Produced by Juha Kiuru

DORIAN GRAYN MUOTOKUVA

Kirj.

Oscar Wilde

Englannin kielestä suomensi Helmi Setälä

WSOY, Porvoo, 1906.

Malmström'in kirjapaino, Kuopio.

ESIPUHE.

Taiteilija on kauniin luoja.

Taiteen ilmisaattaminen ja taiteilijan salaaminen — se on taiteen tarkoitusperä.

Arvostelija on se, joka kykenee siirtämään sen vaikutuksen, minkä kaunis häneen tekee, toiseen tyyliin ja toiseen aineesen.

Sekä korkein että alhaisin arvostelun muoto on tavallaan itsebiografiaa.

Se, joka huomaa vain ruman tarkoituksen kauniissa, on turmeltunut olematta viehättävä. Se on vika.

Se, joka huomaa kauniin tarkoituksen kauniissa, on sivistynyt. Hänestä on toivoa.

Ne ovat valitut, joille kaunis merkitsee vain kauneutta.

Siveellisiä tai siveettömiä kirjoja ei ole olemassa. Kirjat ovat joko hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Siinä kaikki.

Yhdeksännentoista vuosisadan vastenmielisyys realismia kohtaan on
Calibanin raivoa tämän nähdessä omat kasvonsa kuvastimessa.

Yhdeksännentoista vuosisadan vastenmielisyys romantiikkaa kohtaan on
Calibanin raivoa, kun tämä ei kohtaa omaa kuvasintaan peilin pinnassa.

Ihmisen moraalinen elämä muodostaa osan taiteilijan aihetta, mutta taiteen moraali on siinä, että täysin hallitsee epätäydellistä välikappaletta.

Ei kukaan taiteilija tahdo näyttää mitään toteen. Totuuttakin voi näyttää toteen.

Taiteilijalla ei ole eetillisiä sympatioja. Taiteilijan eetillinen sympatia on anteeksiantamatonta tyylin manerimaisuutta.

Taiteilija ei ole koskaan sairaalloinen. Taiteilija voi ilmaista kaikkea.

Ajatus ja kieli ovat taiteilijan taiteen työkaluja.

Pahe ja hyve ovat taiteilijalle taiteen ainesta.

Muodon kannalta on säveltaide kaikkien taiteiden tyyppinä. Tunteen kannalta on näyttelijän taide tyyppinä.

Kaikki taide on samalla pintaa ja symbolia.

Se, joka tunkeutuu pinnan alle, tekee sen omalla uhallaan.

Se, joka yrittää symbolia selittää, tekee sen omalla uhallaan.

Todellisuudessa taide kuvastaakin katselijaa eikä elämää.

Erilaiset mielipiteet taideteoksesta osoittavat, että teos on uusi, monipuolinen ja elävä.

Jos arvostelut käyvät eri suuntiin, niin taiteilija on sopusoinnussa itsensä kanssa.

Me voimme antaa anteeksi ihmiselle, joka on keksinyt jonkun hyödyllisen esineen, niin kauan kuin hän ei itse sitä ihaile. Ainoa puolustus hyödyttömän esineen luomiselle on se, että itse ihailee sitä rajattomasti.

Kaikki taide on aivan hyödytöntä.

Oscar Wilde.

LUKU I.

Atelieri oli täynnä ruusujen tuoksua, ja kun keveä kesätuuli suhahti puutarhan puissa, niin tunkeutui huumaava sireenien haju tai punakukkaisen orjantappuran vieno tuoksu avonaisen oven kautta sisään huoneesen.

Persialaisen sohvansa nurkkauksesta, missä tapansa oli loikoilla ja poltella paperossi toisensa jälkeen, lordi Henry Wotton saattoi vilahdukselta nähdä hunajalta tuoksuvan ja hunajanvärisen kultavihmapensaan, jonka taipuvat oksat vaivoin jaksoivat kantaa kullanhohteista taakkaansa. Sillointällöin lentävien lintujen aaveentapaiset varjot kuvastuivat leveitten ikkunoiden silkkiuutimille, loihtien hetkeksi esiin japanilaisen sävyn, ja johtaen hänen ajatuksensa noihin Tokion kalpeakasvoisiin taiteilijoihin, jotka liikkumattoman taiteen välityksellä koettavat saada esille liikkeen ja elon vaikutuksen. Mehiläiset, piileskellessään pitkässä, niittämättömässä heinässä tai kierrellessään keltaisten, pölyisten kuusamakukkien ympärillä, tekivät yksitoikkoisella surinallaan hiljaisuuden vieläkin painostavammaksi. Ja hillitty humina Lontoosta kuului ikäänkuin kaukaisten urkujen alimmalta säveleltä.

Keskellä huonetta staflialla oli muotokuva, joka esitti tavattoman kaunista nuorta miestä koko koossa, ja kuvan edessä, jonkun matkaa siitä, istui taiteilija itse, Basil Hallward, jonka äkillinen katoaminen muutamia vuosia sitten herätti yleistä hämmästystä ja antoi aihetta ihmeellisiin arveluihin.

Kun taiteilija katseli tuota miellyttävää ja komeaa kuvaa, jota hänen taiteensa niin nerokkaasti kuvasi, niin tyytyväinen hymyily valaisi hetkeksi hänen kasvojansa. Mutta äkkiä hän hypähti ylös ja suljettuaan silmänsä painoi sormensa silmäluomiaan vasten, ikäänkuin yrittäen pidättää ihmeellistä unta, josta hän pelkäsi voivansa herätä.

"Tuo on sinun paras teoksesi, Basil, parasta mitä koskaan olet maalannut", sanoi lordi Henry vitkalleen. "Sinun pitää lähettää se Grosvenor-näyttelyyn ensi vuonna. Akademian näyttely on liian suuri ja kehno. Joka kerta siellä käydessäni on siellä ollut niin paljon ihmisiä, etten ole voinut nähdä kuvia, ja se oli inhottavaa, tai niin paljon kuvia, etten ole voinut nähdä ihmisiä, mikä on vieläkin pahempi. Grosvenor on todellakin ainoa sopiva paikka."

"En luullakseni pane sitä yhtään näytteille", hän vastasi, ja heitti päätään taaksepäin omituisella tavalla, jolle jo Oxfordissa hänen ystävänsä olivat nauraneet. "Ei, en minä huoli panna sitä näytteille."

Lordi Henry kohotti kulmakarvojaan ja katsoi häneen ihmeissään hienojen, sinertävien savurenkaiden läpi, jotka kohosivat kummallisissa kiemuroissa hänen väkevästä opiumipaperossistaan. "Etkö panisi sitä laisinkaan näytteille? Mutta, rakas ystävä, minkä vuoksi? Onko sinulla minkäänlaista syytä siihen? Olettepa te maalarit ihmeellisiä otuksia! Te teette vaikka mitä saavuttaaksenne mainetta, ja niin pian kuin olette sen saavuttanut, niin te näytätte haluavan heittää sen luotanne. Siinä te teette hyvin tyhmästi. Sillä jos kohta on paha jos meistä puhutaan, niin vielä paljoa pahempi, jollei kukaan meistä puhu. Tällainen muotokuva kohottaisi sinut Englannissa yläpuolelle kaikkia muita nuoria miehiä ja saattaisi vanhat kadehtimaan sinua, jos vanhoilla ihmisillä yleensä voi olla minkäänlaisia tunteita."

"Minä tiedän että naurat minulle", vastasi toinen, "mutta en todellakaan voi asettaa sitä näytteille. Olen pannut tuohon tauluun liiaksi omaa itseäni."

Lordi Henry ojentautui pitkäkseen sohvalle ja nauroi.

"Niin, tiesinhän että nauraisit; mutta se on sittenkin aivan totta."

"Liiaksi omaa itseäsi! Totta tosiaan, Basil, en tiennyt että olisit niin turhamainen. Sitä paitsi en ymmärrä mitä yhtäläisyyttä voisi olla sinun karkeapiirteisten kasvojesi ja pikimustan tukkasi ja tuon nuoren Adoniksen välillä, joka näyttää ikäänkuin norsunluusta ja ruusunlehdistä tehdyltä. Ei, rakas Basil, tuo tuossa on Narcissus ja sinä — no niin, sinun kasvoissasi tietysti on nerokas ilme ja niin poispäin. Mutta kauneus, todellinen kauneus — se loppuu siinä, missä nerokas ilme alkaa. Nerokkaisuus on itsessään jonkunlaista liioittelua ja se rikkoo aina sopusoinnun kasvoissa. Heti kun ihminen rupeaa ajattelemaan, ovat hänen kasvonsa yksinomaan nenää, tai yksinomaan otsaa tai jotain muuta hirveää. Tarkastappa vain miehiä, jotka jollakin oppialalla ovat saavuttaneet menestystä. Kuinka kerrassaan hirvittäviä he ovat. Kirkon miehet tietysti ovat poikkeuksia. Sillä kirkon piirissä ei ajatella. Kahdeksankymmenvuotias piispa toistaa sanasta sanaan samaa, kuin mitä hänelle kahdeksantoista vanhana opetettiin, ja luonnollisena seurauksena on se, että hän säilyttää miellyttävän ulkomuotonsa. Sinun salaperäinen ystäväsi, jonka nimeä et ole koskaan minulle maininnut, mutta jonka muotokuva on minut suorastaan lumonnut, ei koskaan ajattele. Minä olen siitä aivan varma. Hän on aivoton, kaunis olento, jonka pitäisi aina talvisin olla täällä meidän katseltavanamme, jolloin meillä ei ole kukkasia, ja aina kesäisin, jotta meillä olisi jotain, jolla nerokkuuttamme jäähdyttäisimme. Älä huoli imarrella itseäsi, Basil. Et ole laisinkaan hänen näköisensä."

"Sinä et ymmärrä minua, Harry", vastasi taiteilija. "Tietystikään en ole hänen näköisensä. Tiedän sen vallan hyvin. Olisipa se surkeata jos olisin hänen näköisensä. Sinä kohautat olkapäitäsi? Minä puhun täyttä totta. Kaikkia ruumiillisia ja henkisiä etuja vainoo kova kohtalo, sellainen kova onni, joka kautta historian näyttää seuraavan kuninkaiden hapuilevia askelia. Ei ole hyvä erota liiaksi muista ihmisistä. Rumilla ja typerillä on paras olo tässä maailmassa. He voivat istua rauhassa ja katsella maailman menoa. Jos voitto onkin heille vierasta, niin säästyypä heiltä myös masennuksen tuska. He elävät niinkuin kaikkien tulisi elää, häiritsemättömässä rauhassa, väliäpitämättöminä ja huolettomina. He eivät tuota turmiota muille, eivätkä itse turmellu. Sinä, Harry, saat kärsiä rikkautesi ja asemasi vuoksi, minä kykyni ja taiteeni vuoksi — minkä arvoisia ne sitte lienevätkin — Dorian Gray kauneutensa vuoksi — kaikki me saamme kärsiä siitä, minkä jumalat meille ovat antaneet, hirveästi kärsiä."

"Dorian Gray? Sekö on hänen nimensä?" kysyi lordi Henry, astuen atelierin poikki Basil Hallwardia kohti.

"Se on hänen nimensä. Minun tarkoitukseni ei ollut ilmaista sitä sinulle."

"Mutta minkä vuoksi?"

"Ah, en minä voi sitä selittää. Kun olen oikein kiintynyt johonkin ihmiseen, niin en koskaan mainitse hänen nimeänsä kellekään. Siten ikäänkuin luovuttaisin osan hänestä muille. Minä olen oppinut rakastamaan salaperäisyyttä. Sen kautta vain minun luullakseni nykyaikainen elämä voi tuntua meistä mystilliseltä ja ihmeelliseltä. Jokapäiväisinkin asia voi olla hurmaava, jos sitä vain pitää salassa. Kun minä lähden kaupungista, niin en koskaan kerro kellekään, minne menen. Jos sanoisin, niin koko huvini katoaisi. Se on ehkä paha tapa, mutta sen johdosta elämä tulee koko joukon huvittavammaksi. Sinun mielestäsi varmaan minä olen kovin hupsu?"

"Et ensinkään", vastasi lordi Henry, "et ensinkään, rakas Basil. Sinä näyt unohtavan että minä olen naimisissa, ja avioliiton suurin viehätys on siinä, että kummankin on pakko teeskennellä. Minä en koskaan tiedä, missä minun vaimoni on, eikä minun vaimoni tiedä, mitä minä teen. Kun me tapaamme toisemme — joskus sattumalta me kohtaamme toisemme, syödessämme yhdessä ulkona päivällistä tai mennessämme herttuan luo — niin me kerromme toisillemme aivan vakavasti mitä mahdottomimpia juttuja. Minun vaimoni on siinä suhteessa hyvin kekseliäs — paljoa taitavampi tosiaankin kuin minä. Hän ei koskaan erehdy päivistä, mikä minulle aina tapahtuu. Mutta kun hän huomaa minun erehtyneen, niin hän ei koskaan nosta siitä melua. Joskus minä toivoisin hänen sitä tekevän; mutta hän vain nauraa minulle."

