Erakkomaisteri: Romaani

ERAKKOMAISTERI

Kirj.

J. P. Raivio [Osmo Lajula]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

I.

Työhuoneessaan ison kirjoituspöydän ääressä istui lyseon historian ja suomenkielen lehtori, filosofiankandidaatti Samuli Särkkä, ja pisteli numeroita taskukirjaansa, siirtääkseen ne sieltä arvosanoina oppilaille jaettaviin todistuksiin. Toukokuun aurinko paistoi sisään ikkunaverhojen lomitse. Aina vähän päästä täytyi lehtorin nousta istuimeltaan ja liihentää uutimia enemmän oikealle, jotteivät hänen muutoinkin heikot silmänsä olisi kokonaan soenneet. Äh, miten se aurinko nyt olikin kuuma ja kirkas! Mutt' odotapas, ajatteli lehtori, muutaman päivän päästä saat kyllä paistaa, kunhan pääsen kesämökkiini ja saan riisuutua vaikka paitasilleni. Sitte sitä kelpasi, niin, sitte — —.

Lehtori käänteli muistikirjansa lehtiä ja vaipui epävarmoihin mietteisiin. Vähäväliä hän pyyhki hikipisaroita otsaltaan aivan kuin halonhakkaaja halkoessaan visakoivuja kuumana kesäpäivänä. Mokomassakin työssä, tuhertaessaan numeroita kirjaansa! Mutta toiset niistä numeroista eivät näyttäneet syntyvän kovinkaan helposti. Siinä täytyi miettiä ja mitellä, laskea yhteen ja jakaa — ja taas tuumia.

— No hitto! murahti maisteri ja heittäytyi selkäkenoon tuolissaan. — Peijakastako minä teen tuolle Pekka Kontiolle, joka on kotoisin Kuopion takaa — —? Annanko hänelle ehdot vai jätänkö luokalle?

Poika parka saa selkäänsä sekä enoltaan, jonka luona hän asuu, että kotiin tultuansa vanhemmiltaan.

Vihdoin lehtori näytti keksineen jotain, hypähti pystyyn ja avasi viereisen huoneen oven.

— Paavo Tuunainen, virkkoi hän viereisessä huoneessa istuvalle nuorukaiselle, — sinä, joka olet kotoisin Savosta, "Rantsalamilta", tunnet varmaankin "joroslaisen" viidesluokkalaisen Pekka Kontion?

— Kyllä tunnen, virkkoi Paavo ja lähestyi ovea, jonka kynnyksellä lehtori seisoi.

— Tiedätkö, missä hän asuu?

— Tiedän.

— Hyvä. Onko aineesi valmis?

— Loppulauselmaa puuttuu.

— Anna tänne. Saa olla sellaisenaan. Ja Paavo ojensi opettajalleen muutamia lyijykynällä tiheään kirjoitettuja arkinpuolikkaita.

— Mutta, jatkoi sitten lehtori, mene nyt Pekka Kontion luokse ja käske hänen heti tulla tänne. Ellei satu olemaan kotosalla, jätä hänelle sana, että tulee niin pian kuin mahdollista.

— Kyllä, vastasi Paavo kumartaen.

— Huomenna voit tulla kysymään, kuinka aineesi laita on.

Paavo poistui varsin tyytyväisenä, sillä hänellä olivat iltahakkailut vielä tekemättä. "Aleksilla" harhaili varmaankin puolikymmentä punaposkista tytöntypykkää häntä odottamassa, ja olihan aika jo vilahtanut yli luvallisen kellonlyömän. Hän kiirehti askeleitaan, samalla miettien, miten oli aineessaan mahtanut onnistua. Lehtori Särkkä oli pari viikkoa sitten ehdottanut hänelle, että hän kirjoittaisi kolme ylimääräistä ainetta, ja jos hän niissä voi saada hyvän arvosanan, tulee todistukseenkin sellainen. Kaksi aikaisempaa koetta hän oli sivuuttanut menestyksellä, mitenkähän sitten tämä viimeinen lienee onnistunut? Jonkun verran väsyneeksi hän itsensä oli tuntenut koko tuon parisen tunnin ajan, minkä oli ainetta jauhanut. Nyt sitä vastoin tuntuivat ainakin kintut sangen virkeiltä hänen muistaessaan, mikä palkkio "Aleksilla" odotteli, jos vain kiiruhti ajoissa perille.

Mutta lehtori Särkkä istui jälleen työpöytänsä ääressä ja punnitsi oppilaittensa historiantaitoa ja ainekirjoituskykyä.

Usein oli Särkkä oppilailtaan kysynyt, tiesivätkö he, mikä oli opettajan vaikein tehtävä — ja vihdoin itse siihen vastannut: arvosteleminen. Ja saattoipa hän sen ainakin omasta puolestaan vastata oikein, sillä kovalle tämä työ tuntui hänen kärsivällisyytensä ja työtarmonsa panevan. Eikä siinä auttanut — Särkkä oli sen usein, sangen usein itselleen tunnustanut — ei siinä sittenkään auttanut, teki työtä kuinka tunnollisesti tahansa, erehdyksiä sattui siitä huolimatta.

Varsin hiljaisesti avautui lehtorin työhuoneen ovi, ja sisälle pistäytyi Pekka Kontio. Työhönsä syventynyt mies ei kuullut hänen tuloaan. Kotvasen kuluttua Pekka virkahti:

— Lehtori on kutsuttanut minut luokseen.

Särkkä kohotti katseensa kuin säikähtäen ja tuijotti hetkisen ovellaseisojaan. Sitten hän kavahti pystyyn:

— Helkkunan poika, kuule, sinä et ole osannut viime aikoina historiaasi…

Pekka sävähti tulipunaiseksi ja tähysteli lattiaan.

— Vai oletko? tokaisi taas lehtori, kun Pekka ei virkkanut mitään.

Vihdoin soperteli poika jotain, josta ei saanut oikeata selvää.

— Niin, sävähteli lehtori, sano pois, sano nyt, mitä sinä itse arvelet.

— Eihän se ole tainnut oikein mennä, virkkoi Pekka vaivalloisesti.

— Kyllä tosiaankin asianlaita on sellainen, ettei se ole oikein mennyt. Ja minun pitäisi päästää sinut kuudennelle luokalle. Missään tapauksessa sinä et ole osannut enemmän kuin nelosen edestä. Häh?

— Eikö lehtori voisi edes…

Mutta Pekka lopetti lauseensa kesken ja vilkaisi hymähtäen lehtoriin.

— Poika veijari, kuule, sinä varmaankin ajattelit sanoa: edes viitosta. Vai mitä?

— Niin, virkahti Pekka kuin helpotuksesta, ja hänen kasvoillaan välähti toivoa haparoiva hymy.

— Kyllähän sen arvaa. Viitonen sinut pelastaisi ehdoista, sen minä tiedän, mutta… mutta minä en ryhdy tähän tinkimiskauppaan. Vielä joulutodistuksessa sinulla oli historiassa tyydyttävä arvosana, ja nyt, nyt se alentuisi oikeuden mukaan huonoksi. Ettet sinä, Pekka, häpeä? tiuskaisi lehtori.

Pekka katsoi jälleen lehtorin työhuoneen lattiamattoihin ja laski niiden pituutta silmämitalla. Lehtori kiersi huoneensa keskilattiaa hitain askelin, päätään heilutellen ja kohautellen hiukan kumaraisia hartioitaan. Sitten hän pysähtyi Pekan eteen, viittasi kädellään ovenpielessä olevaa tuolia kohti ja virkkoi:

— Istuhan tuohon, Pekka!

Ja Pekka istuutui ketterästi kuin kärppä, asetti kädet polvilleen ja nosti päänsä kekkaan sekä kohotti katseensa suoraan lehtoriin ikäänkuin jo siten lausuakseen: tässä olen, tee nyt palvelijalles kuten haluat.

— Kas niin, virkahti lehtori. — Mieti nyt siinä tarkoin, ja sitten tarkoin mietittyäsi vastaa minulle, millaisen arvosanan edestä sinä tahdot osata historiaa ensi vuonna.

Ja lehtori istuutui työnsä ääreen. Kumpikin oli omissa mietteissään. Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Välistä Pekka katsahti lehtorin kumaraisiin hartioihin ja hänen sileään, parrattomaan naamaansa, jossa ei edes ylähuulessa huomannut karvan jälkeäkään. Lyhyt, suora nenä ja vaaleansiniset silmät osoittivat hyväntahtoisuutta, mutta tiukasti yhteenpusertuvat ohuet huulet päättäväisyyttä, ja suupieliä reunustivat syvät kaksoisvaot, joiden välissä olivat lihavahkot kärsimyksien pallukat.

Kului puolisen tuntia. Sen jälkeen Pekka nousi paikoiltaan ja rykäisi sekä astui pari askelta opettajaansa lähemmäksi ja virkkoi varmasti:

— Ensi vuonna osaan historiaa ainakin seitosen edestä.

Mitään vastaamatta lehtori tarttui erääseen pöydällänsä olevaan kirjaan. Se oli historian oppikirja, joka oli täynnä hänen omia muistiinpanojaan, liimatulta lisälehtiä, rivien väliin kirjoitettuja huomautuksia, erivärisillä kynillä tehtyjä alleviivauksia. Ojentaessaan kirjan Pekalle hän virkkoi:

— Ota tämä minun käyttämäni oppikirja ja katsele sitä kesän aikana, niin kyllä varmasti opit. Ei sinun tarvitse siitä muuta lukea kuin painetun tekstin; sinisellä alleviivatut vuosiluvut voit myöskin jättää huomioon ottamatta, jos tahdot. Katso kumminkin tarkkaan, minkä vuosiluvun alla kulloinkin sininen viiva on. Niin, ja nyt saat mennä.

Mutta Pekka vielä vitkasteli, käännellen lehtorin antamaa kirjaa käsissään.

— Saankos minä ehdot…? hän sopersi.

— Ei, et sinä saa, tiuskaisi lehtori. Pekan kasvot venähtivät pitkiksi kuin uusi kuu, ja leuka värisi. Mutta vartalo kasvoi pituutta, rinta pullistui ja käsi tavoitteli lehtorin kättä.

— Kiitoksia, herra lehtori! hän läähättäen huudahti. — Minä olen koko kevään pelännyt, pelännyt historiaa…

— Mitä, pelännyt historiaa? kysyi lehtori ällistyneenä.

— Niin, että jäisin siinä luokalle.

— Pelännyt, etkä kumminkaan edes viime aikoinakaan ole asiaa parantanut?

— Niin, nähkääs, puhui Pekka innoissaan, minä olen viime aikoina pelännyt sitä niin paljon, ettei minussa ole ollut miestä asiaa parantamaan.

— Mutta ensi vuonna sinussa on miestä? virkahti lehtori.

— On! vastasi Pekka päättäväisesti.

— Hyvä! Mene sitten.

Ja Pekka jätti opettajalleen sydämelliset jäähyväiset ja tallusteli ulos huoneesta, lehtorin historian oppikirja kainalossa. Onnellisempia miehenalkuja kuin Pekka sillä hetkellä oli vähän tässä murheen runtelemassa maailmassa, sillä hän tiesi pääsevänsä luokalta. Asiasta hän ei sivullisille huudellut. Ainoa, jolle hän sen halusi kertoa, oli eräs pieni, punaposkinen, lyhytmekkoinen tyttönen nimeltä Aini Rasi. Mutta tämäkään ei saanut tietää hänen onnestaan ilman erikoista valaa. Kun Pekka hänet illalla tapasi "Aleksilla" ja vihdoin muista erottua saattoi hänet kotiin, erääseen pihanperäiseen rakennukseen, niin hän kuljetti hänet oven ohi, seinustan ja ulkonevan eteisrakennuksen perimmäiseen nurkkaukseen, missä mikään vieras ihmissilmä ei vilkuillut, tarttui tyttöä käteen ja kysyi:

— Aini, tiedätkö mitä?

Tytön huulet avautuivat hellään hymyyn, poskien verekäs puna levisi yli koko kasvojen, kun hän vastasi:

— En. Mutta sinä olet ollut niin iloinen ja vilkas.

— Niin, virkkoi Pekka, minulla on syytä.

— Sano, Pekka, sano, mitä se on! Sanothan? Pekka mietti hetkisen, vilkaisten vuoroin tyttöön, vuoroin maahan, kunnes virkkoi:

— Mutta sinun pitää vannoa!

— Vannoa, mitä vannoa?

— Ettet puhu siitä muille.

— Minä vannon. Miten minä vannon?

Pekka mietti jälleen, astui vieläkin askeleen lähemmäksi tyttöä, tarttui hänen toiseenkin käteensä ja asetti nuo pehmoiset, lämpimät kädet poskilleen. Ainin kasvot elpyivät tavattomasta jännityksestä. Mutta hän ei virkkanut mitään. Ja vaikka Pekka irroitti omat kätensä tytön käsistä, pysyivät nämä paikoillaan. Samalla hän tarttui hellävaroen tyttösen omenaposkiin ja saneli:

— Minä, Aini — no sano nyt jälestä, huomautti hän sitten tyttöselle — minä, Aini — ja tyttö kertasi sanat hiljaisella, värisevällä äänellä — pidän — Pekan — minulle — uskomat — sanat — salassa — hautaan — saakka.

Ja sitten he seisoivat hetkisen hiljaa samassa asennossa, värisevinä, punastuneina. Ei kumpikaan voinut paikaltaan liikahtaa. Vihdoin sai Pekka taaskin sanoiksi, puristaen hieman voimakkaammin tytön poskia:

— Ja minä, Pekka, lupaan ja vannon pitäväni salassa kaikki asiat, mitkä Aini minulle uskoo, iäisesti, iäisesti, iäisesti!

Hänen äänensä kohosi kohoamistaan hänen viimeistä sanaa toistaessaan. Pää kurottautui tytön kasvoja kohti — vielä viimeinen sysäys — ja hänen huulensa hipaisivat tytön vasenta suupieltä. Mutta silloin irtautuivat tyttösen kädet, ja vasen ranne kaartui hätäisesti peittämään maahan luotua katsetta. Tyttönen kääntyi ovea kohti, ja Pekka kulki hitaasti jälestä.

"Mitä olenkaan tehnyt?" kuului kysymys Pekan sielun syvyydestä. Mutta samalla hän tunsi itsensä hyvin onnelliseksi. Aini avasi ulko-oven, astui rappukäytävään ja veti hitaasti ovea perästään kiinni. Pekka seisoi oven ulkopuolella kuin kivettyneenä, Ainiin tuijottaen.

— Oletko minulle vihainen, Aini?

Oven hiljainen kiinnimeno pysähtyi. Tyttö katsahti vakavasti ja syvästi Pekkaan.

— En, en! virkahti hän — ja sitten naksahti ovi yht'äkkiä kiinni. Poika hypähti kuin lentoon. Hänen elämänsä tuntui kahta vertaa onnellisemmalta.

Mutta salaisuus oli jäänyt sanomatta, vaikka vala oli vannottu. Sen muisti Pekka kotiin tultuaan. Ja pitkän mietinnän jälkeen hän ilmaisi salaisuutensa, luokalta pääsynsä, Ainille kirjeellä, jonka hän itse yön lähetessä kävi viemässä perille. Se oli Pekan ensimmäinen kirje Ainille, joka sinä iltana, samoin kuin Pekkakin, asettui makuulle ennen tuntemattoman onnen hurmiossa.

Koululaisen lempi on ihanteellista. Se on haaveellista, suloisensurullista, ja siinä piilee pieni pala katkeruutta. Se toivoo ja epäilee alinomaa, se nousee ja laskee nopeammin kuin vuoksi ja luode, se itkee ja nauraa yhtämittaisessa jaksossa. Niin se vaihtelee kaikissa koululaisissa keskiluokilta alkaen. Vai pitäisikö uskoa, että sellainen lempeileminen olisi vain muutamien harvojen osa? Ei, se tulee kaikkien terveiden, kaikkien oikeissa olosuhteissa kehittyvien koululaisten osaksi. Mutta saako siitä selvän? Se on toinen asia.

Pekka Kontio rakastui oikein rehellisesti lyseon viidennellä luokalla, kuudettatoista ikävuotta täyttäessään, ja rakkauden esine, yhteiskoululainen Aini Rasi, oli vuotta nuorempi. Viimemainittu, kun oli saanut käsiinsä Pekan kirjeen, jossa alkusanoina oli: "Rakas Aini", sulkikin kirjeenlähettäjän iltarukouksensa "omana poikanaan", ja Pekka taas ennen maatamenoaan piirsi muistikirjaansa toukokuun 28 päivän kohdalle: "Ainini ei ole minulle vihainen."

Mutta lehtori Särkkä aherteli työssään myöhäiseen yöhön saakka. Samanlaista ahertelua oli hänen elämänsä ollut jo kahdeksan vuotta, koko ajan, minkä hän nykyistä virkaansa oli hoitanut. Sinä aikana hänen hartiansakin olivat koukistuneet alituisesta istumisesta. Ennen ne olivat olleet nuhteettoman tasaiset. Koulun alettua syksyllä alkoi hänen istumisensa kotona ja koulussa. Sitä kesti joululomankin ajan, sillä hän oli sangen ahkera mies ja toimitti paljon sivutehtäviäkin. Sitä kesti kevääseen saakka, kunnes koulu päättyi. Mutta sitten hän pudisti pääkaupungin tomut jaloistaan kolmeksi kuukaudeksi ja matkusti kotiseudulleen, missä hänellä oli oma pienoinen mökki Saimaan vesien lahdelmassa. Sinnepä hän nytkin toivoi ja odotti pääsevänsä.

Ja kun hän vihdoin jätti työnsä ja istui hiljaa rakkaalla maalaispenkillään, jonka hän oli sijoittanut työhuoneensa nurkkaukseen ja jonka edessä oli hongasta halkaistu paksu, ristikkojalkainen pöytä — perintöä hänen vanhempainsa kodista — silloin hänestä tuntui, kuin hän olisi jo kuullut "kotikoivikon" korvissaan kohisevan. Kolmen päivän kuluttua hän pääsee sinne lähtemään!

Totutun tapansa mukaan lehtori nojautui nurkassa oleville tyynyille ja kohotti jalkansa penkille. Siinä asennossa hän jo usean vuoden aikana melkeinpä joka ilta oli tehnyt tiliä siitä, miten oli päivänsä viettänyt. Olikohan jotain jäänyt tekemättä? Ja kun niin ei ollut tapahtunut, tuntui hiljaisuus rakkaalta hänen ympärillään. Mutta niin onnellista hänen elämänsä oli ollut vasta niinä vuosina, mitkä hän nykyisessä virassaan oli ollut. Sitä vastoin ennen — ah, lehtori huokasi aina, kun se entinen, laiskan, vetelyksen elämä, kuten hän sitä nimitti, muistui hänen mieleensä. Se ei ollut ollutkaan mitään elämää, se oli ollut hullutusta. Vai miksikä muuksi sellaista voisi sanoa? Työtunnit viruivat pitkiksi kuin nälkävuosi, ja vasta sitten, kun niiden päätyttyä pääsi hyvien kumppanien seuraan, juominkeihin, naamiaisiin, tansseihin, vasta sitten oli muka elämä ollut elämää.

Katkeruudella teki lehtori usein tiliä entisistä hullutuksistaan. Mutta mitenkäpä muutoin se olisi voinut ollakaan? mietti hän taas toisaalta. Kun ihmiset nyhdetään juuriltaan turhien ennakkoluulojen vuoksi, kun "turpeenpuskijoista" tehdään "herroja", joilla nuoruusvuosinaan ei ole läheistä ohjaajaa elämän koulussa, silloin on pidettävä ihmeenä että talonpoikaisylioppilaista tulee siksikin paljon "miehiä".

Samuli Särkkä oli vähävaraisen pikkutilallisen poika. Jo varsin nuoresta hän oli tottunut ruumiilliseen työhön; seitsenvuotiaasta alkaen hän monena kesänä oli äestänyt tilan pellot, niittänyt heinää, haravoinut kuin aikaihminen ja ollut varsinaisena hevosmiehenä. Kymmenvuotiaasta hän joskus oli tarttunut jo auraankin ja kyntänyt kuin mies kevyellä kaksihaarukallaan. Kerran oli pitäjän rovasti kysäissyt pojalta tämän ollessa kirkkomatkalla isänsä kanssa:

— Oletkos jo ruissäkin selkääsi kohottanut?

Siihenpä Samuli riemuisasti oli vastannut:

— Jopa olen pitänyt tupakkaakin suussani!

— Ei se ole mikään kunnia, oli rovasti ärähtänyt, joten pojan riemu loppui sangen lyhyeen.

Mutta kyläläisten ja varsinkin kyntötoverien mielestä mällin pureksiminen oli ollut melko suuri kunnia.

Yhdeksänvuotiaana Samuli joutui kirkonkylän uuteen kansakouluun ja osoitti sekä luvuissa että vallattomuudessa erinomaista edistystä. Opettaja kehui pojan kykyä apulaispapille. Kerran sitten, kun Samuli oli ollut kansakoulussa kolme vuotta, sattui sama pappi oleilemaan Samulin kotona ja tokaisi yht'äkkiä ukko Särkälle:

— Tuo Samuli on pantava lyseoon. Ukko ällistyi eikä virkkanut mitään, mutta pastori jatkoi:

— Hän saa minulta kirjat — ja vapaaoppilaaksi hän varmaankin pääsee, joten kotoaan hän tarvitsee ainoastaan muonan.

Ja asia pantiin jo sillä kertaa siksi pitkälle, että ukko Särkkä parin viikon kuluttua kävi rehtorin pakeilla kaupungissa ja poikkesi paluumatkalla pastorilta koulukirjat hakemassa. Ja niin joutui Samuli Särkkä opintielle.

Usein nuo asiat vilahtelivat nyt vieläkin lehtorin sielun silmissä, herättäen kirjavia muistoja. Niitä miettiessään hän usein nukkuikin kovalle penkilleen vaatteet päällä. Eikä hän nytkään huomannut, miten alaslaskettu kierrekaihdin vähitellen tuli yhä vaaleammaksi, osoittaen toukokuun auringon ylenemistä.

II.

Koulujen viimeisen työpäivän tunnit olivat ohi. Oppilaat riemusta säteilevinä täyttivät kadut, varsinkin "Espiksen" ja "Aleksin", jonka viimemainitun etelänpuoleinen käytävä raikui yhteiskoululaisten ja suomalaisten lyseoiden oppilaiden naurusta ja leikinlaskusta. Paavo Tuunainen oli lyöttäytynyt isoon poikasakkiin, ollen joukkueensa äänekkäimpiä. Häntä pidettiin toveripiirissä aika vekkulina, sillä hän osasi erikoisesti kiusoitella toisia, varsinkin "pikeentyneitä", jotka hänen mielestään aina esiintyivät hapannaamaisina, useimmiten melkeinpä itkussa silmin.

Poikajoukkuetta läheni pitkin, notkuvin askelin eräs hajamielisesti ympärilleen tähystelevä nuorukainen, joka oikealle ja vasemmalle käännellen sivuutti vastaantulijoita ja samaan suuntaan kulkijoita. Se oli Pekka Kontio. Kohdalle päästyään pyörähti Paavo Tuunainen hänen kupeelleen.

— Kuules, Pekka, virkkoi hän melkein vaikerrellen, — nuo pojanpahukset olivat niin ilkeitä sille yhdelle…

Pekka hytkähti ja vilkaisi kumppaniinsa.

— Mille yhdelle? hän kysäisi, koettaen näyttää tyyneltä.

— Hm. Niinkuin et sitä arvaisi kysymättäkin? No sille sinun Aini parallesi!

Pekan kasvot karahtivat tulipunaisiksi, eikä hän virkkanut sanaakaan.

— Mitäs sinä turhia punastelet? jatkoi Paavo. — Enhän minä pahalla sitä kerro, halusin vain sinulle ilmoittaa, ettei se viitsinyt täällä kävellä, vaan meni "Espikselle", eikä se tänne tänä iltana uskalla tullakaan.

Paavo katsahteli veitikkamaisesti vilkuillen Pekkaan, mutta pysyttäytyi kumminkin totisena. Pekan suu oli kuin kiinninaulattu.

