka 80 vuoden ijässä pysytään lähellä kotoa. Pitkät matkat olen minä jo jättänyt Jukille. Neljään vuoteen en ole käynyt Vaasassa, mutta nyt tekee mieleni vielä kerran lähteä kippariksi, koska saan niin hyvän veneväen. — Vai niin, velli on valmis, arvaan minä", sanoi vanhus, kuin emäntä taputti häntä päälaelle, kuten hänellä oli tapana, milloin tahtoi ilmoittaa miehellensä jotakin.

Minä olisin tahtonut mielelläni saada myöskin Jukin ja Jonk-Errin mukaani Vaasaan, mutta en tahtonut puolestani lausua mitään toivetta, joka olisi saatettu ottaa vaatimukseksi.

Ulkona rappusilla otin minä heiltä kaikilta jäähyväset, ja jokainen lausui jollakin sanalla tyytyväisyytensä yhdessä oloomme.

"Arvattavasti te tulette mukaan ensi pyyntiretkelle", sanoi Ullus-Gabbel.

"Tulkaa sitte minun venekumppanikseni; minä pidän vain paljaita Bergön poikia", sanoi Jonk-Err.

Minä vastasin, että minulle saattaisi käydä, kuten Finnis-Isakin korsungille, minulle ehkä tulisi matelijoita turkkiin.

Nuorukaisetkin, jotka olivat koko illan, kuten minä, olleet vain kuulijoina, antoivat kättä erojaisiksi. Luulenpa heidän olleen kiitolliset, että minun käyntini saarella sai aikaan laveat kertomukset pyyntiretkistä.

Jukki kysyi, mihinkä aikaan me aioimme lähteä seuraavana päivänä, ja minä vastasin sen riippuvan kokonaan Rias-Matista, mutta ensin toki piti syödä aamiaista, jolle minä kutsuin myöskin Jukin.

"No, sittehän minä vielä ehdin huomisaamuna aikaisin puhdistella yhden hylkeennahan, että saatte jotain muistia kanssanne Bergöstä", sanoi Jukki.

Silloin erottiin. Minä seisoin kauan rappusilla katsellen ihmisten hajautumista vuoriharjun yli, kukin kuutamassa kävellen kohti kotiansa. Illallisen jälkeen vanhus pian laskihe levolle, mutta minä istuin kauan järjestellen senpäiväisiä runsaita muistiinpanojani. Minä kokosin ajatuksissani kaikki, mitä näinä päivinä olin kokenut ja huomannut. Minusta tuntui merkilliseltä, että niin lyhyessä ajassa olin kodistunut. Suora avomielisyys ja ystävällinen luottamus, jota kaikki olivat osoittaneet, sekä uljasten urheilumiesten hyväntahtoinen ja keskenäänkin kunnioittavainen käytös ja seurustelutapa, ne kaikki olivat minua aivan hurmanneet.

Haaveiluja unenhorroksissa.

