VANKILASTA JA SIPERIASTA

Kirj.

O. Relander

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

Keskisuomalaisen kirjapaino, Jyväskylä.

SISÄLLYS:

Alkulause. Viipurin lääninvankilassa Pietarin Peresilnaja-vankilassa. Rautatiematka halki Venäjän Siperian arolla Irkutsk Tchita Siperian ilmasto ja luonto Siperian asutus Karkoitetut Sotavangit Siperian edistysmahdollisuudet Kun vallankumous tuli Tchitahan Kotimatka

ALKULAUSE

Teokseni ei yritäkään antaa mitään objektiivisia tietoja, se on vain subjektiivinen esitys siitä mitä olen kokenut ja nähnyt ja ensi kädessä muilta kuullut. Kaksi ensimäistä lukua on kirjoitettu Irkutskissa, seuraavat kaksi Tchitassa, muut Suomessa matkalla tekemieni päiväkirjamuistiinpanojen mukaan.

Sortavalassa 24 p:nä lokakuuta 1918.

VIIPURIN LÄÄNINVANKILASSA

Yöllä marraskuun 26 päivää vastaan 1916 satuin virumaan valveilla vuoteellani ja mietiskelin, mitä minun oli puhuttava lukukauden lopettajaistilaisuudessa syyslukukauden päättyessä. Minä arvelin ottaa aiheeksi kuinka ne raskaat olot, joissa elimme, jotka painoivat meidän maatamme ja koko maailmaa, kävisivät keveämmiksi ja selviäisivätkin, jos ihmisillä olisi hyvää tahtoa.

Aamulla soi telefooni, kysytään olenko kotona. Ennenkuin olin ehtinyt tulla telefooniin, oli kysyjä poistunut. Sentraalissa muistivat kumminkin, mistä oli soitettu — poliisikamarista. Kysyjät olivat sieltäkin jo poistuneet, oli ollut komisarjuksia ja konstaappeleja. Tarkemmin arvailematta laittauduin valmiiksi. Kohta soikin ovikello. Sisään tulee komisarjus von Gross kahden siviilipukuisen miehen saattamana ja ilmoittaa, että hän kuvernöörin käskystä on tullut vangitsemaan minut, ja että minun on otettava vaatteita ja rahaa mukaan, sillä mahdollisesti on edessä pitempikin matka Venäjälle.

Sen enempiä tutkimuksia, kuulusteluja, kyselyjä, selityksiä tai syytöksiä ei pidetty eikä tehty nyt, ei aikaisemmin eikä myöhemminkään. Neljä kuukautta aikaisemmin oli kyllä santarmieversti Petin tehnyt minulle yhden ainoan kysymyksen, joka koski minua itseäni: Olinko muka erottaessani seminaarista erään oppilaan sanonut, että jos Suomi joutuisi Saksan alle, sillä olisi paljon parempi olla kuin Venäjän alla. Siihen minä vastasin, että enhän minä ole niin äärettömän typerä, että minä sellaisessa tilaisuudessa menisin sellaista sanomaan. Petinkin yhtyi siihen ja merkitsi, että ei ole sanonut. Siinä oli kaikki. Vaimolleni oli kuvernööri Pfaler myöhemmin sanonut, että minä olin "regeringsfientlig" — hallitukselle vihamielinen. Arvattavasti syitä oli useitakin, mutta ovatko ne minulle viaksi luettavat, sen arvostelkoot muut.

Herra von Gross jäi asuntooni, kun minä valmistauduin matkalle: luovutin seminaarin kassan ja seminaarin kanslianhoidon varajohtajalle, tein lyhyen luettelon johtajan tehtävistä etenkin ensi aikoina, järjestelin omia asioitani ja varustelin vaatteitani. Hyväksi onneksi sekä seminaarin että yksityiset asiani olivat niin selvillä, että ne eivät tuottaneet minulle mitään vaikeutta, niiden puolesta olin valmis muutaman tunnin perästä lähtemään matkalle. Vaimoni sattui olemaan Viipurissa, poikani eivät myöskään olleet kotona. Joitakuita virkatovereita ja sukulaisia kävi luonani vähän asioita selvittämässä.

Kello 2 päivällä lähdettiin asemalle. Siellä näin kuinka suurella joukolla minua oli tultu hakemaan. Siellä oli ainakin kuusi miestä paitse Grossia, toiset univormussa toiset siviilipukuisia. Asemalle kokoontui suuri määrä ihmisiä, monet kävivät jäähyväisiä sanomassa. Asemalla oli varmaan useampia satoja saattajia, jotka äänettöminä heiluttivat nenäliinojaan junan liikkeelle lähtiessä. Päivä oli pilvinen ja harvinaisen hämärä.

Matkalla saivat sisareni, jotka satunnaisesti olivat samassa junassa, tulla samaan vaunuosastoon kanssani, mutta ennen Viipuriin tuloa oli heidän poistuttava. Kuvaavaa kylläkin: he saivat olla seurassani, mutta se ei saanut näkyä. Vartioivat poliisimiehet koettivat tarkoin kuunnella, ettemme puhelleet mitään vaarallisia asioita.

Viipurissa oli poliisimies Heinjärvi asemalla vastassa ja tiukasti kielsi ketään asemalla olevista tuttavistani puhuttelemasta minua. Useamman miehen vartioimana vietiin minut autolla poliisikamariin, jossa pienen kuulustelun jälkeen vietiin putkaan. Mutta ennenkuin koppiin suljettiin, otettiin kaikki vaaralliset esineet pois: kaikki mitä taskuissa oli, päällystakin taskussa sattui olemaan yksi sembramännyn pähkinä, sekin otettiin, kellot, henkselit, kaulukset, kengän nauhat, lukkoneulat sukista, paidan napit, luultavasti siksi etten saisi hirttää tai muuten vahingoittaa itseäni.

Lääninvankilaan ei viety, kun sinne ei vielä oltu tehty mitään ilmoitusta.

Koppi, n:o 1, johon minut suljettiin, oli varmaankin tyypillinen vankikoppi, vaikka minä en semmoisia ollut ennen nähnyt: paksut kiviseinät, ikkuna pieni, katon rajassa, valkeaksi maalatut seinät kirjoituksia täynnä. Rautapöytä ja tuoli olivat seinässä kiinni. Vuodetta vähän parannettiin ja sitten kopin ovi lukkoon.

Vasta sitten kun olin yksin lukkojen takana, valtasi suru, suuri suru mielen. Mitä kaikkea oli tulossa, mikä minua odotti. Enkä sittenkään arvannut, että niin monenlaisia vaiheita oli edessä kuin todella oli. Koetin nöyrtyä ja sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi.

Illalliseksi söin muutamia omia voileipiäni, jotka olin saanut pitää. Koko yön paloi sähkölamppu kopissani ja yön kuluessa käytiin pariin kertaan ovessa olevasta tirkistysreiästä katsomassa, onko mies vielä tallella. Käytävässä oli kello, mitä ei muissa vankiloissa muuten ole, jonka lyönneistä voi seurata yön kulkua.

Aamulla herää elämä poliisiputkassakin. Viereisistä kopeista alkoi kuulua puhetta, toraa, kiroilemista, laulua. Vartijat kävivät jossain kopissa riitelemässä, kuului torumista ja vastaan inttämistä. Laulu oli oikeastaan aivan inhoittavaa, josta ei voinut tietää oliko se miehen vai naisen. Taisikin olla pojan. Huomasin joutuneeni kirjavaan seuraan.

Kopin ikkuna oli niin korkealla, ettei voinut nähdä ulos, ja oli se jotenkin pieni. Seinät olivat täynnä kirjoituksia, enimmät suomea, mutta myös venäjää, oli unkarinkieltäkin. Siinä oli jos jonkinlaista, valituksia, uhkauksia, kirouksia, hävyttömyyksiä. Joku sanoo olleensa jo useampia kuukausia Pekosen nälkäparantolassa, eikä oltu ainoatakaan kertaa tutkittu. Eräässä kirjoituksessa uhattiin kauheasti Venäjän keisaria. Se oli muuten varsin ikävä kirjoitus vankilan seinässä. Olisivathan he sen perustuksella voineet tuomita vaikka minut kuolemaan, sillä en minä millään olisi voinut näyttää toteen, että se oli siinä ennen minun tuloani. Toiset kirjoitukset olivat niin epäselviä ja tuhrittuja, etten niitä ensinkään osannut lukea. Mutta kun sellaiseenkin pitemmän aikaa tuijottaa, selviää se itsestään.

Aamulla sai käydä käytävässä peseytymässä. Pariin kertaan käytiin huonetta tarkastamassa. K:lo 12 annettiin ruokaa: leipää ja hyvää rokkaa. Käytettiin myös ylhäällä jonkun sihteerin luona, joka valmisti minusta lyhyen elämäkerran. Käytävässä oli kaikenlaista väkeä, jotka poliisi oli korjannut: irtolaisia, varkaita y.m., parin mustalaispojan taskuja paraillaan tutkittiin.

Kello 2 päivällä lähdettiin viemään lääninvankilaan. Annettiin kaikki tavarat takaisin, rahat, henkselit, lukkoneulat y.m., sai pukeutua kunnolleen. Ja niin lähdettiin kahdella hevosella. Saattajia oli kaksi, toinen oli varustanut käsiraudat, mutta toinen kielsi niitä käyttämästä.

Synkän syyspäivän iltahämärissä ajoimme läpi Viipurin kaupungin. Lääninvankilan portilla sanoi portinvartija, niinkuin sittemmin kuulin, vanhin vartija, hyväntahtoisesti: oletteko te taloon tulevia.

Vahtimestari otti kohteliaasti vastaan. Aikani odotettuani, taas tarkastettiin ruumista myöten, rahat, kynät, mitä vaan taskussa oli, otettiin pois. Sukkia ei tarvinnut riisua jaloista, mutta tarkoin kopeloitiin, ettei niissäkään mitään luvatonta ollut. On kumminkin myönnettävä, että tämä tarkastus toimitettiin hienotunteisesti eikä loukkaavasti. Se oli heidän niin tehtävä, eikä sille mitään voinut. Ja sitten vietiin koppiin, "itäpään nro 4:ään", joka on paraimpia koppeja koko vankilassa. Se on valoisa, suuri ikkuna rautatielle päin. Seinät valaistut, puhtaat, ilman kirjoituksia. Samoin katto. Tilaa oli niin paljon että viistoon nurkasta nurkkaan kävellessä tuli 12 askelta. Seinässä oli kiintonainen sänky, se annettiin olla päivälläkin alas laskettuna. Vankilan sääntöjä ja tapoja tuntemattomana en aluksi ollenkaan käsittänyt, kuinka suuri hyväntahtoisuuden osoitus se oli. Vuode oli mukiin menevä, ainoastaan päänalus oli liian matala, etenkin minulle pitkälle miehelle se joutui hartioitten alle, sillä muuten se putosi lattialle. Varmaan tämäkin kohta olisi korjattu, jos olisin siitä valittanut, mutta en tullut ajatelleeksikaan, että vangin sopisi jotain pyytää tai vaatia. Vielä oli huoneessa pöytä ja tuoli, ne eivät kumminkaan olleet seinässä kiinni. Nurkassa oli pieni hylly. Mutta kun minulla oli suuri ikkuna, saattoi tilavalla ikkunalaudalla pitää mitä oli pidettävää, niinkuin ruokaansa. Siinä oli myös hauska lukiessa pitää kirjaa. Vielä kuului kopin varustukseen kolme kirjaa: Uusi Testamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Pöydällä oli seidelintapainen lasiastia täynnä kirkasta vettä, sitä saatiin läheisestä vesikranasta ja oli se raitista ja hyvänmakuista ja sitä vaihdettiin pari kertaa päivässä. Seinällä oli taulu, jossa annettiin vangeille voimisteluohjeita. Ensimäisiä seikkoja johon kaipuuni kohdistui oli kellon puute. Olin tottunut elämään kellon mukaan ja tuntui se minusta käsittämättömältä, että voisi olla ilman kelloa. Kysyin sen vuoksi heti koppiin tultuani vartijalta, oliko ehkä käytävässä lyöpää kelloa. "Ei ole", sanoi vartija, "mutta kyllä sen ajan kulun tottuu muutenkin huomaamaan se joka täällä kauvemmin aikaa on, eri toimituksista vankilassa, läheisen konepajan vihellyksistä, junien kulusta y.m."

Päiväjärjestys vankilassa oli seuraava: Aamulla k:lo 6 kuului soitto, tarkoitus oli, että silloin piti nousta peseytymään, mutta talvella pimeän aikana ei sitä vaadittu. Sitten kuului selvästi aamurukous, ensin voimakkaasti laulettuna pari virren värssyä ja sitten Herran siunaus. Hartaasti niitä aina kuuntelin ja tuotti niiden kuuleminen viihdytystä mielelle. K:lo 1/2 7 saapuivat vartijat, samassa alkoi koko vankilassa kuulua liikettä ja kolinaa. Ensin tuotiin koppeihin tulta lamppuihin. Sähkövaloa ei ollut, vaan käytettiin öljylamppuja, ja kun oli tulitikuista puute, toivat vartijat tulta päretikuilla. Sitten tyhjennettiin yöastiat, annettiin raitista vettä.

Joku aika sen jälkeen tuodaan aamiainen, lattialle oven eteen pannaan metalliselle asetille kolmisen silakkaa, tuopissa jonkun verran maitoa ja maljassa ruisjauhovelliä. Lusikka kuuluu kunkin kopin varsinaisiin varustuksiin. Ovessa, sen ulkopuolella on hyllyntapainen. Siihen on asetettu suuri palanen pehmeänpuoleista reikäleipää. Varmaankin ei tahdota suomalaisen tunteita loukata asettamalla leipää lattialle. Sillä leipähän se on se todellinen "Jumalan vilja". Päivälliseksi annetaan silakoita, leipää ja keittoa, herne-, liha- tahi ryynikeittoa, joskus puuroa, joskus perunoita. Muita aseita ei ole kuin se samainen lusikka. Illan suussa tuodaan tulta lamppuun. Hyvissä ajoin illalla tuodaan illallinen: leipää, ruisjauhovelliä ja silakkaa ja maitoa. Ruoka oli yleensä tyydyttävää. Sota-ajan vuoksi ei voitu kaikkea antaa mikä ohjelmaan kuului. Niin ei annettu voita ollenkaan, vaikka ohjesääntöjen mukaisesti olisi ollut annettava.

Ruuasta puhuttaessa mainittakoon, että joka maanantai käydään vangeilta kysymässä kutka haluavat omalla kustannuksellaan lisäruokaa. Useimmat näkyivät haluavan vehnäleipää. Näin ainakin kannettavan kokonaisia pinoja vehnäleipiä vankilan käytävissä. Muistui niin mieleeni, kuinka ennen aikaan kotiseudullani katselin kaupungista maalle kulkevia maalaisia. Hiljalleen ajaa helkyttelivät he, ken paremmilla, ken huonommilla ajopeleillä, mutta melkein jokainen söi ajaessaan pulkkaa — vehnäleipää.

Minulle annettiin oikeus syödä omaa ruokaa. Parin päivän perästä ruvettiin sitä porttöörillä tuomaan. Omaiseni lähettivät mitä parasta voivat keksiä, sen lisäksi hedelmiä ja makeisia. Suorastaan herkuttelin. Tuntui melkein vaikealta, kun minulla oli niin paljon parempi ruoka kuin ehkä kellään muulla tässä rakennuksessa.

Ruuan suhteen minua painoi sama ajatus kuin myöhemmin Pietarin Peresilnajassa. Tuntui siltä kuin syöminen vankilassa tulisi pääasiaksi. Kaikenlaiset muut ilot, nautinnot, virkistykset, toimet, niin henkiset kuin ruumiilliset olivat kielletyt. Ainoastaan ruokaa sai ja hyvää. Syöminen oli muutenkin päivän suuri tapahtuma, se katkaisi yksitoikkoisuuden, silloin joutui jonkunlaiseen yhteyteen kopin ulkopuoleisen elämän kanssa, silloin oli käytävissä elämää ja touhua. Syöminen tuli siten elämän keskeiseksi osaksi, pääosaksi, tärkeimmäksi. Tämä syömisen tärkeä asema minun mieltäni usein suuresti vaivasi. Tuntui niinkuin se painaisi minut alas eläimellisyyteen. Välistä teki mieli heretä syömästä niin hyvin, ja tyytymään haukkaamaan vain hiukkasen hengenpitimiksi.

Joku aika illallisen jälkeen tuli iltatarkastus. Alakerrassa puhallettiin vihellyspilliin yksi kerta, toisessa kerroksessa kahdesti ja kolmannessa, jossa minä olin, kolmasti. Silloin oli kunkin vangin asetuttava keskellä lattiaa seisomaan, joku vartija kävi ovessa olevasta tirkistysreijästä katsomassa, että oli paikoillaan. Sen jälkeen pantiin lisäsalvat oviin, ettei yön aikana pääsisi karkaamaan. Joku aika sen jälkeen kuului vielä virren veisuu ja Herran siunaus. K:lo 9 annettiin merkki lamppujen sammuttamiseen.

Hyvin pian huomasi mukavimmaksi elää tämän päiväjärjestyksen mukaan, nousta silloin kun merkki annettiin ja mennä makaamaan määräajalla. Mitä iloa ja etua minulla siitä olisi ollut, vaikka se olisi minulle ehkä sallittukin, maata pitempään aamulla ja valvoa myöhempään illalla kuin muut. Kellotta pian tottui olemaan, aamu- ja iltamerkeistä ja ateria-ajoista tiesi tärkeimmät ajankulut, ja mitä minä sen tarkemmalla ajantiedolla olisin tehnyt. Heti aamulla nousin ylös, peseydyin, pukeuduin, tein vuoteeni. Lattiani sen sijaan lakasin myöhemmin päivällä, jolloin oli valoisa, jotta näki hyvin joka sopukan. Tirehtöörin luvalla sain pitää sänkyni alhaalla päivälläkin, ja makailinkin keskipäivän aikaan minkä sujui, mutta iltapäivällä ja illalla en maannut, ennenkuin varsinaisesti menin nukkumaan, ettei yöuni häiriintyisi.

Aamulla vartijain tultua kuului liikettä kaikkialta. Ne vangit, jotka saivat käydä jossakin töissä, päästettiin liikkeelle. Toisia käytettiin kuulusteltavina, toiset kävivät kirjastossa, Siten oli monenlaista liikettä ja hälinää. Päivällisen jälkeen oli vartijoilla puolentoista tunnin lepoaika, silloin pantiin kaikki vangit koppeihin ja yhteishuoneisiin, ovet lukkoon, kaikki ruokalevolle. Tuli omituinen rauhallinen, hiljainen hetki keskellä päivän hälinää. Määrähetkellä iltapuolella alkoi taas sama liike ja elämä kuin aamupuolellakin.

Pitkin päivää kävelytettiin niitä vankeja, joille se etuoikeus myönnettiin. Toiset kävelivät peräkkäin pihalla. Toisia, arvattavasti vaarallisia vankeja varten oli laitos, jossa kukin sai kävellä yksin. Ympyränmuotoisen korkean aituuksen sisällä oli seitsemäntoista kävelypilttuuta. Keskipisteessä oli torni vartijaa varten, tornin ympärillä kapea käytävä ja siitä ovi kuhunkin pilttuuseen. Tornistaan vartija pitkällä kepillä sulki ja avasi kunkin pilttuun oven. Minut luettiin vaarallisimpien vankien joukkoon. Parina ensimäisenä päivänä ei annettu ollenkaan kävellä, ja sitten näissä kävelyputkissa. Korkeat seinät ympäröivät kutakin putkaa kaikilta puolilta. Mutta näkihän taivaan pilvineen ja hiukan puiden latvoja. Matkaa tuli pilttuun seinivieriä kävellen 25-27 askelta. Kun ahkeraan käveli koko ajan, voi matkaa tulla astutuksi, kierrokset sormilla lukien, kaksi kilometriä.

Kävelemästä tullessani huomasin, että kunkin kopin ovella seisoi vangin nimi, numero ja minkälaatuinen vanki kopin asukas oli. Minun koppini ovella seisoi laatalla: matkavanki numero se ja se, ja laatan toisella puolella nimi.

Suuresti vaikutti ajan rattoisampaan kulumiseen, että sai lukea. Niinkuin mainitsin, oli kussakin kopissa Uusi Testamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Niitä luin ahkerasti. Uuden Testamentin ehdin lukea melkein läpi. Virsikirjaa luin myös säännöllisesti. Vankien rukouskirjan luin tarkoin ja oli se minusta kaikin puolin sopiva tarkoitukseensa. Kuulin perästäpäin neiti Mathilda Wredeltä, että siihen yleensä oltiin tyytymättömiä. Siinä muka liian räikeästi kuvattiin vankia suureksi syntiseksi ja rikolliseksi. Vangin rukouskirjassa ei mitenkään saanut viitata siihen että hän oli suurempi syntinen kuin muutkaan, eikä saanut olla erityisesti häntä varten sovitettuja rukouksia. Minä en tätä ymmärtänyt. Päinvastoin, jos koska, niin rukoillessaan kai vangin piti tunnustaa olevansa rikollinen ja syntinen. Sitäkin enemmän kun hän tämän rukouksensa suoritti koppinsa yksinäisyydessä, ilman sivullisia todistajia. — Muutakin luettavaa sain vankilan kirjastosta. Luin Vallacen kaksiosaisen ison teoksen Venäjästä, Lindaun "Från orienten" y.m. Lukuni järjestin määräajoiksi, milloin luin uskonnollisia kirjoja, milloin muuta. Luku sujui hyvin. Luin pöydän ääressä, luin seisaalta ikkunan ääressä, luin eri asennoissa sängyssä lamppu ja kirja jakkarallani. Sanomalehtiä ei annettu lukea, kuulin että jonkun aikakauskirjan olisi ehkä tirehtöörin erityisellä luvalla voinut saada, mutta en ehtinyt sitä hommata itselleni.

Välillä kävelin, yhdestä kopin nurkasta toiseen, kävelin pitkätkin matkat. Kun satuin saamaan kiinni jostakin hauskasta ajatuksesta, aloin sitä punoa ja kehittää, milloin pidin esitelmiä, milloin puheita monenlaisissa tilaisuuksissa, suunnittelin sanomalehtikirjoituksia tai muita sellaisia, keskustelin tuttavieni kanssa. Saattoi mieli kuohahtaa, tunnelma täyttää koko olemuksen, olo tuntua oikein hauskalta. Ja sitä myöten kun ajatukset juoksivat, sujui käyntikin. Välistä kävelin niin vinhaa vauhtia nurkasta nurkkaan että päätä pyrki huimasemaan. Välistä kun mielikuvituksessani pidin puhetta, isänmaallista puhetta jossain tilaisuudessa, jossa oli paljon kansaa koolla, ja tietysti saavutin suuren menestyksen ja sain yleisen innostuksen kohoamaan korkealle, saatoin äkkiä pysähtyä ja nauraa itselleni, nauraa ajatuksilleni ja hymyillä koko vankilassaololleni. Se minusta suorastaan tuntui tolkuttomalta.

Välistä taas pessimismi valtasi mieleni. Minä suorastaan antauduin sen valtaan, seisoskelin jossain nurkassa ja kävelin hiljalleen pää riipuksissa. Annoin kaiken käydä pahimmin päin. Suorastaan hekumoitsin pessimismissä. Tilannehan oli omituinen. Olin kaikin puolin terve, ruoka oli hyvä, erinomainenkin, paraita makeisia välipalaksi, vaatteet siistit ja puhtaat, kaikki ihmiset joiden kanssa jouduin tekemisiin ystävällisiä, ja myötätuntoa tiesin nauttivani laajalti ulkopuolella vankilan. Mutta samalla olin vanki, olin pantu viralta, tulevaisuuteni oli aivan epätietoinen. Näistä vastakkaisista vaikutteista kai johtui, että kun antautui synkkiin ajatuksiin, syntyi siitä merkillinen yli reunojen kuohuva surumielinen huumaus. Kaiken takana oli kumminkin yksi äärettömän kipeä kohta, ankaran vakava, toivottoman surullinen.

Tein muuten varsin merkillisiä huomioita mielialojen vaihtelusta vankilassa. Lienevätkö muut huomanneet samaa. Aamulla herättyä, mutta ennen ylösnousemista on mieli hilpeä ja rohkea. Heti ylösnoustua se painuu alas. Yleensä on mieliala aamupäivällä ja keskipäivällä raskas. Silloinhan toimintahalu on virkein, ja kun se ei saa tyydytystä, tulee mieli tyytymättömäksi ja suruiseksi. Illalla seuraa päivän sisäisiä taisteluita illan rauha. Se saattaa vallata mielen omituisen voimakkaasti, tyytyväisyys täyttää olemuksen vankilassakin.