— Ei, minun onkin pian mentävä "Mykyräniskan" luo, virkkoi Paavo katsoen kelloaan. — Terve sitten!

Paavo kiiruhti takaisin toveriensa luokse nähtyään, että Pekka seuraavasta kadunkulmauksesta kääntyi "Espikselle" päin. Mutta pian ilmestyi Aini Rasikin "Aleksille" suuressa yhteiskoululaissakissa, jossa oli sekä hameekkaita poikia että housukkaita tyttöjä, vieläpä muutamia sellaisia, jotka olivat säilyttäneet sukupuolensa omissa vaatteissaan. Näitä viimemainittuja oli, ulkonäöstä ja käynnistä päättäen, Aini Rasi, joka parin askeleen päässä muista kulkea lyllersi kuin jalat alleen saanut vehnäjauhopussi.

Mutta pian oli Paavo Tuunainen hänenkin kimpussaan. Hattua kohottaen hän läheni tyttöä ja kohteliaasti virkkoi:

— Aini, minulla olisi vähän sinulle asiaa.

— No, mitä asiaa? kysyi Aini hymyillen.

— Niin että — se on toisin sanoen, selvitti Paavo vakavana, — minulle on uskottu sinulle kerrottavaksi asiaa.

— Kuka on uskonut?

— Arvaapas!

— En minä sitä voi arvata.

— Kyllä vaan arvaatkin, vaikk'et tahdo tunnustaa. Se on se yksi — ja paras.

Aini punastui korviaan myöten, koettaen peittää sitä helakalla naurulla.

— En minä arvaa! intti hän.

— No sanopas sitten, keneltä sinä mieluimmin kuulisit terveisiä? kysyi Paavo.

— En keltään, en keltään.

— Ai ai sinua, Aini, niin nuori ja niin paatunut, kiusaili Paavo leikillisesti.

Mutta nyt Ainin tuuli muuttui. Hän kalpeni yhtäkkiä, poskien luonnollinen puna katosi silmänräpäyksessä, ja hänen siniset silmänsä saivat kostean kiillon. Hän kääntyi pois Paavosta lähteäkseen kotiinsa. Paavokin huomasi menneensä liian pitkälle, ja parantaakseen asiaa hän selvitti muka sanottavansa, huutaen hänen jälkeensä:

— Älä nyt suutu, Aini! Asiani on se, että sattuneista syistä ei Pekka voi tänä iltana olla täällä, vaan hän on Kaisaniemessä.

Mutta mitäpä Aini nyt välitti Kaisaniemestä tai Pekasta. Hän kulki kotiansa kohti, vältellen tuntemattomien vastaantulijain katseita, ristiriitaisten tunteitten täyttäessä hänen mielensä. Nyt tiesi koko maailma heidän — Pekan ja hänen — salaisuutensa. Niin hän mietti. Mitä merkitsi vala? Pekka oli hänet pettänyt… Samalla hän pyyhkäisi kädellään vasenta suupieltänsä, jossa tuntui olevan kuin häpeän merkki, merkki, joka oli loihtinut onnea hänen elämäänsä, mutta joka nyt kirveli, tuotti tuskaa ja häpeätä. Kaikki ihmiset näyttivät tuntevan hänen salatun tuskansa — miksipä muutoin ne olisivat näyttäneet niin omituisilta!

Rientäessään "Mykyräniskan", lehtori Särkän, asuntoon ei Paavo aavistanutkaan pahan tekonsa suuruutta. Hän naureskeli vain "vitsikkäälle kepposelleen". — "Saavatpahan nyt toisiaan odotella", hän itsekseen tuumi.

Kello oli puoli kuusi, kun Paavo avasi opettajansa oven ja astui sisään. Lehtorin vastaanotto oli kello viidestä kuuteen, ja silloin oli hänen ovensa aina avoinna. Muutoin se oli vahvoissa salvoissa, eikä ovikelloa ollut.

Jos lehtori oli jonkun oppilaistaan tai tuttavistaan kutsunut luokseen jonain muuna aikana, oli hän aina täsmälleen itse avaamassa. Ellei kutsuttu saapunut sovittuna aikana, kalskahti lukko jälleen kiinni, ja sopimus oli rikkoutunut. Paavo tiesi, että hänen oli oltava täsmällinen, ja siksipä hän menikin juuri vastaanottotunnin puolivälissä.

— Mitäs "Puakille" kuuluu? kysyi lehtori nähdessään oppilaansa.

— Kiitos kysymästä, eipähän sen enempää, vastasi Paavo.

— No, istuhan sitten, kehoitti lehtori. Paavo istuutui ja kysyi, miten aineensa oli onnistunut.

— Mukiinhan tuo menee, vastasi lehtori lyhyesti.

Lehtorilla oli ollut omat aikomuksensa Paavo Tuunaiseen nähden, kun oli hänelle tehnyt ehdotuksensa ylimääräisten aineiden kirjoittamisesta. Yleensä oli Paavo paraita aineniekkoja. Ei siis ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi ainakin tyydyttävää arvosanaa saanut ainekirjoituksessa. Senpä tähden olikin lehtori hänelle asiaa esittäessään sanonut, ettei muka osannut varmuudella päättää, voisiko ainekirjoituksessa antaa hänelle korkeamman arvosanan kuin tyydyttävän. Mutta mikä lehtorista oli epävarmaa, oli se, ettei hän tiennyt, minkä arvosanan antaisi Paavolle historiassa, sillä usein oli poika osannut tätä ainetta melkein paraiten koko luokalla, kun taas toisinaan hänen historiantietonsa olivat sangen häilyvät. Ja niinpä lehtori antoikin Paavon kirjoittaa kaikki kolme ainetta historian alalta — ja juuri niistä aiheista, joissa oli huomannut hänen heikot kohtansa.

Joka kerta kun Paavo tuli opettajansa luo ainetta kirjoittamaan, oli tämä kysäissyt:

— Onko Paavolla mukanaan joitakin apuneuvoja?

— Ei ole, vastasi Paavo.

— Hyvä.

Ja sitten Paavo sai istua lehtorin salissa niin kauan kuin halusi. Kahta tuntia kauempaa hän ei kumminkaan viitsinyt viipyä. Kirjoittaessaan hän tosin vainusi, mikä lehtorin tarkoitus oli, sillä jo ensimmäinen aine hiveli hänen heikkoja puoliaan. Luvattomia apuneuvoja hän ei edes ajatellutkaan käyttää, sillä luottamus opettajan ja oppilaan välillä oli molemminpuolinen. Mutta tyydyttävästipä aineet sittenkin menivät, sillä mitä paikkoja hän ei ollut kotonaan valmistellut historian tuntia varten, ne hän oli oppinut tunnilla.

Kun lehtori oli pitkän aikaa omissa mietteissään, kysäisi Paavo vihdoin:

— Minkä arvosanan lehtori siitä antaa?

— Jaa, no, kaipa siitä yhdeksikkö tulee, vastasi lehtori. Ja hetkisen kuluttua hän jatkoi hiukan harmistuneena: — Mutta miten sinä, moinen mies, pilasit aineesi niin sopimattoman hullunkurisella virheellä kuin kertomalla, että Napoleonin retki Venäjälle tapahtui vuonna 1813 — häh? Se on ainoa asiallinen virhe — ja oikeastaan ainoa virhe koko aineessa — mutta se on paha virhe.

— Nähkääs, lehtori, se on sillä tavalla, etten minä siihen aikaan, kun ne paikat olivat läksynä, kyllin huolellisesti valmistanut, selitti Paavo.

Lehtori tuli hyvilleen, vaikka peittikin tyytyväisyytensä. Vastaus selvitti hänen tietoisuuttaan siitä, ettei hän laskelmissaan ja arvosteluissaan ollut kovinkaan suuresti erehtynyt, ja samalla lisäsi hänen luottamustaan Paavo Tuunaisen kykyyn.

— Vai niin, no, se selittää asian, virkahti hän. — Sitten saat mennä. — Niin, tosiaan, jatkoi hän, kun Paavo oli jo noussut paikoiltaan, — luuletko pääseväsi kahdeksannelle?

— Enköpähän… Kyllä kai. Eikös lehtori sitä tiedä? kysyi Paavo lopuksi.

— Ei, en minä tiedä teidän luokasta vielä mitään; opettajien lopullinen kokous niistä asioista on vasta tänä iltana. Mutta pitäähän se sinun itsesi toki tietää — vai onko häälyvällä kannalla?

— Kyllä minä pääsen, vastasi Paavo itsetietoisesti — Ruotsissa voi tulla viisi tai kuusi, mutta se ei haittaa.

— Ei viitonen mikään numero ole, sanoi lehtori. Paavo nolostui, hyvästeli ja lähti. Viimeisiksi sanoikseen hän kumminkin virkkoi:

— Hauskaa kesää lehtorille!

— Samat sanat sinullekin! Minulla on jo monena vuonna ollut hauska kesä.

Sill'aikaa kierteli Pekka Kontio hätäisin askelin "Espistä" pitkin ja poikin, löytämättä etsimäänsä. Olihan Aini sanonut edellisenä iltana, ettei hän ollut vihainen, vaikka Pekka olikin tehnyt ajattelemattomuudessaan teon, jota hän sillä hetkellä ei ollut voinut välttää. Jospa se sentään olisi jäänyt tekemättä, olisi hänen nyt ollut parempi olla.

Aini oli ajatuksissaan varmistunut siitä, että Pekka oli valan rikkonut ja uskonut heidän yhteisen salaisuutensa muille, salaisuuden, josta Aini tuskin itsekään oli selvillä ja jota hän itsekään ei uskaltanut avoimin silmin itselleen tunnustaa. Ei, sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hänelle, Ainille, mitään sellaista tapahtui! Ja kyyneleet — naisten ensimmäinen ja viimeinen lohdutus — valoivat vähitellen viihdytystä hänen ensi lempeensä ja tyynnyttivät hänet suloiseen uneen. Mutta yhtä helppoa ei tuska ollut Pekalle. Hän pyrki ajattelemaan elämänsä kovaa kohtaloa, hän halusi siihen helpotusta hinnalla millä tahansa. Hän lähti ulos raittiiseen luontoon.

Samana iltana oli Särkkä opettajien kokouksessa, jota kesti parisen tuntia, ja sen jälkeen kutsui koulun rehtori Kaarlo Malmi opettajatoverinsa luokseen illalliselle. Kello oli jo yli yhdeksän, kun isäntä vieraineen saapui kotiinsa, jossa ystävällinen emäntä, Emmi-rouva, hymyillen otti vieraat vastaan.

Rehtori Malmin huoneisto oli kadunpuoleisen rakennuksen toisessa kerroksessa, samassa talossa kuin lehtori Särkänkin pihanperäinen asunto. Rehtorin keittiönrapuista meni sekä pääovi että keittiön ovi Särkän hiljaiseen "erakkopesään", kuten hänen asuntoaan muutamilla tahoilla nimitettiin. Malmin sisäpiika toimitti siivouksen Särkän huoneissa ja kantoi aamulla vehnäskahvit hänen sänkynsä vieressä olevalle pöydälle. Näitä hommia varten oli palvelijattarella erityinen avain, jolla hän pääsi huoneistoon milloin hyvänsä. Tavallisesti hän käyttikin tilaisuutta hyväkseen ja toimitti aamupäiväkampauksensa Särkän pienen pyöreän peilin edessä sekä kimautteli lyhyet haikeat rakkauslaulunsa lattiaa lakaistessaan, haihduttaakseen pahinta lemmenkaipaustaan.

Malmi ja Särkkä olivat jotenkin ystävällisissä väleissä, ja edellinen pistäytyikin jälkimmäisen hiljaisessa asunnossa kerran pari viikossa pakinaa pitämässä, jonka kestäessä Särkkä itse hommasi teetä öljykeittiöllään. Lainailipa Malmi välistä rahojakin virkaveljeltään, joka mielihyvällä avasi kukkaronsa, kun tositarve oli kysymyksessä. Särkkä taas teki vastavisiittinsä Malmille hiipien milloin sattui kyökin kautta, ottaen aina kumminkin ensiksi selville, ettei talossa ollut muita vieraita. Näillä verrattain harvinaisilla matkoilla hän tavallisesti aina ensiksi kohtasi ystävällisen rehtorskan, joka peittelemättä ilmaisi ilonsa siitä, että "naapuriakin joskus sai nähdä". Rehtorskan tummat silmät katsoivat niin syvänvilpittömästi, että lehtori huomasi parhaaksi olla niihin liikaa syventymättä. Ja hän keksikin aina jonkun kiireellisen seikan, joka johti hänen askeleensa rehtorin huoneeseen.

Tänä iltana oli ystävällisen rehtorskan vieraina toistakymmentä opettajaa. Emäntä puuhaili keittiöhommissaan, ja isäntä sangen tottuneena, hienona seuramiehenä koetti pitää vieraita hyvällä tuulella. Opettajakokouksen vaikutuksesta pyöri keskustelu vielä osaksi oppilaiden käytöksessä, arvosanoissa ja luokaltapääsyssä. Lehtori Särkän kanssa juttelivat matemaatikko ja venäjänkielen opettaja, viimemainittu sangen leveäharteinen ja paksupohkeinen mies, joka varmentaakseen puhettaan joka sanan lausuttuaan kekautti päätänsä, vieläpä, jos sanalla oli erikoisen tärkeä merkitys, kahdestikin. Hän käänsi usein puheen toisesta oppilaasta toiseen ja niinpä sattui virkkamaan:

— Mutta viidennen luokan Kontio on viime aikoina kovasti muuttunut. Vielä viime syksynä hän oli aineessani parhaita, mutta nyt hänen arvosanansa alentuu.

— Vähällä piti, etten minäkin alentanut Kontion numeroita, sanoi matemaatikko.

Lehtori Särkkä, luokanjohtajana, jatkoi:

— Hänen keskiarvonsa on alentunut joulutodistukseen verraten sangen suuresti.

— Mikäs sitä poikaa riivaa? Sehän oli ennen niin vilkas ja huomiokykyinen — ihme tosiaankin!

Särkkä kohautti kumaraisia harteitaan ja virkahti:

— No ka, mikäs muu sitä vaivaa kuin se rakkaus.

— Mutta sehän on niin kovin lapsellinen poika, sanoi matemaatikko.

— Jaa, mutta ei kai se vallan mahdotonta ole. Saattaa olla niin kuin Särkkä sanoo, myönteli venäjänkielen opettaja.

— Katsokaas, selitti vuorostaan Särkkä, se poika on tervettä maalaisrotua ja voimiltaan ja elimiltään ainakin yhtä kehittynyt kuin pari kolme vuotta vanhemmat kaupunkilaispojat. Ja se on nähnyt täällä paljon viehättävänpunaisia poskia.

— No, kuulkaapas nyt ihmettä, huudahti rehtori Malmi, joka oli lähestynyt keskustelukolmikkoa ja kuullut Särkän viimeiset sanat, — kun Särkkä puhuu "viehättävänpunaisista poskista". Jokos vihdoinkin vanhapoika on rakastunut?

— Ei ole hätää minun suhteeni, vakuutti Särkkä, vaan paremminkin sinun oppilaittesi suhteen, sillä rehtorina sinun pitäisi tietää kaikkien oppilaittesi rakkausasiat ja antaa niihin oikeata lääkettä oikealla ajalla.

Keskustelu vilkastui, ja aihe kävi yleiseksi.

— Ei koulupojan, varsinkaan viidesluokkalaisen, rakkaus päätä sokaise. Ja Kontiohan on melkein lapsi, sanoi matemaatikko, puhallellen savurenkaita suustaan ja katsellen, miten toinen kiemura tavoitteli toistaan.

— Kuudennellatoista vuodella, huomautti Särkkä.

— Jahaa, te siis taidattekin keskustella viidesluokkalaisen Kontion rakkaudesta, puuttui Malmi jälleen puheeseen. — Voisikohan tosiaankin uskoa, että rakkaus olisi mennyt pojan päähän ja ollut haittana edistymiselle koulussa. Minun täytyi alentaa häneltä arvosanaa.

— Siitäpä tässä olikin puhe, että hän saa nyt paljon huonomman todistuksen kuin jouluna — ja siitä se puhe sitten johtui rakkauteen, selitti venäjänkielen opettaja ja viimeisen sanan lausuttuaan nakkasi niskojaan kaksi kertaa.

— Mutta olisiko se mahdollista? kysyi "Täti", englanninkielen opettajatar, pitkänhinterä vanhapiika, suora kuin aidanseiväs, asettaen kädet lanteilleen.

— Rakastuminenko mahdollista kuudennellatoista olevalle? kysyi Särkkä hymähtäen. — Ainoastaan se minusta olisi ihmeellistä, jos se olisi mahdotonta. Viidennellä luokalla — nimittäin jos se ei ole sattunut jo ennen tapahtumaan — rakastuvat melkein kaikki — ja ketkä eivät rakastu viidennellä, tekevät sen kuudennella. Sitten seitsemännellä ja kahdeksannella sitä ei enää niin huomaa, sillä nuorukaiset ovat jo läpikäyneet ensimmäisen koetuksen — he ovat oppineet jo vähän kärsimään.

— Kehen he sitten ovat rakastuneet? kysyi jälleen "Täti" uteliaana.

— Tyttöihin tietysti! vastasi venäjänkielen opettaja rähähtäen, nauruun ja ainakin puolikymmentä kertaa päätään kekauttaen.

Koko seurue nauroi.

— Noo, jaa, kyllähän minä nyt sen arvaan, mutta minä tarkoitan, millaisiin, missä asemassa oleviin tyttöihin? selvitteli "Täti" puolestaan.

— Koulutyttöihin tietysti, tyttökoululaisiin, joita pojat joka ilta naurattelevat "Aleksilla" ja "Espiksellä" ja jos missä, puhui Särkkä.

— Siinä tapauksessa tytöt pitänevät heitä narreillaan, sillä minulla on tunteja myöskin tyttökoulussa siksi paljon, että olisin huomannut, jos heitä jokin sellainen painajainen vaivaisi, puolusti "Täti" asiaansa.

— Vai ette ole huomannut? tokaisi rehtori. — Naisopettajat yleensä — etevimmätkin — taitavat siinä suhteessa olla huonoja havainnontekijöitä. Eräässä yhteiskasvatusta koskevassa kirjassa, jota pidettäneen etevänpuoleisena teoksena, on tekijätär muistaakseni sanonut, että hän pitkällä kokemusajallaan ainoastaan kerran oli huomannut mies- ja naisoppilaan välillä joitakin suhteita.

— Niinpä tosiaankin — jaa — ja siinä kai selitetään, että se on hyvin harvinaista samassa koulussa olevien oppilaitten välillä, mutta että apajat voivat kulkea ristiin eri koulujen kesken, muistutteli Särkkä.

— Hehee, saattaa niinkin olla, kuten Särkkä selittää, mutta on minulla kumminkin kokemuksestani toinen käsitys, sanoi matemaatikko. — Minä olen käynyt yhteiskoulun, ja kun minä olin kuudennella luokalla, niin rakastuin korviani myöten saman koulun viidesluokkalaiseen, ja rakastuipa hänkin minuun — ja niin sitä jatkui kaikessa hiljaisuudessa, suuressa salaisuudessa siksi, kunnes hän tuli kanssani vihkipallin päälle, jonka jälkeen olemme asuneet yksissä.

— Kas niin, siinä yksi elävä esimerkki ja onnellinen esimerkki, huomautti Särkkä.

— Ehkäpä se olikin sitten tuo sinun salaisuutesi, jonka tekijätär on tuossa äsken mainitsemassamme kirjassa kertonut? tiedusteli Malmi.

— Ehkä, mutta useita muita häneltä jäi sitten huomaamatta, myönsi matemaatikko.

— Tietysti minä en tahdo epäillä herra lehtorin kertomusta omasta tapauksestaan, huomautti "Täti" kääntyen matemaatikon puoleen, — ja muutoinkin onhan rouva lehtorskanne ehkä ollut jo tyttönä muita kehittyneempi ja järkevämpi, joten hän osasi ottaa asian vakavasti ja saattaa suhteensa onnelliseen päätökseen, mutta siitä huolimatta uskallan väittää, ettei sellainen tapaus, kuin herra lehtori kertoi, koulutyttöjen puolelta ole suinkaan muuta kuin poikkeuksena.

— Mutta opettajatar myöntää, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, että poikien puolelta se on tavallista?

— Enhän tahdo epäillä, kun te niin väitätte, myönsi "Täti".

— Niinpä niinkin — ja tavallista se onkin. Vai onko tässä opettajajoukossa — anteeksi, minä en tahdo kääntyä opettajattaren puoleen, koska te olette yksin asiaanne puolustamassa, ja muutoinkin on vaikea edes yrittääkään tunkeutua naisten salaisuuksiin — niin, onko tässä miesopettajajoukossa ketään, joka ei olisi ollut rakastunut jo koulun penkillä? Onko ainoatakaan? kysyi Särkkä puheensa lopuksi innostuneena — ja hän innostuikin melkein aina, kun oli puhe kouluasioista "omassa keskuudessa"; muihin asioihin hän puuttui harvoin.

— Minä puolestani olen jo antanut lausuntoni, vastasi matemaatikko yleisen naurun vallitessa.

— Sinäpä, Särkkä, tiukalle panet ihmisen, kun tahdot välttämättömästi tunkeutua toisten yksityisasioihin, vastusteli rehtori Malmi.

— Niin minä tahdonkin, mutta ainoastaan huomauttaakseni, että nykyisten koululaisten kehitys on vallan sama kuin kymmenen, parikymmentä j.n.e. vuotta sitten. Eikö meillä kullakin silloin ollut oma hempukkamme — "Täti" siirtyi pöydän luota ikkunan pieleen — oma tyttökoululaisemme — häh? Eikö ollut? tiukkasi Särkkä. — Te ette vastaa, te vain nauratte, mutta minä näen selvästi — ja eiköpähän neiti opettajatarkin sitä huomaa enemmänkin kuin selvästi — että kaikkien meidän suhteemme on asia tosiaankin ollut sama…

— No mutta, veli hyvä, rauhoituhan nyt sentään, tokaisi venäjänkielen opettaja päätään hetkauttaen ja lyöden Särkkää olalle, — kyllä sinä vieläkin voit rakastua — ja entistäsi ehommasti. Vai ehkä lienetkin jo tosissasi…?

— En, jumalan kiitos! vastasi lehtori.

— Pitäisikö herra lehtori sitä onnettomuutena? kysyi "Täti".

— Enhän toki, kaukana siitä, mutta hitto sen tiesi, jos sattuisi riivaamaan aina siihen määrään, että kävisi hullusti, selitti Särkkä.

— Mitä tarkoitatte sillä, että voisi käydä hullusti? kysyi jälleen "Täti".

— No esimerkiksi, sattuisi saamaan rukkaset — "Täti" käännähti istuimellaan — ja sitten se "kiikertäisi ja kaivaisi" niin, että ihmisen rauha ja työtarmo katoaisivat, puhui Särkkä.

Silloin tällöin oli Emmi-rouvakin käynyt vieraittensa luona ottamassa osaa heidän nauruunsa ja kuuntelemassa varsinkin lehtori Särkän innokkaita lausuntoja, jotka erityisesti näyttivät häntä miellyttävän ja vetävän puoleensa. Nytkin hän istahti hymyhuulisena "Tädin" viereen ja kuunteli korvat hörössä.

— Vai pelkäät sinä rukkasiakin, naurahteli rehtori. — Mies, joka juuri on täyttänyt neljäkymmentä vuotta — siis parhaassa miehuuden iässä — ja joka on terve kuin pukki, pelkää sellaista, jota ainoakaan hänen oppilaistaan ei edes säikähdä!

— Mutta "Mykyräniska" ei jaksa kantaa kovin suurta taakkaa, vastasi Särkkä nauraen ja tavoitteli hartioitaan.

Kaikki remahtivat nauruun. Rehtorskan täytyi oikein kierrellä itseään naurun pakosta, sillä niin somalta kuului tuo koulupoikain antama haukkumanimi Särkän omasta suusta.

— Herra jesta, tiedättekö te sen, että teitä kutsutaan sillä nimellä? kysyi hän.

— Kyllä minä olen sen kauan tiennyt, eikä siinä minun mielestäni ole mitään pahaa, vastasi Särkkä.