"Minua inhottaa se tapa, millä sinä puhut avioliitostasi, Harry", sanoi Basil Hallward, astuen puutarhaan johtavaa ovea kohti. "Minä luulen että sinä olet oikein hyvä aviomies, mutta että sinä häpeät omia hyveitäsi. Sinä olet merkillinen ihminen. Sinä et koskaan sano mitään siveellistä, etkä tee koskaan mitään väärää. Sinun kyynillisyytesi on vain teeskenneltyä."

"Luonnollisuuskin on teeskentelyä, ja ikävintä laadultaan mitä minä tiedän", huudahti lordi Henry nauraen; ja molemmat nuoret miehet menivät yhdessä puutarhaan, ja kävivät istumaan pitkälle bambusohvalle, joka oli korkean laakeripuun varjossa. Auringonsäteet hyväilivät kiiltäviä lehviä. Ruohikossa valkoiset tuhatkaunot värähtelivät.

Hetken kuluttua lordi Henry veti kellonsa esille.

"Luulenpa, että minun on pakko lähteä, Basil", hän mutisi, "mutta ennenkuin lähden, tahtoisin mielelläni saada vastauksen siihen kysymykseen, jonka vastikään sinulle tein."

"Mihinkä kysymykseen?" sanoi maalari, silmät maahan luotuina.

"Sen sinä tiedät varsin hyvin."

"En minä tiedä, Henry."

"No, sanon sen sitten sinulle. Minä tahdon tietää, miksi et tahdo panna
Dorian Grayn muotokuvaa näytteille. Minä tahdon tietää oikean syyn."

"Minä jo sanoin sinulle oikean syyn."

"Et, sinä et sanonut. Sinä sanoit vain että siinä oli liiaksi omaa itseäsi. No, tuo on lapsekasta."

"Harry", sanoi Basil Hallward katsoen häntä suoraan silmiin, "kaikki muotokuvat, joissa on tunnetta, kuvaavat maalaria eikä mallia. Malli on vain vaikutin, sattuma. Taiteilija ei kuvaa mallia, vaan pikemmin kiinnittää oman itsensä kankaalle. Syy, miksi en tahdo asettaa tätä kuvaa näytteille on se, että pelkään ilmaisseeni siinä oman sieluni salaisuuden."

Lordi Henry nauroi. "Ja mikä se on?" hän kysyi.

"Minä kerron sinulle", sanoi Hallward; mutta hänen kasvonsa ilmaisivat äkillistä hämmennystä.

"Minä olen sulana korvana, Basil", jatkoi hänen toverinsa vilkaisten häneen.

"Ah, ei siitä ole paljon sanottavaa, Harry", vastasi maalari. "Ja minäpä pelkään ettet sinä sitä ymmärrä. Ehkäpä et edes sitä uskokkaan."

Lordi Henry hymyili ja kumartuen alas hän taittoi vaaleanpunaisen tuhatkaunon ja tarkasteli sitä. "Minä luulen aivan varmaan sitä ymmärtäväni", hän vastasi katsellen tarkasti kukan kultaisia emälehtiä, "ja mitä uskomiseen tulee, niin voin uskoa mitä hyvänsä, jos se on vain hiukankin uskottavaa."

Tuuli karisteli muutamia kukkasia puista, ja sireenien raskaat tertut keinuivat hiljalleen helteisessä ilmassa. Heinäsirkka siritteli muuriaidan kyljessä ja kevyt sudenkorento lehahti ohitse kuin sininen nauha harsomaisten siipiensä varassa. Lordi Henry oli kuulevinaan Basil Hallwardin sydämen sykkivän ja odotti ihmeissään, mitä hän saisi kuulla.

"Juttu on aivan yksinkertaisesti tällainen", sanoi maalari hetken kuluttua. "Kaksi kuukautta sitten vietin iltaa lady Brandonin luona. Tiedäthän että meidän taiteilija parkojen täytyy näyttäytyä seuroissa aika-ajoin, jotta ihmiset eivät luulisi meitä villeiksi. Frakissa ja valkoisessa kaulahuivissa, niinkuin vastikään sanoit minulle, voi jokainen, vieläpä pankkihuijarikin, saavuttaa sivistyneen maineen. No niin, oltuani siellä kymmenen minuuttia, ja keskusteltuani prameilevien leskien ja ikävien akademikkojen kanssa, minä äkkiä tunsin jonkun katselevan minua. Minä käännyin puoleksi taakseni ja näin ensi kertaa Dorian Grayn. Kun meidän katseemme osuivat toisiinsa, niin minä tunsin kalpenevani. Kummallinen pelon tunne valtasi minut. Minä tiesin seisovani vastatusten henkilön kanssa, jonka personallisuus oli niin tenhoava, että jos antautuisin sen valtaan, niin se kokonaan hävittäisi minun olentoni, koko sieluni, koko taiteeni. En minä halunnut että mikään ulkonainen voima vaikuttaisi minun elämääni. Tiedäthän itse, Harry, kuinka itsenäinen minä olen luonteeltani. Olen aina ollut oma mestarini; olin se ainakin ollut siihen asti, kunnes tapasin Dorian Grayn. Sitten — mutta en tiedä miten sitä sinulle selittäisin. Olin tuntevinani että elämässäni oli tapahtumaisillaan hirvittävä käännekohta. Minulla oli himmeä aavistus siitä, että kohtalo oli varannut minulle tavattomia iloja mutta myös tavattomia suruja. Minä jouduin tuskan valtaan ja aioin lähteä pois huoneesta. Omatunto ei minua siihen vaatinut, vaan pikemmin jonkunmoinen pelkuruus. En tahdo kieltää, että koetin päästä pakoon."

"Omatunto ja pelkurimaisuus on oikeastaan aivan samaa, Basil. Omatunto on vain toiminimi. Siinä kaikki."

"Sitä minä en usko, Harry, enkä usko sinunkaan sitä uskovan. Vaan olkoot minun vaikuttimeni mitkä hyvänsä — ehkäpä se oli ylpeyttä, sillä minä olin ennen hyvin ylpeä — joka tapauksessa minä pyrin ovea kohti. Siellä minä tietysti törmäsin vasten lady Brandonia. 'Ette suinkaan aio livahtaa pois näin varhain, mr. Hallward?' huudahti hän. Tunnethan sinä hänen kimakan äänensä?"

"Kyllä; hän on riikinkukon kaltainen kaikessa muussa paitsi kauneudessa", sanoi lordi Henry repien tuhatkaunon palasiksi pitkillä hermostuneilla sormillaan.

"Minä en päässyt hänestä eroon. Hän esitti minut ruhtinaille ja kunnianarvoisille herroille, joiden rintoja kunniamerkit ja tähdet koristivat. Ja hän saattoi minut vanhanpuolisten naisten luo, joilla oli koukkuiset kotkannenät ja hiuksissa jättiläiskoristeita. Hän puhui minusta kuin parhaasta ystävästään. Olin tavannut hänet vain kerran ennen, mutta hän oli saanut päähänsä tehdä minusta illan sankarin. Luullakseni jokin minun tauluistani oli niihin aikoihin herättänyt suurta huomiota, ainakin oli sitä jauhettu sanomalehdissä, ja sehän on kuolemattomuuden todistus yhdeksännellätoista vuosisadalla. Äkkiä seisoin vastatusten tuon nuoren miehen kanssa, jonka olento oli saattanut minut niin omituisen kuohun valtaan. Me seisoimme aivan lähetysten, melkein kiinni toisissamme. Meidän katseemme osuivat jälleen toisiinsa. Minä olin ajattelematon pyytäessäni lady Brandonia esittämään itseni hänelle. Ehkäpä se ei sittenkään ollut vain ajattelemattomuutta. Sitä oli vain mahdoton välttää. Me olisimme puhutelleet toisiamme esittelyttäkin. Olen siitä aivan varma. Dorian sanoi sen minulle jäljestäpäin. Hänkin tunsi, että kohtalo oli vienyt meidät yhteen."

"Ja miten lady Brandon esitti tätä ihmeellistä nuorta miestä?" kysyi hänen toverinsa. "Minä tiedän että hänellä on tapana muutamin sanoin kuvata kaikkia vieraitaan. Muistan, kuinka hän kerran saattoi minut erään vanhan, hirveän, punakan herran luo, jonka rinta oli kokonaan kunniamerkkien ja nauhojen peitossa, ja kuinka hän juhlallisen intomielisesti kuiskasi minun korvaani mitä ihmeellisimpiä juttuja niin kovalla äänellä että kaikki huoneessa ne varmaan kuulivat. Minä suorastaan läksin pakoon. Tahdon itse ottaa selkoa ihmisistä. Mutta lady Brandon kohtelee vieraitaan aivan samalla tavalla kuin huutokauppias tavaroitaan. Hän joko kehuu heitä tolkuttomasti tai kertoo heistä kaikkea muuta kuin mitä haluaisi heistä tietää."

"Lady Brandon parka! Sinä arvostelet häntä kovin ankarasti, Harry!" sanoi Hallward välinpitämättömästi.

"Rakas ystävä, hän koetti perustaa salongin, mutta siitä syntyikin vain ravintola. Mitenkä minä voisin ihailla häntä? Mutta kerroppa mitä hän sanoi mr. Dorian Graystä?"

"Ah, jotakin sentapaista kuin 'erinomainen poika — hänen äiti parkansa ja minä olimme aivan eroamattomia. Kerrassaan unohtanut, mikä toimi hänellä on — pelkäänpä — ettei hänellä olekkaan mitään tointa — ah, tosiaankin, hän soittaa pianoa — vai viuluako, rakas mr. Gray?' Meidän täytyi kummankin nauraa ja meistä tuli heti ystävät."

"Naurulla ei aloiteta huonosti ystävyyttä ja parhaiten sen sillä lopettaa", sanoi nuori lordi taittaen uuden tuhatkaunon.

Hallward pudisti päätään. "Sinä et ymmärrä mitä ystävyys on, Harry", mutisi hän — "etkä myöskään vihamielisyyttä. Sinä pidät kaikista ihmisistä; se on, sinä et välitä kestään."

"Sinä arvostelet minua hyvin väärin!" huudahti lordi Henry, työntäen hatun niskaan ja katsellen pilviä, jotka kulkivat ikäänkuin sotkeentuneet valkoiset silkkivyyhdet kirkkaansinisellä taivaalla. "Niin tosiaankin, hyvin väärin. Minä teen suuren eron ihmisten välillä. Minä valitsen ystäväni heidän kauniin ulkomuotonsa, tuttavani heidän hyvien luonteenominaisuuksiensa ja viholliseni heidän terävän järkensä vuoksi. Ihminen ei voi kyllin suurella huolella valita vihollisiansa. Minun vihollisistani ei ole ainoakaan narri. He ovat kaikki lahjakkaita henkilöitä ja sen vuoksi he kaikki panevat minuun arvoa. Onko tuo hyvin itserakasta? Luullakseni se on hiukan itserakasta."

"Onpa minunkin mielestäni, Harry. Mutta sinun luokittelusi mukaan minä olisin vain sinun tuttavasi."

"Rakas, vanha Basil, sinä olet paljoa enemmän kuin tuttava minulle."

"Ja paljoa vähemmän kuin ystävä. Jonkunmoinen veli, luullakseni?"

"Ah, veljet! En minä veljistä välitä. Minun vanhempi veljeni ei tahdo kuolla, ja minun nuoremmat veljeni eivät näytä koskaan muuta tekevän."

"Harry!" huudahti Hallward rypistäen kulmakarvojaan.

"Rakas ystävä, en minä puhunut aivan tosissani. Mutta minä en voi sille mitään, että inhoan sukulaisiani. Luullakseni syy on siinä, ettei kukaan meistä voi kärsiä muissa samoja vikoja kuin itsellään on. Minä käsitän erittäin hyvin että Englannin kansanvaltaiset vihaavat yläluokkien paheita. Kansan suuri joukko tietää, että juoppous, tylsämielisyys ja siveettömyys ovat heidän erikoisominaisuuksiansa ja että jos joku meistä tekeytyy narriksi, hän siten tunkeutuu heidän alallensa. Kun Southwark raukka joutui avioerotuomioistuimen eteen, niin heidän paheksumisensa oli kerrassaan suurenmoinen. Ja kuitenkaan en minä usko, että edes kymmenen prosenttia alaluokasta elää moitteettomasti."

"En hyväksy ainoatakaan sanaa mitä sanot, Harry, ja sitä paitsi tiedän aivan varmaan ettet tarkoita myöskään mitä sanot."

