ELÄVÄLTÄ HAUDATTU

Tosi kertomus vuodelta 1857 (Ps. 85, 10.)

Nuorisolle ja kansalle kertonut

OSKAR HÖCKER

Suomennos.

Helsingissä, 1881.
G. W. Edlund, kustantaja.
J. Simelius'en perillisten kirjapainossa.

1.

Autuas on jokainen, kuin Herraa pelkää ja hänen
teillänsä vaeltaa. (Ps. 128, 1.)

Badenin maakunnan lounaisessa osassa on, ei kaukana ahtaasta Wehra-lakson suusta, pieni kylä Dossenbach. Vähäinen taloryhmä ei tarjoa mitään miellyttävätä, paremmin se herättää surullisen tunteen; vaan sitä runollisempi on näköala ylt'ympäri tämän seudun. Jyrkät porphyri-vuoret kohoavat idässä, lännessä ylenevät Dinkelhergin kalkkivuoret, pohjaisessa esiintyy Schwarzwald rotkoineen ja laaksoineen tumman sinervänä, etelässä taas leviää näköalalle vuorinen ja niittyinen maa, ihana Schweiz. Ensin tervehtävät harmaapilveisessä etäisyydessä Bernin ylängön jättiläisvuoret, sinne tänne heittäen välkkyviä salamia, kun kirkas päivän paiste uurtaa ikuisia, kallioiden huippuja ympäröiviä jää-peittoja. Yhä enemmän ja enemmän vaan katse kääntyy siihen kuvaan, joka todistaa Jumalan mahtavuutta ja kaikkivaltaisuutta, ja josta poistaminen jokaiselle pitäisi olla vaikean, jonka rinnassa sykkii luonnon ihanuudelle hellä sydän.

Juuri tässä tilassa näkyi olevan eräs nuori mies, noin kaksikolmatta vuotta iältään, joka eräänä sunnuntai-ehtoona keväällä 1857 oli laskeunnut eräälle Dinkelbergin kukkuloilta ja myötään katseli Bern'in ylängön lumisia huippuja. Pukunsa ilmaisi hänen talonpojaksi, leveä paidan kaulus peitti punaisen liivin yläpuolta, johon pitkä musta takki ulottui; lyhyet samanväriset roimahousut, valkoiset sukat, punanauhaset kengät ja viimein leveäliepeinen huopahattu päätti tämän, ympäristön katselemiseen vaipuneen, talonpojan puvun. Muotoansa ei voinut sanoa ihanaksi, sillä siinä oli suuremmassa eli vähemmässä määrässä sukuperänsä syvät piirteet; mutta tummansinisistä silmistänsä jalo nuoruuden tuli, niissä näki rehellisen, hyväsydämisen olennon, ikäänkuin rajattoman jumaloimisen ja kiittämisen Jumalaa, kaikkein kappalten Luojaa.

Antero, joka on uuden tuttavamme nimi, lienee jo tuntia kauvemmin maannut sammaltuneella kivellä, kun yht'äkkiä läheisyydessä kulkevalta polulta kuului iloista laulua ja heti sen perästä näkyi useampia nuorukaisia, jotka, kädet ristissä toistensa niskoilla, muodostivat kiinteän junan ja säännöllisesti astuen lähestyivät.

Myös alkoivat he uuden laulun:

"Puiden tuoksu, juoksu purojen
Oi ihanaa, mi laulu lintujen!
Mi iloinen ja riemuinen
Ja viini, mi juoma herttainen."

Tuskin olivat laulaneet viimeisen säkeen, kun sanainsa mukaan tehden jokainen taskustaan otti piipun-tyngän, jonka sisällyksen heti sytytti.

Tämä lyhyt este heidän astunnassaan oli syynä, että nuo iloiset pojat huomasivat sivulla makaavan Anteron.

"Katso tuonne", huudahti vanhin keskimmäiselle, "tuollahan istuu veljemme pastori uutta saarnaa sepittäen."

"Minulla on yhdentekevää", kuului vastaus, "minun puolestani tehköön hän, mitä haluaa, — kun vaan minun antaa olla rauhassa loruiltansa."

"Kuitenkin lausut totuuden, Ruppert", otti Antero sanoakseen. "Sinä vihaat minua sydämmestäsi, sentähden etten sun elämätäsi puollusta; oi, ja kuitenkin pidän sua niin rakkaana, kuin vaan veli veljeänsä voipi rakastaa."

"Kuulkaa", ivasi Ruppert, "nyt avaa hän kohta paikan raamatusta ja alkaa: 'Ja kirjoitettu on —' ... hahaha!"

Toverit yhtyivät nauruun, sill'aikaa kun kyyneleet täyttivät Anteron silmät, ja himmensivät edessänsä olevan näköalan kokonaan.

"Heitä alakuloisuutesi", virkki hänelle nuorin, joka näistä oli hurskain. "Tee meidän tavalla, ole iloinen ja hyvä olento; surumielisyys ei kuitenkaan saata mihinkään."

"En ole alakuloinen, enkä surumielinen", vastasi Antero, "elämästäni iloitsen yhtä paljo, kuin sinäkin, niin, kentiesi paljoa enemmänkin."

"Koska niin on", sanoi vanhin, "miksi tekeydyt niin 'hienoksi' ja eroat kylän nuorukaisista?"

"Sentähden että hän huvitteleikse jotakin hurskaudellaan", keskeytti Ruppert ivallisesti, "siksi että paholainen on mennyt häneen ja tehnyt hänen ylpeäksi."

"Sen sinä valhettelet!" huusi veli aivan närkästyneenä. "Tiedät hyvin, kuinka mielelläni olen ystävien ja toverein seurassa ja iloitsisin viettää sunnuntaita heidän kanssansa; ainoastaan varani ovat liian niukat, niin ettei tarvitse ajatellani ravintolassa juoda olutta ja viiniä, kuten kaikki tekevät. Velvollisuuteni vaatii minun pitämään huolta vanhasta, köyhästä äidistäni ja minä kiitän Jumalaa siitä armosta, jota Hän minulle jo kauvan on osoittanut."

Tämä puhe vaikutti nuorukaisiin, paitse Rupperttiin, raaka veli vaan jatkoi tehdä muistutuksiansa eikä herjennyt, ennenkuin molemmat toverit uudestaan yhtyivät iloiseen nauruunsa.

"No, mitäs kuuluu", kysyi viimein Risto, "tahdotko käydä ravintolaan kanssamme, Antero, kun me kutsumme sinun vieraaksemme? Vai tahdotko, kuten tähän asti, jäädä kivelle maata ja tuijottaa ilmaan?"

"Kiitän kutsumisestasi", jatkoi Antero iloisesti, "vaan en voi erota tästä ihanasta näköalasta; sentähden pitkittäkää matkaanne ja olkaa iloiset!"

"Hahaha", nauroi Ruppert, viitaten ylenkatseellisesti kädellään: "Hyvästi, Teidän Arvoisuutenne, Herra Pastori."

Yhteisellä riemulla lähtivät nämä kolme syleillen toisiansa matkaa jatkamaan ja huuliltansa kaikui:

"Ken kieltää tahtoo laulun kunniaa?
Vapaa, raitis mielemme
Ainoa on rikkautemme."

Antero katseli heidän jälkeensä surullisella hymyllä, kunnes lähimmäinen kumpu poisti heidät hänen näkyvistänsä, sitten loi hän taas siniset silmänsä utuiseen etäisyyteen, jossa jäätiköt korkealla majesteetillisesti hallitsevat. Näin istui hän kauvan siinä, kunnes aurinko valmistautui levolle ja kastoi jättiläisvuorten huiput tällä tavoin ikäänkuin lausuen ilta-rukouksen koko luonnon puolesta. Ja Antero tunsi taivaallisen hengähdyksen, joka läpikäypi Jumalan luomisen ja pannen kätensä lyhykäiseen, vaan hartaasen rukoukseen, katseli myötään kaukaisia vuoria, joista ei voinut luopua, ennenkuin laakson varjot ylenivät jyrkille vuorille ja verhoivat tämän paratiisillisen kuvan syvällä hämärällä. Silloin nousi nuorukainen ja astuskeli kylään päin. Sen suussa olevan ravintolan sisältä kuuli hän meluavia ääniä. Antero eroitti selvään veljiensä nyt jotenkin sorroksissa olevat äänet, jonka väkevien juomien ylellinen nauttiminen tavallisesti vaikuttaa. Antero värähti surullisesti, huokasi syvään ja kulki hiljaa eteenpäin, kunnes viimein saavutti vähäisen majan, joka oli hänen kotonsa. Pöngässä, sillä pirtiksi tätä ahdasta alaa oli mahdoton kutsua, oli jo täysi hämärä, kuitenkin astui nuorukainen yhtä varmasti, kuin selvällä päivällä, vastaiseen nurkkaan, jossa eräälle pimeässä olevalle ihmiselle toivotti hyvää iltaa.

"Jo täällä, Antero?" kuului vaimon vähän vapiseva ääni, "luulin sinun tänään kerran iloitsevasi ja menneen tansseihin, oi, varmaan olet surullinen, poika riepuni, kun vaan kerran kuussa sinulla on vapaa sunnuntai-ehtoo.

"En äitini", vastasi Antero, "minulla on tänään ollut enemmän nautintoa, kuin olisin tanssilattialla saanutkaan."

"Jo arvaan, olit taas vanhalla paikallasi Dinkelberg'illä siellä katselemassa kaukaisia vuoria. Ah niin, minäkin voisin ne hyvin nähdä, vaan silmäni ovat vuosien kuluessa heikontuneet että tuskin eroittavat kauemmaksi, kuin kahdeksan askeleen päähän."

Näitä sanoja seurasi huokaus ja sitten sytytetyn tulitikun ritinä, muutaman hetken kuluttua valasi pönkää huono öljylamppu. Sen valossa näkyi nyt, ettei Antero sanonut liiaksi, puhuessaan kurjasta äidistään; harmaapäinen kuihtunein kasvoin ja horjuva käydessään oli epäilemättä enemmän kuin turvan tarpeessa. Vielä muutamia vuosia sitten oli hän iloinnut kukoistavasta terveydestään ja tyytyväisenä erilaiseen kohtaloonsa iloisena katsonut mailmaan; vaan yht'äkkiä ja odottamattomasti tempasi kuolo häneltä sydämmensä lohdun, molempien poikainsa isän. Hän oli yksinkertainen mies, niinkuin vaimonsakin, ainoastaan sydämmessänsä oli rakkauden enkeli asunut, tuo suojelushenki, joka useimmin on köyhän majassa, kuin rikkaan palatsissa ja sen turvissa oli näiden molempien puolisoiden sydämmet yhteensulaneet eikä kumpikaan voinut toisetta elää. Silloin tuli kuolo ja ummisti Anteron isän raukeat silmät ja uskollinen puolisonsa Refi kyynelöiden ja voivotellen syleili elotonta ruumista, sen arkussa levätessä; hän ei voinut luopua siitä, ollen varma muutamien päivien kuluttua tulevansa sen viereen lepäämään. Vaan kuolo ei saavu heikon kutsuessa, eikä rakkahin sydänkään pakahdu niin helposti, kuin luulisi. Onneton leski jäi eloon, vaan, elämänsä toive oli poissa ja sen kanssa voimansakin; vähän ajan sisään tuli hän harmaapääksi, surullinen taistelu sydämmessään muutti tummat hiuksensa lumi-valkeiksi, soleva ruumiinsa kutistui tässä onnettomuudessa, — ainoastaan hellä, eroitettua puolisoansa kaipaava sydän ei pakahtunut, niinkuin hän oli uneksinut ja toivonut. Tumma muratti, joka koristi puoliso-vainajan pientä hautakumpua, levitti pitkät suojelevat kätensä haudan yli, ja kun se viimein sen kokonaan peitti, oli se uskollisena kuvana, poiseronneesta ja vanhimmasta pojasta Anterosta, joka muratin tavalla hennosta pojasta oli kasvanut voimakkaaksi nuorukaiseksi ja nyt koko olennossaan oli niin isä-vainajansa kaltainen, että Refi poloinen oli uudestaan nuortunut ja se aika palannut, jolloin hän oli ollut onnellinen morsio. Vaikka oli erhetyksissä, virkosi hän kuitenkin uudestaan, sillä koko rakkautensa hehkui nyt Anteroa kohtaan ja kentiesi olisi sydämmeensä palannut rauhallinen, lempeän surun saattama, onni, jos paria vuotta nuorempi poikansa, Ruppert, olisi ollut veljensä kaltainen. Vaan hän ei ollut semmoinen, päinvastoin oli hän antaunut rajattomalle kevytmielisyydelle, joka, alhaisesta himosta syntyen, saattoi hänen synnin tielle. Molemmat veljekset tekivät päiväläis-työtä erään varakkaan talonpojan luona. Kuitenkin oli Antero ainoa, joka palkkansa lauvantaisin toi äidille, kun Ruppert sinä niinkuin seuraavinakin päivinä harvoin oli näkyvissä ja enimmiten vasta maanantaina taas ilmaantui; vaan silloin aina tyhjällä kukkarolla, sillä vaivalla ansaitsemansa palkan oli hän tuhlannut riettaisin huveihin. Kaikki kehoitukset eivät vaikuttaneet mitään häneen, ja kun Antero sitä enemmän jatkoi veljellistä käännytys-tointansa, muuttui Ruppertin entinen rakkaus häntä kohtaan vihaksi ja julkiseksi eripuraisuudeksi. Viimein kavala Ruppert saattoi asian siihen, että äitinsä omasta ehdosta pyysi hänen muu'alla etsimään itselleen makuusi'an, joten viimeinkin tuo kestävä tora ja riita pienessä kodissa loppuisi ja rauha, joka ennen siellä hallitsi, palaisi takaisin. Suurella ilolla tämä kevytmielinen nuorukainen siihen suostui: nyt oli hän kuitenkin oma herransa, jonka tulostansa ja menostansa ei kenellekään tarvinnut tiliä tehdä. Tämän itsenäisyyden surulliset seuraukset näyttäytyivät kuitenkin lii'an pian. Ruppert, taipuvainen nautintoon ja iloon, tuli työtä pelkääväksi ja antautui sentähden työssään monesti velalliseksi, niin että herransa, Flurenbauer, ankarasti häntä nuhteli. Vieläpä viimeiseltä oli useita kertoja tapahtunut, että Ruppert oli unhottanut koko työpäivän ja nukkunut, — yö-juoksun välttämätön seuraus. Rehellinen Antero, tähän anteeksiantamattomaan kevytmielisyyteen nähden, saattoi vielä enemmän, koska hänen täytyi salata äidiltä Ruppertin häjyt ilkityöt, sillä vanha rouva huononi huononemistaan ja velvollisuus sekä varovaisuus vaativat häntä kaikin tavoin säälimään. Asiain näin ollen Antero iloitsi, koska aika, jolloin kevytmielisen veljensä täytyi mennä sotarintaan, oli lähestynyt. Ei ollut epäilemistä, Ruppertin olevan kelvollisen, sillä hän oli voimakas, pitkävartaloinen nuorukainen.