Viimein asetuin minäkin levolle, vaan en saanut unen päästä kiinni. Sikari suussa makasin minä kauan silmät puoliummessa, ja ajatukseni alkoivat kuljeksia noilla oikullisilla harharetkillä, joita tavallisesti on unen edellä. Minä mietiskelin, mitenkä kansain sivistys ja siveellinen kehitys on hitaasti mutta varmasti edistynyt aikaa myöten. — Sitte ajattelin, miten onnellinen sellainen vanhuus on kuin Rias-Matin. Hän voi katsella kolme vuosisadan neljännestä taa päin ja iloita siitä, mitä hän näki. Minä ajattelin myöskin tuota, ehkäpä vaan ohi menevää ajan vammaa, joka on tarttunut moneen tätä sivistyksen edistystä näkemättömään, jotka häpeemättömässä itsekkäisyydessään luulevat olevansa kutsutut parantamaan maailmaa siten, että he, muutamia kymmenkuntia, kokoutuvat lipun ympärille, johon kirjoittavat jonkun parannuspuuhan, joka ehkä ei ole muuta kuin turha löyhäys tai ihmisystävällinen korulause, joka ei koskaan vaikuta mitään siveelliseen kehitykseen, sillä se kulkee perintönä suvusta sukuun ja sitä hoitelee joka yksityisihminen syvimmässä ja sisällisimmässä tiedossaan — Niille, jotka ovat kadottaneet elämän uskon, ja niille, joihin on tarttunut se usko, että ihmiskunta sitä tietä, jota se tähän asti on käynyt, syöksyy syvyyteen, ja varsinkin niille, jotka luulevat käsissään pitävänsä edesvastausta sekä ohjia ja piiskaa, joilla maailmaa nyt on ajettava jyrkkää mäkeä ylös — heille kaikille luullakseni olisi Bergön ilma terveellisempi kuin Hankoniemen, Marstrandin tai noiden muiden kylpypaikkojen, joissa on talven kihinästä heikonneet hermot muka parannettava merikylvyillä ja juoruilla. Vakava tunne mielessäni, ett'ei mitään äkillistä mullistusta ollut maailmalle tulossa, minä viimein nukuin.

Jäähyväiset ja lähtö Bergöstä.

Aurinko jo paistoi minun herätessäni, ja Rias-Matti oli jo mennyt rantaan varustamaan venettä matkalle.

Juotuani kahvia läksin ulos nauttimaan raikasta meri-ilmaa. Ilma oli auringonpaisteinen ja lämmin kuten edellisenäkin päivänä, mutta etelätuuli oli kovennut. Harjulta, jossa tuulimyllyt seisoivat, näin meren vieriskelevän korkeina valkopäisinä laineina, ja kohina oli kova.

Minun palatessani tupaan oli vanhus jo tullut rannasta, ja molemmat Isakitkin saapuivat pian juhlapuvussa, valmiina lähtemään. Aamiainen tuotiin pöydälle: paistettuja hylkeen eviä ja kokonaisia perunoita sekä kaikki, mitä minun eväslaatikossani oli jäljellä ruokaa ja juomaa. Sitte tuli Jukki ja lahjoitti minulle erittäin kauniin, harmaan hylkeenpojan nahan. Me söimme navakasti, kestääksemme lähes viisi peninkulmaa pitkän matkan.

"Pitääpä täyttää itsensä, ett'ei tarvitse syödä ennen kuin Vaasassa", sanoi Finnis-Isakki, ja kyllä hän söikin niin paljon, että tavallinen mies olisi sillä ruoalla tullut toimeen muutamia päiväkausia.

Norrskatin Isakki huomautti, että "kelvollisimmat pyyntimiehet syövät pyyntiretkillä vähän aamulla, vaan vahvasti illalla".

"Onpa se asia miten sattuu", sanoi vanhus. "Finnis-Isakki söi vahvasti sekä aamuin että illoin, mutta parempaa pyyntimiestä minulla ei ollut koskaan niinä monena vuotena, kuin olin kipparina pyyntiretkillä." — Hän nousi pois pöydästä ja pani kätensä ristiin, kuten hyvä tapa on tehdä atrian jälkeen. Sitte hän alkoi sovitella tuolin selkälaudalta yllensä pyhävaatteita.

Minä kiitin emäntää sopivin sanoin pitkällisestä vierailustani ja kysyin, mitä saisin maksaa kaikesta hyvästä kestityksestä ja kaikesta hänen suuresta vaivastaan. Samalla muistutin, että hänen kotinsa oli joka päivä koko ajan ollut meillä kaikilla kokouspaikkana ja että hän vaivojansa säästämättä oli niin huolellisesti pitänyt kaikki siistinä ja puhtaana.

"En minä koskaan kärsi siivottomuutta", sanoi hän. "Maksakaa, mitä ansainnee."

