Maa-orja: Kertomus Aleksanteri I:sen hallituskaudelta Wenäjällä

MAA-ORJA

Kertomus Aleksanteri I:sen hallituskaudelta Venäjällä

Nuorisolle ja heidän ystävilleen omistanut

OSKAR HÖCKER

Suomennos

Kuopiossa, U. W. Telénin kustannuksella, 1901.

SISÄLLYS:

I. Pyhän Elisabethin päivä. II. Valkeita orjia. III. Talvipalatsissa. IV. Kätkössä. V. Ainoastaan yksi sielu. VI. Ilian kultavesi. VII. 91. psalmi.

I

Pyhän Elisabethin päivä.

Talvi Venäjällä tuutuu meistä peloittavalta. Ajattelemme silloin ehdottomasti hirmuista pakkasta, kauheita lumikinoksia, jäävuoria ja kuoliaaksi paleltumista. Pakkasta, lunta ja jäätä on venäläisillä tosin yllin kyllin, mutta onhan heillä myöskin laitoksia, jotka tyydyttävästi suojelevat heitä luonnon kovuutta vastaan. Köyhimmälläkin miehellä on lammasnahkaturkkinsa, ja parempiosaisten asunnot ovat varustetut ei ainoastaan vahvoilla sisäikkunoilla ja korkeilla kaakeliuuneilla, vaan myöskin porstuoilla ja etehisillä, joitten rakennustapa estää pakkasta tunkemasta sisään.

Neljäntenätoista päivänä marraskuuta heitteli harmaa talvitaivas alas runsaasti lunta ja räntää. Tästä huolimatta tungeskelivat Pietarin asukkaat kaduilla ja toreilla, sillä nyt vietettiin keisarinnan nimipäivää, jolloin hovi näytti kaiken komeutensa ja loistonsa. 300,000 ruplaa maksoikin vuosittain nämät nimipäivät tsaarille. Aamupäivällä oli juhlallinen vahtiparaadi, iltapäivällä suuri "gulanie" (hitainen huvikulkue) ja illemmalla tanssiaiset keisarillisessa palatsissa, juhlavalaistus kaupungilla ja loistava ilotulitus.

Juhlan ensimmäinen osa, vahtiparaadi oli ohitse ja nadsirateli Markowna, vihreässä, kullalla reunustetussa univormussaan, oli palannut kotiinsa. Tämä ankara herra kuului Pietarin poliisivirastoon ja edusti poliisipäällikkönä yhden kaupunginosan piirimiehiä. Hänen kansliansa — konttooriksi nimitetty — oli tänä juhlapäivänä suljettu ja hänen palveluksessaan olevilla kirjureilla oli vapaapäivä. Tämä vapaapäivä tuotti heille luultavasti kauniin rahasumman, koska nämä hänen alamaisensa samalla myös harjoittivat salapoliisin tointa, vakoilivat töllistelevässä ihmisjoukossa ja antoivat ilmi jokaisen hallitusta moittivan lauseen.

Markowna ei ollut — huolimatta päivän juhlasta — niinkään hyvällä tuulella, sillä "Matti" oli jälleen pujahtanut hänen kukkaroonsa. Tämä tapahtuikin aika usein vuoden kuluessa huolimatta hänen hyvistä tuloistaan. Oikeudenkäynnit poliisiasioista eivät ainoastaan tuottaneet hänelle melkoisia rahasummia, vaan olipa hänellä vielä lisäksi koko joukko muitakin sivutuloja, joista mainitsemme ainoastaan ne, jotka talonomistajat hänen allensa kuuluvassa kaupunginosassa maksoivat hänelle. Jokaiselta näistä hän sai näet vuosittain 25 raplaa ainoastaan sentähden, ettei hän dvornikkaa (talonmiestä) ahdistaisi, jos tämä nimittäin sattuisi liian myöhään katua puhdistamaan eli jos muutoin joku mitätön asia unhottuisi.

Meidän nadsiratelimme kuului kumminkin niitten joukkoon, jotka söivät hyvin ja elivät hyvin ja rakastivat niinkuin suurin osa kansalaisistaan väkijuomia ja korttipeliä. Mutta tällaisiin menoihin hänen tulonsa eivät riittäneet, ja sentähden sattui usein, että Markowna oli suuressa rahapulassa.

Keisarillisena virkamiehenä täytyi hänen ottaa osaa tämänpäiväiseen juhlakulkueessa. Kun hän oli nauttinut niukan puolisensa, kutsui hän kuskinsa Petruschan, joka myös toimitti palvelijan virkaa, luokseen ja ärjäsi hänelle: "Kuules, mitä tarvitset tänään juhlakulkueesen?"

Likainen maaorja väänsi irvistellen kasvojaan, kohotti ylös jalkansa ja vastasi: "Barin (herra), ensiksi tarvitsen saappaat, sillä toinen on ilman pohjaa ja toisesta kurkistaa jo suuri varvas."

Barin uäytti entistä vielä äreämmältä ja murisi: "Noh, mene nyt sitten puotiin ja valitse itsellesi uudet saappaat. Kauhtanasi lienee toki vielä hyvä, mitä?"

Petruscha kuin siihen myönsi, jatkoi hän: "Pue päällesi sekä se, että se uusi punainen paitasi, ymmärrätkö?"

"Ymmärrän!" kuului kuskin vastaus.

"Mutta Aleksanteri Markownavitsch, räätäli uhkaa häpäistä minua julkisesti, kun istun kuskipukilla uusissa vaatteissa, ellen pian tuo hänelle rahaa."

"Sitä parempi, anna vaan hänen herjata", pauhasi barin, "silloin hän ei saa mitään. Sano hänelle kumminkin", lisäsi hän hetken mietittyä, "että huomenna maksan kaikki. Tarvitsetko vielä jotakin? Lakkihan sinulla lienee, vai kuinka?"

"Kyllä on, mutta se on huono?"

"Noh, ota sitten puodista uusi, ymmärrätkös?"

"Ymmärrän."

"Barina (rouva) antaa sinulle vielä siihen nauharuusun vanhasta olkihatustaan, ymmärrätkö!"

"Ymmärrän!" vastasi palvelija ja aikoi poistua.

"Seis, vielä jotakin, huusi Markowna, oletko kuulustellut puodista uusia ajopeliämme?"

"Kyllä", vastasi Petruscha irvistellen, "ne ovat kyliä valmiit ja sangen kauniit, mutta ensin täytyy minun tuoda rahaa."

"Aasi" ärjäsi barin, "etkö ole sanonut hänelle, että huomenna aijon maksaa?"

"Olen sen kyllä sanonut, mutta eivät ota sitä uskoakseen."

"Sinä olet koko pöllöpää. Mene sitten toiseen puotiin ja pidä huolta siitä, että vaunut ja hevoset ovat valmiit, kello kolme lähdemme. Noh, mitä siinä seisot ja töllötät suu auki?"

"Tahtoisin rahaa, barin, voidakseni maksaa tavarat puotiin."

"Enkö jo ole sanonut, että huomenna saat", pauhasi Markowna ja polki jalkaansa.

"Mutta kun puotimies ei sitä usko."

"Suu kiini! Sano hänelle, että huomenna hän saa rahat ja sillä hyvä. Tänään on juhlakulkue, siis en jouda ajattelemaan tuollaisia vähäpätöisiä asioita."

Petruscha alkoi taas poistua, mutta barin huusi hänelle vielä: "keisari ja keisarinna ottavat myös osaa juhlakulkueesen, katso että ajat lähellä heitä, silloin tuo kurja räätäli ei uskalla tulla minua häpäisemään. Ymmärrätkö??"

"Kyllä ymmärrän!" murisi kuski ja poistui.

Näytti siltä kuin itse taivaskin suosisi tätä pietarilaisten juhlaa, sillä tuo talvinen raju-ilma oli lakannut, harmaat pilvet olivat kadonneet ja aurinko paistoi kirkkaasti siniseltä taivaalta. Kaikkiin pääkaupungin taloihin ilmestyi poliiseja, jotka asukkaille ilmoittivat, että heidän keisarilliset majesteettinsa tulisivat olemaan läsnä tämän päiväisessä juhlakulkueessa, jonka tähden kehoitettiin yleisöä lukuisasti saapumaan.

Tämä tiedonanto sai kaikki jalkeille — vieläpä senkin rajoitetun joukon, joille tämmöiset näytelmät eivät tuottaneet minkäänlaista huvitusta ja jolle uteliaisuus oli tuntematon. Hekin menivät — vaikka vastenmielisesti — ottamaan osaa tuohon suureen juhlakulkueesen, sillä tavalla torjuakseen kaiken epäilyksen etteivät he olisi kylliksi keisarillismielisiä, poliisit kun tuomitsivat ankarasti kaikkia niitä, jotka tänä iltana uskalsivat jäädä kotiin.

Kulkueelle määrätyllä paikalla tunkeili lukemattomia ihmisjoukkoja, ja kaikki oli juhlallisesti koristettu.

Jäykkä talvinen luonto hurmaantui tästä keinotekoisesta keväästä, joka loisti naisten hatuissa ruusujen, ruiskukkien, tulililjojen ja syreniterttujen muodossa.

Poliisit olivat täydessä virkainnossa, hiki otsalla. Santarmiupseerit kiitivät pitkin tietä, ja santarmit ratsastivat edes takaisin kansanjoukkorivien edessä valvoakseen järjestystä joka paikassa.

Yhtäkkiä syntyi ihmisjoukossa syvä hiljaisuus.

Komea kaksivaljakko englantilaiseen livréen puettuine palvelijoineen ilmestyi. Ne olivat keisarilliset vaunut. Tsaari Aleksanteri ohjasi itse hevosiaan ja hänen korkea puolisonsa, jonka nimipäivää tänään vietettiin, nojautui vaunujen selkänojaa vastaan.

"Huutakaa… huutakaa!" ärjyivät poliisit ja santarmit ihmisjoukolle, ja raikkaasti kaikui vastaan kaikkialla: "Eläköön! Eläköön—kö—öön!"

Keisarillisen valjakon perässä seurasi loistava joukko kirjavissa höyhentöyhdöissä ja kullatuissa virkapuvuissa, näitten jälkeen taas laaja rivi sekä komeita että yksinkertaisia, maksetuita ja maksamattomia ajopeliä.

Markownan kuskille oli todellakin onnistunut päästä lähelle keisarillisia vaunuja. Ainoastaan yhdet vaunut oli edellä, nämät vaunut omisti ruhtinas Platon Shestokow, joka puolisonsa, kahdeksantoista vuotiaan poikansa ja erään toisen samanikäisen nuorukaisen kanssa otti osaa juhlakulkueesen.

Ruhtinasta, joka oli rikkaimpia bojaareja [näin kutsutaan Venäjällä korkeimmista aatelissuvuista nimitetyt ylhäisimmän luokan jäsenet], pidettiin suuressa arvossa, etenkin kun tiedettiin hänen nauttivan keisarin suosiota. Jokainen piti sitä kunniana, kun ruhtinas heitä tervehti, ja kun ruhtinaan vaunut ajoivat sivuitse, kumarsivat katsojat hänelle yhtä syvään, kuin äsken tsaarille itselleen. Eivätpä edes talonpojatkaan, jotka nelipyöräisissä kärryissään olivat vaimoineen ja lapsineen tulleet kaupunkiin, laiminlyöneet kunnioittavasti häntä tervehtiä. Eiväthän nuo kurjat voineet tietää, josko heidän nykyinen omistajansa vielä tulevaisuudessa tulisi myömään heidät juuri tälle samalle Platon Shestokowille. Kun ruhtinas kerran kääntyi taaksepäin, nousi nadsirateli Markowna heti ylös vaunujen istuimelta ja tervehti korkeata herraa alamaisesti kunnioittavalla kumarruksella. Shestokow viittasi silloin kädellään ystävällisesti hänelle, ja silloin tunsi tämä pieni virkamies itsensä niin ylpeäksi että alkoi heti rohkeasti silmäillä ympärilleen. Hänestä tuntui ikäänkuin väkijoukko olisi pitänyt häntä tuon ruhtinaallisen auringon henkivartijana. Monet katsojista kumarsivat näet nyt hänellekin, ja tätä ne tuskin olisivat tehneet ilman tuota ruhtinaallista tervehdystä.

Kun tuo pitkä vaunurivi oli ajellut pitkin kaupungin katuja, kaartin rykmentin soittokunnan soittaessa, oli juhlakulkue päättynyt, ja ihmisjoukot virtasivat kotiansa kohti, palatakseen yön tullen uudelleen, katsomaan komealla ilotulituksella koristettua pääkaupunkia.

Markowna teki myös samoin, mutta ei viipynyt kotonaan pitemmältä, kuin että ennätti vaihtaa virkapukunsa siviilipukuun. Kun hän tämän oli tehnyt, läksi hän uudelleen ulos, mutta tällä kertaa jalkaisin. Käveltyään melkoisen matkan, seisattui hän komean palatsin eteen. Tämän omisti ruhtinas Shestokow, ja hänen luonaan hän antoi ilmoittaa itseään.

"Tuskin luulen että hänen armonsa ottaa teitä tänään vastaan", vastasi paLvelija olkapäitään kohottaen, "hän kun näet tänään odottaa vieraaksi eräitä tilus-naapureitaan ja myös sisarensa poikaa, joka eilen on palannut takaisin ulkomailta."

"Ah, Janosch — kulta" jatkoi viekas nadsirateli, antaen kokonaisen ruplan livahtaa alas palvelijan kouraan, "minä en viivytä herraasi tuskin kymmentä minuuttia, sano se hänelle, ja minä olen varma, ettei hän lähetä minua pois."