Oikein iloitsin voimisteluohjeista, jotka olivat kopin seinällä ja mielessäni siunailin sitä joka oli keksinyt ne ja hommannut joka koppiin. Ne olivat erittäin hyvin kokoonpannut ja oli niissä sopivia neuvoja terveydenhoidon suhteen vankilassa. Koetin voimistella näiden ohjeiden mukaan määräaikoina. Pyrkihän se välistä unohtumaankin, mutta kun muistin, että vaimoni oli kehoittanut minua säännöllisesti voimistelemaan, koetin täyttää velvollisuuteni.

Vankila kuului olleen ylen määrin täynnä, jonka vuoksi moneen yhden hengen koppiin oli täytynyt panna kolme henkeä, samoin olivat yhteishuoneet täpö täynnä. Kahta henkeä ei koppiin panna, sillä kaksi kuuluu riitaantuvan, mutta jos on kolme, moudostuu riitaisuuksien sattuessa kahden puolue yhtä vastaan, ja äkäisinkin tulee siten kurissa pidetyksi. Jostakin läheisestä kopista, jossa varmaankin oli kolme asukasta, kuului joka ilta tahdikasta astuntaa ja komentosana "käännös". Siellä voimisteltiin.

Suuresti kaipasin vankilassa paperia ja kynää. Kirjoitettavaa olisi tietysti ollut vaikka mitä laatua. Kirjeitä sain kirjoittaa yhden. Lauantaina kävi vartija kopeissa kysymässä, kutka haluavat kirjoittaa kirjeitä. — Kelle kaikille tämä oikeus myönnettiin, ei ollut tiedossani. — Sunnuntai-aamuna tuotiin sitten pienenpuoleinen paperiarkki, kirjeenkuori, kynä ja mustetta. Maanantaina kirje haettiin. Kirjeet tietysti sensuroitiin, ennenkuin ne lähetettiin. Kuulin vankilan virkamiehiltä, että näiden kirjeiden lukeminen oli heidän ikävimpiä tehtäviään. Jokainen, jolle se oikeus myönnettiin, käytti tilaisuutta ja tahrusti paperiarkkinsa täyteen. Mutta moni kirje kuuluikin olleen enemmän aiottu sitä tarkastavaa vankilan virkamiestä varten, kuin kirjeen saajaa varten.

Kun vielä mainitsen, että sain kahdesti käydä oikein hyvässä, siistissä ammeessa, olen kertonut miten hyvää huolta minusta pidettiin.

Vanginvartijoista on vaan hyvää sanottavaa. Kaikki he tunnollisesti täyttivät tehtävänsä. Se jo tuntui erittäin miellyttävältä, että vartija aamulla ensi kertaa koppiin tullessaan ystävällisesti sanoi hyvää huomenta ja samoin illalla hyvää yötä. Minua on aina miellyttänyt tämä tapa, mutta ei se koskaan ole tuntunut niin suuriarvoiselta kuin vankilassa. Kaikki vartijat kohtelivat minua ystävällisesti, tekisipä mieli sanoa, melkein kunnioittavasti. Muudan vanhempi mies sanoi, että poikkeuslakia sovittamalla saisi melkein kenen tahansa panna vankeuteen. — Muudan vartija kertoi, että hänen nuoruutensa unelma oli ollut tulla kansakoulunopettajaksi. Vanginvartijan toimesta hän sanoi, että siinä harvoin tuntee työn iloa. Sama mies kerran lausui merkilliset sanat, kun oli puhetta vaikeista taloudellisista ajoista: "Tokkohan koskaan enää tulee pienille eläjille taloudellisessa suhteessa niin edulliset ajat kuin oli ennen sotaa". — Joku vartija pistäysi silloin tällöin koppiini puhelemaan, lausui arvelunsa päivän tapahtumista ja halusi kuulla mielipiteeni.

Kaikki vankilan virkamiehet osoittivat minulle suurta hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Ensimäisenä päivänä vankilassa ollessani tuli vartija koppiini ja lausui lyhyen määräyksen "pastorin puheille". Minä arvelin, että se kai oli vankilan tapoja, että ensimäisenä päivänä viedään papin puheille saamaan häneltä sopivia neuvoja. Pastori Friman pyysi ystävällisesti sohvaan istumaan, muisteli minun kanssani yhteisiä nuoruuden muistoja, tarjosi luettavaa, oli kaikinpuolin herttaisen ystävällinen. Useimpina päivinä kävi hän sitten puheillani. — Vankilaan tullessani sattui minulla olemaan hartiassani pieni ajos. Tavallisissa oloissa en olisi siihen itse huomiota kiinnittänyt, vielä vähemmin kukaan muu. Nyt kävi vankilan lääkäri, professori Granberg, paljosta työstään huolimatta sitä huolellisesti hoitamassa, samalla ystävällisesti puhellen kanssani.

Vankilan tirehtööri Stråhlman osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja auliutta, antaen minun virkahuoneessaan tavata omaisiani ja tuttaviani. — Kaikkia vankilan virkamiehiä ja vartijoita kohtaan tulen pitkin ikääni tuntemaan suurta kiitollisuutta.

Kun minut tuotiin vankilaan, oli määrätty, että minua oli pidettävä mahdollisimman eristettynä. Sen vuoksi ei ensi päivänä edes päästetty kävelemään. Pastori yksin uskalsi osoittaa minulle ystävällisyyttä. Kun minun omaiseni halusivat tavata minua, ei kuvernöörikään katsonut voivansa antaa lupaa siihen. Hän kysyi sitä kenraalikuvernööriltä. Kenraalikuvernööri antoi suostumuksensa. Ja nyt ei ollut mitään estettä. Jokapäivä kävi minua joku tapaamassa, välistä kaksikin yhtä aikaa. Kun vaimoni näitä käyntejä varten kävi kuvernöörin luona, jutteli tämä hänen kanssaan tuntikaupalla kaikenlaista. Liekö hänellä ollut tarkoituksena urkkia häneltä jotain. Joka tapauksessa ei hän kaikessa, mitä hän silloin puhui, pysynyt totuudessa.

Vaimoni ja sisareni kävivät useampia kertoja, mutta kävi siellä muutamia muitakin. Eräs minun vanhoja toveriani sai tulla muka keskustelemaan minun talouteni hoidosta. Hyväksi onneksi ne olivat selvillä, eikä meillä niistä mitään puhetta ollutkaan. Kun eräs toinen pyysi kuvernööriltä lupaa tulla, kysyi kuvernööri mitä asiaa hänellä oli. Ei mitään, vastasi hän totuuden mukaisesti, muuten vaan tervehtimään. — Noh, sehän ei käynyt päinsä, mutta kuvernööri itse keksi keinon. Voittehan mennä kysymään minne hän haluaa Venäjällä asettua asumaan. — Ystäväni tuli ja me juttelimme puolituntisen hauskasti ja rattoisasti.

Nämä käynnit tapahtuivat kaikki tirehtöörin läsnäollessa hänen virkahuoneessaan. Tietysti ne olivat kaikki vankilan sääntöjen mukaisia.

Kun minut vangittiin, oli minulle sanottu, että minut vietäisiin jonnekin kauvemmas Venäjälle ja sinnehän oli jo viety useita suomalaisia. Luulin senvuoksi, etten Viipurissa tulisi viipymään ollenkaan. En tiedä varmaan, mitä varten minua Viipurissa pidettiin. Luultavasti paperien kuntoon saattamista varten. Karkoitukselle annettiin se luonne, että se muka tapahtui Venäjän sotaväen silloisen ylipäällikön, kenraali Ruskiin tahdosta. Mutta oli kai hänellä muutakin ajateltavaa kuin kuunnella jokaisen urkkijan valheita. Olen varma siitä, että se oli kenraalikuvernööri Seyn, joka aivan omasta puolestaan ajoi tätä asiata.

Eräänä päivänä minut taas kutsuttiin tirehtöörin virkahuoneeseen. Siellä eräs herra Strandman luki minulle kenraalikuvernöörin allekirjoittaman kirjeen, jossa minut tuomitaan sota-ajaksi karkoitettavaksi Venäjän sisäkuvernementteihin, sekä kadottamaan virkani. Sitten hän toivotti minulle hyvää matkaa ja että minä kaikessa rauhassa saisin viettää aikani jossakin mukavassa Etelä-Venäjän kylpypaikassa. Hän oli kaikin puolin ystävällinen ja kohtelias. Myös kysyi hän minä päivänä haluaisin lähteä. Ja lähtöpäiväksi sovittiin torstai, 7 p. jouluk. 1916.

Sitä ennen oli minulta kysytty, mihin haluaisin asettua. Olin valinnut Kostroman kaupungin, koska siellä oli entisestään joitakuita karkotettuja suomalaisia, jotka olivat minulle hyviä tuttuja jo vanhoilta ajoilta.

Tavallisesti suomalaiset Venäjälle lähetettävät vangit viedään vain Rajajoelle suomalaisten vartijain saattamina. Siellä venäläiset vartijat ottavat ne vastaan. Tätä venäläisten vartijain kuljetusta pelkäsin, olin siitä siksi paljon kuullut puhuttavan. Hyväntahtoisesti tirehtööri Stråhlman saikin sen niin järjestetyksi — tai kenen ansio se lie ollut — että suomalaiset vartijat veisivät minut Pietariin saakka. Minulla näet oli se käsitys, että sieltä saisin vapaasti matkustaa määräpaikkaani Kostromahan. Tarjouduinpa itse kustantamaan suomalaisen vartijan perille asti.

Torstai-aamuna 7 p:nä joulukuuta sitten läksinkin matkalle, kolmen miehen viemänä Pietariin. Ensin kumminkin olin saanut rahani, lompakkoni, veitseni, kynäni ja mitä vähäistä sattui taskuissani olemaan, vieläpä tuon sembramännyn siemenenkin takaisin.

Olin siis ollut yksitoista päivää Viipurin lääninvankilassa. Siellä olo oli ollut niin hyvä kuin se suinkin saattoi olla. Tuntuihan se usein pitkältä, vaikka se muistellessa on lyhyt. Vankilassa olo on kuin ihmisen elämästä pois pudonnut aika.

PIETARIN PERESILNAJA-VANKILASSA

Kun tulimme Viipurin asemalle, vietiin minut asemalla olevaan pieneen poliisiputkaan säilytettäväksi. Sitten sain kumminkin siirtyä toisen luokan odotussaliin. Siellä oli joitakuita sukulaisia minulle jäähyväisiä sanomassa. Sisareni olivat pakanneet tavarani kahteen kapsäkkiin edellisenä päivänä. Sain itse ostaa itselleni piletin. Sattui niin omituisesti, että samassa junassa kuin minä, matkustivat Pietariin kenraalikuvernööri Seyn ja kuvernööri Pfaler, minun molemmat ystäväni.

Pietarin asemalla oli vaimoni minua vastassa. Hän oli jo ostanut minulle ja itselleen — hän näet aikoi tulla saattamaan minua perille asti — ja kahdelle saattajalle piletit Kostromahan. Luulimme jo sinä iltana pääsevämme matkaa sinne jatkamaan.

Asemalta ajoimme kuvernöörin virastoon, koska minut oli Suomesta sinne passitettu. Mutta siellä emme saaneet mitään aikaan. Meidät lähetettiin toiseen virastoon inspektsija tjurmu-nimiseen. Se virasto kai sijoitti vankeja eri vankiloihin ja toimitti vankien kuljetuksen. Virasto oli majoitettu entiseen yksityisasuntoon. Se oli virastoksi ahdas ja epämukava, pienistä huoneista muodostettu. Täällä jo tein huomion, jonka myöhemmin totesin kaikissa Venäjän virastoissa. Siellä oli sodan vuoksi suuri määrä naisia ja vähän miehiä. Puolen päivää vietimme siinä virastossa, eteisessä, yhtä mittaa hyppäsivät naiset telefoonissa tuttavainsa kanssa pakinoimassa. Täällä virastossa huomattiin, että minun passini oli epäselvä. Siinä mainittiin kaksi eri pykälää, joiden mukaan minut oli karkotettava, muistaakseni ne olivat 16:s ja 19;s pykälä. Ne pykälät eivät käy yhteen. Toisen mukaan olin minä oikeutettu itse valitsemaan itselleni vapaasti olinpaikan Sisä-Venäjällä, toisen mukaan minut karkotettiin vähintäin Irkutskiin. Kun ensi kerran kuulin sen mahdollisuuden, että minun olisi mentävä Irkutskiin, teki se minuun kovin kolkon vaikutuksen.

Viraston virkamiehet kyllä olivat ystävällisiä, he selittivät että he eivät voi muuta kuin noudattaa määräyksiään. "Syy on teidän omien virkamiehienne", sanoivat he. "Miksi he sotkevat asioita." Olivat valmiit myöntämään aikaa asiain selvittelemiselle. Omasta puolestani olen tullut siihen käsitykseen, että ei siinä mitään erehdystä tapahtunut, vaan oli se tahallaan niin järjestetty. Kuvernööri Pfaler oli kyllä vaimolleni vakuuttanut, että passitukseni oli mainion hyvä ja että minä sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Olen kuitenkin taipuvainen luulemaan, että hän silloin puhui vasten parempaa tietoaan. Vaimoni oli hankkinut silloisen asianajajan tuomari Hackzellin meitä avustamaan. Hän puhui virkamiesten kanssa, hän telefoneerasi Pietarin kuvernöörille, passitoimiston päällikölle parooni Bruunille. Selvyyttä vaan ei tullut. Kumminkin suostuttiin siihen, että koetetaan saada asia selvitetyksi. Mutta siksi aikaa oli minut pantava vankilaan talteen.

Tavarani oli tuotu viraston eteiseen. Niillä oli ollut pieni seikkailu, jota en malta olla tässä mainitsematta. Olin ottanut muutamia kirjoja mukaani. Muut olivat uusia tai muuten uuden veroisia, mutta Kalevala ja Kanteletar olivat vanhoja, jotka otin mukaani, voidakseni Venäjällä valmistella erästä suunnittelemaani kansanrunoustutkimusta. Muut kirjat pääsivät tullitarkastuksessa ilman muuta läpi, mutta Kalevala ja Kanteletar tarttuivat kiinni. Ei suinkaan vaarallisen sisällyksensä vuoksi, sitä eivät tunteneet tulliviranomaiset, eivätkä luultavasti minun saattajanikaan. Kirjoihin oli tehty kaikenlaisia muistiinpanoja lyijykynällä: mihin saakka olimme aina lukukauden kuluessa ehtineet, sanaselityksiä, kansatieteellisiä tietoja. Vielä oli kirjojen välissä paperiliuskoja, joihin oli merkitty oppilaiden istumajärjestyksiä. Nämä ne olivat vaarallisia. Pitkän aikaa niistä riideltyään olivat minua saattamassa olevat suomalaiset poliisit saaneet ne pelastetuiksi.

Inspektsija tjurmun eteisessä pengottuani tavaroistani tyynyn ja ison vaipan, sanoin vaimolleni jäähyväiset. Ja niin läksivät saattajani viemään minua Pietarin siirtovankilaan, Peresilnajaan, jo kolmanteen vankilaan.

Matka oli pitkä kautta Pietarin. Illan suussa tulin perille suureen laajaan rakennusryhmään. Oli kuviteltu, että kun tulen perille, on asia sillä aikaa selvinnyt, ja minä saan ilman muuta palata takaisin. Mutta eihän se ollut selvinnyt, eikä se selvinnyt kohtakaan. Vaimoni kävi Viipurissa eri henkilöiden luona, sisareni kenraalikuvernöörin luona, parooni Bruun ja valtioneuvos Tavaststjerna puuhasivat Pietarissa loppumattomasti, mutta ei mikään auttanut. Irkutsk jäi loppumääräksi. Sanottiin että kenraali Ruskii muka sen tahtoi niin. Minä kumminkin elin viimeiseen saakka siinä toivossa, että pääsisin Kostromahan.

Kun minä tulin vankilaan, otettiin siellä paraillaan vastaan jos minkälaisia roistoja. Niiltä leikattiin tukkaa, merkittiin tunnusmerkit, otettiin peukalomerkit. Arvelin että olenpa nyt kirjavaan seuraan joutunut. Minulta ei kumminkaan peukalomerkkiä otettu eikä tukkaa leikattu. Pituus vaan mitattiin, silmäin, tukan ja parran väri merkittiin, kasvot puhtaat, nenä suora pantiin. Nämä tunnusmerkit sitten kulkivat papereissani koko Venäjällä olo-aikani. Sitten otettiin rahat ja kello pois. Riisuttiin kaikki vaatteet, tutkittiin kengät, sukat. Lopuksi sain pitää kaikki vaatteeni, sormuksen ja lyijykynän sekä tyynyn ja peitteen, joista minulla oli suuri hyöty ja mukavuus. Siinä tutkittaessa eräs mies, jota juuri puettiin vangin vaatteisiin, puhutteli minua ensin saksaksi sitten suomeksi. Kysyi: täällä Pietarissako teidät otettiin kiinni. Omasta kohdastaan hän sanoi: "olen suomalainen, sain kymmenen vuotta pakkotyötä". Se oli nuori, kaunis, vilkas-eleinen mies. — Kun kaikki muodollisuudet oli suoritettu, vietiin minut koppiini.

Tämä vankila oli siirtovankila. Siinä pidettiin, sen mukaan kuin tulin tietämään kaikenlaiset tuomitut siksi kun ne lähetettiin määräpaikkoihinsa. Siellä oli lyhemmäksi aikaa tuomituita ja sinne tuotiin poliisiasemilta joka aamu vuorokauden saalis. Luullakseni oli siellä myös jonkun verran poliittisia vankeja. Kysyin kerran vartijaltani paljonko talossa oli väkeä. Hän sanoi olevan toista tuhatta.

Koppi, jonka sain asuttavakseni, oli varmaan paraimpia mitä koko vankilassa oli. Niitä oli seitsemän samanlaista yhdessä rivissä. Se oli siisti, seinillä vain pari pientä kirjoitusta, tasaisen lämmin — keskuslämmityslaitos. Ja mikä varmaan oli harvinaista, sen mukaan kuin olen kuullut muista Venäjän vankiloista, syöpäläisiä ei ollut ollenkaan. Se oli vähän kapeampi ja lyhempi kuin Viipurin läänin vankilassa, kuusi askelta pitkä. Katto oli taidokkaasti monitaitteinen, minulla oli aika lailla ajan viihdykettä tutkia sitä ja miettiä, miten se oli muovailtu ja monesta pinnasta se oli kokoonpantu. Oikein johtuivat mieleeni sitä katsellessa professori Tikkasen luennot ylioppilasajoiltani. Sänky seinässä kiinni, pöytä, jakkara, hyllyt, ämpäri laatikkoineen, vaskinen taasa — tshaska, vaskinen iso tuoppi — krushka, pieni vaskinen muki — tsharka, puulusikka ja jumalankuva nurkassa, siinä kopin koko sisustus. Mitään kirjoja ei ollut.

Ensimäinen vaikutus tietysti oli hyvin masentava. Sinä päivänä kun Viipurista läksin, en Pietariin mennessä rautatiellä muuta syönyt kuin pari piparkakkua ja pari suklaatimakeista. Arvelin, että syönpä sitten, kun Pietarista pääsen lähtemään. Mutta muuta tilaisuutta ei tullutkaan syömiseen. Toisena päivänä en vielä syönyt juuri mitään, vasta kolmantena päivänä rupesin syömään. Ensimäisenä yönä makasin kaikki vaatteet päällä, toisena koetin pitää turkkia peitteenäni ja vähän riisuutua, mutta siten oli taas liian kuuma. Vasta neljänneksi yöksi tutkin sänkyvaatteita ja huomasin ne puhtaiksi, vaikka olivat sitä venäläisten suosimaa likaisen näköistä väriä, peite ruskeanharmaata sarkaa ja lakana harmahtavaa palttinaa. Täytyi ottaa elämä semmoisena kuin se oli, kiitin onneani, että minulla oli oma tyyny ja vaippa mukana ja vankilan alapäällikköä, että sain ne pitää. Vaippani oli leveä, joten pidin sitä sekä lakanana että peitteenä, vankilan peitteen panin sen päälle. Siten maaten uskalsin riisuutuakin.

Päiväjärjestys vankilassa oli seuraava. Aamulla aikaisin, luultavasti kello 6, kuului komennushuuto, silloin piti nousta ylös, pukeutua ja nostaa sänky pystyyn ja painaa se seinää vastaan, jolloin se napsahti lukkoon. Kohta sen jälkeen tuli tarkastus. Kuului huuto, sitten tuli tarkastaja. Se oli vankilan alapäällikkö, pomoshnii natshalnik, nimeltään Tshihatshoff. Edellä kulki vartija, joka tempasi jokaisen kopin oven auki, sitten tuli päällikkö, täydessä univormussa, kunniamerkit rinnassa, vinhaa vauhtia kulki hän tervehtien ohi, hänen perässään tuleva vartija paiskasi ovet kiinni. Meidän vankien oli seistävä smirnaassa keskellä koppia.

Kohta sen jälkeen kuului käytävästä huuto kipjätok. Ovessa oleva luukku avattiin ja siihen tuotiin kiehuvaa vettä, jota kaadettiin suurempi vaskinen tuoppi täyteen. Kohta sen jälkeen toi samainen nuori vanki, joka oli tuonut kuumaa vettä, koko päivän annoksen leipää. Se jolla oli laittoi itselleen teetä ja söi eväitään sen kanssa. Mutta se jolla ei muuta ollut söi silkkaa leipää ja joi kuumaa vettä päälle.

Muuta vettä ei annettu kuin tätä kuumaa. Alussa se tuntui vähän oudolta. Mutta pian huomasi, että se oli viisas järjestys. Kun kaiken veden sai kiehuvana, tiesi, että se oli puhdasta. Ei tarvinnut pelätä sitä käyttäessään. Tällä kuumalla vedellä peseydyttiin ja sitä juotiin janoon. Jollei halunnut juoda sitä kuumana, niin jäähtyihän se ajallaan.

Joku aika kipjätokin jälkeen tuli aamusiistiminen. Vartija avasi oven, ja jollei sänky ollut seinään kiinnitetty, sai nuhteita. Sillä jo aikaisin aamulla oli käytävässä kuulunut vartijan huuto "kravattii". Sai käydä tyhjentämässä ämpärinsä kellarikerroksessa. Minua huvitti venäläisten taito ja halu käyttää vähennysnimityksiä. Ämpärin venäjänkielisestä nimestä, vedro, muodosti vartija jos minkälaisia diminutiiveja vedrushka, vedorka, mokomastakin esineestä. Sitten oli huone lakaistava varsiharjalla. Rikat jätettiin oven eteen, josta samainen vankipoika ne korjasi pois. Aluksi en viitsinyt sitä tehdä kunnolleen, mutta pian miellyin lakaisemiseen, olihan se käytännöllistä hommaa, tuotti vähän vaihtelua. Kun kerran vartijani sattui olemaan oikein hyvällä tuulella ja minun kävelyvuoroni sattui tavallista aikaisemmin, antoi hän siistitä huoneeni minun poissaollessani, tyytyväisenä selitti hän sitten, että kaikki oli valmiina, kun minä tulin takaisin. En kuitenkaan ollut siitä mielissäni, menihän minulta hukkaan se huvi. Nuo ämpärin tyhjennysretket tuottivat sen hauskuuden, että silloin olin tilaisuudessa vilkaisemaan naapurikoppeihin. Sillä kaikki ovet olivat silloin auki ja kaikki naapurini olivat samoissa siistiämishommissa. Eihän siinä ehtinyt paljon kerrallaan nähdä. Mutta yhdistämällä pikku piirteitä yhteen sai kuitenkin jonkunlaisen kuvan heistä.

Tavallisesti jo ennen aamutarkastusta, välistä sen jälkeen, oli aamuhartaus. Kuului vartijan huuto "na malitvuu". Jostakin läheisestä yhteishuoneesta kuului yleistä liikehtimistä, varmaan kaikki nousivat vuoteiltaan lattialle seisomaan. Sitten kuului voimakasta messuamista. En koskaan päässyt selville vangitko lauloivat läheisissä yhteishuoneissa, vaiko vartijat jossain käytävässä, vai kävikö siellä varsinaisia kirkkolaulajia. Äänet olivat hyviä, sekä korkeat äänet että etenkin matalat. Kuului oikein mahtavalta kun jyrisevä basso lopuksi kajahutti voimakkaasti ja paukkavan matalasti "herra armahda meitä". Mielelläni aina messua kuuntelin, mieluummin kumminkin olisin rukouksen sanat ymmärtänyt. Meidän läheisyydestä siirtyivät rukouksen pitäjät jonnekin muuanne. Vielä moneen kertaan kuului messu, milloin meidän yläpuoleltamme, milloin jostain epämääräisestä etäisyydestä.