Lordi Henry siveli ruskeaa suippopartaansa ja hakkasi veistellyllä ebenholtsikepillään kiiltonahkakenkänsä kärkeä. "Kuinka aito englantilainen sinä olet, Basil! Jo toistamiseen sinä teet tuon huomion. Jos joku esittää jonkun aatteen jollekin aito englantilaiselle — se on aina hyvin ajattelematonta — niin hänen mieleensä ei koskaan juolahdakkaan punnita, onko tuo aate oikea vai väärä. Ei mikään muu ole hänestä tärkeää kuin se, uskooko hän siihen itse. Olkoon menneeksi, mutta aatteen arvo ei riipu vähintäkään sen ihmisen rehellisyydestä, joka sen lausuu ilmi. Onpa luultavampaakin että mitä vähemmän rehellinen ihminen on, sitä henkisempi on itse aate, sillä silloin siinä ei ole hänen omien tarpeittensa, halujensa ja ennakkoluulojensa väritystä. Mutta minä en halua väitellä sinun kanssasi valtiollisista, yhteiskunnallisista enkä metafyysillisistä asioista. Ihmiset ovat minulle mieluisammat kuin periaatteet ja periaatteettomat ihmiset paremmat kuin mikään muu maailmassa. Kerro minulle enemmän mr. Dorian Graystä. Kuinka usein sinä tapaat häntä?"

"Joka päivä. En olisi onnellinen, jollen näkisi häntä joka päivä. Hän on kerrassaan välttämätön minulle."

"Kuinka merkillistä! Minä luulin ettet koskaan välittäisi mistään muusta kuin taiteesta."

"Hän on nykyään koko minun taiteeni", sanoi maalari vakavasti. "Minusta tuntuu joskus, kuin maailman historiassa olisi vain kaksi tärkeätä ajankohtaa. Ensimäinen kun taiteessa keksitään uusi ilmaisukeino, toinen kun taiteelle ilmestyy uusi personallisuus. Mitä öljymaalauksen keksintö merkitsi venetsialaisille ja Antinous-pää vanhoille kreikkalaisille, sitä Dorian Grayn kasvot kerran tulevat olemaan minulle. Minä en vain maalaa ja piirusta ja tee luonnoksia hänen mukaansa — tietysti olen kaikkea sitäkin tehnyt — vaan hän on minulle vielä paljoa muutakin kuin vain malli. En tahdo väittää, etten olisi tyytyväinen niihin kuviin, joita hänestä olen tehnyt, tai että hänen kauneutensa laatu olisi sellainen, ettei taide kykenisi sitä kuvaamaan. Ei ole olemassa mitään, mitä taide ei voisi kuvata, ja minä tiedän että se työ, jota olen tehnyt tutustuttuani Dorian Grayhin, on hyvää työtä, parasta mitä koskaan olen tehnyt. Mutta jollakin kummallisella tavalla — ihmettelen, tokko sinä voit ymmärtää minua — hänen personallisuutensa on vaikuttanut aivan uuden tekotavan minun taiteeseni, aivan uuden tyylin. Minä näen nyt kaikki toisin, minä käsitän kaikki toisin. Minä voin nyt nauttia elämästä tavalla, jota ennen en ymmärtänyt. 'Kauneuden unelma aatteiden maailmassa' — kuka sen on sanonut? En muista; mutta sitä Dorian Gray on nyt minulle. Vain tuon pojan läsnäolo — sillä minun mielestäni hän on vain poika, joskin hän on jo kolmannellakymmenellä — vain hänen läsnäolonsa — ah! voitkohan sinä ymmärtää, mitä se minulle merkitsee? Tietämättään hän selvittää minulle uuden koulun suunnan, koulun, jossa yhtä aikaa vallitsee romantillisen intohimon ja antiikin täydellisyyden henki. Sielun ja ruumiin sopusointu — mikä suuruus siinä! Me lyhytnäköisyydessämme olemme eroittaneet nuo kaksi ja keksineet realismin, joka on törkeä, ja idealismin, joka on tyhjä. Harry! jospa tietäisit, mitä Dorian Gray minulle merkitsee! Muistathan tuota minun maisemaani, josta Agnew tarjosi minulle niin suunnattoman hinnan, mutta jota en sittenkään tahtonut myödä? Se on minun parhaita taulujani. Ja minkä vuoksi? Siksi, että minun maalatessani Dorian Gray istui vieressäni. Salaperäinen voima virtasi hänestä minuun, ja ensi kertaa eläissäni näin minä tuossa yksinkertaisessa metsämaisemassa sen ihmeen, jota aina olin etsinyt ja aina kaivannut."

"Basil, se on ihmeellistä! Minun täytyy saada nähdä Dorian Gray."

Hallward nousi ylös paikaltaan ja astui edestakaisin puutarhassa. Hetken kuluttua hän palasi takaisin. "Harry", hän sanoi, "Dorian Gray ei ole minulle muuta kuin taiteellinen aihe. Sinä et ehkä näe hänessä mitään. Minä näen hänessä kaikki. Hän ei ole koskaan enemmän läsnä minun työssäni, kuin silloin kun ei mitään kuvaa hänestä ole siinä. Niinkuin jo sanoin hänen vaikutuksestansa olen saanut uuden tyylin. Minä tunnen hänen vaikutuksensa varsinkin muutamissa kaarevissa viivoissa ja erityisissä hienoissa ja suloisissa väreissä. Siinä kaikki."

"Miksi et siis aseta hänen kuvaansa näytteille?" kysyi lordi Henry.

"Sentähden, että tahtomattani olen pannut siihen tuota taiteellista ihanteellisuutta, josta tietysti en koskaan ole huolinut hänelle puhua. Hän ei tiedä siitä mitään. Eikä hän saa koskaan siitä tietääkkään mitään. Mutta ihmiset voisivat arvata sen; ja minä en tahdo paljastaa sieluani heidän yksinkertaisille, uteliaille silmillensä. He eivät saa tarkastaa minun sydäntäni suurennuslasilla. Tuossa on liiaksi minua itseäni, Harry — liiaksi itseäni!"

"Runoilijat eivät ole yhtä arkoja kuin sinä. He tietävät miten tarpeellista on päästää intohimoja julkisuuteen. Meidän aikanamme murtunut sydän saavuttaa monta painosta".

"Sen vuoksi minä vihaankin niitä", huudahti Hallward. "Taiteilijan tulisi luoda kauniita teoksia panematta niihin hituistakaan omaa elämäänsä. Me elämme aikakaudessa, jossa ihmiset kohtelevat taidetta, ikäänkuin se olisi aiottu jonkunmoiseksi elämäkerraksi. Me olemme kadottaneet abstraktisen kauneuden aistin. Kerran minä tahdon näyttää maailmalle, mitä se on; ja siitä syystä ei maailma koskaan saa nähdä Dorian Grayn muotokuvaa".

"Minä luulen että erehdyt, Basil, mutta en huoli kiistellä kanssasi.
Ainoastaan se, joka henkisesti on mennyt hukkaan, alituisesti väittelee.
Sanoppa minulle, pitääkö Dorian Gray paljon sinusta?"

Maalari tuumi hetken aikaa. "Hän pitää minusta", hän vastasi sitten; "minä tiedän että hän on kiintynyt minuun. Tietysti minä imartelen häntä suuresti. Minä tunnen erityistä huvia, kun sanon hänelle sellaista, jota tiedän jälkeenpäin katuvani. Tavallisesti hän on hyvin ystävällinen minulle, ja me istumme atelierissä ja juttelemme, me juttelemme tuhansista asioista. Kuitenkin silloin-tällöin hän on hirveän ajattelematon ja näyttää olevan hyvillänsä kun hän voi kiusata minua. Sillä minä tunnen, Harry, että olen antanut koko sieluni ihmiselle, joka kohtelee sitä kuin napinläpeä varten aiottua kukkaa, kuin kunniamerkkiä, jonka tarkoituksena on tyydyttää hänen turhamaisuuttaan, kuin koristusta, joka kestää vain yhden ainoan kesäisen päivän."

"Kesäpäivät, Basil, ovat pitkiä", mutisi lordi Henry. "Ehkäpä sinä väsyt pikemmin kuin hän. Se on surullinen kokemus, mutta varmaa on että nero on pitkäikäisempi kuin kauneus. Se selvittää sen tosiasian, että me kaikki kiusaamme itseämme liikasivistyksellä. Kovassa olemassa-olon taistelussa me tarvitsemme jotakin kestävää, ja siksi me täytämme aivomme turhilla asioilla ja tapahtumilla turhaan toivoen voivamme pitää paikkamme. Perusteellisesti sivistynyt mies — kas siinä uuden ajan ihanne. Ja perusteellisesti sivistyneen miehen sielu on hirveä. Se on kuin markkinapuoti täynnä huonoa ja ala-arvoista tavaraa. Mutta luulenpa sittenkin että sinä väsyt ensin. Jonakuna päivänä sinä katselet ystävääsi, huomaatkin ettet voi häntä piirustaa, hänen värinsä ei miellytä sinua, tai jotakin muuta sen kaltaista. Sinä moitit häntä ja arvelet että hän on käyttäytynyt pahasti sinua kohtaan. Seuraavalla kerralla hänen tullessaan sinun luoksesi, sinä olet aivan kylmä ja väliäpitämätön. Se on hyvin surullista, sillä sen kautta sinä muutut. Sinun kertomuksesi on aivan kuin romaani, taiteen romaani, siksi sitä voisi sanoa. Mutta pahin seuraus kaikista romaaneista on se, että ne tekevät ihmiset niin epäromantisiksi."

"Harry, älä puhu tuolla tavalla. Niin kauan kuin elän, olen Dorian Grayn personallisuuden vaikutuksen alainen. Sinä et voi tuntea minun tunteillani. Sinä olet liian vaihtelevainen."

"Oi, rakas Basil, juuri sen vuoksi voinkin tuntea. Uskolliset sielut tuntevat vain rakkauden jokapäiväisen puolen. Mutta uskottomat tuntevat sen murhenäytelmät." Ja lordi Henry sytytti tulitikun siron hopearasian kyljestä ja alkoi polttaa paperossia itsetietoisen ja tyytyväisen näköisenä, kuin hän olisi keskittänyt koko maailman tuohon lauseesensa. Muratin kiiltävän vihreitten lehvien peitosta kuului kuhertavien varpusten viserrystä ja sinisten pilvien varjot kulkivat kuin joutsenet ruohikon yli. Miten suloista oli olla puutarhassa! Ja miten huvittava muitten ihmisten tunnemaailma! — paljoa hauskempi kuin heidän ajatuksensa, siltä hänestä ainakin tuntui. Oma sielunelämä, sekä ystävien intohimot — kas niissä elämän suurin viehätys. Hän ajatteli itsekseen salaisesti myhäillen sitä ikävää aamiaista, joka häneltä oli mennyt hukkaan, sen vuoksi että oli jäänyt niin pitkäksi aikaa Basil Hallwardin luo. Jos hän olisi mennyt tätinsä luo, niin hän olisi varmaan tavannut siellä lordi Goodbodyn, ja keskustelu olisi yksinomaan kosketellut köyhien ruokkimista sekä malliasuinrakennusten välttämättömyyttä. Kaikki olisivat saarnanneet niiden hyveiden tärkeydestä, joita heillä omassa elämässään ei ollut tarvetta harjoittaa. Rikkaat olisivat puhuneet säästäväisyyden hyödystä ja tyhjäntoimittajat selittäneet kaunopuheisesti työn suurta arvoa. Kuinka suloista päästä tuota kaikkea pakoon! Muistellessaan tätiä eräs ajatus näytti juolahtavan hänen mieleensä. Hän kääntyi Hallwardin puoleen ja sanoi: "Rakas ystävä, nyt minä muistan jotain."

"Mitä sitten, Harry?"

"Missä olen kuullut Dorian Grayn nimen."

"Missä sitten?" kysyi Hallward rypistäen hiukan kulmakarvojaan.

"Älä näytä niin äkäiseltä, Basil. Se oli tätini, lady Agathan luona. Hän kertoi keksineensä ihmeellisen nuoren miehen, joka oli luvannut olla hänen apunansa East Endissä, ja että hänen nimensä oli Dorian Gray. Mutta minun täytyy lisätä, ettei hän koskaan puhunut hänen kauneudestansa. Naiset eivät pane mitään arvoa kauneuteen, ei ainakaan hyvät naiset. Hän kertoi että hän oli hyvin vakava ja hyväluontoinen. Minä näin hänet heti edessäni silmälasit nenällä, ohuttukkaisena, kasvot täynnä pisamoita ja tallustellen suurin jaloin. Olisin toivonut tietäneeni että hän oli sinun ystäväsi."

