JAPANILAINEN SATAKIELI

Kirj.

Onoto Watanna [Winnifred Eaton]

Suomentanut

Eero Alpi

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1918.

SISÄLLYS:

I. Myrskytanssi. II. Nainen kosii ja saa rukkaset. III. Muuan sopimus. IV. Mies kosii ja saa myöntävän vastauksen. V. Itä ja länsi yhtyvät. VI. Seikkailijatar. VII. Vaimoni. VIII. Yukin koti. IX. Mikadon syntymäpäivä. X. Huono enne. XI. Satakieli. XII. Taro Burton. XIII. Sisaren uhri. XIV. Taistelu yön hiljaisuudessa. XV. Lupaus. XVI. Lemmen pyhiinvaeltaja. XVII. Yukin retket. XVIII. Kun kirsikkapuut kukkivat.

I

Myrskytanssi.

Laskeutuvan auringon viimeiset säteet levittivät monivivahteisen väriloisteen merenlahden ja sen rantojen yli. Sen kultaiset säteet kuvastuivat vedessä, joka nähtävästi koetti vangita niitä, mutta painuva aurinko veti itsepintaisesti takaisin puoleensa kultaisen sädekehänsä, jättäen aalloille tumman vihreän heijastuksen. Varjot pitenivät ja tihenivät, yksi ja toinen pikku tähtönen ilmestyi taivaanlaelle, ja niin vaipui, joskin vastahakoisesti, päivän viimeinen valonpilke laskeutuvan auringon kanssa levolle. Vaan kun se oli kokonaan häipynyt näkymättömiin, valtasi kalpea kuuhut herruuden ja valoi salaperäistä valoaan lakeuksien yli.

Keskellä merenlahtea oli pieni, vähäpätöinen saari, jolle muuan japanilainen liikemies — joka samalla kertaa lienee ollut myös taiteilija — oli rakennuttanut teehuoneen ja istuttanut puutarhan. Ja mikä ihana saari se olikaan! Se oli aivan kuin syntynyt jonkun idän Merlinin [Merlin = Artur-kuninkaan tarustosta tunnettu taikuri] taikavoimasta. Kaikkiin suuntiin kulki kapeita jiurikisha-teitä [jiurikisha = japanilainen ajopeli], jotka siellä ja täällä merkillisine siltoineen johtivat pienten, kohisevien purojen yli. Nämä sillat olivat kaaren muotoisia ja hyvin korkeita, ja niitä ympäröivät viiniköynnökset ja monen muullaiset rehevät kierrekasvit, jotka salakähmäisesti olivat kiivenneet pitkin siltojen sivuja ja kietoutuneet kaidepuihin. Ken kerran on näillä silloilla astellut, ei voi pitää tavallisia suoria siltoja minkään näköisinä. Puhdas, valkoinen hiekka peitti tämän pienen saaren rantoja, jotka sen vuoksi, kuun säteiden ollessa piilosilla puiden varjojen välissä, näyttivät vielä valkoisemmilta ja lumoavammilta.

Vieraat, jotka sinä iltana saapuivat saarelle, pysäyttivät veneensä rannalle puiden alle ja matkasivat sitten pienissä, kevyissä vaunuissa, joiden vetäjät olivat koreissa asuissa, mäntyjen varjoamia teitä ja pienten purojen yli metsän salaperäiseen hämärään.

Äkkiä saapuivat he valopiiriin, jonka muodosti joukko huojuvia, häikäiseviä lyhtyjä ja kynttilöitä. Lähestyessään puutarhaa ja teehuonetta tunkeutui heidän korviinsa nauru ja soitto, äänten sorina, kuppien ja astiain kalina sekä biwou-soitinten helsky.

Muutamat huvinhaluiset japanilaiset juhlivat siellä täysikuun kunniaksi, ja tuo kirkas taivaankappale lepäsi täydellisimmässä loistossaan pilven muodostamalla valtaistuimella, katsellen alas juhliviin kymmentuhanten tähtisarjain välitse, jotka pitivät sille uskollista henkivartiota.

Jokaisella juhlijalla oli oma mattonsa, oma pikku pöytänsä ja oma tarjoilijattarensa. Vieraat istuivat puoliympyrässä ja ryypiskelivät kuumaa riisiolutta niin pienistä kupeista, että yhteen litraan mahtui noin kolmisenkymmentä niiden sisältöä. Illan huomatuimmille vieraille, ulkomaalaisille, tarjoiltiin Kyeto-olutta, Japanilaiset tervehtivät kuuta seuraavin sanoin:

"Oi kuu, sulle omistamme maljan, jonka juomme kanssasi kuolemattomuuden kunniaksi!"

Ja sen jälkeen toivotti kukin lähimmälle naapurilleen kymmentätuhatta iloista elämänvuotta.

Tällä aikaa oli hopeanhohtava kuun kuvastus vedessä levinnyt ja muodostanut ikäänkuin sillan lahden yli, ja kuu itsekin suureni ja näytti entistä loisteliaammalta, ollen kai tietoinen siitä, että tuhannet japanilaiset sillä hetkellä viettivät juhlia hänen kunniakseen.

Soitto, melu, kohina ja äänekäs juhliminen oli vähitellen lakannut ja hetkisen vallitsi kaikilla puolin täydellinen hiljaisuus. Näytti siltä, ikäänkuin lyhdyt, nuo ilmassa edes ja takaisin huojuvat suuret, sädehtivät tulikärpäset, olisivat olleet ainoat, joissa oli eloa, sillä niin syvä ja tyyni äänettömyys oli todellakin syntynyt.

Nyt laitettiin lyhtyihin entistä kirkkaammat valot ja keskelle puutarhaa levitettiin suuri matto, jolle ripoteltiin runsaasti riisijauhoa. Eräästä rakennuksen yläkerroksen ikkunasta johdettiin alas voimakas valokehä, ja varjosta kiiti matolle eloisan ja villin näköinen olento, puettuna välkkyilevään asuun, jonka jokaisessa poimussa kuun säteet kimelsivät. Samassa täyttivät ilman hurmaavat, ihastuttavat soiton sävelet.

Hän tanssi varpaillaan, jotka olivat lumoavan pienet ja suloiset, taputti käsiään ja kumarsi kaikille neljälle ilmansuunnalle. Se oli melkein enemmän vartalon kuin jalkojen tanssia, sillä hän liiteli edestakaisin matolla kuin tuulen pyörre. Näytti siltä, ikäänkuin hänen pukimensakin olisi saanut eloa, mutta se tuntui kuvaavan surua. Valo vaihteli tuon surun ja tanssin mukaan, ja soittimet itkivät hiljaa.

Nyt alkoi sataa, vaan se oli hän, joka kuvaili sadetta. Näytti aivan siltä, kuin jalan kärkien kepeät sipsahdukset olisivat olleet pieniä, maahan tipahtelevia sadepisaroita. Hänen verhonsa muuttuivat vähitellen tummemmiksi, ja se sai aikaan murheisen tunnelman, mikä eneni ja eneni siksi, kunnes lopuksi näytti ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi itkenyt, ensin hiljaa, vaan sitten kovemmin ja hurjemmin, muuttuen lopuksi todelliseksi myrskyksi. Hänestä tuli myrsky, jonka voima hetki hetkeltä kasvoi. Katsoja oli kuulevinaan, kuinka se viheltäen viskautui meren yli ja kuinka se ruoski aaltojen harjat valkoiseksi vaahdoksi. Pimeni, myrsky muuttui ukkosilmaksi, ja valloilleen päässeitten luonnonvoimien rajun kamppailun kohun voittivat kumeat jyräykset, jotka lähenivät ja lähenivät. Ylhäältä kimmoili valo tulisten, terävien salamain tavoin, rummut paukkuivat hillittömästi, kotoni itki, ja samisenin rämisevät säveleet kaikuivat kamalina yön pimeydessä.

Äkkiä alkoi myrsky heikentyä, ja vähitellen se taukosi kokonaan. Ja hänen hiljalleen huojuessaan matolla edes ja takaisin ympäröivät häntä nyt kaikki sateenkaaren värit. Hän heitti levälleen suuren vaippansa. Leiskahdellen levisi se hänen sivuilleen ja sai ylhäältä johdetusta valosta sateenkaaren muodon, jonka keskestä ihmeen ihanat tytön kasvot hymyillen tervehtivät yleisöä. Sen jälkeen valo sammui — ja hän oli kadonnut.

Sekä japanilaisten että vieraitten taholta puhkesi yksimielinen hämmästyksen ja ihastuksen sorina. He taputtivat käsiään, polkivat jaloillaan, huusivat ja kirkuivat jos milläkin mahdollisella tavalla. Kaiken tuon melun ja suosionosotusten keskestä kuului voimakas miehen ääni, joka innokkaasti vaati isäntää ilmoittamaan, kuka tuo olento oli.

Isäntä kieltäytyi kuitenkin antamasta hänelle mitään tietoja. Hän vain hymyili ja kumarsi nöyrästi.

Amerikalainen teatteri-asiamies hämmästyi suuresti sellaisesta vaiteliaisuudesta. Tuon tytön avulla hän varmaan saavuttaisi Amerikassa suurenmoisen menestyksen! Hän luuli, että jonkun geishan saattoi ostaa itselleen joksikin vuodeksi, ja hän oli nyt sellaiseen kaupantekoon valmis, tarjoten tytöstä sangen korkean summan. Missä hän oli ja missä hän asui?