Tämän yhteydessä mainittakoon eräs seikka. Venäjällä on vankikopin nurkassa jumalankuva, meillä Suomessa vankilan pöydällä muutamia uskonnollisia kirjoja. Katolisissa maissahan kukin toimittaa jumalanpalveluksensa itse. Meillä me menemme kirkkoon kuulemaan ja saamaan. Voi kummallakin olla puolensa. Mutta tässä erikoisessa tapauksessa on minusta meidän menettelytapamme paljon parempi. Ehkäpä ei ole sitä sisäistä voimaa, mielentilaa, henkistä sisällystä, että kykenisi antautumaan hartauteensa, toimittamaan jumalanpalvelusta, josta saisi herätystä ja lohdutusta. Nurkassa oleva jumalankuva tuskin riittää herättäjäksi. Meillä ovat Uusi Testamentti, rukouskirja ja virsikirja herättäjiä, lohduttajia, ne tuovat vankiparalle viestin, ne tarjoavat hänelle runsaita vaikutelmia, ne antavat tilaisuutta syventymiseen, tutkimiseen ja mietiskelyyn.

Välistä aikaisemmin, välistä myöhemmin vietiin kävelemään "na ulitsu". Se oli päivän tapahtuma, päivän hauskuus. Hyvä se oli kaikin puolin. Minua käytettiin kahdessa paikassa kävelemässä, luultavasti sen mukaan mikä paikka sattui olemaan vapaana. Kävelypaikat olivat kyllä korkeiden seinien ja laipioiden välissä, pihan reunassa. Mutta ne olivat tilavia, ja paikka oli tehty niin hauskaksi kuin mahdollista. Kävelytieltä oli aamulla jo lumi lakaistu pois ja se oli hiekoitettu. Käyelypaikka oli matalalla aidalla ympäröity, jonka ulkopuolella oli pensaita. Kävelytien keskellä oli samanlaisella matalalla aidalla ympäröity nurmikko. Siinä oli muutama omenapuu, pari ruusupensasta ja kukkia. Kukat olivat nyt jo lakastuneita, mutta näki, että ne olivat olleet orvokkeja ja leukoijia. Aituuksen ympärillä oli ollut suuria auringonruusuja. Pari istumapenkkiä oli siinä myös. Tie oli 75-77 askelta pitkä, laskin sen uudestaan ja uudestaan. Mielihyvällä vieläkin tätä kävelypaikkaa muistelen.

Kävelyä kesti noin 20-30 minuuttia. Virkistyneellä mielellä sieltä palasi. Sitten alkoi odotella päivällistä. Sama poika toi sen luukulle. Sitä oli keittoa maljassa ja lautasella puuroa. Keitto oli tavallisesti kaalikeittoa, pari kertaa kalakeittoa, pari kertaa peruna- ja lihakeittoa, joskus muuta lihakeittoa. Keitto oli yleensä hyvää. Samoin oli musta leipä aina hyvää. Kun minulla myöhemmin oli omaa voita ja juustoa panna leivän päälle, maistui se aivan mainiolta keiton kanssa. Puuro, krutaja kasha oli luultavasti venäläisestä hyvinkin hyvää, vaikka se ei minua miellyttänyt kun siinä oli öljyä, jätin sen säännöllisesti syömättä, mikä palvelijavankia aluksi suuresti hämmästytti.

Joku aika syönnin jälkeen annettiin sängyt alas. Se tapahtui siten, että luukusta pistettiin sisään avain jolla sai sängyn seinästä irti. Sai ruveta päivällislevolle. Mutta ei kauvan kestänyt ennenkuin taas kuului ulkoa huuto "kravattii", joka tarkoitti että sängyt oli pantava seinään lukkoon. Samoihin aikoihin tuotiin toinen kerta kuumaa vettä. Se jolla oli, joi teetä. Sitten seurasi pitkä iltapäivä ja ilta. Illalla näkyivät jakavan jotain vellin tapaista. En sitä huolinut, se ei soveltunut minun maulleni. Sitten oli vielä iltatarkastus ja iltamessu ja vasta sen jälkeen jotenkin myöhään annettiin sängyt alas. Iltahämärissä oli sytytetty sähkölamppu. Se paloi aamuhämäriin saakka, sen kirkas valo pyrki vähän häiritsemään yöunta. Useimpina öinä kävi joku luukusta katsomassa, onko mies paikoillaan.

Vartijoista en voi muuta sanoa kuin hyvää. Lähinnä minua hoiti kaksi vartijaa vuorotellen. Kumpikin oli kerrallaan 36 tuntia toimessa. He olivat tunnollisia tehtävissään, mutta ystävällisiä. Alempaan kansaan kuuluvilla venäläisillä, ja eikö liene samoin ylempiinkin kerroksiin kuuluvilla, on tapana helposti ruveta huutamaan. Tuon tuostakin kuului käytävästä huutoa. Kerrankin vanhempi vartija pauhasi naapurivangille, huusi niin että. Minä jo arvelin, että mitä siellä lienee tapahtunut. Mutta pari minuuttia vaiti oltuaan puhui hän taas hiljaa, ystävällisesti ja naurahtaen. Suomalainen olisi tarvinnut ainakin päivän lauhtuakseen semmoisen huudon jälkeen. Kolmas vartija vei kävelemään, hän oli vanha mies, kuiva ja äreä. Hän vaati, että sisääntullessa hattu oli otettava päästä jo ulko-ovella. Kun minä kumartaen tervehdin käytävässä olevaa päällikköä, piti hän sitä sopimattomana ja ärjäsi "smirnaa". Sitten oli staarosti, hän teki kaikin puolin hyväntahtoisen vaikutuksen. Vielä oli saunottajat, vehnäleiväntuojat, svidaaniaan viejät, mitä kaikkia heitä liekin ollut. En kestään voi sanoa muuta kuin hyvää, kaikki he koettivat paraansa mukaan täyttää velvollisuutensa. Eikä kukaan minua kohdellut muuten kuin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Vankilan alipäällikkö oli ystävällinen ja hyväntahtoinen ja koetti järjestää minun elämäni paraimman mukaan, puhuipa hän saksaakin kun ei muu auttanut. Vankilan ylipäällikkö Arktjejeff, kuului olevan tunnettu häjyydestään ja ankaruudestaan, mutta en minä hänenkään suhteensa mitään pahaa kokenut. Kerran kävi hän minun koppiani tarkastamassa; ei hän mitään muistuttanut, mutta ei hänellä muistuttamisen syytä ollutkaan. Koppia oli erityisesti puhdistettu. Minulle oli annettu pyyhinliina ja sillä minä jakkaralla seisten pyyhin ikkunaa. Kun vartijasta ikkuna oli hyvä, vaati hän pyyhinliinaa pois: "harashoo, otshen harashoo". Minä vaan pyyhin ja kun en hänen puhettaan ymmärtänyt, selitteli hän että rievun oli mentävä "damoi". Mutta minä kun olin kerran ikkunan puhdistusintoon päässyt, en siihen tyytynyt, vaan kiillotin vielä ikkunaa nenäliinallani. Lattiaa puhdisti vankipoika, siten että hän riisui toisesta jalastaan kengän, pani jalkansa jonkunlaiseen harjaan, jossa oli jotain saippuan tapaista, ja sitten hyppi ja tanssi huoneessani.

Vankeja sanottiin olevan toista tuhatta. Näin niistä tietysti vain pienen osan. Siihen korridooriin, jota myöten vietiin kävelemään, näkyi kolme suurta yhteissalia. Suuret melkein kattoon saakka ulottuvat rautaristikko-portit erottivat ne käytävästä. Kuhunkin saliin mahtui monta kymmentä henkeä. Pitkin seiniä oli makuulavoja, jotka laskettiin alas siten että lyhyt sivu oli seinässä kiinni. Siten niitä mahtui paljon enemmän. Melkein aina näin vankien makaavan vuoteillaan, päivät umpeensa. Keskellä huonetta oli suuret pöydät.

Muutamina päivinä kävelemässä ollessani näin poliisin tuovan päivän saaliin. Siinä oli harmaahapsisista vanhuksista pieniin poikiin saakka. Luultavasti olivat enimmät heistä varkaita.

Kerran näin kuljetettavan parisenkymmentä nuorta poikaa, samankokoisia, samanikäisiä, kauniita, pyöreäposkisia, ehkä noin 18-20 vuotisia. Lienevätkö olleet sellaisia, jotka olivat kieltäytyneet sotaan menemästä.

Nikolain päivänä näin kirkkoon vietävän monta kymmentä nuorta pulskaa miestä, kaikki raudoissa. Luulen niitten olleen kieltäytyneitä. Svidaaniaa odotellessa ne näyttivät huolettomilta ja iloisilta, antoivat kättä toisilleen.

Eräänä iltana kuului hyvin levottomalta, juostiin ja meluttiin. Iltatarkastusta ei pidetty ollenkaan, ja sängyt annettiin alas tavallista myöhemmin. Vanha vartija harppasi tuontuostakin naapurikopin luukulle, jotain kertomaan ja samaa kyytiä pois. Seuraavana aamuna sain kuulla, että edellisenä iltana oli viety paljon miehiä rintamalle. Ehkä ne olivat juuri nuo raudoissa olevat nuoret miehet.

Raudoissa oli useita. Sain sen käsityksen, että ne joilla oli jalkaraudat, olivat kiinniotettaessa yrittäneet paeta. Ne joilla oli käsiraudat, olivat tehneet vastarintaa. Monella koppivangillakin oli raudat. Jotkut heistä olivat saaneet hankituksi lampaannahkakaistaleen nilkkojen ympärille, etteivät raudat pääsisi ihoa rikkomaan. Kuulin kerran eräästä kopista illalla huutoa ja valitusta ja kun vartija viimein kysyi mikä hätänä, valitteli raudoissa oleva vanki inhon ja tuskan täyttämällä äänellä: "russakka juoksee pitkin minun ruumistani". Välistä kuulin koppiini pitkät ajat yhtämittaista rautojen helinää. En tiennyt, mitä tapahtui, kuulin vain kilinän, mutta kamala on se soitto, ja mitä kauvemmin sitä kuulee, sitä raskaammaksi se mielen painaa.

Erittäin surulliselta tuntui nähdä vankien joukossa niin paljon poikia, pieniäkin poikia. "Nuoria varkaita", sanottiin minulle. Oli kumminkin miellyttävää, että heitä näin kuljettavan vartijan, josta olin saanut edullisen vaikutuksen. Tuli tietooni, että voin tilata ruokavaroja omaan laskuuni. Koetteeksi kirjoitin sitä varten annetulle paperipalaselle: valkosta leipää, munia ja sokeria. Seuraavana päivänä tulikin koppini luukulle mustapartainen vilkas mies ja toi valkoista leipää. "Sokeria ei ole koko Pietarissa", sanoi hän, "eikä muniakaan satu olemaan. Mutta ettekö halua tupakkaa", sanoi hän hyvin ystävällisesti ja hilpeästi. Samainen mies näkyi pikku poikia ohjailevan.

Minun koppini oli numero kuusi. Viimeisessä, seitsemässä, oli ensin nuori mies. Näin hänet aamuaskareissa ollessani. En häntä koskaan puhutellut, mutta erittäin sievästi ja herttaisesti hän minua aina tervehti. Hän oli kaunis, kookas mies, hieno-, jalopiirteinen. Teki sivistyneen vaikutuksen. Hänellä oli niinkuin minullakin omat vaatteet. Mutta hän oli varannut itselleen hyvin sopivat vaatteet vankilaoloa varten, paksun neulotun villapuseron ja pitkän villaisen kaulavaatteen. Kun svidaaniassa käydessäni, olin saanut kuulla, että minut lähetettäisiin Siperiaan, tunsin itseni koppiin tullessani kovin masentuneeksi ja antauduin suruni valtaan. Ovi oli vielä auki käytävään ja vartija seisoi ovella. Nähtävästi muutkin vangit tiesivät, että minut vietäisiin jonnekin kauas ja että minua oli käytetty sanomassa jäähyväisiä vaimolleni. Silloin juuri naapuri kulki oveni ohi. Hän ei voinut puhutella minua. Mutta hän pysähtyi hetkeksi vartijan selän takana, oikasi itsensä suoraksi, kohosi vähän varpailleen, kohotti kulmakarvojaan, aukaisi silmänsä oikein suuriksi ja loi minuun yhden ainoan pitkän katseen, Hänellä oli suuret kauniit tummat silmät. Siihen katseeseen pani hän mahdollisimman paljon myötätuntoa, rohkaisua, lohdutusta, osanottoa, kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toiselle toivottaa. Lienenkö koskaan nähnyt niin kaunista, niin paljon sisältävää katsetta.

Mutta muutamien päivien perästä hän katosi. Sijaan tuotiin toinen nuori mies. Kohta sen jälkeen vietiin meidät yhdessä kävelemään. Minä olin kuullut Krestiistä kerrottavan, että oli ankarasti kielletty kävelemässä ollessa puhuttelemasta toisia. Minä sen vuoksi kiiruhdin nopeasti hänen ohitseen, enkä vastannut hänen puhutteluunsa. Ja kun hän kävelyradan toisessa päässä kääntyi tullakseen minun luokseni, käännyin minäkin. Silloin hän jo valitti surullisella äänellä tornissaan meitä vartioivalle vartijalle, että tuo herra minua karttaa. Vartija rupesi nauramaan ja neuvoi minua, että kun on yhtaikaa pantu kävelemään, niin pitää myös rinnakkain kävellä. Ja niin me sitten teimmekin.

Hän oli nuori mies, virkailija jossakin mekaanisessa tehtaassa, joka valmisti sotatarpeita. Sen vuoksi hän oli myöskin sotapalveluksesta vapaa. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi, en oikein käsittänyt häntä, oliko se lahjojen antamisen vai lahjojen ottamisen vuoksi kun hänet oli tuomittu. Juuri teossa oli hänet yllätetty. Kuudeksitoista päiväksi arestiin oli tuomittu. Ensin oli virunut muutaman päivän yhteiskopissa, varkaitten kanssa. Siellä oli ollut hyvin paha olla. Oli rokotettu.

Sen jälkeen kävelimme joka päivä yhdessä. Hän oli ollut ylioppilas. Saksaa olisimme molemmat osanneet puhua, mutta emme uskaltaneet. Ranskaa osasi hän hiukan ja puhuimme sitä. Satuin sitten kysymään oliko hän lukenut latinaa. Sitä olikin hän lukenut. Yritimme puhua latinaa. Ensi päivänä se sujui huonosti. Mutta toisena päivänä se luonnistui jo paljoa paremmin. Huomasimme, että molemmat olimme siihen itseksemme valmistautuneet. Käytimme sitten latinaa koko ajan apunamme. Etenkin siten, että kun minä en jotain yksityistä sanaa osannut venäjäksi sanoa, sanoin sen latinaksi, ja kun minä en hänen puhettaan ymmärtänyt, sanoi hän sen kohdan latinaksi. Hän oli lukenut koulussa latinaa aika lailla: Caesaria, Vergiliusta, Ciceroa, Ovidiusta, Liviusta ja Horatiusta, eli Goratiusta niinkuin hän lausui, joskus muistelimme minkä osasimme vielä ulkoa näistä kirjailijoista. Kun minä kerran luin Aeneidia, kuunteli hän jonkun matkaa, mutta sanoi sitten: "ei, nyt se menee kokonaan hullusti, ei se ole grasilis, gratsilis se on" y.m.s. He näet ääntävät latinaa toisin kuin me, oman kielensä mukaisesti.

Joskus kun ei muu auttanut puhuimme saksaa. Hänellä oli tapana astua kädet toistensa päällä riipuksissa edessä. Mutta kerran pakkaspäivänä astui hän kädet selän takana ja turkki auki. Kun minä kysyin miksi hän niin tekee, vastasi hän: "alle Knöpfe sind zerrissen".

Olin lukenut venäjää koulun alemmilla luokilla, ylemmillä luin, viisaastiko vai tyhmästi en osaa sanoa, kreikkaa. Meidän opettajamme lehtori Palander oli luettanut ulkoa muutamia runoja. Kerran hämmästytin kävelytoveriani laususkelemalla venäjänkielisiä runoja.

Kysyin toveriltani mitä hän kopissaan tekee. Lukeeko? — Ei ole mitä lukea. — Kirjoittaako? — Ei ole mihin kirjoittaa. No mitä sitten? — "Ja duumaju." — Mitä hän duumaitsee? — "Ja duumaju moi gorkii duumii." — Ajattelen omia katkeria ajatuksiani. Hän oli 28-30 vuotias, en muista tarkkaan. Vanhempia ei hänellä ollut, veli vaan. Kesän hän vietti, milloin sattui vapautta saamaan lähellä Pultavaa, Jekaterinoslavissa. Siellä on paljon hedelmiä, ja erinomaisia melooneja. Oo! minkälaisia melooneja, maukkaita, aromaattisia.

Se oli ikävintä vankilassa, ettei saanut — govorit — puhella. Tosi venäläinen piirre! Tupakan nälkä oli myös suuri. Vaikka olin sanonut, etten tupakoi, toimitti hän kerran siistiäjä-vankia myöten minulle paperipalan, jossa rukoilee jos mahdollista toimittamaan hänelle tupakkaa ja tulitikkuja. — Mistäpä minä!

Venäläinen antautuu tunnelmiensa valtaan, eikä sitä myöskään toisilta peitä. Kerran kävellessä hän astui hyvin reippaasti. Sanoin: "te ette ole väsynyt tänään". — "Kun ei tee työtä, ei väsytä", sanoi hän ja astua touhusi. — Mutta seuraavana päivänä oli mieli muuttunut. Hän oli hyvin kolkon näköinen, astua laahusti hitaasti, ja kun kysyin hänen vointiaan, hän vastasi — plooho = huonosti. — No mikä nyt on? — "Niin, kun syö vaan mustaa leipää ja juo pelkkää vettä päälle, niin ei siitä hyvin voi. Kun olisi edes vähän voita, niin luistaisi musta leipä helpommin kaulasta alas." Kukaan ei tuonut hänelle ruokaa, rahaa ei ollut millä ostaa. — Niin väsytti, että täytyi ruveta penkille istumaan. Ei jaksanut astua. Ja kolkkona hän palasi koppiinsa.

Kopissaan oli hän sitten hyvin tyytymätön. Jyskytti ja koputti ja helisytti, ja kun vartija tuli kysymään mikä hätänä, valitteli hän jos jotakin, joka tietysti ei mihinkään johtanut. Minä olin äsken saanut vaimoltani ruokaa. Illan hämärissä minäkin koputin ovea vartijan ohi kulkiessa. Kun hän avasi luukun, pyysin, jos se kävisi päinsä, antamaan lupaa lähettää naapurille palan voita. Kävihän se. Panin sievosen palan parasta Suomen voita paperiin ja vartija vei sen. Sinä iltana ei naapurini enää jyskytellyt eikä kolistellut. Vähän ajan perästä alkoi kuulua vihellystä. Ja koko sen iltapäivän ja illan hän vihelteli. Ja yhä reippaampia ja hilpeämpiä säveliä alkoi kuulua. Kaikesta päättäen oli valoisampi mieliala päässyt vallalle. Musta leipä oli keveämmin luistanut kaulasta alas.

Joka päivä laskimme, kuinka monta päivää hänellä oli jäljellä. Viimeisen edellisenä ei häntä enää laskettu kävelemään. Varovaisuuskeino varmaankin, etteivät muut vangit saisi hänen kauttaan asioitaan toimituttaa. Sitten hän katosi ja hänen koppinsa pysyi tyhjänä.

Soittokelloa vartijan kutsumista varten ei kopeissa ollut. Vaan vartijaa kutsuttiin, jos halusi jotain, ovea jyskyttämällä. Tätä temppua käyttivät muut vangit ahkeraan. Alituiseen he koputtivat ovea tai rämisyttivät jotain. Välistä vartija vaan huusi ja käski olemaan hiljaa. Mutta usein kävi kysymässä, mitä he halusivat. Tavallisesti ei heillä muuta hätää ollut, kuin että halusivat puhella aikansa kuluksi, kyselivät kaikenlaista. Ja vartijat puhelivatkin, välistä juttelivat luukulla pitkät ajat. Minä en koputtanut koskaan, en pyytänyt mitään, en valittanut mitään omasta kohdastani. Kun kerran vankilan alapäällikkö kävi luukullani ja kysyi miten on olla, vastasin "hyvin". — "Ei ole hyvä, kaukana hyvästä", sanoi hän.

Mutta tämä vaikutti venäläisiin toisin kuin meikäläinen luulisi. Se heissä herätti kyllä suurta kunnioitusta, mutta myös pelkoa, vaikutti vieroittavasti. "Mikä lie merkillinen mies, ei koskaan pyydä mitään, ei valita mitään." Ja he kuiskasivat jotain toistensa korviin ja osoittivat minua sormella ohi kulkiessani.

Reunimaisessa kopissa n:o 1:ssä meidän käytävässämme oli mies, jolla oli jalkaraudat. En varmaan tietysti voi tietää, mutta luulen hänen olleen sivistyneen miehen. Hänellä oli kova yskä, eikö liene ollut keuhkotauti. Kumeasti ryki ja sylki yhtä mittaa, yölläkin pitkät ajat. Vaikea hänen oli olla, yhtä mittaa ilmaisi tyytymättömyyttään, takoi oveaan, huusi vartijaa, helisytti astioitaan. Välistä vartija vaan käski olemaan hiljaa, välistä kävi kysymässä, välistä torui ja välistä maanitteli. Minusta kuului siltä, kuin yskä olisi päivä päivältä käynyt huonommaksi. Ämpäriä tyhjentämässä käydessä, tapasin hänet käytävässä. Katse oli tuijottava. Hän tervehti minua aina kohteliaasti.

Ilmaantui sitten hänen koppinsa viereiseen koppiin uusi mies, nähtävästi hänen tuttavansa. Mies oli yksinkertaisen näköinen, mutta ääni ja puhetapa sivistyneen. Arvelin, että molemmat olivat poliitillisia vankeja. Varmaankin olivat tottuneet vankilassa olemaan. Olivat osanneet varustautua, heillä oli villapuserot päällä, ja oli yhtä ja toista tavaraa mukana. Näkyipä olevan joitakuita kirjojakin. Aamuretkellä sivuastuessa vilaukselta näin ne. Minusta näyttivät tieteellisiltä teoksilta. Uudella tulokkaalla oli pöydässä äänirauta. Sitä hän napsautteli pitkin päivää. Kuvittelin, että hän teki joitakin ääniopillisia kokeita. — Olipa samainen mies onnistunut saamaan huoneeseensa kukkaruukunkin, joka nyörillä oli ripustettu ikkunan eteen.

Kun toisen yskä huononi, saivat ystävykset joskus olla päivällä yhdessä ja joskus yölläkin. He juttelivat ahkeraan pitkin päivää, ei millään salaisella merkkikielellä tai koputtamalla, vaan huutamalla toisilleen. Eihän siinä salaisuuksia voinut puhua, minäkin kuulin mitä he puhuivat, vaikka oli kolme koppia välillä. Muuten eivät vartijat heitä kieltäneet huutelemasta toisilleen. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka ystävä piti huolta ystävästään. Hän koetti häntä ilahduttaa ja rohkaista. Kun raukka yöllä ryki ja ryki, saattoi hän huutaa: "hiero jalkojasi".

Joskus kun oli ollut kauvan hiljaista, alkoi hän huutaa: "Vodjka, Vodjka, Vodjka!" kunnes toinen väsyneellä ja kiusaantuneella äänellä viimein vastasi: "tshtoo!" — Sitten hän milloin laski pientä pilaa: "lähdetään kävelemään", "juodaanko teetä", "mihin me matkustamme kun täältä pääsemme", tai muuta sellaista. Milloin taas muuta jutteli. Sievästi hän sairasta toveriaan lohdutteli.

Näitten miesten kanssa vartijat paljon juttelivat, välistä myöhään illan pitkään.

Sitten ilmaantui vielä kolmas. Hän näytti kerrassaan hienolta mieheltä. Harmaa parta, lasisilmät. Eikö liene ollut joku huomattu henkilö. Päivillä oli poissa, missä lie ollut. Yöksi tuotiin koppiinsa. Hänellä oli sanomalehtiä. Kaikki näyttivät häntä hyvin kunnioittavan, ja juttelivat mielellään hänen kanssaan. Kun kerran kävin ämpäriäni tyhjentämässä alhaalla, seisoi hän siellä ja selitteli staarostille Suomen politiikkaa. Liekö minun läsnäoloni antanut siihen aihetta. Vankilan alapäällikkökin kävi hänen kanssaan puhelemassa.

Ajan viettoa. Suomessa sai vankilassa lukea. Täällä ei. Kysyin kirjoja. Ei ole biblioteekkaa. Viimein staarosti toi kirjan. Se oli kirjallinen aikakauskirja, jonka toimittaja oli ollut tunnettu Katkoff. Se oli vuodelta 1857. Se oli siis ilmestynyt onnelliseen aikaan, ennen orjain vapautusta. Eikö sen jälkeen liene kirjoja vankiloihin hankittu. Selailin sitä ja lueskelin. Siinä oli muun muassa eräs novelli. Luin sitä milloin mistäkin kohdasta. Vähitellen sain siitä yleiskäsityksen. Kirja otettiin kumminkin pois, niinkuin kohta kerron.