— Ei olekaan; voi sentään — ja rouva Malmi aikoi sanoa, että juuri siksi, ehkäpä juuri siksi hän olikin niin miellyttävä, mutta tapasi sanat hännästä kiinni eikä niitä lausunut, vaan jatkoi: — Ja siksipä juuri, jos te tunnette olevanne heikko, teidän pitäisi ottaa itsellenne hyvä toveri, jonka kanssa tulisitte entistänne vahvemmaksi.

— Miks'ei, kunpahan se vain onnistuisi, myönsi Särkkä. — Mutta siihen tarvitaan rakkautta, paljon rakkautta, ennenkuin se onnistuu!

— Oojaa, kyllä sinä vielä rakastut, kun osaat siitä aiheesta noin innokkaasti puhuakin, huomautti rehtori Malmi.

— Kyllä minä siitä puhun, mutta minun tarkoitukseni oli tässä puhua, kuten koko ajan olen halunnut tehdäkin, rakkaudesta — oikeastaan ensi lemmestä — oppilasten kannalta. Ja se on mielestäni tärkeä seikka, puhui Särkkä, kääntäen asian haluamaansa uomaan.

— Se asia kyllä menee edelleen samaten kuin tähänkin asti, huomautti venäjänkielen opettaja.

— Mutta se ei ole oikealla radalla, sen suuntaa olisi johdettava toiselle tolalle. Jos ensi lempi saa pojan uniseksi ja laiskaksi, jos ensi lempi, jonka pitäisi ja joka voi kannustaa elpyvän miehuuden suorastaan ihmetöihin, jos se lamauttaa sen, johon on nuolensa iskenyt, niin silloin eivät asiat tuon samaisen ensi lemmen ympäristössä ole oikealla kannalla. Asianlaita on vallan sama kuin jos hyvä, elinvoimainen taimi olisi istutettu huonoon multaan, jonka tähden taimi ei jaksakaan kasvaa puuksi.

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Ruokasalin ovi avautui selkoselälleen.

— Jahah, virkkoi rouva Malmi, — hyvät vieraat, kello käy jo kahtatoista ja nyt vasta on illallinen valmis. Myöhästyminen on kumminkin mieheni vika, sillä hän ilmoitti minulle asiasta yhdennellätoista hetkellä.

Maukas ruuanhaju tuoksahti ruokasalista eivätkä vieraat odottaneet toista käskyä. Ruokailu näytti olevan mieleen kaikille.

— No, Särkkä, oletko jo unohtanut rakkausasiat? kysyi venäjänkielen opettaja asettaessaan liha-annosta lautaselle.

— Minusta ovat tällä kertaa rouva rehtorskan erinomaiset lihaviiltiöt parempia, vastasi Särkkä kumartaen emännälle.

— Soo, osaatteko tekin mielistellä. Sitä en olisi uskonut, sanoi Emmi-rouva hyvillään.

— Näin hyvän ruokahalun vallitessa, kuin minulla nyt on, en voi olla "mielistelemättä", puhui Särkkä.

Kohta illallisen jälkeen alkoivat vieraat valmistautua lähtöön. Rehtorskalle kaikki toivottivat mitä hauskinta kesää, sillä tuskinpa he häntä ennen maallelähtöä enää näkisivät.

— Jaa, sanoi Särkkä lähtiessään ystävälliselle emännälle, — teillähän on aikomus tänä kesänä matkustella. Ja silloin on teidän poikettava minunkin mökilleni; sitten minä laitan omat "räättini" päivällispöytään.

— Hyvä on, siinä tapauksessa tulemme mielellämme, vastasi rehtorska hymyillen.

— Pitäkääkin sananne, ei se ole leikin asia, huomautti Särkkä.

— Kyllä minä pakotan Kaarlon tulemaan, eikä siinä silloin auta hänen jukistelemisensa.

Särkkä pujahti keittiön läpi rappukäytävään ja kohosi rakennuksen viidenteen kerrokseen.

III.

Pitkän lahdelman perukassa huojui pitkävartinen koivikko vienon kesätuulen puhallellessa. Lehvikko näytti häikäisevän viheriältä auringon autereisessa valossa. Koivikon reunassa rannan puolella oli punaiseksi maalattu pirtti pienen peltopalstan keskellä; rehevä laiho peitti pellon kokonaan, ja siellä täällä näkyi puu- ja pensasistutuksia. Tuvan takana aitauksen ulkopuolella oli kaivo ja sauna, jonka editse johti suora polku parin sadan metrin päässä kulkevalle maantielle. Koivunrunkojen välitse näkyi saunalle punapatsainen, valkoiseksi maalattu portti, jonka takana tuuli tuprutteli maantien keltaista pölyä. Rattaiden tärinää sieltä silloin tällöin kuului tai vilahteli yksinäisen kulkijan valkoinen huivi.

Sellaisessa paikassa oli lehtori Särkän kesäasunto, Pilke. Mistä se oli nimensä saanut, sitä ei Särkkäkään tiennyt, sillä sitä nimeä oli paikka kantanut jo ennen kuin siellä oli mitään rakennuksiakaan. Kun nimestä joskus tuli kysymys, selitti lehtori sen olevan sangen sopivan, sillä "mukavahan tästä koivujen välistä on maailmaa pilkistellä", tai "onhan tämä sellainen pikku pilke koko mahtavasta maailmasta".

Särkkä oli ahkerassa touhussa. Hänen täytyi tarkastella, paljonko puuntaimet olivat kevään kuluessa kehittyneet ja oliko marjapensaista hyvää satoa toivottavissa. Kaikki näytti rehevältä ja hauskalta.

Toisena päivänä kotiintulonsa jälkeen hän ryhtyi saunaa lämmittämään. Ensimmäisen puupanoksen aikana hän hommasi vedet ja vastat, sutit ja saippuat, oljet ja pyyhkeet saunaan. Lisättyään puita tulipesään hän varusti uuninsuun niin, ettei siitä mitenkään voinut tuli päästä tuhojansa tekemään, ja sitten hän lähti tavanmukaiselle retkelleen, jonka oli tehnyt kaikkina saunailtoina viitenä kesänä, minkä ajan hänellä Pilke kesäasuntona oli ollut.

Pilkkeen maa oli lohkaistu Särkän kotitalosta, joka sijaitsi parin kilometrin päässä maantien varrella. Tilaan kuului useita torppia, joista Pilkettä lähin oli saman lahden rannalla parin kolmen kivenheiton päässä, vaikka sankka koivikko esti sen näkymästä. Tänne naapuritorpalle kulki Särkkä saunailtoinaan. Siellä oli vesimylly, ja myllyn vieressä tuvassa asui perheineen nuori mylläri, joka niukoista varoistaan huolimatta piti huolta isästään, vanhasta mylläristä. Ukko oli jo kahdeksannella kymmenellä. Tämä vanhus, Mylläri-Matti, oli Särkän vakituinen saunatoveri.

Kun Särkkä lähestyi myllärin asuntoa, vetäytyi hänen suunsa hymyyn pelkästä hyvästä mielestä, sillä hän tiesi, että vanha mylläri oli iloinen hänet nähdessään ja että se ilo oli vilpitöntä. Olihan Mylläri-Matti koko ikänsä viettänyt Särkän kotitalossa, siellä syntynyt ja kasvanut, ollut renkipoikana ja sitten aikuisrenkinä, nähnyt hänet, lehtorin, lapsena, poikana, ylioppilaana, kantanut hänet saunaan, lohduttanut häntä surullisena ollessa ja opastanut kaikin tavoin, aina tarkoittanut hänen parastaan.

Lehtori pistäytyi pirttiin. Nuori vaimo tuuditti pienokaistaan uneen hiljaisella laululla:

"Piu pau paukkaa…"

Matti-mylläri makasi pöydän takana penkillä. Kätkyt pysähtyi, ja nuorelta vaimolta pääsi vallan väkisin huudahdus:

— Hyvä jumala, onko se tosiaankin lehtori?

Pöydän takaa penkiltä alkoivat miehen jalat hätäisesti laskeutua lattiaa kohti, ja yläruumis näytti tekevän vaikeita ryntäyksiä päästäkseen pystyyn.

— No tässä ollaan, virkahti lehtori.

— Vai jo se poika nyt tuli! virkkoi vapiseva ääni — ja ukko oli vääntäytynyt istumaan.

— Nytpä siitä vaaristakin taas taitaa terve tulla, kun lehtorikin on täällä, puheli vaimo. — Ei sen pää ole kahteen päivään pystyssä ollut, mutt' onpas nyt!

— Mitä, onko Matti-vaari ollut sairaana? kysyi lehtori ja ojensi ukolle kätensä, johon tämä tarttui molemmin käsin, soperrellen:

— Oonpahan minä ollut jos jonakin. Mutt' oikeinpa nyt on taas hyvä mieli, kun sain vielä tuon pojankin nähdä.

Ukon ääni ilmaisi vakituisesta värinästään huolimatta syvää liikutusta, eivätkä kyyneleetkään jättäneet jälkeä kasvoihin tekemättä.

— Olenpa minäkin tätä iloa jo saanut odottaa, virkkoi lehtori vetäen taskustaan ison sikarin. — Ja nyt pannaan tupakaksi!

Kiitellen kahmaisi ukko sikarin käteensä, puraisi pään pois ja otti tulen lehtorin sytyttämästä tikusta. Hyvä tupakka näytti tekevän tarkoitetun vaikutuksen: se tuotti nautintoa ja virkisti. Pian oli kuulumisten kysely ja kertominen täydessä käynnissä.

Vihdoin ehdotti lehtori, että olisi lähdettävä saunaan.

— Tokkopahan minä nyt sinne jaksanen lähteä? epäili Matti.

— Olisipa se jumalan ihme, jos vaari nyt yhtäkkiä jo uloskin uskaltaisi, ihmetteli nuoren myllärin emäntä.

— Kyllä me yksissä voimin jaksamme, kehoitteli lehtori.

— Oiskohan yrittää? tuumi vanhus ja nousi vaivalloisesti seisomaan.

Lehtori tarttui auttaakseen häntä kainaloon, ja vähitellen virkosivat vanhuksen jalat yhä tanakampaan käyntiin. Kun oli otettu paksu ryhmysauva vielä avuksi, niin eipä kulku enää kovin hidasta ollutkaan.

— No ihme ja kumma! päivitteli myllärin vaimo, seuraten menijöitä pihalle. — Se ystävyys se saa ihmeitä aikaan. Taisipa vaari olla vain ikävästä kipeä.

Kenen lehtori Särkkä otti vieraakseen, sen hän kestitsi hyvin. Hän oli isäntä, emäntä ja nöyrin palvelija samalla kertaa; hän oli kohtelias ja huomaavainen jokaista vierastaan kohtaan, olipa se sitten kuka hyvänsä. Mylläri-Mattia piti lehtori ystävänä, vieraana, avuntarvitsijana, oppi-isänä ja oppilaana samalla kertaa, siksipä ei tämän vanhan kunnon miehen osuus kestityksestä ollutkaan vähäinen, kun hän Särkän vieraaksi joutui. Ensin lehtori hänet kylvetti — löylyä heitti kumpikin vuoroon oman tarpeensa mukaan, ja se oli sankari, joka useamman kipallisen lämpöä sieti — sitten kuivasi ja hierusteli turtuneita jäseniä. — Vihdoin istuivat ystävykset saunan seinustalla penkillä alastomina, ruumiit punaisina kuin keitetyt kravut.

— No on se tämä herkkua! virkkoi vihdoin Mylläri-Matti heidän istuessaan penkillä.

— Onpa vainkin, toista tämä on kuin ne Helsingin itkevät kivisaunat, myönsi lehtori.

— Vai itkevät ne pahukset! Mikä niitä itkettää?

— Katsopas, vaari, niissä on kiviset seinät ja katto, ja varsinkin talvella jäähdyttyään ne löylyssä alkavat hikoilla, ja silloin sitä katosta saa vettä niskaansa — ja se se pilaa koko löylyn maun.

— Jopa on silloin sauna pilalla! päätti ukko.

— Pilalla, kuten suurin osa koko Helsingin ihmisistäkin.

— No mikäs niitä ihmisiä riivaa?

— Se liika sivistys, kuten ehkä voisi sanoa.

— Paljo lukeminenko?

— Ei se liikaa lukeneisuutta ole, päinvastoin. Lukeminen puhdistaisi heidän sydämyksiään ja munaskuitaan, mutta se sivistys, mitä he harrastavat, tekee heistä riikinkukkoja, kanarialintuja ja vaikka — tarhapöllöjä.

— Niin on, poika parka, asiat täälläkin.

— Mylläri-Matti vanhan oikeutensa nojalla sanoi tavallisesti lehtoria "pojaksi", vaikka vieraassa seurassa tätä nimitystä välttikin.

— Paperossit ja kirjavat karttuunit kuuluvat nykyään kauppansakin paraiten tekevän. Se Pelsepupin valta vain kasvaa!

Nykyisen sivistyksen turhanaikaista koreiluintoa paheksuen — toinen kaupunkilaisen, toinen maalaisen kannalta — kylpykumppanit siirtyivät pirttiin, jossa nurkkiin asetetut tuoreet koivut levittivät viileyttä ympärilleen. Lehtori pani öljykeittiönsä porisemaan, valmistaakseen vieraalleen kupin kuumaa.

Pilkkeen tuparakennus oli pitkän suorakaiteen muotoinen. Pitkän seinän keskikohdalla, etelään ja lahdelle päin, oli pylväskattoinen kuisti, josta meni ovi eteiseen. Eteisessä oli keskellä lattiaa pöytä ja oven kummallakin puolella ikkuna. Rakennuksen itäpäässä oli pienellä hellalla varustettu keittiö, eteisen perällä makuukamari ja länsipäässä isohko tupa, jossa ei ollut minkäänlaista tulisijaa. Siitä syystä Mylläri-Matti usein huomauttikin, että "siihenkin uunin saisi, jos teettäisi, mutta se poika ei vaan teetä sitä". Huonekalusto osoitti mitä yksinkertaisinta maalaisuutta; penkit seinustoilla ja jakkarat pöytien vieressä y.m. olivat maalaamattomia, mutta hyvin puhdistettuja. Kotoisin ne kaikki olivat joko Särkän lapsuudenkodista tai kotitalon torpista. Mylläri-Mattia varten oli lehtori hankkinut erityisillä mitoilla juurista tehdyn nojatuolin. Se oli verrattain matala, melkein kuin keskenkasvuista varten tehty, jotta ukko saisi jäykistyneet jalkansa mukavasti ristiin, sillä siitä istuma-asennosta hän eniten piti. Mylläri-Matin tultua oli lehtori nostanut tämän arvon esineen melkein keskelle lattiata ja pöydän sen eteen. Ukko istui taaskin, kuin mikäkin rusthollari, valtaistuimellaan, tuprutellen paksuja savuja hyvästä sikarista. Eikä huolten hiventäkään nyt näkynyt hänen hieman pöhöttyneissä kasvoissaan.

Kun varimakeat kahvikupit höyrysivät pöydällä ja kumpikin tarttui kuppiinsa, alkoi lehtori kysellä viimetalvista toimeentuloa.

— Siinäpähän on, jumalan kiitos, mennyt! Huonosti on mylly tosin tuottanut, sillä kahteen naapurikylään on laitettu uusi yhteinen mylly. Mutta Yrjö — se oli nuoren myllärin nimi — on sittenkin keksinyt keinoja haalia kokoon muilta tahoilta, jotta välttämättömintä ei ole puuttunut — ja siinäpä sitä onkin, selitti ukko.

Mylläri-Matin tapoihin ei kuulunut valittelu. Hänen puheistaan päättäen olisi luullut, ettei hänelle koskaan ollut sattunut hätäpäivää. Hänellä oli muka aina ollut välttämättömintä tarpeeksi, joskaan ei liiaksi. Lehtori tosin tiesi, että myllärin perheessä oli ollut välttämättömintäkin usein sangen niukasti. Väki kyllä oli ahkeraa ja työhönpystyvää, mutta myllyn vero isännälle oli huikean suuri, joten myllyn tuottamat tulot supistuivat vähiin. Parempia ansioita sellaisella työllä kuin Yrjön perhe teki olisi kyllä saanut muualta, mutta he eivät raahtineet muuttaa pois rakkaalta myllyltään.

Kesäiseen aikaan tunsi poikamylläri suurta helpotusta, sillä hänen isänsä eleli enimmäkseen lehtorin vieraana. Viimemainittu olisi mielellään kustantanut ukon ainakin koko kesäelatuksen, mutta suoranaisesti se ei käynyt päinsä, sillä ukko ei millään muotoa sivullisilta huolinut lahjoja, melkeinpä hän suuttui, jos lehtori siinä suhteessa teki tarjouksia. Mutta verkoistaan, jotka Mylläri-Matti lehtorille talvisin kutoi, hän sai hyvän maksun. Sekin urakka tosin kävi poikamyllärin kautta siten, että lehtori tilasi pojalta verkot ja poika antoi taas ukon niitä kutoa. Talvisin niitä myllytuvassa pisteltiinkin usein koko perheen voimalla. Ukko, poika ja pojanpoika sekä välistä emäntäkin istuivat iltakaudet verkkokudelmien ääressä Keväisin ennen Helsingistä lähtöään lehtori kävi kalanpyydyskaupoissa ja tiedusteli, paljonko kukin verkkolaji maksoi. Ja sitten hän maalle saavuttuaan otti mylläriltä itselleen verkkoja, minkä tarvitsi, ja loput lähetti maaseudulla kesää viettäville helsinkiläisille kalastajatuttavilleen markkaa paria huokeammasta kuin mitä ne Helsingissä olisivat maksaneet. Jokaisen pennin vähentymättömänä sai mylläri käyttää hyväkseen. Ja niinpä talven pitkään säästyi työn tuloksia myllärin torppaan melkoinen määrä.

Siinä kahvia juodessa ja muun pakinan rauettua kysäisi lehtori:

— Onkos tullut verkkoja kudotuksi? Ukko katsahti kysyjään ja vastaamatta kysäisi vuorostaan:

— Vieläkös ne kelpaisivat?

— Totta kai, kuten ennenkin.

— Taitaapahan niitä olla. Ei sitä viime talvenakaan ole laiskana oltu, ei olekaan, selitti ukko.

— Matti-vaari nyt ei taida työltään saada rauhaa ennen kuin haudassa, virkkoi lehtori vakavasti.

— Työ on siunausta. Kunpahan sitä vain jaksaisi tehdä, niin rattoisasti siinä aika kuluisi. Mutta voimat ovat jo vähissä. Ja oli se suuri siunaus, että saatiin taas niitä verkkoja tehdä, sillä minusta ei ollut enää viime talvena ulkotöihin — eipä ollut enää, sanoi Matti-mylläri pitkäveteisesti.

— Jaksoikos vaari kumminkin istua verkonkutimessa?

— Mitenkäs muuten olisin saanut aikani kulumaan? Jalkojani pöhötytti ja pakotti usein, mutta työssä se tuska unohtui, ja mietinpä jo usein, että jos en enää poikaa näkisi, niin muistaapahan se minua joskus, kun vetää kalasia kutomillani verkoilla.

— Noo, ei hätää, vaari hyvä, kyllä me vielä muutamia kesiä yksissä kylvemme, lausui lehtori reippaasti, huomatessaan ukon viime kesästä koko joukon heikontuneen.

— Mutta kalastajakumppaniksi minusta ei enää ole.

— Astukoon poika tilalle. Eihän nyt ainakaan alkukesästä ole mitään tekemistä myllyssäkään.

Poikamylläri ajoi pihalle, kärryt täynnä verkkoja. Lehtori meni ovelle ja huudahti ihmeissään:

— Mutta mihinkäs nämä mahtuvat?

— Sitäpä arvelinkin, vastasi ukko, joka myöskin kömpi paikoiltaan ja tuli ulos. — Niitä taitaa kerran olla liiaksikin.

— Kyllä ne maailmaan mahtuvat. Mutta ei ole vielä kenellekään tarjoiltukaan, kun arveltiin, että lehtori saa ensin ottaa mieleisensä ja sitten vasta loput annetaan muille, selitti Yrjö. — Isävaari on ollut ahkerassa työssä koko talven, se on yksin kutonut koko joukon kolmattakymmentä.

Ja sitten niitä ryhdyttiin tarkastelemaan ja tuumimaan, mitkä lehtorille paraiten soveltuisivat. Hän asetti niistä itseään varten kymmenkunnan, nouti muistikirjansa ja alkoi sitten sijoitella jälelle jääneitä eri ryhmiin, mitkä voisi lähettää ostajilleen.

— Kylläpähän ne menevätkin aika mukavasti, hän viimein virkkoi.

Poikamyllärin kasvot kirkastuivat, sillä nyt hän tiesi verkoistaan saavansa niiden koko hinnan. Senpä tähden hän kysäisikin:

— Ettäkö lehtori voisi kaikki ne ottaa?

— Kyllä ne hyvin menevät. Minä järjestän ne lähetyksiksi, ja sitten ne hommataan rautatielle, selitti lehtori.

— Oiva kauppa, oiva kauppa, hoki ukko.

— Tämähän on koko omaisuus, tällainen työn paljous! huomautti lehtori.

— On niistä toista sataa velkaa kauppiaalle, sanoi Yrjö. — Se antoi rihmoja velaksi, kun tiesi meillä olevan niin reilun ostajan.

— Milläpäs rahoilla me olisikaan niin paljoa saatu kuin ne vetivät, sanoi ukko.

— No, velka maksetaan, virkkoi lehtori, nouti lompakkonsa ja luki Yrjön käteen kolme satamarkkasta.

— Tässä aluksi, sanoi hän; rautatielähetyksistä saamme jonkun ajan kuluttua loput.

— Onpa tässä meille nyt pitkäksi aikaa, tässäkin, virkkoivat myllärit yksissä tuumin, lehtoria kiitellen.

— Ei tässä ole kiitoksen syytä, virkkoi lehtori vaatimattomasti. — Raha vastaa teidän omaa työtänne.

— Niin, mutta kun se kauppa käy niin mukavasti — ja paljoa parempi hintakin saadaan kuin muilta, selitti Mylläri-Matti.

— Eikös mitä. Te saatte vain sen hinnan, minkä käyttäjä verkoista maksaa, joten ainoastaan välikauppias jää tästä kaupasta hyötymättä, vastasi lehtori.

Varsin tyytyväisinä onnistuneesta kaupasta siirtyivät kauppalangokset pihalta lehtorin pirttiin, missä pakinaa riitti pitkälti. Puhe johtui usein varsinkin työn siunaukseen — ja tässä suhteessa ei suinkaan, kuten lehtori selitti kahdelle hartaalle kuulijalleen, ruumiillista työtä saanut pitää huonompana kuin henkistä. Nykyisin tosin vielä oli olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka pitivät maatyötä tai muuta sellaista ala-arvoisena, ehkäpä halveksittavana, työnä, jota sivistynyt muka ei kainostelematta voinut tehdä, mutta oli tuleva aika, ehkäpä piankin — niin lehtori uskoi —, jolloin ajatteleva, kirjallisesti sivistynyt, oikean sivistyksen saanut henkilö piti kehitykselleen välttämättömänä ryhtyä tuottavaan ruumiilliseenkin työhön.

Näitä jutellessa saapui lehtorin vieraaksi vielä kolmaskin henkilö. Se töytäsi sisään nopeasti kuin nuoli, läähättäen yhtä aikaa sekä suunsa että tuhisevan nenänsä kautta. Oli vähällä, ettei hän langennut pirtin kynnykseen, mutta sai ovenpielestä kiinni ja siinä kiikkuessaan huudahti:

— No voi sun tökkii, että se lehtori on taas tullut! Myllyllä kuulin, ja tottapa se olikin. No mitäs sitä nyt kuuluu ja kuinkas voidaan?

Lehtori selitti parhaansa mukaan kuulumisensa Anna-Maijalle eli Kuppari-Maijalle, kuten tätä viimeksi tullutta vierasta yleisesti seudulla nimitettiin. Tämä sai nyt ottaa lehtorin talossa emännyyden ja keittää itselleen kahvia, jos halusi sitä juoda. Mutta Kuppari-Maija ei ollutkaan niitä, jotka tätä työtä olisivat pelänneet. Pian oli tuli pannun alla.