"Jo vuosi sitten peloitti minua eron hetki", virkki Antero äidilleen ehtoolla Ruppertin lähdön jälkeen, joka itsekseen hiljaa itkeä tihutteli, "sillä en minä voinut ajatella voivani olla veljen seuraa paitse. Mutta nyt katson minä eron Ruppertista olevan ainoan pelastuksen ja olen varma, että hän kelpomiehenä on palajava sotapalveluksesta, älkää itkekö äitini."

Antero ei laskenut lukuun muuta, kuin että Ruppert sotapalveluksessa julistettaisiin kelvolliseksi, vaan yhtä hän ei ajatellut, nimittäin mahdollisuutta, jos värvätty voi lunastaa itsensä ja Ruppertille — tämä onnistui. Eräänä lauvantaina palasi hän vielä kahden muun pojan kanssa, jotka samoin sotapalveluksesta olivat vapautetut, kotikylään ja kaikki kolme menivät riemuten hiljasta kylän käytävää pitkin ravintolaan, jossa viinin ja oluen ääressä iloisesti nauttivat. Äiti ja veli odottivat turhaan Rupperttia; hän ei pitänyt vaivaa ansaitsevana, onneansa näille molemmille ilmoittaa.

"He tulevat sen jo näkemään", virkki hän juomatovereilleen, "ja vaikka mielelläni näkisin Anteron nurjat kasvot, joka luonnollisesti kovin siitä närkästyy, etten sotamieheksi voi tulla, niin, kuitenkin tahdon kohtaamistamme karttaa, — äitini juttelee liian paljon minulle raamatusta ja kuolemasta sekä ijankaikkisesta kadotuksesta; vaan minä seuraan tuota vanhaa sananlaskua: Joka iloisesti on elänyt ja autuaasti kuollut, on häiritsevä paholaisen tilintekoa."

Tätä tosi-lausetta oikeassa muodossa: "Kuitenkin paholainen iloitsee hurskaankin kuolemasta, että sekin vaikeata on", ei tuo kevytmielinen nuorukainen aivan taitanut ja sitten kulki hän tovereinsa kanssa siellä täällä laulaen, meluten ja tupakoiden, tieltä ravintolaan ja ravintolasta tielle. Ja tällä huikentelevalla matkalla olemme tehneet hänen tuttavuuttansa ja tässä tilaisuudessa samalla kertoneet molempien veljesten kohtauksen. Arvattavasti lukija löytää syyn kurjan Anteron surulliseen silmäykseen, kun hän huomaa nämä kolme laulavaa nuorukaista.

2.

Herra, kuinka usein minun pitää antaman anteeksi
veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? (Matt. 12, 18.)

Oli viikkoa myöhemmin. Suloinen pyhäaamun aurinko paistoi tilavan talonpoikais-pirtin akkunoista sisälle, jossa komea talon isäntä mukavasti istui vanhassa nahkatuolissa ja maistellen lasissa kuohuvaa rajakreivin viiniä, heitti kaikille suloisia silmäyksiä. Niin, niin, Flurenbauer tiesi elää, sen todisti aamiaisensa, joka oli pöydällä edessänsä, sekä vanha hyvä viini. Hän taisikin sen, sillä hän iloitsi varallisuudestaan, jonka saattoi melkein sanoa rikkaudeksi, ja jokainen olisi suonutkin hänelle hänen suloisen elantonsa, ellei Flurenbauer olisi suosinut tuota itserakasta lausetta "itse saapi, itse syöpi." Mutta hän ei suonut, lukematta omaa arvollista persoonaansa, kenellekään hyvää palaa eikä hyvää juomaa, vaan näyttäytyi enemmin mitä pahimman laatuiselta.

Hän saattoikin suloisella hymyllä kuohuvan viinin huulillensa, kun pyhä-kellot alkoivat kuulua ja kutsua kristityitä pieneen Jumalan huoneesen, siellä kiittääksensä Luojaa laupeudestaan ja rakkaudestaan. Flurenbauer kuuli juhlalliset äänet ja olisi kyllä ollut paikallansa, että hänkin olisi ollut kirkkoon menevien joukossa, sillä eikö hän tunnustanut varallisuuttansa ainoastaan Herran hyvyydeksi? eikö hän vuodattanut hedelmälliseksi tekeviä auringon säteitä Flurenbauer'in laajoille vainioille ja antanut kasvaa hänelle tuon komean juoman, joka ihmisten sydäntä ilahuttaa? Ja kuitenkin näyttihe komea talon isäntä varsin toiselle, lipäsi kielellänsä ja kiljasi pirtissä työskentelevälle piialle:

"Missä on Antero? Hänen pitää tulla tänne."

"Ei, herra", vastasi palveluspiika, "tiedättehän, että Antero aina on ensimmäinen, joka menee kirkkoon, — hän on jo viisi minuuttia ollut poissa."

Talonpoika myrisi muutamia ymmärtämättömiä sanoja ja veti otsansa ryppyyn; hän vei uudestaan pikarin huulillensa ja viini näytti rauhoittavan hänen kiivastunutta luontoansa, sillä hän sanoi leikillisellä äänellä:

"Kun pastori Antero tulee kotio, niin sano hänelle, että tahdon häntä puhutella."

Piika nauroi ja meni matkaansa.

Pieni kylän kirkko ei ollut kaukana komeasta hovista, jota Flurenbauer kutsui omakseen, ja niin voi hän eroittaa hurskaat urun sävelet, jotka Jumalan huoneesta tunkeutuivat hänen korviinsa, eikä hän kuitenkaan kuullut niitä, kun ajatteli maallisia asioita, vieläpä nauroi sangen kavalasti, ja näöstänsäkin huomasi oitis, hänen jotakin edullista seikkaa miettivän, kun kansa hiljaisessa hartaudessa lauloi:

"Mä rukoilen, Isä, sinua,
Kuin murheess' ja tuskiss' autat,
Vahvist' vahvaan uskoon minua,
Sinun Pyhän Henkes' kautta:
Kun minä jätän tämän luolan,
Josta ei hengiss' päästä,
Ann' ilon kanss' silloin kuolla,
Ja helvetist' minua säästä."

Jumalan palvelus oli lopussa, sydämissään vahvistettuina menivät kirkkomiehet kotio.

Vanhan äitinsä rinnalla kulki Antero, saattaen häntä pienelle majalle. Kuinka mielellään hän olisi jäänyt äitinsä luo, kuinka mielellään hän keskenäisessä ajatuksen vaihetuksessa olisi vielä kerran kuunnellut saarnan sisällystä, vaan hän ei uskaltanut enää viipyä, sillä hänen täytyi palata maallisen herransa palvelukseen. Tosin tänään ei tehty työtä kedolla, vaan sitä vastoin oli huolehtiminen karja navettaan, joka toimi vuorotellen tapahtui sunnuntaisin rengin ja talon työmiesten välillä. Tänään se oli Anteron velvollisuutena ja uskollisena alammaisena hän kiiruhtikin toimituspaikalleen. Vielä oli hän vettä noutamassa, kun piika huusi:

"Antero kiiruhda, isäntä kysyy sinua."

"Niin, taivahiseni, täytyy kuitenkin ensin huolehtia eläimet", vastasi Antero.

"Minä otan työn tehtäväkseni", vastasi hyväntahtoinen piika, "mene oitis isännän tykö, sillä hän ei näytä minusta muutoin olevan hyvällä tuulella."

Antero kiitti palveluspiikaa ja käänsi askeleensa isännän luo.

"No, onko Antero pastori vihdoinkin täällä?" virkki hänelle Flurenbauer, jonka päähän nauttimansa viini hieman näkyi kajahtaneen, kuten hänen hohtavat kasvonsakin osoittivat. "En suvaitse mielelläni, että renki isäntäänsä odotuttaa."

"Minun puolestani se ei ole aikomuksella tapahtunut", vastasi Antero, "olinhan kirkossa."

"Eipähän", tiuskasi talonpoika, "isännän palveleminen edelläkäypi Jumalan palvelusta."

"Sitä mielipidettä en minä ole", virkkoi Antero rauhallisesti, vaan vakaasti. "Jumala on ylin ja ensimmäinen kaikista herroista, ja joka häntä ei palvele, hän on oleva maallisia herrojansa kohtaan vasta oikein leväperäinen."

"Lörpötystä vaan loppumatta", kiljasi Flurenbauer ja otsallensa vetäytyi paljon ryppyjä. Hän nousi vaivaloisesti istuimeltansa ja käveli kädet taskussa akkunan luo, ja katseli vaieten akkunasta kadulle. Antero, epätietoisena, lähtisikö hän vai viipyisi, virkkoi vihdoin:

"Olette kutsunut minua. Mitä minulta tahdotte?"

"Taidathan odottaa, poika, kunnes itse alan", sanoi Flurenbauer karkeasti. "Katsopahan tätä uppiniskasta keltanokkaa." Tämän sanottuansa kääntyi uudestaan akkunaan päin, taas kotvasen aikaa vaietakseen.

Antero huomasi, ettei tainnut mitään oikullista talonpoikaa vastaan, ja laskeutui sentähden uunin vieriselle penkille istumaan, kärsiväisyydellä odottaen lisää. Kun Flurenbauer kotvan aikaa oli seisonut akkunan ääressä vuoroonsa sen ruuduilla rumputtaen ja taas vihellellen, kääntyi hän yht'äkkiä ja kiljasi tuimalla äänellä Anterolle, joka myös oitis nousi:

"Veljesi on kaunis renttu, jolle tahdon pitää pienen puheen. Jo kahdeksan päivää sitten palasi hän Freiburg'ista, kuitenkaan hän ei hetkeäkään ole katsonut töihinsä. Luuleeko hän, minun pitäväni antaa korkeata palkkaa hänelle laiskuttelustaan. Kauempaa en enää tarvitse, etenkin nyt, kun ajat ja palkat ovat huonot ja tuskin suolaa saapi leivälleen."

Antero ei vastannut mitään, vaan heitti paljon sano van silmäyksen tyhjään viinipulloon, samoin kuin murkinan tähteesen, jotka vielä olivat pöydällä. Flurenbauer huomasi sen ja kutsui vihaisesti palvelijaa, nuhdellen häntä, että jätti kaikki käsille, mitään korjaamatta. Kun palvelija oli lähtenyt pirtistä, otti Flurenbauer taas sanoiksi:

"En voinut saada roistomaista veljeäsi silmieni eteen, kun hän kuljeksii milloin siellä, milloin täällä; kuitenkin sano hänelle, että, ellei hän huomisesta palaja työllensä ja ole ahkera, on hän palveluksestani vapaa. Nyt ei ole, Jumalan kiitos, puutetta työmiehistä ja hänen kaltaistaan ei ole vaikea saada. Niin, sitä minulla oli sinulle sanomista; voit nyt mennä toimituksellesi talliin."

"Minä varottaisin mielelläni kevytmielistä veljeäni", vastasi Antero, "jos vaan voisin, vaan minäkin saan häntä yhtä harvoin nähdä, kuin te, ja teidän pitää itse sanoa hänelle, mitä minulle olette antaneet tehtäväksi." Tämän sanottuansa meni Antero oveen päin, vaan talonpoika huusi hänelle:

"Veljesi on roisto ja sinä olet nokkaviisas poika, jolle mieluimmin antaisin päästö-kirjan, jos —"

"Jos ette minua hyvin tarvitsisi", päätti Antero nauraen, "niin, sanokaa vaan suoraan."

Talonpoika puristi nyrkkiänsä ja renki meni askareillensa. Vaan työ ei tahtonut käydä päinsä Anterolta, kuten aina tavallisesti tapahtuu, kun ihminen on hajamielinen ja ajattelee muita asioita. Yhä enemmän ja enemmän kevytmielisen veljensä kuva astui sydämmeensä ja hän kysyi hiljaisella epäilyksellä: "Mikä on Ruppertista tuleva?"

Murheellisena ja alakuloisena lähti hän iltamyöhällä kotimatkalle. Jo oli astunut majansa kynnykselle, kun kadun päästä kaikui hurja melu. Nopeasti kääntyi Antero siihen suuntaan, kun taistelevien äänien joukosta huomasi Ruppert'inkin. Päästyänsä ravintolan edustalle näki Antero päihtyneen veljensä makaavan maassa, nyrkkejänsä uhkaavana osoittaen isäntää vastaan, joka muutamien talonpoikien kanssa seisoi ovella.

"Odota vaan, sä paksu ihravatsa", huusi Ruppert käheällä äänellä, "rankaisematta et minua ole häväissyt, — minä olen sen sinulle kostava!"

"Sen saat tehdä", sanoi isäntä ylenkatseellisesti, "vaan parempi ja kunniallisempi olisi, jos velkasi maksaisit."

"Mitä on oikeastaan tapahtunut?" otti Antero heti sanoakseen. "Te pidätte semmoista melua, kuin jos koko kylä olisi liekissä."

"Onko pastorikin täällä?" sanoi Ruppert ivallisesti, vaivaloisesti koettaen nousta ylös maasta. "Nyt on kohta saarna alkava."

"Pidä turpasi", huusi talonpoika kevytmieliselle pojalle. "Sinulla ei ole todella syytä soimata veljeäsi. Hän on rehellinen, ahkera poika, ja sinä sitä vastoin kammottava roisto, joka Jumalalta aikansa varastaa."

"Mitä", huusi Ruppert kiihtyneenä, "te alatte jo? Tunnetteko halua, saada muistutusmerkki tyhmään kalloonne? Ja se on heti tapahtuva!"

Sitten hoiperteli, nyrkkiänsä korkealle kohottaen, ovella seisovaan joukkoon päin, vaan tuli muutamia askeleita päämaalistaan ja satuttikin, talonpoikain pään asemasta, ravintolan seinään, läsnäolevien suureksi iloksi. Anterolla oli vaivaa hillitä talonpoikien ilkamoitsemista, myös sai hän kysymyksensä uudistamalla tietää alun riitaan.