Samisenin itsepintaiset säveleet jatkuivat yhä. Ne tuntuvat yleensä samalla kertaa sekä viehättäviltä että ärsyttäviltä. Ne aikaansaavat samanlaisen puistatuksen kuin metallin palanen synnyttää, kun sitä raapitaan kiveä vasten, ja kuitenkin on tuon soittimen äänessä jotain kiihoittavan voittavaa. Oikullisen, terävän ja kirskahtelevan soiton yli, joka vähitellen vaimentui hiljaiseksi, siedettäväksi liverrykseksi, kuului äkkiä pehmyt ja hyväilevä ääni, yhtämittainen, pitkä ja kestävä, yhtä täyteläinen kuin tasainen, soinnukas ja värähtelemätön. Pian vaihteli se toisiin äänilajeihin, yhtä ihmeellisiin ja kaiukkaisiin. Laulaja oli nuori tyttö.

Vielä kerran johdettiin valonheittäjän säteet samalle matolle, millä hän äsken oli myrskytanssinsa tanssinut. Hän seisoi nyt siinä ristissä käsin ja katse korkeuteen kohotettuna. Hän oli nuori, kaunis, enkelimäinen, pieni naisolento. Hänen säteilevän valkoinen kimononsa kimelsi kuin hopea kuun paisteessa. Entä hänen äänensä! Se oli heikko ja hillitty, mutta tavattoman kaunis ja kerrassaan liikuttavan ihana. Missään muualla maailman osissa kuin kaukana idässä ei saa kuulla sellaista ääntä, ja sen seikan myönsivät varmaan todeksi nekin vieraat, jotka olivat läsnä tässä juhlassa. Ja kun hän sitten vihdoin herkesi laulamasta, ei hänen äänensä sammunut eikä helähtänyt tyhjiin, vaan se jäi ikäänkuin katkeamattomana sointumaan.

Hänen kuulijansa nojautuivat eteenpäin paremmin kuullakseen noita ihania säveleitä ja paremmin nähdäkseen niiden laulajan. Amerikalainen teatteri-asiamies astui valokehää kohti, vaan se sammui siinä silmänräpäyksessä kun hän ehti sille paikalle, missä tyttö oli seissyt. Tämä oli poissa.

"Hän on suurenmoinen!" huudahti amerikalainen ihastuneena. Sen jälkeen kääntyi hän isännän puoleen. "Missä hän on? Mistä voin hänet löytää?"

Isäntä vain pudisteli päätään.

"No, mitä tuo nyt on, vastatkaa minulle!" pyysi amerikalainen kärsimättömänä. "Minä maksan hyvin."

"En tiedä. Hän on jo mennyt."

"Mutta tottakai te tiedätte, missä hän asuu?"

Isäntä antoi jälleen kieltävän vastauksen.

"Ei, tällaisestahan saa kerrassaan sappitaudin!" huudahti katkeroitunut asiamies, kääntyen samalla erään nuoren miehen puolen, joka seisoi lähettyvillä.

"Hän sopisi erinomaisesti varieteehen", virkahti tämä.

"Hänhän on kokonainen omaisuus! Ja minun täytyy löytää hänet, vaikka saisin hakea kuinka kauan tahansa. Ettekö halua auttaa minua?"

Jack Bigelowilla ei ollut mitään sitä vastaan, vaikkakin hän vasta tänä iltana näki tuon asiamiehen ensi kerran, ja syytä oli luulla, etteivät he tämän jälkeen enää koskaan toisiaan tapaisi. He kiiruhtivat nyt alas erästä kapeata, varjoista polkua, joita kierteli saarella ristiin ja rastiin ja jotka muodostivat siitä ikäänkuin labyrintin. Heillä oli onni mukanaan, sillä eräässä teiden risteyksessä, mistä muutaman askeleen päässä avautui näköala merelle, huomasivat he kaksi naisolentoa, jotka molemmat olivat pieniä, vaan joista kuitenkin toinen oli seuralaistaan hiukan pitempi.

"Kuulkaa, pysähtykää!" huusi asiamies, joka, vaikkakin hän oli sellaisen kansan keskuudessa, jonka sivistys oli paljon vanhempi kuin hänen oman maansa, piti heitä kuitenkin pakanoina. Heitä kohtaan ei hän katsonut olevan tarpeellista osoittaa mitään erikoisempaa kohteliaisuutta, sillä he eivät kuuluneet hänen maailmaansa — teatterimaailmaan.

Molemmat neitoset pysähtyivät heti.

"Oletteko te se nuori tyttö, joka lauloi äsken?"

"Olen", kuului lyhyemmän naisolennon vastaus, joka lausuttiin kirkkaalla ja täyteläisellä äänellä.

Asiamies ei vältellyt esittää asiaansa suoraan ja peittelemättä.

"Tahdotteko tulla rikkaaksi?"

Hän sai kiihkeän vastauksen, joka kuului: "Tahdon."

"Hyvä!" Pimeässä ei voinut erottaa asiamiehen kasvojen ilmettä, mutta hänen äänensä sävy todisti mitä suurinta tyytyväisyyttä. "Tulkaa siis minun mukaani Amerikaan, niin teidän onnenne on taattu!"

Tyttö seisoi hiljaa, katsellen maahan. Asiamies virkkoi kärsimättömänä:

"No, mitä tuumitte?"

"Minä jään Japaniin."

"Jäätte Japaniin!" Asiamies ei tahtonut voida hallita itseään. "Ja miksi? Täällähän te ette koskaan voi tulla rikkaaksi. Kuulkaa nyt minua! Tulen luoksenne huomenna. Missä te asutte?"

"En tahdo, että käytte luonani. Jään Japaniin."

Asiamies, joka huomasi olevansa vähällä kadottaa suuren omaisuuden, ilmaisi tyytymättömyyttään tavalla, jonka hän kai katsoi sopivimmaksi pakanain keskuudessa: hän päästi kirouksen.

"Olette hullu, jos jäätte tänne. Te ette koskaan —"

Hänet keskeytti Jack Bigelow, joka tähän saakka oli kuunnellut keskustelua vaiti, vaan joka nyt melkein suuttuneena huudahti:

"Antakaa hänen olla rauhassa! Onhan hänellä oikeus menetellä mielensä mukaan. Älkää koettakokaan saada häntä matkustamaan Amerikaan, koska hän kerran tahtoo jäädä tänne."

"No niin, enhän voi pakottaa häntä ottamaan vastaan edullista tarjousta", virkkoi asiamies nenäkkäästi, ottaen samalla esiin nimikorttinsa, jonka hän ojensi tytölle. "Ehkä vielä muutatte päätöksenne, kunhan lähemmin ajattelette asiaa. Jos niin käy, niin etsikää minut Tokiosta. Tässä kortissa on minun nimeni ja osoitteeni. Aion nyt ensin käydä Bombayssa tekemässä sopimuksia muutamien intialaisten loitsutaiteilijain kanssa ja sillä matkalla viivyn viisi kuukautta. Sen jälkeen palaan takaisin Tokioon, ennenkuin taas lähden Kiinaan, Koreaan ja Filippineille. Vasta sitten palaan Amerikaan."

Nuori tyttö otti vastaan kortin ja kuunteli vaiteliaana asiamiehen puhetta. Tämän lopetettua teki hän jäähyväiskumarruksen ja kiirehti käsi kädessä seuralaisensa kanssa polkua pitkin eteenpäin.

Amerikalaisten palattua takaisin teehuoneelle haki vanhempi heistä heti käsiinsä isännän.

"Ettekö te todellakaan tiedä mitään tuosta tytöstä? Kertokaa nyt kaikki!" pyysi hän arvokkaasti.

Isäntä oli äärimmäiseen saakka kohtelias, vaan kieltäytyi antamasta mitään tietoja siitä tytöstä, joka oli heille tanssinut ja laulanut. Viimein antoi hän sentään hiukan perää, vakuuttaen kuitenkin, ettei hän tietänyt paljon mitään. Tyttö oli saapunut hänen luokseen aivan vieraana ja tarjonnut palvelustaan, vaan kieltäytynyt kiven kovaan tekemästä mitään sopimusta, päinvastoin kuin miten geishat yleensä menettelevät. Suurenmoisilla lahjoillaan, laulullaan ja merkillisellä tanssillaan veti hän runsaasti yleisöä teehuoneeseen, jonka vuoksi tytön menettäminen aiheuttaisi hänelle suuren häviön. Hän ei kuitenkaan oikein pitänyt tytöstä, kytipä hänessä vissi epäluulokin häntä kohtaan. Tämä saapui vain silloin kun häntä huvitti ja tällaisista tilaisuuksista ei hänellä ollut mitään aavistusta. Mistä hän tuli ja minne hän meni, sitä ei isäntä tietänyt. Oli aivan sattuma, että hän tänä iltana esiintyi. Erään kerran oli hän koettanut hiipiä hänen jälkeensä, vaan kun tyttö oli sen huomannut, oli hän pakottanut isännän lupaamaan, ettei tämä koskaan enää seuraisi häntä. Vielä oli tyttö uhannut, että jos isäntä lupauksensa rikkoo, ei hän koskaan enää palaja. Isäntä innostui innostumistaan ja lausui lopuksi seuraavat halventavat sanat:

"Kaunotar, sanotte! Hm, meidän erinomainen valonheittäjämme pettää helposti. Hän on Tokiosta kotoisin oleva, hyvin mitätön tyttö, jolla on kaksi sinistä, barbaarimaista silmää, iho, joka on yhtä keltainen kuin kaikilla Japanin alemman luokan naisilla, sekä ruskean punertavat hiukset. Kaikesta päättäen on hän vain japanilainen ilotyttö, jolla on samanlainen sydän ja samanlainen luonteenlaatu kuin yleensä kaikilla hänen kaltaisillaan epäluotettavilla olennoilla. Se on vierasta meille ja vierasta teidän arvollenne. Hän on, yhdellä sanalla sanoen, sekasikiö — —."

II

Nainen kosii ja saa rukkaset.