Lehtorin ja Anna-Maijan elämässä oli yhteisiä muistoja. Ensimmäinen tapaus, minkä lehtori maallisen matkansa varrelta oli voinut muistissaan säilyttää, liittyi läheisesti Anna-Maijaan. Lehtorin ollessa neljännellä ikävuodella oli Särkän talossa aloitettu heinänteko heinäkuun 16 päivänä, sen oli lehtorin isä almanakkaansa merkinnyt. Työväki oli matkalla noin kolmen kilometrin päässä olevalle suolle, joka aina ensiksi tehtiin. Anna-Maija, joka silloin oli piikana Särkällä, kyyditsi suolle hevosella työkaluja ja eväitä. Suuren parkumisen perästä — niin kerrottiin — oli Anna-Maija suostunut ottamaan Samuli-pojan mukaansa ja asettanut hänet taaksensa evässäkkien päälle istumaan. Mutta huolimattomasti ajaja lienee hevostaan ohjannut, koska kärryt kaatuivat kiveen siinä, missä maantieltä poikettiin syrjätielle. Tämän kaatumisen, hevosen nousemisen, kärryjen nostamisen ja uudestaan valjastamisen muisti Samuli elämänsä ensimmäisenä tapauksena koko ikänsä, vallan kuin se olisi eilen tapahtunut. Kerrottiin, että hän oli itseään jonkun verran loukannut, vieläpä valittanut päätänsäkin, mutta siitä hänellä ei myöhemmin ollut aavistustakaan.

— Vieläkös Anna-Maija suostuu vaihtourakoihin? kysyi lehtori.

— Mikä jottei, kyllä vaan! vastasi Anna-Maija.

Hän asui pienessä tuvassa Särkän maalla ja elätti henkeään hieromisella ja kuppaamisella, jos sitä vielä jossain tarvittiin.

Tupansa vuokran hän suoritti taloon työnä joko heinänteossa tai elonleikkuussa, miten talo tahtoi. Muutamana edellisenä kesänä olivat lehtori ja Anna-Maija sovittaneet keskinäiset asiansa siten, että jälkimmäinen kävi kerran pari viikossa pesemässä lehtorin asunnon lattiat, koska asianomainen itse — kuten hän suoraan tunnusti — ei saanut tyydyttävän puhdasta jälkeä, ja lehtori taas puolestaan kävi Särkällä suorittamassa Anna-Maijan possakan. Nytkin sellainen sopimus tehtiin.

Ensimmäisenä kesänä ei isäntä ollut halukas moiseen vaihtokauppaan, sillä "mikä sosilisti se sellainen lehtori on, joka pystyy heinäpieleksiä tekemään tai aumoja latomaan", mutta kun lehtori vain itsepintaisesti heilutteli viikatetta ja teki puhdasta jälkeä sekä pysyi hyvin muiden mukana, niin eipä hänen auttanut. Seuraavina kesinä isäntä jo oli hyvillään, sillä työjärjestys oli hiljaisempaa, ja taisipa työtäkin tulla tavallista enemmän valmiiksi, kun "kirjanoppinut" oli mukana.

IV.

Juhannuksen tienoissa sai rehtori Malmin perhe kesäasuntoonsa Pälvelään vieraan, joka koko kesän ja seuraavan syksyn oli heidän turvattinaan. Se oli ulkomailta opintomatkoilta palannut laulajatar Laura Nord, joka nelisen vuotta oli ollut isänmaansa rajain ulkopuolella.

Laura Nord oli rouva Malmin koulutoveri, muotikauppiaan tytär suurehkosta maaseutukaupungista. Hänen lapsuutensa koti oli ollut ylellinen, sekä vaatetukseen että ravintoon nähden. Uudet, muodikkaat hatut ja leningit valikoimalla valittiin omasta varastosta — ja mitä siellä ei ollut, ostettiin runsailla rahoilla muualta. Viisiluokkaisen tyttökoulun Laura lopetti kahdeksantoistavuotiaana ja vietti sittemmin aikaansa laulellen ja soitellen — ehkäpä suurisukuista miestäkin odotellen, sillä olihan hänellä kaikki edellytykset päästä vaimoksi komealle, hienostelevalle herralle, häntä kun pidettiin perijättärenä, hienon kasvatuksen saaneena ja vieläpä kauniinakin. Yhdeksäntoista, kahdenkymmenen tienoissa olikin tarjokkaita kovasti, mutta ne eivät Laura-neitiä miellyttäneet, ja hänen isälläänkin oli aina ollut jotain vastaan. Mikä oli ennen ollut puotipalvelijana samassa kaupungissa, mikä taas oli liian talonpoikaista sukuperää, millä oli liian paljon sivistymättömiä serkkuja j.n.e. Mutta tytön täyttäessä 21 vuotta kannettiin muotikauppiaan jäännökset kirkkomaahan, pappi piti puheen uutteran miehen muistolle, heitti kolme kertaa multaa kirstulle, luki rukoukset — ja sitten luotiin hauta umpeen. Jälkiselvityksiä seurasi vararikko, joka hajoitteli Laura-neidin suurta vaatevarastoakin entisten kadehtijain käsiteltäväksi. Itse neiti joutui Helsinkiin ja muutamien sukulaistensa avustuksella sai laulunopetusta, aikoen päästä huomattavien suuruuksien joukkoon. Siten hän itse tahtoi raivata tiensä tässä petollisessa maailmassa, joka niin kovakouraisesti alkoi pidellä kokematonta naisparkaa.

Lauran musikaalinen edistys oli sangen tyydyttävä. Parin vuoden harjoituksen jälkeen hän silloin tällöin esiintyi avustajana konserteissakin, ja hänen lauluaan oli aina julkisissa arvosteluissa kehuttu: "neiti Laura Nord lauloi erittäin miellyttävästi", tai: "hänessä on suuria lupaavia edellytyksiä", tai: "toivottavasti hän pian pääsee ulkomaille, että hänen tuoreensuloinen äänensä saisi vieläkin taiteellisemman värityksen" j.n.e. Tällaisia arvostelun palasia hän oli sanomalehdistä leikellyt oikein tukuittain, ja ne loihtivat hänelle tulevaisuuden kuvan niin häikäisevän kauniin, ettei hän niitä lukiessaan voinut huomata minkäänlaisia vastuksen mahdollisuuksia taiteellisella urallaan. Ne saivat hänen päänsä niin pyörälle, että hän neljäntenä harjoitusvuotenaan kieltäytyi antamasta avustustaan "kaikennäköisille nurkkataiteilijoille" ja "musiikkia ymmärtämättömille seuroille". Sitä vastoin hän odotti joka hetki kuin tulisilla hiilillä, että häntä tultaisiin pyytämään jonkun suuren oopperaesityksen päähenkilöksi, kun sellaisia tilapäisesti pääkaupunkiin hommattiin. Ja kerranpa tultiinkin. Kaksi frakkipukuista taiteenharrastajaa tahtoi kerran tavata neiti Laura Nordia. Mitäpä asiaa heillä oli? Niin, he olivat ajatelleet pyytää häntä avustajaksi keväällä esitettäväksi aiottuun oopperakappaleeseen. Ja minkä osan he hänelle olivat aikoneet? Neiti Laura Nord, kuultuaan nimitettävän hänelle aiotun osan, ällistyi sangen kovin. Hänetkö statistiksi? Etteivät häpeä! Frakkipäällyksiset herrat poistuivat noloina.

Tämän tapauksen jälkeen ei kestänyt kauan, ennenkuin pääkaupungin lehdissä oli ilmoitus Laura Nordin omasta konsertista, jonka ohjelma oli "hyvin valittu ja monipuolinen". Mutta ilmoitusten ja uutisten musikaaliset lukijat nostivat katseensa lukemiltaan riveiltä ja hokivat: "Laura Nord, Laura Nord, kuka hän oli, mikä suuruus hän on?" Ja hätäpäissään moni puisteli päätään ja veti sieraimiensa kautta huomattavan kiihkeästi ilmaa sisäänsä, ikäänkuin hajuaistinsa avulla saadakseen aivonsa paremmin toimimaan. Sillä jossakin lukija oli tuon nimen kuullut, mutta missä? Konserttitoimistojen puhelinkellot kilisivät yhtämittaa ja myötäänsä sitä kysyttiin yhtä ja samaa asiaa: "Kuka on Laura Nord?" Parin päivän kuluttua pääsi vihdoin helpotuksen huokaus koko musikaaliselta yleisöltä, sillä lehdissä oli nyt selvittävä uutinen — Laura Nord, joka on etevästi avustanut niitä ja niitä konsertteja ja joka niiden johdosta on saanut hyvin "myötätuntoisia" arvosteluja, antaa oman konsertin — —. Ja sitten oli konsertti, jossa oli "kourallinen väkeä". Yleensä olivat lehtien arvostelut parin kolmen tuuman pituisia, ja niissä sanottiin, että "edellytyksiä taiteelliseen tasoon pääsemiseen näyttää olevan". Mutta eräs ruotsikkolehti ei näin vähään tyytynyt, vaan lasketteli puolen palstan pituudelta — haukkumisia. "Että laulajatar on uskaltanutkin ennen eurooppalaisen hiomisen vaikutusta ryhtyä esiintymään omalla konsertillaan, on — jollemme sano lapsellista — ainakin ajattelematonta. Ja toisekseen — sanokaamme se suoraan — on laulajattarella tuskin mitään edellytyksiä niiden oopperaosien esitykseen, joita hän oli ohjelmaansa ottanut oikein kaksittain. Suomalaiset 'tuutulaulut' sentään menivät mukiin, mutta sellaisten perusteella ei toki omaa konserttia anneta edes meikäläisissä oloissa." Niin siinä oli sanottu ja paljon muutakin, joka sai neiti Nordin pois suunniltaan. Mutta hän tahtoi näyttää noille mielestään muka musiikkia ymmärtäville herroille, että hänestä sittenkin oli tuleva tunnustettu laulajatar. Hän tahtoi hankkia itselleen "eurooppalaisen hiomisen".

Seuraavana syksynä hän matkusti ulkomaille, opiskeli Saksassa, Italiassa ja Ranskassa. Opinnoissaan hän oli uuttera, ja varsinkin musiikin teoriassa hän sai kiittävät arvostelut. Siinä touhussa kului Laura Nordilta neljä vaivalloista vuotta — vuosia, jotka loivat hänen elämäänsä paljon iloa ja surua, paljon nautintoja ja kärsimyksiä, paljon toiveita ja pettymyksiä.

Pariisista palatessaan hän antoi useita konsertteja suurimmissa kaupungeissa. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta olivat ihmiset häntä kohtaan kylmiä, arvostelijat myötätunnottomia tuomitsijoita. Ja murheenmalja oli kukkuroillaan hänen jälleen palatessaan kotimaahansa. Missä oli hänen menneisyytensä, 29 vuotta, jotka hän oli elänyt, — ja mikä oli hänen tulevaisuutensa?

Ystävällinen rehtorska, saatuaan Helsingistä Laura Nordilta kirjeen ja havaittuaan siitä hänen peitetyin sanoin ilmaistun hädänalaisen tilansa, kutsui hänet kesävieraakseen. Suuret eivät Laura Nordin matkavarustukset olleet, kun hän eräänä kesäkuun iltana saapui Malmin huvilan laivalaituriin. Ainoastaan pieni käsilaukku ja kymmenkunnan kilon painoinen pärevasu kuuluivat hänen muutto-omaisuuteensa. Kun rouva Malmi halusi lähettää palvelijattaren noutamaan laivasta muita tavaroita, ilmoitti neiti Nord, että ne tulisivat vasta jälestäpäin.

Kalpealta ja masentuneelta näytti neiti Nord illallisen jälkeen istuessaan Malmin salissa ja kertoessaan aivan ylimalkaisesti ulkomailla saamistaan kokemuksista. Jos todistuksien nojalla voisi taiteilijaksi tulla, niin Laura Nord oli silloin varmaankin laulajattarien ensi rivien edustajia. Ja niin hän sisimmässään itse uskoikin olevansa, vaikka olosuhteiden aikaansaama vaatimattomuus esti hänet ajatustaan ilmilausumasta. Kun tuli kysymys konserteista, joita hän matkansa varrella oli antanut, niin oli varsin helppoa turvautua sellaiseen selitykseen, että suurkaupunkien musiikinharrastajat olivat jo ehtineet muuttaa maalle — niinkuin asianlaita osaksi olikin — joten heillä ei ollut tilaisuutta tulla hänen konsertteihinsa. Arvosteluista ei onneksi puhuttu mitään — mutta sehän olikin verrattain luonnollista, sillä mitäpä arvosteluista, kun todistukset puhuivat niin selvää kieltä. Tosin neiti Nordin ruskeanharmaat silmät saivat omituisen kiillon, kun hän itse näitä arvosteluja muisti, mutta sitä eivät toki muut huomanneet.

Laura Nord oli nyt kaikessa vaatimattomuudessaan, minkä sävyn kohtalon iskut hänen käytökseensä olivat istuttaneet, hauska kesävieras. Hän oli huomaavainen ja avulias. Jo seuraavana päivänä hän tarttui talon askareihin ja avusti rouvaa kaikkialla: keittiössä, puutarhassa, lastenkamarissa. Hänen ennen verrattain täyteläinen ruumiinsa oli laihtunut, tullut hieman litteäksi ja notkeaksi. Vaatetus oli nykyään yhtä yksinkertainen kuin se ennen, vieläpä kouluvuosina, oli ollut ylellinen ja komea. Entisten muistojen perusteella rouva Malmia, ennenkuin hän oli nähnyt kesävierastaan, oli suorastaan epäilyttänyt, tokko hänen oma yksinkertainen taloutensa ja käytöksensä voisi viihdyttää niin vaateliasta vierasta. Mutta kohta Lauran saavuttua hänen epäilyksensä katosi; olihan elämän koulu Lauraankin tehonnut.

Pian nousi kysymys, eikö Laura haluaisi antaa kirkkokonserttia pitäjän kirkossa. Ajatus oli Lauralle samaa kuin oljenkorsi hukkuvalle. Kirkkoherra suostui tuumaan mielellään, vieläpä hommasi säestäjäksi erään lahjakkaan urkujensoittajan, jota hän sitten sai pitää jonkun ajan kesävieraanaan. Konsertista kuulutettiin kirkossa kahtena sunnuntaina, viimeksi samana sunnuntaina, jolloin se jumalanpalveluksen jälkeen annettiin. Lähimmän kaupungin sanomalehdessä oli ilmoitus ja pitkä uutinen, jonka rehtori Malmi oli kirjoittanut, kehoittaen toimeenpanemaan laivahuvimatkan, jotta "uskonnollisen taiteellisen kirkkomusiikin ystävät voisivat saapua tähän harvinaiseen tilaisuuteen".

Konserttipäivänä Laura Nord pukeutui yksinkertaiseen mustaan leninkiin, ja hänet nähdessään rouva Malmi väkisinkin huudahti:

— Herra jestas, kuinka sinä olet viehättävä!

— Niinkö! huudahti Laura Nord vastaan, ja kyynelsilmin he syleilivät toisiaan.

— Mutta pahastutkohan sinä, jos sanon sinulle yhden asian, jota olen itsekseni miettinyt? kysyi rouva Malmi.

— Enhän toki, sano vain! kehoitti Laura.

— Kas, ajattelin vain sitä, että täällä kirkossa on yksinkertaista väkeä, että koettaisit heille laulaakin yksinkertaisesti, jotta he ymmärtäisivät, puhui rehtorska.

— Tietysti, tietysti, kirkkomusiikki on aina esitettävä hartaasti.

— Niin, niin, onhan se luonnollista, että sinä sen ymmärrät. Mutta ethän vain pahastunut?

— Enhän toki!

Kirkko oli melkein täynnä väkeä, ja Laura Nordille kertyi sievoinen säästö. Onnellinen hymy väreili hänen suupielissään, kun hän sai sulkea aarteensa entuudestaan tyhjään laukkuunsa.

Rouva Malmikin iloitsi ystävänsä onnesta, ja itse rehtori, joka tunnusti kykenemättömyytensä taiteellisen laulun arvostelussa, päätteli konserttia erittäin onnistuneeksi.

Vielä samana iltana rouva halusi puhua miehelleen siitä heidän suunnitellusta kesämatkastaan.

— Kaarlo, sanoi hän päättävästi, — nyt sinä heti voit kirjoittaa lehtori Särkälle, että me tulemme hänen luokseen ja että hänen on ryhdyttävä hommaamaan pitäjäänsä kirkkokonserttia.

— Sinä tarkoitat siis, että neiti Nord seuraisi meitä matkoilla?

— Niin, ja antaisi kirkkokonsertteja vaikka kuinka paljon. Ne täyttävät hänen pussiansa, ja itse matkoista hän saa hyvin kaipaamaansa virkistystä.

Rehtorista tuntui ainakin aluksi liian oudolta ajatus, että he lähtisivät kesämatkoilleen vieraan ihmisen seurassa. Mutta kun rouva itsepintaisesti piti päänsä ja selvitti neiti Nordia koskevan puolen tärkeyden, niin rehtori katsoi sopivaksi tällä kertaa taipua. Näyttäen kumminkin jonkun verran epätietoiselta, mitä hänen vaimonsa tarkoitti tuolla erinomaisella huolenpidollaan neiti Nordin suhteen, hän kysyi:

— Mutta mikä sinut on saanut niin kiintymään tähän ihmiseen, jonka kanssa et ainakaan kymmeneen vuoteen ole seurustellut?

Rouva viivytti hetkisen vastaustaan ikäänkuin kooten ajatuksiaan. Sitten hän virkkoi:

— Olen vain ajatellut sitä, että Laura on jo ehkä saanut kyllikseen taiteestaan ja että hän on alkanut miettiä syvemmin muitakin asioita. Luulen, että hänessä on jo naisellisuus täysin kypsynyt.

— Olisipahan ihme, ellei naisellisuus olisi kypsynyt 29-vuotiaassa naisessa! huomautti rehtori.

— On paljon naisia, joissa se ei kypsy koskaan. Ja ennen minä otaksuin, että hän oli yksi niistä, virkkoi rehtorska.

— Kuvitteleeko hän sitten naimisiinmenoa? kysyi rehtori.

— En minä tiedä, mutta uskon hänestä tulevan hyvän aviovaimon.

— Minä muistelen kuulleeni, virkkoi rehtori vähän epävarmana, — että hän olisi aina ollut koko lailla naimahaluinen.

— Sitähän kaikki naiset ovat nuorina ollessaan, soveltuivatpa he sitten perheenäideiksi tai eivät.

— Ja mikä antaa aiheen olettamaan, että neiti Nord erityisesti olisi kypsynyt perheenäidiksi? kysyi rehtori juhlallisesti, kuin olisi ollut oppituolissa ja tusina oppilaita ympärillään.

— Hänen suuri kokemuksensa, vastasi rehtorska puolestaan melkein yhtä juhlallisesti. — Vuosien kuluessa hän on pettynyt usein, mutta hän ei ole lannistunut koskaan, hän on jälleen pyrkinyt eteenpäin, hän on maistanut makeaa sekä karvasta, ja se nähtävästi on taltuttanut hänet siihen uomaan, joka soveltuu perheen-emännälle, sillä tältäpä vaaditaan kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta, keskinäistä ymmärtämystä — ja sangen runsaasti joka lajia.

— Saattaahan tuo kaikki olla totta, mutta toiselta puolen näyttää kokemus olevan sillä pohjalla, että taiteilijaveriset ihmiset yleensä — ja naiset erityisesti — harvoin tai tuskinpa koskaan jaksavat kantaa perhekahleita. Kaikki vakavampi taistelu muuttuu heissä hetkellisyydeksi — he ovat milloin sitä, milloin tätä.

— Mutta jos muutos on niin perinpohjainen kuin Laurassa, niin sen täytyy olla siksi ankaran taistelun tuloksena, ettei entisellä häilyväisyydellä enää voi olla jalansijaa hänen elämässään. Ajattelepas, ettei hän nuorena tyttönä olisi koskaan esiintynyt niin vaatimattomasti puettuna kuin nyt konsertissaan — ja se yksinkertaisuus somisti ja puki häntä sanomattomasti; eikä hän ennen huolinut taloustehtävistä — ne olivat roskaa hänen mielestään — ja nyt hän on kaikesta tuosta "roskasta" niin huvitettu, tahtoo kaikkea oppia perin pohjin, ja kaikkeen hän näyttää pystyvänkin, puhui rehtorska innokkaasti.

Asioita kaikin puolin selvitettyään tekivät Malmit lopuksi matkasuunnitelmansa, johon kuului myöskin käynti lehtori Särkän luona sekä kirkkokonsertti, joka tämän oli valmisteltava jo edeltäkäsin. Vielä samana iltana kirjoitti rehtori Malmi "kunnon virkaveljelleen" kirjeen, jossa selvitteli matkasuunnitelmaansa. Ennen Särkälle saapumistaan matkailijat kävisivät Imatralla, Valamossa, Sortavalassa, Punkaharjulla ja Savonlinnassa, josta sitten poikkeavat Särkän Pilkkeeseen. Konsertti olisi puuhattava niin, että se pidettäisiin heinäkuun toisena sunnuntaina heti jumalanpalveluksen päätyttyä. Sitä varten oli Särkän kysyttävä kirkko, hommattava sanomalehti-ilmoitus ja uutinen, painatettava pääsyliput, hankittava säestäjä y.m. Malmit eivät hetkeäkään epäilleet, ettei tämä hyväsydäminen mies tätä kaikkea mielihyvällä ja aivan perusteellisesti hommaisi.

Jo usein oli Laura Nord rehtorin perheessä kuullut lehtori Särkän nimeä mainittavan. Hänestä oli puhuttu perheen hyvänä, luotettavana ystävänä, erinomaisen tunnollisena, vaikka koko joukon omituisena miehenä. Varsinkin oli Laura huomannut, että rehtorska erityisesti ihaili Särkän suurta vaatimattomuutta ja hyveenä vertaili sitä miehensä "hienosteluun", josta hän ei näyttänyt oikein pitävän. Malmin palvelijatkin pitivät iloa "erakkomaisterin" kustannuksella, vaikkei neiti Nord heidänkään kuullut tästä miehestä koskaan lausuvan alentavaa sanaa. Mutta tämä usein uudistunut nimi, Samuli Särkkä, eli, varsinkin palvelijattarien kesken, "erakkomaisten", sai Laura Nordin hyvin uteliaaksi. Toiset olivat sanoneet, että Särkkä oli "vanha, kumarahartiainen ukko", "mykyräniska", toiset taas, että hän oli mies parhaimmillaan. Mitenkähän sitten lienee ollut?

Särkkä kuului kumminkin olevan hyväpalkkainen lehtori, vieläpä toiset sanoivat häntä varakkaaksikin.

— Varakashan se on, oli sisäpiika kerran sanonut, — kun viitosen antoi juomarahoiksikin!

V.

Oli perjantai. Anna-Maijan eli Kuppari-Maijan piti tulla Pilkkeeseen suursiivousta toimittamaan, sillä se tehtiin tavallisesti perjantaisin, jolloin lehtori Mylläri-Matille saunankin lämmitti. Lehtori kanniskeli jo jakkaroita ja pöytiä ulos, sillä ne kuurattiin aina hiekalla rannassa, kun Anna-Maija saapui mukanaan tukku sanomalehtiä ja pari kirjettä, jotka hän oli ottanut maantien varrelta laatikosta, mihin Särkän talon maitokuski ne kirkolta, meijeristä palatessaan oli jättänyt.

— Jopas lehtorin morsiamelle tuli ikävä, kun oikein kaksin reivein ylkäänsä muistelee, hoilasi Anna-Maija kirjeitä antaessaan.

— No no, ei taida vielä siitä olla hätää, kunpahan vain eivät olisi "karhujen" kirjeitä, vastasi lehtori koettaen muistella, olisikohan hän Helsingistä lähtiessään unohtanut jotain maksamatta.

Mutta pianpa hän hoksasi, etteivät ne Helsingistä olleetkaan.