"Ruppert", kertoi isäntä, "on juonut tuopillisen toisensa perästä ja sitten tullut tappelunhimolliseksi, niin että Lopulla ei auttanut muu, kuin heittää hänet ulos. Vaan nyt hän on toimittanut niin, ettei hän voi velkaansa maksaa. Jos ken ei mitään ansaitse, niin jääköön koreasti kotio ja juokoon vettä, ja älköön rehelliseltä ravintolan isännältä ryöstäkö niukkaa ansiota. Hyi turmellusta!"

"Niin, hyi", yhtyivät talonpojat, "se on selvää petosta!"

"Ystävät ja naapurit", sanoi Antero saattaen heidät vaikenemaan, "älkää minun tähteni jatkako riitaa."

"Olet hyvin puhunut, Antero", vastasi isäntä, "koska et ole vahinkoon osallinen; vaan minä kysyn, kuinka saan rahani takaisin?"

"Ei niin, ole toki rauhallinen", huusi Antero närkästyneenä. "Summa ei liene todella niin suuri, etten sitä sinulle voisi maksaa."

"Mitä? Sinä tahdot veljesi edestä maksaa?" kysyi isäntä sangen iloisella äänellä. "No, se on hyvästi sinulta. Niin, niin, minä olen sen aina sanonut, Antero on rehellinen, ja sangen kelpo poika."

"Se hän onkin", huusivat kaikki, "eikä Ruppert laisinkaan ansaitse häntä veljeksensä."

Antero ei kiittänyt imartelevasta ylistyksestä, eikä vastannut mitään, vaan kuitenkin veti hän pienen, nahkaisen raha-kukkaronsa esille ja vapautti isännän huolestansa, jonka jälkeen hän tarttui hoipertelevan Ruppertin käsivarteen ja astui hänen kanssansa kylän katua alaspäin. Kun olivat niin kaukana talonpojista, ettei heitä saatettu kuulla, alkoi Antero rauhallisella, vaan vakaalla äänellä:

"Sinussa pitää tapahtua muutos, Ruppert; tuota kevytmielistä elämää on sinun mahdoton jatkaa."

"Hähä", nauroi Ruppert nenäänsä, "eikö niin, minun täytyy tehdä työtä, siksi kuin en enään säästä luitanikaan, että saatan sinulle ja äidille antaa rahaa?"

"Pahoin meidän kävisi, jos sinun apuusi täytyisi luottaa", jatkoi Antero, "päinvastoin saattaisit joutua siihen tilaan, että sinun täytyisi turvautua meidän sääliväisyyteemme. Sillä jos et kuule minun varoitustani ja heitä roistomaista elämääsi, niin ei kukaan talonpoika ota sinua enään palvelukseensa ja sinä jäät sitte kerjäläiseksi."

"Hahaha", nauroi Ruppert, "vielä ei olla niin pitkällä, veli pastori, ja jos ainoastaan pari päivää viikossa teen työtä, niin on siinä kylläksi kurkulleni ja vatsalleni."

"No niin", vastasi Antero nostaen olkapäitänsä, "joka ei neuvoa ota, se ei avusta parane. Vaan niin paljo saatan sinulle sanoa, että Flurenbauer on heti sinulle antava päästö-kirjan, ellet huomisesta säännöllisesti pidä huolta työstäsi; sen hän on tänään minulle sanonut, siinä aikomuksessa, että sinä minun kauttani saisit sen tietää, ja tiedäthän sinä hyvin, että tuo vanha pöllö on mies lupaustansa täyttämään. Niin, tässä on sinun olopaikkasi, minä saatan siis nyt jättää sinun, olletikin kun sinulla ei ole porrasta johon astut. Mieti tarkasti, mitä olen sanonut, tutki itseäsi, ja nyt hyvää yötä."

Antero päästi veljensä käsivarren, jota hän tähän saakka oli pidellyt, ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pimeyteen. Mutta parantumaton Ruppert ei laiminlyönyt, vähän mietittyänsä vastata laulaessaan irstaisia juomalaulujansa.

3.

Herra on Jumala, joka meitä valistaa.
(Ps. 118, 27.)

On ihmisiä, joiden kevytmieliseen olentoon kaikki kehoitukset, hyvät opit ja varoitukset yhtä tehottomasti vaikuttavat, kuin nuolet rauta-paitaan. Jokainen kovuus ja hyvyys on näille pimitetyille ihmislapsille turha, he nauravat kaikille hyville opille, siksi kun muutoin kova onni rautaisella, kaikkea pahoittavalla kädellään heidät sortaa ja uppiniskaisuutensa vihdoin masentaa, tahi johdattaa heidät varmaan perikatoon. Tämä kokemus elämästä ilmaantuu joka päivä monen monituisissa esimerkeissä ja sentähden Jumala kyllin varoittaa kevytmielistä, vaan harvat häntä kuulevat; enemmistö pikemmin vaatii rankaisevaa kohtaloa, ja syöksyy varmaan perikatoon. Niin oli mailman alusta ja edespäin on niin oleva, kunnes viimeinen päivä joutuu, jolloin meillä kaikilla on tili tehtävänä.

Nautinnon himot!... Se kiihko on jo monet vieroittanut oikealta tieltä; se muodostaa varman tikapuun kadotukseen, jonka portaina ovat mitä erinkaltaisimmat rikokset. Ensin on valhe, johon nautinnollinen tekeytyy syylliseksi, sitte tulee viekkaus, niin, itse ryöstömurhakin, sillä nautinnonhimoinen raivaa viimein joka esteen tieltään, saattaaksensa tyydyttää himojansa. Kysyhän rosvolta tahi murhaajalta, joka seisoo oikeuden edessä ja joka tulee julistettavaksi syylliseksi, alkua rikokselliseen elämäänsä — ja kymmenestä tapauksesta saat yhdeksän tämmöistä vastausta: "Olin laiska, en tahtonut tehdä työtä, tahdoin vaan nauttia. Nuoruudessani en oppinut mitään, en voinut siis miehenä itseäni oikein elättää. Mutta kun sydämmeni taipui nautintoihin ja huveihin, niin hankin itselleni kaksi luvatonta keinoa, s.o. ryöstin lähimmäiseltäni omaisuutensa."

Silloin olisimme vielä kerran saarnanneet siveyttä, hyvin vakuutettuina, että niin moni nuori sydän, jossa seuraelämän syövä vika helposti karttuu, on lukeva näitä varoittavia sanoja; mutta lankeevatkohan ne hedelmällisinä siemeninä hyvään maahan? Suotakoon vastaus meille anteeksi, sillä monta on Ruppertin kaltaista, ja me tiedämme, etteivät kaikki hyvät opit olisi tähän kevytmieliseen nuorukaiseen vaikuttaneet mitään, koska hän kuului pimitettyjen joukkoon, jotka kovaa onnea vaativat. Kuitenkin vastusti hän Flurenbaueria, kun ei hän ollut hänen kutsunnallensa kuuliainen ja vasta kolmea päivää myöhemmin saapui työhön. Arvattavasti sai hän heti eronsa, kun Flurenbauer itsepintaisesti täytti, mitä hän uhkamielellä silmämääräksensä oli asettanut. Vaan ken nyt ajattelee Ruppertin siitä joutuneen epäilykseen ja katumukseen niinkuin ajattelevaiselle ihmiselle tässä kohden olisi tapahtunut — hän on suuresti erehtynyt. Parantumaton poika vaan nauroi entisen isäntänsä silmien edessä ja meni matkoihinsa sanoen: "Hovit ja talonpojat tarvitsevat kyllä työmiehiä, vaate ja ruoko aina annetaan!"

Hän löysikin muutaman tunnin matkan päässä olevassa Enkendorfissa palveluksen erään talonpojan luona, joka oli tunnettu ystävälliseksi ja hyväntahtoiseksi isännäksi ja antoi kalliin palkan alammaisillensa. Antero hengitti lievemmin ja lähetti äitinsä kanssa rukouksia taivaalle Ruppertin puolesta. Ne näkyivät jo tulleen kuulluiksi, sillä kaikki tiedot, jotka Antero sai kotio veljensä käytöksestä, ennustivat hyvää; Ruppert näytti ahkeralta työmieheltä, oli ajallansa toimituksessansa ja pysyi siinä illan joutohetkeen saakka. Ravintolassa hän joutohetkillänsä kävi säännöllisesti, kuitenkaan ei vielä tapahtunut että hän siellä riitaa eli toraa olisi alkanut. Asioiden näin ollen saattoi Antero toivoa hyvää tulevaisuutta lievennetylle sydämmelleen ja oli jo aikomuksessa lähestyä Rupperttia entisellä veljellisellä rakkaudellaan, kun kevytmielisyys uudestaan sai vallan ja himo nautintoon ja huveihin ilmestyi. Sanomattomalla surulla kuuli kurja Antero veljensä muuttumista. Ruppertin isäntä oli hänen kevytmielisyydestänsä antanut ehtimiseen varoituksia; vaan kun hän suoraan näytti, että kaikki niin hyvät kuin pahatkin sanat hänelle olivat turhat, niin tuo roistomainen palvelija sai ero-kirjan.

Aikomuksemme ei ole lähemmin kertoa niin turmeltuneen ihmisen inhoittavaa elämänjuoksua, kuin Ruppertin oli. Tahdomme vaan mainita, että se huono maine, joka heti Ruppertin nimelle tuli, teki hänen kykenemättömäksi saamaan ansiota. Ei talonpoika eikä työmieskään tahtonut hänestä tietää mitään ja niin joutui hän — Anteron oikean ennustuksen mukaan — äitinsä ja veljensä sääliväisyyden alaiseksi. Anteron oli nyt pitäminen huolta kahdesta ihmisestä, äidistänsä ja roistomaisesta veljestänsä. Flurenbauer ei maksanut kallista palkkaa ja jos Anteron olisi pitänyt vähentää kulunsa, rehellisenä miehenä tullakseen toimeen, olisi se ollut vallan mahdotonta. Ken tuntee elatuksen huolen, hän käsittää myös helposti epäilyksen, joka tämän poika-raukan valloitti, koska hän parhaimmalla tahdollansa ja säästäväisyydellänsä ei keksinyt mitään toivoa. Tähän kalvavaan suruun yhtyi vielä toinen yhtä suuri, kun nimittäin vanhan äidin terveyden tila, monien huolien vuoksi nuorimman poikansa tähden, antoi aihetta suureen pelkoon. Mutta Antero rakasti tätä vanhaa vaimoa lapsellisen rakkauden täydellä hellyydellä, eikä ainoatakaan iltaa kulunut, jolloin ei hän hartaasti olisi rukoillut Jumalaa, saadaksensa vielä kauvan pitää tuon hänelle niin kalliin vanhuksen luonansa. Äiti virkosi nähtävästi, saadessansa kuulla Ruppertin parantumista; vaan sitä kovemmin vaikutti häneen nyt tämä uusi sanoma. On ymmärrettävää, että arkatuntoinen Antero häneltä peitti surunsa, vaan rakastavalta äidin sydämmeltä eivät jääneet huomaamatta varjot, jotka tuon tuostakin Anteron otsalle kokoontuivat; myös kuuli hän ne huokaukset, jotka hiljaisessa yössä tunkeutuivat Anteron surulla täytetystä sydämmestä. Kaikki nämät havainnot vaikuttivat vahingollisesti huonolle terveydellensä, ja niin kitui hän päivä päivältä. Kuinka mielellään hän ei olisi tehnyt työtä, saattaaksensa joinkin määrin vähentää rakkaan poikansa huolta, vaan Jumala oli häneltä ottanut sen mahdollisuuden vähentäessään häneltä ihmisen jaloimman aistin, näön lahjan. Niin vallitsi viheliäisyys, suru ja murhe vähäisessä majassa ja jos joskus joku laulava ääni kuultiin tässä kurjassa tilassa, oli se Ruppertin, joka, työttömänä miehenä, taas asui vanhempiensa kotona. Kevytmielinen veljemme oli todellakin syvälle vaipunut, sillä hän oli kadottanut kaiken hävyn ja kunnian tunnon, eikä huolinut vähintäkään äidin ja veljen vaivoista ja suruista. Päiväkaudet ajelehti hän vaan ympäri ja vasta myöhään illalla palasi hän kotio, turhaan ravintolan edustalla väijyttyänsä jotakin anteliasta tuttavata toivossa, että tämä hänelle jonkun ryypyn tarjoisi.

Toukokuu oli sillä välin levittänyt kauneutensa ja lehdissä, oksissa, heinissä ja puissa liikkui kevään luomisvoima, kunnes koko luonto oli rikkaassa kukkaispuvussa ja se juhlapäivä oli lähestynyt, jolloin tuhansittain tuhannet kukkaiset, vienon tuulen heiluttamina, ilmoittivat keväimen alkaneeksi ja riemuitsevat lintuiset yhteisesti ylistivät Jumalaa.

Tämän kaiken Antero tunsi sydämmessänsä, kun hän muutamana sunnuntaina eräältä Dinkelbergin kukkuloista katseli ylt'ympäri olevia laaksoja ja taivasta kohden kohoavia vuoria, joiden lumiset huiput, ikäänkuin kunnianarvoiset vanhukset, katselivat noita nuoruuden voimasta ja puhtaudesta loistavia niittyjä ja ketoja, jotka syvällä heidän allansa auringon säteiden paahtamina rehoittivat. Todellakin, Jumalan luominen on ihmeellinen ja jokainen hellä sydän tuntee itsensä näitä nähdessänsä koroitetuksi ja vahvistetuksi; mutta jos surut ja murheet asettuvat ihmisen sydämmeen, jos silmä himmenee tuskan kyyneleistä ja suuri taakka painaa sydäntämme, silloin rauhallinenkin maiseman kuva, olkoon se kuinka ihanan vuodenajan loistossa tahansa, esiintyy kolkkona ja synkkänä. Niin kävi Anterommekin, ja kun päivä kultaloistollaan laskeutui lännessä, kun metsän siivekkäät laulajat virittivät ilta-laulunsa ja tuuli laaksosta saattoi Dinkelbergille kaukaiset kellon äänet, — silloin lieveni poika-poloisen sydän surusta ja kyynel kyyneleeltä tunkeutui sinisistä silmistänsä.

Nopeasti pyyhki hän kuitenkin surun jäljet pois, kun hän aivan lähellä kuuli askeleita ja eräs vieras kisälli astui hänen luoksensa.

"Hyvää iltaa, toveri", kuului vasta-tulleen huulilta, "tahdotteko olla hyvä ja saattaa minua oikealle tielle? Olen vieras näillä seuduin ja, kuten näyttää, hairahtanut oikealta tieltä."

"Minne aiotte?" kysyi Antero.