Kaksi kertaa tuotiin minulle suuri virallinen plakaatti, sähkösanomia sodasta. Ahkeraan tavailemalla sain siitäkin jonkinlaisen selon. Kerran tuotiin yksi numero "Zerka" nimistä vankilain virallista aikakauskirjaa. Kaikki sen kirjoitukset koskettelivat sotaa. Sotaa kuvattiin kauniilta, isänmaalliselta kannalta. Sotamiehen kohtaloa ihannoitiin. Kantahan oli oikea, tendenssi liiaksi kouraantuntuva. Muuta luettavaa en saanut.

Sen sijaan olin saanut pitää lyijykynäni, mikä Suomessa oli otettu pois. Kirjoituspaperina käytin käärepaperia. Kirjoittelin myös "Zerkan" tyhjille kohdille. Aikani kuluksi kirjoittelin kaikenlaista. Laskin lukuja, kerroin ja jaoin. Koettelin vieläkö neliöjuuren otto sujui. Sujuihan se. Mietiskelin lukujen suhteita ja huomasin kaikenlaista hauskaa. Sitten harjoittelin toisen asteen ekvatsionien ratkaisua. Muistelin mittausopillisia väittämiä. Pythagoraan väittämää en heti osannut todistaa, mutta pianhan se selvisi. Palauttelin mieleeni yhä useampia väittämiä ja todistelin niitä. Enimmät tehtävät osasin suorittaa, mutta joku kohta ei selvinnyt. Niinpä en tyydyttävästi onnistunut piirtämään säännöllistä viisikulmaa ympyrän sisään. Vankilasta päästyäni ovat minun tuttavani matematiikan tuntijat sen minulle jo moneen kertaan neuvoneet. Myöskin jaoin suuria lukuja alkutekijöihinsä, ja etsin sellaisia sarjoja yhdestä kymmeneen, joissa joka luku oli jaollinen.

Sitten kirjoitin kaikenlaisia luetteloita kaupungeista, sanoista. Mietin kuinka monta suomalaista sanaa voi saada jostakin pitkästä sanasta. Ja kun kahtenakin päivänä samaa sanaa aina tuon tuostakin mietti, sai siitä sangen paljon. Mietin kaikenlaisia lapsuuden aikaisia leikkitehtäviä. Leikin itseni kanssa maantieteellistä leikkiä ja historiallista leikkiä. Leikin sitä leikkiä, että paperille merkitään joukko numeroita ja käsketään kulkemaan numerolta numerolle ja koetetaan saada toinen pussiin. Koettelin keksiä sanoja ja lauseitakin, jotka alusta loppuun ja lopusta alkuun luettuina olivat samoja. Ja minulla olikin aika hyvä luettelo sellaisia. Mitään arvokkaampaa ei näille käärepapereille, jotka milloin tahansa saattoivat hävitä tai joutua tarkastuksen alaisiksi, tehnyt mieli eikä kyennyt kirjoittamaan.

Jo mainitsin että meillä oli kopeissa vaskiset astiat. Ensi tai toisena päivänä tuli staarosti koppiin ja näytti kuinka ne oli kiilloitettava. Hyllyllä oli muutamia sarkatilkkuja. Niillä hän hankasi astioitani. Vielä toisen kerran kävi hän astioitani kiillottamassa. Vasta sitten minä aloin kiinnittää huomiotani niihin. Vähitellen minä innostuin niitä hankaamaan. Ainahan se oli jotain hommaa. Pian olivat minun vaskiastiani niin kiiltäviä, että läpäjivät. En luule muilla olleen sen parempia.

Vaikka nämä työskentelyt jonkun verran aikaa veivät, jäi sitä paljon yli. Kävelin huoneessani paljon. Nurkasta nurkkaan oli kuusi alkeita jos sänky oli alhaalla, viisi jos se oli ylhäällä. Kun hyvän aikaa olin kävellyt niin että aina käännyin oikealle, muutin jalkaa niin että käännyin vasemmalle. Seisoskelin eri paikoissa huonetta. Mielelläni seisoin ikkunan kohdalla ja katselin läheisiä rakennuksia, puuhailua pihassa, läheisiä kattoja ja lähellä olevan kaasulaitoksen tornia. Mutta kaikista hommista huolimatta sai suuren osan päivää istua jakkarallaan kaikissa mahdollisissa asennoissa ja tuijottaa eteensä. Ja duumaju moi gorkii dumii — saatoin minäkin sanoa.

Epätietoisuus kohtalosta teki olon niin tukalaksi. Ei tiennyt mitä seuraava päivä toisi mukanaan. Minne vietäisiin ja miten? Etapillako? Se saattoi monasti mielen tuskastumaan äärimmäisilleen. Rukoilin Jumalalta jotain valon pilkistystä pimeyteeni ja monesti Jumala kuulikin rukoukseni. Keskipäivän aikana tuska ja levottomuus kohosivat ylimmilleen. Ne turmelivat myös päivällislevon, josta en kyennyt nauttimaan. Mutta tavallisesti täälläkin tuli illan rauha. Verrattain levollisena ja tyytyväisenä vietin iltani.

Välistä onnistuin saamaan jostakin mielikuvitelmasta kiinni. Rakentelin ja rakentelin. Mietin sanomalehtikirjoituksia, pidin puheita. Kuvittelin jotain tapahtumaa, kotiintuloa, kesäpäivää. Välistä tein huvimatkoja moottorilla. Yksityiskohtia myöten ajattelin joka seikan. Kuljimme tuttujen niemien ohi, saarien välistä, salmien kautta, nousimme kalliorannalle maalle, teimme tulen, keitimme ruokaa j.n.e. Välistä saattoi puoli päivää ja yö kulua jatkaessa samaa mielikuvitelmaa. — Mutta monasti en päässyt mihinkään kuvitelmaan kiinni. Se kauhea epätietoisuus, josta en päässyt vapaaksi, painoi mielen maan tasalle.

Ihmisen onnettomuudessa on kuitenkin niin monta astetta. Monesti yöllä ajattelin sitä. Tuolla vähän matkan päässä makasi kopissa mies. Hän oli sairas, ryki kauheasti, keuhkotauti edistyi. Kaikesta päättäen oli hänen hyvin vaikea olla. — Minä olin terve. Minulle minun rakkaani toimitti hyvää syötävää, hänelle nähtävästi ei kukaan. — Minun rakkaampani kävi minua katsomassa kerran viikossa. — Häntä ei kukaan, sen mukaan kuin minä saatoin huomata. Ja joka yö minä kiitin Jumalaa hänen hyvyydestään minua kohtaan. Ihmisen onnettomuudessa on niin monta astetta.

Svidaaniat. Olin kuullut kerrottavan, että Krestiissä olevia maamiehiämme olivat saaneet heidän omaisensa käydä tervehtimässä, ja että tällaista käyntiä sanottiin svidaaniaksi. Mutta olin unohtanut itse sanankin. Enkä tullut ajatelleeksikaan, että se minun kohdalleni sattuisi. Kun ensimäisenä sunnuntaina tultiin hakemaan, en arvannut minne vietiin. Paperipalanen pistettiin käteen. Mutta en siitä arvannut mitään, enkä päässyt perille, mitä siinä seisoi. Arvelin että ehkä viedään kuulusteltavaksi. Minut vietiin huoneeseen, missä istui paljon muita vankeja. Istuin ja odotin, mihinkähän minut kaikkien näiden kanssa viedään ja mitä tehdään. Oli paljon miehiä raudoissa. Minut pantiin erään penkin päähän istumaan ja sanottiin, että olin kahdeskymmenes. Se oli itse alapäällikkö, joka kävi pitämässä huolta että minä tulin 20:ksi. Viimein avattiin ovi viereiseen huoneeseen ja meidät vietiin sinne. Keskihuone oli kaksinkertaisen rautaverkon kautta erotettu pitkin kahta seinää kulkevasta käytävästä. Minut pantiin viimeiseksi käytävän pohjukkaan. Äkkiä alkoi toisesta päästä kuulua hyvin surullista naisen puhetta. Se oli niin sydämeen käyvän valittavaa. Omituista etten vieläkään älynnyt. — Vasta kun näin vaimoni tulevan sisään huoneeseen tulvahtavan ihmisjoukon mukana, ymmärsin. Olimme saaneet parhaimman paikan ja alapäällikkö kävi sanomassa, että puhukaa vapaasti suomea. — Vaimoni kertoi, että minut sittenkin lähetettäisiin Irkutskiin ja kukaties etapin mukana. Ne olijat kolkkoja tietoja, jotka saattoivat minut kovan mielenliikutuksen valtaan. Mutta hän puhui minulle myöskin rakkauden sanoja, lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Hän toi minulle suuren paketin ruokavaroja, kaikkea hyvää mitä suinkin saattoi: voita, juustoa, kotoisia piiraita, lihamakkaraa, munia, kalaa, omenia, vehnäleipää ja vehnäkorppuja, sokeria ja teetä. Rautaverkot olivat noin puolen metrin päässä toisistaan, niiden välillä istui nurkassa vartija. Ympärillä kuului suuri melu ja puheen sorina, kun jokainen koetti puhua niin että kuuluisi. Hetken puheltuamme loppui svidaania. Hellin katsein erosimme.

Svidaaniasta palatessa, tarkasteli vartija meitä sivelemällä ruumista. Ei sitä tehty mitenkään loukkaavasti. Mutta sittenkin tuli eräs toinen vartija huomauttamaan, ettei minua tarvitse tutkia.

Kun tulin koppiini, olin suuren mielenliikutuksen vallassa, harvoin eläessäni olen sellaisessa ollut. Näkyi herättäneen huomiota, vaimoni käynti. Kaikki sen kohta tiesivät. Kun vankipoika vähän aikaa sen jälkeen toi kuumaa vettä, kysyi hän, kävikö minun vaimoni jäähyväisiä sanomassa. Kun myönsin, käsitti hän suruni. Hän katsoi pitkään eteensä. Sanoi kauniissa silmissä surumielinen ilme lempeällä, surunvoittoisella äänellä: "noo — nitshevoo!" Siihen sanaan pani oikein tosivenäläiseen tapaan kaiken sanottavansa.

Omituinen oli tämän svidaanian vaikutus. Vaikka ensin jouduinkin suuren mielenliikutuksen valtaan, vaikutti se perästäpäin toisin. Illempana ja koko sen illan tuntui minusta niin äärettömän hyvältä. Tunsin itseni niin sisäisesti lämpimäksi, melkeinpä onnelliseksi. En koko vankilassa olo-aikanani tuntenut itseäni niin sisäisen hyvänmielen täyttämäksi.

Nyt oli minulla ruokaa yltä kyllin, voin oikein herkutella. Join teetä kolmesti päivässä ja söin kolme herkullista ateriaa. Vankilan leivästä söin aina osan, sillä se oli oikein hyvää, ja myöskin keittoa. Vankilassa ei ole muuta syömäasetta kuin puulusikka. Syödä pitää sillä sekä sormilla. Aluksi on aivan neuvoton, mutta kaikkeen oppii. Oppii syömään sormillaankin verrattain siististi. Kun esimerkiksi saa suuren palasen leipää, leikkaleen muotoisen palasen, ei tiedä miten siihen käydä käsiksi, kynsilläkö pitää ruveta kovertamaan. Mutta sitten oppii leivän lohkasemaan kahtia ja niistä taittamaan kämmenen syrjällä paloja. Lusikalla vuoleskelin pieniä siruja voita, joita sormilla pistelin suuhun. Samoin tein juuston kanssa. Savustetut silakat piti sormin kuoria, lihaa täytyi pitää käsissä ja munat ryyppäämällä syödä. Syödessä oli minulla maljassa kuumaa vettä, pesin siinä käsiäni useampia kertoja syöntiaikana. Hauskinta oli syödä omenia, niitähän muutenkin käsistä syödään.

Seuraavana sunnuntaina oli toinen svidaania. Silloin sain lipun edeltäpäin. Olin rohkeammalla mielellä yhä toivoen pääseväni Kostromahan. Vaimoni toi nytkin lohdutuksen sanoja ja osoitti hellyyttä. Toi myös ruokaa. Kylmän perunasalatin ja kylmän paistetun kaalin huomasin erittäin sopiviksi vankilaan tuotaviksi ruuiksi.

Svidaaniaan pääsyä odotellessa katselin muita siellä odottavia vankeja. Siinä oli monenlaista. Muuan vanha, pieni mies, suora ryhti, katse luja, vakava. Oli siististi puettuja miehiä, oli lapsia. Mutta oli siinä roiston näköisiäkin. En heitä kohtaan tuntenut inhoa tai vastenmielisyyttä. Ajattelin, että kaikki olemme ihmisiä, syntisiä, puutteellisia. Emme ole toinen paljoakaan parempi toista, vaikka kohtalot muodostuvatkin niin erilaisiksi. Päinvastoin, tunsin heitä kohtaan mitä suurinta myötätuntoa. Minä en ollut asetettu heidän tuomarikseen, vaan olin samassa asemassa kuin he.

Oli siinä joukossa eräs mies käsi- ja jalkaraudoissa. Nuttu oli sen vuoksi pantu vain hartioille. Karkeat vaatteet olivat puhtaat ja siistit. Hän oli voimakas, karkeatekoinen mies. Siinä hänen odotellessa ja eteensä tuijottaessa muuttui katse yhä surullisemmaksi. Ei tullut kyyneleitä silmiin, mutta katse yhä syveni. Minä koetin katsella häntä niin myötätuntoisesti kuin mahdollista. Ja yhä syvemmäksi kävi hänen katseensa. Mitä lienee miettinyt? Liekö nähnyt elämänsä kulkevan ohitseen. Liekö ajatellut rakkaitaan?

Ruokavaroistani saivat naapuritkin hyötyä, lähettelin niitä vähin kummallekin puolelle naapurivangeille. Tarjosin vartijoillekin, toinen otti omenan, mutta toinen kauhistuneena pakeni pois. — Kun olin saanut uutta ruokaa, päätin heittää pois vähän vanhoja jätteitä. Kun huonolla venäjänkielellä selitin tätä vartijalle, luuli hän minun tahtovan lahjoa häntä ja kiiruhti päätä pudistellen pois. Minä kokosin jätteet, sillin ruodon jossa vielä oli vähän kalanlihaa, läskipalan ja lihapalan paperiin ja panin ne rikkakasan päälle laistuani. Siistiäjävanki ne siitä korjasi. Vähän ajan perästä tuli hän ja aukaisi luukun ja irvisti siitä tyytyväisenä ja sanoi: "minä söin ne kaikki".

Hankaluuksia. Vankilassa voi pieninkin seikka tuottaa vaikeutta. Satunnaisesti olivat kynteni pitkänpuoleiset vankilaan tullessa. Siellä ne kasvamistaan kasvoivat. Viimein ne olivat vastenmielisen pitkät. Olin kuin mikäkin siamilainen prinssi. Eihän tosin ollut mitään tekemistäkään. Mutta syödessä ja illalla ja aamulla vuodetta tehdessä tuntui kovin vastenmieliseltä kosketella niillä mitään. Pelkäsi niiden kääntyvän kaksin kerroin. Minä pyysin vartijalta saksia. Ei hän sille mitään voi. Minä pyysin toiselta. Ei, mahdotonta. Kun menin kävelemään, pyysin kolmannelta, hän osoitti staarostia. Tämä nyökkäsi myöntävästi päätään. — Minä sanoin vartijalle, että staarosti lupasi. — Hyvä on, minä tuon. — Mutta ei tuonutkaan. — Minä muistutin. — Ai unohtui, minä menen hakemaan. — Vähän ajan perästä tuli takaisin: konttori on jo kiinni. — Minä sanoin staarostille toisen kerran. Nyökäytti päätään, mutta ei tullut. Sanoin kolmannen kerran. Silloin hän viimeinkin toi sakset ja sain leikata kynteni. Neljättä päivää sieti hommata, ennenkuin sain tuon pienen asian toimitetuksi. Semmoista se on, kun on kokonaan toisista riippuvainen.

En ensinnä hoksannut erästä seikkaa. Kopissa oli sementtilattia. Ei ole hyvä kävellä ja seista sillä koko päivän. Jalka hiestyy. Sukka omituisesti likaantuu. Lopulta huomasin, että pitää olla osa päivää aina ilman kenkiä ja käyttää kalosseja. Siten menetellen ei jalka hiestynyt. — No joka tapauksessa sukat kävivät kovin likaisiksi, eikä ollut toisia vaihtaa. Viimein päätin pestä ne. Kahdessa kuumassa vedessä ne pesin. Tulivathan ne koko joukon paremmiksi, mutta ei täysin hyviksi.

Tästä menestyksestä rohkaistuna päätin pestä nenäliinani. Minulla kyllä oli useampia nenäliinoja, mutta yhtä käytin kaikenlaisiin pyyhkimisiin. Siitä se tuli kovin likaiseksi. Pesin sen kuumassa vedessä, mutta kun ei ollut saippuaa, ei se tullut täysin puhtaaksi. Ja mikä oli ikävintä, se likaantui hyvin pian uudestaan. Pestyäni kuivasin sen heiluttelemalla sitä ilmassa. Välillä vetelin sitä, niinkuin olin nähnyt kotona mankelia vedettävän.

Ja sitten taas heiluttelin. Aikaa oli tarpeeksi. Heiluttelin siksi kun se kuivui. Kolmatta kertaa pyykkiä pestessä, hoksasin jännittää pakettirihman ikkunasta sängyn kulmaan. Ja niin oli minulla pyykkinuorakin. Semmoinen oli pyykkini. Suurempaan pyykinpesuun en rohjennut käydä, vaikka se olisikin ollut hyvin tarpeen.

Eräänä päivänä kysyttiin, haluaisinko saunaan. En oikein ymmärtänyt heidän puhettaan. Illalla sitten tultiin sanomaan, että lähdettekö. Kysymykseeni montako henkeä, vastattiin kaksi, kävelytoverini toisena. Niin menimme. Riisumahuoneita oli kaksi, joihin olisi mahtunut satakin henkeä yhtä aikaa riisuutumaan. Löylysauna oli myös suuri, suuret lauteet, joihin olisi mahtunut parikymmentä henkeä yhtä aikaa. Olihan se siis ystävällistä, että tällaisen saunan saimme kahden käytettäväksemme. Huuhtelimme istumapaikat, seinästä sai kuumaa ja kylmää vettä. Löylyä löimme. Saimme myös aivan pienen palan hyvää saippuaa. Palan pienuus osoitti, että se oli ennen käyttämätön. Kylvettyämme läksimme. Kun pois lähtiessä nostin lakkia kylvettäjävartijalle, hypähti tämä vaistomaisesti pystyyn ja nosti lakkia. — Zvee stik — sanoi vartija, joka avasi meille oven.

Kun tulin vankilaan, otettiin minulta kello ja rahat pois, niistä sain kvitansiat, samoin myös rahoista, jotka minun vaimoni jätti minua varten vankilan konttoriin. Pari päivää vankilassa oltuani sain paperipalan, jossa oli 200023 ja toisessa sarakkeessa 8:50. Monta päivää tätä paperipalaa käänneltyäni, pääsin asian perille. Se oli kuitti minun kellostani. Suurempi luku oli kellon numero ja pienempi sen arvo. Eikä se sen arvokkaampi ollutkaan.

Kun tulin Peresilnajaan, oli ensimäinen luuloni, että olisin siellä vaan muutamia päiviä ja pääsisin kohta lähtemään Kostromahan. Ensimäisenä tiistaina tuli äkkiä vartija ja sanoi: "kirja pois, lusikka pois, tavarat kokoon ja matkalle". Ja ovella jo seisoi matkapukuinen vartija. Mutta sitten käskettiinkin menemään vain vankilan alapäällikön puheille. Tällä oli paperipala kädessä ja kysyi, minne halusin mennä: Permiin, Kostromahan vaiko Orenburgiin. Minä vastasin Kostromahan. Kun tulin takaisin koppiini, kuulin vartijain keskustelevan, että gubernaattori oli minun suhteeni määrännyt jotain. Parin päivän perästä sain allekirjoittaa paperin, jossa, jos sen oikein käsitin, sanottiin, että minun oli lähdettävä Kostromahan. Sen vuoksi minä viimeiseen saakka uskoin ja toivoin sinne pääseväni.

Vaimoni kyllä kertoi, että ei ollut toivoa Kostromahan pääsystä, vaan Irkutskiin oli mentävä. Minun hyväntahtoiset avustajani olivat panneet kaikkensa liikkeelle, saadakseen asian korjatuksi, mutta turhaan. Se kumminkin saatiin aikaan ja se oli tärkeintä ettei minun tarvitsisi matkustaa etapin kanssa. Pietarin kuvernööri siihen suostui. Huomattiin nimittäin, ettei ollut olemassa minkäänlaisia tarkempia määräyksiä, miten ylimalkaan sellaisia vankeja kuin minä, oli kuljetettava. Luullakseni asetettiin komitea näitä säännöksiä laatimaan. Niitä odotellessa sain istua vankilassa lähes kolme viikkoa.

Kolmantena sunnuntaina tuotiin minulle svidaanialippu, jossa oli paitse vaimoni nimeä, poikani nimi. Silloin käsitin, että matka Irkutskiin oli käsissä, ja että hän oli tullut sanomaan minulle jäähyväisiä. Oli hyvin rakasta nähdä omaisiani. Mielenliikutuksellani heitä ehkä liiaksi suretin. He eivät tienneet mitään siitä ilosta, joka tällaista käyntiä seurasi. Oli jouluaatto, ja he toivat minulle joululahjaksi parasta mitä voivat. Helliä sanoja ja katseita siinä vaihdettiin. Suuri ilo täytti minun mieleni taas koko sen päivän ja illan. Kyllä tiesivät kaikki vartijat ja läheiset vangit, että minulla se oli vaimo ja poika jommoisia ei monella.

Vaimoni oli svidaaniassa sunnuntaina 24 p. joulukuuta sanonut, että maanantaina jo ehkä päästettäisiin pois, ja antanut neuvoja matkan varalta.

Muun muassa ilmoitti vaimoni, että minua varten oli varattu minun vanha matkaturkkini ja että sen liepeisiin oli ommeltu sata ruplan seteliä sitä tapausta varten että minua etapin kanssa vietäisiin. Oli valittu vaan vanhoja ja kuluneita setelejä, etteivät kahisisi. Myös ilmoitti hän, että Nikolain rautatieasemalla niinä päivinä oli useampia henkilöitä pitämässä silmällä, ettei minua huomaamatta päästäisi viemään.

Maanantai-aamu kului niinkuin muutkin aamut. Siistisin huoneeni, join teetä, kävelytettiin. Kun tulin kävelemästä, ei kopin ovea pantukaan lukkoon. Sitten tuli naapurivanki koppiini ja kysyi, voisinko antaa hänelle vähän sokeria. Sokeria oli vähän, mutta eikö hän haluaisi voita. — Noo hän lubljuu voitakin. Jos olisin käsittänyt että pääsin pois, olisin antanut hänelle paljon enemmän.

Sitten tuli vartija ja käski kokoomaan tavarani. Minut vietiin konttoriin. Vankilan alapäällikkö oli hyvin ystävällinen. Puhui saksaa ja kun ei osannut sanoa sanottavaansa, kävi välillä sanakirjasta katsomassa. Hän antoi minulle passituksen, jossa seisoi, että sain omalla kustannuksellani matkustaa Irkutskiin. Sitten vietiin kassaan. Sieltä sain rahani, josta oli vähennetty parikymmentä kopekkaa saamastani vehnäleivästä. Venäläiseen tapaan oli siinä paljon kirjoittamista ja vei se paljon aikaa. Kun kaikki oli valmista, kumarsin ja kiitin. Silloin nousivat kaikki konttorissa olevat miehet ja naiset seisomaan ja kumarsivat minulle kohteliaasti. Toisesta konttorista sain kelloni. Sitten vietiin pitkän käytävän päähän, avattiin suuri rautainen portti. Ja kun minä astuin kadulle, ei kukaan seurannutkaan mukana. Minä voin mennä, mihin halusin.

Niin oli se jakso elämätäni loppuun eletty. Muuta en voi sanoa, kuin että oli pidetty niin hyvin kuin tällaisessa laitoksessa sääntöjä noudattamalla voidaan pitää. Kaikki olivat myös olleet ystävällisiä ja hienotunteisia.