Yhtämittaa ahdistivat Jack Bigelowia nakodat [nakoda = avioliittojen välittäjä], jotka eivät jättäneet häntä rauhaan sen vuoksi, että häntä pidettiin erittäin varakkaana ulkomaalaisena. Vaikkakin hänestä tuntui hauskalta kuunnella heidän juttujaan kaikista niistä enemmän tai vähemmän onnellisista avioliitoista, jotka he olivat solmineet, ei hän kuitenkaan takertunut heidän ansoihinsa. Hän hylkäsi poikkeuksetta kaikki tilapäistä avioliittoa tarkottavat tarjoukset, jollaisia siellä on runsaasti tarjona. Näin menetteli hän etupäässä sen lupauksensa tähden, jonka hän — ennen Amerikasta lähtöään — oli antanut parhaimmalle ystävälleen, Taro Burton-nimiselle nuorelle japanilaiselle, joka opiskeli samassa yliopistossa kuin hänkin. Hän oli nimittäin tälle ystävälleen luvannut, ettei hän oleskelunsa aikana Japanissa lisäisi niiden ulkomaalaisten lukua, jotka ajattelemattomasti, lyhykäisen onnen saavuttamiseksi, ottavat itselleen japanilaisia vaimoja, kuitenkin jonkun ajan kuluttua jättääkseen heidät oman onnensa nojaan.

Taro Burton suorastaan halveksi niitä ulkomaalaisia, jotka hankkivat itselleen japanilaiset vaimot ja sitten jättivät ne, samoin kuin hän halveksi niitä japanittaria, jotka sellaiseen suhteeseen alentuivat. Hän itse ei ollut puhdasverinen, sillä hänen isänsä oli englantilainen ja äitinsä japanitar. Hänen isänsä ei ollut kuitenkaan ollut muiden kaltainen. Hän oli uskollisesti pitänyt huolta vaimostaan ja lapsistaan, mutta hän olikin mennyt naimisiin erään aatelisen, ylpeän Johichis-suvun jälkeläisen tyttären kanssa, ja vihkimistoimituksen oli suorittanut eräs englantilainen lähetyssaarnaaja.

Siitä huolimatta, että tämä avioliitto oli ollut kaikin puolin onnellinen, uskoi hän eur-aasialaisen [eur-aasialainen = lapsi, jonka toinen vanhemmista on europalaista, toinen aasialaista rotua] kohtalon aina olevan sangen surullisen, ja hän tunsi kiihkeätä vastenmielisyyttä sellaisia avioliittoja kohtaan, missä toinen puolisoista oli vierasmaalainen, varsinkin kun hän tiesi, miten kevytmielisesti ulkomaalaiset olivat valmiit moisia liittoja solmimaan, sekä miten vähän he antoivat niille arvoa. Tosin tapahtui avioliitto-ero lain mukaisesti, vaan Taron mielestä se oli inhoittavaa, sillä nainen jäi joka tapauksessa sattumista riippuvan onnen nojaan.

Viiden vuoden ajan, aina siihen saakka kuin he neljä kuukautta sitten olivat lopettaneet yliopistolliset opintonsa ja joutuneet eroon toisistaan, olivat nuo nuoret miehet — amerikalainen ja puoljapanilainen — olleet mitä ystävällisimmässä suhteessa toisiinsa, suhteessa, jonkalainen voi syntyä ainoastaan kahden nuoren miehen välillä.

Alkuperäisesti oli ollut aikomus, että molemmat ystävykset matkustaisivat yhdessä Japaniin, Taro Burton palatakseen kotiinsa ja Jack Bigelow ollakseen vuoden matkoilla, ennenkuin hän liittyisi isänsä liikkeeseen. Hänen isänsä oli nimittäin muuan rikas laivanrakentaja Amerikassa.

Jostakin syystä, mitä ei Taro koskaan ystävälleen ilmoittanut, oli hän kuitenkin viimeisellä hetkellä päättänyt jäädä Amerikaan, vaan kehoitti sitä enemmän Jackia matkustamaan yksinään. Luvaten saapua perässä niin pian kuin suinkin mahdollista, onnistui Taron saada toverinsa lähtemään. Näin ollen tuli Jack Bigelow tehneeksi yksinään pitkän matkan Japaniin sekä vuokranneeksi pienen huvilan Tokion läheltä.

Oli kuitenkin vahinko, ettei Taro ollut voinut seurata ystäväänsä, sillä vaikk'ei Jack ollutkaan luonteeltaan heikko, oli hän suruton ja hyvänluontoinen sekä antoi liian usein tunteilleen vallan.

Ellei hänen japanilainen ystävänsä olisikaan voinut muuta, niin olisi hän ainakin kyennyt poistamaan viekkaat avioliittojen välittäjät toverinsa ovelta, välittäjät, jotka ovelasti uskottelivat hankkivansa kaikenlaista maallista onnea ja menestystä. Mitenkä olikaan, pääsi viimein muuan heistä niin pitkälle, että hän kursailematta saattoi esittää asiansa.

Tämä nakoda, jonka nimi oli Ido, toi eräänä päivänä hänen luokseen nuoren japanittaren, jonka hän ehdottomasti tahtoi naittaa Jackille, tai ainakin toimittaa tämän hänen lähemmin tarkastettavakseen.

"Hän on kaunis kuin itse auringon jumalatar", selitti nakoda innostuneena.

"Häntä, jota viimeksi tarjositte, te vertasitte kuuhun", lausui nuori mies nauraen, "Ehkä teillä tämän jälkeen on tarjota minulle tähtösiä."

"Tähtösiä!" huudahti nakoda, joka ensin hieman ällistyi, vaan virkkoi kuitenkin kohta kasvot tyytyväisyyttä loistaen: "Todellakin! Hänen silmänsä, hänen jalkansa ja hänen hiuksensa, kaikki ne säteilevät kuin tähdet. Hän pyytää vain saada näyttäytyä teidän armollenne."

"No, olkoon sitten menneeksi! Suostun siihen huvin vuoksi tämän yhden ainoan kerran", lausui Jack nauraen. "Viekää hänet vastaanottohuoneeseen; palaan muutaman silmänräpäyksen kuluttua. Mutta muistakaa", jatkoi hän, "että minä antaudun tähän ilveilyyn vain huvin vuoksi. En ole ollenkaan ollut aikeissa mennä naimisiin, kaikkein vähimmän hänen säätyynsä kuuluvan tytön kanssa."

"Ettekö edes pieneksi ajaksi?" koetti nakoda häntä ylipuhutella.

"En pienimmäksikään ajaksi", vastasi nuori mies, vaan nakoda oli jo kadonnut.

Kun Jack, joka todellakin oli huvitettu näkemään sen tytön, jota hänelle tarjottiin vaimoksi, tuli vastaanottohuoneeseen, huomasi hän, että akkunaverhot olivat vedetyt syrjään, joten sisään virtaavat auringonsäteet valaisivat kirkkaasti jokaisen esineen. Shojit [shoji = japanilainen, moniosainen, syrjään työnnettävä ovi] olivat työnnetyt sivuille ja oven aukossa seisoi nuori tyttö hurmaavassa asennossa, pää alas painuneena ja katse permantoon tähdättynä. Jack ei senvuoksi heti nähnyt hänen kasvojaan. Hän oli pieni ja hento, vaan ei kuitenkaan niin pieni kuin japanilaiset naiset yleensä. Hänen ristissä olevat, valkoiset kätösensä olivat valkoisimmat ja sievimmät mitä hän ikänä oli nähnyt. Hän oli aina kuullut ylistettävän japanittarien käsien kauneutta, joten häntä ei laisinkaan ihmetyttänyt, että tähänkin luokkaan kuuluvalla naisella — hän piti varmana, että tuo tyttö oli geisha — oli noin kauniit ja hyvin muodostuneet kädet. Hän otaksui tytön asettaneen ne ristiin rinnalleen sen vuoksi, että ne paremmin vetäisivät huomiota puoleensa, ja tytön hieman teeskennelty käytöstapa sekä huvitti että miellytti häntä. Katseltuaan tyttöstä hetkisen vaipui tämä alas matolle ja polvistui nöyrästi hänen eteensä. Hän oli puettuna punaiseen kimonoon, ja vyötäisillään oli heleän värinen obi [obi = japanittaren vyö]. Hänen hiuksensa olivat geishojen tavalliseen tapaan kierretyt päälaelle kukkaiskruunuksi, jota pitivät koossa tikaria muistuttavat hiusneulat. Hänen kumartuessaan alas irtautui pari neulaa, ja uhkea, kastanjan ruskea hiuskiehkura hulmahti irroilleen, se putosi hänen kasvoilleen ja melkein peitti koko tuon pienen, kyyristyneen olennon.

Tyttö alkoi vavista tuon onnettoman sattuman tähden, vaan pysyi kuitenkin hiljaa polvistuneessa asennossaan.

Jack Bigelow seisoi hetken hämmästyksestä vaiti. Sellaista tukkaa hän ei ollut koskaan maailmassa nähnyt. Se oli hyvin tumma, ja öljy oli aikaansaanut tuohon lainehtivaan aarteeseen punaisenruskean kiillon.

"Hyvä Jumala", lausui hän, kun tuo pikku olento oli ollut vaiti kokonaisen minuutin, "hänhän aivan väsyy tuossa epämukavassa asennossa."

Nuori tyttö ei noussut kuullessaan hänen äänensä; hän vain ryömi lähemmä häntä, aina edelleen hiuksiinsa kietoutuneena. Jack tunsi olevansa hämillään, samalla kun häntä tuo käytös suuresti huvitti.

"Älkää olko siinä asennossa", virkkoi hän. "Tehkää hyvin ja nouskaa ylös. Minä pyydän, nouskaa!"