Annettu juomaraha auttoi, ja palvelija vei Markownan ruhtinaan luo.

Tämä virui pitkällään Ieposohvalla tupakkasalissaan ja poltteli kallisarvoista merenvahapiippuaan, josta hän puhalteli savua sinisissä renkaissa ylös ilmaan. Platon Shestokow oli vahva, keskikokoinen mies noin viidenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli jotenkin lihava, ja hänen täyteläisistä, punertavista kasvoistaan huomasi kyllä että hän rakasti herkullista ruokapöytää. Hänen pienet läpitunkevat silmänsä, vahvat viiksensä ja pystynenänsä antoivat hänelle uljaan ulkonäön, joka taas silloin katosi, kun hän käytti lonjettia, joka usein tapahtuikin, koska hän oli hyvin likinäköinen. Hänen paljas päälakensa ei suinkaan kaunistanut häntä, vaan antoi hänelle jotakin viinaan menevän näköistä. Hänen äänensä sointu soveltui hyvin hänen ulkonäköönsä, se tahtoo sanoa se oli myöskin karkea ja vastenmielinen. Suurena vastakohtana tähän oli sitä vastoin hänen käytöksensä, joka osoitti hienoa seuraelämän miestä.

Nadsiratelin sisään astuessa jäi hän tosin leposohvalleen virumaan, mutta viittasi ystävällisesti tulijalle ja pyysi häntä istumaan.

Ruhtinas oli noiden molempien nuorukaisten seurassa, jotka olivat olleet hänen mukanaan juhlakulkueessa. Toinen heistä, laiha ja kalpea, oli hänen poikansa Michael, ja tuo toinen, joka oli voimakas ja komea nuorukainen, kutsuttiin nimellä Iivana. Tämä viime mainittu oli erään hänen toimimiehensä poika maatiluksilta ja oli maa-orjana ruhtinaan omaisuutta. Koska ruhtinaallinen perhe oli mieltynyt tuohon silloin nelivuotiseen Iivanaan, päätti Shestokow ottaa hänet jonkunlaiseksi leikkitoveriksi pojalleen, jonka kanssa häntä yhdessä sitten kasvatettiin, ja sai hän siis saman sivistyksen kuin ruhtinaan oma poika.

Ruhtinas oli juuri keskustellut poikien kanssa hauskalla tavallaan ja nauroi vielä sydämmensä pohjasta niille hullunkurisille kuvauksille, joita Iivana hänelle kertoi juhlakulkueesta.

"Tämä tässä on koko velikulta, rakas Markowna", sanoi hän nadsiratelille. "Voitteko arvata mihin hän yhä vaan vertailee kumartelevia kansanjoukkoja? Ruispeltoon, jonka pitkiä korsia tuuli heiluttelee, mutta jonka tähkät — nuo arvokkaat päät — ovat typö tyhjiä. Keisarin läsnä-olo on pannut kansan joka paikassa liikkeelle ha! ha! ha! Noh, pojat, nyt saatte mennä! Antakaa käsky että varustavat teetä odotetuille vieraillemme."

Michael kumarsi ja astui sivuovea kohti, mutta Iivana jäi sitä vastoin seisomaan ja katsoi ruhtinaaseen, viekkaasti hymyillen.

"Ohoi, poikaseni, mitä sinulla on mielessäsi?" huudahti herra, joka nyt oli parhaalla tuulellaan. "Onko sinulla jotakin sydämmelläsi? Kerro vaan."

"On kyllä", kuului Iivanan vastaus, "olen näet tänään menettänyt vetoni herra Gladkoille siitä, että keisarillisella vaunulla olisi tänään venäläinen valjakko; tällä kertaa kumminkin suosittiin enemmän englantilaista."

Ruhtinas naurahti. "Vai niin, ja tietysti minun nyt täytyy olla syntipukkina ja suorittaa velkasi?"

Iivana räpytteli silmiään ja pani kätensä veitikkamaisesti ristiin.

"Noh", jatkoi Shestokow, "kuvauksesi juhlakulkueesta ansaitsevat kyllä että avaan kultakukkaroni. Paljonko tuo sinun pikku asiasi tekee."

"Ainoastaan 150 ruplaa."

" Ainoastaan? Totisesti, poikaseni, on sinulla taipumusta tulla oikein jalomieliseksi pohataksi. Noh, otapas vastaan", lisäsi ruhtinas nauraen ja viskasi rahakukkaronsa pojalle, "siinä on tosin joku kultahepo enemmänkin, mutta sen saat pitää itselläsi —"

"Ratsastaakseni niillä tänä iltana juhlakulkueen perästä" — täydensi Iivana ja suuteli hyväntahtoisen antajan kättä.

"Aika velikulta, niinkuin äsken sanoin", huudahti ruhtinas nuorukaisten poistuttua.

"Kaikesta hän saa kiittää teidän armonne hyvää sydäntä", jatkoi tuo viekas Markowna alamaisella käden liikkeellä, sillä hän oli sangen tyytyväinen tavata korkeaa herraa näin hyvällä tuulella.

"Noh niin", myönsi Shestokow, "huumoriansa hän ei kumminkaan ole saanut kasvatuksen kautta, sen kyllä selvästi huomaan omasta pojastani, joka on niin hidasluontoinen aivan kuin mikähän tieteellinen esitys. Mutta olkoon nämä asiat jo — mitä tuotte minulle? Luultavasti jonkun tärkeän ilmoituksen tuosta —?"

"Tuossa tunnetussa asiassa ei ole mitään uutta tapahtunut", vastasi Markowna hämillään. "Tänään en tuo mitään. Käyntini tarkoitus on päinvastoin —"

"Pyytää jotakin", lisäsi ruhtinas iloisesti. "Voin jo arvata että herra nadsirateli on jälleen suuressa puutteessa — hän tarvitsee rahaa."

"Olisin tosin teidän armollenne suuresti kiitollinen —"

"Mitäpä vielä, jättäkää tuollaiset puheet. Toinen käsi pesee toisen." Näin sanoen nousi ruhtinas ylös ja astui perlemolla koristetun kirjoituspöytänsä luo, jonka laatikon hän avasi. "Kuinka paljon tarvitsemme tänään?" kysyi hän hymyillen.

Markowna alkoi vitkastella, eikä nähtävästi tahtonut uskaltaa mainita summaa. Sillä aikaa kuin hän vielä änkytteli kaikenlaista puolustuksekseen, astui palvelija sisään saliin ja ilmoitti, että vieraat olivat saapuneet, ja että herra Jerupkow, ruhtinaan sisarenpoika, jo oli arvoisan tätinsä huoneessa.

"Saata herrat vastaanottohuoneeseen", käski hänen armonsa, "minä tulen sinne heti."

Palvelija poistui ja ruhtinas kääntyi jotenkin kärsimättömänä tämän hänelle nyt niin kiusallisen vieraan puoleen, pyytäen häntä vihdoinkin puhumaan suunsa puhtaaksi.

Nadsirateli mainitsi nyt summan, joka ei suinkaan ollut niinkään vähäpätöinen. Shestokow rypisti tosin otsaansa, mutta antoi hänelle kumminkin toivotun rahamäärän ja lopetti keskustelunsa hänen kanssaan seuraavilla sanoilla:

"Toivon varmuudella, että te nyt kaksinkertaisella innolla pidätte silmällä minun etujani, ja teidän viekkaudellanne tämä ei kovin vaikeata mahtane olla. Niinpian kuin teillä on jotakin tärkeätä ilmoitettavaa, niin täytyy teidän heti tulla luokseni!"

Markowna ei voinut kyllin kiittää ja läksi pois yhtämittaa kumarrellen.

Herrat, jotka ruhtinas oli kutsunut luokseen, olivat tilanomistajia lähitienoilta. Näistä asuivat eräät talvikauden Pietarissa, toiset taas olivat nyt juhlaksi saapuneet. Vaikka heidän tiluksensa olivatkin laajoja, ei niitä sittenkään voinut verrata niihin, joita Shestokow omisti; bojaarit osoittivatkin hänelle sentähden jonkunlaista alamaisuutta, osaksi tämän takia ja osaksi sentähden, että ruhtinas aina oli ollut heille hyvä ja auttanut heitä silloin kuin kato ja vastoinkäymiset olivat heitä kohdanneet. Useat näistä tilanomistajista olivat vielä nytkin hänelle velassa, mutta Shestokow — ritarillinen kuin oli — ei antanut heidän sitä tuntea. Siitä seurasi, ett'eivät nämä herrat ainoastaan suuresti häntä kunnioittaneet, vaan pitivätkin hänestä paljon; sitäpaitsi oli heillä ruhtinaan kanssa yhteisiä etuja valvottavana, joista myöhemmin tulemme kertomaan.

Shestokow oli kutsunut heidät tänään luokseen, viettääkseen yhdessä heidän kanssaan aikaa siksi, kun tanssiaiset alkaisivat keisarillisessa palatsissa ja saadaksensa esittää heille sisarensa pojan, joka oli — niinkuin tiedämme — edellisenä iltana palannut ulkomailta. Kun talon herra oli tervehtinyt vieraitaan, tuli ruhtinatar herra Jerupkow'iu, ruhtinaan sisaren pojan, kanssa huoneeseen. Muutaman hetken kuluttua poistui ruhtinatar pukeutuakseen tanssiaisiin; tiesipä hän kyllä entuudesta, että herrat bojaarit mieluimmin seurustelivat keskenään, he kun näet vihasivat kaikkea etikettiä.

Keskusteltiin nyt Jerupkow'in vaiheista ulkomailla. Tämä nuori — tuskin kolmenkymmenen vanha mies — oli ihastunut Saksaan, Hanskaan ja Englantiin, joissa maissa hän oli viettänyt useampia vuosia, eikä voinut kyllin kiittää sitä jaloa vapautta, jota siellä halvinkin talonpoika saapi nauttia.

"Me olemme sen sijaan vuosisatoja jälellä", lopetti hän innostuneena puheensa, "emmekä voi muuta kuin kaikella voimalla antaa tukeamme tsaarin ihmisystävälliselle tarkoitukselle lakkauttaa maa-orjuus."

Jos puhujan innostus jo aikaisemmin oli herättänyt bojaarien harmia, niin sai tämä hänen Ioppupontensa aikaan oikean myrskyn.

PÖyhkeiliväthän nämä herrat juuri maaorjiensa lukumäärällä, joita kuvaavasti kyllä kutsuttiin "peru-ihmisiksi", pitiväthän he noita olentoja orjinaan, jotka tavaraluettelossa pantiin yhteen luokkaan heidän rakkaan karjansa kanssa. Tähän aikaan sai joka päivä lukea Pietarin sanomalehdissä ilmoituksia sellaisia kuin seuraava, jonka olemme ottaneet esimerkiksi: "Talossa N:o 60 Hernekadnn varrella myydään eli vuokrataan yksitellen perhe, johon kuuluu nuori leski, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Lähempiä tietoja antaa talon kuski Iivana. Samassa paikassa on nähtävänä kaksi nuorta hevosta Orlovin varsoituslaitoksesta ja yksi kolmogoorilainen lehmä."

Tästä voi lukija helposti ymmärtää, että ruhtinaan vieraat eivät voineet käsittää Jerupkowin jaloa ajatusta, mutta tuntui tämä heistä melkein niinkuin rikos.

Herra Gladkoi, sama juuri, jolle Iivana oli kadottanut vetonsa — tarttui nyt puheeseen: "minä en kehoittaisi teitä ilmi tuomaan ajatuksianne laajemmissa piireissä, koska te silloin ja täydellä syyllä tulette saamaan paljon vihamiehiä."

"Eivätkö ajatukseni sitten ole samat kuin tsaarinkin", kuului Jerupkowin hämmästynyt vastaus. "Eikö Venäjällä tiedetä, että hän jo on poistanut piinatutkinnon ja että hänellä tätä nykyä on tarkoitus murtaa noitten ihmisraukkojen kahleet? Noh, onko siis keisari Aleksanterilla vihollisia omassa maassaan?"

Säälivä hymv ilmeni bojaarien huulille, samalla kuin he salaperäisesti iskivät toisilleen silmää.

"Eikö teillä, ruhtinas, ole sisarenpojallenne mitään vastattavaa?" sanoi eräs talonomistajista, kääntyen Shestokowin puoleen, joka istui mukavasti akkunan syvennyksessä vasemman käden sormilla ruutua rumputtaen.

"Minulla ei ole minkäänlaista halua käännyttää haaveilijaa", vastasi hän hymyillen. "Enemmistö kansalaisistamme, jotka ovat pitemmän aikaa eläneet ulkomailla, joutuvat tämän heikkouden uhriksi, mutta parantuvat siitä jälleen, niinpian kuin ovat taas tottuneet kotioloihin."

"Pitäkää minua poikkeuksena, rakas eno", vastasi Jerupkow kiivastuen, "ja ajatelkaa että nuoruuden aika — tuo haaveilun aika — jo on takanani."

Ruhtinas vaan kohotti olkapäitään, mutta herra Gladkoi huusi:

"Miksi ette sitten jääneet tuonne ulkomaille, siellähän teillä tässä tapauksessa olisi ollut paras vaikutusala?"