"Olen hyvin mielissäni ettet sitä tiennyt, Harry."

"Minkä tähden?"

"Minä en halua että sinä tutustut häneen."

"Sinä et halua että minä tutustuisin häneen?"

"En."

"Mr. Dorian Gray on atelierissä", ilmoitti palvelija, joka samassa tuli puutarhaan.

"Sinun on nyt pakko esittää minut hänelle", sanoi lordi Henry nauraen.

Maalari kääntyi palvelijan puoleen, joka seisoi aurinkoa vasten sirittäen silmiään. "Pyydä että mr. Gray odottaa, Parker. Minä tulen aivan heti". Palvelija kumarsi ja poistui tietä pitkin.

Sitten hän silmäsi lordi Henryä. "Dorian Gray on minun rakkain ystäväni", hän sanoi. "Hän on luonteeltaan yksinkertainen ja herttainen. Sinun tätisi arvosteli häntä aivan oikein. Älä pilaa häntä. Älä koeta vaikuttaa häneen. Sinun vaikutuksesi ei olisi hyvä. Maailma on avara ja siinä on monta ihmeellistä olentoa. Älä riistä minulta sitä ainoata henkilöä, joka antaa minun taiteelleni sen viehätyksen, joka sillä on. Minun elämäni taiteilijana riippuu hänestä. Muista, Harry, että luotan sinuun." Hän puhui hyvin hitaasti ja sanat tuntuivat puhkeavan esiin hänen tahtomattansa.

"Mitä hassutuksia sinä loruat!" sanoi lordi Henry hymyillen, ja tarttuen
Hallwardia käsikynkästä kiinni hän melkein talutti hänet sisään.

LUKU II.

Astuessaan sisään he näkivät Dorian Grayn. Tämä istui pianon ääressä, selin heihin ja selaili Schumannin lauluja. "Lainaa minulle nämät laulut, Basil", hän sanoi. "Minä tahtoisin tutustua niihin. Ne ovat kerrassaan ihastuttavia."

"Se riippuu kokonaan siitä, miten sinä istut tänään, Dorian."

"Ah, minä olen väsynyt istumaan mallina, enkä minä huoli koko kuvaa itsestäni", vastasi poika, kiertäen ylimielisesti ja kiivaasti pianotuolin ympäri. Kun hän huomasi lordi Henryn, niin hieno puna kohosi hetkeksi hänen poskiinsa ja hän nousi ylös. "Suo anteeksi, Basil, mutta en tiennyt että kukaan oli sinun seurassasi."

"Tämä on lordi Henry Wotton, Dorian, vanha ystäväni Oxfordin ajoilta. Kerkesin juuri kertoa hänelle, mikä mainio malli sinä olet, ja nyt sinä pilasit kaikki."

"Ette ainakaan ole pilannut minun iloani saadessani tutustua teihin, mr. Gray", sanoi lordi Henry, astuen eteenpäin ja ojentaen kätensä. "Tätini on usein puhunut teistä minulle. Te olette suuresti hänen suosiossansa, ja pelkäänpä samalla myös yksi hänen monista uhreistansa."

"Nykyään olen lady Agathan mustassa kirjassa", vastasi Dorian näyttäen hullunkurisen katuvalta. "Lupasin tulla hänen kanssansa viime tiistaina erääsen klubiin Whitechapelissa, mutta minulta unohtui koko juttu. Meidän oli määrä soittaa duettoa yhdessä — kolme duettoa muistaakseni. En tiedä, mitä hän minulle sanonee. En uskalla käydä häntä tervehtimässäkään."

"Ah, kyllä minä välitän rauhan teidän välillänne. Hän on hyvin ihastunut teihin. Enkä todellakaan usko laiminlyöntiänne kovin vaaralliseksi. Kuulijakunta luuli varmaan kuuntelevansa duettoa. Kun täti Agatha istuu pianon ääreen, niin hän pitää ääntä aivan kahden verosta."

"Se ei ole imartelevaa hänelle, eikä juuri mikään kohteliaisuus minullekaan", vastasi Dorian nauraen.

Lordi Henry katsahti häneen. Niin, hän oli todellakin hyvin kaunis, miten kauniit nuo hienosti kaarevat, punertavat huulet, nuo vilpittömät, siniset silmät ja kiharaiset, kullankarvaiset hiukset. Hänen kasvoissaan oli jotakin, joka heti herätti luottamusta. Niissä oli nuoruuden avomielisyyttä sekä nuoruuden intohimoista puhtautta. Saattoi selvästi huomata, ettei maailma ollut häntä turmellut. Ei ihme, vaikka Basil Hallward häntä jumaloikin.

"Te olette aivan liiaksi kaunis uhrautuaksenne hyväntekeväisyydelle, mr. Gray, aivan liiaksi kaunis." Ja lordi Henry heittäytyi sohvalle ja avasi sikarikotelonsa.

Maalari oli sekoittanut värejänsä ja laittanut pensselit kuntoon. Hän näytti alakuloiselta, ja kuullessaan lordi Henryn viimeisen huomautuksen, hän vilkaisi häneen, ja hetken epäiltyään, sanoi: "Harry, minä tahtoisin valmistaa tänään tämän kuvan. Olisinko mielestäsi kovin epäkohtelias, jos pyytäisin sinua lähtemään?"

Lordi Henry hymyili ja katseli Dorian Graytä. "Pitääkö minun lähteä, mr.
Gray?" hän kysyi.

"Ah, älkää lähtekö, lordi Henry. Basil näyttää tänään olevan pahalla tuulella ja silloin minä en voi sietää häntä. Sitä paitsi tahtoisin tietää, miksi minun ei pitäisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä."

"En minä huoli sanoa sitä teille, mr. Gray. Se on niin ikävä aine, että siitä pitäisi puhua vakavasti. Mutta en minä lähde pois täältä, koska te pyysitte minua jäämään. Sinulle se kai on yhdentekevää Basil? Sinä olet usein sanonut olevasi mielissäsi, jos mallisi on tilaisuudessa juttelemaan jonkun kanssa."

Hallward puri huuliaan. "Jos Dorian haluaa, niin tietysti sinun täytyy jäädä. Dorianin oikut ovat lakeja kaikille muille paitsi hänelle itsellensä."

Lordi Henry tarttui hattuunsa ja hansikkoihinsa.

"Sinun kehoituksesi jäämään on kovin kiihkeä, mutta minun täytynee sittenkin lähteä. Olen luvannut tavata erästä henkilöä Orleansissa. Hyvästi, mr. Gray. Tulkaa jonakin iltapuolena tervehtimään minua Curzon streetin varrelle. Olen melkein aina kello viideltä kotona. Kirjoittakaa minulle kun tulette. Olisin pahoillani, jos ette tapaisi minua."

"Basil", huudahti Dorian Gray, "jos lordi Henry Wotton lähtee, niin minä myöskin. Sinä et koskaan maalatessasi avaa huuliasi, ja on niin kauhean ikävää seisoa tässä ja näyttää iloiselta. Pyydä häntä jäämään. Minä vaadin sitä."

"Jää Harry, Dorianille mieliksi, niin olen sinulle kiitollinen", sanoi Hallward katse kiintyneenä tauluunsa. "Se on aivan totta, etten koskaan työtä tehdessäni puhu enkä kuuntele myöskään. Ja se on kai hirveän ikävää onnettomille malleilleni. Minä pyydän sinua jäämään."

"Mutta mitä minä teen tuolle miehelle, joka odottaa minua Orleansissa?"

Maalari nauroi. "En minä usko että siitä seuraa mitään ikävyyksiä. Istu sinä alas, Harry. Ja nyt, Dorian, nouse tuolle korotukselle, äläkä liiku liiaksi, älä myöskään pane vähintäkään huomiota siihen mitä lordi Henry sanoo. Hän vaikuttaa paljon pahaa kaikkiin ystäviinsä, minua yksin lukuunottamatta."

Dorian Gray nousi korotukselle kasvoissaan nuoren kreikkalaisen martyyrin ilme ja irvisti hiukan tyytymättömästi lordi Henrylle, joka oli jo ehtinyt voittaa hänen suosionsa. Lordi Henry oli niin aivan erilainen kuin Basil. He olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Ja kuinka sointuva ääni hänellä oli. Hetken kuluttua hän sanoi: "Onko teidän vaikutuksenne todellakin niin paha, lordi Henry? Niin paha kuin Basil väittää?"

"Ei ole mitään hyvää vaikutusta olemassa, mr. Gray. Kaikki vaikutus on epäsiveellistä — epäsiveellistä tieteelliseltä kannalta katsoen."

"Minkä vuoksi?"

"Siksi että jos koettaa vaikuttaa toiseen ihmiseen, niin samalla koettaa antaa hänelle oman sielunsa. Silloin toinen ei ajattele enää luonnollisia ajatuksiaan, eikä luonnollinen into lämmitä häntä. Hänen hyveensä eivät ole enää hänen omiansa. Hänen paheensa, jos sellaista kuin pahetta on lainkaan olemassa, ovat lainattuja. Hänestä tulee toisen henkilön sävelten kaiku, hän näyttelee osaa, joka ei ole hänelle aiottu. Elämän tarkoituksena on itsensä kehitys. Saada ilmi oma luontomme — kas siinä kunkin ihmisen tehtävä maailmassa. Nykyaikana ihmiset pelkäävät omaa itseänsä. He ovat unhoittaneet korkeimman kaikista velvollisuuksista, sen velvollisuuden, joka on jokaisella ihmisellä itseänsä kohtaan. Tietysti he ovat armeliaita. Ravitsevat nälkäisiä ja antavat kerjäläisille vaatteita. Mutta heidän oma sielunsa menee hukkaan. Rodun rohkeus on kadonnut. Ehkei meillä ole sitä koskaan ollutkaan. Me pelkäämme yhteiskuntaa, siinä on koko siveellisyyden perustus, ja me pelkäämme Jumalaa, — siinä piilee taas uskonnon salaisuus — nuo molemmat voimat ne meitä hallitsevat. Ja kuitenkin —"

"Käännä pääsi hiukan enemmän oikealle, Dorian, ole hyvä", sanoi maalari vaipuneena kokonaan työhönsä ja huomaten vain ilmeen pojan kasvoissa, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Ja kuitenkin", jatkoi lordi Henry matalalla, sointuvalla äänellään, liikuttaen sulavasti kättänsä, mikä liike oli ollut hänelle ominainen aina Etonin kouluajoilta saakka, "minä luulen, että jos yksikin ihminen eläisi oikein täydellistä ja kokonaista elämää, päästäisi valloilleen joka ainoan tunteensa, ilmaisisi jokaisen ajatuksensa, toteuttaisi kaikki unelmansa — niin luulen että maailma unohtaisi kaikki keskiaikuiset tautinsa ja voimakkaan ilon vallassa palaisi takaisin helleniläiseen ihanteesen. Ehkäpä johonkin vielä hienompaankin ja rikkaampaankin. Mutta rohkeinkin ihminen meidän parissamme pelkää itseään. Barbarien itsekidutus jatkuu yhä edelleen meidän aikanamme kieltäymyksenä, joka katkeroittaa meidän elämämme. Me saamme kärsiä rangaistuksen omien laiminlyöntiemme vuoksi. Jokainen vietti, jota me yritämme hillitä, itää meidän sielussamme ja myrkyttää meidät. Ruumis tekee kerran syntiä, ja on silloin vapaa siitä, sillä teko on jonkinlainen puhdistus. Jäljelle ei jää muuta kuin muisto nautinnosta, tai turhat omantunnonvaivat. Ainoa tapa, millä voi vapautua kiusauksesta, on antautua sille alttiiksi. Vastustakaa sitä, niin teidän sielunne halajaa sitä, mitä te siltä olette kieltänyt, himoitsee sitä, minkä teidän suvaitsemattomat lakinne ovat tehneet suvaitsemattomaksi ja laittomaksi. Sanotaan että suurimmat maailmantapaukset ovat tapahtuneet aivoissa. Aivoissa, yksinomaan aivoissa, maailman suurimmat synnitkin ovat tapahtuneet. Te, mr. Gray, te itse, joka olette niin sanomattoman nuori ja viattoman lapsekas, teillä on ollut intohimoja, jotka ovat peloittaneet teitä, ajatuksia, jotka ovat täyttäneet teidän mielenne kauhulla, unia sekä päivällä että yöllä, joiden muistokin vain voipi nostaa häpeän punan poskillenne."

"Vaietkaa!" änkytti Dorian Gray, "vaietkaa! Te panette pääni pyörälle. Minä en tiedä, mitä teille vastaisin. Vastaus on olemassa, mutta minä en voi sitä löytää. Älkää puhuko. Antakaa minun ajatella. Tai mielemmin, antakaa minun koettaa olla ajattelematta."