Rias-Matti, joka juuri koetti vetää kaulusta ylös kaulaan käärityn villahuivin alta, keskeytti äkisti työnsä. "Teidän käyntinne Bergössä katsomassa meitä hylkeenpyytäjiä on huvittanut meitä, ja jos itse olette tyytyväinen matkaanne, on kaikki hyvin. Kiitoksia emäntä saakoon, mutta rahaa siitä ei makseta yhtään." Ja siihen sen puheen täytyi jäädä.

Minä otin kunnon emännän vähän syrjään ja kuiskasin vait'olon ehdolla, että minä aioin Vaasassa otattaa Rias-Matista valokuvia. Hän hymyili hyvillään. "Tottahan lähetätte yhden sellaisen valokuvan tänne saarellekin", sanoi hän.

Minä ensin aioin kysyä Jukilta, mitä kaunis hylkeennahka maksoi, mutta pelkäsin hänen ottavan sen epäkohteliaisuudeksi ja sen tähden kiitin häntä vielä kerran siitä mieluisesta muistilahjasta.

Matin ja Jukin vaimot ja Ann-Ull seurasivat meitä rantaan. Siellä olivat koolla kaikki, jotka eilisiltana olivat olleet Rias-Matin luona; he tahtoivat sanoa minulle jäähyväsiä ja samalla tilaella kaupungista minkä mitäkin. Yksi tahtoi tupakkaa, toinen nahkaa, kolmas kahvia ja sokuria ja jotkut rommia, viinaa j.n.e. äärettömiin. Jokainen antoi myöskin rahaa ostoksiin, mutta ei mitään luetteloa kirjoitettu, kaikki vain pantiin hyvin harjautuneesen ulkomuistiin. Kaikki puhuivat kovasti, että kuuluisi meren pauhinassa, Minä mielelläni muistelen vilpitöntä ystävyyttä, jota kaikki osoittivat minulle erotessa.

Purjehdus Vaasaan.

Rias-Matti istahti pitämään perää, molemmat toiset siirtyivät keulapuolelle, ja minulle komensi perimies: "Kiinni nuora!" Purjeet pullistuivat, ja kohta sähisi vesi perässä ja kuohui keulassa. Me laskimme pitkin saaren etelärantaa. Norrskatin Isakki ja toisetkin osoittelivat yksinäisiä kiviä, joilta he olivat ampuneet rantahylkeitä. Finnis-Isakki kertoeli, miten rantahylkeitä pyydetään verkoilla. Rihmana käytetään silloin kolminkertaista hamppulankaa, niin paksua kuin tavallinen purjelanka, ja silmät kudotaan niin, että on neljä tuumaa solmujen väliä. Nämä verkot lasketaan ympäri sellaisista kivistä, joille hylkeet tavallisesti nousevat. Ne sotkeutuvat verkkoon joko jo kivelle pyrkiessään taikka toiselle puolelle alas sukeltaessaan.

Rias-Matti huomautti, että ainoastaan rantahylkeitä pyydetään sillä tavalla, sillä harmaat hylkeet harvoin eksyvät sisäsaaristoon eikä niitä pidä mitkään verkot eikä rihmat.

Finnis-Isakki kertoi kerran monta vuotta sitte myöhään keväällä, jolloin ei enää monta suurta ajojäätä ollut Pohjanlahdessa, olleensa pyytelemässä toisella pikku veneellä yhdessä rohkeudestaan kuuluisan Ros-Jukin kanssa. Eräällä jäälautalla, joka jo oli "puolimätä", näkivät he suuren harmaan hylkeen ylhäällä, mutta niin kaukana jään laidasta, että pyssy ei kantanut. "Ros-Jukki läksi pyyntisauvan ja pyssyn kanssa ryömimään lähemmäksi. Hän ampui ja osui kohti, mutta hylje nosti päänsä ja heilutteli sitä sivulle ja toiselle, ja silloin me näimme, että sillä oli hyljeverkko ympärillä, ja verkonlavut kalisivat ja veri purskui. Minulla tuli aika työ pelastaessa sekä hyljettä että Ros-Jukkia, ja läpimärjät me olimme, kuin sousimme takaisin hyljeveneelle."