Toisessa tiedusteltiin, olisiko hänellä enemmän verkkoja, ja ellei ollut, niin hankkisi niitä, ja toisen kirjeen hän taas jo käsialasta tunsi Malmin kirjoittamaksi. Paljonpa siinä jälkimmäisessä hänelle tehtäviä uskottiinkin. Erityisesti veti hänen huomiotaan puoleensa kirjeen loppu, jossa oli kaksikin jälkikirjoitusta:

"Hyvä Lehtori!

Koska mieheni on jo niin pitkälti kirjoittanut, en tahdo vaivata häntä enää monien terveisieni lähettämisellä, vaan lausun ne itse niin sydämellisesti kuin voin! Ettehän vain liian paljon häiriinny suuressa yksinäisyydessänne, jos käymme Teitä katsomassa?!

Emmi Malmi."

Ja toinen kirjoitus, joka näytti olevan hieman vapisseen kynän jälkiä, kuului näin:

"Arv. Herra Lehtori!

Rehtori ja Rehtorska Malmi ovat minulle mitä varmimmin vakuuttaneet, että Te uhrautuvaisuudesta tahdotte minua avustaa valmistelemalla kirkkokonserttiani etukäteen. Ottakaa tästä hyvästä työstänne täten vastaan tuntemattoman sulimmat kiitokset. Toivon, että saan pian lausua kiitokseni suullisestikin.

Laura Nord."

Kun lehtori kirjeen luettuaan käänteli sitä ja hajamielisenä huomautti itselleen, että hän viime aikoina varsin usein oli muistellut rouva Malmia ja hänen tummansuuria silmiään, niin Anna-Maija ohimennessään huusi:

— Hyh, enkös minä sitä sanonut, että ikävissään se ruoja kaksia reivejä lähettää!

— Ooppas tuossa, vastasi lehtori, nousten jakkaralta, johon kirjeineen oli istuutunut, — nyt sitä vasta "Kuppari-muorille" työtä riittää, kun ne värttinän sijaa tulevat katsomaan.

— Vai jo tulevat?

— Jo, jo! Lopeta nyt se puuhasi ja ala pestä seiniä! komensi lehtori.

— Siunaa sun, seiniä! ihmetteli Anna-Maija, tähystellen punaiseksi maalattua rakennusta.

— Ei tietysti ulkopuolelta, mutta sisältä. Minä valkaisen ne maalilla, mutta sitä ennen niiden täytyy olla puhtaat.

Anna-Maija repsasteli aina kovin ketterästi lehtorin edessä ja koki olla hänelle mieliksi, mutta erittäinkin silloin, kun lehtori oli häntä sinutellut, kuten nytkin.

Perinpohjainen puhdistustyö pantiin alkuun jo samana iltana Pilkkeen "päärakennuksessa". Lehtorin suunnitelma oli seuraava: kaikkien huoneiden seinät oli valkaistava liitu värillä, lattiat, penkit ja pöydät kuurattava hiekan avulla, kunnes valkoinen puhdas puu oli kaikkialla hohtamassa, — ja sitten vieraiden tulopäivän aamuna oli lattialle tuotava tuoreita lehtiä ja koivunoksilla ja kukilla koristettava ikkuna- ja ovipielet.

Olipa sitä lehtorilla sinä päivänä puuhaa, kun saunakin oli vielä lämmitettävä. Mutta ajatellessaan Mylläri-Matin vilpitöntä iloa ei hän sitäkään jättänyt tekemättä.

Seuraavana päivänä, joka oli lauvantai, lehtori pukeutui tavallista huolellisemmin ja lähti kunnianarvoisen rovastin pakinoille. Papin virkahuoneeseen saavuttuaan hän istuutui pitkälle puusohvalle erään isäntämiehen viereen, joka odotteli rovastia. Saliin johtava ovi oli hiukan raollaan, ja sieltä kuului ruotsinkielistä keskustelua. Lehtori Särkkä tuli aina pahalle, surumieliselle tuulelle kuullessaan vieraan kielen sorinaa suomalaisten keskuudessa. "Onkohan siellä nyt taas joukossa piikoja, jotka eivät ruotsia ymmärrä ja joilta muka tahdotaan jotain salata?" hän itsekseen ajatteli.

Ikäviä ajatuksia sikisi nytkin lehtorin mielessä hänen kuullessaan ruotsinkielen kajahtelevan supisuomalaisessa kodissa. Sieltä kuului vanhoja ja nuoria ääniä, sieltä kuului miesten ja naisten ääniä.

Lehtorin silmät osuivat katselemaan virkahuoneen kaapin päällystää, jossa paksut pakat kellastuneita sanomalehtiä kehotteli sikin sokin. Mutta niistä vilahteli kaikista ruotsalainen otsake.

Särkkä melkein hymähteli tälle suuren sivistyksen tunnusmerkille.

Samassa astui rovasti sisään silmiään siristellen.

— Mitäs olisi asiaa? hän kysyi. Isäntä halusi papinkirjaa.

— Terve tuloa seudulle! virkkoi rovasti lehtorille, hänet huomattuaan. — Harvoinpa teitä näkee, vaikka asutte melkein kuin naapurissa.

— Ei tule usein liikkeelle lähdetyksi, vastasi lehtori.

Kun isäntä oli poistunut, aloitti lehtori asiansa selittäen, että hän teki pyyntönsä neiti Laura Nordin puolesta. Mutta rovasti aikoi tehdä tenän eikä halunnut luovuttaa kirkkoansa konserttia varten, jossa ehkä laulettaisiin jumalattomia renkutuksia. Särkkä taas puolestaan lateli rovastille koko ohjelman, jonka Malmi hänelle oli kirjeessä selostanut.

— Eihän tässä ole yhtään "jumalatonta" laulua, huomautti Särkkä.

Rovasti lienee seurannut sangen huonosti kirkkomusiikin kehitystä, sillä hän ei uskaltanut sanoa sitä eikä tätä tietäessään, että hänen edessään oli pääkaupungin lehtori. Paikkakuntansa isäntiä hän kyllä olisi kouluttanut nyt kuten ennenkin, olisipa sitten ollut kysymys kirkkomusiikista tai mistä hyvänsä. Nyt hän oli pahemmassa kuin pulassa.

— Ei se "Ave Mariakaan" oikein kirkkovirsiksi sovellu, hän kumminkin tohti huomauttaa.

— Mutta sehän on kaunis rukous, suloinen rukous, ihana rukous! huudahteli Särkkä.

Vihdoin rovasti kutsui avukseen lukkarinsa, joka asui naapuritalossa. Ja kun tämä lipetteli kaikkea hyvää Särkän esittämästä ohjelmasta, toivoen itse ansaitsevansa hyvän palkan säestyksestä, niin rovastikin arvosteli laulut "jumalisiksi" ja lupasi seuraavana päivänä kuuluttaa kirkkokonsertin.

Sitten Särkkä lähetti kaupungin sanomalehteen ilmoituksen ja pitkän uutisen, johon hän sulatti kynänsä kaiken kaunopuheisuuden, sekä tilasi pääsyliput, hankki lipunmyyjän ja muut välttämättömät toimihenkilöt. Kirjoittipa hän kirjeen kaupungin urkurillekin ja pyysi häntä konserttipäiväksi "pistämään toisen tilalleen" ja tulemaan hänen mökilleen, mistä sitten mentäisiin konserttiin.

Särkkä itse lupasi polkea urkuja vaikka kahden miehen voimalla, jos tarvitaan. Antoipa hän urkurille "isällisen kehoituksen" viikon kuluessa harjoitella kaikkien hänen mainitsemiensa "virsien" säestykset niin, että osaisi ne kuin "isämeidän". Niin, ja jos hän hyvin osaisi urkujaan "luirotella", niin voisipa hän soittaa urkukappaleenkin, jotta laulajatar saisi sillä välin "vetää henkeään".

Kotiin palatessaan lehtori kävi joka talossa ja torpassa ja puhui "suuresta ihmeestä, joka tuleman piti seuraavana sunnuntaina". Kaikkialla hän kehoitti ihmisiä tulemaan "kuuntelemaan jumalansanaa sellaisena kuin se ihanan naisäänen tulkitsemana kaikui". Olihan rehtori kirjeessään sanonut Särkälle, että kirkkokonsertin onnistuminen kuulijain paljouteen nähden riippui hänestä ja hänen valmistuksistaan. Ja Särkkä raapaisi usein korvan taustaansa ja huokasi: peijakas, jos sinne ei tulekaan väkeä?

Mutta Särkkä meni kirkkoon seuraavana päivänä ja kuuli omin korvin konserttikuulutuksen. Kirkonmenon päätyttyä hän kulki hevosrivin ohi, ja missä vain vähänkin tutun naaman näki, oli hän heti selittämässä, että veisivät kotikylään terveisiä, että ihmeellinen konsertti pidetään ensi sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa. Isännät ja emännät saavat maksaa 50 penniä, piiat ja rengit pääsevät 25 pennillä ja imeväiset ilmaiseksi. Saman kiertokulun hän teki kirkkorannassakin, missä väki kerääntyi veneisiin pois lähteäkseen. Särkkä lateli uteliaille kaikenlaista.

Ja humua niistä Särkän puuhista syntyikin. Viikon varrella kierteli pitäjällä ja sen rajain ulkopuolellakin kummia kuulumisia kirkkokonsertista. Mikä se on? Naispappi kuuluu olevan! Ja se kuuluu rukoilevan kumman kauniilla äänellä, ja urut kuuluvat koko ajan lirittelevän mitä suloisimmasti soitellen. Mistä kaukaa lienevät tilanneet "urkunihdinkin", ei tämä meidän kuulu osaavan niinkuin pitäisi. Siihen tapaan siitä konsertista juteltiin.

Pilkkeen "päärakennuksen" kaunistamisessa kului Särkältä viikko sangen nopeasti. Torstaina hän sai Malmilta kirjeen, että he pääsevät hänen luokseen vasta sunnuntaina, ja niin ollen on kai sopivinta, että he matkustavat suoraan kirkolle ja vasta konsertin jälkeen tulevat Pilkkeeseen. Kirkonkylän majatalossa olisi heille siis varustettava huone pukeutumisen varalta. Särkkä oli hyvillään tästä tiedosta, sillä hänellä oli nyt tarpeeksi aikaa "hovinsa" kuntoonpanoon. Mylläri-Matin kanssa kylvettiin vielä perjantaina, lauvantaina lehtori tarkasteli kylän suurimman veneen ja lähetti sanan "ystäville ja kylänmiehille", että vene lähtee rannasta sunnuntai-aamuna täsmälleen puoli yhdeksän, ja silloin on kaikkien oltava saapuvilla. Ja olipa sitä väkeä ainakin Särkän kylän osalta. Saatiin työntää teloiltaan toinenkin vene, ja niin syntyi sunnuntainen kilpasoutu, joka maalaisoloissa on mitä viehättävimpiä urheilutilaisuuksia.

Mutta kylläpä särkkäläisten silmät suurenivat kirkkorantaan päästessä. Siellä oli vene veneessä kiinni ehkäpä puolen kilometrin pituudelta.

— No onpas tämä kihupyhä! Totta totisesti en tätä ole nähnyt sitten papinvaalin, ja siitäpä jo on vierähtänyt vuotta viisi kuusi.

Väkeä kuhisi kaikkialla. Kirkon läheisyydessä sitä oli siksi runsaasti, ettei tahtonut läpi päästä. Siinä tuupittiin ja tönittiin, vaihdettiin äkäisiä sanoja jos ystävällisiä tervehdyksiäkin. Monet ennustivat jo, ettei tämä väen paljous kaikki kirkkoonkaan mahtunut.

Majatalossa Särkkä tapasi kaupungista saapuneen urkurin ja Malmit sekä Laura Nordin. Astuessaan eteisestä isohkoon saliin hän ensiksi näki huoneen perällä mustapukuisen, kalpeahkon naisen, joka selaili jotain kirjaa, mutta nosti sitten ruskeanharmaat silmänsä ja loi ne häneen. Mikä ilme tuossa katseessa oli, sitä lehtori ei voinut itselleen selvittää, mutta joka tapauksessa se oli sellainen, ettei hän sitä koskaan voinut unohtaa. Se kuului samanlaisiin tapahtumiin hänen elämässään kuin kärryjen kaatuminen hänen ollessaan neljännellä vuodella, kun Anna-Maija ajoi isolle kivelle tienkään teessä. Kun lehtori koetti eritellä tuon katseen sävyä, niin hän luuli siinä havainneensa tavattoman määrän avuttomuutta, murhetta ja toivoa; se etsi kuin pelastusta, mutta samalla hohti kuin majakka öistä taivalta kulkevalle laivalle.

— Kas, Särkkä, terve! huudahti rehtori Malmi tullen toisesta huoneesta. — Sinähän olet saanut ihmeitä aikaan.

Rehtorska kiiruhti miehensä jälkeen, ja huoneen perällä istuva nainen tuli myöskin Särkkää vastaan.

— Tekö olette lehtori Särkkä? Minä olen Laura Nord, se, joka olen antanut teille ehkä liian paljon hommia. Mutta minä en teitä vielä kiitä, sillä minä en sitä nyt osaisi oikealla tavalla tehdä, koska olen liian iloinen nähdessäni näin paljon liikkeellä ihmisiä, jotka varmaankin odottavat minun konserttiani.

— Toivoisin, ettette koskaan niistä kiitoksista puhuisi, vastasi Särkkä vaatimattomasti.

— Kyllä minä niistä vielä puhun, jos vain huomaan, että opin oikean tavan; ellen opi, niin on minun se ainiaaksi jätettävä, sanoi Laura Nord.

Särkkä alkoi kysellä matkojen hauskuudesta, kääntäen keskustelun toiselle tolalle.

— Meillä on varmaan hauskin osa matkoistamme jälellä, virkkoi rehtorska, ja se on se osa, minkä saamme olla Pilkkeessä.

— Sanokaa sitten vasta Pilkkeestä lähtiessänne, kuinka hupaista siellä on ollut. Vapautta ainakin saatte — siellä ei näe ihmistä pitkiin päiviin muut kuin valkoleninkiset koivut ja kedon kukkaset, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää. Hiekkarannikko aina hymyillen odottelee uiskentelijoita, ja sauna on surupuvussa, ellei sen kiuasta kuumenneta. Tuoretta kalaa lupaan teille yllin kyllin, mutta jos kaupunkilaiseväitä ikävöitte, niin voitte ostaa niitä kirkonkylän herra "hantelsmannilta".

— Oletpa yhtä suorasukainen kuin ennenkin, virkkoi Malmi. — Se on hauskaa. Olet siis tyytyväinen osaasi?

— Tietysti, olenhan nyt valtaistuimellani, kun saan asua omassa "hovissani", vastasi Särkkä.

— Emmepä me herkuttelemaan tulleetkaan, vaan nauttimaan juuri siitä, minkä te niin hauskasti kuvasitte, nimittäin vapaudesta, huomautti rehtorska. — Teidän valtaistuimenne ympärillä on paljon viehätystä.

— Herra lehtori, tahtonettehan siellä minullekin luovuttaa yhden portaan istuimekseni? kysyi Laura Nord. — Ystäväni Malmit ovat pakottaneet minutkin käyttämään hyväkseni vieraanvaraisuuttanne.

— Olkaa tervetulleet, hyvä herrasväki, Särkän valtakuntaan! sanoi lehtori juhlallisesti kuin runoa lausuen. — Minäkin kunnioitan jumalaa ja harjoitan kestiystävyyttä, harrastaen niin ollen Homeroon ylistämiä korkeimpia hyveitä.

Kirkon kellot alkoivat soida kutsuen kansaa jumalanpalvelukseen.

— Menemmekö kirkkoon? kysyi rehtorska.

— Kuluuhan siellä aika hyvin, jollei vain tukehdu kuumuudesta, vastasi rehtori.

Ja sitten lähdettiin kirkkoon. Mutta kirkkomäellä Särkkä erosi seurasta, sanoen olevan muuta tehtävää. Ehkäpä hän myöhemmin sinne vielä tulee, jos sattuu pääsemään.

Särkällä oli omituinen tapa kirkossakäyntiin nähden. Hän ei ollut itsekään itsestään selvillä — toisin sanoen, hän ei tiennyt, miksi hän tässä suhteessa niin omituisesti menetteli. Mutta hän ei käynyt kirkossa koskaan tuttavien seurassa, vaikka hän verrattain usein sinne yksin poikkesi. Ikäänkuin peläten hän ensin hiipi kirkon läheisyyteen ja pistäytyi sitten sisälle aina siitä ovesta, mikä oli vähimmin käytetty ja mistä pääsi johonkin huomaamattomaan nurkkaan istumaan. Koko jumalanpalveluksen ajan hän istui kuin kivettyneenä aivan samassa asennossa, ei hän polvistunut rukoukseen eikä noussut seisomaan muiden mukana. Miksi hän niin teki?

Koettipa hän sitä joskus itselleen selvitellä oikein perin pohjin, mutta huonolla tuloksella. Minä olen huono kristitty, minä olen suuri epäilijä, päätteli hän itsekseen. Onhan toki häpeä sellaisen ihmisen mennä pyhättöön. Oppimaanko minä sinne menen? En, paremminkin arvostelemaan! — Särkkä kadehti ihmisiä, jotka uskoivat lujasti, jotka vakaumuksesta painoivat päänsä rukoukseen ja sydämen pohjasta tunnustivat "minä vaivainen syntinen —". Miten helppoa heidän elämänsä olikaan verrattuna siihen kirvelevään tuskaan, minkä epäilys toi mukanaan.

Hänen ohitsensa kulki sankka joukko kansaa kirkon ovea kohti. Kun Malmit ja Laura Nord olivat kadonneet kirkon pääovesta sisälle, kiersi Särkkä sinne sivuovesta.

VI.

Nähdessään Särkän kirkkoveneen laskevan kotivalkamaan järjesti Anna-Maija kahvipöydän kuntoon pirtin siimeksiselle sivustalle. Ja kun portin saranat narahtelivat lehtorin vieraineen astuessa pihaan, höyrysi kuuma kahvi kupposissa, ja Anna-Maija laahusteli niiaillen tulijoita vastaan.

Soman näköinen oli Pilkkeen pirttirakennus ympäristöineen heinäkuun sunnuntaisessa auringonvalossa. Hyvältä maistui kahvikin paksun maalaispullan kera pitkähkön ruuattoman rupeaman jälkeen. Kun kahvi oli juotu, alettiin tarkastella rakennuksen huoneita. Lehtori johti vieraansa ensin "naisten puolelle", s.o. isoon pirttiin. Olipa se valkoinen ja vilpoisa! Ikkunat olivat avoinna, ja jokaisessa oli kangasverkko jottei itikoita sisälle pääsisi. Peränurkka oli erotettu muusta huoneesta korkealla aidalla, ihan todellisella aidalla, jonka sisäpuolelle oli levitetty valkoinen lakana, jottei aidanraoistakaan voinut nähdä läpi. Aidassa oli pieni kaksipuolinen valkoinen portti, johon oli naulattu julistus: "Sulje portti!"

— Mutta sepä on salaperäisen näköinen laitos! Mikä se on? hoki rouva Malmi.

Särkkä avasi portin ja virkkoi:

— Se on naisten karsina.

Aitauksen takana lattialla oli leveä vuode, pöytä ja pesulaitteet. Vuodealustana oli puolen metrin paksuinen olkikerros, jota valkoiset lakanat ja viltit päällystivät.

— Tämä osasto kuuluu yksinomaan rouva rehtorskalle ja neiti Nordille. "Boigain buoli" on tuolla, virkkoi Särkkä, osoittaen kamariin, jonka lattialla oli samanlainen vuode.

— Onpa täällä mukava loikoilla, onpa tosiaankin, virkahteli rehtori tyytyväisenä.

Laura Nord tunsi joutuneensa hyvien ihmisten seuraan. Rehtorska Malmi oli hänelle usein puhunut omituisesta hyväsydämisestä lehtori Särkästä, jonka käytöstapoihin kuului vaatimattomuus ja joka mielellään avusti kaikkia, jotka hänen apuaan tarvitsivat. Tänään oli Laura tuntuvalla tavalla saanut tuntemattomanakin kokea Särkän hyväntahtoisuutta. Siitä oli todistuksena yli hyvänpuoleiset konsertti tulot hänen laukussaan. Ja entäs tämä luonnonihanuus hänen ympärillään, tämä sydänmaan puhdas rauha, josta hän harvoin, ani harvoin oli päässyt osalliseksi. Mutta eipä hän sitä ennen ollut ymmärtänytkään. Olisipa hänellä ollut usein tilaisuus, varsinkin ennen, kun isä vielä oli ollut elossa, mennä maalle kesäksi. Ja olihan hän joskus yrittänytkin, ollut päivän pari — ja sitten ikävissään palannut kaupunkiin. Ei se silloin viehättänyt. Nyt sitävastoin tuntui Laurasta, kuin hän mieluimmin olisi asunut maalla, tällaisessa hiljaisessa paikassa kuin Pilke, vaikka vuodet läpeensä. Olisipa tällainen oma nurkka, mihin voisi huoletonna heittäytyä asumaan!

Niin, huoletonna! Siinäpä se juuri olikin. Siitä oli pitkät ajat vierähtänyt, kun Laura oli saanut tuntea itsensä niinkin huolettomaksi kuin hän nyt oli. Lähes kymmenen vuoden ajan hän oli saanut elää melkeinpä toisten armoilla. Hänen opiskelunsa Helsingissä ja ulkomaanmatka, nehän olivat kuluttaneet vain vieraita rahoja, sukulaisten, tuttavien antimia. Ja mitä oli joskus ansainnut, se oli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Kaukana oli huolettomuus sellaisesta elämästä.

Mutta olisipa nyt — niin Laura päätteli — oma nurkka, missä saisi mielin määrin nauttia hiljaisesta vapaudesta, niin kyllä hän sille osaisi arvon antaa. Juuri tällainen kuin Pilke, missä koivikon iltatuulen suhinaa säestäisi hietikkorannan laineiden lipinä. Juuri täällä tuntisi itsensä ainakin tyytyväiseksi.

Päivällisen jälkeen vetäytyivät miehet kamariinsa ruokalevolle, mutta naiset lähtivät rannalle kävelemään. Laura Nord oli yhä aikaisemmissa kaihoisissa mietteissään, eikä rehtorskallakaan näyttänyt olevan halua katkaista hiljaisuutta. Vihdoin he tapasivat rannalta lehtorin pienen veneen.

— Menemmekö melastelemaan? kysyi Emmi-rouva.

He työnsivät veneen vesille. Laura Nord asettui airoihin. Hän antoi muutaman sysäyksen veneelle, ja se loittoni rannasta lähtien sitten tuulen mukana laitaseen painumaan pitkin rannikkoa.

— Laura, mitäs pidät tästä kaikesta? kysyi vihdoin rehtorska.

— Tuskinpa osaan itsellenikään sitä selvittää, vastasi Laura Nord. — Täällä on niin tavattoman hiljaisen ihanaa, etten ennen koskaan ole tuntenut tällaista.

— Oletko tyytyväinen näkemääsi? kysyi taas rehtorska tarkastellen salavihkaa Lauran kasvojen piirteitä.

— Olen tietysti… tai mitä sinä tarkoitat? kysyi Laura huomaten kysyjän erityisen ilmeen.

— Minä tarkoitan suoraan sanoen: mitä pidät miehestä?

Rouva Malmi oli jo kauan suunnitellut mielessään etsiä Särkälle kunnon puolison. Se kaikki tapahtui ehkä suuresta hyväntahtoisuudesta. Hän piti paljon Särkästä ja sääli hänen yksinäisyyttään. Tai lieneepä hänellä ollut jonkun verran itsekkäitäkin pyrintöjä tämän asian suhteen. Hän ei voinut koskaan seurustella vapaasti Särkän kanssa, kun tämä oli naimaton mies. Toista olisi ollut, jos hänelläkin olisi ollut rouva. Silloin ei mikään estäisi häntä käymästä Särkän kodissa kuinka usein hyvänsä. Siinä kodissa, missä sellainen mies kuin Särkkä oli isäntänä, saisi aina osakseen virkistävää myötätuntoa.