Lähes kymmenen minuuttia hän seisoi liikkumatta, huulet avoinna, silmissä kumma loisto. Hän tunsi himmeästi, että aivan uusi voima alkoi vaikuttaa hänessä. Mutta samalla hänestä tuntui kuin tuo voima olisi kohonnut hänen omasta sielustansa. Nuo muutamat sanat, joita Basilin ystävä oli lausunut hänelle — epäilemättä aivan satunnaisia sanoja, jos kohta tahallisia paradokseja — olivat kosketelleet jotakin salaista kieltä, joka tähän asti oli pysynyt aivan äänettömänä, mutta joka nyt värähteli tahdissa hänen valtasuonensa kanssa.

Samalla tavalla soitto saattoi vaikuttaa häneen. Soitto oli usein saattanut hänet aivan suunniltaan. Mutta soitto ei koskaan puhjennut sanoiksi. Se ei luonut uutta maailmaa, vaan pikemmin uuden kaaoksen. Mutta sanat! Yksinomaan sanat! Miten julmia ne olivat! Kuinka eläviä, selviä ja kauheita! Niitä oli mahdoton päästä pakoon. Ja kuitenkin mikä viehättävä tenho niissä piili! Ne näyttivät voivan antaa plastillisen muodon muodottomille esineille, niissä oli omaa musiikkiansa, joka oli yhtä suloista kuin viulun tai luutun ääni. Vain sanat! Onko mitään niin todellista kuin sanat?

Niin, poikavuosiltaan hän muisti tapauksia, joita hän ei ollut voinut ymmärtää. Nyt hän ne ymmärsi. Elämä leimahti äkkiä hehkuvana hänen edessään. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi kulkenut keskellä liekkejä. Miksei hän ollut ymmärtänyt sitä ennemmin?

Lordi Henry tarkasteli häntä hieman hymyillen. Hienolla psykologisella aistillaan hän tiesi milloin olla vaiti. Hän tunsi suurta mielenkiintoa. Häntä hämmästytti se äkillinen vaikutus, joka oli seurannut hänen sanojansa. Hänen mieleensä johtui kirja, jonka hän kuudentoista vanhana oli lukenut, kirja, joka hänelle oli paljastanut paljon uusia, ennen aavistamattomia asioita, ja hän ihmetteli tokko Dorian Gray tällä hetkellä koki jotakin samankaltaista. Hän oli vain ampunut nuolen ilmaan. Oliko se osunut maaliin? Miten ihastuttava tuo poika oli!

Hallward maalasi tuolla ihmeellisellä varmuudellaan, joka oli hänelle niin ominaista, tuolla rohkeudella ja tosihienoudella, joka taiteessa aina todistaa suurta voimaa. Hän ei huomannut äkillistä hiljaisuutta.

"Basil, en jaksa seisoa enää", sanoi Dorian Gray äkkiä. "Minä lähden istumaan ulos puutarhaan. Täällä on tukehduttavan kuuma."

"Rakas ystävä, olen kovin pahoillani. Maalatessani en voi ajatella mitään muuta. Mutta sinä et ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänään. Seisoit niin ihmeen hiljaa. Minä olen saanut juuri sen ilmeen kuvaan, jota halusin — huulet puoleksi auenneina ja silmiin kirkkaan loisteen. En tiedä mitä Harry on sanonut sinulle, mutta hän on varmaan loihtinut sinun kasvoihisi tuon ihmeellisen ilmeen. Luultavasti hän on imarrellut sinua. Älä usko sanaakaan siitä, mitä hän sanoo."

"Ei hän ole imarrellut minua yhtään. Ehkäpä juuri senvuoksi en usko sitä, mitä hän on sanonut."

"Te tiedätte varsin hyvin että te uskotte", sanoi lordi Henry luoden häneen haaveelliset, väsähtäneet silmänsä. "Minä tulen teidän kanssanne puutarhaan. Täällä atelierissa on hirvittävän kuuma. Basil, anna meille jotakin kylmää juoda, jotakin mansikkamehua."

"Tietysti, Harry. Paina kelloa vain, ja kun Parker tulee, niin sano hänelle, mitä haluat. Minä maalaan vain tämän taustan, sitten tulen teidän luoksenne. Älä pidätä Doriania kovin kauan. En koskaan ole ollut paremmalla maalaustuulella kuin tänään. Tästä tulee minun mestariteokseni. Tämmöisenäänkin se on minun mestariteokseni."

Lordi Henry meni puutarhaan ja löysi Dorian Grayn, joka oli kätkenyt kasvonsa viileihin sireenikukkiin ja kuumentapaisesti imi niiden tuoksua, ikäänkuin ne olisivat olleet viiniä. Lordi Henry astui hänen luoksensa ja laski kätensä hänen olkapäälleen. "Se on oikein se", hän sanoi puoliääneen. "Ei mikään muu kuin aistit voi parantaa sielua, samoinkuin ei mikään muu kuin sielu voi parantaa aisteja."

Nuorukainen säpsähti ja vetäytyi pois. Hän oli avopäin ja lehdet olivat pörröittäneet hänen kiharansa ja saattaneet vanukkeihin kaikki nuo kultaiset säikeet. Hänen silmissään ilmeni pelkoa, ikäänkuin hänet olisi äkkiä unesta herätetty. Hänen hienosti veistetyt sieramensa värähtelivät ja kätkössä oleva hermo vavahutteli hänen punoittavia huuliaan.

"Niin", jatkoi lordi Henry, "siinä on yksi elämän suurimpia salaisuuksia — parantaa sielu aistin keinoilla ja aistit sielun avulla. Te olette ihmeellinen olento. Te tiedätte enemmän kuin mitä te luulette tietävänne, samoin kuin te tiedätte vähemmän kuin mitä te haluaisitte tietää."

Dorian Gray rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päänsä pois. Hän ei voinut olla pitämättä tuosta kookkaasta, miellyttävästä nuoresta miehestä, joka seisoi hänen vieressänsä. Hänen romantiset, oliivinväriset kasvonsa ja elähtänyt ilmeensä huvittivat häntä. Hänen hillitty, pehmeä äänensä oli tavallaan tenhova. Hänen viileät, valkeat, kukkamaiset kätensä, nekin olivat ihmeellisen viehättävät. Ne liikkuivat hänen puhuessansa kuin musiikki ja näyttivät puhuvan omaa kieltänsä. Mutta hän pelkäsi häntä ja häpesi omaa arkuuttaan. Miksikä vieraan piti tulla herättämään häntä täyteen tajuntaan? Hän oli tuntenut Basil Hallwardin jo kuukausimääriä, mutta heidän välinen ystävyytensä ei ollut muuttanut häntä. Äkkiä oli nyt vieras tullut hänen tielleen, joka näytti paljastavan hänelle elämän salaperäisyyden. Vaan mitä pelon syytä hänellä oikeastaan oli? Eihän hän ollut mikään koulupoika eikä nuori tyttö. Tuo pelko oli kerrassaan mieletöntä.

"Mennään istumaan siimekseen", sanoi lordi Henry. "Parker on tuonut meille juotavaa, ja jos te seisotte vielä tuossa paahteessa, niin teidän ihonne pilaantuu aivan, eikä Basil enää koskaan maalaa teitä. Älkää päivetyttäkö itseänne. Se ei sopisi teille."

"Mitä se tekisi?" sanoi Dorian Gray nauraen, käyden penkille istumaan puutarhan perällä.

"Se merkitsisi teille paljonkin, mr. Gray."

"Minkä vuoksi?"

"Siksi että teidän nuoruutenne on hurmaava eikä maailmassa mikään muu ole arvokasta, paitsi nuoruus."

"Ei minun mielestäni, lordi Henry."

"Niin, te ette sitä vielä tunne. Kerran, kun te olette vanha ja ryppyinen ja ruma, kun ajatukset ovat uurtaneet vakoja teidän otsaanne ja intohimojen tuli polttanut merkkinsä teidän huuliinne, te tunnette sen kipeästi. Nyt, minne ikänä te tulette, te hurmaatte maailman. Kestäneekö sitä aina?… Teillä on ihmeellisen kauniit kasvot, mr. Gray. Älkää rypistäkö kulmianne. Se on aivan varma. Ja kauneus on yksi neron ilmaisumuodoista — se on korkeampikin kuin nero, koskei se kaipaa mitään selitystä. Se on tosiasia maailmassa, niinkuin auringonpaiste tai kevät-aika tai kuun hopeanhohde, joka kuvastuu synkän veden pintaan. Siitä ei voi väitellä. Sillä on jumalallinen hallitsijaoikeutensa. Se kohottaa prinsseiksi ne, jotka sen omistavat. Te hymyilette? Ah, te ette hymyile enää kadotettuanne sen… Ihmiset ovat joskus väittäneet, että kauneus on pintapuolista. Voihan se olla. Mutta ei se ainakaan ole yhtä pintapuolista kuin ajatus. Minun mielestäni kauneus on ihmeitten ihme. Vain typerät ihmiset eivät arvostele asioita ulkomuodon mukaan. Maailman todellinen salaperäisyys piilee näkyvässä, eikä näkymättömässä… Niin, mr. Gray, jumalat ovat olleet teille armeliaat. Mutta jumalat voivat nopeasti riistää pois lahjansa. Teille ei ole suotu kuin muutamia vuosia, joina te voitte elää todellisesti, täydellisesti ja kokonaisesti. Kun teidän nuoruutenne aika on kadonnut, niin teidän kauneutennekin on kadonnut, ja silloin te huomaatte, etteivät mitkään voitot teitä enää odota. Tai te saatte tyytyä noihin vähäisiin voittoihin, jotka entisyyden muistojen tähden tuntuvat katkerammilta kuin täydellinen häviö. Jokainen kuukausi vie teidät lähemmäksi julmaa kohtaloa. Aika kadehtii teitä ja koettaa hävittää teidän liljojanne ja ruusujanne. Te kellastutte ja laihdutte ja silmienne loisto katoaa. Ja te kärsitte julmasti… Oi, nauttikaa nuoruudestanne, niin kauan kuin se on teidän omanne. Älkää tuhlatko päivienne kultaa siihen mikä on ikävystyttävää, älkää yrittäkö turhaan korjata sitä mikä auttamattomasti on mennyttä. Älkää kuluttako elämäänne tyhmyydessä, jokapäiväisyydessä eikä tietämättömyydessä. Ne ovat vain meidän aikamme vääriä ihanteita ja sairaaloisia pyrintöjä. Eläkää! Eläkää tuota ihmeellistä elämää, joka on teidän omanne! Älkää olko käyttämättä mitään hyväksenne. Etsikää aina uusia nautintoja. Älkää pelätkö koskaan mitään… Uutta hedonismia — sitä juuri meidän vuosisatamme kaipaa. Ehkä te olette aiottu sen näkyväksi symboliksi. Teidän personallisuudellanne te voitte toteuttaa vaikka mitä. Maailma on teidän omanne yhden kokonaisen kevään… Tavatessani teidät minä huomasin, ettei teillä ollut aavistustakaan omasta todellisesta olemuksestanne, ettette tienneet miksi te voisitte kelvata. Teissä oli niin paljon viehättävää, että minun täytyi paljastaa teille hiukan omaa itseänne. Minä ajattelin, mikä vahinko, jos te menisitte hukkaan. Sillä teidän nuoruutenne aika on niin lyhyt — niin kovin lyhyt. Tavalliset metsäkukat kuihtuvat, mutta ne kukkivat jälleen. Kultavihma on ensi kesänä yhtä keltainen kuin nytkin. Kuukauden kuluttua on metsäköynnös täynnä purppuraisia tähtiä ja vuosi vuodelta nuo punoittavat tähdet tuikkivat sen vihreällä lehtitaivaalla. Mutta me emme saa koskaan nuoruuttamme takaisin. Ilonsuoni, joka tykkii meissä kahdenkymmenen vuoden vanhoina, menettää kiihkeytensä. Meidän jäsenemme jäykistyvät, aistimme veltostuvat. Me muutumme julmiksi nukeiksi, joiden mielissä intohimojen muisto kummittelee, nuo intohimot, joita me liiaksi pelkäsimme, nuo kiihkeät kiusaukset, joihin me emme uskaltaneet antautua. Nuoruus! Nuoruus! Elämässä ei ole mitään nuoruuden veroista!"

Dorian Gray kuunteli suurin silmin ihmetyksen vallassa. Sireenioksa putosi hänen kädestään maahan. Äkäinen mehiläinen surisi hetken sen ympärillä. Sitten se alkoi kulkea pitkin pienien kukkien puikeata kupua. Dorian tarkasteli sitä hetken aikaa tuolla tavattomalla mielenkiinnolla, jota me koetamme osoittaa aivan turhanpäiväisille esineille, kun jokin tärkeä asia peloittaa meitä, kun jokin uusi, selittämätön tunne saa meissä vallan, tai kun jokin kauhistuttava ajatus äkkiä ryntää meidän aivoihimme ja vaatii meitä antautumaan. Hetken kuluttua mehiläinen lensi pois. Dorian näki, että se kätkeytyi kellokukan kupuun. Kukka näytti värähtelevän ja keijui sitten hiljalleen edes-takaisin.