Jerupkow koetteli kaikin voimin pysytellä levollisena ja vastasi:

"Tosin kyllä en tarvitseisi vastata tuollaiseen kysymykseen, joka osoittaa uteliaisuutta, mikä ei ole oikeutettua; tahdon kumminkin tehdä teille mieliksi, hyvä herra. Tällaisesta kohteliaisuudesta tulee minuu myöskin kiittää ulkomaalla oloani", lisäsi hän pisteliäästi, mutta jatkoi sitten rauhallisella ääuellä. "Niinkuin ehken tiedätte, perin isältäni, joka kuoli noin vuosi sitten, suuren maatilan, joka rajoittuu enoni tiluksiin. Pian havaitsin että oli välttämätöntä ottaa hoito omiin käsiini, koska huomasin että pehtori, jolla oli ollut ylijohto, olikin suuri roisto. Ulkomaatahan en millään tavalla voisi hyödyttää, sillä siellähän ne jo omistavat noita etu-oikeuksia, jotka minua niin suuresti ovat innostuttaneet; vaikutusalaa voin siis löytää ainoastaan täällä isänmaassani."

"Ah! te kait aiotte pyrkiä tsaarin neuvonantajaksi?" kysäsi herra Gladkoi pilkallisesti, kiihoittaen siten hengenheimolaistensa naurunhalua.

"Minun suunnitelmani ovat kohtuullisia", vastasi Jerupkow vaivalla hilliten mieleukuohuaan. "Tahdon antaa naapureilleni hyvän esimerkin siten, että lahjoitan maa-orjilleni vapauden ja teen heidät vapaiksi talonpojiksi."

Bojaarit purskahtivat raikuvaan nauruun, ainoastaan Gladkoi vastasi kiukkuisasti:

"Luuletteko todellakin, että me tilanomistajat sallisimme sellaista hulluutta? Minä puolestani en ainakaan saisi rauhaa, ennenkuin teitä vastaan nostettaisiin kanne talonpoikien kiihoittamisesta. Siperia olisi silloin varmaankin osanne."

Syvä puna levisi Jerupkow'in kasvoille, ja vaikka hän ponnisteli kaikkia voimiaan pysyä rauhallisena, vapisi hänen äänensä sittenkin sisällisestä liikutuksesta, kun hän vastasi:

"Ryhtykää vaan oikeudenkäyntiin, hyvä herra. Se tulee teille ainoastaan maksamaan suuria rahasummia ilman että te sillä mitään voitatte, sillä olen ensiksikin yksivakainen isäntä omalla maatilallani, toiseksi kuuluvat talonpojat minulle, ja tämän maan lakien mukaan on minulla täysi hallinto niitten yli, ja vielä kolmanneksi ei kukaan mahtane löytää mitään epäoikeutettua siinä, että seuraan jalon keisarini esimerkkiä."

Nämä perusteet olivat niin päivän selviä ja kiihoittivat sentähden sitä enemmän bojaareja; mutta Jerupkow ei välittänyt näiden herrain suuttumuksesta, vaan jatkoi hämmentymättä:

"Minusta tuntuu hyvin tuhmalta, että nostatte riitaa tästä sen miehen kodissa, jonka jalo luonne on antanut teille loistavan esimerkin kristillisestä ihmisrakkaudesta, ottamalla perheeseensä maaorjan pojan ja antamalla hänelle saman kasvatuksen kuin omalle lapselleen."

"Älkäämme puhuko siitä", sanoi ruhtinas tähän, nousten tyytymättömänä istuimeltaan ja alkaen kävellä salissa edes takaisin kädet selän takana.

"Päinvastoin, rakas ruhtinas", huusi herra Gladkoi, "puhukaamme vaan tästä asiasta — minä pyydän — tätä juuri olen monta kertaa aikonut ottaa puheeksi. Meidän kunnioitettu ystävämme", hän kääntyi nyt vieraitten puoleen, "on antanut kauniin esimerkin jalomielisyydestään ottamalla tämän saman Iivanan kasvatikseen, mutta minä olen täysin vakuutettu siitä, että hän ennemmin tai myöhemmin tulee sitä katumaan. Raakuus pistää esiin jokaisessa noissa perityissä ihmisissä ja ainoastaan solmupiiskan avulla on mahdollista pitää heitä kurissa ja nöyryydessä. Varmaan tulee tämä sama Iivanakin suurella kiittämättömyydellä palkitsemaan arvoisaa ystäväämme, sillä poika ei ole rahtuakaan vertaisiaan parempi. Suvaitkaa, rakas ruhtinas, sopivassa tilaisuudessa muistella näitä minun sanojani."

Nyt oli Shestokowin hyvä tuuli kokonaan hävinnyt; Gladkoin sanat olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen, myös myönsi hän itselleen, että hän oli ottanut taloonsa tuon Iivanan vähemmin jalomielisyydestä, kuin oikusta, joka perustui poikansa Michaelin mieltymykseen tuohon leikkitoveriin.

Ruhtinaan painostava mieliala tarttui vähitellen koko seurueesen, ja kaikki erosivat aikasemmin kuin aiottu oli. Jerupkow sai osakseen ainoastaan kylmät jäähyväistervehdykset bojaareilta, ja kun hän samaten kohta jätti hyvästinsä enolleen, sanoi tämä hänelle:

"Sinä olet varomaton haaveilija ja tekisit viisaasti, jos koettaisit tehdä mitä vaan voit poistaaksesi tuota epäedullista vaikutusta, minkä olet jättänyt ensimäisellä esiintymiselläsi meidän piirissämme tuon erkanevan ajatussuuntasi tähden. Me elämme Venäjällä emmekä Saksassa, Ranskassa tai Englannissa, me olemme täällä tekemisessä sellaisten ihmisten kanssa, joita ainoastaan nuora ja piiska voipi kasvattaa. Joka toisin ajattelee, se on narri! Hyvästi!"

Jerupkow oli kuin pilvestä pudonnut ja erosi täynnä hämmästystä enonsa talosta, jonka luonteesta hänellä oli ollut aivan toisellaisia ajatuksia.

II

Valkeita orjia.

Kesä oli loppumaisillaan.

Nuo laajat pelto- ja niittyalat, jotka kuuluivat ruhtinaan suureen maatilaan, olivat aivan sileät, niiltä kun oli riistetty kaikki heidän kaunistuksensa, sillä elon-korjuun aika oli ohitse. Talonpoikien kasvoista ei loistanut tuo iloinen tyytyväisyys, jota aina huomataan maamiehessä, kun peltojen sadot ovat onnellisesti korjatut. Vuoden tulo oli tällä kertaa huono ja tuo niukka sato ei voinut suojella heitä nälkää ja hätää vastaan. Sentähden odottivat nuo raukat pelvolla talven tuloa.

Ylellistä elämää venäläinen talonpoika ei koskaan vietä, kantoipa pellot vaikka kuinka runsaita satoja, niin täytyy hänen luovuttaa suurimman osan siitä isännälleen, sillä mitä vähemmän hän jääpi itse pitämään, sitä kuuliaisempana häntä pidetään venäläisen käsityksen mukaan. Mutta jos sattuu tällaisia katovuosia kuin tämä, josta nyt tässä luvussa puhumme, muodostuu talonpoika-raukkojen surkea kohtalo vielä kurjemmaksi. Tilusherra ja pehtori eivät välitä siitä mitään, vaan vaativat talonpojilta veroa (obrok), ja onneton se raukka, jolta vielä on jäänyt maksamatta! Silloin raatelee solmupiiska hänen selkänsä ja tekee hänestä usein raajarikon eli tappaa hänet — yksi sielu enemmän tai vähemmän, se ei paljon tunnu rikkaalle tilanomistajalle.

Ruhtinas Shestokow oli poikansa ja Iivanan kanssa saapunut tiluksilleen. Tämä korkea herra oli muutenkin huonolla tuulella, eikä se suinkaan siitä parantunut, kun pehtori ilmoitti, että vuoden tulo oli huonompi kuin mitä oli voitu odottaa.

Otsaansa rypistäen hän sanoi pehtorilleen:

"Mitä veroon tulee, niin täytyy meidän kaikella ankaruudella sitä vaatia. Tähän on minulla erityiset syyt, ja tarkoitus matkallani tänne tiluksilleni on kaksinkertainen."

Hän sytytti piippunsa ja heittäytyi nojatuoliin, joita tässä komeasti sisustetussa huoneessa oli pitkin seiniä ja ikkunoita.

Vouti pysytteli niin etäällä kuin kunnioitus vaati ja odotti kärsivällisesti, siksi kun ruhtinas suvaitsi jatkaa:

"Pääkaupungissa kiertelee kaikellaisia huhuja sisareni pojasta Jerupkow'ista, joka on luopunut seuraelämästä ja vetäytynyt tiluksilleen. Hänen maatilansa rajoittuu minun tiluksiini. Hän on siis aina silmiesi edessä. Mitä tiedät minulle hänestä kertoa?"

Tämä kysymys saattoi nähtävästi voudin hämilleen. Näkyi selvään, että hänellä oli paljonkin kerrottavaa Jerupkow'ista, mutta ett'ei hän uskaltanut puhua totuutta.

"Kursailematta", huusi ruhtinas kärsimättömästi. "Sano vaan kaikki mitä tiedät sisareni pojasta, ja ett'ei tämä kävisi sinulle vaikeaksi, tahdon sanoa, etten minä, huolimatta läheisestä sukulaisuudesta, ole niinkään hyvissä välissä Jerupkow'in kanssa. Hän on mieletön haaveilija, jonka kanssa en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä."

"Siinä on teidän armonne aivan oikeassa", jatkoi vouti hengittäen helpommin. "Sillä ainoastaan se, joka on järkensä kadottanut, voi menetellä niinkuin herra Jerupkow."

"Vai niin", keskeytti ruhtinas toivehikkaasti, "nuo Pietarissa kiertelevät huhut perustuvat siis tosiseikkoihin! Puhu siis mitä tiedät!"

"Heti kun herra Jerupkow oli saapunut tänne", alkoi vouti tiedonantojaan, "oli hänen eusimäinen tehtävänsä ajaa pois kaikki päällysmieheusä, mikä teko herätti yleistä hämmästystä ja oikeutettua suuttumusta, sillä olivathan ne kunnon miehet tehneet kaikkea, mitä vaan olivat voineet, pitääkseen talonpoikia kurissa ja kuuliaisuudessa."

"Jättäkäämme näitten herrojen kunnollisuus ja rehellisyys omaan arvoonsa", keskeytti ruhtinas ivallisella hymyllä. "Mitä sitten! — jatka."

"Herra Jerupkow muutti komeat pukunsa talonpoikaiseen vaatetukseen, ja hoiti itse siitä lähtien tilansa hallintoa. Kaikki on nyt muuttunut. Tallit ja ulkohuonerakennukset rakennettiin uudelleen, ja uusi kartano pystytettiin, jonne sijoitettiin maanviljelyskoneita, joita vähitellen hankittiin. Olipa oikein naurettavaa nähdä, miten hänen talonpoikansa töllistelivät noita kummituksia, joiden tarkoitusta hän koetteli heille selittää. Siellä oli öljykaakkujen pusertaja, nauriin ja perimain huuhtomakone, nauriin leikkuu- ynnä puserrinkone, silppukone, kylvykone ja — —"

"Lopeta jo", huusi ruhtinas pitäen korviaan. "Tuollaisista uutuuksista en tahdo mitään tietää. Mihinkä tarvitsemme koneita täällä Venäjällä? Meillähän on taloupoikamme. Se vielä puuttuisi, että annettaisiin kaikki maatyöt koneitten tehtäväksi! Tuollaista kutsuisin laiskuuden saarnaamiseksi! Vai mitä, — jatka!"

"Kohta tämän jälkeen luovutti herra Jerupkow jokaiselle maa-orjistaan kappaleen maata, jonka hän vapautti kaikesta verosta."

Shestokow polki jalkaa ja vihan liekki leimusi hänen pienistä silmistään.

"Tietysti kerskailivat tämän herran alustalaiset noista suurista suosion osoituksista, ja herättivät luonnollisesti meikäläisten kateutta, jotka rupesivat töissään laiskottelemaan."

"Kyllä hän vielä saa sen tietää", huusi ruhtinas.

"Laiskurit ovat saaneet jo palkkansa", vastasi vouti hymyillen, "Selkänsä saivat kyllin tuntea solmupiiskaa."

"Aivan oikein", nyökäytti Shestokow myöntäväisesti.

Vouti jatkoi: "Kuitenkin täytyy minun myöntää, että olen ollut vaikeassa asemassa. Herra Jerupkowin periaatteet eivät sovellu meidän oloihimme, ne kiihoittavat vaan talonpoikia kapinaan. Voitteko ajatella, teidän armonne, että hän on ottanut opettajan, joka talonpojille opettaa sisälukua, kirjoitusta ja laskentoa!… Sitä paitse on hän vielä kehoittanut naapuritiluksien maa-orjia tulemaan hekin tähän kouluun!"

"Hän lie tullut aivan hulluksi", pauhasi Shestokow rientäen aivan kuin mielipuoli edestakaisin huoneessa. "Minun maa-orjistani ei yksikään saa tätä kehoitusta seurata, tai pieksetään häntä siinä paikassa kuoliaaksi."

Lyhyen vaiti-olon jälkeen alkoi vouti uudelleen: "Tuntuu minusta hyvin ikävältä, että minun täytyy lisäämällä tiedonantojani enentää Teidän armonne oikeutettua suuttumusta." Ruhtinas katsoi odottavasti häneen ja tiuskasi lyhyesti: "Noh — mitä vielä?"

"Jerupkow on nyt näinä päivinä antanut julistuksen, jossa hän lupaa maa-orjilleen vapauden, jos vaan käyttäytyvät moitteettomasti ja osoittavat kiitettävää ahkeruutta!"

"Siis totta kuitenkin", kaikui Shestokow'in huulilta. "Ja minä kun en tahtonut uskoa tätä huhua!"