Hyväsydämiset ihmiset, jos he ovat saaneet päähänsä, että voivat tehdä hyvää toiselle, varsinkin sille, josta pitävät, panevat kaiken alttiiksi saavuttaakseen päämääränsä. Eivätpä he osaa harkita ajoissa, että he saattavat tehdä hyvän sijasta huonon palveluksen. Rouva Malmi kuvitteli usein mielessään, kuinka hyvin hän olisi soveltunut Särkän vaimoksi, paljon paremmin kuin miehelleen, joka vaati häneltä sievistelevää käytöstä ja joka makunsa mukaan hänet puki usein mitä epämiellyttävimpiin vaatteisiin. Särkän mielestä sitävastoin oli kaikki "pakollinen seurustelu" joutavanpäiväistä, kaikki muotihulluus turhanaikaista ilveilyä. Kun sellaisen miehen kokenut nainen saa huoltajakseen, tuekseen ja turvakseen — siten Emmi-rouva mietti — niin hänpä ei halua elääkään kuin ainoastaan vaimoaan varten. Oi sitä sielujen hiljaista sopusointua, kun kaksi elää ainoastaan toisilleen!

Laura ei vastannut rouva Malmin kysymykseen, jonka tähden tämä jatkoi:

— Etkö sinä voisi pitää "tuosta miehestä"?

— En tiedä. Hän näyttää kovin hyvältä mieheltä.

— Niin, mutta hän ei ole ainoastaan hyvä, vaan hän on kunnon mies. Minusta olisi hauska, jos te kaksi menisitte naimisiin.

— Voi hyvä Emmi, mistä sinä tuollaisia päähäsi saat — ja sopisinko minä sitten hänelle?

— Olisiko sinulla suurempia vaatimuksia, kuin mitä hän jaksaa täyttää?

— Ei minulla mitään vaatimuksia ole.

— Niitä — ainakaan itsekkäitä vaatimuksia — sinulla ei saisi ollakaan. Sillä katsopas, minun mielestäni on asianlaita sellainen, että jos toinen uhrautuu toisen hyväksi, niin täytyy toisenkin siinä suhteessa tehdä parhaansa. Avioliitto on kummankinpuolista mukautumista. Tai ellei se sitä ole, niin se on valhe-avioliitto. Puhutaan "akkavallasta" ja "ukkovallasta". Mikä on esimerkiksi "akkavalta"? Se on sellainen liitto, jossa mies ei välitä vaimostaan, vaan antaa tämän elämöidä kuinka hyvänsä, pettääkseen hänet sitä helpommin. "Ukkovallassa" ovat osat vaihtuneet.

— "Tasavalta" minun mielestäni on paras, huomautti Laura.

— Ehkäpä, jos nyt sitten "valtaa" onnellisen avioliiton ehtona voi ollenkaan olla olemassa. Eiköhän se paremminkin ole kummankinpuolista itsensähillitsemistä "vallan" asemesta; ja sitä kysytään toisella kertaa toisen ja toisella kertaa toisen puolelta, selitti rouva Malmi. — Etköhän sinä, Laura, osaa hillitä itseäsi tarpeen vaatiessa?

— Sitä minä toki osaan, vastasi Laura varmasti, — ja osaan minä kieltäytyäkin.

Laura oli tällä hetkellä vakuutettu siitä että hän oli nämä tärkeät kokemukset siksi perin pohjin saavuttanut, että hän milloin tahansa omasta tahdostaan voisi sekä hillitä itsensä että kieltäytyäkin joutavista elämännautinnoista. Hän tunsi olonsa niin lohdulliseksi tämän hurmaavan luonnon keskellä — eikä hän ollut viime aikoina edes ajatellutkaan muuta kuin miten elämänsä järjestäisi, jotta voisi hankkia toimeentulonsa. Voisivatko huolet nyt puhaltautua pois avioliiton kautta, saattaisiko hän ehkä piankin pitää tätä idyllistä Pilkettä, tätä sulorauhaista paikkaa kuin omanaan ja ajatella, että saisi kaiket kesät täällä elellä mielensä mukaan?

Seuraavana päivänä Kuppari-Maija sanoi Särkälle, että hänen oli lähdettävä taloon heinäntekoon, sillä sieltä oli käyty kutsumassa.

— Sopii kyllä, vastasi Särkkä, ja nyt sopii entistä paremmin, sillä rehtori viedään mukaan, ja hän raataa kahden miehen edestä, joten possakka tulee pian tehdyksi.

— Aikooko se lehtori tosiaankin mennä, vaikka vieraat ovat täällä? kyseli Anna-Maija.

— Tokihan minä nyt sellaisessa asiassa sanani mittainen olen, vastasi Särkkä.

Tiistaiaamuna Särkkä retuutteli Malmia hereille kello neljä, mutta turhaan. Tämä vain kääntyi toiselle kylelleen ja nukkui entistään sikeämpään. Särkkä pisti virsut jalkaansa, otti työvaatteet kainaloonsa ja meni pihan poikki portille, minkä hän avasi hellävaroen, jotteivät "pirtin hengettäret" heräisi. Sitten hän kulki nopein askelin maantielle.

Työviikko kului pikaisesti. Aamu- ja päivärupeaman oli Särkkä heinätyössä, iltarupeaman piti seuraa vierailleen. Anna-Maija oli saanut jättää taloudenhoidon melkein kokonaan naisvieraiden huostaan. Hän vain osoitteli, mistä mitäkin tarveainetta saatiin. Rouva Malmi järjesti kaiken, toimeenpanijana hääri Laura Nord.

Aamiaisen kävi Särkkä syömässä kello puoli yhdeksän. Ensimmäisinä aamuina vieraat vielä siihen aikaan nukkuivat, mutta kun he Anna-Maijalta kuulivat, milloin isäntä pistäytyi kotosalla, varustautuivat hekin kuntoon siksi. Niitylle oli matkaa noin puoli kilometriä, ja jopa vieraat sinnekin usein osuivat. Rehtori tunnusteli työkaluja ja yrittelipä niitä käyttääkin. Rehtorska ja Laura kerran pitelivät käsissään haravaa hyvän aikaa ja työntelivät heiniä kokoon sekä kertoivat sen jälkeen päivällisen maistuneen entistään paremmalta.

Perjantaina oli Anna-Maijan määrä leipoa viikon tarpeet. Jo aikaisin Särkän lähtiessä työhön loimusi tuli keittiön uunissa. Taikinapytyt olivat kohoamassa. Kun lehtori painoi pihaportin varovasti kiinni ja samassa katsahti pirtin ikkunaan, näki hän verhojen liikahtavan ja lasin taakse ilmestyvän ruskean silmäparin, joka tervehtien hänelle nyökkäsi. Lehtori nosti lakkiaan ja luikki sitten tiehensä. Hänen saapuessaan aamiaiselle oli pöytä kukilla koristettu; sen järjestämistä viimeisteli Laura Nord kiireisessä touhussa. Kahvitarjotin oli varustettu myöskin valmiiksi, ja sille asetetut vehnäkakut olivat tavallista monipuolisemmat ja runsaammat.

— Hyvää huomenta, neiti Nord, ette varmaankaan ole nukkunut viime yönä hyvin, koska olitte jo niin aikaisin ylhäällä tänä aamuna? sanoi lehtori.

— Hyvää huomenta! Olen nukkunut erinomaisesti, ja siksipä jaksankin nousta aikaisin. Teidän terveelliset elämäntapanne vaikuttavat, onnellista kyllä, syrjäisiinkin. Ja nythän sitäpaitsi on nimipäiväni.

— Soo, mikäs päivä sitten tänään on? kysyi Särkkä.

— Alicen päivä, se on toinen nimeni.

— No, koska niin on, niin velvollisuuteni ja pyhä oikeuteni vaatii minua toivottamaan teille, minun vieraanani, hyvin paljon onnea.

— Oo, te teette sen vain velvollisuudesta?

— Nähkääs, hyvä neiti, minä en ole koskaan voinut tehdä enempää kuin velvollisuuteni ja harvoin olen senkään jaksanut täyttää. Minun ehkä tällä kertaa olisi sopinut sanoa "hauskan velvollisuuteni".

— Siinä tapauksessa kiitän teitä sydämellisesti ja tunnustan samalla, että tämä nimipäivätarjoilu tapahtuu teidän kustannuksellanne, sillä vehnäpullat ja kahvi ovat teidän omaisuuttanne.

— Mutta luulenpa, etteivät Kuppari-Maijan kädet ole noita kauniita kakkuja muovailleet, eivätkä ne tällä kertaa ole minunkaan mestarinäytteitäni, virkkoi lehtori leikillisesti.

— Osaatteko te leipoa? kysyi Laura ihmeissään.

— Elämä opettaa kaikkea, kuten tikanpojankin puuhun kapuamaan. Omaa leipomaani syön itse mielelläni, vaikka vieraille en sitä halusta tarjoa.

— Teidän tulee ottaa itsellenne vakituinen leipoja.

— Niinpä pitäisi tehdä, kun siihen olisi aikaa, mutta aikaakin on niin vähän, että se kuluu muuhun touhuun.

Hätäisesti syötyään tarttui Särkkä erikoisen kiivaasti kahviin ja vehnäsiin.

— Miten korkealle te leipomataitoni arvostelette? kysyi Laura uteliaasti.

— Nämä ovat erinomaisia!

— Jos todellakin ovat hyviä, niin se on rehtorska Malmin ansio, sillä minä olen oppinut taitoni häneltä.

— Jaa, jospa sellaisia naisia olisi enemmän tässä maailmassa! virkahti lehtori kuin ajatuksissaan.

— Siinä olette oikeassa, herra lehtori, hän on todellakin ihannenainen.

Mutta Särkkä ei enää siitä asiasta puhetta jatkanut, hän luuli sanoneensa jo liikoja niinkin. Sen sijaan hän virkkoi:

— Te olette hyvä oppilas! Toivottavasti olette leiponut niin paljon, että riittää pyhän ylikin — ja ellei riitä, niin leipokaa uutta. Pyhäisin täällä käy välistä naapureitakin.

— Onko täällä seuraakin kesäisin? kysyi Laura jälleen, ja hänen äänessään helähti entistään tuttavallisempi sointu, joka vaikutti Särkkään avomielisyyttä herättävästi.

— On kyllä, on sellaista yksinkertaista, hyvää, vaatimatonta seuraa, joka minua erikoisesti miellyttää, vastasi hän. — Minä kutsun parhaan naapurini tänne jo tänä iltana. Sanokaa sitten, mitä hänestä pidätte.

— Ja minä keitän hänelle hyvän kahvin!

— Senpä Mylläri-Matti ansaitseekin. Kuullessaan tuon jonkun verran omituisen nimen tunsi Laura pientä pettymystä, mutta eipä hän sitä millään tavoin ilmaissut. Särkän omituisuudet alkoivat vain vetää häntä puoleensa ja herättää hänen uteliaisuuttaan yhä suuremmassa määrässä. "Hän on itsenäinen mies eikä anna minkään asian mielipiteitänsä ja menettelyänsä muuttaa", oli rehtorska sanonut. "Ihmiset eivät ole hänelle rasitukseksi eikä hän muille!"

Lehtorin mentyä Laura kiintyi taloustoimiinsa kiihkeästi. Hän tahtoi työskennellä "hänen" ja vieraitten viihdytykseksi. Aika kului siten nopeasti ja huomaamatta; hän oli iloisemmalla mielellä ja hymyili viehättävämmin kuin ennen. Ja missä rehtorska ja hän olivat kahden, siellä kietoutui aina keskustelu Särkkään. Kummankin mielestä tämä oli kaikkine omituisuuksineen kunnioitusta ja ihailuakin ansaitseva mies. Ja kuinka hyvin ja helposti häntä saattoikaan ymmärtää!

Anna-Maija oli vieraisiin kovasti ihastunut. "Kun ne minuakin, mokomaakin kupparimuoria, pitävät kuin vertaisenaan, sanovat: olisikos Anna-Maija nyt niin hyvä ja hyvä ja hyvä — ja: jos nyt sopisi tehdä niin ja niin ja niin — —", kehasteli Anna-Maija myllytupalaisille vierasten käytöstä. Kaikessa Laura kysyikin neuvoa Anna-Maijalta. Eräänä aamuna oli tämä tuonut vattuja aamiaispöytään ison tuohisen. Laura oli heti tiedustellut, mistä niitä sai poimia; Anna-Maijan oli hänelle paikka osoitettava. Ja heinäkuun helteisen päivän paahteesta huolimatta Laura lähti marjaan; hän tahtoi valmistaa hyvän päivällisen "hänelle" ja "hänen" vierailleen.

Kun työssä on rakkautta, vaikkapa vain hetkellistä ja haihtuvaakin, niin kyllä se sujuu. Tuskinpa koskaan ennen oli Laura marjoja poiminut — mahdollisesti joskus suuhunsa pistääkseen. Nyt hän poimi niitä oikein tosissaan, ja ne pyöriskelivät niin sukkelasti hänen hentojen sormiensa lomitse. Tuskinpa niistä omaan suuhun joutui ainoatakaan. Tuoppi täyttyi nopeasti — ja kun se oli täynnä, kaatoi hän sen koriin. Hänestä tuntui niin omituiselta, levolliselta, vieläpä hyödylliseltäkin tuo työ; nuo punaiset marjat, ne olivat kuin hänen omaisuuttaan. Kertoessaan "hovinsa" historiaa oli Särkkä maininnut, että hänellä oli marjassakäyntioikeus ja metsästysoikeus kaikilla Särkän tilaan kuuluvilla mailla. Tämä oikeus oli kiinnitetty — se oli "hänen", Särkän, oikeutta. Miksipä sitten ei hänenkin, Lauran? Työstä palattuaan, ja ennenkuin oli edes käynyt vieraitaan tervehtimässä, lehtori pani saunansa lämpiämään.

— Katsokaapas kotoista kylyäni, kuinka se jälleen on joutunut kunniaansa pitkän viikon synkkänä seistuaan! huudahti lehtori pihaan tullessaan ja osoittaessaan saunaa, joka suitsi paksua harmaata savua jokaisesta pienimmästäkin raosta, mikä salvaimissa löytyi.

— Perjantai on sinun saunapäiväsi? kysyi rehtori.

— Niin — ja Mylläri-Matin. Sinä saat tänään kunnian olla kolmantena, jos haluat, vastasi Särkkä.

— Enpä minä ole ollut suomalaisessa saunassa ainakaan kymmeneen vuoteen, virkkoi Malmi. — Ei minun pääni kestä sellaista kuumuutta.

— Ne herraspäät ovat kovin heikkoja! huudahti Särkkä.

— Minun pääni kyllä kestää, huomautti rehtorska.

— Kyllä minunkin, sanoi Laura Nord.

Mylläri-Matilla oli kylvyn jälkeen juhlailta. Hän oli seuran huomatuin henkilö. Särkkä oli kantanut hänen nojatuolinsa ison pihakoivun katveeseen, ja sinnepä varusti Laura kahvipöydän myöskin. Koko seurue asettui ukon ympärille. Hänen kunnianarvoinen vanhuutensa, jonka huomaamiseen Särkkä oli antanut aiheen, herätti kaikissa myötätuntoa. Ihmiset ovat kuin lammaskatras, joka aina ja kaikkialla tarvitsee kellokkaansa. Kuinka monta kunnianarvoista vanhusta kuljeksiikaan tuolla tanhuoilla ja maanteillä saamatta mitään huomiota osakseen! Eipä heille edes veräjää aukaista, jos ovat kykenemättömät itse sitä tekemään.

Laura palveli Mylläri-Mattia kuin tämä olisi ollut hänen vanha rakas isänsä. Ukon avuttomuus, lapsellinen avuttomuus, se eniten hänen huomioonsa vaikutti. Eipä ukon polvikaan enää ilman apua tahtonut nousta toisen polven päälle. Kerran Laura senkin huomasi ja vaihtoi vanhuksen ristissä olevia polvia. Näillä teoillaan hän saavutti Särkän hiljaisen, hyväntahtoisen ihailun ja kunnioituksen. Laura ei ollut enää hänen mielestään ainoastaan kristillinen kirkko taiteilija, vaan uhrautuva kanssaihminen, joka ymmärsi muita, ymmärsi varsinkin yksinkertaista kansaa. Sinä iltana vaihtoivatkin lehtori ja Laura keskinäisen ymmärtämyksen ensimmäiset salaiset katseet.

Mylläri-Matti poltteli tyytyväisenä sikariansa ja tutustui pian vieraisiin lehtori Särkän leikillisen hyväntahtoisuuden opastamana.

— Tuo ryökkinäkös se nyt on sen lehtorin morsian? kysyi ukko aivan luonnollisesti Särkältä, Lauran kaataessa kahvia kuppeihin, osoittaen sormellaan Lauraa.

— Pitäisikö minulla vaarin mielestä vielä olla morsiankin? kysyi Särkkä vuorostaan.

— No kah, se Anna-Maijahan sitä tässä viime viikolla hoki, jotta morsian taitaa tulla rukin sijaa katsomaan.

— Rupeaisiko Matti-vaari sitten puhemieheksi? kysyi jälleen lehtori, vilkuttaen veitikkamaisesti silmäänsä rehtorskalle.

Lauran käsi vavahteli, ja hän vilkui hämillään ympärillensä. Melkeinpä teki hänen mielensä jättää tarjoilu sikseen.

— Tottahan minä puhemieheksi; saanpahan vielä roimapaidan vanhoilla päivilläni, vastasi Mylläri-Matti.

Rehtorska yhtyi nyt leikkiin, huomatessaan Lauran epävakavan aseman.

— Laura, antaisitko sinä tälle vanhukselle paidan, jos hän ottaisi puhuakseen sinunkin puolestasi? kysyi hän.

Mutta Laura ei vastannut; tässä leikissä oli hänen mielestään liian paljon totta. Lehtorska jatkoi:

— Mutta minä lupaan valmistaa teille, arvon vanhus, parhaan paidan, minkä osaan, jos käytätte mahtianne tämän asian hyväksi.

Mylläri-Matti katsella mulkoili Särkkään kahden vaiheilla, mitä tekisi. Lopuksi hän virkkoi:

— Kyllähän tämä mies on miesten parhaita!

— Onkos "ryökkinää" vastaan mitään muistuttamista? kysyi rehtori Malmi.

— Eikös ja mitä! Kovin on höyli ryökkinä. Taitavatpa olla kuin luodut toisilleen.

— Sitä minäkin olen ajatellut! huudahti rehtorska.

Anna-Maija tuli ilmoittamaan, että sauna oli "kuurattu" ja siellä oli kaikki kunnossa naisia varten. Lauralta pääsi helpotuksen huokaus; hän katsahti Särkkään, jonka silmät olivat häneen kiintyneet. Kummankin suupielissä värähti vieno hymy, joka oli kuin kaukaisen salaman välähdys. Kaikesta huolimatta he olivat jälleen askeleen toisiaan lähempänä.

VII.

Pekka Kontio oli matkustanut kotiinsa maalle tapaamatta sitä, jota hänen sydämensä halasi. Koko alkukesän hän kuljeskeli metsissä omiin kaihoisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Ei maistunut ruoka eikä uni. Äiti koetti häntä lohdutella kysellen, mikä häntä vaivasi tai mistä paikasta hän tunsi itsensä kipeäksi. "Mikäs hätä sinulla on, poika? Elä joutavia murheita kanna, kun kerran luokaltakin pääsit!" tyynnytteli äiti kerrankin, kun huomasi Pekan pahantuuliseksi. Mutta ne puheet vain ärsyttivät poikaa, ja yhä useammin hän vetäytyi yksinäisyyteen päiväkausiksi.

Usein oli Pekan kainalossa lehtori Särkän hänelle lainaama historian oppikirja, kun hän metsäisille matkoilleen lähti. Toisinaan hän sitä selaili, mutta monesti se palasi kotiin avaamattomana. Juhannuksen tienoissa pälkähti Pekan päähän jotain, jonka kiduttava ikävyys oli hänen ajatuksiinsa istuttanut. Hänen täytyi kesän aikana tavata Aini Rasi! Mutta miten? Lehtori Särkän lainaama historia opasti siihen tien. Yks' kaks' hän lukisi historian, lukisi sen selväksi kuin viisi sormea — ja sitten veisi kirjan lehtorille. Olisihan se oikeata asiaa. Samalla matkalla sopisi poiketa Ritalan pappilaankin, Ainin kotiin.

Tuumasta toimeen. Päätös kypsyi hänessä yhtäkkiä niin varmaksi, että hän ryhtyi sitä heti toteuttamaan. Oikein tosissaan otettuaan kirjan käsiinsä hän luki jo ensi päivänä selväksi viisi lehteä. Työ ei tuntunutkaan raskaalta, kun sen takana häämötti niin kaunis päämäärä. Illalla sänkyyn mentyään hän vielä mietti lukemiensa paikkojen sisällystä, ja kun jotain oli epäselvänä, tarttui hän uudestaan kirjaan. Toisena päivänä hän teki sen huomion, että lehtori oli piloillaan hänelle sanonut, ettei hänen tarvinnut muistaa niitä vuosilukuja, joiden alla oli sininen viiva, kunhan hän vain katselisi tarkoin niitä, joiden alla tuo viiva oli. Mutta sellainen viiva olikin kaikkien tärkeämpien vuosilukujen alla.

Omituinen viehätys lumosi Pekka Kontion hänen seurustellessaan historiallisten tietojen kanssa. Kirja ei unohtunut häneltä enää hetkeksikään. Ja kuinka helppo siitä oli tietoja ammentaa! Hän tutki kaikki Särkän tekemät muistiinpanotkin ja otti huomioon reunuksiin merkityt numerot, jotka viittasivat mielessä pidettäviin paikkoihin muilla sivuilla. Olipa se tosiaankin ollut viisas keksintö, minkä lehtori Särkkä oli tehnyt hänen hyväkseen.

Oppilas loma-aikoina harvoin muistelee opettajiaan. Mutta Pekka Kontio muisteli nykyään lehtori Särkkää sangen usein. Hän kuvitteli mielessään, miten hän saapuu tämän kesäasunnolle, antaa hänelle takaisin hänen kirjansa ja uskaltaa silmiin katsoen lausua:

"Kiitoksia lainasta, tässä on kirja! Nyt minä osaan historiaa ainakin kahdeksan edestä."

Lehtori vain hymähtää ja sanoakseen jotain virkahtaa ehkä:

"Vai niin, pojan porpana, oletpahan pitänyt sanasi!"

Kolmisen viikkoa oli Pekka uskollisesti lukenut. Neljännellä hän pani polkupyöränsä hyvään kuntoon, kääri historian oppikirjan puhtaaseen paperiin ja sälytti sen muiden matkakompeittensa mukana laukkuun.

— Lähdenpähän näyttämään lehtori Särkälle, että osaan historiaa, virkkoi hän vanhemmilleen.

Matka osui etelää kohti. Yön ajettuaan hän joutui sen talon kohdalle, missä Paavo Tuunainen asui. Ei oikein mieli, tehnyt toveria tervehtimään, mutta kun kerran matka noin läheltä osui, niin saipa häntä sisälläkin pistäytyä. Paavo ilostui sangen suuresti nähdessään Pekan, jota ei hevillä päästettykään talosta lähtemään. Pekan täytyi viipyä koko vuorokausi, ja seuraavana päivänä lyöttäytyi Paavo mukaan. Matkan varrella he usein pysähtyivät lepäämään, söivät eväitään ja uiskentelivat jokaisessa purossa ja lahdelmassa, mikä tien viereen sattui. Yönsä he makasivat heinäladossa.

Aamupäivällä heidän saavuttuaan Pilkkeeseen oli "päärakennus" autio ja tyhjä. Vieraatkin olivat sieltä viikko sitten lähteneet. Kotvasen turhaan odoteltuaan he läksivät läheiseen koivikkoon, osuivat sieltä myllytuvalle ja saivat tietää lehtorin olevan heinänteossa, mutta että hän kello kahden jälkeen palaa kotiinsa.

Koko yhdessäoloaikanansa eivät kumppanukset kertaakaan olleet keskustelleet Pekan ja Ainin välisistä asioista eikä siitä kepposesta, minkä Paavo oli Pekalle tehnyt. Mutta nyt heidän odotellessaan lehtoria ja kävellessään maantiellä kysäisi Paavo yht'äkkiä:

— Käytkös Ainin luona? Täältä ei ole sinne pitkä matka.

— Mitäpähän minä siellä tekisin, vastasi Pekka koettaen näyttää niin levolliselta kuin mahdollista.