"Schweiz'iin", kuului vastaus, "ja sinne Hauenstein'iin, jossa nyt tulee suuri rautatie-tunneli rakennettavaksi. Minä tahdon siellä työmiehenä ansaita rahaa."

"Silloin on teillä vielä pitkä matka edessänne", vastasi Antero, "ennenkuin matkanne päämaaliin ehditte."

"Kuinka pitkältä mahtanee vielä olla?"

"No niin, kahdentoista tunnin matka; otaksuen, että aika tavalla kävelette."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti vieras, vastenmielisesti hämmästyen, "silloin täytyy minun pysäyttää matkani tältä päivältä, sillä ilta joutuu ja maja on väsyneille jäsenilleni tarpeellinen. Onko täällä läheisyydessä paikkaa, jossa halvalla saapi hyvän majan?"

Antero mainitsi koto-kylänsä, joka oli erään kummun takana.

"Jos tahdotte", sanoi Antero, nousten ylös, matkamiehelle, "niin tahdon saattaa teitä Dossenbach'iin ja näyttää teille ravintolan."

"Otan kiitoksella vastaan tarjoumuksenne." Ja heti senjälkeen kulkivat molemmat eteenpäin. Matkalla ilmoitti vieras, joka kutsui itsensä Nadleriksi, olevansa Pfalz'ista kotoisin ja siellä muurarin-kisällinä omanneensa sangen etuisan paikan. "Mutta tästä huolimatta hylkäsin sen, kun eräs ystäväni kirjoitti Hauensteinista, siellä etsittävän kelvollisia työmiehiä ja semmoinen palkka maksettavan, jommoista ei muualla ole saatavissa. Ajatelkaa vaan", jatkoi kertoja vähäisen vaitiolon jälkeen, "minä saan tavallisena miehenä päivässä kymmenen frankia. Jos minä nyt puolen vuotta teen työtä tunnelissa, saatan säästää itselleni joukon yli tuhannen frankia; — semmoinen rahasumma riittää, päästäkseni kotona itsenäiseksi."

Anteron aivojen läpi lensi kuin salama, ja sydämmessänsä oli kuin uusi, kirkas päivä olisi noussut elämänsä radalle.

"Eiköhän tunnelirakennuksessa vielä enemmän työvoimia tarvittaisi?" kysyi hän pidätetyllä hengähdyksellä vieras-toveriltaan.

"Sen kyllä luulen", sanoi pfalzilainen. "Kaikkiin maihin on annettu käskyjä, ja vaikka Saksanmaasta, Ranskasta, Italiasta, niin, vieläpä Englannistakin parvittain tulvailee työntekijöitä Hauensteiniin, ei niitä sittekään ole kylliksi."

"Täytyy epäilemättä olla ammattilaisen, voidaksensa tunneli-rakennuksessa tulla vastaanotetuksi", jatkoi Antero tutkien.

"Vieläpähän mitä", vastasi Nadler, "katsokaapa minua: ymmärränkö minä mitään vuorityöstä? Joka Hauensteinissa tahtoo työtä saada, tarvitsee ainoastaan pari vahvaa kättä ja terveen, jäntevän ruumiin."

Antero pyysi pfalzilaisen lähemmin kertomaan kaivantotöistä, kuin myös koko tunneli-rakennuksesta, jonka toveri sangen mielellään tekikin.

"Te ette minusta näytä taipumattomalta, myöskin koettamaan Hauensteinissa", sanoi Nadler nauraen, kun hän ja Antero jo saapuivat ravintolan ovelle. Antero nyökkäsi päätänsä ja lisäsi, tarttuen uuden tuttavansa käteen hyvästijätöksi:

"Tahdotteko minulle osoittaa yhden avun?"

"Jos voin, niin vallan mielelläni."

"Kertokaa minulle kirjeessä, jos Hauensteinin olot todellakin ovat niin hyvät, kuin teille on kerrottu, jos vielä enemmän työvoimia tarvitaan, ja jos minunlaistani otetaan vastaan tarjoutuessani."

"Tämän kaiken tahdon täydellisimmästi teille vastata", sanoi pfalzilainen, "teidän pitää vaan antaa minulle osoitteenne."

Antero täytti heti käskyn, jonka jälkeen hän seuraajansa kanssa astui ravintolaan, tullaksensa vakuutetuksi, jos Nadler siellä voi saada majan yöksi; rehellinen kisälli oli tullut hänelle rakkaaksi ja hän päätti ottaa tämän majaansa, vaikka se oli pieni, jos hän ei täällä yösijaa saisi. Nadler otettiin sillä välin hyvin vastaan, etenkin kuin hän oli Anteron saattama, jota isäntä suuresti kunnioitti.

Iloinen pfalzilainen kutsui Anteron kanssansa juomaan tuopin viiniä ja kilistämään onnelliseksi tulevaisuudeksi. Vaikka Antero ahkerasti karttoi ravintolaa, ei hän kuitenkaan tänään sitä voinut, ollaksensa uskollinen perusaatteillensa, ja kun pfalzilainen yhä enemmän miellyttävästi ja jännittävästi kertoi Hauensteinin suuresta maanalaisesta rakennuksesta, niin oli jo jotenkin myöhäinen, kun Antero vihdoin nousi ja erosi uudesta tuttavastansa.

"Minä toivon", sanoi jälkimmäinen, "ettemme viimeistä kertaa tänään ole nähneet toisiamme ja siis toivotan teille: iloista kohtaamista!"

Kun Antero oli astunut pimeälle kylän käytävälle, riensi sivuitsensa eräs olento, Antero kysyi seisahtuen: "Ken siellä?"

"Ken siellä?" kajahti ivallisesti, "onko sopivata mennä niin myöhään illalla kotio kuin pastori Antero nyt, ja varsinkin ollessansa semmoisena, kuin tuo korkea herra nyt, joka halukkaasti on nauttinut vanhaa viiniä."

Antero oli heti tuntenut veljensä äänen; hän harmistui salaa että hänen ravintolan edessä piti kohtaaman Ruppertin, joka nähtävästi kurkistellen oli seisonut akkunan edessä.

"Niin; niin", jatkoi kevytmielinen veli ivallisesti, "päivällä ollaan ihmisten edessä olevinansa siveyden saarnaajia, vaan yöllä hyvitellään viiniä, juuri niin kuin varmaan muutkin ihmiset ovat tehneet, joita tuomitaan ja joiden päälle kirousta ja kauhua huudetaan. Oi teitä, ulkokullattu poikuus!"

"Minulla ei ole halua panettelemisiasi vastustella", sanoi Antero, "vaan niin paljon tahdon sanoa sinulle, että Jumala antaa viinin kasvaa, jolla hän ilahuttaisi ihmisten sydämmiä, ja joka tätä jaloa kasvia kohtuullisesti nauttii, ei tarvitse vähintäkään hävetä Jumalan eikä ihmisten edessä, jos nimittäin koko päivän on ankarassa työssä viettänyt."

"Se on taas tuo kirottu tarkoitus", huusi Ruppert äänellä, joka ilmoitti sisällisen vimmansa. "Jumalan kautta! minä olisin iloinen, jos sinua, siveydensaarnaaja, en enää koskaan näkisi!"

"Siihen voipi tulla neuvoa", vastasi Antero vakavasti ja kiiruhti askeleitaan, kuu Ruppert kotvasen jäi seisomaan ja miettimään näitä arvoituksen kaltaisia sanoja.

4.

Minä nostan silmäni mäkiin päin, josta minulle apu tulee.
(Ps. 121, 1.)

Pfalzilainen veli piti sanansa ja lähetti jo kahdeksan päivän kuluttua Anterolle kirjeen, jossa tyystin kertoi tunneli-rakennuksessa vallitsevat olot; ja ilmoitti ystävällensä, hänen puolesta puhuneensa erään työnjohtajan kanssa, jolta sai luvan, että Anterolla olisi palvelus Hauenstein'issa, varsinkin jos hän on voimakas ja ahkera mies. Kirje päättyi kehoituksella, että Antero heti sitoisi myttynsä ja tulisi.

Antero luki monesti kirjeen. Vaikka hän vakavasti oli päättänyt käyttää sopivaa tilaisuutta, vähässä ajassa koota säästö-rahoja, niin tunsi hän kuitenkin pelvon sydämmessänsä, josta koko päivänä ei päässyt erillensä ja joka myös ilmautui, kun hän illalla äidille ilmoitti aikeensa. Vanha rouva vapisi ja vasta kotvasen kuluttua taisi hän vastata.

"Oi, Antero, älä tee sitä, vaan jää tänne luokseni, varsinkin koska en sinutta voi elää!"

"Emme kauvan tule olemaan eroitettuina", alkoi poika uudelleen, "ja sitte olemme vapaat kaikista huolista, minä tuon kanssani kauniin rahasumman ja me ostamme vähäisen maatilan, jota jo kauvan olemme toivoneet."

"Se on kaikki oikein ja hyvin", huokasi kurja Refi, "vaan kuka saattaa sanoa, että sinä terveenä ja raitisna olet palajava? Äskettäin kuulin vanhalta Maijalta, jonka tyttären poika myös on palveluksessa Hauensteinin tunneli-rakennuksissa, että nuo maan-alaiset työt eivät ole ainoastaan vaivalloisia, vaan myös vaarallisiakin, ja että suuria vuoria läpikaivettaissa ja särjettäissä moni ihmishenki on tullut uhriksi."

"Saattaa kyllä olla", sanoi Antero ja tuo levottomuus, joka koko päivän oli häntä kalvanut, valloitti uudestaan hänen sydämmensä. "Olemmehan kaikkialla Jumalan kädessä, äitiseni, joka sitte teemme työtä vapaalla kentällä eli pimeässä vuorikaivoksessa, ja eikö Hän voi meitä poiskutsua niin siellä kuin täällä, jos Hän sen kerran tahdossansa on päättänyt?"

"Tietysti, Antero, tietysti", huoahti vanha rouva, "ja kuitenkin peljästyn, kun minun täytyy ajatella sinun olevan noissa synkissä ja kosteissa maan-alaisissa käytävissä, jonne ei päivälläkään mitään suloista auringon sädettä tunkeudu."

"Enhän alinomaa tule työskentelemään vuoressa", lohdutti hyvä poika. "Työmiehet päinvastoin vaihettelevat, osa päivästä tulee vapaan taivaan alla ja raittiissa ilmassa vietetyksi. Uuden tuttavani kirjeesen katsoen voipi tapahtua, että tulen ajotöihin asetetuksi, koska melkoinen joukko hevosia ja kärryjä on käsillä, muran ja kivien kuljettamiseksi."

"Älä ole minulle vihainen, Antero sydänkäpyseni", sanoi vanha rouva surullisesti pudistaen päätänsä, "vaan minusta on, kuin joku sisällinen ääni varoittaen kieltäisi, laskemastani sinua lähtemään. Ja vaikka kyllä pidän muistossa sanan: usko kulkusi Jumalan haltuun ja luota häneen, hän on sen hyvin tekevä, — niin en kuitenkaan voinut pidättää hätääni ja pelkoani. Eikö olisi parasta, että kokisit kehoittaa Flurenbaueria, kohtuullisesti kohoittamaan palkkaasi? Ja hän on varmaan suostuva pyyntöösi, sillä teethän työtä kahden edestä."

"Sinä et tunne tuota vanhaa saituria, äiti", sanoi Antero. "Mielestänsä maksaa hän jo minulle liian paljon, ja vaatimukseni saattaisi vaan hänen vihaan ja vimmaan. Huolimatta siitä tahdon kuitenkin koettaa", jatkoi Antero nopeasti, kun luuli arvoisan vaimon kasvoissa huomaavansa vähäisen moitteen.

"Minä kiitän sinua, Anteroni!" huudahti vanha Refi huojennettuna ja pani siunaten kätensä pojan pään päälle.

Kun Antero seuraavana aamuna etsi Flurenbaueria hänen asunnostansa, löysi hän hänen mukavasti istumasta murkinan ja tavallisen viinipullonsa ääressä. Tuskin oli vanha saituri sisäänastuneen tuntenut palvelijaksensa Anteroksi, ennenkuin hän heti peitti murkinansa pöytäliinalla ja suikkasi pullon pöydän alle.

"Älkää antako itseänne häiritä", sanoi Antero nauraen tämän huomattuansa, "syökää ja juokaa mielihyväksenne, minä en aio tarjoutua vieraaksenne."

Flurenbauer katsahti nuorukaiseen hämmästyneenä, mutta sitte kiljasi hän vihastuneena: "Haa, minä tahdon päästä tämmöisestä kohtelusta! Mitä hävyttömyyttä se on, että vieraat ihmiset tunkeutuvat asuntoon, — eikö voida odottaa siksi kun isäntä tulee kartanolle?"

"Jälkimmäinen on sangen epävarmaa", vastasi Antero nöyrästi, "vaan kun tärkeä asiani teille ei salli mitään viivytystä, niin otin vapauden etsiä teitä kotoanne, ja pyydän siis nöyrästi anteeksi."

"Sinulla on tärkeä asia?" kysyi talonpoika rypistyneellä otsalla, alusta heti peloittaaksensa anojaa.

"On tosin", myönnytti Antero, "katsokaa, minä olen teitä tähän saakka uskollisesti palvellut vähästä palkasta; vaan kun olen saanut kuulla, että palvelijoille muualla maksetaan paljon enemmän, vaikk'eivät puoleksikaan tee niin paljon työtä kuin minun on pitänyt tehdä, niin olen päättänyt pyytää teiltä vastaavaista koroitusta palkassani."

"Vai niin?... Sepä... Katsopahan!" huusi Flurenbauer pidättäen vihansa vimmaa. "Enemmän palkkaa pyydät? Olit kuitenkin sillä tyytyväinen, kun korjasin sinut palvelijaksi kartanooni! Onko se jokin kiitos hyvyydestäni?... Enemmän palkkaa! Se ei saata olla todentekoa."

"Kuitenkin Flurenbauer", vastasi Antero, jolle varma toivo Hauensteinissa saada edullisen paikan, antoi varmuutta ja rauhaa. "Te unhotatte, että kykyni työhön ja kuntoni palveluksessa ovat vaurastuneet, ja on siis mahdotonta verrata ahkeroimisiani niihin, jolloin olin vaan heikko poika."

"Ja jos sinulle en nyt anna enempää kuin tähän saakka, häh?" kysyi talonpoika.

"Silloin jätän suoraan palveluksenne", vastasi Antero nyökäyttäen olkapäitänsä.