RAUTATIEMATKA HALKI VENÄJÄN

Vankilasta päästyäni hain ensinnä omaiseni. Sillä aikaa oli parooni Bruunin avulla puuhattu minulle seuralainen Siperian matkaa varten suomalaissyntyinen venäläinen ylioppilas Aleksander Sikanen. Vankilan alapäällikkö oli minulle selittänyt, että saisin olla Pietarissa kolme päivää, jos olin oikein hänet käsittänyt, että matka laskettaisiin ikäänkuin lähtisin Sortavalasta. Varmuuden vuoksi kysyimme asiata telefoonilla vankilan kansliasta. Sattuikin telefooniin tulemaan päätirehtööri ja hän käski vaan heti matkustamaan. Luultavasti tiedustelimme väärästä paikasta. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin heti lähteä matkalle. Syötyäni omaisteni kanssa joulupäivällistä läksimme Nikolain rautatieasemalle. Mutta matkalle lähtö ei ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin olisi luullut. Pilettiä ei saanut Irkutskiin menevään junaan, ei sinä päivänä eikä seuraavinakaan. Päätimme sen vuoksi ensinnä matkustaa Vologdaan ja sieltä siteen pyrkiä eteenpäin. Sinne onnistuimme viimein saamaan piletit Siltaselle ja minulle sekä pojalleni, joka lähti minua sinne saakka saattamaan. Illalla myöhään pääsimme lähtemään. Vaimoni ja sisareni, jotka niin paljon olivat puuhanneet minun hyväkseni, jäivät asemalle. Läksin kaukaiseen itään, tuntemattomia vaiheita kohti, epätietoisuuteen.

Matkaa Pietarista Vologdaan on 560 virstaa. Olimme matkalla kaksi yötä ja päivän. Ensimäinen vaikutus junassa oli kyllä ikävä. Olimme jo sijoittaneet tavaramme vaunuosastoon, kun siihen tuli upseeri, heitteli ja potki meidän tavaramme alas hyllyiltä ja ulos käytävään, ja anasti koko kupeen. Mutta oli siinä ystävällisiäkin ihmisiä. Muudan nuori mies kertoi sodasta. Kuvasi saksalaisten mahtavaa sodankäyntitapaa, suorastaan ihaillen heitä.

Maisema, jonka kautta kuljimme, oli autiota, asumatonta, äärettömän laajoja soita ja metsiä. Kyliä ja taloja oli harvassa. Tuli ajatelleeksi, kuinka äärettömän laaja se Venäjä on, ja kuinka mahdottoman paljon ihmisiä sinne vielä mahtuu. Muuten oli metsä hyvin raiskattua vielä pitkälti Vologdasta eteenpäinkin, tuskin näki kunnon puuta, ennenkuin Permin seuduilla.

Vologdasta emme päässeetkään jatkamaan matkaa, vaan oli meidän siellä oltava 22 tuntia. Asemalta emme juuri voineet poistua monesta syystä. Eihän minulla ollut sellaista passiakaan. Passini mukaan sain matkalla pysähtyä ainoastaan pienemmissä "piiri-kaupungeissa", en missään "läänin kaupungissa". Toisekseen täytyi aina odotella matkalle pääsyn mahdollisuutta. Pilettiluukun kohdalla piti jonottaa suuri osa vuorokautta. Ja kun emme itse jaksaneet, palkkasimme kantajan — nosiltshikin puolestamme seisomaan. Kävimme kumminkin kaupunkia katselemassa ja söimme päivällistä kaupungin hotellissa. Pietarissa alkoi jo silloin olla niukalti ruokavaroja ja etenkin vehnäleivästä oli puute. Täällä ei siitä mitään tiedetty. Kaikkialla oli leipäkauppoja, jotka olivat ääriään myöten täynnä leipää. Voita ja juustoa näkyi myös olevan paljon ja kaikkea muutakin ruokatavaraa.

Vologdan (korko ensi tavulla Vóologda) kaupungissa on 50,000 asukasta. Se on tärkeä kauppakaupunki, rautateiden risteyspaikka. Täältä menee rautatie neljään suuntaan: paitse itään ja länteen, Arkangeliin ja Moskovaan. Arkangelin rata on kapearaiteinen eikä vastaa tarkoitustaan. Asema on, niinkuin kaikkialla Venäjällä, kaukana kaupungista. Pikimmiltään nähden teki Vologda kauhean likaisen vaikutuksen. Kadut näyttävät olevan pohjatonta savivelliä, vaikka ne meidän siellä käydessä olivat jo ehtineet jäätyä. Asematalon edustalla oli laaja aukeama. Sen yli oli säteettäin asetettu lautoja jalkamiehiä varten. Niitä myöten he saivat kulkea peräkkäin, elleivät tahtoneet liejuun hukkua. Talot olivat enimmäkseen pieniä puutaloja, pyöreistä hirsistä tehtyjä, ikkunain pielet, räystäät ja monet muut paikat sahatuilla laudoilla, ikäänkuin pitseillä koristetut.

Vologdan asemalla ei makaamisesta tietysti tullut mitään, jonkun tunnin sai yön kuluessa torkkua jollakin penkillä. Junia tuli ja meni ja monenlaista väkeä liikkui odotussalissa. Täällä sain ensi kerran tervehdyksen kaukaisesta Aasiasta, näin pari mongoolia värikkäissä kansallispuvuissaan. Täällä myös erosin pojastani, joka palasi takaisin Suomeen.

Sodasta palaava upseeri. Jo Vologdan asemalla kiinnitti huomiotani eräs upseeri ja hänen rouvansa ja pieni poikansa. Jouduimme samaan vaunuun eteenpäin kulkiessa ja tutustuimme pian. Hän palasi sodasta. Ammatiltaan oli hän agronoomi ja maanviljelyskoulun opettaja Galitsh nimisessä kaupungissa, joka on itäänpäin kuuden tunnin rautatiematkan päässä Vologdasta. Hän sai nyt palata takaisin kotiin kouluaan hoitamaan. Hän oli vänrikki — praaportshik, oli ollut kahdeksan kuukautta rintamalla. Rouva ja pikkunen poika olivat tulleet Moskovaan vastaan.

Oli hauska heitä katsella. Semmoinen erinomainen riemu ja elämän halu ja ilo täytti heidät. Pikku poika lauleli tuontuostakin itsekseen: moi paappa, moi paappa. Isä hoiteli poikaansa, puki hänen päälleen, kampasi hänen tukkaansa, kantoi häntä, kun häntä väsytti. Herttainen tyytyväisyys säteili isän silmistä hänen hoidellessaan poikaansa.

Jos häneltä kysyi jotain sodasta, vastasi hän vaan lyhyesti: olin, olin minä, kahdeksan kuukautta, artilleriassa.

Hänet täytti niin omituinen ilo saada taas toimia omalla alallaan, että hän ei muusta voinut puhua. Hän puhui maanviljelyksestä, sen sivuelinkeinoista, mehiläishoidosta, puutarhanviljelyksestä, omenan viljelyksestä. Satuin sitten kysymään, mitä lehmän rotua hän piti parhaimpana. Sillä kysymyksellä olin osannut ydinkohtaan. — "No jaroslavilaista tietysti." — Ja sittenkö sanat tulvailivat suusta, silmät säteilivät innostuksesta. Sain mitä perinpohjaisimman kuvauksen jaroslavilaisesta lehmästä. Millainen sillä on ulkomuoto, väri, jalat, silmäin ympärystä, selkä, sivut, kaikki kuvattiin tarkoin. Mainittiin sen nykyinen keskimääräinen vuotuinen lypsy, sekä paraimpien, selostettiin maidon rasvamäärä, ruokkiminen, kehitysmahdollisuus. Olen Suomessa puhellut I.S.K:n (Itä-suomalaisen karjanrodun) intoilijain kanssa. Eikä tämä venäläisen jaroslavilaisen rodun ihailija jäänyt heistä jäljelle innostuksessa.

Puhuimme sitten monesta muustakin asiasta maatalouden alalla, mutta tuon tuostakin palasi hän mieliaineeseensa, karjanjalostukseen.

Sota kauhuineen oli takana, edessä oli innostava, viehättävä työ omalla alalla, johon oli valmistautunut, johon oli antautunut koko sielullaan.

Kun mies innossaan puhui työstään, tuli rouva hänen luokseen, pani kätensä hänen olalleen ja kuunteli rauhallisena miehensä puhetta. Varmaankin vielä äskettäin olivat pelko, huoli, epätietoisuus täyttäneet hänen mielensä sodassa olevan puolison vuoksi, nyt ne olivat haihtuneet ja rauhallinen turvallisuus täytti mielen.

Kesken puhettaan isä silloin tällöin sanoi jonkun sanan pojalleen, katsoi häntä silmiin, kädellään häntä vähän kosketteli ja jatkoi sitten puhettaan.

Ikäänkuin lopputulokseksi keskustelustaan sanoi hän: Onhan Venäjällä paljon puutteellisuutta ja paljon epäkohtia, mutta on täällä paljon hyvääkin.

Ja kun minä katselin tuota lämminsydämistä, puhdaspiirteistä miestä, yhdyin ajatuksissani häneen.

Juna on myöhästynyt 24 tuntia. Kun Vologdan asemalla tiedustelimme milloin ekspressijuna Pietariin lähtee, vastattiin, että se on myöhästynyt 18 tuntia. Ja kun meidän oma junamme vihdoinkin saapui Irkutskiin, saimme tietää sen myöhästyneen 24 tuntia. Juna myöhästynyt 18 tuntia, juna myöhästynyt 24 tuntia. Se kuuluu ensi kerran kuullessa niin mielettömältä, ettei sitä voi käsittää. Tuntuu siltä kuin juna, joka myöhästyy 24 tuntia, ei koskaan olisi lähtenytkään. Ei ymmärrä mitä mokomalla puheella tarkoitetaan, miten se on mahdollista. Mutta kun asiasta tarkemmin ottaa selkoa, tai vieläkin paremmin kun itse kulkee junassa, joka myöhästyy 24 tuntia, käsittää, ettei se olekaan niin mahdotonta.

Jos juna Viipurista Helsinkiin myöhästyisi 24 tuntia, olisi se tolkutonta. Mutta Viipurista Helsinkiin on vaan 313 kilometriä. Pietarista Irkutskiin on 5258 virstaa. Ekspressijuna kulkee Vladivostokista Pietariin, jota matkaa on 8290 virstaa. Jos tämmöisellä matkalla myöhästyy 24 tai 18 tuntia, on se luonnollista. Se on sama kuin jos juna Viipurin ja Helsingin välillä myöhästyisi 1 tunnin ja 20 minuttia.

Rata Pietarista Tsheljääbinskin kaupunkiin, joka on Uraalin vuoriston itäpuolella, kulkien Vologdan, Vjatkan, Permin ja Jekaterinburgin kautta ei ole vanha. Se valmistui aivan äsken. Koko tämän pitkän matkan Pietarista Tsheljääbinskiin on rata yksiraiteinen. Tsheljääbinskistä Vladivostokiin kulkee nyt suora rautatie halki pohjoisen Aasian. Tämä rata on kaksiraiteinen ja valmistui Irkutskiin v. 1900 ja Vladivostokiin vasta v. 1905. Kun sitä ensin suunniteltiin, vastustivat monet sitä ja sanoivat, että mitä rautatiellä tehdään erämaassa, jossa ei ole ihmisiäkään. Korkeintaan suostuttiin tekemään rata kapearaiteiseksi ja semmoiseksi se päätettiin tehdä. Mutta Witte, joka silloin oli asiain johdossa, ajoi väkisin oman mielipiteensä läpi ja rata tehtiin leveäraiteiseksi ja varustettiin kahdella parilla kiskoja. Ja onni se oli, sillä tällä radalla on ääretön merkitys ja loppumaton liike, joka kasvaa kasvamistaan.

Kun Suomessa olen aikonut jonnekin matkustaa, olen mennyt asemalle ja ostanut piletin ja sitten lähtenyt. Ainoastaan makuupaikkoja ei aina ole ollut saatavissa. Samoin olen tehnyt sekä suurissa että pienissä kaupungeissa Euroopassa. Pietarista emme ensinnäkään saaneet pilettejä kuin Vologdaan. Siellä oli meidän päästävä Siperiaan menevään junaan. Pilettejä ei myödä ennenkuin juna tulee, sillä ennen ei tiedetä kuinka monta paikkaa on vapaana. Mutta ollakseen varma paikasta, tai oikeammin että olisi vähänkin toivoa paikan saamisesta, täytyy jonottaa. Ja Vologdassa jonotimme toistakymmentä tuntia, puolen yötä ja puolen päivää. Tuli ekspressijuna, ei ole paikkaa, tuli pikajuna, ei ole paikkaa. Viimein saimme paikan postijunassa, mutta se meni vaan Jekaterinburgiin. Siellä taas jonotettiin koko yö. Turha vaiva, ei ollut yhtään vapaata paikkaa. Kaikki jonottajat hyökkäsivät asemapäällikön virkahuoneeseen. Joku tarjosi suuria lisämaksuja piletistä. Kun ei ole, niin ei ole. Pankaa lisävaunuja. On jo niin monta vaunua, ettei veturi jaksa useampia vetää. Pankaa ylimääräinen juna. Ei ole.

Vasta Tsheljääbinskissä onnistuimme pääsemään sellaiseen junaan ja vaunuun, johon olimme alkujaan pyrkineet.

Tästä jo saa käsityksen, millainen liike on tällä radalla.

Mutta viivytykset, mistä ne johtuvat? Niihin on monenlaisia syitä. Kun lähestyimme Jekaterinburgia, pysähtyi juna äkkiä. Saimme tietää, että meidän edessämme oli tapahtunut junaonnettomuus.

Tavarajunasta oli suistunut kaksi vaunua kiskoilta. Vahinko saatiin odottamattoman pian korjatuksi, nimittäin rikkoutuneet vaunut radalta työnnetyksi. Siihen meni vaan vajaata kaksi tuntia. Mutta siitä oli toinen seuraus. Pienelle asemalle vähän ennen Jekaterinburgia saimme jäädä odottamaan, että takaa tuleva pikajuna pääsisi meidän ohitsemme, että se ehtisi seistä tunnin Jekaterinburgissa, jonka perästä me vasta saimme ajaa sinne. Muuten pikajuna ei olisi päässyt meistä sivu kuin kukaties missä. Tähän odotukseen meni neljä tuntia, siis yhteensä kuusi tuntia.

Jekaterinburgissa päästettiin erääseen junaan k:lo 1 päivällä ja se tulikin heti viimeistä paikkaa myöten täyteen. Junan piti lähteä k:lo 2, mutta se lähtikin vasta k:lo 7. Mistä syystä se näin kauvan viipyi, sitä en tiennyt, eivätkä sitä näkyneet muutkaan vaunussa olijat tietäneen. Mutta merkillistä kyllä, eivät he olleet tyytymättömiä. Vaikka olimme aivan outoja toisillemme, oli keskustelu kohta täydessä käynnissä. Syntyi vilkas väittely naisasiasta. Jokainen lausui mielipiteensä ja puolusti sitä innokkaasti. Lopputulokseksi tuli, ettei ollut kovin suurta erotusta mielipiteissä.

Mutta aivan äkkiä keskustelu sammui. Me olimme kaksiosastoisessa kupeessa, jossa I luokassa oikeastaan on vaan neljä paikkaa, II luokassa kuusi. Joku kiipesi ylälavitsalle makaamaan, toinen samoin, muut asettuivat jalat limittäin alasohville, ja pian otti uni äskeiset kiihkeät puhujat haltuunsa.

Syynä mainitsemaani viivytykseen oli arvattavasti perältäkin se, että kun kerran olimme joutuneet pois varsinaisesta määrääjästämme, saimme yhtä mittaa odottaa toisia junia, jos minnepäin kulkevia. Meidän junammehan oli kolmannen luokan juna ja siksi meidän aina oli annettava etusija ylemmän luokan junille. Niinpä me kerrankin olimme tulossa ruoka-asemalle. Jäimme odottamaan vähän matkan päähän. Takaa tuli korkeamman luokan juna. Vasta kun sen matkustajat olivat tunnin ajan ruokailleet ja lähteneet eteenpäin, tuli meidän vuoromme ajaa asemalle. Menihän siihenkin pari tuntia.

Loppumatkasta tuli uusi syy viivytykseen. Se oli kauhea pakkanen. Oli 50 astetta pakkasta ja kerran -55° C. Se oli jo pakkasta se. Pyörät eivät ottaneet kiinni tai miten se lie ollut. Juna kulki ajottain mahdottoman hitaasti eteenpäin. Tämmöisistä ja ehkä muista syistä, joita emme tienneet, juna myöhästyi 24 tuntia. Eikä se lopultakaan yhdeksän päivän matkalla ollut kovin paljon. Sillä yhdeksän päivää teimme matkaa ja kaksi taistelimme asemilla pileteistä. Irkutskiin tulimme yksitoista vuorokautta Pietarista lähdettyä.

Mutta sen minä sanon: Jos teillä on omainen tai muu tuttava Vladivostokista tulossa, älkää menkö asemalle vastaan, sillä voi sattua, että saatte asemalla odottaa 24 tuntia, ja siihen tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä, kuin meillä meidän maassamme yleensä on.

Kärsivällisyyttä — terpéenie — tarvitaan hyvin paljon tämmöistä pitkää matkaa kulkiessa.

Jos esimerkiksi pilettiä saadaksesi jonotat k:lo 12:sta yöllä k:lo 6:een aamulla, tarvitaan siihen jo paljon kärsivällisyyttä. Jos loppujen lopuksi ilmoitetaan, että koko jonotus on ollut turhaa, tarvitaan kärsivällisyyttä vieläkin enemmän. Jo siinä seistessä ennättää seistä jos milläkin tavalla. Toiset torkkuvat mitä omituisimmissa asennoissa, ken seinää vastaan, ken kumartuneena rautakaiteen yli, joku lattialla omalla kohdallaan. Jollakulla on niin suuri turkki, että hän näyttää makaavan sen varassa.

Mutta venäläiset ovat herkkiä tutustumaan. Jonottajat alkavat puhella keskenään, tarjoovat tupakkaa toisilleen, ja tulevat melkein ystäviksi. Ja jos joku väsyneenä seisomisesta haluaa mennä hetkeksi kävelemään, teetä juomaan tai soppaa syömään, ei hänen palkkansa siltä mene hukkaan. Naapurijonottajat sen kyllä pitävät hänelle ja päästävät hänet takaisin entiselle paikalleen. Jos näitä kanssajonottajia sitten tavataan seuraavina päivinä, ollaan kuin vanhoja tuttuja ainakin, tervehditään ystävällisesti, puhellaan, kävellään yhdessä, uskotaan omat tavaransa toinen toisensa huostaan.

Myöskin vuorotellaan jonottamisessa. Muudan ylempi virkamies oli matkalle lähdössä. Koko perhe oli yöksi tullut asemalle, hienosti puettu rouva ja kolme tytärtä. Koko yön jonottivat vuorotellen ja loppujen lopuksi turhaan, vasta seuraavana päivänä pääsi hänkin lähtemään.

Kuriiri- ja pikajunaan ei myödä pilettejä enemmän kuin on paikkoja. Posti- ja matkustajajuniin myödään. Kun viimein pääset vaunuun, voi helposti sattua, että et saa paikkaa. Kaikki paikat ovat jo täytetyt. — "Nitshevoo — ei mitään", sanoo venäläinen. Tiedustellaan konduktööriltä, missä sattuu olemaan matkustavaisia, jotka eivät kovin pitkälle mene. — Ja sattuukin. Nämä tässä lähtevät kuuden tunnin perästä pois. — No sehän on mainiota. Asetumme korridooriin heidän ovensa kohdalle. Nostamme tavaramme siihen, asetamme ne osaksi käytävän hyllylle osaksi lattialle. Ja niin siinä sitten seisoskelemme seiniin nojautuen tai jonkun laatikon päällä istuskellen nuo lyhyet kuusi tuntia. Sillä mitä kuuden tunnin odotus on, jos sitten saamme kolme, neljä, viisi päivää viettää hyvissä, mukavissa paikoissa. Jos joku yrittää valittaa, kuulee toisten huomauttavan: terpeenie, terpeenie.

Ja kärsivällisyyttä sitten tarvitaan pitkin aikaa. Juna seisoo milloin mitäkin odotellen tuntikausia. Ja jo matkan pituus semmoisenaan vaatii kärsivällisyyttä, matkan, jota saattaa kestää viikon päivät ja enemmänkin. Venäjällä on matkalle lähtiessä tapana varustaa evästä, mutta se eväs, jota enimmin tarvitaan, on kärsivällisyys.

Luontoon menevä asia. Olin jo ennenkin kuullut sanottavan, että jos venäläinen syö yhtä laatua lämmintä ruokaa, on se soppaa. Jos hän syö kahta, on toinen niistä soppaa. Sen saa nähdä rautatieasemillakin. Usein on asemilla asetettu valmiiksi pöydille kymmeniä lautasia soppaa, ja sitä useimmat matkustajat syövät. "Kupee"-toverini kanssa kävimme vuorotellen syömässä, toinen näet aina sillä aikaa vartioi tavaroita. Kun hän tuli syömästä, saattoi hän kysyä minulta: "no, mitä te söitte?" — "Kotlettia." — Silloin hän hämmästyneenä sanoi: "no mutta miksi, siellähän oli soppaa". —

… Ja jos hän joskus hommasi minulle ruokaa, hommasi hän soppaa. Kun hän ylisteli sopan terveellisyyttä, sanoin minä joskus leikilläni vastaan. Silloin hän joutui aivan hämille eikä osannut muuta sanoa kuin: "mutta sehän on luontoon menevä asia".

Yhtä luontoon menevä asia on, että on erinomaisen terveellistä ja hyödyllistä juoda mahdottomat määrät kuumaa teetä. Kun hän juotuaan kuusi suurta lasia teetä, ylisteli teen "terveellisyyttä ja hyödyllisyyttä", rupesin joskus leikilläni epäilemään hänen väitettään. Aivan hämillään sellaisesta typeryydestä sanoi hän: "mutta sehän on luontoon menevä asia".

Teetä muuten juodaan junassa pitkin päivää. Melkein joka matkustavaisella on oma vesikannunsa. Ja kun tullaan asemalle, jossa saadaan kuumaa vettä — kipjätokia — juoksee joka vaunusta joukko ihmisiä vettä hakemaan. Junassa sitten juodaan teetä lasi toisensa jälkeen. Ja siinähän se aika menee. Ja jos jollakulla ei ole, antavat naapurit hänelle. Teen ohella haukataan. Asemilla käydään ostamassa leipää, makkaraa oman evään lisäksi. Ostetaan myös paistia, kotlettia, paistettu kana, paistettu kala, joka paperiin käärittynä tuodaan vaunuun. "Se on aivan kuuma", kehasee tuoja naapurilleen. Eväskori, teevehkeineen, veitsineen, lusikkoineen on jokaisella mukana. Niin tekevät kaikki matkustavaiset, ensi luokassa kulkeva korkea-arvoinen sotilashenkilö, yhtä hyvin kuin kolmannen luokan matkustaja, sotamies. Kuvaava nimitys annetaankin asemille, joilta saadaan kuumaa vettä: tshainaja stantsia.

Eivätkä teetä juo ainoastaan mukavissa kupeissa kulkijat, vaan korridoorissa seisojatkin. Miten kuten siinä sovitellaan, teekannu asetetaan lattialle tai ripustetaan nauhalla verkkohyllyyn, syliin sovitetaan muut eväät. Ja sitten syödään ja juodaan. Ja hyvältä se maistuu ja terveellistä se on, sehän on luontoon menevä asia.

Ajan kulutusta. Meillä matkustajat lyhentävät aikaa lukemalla sanomalehtiä ja kirjoja. Onhan meillä ja muualla syntynyt erityinen kirjallisuuden laji, jota nimitetään rautatiekirjallisuudeksi. Venäjällä ei lueta samassa määrässä, ei kovin paljon sanomalehtiä ja vielä vähemmän kirjoja. Toisella tavalla täällä kulutetaan aikaa: puhellaan. Ja puhe sujuu mainiosti. Heti kun vaunuun tullaan alkaa puhelu ja sitten se luistaa. Eikä tässä suhteessa ole erotusta eri luokkien välillä. Yhtä vilkkaasti puhellaan ensimäisessä kuin kolmannessa. Se vaan on erotus, että ylemmissä luokissa on puhe niin sanoakseni epäpersoonallisempaa. Olemme ehkä puhelleet koko päivän keskenämme, emmekä tiedä toisistamme mitään.

Vaunuosastoomme tuli eräs virkamies, hieno, miellyttävä herra. Hän oli kaikin puolin kohtelias ja hienotunteinen. Mutta hän ei viitsinyt puhella, torkkui, luki, piirusteli aikansa kuluksi. Se jo kovin harmitti minun matkatoveriani. "Mikä lienee ylpeä!"