— Eihän se rakkaus ole mikään potaatti! huudahti Paavo.

Mutta samassa hän voimakkaan iskun vaikutuksesta kellahti päistikkaa mutaiseen maantien ojaan.

— Vai semmoisia perunoita sinulla onkin, ähki Paavo ja kiepsahti takaisin tielle, syleksien mutaa suustaan. — Odotapas, senkin hupsu, kun et leikkiä ymmärrä!

Alkoi kiivas jälekkäinjuoksu. Paavo oli usein saavuttamaisillaan pakenijan, mutta äkkinäisellä käänteellä tämä toistaiseksi pelastui joutumasta kiinni. Hiki valui virtanaan kummankin otsalta, maantieltä tuprusi sankka pölypilvi ilmaan. Pekan voimat väsyivät ennen, Paavo tempasi hänet takaapäin syliinsä ja alkoi häntä retuuttaa maantien ojaan, Ähkien ja puhkien hän sai hänet selälleen ja alkoi toisella kädellään nyhtää irti mutaista turvetta. Silloin kiepsahti Pekka vatsalleen ja alkoi potkia päällään istuvaa vastustajaansa. Leikistä alkoi koitua ihan täysi tosi. Paavon nyrkki kohosi korkealle ja laskeutui vinhasti Pekan niskaan, korvallisille ja päälakeenkin; toinen käsi pusersi päätä mudakkoon.

— Syöppäs nyt itse sitä, mitä aioit minulla syöttää! huudahteli Paavo kiukuissaan.

— Tuunainen, sinä olet raaka kuin Polyfemos; ei sinusta ole Proteuksen kesyttäjäksi! kuului jykevä ääni maantieltä.

Ällistyneenä katsahti Paavo ylös. Siinä seisoi Särkkä hänen edessään. Häpeissään kömpi kumpikin opettajansa luo häntä tervehtimään.

— No, mistä vihat, kunnon naapurit? kysyi Särkkä leikillisesti.

— Ilmanpahan vain tässä aikamme kuluksi kisailtiin, selitti Tuunainen. — Pekka aikoi minulla syöttää sammalta, mutta saikin itse sitä ehkä runsaammin.

— Taisipa siinä leikissä olla vähän tottakin? virkkoi Särkkä.

Paavo katsahti Pekkaan, joka näytti hyvin hätääntyneeltä. Eikä heistä kumpikaan vastannut lehtorin kysymykseen.

— Minä tulin tuomaan takaisin sen lehtorin kirjan, sanoi Pekka vihdoin, koettaen painaa unohdukseen koko edellisen jupakan.

— Jaa historianko? Onkos se päässä jo?

— Pitäisipä olla, vastasi Pekka rohkeasti. Särkkä piti pojat vierainaan. Hän kyseli heiltä heidän kesäkuulumisiaan ja olivatko he kotitöitä tehneet pelloilla ja niityillä. Kun hän kuuli, ettei kumpikaan ollut edes yrittänytkään koko kesässä sellaisiin toimiin ryhtyä, niin hän tokaisi:

— Siinä tapauksessa te sitten hyvin jaksatte auttaa minua muutaman päivän. Nähkääs, asia on sellainen, että erään torpan mies tässä lähellä on ollut sairaana koko kesän, torpan naisväen on täytynyt olla pitkät ajat talossa possakassa, joten omat työt heiltä ovat jääneet kokonaan tekemättä. Huomenna me aloitamme heidän heinäntekonsa. Eikös niin?

Yksimielisesti myöntyessään lehtorin ehdotukseen eivät Pekka ja Paavo tienneet, oliko se heistä mieluista vai vastenmielistä. Ensimmäinen ikävyys heitä kumminkin kohtasi jo seuraavana aamuna, kun lehtori herätti heidät kello viideltä. Silloinpa vasta uni olisi maistunut! Mutta pian virkosivat nuoret voimat, ja reippain mielin he seurasivat opettajaansa työmaalle. Ensin noudettiin työkalut siitä torpasta, jonka niitylle oltiin matkalla. Torpan vanha muori siunuusteli ja kiitteli jumalaa, kun tällainen onni heitä onnettomuudessakin kohtasi. Sairas mies taas sanoi aikansa kuluksi ryhtyvänsä miettimään keinoa, millä tämän hyvän työn voisi terveeksi tultuaan lehtorille palkita. Jottei tarvitsisi enempää kuulla liikanaisia ylistyksiä, kiiruhti lehtori pois torpasta.

Niitylle päästyä iski Särkkä ensinnä terävän viikatteensa heinään; se soiden suhahti — ja kaunis lako syntyi heinikkoon. Sitten hän löi toiseen suuntaan… ja sitten taas…

— Tulkaa pojat perästä, osaattehan toki niittää! virkahti hän.

Vaivalloiselta tuntui niittäminen varsinkin Paavosta, joka jo kauemmin koulua käydessään oli saanut ruumiillisen työn unohdetuksi. Särkkä pysähtyi kovastamaan viikatettaan, samalla tarkastaen työtoveriensa jälkeä.

— Kyllä siitä hyvä tulee, kunhan vain on kärsivällisyyttä, lohdutteli hän. — Huomenna se sujuu jo itsestään. Ottakaa kaidat eteykset, ettei rupea väsyttämään.

Pienehköön niittyyn oli jo syntynyt tuntuva lovi, kun Särkkä ehdotti, että ottaisivat oikein istuntalepuun. Samassa hän veti esille paperossilaatikon ja tulitikut. Särkkä poltteli verrattain harvoin, mutta silloin tällöin tuntuivat savut hänestä hyvältä. Sytyttäen paperossin hän kysyi:

— Olettekos te tupakkamiehiä? Kumpikaan ei vastannut.

— Niin, jatkoi Särkkä, hyväpä olisi, ettette polttaisi. Minun lapsuuteni aikana ei ainakaan minun kotonani tiedetty, että tupakanpoltto oli terveydelle vahingollista. Pidettiinpä sitä vielä miehuuden merkkinäkin. Nyt sitävastoin on miehuullisempaa olla polttamatta. Kun nuorena siihen ei totu, niin vanhempana ei enää viitsi totuttautuakaan. Minun vereni tottui nikotiiniin jo varsin nuorena. — Poltatteko te paljonkin?

Pojat tunsivat olotilansa hiukan noloksi. Olihan Särkkä heidän opettajansa, ja kielsihän koululaki heiltä tupakanpolton. Mutta toisaalta olivat he tässä nyt kuin työkumppaninsa kera, heillä oli nyt muitakin yhteisiä pyrintöjä kuin koulutyöt. Eipä tähän tilaisuuteen sopinut koululakia sovelluttaa. Ja turhaapa olisi ollut asioita kaunistellakaan.

— Olen minä vähän silloin tällöin poltellut, vastasi Paavo Tuunainen vihdoin. — Se on niin merkillistä, että kotioloissa, täällä maalla, missä se olisi vapaampaa, ei sitä tee niinkään usein kuin kaupungissa kouluaikana.

— Ja ehkäpä enimmäkseen vain toverien seurassa? huomautti lehtori.

— Niin taitaa olla, myönsi Paavo.

— Mutta ylipäänsä et siihen vielä suurtakaan kiintymystä tunne?

— No enpä juuri.

— Siinä tapauksessa heitä se kokonaan pois ja koeta saada toverisikin se lopettamaan. Silloin teet sekä itsellesi että heillekin hyvän palveluksen. Ja jospa he alussa ajattelemattomuudessaan hiukan sinua pilkkaisivatkin pikkumaiseksi tai muuksi sellaiseksi, niin ole vahva uskossasi ja tee uuraasti työtä — ja saat olla varma, että he sinua ihailevat, jollei muutoin niin salaisesti. Nykyäänkin vielä tarvitaan apostoleja.

— Siinä tapauksessa on minulla nyt jo tilaisuus aloittaa tästä Pekasta, vastasi Paavo virnistellen.

Pekka punastui korvia myöten ja repi heinätukkoja maasta.

— Poltteleekos Pekka paljon? kysyi lehtori hyväntahtoisesti.

Mutta Pekan sanat olivat salpautuneet kurkkuun.

— Eihän se nyt niin paljoakaan, mutta sen ei pitäisi polttaa yhtään, kun se on niin vähäverinen.

— Siinä on kyllä perää. Pekka kasvaa liian nopeasti, joten ravintoainesten jakautumisen ruumiiseen tulisi tapahtua myöskin voimakkaasti — ja nähtävästi nikotiini voi sellaistakin toimintaa ehkäistä. Niinpä niin, pojat, virkkoi lehtori ottaen viikatteensa ja nousten seisoalleen, tehkää te tupakanpolttoon nähden kuten tahdotte, mutta harkitkaa tarkoin, mitä tahdotte ja minkä perusteella tahdotte.

Yhteinen vapaa työskentely lähensi oppilaita opettajaansa. Keskustelut tulivat avomielisiksi, kaikki kursailu katosi. Perjantainen saunailta, missä Mylläri-Matti oli neljäntenä, vasta osoitti nuorukaisille, miten avulias ja palvelevainen luonne heidän opettajansa oli. Ja kun keskusteltiin siitä, mihin sunnuntaina ryhdyttäisiin, uskalsi Pekka ehdottaa, että käytäisiin kirkossa ja poikettaisiin palatessa Ritalan pappilaan.

— Pekka tahtoisi tavata Aini Rasia, virkkoi Paavo veikeästi selitykseksi.

— Sehän sopii erinomaisesti, myönteli Särkkä, vallan erinomaisesti. Minullakin on sinne asiaa. Voimme olla siellä koko iltapäivän. Olisin joka tapauksessa lähtenyt sinne pyhänä — ja otan teidät mukaani, selitteli lehtori huomatessaan, miten noloksi Pekka oli käynyt kuultuaan Paavon sanat.

Kelpasipa Pekan nyt elää. Hän saisi olla koko sunnuntai-illan maailman parhaimmassa seurassa. Lauvantaina loppui heidän työnsäkin niittypalstalla jo puolen päivän aikana. Pieni lato oli heiniä täynnä — niin paljon olivat he saaneet kolmisin aikaan. Kun lehtori puhdisteli ladon edustaa ja asetti ovea saranoilleen, hien virtaillessa pitkin otsaa ja poskia, virkkoi hän:

— Olemme tehneet köyhälle, sairaalle torpparille hyvän palveluksen. Tuskinpa olisivat itse ehtineet tätäkään palstaa tekemään, tai ehkäpä syyskuussa, jolloin heinä jo olisi ehtinyt karskiintua mitättömäksi. Nyt sitävastoin saa lehmäkulta hyviä heiniä ja antaapa hyvää maitoakin. Niin se on, että köyhä torppari saa omat työnsä aina säästää viimeiseksi — tai jättää ne tekemättä, talon on saatava omansa ajoissa.

— Onko sen torpan heinät kaikki tässä? kysyi Pekka Kontio vilkkaasti.

— Ei vallan kaikki, vastasi lehtori. — On vielä ehkä toinen mokoma tekemättä.

— Voimmehan me tehdä sen ensi viikolla, puhui Pekka innokkaasti, unohtaen kokonaan kotinsa ja kontunsa, ikäänkuin aikoisi asettua lehtorin luokse koko iäkseen.

— Ellei se kävisi teistä ikäväksi, niin voisimmehan sen tehdä, myönsi lehtori.

— Eikö mitä! vastasi Pekka.

Paavo aikoi selittää lehtorille, että se Pekka sen Ainin takia tahtoi viipyä paikkakunnalla, mutta Pekan aulius pidätti hänet tekemästä pilkkaa pyhistä asioista. Hänkin oli sitä mieltä, että köyhän torpparin toinenkin niittypalsta oli tehtävä yhteen menoon.

VIII.

Sunnuntai-iltapäivänä tapahtuivat Ritalan pappilassa suuret selvitykset. Vierasten tultua erkanivat nuoret omalle taholleen lehtorin jäädessä seurustelemaan vanhusten kanssa isolle lasiverannalle. Paavo Tuunainen joutui koville ilmoitettuaan; että hän keväällä Helsingissä oli keksimällä keksinyt kepposensa tehdäkseen pilaa "rakastuneitten herkkäuskoisuudesta".

— Kuka on rakastunut? huudahti Aini Rasi varmana, tuntien seisovansa omalla maaperällään.

— Eikös pikku Aini ole hiukan rakastunut? kysyi Paavo irvikoiden.

— Sinuunko? Älä ole niin itserakas, vastasi Aini.

— Ei. Mitäs minusta? Mutta toista on Pekka.

— Hyh! Ei sinuun eikä muihinkaan, vastasi Aini luoden katseensa maahan.

Pekka hytkähti. Ainin jyrkkä vastaus Paavolle ei häntä miellyttänyt. Pekka oli niitä viattomia maalaislapsia, jotka uskoivat sanat sellaisina kuin ne lausuttiin; hän ei osannut ottaa huomioon aikaa ja paikkaa, missä ne lausuttiin, eikä tapaa, millä ne lausuttiin. Pekka-paran miehuus ja elämänuskallus oli taas kovalla koetuksella.

— Sano sinä, Aini, vain "hyh", se se jotain merkitseekin, ivaili Paavo edelleen.

— Sinä olet hullu, Paavo! tiuskaisi Aini suuttuneena. — Kuka sinulle on mokomia loruja uskotellut?

Pekka ei ottanut keskusteluun osaa, hän erosi muista ja painautui puutarhan pensaikkoon synkkiin mietteisiin vaipuneena. Miten kauan hän lienee siellä viipynytkään, kun hän heräsi siihen, että ruohikko suhahteli jossain pensaan takana. Hän kurottautui katsomaan sen alitse ja näki Ainin hiiviskelevän ruohikossa. Pekka kohosi seisoalleen.

— Ka, siellähän sinä olet, pääsi kuin tahtomatta Ainin huulilta. — Mitä sinä siellä teet?

— Olenpahan vain oleillut, vastasi Pekka. Aini pujottautui pensaiden välitse hänen luokseen.

— Mikä sinua vaivaa? Olet niin surumielisen näköinen, tiedusteli Aini.

— Eipähän minua mikään. Mutta onhan sinulla hauskaa!

— Minullako? kysyi Aini ällistyneenä.

— Niin, sinulla… Paavon kanssa… sopersi Pekka.

Ainin silmät välähtivät riemuisasti hänen sanoessaan:

— Täällä on paljon nuoria, tule nyt, niin ruvetaan karttupiilosille.

Samalla hän kääntyi mennäkseen, mutta Pekka jäi paikoilleen.

— Tule nyt, tule! kehoitti Aini. — Tai… olisiko sinulla jotain sanomista? tiedusteli hän uteliaana ja pysähtyi.

— Kuule, Aini! virkkoi Pekka puolestaan.

— Mitä?

— Jos sinä luulet, että minä olen jollekulle kertonut?

— Niin luulin ennen, mutta nyt en enää luule.

Tule nyt, meitä odotetaan.

Pekka kulki hänen jälestään pensaiden välitse. Hänen teki mielensä tarttua Ainin käteen, mutta hänellä ei ollut rohkeutta sitä tehdä. Kun äänet alkoivat pihamaalta kuulua, kääntyi Aini äkkiä ympäri.

— Mennään tuolta takaportista maantielle ja sieltä kautta pihaan, virkkoi hän, sivumennen vilkaisten Pekkaan.

He tulivat suurten lehmusten juurella olevalle kiviaidan portille. Aini asettui portin eteen ja virkkoi:

— Tätä porttia sinä et osaa aukaista.

Pekka koetti katsoa lukkoa, mutta eipä hän sitä nähnyt, kun Aini oli edessä.

— Missä se on se lukko sitten? kysyi hän neuvottomana.

— Ota se auki! kehoitti Aini kääntyen kokonaan porttiin päin.

— Enhän näe sitä.

— Katsele tarkemmin.

Kun Pekka koetteli katsella Ainin kupeelta, vetäytyi tämä yhä enemmän hänen eteensä, työntäen kyynärpäänsä ulospäin, niin että se kosketti Pekan kainaloon. Mutta Pekka ei vaan nähnyt portin lukkoa.

— Missä se on, missä se on? kyseli hän hätäisenä kuin lapsi.

— Etkö sitä näe? Tässä se on portissa!

— Tottahan minä nyt yhden lukon saan auki, kehaisi Pekka ja alkoi kiivetä portin yli.

— Et saa, virkkoi Aini aukaisten portin. — Jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki.

Pekka ällistyi, sillä portissa oli vain tavallinen yksinkertainen haka.

Pihalla oli suuri joukko iloista nuorisoa: valkolakkisia ja koululaisia. Pian oli piilosillaolo täydessä käynnissä. Pekka Kontio oli onnellinen osuessaan tavallisimmin samaan piiloon, missä Ainikin oli. Hänelle oli muutoin tehnyt sangen hyvää Ainin pistopuhe, sillä "jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki", kaikui alati soimaavana hänen korvissaan. Pakottamalla pakottaen itseään hän pysyi hilpeäniloisena. Aini Rasi oli sittenkin hänen mielestään kuin jokin koskettamattoman pyhä olento, jota sai ainoastaan katsella.

— Pidätkö sinä Paavosta? oli Pekka uskaltanut kerran kuiskata heidän piilossa ollessaan.

— En toki, en yhtään, kuului vastaus Ainin lähtiessä juoksemaan nimeään kirjaan merkitsemään.

Niistä sanoista Pekka imi onnea itseensä täysin siemauksin. Siinä tiedossa oli hänelle tällä kertaa kylliksi.

Muutamia vanhempiakin, niiden joukossa lehtori Särkkä, oli yhtynyt leikkiin. Särkkä oli mielellään kartunhakijana, silloin hän sai — kuten itse huomautti — mitellä juoksukykyään kaikkien leikissä olevien kanssa.

Pappilan vieraisiin kuului eräs naisylioppilas, jonka puvun värit vaihtelivat harakansinisestä riikinkukon kirjavuuteen ja joka Aitos-nimensä hienonsi Aidoseksi. Tämä ihanatar tuli kerran piilostaan melkein itkien, kantaen kädessään likaantunutta lakkiaan. Hän oli jossain ahtaassa piilopaikassa kohottautunut varpailleen ja iskenyt valkoisen päänsä likaiseen kattoon. Huh, miten se lakki oli tullut ilkeän näköiseksi.

— Kuinka minä nyt voin olla, kun minulla ei ole lakkia? valitteli hän yhtämittaa.

— Arvon neiti, sanoi Särkkä, — teillä pitäisi olla aina varalta toinen lakki mukananne.

— Olisipa siinä hommaa! ihmetteli ylioppilatar.

— Niin, mutta se olisi vallan välttämätöntä, sillä ellei teillä ole valkoinen lakki päässänne, on mahdoton tietää, että te olette ylioppilas, selitti Särkkä vakavana.

Muutamat pidättelivät nauruansa, toiset käännähtivät pois, surren ylioppilaslakin kohtaloa.

Vieraat kutsuttiin teelle. Vanhojen parvi istui ison pöydän ääressä lasiverannalla. Keskustelu kävi hyvin vaikeasti, sillä ei osuttu keksimään sellaista aihetta, joka olisi saavuttanut kaikkien kannatusta. Toiselta puolelta sitä vaivasi kielen kaksinaisuus.

Ruustinna ja kappalaisen rouva olivat kylläkin keksineet hyvän aiheen: he puhuivat palvelijattaresta, joka juuri oli tarjoillut teen ja poistunut.

— Vieläkö sinä voit pitää tuota Riikkaa ensi vuoden vai aiotko vaihtaa? kysyi ruustinna.

— Kyllä hänet on vielä pidettävä, jotta hän saa edes rippikoulunsa kunnialla käydyksi, vastasi pastorska.

— Niin, todellakin, hän ei päässyt yhdellä koululla. Mikäs siihen taas olikaan syynä? kysyi ruustinna.

— En minä ole siitä oikein selvillä. Uteliaisuus kiihdytti tätä kunnon rouvaa niin, että hän kääntyi miehensä puoleen kysyen, miksi tämä keväällä ei päästänyt piika Riikkaa ripille.

— Vai lukiko tyttö niin kehnosti? lopetti ruustinna kysymyksensä.

— Kyllä hän lukutaitonsa puolesta olisi päässyt, vastasi rovasti. — Mutta hänen käytöksestään puuttui kaikkea vakavuutta.

— Niin, eikö se ole oikein ihmeellistä nykyaikaan, että maalaisnuoriso vallan villiintyy, huomautti ruustinna.

— Kyllä sellainen villiintyminen tapahtuu kaupunkilaisnuorisossa vielä suuremmassa määrässä, väitti kappalainen.

— Sehän on vallan kauheata, lisäsi pastorska. — Ihmiskunta menee tuhoansa kohti.

— Mitä se tämä Riikka sitten teki? kysyi ruustinna mieheltään.

— Se oli pari kertaa ollut tansseissa illalla ja nukahti sitten keskellä tuntia seuraavana päivänä, vastasi rovasti.

— Siunaa ja varjele, rippikouluaikana tansseissa! huudahti ruustinna lyöden käsiään yhteen. — On se villitystä!

— Ei hän ole siitä sanallakaan täällä kotona maininnut, huomautti pastorska.

— Niitä oli yhdeksän tyttöä, jotka piti jättää ripille päästämättä samasta syystä, virkkoi rovasti.

— Ja poikia oli toista kymmentä. Samoissa tanssiaisissa kävivät, lisäsi kappalainen.

— Minä en millään tavoin tahdo puolustaa tässä mainittua tyttöjen tai poikien tekoa, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, — mutta onkohan yksinomaan tanssi — ellei sen yhteydessä ilmene jotain pahempaa — pätevä syy ripiltä pidättämiseen?

— Herra jumala, ettei sellainen olisi jo liiankin suuri syy! kummasteli ruustinna.

Rovasti katsahti ihmetellen Särkkään, kappalainen sitävastoin rovastiin, ikäänkuin velvollisuudesta jättäen puolustuksen tämän tehtäväksi.

— Sellaisissa tapauksissa on käytettävä ankarinta rangaistusta, siitä ei ole epäilemistäkään, ja tällaista menettelyä pidetään rippikouluissa tavallisimpana käytösrikoksista, selitti rovasti.

— Mutta itse asiassa nuorten tyttöjen ja poikain tanssissa ei ole mitään pahaa, jos sen annetaan tapahtua rehellisesti ihmisten ilmoilla, puolusteli Särkkä.

— Kuinka te voitte puhua noin? kysyi ruustinna osoittaen selviä halveksumisen merkkejä. — Ettei olisi mitään pahaa, kun tuollaiset piiat ja rengit mennä rentustavat sylitysten ympäri tanhuoita?

— Niin, rouva ruustinna, itse ulkonainen tapa voi näyttää epämiellyttävältä. Mutta sekin käytännön kautta tulee kauniimmaksi. Minä en tahdokaan kosketella siihen puoleen, vaan ainoastaan itse tanssihalun tyydytykseen. Tanssi on taiteista vanhin ja ihmisen mukana myötäsyntyinen; — nuoret tarvitsevat välttämättömästi tanssintapaista liikettä — ja se tapahtuu helpoimmin musiikkitahdissa eri sukupuolten kesken. Sen täydellisempää liikehtimistä ja ilonilmaisumuotoa eivät ihmiset seurusteluissaan voi edes ajatella.

— Onhan siinä perää jonkun verran. Mutta kyllä rippikoulu- ja tanssiajat ovat tarkalleen toisistaan erotettavat, virkkoi kappalainen.

— On niinkin, jos se on mahdollista. Mutta minusta on siinä käytännöllisiä vaikeuksia, jotka estävät sen pääsemästä vakaumukseksi. Ja ellei se siksi tule, niin pakkokeinoista on hyvin vähän hyötyä. Meidän elämämme on kokoonpantu — tai me olemme itse sen koonneet — aina vain vastakkaisista "aiheista": ilosta ja surusta, nautinnosta ja kärsimyksestä, toivosta ja pettymyksestä, uskosta ja jumalattomuudesta, rakkaudesta ja vihasta. Ellei näistä käsitettäisi toista, niin eipä toistakaan olisi olemassa. Puhutaan kultaisesta keskitiestä. Sellaista — ainakaan tunneasioissa — ei ole olemassa, sillä tunteettomia olennoita emme pidä ihmisinä; esimerkiksi jolla ei ole uskoa, hän on paatunut, jumalaton — ja joka ei syntiä tee, eipä hän jumalaakaan tarvitse.