Nakoda sanoi, että hänen tulisi auttaa hänet ylös, ja kun nuori mies niin teki, kietoutuivat hiukset hänen käsiensä ympäri. Tytön noustua näki Jack hänen pienet, ruusuiset kasvonsa, suun vienot viivat ja pehmeät, pyöreät posket, vaan silmänsä piti tyttö edelleen alas luotuina, joten hän ei kokonaisuudessaan eroittanut hänen kasvojaan.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyi hän ystävällisesti, "ja mitä minusta tahdotte?"

Nyt nosti tyttö silmänsä ja nuori mies jäi sanattomaksi hämmästyksestä. Ne olivat, joskin kapeat ja pitkulaiset, kuitenkin suuret ja — siniset. Ensi silmäyksellä hän ei ollut huomannut tytössä mitään erikoisempaa, vaan nyt kun tämä seisoi hänen edessään pitkiin hiuksiinsa kietoutuneena ja syvissä, sinisissä silmissään kostea kiilto, oli tämä hänen mielestään mitä ihanin pikku olento, joka teki häneen ihmeellisen vaikutuksen. Sellaisilla hiuksilla ja sellaisilla silmillä varustettu japanilainen tyttö! Ja jota kauemmin hän tyttöä katseli — katseli, mitenkä hänen pukunsa niin mainiosti somisti häntä, sitä selvemmin hän huomasi, että tämä, huolimatta sinisistä silmistään ja kastanjan ruskeasta tukastaan, todellakin oli japanitar. Hän koetti ajatuksissaan selittää tällaista poikkeustapausta, vaan mitään epäilystä hänen kansallisuudestaan ei kuitenkaan saattanut olla. Missään tapauksessa ei hän voinut olla vierasmaalainen.

"Tehän olette japanitar?" virkkoi hän viimein, päästäkseen asiasta täyteen varmuuteen.

Tyttö nyökäytti päätään myöntävästi.

"Niin, arvasinhan sen — — ja kuitenkin —"

Tyttö hymyili ja sulki silmänsä, ja samalla hetkellä oli hän täydellinen japanitar ja kauniimpi kuin kukaan muu.

"Katsokaahan — teidän hiuksenne ja silmänne —" jatkoi hän. Hän nyökäytti jälleen päätään ja hymyili, syvien kuoppien syntyessä hänen poskiinsa. Jack huomasi, että tyttö oli hänet ymmärtänyt.

"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän, kuitenkin enemmän vain saadakseen kuulla hänen äänensä, sillä olihan hänellä selvillä hänen käyntinsä tarkotus.

Tyttö tuli äkkiä totiseksi. Hän punastui ja painoi silmänsä maahan. Jack huomasi, miten vaikeata ja kiusallista hänelle oli selittää asiansa, vaan kuitenkin sai tyttö sanotuksi:

"Minä tahtoo tulla vaimoksenne, milord", lausui hän huonolla englanninkielellä, ja tytön äänen merkillinen väri herätti nuoressa miehessä niin oudon tunnelman.

Jack osasi kyllä etukäteen aavistaa hänen vastauksensa, vaan se tapa, millä tyttö asiansa esitti, kummastutti häntä suuresti. Että tuo ihmeellisen kaunis neito, joka seisoi hänen edessään, pyysi päästä hänen vaimokseen — hänen, jolla ei ollut pienintäkään aikomusta solmia avioliittoa — se häiritsi hänen mielenrauhaansa, se liikutti häntä. Hän tuli ajatelleeksi, miksi tuo tyttö juuri oli tullut hänen luokseen, eikä hän voinutkaan olla kysymättä:

"Minkätähden te oikeastaan tahdotte mennä naimisiin juuri minun kanssani?"

Tytön kasvojen ilme jäi hänelle nyt aivan arvoitukseksi. Tämän poskilta katosi äkkiä puna ja hän muuttui kuoleman kalpeaksi. Sitten purskahti hän nauruun, terävään, kummalliseen nauruun, joka täytti koko huoneen ja kaikui ylt'ympäri talossa.

"Niin, minkä tähden?" toisti Jack.

Tyttö kohautti olkapäitään ja vastasi:

"Minä tarvitsee rahaa?"

Tietysti oli se senvuoksi ja tiesihän hän sen jo edeltäkäsin, vaan häntä kuitenkin kiusasi saada kuulla se hänen omilta huuliltaan. Tyttöhän oli mitä ihastuttavin olento!

"Ei teidän tarvitse myydä itseänne rahasta", virkkoi hän vakavasti. "Minä kyllä annan teille niin paljon rahaa kuin tarvitsette. Te olette hyvin nuori, eikö niin? Vasta pikku tyttö! Minä en voi mennä naimisiin kanssanne. Sehän olisi aivan väärin teitä kohtaan!"

Tyttö kohautti jälleen olkapäitään ja lausui nakodalle muutamia sanoja japaninkielellä.

"Hän sanoo, että siinä tapauksessa hänet nai joku toinen", selitti tämä.

"Niin, niinpä kai!" virkkoi nuori mies katkerasti.

Tyttö kääntyi ja lähti ovea kohti, vaan palasikin äkkiä.

"Olen nähnyt teidät ennen", virkkoi hän avomielisesti.

"Missä sitten!" Jack kiintyi asiaan, ja hänestäkin tuntui, kuin olisi hänkin nähnyt tuon tytön aikaisemmin.

"Teehuoneessa."

"Missä teehuoneessa?"

"Siinä pienessä saaressa. Ettekö muista. Minä tanssii näin." Hän otti muutamia askeleita.

"Mitä kuulenkaan! Oletteko te se nuori tyttö, joka tanssi siellä?" Nyt tunsi Jack hänet heti. "Mutta miten te muistatte minut?"

"Lopetettuani tanssini seurasi te minua ja teidän mukana toinen herra, ja sitäpaitsi on joku näyttänyt minut teille — se vanha vaimo, joka aina on minun mukana."

"Kuinka hän tuntee minut?"

"Ei tunne niin, että olisi puhunut kanssanne — vaan hän sanoo, että te on rikkain barbaari koko Japanissa."

"Vai niin, nyt ymmärrän", sanoi hän kylmästi.

"Hän sanoo minun tarvitsevan mennä juuri teidän kanssa naimisiin."

"Todellakin! Mutta miksi?"

Hän loi ensin katseensa lattiaan, sitten lausui:

"Hän tietää, että minä voi rakastaa teitä."

"Rakastaisitteko te minua todellakin?" Hän naurahti. Tytön suora puhetapa alkoi miellyttää häntä.

"Minä rakastaisi", sanoi tyttö, ja miehekkään itsetietoisena oli Jack heti valmis uskomaan häntä.

"Mutta ettekö te mieluummin jäisi teehuoneeseen kuin menisi naimisiin?" kysyi hän.

"Minä ei siellä ansaitse paljon rahaa."

"Teettekö te siis kaiken vain rahan tähden?"

"Millä minä muuten eläisi?"

Tämä kysymys sai Jackin jälleen muistamaan tytön käynnin tarkotuksen. Tyttö ojensi nyt molemmat kätensä nuorta miestä kohden ja huudahti:

"Voi, teidän ylhäisyytenne, menkää naimisiin minun kanssa!"

Jack tarttui äkkiä hänen käsiinsä ja sulki ne omiinsa. Ne olivat niin ihastuttavan pehmeät ja pienet, että ne olisivat mahtuneet hänen yhteen käteensä. Niistä, samoinkuin koko hänen pikku olennostaan, levisi suloinen tuoksu.

"Teidän ei pitäisi mennä naimisiin", virkkoi hän hiukan neuvottomana. "Miten vanha te olette?"

Tyttö ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään.

"Minä tahtoo olla teille hyvä ja uskollinen vaimo — aina", sanoi hän, vaan korjasi kohta sanojaan, ikäänkuin pelästyneenä. "Ei, ei, minä erehtyi — ei aina — vain vähän, vähän aikaa — aivan niinkuin te, ylhäisyys, tahtoo."

"Mutta minä en sitä tahdo", lausui Jack, nauraen hermostuneesti. "Minä en aio ollenkaan mennä naimisiin, enkä sitäpaitsi viivy Japanissa kuin muutaman kuukauden."

"Voi, voi, menkää minun kanssa naimisiin vain pikku, pikku ajaksi", rukoili tyttö hartaasti ja hengitti syvään. "Olkaa niin hyvä!"

Jackista tuntui tuskalliselta kuulla hänen noin puhuvan. Tyttö näytti niin hennolta, hienolta ja ylhäiseltä. Hän päästi hänen kätensä, vaan tarttui niihin heti uudelleen. Tytön silmät kävivät kosteiksi ja hän näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan.

Nuori mies sai äkkiä voimakkaan halun voida pidättää hänet itkemästä. Tuollainen pieni, herttainen olento ei saisi itkeä. Aivan tahtomattaan, ollenkaan ajattelematta sanojensa vakavia seurauksia, huudahti hän:

"Oi, älkää itkekö! Minä menen naimisiin kanssanne. Tietysti me menemme naimisiin, jos te vain niin tahdotte."

Jack oli jälleen tarttunut hänen käsiinsä, ja hän tunsi, miten ne alkoivat väristä.

"Kiitos, teidän ylhäisyytenne", sanoi tyttö hiljaisella äänellä. Hän lausui sen melkein kuiskaten, eikä siinä ollut yhtään iloista sävyä.

Sitävastoin loistivat nakodan kasvot mitä suurinta tyytyväisyyttä. Hän oli tehnyt hyvän kaupan, erinomaisen hyvän kaupan, sillä tuon nuoren amerikalaisen kerrottiin olevan niin rikkaan, että jos hän vain tahtoisi, voisi hän ostaa itselleen monta, monta sataa riisikenttää. Nakoda lähestyi ystävällisesti hymyillen sopiakseen ehdoista.