"Kuinka vaarallisia seurauksia tällaisista ajattelemattomista toimista tulee olemaan kaikille naapuri-tilan omistajille, sen ymmärtää Teidän armonne kyllä. Meidän maa-orjiemme tyytymättömyys kasvaa kasvamistaan, uskaltavatpa jo äänekkäästi napista ja minun täytyy sanoa suoraan, että olen todellakin iloinen nähdessäni teidän armonne täällä tiluksillanne!"

"Tyytymättömät saavat pian tehdä tuttavuutta herransa kanssa", huusi Shestokow ja viskasi hollantilaisen piippunsa niin, että se meni pirstaleiksi.

"Ilmoita minulle tyytymättömien nimet ja tahdon sitten määrätä rangaistuksen."

"Aivan oikein, teidän Armonne!"

"Veroa tulee tällä kertaa vaatia erityisellä kovuudella", jatkoi ruhtinas, "ei ketään armahdeta — ei armoa, ei anteeksi antoa!"

"Paitse useammilla talonpojilla, on talouden hoitajalla Andreaksella kokonainen säkki jyviä rästinä, näitä hän sai viime keväänä kylvöä varten."

"Hän on maa-orja hänkin samoin kuin muutkin talonpojat", kuului Shestokowin vihainen vastaus, "siis tulee häntä kohdella samoin kuin näitäkin. Ei mitään armoa, heidän tulee kaikkien saada tuntea herransa ankaruutta."

"Anteeksi, teidän armonne", sopersi vouti hämillään, "luulin näet Andreaksen olevan jonkun poikkeuksen, koska — koska —"

"Tiedän kyllä, mitä aijot sanoa", lisäsi ruhtinas kiivaasti, "luulit että hän oli poikkeus siitä syystä, että hän on tuon pojan isä, jonka olen ottanut perheeseeni, — mutta tämäkin jääpi niinkuin jo olen sanonut, sama oikeus, sama rangaistus kaikille!"

Sillä aikaa kuin tämä tapahtui herraskartanossa eli linnassa, niinkuin sitä myös kutsuttiin, istui Iivana vanhan isänsä mökissä. Monta pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi oli nähnyt tämän vanhan kunnon miehen, sillä ruhtinaallinen perhe ei ollut, sen perästä kuin se kesän alussa oli jäänyt Pietariin, käynyt tiluksillaan, vaan oli tehnyt huvimatkoja muuanne. Sitä iloisemmin sykki Iivanan sydän, kun hän Michaelilta kuuli, että ruhtinas aikoi tänä vuonna tehdä tarkastusmatkan maahoviinsa, ja että hänen poikansa ja Iivana saisivat seurata häntä sinne. Kova kaipaus vanhaan isäänsä heräsi yhä valtavammin nuorukaisen rinnassa, samalla kuin Shestokovin tunteet häntä kohtaan silminnähtävästi kylmenivät. Hyvin harvoin sai Iivana enää ottaa osaa perheen juhlallisuuksiin, joista hän ennen ei koskaan ollut poissa. Samoin sai hän nyt ani harvoin tulia perheen huoneisiin, niin että hän useinkin viikkokausiin ei nähnyt ruhtinasta. Tuo nuorukaisen entinen hilpeä luonto, samoin kuin hänen hullunkuriset sukkeluutensa tuntuivat Shestokowista kiusallisilta, ja kun hän ennen oli sydämmellisesti nauranut Iivanan hauskoille havainnoille, rypisti hän nyt sen sijaan vihaisesti otsaausa ja käänsi nuorukaiselle selkänsä, eli moitti hän häntä sopimattomasta käytöksestä.

Seuraus tästä oli, että tuo ennen niin iloinen Iivana muuttui nyt hiljaiseksi eikä voinut torjua mielestään pelkoa ruhtinasta kohtaan. Hän ikävöitsi olentoa, joka häntä rakastaisi, ja kun hän ainoastaan omalta isältään voi toivoa tällaista rakkautta, niin iloitsi hän ajatellessaan sitä aikaa, jolloin heidän piti matkustaa maatilalle.

Iivana ei ollutkaan erehtynyt, hänen vanha isänsä oli ylen onnellinen nähdessään jälleen poikansa. Hän käytti joka joutohetkensä puhellakseen nuorukaisen kanssa, kertoen hänelle äiti-vainajasta, jonka näköiseksi Iivana nyt oli tullut. Kaksi asiaa suretti tätä hienotunteista nuorukaista enin; ensiksi tuo suuri riippuvaisuus, jossa hänen isänsä oli, ja sitten tuo kurja asunto, jossa hänen täytyi elää. Tuossa pienessä tuvassa ei löytynyt muuta kuin yksi horjuva pöytä, kaksi jakkaraa, penkki seinää pitkin, oven vieressä riippuva pata, nurkassa vanha pyhimyksen kuva ja lähellä uunia kurjan kurja lavitsa, jolla tuo vanha mies raukka nukkui.

Kun Iivana tänään istui penkillä isänsä vieressä, ei hän voinut olla tunteitaan ilmaisematta, vaan sanoi:

"Kun vertaan omaa huonettani, joka minulla on ruhtinaan palatsissa, tähän sinun kurjaan asuntoosi, niin tuutuu sydämmeni kovin raskaalta. Minulla on kaikki mukavuudet, sen sijaan kuin sinun täytyy tulla toimeen tässä kurjuudessa, vaikka sinun ikäsi jo vaatisi jonkunlaista mukavuutta."

"Älä siitä huolehdi, rakas Iivanani", vastasi hänelle vanhus iloisesti hymyillen. "En ole koko elinaikanani muuhun tottunut. Onhan minun kohtaloni monta vertaa parempi kuin noiden talonpoikas-raukkojen, ja onhan minun mökkini oikea palatsi verrattuna noihin luoliin, joissa näiden maa-orjien täytyy asua."

"Maa-orja!" huudahti Iivana, ja hänen miettivä katseensa kohtasi maata. "Hirmuinen sana — sydämmeni seisattuu sykkimästä, kun ajattelen, että oman isäni täytyy kantaa noita orjuuden kahleita."

Vanha Andreas ei voinut käsittää tätä tuskallista tunnetta. Hän oli lapsuudestaan saakka tottunut maa-orjuuteen eikä koskaan tullut ajatelleeksikaan tarkemmin kohtaloaan.

Hän tuskin itse tunsi ja tiesi oman kurjuutensa, sillä hän — niinkuin kaikki hänen onnettomat toverinsa — oli vaipunut siihen tylsämielisyyteen, joka kärsivällisesti kestää kaikki ja lohdutti itseään sillä ajatuksella, että tuo onneton kohtalo ei millään tavalla ollut muutettavissa.

Iivana jatkoi vielä surullisia mietteitään, kun mökin ovi äkkiä temmattiin auki, ja ruhtinas Shestokow voudin seuraamana astui sisään. Pelko ja hämmästys kuvastuivat nuorukaisen kasvoissa, kun hän huomasi herran vihaisen katseen ja samalla näki miten isänsä heittäytyi polvilleen ruhtinaan eteen ja suuteli hänen nuttunsa liepeitä. Ennen aavistamaton ylpeys heräsi Iivanan rinnassa, ja kaikin voimin hän koetti voittaa sitä halveksimisen tunnetta, joka heräsi hänessä isää kohtaan.

"Miten voipi langeta polvilleen ihmisen edessä ja orjallisesti suudella hänen vaatteitaan!" ajatteli nuorukainen itsekseen, tuntien samalla kovaa halua kohottaa isää pystyyn.

"Jumala teitä siunatkoon, Isä", huusi Andreas nöyrästi, "Minkä suuren kunnian te minulle osoitatte, kun suvaitsette astua mökkiini — siitä kiitän Jumalaa ja tahdon rukoilla edestänne, Isäseni."

Mutta tämä Isä, tottuneena näihin hyväilysanoihin, ei välittänyt vähääkään maa-orjansa ilosta, vastasi vaan suuttuneena:

"Mitä kuulen, Andreas? Sinä et ole vielä tuonut takaisin sen säkillisen jyviä, joka sinulle annettiin kylvöä varten?"

"Oi rakas Isäni", vaikeroi vanhus yhä vaan polvistuneena, "älkää olko minulle vihainen siitä, vuosi on ollut huono, rakeet ovat turmelleet peltoni ja jyvien asemasta sain leikata paljasta rikkaruohoa. Jumala ja kaikki pyhimykset armahtavat kyllä meitä vielä ja siunaavat tulevan vuoden. Silloin annan teille Isäni, jyvänne kaksinkertaisella mitalla takaisin."

"Eihän sinun peltosi ole ainoa, joka on turmeltunut", vastasi Shestokow äreästi, "ja kuitenkin maksavat veljesi sen veron, minkä heidän tulee maksaa. Sinua kohtaan on osoitettu erityistä armoa, kun on annettu sinulle siemen-jyviä, ja nyt olet niin hävytön, ett'et tahdo täyttää velvollisuuttasi, onko tämä kiitollisuutta?"

"Ole armollinen, Isäni, ja osoita armeliaisuutta samoin kuin tuo hyvä herra Jerupkow tuolla naapuritilalla, hän joka katovuosina vapauttaa maaorjansa veroista."

"Ahaa, sillä äänelläkö se lintu nyt laulaa?" huusi Shestokow raivostuneena. "Joko tuo vapauden pyörre on saanut sinutkin valtaansa? Sinä kirottu kansa! Selkäänne teidän pitää saada. Teitä täytyy piestä raajarikkoiseksi. Sitä te tarvitsette… mutta ei minkäänlaista vapautta… vapautta teille muka…! Odottakaa, kyllä minä teille näytän." Näin sanoen kohotti ruhtinas nyrkkinsä ja antoi sen niin voimakkaasti pudota polvistuneen vanhuksen paljaalle päälaelle, että tämä pyörtyneenä kaatui maahan.

Hetken aikaa seisoi Iivana jäykkänä kauhistuksesta, sitten hyökkäsi hän tuon julmurin päälle, joka oli uskaltanut lyödä hänen vanhaa isäänsä. Hän oli vähällä menettää tajuntansa, eikä tiennyt millä tavalla hän saisi tuon häväistyksen kostetuksi. Silloin sai ruhtinaan vihastunut katse hänet lumotuksi, hänen kohotetut nyrkkinsä painuivat voimattomina alas, hän hoiperteli seinää kohden, ja taisteli turhaan tuota tuskaa vastaan, joka oli vähällä särkeä hänen sydämmensä. Iivana olisi tahtonut raivota, mutta hänen äänensä ei ottanut totellakseen, ja nyt kuuli hän ruhtinaan tylyn kysymyksen, jonka hän hänelle huusi:

"Noh, poika, mitä merkitsee tämä kummallinen käytös, häh?"

Silloin hän jälleen tointui ja koetti rohkaista itseään; ja kun tämä hänelle kovan taistelun jälkeen onnistui, alkoi hän alussa hiljaa, mutta sitten yhä enemmän kiihtyneellä äänellä:

"Teidän armonne on osoittanut minulle paljon hyvää. Teitä yksin saan kiittää siitä sivistyksestä, joka oikeuttaa minua opiskelemaan yliopistossa. Te, te se olitte, joka kohotitte minut alhaisesta asemastani, ja voin kyllä sanoa, että isällisesti olette minusta huolta pitänyt. Näitä hyviä tekojanne en koskaan tule unohtamaan. Yhtä vähän unohdan sitä, mitä nyt teitte vanhalle isälleni. Tämä teko eroittaa meidät ainiaaksi, sillä olisinhan kehno poika, jos hetkeäkään viipyisin sen miehen kodissa, joka näin raa'alla tavalla on häpäissyt isääni. Sentähden jääkää hyvästi, ruhtinas Shestokow, ja vielä kerran, kiitos teille kaikesta hyvyydestänne minua kohtaan!… Nyt lähden ulos avaraan maailmaan, luottaen siihen ettei hyvä Jumala minua raukkaa hylkää, vaan soisi minulle vielä sellaisen aseman, eitä olisin tilaisuudessa lunastaa teiltä isäni ja ottaa hänet luokseni… jääkää hyvästi!" Näillä kyynelten tukahduttamilla sanoilla syöksyi Iivana ulos ovesta, mutta ruhtinas huusi hänen jälkeensä mahtavalla äänellä: "Seis!" Jos Shestokow'ia vähänkään tunsi ja nyt nuorukaisen puhuessa häntä tarkasti, huomasi heti, ett'ei hänen pienten silmiensä räpytys ja hänen kasvojensa hermostunut värähdys ennustanut mitään hyvää, Iivanakin hämmästyi, ja Shestokow'in käheä ääni tuntui hänestä aivan vieraalta.

"Sinä tahdot lähteä ulos maailmaan, poika." Näin alkoi ruhtinas rauhallisella äänellä, joka ennusti myrskyn tuloa. "Oletko saanut minun myönnytykseni siihen?"

Iivana näytti hämmästyneeltä ja vastasi: "Minkätähden pitäisi minulla olla siihen teidän armonne lupa, kun minä erkanen teidän talostanne ettekä ole minun holhojani?"

"No, no", jatkoi ruhtinas ja hänen äänensä rauhallisuuteen sekoittui jotain pilkallista, "sellaisesta holhojatoimesta kiittäisinkin: Ei tarvittane aina vaan isän tai holhojan lupaa, kun nuori mies tahtoo mennä ulos avaraan maailmaan, tarvittanee myös välistä hänen Herransakin."

Tähän ivaan liittyi nyt vielä pilkkakin ja raaka ilkkuminen, joka tuntee uhrinsa voimattomuuden ja iloitsee sen hämmästyksestä.

Iivana pyyhkäsi kädellä silmiänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut karkoittaa hirveätä unikuvaa; suuresti epävarmana hän kysyi:

"Teidän armonne puhuu eräästä herrasta, — minä puolestani en tunne muuta Herraa kuin Jumalan; sillä en ole vielä antautnnut kenenkään palvelukseen."