Näin pitkällä matkalla sattuu tekemään mielenkiintoisiakin tuttavuuksia. Pari päivää matkustimme yhdessä nuoren tatarilaisen kanssa. Hän oli ollut sodassa, mutta oli terveydellisistä syistä päässyt vapaaksi ja matkusti nyt kotiinsa Jekaterinburgiin. Isä oli suuren kauppahuoneen osakas, joka kävi kauppaa suklaalla ja kanfertilla. Hän luki tatarinkielistä sanomalehteä, mutta kun minä pyysin häntä kirjoittamaan tatarinkielellä minulle jotain, ei sanonut osaavansa kirjoittaa muuta kuin venäjää. Syödessään riisui hän kengät jalasta pois, mutta piti patalakkia päässään. Sanoi, että heidän keskuudessaan sai mies pitää kolme vaimoa. Suuren paaston, beiran, aikana eivät mohamettilaiset saa syödä muuta kuin yöllä päivän laskun ja nousun välillä. Kysyin kuinka se käy päinsä pohjoisissa maissa. Kertoi, että syödään k:lo 10 illalla ja k:lo 2 aamulla. Mutta matkalla saa syödä koska tahansa. Muuten kuuluvat yhä useammat herkeävän paastoa pitämästä.

Hauskoja matkatovereita olivat herra ja rouva T., jotka olivat kotoisin Keski-Aasiasta, Ferganan maakunnasta, Kookhandista. Olivat harvinaisen ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Hauskaa oli kuulla herran kuvauksia kaukaisesta kotiseudustaan, sen kasvikunnasta, eläinkunnasta, tiikerimetsästyksestä, viljelyksistä. Hänen puutarhassaan aprikoossit kukkivat helmikuussa ja valmistuvat huhtikuussa. Ruusut — Crimson Rambler, Marschal Niel ynnä monet muut tutut lajit — jotka siellä kasvavat suuriksi puiksi, kukkivat paraiten maaliskuussa ja lokakuussa. Kesällä ruusut yhdessä päivässä käyvät rumiksi. Monista muistakin asioista puhelimme, Venäjän ja maailman politiikasta, sodasta y.m. Tulimme niin hyviksi tutuiksi, että lupasimme joskus käydä toistemme luona tai yhtyä.

Erinomaisen sopivaa on lyhentää aikaa makaamalla. Maata pitää niin paljon kuin vähänkin jaksaa. Eräs lääketiedettä opiskeleva naisylioppilas oli siinä mestari. Hän matkusti Pietarista Mantshuuriaan kotiinsa joulua viettämään. No olihan siinä matkaakin. Eräänä päivänä hän onnistui vetelemään yöunia yhtä mittaa k:lo 4:ään iltapuolella. Ihmetteli sitten vielä, että kumma kun ei ruoka suju, vaikka k:lo 5 ip. syö ensimäisen aterian päivässä. Hänen makuunsa herätti jo huomiota ja monet matkustajat eri osista vaunua tulivat hänen kanssaan siitä leikkiä laskemaan.

Yksi ajanvietto on vielä tupakoiminen. Sitä harjoittavat sekä miehet että naiset; Ja auliisti niitä toinen toisilleen tarjotaan. Vaunuja lakaistaan monta kertaa päivässä ja joka kerraksi on kasaantunut suuri kasa paperossin pätkiä.

Vaunut. Ylemmän luokan vaunut ainakin ovat Venäjällä hyvät ja mukavat. Kussakin vaunussa on oma palvelija, provodnik. Vaunu pidetään siistinä. Ainoastaan valaistus oli muutamissa junissa huono. Eräässä annettiin kullekin matkustajalle kynttilä käteen ja sen sai sitten steariinia sulattamalla juottaa pöytään kiinni. Toisessa vaunussa istuttiin melkein koko ajan pimeässä. Mutta enimmissä vaunuissa oli hyvä sähkövalo.

Merkillisintä minusta oli, että vaunut pysyivät tasaisen lämpiminä, vaikka sattui olemaan niin kauheat pakkaset. Krasnojarskin kaupungin asemalla olimme k:lo 12 yöllä. Kävin syömässä. Lämpömittari näytti — 40° R. Se on -50° C. Seura&vana päivänä sanottiin olevan -45° R. Onhan sitä siinä jo pakkasta. Muudan mies sanoi sinä päivänä nähneensä lentävän linnun putoavan kuolleena, jääksi paleltuneena maahan.

Muudan herra meidän vaunustamme juoksi melkein joka asemalla ulkona. Mutta siitä hänelle tuli pahat seuraukset. Eräällä asemalla hän oli myöhästyä, pääsi paraiksi jo liikkeellä olevan junan ulkoportaalle. Hän ei saanut ovea auki ja oli pakotettu seisomaan siinä yhden asemavälin. Siinä seistessä häneltä paleltuivat sekä korvat että kädet sangen pahasti.

Aika. Aikamääräyksiä tällä matkalla on vähän vaikea sanoa. Sillä kaikilla Venäjän rautateillä Vladivostokia myöten noudatetaan Pietarin aikaa. Mitä kauvemmaksi itään tullaan, sitä suurempi on erotus rautatieajan ja paikallisen ajan välillä. Niinpä esimerkiksi jos kello Irkutskin asemalla on 6 aamulla, on se kaupungilla lähes 12 päivällä.

SIPERIAN AROLLA

Vologdasta itäänpäin kulkiessa ovat suurempia paikkoja Vjatka ja Perm, mutta ne sivuutimme yöllä. Itä-Venäjällä näki vihdoinkin kunnollisia metsiä. Paitsi meidän tavallista kuusta ja mäntyä, kokonaisia metsiä piktakuusia. Ne erottaa jo kaukaa siitä, että puut latvastaan usein ovat hyvin kapeat. Suurien jokien yli mennessä uudistui aina sama temppu. Juuri ennen sillalle tuloa seisahtui juna ja ohraana eli vartiosto tuli sisään. Joka vaunun käytävään, pitkissä vaunuissa kumpaankin päähän asettui sotamies täysissä aseissa, pistimillä varustetty pyssy kädessä. "Keisarin nimessä: ei kukaan saa liikkua paikaltaan, ei saa katsoa ikkunasta ulos, ei saa koskea tavaroihinsa." Liikkumattomiksi kivetyimme paikoillemme. Kaikki ovet täytyi yölläkin avata käytävään. Kun oli sillan yli kuljettu, muuttui ankara sotilas ystävälliseksi. "Olkaa kuin ennenkin", sanoi ja tiedusteli jo luettuja sanomalehtiä heille luettavaksi.

Jekaterinburgin kaupunki on vielä Eurooppaa, mutta se on kumminkin Uraalin itäpuolella. Uraali on vuoristo-alue, eikä mikään yhtenäinen selänne. Niillä seuduilla, missä Uraalin yli kuljimme, eivät vuoret myöskään ole kovin korkeita. Tarkempaa kuvaa en siitä sinnepäin mennessä saanut, sillä kuljimme sen matkan yöllä. Jekaterinburgissa täytyi meidän taas viettää kokonainen vuorokausi odotellessa junaa, jolla pääsisi liikkeelle. Kävimme kaupunkia katsomassa. Sitä voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Eri osat sitä ovat eri korkealla, on suuri erotus ylimpien ja alimpien osien välillä. Kaupungin keskustassa, sen korkeimmalla paikalla on suuren suuri, komea, valkoinen kivirakennus. Se muistuttaa kreikkalaista temppeliä, on kuin mikäkin Akropolis vuoren huipulla. Sen oli aikoinaan rakennuttanut hyvin rikkaaksi paisunut kultakaivoksien omistaja omaksi asunnokseen. Hänen kuoltuaan ei löytynyt ketään, joka olisi sellaista asumusta tarvinnut. Nyt siinä kuuluu olevan kirjapaino. Enimmät rakennukset olivat täälläkin puisia, pieniä, pitsikoristeisia.

Huomasi olevansa kivien maassa. Tuon tuostakin näki kaupungilla ilmoituksia, jotka sitä osoittivat. Oli paljon jalokivi-kauppoja, kivihiomoja ja vieläkin useammissa paikoissa ilmoitettiin kiviä ostettavan. Asemalla oli koko rivi kivikauppoja.

Kadulla näki paljon kirgiisejä. Pyssyillä varustetut sotamiehet niitä kuljettivat. Perästäpäin kuulin, että ne olivat asevelvollisia, joita ei kuitenkaan sotaan lähetetty, vaan käytettiin kaikenlaisiin muihin töihin. Kaupungilla näkyi ajelevan paljon maalaisia. Heillä oli suuret turkit yllään, karvat ulospäin. Ne olivat, niin minusta ainakin näytti, tehdyt kirjavista lehmän nahoista. Saattoi olla toinen puoli punanen, toinen valkoinen, milloin mitenkin, niinkuin lehmällä ainakin.

Jekaterinburgista matkustimme taas pimeän aikana, ettemme olleet tilaisuudessa määräämään sitä hetkeä, jolloin kuljimme Euroopan ja Aasian rajan yli. Lähin suuri kaupunki Aasian puolella on Tsheljääbinsk. Siitä sitten alkoi Aasian Akmolinskin aro.

Tsheljääbinskistä läksimme aamun koittaessa. Edessämme oli aro, niin suuri, niin ääretön, etten ollut koskaan voinut kuvitella, että maailmassa sellaista aroa saattaisi olla. Aroa, aroa, aroa, loppumatonta, ääretöntä, rannatonta aroa. Minne ikinä katsot, et näe muuta kuin samaa tasaista, lumenpeittämää aroa. Aava, lumenpeittämä meren jää ei ole niin autio, niin loppumaton kuin tämä. Meren jäällähän on edes jään halkeamien kohdalle muodostuneita jää- ja lumiharjanteita.

Usein et rautatievaunun ikkunoista katsellessasi näe mitään muuta kuin ääretöntä aroa, ja juna se kiitää kumminkin yötä päivää eteenpäin. Jos katselee silmän kantaman päähän mihin suuntaan tahansa, — ja silmä tässä täysin tasaisessa maassa kantaa hyvin kauvas — ei näy ainoatakaan ihmisasuntoa.

Ainoa mikä siellä täällä tuottaa hiukan vaihtelevaisuutta on metsä, jos sitä siksi voi kutsua.

Pitkien matkojen päässä, kaukana toisistaan on metsäsaarekkeita. Mutta minkälaista metsää. Ensinnäkin hyvin harvaa, metsänkin keskellä on suuria aukeamia. Se on koivumetsää ja joskus pajuja. Mutta koivut ovat pahanpäiväisiä, matalia, tuskin lapsen ranteen paksuisia. Harvakseen siellä täällä on hiukan suurempia koivuja, mutta ne ovat tuulen tuivertamia, ränstyneitä. Vain yhdessä kohdassa huomasin harvaa sembramänty-metsää. Enpä todellakaan olisi luullut, että koivu olisi vallitseva puu näin äärettömän laajalla alalla, kautta koko Pohjois-Aasian. Olen tähän saakka rakastanut koivuja, mutta kun näin nämä surkeat koivikot, matalista, surkeista, heikoista puista muodostuneet harvat metsiköt, aloin pelätä, etten enää koskaan voisi koivuista pitää.

Aamun sarastaessa alkoi lumilakeuden itäreunalla taivas ensin hiukan punoittaa, käyden yhä kauniimman kirkkaanpunaiseksi. Sitten näkyi lumilakeuden reunassa ikäänkuin syvennys ja siitä alkoi näkyä hehkuvan kiekon reuna. Vähitellen se kohosi hehkuen tulipunaisena, loistavana, lähettäen säteitään kaikkialle. Ja niin nousi aurinko äärettömän suurena, tulisena, loistavana. En ole koskaan nähnyt sitä niin suurena.

Kuinka äärettömän suuri tämä loppumaton aro on, käsittää paraiten, kun kerron, että neljänä aamuna peräkkäin näin auringon nousevan tästä aromerestä junan yhtä mittaa yötä ja päivää kiitäessä eteenpäin halki aavan erämaan. Vuoteeltani, rautatievaunun ylälavitsalta katselin tätä suuremmoista auringonnousua, joka samalla oli suuremmoisen komea ja pelottavan kolkko. Vasta neljäntenä päivänä Tsheljääbinskistä lähdettyä alkoi näkyä vuoren harjanteita ja suurta petäjä- ja lehtikuusimetsää.

Niin kolkkoa ja autiota, kuin tämä ääretön aro onkin, lumoaa se kumminkin katsojan juuri kolkkoudellaan ja äärettömyydellään. Päiväkaudet seisoin vaunun ikkunassa ja tuijotin siihen, äänettömänä ja lumottuna.

Olihan sentään joitakuita ihmiselämän merkkejä. Siellä täällä, joskus vähän tiheämmässäkin näkyi heinäpieleksiä. Joskus näkyi kyläkin. Pieniä taloja, joiden vieressä oli heinäpieleksiä, jotka olivat taloja paljon suuremmat. Talojen pihoilla näkyi joku lehmä. Ne saivat kovimmassakin pakkasessa olla ulkona. Siperiassa näet ei navettoja ylimalkaan käytetä. Talot olivat pieniä, matalia. Katot omituisen muotoisia, yhtyen yhteen kohtaan, siis muodostuneet neljästä kolmion muotoisesta pinnasta. Länsiosassa aroa näkyi joskus myös joku pyöreäkupuinen kirgiissijurtta, joskus kokonainen aula matalan koivumetsän ääressä.

Rautatien varrella oli määrämatkojen päässä ratavartijain asuntoja. Ne olivat kohtalaisen suuria ja oli niiden ympärille istutettu puita, paju- tai poppelipuita. Niille ominaista oli, että kaikki oksat kaartuivat samannepäin. Varmaankin täällä yhtä mittaa puhaltaa sitkeä tuuli samalta suunnalta.

Joskus oli suurempiakin kyliä kirkkoineen, ja päivämatkan päässä toisistaan suuria kaupunkeja, joissa oli satatuhatta asukasta ja enemmänkin. Äärettömän autiuden jälkeen tuntuivat nämä kaupungit arvoituksilta.

Puhuttelimme muutamia paikkakuntalaisia, joiden kanssa jouduimme samaan vaunuosastoon. Mahtava pomo, jolla oli kaikki taskut täynnä suuria setelikimppuja, David Davidovitsh Schredder (Schröder), jolla oli 375 paria tetriä myötävänä ja oli puettu mainioon barnaulka-turkkiin, vallesmannin tapainen virkamies, joka kontröllöörin harmiksi kulki ylemmässä luokassa, kuin mihin oli oikeutettu. Kun heille sanoimme, että missä ne suuret Siperian metsät ovat, joista olemme kuulleet puhuttavan, vastasivat he, että ne ovat kauempana. Ja kun ihmettelimme, ettei ihmisasuntoja missään näkynyt, vaan pelkkää asumatonta aroa, sanoivat he, että niitä kyllä on, vaan ne ovat kauvempana. Siihen saimme tyytyä. Etelässä kuului olevan kirgiissejä ja pohjoisessa kasakoita ja saksalaisia siirtolaisia.

Joskus näkyi arolla tie, jota oli ajettu. Mutta monesti kulki juna pitkät matkat, ettei minun silmiini ainakaan sattunut mitään ihmiselämän jälkiä. Silloin tällöin oli jänis piipertänyt poikki aavikon.

Niinkuin jokainen tietää, karkoitettiin entisinä aikoina paljon ihmisiä monenlaisista syistä Siperiaan. Kulkiessani Siperian rannatonta aroa, kuvittelin, minkälaista näiden ihmisten matka oli ollut. Jos meistäkin tuo aro tuntui toivottoman loppumattomalta, kun päiväkausia sitä kuljimme rautatiellä, mitäpä sitten noista, jotka ennen rautatien valmistumista sitä eteenpäin jalkaisin vaelsivat. Päivässä ei tarvinnut kulkea enemmän kuin 28 virstaa. Matkaa kesti kuukausia, jopa vuosiakin. Silloin se lakeus lienee näyttänyt epätoivoisen äärettömältä.

Epätoivoinen tuska purkautui siperialaisten karkotettujen lauluun: Jermak Timofeijevitsh, Jermak Timofeijevitsh, miksi sinä koskaan löysit tämän maan.

IRKUTSK

Ei tarvitse paljonkaan Venäjällä matkustaa, ennenkuin huomaa sen omituisen seikan, että rautatieasemat tavallisesti ovat muutaman kilometrin päässä kaupungeista. Syynä siihen sanotaan olevan sen, että asema on rakennettu sen mukaan lähelle tai kauvas kaupungista, kuinka paljon kukin kaupunki on maksanut rautatieinsinööreille. Tomskin kaupunki Siperiassa ei suostunut maksamaan mitään. Sen kaupungin asukkaat pitivät luonnollisena, että tottahan heidän kaupunkiinsa muutenkin rautatieasema tulee sopivaan paikkaan. Tomskhan on Siperian etevin kaupunki. Siellä on yliopisto, asukkaita 115,000, se on Siperian sivistyskeskusta. Mutta annahan olla. Insinöörejä ei saa niinkään pahoin pidellä. He vetivät rautatien 60 kilometriä Tomskin eteläpuolitse. Vasta useampia vuosia myöhemmin on Taigan asemalta rakennettu haararata Tomskiin. — Poikkeuksen tästä yleisestä säännöstä muodostaa Tchita. Siellä on asema aivan kaupungin laidassa, parin kadun kulmavälin päässä pääkadusta. Mutta siihen eivät kaupunkilaisten rahat ole mitään vaikuttaneet, vaan luonnon suhteet. Kaupunki on nimittäin niin korkeiden vuorten ympäröimä, ettei suorastaan ole ollut tilaa rakentaa asemaa kauvemmas kuin juuri kaikkein mukavimpaan paikkaan.

Matkallamme sivuutimme monta suurta kaupunkia. Ensimäinen Aasian puolella oli Tsheljääbinsk. Sitten tulivat Kurgan, Petropavlovsk, suuri kauppakaupunki, johon kameeleilla käyty karavaanikauppa päättyy, Omsk, jossa on paljon tanskalaisia, Novonikolaijevsk, suuri kauppakaupunki, Krasnojarsk, Jeniseijoen varrella, Kainsk, Nishneudinsk, Tulun ja Irkutsk.

Irkutskiin tulimme illalla kauhean pakkasen vallitessa. Lienee ollut sinä päivänä -55° C, en kuitenkaan ollut tilaisuudessa sitä itse lämpömittarista huomaamaan. Hämmästykseksemme saimme kuulla, että kaupunki on kaukana, eikä sinne voi lähteä näin myöhään illalla ankarassa pakkasessa. Me samoinkuin useimmat muut matkustavaiset saimme jäädä asemalle yöksi. Ja niin me vietimme kolmannen yön venäläisellä rautatieasemalla, milloin torkkuen yhdellä, milloin hetken aikaa kahdella tuolilla, milloin taas kävellen edestakaisin lattialla.

Irkutskin kaupunki on mahtavan vuolaan Angara-joen varrella. Angara-jokea myöten kulkevat vedet Baikaljärvestä Jenisei-jokeen. Rautatieasema on Angara-joen toisella puolen, josta tietysti on monta hankaluutta. Kesällä kuljetaan Angaran yli ponttoonisiltaa myöten, talvella jäätä myöten. Keväällä jäiden lähdön aikana ja syksyllä jäätymisaikana keskeytyy yhteys kaupungin ja aseman väliltä usein viikoksi, välistä pitemmäksikin aikaa. Postiakaan ei silloin Irkutskiin saada, ainoastaan sähkösanomia. Irkutskiin tulevat matkustavaiset saavat asettua asemakylään asumaan ja kaupungista ei kukaan pääse pois. Kaupunkilaisten hartaana toivomuksena on, että rakennettaisiin silta Angaran yli, mutta se toivomus yhä odottaa toteutumistaan.

Irkutskin kaupunki on rakennettu ikäänkuin niemekkeelle. Angaran lisäksi sitä kahdelta sivulta rajoittaa kaksi pienempää Angarahan laskevaa jokea. Kun Irkutsk aikoinaan perustettiin, rakennettiin se tähän epämukavaan paikkaan, koska sitä pidettiin turvallisena, kaupunkia oli siten helpompi puolustaa.

Irkutskiin tulimme tammikuun 6 p:nä 1917, venäläisten joulupäivänä. Uuden vuoden aamun olimme viettäneet Siperian arolla. K:lo 12 yöllä ojensin käteni, ylälavitsalta alalavitsalla nukkuvalle toverilleni ja toivotin onnellista uutta vuotta, itsekseni arvellen, mitä kaikkea niin alkava vuosi oli tuova mukanaan.

Kun viimein aamulla pääsimme Irkutskiin, sijoituimme Metropol-hotelliin, jossa olivat hyvin tottuneet ottamaan vastaan maanpakolaisuuteen karkotettuja. Riensimme heti kuvernöörin virastoon. Siellä sanottiin, että nythän on joulu, ei tänne ketään virkamiehiä tule ennenkuin neljän päivän perästä. Ajoimme sitten poliisivirastoon. Siellä emme tietysti tavanneet pääherroja, mutta saimme kumminkin luvan toistaiseksi asua hotelli Metropolissa. Hauskoja tulevaisuuden toiveita ei kuitenkaan annettu. Sanottiin, että kuvernööri päättää ajallaan, mihin minun on sijoituttava, mutta todenmukaisesti minut lähetetään Kiirenskin kaupunkiin joka on Lena-joen varrella ja jonne on hevosella maamatkaa mentävää 800 km:iä.

Valmistin venäjänkielisen anomuksen, että saisin jäädä Irkutskiin asumaan. Heti kun joulun jälkeen virastot aukenivat vein sen kuvernöörille. Varakuvernööri, jonka puheille jouduin oli hieno herra, mutta ei sanonut sitä eikä tätä. Kuulin kerrottavan, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa. Mahtavin herra kuului olevan virkamies, joka suunnilleen vastasi meidän lääninsihteeriä. Hän näytti hyvin vastenmieliseltä ja häjyltä ja sanoi, ettei voi tulla kysymykseenkään, että minä saisin jäädä Irkutskiin. Olimme vähän ymmällä, mitä tehdä. Mutta sitten tuli pubeillemme aivan nuori mies. Venäjällä näet sota-ajan vuoksi virastoissa palvelee paljon nuoria poikia. Hän sanoi, että minun paperini eivät vielä ole tulleet ja neuvoi menemään poliisimestarin puheille. Siellä vihdoin sanottiin, että sain asettua kaupungille asumaan. Minun oli joka lauvantaina aamupäivällä vain käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Ajallani saisin tarkempia määräyksiä.

Erottuani matkatoveristani sain nyt ruveta asuntoa itselleni hakemaan. Sen löysinkin. Se oli tanskalainen perhe, lennätinvirkamies V. Jensenin perhe. Harvinaisen herttaisia ja ystävällisiä ihmisiä sekä herra Jensen että hänen rouvansa. Aluksi asuin heillä. Sitten samassa talossa syöden heillä kaikki ateriat.

Irkutskin kaupunkia sen asukkaat kutsuvat Siperian Parisiksi. Nimi, jota epäilemättä on pidettävä hyvin liiallisena. Suurin osa taloja on puisia yksi- tai kaksikerroksisia. Jonkun verran on kivitaloja, nekin ovat harvoin enemmän kuin kaksikerroksisia. Puutalot ovat harvoin laudoitettuja ja maalattuja. Ne ovat enimmäkseen pyöreistä hirsistä tehdyt. Kun minä kerroin, että Suomessa kaupunkien rakennussäännön mukaan kaikki puutalot täytyi laudoittaa, olivat he ihmeissään, eivätkä käsittäneet mitä järkeä siinä oli. Kaikissa alakerran taloissa on luukut, jotka yöksi lukitaan kiinni tavallisesti ulkoa päin. Kun minä kerroin, ettei Suomessa sellaisia käytetä, ihmettelivät he, pitivät sitä kovin vaarallisena. Kaikkialla Venäjällä toki ikkunaluukkuja käytetään. Meidän tietosanakirjassamme sanotaan, että Irkutsk on uudenaikaisesti rakennettu. Kyllä ainakin minun oli vaikea sitä uudenaikaisuutta löytää. Siellä on pääkatu bolshaja ulitsa — suuri katu. Siihen katuun ja sen läheisimpiin kohdistuu koko Irkutskin parisilaisuus.

Kuvernöörin virasto on pyöreistä hirsistä tehdyssä puutalossa, joka varustuksiltaan tuntui sangen vaatimattomalta. Ei meillä mikään virasto tyytyisi sellaiseen. Poliisikamari oli tietysti vielä paljon vaatimattomammassa. Ainoastaan pankit ja etenkin valtionpankki oli kokonaan uudenaikaisessa, tilavassa, mukavassa, niin sisältä kuin ulkoa ajanmukaisessa rakennuksessa. Samoin muutamat hotellit ja enimmät koulutalot. Kenraalikuvernöörin asunto oli myös komea rakennus. Kirkkoja oli paljon ja osaksi, hyvin suuria, mutta eivät ne erityisen kauniita olleet. Pääkirkko on ruotsalaisen arkkitehti Rosenin rakentama, omituinen sekotus renesansi- ja bysantiiniläistyyliä. Oli myös pieni sievä luterilainen kirkko bolshajan varrella.