"Hän maksaa ainoastaan kolmesataa jeniä käteisesti ja sitten on suoritettava viisitoista jeniä joka viikon lopussa. Se on sentään kerrassaan polkuhinta!"

Nakodan kasvot, jotka melkein irvistivät tyytyväisyydestä, saivat Bigelowin jälleen järkiinsä. Hän oli sanonut tahtovansa mennä naimisiin sen pikku olennon kanssa, jonka kylmiä käsiä hän piteli omissaan, mutta nyt irroitti hän ne, ikäänkuin ne olisivat olleet kuolleen kädet — ja hän astui pari askelta taaksepäin.

"Minä en tahdo tehdä sitä — en!" hän melkein huusi. "En koskaan!"

Sen jälkeen tuli hän ajatelleeksi, miltä tuntui tuosta nuoresta tytöstä, kun hän sillä tavoin hylkäsi hänen naimatarjouksensa, ja hänen sydämensä suli jälleen.

"En ajatellut mitä sanoin, luvatessani mennä naimisiin teidän kanssanne. Minä en tahdo mennä naimisiin kenenkään japanilaisen tytön, enempää kuin kenenkään muunkaan kanssa. Minulla ei ole siihen oikeutta, ja minä menettelisin väärin teitä kohtaan." Hän vaikeni silmänräpäykseksi ja lisäsi sitten: "Luulen kuitenkin, että minä voisin tavattomasti pitää teistä — jos vaan teidät tuntisin."

"Mutta —" keskeytti hermostuneena nakoda, joka näki suuren välityspalkkion livahtavan ohi nenänsä.

Jack heitti häneen terävän silmäyksen, mistä oli seurauksena, että hän nopeasti poistui.

Jackin selitettyä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin tytön kanssa, alkoivat tämän kasvot loistaa tyytyväisyydestä — seikka, jota Jack suuresti ihmetteli. Tätä seurasi kuitenkin hetkeksi pettymyksen ilme, vaan tyttö ei lausunut sanaakaan. Hän vain heitti nuoreen mieheen pikaisen, pelokkaan silmäyksen sekä kumarsi sen jälkeen hyvin syvään, niin syvään, että hänen päänsä painui Jackin polvien tasalle. Sen tehtyään jätti tyttö hänet.

III

Muuan sopimus.

Jack Bigelow piti tuota avioliittotarjousta, jonka nakoda ja tuo pieni miss olivat hänelle tehneet — hänhän ei ollut saanut tietää edes tytön nimeä — tapauksena, joka loppui samana hetkenä kuin tyttö läksi hänen luotaan. Mutta vaikka tämä olikin jättänyt hänen talonsa, ei Jack kuitenkaan saanut häivytetyksi häntä mielestään, vaan liikkuivat nuoren miehen ajatukset alinomaa vain hänessä, ja tunnustaa myös täytyy, ettei Jack ollenkaan koettanutkaan unohtaa häntä ja hänen käyntiään.

Useat nakodat olivat jo tarjonneet hänelle mitä erinomaisimpia vaimoja — niin he olivat ainakin vakuuttaneet —, vaan tähän saakka hän ei ollut viitsinyt ottaa niitä edes tarkastettavakseen. Mutta että muuan tyttö, jonka hän oli nähnyt vain kerran ennen ja silloinkin eroittamatta edes hänen kasvonpiirteitään, oli saapunut itse ja pyytänyt päästä hänen vaimokseen, se oli Jackille jotain aivan uutta. Ja että hän, Jack Hawpden Bigelow A.B. [A.B. = Artina Baccalauren, akateeminen arvoaste, joka suunnilleen vastaa meikäläistä fil. kand.] — hän oli muuten tuosta arvoasteestaan sangen ylpeä, vaikkeikaan sen saavuttaminen ollut tuottanut hänelle erikoisempia vaikeuksia — oli joutunut tuollaisen merkillisen huomion esineeksi, se kutkutti hänen itsetuntoaan ja turhamaisuuttaan, jonka viimeksimainitun ominaisuuden hän aina kielsi kuuluvan luonteeseensa. Sitäpaitsi hän kokonaan unohti, että hänelle oli tehty avioliittotarjous hänen rahojensa, eikä suinkaan hänen itsensä tähden.

Hän hymyili joka kerta, kun hän muisteli tuon merkillisen tapauksen yksityisseikkoja, jotka hän visusti painoi mieleensä, voidakseen sitten kotimaassaan kertoa siitä kokemuksenaan ja muistonaan. Tietysti hän muokkailisi ja muodostelisi tapausta oman mielensä mukaan sekä kuvailisi tytön paljon ihanammaksi kuin tämä todellisuudessa oli ollut. Vaan ei — sitä hänen ei sentään ollut pakko tehdä, sillä olihan tyttö ollut aivan tarpeeksi kaunis. Siinä suhteessa hänen ei tarvitsisi panna omiaan.

Kuten sanottu tuumiskeli Jack koko päivän tuota aamullista tapahtumaa ja pari kertaa, ajatellessaan, että hänelle todellakin oli tehty avioliittotarjous, purskahti hän sydämelliseen, äänekkääseen nauruun, jonka johdosta hänen pieni palvelijansa kiiruhti sisään katsomaan, oliko tuo sinisilmäinen, iloinen barbaari menettänyt järkensä.

Illalla heräsi hänessä merkillinen levottomuus. Hänen täytyi lähteä jonnekin — niin päätteli hän itsekseen — ja kun hänellä ei ollut muutakaan mentävää, suuntasi hän kulkunsa tuon pienen saaren teehuoneelle, missä hän oli ollut ennenkin. Tunnin ajan odotteli hän siellä jotain — jotain, mikä ei kuitenkaan näyttäytynyt. Lopuksi kääntyi hän isännän puoleen, joka sattumalta tuli kulkeneeksi hänen ohitseen sekä kysyi välinpitämättömyyttä teeskennellen:

"Kuulkaahan, esiintyykö se nuori tyttö, joka täällä eräänä iltana tanssi ja lauloi, tänäkin iltana?"

Ei, tyttö ei ollut teehuoneella sinä iltana, jota seikkaa isäntä nöyrästi pyysi anteeksi. Tyttö ei ollut näyttäytynyt hänen vaatimattomalla teehuoneellaan sen illan jälkeen, jolloin nuori amerikalainen oli nähnyt hänet ensi kerran.

Syystä, jota Jack ei käynyt lähemmin punnitsemaan, katosi hänestä äkkiä halu viipyä teehuoneella, ja hän palasi kotiinsa. Vaan seuraavana iltana — kun hänellä taasenkaan ei ollut mitään tehtävää — lähti hän jälleen teehuoneelle. Ja tällä kertaa hän ei sieltä lähtenytkään tunnin kuluttua — ehkä siksi, että siellä muuan kirkassilmäinen, nuori tyttö esitti merkillistä tanssia ja laulua. Hän ei tosin saattanut siltä paikalta, missä hän istui, eroittaa tuon kaunottaren silmien väriä, mutta hän tiesi, että niissä oli sininen loiste!

Sen jälkeen tuli hänelle tavaksi käydä joka ilta teehuoneella, illat kun Tokiossa yleensä ovat ikävänlaiset. Useimmat teehuoneessa viettämänsä ehtoohetket olivat kuitenkin ikäviä nekin, vaan aina ei sentään ollut niin laita. Se mahtoi olla vain pelkkä sattuma, mutta niin ainakin oli, että miellyttäviltä tuntuivat illat vain silloin, kun siellä sai nähdä merkillistä tanssia ja kuulla ihastuttavaa laulua. Sitävastoin olivat poikkeuksetta hyvin ikäviä ne illat, jolloin sieltä puuttui muuan pieni olento, joka osasi esiintyä yleisölle niin kumman mukaansatempaavasti.

Eräänä iltana, kun laulu juuri oli loppunut, tuli hän astelleeksi siihen polkujen risteykseen, missä hän joku aika sitten oli ollut amerikalaisen teatteri-asiamiehen kanssa. Hän kulki aina meren rantaan saakka, kuitenkaan ketään tapaamatta, ja vaikkei hän tahtonutkaan itselleen tunnustaa, että hän olisi ketään etsinyt, tunsi hän kotiin palatessaan jollain tavoin itsensä pettyneeksi.

Kahden viikon ajan oli hänellä aina yhtä ikävää Tokiossa, eikä hän keksinyt itselleen muuta ajankulua kuin käydä tuon pienen saaren teehuoneella. Lopuksi täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen, että syy siihen, miksi hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä, oli se, ettei hän tahtonut tehdä mitään muuta. Ja kun hän kerran oli itsetutkistelussaan päässyt näin pitkälle, pääsi hän vähitellen pitemmällekin, — niin, hänen täytyi vihdoinkin myöntää itselleen, ettei nousevan auringon maassa kiinnittänyt hänen mieltään mikään seikka niin paljon kuin tuo nuori tyttö, joka oli pyytänyt päästä hänen vaimokseen — enempää kuin mikään seikka missään muussakaan maassa koko avarassa maailmassa. Miksi näin oli, sitä hän ei osannut selittää, sillä hän ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka tarpeeksi paljon syventyvät itsetutkisteluun.

Kun hän eräänä aamupäivänä vastaanottohuoneessaan poltteli sikaria, rupesi hän kuvittelemaan, miltä tuo tyttönen näyttäisi siellä ja täällä hänen kodissaan.