Äkkiä maalari ilmestyi atelierin ovelle ja viittasi heitä sisään. He katsoivat toisiinsa hymyillen.

"Minä odotan teitä", hän huudahti. "Tulkaa sisään. Valo on aivan erinomainen, ottakaa lasit mukaanne."

He nousivat ja astuivat yhdessä tietä pitkin.

Kaksi vihreän ja valkoisen kirjavaa perhosta lensi heidän ohitsensa, ja päärynäpuussa puutarhan perällä alkoi rastas laulaa.

"Te olette iloinen, mr. Gray, että olette tavannut minut", sanoi lordi
Henry katsoen häneen.

"Kyllä, nyt minä olen iloinen. Mutta saapa nähdä, iloitsenko siitä aina."

"Aina! Se on hirveä sana. Minua värisyttää joka kerta kun kuulen tuon sanan. Naiset niin mielellään sitä käyttävät. He pilaavat jokaisen romaanin kun he toivovat sen ikuisesti kestävän. Sillä sanalla sitä paitsi ei ole minkäänlaista tarkoitusta. Ainoa ero oikun ja koko elämän kestävän intohimon välillä on se, että oikku kestää hiukan kauemmin."

Kun he astuivat sisään atelieriin, niin Dorian Gray laski kätensä lordi Henryn käsivarrelle. "Siinä tapauksessa olkoon meidän ystävyytemme vain oikku", hän mutisi punastuen omaa rohkeuttansa ja nousi sitten korotukselle asettuakseen asentoonsa. Lordi Henry heittäytyi suureen korituoliin ja katseli häntä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin penselin rapinaa kankaalla, silloin-tällöin vain Hallward astui askeleen taakse ja katseli työtään etäämmältä. Tomuhiukkaset hyppelivät kullanhohtavissa auringonsäteissä, jotka viistosti laskeutuivat sisään avonaisesta ovesta. Ruusujen tukehduttava tuoksu täytti ilman.

Neljännestunnin kuluttua Hallward lopetti työnsä, katseli kauan aikaa Dorian Graytä ja taas pitkän aikaa taulua, purren suuren pensselin vartta ja rypistäen kulmakarvojaan. "Se on aivan valmis", huudahti hän vihdoin ja piirsi punaisilla kirjaimilla nimensä taulun vasemmanpuoliseen nurkkaan.

Lordi Henry astui hänen luokseen ja tarkasteli taulua. Se oli todellakin ihmeellinen taideteos ja erinomaisen muotoinen.

"Rakas ystävä, minä onnittelen sinua sydämellisesti", sanoi hän. "Se on nykyajan hienoimpia tauluja. Mr. Gray, tulkaa tekin sitä katsomaan."

Nuorukainen sätkähti, ikäänkuin hän olisi unesta herännyt. "Onko se todellakin valmis?" hän mutisi laskeutuen alas korotukselta.

"Aivan valmis", sanoi maalari. "Ja tänään sinä seisoit aivan erinomaisesti. Minä olen hyvin kiitollinen sinulle."

"Se on kokonaan minun ansioni", katkaisi lordi Henry puheen. "Eikö totta, mr. Gray?"

Dorian ei vastannut, vaan astui huolettomasti muotokuvan eteen ja kääntyi sitä kohti. Nähdessään sen hän vetäytyi taaksepäin, ja hänen poskiinsa kohosi hetkeksi ilon puna. Riemu säteili myös hänen silmistänsä, ikäänkuin hän olisi nähnyt itsensä ensi kertaa. Hän seisoi liikkumatta ja ihmeissään, hämärästi aavistaen, että Hallward puhui hänelle, mutta ymmärtämättä mitä hän sanoi. Hänen oman kauneutensa tunne valtasi hänet äkkiä kuin ilmestys. Hän ei ollut koskaan ennen sitä käsittänyt. Basil Hallwardin imartelut olivat tuntuneet hänestä vain ystävän liioittelulta. Hän oli kuunnellut niitä nauraen ja unohtanut ne jälleen. Ne eivät olleet jättäneet mitään vaikutusta hänen luonteesensa. Silloin lordi Henry Wotton tuli veisaten ihmeellisen ylistyslaulun nuoruudesta ja lausuen julman varoituksen sen katoavaisuudesta. Se herätti hänet oikeaan aikaan, ja nyt kun hän katseli oman ihanuutensa varjokuvaa, selvisi hänelle äkkiä tuon kuvauksen todellisuus. Niin, päivä koittaisi kerran, jolloin hänen kasvonsa olisivat ryppyiset ja kuihtuneet, hänen silmänsä himmeät ja värittömät, hänen vartalonsa kumara ja kömpelö. Puna kalpenisi hänen huuliltaan ja kulta katoaisi hänen hiuksistansa. Sielu murtaisi hänen ruumiinsa. Hän muuttuisi julmaksi, vastenmieliseksi ja rumaksi.

Ajatellessaan sitä hän tunsi kovaa kipua, ikäänkuin häntä olisi veitsellä isketty, ja hänen herkät hermonsa värisivät. Hänen silmänsä synkkenivät tummiksi kuin ametistit ja peittyivät kyynelharsoon. Hänestä tuntui ikäänkuin jääkylmä käsi olisi laskeutunut hänen sydämelleen.

"Eikö se miellytä sinua?" kysyi vihdoin Hallward, jota nuorukaisen äänettömyys hiukan loukkasi, voimatta ymmärtää mitä se tarkoitti.

"Tietysti se häntä miellyttää", sanoi lordi Henry. "Kukapa ei siitä pitäisi? Se on suurinta mitä nykyajan taide on luonut. Minä maksan sinulle siitä mitä ikänä haluat. Minun täytyy se saada."

"Se ei ole minun omani, Harry."

"Kenenkä sitten?"

"Dorianin tietysti", vastasi maalari.

"Onpa hänellä hyvä onni."

"Kuinka surullista!" mutisi Dorian Gray, silmät yhä kiintyneinä muotokuvaan. "Miten haikeata! Minä vanhenen, tulen julmaksi, rumaksi. Mutta tämä kuva pysyy alati nuorena. Se ei koskaan tule tätä kesäpäivää vanhemmaksi… Jospa olisi päinvastoin! Jospa minä voisin pysyä aina nuorena ja kuva vanhentuisi! Siitä hyvästä minä antaisin vaikka mitä! Niin, ei mikään olisi minusta liian korkea hinta! Antaisin siitä vaikka sieluni!"

"Sellainen vaihtokauppa ei suinkaan olisi sinulle mieleen, Basil", sanoi lordi Henry nauraen. "Se uurtaisi liian syvät vaot sinun työhösi."

"Minä nousisin kiihkeään vastarintaan, Harry", sanoi Hallward.

Dorian Gray kääntyi häneen. "Sen kyllä uskon, Basil. Sinä rakastat taidettasi enemmän kuin ystäviäsi. Minä en merkitse sinulle enempää kuin vihreä bronssikuva. Tuskin niinkään paljon."

Maalari sätkähti hämmästyneenä. Nuo sanat eivät kuulostaneet Dorianin puheelta. Mitä oli tapahtunut? Hänhän näytti aivan suuttuneelta. Hänen kasvonsa punoittivat ja hänen poskensa paloivat.

"Niin", jatkoi Dorian, "minä merkitsen sinulle vähemmän kuin sinun norsunluinen Hermeksesi tai hopeafaunisi. Ne pysyvät sinulle aina rakkaina. Kuinka kauan sinä välität minusta? Kunnes saan ensimäisen ryppyni, eikö niin. Minä tiedän nyt, että kun ihmisen kauneus katoaa, niin on samalla kaikki kadonnut. Sinun taulusi on sen minulle opettanut. Lordi Henry Wotton on aivan oikeassa. Kauneus yksin maailmassa on jonkun arvoista. Kun huomaan vanhenevani, niin minä otan itseni hengiltä."

Hallward kääntyi kalpeana hänen puoleensa ja tarttui häntä käteen kiinni. "Dorian! Dorian!" hän huudahti, "älä puhu tuolla tapaa. Minulla ei koskaan ennen ole ollut sinun kaltaistasi ystävää, enkä koskaan saa toista samankaltaista. Ethän sinä kadehti aineellisia esineitä, eikö totta? — sinä, joka olet niitä kaikkia kauniimpi!"

"Minä kadehdin kaikkia niitä, joiden kauneus ei katoa. Minä kadehdin tuota kuvaa, jonka minusta olet maalannut. Miksi se saa pitää sen, mikä minun on pakko kadottaa? Joka ainoa haihtuva hetki ryöstää minulta jotakin ja antaa sille. Oi, — jospa olisi vain päinvastoin! Jospa kuva voisi muuttua ja minä voisin pysyä alati tällaisena! Miksi sinä sen maalasit? Vielä kerran se minua pilkkaa — armottomasti pilkkaa!" Kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän vetäisi kätensä irti ja heittäytyi sohvalle peittäen kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin rukoillen.

"Tämän sinä olet tehnyt, Harry", sanoi maalari katkerasti.

Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Se on Dorian Grayn todellinen luonto — siinä kaikki."

"Sitä se ei ole."

"Jollei ole, niin mitä minulla on sen kanssa tekemistä?"

"Sinun olisi pitänyt mennä silloin kun minä pyysin", mutisi Basil.

"Minä jäin sinun pyynnöstäsi", vastasi lordi Henry.

"Harry, minä en voi riidellä yhtä aikaa molempien parhaiden ystävieni kanssa, mutta te saatatte minut vihaamaan parasta teosta, minkä koskaan olen saanut aikaan, ja siksi minä sen tuhoan. Mitäpä muuta se olisi kuin kangaspalanen ja väriä? Minä en tahdo, että se pilaa meidän kaikkien elämän."

Dorian Gray kohotti kultaiset kutrinsa tyynyistä ja katsoi Basiliin kalpein kasvoin ja kyyneltynein silmin, kun tämä astui ikkunan vieressä olevan maalipöydän ääreen. Mitä hän aikoi tehdä? Hänen sormensa etsivät kiihkeästi jotakin tinatuubien ja kuivettuneiden pensselien joukosta. Niin, hän etsi pitkää palettiveistä, jonka terä oli ohutta, joustavaa terästä. Vihdoin hän sen löysi. Hän aikoi sillä puhkaista kankaan rikki.

Käheästi huudahtaen nuorukainen hyppäsi ylös sohvalta ja hyökäten Hallwardin luo hän riisti veitsen hänen kädestään ja heitti sen atelierin toiseen päähän. "Sinä et saa, Basil!" hän huusi. "Se olisi murha!"

"Olen iloinen että vihdoinkin annat työlleni arvoa, Dorian", sanoi maalari kylmästi toinnuttuaan hämmästyksestään. "Minä en luullut sinun sitä tekevän."

"Enkö panisi sille arvoa? Minähän rakastan sitä, Basil. Se on osa minusta itsestäni. Sen minä tunnen."

"No hyvä, heti kun olet kuiva, minä vernissaan sinut, panen sinut kehyksiin ja lähetän sinut kotiin. Sitten voit tehdä itselläsi mitä ikänä haluat." Ja hän astui lattian yli ja soitti teetä. "Sinä haluat kai teetä, Dorian? Ja kai sinäkin, Harry? Vai halveksitteko te niin yksinkertaista nautintoa?"

"Minä ihailen yksinkertaisia nautintoja", sanoi lordi Henry. "Niihin monimutkaisen ihmisen täytyy lopulta turvautua..Mutta minä en pidä kohtauksista muualla kuin näyttämöllä. Mitä ihmeellisiä olentoja te molemmat olette! En muista kuka lie määritellyt ihmistä järkeväksi eläimeksi. Se ainakin oli liian nopea määritelmä. Ihminen on kaikkea muuta kuin järkevä, ja siitä minä olenkin hyvilläni. Mutta minä toivoisin ettette te riitelisi kuvasta. Paljoa parempi jos olisit antanut sen minulle, Basil. Tuo tyhmä poika ei sitä lainkaan tarvitse. Mutta minulle se olisi hyvin tarpeen."

"Jos annat sen kelle muulle hyvänsä, Basil, kuin minulle, niin en suo sitä sinulle koskaan anteeksi!" sanoi Dorian Gray. "Enkä minä salli, että ihmiset sanovat minua tyhmäksi pojaksi."

"Tiedäthän että kuva on sinun, Dorian. Minä lahjoitin sen sinulle jo ennenkuin sitä oli olemassakaan."