Nyt laukesi rajuilma; salamat säihkyivät Shestokow'in pienistä silmistä, hänen karkea äänensä jymisi kuin ukkonen:

"Maa-orja ei voi antautua kenenkään palvelukseen, sinähän kuulut perintönä kulkevien ihmisten luokkaan ja sinun herrasi olen minä, ruhtinas Platon Shestokow!"

Iivana parka! Hän tuijotteli tuskaa täynnä puhujaan, ikäänkuin karitsa jalopeuraan, kun hän sen käpälien alla väänteleksen. Suonenvedon tapaisesti kohoili ja laski hänen rintansa, kunnes hillitön epätoivon huudahdus puhkesi ilmi ja hän virkkoi:

"Kaikkien pyhimysten kautta, ruhtinas Shestokow, älkää valheella koettako pettää minna nuorukaisparkaa, — varmaankin te laskitte leikkiä minun kanssani, minua peloittaakseune, tuottaaksenne minulle tuskaa, sentähden että katseleisin teidän isälleni tekemänne häväistyksen lievemmässä valossa, — maa-orja, oi minun Jumalani, ei, — ei, sitä en ole, sitä en voi olla, sillä juuri se että olette ottanut minut taloonne, oman perheenne piiriin, todistaa jo että olette minut vapaaksi julistanut!"

Iivana kiinnitti katseensa sen miehen huuliin, josta yksin hänen kohtalonsa ratkaisu riippui. Kuumeesta palavana odotti hän vastausta ja hänen mielensä jännitys lisääntyi lisääntymistään, kun ruhtinas viivytteli vastaustaan, ikäänkuin ilkkuen nuorukaisen odottamattomalle hämmästykselle.

Vihdoin avasi Shestokow huulensa, mutta ainoastaan julistaaksensa odottavalle Iivanalle hänen kuolemantuomionsa, sillä niin kuului loppupäätös, että hän oli ruhtinaan maa-orja.

"Olen tosin tehnyt tyhmyyden", jatkoi barin, "kun kohotin sinut säätysi loasta, osoitin sinulle ylin määrin hyvyyttä ja annoin sinulle sellaisen kasvatuksen, joka ei sovellu perintönä kulkevalle ihmiselle, sillä silloin kohoavat hänen karvansa ja hän pöyhisteleikse, niinkuin sinä nyt teet. Mutta toisin se tulee vastedes olemaan ja solmupiiska tulee opettamaan, että sinulla on herra, jolla on rajaton valta sinun ylitsesi. Sinä olet minun orjani, minun Kreposnoi (perintöihmiseni), jonka ruumis ja sielu ovat minun omaisuuttani!"

Iivanalle kävi hengitys ahtaaksi, hänen kätensä hapuilivat ilmassa, ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt vapauden enkelin, joka itkien poistui, — ja niinkuin äsken hänen vanha isänsä oli tehnyt, samalla tavalla kumartuivat Iivanankin polvet sen miehen edessä, joka oli hänen sielunsa herra, ja hän tarttui hänen vaatteensa liepeihin, itseänsä halveksimatta, ja hartaudella, joka olisi voinut kiveäkin liikuttaa, huusi hän nöyrästi rukoellen: "Olkaa armollinen, ruhtinas Shestokow, älkää olko julma minua kohtaan! Pappi on minulle uskontotunnilla opettanut, että ihmisen korkein pyrintö olkoon pyrkiä Jumalan kaltaiseksi, kilvoitella hänen kanssaan äärettömissä hyvissä töissä ja laupeudessa. Myöskin teille, ruhtinas Shestokow, on tämä kehoitus lausuttu, sillä tekin olette ainoastaan ihminen, jos kohta aatelismies ja äärettömän rikas. Oi, pyrkikää tekin tätä korkeinta tarkoitusperää kohti ja osoittakaa laupeutta; lausukaa se suloinen sana, joka minut vapaaksi tekee, joka minut itselleni antaa takaisin! Te nimitätte monta sataa sielua omiksenne, mitä merkitsee teille, jos te omistatte jonkun enemmän tai vähemmän, ja ajatelkaa vielä, että minä sen sivistyksen kautta, jonka olette minulle antanut, kaksinkertaisesti tulisin onnettomaksi, jos te pysytte päätöksessänne, että minä tunnen koko laajuudessaan vapaussanan korkean merkityksen, kun se muille maa-orjillenne on aivan vieras, he kun ovat tottuneet kahleisiinsa, joita he elämänsä alusta asti ovat kantaneet. Sentähden vielä kerran: osoittakaa laupeutta ja lahjoittakaa minulle armonne!"

Sillä aikaa kuin Iivana puhui nämät sanat mitä hartaimmin rukoilevalla äänellä, oli Shestokow ottauut esille taskukirjansa, johon hän rypistynein otsin näkyi merkitsevän jotain vähäpätöistä. Nyt sulki hän sen jälleen, astui muutamia askeleita taaksepäin ja lausui voudille:

"Tuolle pojalle annettakoon peltomiehen puku ja pantakoon tähän työosastoon. Minä käsken sinua pitämään häntä kovalla, että hän pian nöyrtyisi. Neljäntoista päivän kuluttua jätät aina minulle tietoja hänen käytöksestänsä ja ahkeruudestaan, jonka perästä sinä minulta saat käskyn joko häntä rangaista tai sillä palkita, että hän saa jotain vähemmän halpaa työtä toimitettavakseen. Mitä Andreakseen tulee, niin jättäköön hän neljäskolmatta tunnin kuluessa ohrasäkin takaisin, muuten saakoon hän maistaa solmupiiskaa, ja otettakoon hänen pelto-osansa takavarikkoon."

Luoden ilkeän katseen isään ja poikaan, kääntyi Shestokow ovelle ansaiten täten täydellisesti nimityksen "hirmuinen." Hän kuuli Iivanan kimeän kiljahduksen ja vanhan miehen kirouksen, mutta sitä hän ei ottanut huomioonsa, vaan palasi linnaan lähteäkseen vielä samana päivänä poikansa Michaelin kanssa takaisin pääkaupunkiin.

Tämä hänen urhotyönsä tuli pian tunnetuksi ja saapui myöskin Jerupkowin korviin, ja vaikka eno ja sisarenpoika eivät eläneet hyvässä sovussa, läksi Jerupkow kumminkin ruhtinaan asunnolle, sillä hänestä oli rakkaus lähimmäistä kohtaan asetettava korkeammalle, kuin oma inhimillinen ylpeytensä. Hän otti Iivanan asian innolla omakseen, johdatti hirmuvaltaisen enonsa mieleen mitä liikuttavimmalla tavalla, että hän kaksinkertaisesti oli rikkonut nuorta ihmistä vastaan siten, että hän ensiksi oli antanut hänelle sivistyneen kasvatuksen, ja sitte sysännyt hänet takaisin maa-orjuuden kurjuuteen ja siis murtanut neron, joka epäilemättä tieteen palveluksessa olisi jotain arvokasta saanut aikaan.

Ruhtinaalla oli ainoastaan pilkallinen nauru vastauksena, ja antoi hän vielä sisarensa pojan tietää, että hän piti häntä intoilijana, joka ennemmin tai myöhemmin oli hourulaitokseen vietävä. Vihdoin sanoi hän myöskin Jerupkow'lle kuivasti, ettei hän uudistaisi käyntejänsä, sillä hän ei tahtornit olla hänen kanssansa minkäänlaisissa tekemisissä.

"Gladkoin ennustus", hän lisäsi tähän, "on käynyt toteen, ja tämän Iivanan raakuus on puhjennut ilmi, niinkuin kaikissa perintönä kulkevissa ihmisissä, joskohta hän kuinka kauan tahansa on elänyt paremmissa seuroissa. Gladkoi on osoittautunut tarkka-älyiseksi ajattelijaksi, ja minä pidän viisasten ihmisten seuraa parempana kuin narrien."

Jerupkow kärsi tämän loukkauksen, kun hänellä ei muuta tarkoitusta ollutkaan kuin pelastaa yksi ihmissielu perikadosta. Hän tarjosi ruhtinaalle Iivanan lunnaaksi melkoisen summan, mutta sekin keino petti, ja karvaalla mielellä jätti jalo mies julman sukulaisensa. Ainoa, jonka hän voi tehdä huojentaaksensa isän ja pojan asemaa, oli antaa vanhalle Andreakselle ne varat, jolla hän voi tyydyttää armottoman herransa vaatimuksia.

Saman päivän iltana ajoi ruhtinaan komeat matkavaunut maantietä myöten pois maahovilta, ja nuori ihmisraukka, peltomiehen likaisessa puvussa, seurasi kauan silmillään kiiltäviä ajopeliä, tarttuaksensa sitte uudelleen kuokkaansa, jolla hän jatkoi työtänsä hajoittamalla kovia maakokkareita vainioilla.

III

Talvipalatsissa.

Toisella rannalla Nevajokea, joka jakaa Pietarin kahteen osaan, kohoaa jättiläisrakennus, jonka pinta-ala käsittää noin 8000 neliömetriä. Se on keisarillinen palatsi, niin kutsuttu talvipalatsi. Rakennuksen ulkonainen komeus jatkuu sen sisäpuolellakin. Suuremmoiset marmoriportaat johtavat moniin juhlasaleihin, joitten joukossa tuo valkeasta marmorista rakennettu Pyhän Yrjön sali sekä vuoden 1812 sodan kenraalien ja sotamarskien kalteri ovat ensi sijaan asetettavat, jota vastoin tavallisen suuressa huoneessa ylimmäisessä kerroksessa säilytetään kruunun katleudet, joitten joukossa valtikka varustettu 195 karaattia painavalla timantilla, jonka keisarinna Katharina kerran osti 500,000 ruplalla. Talvipalatsin koko rakennustyyliä vastaa täysin sen sisustus, niinkuin myöskin tuo ylellisesti koristettu kabinetti, johon me nyt lukijaa johdatamme, kyllin osoittaa. Seinien koristustapa, huonekalut ja sadottain pientä rihkamaa, kallisarvoisista vaaseista alkaen pienempään pikku esineesen asti, osoittavat Ludvig XIV aikakauden taidesuuntaa, ja tuo omituinen näkinkengän muoto, joka tälle rakennussuunnalle on antanut nimensä, astun joka paikassa silmiin.

Tuo uhkea ja upea huone näytti melkein kantavan liian raskaan taakan ja tuo ääretön joukko pehmoisia pieluksia, koruompeluksia ja muotitavaroita antoivat sille naisen asuinhuoneen luonteen. Näitten seinien sisällä ei kumminkaan vallinnut mikään naisellinen olento, päinvastoin oli se aiottu mitä vakavinta työtä varten, sillä meillä on nyt edessämme keisari Aleksanterin luku- ja työkabinetti.

Oli aikainen aamuhetki, mutta jo istui tsaari upean kirjoituspöytänsä ääressä edessään lukematon kasa kirjeitä ja anomuskirjoja, jotka kaikki odottivat vuoroansa. Keisari Aleksanteri ei kumminkaan kääntänyt silmiänsä näihin papereihin, vaan kiinnitti ne vakavasti erääsen suureen, avattuun kirjaan, — kirjojen kirjaan —, jota kielessämme yksin sanoin Bibliaksi nimitetään. Jo monta ajaistaikaa sitte oli keisari ottanut tavakseen joka päivä lukea pyhää raamattua, hän kuljetti sitä mukanansa kaikilla matkoillansa aina ahkeroiden noudattaa sen osoituksia, ja ne sanat, jotka hän tästä esimerkkiä ansaitsevasta tavastansa lausui eräälle likeiselle ystävälle, kuvaavat niin sattuvasti hänen sisällistä ihmistänsä, ettemme voi niitä jättää lukijalle kertomatta.

"Kauan aikaa sitte", — kuului keisarin sanat — "on Jumala sydämmessäni herättänyt halun lukea raamattua ja rukoilla. Joka päivä, vaikka minulla olisi kuinka paljon työtä tahansa, luen kolme lukua pyhästä kirjasta, yhden profeetoista, toisen evankeleista ja kolmannen epistoloista. Erittäinkin mielyttää minua psaltari. Sodassakin, kun kanuunat paukkuvat telttani ympäri, en anna minkään hartauttani häiritä. Kaiken harrastukseni panen minä asettaakseni elämäni, niinkuin pyhä raamattu säätää, ja kaikkea tahdon välttää, mitä se kieltää."

Elämänsä alkupuolella oli keisari Aleksanteri ollut maailmaan mieltynyt mies, joka jo äidin maidossa oli imenyt halun huvituksiin ja nautintoihin, kumminkaan hän ei oman tunnustuksensa mukaan niissä löytänyt mitään tyydytystä. Valtaistuimen komeudessa ja loistossa hän näki alusta pitäen vaan rasituksen ja kaikki nautinnot, jotka hän etuoikeutetussa asemassaan niin helposti voi hankkia, eivät antaneet hänelle mitään oikeata iloa. Turhaan hän koetti itseänsä huumata, hänen omatuntonsa puhui mahtavammin kuin maailma ja riisti häneltä kaiken rauhan. Taukoamatta hän ajatteli sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi kuningasten kuninkaalle tehdä tili elämästään ja toimistaan, seutähden hän päättikin muuttaa elämänsä.