Jack kuvitteli hänet istuvan suuressa nojatuolissa — varmaankin istuisi tyttö mieluummin lattialla — ja tuntui vallan merkilliseltä, miten tyttösen pikku olento tavattomasti lisäsi huoneen miellyttävyyttä! Hän kuvitteli tytön ajatuksiinsa vaipuneena seisomassa tokonan [tokona = suurehko alkoovi japanilaisessa seurusteluhuoneessa, missä taulut ja taide-esineet koristavat seiniä] luona, ja nuori mies nyökäytti hyväksyvästi päätään, lausuen itsekseen: "Mainiota!" Hän asetti hänet erään kirsikkapuun alle puutarhassa; ja jälleen hän ihastuneena nyökäytti päätään. Ja syödessään aamiaista kuvitteli hän tyttösen istuvan häntä vastapäätä. Se oli hänen mielestään kerrassaan lumoavaa. Hän tulikin siihen päätökseen, että tuo ihastuttava olento sopisi mainiosti hänen nykyiseen pieneen kotiinsa sekä suuresti lisäisi sen miellyttävyyttä ja sopusointuisuutta.

Mutta miten lystikkäältä hän näyttäisikään amerikalaisessa puvussa! Jack kuvitteli häntä kotimaansa pukimissa ja hymyili. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että hän näyttäisi amerikalaisessakin asussa yhtä sirolta ja hurmaavalta kuin japanilaisessakin. Aluksi voisi hän käyttäytyä ehkä hieman kömpelösti, vaan aikaa myöten, siitä oli hän aivan varma, oppisi hän kantamaan amerikalaista pukua yhtä sirosti kuin kimonoaankin. Hän kyllä myös aluksi saattaisi tehdä erehdyksiä tavoissa ja käytöksessä, vaan se vain lisäisi hänen viehättävyyttään.

Jack rupesi vertaamaan häntä kaikkiin niihin naimisissa oleviin naisiin sekä nuoriin tyttöihin, jotka hän oli tullut tuntemaan sen jälkeen kuin naiset yleensä olivat alkaneet vetää puoleensa hänen huomiotaan, ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, että se nuori japanitar, jonka kanssa hän äsken oli joutunut kosketuksiin, kohosi siinä vertailussa kaikkien yläpuolelle. Hän oli varma siitäkin, että hän tulisi olemaan ylpeä hänestä, sillä tyttö oli niin kaunis, että hän herättäisi hyvinkin paljon huomiota, ja aviomiehethän yleensä pitävät siitä, että heidän vaimoihinsa kiinnitetään katseita. Tuo nuori japanitar eroaisi kaikista hänen synnyinmaansa naisista — ja sehän olisi paljon se!

Mutta mitä ajattelisivat hänen vanhempansa? Aluksi he tietysti olisivat tyytymättömiä, vaan pian he kyllä leppyisivät sekä hyväksyisivät hänen valintansa — sillä he pitivät pojastaan, ja tuon pienen japanittaren suloa eivät he voisi vastustaa — sitähän ei voinut kukaan! Olipa miten tahansa, se oli ainakin vasta myöhemmän ajan murhe, jota ei ollut syytä hautoa tällä erää.

Vaan miksi hän ei ollut ottanut selvää hänen nimestään? Kävi liian yksitoikkoiseksi kutsua häntä vain pikku japanittareksi.

Ja miksi tämä oli tullut ja pyytänyt päästä hänen kanssaan naimisiin? Sitä ajatellessaan pudisti hän päätään; se ajatus ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Mutta japanilaisillahan on merkillisiä tapoja ja tytön käynti oli siis jollain tavoin siten selitettävissä. Hän oli aivan varmasti korkeaan säätyyn kuuluva nainen, eikä suinkaan geisha, joksi hän häntä oli aluksi luullut. Jack oli nähnyt paljon geishoja eri teehuoneissa osatakseen arvostella, ettei hän ollut heidän kaltaisensa. Hänen länsimaiselle maulleen olivat geishat kyllä suloisia, mutta — —

Siinä samassa astui sisään hänen palvelijansa, joka teki lopun hänen haaveiluistaan. Hän nousi. Mennäkö naimisiin sen pienen lumoojattaren kanssa? Mitä hän ajattelikaan? Se olisi täyttä hulluutta! Hänen oli sopimatonta sellaista ajatellakaan. Hän huusi takaisin palvelijan, joka jälleen oli ehtinyt poistua ja käski tämän noutaa hänelle jiurikishan. Hän lähti nyt Tokioon, unohtaakseen koko tytön naimatarjouksineen.

Vaan se ei hänelle onnistunut. Kun hän eräällä paikalla nousi jiurikishasta näki hän tytön vilaukselta toisella puolen katua. Samassa silmänräpäyksessä kiiruhti Jack hänen jälkeensä, mutta kun hän saapui kadun kulmaan, oli tyttö kadonnut. Hän tirkisteli kaikkiin lähellä oleviin myymälöihin, vaan missään ei häntä näkynyt, ja pitkän aikaa hän kuljeskeli sillä tienoolla, toivoen lopuksi löytävänsä hänet. Hänen etsiskelynsä osottautuivat kuitenkin turhiksi ja hän palasi takaisin jiurikishaansa.

Matkatessaan ilman päämaalia eteenpäin näki hän erään toisen henkilön, jonka hän myös tunsi. Se oli Ido, nakoda, ja Jack ei päästänyt häntä käsistään. Hän nousi heti ajopeleistään ja löi häntä ystävällisesti olalle.

"Hei hei, Ido!" huusi hän.

Ido katsoi taakseen, ikäänkuin vihollinen olisi hyökännyt hänen niskaansa. Hän ei ollut tottunut sellaiseen tervehdystapaan, vaan huomattuaan, ken tervehtijä oli, vetäytyi hänen suunsa leveään hymyyn. Hän kumarsi syvään ja nöyrästi ja toivoi, että korkea-arvoisen amerikalaisen päivät sitten viime näkemän olivat olleet iloiset ja onnelliset.

"Ei ole moittimista", lausui Jack. "No, entä mitä teille kuuluu? Luistavatko liikeasiat hyvin? Onko tullut välitetyksi montakin naimiskauppaa?"

Ido kertoi tällä aikaa tehneensä onnellisiksi kokonaista neljä henkilöä; tahtoo sanoa: hän oli välittänyt kaksi naimiskauppaa.

"Te olette tehnyt ensimäisen erehdyksen elämässänne", selitti hänelle Ido. "Ettekö ole vieläkään tavannut sellaista japanilaista tyttöä, joka olisi kelvannut teille vaimoksi? Ette! Minäpä tiedän erään toisen tytön. Hän on Japanin kaunein tyttö. Tahdotteko nähdä hänet?"

"En, en tahdo. Mutta kuulkaahan, Ido, miten on käynyt sen nuoren tytön, jota te minulle ensin tarjositte? Joko hän on mennyt naimisiin?"

Jack lausui tämän mitä suurinta välinpitämättömyyttä teeskennellen.

"Ei, teidän ylhäisyytenne."

Nuori mies tunsi merkillisen helpotuksen tunteen.

"Vaan minä luulen, että hän hyvin pian pääsee avioliittoon. Kaksi muuta nuorta ylhäisyyttä kilpailee hänestä. Ajatelkaa asiaa, ajatelkaa asiaa!"

Nämä sanat olivat omiansa siinä silmänräpäyksessä poistamaan helpotuksen tunteen Jackin sielusta ja hänessä heräsi rajaton mustasukkaisuus. Hän kuitenkin hillitsi itsensä ja virkkoi välinpitämättömästi:

"Niinkö! — Vai niin!"

Ido vahvisti sanojaan päännyökäyksellä, joka oli melkein kuin kumarrus.

"Hän on sangen kaunis tyttö", lausui Jack puoliääneen.

Idon vastaus rajoittui vain lyhyeen "on" sanaan. Hän ei nähtävästi katsonut tarpeelliseksi kehua tyttöä sen enempää, koska ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta edulliseen kaupantekoon.

"Kävisin mielelläni hänen luonansa toivottamassa hänelle onnea", jatkoi Jack. "Missä hän asuu?"

"Valitan, etten voi sitä ilmoittaa."

"No niin, se on saman tekevä. Vaan — joka tapauksessa tahtoisin kuitenkin tavata hänet, ennenkuin hän menee naimisiin. Minusta hän oli verrattain miellyttävä. Tahtoisitteko te tuoda hänet huomenaamulla minun luokseni?"

"Minulla on huomenna hyvin kiirettä."

Koska hänellä ei ollut toivoa ansaita mitään avioliitto-välityspalkkiota, ei hänellä myöskään ollut halua tehdä uutta vierailua.

"Minä korvaan teille vaivanne — teidän ei tarvitse olla rauhaton senvuoksi."

Hm — ehkä Ido sentään mahdollisesti ehtisi — niin, kun hän ajatteli asiaa lähemmin, muistikin hän, että hän kyllä sentään huomenna ehtisi pistäytyä tytön kanssa hänen ylhäisyytensä luona.

Ja niin asia sovittiin. Ido ja nuori japanitar saapuisivat Jackin luo kello kymmenen seuraavana aamuna.

IV

Mies kosii ja saa myöntävän vastauksen.

Kun Jackin palvelija ilmoitti, että Ido seuralaisineen oli saapunut, ei se ollut mikään uutinen Jackille, sillä hän oli kello yhdeksästä asti tähystellyt ulos ikkunasta ja huomannut jo vähän aikaa sitten heidän lähestyvän. Hän ei kuitenkaan astunut vastaanottohuoneeseen ennenkuin palvelija toi terveiset kaupungista saapuneilta vierailta, eikä hän vielä silloin ollut laisinkaan selvillä, mitä hänen oikeastaan tuli tehdä.

Nuori tyttö oli puettu aivan samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla, ja hän tervehti Jackia kumartamalla melkein maahan saakka — aivan kuten hän teki ensi käynnilläänkin. Jack riensi hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja nosti hänet ylös tuosta nöyryyttävästä asennosta.