"Ja te tiedätte aivan hyvin olleenne hiukan tyhmä, mr. Gray, ettekä voi väittää mitään vastaan, kun teille muistutetaan että olette vielä varsin nuori."

"Tänä aamuna olisin voinut väittää sitä vastaan hyvinkin kiihkeästi, lordi Henry."

"Niin, tänä aamuna! Te aloitte vasta silloin elää."

Ovella kuului kolkutus ja palvelija tuli sisään kantaen täyteläistä teetarjotinta ja laskien sen pienelle japanilaiselle pöydälle. Kuului kuppien ja lautasten kilinää ja teekeittiön kohinaa. Nuori poika toi sisään kaksi pyöreää kiinalaista maljaa. Dorian Gray astui pöydän luo ja kaatoi teetä kuppeihin. Molemmat herrat astuivat hitaasti lähemmäksi ja tarkastelivat maljojen sisällystä.

"Mennään tänä iltana teatteriin", sanoi lordi Henry. "Varmaan jossakin teatterissa on jotakin hyvää. Olen tosin luvannut syödä päivällistä Whitellä, mutta vain yhden vanhan ystävän kanssa. Voinhan lähettää hänelle sähkösanoman ja sanoa että olen sairas, tai että myöhempi sopimus estää minua tulemasta. Olisihan se sopiva puolustus, sillä siinä olisi suoruuden suloutta."

"On niin vaivalloista pukeutua frakkiin", mutisi Hallward. "Ja kun on saanut sen niskaansa, niin se näyttää niin rumalta."

"Aivan niin", vastasi lordi Henry miettiväisesti, "yhdeksännentoista vuosisadan seurapuku on inhottava. Se on niin synkkä, niin painostava. Synti yksin on väririkasta meidän nykyaikaisessa elämässämme."

"Sinun ei pidä puhua tuollaista Dorianin kuullen, Harry."

"Minkä Dorianin? Senkö joka kaataa meille teetä, vai senkö, joka kuvasta katsoo meihin?"

"Ei kummankaan."

"Minä lähtisin mielelläni teidän kanssanne teatteriin, lordi Henry", sanoi nuorukainen.

"Sitten te lähdette; ja sinäkin tulet, Basil, eikö totta?"

"En todellakaan voi. Minulla on niin paljon työtä."

"No niin, me menemme sitten kahden, mr. Gray."

"Suurimmalla mielihyvällä."

Maalari puri huultaan ja astui kuppi kädessä taulun luo. "Minä jään kotiin oikean Dorianin kanssa", hän sanoi surullisesti.

"Tuoko on oikea Dorian?" huudahti muotokuvan originaali hyökäten hänen luokseen. "Olenko todellakin tuon näköinen?"

"Olet; sinä olet aivan tuon näköinen."

"Kuinka ihmeellistä, Basil!"

"Ainakin sinä ulkomuodoltasi olet tuon näköinen. Mutta kuva ei koskaan muutu", huokasi Hallward. "Se on sentään jotakin."

"Mitä melua ihmiset pitävät uskollisuudesta!" huudahti lordi Henry. "Yksin rakkaudessakin se on vain psykologinen kysymys. Se ei ole missään tekemisessä meidän tahtomme kanssa. Nuoret ihmiset tahtovat olla uskollisia, mutta eivät kykene. Vanhat ihmiset tahtovat olla uskottomia, eivätkä voi kuitenkaan. Muuta ei juuri voi sanoa."

"Älä mene teatteriin tänä iltana, Dorian", sanoi Hallward. "Jää minun luokseni päivällisille."

"Minä en voi, Basil."

"Minkä vuoksi?"

"Sentähden että lupasin mennä lordi Henry Wottonin kanssa."

"Ei hän pane sinuun sen enempää arvoa vaikka pidätkin lupauksesi. Itse hän aina rikkoo omansa. Minä pyydän ettet menisi."

Dorian Gray nauroi pudistaen päätään. "Minä rukoilen sinua."

Nuorukainen epäili ja silmäsi lordi Henryyn, joka tarkasteli heitä pilkallisesti hymyillen teepöydän luota.

"Minun täytyy, Basil", hän vastasi.

"No niin", sanoi Hallward ja astui pöydän luo laskien kuppinsa tarjottimelle. "On jo myöhäistä, ja koska teidän täytyy vielä pukeutua, niin ei teillä ole enää aikaa hukata. Hyvästi, Harry. Hyvästi, Dorian. Tule pian käymään. Tule huomenna."

"Tietysti."

"Ethän vain unohda?"

"Tietysti en", sanoi Dorian.

"Kuules … Harry!"

"Niin, Basil!"

"Pidä mielessäsi mitä minä sanoin sinulle tänä aamuna puutarhassa."

"Minä en muista sitä enää."

"Minä luotan sinuun."

"Minä toivoisin, että voisin itse luottaa itseeni", sanoi lordi Henry nauraen. "Tulkaa, mr. Gray, minun vaununi odottavat ulkopuolella ja minä voin saattaa teidät ensin kotiin. Hyvästi, Basil. Tämä iltapuoli on ollut hyvin hauska."

Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, niin maalari heittäytyi sohvalle ja hänen kasvoillensa kohosi kärsivä ilme.

LUKU III.

Seuraavana päivänä kello puoli yksi lordi Henry Wotton kulki Curzon streetiltä Albanylle tervehtimään setäänsä lordi Fermoria, joka oli sukkelasuinen, joskin hiukan karheatapainen vanha poika. Suuri yleisö arveli häntä itsekkääksi, koskei sillä ollut mitään varsinaista hyötyä hänestä, mutta oman seurapiirinsä mielestä hän oli hyvinkin aulis, sillä hän oli vieraanvarainen kaikille niille, jotka häntä huvittivat. Hänen isänsä oli ollut Englannin lähettiläänä Madridissa Isabellan nuoruuden aikana, jolloin ei kukaan vielä uneksinutkaan Primistä, mutta hän oli vetäytynyt pois diplomaatiselta uralta sen vuoksi, ettei häntä kutsuttu lähettilääksi Parisiin. Omasta mielestään hän olisi kuitenkin ollut täysin pätevä tuohon paikkaan syntynsä, kylmäverisyytensä, virheettömien englanninkielisten sähkösanomiensa ja kiihkeän nautintohalunsa vuoksi. Poika, joka oli ollut isänsä sihteeri, oli seurannut päällikkönsä esimerkkiä, jota siihen aikaan pidettiin tyhmyytenä. Ja kun hän muutamia kuukausia myöhemmin peri isänsä arvonimen, niin hän antautui innokkaasti tutkimaan ylimyssäädyn suurta työttömyyden taitoa. Hän omisti kaksi suurta kaupungintaloa, mutta asui sittenkin mielemmin vuokrahuoneissa, sillä niistä oli vähemmän vaivaa, ja aterioitsi klubissaan. Hän seurasi jonkunmoisella innolla hiilikaivostensa hoitoa Midlandissa ja puolusti tätä teollisuussivuharrastustaan sillä väitteellä, että se herrasmies, jolla oli onni omistaa hiilikaivoksia, saattoi lämmittää omaa liettään puilla. Valtiollisesti hän kuului torypuolueesen, paitsi silloin kuin puolue oli hallituksessa, sillä silloin hän sätti sen jäseniä radikaaliseksi roskajoukoksi. Hän oli sankari kamaripalvelijallensa, joka aina sätti häntä, mutta sitä vastoin hän oli kauhistus sukulaisillensa, joita hän taas vuorossaan sätti. Hänen kaltaisensa henkilö ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Englannissa, ja hän väitti aina että kaikki siellä kävi aivan nurin kurin. Hänen periaatteensa olivat vanhanaikuisia, mutta ei ollut paljon sanottavaa hänen ennakkoluulojansa vastaan.

Kun lordi Henry astui huoneesen, niin hän näki setänsä karhea metsästysfakki yllään polttavan sikaria ja muristen lukevan Timesiä.

"No, Harry", sanoi vanha herra, "mikä saattaa sinut näin varhain liikkeelle? Minä luulin, että te keikailijat ette nousisi koskaan ennen kahta, ettekä näyttäytyisi muille ennen viittä."

"Vain sukurakkautta, voin vakuuttaa, setä George. Minä haluaisin jotakin."

"Tietysti rahaa", sanoi lordi Fermor irvistellen. "No niin, käy istumaan ja tee minulle asiasta selkoa. Nuoret luulevat nykyään että raha on pääasia maailmassa."

"Aivan niin", mutisi lordi Henry, näpistellen takkinsa napinläpeä, "ja kun he tulevat vanhoiksi, niin he sen tietävät. Mutta minä en tarvitse rahaa. Vaan ne, jotka maksavat laskunsa, tarvitsevat rahaa, setä George, enkä minä koskaan maksa niitä. Luotto on nuoremman pojan pääoma, ja sillä on hyvä elää. Sitä paitsi minä teen aina kauppaa Dartmoorin kauppiaiden luona, eivätkä ne koskaan kiusaa minua laskuilla. Minä tarvitsen vain tietoja: en hyödyllisiä tietoja tietenkään, vaan aivan turhanpäiväisiä."

"No niin, minä voin antaa sinulle tietoja kaikesta siitä mitä englantilaisessa aateliskalenterissa seisoo, vaikka nykyään siinä on paljon hullutusta. Kun minä olin diplomaattiuralla, niin silloin kaikki oli paljoa paremmalla kannalla. Mutta minulle on kerrottu, että nykyään ihmiset voivat päästä aateliskalenteriin tutkinnonkin nojalla. Mitäpä siis voisit siitä odottaa? Tutkinnot ovat humbugia alusta loppuun. Jos mies on gentleman, niin hänellä on aivan kylliksi tietoja, ja jos hän ei ole gentleman, niin kaikki tieto on hänelle turmioksi."

"Onko mr. Dorian Grayn nimi aateliskalenterissa, setä George", sanoi lordi Henry hitaasti.

"Mr. Dorian Gray? Kuka hän on?" kysyi lordi Fermor rypistäen tuuheita valkoisia kulmakarvojaan.

"Sitä minä juuri tahtoisin tietää, setä George. Tai oikeastaan, minä tiedän kuka hän on. Hän on viimeisen lordi Kelson tyttären poika. Hänen äitinsä nimi oli Devereux — lady Margaret Devereux. Minä tahtoisin kuulla hänen äidistänsä. Minkälainen hän oli? Kenen kanssa hän oli naimisissa? Sinähän tunsit melkein kaikki aikalaisesi, varmaan sinä tunsit hänetkin. Minä olen nykyään hyvin huvitettu mr. Graystä. Olen vastikään tutustunut häneen."

"Kelson tyttärenpoika!" toisti vanha herra — "Kelson tyttärenpoika!… Tietysti… Minä tunsin hyvin hänen äitinsä. Luullakseni olin läsnä hänen ristiäisissänsä. Hän oli tavattoman kaunis tyttö, tuo Margaret Devereux, ja hän suututti kaikki nuoret miehet karkaamalla erään nuoren köyhän miehen kanssa, joka ei ollut kerrassaan mikään, vain alaupseeri jossakin jalkaväenrykmentissä, tai jotain muuta sen tapaista. Tietysti. Minä muistan koko tuon tapauksen, ikäänkuin se olisi eilen sattunut. Poika parka sai surmansa kaksintaistelussa Spa'ssa pari kuukautta häittensä jälkeen. Se oli hyvin ruma juttu. Kerrottiin että Kelso oli lahjonut erään belgialainen lurjuksen, jotta tämä solvaisisi hänen vävypoikaansa julkisesti — lahjonut hänet, kuuletkos, lahjonut hänet — ja että tuo mies pisti hänet kuoliaaksi aivan kuin kyyhkysen. Juttu saatiin vaikenemaan, mutta saipa myös Kelso hyvän aikaa sen jälkeen yksinään aterioida klubissansa. Hän kuului ottaneen tyttärensä jälleen kotiin, mutta tämä ei puhunut koskaan sanaakaan isälle. Niin, olipa se surullinen juttu. Vuoden kuluttua tytärkin kuoli. Häneltä jäi siis poika? Sen olin kokonaan unohtanut. Millainen poika hän on? Jos hän on äitiinsä, niin hän on varmaan kaunis."

"Hän on hyvin kaunis", vakuutti lordi Henry.

"Toivottavasti hän joutuu hyviin käsiin", jatkoi vanhus. "Hänen pitäisi saada koko joukon rahaa, jos Kelso on noudattanut oikeutta. Hänen äidilläänkin oli omaisuutta, sillä äiti peri koko Selbyn tilan äitinsä isän jälkeen. Hänen äitinsä isä vihasi Kelsoa ja sanoi että hän oli halveksittava ihminen. Ja se hän olikin. Hän tuli Madridiin kerran kun minä olin siellä. Totisesti, minä häpesin hänen puolestansa. Kuningatarkin tiedusti minulta sitä englantilaista aatelismiestä, joka aina kiisteli ajurien kanssa maksusta. He keksivät siitä kokonaisen jutun. Minä sen johdosta en uskaltanut näyttää naamaanikaan hovissa kokonaiseen kuukauteen. Toivottavasti hän kohteli tyttärensä poikaa paremmin kuin ajureita."