Vanha saituri iski uhkaavana pudistetun nyrkkinsä pöytään ja otti sitte sen alla olevan viinipullon, koska tunsi kurkkunsa kuivaksi. Oikeastaan teki hän sen ainoastaan, saadaksensa aikaa vastaukselle, sillä hän huomasi Anteron päättävästä katsannosta, että tämä oli puhunut vakaasti.

"Ei sieluni kautta", huusi Flurenbauer vihdoin, "palvelijat tulevat päivä päivältä vaativammiksi. Enemmän palkkaa! Jumala auttakoon minua, mitä tahdot siis oikein?"

"Mitä palvelija muualla saapi", vastasi Antero. "Minä tahdon tästä lähin sata kultarahaa vuotuista palkkaa — ei enemmän eikä vähemmän."

"Hahaha!" nauroi talonpoika raivossa, "oletko mieletön? Sillä hinnalla saan kolme palvelijaa, yhden asemesta. Minä en tosin ole tyytymätön sinuun ja sentähden pitää sinun saada kaksitoista kultarahaa palkanlisäystä; minä ajattelen, että —"

"Säästäkää vaivanne", keskeytti Antero hilpeästi, harmistuneena talonpojan ahneudesta, "minä en kaupitse itseäni. Joko maksatte minulle, mitä kunnollinen palvelija muualla saa, taikka jätän palveluksenne."

"Minusta on yhdentekevää", vastasi Flurenbauer itsekkäästi. "Moista tavaraa, kuin sinä olet, löytyy vielä joka paikassa, etkä ole noussut hinnassa."

"Vaan minä en tahdo enää olla tavarana", jatkoi Antero, "ja siis Jumalan haltuun."

"Seis!" kiljasi Flurenbauer, kuin tuo päättäväinen poika jo oli ovella. "Seitsemänkymmentäviisi kultarahaa tahdon puolestani antaa vuotuista palkkaa."

Pudistaen päätänsä kääntyi Antero taas mennäksensä.

"Kahdeksankymmentä!" kuului murkinapöydästä, ja "kahdeksankymmentä viisi!" kuului taas, kuin Antero oli ovea sulkemaisillaan. "Etkö tahdo?"

"En!"

"Niin, mene hiiteen!" ärjyi nyt Flurenbauer vimmassa ja löi viinipulloansa niin kovasti pöytään, että se särkyi ja jalo viini vuoti pöydältä joka haaralle.

Antero oli nyt heittänyt arpansa. Käynti isännän luona tuntui hänestä raskaalta vaan paljon raskaammalta tuntui hänestä päätöksen sanominen äidille ynnä pikaisen lähtönsä ilmaiseminen. Todellakin vanha rouva oli epäilyksissä ja kyynelöi heikot silmänsä miltei sokeiksi. Mutta Antero tiesi kuitenkin viitaten Jumalan laupeuteen ja hyvyyteen viimein rauhoittaa häntä, että surunsa lieventyi.

"Pian kuluu puoli ja kokonainenkin vuosi", lohdutti hyvä poika, "ja sitte, rakas äitini, on meillä yhteensä pieni summa, joka meitä on auttava pieneen maatilaan. Ajattele iloasi, kun voit pitää kanoja, hanhia ja sinun viehättävä äänesi aamuisin ja illoin kutsuu ne kokoon, antaaksesi heille ravintonsa. Sinä olet jo kauvan semmoista toivonut, älä sentähden ole surullinen eromme lyhyellä ajalla."

Äiti puristi vaieten poikansa kättä ja sanoi sitten:

"Kun vaan Ruppert poissa ollessasi käyttäytyisi hyvästi, eikä tuottaisi minulle surua ja kiusaa."

"Vielä toivon, ettei hän ole kokonaan unhottanut pojan velvollisuuksia" virkki Antero, "myös tahdon kanssansa puhella sanasen. Vaan jos hän saattaisi sinulle surua, niin käänny vaan kunnan esimiehen puoleen, hän ei ole apuansa sinulta kieltävä."

Antero teki kuin äidillensä oli luvannut, ja piti Ruppertille kehoittavan puheen, vaan se ei näkynyt tehneen erinomaista vaikutusta kevytmieliseen nuorukaiseen, hän vaan sitä enemmin silmäili veljeänsä ivallisesti ja tämän lopetettua, vastasi hän:

"Kiitän kauniista saarnastasi, herra pastori. Valitettavasti on muistoni joutunut kadoksiin ja siis olen tuosta saarnastasi vähän pitävä; myös toivon tämän olleen viimeisen puheen, jonka herra siveyden saarnaaja on pitänyt, etenkin koska kaikin voimin olen koettava etten enään koskaan kunnian arvoisuuttanne näkisi."

"Tuo toivosi voi sangen helposti toteutua", vastasi Antero surulla. "Kuolo on nyt joka päivä näyttävä minulle hirmujansa, synkkiin vuoren luoliin laskeutuessani, joista vaan harvat ovat palanneet. Jos minuakin semmoinen kohtalo kohtaisi, silloin älä unohda, Ruppert, että sinulla on vanha äiti, jonka huolehtiminen pitää olla pyhimpänä velvollisuutenasi. Jää hyvästi, veli, minä eroon rauhassa sinusta."

Antero tarjosi hänelle sovittavan kätensä, vaan paatunut Ruppert kääntyi pois ja meni vihellellen matkaansa. Antero katsoi hänen jälkeensä ja suuri haikeus valloitti sydämmensä ja toisen kerran oli tuo selittämätön raskaus sydämmellänsä ja pahat aavistukset hämärtivät sitä.

Aikaisin toisena aamuna hän jätti hyvästi kotokylällensä.

"En voi mitään muuta antaa kanssasi, Antero", sanoi äiti kyynelöiden, "kuin siunaukseni ja tämän kirjasen. Olkoon se uskollisena saattajanasi ja tuottakoon lohdutusta, koska sitä tarvitset."

Antero avasi nimilehden ja näki, että äitinsä oli lahjoittanut hänelle Uuden Testamentin ja Psalmit. Hän suuteli tätä korutonta kirjaa, otti sen ja sanoi kyynelsilmin:

"Olkoon minulle suotu sangen usein lukea tästä raamatullisesta aarteesta ja virvoittaa sieluani Herran kalliilla sanoilla, joita se sisältää."

Vielä kerran vaipuivat äiti ja poika toistensa syliin, sitte jälkimmäinen irtautui ja riensi, vähäistä pussiansa kantaen kepissänsä, majasta pois. Hän oli toivonut huomaamatta voivansa jättää Dossenbachin, koska oli niin aikainen, vaan monen talon ovella seisoi tuttavia ja nuoruuden ystäviä, jotka huomasivat aikomuksensa eivätkä voineet olla vielä kerran hänelle hyvästi jättämättä ja sanomatta: "Jumalan haltuun." Tästä huomiosta saattoi Antero huomata, kuinka rakkaana paremmat kyläläiset häntä pitivät ja silmänsä kostuivat uudelleen, kun hän äännetönnä kiitti heitä.

Ah, kuinka usein rakas matkamiehemme kääntyikään kotokyläänsä päin, jossa hän lapsuutensa onnelliset vuodet oli elänyt, jossa vielä uskollinen, vanha äitinsä hengitti, ja jonka siunatussa kirkkomaassa isänsä luut lepäsivät, joka niin aikaisin täältä oli poislähtenyt. Yhä suuremmaksi tuli hänen ja pärekattoisten talojen väli, kunnes ne vihdoin katosivat ja ainoastaan kirkon tornin sininen kiviluiskainen katto jäi näkyviin; ah, ja kun nyt aamumessun kellot alkoivat kuulua, silloin oli se hänestä, kuin viimeinen tervehdys kotoa ja kyynelsilmin peitti kasvonsa lausuen surulla: "Minä en ole rakasta, vanhaa kylää koskaan jälleennäkevä!" Heti senjälkeen katosi myös kirkon tornin risti erään kukkulan taakse ja kun Antero vielä kerran antoi vallan kyyneleille ja haikeudellensa, astui hän rivakasti eteenpäin, kääntyen eteläiselle tielle, joka viepi yhdelle ylä-Schwarzwaldin kukkuloista.

Näköala Dinkelbergistä oli nähtävästi ollut ihana, ja kuitenkin, kuinka kaukana se oli siitä, joka tarjoutui ystävällemme, kuin hän oli saavuttanut vuoren alangon. Ei ainoastaan, että pitkä jono alppeja oli edessänsä, vaan hän taisi myös nähdä Juran kukkulat ja laaksot, Weissensteinin ja Hasenmatt'in. Eräs luoteessa oleva jäävuori kiinnitti erinomattain hänen huomiotansa, sillä siellä oli ala-Hauenstein, hänen matkansa päämaali ja uusi kotonsa.

Kauvan huvitti ystävämme silmiänsä tällä paratiisilla, joka ikäänkuin Kanaa oli hänen edessänsä, vaan sitte sieppasi kätensä ehdottomasti tuon pienen, koruttoman kirjan, jonka äitinsä oli antanut matkalle ja jonka sisällön hän ahkerana kirkkomiehenä tarkoin tunsi, ja hän avasi 121 psalmin, jossa luetaan:

"Minä nostan silmäni mäkiin päin, joista minulle apu tulee. Minun apuni tulee Herralta, joka taivaan ja maan tehnyt on. Ei hän salli sinun jalkais horjua; eikä se torku, joka sinua kätkee. Herra kätkeköön sinua: Herra on sinun varjos sinun oikealla kädelläs, ettei aurinko sinua polttaisi päivällä, eikä kuu yöllä. Herra kätkeköön sinun kaikesta pahasta; Hän kätkeköön sinun sielus! Herra kätkeköön sinun uloskäymises ja sisällekäymises nyt ja ijankailkiseen!"

Ja kun Antero oli lukenut tämän hurskaan lupauksen ja taas katsellut Herran paratiisillista luomista, joka keväimen loistossa oli edessänsä, niin painava raskaus katosi sydämmeltänsä, syvä Jumalaan luottamus täytti sielunsa, rukoillen toipui hän ja sydämmensä, rukoili nöyrästi Jumalaa, että hän sallisi hänen nähdä jälleen rakkaan äitinsä.

Hiljaisesta kylästä ei ollut enään paljon näkyvissä, kuitenkin kääntyi Antero siihen suuntaan, lähettäen sinne ystävällisen tervehdyksen, vaan sitte kiiruhti hän askeleitansa ja laskeui vuorelta Schweizin laaksoja kohden.

5.

Valkeus on suloinen, ja se on silmille otollinen
nähdä aurinkoa. (Saarn. 11, 7.)

Hämärti jo, kun Antero saavutti Hauensteinin kylän ensimmäiset talot ja kysyi ravintolaa, jossa pfalzilainen veljensä kirjeen mukaan oli silloin tavattavana. Joukko vieraita, jotka hän heti huomasi työmiehiksi, täytti ravintolan huoneen; niiden joukossa ei ollut Nadler ja Antero kuuli palvelijalta hyvän tunnin kuluvan, ennenkuin toveri tulisi.

"Tänään on ollut vaikea päivä", sanoi isäntä, "pohjaisessa tunneli-rakennuksessa, Läuselfingenin luona on taas ollut veden kanssa tekemistä, jonka ulossaaminen on miltei mahdotonta. Täytyi kutsua avuksi eteläisen tunneli-rakennuksen, niinkutsutun Trimbachin, koko miehistö, jossa Nadler työskentelee, voidaksi vaan muutamia jokia ehkäistä. Se on myös syy, miksi Nadler tänään tavallista myöhemmin pääsee työstä."

"Kertomuksestanne päättäen", sanoi Antero matalalla äänellä, "näkyvät tunneli-rakennukset asettavan eteen suuria vastuksia."

"Sitä minä tarkoitan", myönnytti isäntä, "tuon tuostakin ilmaantuu epäilyksiä, jos työtä voidaan saattaakaan loppuun. Se vaan on varmaa, että monellaisia onnettomuuksia tapahtuu, ennenkuin ensimmäinen juna matkustaa tunnelin läpi. Te tahdotte kai saada palveluksen tunneli-rakennuksessa."

Antero, myönsi.

"No, olkaa sitte vaan sangen varovainen, sillä niin kauvan kuin ollaan yhdessäkin noista kaivoksista, on alinomainen hengenvaara tarjona. Sentähden maksavatkin herrat urakkamiehille niin paljo, hahaha! jos vaan tarpeellisia työvoimia löytyisi, sillä kuka maksotta antauu alinomaiseen vaaraan? No, miten on, voipiko teitä kunnioittaa tuopilla?"

"Tietysti", vastasi Antero, "sitä paitsi pyydän teiltä vähän einettä, sillä olen tänään pitkältä matkustanut ja tulen Badenin maasta, aina Dinkelbergistä asti."

"Dinkelbergistä", keskeytti isäntä suurella ystävyydellä. "Vai niin, olette siis tuo nuorukainen Antero, josta veli Nadler niin paljo on kertonut, ja jonka hyvyyttä ja hurskasta luontoa hän ei kyllin voi kiittää? No, sepä hyvä, että tulitte meille. Nadler on jo puolestanne puhunut työnjohtajan kanssa ja te voitte heti astua työhön. Mutta, tuhat tulimaista, mitä minä tässä lavertelen", keskeytti hyvänluontoinen isäntä puheensa, "kun olin teille antava viiniä ja einettä. Vaan se on oitis tapahtuva, istukaa vaan tuonne perimmäisen pöydän viereen, se on pfalzilaisen veljenne ja hänen toveriensa olopaikka."

Antero seurasi käskyä. Kun hän istui yhdelle puuraheista ja ojensi väsyneitä jäseniänsä, tuntui se hänestä sangen suloiselta. Isännän ystävällinen vastaanotto oli hälventänyt varjot, jotka nousivat sydämmeensä kuullessaan kerrottavan tunnelirakennuksen vaaroista ja salaisuuksista ja kun hän oli virkistänyt itseänsä viinillä ja yksinkertaisella eineellä, pyysi hän isäntää istumaan viereensä, ja kertomaan jotakin tarkemmin Hauensteinin tunnelirakennuksista.

"Siitä ei ole paljo sanomista", nauroi hyvänluontoinen schweiziläinen, "te tulettekin itse jo huomenna omilla silmillänne sen näkemään."