Irkutskin perustivat kasakat v. 1652. Ison vihan aikoina oli tänne saakka tuotu ruotsalaisia ja arvattavasti myös suomalaisia sotavankeja. Eräällä hautuumaalla on vieläkin hautakiviä, joissa on ruotsalaisia nimiä. Nämä sotavangit rakensivat tänne itselleen kirkon. Myöhemmin on sitä jatkettu ja se muutettu venäläiseksi kirkoksi.

Pääkadun varrella ja sen välittömässä läheisyydessä oli komeita ja hyvin varustettuja kauppapuoteja, joista sai kaikkea mitä vaan saattoi toivoa. Oli suuri tilava kirjakauppa, oli kultaa, hopeaa, jalokiviä, korutavaraa, kaikenlaatuista ruokatavaraa, oli kiinalaisia ja jaappanilaisia kauppaliikkeitä, mutta ne olivat eurooppalaismallisia, venäläisiä varten.

Bolshaja päättyi kauniiseen puistoon Angarajoen varrella. Puiston keskellä on erittäin jykevä, korkealla jalustalla seisova Aleksanteri III:n muistopatsas. Siinä hän mahtavana, kaukonäköisenä katselee itään, taivaan rannalla siintäviä, Baikaljärveä ympäröiviä vuoria. Se oli muka hänen suuri aatteensa, että Venäjän valtaa oli levitettävä sinne kauvas itään aina Tyyneen valtamereen saakka. Sitä aatetta hän siinä edustaa.

Patsaan juurella oli aina kunniavahti, sotamies täysissä aseissa. Yöllä tammikuun toista päivää vastaan v. 1917, joka yö oli sen talven kylmin unohtui vartijasotamies vaihtamatta. Vartija ei jättänyt paikkaansa, vaan paleltui kuoliaaksi. Se oli silloin. Ja miten on nyt. Tuntuu kuin siitä olisi sata vuotta kulunut. Vallankumouksen jälkeen ehdotettiin, että patsas sulatettaisiin uudelleen ja siitä valettaisiin vapauden jumalatar. Lienevätkö aikeensa toteuttaneet.

Irkutskissa ei ole vesijohtoa. Ja se perustuu varsin merkilliseen seikkaan. Minun ystäväni tohtori Bergman, joka oli vuosia ollut komiteassa, jonka piti vesijohtoa hommata, kertoi minulle, että vesijohdon rakentamisella oli voitettavana suuret hankaluudet. Maa oli nimittäin täällä jäässä hyvin syvältä kesälläkin. Mikä johtuu talvien ankaruudesta ja lumettomuudesta. Sitä kokemusta vesijohtojen rakentamisessa, mikä oli muualla maailmassa saavutettu, ei voitu käyttää hyväksi. Ainoastaan Kanadassa kuuluu olevan joku kaupunki, jossa olosuhteet tässä suhteessa ovat samanlaisia.

Kaupungissa sanottiin olevan 125,000 asukasta, ilman sotaväkeä. Ja kun talot ovat pienenpuoleisia, on se luonnollisesti verrattain laaja. On lisäksi useita esikaupunkeja. Mutta raitiovaunuliikettä ei ole.

Tutustuin erääseen riikalaiseen karkotettuun. Hän väitti, että liikevoimaa raitiotieliikennettä, sähkölaitosta, teollisuuslaitoksia varten olisi helposti saatavissa — Angara-joesta. Vieläpä sillä, hänen puheensa mukaan, voitaisiin lämmittää koko kaupunki. Angarassa on nimittäin tavattoman kova virta. Niinpä siihen ei ollenkaan voi mennä uimaan, se on hengenvaarallista. Jos virta tempaa mukaansa, on sattuman varassa voiko pelastua. Tätä suurta virran voimaa voitaisiin kaikkiin yllämainittuihin tarkoituksiin käyttää. "Mutta eiväthän ne ymmärrä", lisäsi hän halveksivasti.

Tavat ovat täällä kansanvaltaisempia kuin muualla Venäjällä. Kauppapuodit ovat kiinni 1/2 1-2 päivällä, että puotipalvelijat pääsevät syömään. Pääsiäisenä ne ovat kiinni toista viikkoa, mutta vasta pääsiäispäivästä alkaen. Pitkänä perjantaina ne olivat vielä auki. Jouluna olivat toiset puodit kiinni kolme, toiset neljä päivää. Puodeista puhuttaessa mainittakoon täällä se hauska omituisuus, että ei tingitä, sitä tapaa ei ollenkaan ole olemassa. Ja siperialaiset ovat siitä ylpeitä. Ajureillakin on taksa. Istutaan rekeen sen enempää kyselemättä ja kun tullaan perille, maksetaan taksan mukaan.

Lukutaidon kehuivat olevan Siperiassa jonkun verran paremman kuin muualla Venäjällä. Sota on kaikkialla Venäjällä vaikuttanut omituisella tavalla luku- ja kirjoitustaidon edistämiseksi. Kotona olevat ja sodassa olevat ovat halunneet kirjoittaa toisilleen. Eihän voi saada sanotuksi mitä haluaa, jos pitää kirje toisella kirjoituttaa. Iltakoulua on pidetty kasarmeissa ja rintamalla miehille, ja maakylissä ja kaupungeissa naisille.

Meidän tietosanakirjassa sanotaan, että Irkutskissa on joltinenkin teollisuus. Koko Siperiassa ei ole teollisuutta. Onhan joku rautatien korjauspaja, kirjapainoja, olutpanimoja ja pieniä mitättömiä yrityksiä. Kaikki tehdastuotteet on tuotu Euroopan Venäjältä, Saksasta tai Amerikasta.

Kun kerran Tchitassa tuumailin teettää itselleni uudet kengät, sanottiin, että ei koko Siperiassa ole suutaria, joka osaisi tehdä kenkiä mitan mukaan. Pidin tätä hyvin liioiteltuna. Mutta kun sitten Irkutskissa kysyin, onko se totta, vastattiin, että ei, ei se ole totta, on täällä Irkutskissa ollut kaksi miestä, jotka ovat osanneet mitan mukaan tehdä. Toinen niistä kyllä joutui sotaan, mutta nyt on tänne muuttanut yksi puolalainen, joka osaa. — Tuo toinen muuten sitten murhattiin vallankumouksen melskeissä.

Arvelin, että Siperiassa turkikset olisivat huokeita. No, parkitsemattomia, valmistamattomia nahkoja voi sattua saamaan kohtalaisen huokealla, mutta valmistetut nahkat ovat aina kalliita. Ne nimittäin aina valmistetaan Varsovassa. Ja rahti Irkutskista Varsovaan ja takaisin lisää hintaa aikalailla.

Huonekaluja täällä valmistetaan vähän. Niistä onkin ainainen puute. Varakkaissakin kodeissa saattaa huonekaluja sen vuoksi olla silmiin pistävän niukasti.

Sokeri saadaan Kiovasta. Ainoastaan Vladivostokissa kuuluu olevan sokeritehdas ja jonkun verran muitakin tehtaita.

Nämä esimerkit mielestäni kyllä osottavat todeksi väitteen, ettei Siperiassa yleensä ole mitään teollisuutta. Jos kerran Venäjällä ja Siperiassa olot järjestyvät, kannattaa sinne taitavan, uutteran ja työtätekevän ammattilaisen melkein miltä alalta tahansa lähteä. Hän varmasti menestyy.

Meijereitä on viime vuosikymmeninä perustettu paljon Siperiaan, mutta ne ovat Länsi-Siperiassa etusijassa tanskalaisten ja Irkutskin seuduilla virolaisten perustamia ja omistamia.

Vuorikaivoksia Siperiassa on paljonkin. Mutta niissä käytetään suuressa määrässä kiinalaista työväkeä.

Satuin tutustumaan muutamiin kultakaivosten omistajiin. Yksi heistä, herra Riefestahl, osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, kutsui minut kotiinsa ja teki minulle suuria palveluksia suositustensa kautta.

Häneltä sain kuulla monta mielenkiintoista asiaa kullan huuhtomisesta ja sen yhteydessä olevista seikoista.

Paljon kultaa huuhdotaan suurien jokien pohjasta. Työ suoritetaan talvella, kun joen pinnan peittää paksu jää. Jäähän koverretaan syvennyksiä, paraiksi niin syviä, että jää ei puhkea. Syvennyksen kohdalta jäätyy jää entiseen paksuuteensa joka suunnalle. Sitten koverretaan uudestaan ja jäädytetään uudestaan, kunnes päästään joen pohjaan saakka. Siten on jokeen muodostunut joukko onttoja jääpilareja, jääputkia, joissa ei ole vettä vaan ilmaa. Näitä myöten päästään mukavasti joen pohjaan. Pohjasta kootaan hiekkaa ja siitä huuhdotaan kultaa.

Kulta on pienissä, ohuissa, pyöreissä liuskaleissa, jotka lähinnä muistuttavat kooltaan ja muodoltaan särensuomuja. Olen usein itsekseni ihmetellyt nimitystä "kultaa huuhdotaan". Nyt tulin sen käsittämään. Tuttavallani oli kultahiekkaa, niinkuin sitä nimitetään, pienessä lasissa. Kuului olevan tuhannen ruplan arvosta. Hän kaasi sen valkealle paperille ja käski sitä käsin pitelemään. En ollut koskaan tiennyt, että kulta on niin odottamattoman raskasta. Nyt käsitin, että sitä todella saattaa huuhtoa.

Joku läsnäolijoista arveli, että eikö ollut turhaa pitää tuollaista kultamäärää kotonaan, voisihan sen myödä ja käyttää rahoja johonkin. Mutta kullan omistaja kertoi, että siitä saattoi kyllä olla hyötyä. Kulta vaikuttaa omituisen lumoavasti ihmisiin. Hänellä oli ollut tuttava, joka aina oli ivannut hänen kullanhuuhtomishommiaan. Kerran kun hän taas oli ollut hänen luonaan ja nauranut hänelle, oli herra R. tehnyt samoinkuin nyt minulle. Kaatoi kullan puhtaalle paperiarkille. Vieras alkoi katsella kultaa, silmät alkavat kiilua, hymy katosi, kulta lumosi hänet, hän ei voinut irroittaa katsettaan kullasta. — Jos tahtoo myödä kaivososakkeita, on ensinnä annettava ostajan jonkun aikaa katsella kultaa.

Kerran, niin kertoi herra R., oli hän suuremmassa rahantarpeessa. Kun hän oli luottoaan käyttänyt pankissaan, katsoi pankki hänen saaneen tarpeeksi ja kieltäytyi enempää antamasta. Hän haki silloin kotoaan kultahiekkansa, jota hänellä silloin sattui olemaan kolmen tuhannen ruplan arvosta, kaatoi kullan valkealle paperiarkille ja antoi tirehtöörien sitä katsella. Kun he olivat aikansa sitä katselleet, lumosi se heidät. Ja ilman sen enempiä puheita hyväksyttiin vekselit.

Kaikki kulta oli myötävä valtiolle, joka siitä maksoi huippuhinnan. Valtiolla oli paljon omia kultakaivoksia samoinkuin keisarillisella perheellä. Työväki kuului suuressa määrin varastavan kultaa. Varastetun kullan möivät he valtiolle. Valtio maksoi siitä täyden hinnan. Sama se millä tavalla valtio sai kultaa, kunhan sai. Ja maksuhan maksettiin paperirahassa.

Rahasta puhuttaessa mainittakoon, että siihen aikaan Venäjällä hopea- ja vaskiraha olivat käytännöstä hävinneet. Vaihtorahana käytettiin melkein yksinomaittain pieniä paperirahoja ja postimerkkejä. Toisin oli kumminkin Siperiassa. Alkuasukkaat eivät kuulu välittäneen niistä pienistä paperipalasista. Vaihtorahana käytettiin edelleenkin hopeata ja vaskea. Ja kun ei kukaan sitä koonnut, ei siitä ollut puutettakaan. Joskus sattui saamaan pientä paperiakin, mutta se annettiin heti pois kerjäläisille, postikonttoriin, joihinkin virallisiin maksuihin.

Asukkaat Irkutskissa ovat etusijassa venäläisiä, mutta sen lisäksi, etenkin ennen sotaa, kaikkia mahdollisia maailman kansallisuuksia. Sen jo saattoi huomata siitä, että bolshajalla olevista sanomalehtikioskeista saattoi ostaa kaiken maailman sanomalehtiä: ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, tanskalaisia, puolalaisia j.n.e. — Virolaisia kuului olevan aikalailla. Samoin lättiläisiä niinkuin kaikkialla Venäjällä. Lättiläiset muodostavat omia yhdistyksiä, tukevat toisiaan ja pyrkivät sitkeästi eteenpäin. Juutalaisia sanottiin olevan tuhannen tienoilla. Vanhempi polvi puhui juutalais-saksaa, nuorempi polvi useimmiten vaan venäjää. Baltilaisia saksalaisia oli aika lailla. Ne tietysti kaikki puhuivat myös venäjää. Suomalaisia kuului olevan joitakuita upseerien rouvia, mutta ne olivat unohtaneet kansallisuutensa. Aasialaisista kansoista näki ehkä enimmin kiinalaisia, sitten jaapanilaisia, korealaisia, burjaatteja, kirgiissejä ja muita mongooleja. Mutta ei Irkutsk kuitenkaan tee aasialaista vaikutusta, vaan eurooppalaisen tai paremmin sanoen venäläisen vaikutuksen.

Erityisesti mainittakoon joku sana tanskalaisista. Länsi-Siperiassa on tanskalaisia meijeri- ja liikemiehiä. Tanskalaisella kauppayhtiöllä Sibirskaja kompaania on kauppaliikkeitä aina Tchitassa saakka. Irkutskissa oli vielä ennen sodan alkua tanskalainen siirtokunta, johon kuului 36 tanskalaista telegrafistia. On olemassa suuri tanskalainen sähkölennätin yhtiö: det nordiske kompanie. Se omistaa joukon sähkölennätinkaabeleja, jotka välittävät kansainvälistä telegrafiyhteyttä. Paitsi Tanskassa on heillä konttoreja: Lontoossa, Newcastlessa, Aberdeenissa, Färsaarilla, Islannissa, Göteborissa, Uudessakaupungissa, Pietarissa, Libaussa, Irkutskissa, Kiachtassa, Vladivostokissa, Pekingissä, Shanghaissa, Honkongissa, Nagasakissa ynnä muutamissa muissa paikoissa. Yhtiön palveluksessa kuuluu olevan noin 1,200 henkeä, niistä toinen puoli tanskalaisia, loput sen maan asukkaita, missä konttorit sijaitsevat. Yhtiö on jo ollut olemassa 50 vuotta. Sodan aikana ovat venäläiset ottaneet haltuunsa useita Siperiassa olevia kaabeleja, tanskalaisia telegrafistia oli sen vuoksi jäljellä vaan kahdeksan. Tutustuin tanskalaiseen siirtokuntaan ja sain heiltä osakseni paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta.

Irkutskissa on useampia oppilaitoksia ja kauvan on sinne puuhattu yliopistoa. Komeassa teatteritalossa vierailevat eri teatteriseurueet. Elävien kuvien teattereja tietysti on useampiakin. Venäjällä on useissa suurimmissa kaupungeissa maantieteellinen seura, jolla tavallisesti on oma museonsa. Ne taitavat kulkea Pietarin keisarillisen maantieteellisen seuran haaraosastoina. Tällaisia seuroja on ainakin Jekaterinburgissa, Irkutskissa, Tchitassa ja luultavasti monessa muussa kaupungissa. Nämä seurat edustavat jonkunlaista vapaampaa, itsenäisempää harrastusta. Jos joku tunnettu henkilö vierailee paikkakunnalla, ottaa seuran presidentti hänet vastaan ja seura pitää päivälliset. Maantieteellinen seura harrastaa luonnontieteitä, ethnografiaa, muinaistutkimusta, paikallishistoriaa. Myös julkaisevat nämä seurat tieteellisiä tutkimuksia. Ylimalkaan ovat tieteelliset harrastukset vähäisiä. On vaikea tavata ihmisiä, joilta saisi luonnontieteellisiä, kielellisiä ja kansatieteellisiä tietoja. "Perhosherroja" sattui Irkutskissa kumminkin olemaan useampia.

Lopuksi irkutskilaisten muistojeni sarjassa muistelen vielä luterilaista kirkkoa, jota aina tulen rakkaassa muistossa säilyttämään. Luterilainen Irkutskin seurakunta käsittää Irkutskin ja Transbaikalian läänit, se on alaltaan suuri, niin suuri kuin Saksa, Ranska ja Suomi yhteensä. Kirkonkirjat eivät näyttäneet kuitenkaan olevan kovin paksuja. Venäjällä ei ole venäjänkielisiä luterilaisia jumalanpalveluksia, vaan ovat ne saksalaisia tai virolaisia, suomalaisia, lättiläisiä. On kumminkin koko joukko luterilaisia, jotka eivät saksaa osaa kuin siksi nimeksi. Sattuu myöskin, että silloin tällöin juutalaisia kääntyy kristinuskoon. Ne mieluummin kääntyvät luterilaisiksi. Sillä jos katuu kauppojaan, voi siitä vielä päästä vapaaksi. Toiseksi eivät katolilaiset uskonnot sovellu kuvain palvelusta kammoaville juutalaisille. Näistä entisistä juutalaisista eivät monet osanneet muuta kuin venäjää, jolleivät mahdollisesti koulussa olleet muuta oppineet.

Irkutskin luterilaisen seurakunnan pappi oli pastori Sibbul. Hän saarnasi joka sunnuntai ja juhlapäivä saksaksi, joka toinen sunnuntai sitä paitsi viroksi ja kerran kuussa lätinkielellä. Hänen kirkkonsa oli niillä mailla ainoa paikka, jossa saksankielen julkinen käyttö oli sallittu. Kirkko oli aina täynnä väkeä, siinä oli upseeria, sotamiestä, väliin kymmenittäin sotaan lähteviä praaportsikkeja — vänrikkejä, siinä karkotettuja, kaiken maailman ääriltä kauvas Irkutskiin häipyneitä saksalaisia, baltteja, mitä kaikkea lienevätkin olleet.

Oli kerran ankara pakkanen, talvi-sunnuntai. Lämpömittari osoitti -25° R, se on -31° C. Kirkossa oli hyvin lämmin istua, kauniisti kaikui laulu ja soitto, valistunut, hyvin harkittu ja esitetty saarna lämmitti mieltä. Juuri jumalanpalveluksen alkaessa tuli kirkkoon jättiläiskokoinen mies kauhean isoon barnaulka-turkkiin puettuna. Koko mies oli kovasti lumessa, viikset jäässä, turkin kaulus huurteessa. Pieni pää pisti esille pitkävillaisesta lammasnahkakauluksesta. Hän tunkeutui keskipenkkiin istumaan ja pani suuren lumisen karvalakinsa lattialle. Tuiman, melkein hurjannäköisenä katseli hän kulmakarvat rypyssä ympärilleen. Ihmettelin itsekseni, mistä sekin mies lienee tänne tullut, mikä hänet oli tänne tuonut. Varmaankaan hän ei pitkiin aikoihin ollut kirkossa käynyt. Joku pisti hänen eteensä virsikirjan. Minä unohdin sitten hänet joksikin aikaa. Kun taas satuin katsomaan häneen, oli lumi sulanut hänen turkistaan ja viiksistään, kaulus oli vedetty vähän alemmaksi ja nenän latvalle oli ilmestynyt silmälasit. Kun taas myöhemmin satuin katselemaan häntä, veisasi hän hiljalleen virsikirjasta, jännittynyt katse oli kadonnut ja rauha näytti täyttävän koko olennon. Olivatkohan kaukaisen kodin muistot vallanneet hänet, vai oliko hän löytänyt, mitä varten oli tänne tullut. Mielihyvällä häntä tuon tuostakin katselin.

Saadessani luvan asettua Irkutskiin oli määrätty, että minun oli joka lauvantai käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Kolmena lauvantaina käydessäni sihteeri merkitsi nimen kirjaan, pisti kättä ja sillä hyvä. Minä jo aloin sulautua oloihin, olin saanut joitakuita tuttavia, ystävällisiä, herttaisia ihmisiä ja yhä uusien ihmisten luo oli minua kutsuttu. Muun muassa oli minua pyydetty saapumaan tilaisuuksiin, joihin kerran viikossa kokoontui tänne karkotettuja baltilaisia, kreivejä, paroneja ja pastoreja. Kun taas lauvantaina helmikuun 3 p:nä menin ilmoittautumaan, sanoi sihteeri, että minun on lähdettävä Tchitahan. — Milloin? — Tänä päivänä, vastattiin. — Kun sanoin, etten voi heti joutua, käskettiin kääntymään poliisimestarin puoleen. Hän antoi kaksi päivää aikaa. Kirjoitin proskeeniat, anomukset, varustin ne jos jonkinlaisilla todistuksilla ja erään ystävällisen rouvan avustamana, joka toimi tulkkina ja puolestapuhujana, vein ne kuvernöörille. Hän antoi yhden päivän lisää. Siinä kaikki. — Lähde taas uusille oudoille teille, tuntemattomia vaiheita kohti. Eihän se hauskalta tuntunut, mutta minkäs sille voit.

TCHITA

Kun Irkutskista läksin, sain kirjeitä, suosituksia ja ystävällisiä sanoja mukaani. Pastori Sibbul lohdutti minua ja sanoi: "Ueberall kann mann leben, überall gibt es gute Menschen", — kaikkialla voi elää, kaikkialla on hyviä ihmisiä. Ja hän kuvasi mitä hyvää Tchitassa oli. "Ja sitten kun te tulette takaisin Irkutskiin, otamme teidät oikein hyvin vastaan ja olemme kaikki teille oikein ystävällisiä." Ystäväni saattoivat minut asemalle ja mieli lämpimänä ja toivehikkaana läksin itäänpäin uusia vaiheita kohti.

Kaikki sanoivat, että sain kiittää onneani, että pääsin Tchitahan. Sinnehän pääsee rautatiellä. Sehän on hyvä kaupunki. Minua oli pelotettu Kirenskillä, jonne olisi ollut 800 km hevosella ajettava ja kuljettava muun muassa tsherkessiläisrosvokylien kautta. Vieläpä Jakutskikin oli häämöittänyt taustalla, tuo kaikkien kauhujen maa, joka karkotettujen puheen mukaan ei ole ollenkaan Jumalan luoma. Joka päivä k:lo 11 ap. näin Irkutskista Jakutskin postin lähtevän, kolme troikkaa, suuret kuomureet täynnä paketteja ja kuleja, miehet mahdottomiin turkkeihin puettuina, revolverit vyöllä. Heillä oli kolmen tuhannen kilometrin matka edessä. Kammoksuen tuota lähtöä aina katselin. Ajattelin itsekseni: saa nähdä, onko minunkin jonakin päivänä lähdettävä postin mukana. Sillä karkoitettu, "administratiivinen" on kokonaan kuvernöörin mielivallasta riippuvainen. Voisihan sattua, että kuvernööri jonakin iltana kadottaisi 50 ruplaa korttipelissä. Pahan tuulensa voisi hän seuraavana päivänä purkaa minuun lähettämällä minut vaikka Jakutskiin. Administratiivi on tavallaan lain turvan ulkopuolella. Ainainen epätietoisuus on se Damokleen miekka, joka riippuu hänen yläpuolellaan ja tekee elämän raskaaksi.

Irkutskista Tchitahan kesti matkaa 32 tuntia. Ikävä kyllä sivuutimme kuuluisan Baikaljärven yön aikana, joten en siitä saanut minkäänlaista käsitystä. Tchitahan tulin k:lo 8 aamulla. Asetuin Selekt-nimiseen hotelliin, jonka sanottiin olevan Siperian paraimman hotellin ja luultavasti olikin. Niinpian kun se oli mahdollista, menin kuvernöörin virastoon. Minulla oli kirje Jürgens nimiselle virkamiehelle. Hän vei minut omaan virkahuoneeseensa, puhutteli heti saksaksi, kävi kuvernöörin kanssa puhelemassa. Käski tulemaan kahden tunnin perästä, kuvernööri paraillaan luki minun papereitani. Hänelle jätin myös anomuksen saada jäädä Tchitahan. Kun tulin takaisin, sanoi J.: "toistaiseksi ei ole huomattu mitään estettä teidän tänne jäämisellenne. Tulkaa kahden päivän perästä. Mutta älkää puhutelko ketään muuta kuin minua."

Kävin vielä poliisimestaria tapaamassa. Ei ollut saapuvilla. Menin erään pristavin luo. Tämä vaan kirjoittaa, en onnistu hänen huomiotaan herättämään. Arvelin jo että onpa tässä kopea herra. Viimein panin paperini hänen eteensä. Silloin hän näyttäytyikin pikemmin vaatimattomaksi kuin kopeaksi. Hän ihmetteli suuresti minun papereitani, näytteli niitä muillekin, kirjoitti kirjoitusalustalleen asuntoni, antoi paperit takaisin ja käski tulemaan toisen kerran.