Eräs hovinainen, kreivitär Tolstoi, joka tunsi Aleksanterin sisällisen tilan, ojensi hänelle iltana ennen hänen lähtöänsä Pietarista 1812 paperin, jonka hän luullen anomuskirjaksi pisti taskuunsa. Kun hän matkusti lakkaamatta ja kolme päivää perätysten oli vaatteissaan, hän unhotti sen kokonaan. Valtakuntansa rajalla hän kuunteli erään piispan saarnaa, joka tekstikseen oli ottanut Ps. 91: 13: "Sinä käyt jalopeuran ja kyykäärmeen päällä, ja tallaat nuoren jalopeuran ja lohikäärmeen."

Tämä saarna, jossa oli jotain profeetallista, herätti keisarin huomion. Mutta kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän iltasilla tarkasteli paperiansa ja löysi kreivittären jättämän, joka sisälsi kopion samasta 91 psalmista. Hän luki sen syvällä liikutuksella ja uskoi tässä ihmeellisessä sattumuksessa huomaavansa Jumalan osoituksen, että hän edelleenkin vakavammin ajattelisi totista pelastustansa. Hän sovitteli luetun itseensä ja huomasi jokainoan sanan sopivan häneeu. Siitä hetkestä aina viimeiseen hengenvetoon asti kantoi hän kopion tästä psalmista luonansa, oppi sen ulkoa ja luki sitä aamuin illoin rukouksissansa, sillä valon säde oli hänen sieluunsa sattunut ja hän havaitsi Jumalassa pelastajansa ja suojelijansa.

Hänen sydämmensä hyvyyteen ja oikeudentuntoon katsoen oli tästä lnonnollinen seuraus, että hän Jumalassa näki ei ainoastaan oman turvansa ja linnansa, johon hän uskalsi, mutta myös kaikkien muittenkin kanssaihmisten. Tämän psalmin kolmannen värssyn syvä ymmärrys, jossa puhutaan, että Jumala pelastaa ne lapsensa, jotka häneen uskaltavat, väijyvän paulasta ja vahingollisista ruttotaudeista, johdatti jalomielisen hallitsijan henkisien silmien eteen maa-orjien surkean kuvan, joitten orjuuden kahleet olivat häväistyksenä kaikelle ihmisarvolle. Hänen halunsa ja pyrintönsä päätarkoituksena oli siitä lähtien toivo murtaa nämä kahleet ja lakkauttaa maa-orjuus. Valtakuntaansa kuuluvissa Itämeren maakunnissa oli se jo onnistunut, mutta varsinaisen Venäjän aatelistossa kohtasi hän lujaa vastarintaa. Siitä huolimatta hän ei luopunut aatteestansa päästä täälläkin pyrintönsä perille ja sinä aamuna, jona meidän lukumme nyt alkaa, oli hän taas ajatellut tätä syvä-aatteista kysymystä ja miettinyt niitä keinoja ja välikappaleita, joihin oli ryhdyttävä, jotta hän lyhimmässä ajassa pääsisi toivottuun tarkoitusperään.

Hän painoi nyt hiljaa raamattunsa kiinni ja nojautui miettivänä käsivarret ristissä tuoliinsa. Raskas huokaus vierähti hänen huuliltaan, ja hänen lempeät silmänsä loivat suruvoittoisen katseen.

"Kaikista Enropan hallitsijoista on minulle loistavin, mutta myös vaikein tehtävä langennut osakseni", sanoi hän hiljaa itsekseen, "kun minun valtioni sisällisissä oloissa on suurempi, ehkäpä poistamaton epäkohta. Minun rakkahinta nuoruuden unelmaani, maa-orjuuden lakkauttamista ei voida saada toteutumaan ilman ankaria mullistuksia, joitten seurauksia on mahdoton edeltäpäin aavistaakaan. Mutta pahinta on minulle se tosiasia, etten minä uskalla toivoa tässä asiassa kansani sivistyneemmän osan kannatusta. Minun virkamieheni ovat esimiehiensä hännänkannattajia, heidän alhainen palkkansa on märäntävä syöpähaava valtiolaitoksessamme. Minä tiedän liiankin hyvin, ettei heistä kukaan korkeimmasta alimpaan asti — ole sellaisessa asemassa, että hän rehellisenä miehenä voi elää palkastansa. Minä kuulun maailman suurien joukkoon, minä kutsun itseäni koko Venäjän keisariksi, ja sittenkään minä en voi mitään tässä asiassa auttaa. Armahda minua onnetonta, tämä olisi käydä käsin ampiaispesään! Jokainen heistä on rikkaan aatelismiehen palkkaama, joka hänelle paremmin maksaa, kuin hänen keisarinsa, ja sentähden suosivat nuo pettyneet ihmiset näennäisiä ystäviänsä ja jättävät minut pulaan."

Kun Aleksanteri nyt nousi istuimeltansa, oli lempeys kadonnut hänen kasvoiltaan. Jalo oikeutettu viha loisti hänen silmistään, ja katkeran epätoivon äänellä hän lausui; "minulta puuttuu kaikki kannatus aatteitteni toteuttamisessa!… Oi, joudun välistä aivan epätoivoon, kun näen ympärilläni ainoastaan viheliäisiä oman voiton pyytäjiä, jotka eivät valtion eduista huoli laisinkaan, vaan ainoastaan omaa etuansa valvovat ja omaa onneansa onkivat."

Hänen mielialansa katkeruus yltyi siihen määrään, että hän oli taipuvainen ylenkatsomaan ja halveksimaan ihmisiä ja ihmisen kutsumusta. Hän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnettomaksi, mutta kumminkin palasi lempeys hänen kasvoihinsa, kun kamaripalvelija astui huoneeseen ja kysyi, josko hän sallisi päästää vanhan Ilian puheellensa.

"Yksi uskollinen tuhansien joukossa!" huusi keisari Aleksanteri, "hän on minulle joka hetki tervetullut. Päästä sisään vanha vaari."

Tämän nimityksen ansaitsi kyllä tsaarin vanha kuski, sillä Ilia oli muhkea vanha mies, jonka rehellisistä silmistä vielä loisti nuoruuden uljuus ja urhoollisuus. Hän oli kerran Austerlitsin luona, ensimäiuen taistelu, jossa keisari Aleksanteri oli ollut mukana, pelastanut hänen vapautensa ja henkensä, Tsaari oli aivan lähellä vihollisia suistunut hevosensa selästä ja ollut vähällä joutua vankeuteen. Ilian urhoollisuus, joka vanhana, venäläisenä sotamiehenä oli ollut sotaretkellä mukana, oli hänet pelastanut tästä suuresta vaarasta, ja vaikka keisari tahtoi hänelle osoittaa kiitollisuuttansa, hylkäsi kumminkin tämä kunnon mies kaiken ylennyksen ja palkinnon, pyysi vaan saada täytetyksi yhden ainoan elämänsä toivomuksen, se oli päästä hänen majesteettinsa eusimäiseksi kuskiksi. Siinä asemassa oli hänellä tosin everstin arvo, mutta Ilia huoli vähemmän tuosta arvosta, kuin kunniasta saada pysyä rakkaan herransa läheisyydessä. Hän oli harvinaisen uskollinen palvelija, ja Aleksanteri nimitti häntä täydellä syyllä jalokiveksensä.

"Mitä sinulla on minulle sanomista, isä Ilia", huusi hän iloisesti vanhalle miehelle, kun tämä nyt astui huoneeseen ja asettui jäykkänä asentoon.

"Sire", alkoi Ilia kiinnittäen rehelliset silmänsä keisariin, "minulla on sydämmelläni jotakin, jota en uskaltaisi lausuakaan, ellei rinnassani asuisi vakaumus, että minun keisarini ja herrani on aivan samaa mieltä."

"Mikä so on, uskollinen Iliani?" vastasi hallitsija hyväntahtoisesti, "avaa vaan sydäramesi minulle."

Kun vanha isä näki, että tsaari oli suosiollisella mielellä, jätti hän jäykän asentonsa, silitteli valkeata partaansa ja sanoi tuttavallisella äänellä: "Minä olen pakoitettu puhumaan vähän laajaperäisesi, Sire, ja täytyy siis pyytää teidän anteeksi antamistanne. Muutamia vuosia sitte tutustuin sattumalta nuoreen ihmiseen, joka ijältään oli pojan ja nuorukaisen välillä. Tuo reipas poika tuli minulle rakkaaksi, koska minä hänessä havaitsin uskollisen ja avosydämmisen sielun; sellaiset — jos saan luvan sanoa, armollisin Keisarini ovat harvinaisia meidän maassamme."

Aleksanteri nyökäytti päätänsä surunvoittoisesti hymyillen ja vanha Ilia jatkoi:

"Myöhemmin kuulin, että minun nuori ystäväni kuului ruhtinas Shestokow'in perheeseen, että hän oli erään hänen maa-orjansa poika ja herransa perheesen otettu kasvatettavaksi saman ikäisen Michailowitsin kanssa. Minun täytyy myöntää, että herra ruhtinaan teko ilahutti minua kaksinkertaisesti, koska en voinut uskoa — jos saan luvan sanoa armollisin keisarini — häneltä sellaista jalomielisyyttä."

"No, isä Ilia", sanoi Aleksanteri äkkiä kummeksuen, "Shestokow on ritari sanan kauneimmassa merkityksessä, hän nauttii yleistä suosiota, ja minä uskallan vakuuttaa, että hän myös sen ansaitsee, hän on minun täydessä suosiossani."

Vanha taatto kohautti olkapäitänsä, asetteli kauhtanatansa ja näkyi silminnähtävästi olevan epävarmana, josko hän jatkaisi tai olisi jatkamatta. Tsaari teki lopun hänen epäileväisyydestään siten, että hän mitä leppyisimmällä tavalla vaati häntä puhumaan suunsa puhtaaksi; sitäpaitsi Ilia tiesi, kuinka paljon tsaari rakasti hänen suorapuheisuuttansa.

"Sydämmellinen kiitos, Sire", sanoi valkoparta huokeammin hengittäen, "sitä suosiota tahdonkin käyttää. Ja miksi en sitä tekisi, seisonhan minä armollisen keisarini edessä ja paitsi häntä ja Jumalata ei ole mitään, joka on minun ylitseni. — Niinkuin sanottu, iloitsin ja ihmettelin ruhtinas Shestokowin jalomielisyyttä, kun minä tiesin, mikä kova, ankara herra hän on maa-orjiansa kohtaan. Niin, niin, armollisin Keisari", nyykäytti Ilia kiivaasti päätään, kun näki Aleksanterin hämmästyneet kasvot. "Hirmuinen herra, joka sydammen sijalla kantaa solmupiiskaa ja joka voipi yhtyä bojaarien vanhaan lauluun: Maa-orjani on kuni koira, ja patukka on häntä varten, minä voin häntä ruoskia mielin määrin, eikä hän voi sitä estää!… No, minä ajattelin, maan päällä on kaikki mahdollista, miksi ei bojaarikin voisi itseänsä parantaa ja osoittaa jalomielisyyttä. Mutta mitä sen perästä tapahtui osoitti, etten kumminkaan ollut erehtynyt, ja että ruhtinaan jalomielisyydestä ei voinut olla puhettakaan."

"No?" kysyi keisari odottaen, kun Ilia kertomuksessaan teki pienen pysähdyksen.

"No niin, Sire", lisäsi vanha taatto äänellä, josta ei tiennyt, josko hän iloitsi tai itki, "Iivana poikaa, — niin on nuoren ystäväni nimi, — on ruhtinas hyvin pahoin kohdellut."

Ilia kertoi nyt tsaarille, joka tarkkaan kuunteli hänen sanojaan, vaihteen Iivanan elämässä ja lopetti seuraavilla sanoilla:

"Hyvä herra Jerupkow ei ole jättänyt mitään koettelematta, jolla hän voisi lieventää nuorukaisraukan kohtaloa, mutta enon hirmuvalta ei tunne rajoja, ja hän pysyy päätöksessään, varsinkin kun hän tietää, että hän siten kovimmin pahoittaa lempeätä sisarensa poikaa, joka tahtoo lakkauttaa talonpoikiensa maa-orjuuden. Jos siis kukaan maan päällä voi auttaa tuota hyvää Iivanaa, niin on se ainoastaan minun armollisin keisarini. Suositellakseni tuota poikaparkaa Teidän korkeaan armoonne, olen ollut pakoitettu tulemaan tänne ja ottamaan rohkeuden pyytää päästä teidän puheellenne."

Tsaari oli taas istahtanut nojatuoliin ja luonut katseensa miettiväisenä lattiaan.

"Kuinka voipi ihmisten suhteen erehtyä!" sanoi hän puoliääneen. "Tämä ruhtinas Shestokow näytti minusta jalomieliseltä ritarilta, joka rikkauksiansa käytti huojentaaksensa kurjuutta maailmassa. Minä tiedän että hän jalomielisellä tavalla on auttanut köyhiä aatelismiehiä vaatimattakaan heiltä lainojansa takaisin."

"Köyhiä aatelismiehiä, Sire", vastasi Ilia vilpittömällä, avonaisella tavallaan, "sen minä kyllä uskon. Ensiksi hän sen tekee aatelisen veren takia, joka virtaa näittenkin köyhien aatelismiesten suonissa, ja toiseksi koska hän tietää että hänen jalomielisyytensä tulee tunnetuksi ylhäisemmissä piireissä. Maa-orjan sitä vastoin, viheliäisen kurjan talonpoikaisen sieluparan hän voisi nähdä nälkään kuolevan jalkojensa juureen, eikä kumminkaan pitäisi itseänsä velvoitettuna tuolle raukalle ojentamaan edes leipäpalaakaan. Luonnollista", lausui vanha taatto purskahtaen pilkalliseen nauruun, "sellainenhan teko ei pääse meidän keisarillisen herramme korviin, — hahaha, — ja perintönä kulkevan ihmisen kanssa ei tarvitse paljon kursastella."