Antero ei helpoittanut pyyntöänsä ja sitte kertoi "Mestari Stympfeli" — kuten isäntää jokapaikassa kutsuttiin seuraavaisesti:

"Niinkuin teille jo olen sanonut, on Hauensteinin vuori, jonka läpi rautatie on kulkeva, sangen kavala toveri, jonka sisuksissa on arvaamattoman paljo vettä. Huolimatta siitä eivät ihmiset ole luopuneet aikomuksestansa, vaan on vuoren lävistäminen aljettu etelästä ja pohjasta. Edellisessä suunnassa, siis Trimbachin kylän luona, joka on aivan Hauensteinin juurella, on työ helpompi, koska he siellä jo ovat tunkeuneet vuoreen enemmän kuin 5,500 jalkaa ja ovat tunnelin jo muuranneet kupuvaksi."

"Suokaa anteeksi, että keskeytän", sanoi Antero uteliaasti, "mitä tehdään oikeastaan sillä uloskaivetulla kivellä ja muralla?"

"Niin, siitä on tuo rautatien valli tehty, joka jotenkin jyrkkään putoo Aare jokeen. Vaan tunnelin vaarallisin osa on pohjaisin, sillä siellä olevaa vettä, kuten jo mainitsin, töin tuskin voipi hallita ja ulossulkea. Sen todistaa parahiten tämän päivän työ, koska keskimmäinen niistä kolmesta kaivoksesta, jotka vuoren huipulta lukien ovat muutaman sadan jalan syvyydessä, yhä sisältää vettä, vaikka se jo on saavuttanut 270 jalan syvyyden. Vettä tulvaa alinomaa ylhäältäkin."

"Siinä tapauksessa ja äärettömän tunnelin holvittamisessa täytyy ilman sisällä kuitenkin olla sangen tukalan", muistutti Antero.

"Sen minäkin luulen", vakuutti isäntä, "ja luulenpa sen vielä olevan sitä laatua, että enemmistön työntekijöistä täytyy kokonaan paljastaa ylä-ruumiinsa."

"Eikö tukeuttamistapauksiakin taida tapahtua?" kysyi Antero vähän vavisten.

"Kyllä, sillä ensimmäisessä 560 jalkaa syvässä kaivoksessa on niinkutsuttu ilmanvaihtaja, joka käypi tunnelista tulvaavan veden voimalla ja saattaa raitista ilmaa sisälle."

"Ja missä on tämä kaivos?" tutki Antero vielä.

"Se aukeaa kylämme takana eräässä vuoren syvänteessä", vastasi puhelias isäntämme, "ja on täyttä kahtatoista jalkaa leveä; paitse sitä se ei ainoastaan ole ilman puhdistamisen tähden, vaan myös kivien ja sellaisten poiskuljettamisen tähden."

Anteron innostus kiihtyi, jonka tähden hän ei lopettanut kysymyksiänsä, liiatenkin kun tuo ahdistava tunne palasi sydämmeensä, vaan aloitti uudelleen:

"Vaan senkaltainen leveä ja syvä kaivos voipi myös minun mielipiteeni mukaan, helposti kukistua maahan, kun ei se ole muurattu, joka tässä tapauksessa pitäisi olla välttämätön asia, etenkin kun tunneli-rakennusta heti toivotaan valmiiksi."

"Aivan oikein", vastasi mestari Stympfeli, koroittaen tuuheita kulmakarvojansa ja kynsien korvallistansa, "kokonaan läpimuurattu ei kaivos juuri ole, vaan ainoastaan 140 jalan syvyydelle; sitte alkaa noin 320 jalan pituinen holvi lankuista ja poikki-hirsistä."

"Ja miten on kaivoksen pään laita."

"Pään laita?" kysyi isäntä nauraen. "Alaosassa, siis tunneliin päin, se taas menee 86 jalkaa kallioon päin."

"Vaan mihin se kuuluu?" kysyi Antero. "Minä en näe siihen minkäänlaista syytä."

"Kuitenkin, ystäväni, kuitenkin, sillä siellä on paja, jossa korjataan aseita ja sitä paitse vielä huone, jossa miehet voivat levätä ja kuivata vaatteensa."

"Ja millä keinoin ja tavoin on vuoren lävistäminen oikeastaan pantava toimeen?" kysyi väsymätön Antero.

"Sitä en saata teille parhaimmalla tahdollanikaan sanoa", nauroi mestari Stympfeli, "sitä paitsi tulee tuolla pfalzilainen veljenne, joka saattaa teille antaa parhaimman vastauksen. Hollah", jatkoi hän korkealla äänellä ja koroittaen kättänsä lisäsi hän, "täällä on Antero, Dinkelbergistä! Hahaha, no, nyt on oleva iloista!"

Nadler, joka muutamien toveriensa kanssa oli astunut sisälle, oli tuskin kuullut tämän huudon, ennenkuin jo syöksyi Anteron luo, syleili häntä ja huudahti hyväsydämmisellä murteellaan: "Jumala suokoon terveeksi korkeudestansa!"

Antero ei ensimmäisessä silmänräpäyksessä tuntenut ystävätänsä, joka vielä oli työvaatteissansa, jotka eivät olleet erin komeat, huopahattu, paksu polviin saakka ulottuva villainen paita ja korkeat vedenpitävät saappaat.

"Niin, niin", nauroi pfalzilainen, "me emme ole kaupunkilaisten näköisiä kaivospuvussamme, vaan se on sangen tarkoituksenmukainen, sillä se suojelee meitä ylhäältä ja alhaalta tulevata märkyyttä vastaan ja saappaat eivät laske likaa lävitse, jossa meidän usein tunnittain on seisominen. Vaan pois nyt kaikki kaivos- ja tunneli-hankaluudet, olemmehan taas Jumalan avulla päässeet tuosta ikävästä vankeudesta sekä tulleet mestari Stympfelin luo, jonka ihanassa viinikellarissa minä, sivumennen sanoen, paljon mieluimmin tahtoisin työskennellä. Tässä, nuorukaiset", liitti hän kääntyen toveriensa puoleen ja osoittaen Anteroa, "tässä on rakas ystäväni Dinkelbergistä, Antero, sydämmellinen, hyvä mies, jota minä en ainoastaan päivin, vaan öinkin olen muistellut, kuin hän on näyttäytynyt unissani, ja hiisi vieköön semmoisessa, joka ajoi hien otsalleni ja heti olisi vaikuttanut, etten enään koskaan olisi lähtenyt kirottuun tunneliin."

Antero katsoi kysyväisenä ystäväänsä, vaan tämä huudahti estäen:

"Toiste, rakas nuorukainen, saat sen vielä kuulla. Vaan pois nyt huolet ja murheet, nauttikaamme vaan viiniä. Ensin tahdon kuitenkin riisua pois virkapukuni ja pukeutua sivistyneitten vaatteisin. Jää vaan rauhallisena istumaan, Antero, minä tulen heti takaisin, sillä minä asun täällä mestari Stynpfelin luona."

Sitte meni iloinen pfalzilainen ovelle tanssien, mikä hänen puvussansa näytti sangen lystikkäältä ja pakoitti läsnäolevat nauramaan.

Oli ihana ilta, jota ystävät viettivät, vaan sitä synkeämpänä valkeni seuraava päivä, jolloin Antero ensimmäisen kerran laskeutui Hauensteinin ammottavaan syvyyteen. Tiedämme ystävällämme olleen sydämmen oikealla paikallansa sekä personallista rakkautta; kuitenkin hiipi hänen päällensä tukala tunne, tehdessänsä työtä vuoren sisässä, ja ne kuusi tuntia, jotka hänen siellä täytyi viettää, tuntuivat hänestä ijankaikkisuudelta. Ainoa lohdutuksensa oli Nadler, joka työskenteli juuri vieressänsä ja joka, huolimatta kauhistavasta ympäristöstä, ei kadottanut mielensä malttia.

"Se on vaan hyvä seikka", huudahti hän huokaavalle Anterolle, "niinkauvan kuin minä olen naapurinasi, ei sinun tarvitse peljätä vuoren syöksymistä, sillä tiedätkö", jatkoi hän naurulla, "rikkaruoho ei turmellu."

Pfalzillaisen iloinen luonne vaikutti sangen virvoittavasti Anteroon. Ja sitä iloisemmin riemahti sydämensä, irtipääseminen läheni ja hän nousi vuoren synkeydestä päivän valoon sekä käänsi askeleensa vähäiseen maataloon, joka oli Hauensteinin korkeimmalla kukkulalla. Täällä oli ystävämme maja; vähäinen, talonisännältä vuokraamansa huone oli asuin- ja makuupaikkansa. Tosin oli tila sangen ahdas ja huonekalut ylen vähäiset, mutta kuitenkin viihtyi Antero siellä hyvästi sekä vietti monet joutohetkistänsä akkunan vieressä, josta oli ihana näköala Aare-laaksoon kylineen ja kaupunkineen, linnoineen ja hovineen.

Vaan enimmän kaikesta rauhoitti Anteron surullista sydäntä sunnuntai rauhoinensa ja juhlinensa, ja kuinka muutoin saattoi ollakaan, koska hän sinä päivänä oli vapaa vuori-vankeudesta ja sai nauttia raitista, ihanaa Jumalan ilmaa. Vasta nyt tunsi ystävämme oikein sen hyväntekeväisyyden, saada pukeutua sunnuntai-vaatteisin, koska hänkin koko viikon kantoi tuota kaivos-pukua, jossa hän ensikerran kohtasi iloisen pfalzilaisen. Kun Antero sitte kylvyllä oli virvoittanut jäseniänsä ja pukeutunut pyhä-vaatteukseensa, kun aurinko loisti suloisesti vähäisen majansa akkunaan sekä levitti loistonsa viehättävän maiseman yli, — silloin oli jo pyhä koittanut hänen sydämmessänsä, juhlallisen kellon äänen kaikuessa, joka kuului lännessä olevasta Isenthalin kirkonkylästä, ja hurskaat kiitoksen tunteet Jumalata kohtaan, joka koko viikon kuluessa uskollisesti oli varjellut häntä, nousivat sydämmestänsä. Ei pitkää aikaa kulunut, ennenkin koputettiin ovelle ja pfalzilainen veli astui sisälle, ystävänsä rinnalla mennäksensä Isenthalin kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Vähäinen kävelymatka vaikutti, koroittaen Anteron hurskasta mieltä; hän silmäili metsäisten vuoren rinteitten välitse Aare-laaksoon, jonka keskellä musta kiiltävä tie luikerteli, yhä enemmän ja enemmän lähestyen pimeätä tunnelia, jossa ystävämme tunsi itsensä niin sanomattoman onnettomaksi. Vaan sunnuntaisin hän ei sitä ajatellut, uskolliset sinisilmänsä viihtyivät ainoastaan auringon paisteesta välkkyvässä Aaressa, vihreillä kummuilla ja vuorilla sekä alppein juhlallisuudessa, joitten huiput aamupilviä syleivät, hänen mennessään Isenthalin kirkolle, joka seisoo korkealla vuorella. Kun sitte saarna loppui, palasivat ystävät taas Hauensteiniin; iloinen pfalzilainen teki pienen tervehdyksen mestari Stympfelin luona viinikellarissa, kun Antero huoneessansa veti pöydän akkunan ääreen ja, otettuansa esille paperia ja kirjoituskoneet, istui kirjoittamaan hyvälle vanhalle äidillensä pitkän lohduttavan kirjeen. Sen hän tarvitsikin, sillä surren paljo poikaansa ei hän voinut hillitä surullista tunnetta, joka tuon tuostakin hiipi sydämmeensä. Kirjeen kirjoitettuansa ja yksinkertaisen päivällisen syötyänsä, meni hän uudestansa ulos raittiisen, vapaasen Jumalan luontoon, sille eli viereiselle kukkulalle, jossa ystävämme yhdessä samoten joko Uuden-Wartburgin tahi Frohburgin raunioille istuivat ja katselivat laajaa maisemaa, jonka itäisessä reunassa näkyi Baden järvi ja eteläisessä joku Montblanc-vuoren kukkuloista. Illan viettivät ystävät samoin yhdessä, etenkin kun enemmän ja enemmän erkanivat työtovereista, joista enemmistö oli raakaa ja epäsiveellistä, sekä kurjissa pidoissa sunnuntaisin tuhlasivat kaikki ansaitun viikkopalkkansa. Että nämä miehet eivät olleet juuri mitään ahkeroita, voipi ajatella, ja sen kautta, pfalzilaisen ja Anteron ei ollut vaikea nousta työn-kaitsijoiksi. Tämä herätti kuitenkin toisten kateutta ja Anterolla oli siitä paljon kärsimistä, koska hänen hurskas luonteensa usein antoi aihetta alammaistensa ivaan ja pilkkaan, niinkuin kohta saamme nähdä. Kun nimittäin Antero ensi kertaa kaitsijana meni miestensä kanssa tuonne pimeään syvyyteen, virkkoi hän työmiehille:

"Jokaisessa vuorikaivoksessa, miehet, löytyy kappeli. Siihen vuorelaiset astuvat, ennenkuin menevät kaivoksiin, Jumalan suojelusta rukoilemaan. Seuratkaamme tätä esimerkkiä ja lausukaamme, ennenkuin käymme työhön, samoin lyhyt rukous."

Pilkallinen hymy oli vastauksena ja Antero yksin pani kätensä ristiin. Heti senjälkeen kun miehistö oli astunut työhuoneesensa, tapahtui kaksi onnettomuutta; holvi-rakennuksesta putosi kivi, joka yhdeltä työmieheltä muserti käden ja toiselta jalan. Vaan tämä surullinen tapaus saattoi niin hyvät hedelmät, että Anteroa seuraavana aamuna, kun hän alammaistensa kanssa meni työhön ja pani ristiin kätensä, ei enään pilkattu; tosin seurasi ainoastaan vähäinen osa hänen esimerkkiänsä, kuitenkin jäivät toiset rauhallisina seisomaan ja kasvonsa osoittivat suurta vakavuutta. Kun Antero näki tämän ihanan seurauksen, rupesi hän enemmän ja enemmän vaikuttamaan työmiesten raakaan luontoon äitinsä antaman aarteen avulla, joka hänellä aina oli luonansa. Ja Jumala siunasi hänen jalon tarkoituksensa ja antoi hänen pelastaa niin monen paatuneen mielen, ennenkuin eräs onnettomuus tapahtui, josta seuraava luku kertoo.

6.

Herra, Isä, Jumala! Ole Sinä kanssani.
(Em. Gebel'in rukous).