"Olette jälleen saapunut luokseni, ja minä olen sen johdosta hyvin iloinen", virkkoi hän tytölle lempeästi.

"Nakoda sanoi, ette te tahtoo tavata minua. Siksi tulin."

Hänen käytöksessään ei ollut jälkeäkään aikaisemmasta teeskentelystä.

"Aivan totta, minä olen lähettänyt nakodan hakemaan teitä. Te ette luullakseni olisi tahtonut kohdata minua."

Tyttö kohautti olkapäitään.

"Te ei tahdo mennä naimisiin minun kanssa. Te lähettää minut pois. Mitä minä tekee?"

"Voimmehan tulla hyviksi ystäviksi, vaikk'emme menekään naimisiin, eikö niin?"

"Ystäviksi! Minä ei tahdo ystävää", virkkoi hän kylmästi.

"Mutta minä tahtoisin pitää teitä ystävänäni, joskin luulen, ettei se käy päinsä. Ido" — hän hiukan epäili sanoa sitä — "Ido on ilmoittanut teidän pian menevän naimisiin."

Tyttö katsoi alas.

"Vaan ettehän te kuitenkaan vielä ole naimisissa?" kysyi hän pelästyneenä, kiihkossaan aivan unohtaen, että hän edellisenä päivänä oli nakodalta kysynyt samaa.

"En vielä."

"Pidättekö — hm — pidättekö te hänestä?"

"Kumpaako tarkotatte, milord?" Hän katsoi Jackiin viattomasti.

"Oh, heitä molempia!"

Hän alkoi raivostua. Hän olisi tahtonut tappaa ne molemmat.

"Kyllä, kyllä vähän verran, teidän ylhäisyytenne."

"Te ehkä pidätte heistä enemmän kuin minusta?" kysyi hän mustasukkaisena.

Tyttö pudisti päätään.

"Te ei vielä ole niin vanha eikä teillä ole hiuksia täällä." Hän osoitti kädellään leukaansa ja Jack ymmärsi hänen tarkottavan, että ne molemmat toiset olivat parrakkaita. Mahdollisesti olivat he hänen maamiehiään.

Jack ei tietänyt, mitä hänen nyt tulisi sanoa, ja kiusallinen hiljaisuus syntyi. Tyttö kuitenkin vihdoin sen katkaisi, lausuen tyynesti:

"Nakoda sanoo, te tahtoo puhutella minua."

Jack kääntyi naimiskauppojen välittäjän puoleen, joka oli kovin innokkaasti katselevinaan erästä seinällä riippuvaa taulua.

"Kuulkaahan, Ido, olkaa hyvä ja menkää hetkiseksi viereiseen huoneeseen!"

Heti kun Ido oli noudattanut pyyntöä lähestyi Jack nuorta tyttöä ja lausui kuumeisesti:

"Te ette ole ilmoittanut minulle nimeännekään. Sanokaa se!"

"Yuki."

"Sehän on sama kuin 'Lumihiutale', eikö niin? Minä pidän siitä nimestä. — No niin, Yuki, enkö minä saa käydä teidän luonanne ennenkuin te menette naimisiin?"

Jack oli utelias tietämään, minkälaisia olivat hänen sukulaisensa ja missä he asuivat.

"Tokiossa ei ole toista niin köyhää pikku, pikku taloa — ei teidän korkeutenne pidä hauskana siellä käydä."

"Siihen seikkaan minä en kiinnitä huomiota. Tahdon tulla joka tapauksessa. Minä tahdon käydä luonanne, Yuki, minä tahdon nähdä kotianne. Sanokaa vain minulle, missä te asutte!"

Tyttö pudisti päätään.

"Ei", lausui hän päättäväisesti, lisäten: "Liian pieni talo. Te on liian ylhäinen tulemaan niin vähäpätöiseen kotiin."

Tytön vastaus loukkasi häntä. Hän tuli ajatelleeksi, että tämä vain teki hänestä pilaa. Vaan luotuaan jälleen katseen tuohon pieneen olentoon katosi hänestä kaikki epäluulo. Tyttö näytti niin yksinkertaiselta ja avomieliseltä, vaan kuitenkaan Jack ei ymmärtänyt häntä.

Tähän saakka oli tyttö pitänyt silmänsä alas luotuina, vaan äkkiä hän kohotti ne ja katsoi nuoreen mieheen kysyvästi. Kuinka ihanat olivatkaan hänen silmänsä ja mitenkä suloiset ja viattomat hänen kasvonsa! Hän alkoi tuntea suurta hellyyttä tyttöä kohtaan, kumartui ja tarttui hänen käsiinsä. Niin epävarmat kuin hänen aikomuksensa olivat olleetkin kutsuessaan tytön luokseen, yhtä varma oli hän nyt siitä, mitä hänen tuli tehdä.

"Muistatteko, Yuki, mitä minulta kysyitte silloin, kun olitte täällä ensi kerran?"

"Muistan." — Tyttö katsoi edelleenkin kysyvästi nuoreen mieheen.

"Tahtoisitteko te — tahtoisitteko mieluummin mennä naimisiin minun kanssani kuin jommankumman kanssa niistä kahdesta?" kysyi hän hiljaa.

"Tahtoisin", vastasi Yuki tuskin kuuluvalla äänellä.

Jack epäili hetkisen, mutta tyttö keskeytti hänet äkkiä:

"Te tahtoo huolia minut!"

"Minä tahdon sinut, Yuki, lemmittyni, minä tahdon", kuiskasi hän ja vei hänen kätensä huulilleen.

"Se on päätetty siis."

Tämän sanottuaan alkoi tyttö vavista, kovasti vavista. Mutta mielenliikutusta hän ei osoittanut.

Tuskin oli Jack ehtinyt suudella hänen otsaansa, kun Ido astui sisään ja antoi heille ammatillisen siunauksensa. Hän oli eräästä shojin reiästä katsellut, mitä huoneessa tapahtui, eikä hän nähtävästi saattanut odottaa kauemmin, vaan kiiruhti esittämään vaatimuksensa.

Hänen saapumisensa muistutti Jackia jälleen velvollisuuksistaan, ja koska hän halusi selvitä nakodasta niin pian kuin mahdollista, pyysi hän Yukia odottamaan hetkisen, johtaen sitten Idon kanssaan takaisin viereiseen huoneeseen.

Nakoda oli heti valmis esittämään ehtonsa. Tämä sopimuksen teko tuntui nuoresta miehestä sangen kiusalliselta.

"Mitä!" huudahti hän kiivastuneena. "Jos me kerran menemme naimisiin, saa hän tietysti kaiken mitä hän tarvitsee ja haluaa."

"Ei siinä tarpeeksi", virkkoi nakoda varovaisesti. "On laadittava avioliittosopimus sekä kirjallinen lupaus siitä summasta, minkä hänelle tarjoatte. Hinta kohoaa myös senvuoksi, että nainen on tyttö, eikä leski."

Sen jälkeen kun tuo epämiellyttävä sopimus oli tehty, poistui nakoda kumartaen, ja Jack palasi Yukin luokse. Hän tapasi hänet aivan muuttuneena: kaikki äskeinen avomielisyys oli kadonnut ja tyttö teeskenteli nyt samoinkuin aikaisemminkin. Tyttö astui askelen taaksepäin ja hänen käytöksensä tuntui pakoitetulta. Vähän ajan kuluttua kysäsi hän:

"Te tulee pitämään minusta, teidän ylhäisyytenne."

"Siitä asiasta älkäämme nyt puhuko", vastasi nuori mies hymyillen.

"Emmekö puhuisi siitä!" huudahti Yuki. "Sehän on varma asia."

Hän nauroi viehättävästi ja näytti sillä hetkellä niin lumoavalta, että Jack tahtoi suudella häntä, vaan tyttö väistyi, teeskennellen pelästystä.

"Se ei ole oikein", selitti hän, "ennenkuin me olemme naimisissa."

"Koittaisipa pian se päivä!" huudahti Jack tavattoman kiihkoisena.

Kun tyttö loittoni hänestä, meni hän hänen jälkeensä ja kysyi poikamaisesti:

"Entä te, pidättekö te minusta?"

Tyttö mittasi häntä kiireestä kantapäähän, sekä nyökäytti päätään myöntävästi, jonka jälkeen he molemmat nauroivat iloisesti. Kun Jack sitten jälleen tahtoi lähestyä tyttöä, näytti tämä ikäänkuin pelkäävän. Jack pidätti itsensä, sillä hän ei tahtonut säikyttää häntä.

"Te ei ole pitänyt toista vaimoa ennen?" kysyi tyttö.

"En, Jumala varjelkoon!"

"Ei minäkään ole ollut toisella miehellä", selitti tyttö, nähtävästi hyvin tyytyväisenä. Ja hän lisäsi: "Jos ylhäisyys olisi mennyt naimisiin jonkun toisen japanilaisen tytön kanssa, hän ehkä olisi ennen ollut miehellä, mutta minä ei koskaan."

"Minä uskon, minä uskon." Nuori mies ei oikein tietänyt, mitä hänen piti sanoa.

Vaan tyttö jatkoi:

"Eikö totta, te maksaa enemmän rahaa minunlaiselleni mousmèlle [mousmè = pieni tyttö], joka ei ennen ole ollut naimisissa?"

Nämä sanat saivat nuoren miehen säpsähtämään ja otsaansa rypistäen virkkoi hän tytölle:

"Siitä asiasta olen jo sopinut nakodan kanssa."

Kun tyttö oli huomannut pahoittaneensa hänen mieltään, katsoi hän häneen pitkään. Hän hymyili Jackille suloisesti ja herttaisesti.

"Te ehk'ei pidä minusta enää!"

Nuoren miehen otsa ei kuitenkaan kirkastunut. Tyttö oli loukannut häntä mainitessaan rahoista.