Kahden päivän perästä ilmoitti herra Jürgens, että sain jäädä Tchitahan ja että sain asua vapaasti missä tahdoin, kunhan vaan ilmoitin poliisimestarille osoitteeni. "Mutta älkää kääntykö hänen apulaistensa puoleen, vaan puhutelkaa ainoastaan poliisimestaria itseään. Hän muuten jo tietää teistä." Poliisikamarissa odottelin aikani, kunnes tapasin poliisimestarin. Hän oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Kun hän rupesi kyselemään kaikenlaista, sanoin: "ettekö te jo tiedä". "Tiedänhän minä", sanoi, merkitsi osotteen ylös ja pisti kättä. — "Eikö minun pidä käydä täällä ilmoittautumassa", kysyin. — "Ei, joutavat minun pristavini käydä teitä tapaamassa, jos sattuu mitä asiata."

Perästäpäin tulin tietämään, että todella olin ollut uskottu erään pristavin huostaan, vaikka ei hän minua millään tavalla häirinnyt, eikä sen mukaan kuin tiedän, minun asioihini sekaantunut. — Keveämmällä mielellä palasin asuntooni. Täällä oltiin toki luontevampia ja vähemmän muodollisia kuin yleensä Venäjällä. Olin siis vihdoinkin määrän päässä, kotoani Sortavalasta olin kulkenut tänne 6,957 km.

Irkutsk tahtoo olla Siperian Parisi, se tahtoo olla yleismaailmallinen, eurooppalainen kaupunki. Mutta Tchita on vaan Tchita, eikä mitään muuta. Se on omaperäinen, omintakeinen kaupunki, erilainen kuin kaikki muut kaupungit. Ihmiset siellä elävät ja järjestävät asiansa monessa suhteessa oman mielensä mukaan.

Tchitan kaupungin perustivat aikoinaan kasakat loppupuolella 16-satalukua. Mutta kauvan se pysyi mitättömänä kasakkakylänä. Kolmekymmentä vuotta sitten oli koko kaupungissa vaan yksi vähän isompi talo. Vasta jaapanilais-venäläisen sodan aikana se alkoi nopeasti kasvaa. Silloinhan vasta rautatiekin Irkutskista eteenpäin rakennettiin. Se tehtiin ensin yksiraiteinen, mutta rakennettiin kohta kaksiraiteiseksi. Tämä uudistus, tai paremmin sanoen laiminlyöminen tuli osalta hyvin kalliiksi, kilometrittäin täytyi rata tehdä uudestaan sekä kokonaisia tunnelejakin Baikaljärven vuoristossa. Tchitasta vähän itään haaraantuu rata. Toinen haara menee Harbiniin ja sieltä Vladivostokiin, toinen kiertää pohjoiseen Amurjoen polven ympäri Vladivostokiin.

Tchita on Transbaikalian läänin, Zabaikalskii oblastin pääkaupunki. Tämä oblasti (sotilaskuvernöörin hallitsema lääni) on suuri, suurempi kuin Saksan valtakunta, asukkaita siinä on vaan vähän päälle miljoonan. Tchita sijaitsee korkeassa vuoristoseudussa, keskellä Jablonoi vuoria. Sanottiin sen olevan 975 metriä meren pinnan yläpuolella. Kaikilta puolin kaupunkia ympäröivät korkeat havumetsäin peittämät vuorenharjanteet. Se on melkein kattilanmuotoisessa laaksossa ja osittain laakson rinteillä. Se on pienen Tchita-joen varrella, joka laskee Ingadá-jokeen, joka taas laskee Schilkaan ja se Amur-jokeen. Mitään höyrylaivaliikennettä täällä ei ole, Ei ole ainoatakaan höyrylaivaa, ei ole ainoatakaan moottorivenettä, liekö edes soutuvenettä.

Korkean aseman vuoksi on ilma kevyttä. Se vaikuttaa heikkosydämisiin niin, että ne helposti rupeavat läähättämään. Kadulla kulkiessa saattoi pulska, terveennäköinen kävelytoverini tarttua minua käsivarresta ja sanoa läähättäen: älkää astuko niin kovasti. Eräs muualta sinne tullut luuli saaneensa kuoleman taudin, kun hän joutavimmasta hengästyi. Hän meni lääkärin luo. Mutta lääkäri tutkittuaan häntä nauroi ja neuvoi: matkustakaa täältä pois ja te olette kohta terve. Heikkorintaisille se sen sijaan on terveellinen. Ilma on myöskin niin kuiva, että huonekalut halkeilevat. Kuvaavaa on, että kun kerran satoi vähän lunta, kaikki riensivät ulos kävelemään sanoen: tuntuu niin suloiselta, kun kerrankin on vähän kosteampaa.

Tästä ilman kuivuudesta johtuu, että täällä ei koko talvessa sada. Ilma on aina kirkas. Siniseltä taivaalta paistaa aurinko joka päivä aamusta iltaan ja kuu kumottaa, milloin vaan on sen aika. Ja jos jonkun kerran hiukkasen sataa, haihtuu lumi yhdessä päivässä. Ainoastaan metsässä ja joissakin kuopissa ja pohjoiseen viettävillä seinämillä on hiukan lunta. Sitä on kumminkin niin vähän, että saattaa metsässäkin talvella vapaasti astua missä tahansa.

Alkukesästä on vielä kuivaa, mutta keskikesän aikana on ensin päivällä kauhean kuuma, yli 30 astetta, iltapäivällä k:lo 3 alkaa sataa rankasti ja yöksi tulee viileä, 10 astetta.

Kun talvella ei koskaan sada ja kun ilma on niin läpeensä kuivaa, pysyy maa talvellakin pinnalta pehmeänä, jalka uppoaa pehmeään hiekkaan. Siksipä ihmiset täällä, jotka kesät talvet ovat tottuneet astumaan pehmeässä hiekassa, "eivät astu vaan kaalavat", niinkuin ystäväni, tohtori B. sanoi. Lumettomuudesta johtuu, että täällä ei ollenkaan käytetä rekeä, vaan ajetaan kesät talvet kärryllä ja aina parilla, ajureillakin on aina kaksivaljakko.

Tuulella pölisee hiekka yhtä hyvin talvella kuin kesällä. Kaikkein ikävin sää täällä on kova tuuli talvella. Jos oikea "uragan"-rajuilma puhaltaa, kohoaa hiekka semmoisina pilvinä ilmaan, ettei voi nähdä kadun yli. Olen sen itse kokenut. Satuin sellaisena päivänä käymään kaupungilla, pistäydyin asemalla ja paperikaupassa. Omituista oli huomata, kuinka jokainen huoneeseen tulija ensin hyvän aikaa sisääntultuaan puhdisteli hiekkaa silmistään. Kadulta täytyi poiketa porttikäytäviin samasta syystä. Hyvä kumminkin on, että rajuilmoja sattuu harvoin.

Siitä huolimatta, että talvella ei ollut ollenkaan lunta, oli kauheat pakkaset, saattoi olla yli -50° C, joskus -60° C. Kylmin kuukausi on joulukuu, jo helmikuussa tuntuu auringon lämmittävä vaikutus. Sen vuoksi on myös suuri erotus lämpömäärän välillä päivällä ja yöllä. Muistan erään maaliskuun päivän. Menin tervehtimään erästä tuttavaani, joka asui toisella puolella kaupunkia. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että olin vähän häpeissäni kun vielä käytin turkkia. Mutta kun kymmenen tienoissa palasin kotiin, oli noin -25° C. Tämän suuren lämpömäärän vaihtelun vuoksi ei yleensä tiedä, miten pukeutua ja helposti vilustuu.

Monikin arvelee, ja niin arvelin minäkin ennen, miten oikein voi kestää 60 asteen pakkasta. Mutta jos ilma on kuiva ja tyyni, ei se tunnu niinkään vaikealta. Kaksikymmentä astetta Pietarin kosteassa ilmassa tuntuu paljon pahemmalta kuin 40 Siperiassa. Kovaa pakkasta kestää hyvin, kumminkin sillä edellytyksellä, ettei tarvitse olla kovin kauvan ulkona. Kauvemmin aikaa ulkona ollessa saa kyllä kokea sen puremista.

Pakkasimpaan aikaan on useimmilla ajureilla nenä ja kasvot ruvessa. Ja kaikkialla saa nähdä kerjäläisiä, joilta kädet tai jalat ovat paleltuneet pilalle.

Kylmimpään aikaan näkee käytettävän mukavia korvien suojustimia. Ne ovat kuin mitäkin korvan muotoisia tuppia, joihin korvat pistetään. Hienot naiset niitä etenkin käyttävät. Ne ovat usein hienosti tehdyt, mustasta sametista tai muusta, helmillä ja ompeleilla koristetut. Ja kuuluvat nekin voivan olla hyvin kalliita. Niiden käyttäminen on kiinalainen tapa ja Kiinasta paraimmat korvien suojustimet tuodaan.

Talven lumettomuudesta johtuu, ettei ole kevätpuroja eikä kevätkelirikkoa.

Tchitan kaupunki on asukaslukuunsa nähden laaja. Enimmät rakennukset ovat pieniä yksikerroksisia puutaloja. Vanhemmat talot ovat multapenkillä varustettuja, niinkuin ennen aikaan Suomessa maalla. Toiset ovat melkein maan sisään vajonneet, niin että ikkunat ovat kadun tasassa. Vain jotkut kauppatalot, virastotalot ja koulutalot sekä harvat muut ovat vähän suurempia.

Kuvernöörin virkatalo tekee ulkoapäin siistin vaikutuksen, kuvernöörin virasto on täällä siistimpi ja mukavampi kuin Irkutskissa, mutta poliisikamari likainen rähjä. Likaisia, kapeita, pimeitä portaita kiivetään pilkkosen pimeään eteiseen.

Vtoroffin kauppatalo täyttää suuren kolmikerroksisen kivitalon. Sieltä saa kaikkea vaatetustavaraa ja paljon muutakin ja muistuttaa se Euroopan pääkaupunkien suuria makasiineja. Se on erittäin hyvin varustettu ja ostajain kohtelu on mallikelpoinen. Lisäksi on kaikenlaatuisia hyvin varustettuja kauppoja. Oli samovaarimakasiineja, hedelmäkauppoja, joihin hedelmät tuotiin Tashkentista, kirjakauppoja, erinomaisen hyvin varustettuja leipureita, joissa sodasta ja sokerinpuutteesta huolimatta sai joka päivä vereksiä marmelaadeja, konfekteja ja kaikenlaatuisia leivoksia. Oli jalokivikauppa, jonka veroista saanee hakea Itämailta. Sanalla sanoen kaupat olivat hyvin varustettuja ja oli niitä joka laatua.

Kauppapuodeista puhuttaessa, en malta olla mainitsematta, että kun tchitaalaiset halusivat oikein varustautua, ostaa jotain jota ei saanut omassa kaupungissa, matkustivat he Harbiniin, eihän sinne ollut enemmän kuin 1,320 virstaa. Harbin oli heidän suurkaupunkinsa. Sitä kaikki kehuivat. Se on suuri kaupunki, kaikki on huokeata ja kaikkea saa. Sieltä tullessa oli tchitaalaisilla kapsäkit täynnä kontrabandia.

Enimmät talot Tchitassa ovat yksikerroksisia puutaloja, harvoin maalatuita ja vielä harvemmin laudotettuja. Kaupungin uusin osa, etelään viettävällä vuorenrinteellä on kauniisti rakennettu. On haettu venäläistä, taiteellista, uudenaikaista rakennustyyliä ja siinä onnistuttukin. Siihen kuuluu balkonkeja, verandoja, pilareita, puuleikkauksia, pitsimäisiä koristeita j.n.e. Usein ei talo ulotu katuun saakka, vaan erottavat puuistutukset sen kadusta.

Huoneiden lämmitys on tavallisesti järjestetty niin että monta huonetta lämmitetään samalla uunilla, joita useita avautuu samaan huoneeseen. Kellariin, "podpolje", mennään tavallisesti ruokailuhuoneesta. Isommissa kivitaloissa ovat seinät tavallisesti kauhean paksut sekä ankarien pakkasien että maanjäristyksien vuoksi.

Kadut ovat pehmeätä hiekkaa. Niitä ei koskaan lakaista tai muuten hoideta. Eräs talonisännistäni osti oman talon, johon yhdessä muutimme, kun sitten suunnittelimme sen hoitoa, sanoin että meikäläisen käsityksen mukaan otettaisiin pieneen piharakennukseen joku talonmieheksi sopiva henkilö, joka saisi huokeasta asua siinä, kun siitä hyvästä hoitaisi m.m. katua. Isäntäni katsoi minua pitkään mitään sanomatta. Minäkin silloin huomasin, etteihän katuja tarvitse hoitaa. Kun kaupunki viime aikoina on laajentunut, ja on syntynyt uusia katuja, ei niistä ole hakattu puita tarkalleen pois, vaan on niitä jätetty minne enemmän minne vähemmän kasvamaan. Se onkin varsin mukavaa. Kadut ovat leveitä, mahtuu siitä liikkumaan, vaikka keskellä katua sattuu kasvamaan isojakin petäjiä, ja toisekseen puiden juuret sitovat vähän irtonaista hiekkaa. Kauneimpia katuja Tchitassa on suuri bulevardikatu. Sillä kasvaa paljon petäjiä, mutta eivät ne ole istutettuja, vaan itsestään, siinä vanhastaan kasvavia. "Eikös se ole hauskaa", sanovat tchitaalaiset puistaan, ja hauskaahan se onkin.

Kaduilla on mukavat nimet, pitkin päin kulkevilla on Siperian jokien mukaan: amurskaja, jeniseiskaja, lenskaja j.n.e. Poikittain kulkevilla on Siperian kaupunkien mukaan: irkutskaja, albasinskaja, blagovetshenskaja j.n.e.

Keskikesän ja syyskesän aikana täällä on ankaroita sateita. Viettäviltä kaduilta kuljettaa vesi silloin mennessään suuret määrät hiekkaa, joten kaduille muodostuu syviä ojanteita ja hautoja. Mutta ei siitä kukaan välitä, eikä niitä täytetä, vaikka toisin paikoin on sangen vaikea ajaa kadun poikki.

Jalkakäytäviä ei varsinaisesti ole, vaan voi kukin talonomistaja siinä menetellä oman mielensä mukaan. Yksi on laittanut leveän korkean katukäytävän, toinen matalamman ja kapeamman, kolmas kenties ei ollenkaan, vaan on siinä syvä hauta. Melkein aina toisen talon kohdalta toisen kohdalle tullessa saa harpata ylös tai alas. Ja porras on välistä niin korkea, että on täytynyt asettaa pari pölkyn pätkää maahan pystyyn iskettyinä vanhemmille ihmisille avuksi. Jotkut talonomistajat istuttavat puita, petäjiä ja poppeleja talojensa kohdalle kadulle, ja he saavat sen mielellään tehdä, jos se heitä huvittaa.

Kyllähän katuja on yritetty kivetä, mutta se on jäänyt siihen, että kolmeen, neljään kohtaan erään kadun varrelle on vedetty aika kasa kiviä. Pari vuotta sitten tarjoutui ruotsalainen insinööri Turén urakalla kiveämään kaikki Tchitan kaupungin kadut yhdessä kesässä, jos hän saisi käyttää työhön 30,000 saksalaista sotavankia. Tarjoukseen ei suostuttu.

Ainoita merkillisyyksiä Tchitassa on pieni vähäpätöinen puukirkko kaupungin laidassa, sen rakensivat v. 1827 tänne maanpakolaisuuteen karkotetut dekabristit. Heidän joukossaan oli useita Venäjän historiassa tunnettuja nimiä, niinkuin ruhtinas Trubetskoi. Vallankumouksen johdosta pidettyihin juhlallisuuksiin kuului yleinen juhlakulkue dekabristien kirkolle.

Päinvastaista laatua oleva muistomerkki on läheisellä vuorella. Sieltä loistaa kauvas valkoinen, kreikkalaisen temppelin muotoinen muistomerkki. Keisari Nikolai kuuluisalla retkellään, jonka hän perintöruhtinaana teki maapallon ympäri, pysähtyi hetkeksi Tchitahan ja söi aamiaista tällä paikalla. Muistomerkillä ikuistettu historiallinen hetki. Ikävä vaan, että ihmiset eivät ole ymmärtäneet pitää sitä pyhänä, vaan ovat monella tavalla sitä solvaisseet, jonka vuoksi vuosikausia on täytynyt pitää sotilasvartioita sitä suojelemassa.

Lähellä tätä keisarillista muistomerkkiä on toistalaatua merkkipaikka. Se on kapea vuorensola. Siinä ammuttiin v. 1905 noin 200 kapinallista, enin osa, niinkuin minulle kerrottiin, sen ajan viralliseltakin kannalta katsottuna, syyttömiä. Kallion seinämissä vielä näkyvät kuulien jäljet.

Kaupungin kaunistuksiin kuuluu suuri kaunis puisto, jonka halki kulkeva pieni purontapainen tekee luontevan vaihtelevaksi. Samoin kuin enimmissä venäläisissä puistoissa on siihen kaunistukseksi rakennettu koreita kunniaportteja, jotka ovat leikkauksilla varustetuista laudoista muodostetut. Ankarien talvien vuoksi on puistoon istutettu vaan petäjiä, lehtikuusia, koivuja ja poppeleja ja joitakuita vaatimattomia pensaita. Puiston nähtävyyksiä on sinne tuotu suuren suuri kivettynyt hirsi. Se on n. 10 m pitkä ja lähes metrin paksuinen.

Koulut. Komeimmat rakennukset täällä niinkuin kaikkialla Siperiassa ovat koulutalot. Siperialaiset tahtovat edistää sivistystä, ja aivan oikein käsittävät paraimman tien siihen olevan hyvät koulut. Rahoja he eivät säästä. Kouluja perustetaan joka laatua, ja niille rakennetaan komeita taloja. Tchitassa on kimnaaseja pojille ja tytöille, seminaareja opettajia ja pappeja varten, taidetalouskouluja y.m. Monet koulutaloista olivat hyvin suuria ja komeita ja uusia paraillaan rakennettiin. Samaa huomasin muuallakin. Krasnojarskin kaupungissa näytti olevan vaan pieniä matalia rakennuksia. Yksi ainoa suuri valkoinen laaja rakennus kohosi yli kaikkien muiden, se oli opettajaseminaari. Tchitassa samoinkuin Irkutskissa ja useissa muissa siperialaisissa kaupungeissa on niinkutsuttu kommertsheskoe utshilishtshe. Nimestä päättäen luulisi sitä kauppakouluksi. Sitä se ei ole, vaan on se kauppasäädyn ylläpitämä yksityinen koulu, joka lähinnä vastaa meidän realikouluja. Rahoja säästämättä koettaa kauppasääty saada koulunsa vastaamaan uusimpia vaatimuksia. Kaikkia kouluja haittasi hyvien opettaja-voimien puute. Olipa niillä vielä monta muutakin hankaluutta. Entinen hallitus pikemmin esteli niiden edistystä kuin auttoi. Tchitan komersikouluun olivat koulun kannattajat asettaneet johtajan, hallitus lähetti hänen rinnalleen toisen johtajan, jonka tehtävänä oli urkkia ja vartioida, ettei vallankumouksellista henkeä pääsisi kouluun. Mutta minkäs sille voit, elettävä oli tukalissakin oloissa.

Jos katselee Tchitan koulujen vuosikertomuksia, huomaa niistä muun muassa sen mielenkiintoisen seikan, että kaikkien koulujen oppilaiden joukossa on buddalais-laamalaisuskontoa olevia. Asuinpa minäkin jonkun aikaa samassa "puulaakissa" kuin kaksi tunguussilaista tyttöä. He kävivät naiskimnaasia, heillä oli kauniit nimet Ludmilla ja Valentina, ainakin Ludmilla aikoi ylioppilaaksi. Muuten olivat he tyypillisiä mongooleja, tukka kiiltävän musta, naama litteä, mutta rotunsa piirissä sieviä neitosia. Monenakin iltana minä auttelin heitä selviytymään ranskan ja saksan käännöksistä sekä ratkaisemaan algebrallisia esimerkkejä. Pappatunguusi kävi kerran tyttäriään tervehtimässä, oli puettu aasialaiseen turkkiin. Hän pyysi minua käymään luonaan ja kertoi että hänen kotipuolessaan ovat vuoret täynnä merkillisiä kiviä. Ja oikeassa hän olikin, sillä siellä kaukana Uralgassa on mineraloogin luvattu maa. Käymättä minulta sekin paikka jäi. Vallankumous toi toisia ajatuksia mieleen.

Venäläisissä kouluissa ei ole koululaulua eikä voimistelua. Viime vuosina on Venäjälle tullut partio- — skoutiliike. Ja kun se on tullut Englannista, on sitä sallittu. Kun ajattelee, että Venäjällä ei ole ollut minkäänlaista kouluvoimistelua eikä koulu-urheilua, käsittää mikä ääretön merkitys tällä liikkeellä on ollut. Se on Venäjän nuorisolle avannut aivan uuden maailman. Oli hauska heidän hommiaan seurata. Voimisteltiin, retkeiltiin pitkät sauvat kädessä, opeteltiin solmujen tekoa, sääntöjä kopioitiin, harjoiteltiin tulen tekoa yhdellä tulitikulla ja suunniteltiin ensi kesäksi retkeä Baikaljärven vuoristoon.

Osoitteeksi kuinka kauniisti ja vakavasti skouti-ihanteita koetettiin noudattaa, en malta olla kertomatta pientä seikkailua, joka nuorella, reippaalla ystävälläni Valjalla sen vuoksi oli. Hän oli skoutipäällikkö — natshalnik. Kerran kun hän liikkui ulkona, näki hän saksalaisen sotavangin hevosella vetävän kiviä joen rannasta. Joen törmä oli korkea ja äkkijyrkkä. Jyrkimmässä paikassa kivet luisuivat ja kärrit rupesivat keikkoamaan. Mies piteli aisoista kiinni, eikä voinut mihinkään liikahtaa. Hänen tukalan tilansa sattui Valja huomaamaan ja riensi miehelle avuksi. Yhteisin voimin saivat he kuorman vihdoin törmän päälle. Kaiken tämän huomasi muudan poliisi. Hän kävi Valjan kimppuun ja kysyi:

"Ettekö te tiedä, ettei sotavankien kanssa saa olla missään tekemisissä eikä saa puhua saksaa."

"Tiedänhän minä. Mutta minun täytyi tulla auttamaan tätä miestä."

"Ei saa sotavankia — —"

"Jos meidän säännöissä olisi, että meidän pitää auttaa kaikkia muita paitse saksalaisia sotavankeja, niin sitten. Mutta nyt ei meidän säännöissä ole tällaista poikkeusta. Minun velvollisuuteni sääntöjen mukaisesti siis oli auttaa häntä, kun hän välttämättömästi tarvitsi apua."

Mutta poliisi yhä vaan jatkoi torumistaan ja uhkasi kannella kouluun. Silloin Valjan kärsivällisyys loppui ja hän sanoi poliisille: "menkää na tshortu".

Poliisi kantelikin, mutta skouti-oikeus julisti aivan Salomonin tuomion, johon kaikki olivat tyytyväisiä. Valja tuomittiin puolen tunnin arestiin, siksi että hän oli sanonut na tshortu.

Kerran päätin käydä peräkkäin niin monessa kirkossa kuin mahdollista. Perjantaina yritin mohamettilaisten moskeaan. Se on pieni, puinen, liittyen omituisen vinosti katuun, sen kun täytyy olla Mekkaan päin rakennettu. Kapea minareetti kohoaa sen toisesta päästä, jonka huipussa meikäläisen ristin asemesta on puolikuu, eli oikeammin kuun sirppi. Muudan tataari oli kyllä luvannut, että saisin tulla sinne, mutta tulin varmaankin liian myöhään, sillä en päässyt mistään sisään.

Lauvantaina menin juutalaisten synagoogaan. Se on suuri, kaunis rakennus. Päätornin huipussa kultainen pallo ja neljän sivutornin huipussa juutalaisten "embleemi" kuusikulmion muotoinen kullattu laite. Synagoogassa olivat naiset lehtereillä, miehet alhaalla. Ne, jotka suoranaisesti halusivat ottaa osaa jumalanpalvelukseen levittivät hartioilleen omituiset mustan ja valkean juovikkaat viitat. Toiset muuten vaan kävelivät, istuskelivat ja puhelivat. Ympäri kirkkoa kannettiin suurille rullille kirjoitettua vanhaa testamenttia. Alttarilla rabiinit omituisella nuotilla resiteerasivat samalla kiihkeästi huojuttaen ruumistaan. Useat seurakuntalaiset seurasivat kirjoistaan, joissa toisella puolella oli hepreankielinen teksti, toisella puolella juutalaismurteella.