Puhaltelipa tuuli aika navakasti, ja kun meillä välistä oli laskettava pitkät matkat ihan myötäiseen, koeteltiin siinä perimiehen voimia ja tarkkuutta, mutta en huomannut vanhan Rias-Matin siitä rasittuvan enempää, kuin merimies paraassa ijässään olisi rasittunut. Me moneen kertaan tarjouduimme päästämään häntä levähtämään, mutta hän vastasi olevansa tottunut aina istumaan perässä omassa veneessään.

Hupaisella purjehdusmatkalla sovittiin, että heidän piti jäädä yöksi Vaasaan ja seuraavana päivänä tulla minun kanssani valokuvaajaan.

Meidän ehtiessämme perille levitti Pohjanlahteen laskeutuvan auringon ruskottava valo lumoavaista kajastustaan kauniille uudelle kaupungille, jonka vanha nimi kyllä säilyy ijankaiken.

Valokuvaus ja ero Vaasassa.

Illalla kokoutui monta metsämiestä hupaisaan illanviettoon arvokasten "Bergön pyyntimiesten" ympärille. Sieltä erottiin vasta paljon myöhemmin sitä aikaa, jolloin Rias-Matin oli tapa nukkua lammasnahkapeitteensä alle. "Hyvässä seurassa", sanoi Matti, "pitää vanhankin joskus osata olla nuori nuorten kanssa."

Pyyntimiehet makasivat yönsä erään bergöläisen luona, joka asui käsityöläisenä Vaasassa.

Aamulla söimme aamiaista yhdessä ja menimme sitte valokuvaajaan. Kuvia otettiin sekä ryhmissä että yksitellen. Rias-Matin piti "istua" monta kertaa, koska ne puuhat houkuttelivat vanhusta nauramaan, niin että hänen oli vaikea pitää elävää muotoansa hiljaa.

Nähdessään päivää vasten kuvansa lasilevyllä sanoi hän: "Kyllä vain akan silmät suurenevat, kuin näkee vanhan ukkonsa paperipalasella."

Toimitettuaan monet ostoksensa tulivat he ravintolaan, jossa minä asuin. Olipa heillä kullakin koko kasa eri kokoisia kääröjä.

"Me tulemme nyt sanomaan teille kiitoksia ja hyvästi", sanoi Rias-Matti. Minä läksin heidän kanssaan venerantaan.

"Tietäkää, että olette aina mieluinen vieras, milloin tulette meidän saarellemme", sanoi Norrskatin Isakki.

"Se on tosi, se", säesti Finnis-Isakki.

"Jääkää hyvästi!" sanoi kahdeksankymmenvuotias, ojentaen kovan kätensä. "Minä elän mielelläni, mutta minun aikani ei voi enää olla pitkä. Kiitoksia hyväntahtoisesta käynnistänne minun isäini saaressa. Me ehkä emme tapaa toisiamme enää toiste."

Minä seisoin hetkisen rannalla, katsellen kallistelevaa venettä. Sillä oli edessä pitkä luovinta syksyiseen vastatuuleen, joka oli koonnut voimia matkallaan Pohjanlahden yli.

Ajatukseni kävivät tähän suuntaan: Monisatavuotinen sopuisa rakkaus synnyinmaahan on paras takaus, että ajan hyökylaineet eivät murra varustusta, jonka karaistunut siveys ja koeteltu miehuus niin ruotsalaisilla rannikoillamme kuin suomalaisilla seuduilla syvälle sisämaahan asti panevat vaaroja vastaan, joita sisällinen eripuraisuus ja ulkonaiset uhkaukset voivat loitsia esiin.

Minä jo samana päivänä matkustin kotiseudulleni Hämeesen erittäin tyytyväisenä käyntiini "Bergön pyyntimiesten" luona.