"Ehkä ei te huoli minua enää ollenkaan?" koetteli hän uudelleen. "Parempi kun minä poistuu. Minä jättää teidät yksin."

Hän kääntyi ja lähestyi hitaasti ovea, mutta Jack riensi kiireesti hänen jälkeensä.

"Älkää lähtekö luotani, Yuki!" huudahti hän ja sulki hänet intohimoisesti syliinsä. Tyttö antoi syleillä itseään, vaan vapisi kuin pelästynyt lapsi, Ja nyt suuteli Jack häntä ensi kerran.

* * * * *

Kun tyttö oli jättänyt hänet katseli hän kotvan aikaa hämmästyneenä itseään suuressa kuvastimessa. Vai niin — hän aikoi mennä naimisiin. Aivanko todella? — Todella, todella, sillä enää ei ollut mahdollista sitä peruuttaa. Eikä hän puolestaan mitään peruutusta toivonutkaan — siitä hän oli varma! Päinvastoin oli hän sangen tyytyväinen siihen, mitä oli tapahtunut — ja vielä enemmän: hän tunsi, että hänen tulevaisuutensa muodostuisi onnelliseksi.

Vähemmän onnellinen hän kuitenkin olisi ollut, jos hän, katsellessaan kuvastimessa omaa olentoaan, olisi samalla hetkellä nähnyt Yukin. Tämä oli kyennyt näyttämään iloisia kasvoja aina siihen saakka, kun hän astui jiurikishaansa, vaan päästyään varmuuteen siitä, ettei Jack häntä enää nähnyt, oli kuin elämä olisi paennut hänestä. Hän muuttui kuolon kalpeaksi, eikä hän koko matkalla Tokioon katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan tuijotti suoraan eteensä. Ja kun Ido salaa katsahti häneen, huomasi hän, että tyttösen silmät olivat täynnä kyyneleitä.

V

Itä ja länsi yhtyvät.

Muutamia päiviä tämän jälkeen he menivät naimisiin. Ne olivat sangen vaatimattomat häät. Ei tarjottu muita virvokkeita kuin kupillinen teetä, eikä niissä, vastoin tavanmukaisia japanilaisia vihkimismenoja, ollut läsnä ketään sukulaisia eikä ystäviä. Saapuvilla ei ollut muita kuin nuori pari sekä Jackin palvelija, palvelijatar ja nakoda Ido. Yuki itse lauloi häälaulun.

He alkoivat aviollisen elämänsä sangen ihanalla ja luonnonkauniilla seudulla. Rakennus, joka sinänsä oli täydellinen taideteos, sijaitsi kummulla, jonka molemmanpuoleiset laaksoon viertävät rinteet uhkuivat vihertävää kasvullisuutta. Kauempana taivaanrannalla siinti moniharjainen vuoristo, jonka huippuja loistava auringon valo purpuroitsi.

Läheisyydessä virtasi hiljaa pienoinen puro, joka moninaisessa väriloisteessaan muistutti sateenkaarta, ja jonka pinnalla Jumalan luonnon kauniit maisemat väreilevinä toistuivat. Mitkään laineet eivät sen kirkkautta häirinneet, eivätkä kosket panneet sen vettä poreilemaan, eivät sielläkään kaukana, missä se laski Tokionlahden hyväilevien aaltojen helmaan.

Heidän korkealla sijaitsevasta kodistaan oli myöskin hurmaavan kaunis näköala yli koko kauniin Tokion, jonka valot aavemaisina leiskuivat, ja jonka kiemurtelevat kadut ja kujat ikäänkuin muodostivat suuren labyrintin. Ja koko ympäristö kukkuloineen, laaksoineen, niittyineen ja metsineen todisti tämän onnellisen seudun suurenmoista luonnon ihanuutta.

Kirsikka- ja luumupuiden oksat, jotka olivat täynnä punaisia ja valkoisia kukkia, keinuivat hiljaa leppoisassa, leudossa toukokuun tuulessa, joka vastuksitta sai kulettaa niiden hurmaavaa tuoksua, minkä levenemistä talvi niin mustasukkaisesti oli tähän saakka estellyt, vaan mikä nyt kirkkaassa ja raikkaassa ilmassa levitti ympärilleen kevään ja uudestasyntymisen tunnetta. Jos missään niin sellaisessa keskuksessa syntyy rakkaus kuumista, värähtelevistä aatoksista, jotka kylmän järjen ja vakavien huolien varoituksista huolimatta täyttävät ihmissielun sellaisella tunteiden laineikolla, jota vastaan eivät väkevimmätkään voimat mitään mahda.

Jack Bigelow tunsi itsensä samalla hämmentyneeksi ja juopuneeksi. Tyttöä kohtaan oli hän kuitenkin hyvä ja hellä, ja useita päiviä häiden jälkeen näytti tämäkin onnelliselta ja tyytyväiseltä. Mutta sitten hän äkkiä katosi, eikä Jack nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon.

Jack kaipasi häntä sanomattomasti. Hän odotti häntä maltittomasti ja tytön katoaminen sai hänet äärimmäisen rauhattomaksi. Lyhyen yhdessäolonsa aikana oli hän ehtinyt suuresti kiintyä tuohon leikkivään, hurmaavaan olentoon.

Viikon lopulla saapui hän jälleen takaisin ja ryhtyi toimittamaan taloustehtäviään, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei maininnut sanallakaan, missä hän oli ollut, eikä Jack myöskään tahtonut pakottaa häntä puhumaan.

Sen sijaan, että hän vähitellen olisi lähemmin tullut tuntemaan hänet, lisääntyi hänen hämmennyksensä lisääntymistään, sillä hän ei laisinkaan oppinut häntä ymmärtämään. Toisella hetkellä oli Yuki rakastava, teeskentelemätön ja luottavainen, toisella taas kummallinen ja arvoituksellinen. Milloin hän nauroi, lauloi ja tanssi iloisena ja suruttomana kuin pieni lapsi, milloin taas Jack oli varma siitä, että hän oli itkenyt, vaikka Yuki sen itsepintaisesti kielsi.

Eräänä päivänä kysyi Jack häneltä, miltä hänestä tuntuisi pukeutua amerikalaiseen pukuun. Tyttö jäljitteli häntä. Hän jäljitteli kaikkea ja kaikkia, lintujen viserryksestä aina palvelijaan ja palvelijattareen saakka.

"Tällaiselta minä näyttäisin", sanoi hän, ja kietaisi omeshinsa [omeshi = kimono] hullunkurisen muotoiseksi ja painoi päähänsä Jackin suuren kesähatun. Sen jälkeen hän nauroi sydämellisesti ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"Te tahtoisi varmaan, että minä olisi amerikalainen tyttö?"

"Sinä olet pikku noita, Yuki-san", vastasi Jack.

"Minä tarvitsee uusi leninki", virkkoi tyttö ja ojensi pienen valkoisen kätensä. Jack rypisti silmäkulmiaan. Hän tuli aina pahalle tuulelle, kun Yuki pyysi häneltä rahaa. Kuitenkin täytti hän hänen pivonsa niillä hopearahoilla, jotka hänellä sattuivat olemaan taskuissaan, vaan heti kun tyttö oli lähtenyt hänen luotaan, jonka hän aina teki saatuaan rahaa, tunsi hän vastustamattoman halun ottaa ne häneltä takaisin. Jack kuuli hänen heleän naurunsa shojin läpi ja hän tiesi, että tyttö teki hänestä pilaa.

"Se johtuu kai hänen synnynnäisestä halustaan saada kauniita vaatteita ja rihkamaa", tuumi hän itsekseen. "Sehän piirre hänessä on oikeastaan vain pelkkää naisellisuutta."

Päivää jälkeen, kun Yuki istui häntä vastapäätä ja söi tavattoman pientä aamiaisannostaan, joka käsitti yhden luumun, pienen pienen kalan sekä kupillisen teetä, kertoi Jack hänelle salaperäisenä aikovansa lähteä kaupunkiin asioilleen.

Yuki lausui heti halunsa saada seurata häntä, se kun kuului hyvän ja nöyrän aviovaimon velvollisuuksiin.

Jack vastasi, että se oli aivan mahdotonta. Hänen asiansa oli niin salainen, ettei hän saattaisi kertoa sitä ennenkuin palattuaan.

Itsepintaisesti pyysi Yuki seurata häntä niinkuin orja herraansa, ja kun Jack vaan nauroi hänelle, rukoili hän niin kiihkeästi ja herttaisesti päästä mukaan, että miehen lopuksi täytyi kertoa hänelle koko se yllätys, jonka hän oli aikonut valmistaa hänelle. Yuki selitti silloin närkästyneenä, ettei hän liikkuisi tuumaakaan talosta ja että Jack saisi yksin toimittaa suurenmoiset asiansa! Senjälkeen lähti Jack Tokioon ja nuorekkaassa vallattomuudessaan osti hänelle sellaisen määrän silkkikankaita ja liinatavaroita, että niistä olisi tullut Yukille vähintäin viisikymmentä leninkiä.

Yuki osoitti hänelle mitä suurinta kiitollisuuttaan, mutta sanoi, ettei hän tietänyt, mitä hän tekisi niin tavattoman suurella määrällä koreuksia. Nuo hienot kankaat olivat liian kauniita ja kallisarvoisia verhotakseen hänen vähäpätöistä persoonaansa.

"Nyt", ajatteli Jack sisäisesti tyytyväisenä, "nyt oli tuo epämiellyttävä rahakysymys moniksi ajoiksi poistettu, sillä nyt hänellä oli kaikki, mitä hän saattoi toivoa ja vielä enemmän hän saisi. Minä kyllä pidän hänestä hyvää huolta, mutta siihen ei tarvita mitään imarteluja eikä mielistelyjä."