"Se kovuus, jolla ruhtinas vaati sinun nuoren ystäväsi isältä hänelle lainatun säkin ohria takaisin, todistaa kyllä sinun väitteesi oikeuden", lausui tsaari vitkaan ja matalalla äänellä. "Luottamuksestasi, hyvä vanha Iliani, kiitän, mutta" — lisäsi hän siihen huokaellen, — "sinä luulet keisariasi mahtavammaksi kuin hän onkaan. Minä en saisi tämän Iivanan hyväksi paljonkaan aikaan, vaikka kutsuisinkin ruhtinaan luokseni ja puhuisin hänen omalletunnolleen, sillä hän pysyisi lujana oman oikeutensa perustalla ja luultavasti hän siirtyisi minun vihollisteni puolueesen, jolle ei mikään juoni ole liian halpa, niin pian kun tulee kysymykseen vastustaa minun mieli-aatettani, maaorjuuden lakkauttamista."

Ilia oli kovin hämmästynyt; tuollainen voimattomuuden tunnustus hänen keisarinsa suusta kohtasi häntä ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta äkkiä muuttui tuo surun ilme hänen ryppyisissä kasvoissaan, veitikkamainen viekkaus loisti nyt hänen silmistään ja kummallinen hymyily ilmaantui hänen kuihtuneille huulilleen:

"Olkoon kaukana minusta tuottaa rakkaalle, keisarilliselle herralleni mieliharmia muutaman nuorukaisraukan tähden", sanoi hän levollisena, "sallikaa minulle vaan yksi ainoa kysymys, Sire. Ettekö usko, että tuo ylpeä herra ruhtinas pikkuisen antaisi perään, jos hänestä näytettäisiin toteen asia, joka olisi suorassa ristiriidassa sen näennäisesti uskollisen ja nöyrän mielialan kanssa, jonka hän joka päivä tuo keisarillensa näkyviin?"

"Minä en ymmärrä puheesi tarkoitusta", vastasi Aleksanteri, "selitä ajatuksesi selvemmin."

"Sitä en voi, sitä en uskalla, armollisin Keisari", väitti vanha halliparta, "ensin täytyy minun olla varma asiastani. Olenhan minä ainoastaan ihminen, joka voipi erehtyä, jonka epäluulot ehkä osottautuvat kokonansa vääriksi, sentähden pyydän että toistaiseksi saan pitää salaisuuteni omanani."

Ilian salaperäiset puheet olivat sen luontoisia, että ne lisäsivät tsaarin hämmästystä ja kummeksumista; mutta kun hän tunsi vanhan miehen itsepäisyyden ja jo edeltäkäsin tiesi, ettei tällä hetkellä voinut hänen suustaan saada sen enempää lähtemään, jätti hän kyselyt sikseen ja mukautuen vanhuksen ajatuksen juoksuun antoi hän seuraavan vastauksen:

"Jos voit saada minua vakuutetuksi jostakin ruhtinaan syyllisyydestä, niin jätät minulle tietysti keinon käsiini, jonka voin käyttää suosikkisi hyväksi, mutta minä olen vakuutettu, että minun muuten niin älykäs Ilia isäni tällä kertaa on eksynyt metsätielle. Ruhtinas Shestokow olkoon hirmuvaltias maa-orjiansa kohtaan, olkoon myös niiu, ettei hänen sydämmensä tunne lähimmäinen rakkautta, sen minä voin myöntää, — mutta keisarillensa on hän uskollinen ja pitää hänen puoltansa, sen minä tiedän ja siitä on minulla paraimmat todistukset."

"Niinkuin sanottu", vastasi vanha isä hymyillen, "voin kyllä erehtyä. Minun korkea keisarillinen herrani on aina osoittautunut armolliseksi minua kohtaan, saanen tässäkin tapauksessa luottaa hänen hyvyyteensä."

Aleksanteri katsoi kysyvänä puhujaan ja antoi hänelle merkin jatkaa.

"Raha on se taikakalu, joka on niin monta kielenkahletta irroittanut ja niin monelta salaisuudelta peitteen paljastanut. Vanha Ilia tarvitsee tämän välikappaleen, jos hän tahtoo saavuttaa tarkoituksensa. Mutta minun keisarillinen herrani, hänellä ei ole mitään, hän on niin köyhä kuin kirkkorotta, hän ei ole elämänsä päivinä säästänyt, kun hän toivoi voivansa tulla toimeen ilman kullatta. Mutta nyt hän tarvitsee tuota mammonaa. Mistä päästä hän nyt alkaisi, saavuttaaksensa tätä taikakalua?"

Vanhan taaton kasvot loistivat niin viekkaina ja hänen silmänsä olivat niin vilpittöminä luodut tsaariin, ettei tämä voinut nauruansa hillitä.

"Oi sinä köyhä raukka", huusi Aleksanteri iloisesti, "sinä et tiedä mitään keinoa ja sentähden et voikaan pistää ahjoon oikeata rautaa. Oi, oi, sinun pitää yöt päivät arvella, ajatella, mistä löytäisit sen rikkaan miehen, joka sinua voisi auttaa tästä ahdinkotilasta."

"Se onkin vaikeata, Sire", nyökäytti veitikka vastaukseksi kääntäen harmaata päätänsä kallelleen, "Minä olen kuitenkin iloinen, että minulla on niin hyvä neuvonantaja kuin minun keisarillinen herrani."

"Oikein", keskeytti Aleksanteri nauraen, "ja että tämä neuvonantaja samalla myös omistaa sen taikakalun ja sinä ainoastaan tarvitset mainita sen määrän suuruuden, jonka tarpeessa olet."

"Meidän onkin tässä tekeminen vaikeasti sairastuneen kanssa", arveli koiranhammas silittäen pitkää, valkeata partaansa, "hän sietää oikein suuren rohtopullon kultavettä, ennenkuin hän jaksaa avata suunsa."

"Mitä sinä sanotkaan! Me tahdomme ensiksi alkaa pienellä rohtopullolla, ja kun sairas on tyhjentänyt sen saamatta takaisin puhelahjaansa, niin tule taas noutamaan uusia lääkkeitä."

Tätä sanoessaan avasi hyväntahtoinen hallitsija kirjoituspöydällänsä olevan rahalippaan ja antoi ilosta loistavan Ilian käsiin melkoisen rahakääryn.

"Tuhannet kiitokset, armollisin Keisari", huusi ukko riemusta säihkyvänä. "Onpa kumminkin hyvä kun on apteekkari omassa talossa."

"Nyt toivon minä", vastasi Aleksanteri, "että sinä tohtorina kirjoitatkin oikean lääkelipun."

"Minä uskallan toivoa, että rakas Jumalani itse on sen kuiskannut korviini."

"Hän olkoon aina sinun kanssasi", sanoi tsaari lempeällä äänellä ja ojensi vanhalle Ilialle kätensä suudeltavaksi.

Tuskin oli uskollinen palvelija poistunut, kun salapoliisin päällikkö antoi ilmoittaa itsensä tsaarille.

Hän oli noin viidenkymmenen vuotias pitkä, laiha mies. Hänen harmaitten silmiensä terävä katse kierteli yhä levottomana ympäri ja oli sopusoinnussa hänen kokkanokkansa kanssa, joka alituiseen luuli vainuavansa jotain rikoksellista. Hänen äänensä oli matala, melkeinpä kuiskaava; täänpäiväisessä audienssissa [puheille pääsy] käytti hän vielä heikompaa ääntä, niin että tsaarin piti pyytää häntä puhumaan vähän kovemmin, kun hän parhaalla tahdollansakaan ei voinut häntä ymmärtää.

"Silloin, Sire", vastasi poliisipäällikkö, "olen pakoitettu omaksi eduksenne pyytämään, että käskisitte kamaripalvelijanne ja molemmat lakeijanne minun täällä oloni ajaksi jättämään vierashuoneen. Nämä ihmiset", jatkoi hän kuiskaten, kun hän huomasi Aleksanterin hämmästyksen, "pitävät korvansa juuri nyt tuon oven takana ja kuuntelevat."

"Minä voin sitä tuskin uskoa", väitti tsaari vastaan. "Kamaripalvelijasta tiedän aivan varmaan, että hän on uskollisesti minuun kiintynyt."

"Suvaitkaa, Sire, minun teille käytännöllisesti osoittaa väitteeni todenperäisyyden", jatkoi korkea virkamies säälivällä hymyilyllä ja sulki hiljaa oven, jonka hän kohta sen perästä rajusti sysäsi selälleen auki.

Tsaari kuuli puoleksi tukahutetuita tuskanhuutoja, kuuli ihmisen lankeevan maahan ja askelien kopinaa, jotka nopeasti poistuivat. Kun hän vihastuneena riensi vierushuoneesen, pitelivät siellä olevat palvelijat jokikinen kädellään nenäänsä. Kun ovea oli niin rajusti aukaistu, olivat he saaneet aika sysäyksiä. Keisari antoi käskyn kuuntelijoille jättämään huoneen, jonka tehtyä hän omakätisesti sulki vierashuoneen oven.

Työhuoneesensa palattua lausui hänelle poliisipäällikkö:

"Teidän kamaripalvelijanne, Sire, on ruhtinas Shlebnikowin lahjoma, ja molemmat lakeijanne vakoilevat kreivi Trubetskoin ja herra Potuginin puolesta."

"Siis vakoojien ympäröimänä!" huokaili Aleksanteri laskeutuen uudelleen istumaan nojatuoliin kirjoituspöytänsä ääreen. "Kun myöskin tämä kamaripalvelija minut pettää, jonka vilpittömyydestä olin vakuutettu, niin ei ole minulla enää uskallusta tiedustellakaan muitten palvelijoitteni uskollisuutta; — ehkä on vielä sekin helmi väärä, jonka minä…"

"Teidän Majesteettinne tarkoittaa vanhaa Iliaa?" keskeytti nopeasti salapoliisin päällikkö. "Hänen sydämmessänsä ei asu petosta, hänen uskollisuutensa on vankka kuin kallio."

Aleksanteri pani kätensä rinnoillensa ja helpoituksen huokaus pääsi hänen povestansa, sillä viimeinenkin luottamus olisi kadonnut, jos isä Ilia myöskin olisi petolliseksi havaittu.

Poliisipäällikkö alkoi nyt esityksensä, jossa hän tsaarille selvimmällä tavalla näytti toteen, että valtakunnan korkeimmissa aatelispiireissä löytyi häntä vastaan salainen liitto, jonka jäsenet olivat tehneet pyhän lupauksen vastustaa niitä keisarin parannuspuuhia, jotka koskivat maa-orjuuden lakkauttamista, eivätkä aikoneet antaa peloitella itseänsä millään, vaan pyrkiä jäykästi tarkoituksiensa perille.

"Olen pahoillani", päätti poliisipäällikkö tiedonantonsa, "että olen pakoitettu kipeästi koskettelemaan Teidän Majesteettinne jaloa sydäntä ilmoittamalla senkin tosiasian, että liittoutuneilla on mielessä sysätä Teidän Majesteettinne valtaistuimelta eikä edes säästää teidän henkeänne, jos te vastustaisitte maa-orjien jättämistä nykyiseen tilaansa."

Aleksanteri vimmastui. Hän tosin tiesi, että hänen valtakuntansa bojaarit eivät tahtoneet tietää mitään maa-orjuuden lakkauttamisesta, mutta että he vastarinnassaan ja ylpeydessään niin pitkälle menisivät, että he tekisivät väkivaltaa keisarinsa henkeä vastaan, sitä hän ei ollut pitänyt mahdollisena.

"Rauhoittukaa Teidän Majesteettinne", lohdutti salapoliisin päällikkö, "minun asiamieheni ovat sillä tavalla kietoneet salaliittolaisten asiat, etteivät he voi yrittääkään mitään, josta emme aikanansa voi tietoa saada; ennenkuin he siis ehtivät käydä toteuttamaan rikollisia aikeitansa, olemme jo ennättäneet saada teidän persoonanne hyviin turviin."

"Oi, minä en pelkää ketään", huusi Aleksanteri, "ainoastaan tunto omata alamaisia, jotka teeskentelevät uskollisuutta ja taipuvaisuutta, mutta salaa vastustavat kaikkia hyviä aikeita, näyttää minusta hirveältä ja todellakin minä en voi kiittää taivasta siitä, että hän on tehnyt minut näitten viheliäisien herraksi."

"Älkää puhuko niin Teidän Majesteettinne", vastasi poliisipäällikkö rauhoittaen. "Ajatelkaa kumminkin että teidän alamaisienne joukossa myöskin on sellaisia, jotka uskollisina pysyvät kiinni keisarissa ja valtakunnassa ja tuntevat itsensä onnellisiksi siinä ajatuksessa, että heillä on jalo ruhtinas, joka tarkoittaa kansan parasta."

"Minä kiitän teitä näistä lohdullisista sanoista", vastasi Aleksanteri tarttuen uskollisen virkamiehensä käteen, "se on tänä hetkenä tehnyt minuun kaksinkertaisesti hyvän vaikutuksen. Onko teidän tiedossanne kaikkien salaliittolaisten nimet?"

"Vielä puuttuu minulta muutamia, etupäässä sen, joka mahtanee olla tämän salaliiton johtaja, kumminkin arvelen pian voivani esittää teille täydellisen luettelon."

"Te ette ansaitse sillä ainoastaan keisarinne, mutta myöskin sorretun kansan kiitollisuuden. Tänään tahtoisin vielä pyytää teiltä jotakin, Tehkää hyvin, hankkikaa salaa tietoja muutamasta herra Jerupkowista, joka hiljakkoin on palannut ulkomailta; minulla olisi suuri mielihalu saada tietoja tästä miehestä."