Pfalzilaisessa veljessä oli sitte edellisen päivän erinomainen muutos tapahtunut; hänen muutoin niin iloinen katseensa osoitti nyt surumielisyyttä ja hänen tähän saakka sileässä otsassansa näkyi surun ja murheen ryppyjä. Tämä muutos ei jäänyt huomaamatta uskolliselta ystävältä ja tämä pyysi hänen kertomaan sydämmensä kipua. Vaan Nadler piti kaikellaista puhetta ja tahtoi vielä tehdä muutoksen ulkonaisessa käytöksessänsä todettomaksi. Antero ei helpoittanut, vaan ahdisteli ystävätänsä siksi kuin tämä vihdoin sanoi hänelle:

"Tänään on Toukokuun 27 päivä, päivä, jona minä neljäkolmatta vuotta sitte tulin mailmaan. Minä olen muutoin iloinen toveri ja tiedän, ettei rakas Jumala iloista luonnettani ole paneva pahaksensa, sillä tuleehan ilo häneltä. Syntymäpäivänäni vaihdan kumminkin totista puhetta sydämmeni kanssa, ja muistelen erhetyksiä, joihin kuluneella vuodella olen tullut syypääksi; minä sitte aina lupaan panna alttiiksi kaiken siveellisen voimani, tullakseni yhä paremmaksi ihmiseksi. Ja sentähden en tahdo tänäänkään antaa valheen ystävätäni kohtaan tulla itselleni syyksi. Niin, rakas Antero, sinä et ole pettynyt, sydämmeni on vakaa ja eräs surullinen tunne käypi läpi sydämmeni, sillä muutama yö sitte näin minä taas saman unen, josta mainitsin sinä iltana, kun tänne saavuit."

Nadler vaikeni, surullisena luoden silmänsä maahan, ja Antero kysyi värähtävällä äänellä:

"Tahdotko kertoa unen minulle? Olkoon se kuinka vaikea eli surullinen hyvänsä, niin pyydän sinua kuitenkin, ettet jätä minua epätietoisuuteen."

"No hyvä, Antero", jatkoi ystävä vähän mietittyänsä, "saat tietää kaikki. Vaan menkäämme taas työhön ja odottakaamme siksi kuin joutohetki lähestyy."

Antero suostui iloisesti pfalzilaisen veljensä ehdoitukseen ja hetkisen kuluttua he taas kalkuttelivat ja lapioivat synkässä kaivoksessa...

Hauensteinin ylimmäisellä huipulla kohoaa niinkutsuttu Frohburg, joka useimmiten oli molempien ystävien vaeltamisen päämaalina, kun päivän vaikean työn perästä lähtivät vaeltamaan, vahvistuaksensa raittiissa vuoren ilmassa. Monesti oli tapahtunut, että molemmat myöhään iltaan istuskelivat tällä ihanalla kukkulalla, silmiänsä virkistäen mahtavan maiseman katselemisella, joka täyden kuun valossa oli edessänsä. Frohburgille he nytkin ohjasivat matkansa, vaikka vasta yhdeksältä olivat päässeet kaivoksesta; sillä mitä pfalzilainen veli Anterollemme oli kertova, oli sitä laatua että hän saattoi sen ilmoittaa ainoastaan Jumalan vapaassa ilmassa, Hänen henkensä ympäröimänä, joka vuoren huippuja syleilee. Ihana Toukokuun ilta oli levinnyt kukkuloille ja laaksoihin, joita kuun loisto valaisi, joka täydessä majesteetissansa kirkkaasti loisti Pilatus ja Rigi vuorten huipuille sekä näytti ikäänkuin lähenevän.

Molemmat ystävät olivat istuneet eräälle Frohburgin puiston istuimista, virvoittaen itseänsä kuutamo-maiseman lumousvoimalla sekä vuoren harjanteilta katsoen laaksoihin, jossa puut tuhansine valkeine kukkineen nuokkuivat, niin että ne katselijan silmässä näyttivät ikäänkuin jäävuorilta, joita ikuinen lumi — maallisen katoovaisuuden kuva — peittää.

Yltympäri vallitsi syvä hiljaisuus; ainoastaan kaukainen kylän kello kaikui muistuttaen, että vielä vähäinen aika on jäljellä, vaan vienosti ja uneliaasti kaikui ääni, ikäänkuin ei se tietäisi, että se ilmoittaa todellisuuden "totista sanaa ajallansa."

Kuun hopealoiste heijahti laaksossa juoksevan Aaren laineisin sekä Trimbachin kirkon ristiin. Ja näihin oli pfalzilaisen katse kiintyneenä; sillä tuo muuten niin iloinen kisälli tiesi hyvinkin, että tuolla rauhallisella paikalla jo moni tunnelissa onnettomuuden saanut on haudattuna ja oliko tuo kehoittava merkki, maallisen ikeen alta pääsemisestä, yhdistyksessä tuon unen kanssa, josta hän nyt aikoi kertoa ystävällensä. Hän kertoi:

"Olin vasta muutamia päiviä oleskellut Hauensteinissa, kun eräänä yönä tuo uni minua häiritsi, joka siitä lähtien ei ole muistostani kadonnut. Sen päähenkilönä on rakkain ystäväni, ja se on haikeana suruna sydämmessäni. Kentiesi tuo omituinen uni olisi jo kadonnut muistostani, ellei se muutama yö sitte samankaltaisena olisi palannut. Olen luvannut sinulle sen todellisesti kertoa, sentähden kuule seuraavata. Näin unta, että, kuten tänäänkin, katselin Frohburgista ja kuu loisti hopeisena taivaalla. Katseeni ei ollut kiintyneenä siihen, eikä edessäni olevaan maisemaan, vaan erääsen pieneen vainioon, joka muistutti, kuinka ihminen on pakoitettu jättämään mailman. Trimbachin ristit kiilsivät kuin nytkin, kuun valossa, vaan niitten takana ilmaantui vielä suurempia, joissa riippui vereksiä seppeleitä, ja minusta oli, kuin jos yksi niistä olisi kasvanut yhä korkeammaksi sekä yhtäkkiä ollut sinun haamuisesi ja lähestynyt minua ylenluonnollisessa muodossa; ja kun kysyin, jos todellakin olet sinä itse, niin sinä sanoit: 'Niin olen, ystäväni, vaan vaivainen ruumiini ei enää sisällä henkeäni, sillä minä olen valonhaamu, joka kiitää yhä korkeammalle taivaan valtakuntiin, jonne Jumala on asettanut valtaistuimensa ja Kristus Vapahtaja istuu oikealla kädellänsä.' Minä hämmästyneenä vähän vaikenin, vaan sitte rohkenin kysyä: 'Mistä se tulee, Antero, että niin oitis olet jättänyt minun!' Ja sinä vastasit: 'Katso noita ristejä, jotka tuolla hautausmaalla kasvavat ikäänkuin sienet maasta, ja tuota jylhää vuorta, jonka läpi itsepäinen ihminen tahtoo saattaa höyrykoneensa, niin sinä olet huomaava, että Jumala on siihen asettanut kieltonsa ja antanut kaikkien eläinten hukkua, jotka ovat työssä avulliset olleet. Vasemmalla ja oikealla puolellani, edessä ja takanani, lepäävät väsyneet toverini ikuisessa unessansa, ja ainoastaan minä olen ylösnoussut, sinulle ilmoittamaan, ettei ihmisen pidä olla ylpeän ja että Jumala pitää huolen siitä, etteivät puut taivaassa kasva.' Ja tämän sanottuasi sinä katosit, minä katselin noita monia ristejä, ja heti senjälkeen heräsin. Siitä lähtien en ole voinut hillitä haikeata tunnetta, ja minusta tuntuu, että todellisesti olen näkevä, mitä kahdesti unessani olen nähnyt."

Kertoja vaikeni, samoin Anterokin. Hautausmaan ristit vaipuivat jo yön pimeyteen, kuu oli laskeumaisillaan vuorten taakse.

"Me olemme kaikki Jumalan kädessä", virkkoi Antero vihdoin vakavalla äänellä, vaikka sydämmensä sykki tuntuvasti.

"Vaan miksi lähettää hän meille niin omituisia unia?" sanoi pfalzilainen miettivästi. Ystävä ei virkannut mitään ja Nadler jatkoi: "Minusta tuntuu kuin meidän molempien pitäisi jäädä pois työstä huomenna. Se on kentiesi seuraus tuosta pahoinvoinnista, joka minua kahtena päivänä on vaivannut ja jota minä en voi välttää; minä olisin sinulle sangen kiitollinen, jos sinä huomenna minua totteleisit, sillä minä olen päättänyt seuraavaksi päiväksi jäädä kotio."

"Minä tahdon sinulle tunnustaa", otti Antero nyt sanoaksensa, "että minunkin sydäntäni vaivaa surullinen tunne ja minä olen sangen alakuloinen, ikäänkuin minua kohtaisi joku suuri onnettomuus. Vaan kun nyt silmään tuohon hiljaiseen kuun valaisemaan maisemaan, jossa hyvin on näkyvänä Jumalan kaikkivaltaisuus ja hyvyys, niin sisällinen ääni sanoo: Jatka pelkäämättömänä matkaasi, jolla Jumala sua johdattaa; hän on aina oleva kanssasi, synkimmässä vuoren kaivoksessakin. Ja jos hän tahtoo, että jäät eloon, niin se on tapahtuva, vaikka vuoret tuhansin kerroin syöksyisivät päällesi; mutta jos hän nyt on kutsunut sinun taivaan valtakuntaan, niin hän on löytävä sinun, vaikka kuinkakin turvallisesta paikasta. Ota vastaan sydämmellisin kiitokseni uskollisesta ystävyydestäsi, sillä siitä tuo paha uni on saanut alkunsa, äläkä pane pahaksi, jos huomenna ja seuraavina päivinä en ole rinnallasi — pahoinvointisi lienee kuitenkin Jumalan avulla katoava. Mutta aika rientää, ja läheltä sekä kaukaa kuuluva kellon ääni ilmoittaa yhdettätoista tuntia. Erotkaamme nyt, ja olkoon sallittu, että iloisina täällä Frohburgissa vastakin viipyisimme ja ihailisimme tätä Jumalan luomaa paratiisia."

"Jumala suokoon niin", vastasi pfalzilainen huoaten. Sitte molemmat käsitysten astuskelivat alas Hauensteiniin. Erotessansa teki ystävä, mitä ei ollut koskaan ennen tehnyt: hän suuteli Anteroa, joka tästä rakkauden osoituksesta liikutettuna ei voinut olla huomaamatta jotain kauhun tunnetta; kumminkin rohkaisi hän mieltänsä, heitti sydämmellisen jäähyväisen ystävällensä ja meni rauhalliseen majaansa.

Viileä Toukokuun yötuuli puhalsi akkunasta, jonka viereen Antero istui, vielä kerran silmäilläksensä kuun valaisemaa maisemata. Vihdoin täytyi hänen siitä erota ja mennä vuoteellensa. Vaan akkunan hän jätti auki, sillä hänestä tuntui, kuin raitis Jumalan ilma, joka esteettömästi tuli sisälle, olisi ollut hänelle tarpeen. Hän pani kätensä ristiin ja rukoili:

Herra! sydämmeni turva, ole kanssani
Armon lähde, iloss' ja murheess' on kanssan'
Suojele synkässä vuoren yössä
Ja kaivoksess' oo toverinan'
Oi turvani, vahvuuteni, päivän valoni,
Eloni iltaan älä hylkää minua.

Hurskaasti rukoilevan Anteron kädet jäivät ristiin, kun virvoittava uni ummisti väsyneet silmänsä; ja kuun kirkastava loiste valaisi hänen kasvojansa, samoin kuin maisemaa ulkona.

Tuskin alkoi Toukokuun 28 päivän aamu hämärtää, kun Antero jo nousi vuoteeltansa. Hänen tarvitsi vasta kello 10 olla eteläisessä tunnelissa, jolloin oli työmiesten vaihto, kuitenkin johdatti ikäänkuin lumoavainen voima häntä Jumalan raittiisen ilmaan.

"Kah, näin varhain jo ylhäällä?" huusi hänelle isäntänsä, joka juuri palasi tallista eläimiä ruokkimasta ja kohtasi Anteron ovella. "Emäntä ei ole vielä noussut, eikä kahvi ole valmista."

"Antakaa vaimonne nukkua rauhassa", vastasi Antero, "voinhan aamujuomattakin tulla toimeen."

"Vaan minne aiotte?" kysyi isäntä ihmetellen.

"Tahdon, ennenkuin menen kaivokseen, vähän samota Jumalan vapaassa ilmassa. Tänään taas saan tuskin nähdäkään aurinkoa, koska vasta illalla jätämme tunnelin."

"No, sitte ottakaa matkaanne tarpeeksi ruokaa", kehoitti isäntä.

Antero myönnytti hänelle ystävällisesti ja meni astuskelemaan kultaiseen aamuun. Hän oli tuskin astunut kahta sataa askelta, ennenkuin hän huomasi pfalzilaisen veljensä, joka juosten tuli hänen luoksensa.

"Minua aavisti, etten kohtaisi sinua kotona", sanoi ystävä, jonka kasvot ilmoittivat suurta liikutusta, "sentähden lähdin niin aikaisin matkaan."

"Ja mitä sinun on?" kysyi Antero. "Tunnetko itsesi pahoinvoivaksi vai onko jotakin tapahtunut? Minä pyydän, älä salaa minulta mitään."

"Ei, ei, kaikki on järjestyksessä. Vaan minä pelkään, että tämän päivän kuluessa jotakin on tapahtuva alhaalla tunnelissa; ja sitte, ollen koko yön hurjien unien rasittamana, nämät kaikki tarkoittivat sinua ja tuota kaivosta. Kuule siis varoittavaa ääntäni, seuraa minun esimerkkiäni ja jää tänään pois työstä."

"Sinä olet sairas, ystäväni", vastasi Antero, "sen huomaan suuresta liikutuksestasi; mielikuvitteesi on kuumeessa ja luopi eteesi kuvia, jotka sinua peljästyttävät. Päätökseni on, että juuri kello 10 menen miesteni kanssa alas ja, jos tahdot, voit illalla odottaa minua käytävässä."

Pfalzilainen ei heittänyt varoituksiansa, vaan ei hän kuitenkaan voinut saada mitään toimeen ja erosi vihdoin suurella surulla. Ystävämme samosi iloisena vuorelta vuorelle, kunnes aika läheni, jolloin hänen täytyi jättää jäähyväiset suloiselle päivälle. Miehistö, paitsi Nadleria, oli kokoontunut ja saapunut heti tunnelin suulle. Antero jäi siihen seisomaan ja, paljastaen päänsä, rukoili hän: "Herra suojelkoon sisälle- ja uloskäymisemme sekä johdattakoon taas ylös maasta. Sen suokoon rikkaasta armostansa! Amen."