"En tiedä", vastasi lordi Henry. "Minun luullakseni poika on hyvissä varoissa. Hän ei ole vielä täysi-ikäinen. Hän omistaa Selbyn, sen tiedän. Sen hän on kertonut minulle. Ja … hänen äitinsä, oliko hän hyvin kaunis?"

"Margaret Devereux oli suloisimpia olentoja mitä koskaan olen nähnyt. Mikä ihme sai hänet tuohon tekoon, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää. Olisihan hän voinut mennä naimisiin kenen kanssa hyvänsä. Carlington oli aivan hulluna hänen tähtensä. Ja hän oli myös luonteeltaan romantinen, niinkuin kaikki sen perheen naiset. Miehet olivat kehnoja, mutta naiset kerrassaan ihmeellisiä. Carlington mateli polvillaan hänen edessänsä. Sen hän itse sanoi minulle. Mutta hän teki vain pilkkaa Carlingtonista. Ja siihen aikaan ei Lontoossa ollut ainoatakaan tyttöä, joka ei olisi hänen jäljessään juossut. Mutta naimakaupoista puhuessa, Harry, mitä päättömyyksiä sinun isäsi kertoi minulle Dartmoorista, että hän muka aikoo naida jonkun amerikkalaisen? Eivätkö englantilaiset tytöt hänelle kelpaa?"

"Nykyään avioliitot amerikkalaisten kanssa ovat hyvin muodissa, setä
George."

"Mutta minä asetan englantilaiset naiset koko maailman naisten edelle,
Harry", sanoi lordi Fermor, iskien nyrkillä pöytään.

"Amerikkalaiset ovat parhaassa kurssissa."

"Mutta ne eivät ole kestäviä, olen kuullut sanottavan", mutisi hänen setänsä.

"Pitkä juoksu uuvuttaa heidät, mutta estejuoksussa he ovat kerrassaan mainioita. Kaikki käy heiltä lennossa. En usko että Dartmoorilla on hyvää onnea."

"Minkälainen on tytön perhe?" mutisi vanha herra. "Onko hänellä minkäänlaista perhettä?"

Lordi Henry pudisti päätään. "Amerikkalaiset tytöt salaavat yhtä taitavasti vanhempansa kun englantilaiset entisyytensä", sanoi hän nousten mennäkseen.

"He ovat kai sikakauppiaita?"

"Toivottavasti, setä George, Dartmoorin tähden. Olen kuullut sanottavan että sikakauppa politiikan jälkeen on kaikkein tuottavin liike."

"Onko hän kaunis?"

"Hän käyttäytyy ikäänkuin hän olisi kaunis. Sen tekevät useimmat amerikkalaiset. Siinä on heidän viehätyksensä salaisuus."

"Miksi nuo amerikkalaiset naiset eivät voi pysyä omassa maassaan? He vakuuttavat aina että Amerikka on naisten paradiisi."

"Niin se onkin. Sen vuoksi he niin halukkaasti pyrkivätkin sieltä pois, aivan kuin Eevakin", sanoi lordi Henry. "Hyvästi, setä George. Minä tulen myöhään aamiaisille, jos vielä viivyn. Kiitos siitä tiedonannosta, jonka olen saanut. Minä haluan aina saada tarkat tiedot uusista ystävistäni, mutta vanhoista en tahdo tietää mitään."

"Missä sinä syöt aamiaista, Harry?"

"Täti Agathan luona. Olen tarjoutunut sinne aamiaisille yhdessä mr.
Grayn kanssa. Hän on tädin viimeinen suojatti".

"Hm! Sano täti Agathalle, Harry, ettei hän vaivaisi minua enää hyväntekeväisyysjutuillaan. Minä olen kyllästynyt niihin. Tuo kelpo nainen luulee, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin kirjoittaa shekkejä hänen typeriä tuumiansa varten."

"Hyvä, setä George. Kyllä minä sanon, mutta ei siitä ole apua. Hyväntekijät kadottavat kaiken ihmisyystunteen. Se on heidän luonteelleen ominaista."

Vanha herra nyökkäsi myöntävästi päätään ja soitti palvelijaa.

Lordi Henry kulki Burlington Streetin matalan pylvähikön läpi ja käänsi askeleensa Berkeley squariä kohti.

Sellainen oli siis Dorian Grayn perhetarina. Semmoisenakin kuin hän oli sen kuullut, vailla minkäänlaisia kaunisteluja, se oli liikuttanut häntä, muistuttaen ihmeellistä, melkein uudenaikaista romaania. Kaunis nainen panee alttiksi kaikki hullun intohimon vuoksi. Muutamia hurjan surullisia viikkoja, jotka keskeytyvät äkkiä hirveän, salakavalan rikoksen vuoksi. Kuukausmääriä äänetöntä epätoivoa, sitten lapsi, joka syntyy tuskalla. Kuolema korjaa äidin, poika jää yksin vanhan ja kovan miehen valtaan. Niin; se oli mieltäkiinnittävä tausta, josta pojan kuva kohosi vieläkin täydellisempänä kuin mitä se todellisuudessa oli. Kaikissa harvinaisissa olosuhteista oli jotakin traagillista. Maailman täytyi kärsiä synnytystuskia, jotta pieninkin kukka voisi puhjeta… Miten ihastuttava Dorian olikaan ollut edellisenä päivänä päivällisillä, kun hän istui klubissa häntä vastapäätä silmissä hämmästynyt kiilto, suu hiukan auki pelonsekaisen ilon vallassa ja heräävä ihmetyksen ilme kasvoilla, joiden lämpöistä väriä vahakynttilöiden punertava valo lisäsi. Puhuminen hänen kanssaan oli kuin soittamista mainiolla viululla. Joka ainoa jousen kosketus ja väräys sai hänetkin väräjämään… Mikä tavaton nautinto tuossa tunteessa, kun saattoi vaikuttaa toiseen ihmiseen. Ei mikään muu tunne ollut sen kaltaista. Mikä ääretön ilo siinä, kun sai siirtää oman sielunsa ihanaan kuoreen ja antaa sen viivähtää siellä jonkun aikaa; kun sai kuulla oman henkisen katsantokantansa kaikuvan nuoruuden ja intohimon sävelissä ja vuodattaa toiseen oman luonnonlaatunsa ikäänkuin se olisi salaperäistä nestettä tai harvinaista tuoksua. Se oli ehkä suurinta iloa, mitä saattoi tuntea meidän ahtaana ja alhaisena aikanamme, jonka huvit olivat niin aistillisen ruumiillisia ja tarkoitukseltaan halpoja… Hän oli tyypiltäänkin merkillinen, tuo poika, jonka hän aivan sattumalta oli tavannut Basilin atelierissä, tai ainakin hän voisi siksi tulla. Hänessä oli suloutta ja nuorukaisen puhtautta, sekä sellaista kauneutta, jota näemme vanhojen kreikkalaisten marmorikuvissa. Hän kelpaisi sekä titaniksi että narriksi. Kuinka sääli, että tuollaisen kauneuden oli määrä kuihtua… Entä Basil! Miten huvittava hän oli psykologiselta kannalta katsoen! Uusi taidesuunta, uusi tapa nähdä elämää, jonka toinen oli vain läsnäolonsa kautta, aivan tietämättään herättänyt hänessä; synkän metsän hiljainen henki, joka näkymättömänä kulkee aavojen kenttien yli, oli äkkiä näyttäytynyt hänelle dryadin kaltaisena, pelottomana, sen vuoksi että hänen omassa sielussaan, joka tuota henkeä etsi, oli herännyt ihmeellinen näkemys, jolle yksinään ihmeelliset asiat näyttäytyvät; itse muodot ja rajaviivat ikäänkuin hienonivat, ja saavuttivat jonkunmoisen symbolisen arvon, ikäänkuin ne itse olisivat jonkun muun ja täydellisemmän kauneuden kuvastusta, jonka varjoon ne loivat todellisuutta. Miten ihmeellistä se olikaan! Jotakin samankaltaista juolahti hänen mieleensä historiasta. Eikö Plato, tuo ajatusten taiteilija, ollut kaikkein ensiksi sitä selvittänyt? Eikö Buonarotti ollut veistänyt sitä sonettisikermän kirjavaan marmoriin? Mutta meidän aikakaudellemme se oli vierasta… Niin, hän tahtoi koettaa olla Dorian Graylle sitä mitä tämä itsetiedottomasti oli taiteilijalle, joka oli luonut tuon ihmeellisen muotokuvan. Hän koettaisi hallita häntä, — sitä hän tosiaankin oli jo puolittain tehnytkin. Hän tahtoi voittaa tuon merkillisen sielun omakseen.

Tuossa rakkauden ja kuoleman lapsessa oli tosiaankin jotakin tenhoavaa.

Hän pysähtyi äkkiä ja silmäsi ylös taloihin. Hän huomasi sivuttaneensa tätinsä oven ja hymyillen itsekseen hän kääntyi takaisin. Kun hän astui hiukan hämärään eteiseen, niin palvelija sanoi aamullisen olevan jo alulla. Hän antoi hattunsa ja keppinsä hänelle ja meni ruokasaliin.

"Myöhään niinkuin ainakin, Harry", huudahti hänen tätinsä pudistaen päätänsä.

Hän sanoi jotakin puolustukseksensa ja istuttuaan tyhjälle sijalle tädin viereen, hän katsoi ympärilleen nähdäkseen keitä oli läsnä. Dorian nyökkäsi hänelle arasti päätään pöydän päästä, samalla kuin ilonpuna kohosi hänen poskilleen. Vastapäätä häntä istui Harleyn herttuatar, erittäin hyväluontoinen ja lempeä nainen, jota kaikki rakastivat. Hän oli niin muodottoman suuri ruumiltaan, että kaikki hänen aikuisensa historiankirjoittajat olisivat sanoneet sitä lihavuudeksi kaikissa muissa naisissa, jotka eivät olleet herttuattaria. Hänen vieressään oikealla puolella, istui sir Thomas Burdon, radikaali parlamentin jäsen, joka julkisessa elämässä seurasi puolueen johtajaa, mutta yksityiselämässään parasta kokkia, toteuttaen sen viisaan ja tunnetun säännön, että tulee syödä päivällistä vanhoillisten ja ajatella vapaamielisten kanssa. Herttuattaren vasemmalla puolella istui mr. Erskine of Treadley, vanha, miellyttävä ja hyvin sivistynyt herra, joka oli piintynyt siihen pahaan tapaan, että hän aina oli vaiti, sen vuoksi, niinkuin hän kerran oli selittänyt lady Agathalle, että hän oli jo sanonut kaikki sanottavansa ennenkuin hän oli täyttänyt kolmeakymmentäkään vuotta. Hänen naapurinaan oli mrs. Vandeleur, lady Agathan vanha ystävä, täysi pyhimys naisten parissa, mutta kovin huolimaton puvussansa, aivan kuin huonosti sidottu rukouskirja. Onneksi oli mrs. Vandeleurin toisella puolella lordi Faudel, hyvin nerokas, keski-ikäinen ja keskinkertainen kyky, yhtä kalju kuin ministerin puhe alahuoneessa, ja hänen kanssaan mrs. Vandeleur puheli innokkaalla ja vakavalla tavalla. Mutta tuo tapa oli lordi Henryn mielestä anteeksi antamaton erehdys, johon kaikki hyvät ihmiset tekivät itsensä syypääksi, ja josta he eivät koskaan voineet päästä.

"Me keskustelemme Dartmoor raukasta, lordi Henry", sanoi herttuatar ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään pöydän yli. "Luuletteko, että hän todellakin nai tuon nuoren, ihastuttavan tytön?"

"Minä luulen, että tyttö on päättänyt kosia häntä, herttuatar."

"Kuinka julmaa!" huudahti lady Agatha. "Se olisi todellakin estettävä."

"Olen kuullut luotettavalta taholta, että hänen isänsä tekee kauppaa amerikkalaisilla rihkamatavaroilla", sanoi sir Thomas Burdon ylimielisesti.

"Minun setäni luuli että hän harjoitti sikakauppaa, sir Thomas."

"Rihkamatavaraa! Mikä on amerikkalaista rihkamatavaraa?" kysyi herttuatar, kohottaen ylös suuret kätensä ja pannen erityistä painoa sanoihinsa.

"Amerikkalaisia romaaneja", vastasi lordi Henry ottaen eteensä peltopyytä.