"Kyllä, Teidän Majesteettinne", vastasi poliisipäällikkö kumartaen, "ensi käynnilläni tahdon teille jättää nämät tiedot."

"Ja sitte vielä jotakin", huusi keisari poliisipäällikön jälkeen, kun tämä jo oli saapunut vierashuoneeseen. "Eikö olisi parempi tehdä pikainen loppu tuosta ilmisaamastanne salaliitosta ja vangita kaikki tähän asti tietyiksi tulleet salaliittolaiset?"

"Siihen puuttuu meiltä laillisia perusteita, Majesteetti", sanoi virkamies olkapäitänsä kohennellen, "salaliittolaiset eivät vielä ole tehneet itseään syypääksi mihinkään rikokseen ja kieltäisivät kaikki jos me nyt asettaisimme heidät syytteen alaisiksi."

"Siis täytyy minun odottaa kärsivällisesti siksi, kunnes kaikki on liian myöhäistä?"

"Oi, ei Teidän Majesteettinne, niin kauas se ei suinkaan tule menemään. Minun pyrintöni tulee olemaan saada käsiini joku heidän kirjoituksiaan, ja kun meillä kerran on tämä todistuskappale, voimme heti alkaa oikeudenkäynnin liittoutuneita vastaan. Siksi täytyy meidän kumminkin pysyä kärsivällisinä."

Poliisipäällikkö kumartui ja avasi etuhuoneen oven, jonka jälkeen kamaripalvelija ja nuo kaksi lakeijaa nenät turvoksissa palasivat. Tämä kelpo kolmiliitto sai vielä samana päivänä eronsa salaiseksi kiukuksi bojaareille, joitten palkkalaisina he olivat olleet, ja jotka juuri kuuluivatkin siihen seurueeseen, joka oli liittynyt tsaaria vastaan.

Keisari Aleksanterin mieltä alkoi raskas synkkämielisyys painaa. Jalo, lämminsydämminen ja ylevämielinen hallitsija, joka aina rakkaudella oli kohdellut koko ihmiskuntaa, havaitsi nyt olevansa siinä tilassa ja tehneen sen kokemuksen, ettei hän kehenkään voinut luottaa, vaan oli pakoitettu pitämään kaikki äärettömät surunsa ja huolensa omassa sydämmessään, ja alamaisiansa paimentansa vihaavana laumana, jota rautaisella valtikkaalla piti hallita, muuten oli mahdotonta suojella keisaria ja valtakuntaa heidän tikariansa vastaan ja turvata valtiolle levollisuus ja rauha.

IV

Kätkössä.

Taas suli lumi kedoilta; luonto ja ihmiset katselivat toivoa täynnä parempaa vuoden aikaa kohti. Poikkeuksen tästä teki ainoastaan maa-orjien kurja ihmisluokka, joka oli asetettu ulkopuolelle elämää ja väliäpitämättä katseli miten vuodenajat vyöryivät heidän ohitsensa.

Kukapa tuntisi tuossa laihassa ihmisolennossa, jonka ruumista verhoaa karkeimmasta piikkokankaasta tehdyt housut ja paita, tuon ennen niin vireän ja vilkkaan Iivanan? Kukapa voisi muistellakaan tuota leikillistä nuorukaista, nähdessään edessään tuon jäykän, juron näköisen nuoren miehen, joka tuolla vainiolla astuu auran kurjessa ja jonka jalat ovat käärityt likaisiin rääsyihin ja pistetyt niinivirsuihin.

Auran yli ilmassa visersi leivo riemusäveleitänsä, mutta kyntäjän sydämmen kalmistossa ei kuulunut mitään säveleitä, sillä ainoastaan:

Korkeudessa asuu vapaus Vaan hauta musta Ei hengi puhtaan ilman tuulahdusta

Karhi vierii raastaen tantereen yli. Se on tehty toisiinsa liitetyistä kuusipuun lautasista, joitten toiselle puolelle oksat ovat jätetyt ikäänkuin karhin hampaiksi. Ettei se vaan hyppelehtäisi peiton ylitse, on Iivana pannut kiviä painoksi.

Näihin peltoihin rajoittuvilla vainioilla vallitsee riemu ja ilomielisyys. Siellä ovat Jerupkowin onnelliset talonpojat työssään, he käyttävät kylvö- jä kyntökoneita, jotka toimittavat raskaamman työn. Kateuden tunne herää Iivanan ja hänen kärsimyskumppaniensa rinnoissa, kumminkaan eivät he uskalla kuin salavihkaa luoda katseensa noihin onnellisiin, koska vouti ja solmupiiskalla varustettu kaitsija heitä silmällä pitävät.

Kun sitte raskas peltotyö on toimitettu, ja ruhtinaan maa-orjat palaavat kartanoon savusta mustuneisiin huoneisiin, joissa kussakin kaksitoista henkeä yhdessä asuu, niin ei heitä odota mikään makuisa, ravitseva ateria. Ruokana on kesäisin ainoastaan kylmää "kvassia", (jauhoista hapatettua vesiliuotusta) siihen annos leipää ja viheriätä sipulia, jota vastoin talvella annetaan lakkaamatta hapankaalia, joka on valmistettu hienoksi hakatusta kaalista rasvan kanssa. Rasvan asemesta käytetään paastoaikana liinaöljyä. Yhteinen ateria syödään kumoon kaadettujen veneitten päällä ja muutamat näistä kurjista istuvat paljaalla tantereella. Mitään maljaa ei aseteta pöytään, niin pitkälle ei ylellisyys ulotu, lusikkaruokaa syödään vaan puutikuilla sankoista, joista äskettäin karjaa juotettiin.

Voitiinko näitä ihmisraukkoja moittia, jos he paloviinan nauttimisella koettelivat hankkia itsellensä unhotusta kärsimyksissään? Voitiinko Iivanalle lukea viaksi, että hän aina ikävällä odotti sitä hetkeä, jolloin hän saisi laskeutua nukkumaan?

Uni yksin voi hänet saada unhottamaan viheliäisen olemassa olonsa, ja unessakin se häntä ahdisti. Harvoin hän näki itsensä asetetuksi siihen onnelliseen aikaan, jolloin hän oleskeli ruhtinaan talossa, jolloin hän oli saanut oppia, jolloin hän oli ollut iloinen, onnellinen poika ja sittemmin nuorukainen. Hän oli täydellisesti käynyt läpi lukion, osasi lukea kreikkalaisia ja roomalaisia klassikoita, vaan huolimatta kaikista tiedoistaan ja taidoistaan, täytyi hänen nyt toimittaa tavallisen talonpojan halvat tehtävät ja kärsiä oikkuja kurittajiltansa, jotka eivät edes osanneet lukea lausettakaan omalla äidinkielellänsä. Ainoastaan harvoin lankesi joku valonsäde hänen kurjaan oloonsa; kuitenkin sattui se kerran eräänä sunnuntai-iltana, kun vouti oli matkustanut lähimpään kaupunkiin. Silloin uskalsi Iivana noudattaa herra Jerupkowin kutsumusta ja pujahtaa hänen linnaansa, Tämä jalomielinen mies tarjosi onnettomalle nuorukaiselle sekä aineellista että henkistä ravintoa, vei hänet kirjastohuoneesensa, tarkoittaen sillä muistuttaa ettei Iivana jälleen unhottaisi, mitä hän onnellisina päivinä oli oppinut, sillä hän ei vieläkään luopunut toivosta voida päästää nuorukainen kahleistansa.

Nuoren ystävämme yksitoikkoiseen elämään, tuli äkkiä odottamaton muutos, vaikka vähemmin toivottu. Ruhtinas Platon Shestokow tuli herra Gladkoin seuraamana kartanolleen, salaiseksi harmiksi voudille, joka ei ollut tätä käyntiä odottanut. Hänen tilikirjansa eivät olleet toivotussa järjestyksessä ja hänen täytyi tyvenellä mielellä ottaa vastaan melkoisen ankarat nuhteet, ja olla iloinen, että hän pääsi tällä kertaa niinkin vähällä.

Ruhtinaalla oli vähemmin ollut tarkoituksena äkkiä hämmästyttää voutiansa, vaikka hän kyllä tunsi tämän epärehellisyyden, — sellaiset toimimiehet kun näet yleensä Venäjällä ovat joko enemmän tai vähemmän petollista joukkiota —; Shestokow'in käynti tilallansa tarkoitti paljon enemmän Iivanaa. Mutta jos joku nyt arvelee, että Shestokowin sydämmessä lempeämmät tunteet olivat päässeet valtaansa, jos joku nyt uskoo, että sääliväisyys oli tuonut suuren herran nuorukaisen läheisyyteen, se erehtyy suuresti. Ruhtinasta oli ainoastaan uteliaisuus ajanut tiluksilleen; hän tahtoi persoonallisesti tulla vakuutetuksi, miten hänen entinen suosikkinsa kantoi nykyisen kohtalonsa. Vieläpä toivoi hän saada tietoja, mille asteelle Jerupkowin talonpoikien emansipationi (maa-orjuudesta päästäminen) oli ehtinyt, ja mikä vaikutus hänen sisarensa pojan menestyksellä oli ollut hänen omiin maa-orjiinsa. Herra Gladkoin kautta oli hän saanut tietää, että Jerupkow oli kääntynyt hallituksen puoleen anomuksella, että se antaisi voimakasta apuansa hänen aikomukselleen vapauttaa tiluksensa maa-orjat, ja vaikka vastuu vielä viipyikin, voitiin suostumus tähän jo ennakolta arvata.

Ruhtinas Shestokow näki hyväksi jäädä tiluksilleen odottamaan tämän asian toimeenpanoa voidaksensa läsnäolollansa tukahuttaa kenties tapahtuvan kapinan talonpoikiensa puolelta, sillä mahdollisuus oli kyllä lähellä, että Jerupkowin vapauden julistus täyttäisi ruhtinaan alamaisten mielet kateudella ja tyytymättömyydellä, sekä voisi antaa aihetta ilmi kapinaan. Ei voinut kieltää että jotain oli olemassa ikäänkuin ilmassa — jotain painostavan kuumuuden tapaista. Herra Jerupkowin kautta olivat seudun kaikki talonpojat saaneet tietää, että tsaari Aleksanterilla oli jalo aikomus lakkauttaa maa-orjuus. Entisen nöyryyden sijaan ilmeni talonpojissa julkinen uhkamielisyys ja nyreä mieliala, joka ei enää niin paljon solmupiiskaakaan pelännyt kuin ennen. Muutamista kartanoista saapui tietoja, että maa-orjia oli karannut. Eräässä 21 virstan päässä olevassa metsässä asuskeli monta sataa sellaista karkulaista, jotka oikein hurjalla rohkeudella puolustivat vapauttansa ja öisin tekivät ryöstöretkiä läheisiin kartanoihin hankkiaksensa ravintoaineita. Tilusten omistajat olivat tosin kääntyneet Pietariin pyynnöllä saada sotamiehiä avuksi, mutta vielä tähän saakka ei ollut ainoatakaan sotamiestä saapunut.

Kaikki tämä vaikutti, että ruhtinaan muutenkin ei juuri kovin hyvä mieliala yhä paheni. Hän oli vakavasti päättänyt näyttää talonpojilleen, että heillä oli herra, ja rangaista jok'ainoa tottelemattomuus mitä kovimmalla ja ankarimmalla tavalla, huolimatta ispravnikan ja stanovoin [näin kutsutaan paikallispoliisin molemmat toimimiehet piirikunnissa] vastaväitteistä ja varoituksista. Molemmat herrat olivat juuri nyt linnassa ja esittelivät ruhtinaalle asioitten nykyistä asemaa.

"Meille on eilen", lausui ispravnikka, "saapunut pääkaupungista virallinen kirjoitus, jonka sisällys on tehnyt meidät hyvin levottomiksi."

"Hyvin levottomiksi", toisti stanovoi ikäänkuin korkeamman virkaveljensä kaikuna.

"Kun meidän herraamme ja keisariamme on bojaarien puolelta kohdannut vastustus maa-orjuuden lakkauttamisessa, niin on hän ukaassissa [keisarillinen käskykirje Venäjällä] määrännyt että kaksisataatuhatta talonpoikaa on siirrettävä hänen yksityisomaisuudekseen. Teidän ylhäisyydellänne yksin on sataviisikymmentä kruunun käytettäviksi tarjottavana, ja meillä on käsky pyytää teitä määräämään ostohinta."

"Niin määräämään", kuului kaiku stanovoin huulilta.

Shestokow polki jalkaa vihoissaan.

"Hienosti suunniteltu", huusi hän vaivaloisesti hilliten vihaansa, "jos tämä hanke vaan kestää kymmenen vuotta, niin ovat kaikki Venäjän talonpojat keisarin omaisuutta, ja hän tietysti päästää heidät vapaiksi."

"Sillä tavalla", väitti herra Gladkoi harmistuneena vastaan, "ei suinkaan tarvitse edes bojaarien myönnytystä."

"No niin", vastasi ruhtinas ja hänen silmänsä säihkyivät ilkkuen, "onneksi ei ole vielä tullut kaikkien päivien ilta. Onko teillä vielä jotain minulle sanottavaa, herra ispravnikka?"

"Mielet ovat kuohuksissa ja nousevat vielä enemmän kuohuksiin, niinpian kun ukaassi tulee heidän tietoonsa. Olisi sentähden suotavaa että herrat kartanonomistajat ensiksi vähemmän ankarasti kohtelisivat maa-orjiansa; toinen tarkoitus käynnillämme onkin ollut pyytää teidän ylhäisyyttänne niin tekemään. Olkaa vaan varoillanne!"

"Niin varoillanne", toisti kaiku.