Ei ollut enään vähemmistö, joka hänen hurskasta esimerkkiänsä seurasi ja vahvistettuina menivät he työhönsä. Ainoastaan Antero jäi jälelle ja katsoi tarkkaan kaivoksesta ylös, joka, niinkuin tiedämme, loppuu Hauensteinin kylän yläpuolelle.

"Mutta mitä tuo on?" virkkoi hän kahdelle ohitse menevälle sepälle. "Täällä haisee kovin savulta."

"Luonnollisesti", vastasivat molemmat, "koska ovat kaivoksessa sytyttäneet tulen, saadaksensa ilmanvetoa tunnelissa; siellä onkin ilma niin ummehtunutta, että on vähällä läkähtyä."

"Tulta", virkkoi Antero hämmästyen. "Minne olette sen virittäneet?"

"Eräälle rauta-ristikolle tuolla puuhäkin päällä, joka on estämässä putoavia kiviä."

"Jos minä olisin käskemässä", jatkoi Antero, "niin antaisin sammuttaa tulen, sillä se voipi saada aikaan hirveän onnettomuuden. Ajatelkaa vaan, että kaivos muutaman sadan jalan pituudelta on peitetty puuseinällä, joka teidän ahjonne helteestä ja savusta on niin kuivunut, että yksi ainoa kipuna on kylläksi panemaan tuleen koko tornin; ajatelkaa sitte sitä hirveätä onnettomuutta: enemmän kuin sata työmiestä vuoren sisässä tulisivat haudatuiksi palavan puutornin ja sen kuumeesta murtuneen muurauksen alle."

"Sinä olet narri", huusi toinen sepistä, "kuinka voi tuli sytyttää tornin puuseinämän, kun se palaa rautaristikolla? Sitä paitsi on varsin mahdotonta, että tulikipuna ulottuu puuseinään, joka alkaa vasta kahdeksankymmentä jalkaa ylempänä. Siihen vielä vartioipi yksi työmies tulta, joka on aivan tarpeellista, koska ilmavaihtaja ei voi saattaa tarpeeksi raitista ilmaa. Pitäkäämme tulta kaivoksessa, ylimmäisen työnjohtajan käskystä, ilma on tuntuvasti parantunut, siis voitte tekin tunnelin perällä helpommin hengittää."

Antero kohotti olkapäitänsä, huoahti ja vastasi: "Kunhan ei tulenne vaan ketäkään meistä tekisi kylmäksi."

Sepät nauroivat ja Antero meni kaivokseensa. Siinä osassa oli tunneli ainoastaan puoleksi, se on tuhat jalkaa avaralta valvattu, toista osaa sitävastoin suojelivat puujoukot. Antero oli aivan kaivoksen päässä miehinensä työssä, jossa puoleen päivään rauhassa jatkoivat työtänsä.

7.

Ja he menivät syvyyteen alas.
(Ps. 107, 26.)

Vaikka pfalzilainen työnjohtajalle oli ilmoittanut itsensä sairaaksi, ei hän kuitenkaan voinut pysyä huoneessansa. Lakkaamatta ajatteli hän Anteroa ja joku näkymätön voima saattoi hänen vihriöiden kukkuloiden ympäröimälle vuoren seljänteelle, jonne kaivoskin ulottui. Koska sillä välin oli sopimatonta, että pfalzilainen sairaana näyttäytyi, niin hän meni Anteron isäntäväen luo, joiden talosta saattoi nähdä kaivoksen. Uskollinen pfalzilainen oli talonväelle ilmoittanut surunsa Anterosta, ja he olivat kutsuneet hänen koko päiväksi olemaan vähäisessä majassansa; sitä paitsi koki isäntä kaikin voimin ilahuttaa vierastansa, jonka tähden hän murkinan syötyä sanoi hänelle:

"Nyt täytyy teidän kerran tulla navettoon lehmiäni katsomaan. Minä vakuutan teille, että ne ovat erinomaista rotua, ja te saatte hakea laajalta, löytääksenne semmoista karjaa."

Nadler seurasi ystävällistä talonpoikaa ja oli juuri astunut navettoon, kun talon emäntä tuli sinne juosten ja huusi molemmille:

"Tulkaa pian ovelle. Kentiesi erehdyn, vaan minusta on kuin kaivoksen puutorvesta nousisi mahdottoman paljo savua."

Pfalzilainen vaaleni ja hänen täytyi tarttua oveen; kuitenkin rohkaisi hän mieltänsä ja juoksi talonväen kanssa talon edustalle.

Emäntä oli valitettavasti puhunut totta, sillä kaivoksen joka liitteestä ja halkeamasta nousi paksuja savupatsaita.

"Armollinen Jumala", huusi Nadler, lyöden käsiänsä yhteen. "Tuo sakea savu ei saata mitenkään tulla pajasta! Kuulkaa vaan, kuinka kaivoksen sisällä rätisee!"

Samassa silmänräpäyksessä nousi vinkuen liekkipatsas kaivoksesta, ahneesti nuolten puutorvea.

"Laupias Jumala!" huusivat talonpojat, "Hauenstein on tulessa! Auttakaa, — sammuttakaa!"

Näin huutaen syöksyivät he naapuritaloihin, joiden ovilla asukkaita jo näkyi. Nadler jäi kuitenkin ikäänkuin kiinnisidottuna seisomaan, lakkaamatta tuijottaen tulipatsaasen, joka nyt heitti palavia lautoja ikäänkuin korsia ilmaan. Kaivos näytti todellakin muuttuneen tulta-suitsuttavaksi vuoreksi — ylt'ympäri satoi kallion lohkareita ja leimuavia hirsiä. Ja tämän jättiläisliekin yli nousi ja vyöri suunnaton savupatsas taivasta kohden, joka näkyi peninkulmien laajuudelle. Ken tietää, kuinka kauvan Nadler vielä olisi seisonut neuvotonna ja toimetonna, elleivät muutamat työmiehet, jotka myös tulivat kotoansa, mennäksensä työhön, olisi häntä herättäneet, huutaen:

"Nopeasti alas Hauensteiniin, tunnelin suulle!" Heti liittyi pfalzilainen miehiin, ainoastaan ajatellen pelastaa tunnelissa viipyvää Anteroa. Vaan he eivät olleet ensimmäiset, jotka saapuivat suulle, sinne ja tänne kiiruhtavista, kysymyksiä, neuvoja ja käskyjä, ja välistä tuo alinomainen voivotus "auttakaa! Kristuksen armon tähden, auttakaa!" kuului yhä. Heti näyttäytyi, että sadastaviidestäkolmatta työmiehestä, jotka olivat tunnelissa, ainoastaan noin kuusikymmentä pelastui, kaksikuudetta sitä vastoin oli haudattuna kaatuneen puutornin palavien raunioiden alle.

"Jumalani!" voivottelivat muutamat sinne tulleista työmiehistä, joilla kaivokseen peittyneiden joukossa oli sukulaisia, "miten voi tämä onnettomuus tapahtua?" Vastaus tähän kysymykseen viipyi vähän, kunnes vihdoin yksi niistä sepistä saapui, joiden kanssa Antero edellä puolen päivää oli puhunut. Raivokkaina ja mahdottoman liikutettuina nämä kertoivat:

"Kaikki kävi hyvin ja ilmanveto kaivokseen tuli ristikolle viritetyn tulen tähden kiivaammaksi. Silloin huusi yhtäkkiä noin kello 12 aikana lämmittäjä pajaamme alas:

"'Tuli on irti kaivoksessa.' Me heitimme heti pois vasarat, kiiruhdimme ylös, kurkistimme kaivokseen ja näimme sen kirkkaissa liekeissä. Muutamien hetkien perästä huusimme tunneliin: pelastakaa itsenne! ja eräälle apumiehelle annoimme käskyn, oitis kiiruhtaa N:o 18 ja 19, siis tunnelin perimmäiseen osaan ilmoittamaan kaivoksen olevan tulessa sekä heidän pitävän pelastautua. Poika tekikin, kuten käskettiin, vaan näki itseänsä pilkattavan. N:o 19:ssä oli myös neljä työmiestä syömässä murkinaansa ja nämät ynnä eräs neljäs työssä oleva eivät antaneet itseänsä häiritä ja vastasivat rauhallisesti: ei nyt liene huhtikuun ensimmäinen päivä. Ainoastaan muutamat harvat seurasivat kehoitusta, etenkin kun tuli n:o 15:ssä oli näkyvissä. Muutamia minuuttia myöhemmin syöksihe jo palavasta kaivoksesta lankkuja ja kiviä syvyyteen. Muutamat työmiehet epätoivoisina peräytyivät tulisateesta, kunnes viimein, tulesta pelastuneitten toverien kehoituksesta, rohkenivat tehdä hyppäyksen ja pelastuivat."

"Vaan kuinka oli mahdollista, että perimmäisessä osassa työskentelevät eivät luottaneet apumiehen kehoittavaan huutoon", kaikui heti kokoontuneen joukon suusta.

"Sen tahdon teille sanoa", vastasi eräs vanhanpuoleinen mies, joka oli ollut Anteron käskyn alaisena, ja ajoissa päässyt pakenemaan. "Muutamat miehistämme olivat aamulla kuulleet keskustelun, jota johtajamme Antero piti kahden sepän kanssa. Hän ei hyväksynyt tulta kaivoksessa sekä pelkäsi puuseinän helposti saattavan syttyä, joka valitettavasti nyt on tapahtunut. Vaan sepät nauroivat hänelle. Kun nyt apumies huusi: 'pelastakaa, pelastakaa itsenne!' syöksyen meidän osaamme, niin enemmistö luuli sen olevan pilaa, josta Antero apumiehen kanssa olisi suostunut."

"Oi, Jumala", kuului vaikeroivan apumiehen ääni, "te ette tahtoneet minua uskoa, ettekä Anteroakaan, joka kuitenkin rukoili, niin pian kuin mahdollista pakenemaan. Oi, taivaani, se hyvä ihminen ei ole täällä; hän lähetti minun edeltäkäsin ja on itse juossut syvemmälle tunneliin, kehoittaaksensa muita pakenemaan."

Tunnelin suulla oli joukko työväen asunnoita, ja kaikista riensi miehiä, vaimoja ja lapsia, kaikki etsien pelastuneitten joukosta omiansa. Nimiä huudettiin ja epätoivoisina kysyttiin: "Onko isäni täällä?... Oletteko nähneet poikaani?... O Jumalani, lienee toki veljeni pelastunut!" Ja kun täällä kaikui iloinen huuto, niin tuolla voivoteltiin, joka koski vuoreen haudatuita poloisia. Mutta kauvan ei viivytelty joutavissa vouhotuksissa; heti kaikui huuto: "Ylös, ylös! veljiä pelastamaan!" kaikki riensivät tarpeellisine aseineen tunneliin, huolimatta savusta ja kuumuudesta, koska oli kysymyksessä, avata rauniovalli ja onnettomille tovereille avata käytävä. Mutta esteet olivatkin vahvemmat kuin tahto; heti näkivät työmiehet, enenevän savun tähden, olevansa pakoitetut jättämään tunnelin ja etsimään raitista ilmaa. Heti he taas kuitenkin riensivät sisään työtä jatkamaan. Niin oltiin kaikin voimin työssä kello kahdeksaan illalla, jolloin jo kahdeksan jalkaa oli murrettu; yön kuluessakin murrettiin vallia päästääksi pois sisään suljettuja, koska oli luultava, että viimeksimainitut samoin koettivat päästä pois.

Sillä välin oli laajalle näkyvien tuli- ja savupatsaiden kautta suuri joukko ihmisiä rientänyt lähimmäisistä seuduista palolle siinä aikomuksessa, että kaikin voimin auttaisivat onnettomia, jota tuliruiskut ja muut aseet osoittivatkin. Tuo turmiollinen palo olisi helposti voinut tarttua taloihin ja samoin koko Hauensteinin kylään, ellei apuun rientäneet olisi ruvenneet tulen uhkaamia taloja suojelemaan. Tämän tehtyä ruvettiin arvelemaan, millä keinolla kaivoksessa kytevä tuli olisi sammutettava. Muutamat ehdoittivat, että kaivos ylhäältä tukittaisiin, joten tuli sammuisi; toiset arvelivat kuitenkin, että näin menetellen sisään suljetuilta riistettäisiin hengitykseen tarpeellinen ilma. Toiset taas katsoivat paremmaksi, antaa tulen lakata riehumasta, etenkin kun liekit voisivat saattaa tunneliin raittiin ilman vetoa. Mutta enemmistö oli sitä mielipidettä, että tuli sammutettaisiin vedellä, ja vaikka monet huomauttivat vaaraa, että senkautta saatettaisiin tunneliin läkäyttävä höyry, joka tulisi epäilemättä vaaralliseksi suljetuille sekä haitalliseksi jokaiselle pelastustyössä toimivalle työmiehelle, niin kaivos kuitenkin oli aukkoon asti noin kaksi jalkaa peitossa. Läheisyydessä oli lammikko, josta kaivokseen saakka miehistö muodosti jonon sekä toinen toisellensa antoi ämpärin, kunnes lammikko oli tyhjänä. Tämän menetystavan älyttömyyttä ei kukaan huomannut, jonka tähden sitä jatkettiin koko yö perjantain puolille päivää. Vaan heti ilmautuivat surulliset seuraukset. Kello 7 asti olivat työmiehet voineet jatkaa tekoansa tunnelin aukon suulla. Vaan nyt ilmautui tukokaasua ja työmiehet vaipuivat maahan pyörryksiin. Siitä huolimatta eivät he hellittäneet pelastustyötänsä, vaan piammiten näyttivät sankariluontoa, jommoista tappelussakaan urhoollisemmasti ja kauniimmasti ei voi osoittaa. He panivat oman henkensä alttiiksi, pelastaaksensa toisten henkeä sekä itse mieluummin heittäytyivät uhriksi.

Ei meidän tarvitse mainita, että näiden urhoollisten riveissä pfalzilainen oli ensimmäinen, hänen elämänsä ei maksanut mitään, kun ystävänsä oli niin suuressa vaarassa. Perjantain aamuna oli tukokaasu muuttunut semmoiseksi, että tunnelissa sytytetyt lyhdyt tuskin saattoivat palaa, ja pimeissä käytävissä oli paljous työmiehiä pyörryksissä, maassa kamppaillen tukeuttamis-kuolon kanssa. Tosin saatettiin he pois raittiisen ilmaan, vaan niin moni, niin pian kuin näki suloisen päivän valon, heitti henkensä. Kohta oli suuri joukko näitä urhoollisia tiedottomina ja kuolevina tunnelin aukon suulla.