— Mutta syntiä ei saa tehdä tahallaan, avoimin silmin, huomautti rovasti.

— Voiko meistä kenkään sitä välttää? kysyi Särkkä.

— Vähitellen meidän on siihen itsekurituksen kautta totuttava. Ja rippikoulu on juuri opastusta tällaiseen itsekuritukseen, vastasi rovasti.

— Mutta useimmissa — melkeinpä kaikissa — tapauksissa tämä opastus rippikoulunkäyneeltä unohtuu heti koulun loputtua, lisäsi Särkkä.

— Suureksi suruksemme on meidän pappien se myönnettävä. Mutta minkä me sille teemme, että viettelykset ovat niin suuret.

Samaan aikaan kuin papit ja lehtori väittelivät nuorison turmeluksesta, piti nuori väki iloaan ruokasalissa, pannen toimeen kaikenlaisia panttileikkejä. Usein kuului sieltä äänekästä naurunremakkaa, välistä tanssirallatusta ja kepeitä, hipuvia askeleita, kun pantinlunastukseen oli määrätty jokin polkka tai valssi.

— Tanssivatkohan ne siellä? parahti ruustinna säikähtäen, kun yhtäkkiä kajahti useasta suusta: taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa —.

Pastorska hypähti pystyyn ja meni katsomaan, seisahtuen ruokasalin kynnykselle.

— Taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa —, kaikui entistään äänekkäämpänä.

Ruokasalin nuoriso oli riisuutunut sukkasilleen ja keinui kauniissa kaarteissa ison ruokapöydän ympäri. Siinä oli kylliksi tilaa ilolle. Ja unohtunut oli ylioppilaslakin likaantuminenkin noissa suumusiikin säestämissä pyörteissä. Eikä sitä iloa hennonut kukaan kieltää, vaikka ruustinna kuiskasikin pastorskan korvaan, että se "sattui vähän pahaan aikaan".

Katselijoista ei kumminkaan kukaan muu nauttinut siinä määrin kuin Särkkä.

IX.

Elämä on liikettä. Kaikkein selvimmin sen huomaa suurkaupunkien kihisevästä elämästä. Koko kuuman kesän oli Helsinki ollut kuin erakkojen asuntona, yksinäisten, kuumuudesta nääntyvien ihmisten. Mutta mitä enemmän viimeinen kesäkuukausi lähenteli loppuaan, sitä enemmän syntyi elämääkin pääkaupungin kaduilla. Ja syyskuun ensi päivänä se jo kihisi ja kuohui täyteläisenä, luonnonraikkaana virtana, joka oli kulkenut puhdistavien maakerrosten läpi, siivilöitynyt ja kirkastunut. Mikä ihmeellinen voima onkaan luonnolla!

Kun muisteli kevään painostunutta mielialaa, joka katkonaisena ja jyrkkänä, vieläpä mielivaltaisena syöksähteli esiin kuin kukkuroilleen täyttyneet vallattomat purot, tähän vakaantuneeseen elonvoimaiseen syystunnelmaan, minkä aiheutti avoimin katsein eteenpäin rientävä vilinä, niin huomasipa selvään, että syksyä täydellä syyllä saattoi verrata miehuuteen. Pelottomana, luonnon puhdistamana odottaa Pohjolan väki talven kuolettavan vallan lähenemistä. Ihmeellinen on luonnon vaikutus ihmissieluun!

Malmit olivat myöskin saapuneet ihmisvirran mukana. Heitä seurasi Laura Nord, jonka elämä kesäisten kirkkokonserttiansioitten jälkeen oli muuttunut tasaisemmaksi. Useita rahalähetyksiä hän oli voinut osoittaa Tukholmaan ja Kööpenhaminaan periäkseen takaisin sinne jääneitä tavaroitaan. Ne askareet hän oli toimittanut kenenkään tietämättä, sillä eipä hän halunnut edes hyville ystävilleenkään ilmaista asemansa täperyyttä. Kun tavarat, muutamia kauniita pukuja, sormuksia ja muita koruja, saapuivat, käsitteli Laura niitä hellien kuin kauan poissa olleita rakkaita ystäviään. Hän järjesti ne uudelleen, erotti niistä pari leninkiä, toisen juhlakonsertteja varten ja toisen seurustelutarkoitukseen, sekä eräitä koruja. Mitä hän ei luullut piakkoin tarvitsevansa, niillä hän hankki uudelleen rahaa.

Laura Nord ilmoitti sanomalehdissä antavansa laulutunteja perheissä. Kotiinsa hän ei voinut oppilaita ottaa, sillä hän pelkäsi häiritsevänsä isäntäväkensä rauhaa. Eikä hän halunnut poiskaan muuttaa, ennenkuin näkisi, mihin suuntaan elämä rupeaisi viettämään. Hän tahtoi ja hänen oli pakko luottaa näihin hyviin ihmisiin, jotka olivat hänet pelastaneet ruumiillisesti ja henkisesti.

Pian vieri elämä pääkaupungissa tavallisiin syksyisiin uomiinsa, jollaista se sitten, pientä joulunaikaista poikkeusta lukuunottamatta oli seuraavaan kesään saakka. Rehtori lähti kouluun vähää ennen kahdeksaa aamulla, saapui aamiaiselle neljänneksen yli yhdentoista, lähti jälleen kello yksi ja palasi kolmen jälkeen. Rehtorska kävi torilla joka aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä ja muun osan päivästä teki kotitöitä. Lauralla oli jo syyskuussa kolme oppilasta, joiden luona hän viipyi kolme tuntia. Ikkunastaan, joka oli pihalle päin, voi Laura myöskin seurata tarkoin lehtori Särkän elämäntapoja. Tämä oli yhtä säännöllinen kuin tarkkaankäypä kello. Kohta lehtorin mentyä aamulla katosi myöskin rehtorin sisäpalvelijatar ja kiipesi rappuja ylös panemaan Särkän huoneistoa päiväkuntoon.

Kerran hiipi Laura hänen jälestään ja meni "erakkomaisterin" asuntoon. Hän tuli pieneen keittiöön, jonka hellalla oli kaasukeittiö, kahvipannu ja kaksoisteekannu. Keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, joka oli täynnä sanomalehtiä ja kirjoja. Kaapissa oli vähäinen, soma astiavarasto. Kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä.

— Itsekö lehtori pitää näitä järjestyksessä? kysyi Laura palvelijattarelta.

— Ei niitä ole hyvä mennä muuttelemaan, kyllä sillä itsellään on niiden paikat kaikki muistissa, vastasi palvelijatar.

— Onpa se somaa, kun mieskin osaa noin siistiä!

— Kyllä se mies toimeen tulee ilman emäntääkin.

Työhuoneessa, joka oli järjestetty maalaistuvan tapaan, hymähti Laura mielihyvästä nurkkauksessa olevalle leveälle penkille. Nurkassa oli tyynyläjä ja penkit kummallakin seinustalla. Siinä oli leposijaa kahdelle! Huoneesta ulkonevasta makuukomerosta pääsi suoraan kylpyhuoneeseen, jossa oli pesutelineet, pyyhkeet ja lakanat. Vihdoin tuli Laura saliin, jonka huonekalusto oli tehty juurikkopökäleistä. Nojatuolit olivat erittäin jykevän näköisiä, mutta mukavapa niissä oli istua. Laura koetteli melkein jokaista.

Huoneisto kaikessa vaatimattomuudessaan miellytti häntä suuresti. Olisipa hänelläkin, Lauralla, jotain omaa, jossa saisi vapaasti liikkua ja jota saisi omintakeisesti hallita. Niin, jos olisi!

Laura näki eräällä hyllyllä pari tyhjää kukkalasia. Silloin hänessä syntyi tuuma ilahuttaa yksinäisen lehtorin elämää kukkasilla. Hän lähti ja palattuaan toi mukanansa kimpun päivänkakkaroita. Osan niistä hän asetti salin pöydälle, toisen työhuoneeseen.

Ne ovat yksinkertaisia ja vaatimattoman kauniita, hän varmaan niistä pitää, ajatteli Laura muistellen rehtorskan selityksiä Särkän luonteesta.

Palvelijatarkin oli saanut työnsä valmiiksi. Kun Laura seurasi häntä rehtorin keittiöön, tarkasti hän salaa, mihin palvelijatar kätki lehtorin huoneiston avaimen. Ja seuraavina päivinä ei Laura tuonutkaan enää kukkasiansa palvelijattaren nähden, vaan vasta myöhemmin, jolloin hän salaa otti avaimen ja hiipi kukkinensa yläkertaan. Kaikkina koulupäivinä vaihtuivat tuoreet kukat Särkän yksinäisessä asunnossa. Monesti ne olivat Lauran omia poimimia, useimmiten torilta ostettuja. Mutta jos huomasi panna merkille, niin jokunen kappale samoja kukkasia vastaavana päivänä vieraili myöskin Lauran omalla pöydällä rehtorin ruokasalissa. Särkkä kyllä arvasi asian laidan. Vastapalvelukseksi hän hankki Lauralle kaksi uutta lauluoppilasta, joten Lauran aika alkoi kulua nopeasti työn touhinassa.

Mitä pitemmälle syksy kului, sitä kiihkeämmin toivoi Laura Nord saavansa tilaisuuden esiintyä jossain erityisen arvokkaassa tilaisuudessa, jotta sitten paremmalla luottamuksella voisi antaa oman konsertin. Ylioppilaspiireissä hommattiin suuria arpajaisia, joiden iltaman ohjelmasta oli puhuttu jo edellisenä keväänä. Sen piti tulla kaikin puolin ensiluokkaiseksi. Kuuluisimmat taiteilijat olivat avustajina. Saadakseen Lauralle tilaisuuden esiintymiseen käyttivät Malmit ja Särkkä kaiken vaikutusvaltansa toimihenkilöihin — ja lokakuussa Lauraa pyydettiin juhlailtaman laulajattareksi. Tähän tilaisuuteen Laura perusti kaikki toiveensa tulevaisuuteen nähden. Jos hänet otettiin vastaan ylistyksin, oli pikku maailma jäävä hänen taakseen; jos taas — —, niin, kuinkahan silloin olikaan käyvä? Hän oli jo oppinut salaamaan kaikki sisälliset liikkeensä — niistä ei edes rehtorska Malmi ollut vähääkään selvillä. Hän näki Laurassa vaatimattoman, vähään tyytyvän taiteilijan. Mutta sitä tämä ei suinkaan ollut. Pettymykset olivat hänessä aikaansaaneet sen, ettei hän ilmaissut muille ihmisille luonnettaan ja aikeitaan sellaisina kuin hän ne omasi ja tunsi. Kumminkin piili kunnianhimo ja uhma syvällä hänen sisimmässään.

Kuukauden ajan Laura harjoitteli aamusta iltaan, jättäen usein menemättä vakinaisille tunneilleenkin. Teknillisesti niin korkealle kehittynyt taiteilija oli varmaankin saavuttava lujan pohjan esitykselleen. Mutta yhtä toivehikkaana kuin Laura meni juhlailtamaan, yhtä pettyneenä hän sieltä palasi, ja suuremman suuttumuksen vallassa kuin koskaan ennen hän luki oman osansa sanomalehtien ohjelmaa koskevista arvosteluista: "— — esitti epäpuhtaasti kaikki korkeimmat äänet" — — "tempossa ei ollut mitään johdonmukaisuutta — —" j.n.e.

— Tämän kaiken minä tiesin jo lavalle astuessani, sanoi Laura rehtorskalle, koettaen ylenkatseellisesti naurahdella. — Äänijänteet kurkussani olivat ihan epäkunnossa.

— Miksi? kysyi rehtorska.

— Hetkistä ennen join teetä, ja kuinka lienen naurahtanut niin varomattomasti, että sain siitä suuren kulauksen henkitorveeni. Mutta enhän voinut olla laulamattakaan. Mitäpäs sille, se on tullut, mik' on tullut, hymähti Laura ja heitti lehdet syrjään.

— Niinpä niinkin. Älä siitä välitäkään. Eihän se ollut edes oma konserttikaan, lohdutteli rehtorska.

Muutaman vuorokauden oli Laura Nord kuin hiukan hassahtanut. Hän nauroi kaikelle, jonkinjoutavalle, puhui sangen mitättömistä asioista kuin tosissaan, jätti käymättä kaikilla tunneillaan eikä välittänyt enää lehtori Särkän kukkalaseistakaan. Mutta sitten eräänä aamuna, koko yön itkettyään, hän nousi valjuna vuoteeltaan, pukeutui yksinkertaisimpaan tummaan leninkiinsä ja näytti aloittaneen elämänsä taaskin kuin alusta. Kukkasten asemesta ilmestyi saniaiskimppu lehtorin pöydälle, ja laulutunnit alkoivat jälleen.

Ilmat muuttuivat kylmiksi, alkoi sadella räntää. Eräänä iltana muitten mentyä levolle oli Laura avannut ikkunansa, sammuttanut valot ja riisunut kengät ja sukat jaloistaan. Hän tuijotti synkkään syysyöhön, jossa räntälumi oli alkanut yhä tiheämpään valua. Maa hohti likaisenharmaana. Särkän ikkunoistakin oli jo valo sammunut. Puoliyön aikana Laura hiipi ulos pihalle ja käveli avojaloin kaikkein paksuimmissa rantalätäköissä. Hän nosteli helmojaan ja varoi vaatteitaan, etteivät ne päässeet kastumaan. Jalkoja paleli, ruumis värisi vilun vallassa, mutta itsepintaisesti hän jatkoi yöllistä urheiluaan. Vihdoin hän palasi yhtä hiljaa sisälle kuin oli sieltä lähtenytkin.

Seuraavana iltana Laura Nord valitti rehtorskalle, että hän oli sairas, hänessä oli kuumetta, ja kurkkukin tuntui käheältä. Hänet täytyi hommata sairaalaan.

Ja sitten oli lehtori Särkällä hyvä tilaisuus palkita Laura Nordin kukkaset. Kolmen viikon ajan häilyi sairaan henki elämän ja kuoleman välillä. Kun pahin oli ohi, suoritettiin leikkaus, joka avarrutti liiaksi kokoonkutistunutta kurkkua. Tätä Laura oli toivonutkin. Nyt oli hänen taiteilijauransa "amen" lausuttu. Eikä hän tällä hetkellä iloinnut mistään niin kuin siitä. Rehtorskalle hän tosin puhui katkeruudella hukkaanmenneistä ponnistuksistaan, mutta piti kumminkin lohdutuksenaan sitä, että hän niiden kautta oli päässyt vakaumukseen elämän turhuudesta. Särkälle hän aina rouva Malmin mukana lähetti sydämelliset terveiset, kun tämä jätti hänelle Särkän lähettämät kauniit, mutta tuoksumattomat talven kukkaset.

Talvinen tammikuun viima puhalteli ulkona ja paksu lumi kattoi katuvierustat, kun Laura Nord pääsi sairaalasta. Koulut joululoman jälkeen olivat taas täydessä työssä. Elämä oli kaikin puolin talvikunnossa. Mikäli Lauran voimat lisääntyivät, sikäli hän rupesi liikkumaan ulkona, saaden sangen nopeasti uusia voimia, kuten kuumeen jälestä on useinkin tavallista. Lehtori Särkän huoneiston vihannuudesta hän piti entistä tarkempaa huolta.

Oli tammikuun viimeinen päivä. Aurinko oli kohonnut jo siksi korkealle, että se läheisen kivimuurin takaa jaksoi paistaa — jos näkyvissä oli — useita tunteja lehtorin saliin. Siinä aurinkoisen ikkunan ääressä Laura viihtyi mielellään. Kello oli vasta kaksi, — lehtori saapuu kolmelta. Laura oli juuri poistumassa, kun kuuli rappukäytävästä askeleita, jotka tuntuivat tutuilta. Päästyään lehtorin työhuoneeseen Laura kuuli lukon risahduksen. Särkkä saapui kotiin sattumalta ennen tavanmukaista aikaa. Mikä avuksi? Sen pitempiä ajattelematta Laura heittäytyi Särkän työhuoneen penkille, asetti päänsä nurkkatyynylle ja ummisti silmänsä. Hän oli olevinaan raskaassa unessa.

Lehtori tuli huoneeseen ja pysähtyi ällistyneenä ovensuuhun. Hymy väreili hänen kasvoillaan. Varpaillaan käyden hän kulki pöytänsä luo, laski sille vihkopinkan ja kirjan sekä katsahti vielä kerran nukkuvaan. Silloin tämä avasi suuret silmänsä ja oli säpsähtävinään.

— Herra jumala! Lehtoriko? hän huudahti katsahtaen hätäisesti ympärilleen kuin tarkastellen, missä hän oli. — Oi, olenko minä nukkunut tänne? Minua niin väsytti.

— Nukkukaa vielä, jos teitä väsyttää, virkkoi Särkkä, äänessä pyytävä sävy, suupielissä lempeä hymy.

— Kuinka minä saattaisin? hätäili Laura silmiään hierustellen kuin uninen lapsi.

Lehtori asettui hänen viereensä penkille.

— Oli niin hauskaa nähdä teidän siinä nukkuvan, virkkoi hän — ja tartuttuaan hänen käteensä jatkoi: — Haluaisitteko siinä levätä useamminkin?

— Niin… mutta… sopersi Laura.

— Minä tarkoitan: puhui lehtori vakavasti, tahtoisitteko tulla minun vaimokseni, silloinhan se jykevä penkki olisi teidänkin.

— Tahdon, vastasi Laura ja nojautui hänen olkapäähänsä.

Jälkeisinä aikoina melkeinpä joka päivä, kun lehtori palasi työstään, oli penkillä iso "kaunis vauva" vetelemässä milloin tosi-, milloin valeunia.

Malmit — varsinkin rouva — iloitsivat suuresti tästä "onnellisesta käänteestä kahden yksinäisen elämässä". "Elää toisilleen on suurin onni maailmassa", toisti rehtorska usein. Eikä Laura Nord suinkaan ollut pahoillaan tästä käänteestä. Olihan hänen elämänsä nyt ainakin aineellisesti turvattu, olihan hänellä nyt oma nurkka, missä hän saisi hallita oman mielensä mukaan.

Mitä Särkkään tulee, oli hänkin tyytyväinen. Tunteehan Laura Nord, hän arveli, jo siksi paljon häntä, ettei suinkaan ole ummessa silmin tarvinnut valita. Jos hän tyytyväisyytensä tällaisessa tavoittaa, niin olkoon tervetullut. Jos hänen hyvinvointinsa ei vaadi parempaa, niin tämän toki Särkkä mielihyvällä hänelle tarjosi.

Varmaankin on kihloissaolo niiden kesken, jotka ovat nähneet tuulet ja myrskyt, toisenlaista kuin niiden, jotka nuoruuden ja rakkauden hullaannuttamina pyrkivät pyhään avioliittoon. Kaikkien tarkoituksena on tietysti täydellisyyden — onnen — saavuttaminen. Keinot, joilla siihen tilaan pyritään, lienevät kumminkin sangen erilaiset. Kaikki ovat kai nähneet nuoren morsion ja nuoren ylkämiehen ja hiukan tutustuneet heidän menettelytapoihinsa kihlausaikoina, ellei satu olemaan omaa kokemusta. Heillä on suurin taipumus oleskella kahden kesken, sillä heillä on muka niin paljon toisilleen kertomista. Ja niinhän sitä tosiaan onkin. Kenelläpä nuorella sulholla tai morsiolla ei olisi rakastetulleen paljon puhumista? Mutta millaista puhumista? Kaunistelemista! Rakkaus on niin hullu juttu, että se rumankin kaunistaa. Kihlausaikana useimmissa tapauksissa oltaneen avomielisiä, mutta väärällä tavalla. Vaivaisen syntisen tavoin polvistuu ylkä rakastettunsa jalkain juureen, tunnustaa kauniissa muodossa usein sangen rumatkin syntinsä — ja saa synninpäästön sen tähden, ettei toki ole pahemmin erehtynyt. Vähäpätöisiäpä ne olivatkin! ajattelee anteeksisaaja ja jättää tunnustuksensa puolinaiseksi. Rakkauden huikeakirkkaan pienennyslasin läpi näkyvät kaikki suuretkin likaläiskät varsin mitättöminä. Mutta sitten seuraa elämän jykevä suurennuslasi, jonka läpi katsottaessa vajavaisuuden hiukkanen kasvaa laajuudeltaan joka suuntaan. On hirveätä katsella elämää sen läpi!

Kun varttunut ihminen aikoo elämänsä jakaa toisen kanssa, niin hän tietää, että hänen ja tuon toisen tyytyväisyys voi olla taattu jotenkin siedettäviin rajoihin, jos hän jaksaa säilyttää itsensähillitsemiskyvyn, tämän jokapäiväisessä elämässä ehkä tärkeimmän kyvyn, jonka suurta puutetta nykyajan ihmisissä hienommalla sanalla nimitetään hermostuneisuudeksi. Särkkä oli pitänyt itseään lujilla oppiakseen tarpeen tullen hillitsemään itsensä. Mutta tuon kyvyn täydentäminen oli hänet myöskin vieroittanut pois suuresta seurapiiristä. "Yksinäisyydessä jaksan aina pitää itseni kurissa", oli hän itsekseen miettinyt, "mutta ystävien seurassa se käy välistä vaikeaksi". Kun hän nyt ajatteli tulevaa avioliittoaan, niin hän päätti näyttää, että ihmisen on turha suuttua, vaikkapa hän usein epäilikin ihmisen voimaa omaan itseensä nähden.

Toiselta puolen häntä ilahutti se, että Laurakin oli elämässään saanut tuulet ja myrskyt soutaa — sen mukaan kuin rehtorska Malmi oli hänelle kertonut. Varakkaasta kodista köyhyyteen joutunut tyttö ei ole kaikkein kadehdittavimpia olentoja tässä maailmassa. Entä sitten nurinmennyt taiteilijaura! Suuret pettymykset, kun ne jaksaa kestää, luovat lujan luonteen, ajatteli Särkkä.

Maaliskuussa päätettiin viettää vihkiäiset. Särkkä suurensi huoneistoaan. Sen hän sai aikaan mukavasti siten, että vuokrasi viereisen asunnon, jossa oli keittiö ja kamari. Salista aukaistiin ovi kamariin, jonka Laura sai sisustaa mielensä mukaan. Muutoin sai huoneisto jäädä entiselleen ainakin kesään saakka, jolloin he muuttaisivat ihanaan Pilkkeeseensä. Sittenpähän oli aikaa tuumia, miten seuraavaksi talveksi asetuttaisiin.

Lauralle antoi paljon päänvaivaa huoneen sisustaminen. Hän oli yhdessä Särkän kanssa käynyt eräässä suuressa huonekaluliikkeessä katselemassa mukavia esineitä pyhättöönsä. Mitään yhteispäätöstä he eivät olleet tehneet, vaan Laura sai sitten suorittaa loppuvalikoimisen sen mukaan kuin tarve vaati ja huoneen mitat sallivat. Usein kyseli Laura rehtorskalta, minkä kuosiset ja väriset olisivat sopivimmat.

— Pidä päämääränäsi, että otat yksinkertaista ja lujaa, niin Särkkä on kyllä tyytyväinen. Olipa se sitten kallista tai huokeata, siihen hän tällä kertaa ei pane mitään huomiota, lausui rehtorska mielipiteenään.

Lauraa kovasti halutti ostaa silkkipäällyksinen, vanhanajanmallinen huonekalusto, sohva ja tuolit sekä pöytä ja piironki, jotka olisivat maksaneet kolmisen tuhatta. Ne olivat hänestä niin kauniit ja somat. Onneksi hän — vaikka vastenmielisesti — puhui tästä tuumastaan rouva Malmille, joka häntä varoitti:

— Älä toki, älä millään muotoa! Olenpa melkein varma, ettei Särkkä siitä sanoisi pahaa — jollei hyvääkään —, mutta pahoillaan hän siitä olisi, sillä hän pitäisi sitä suurena, ajattelemattomana tuhlauksena, jota tuo kauppa ehdottomasti olisikin.

Laura luopui tästä rakkaasta päähänpistostaan vapaaehtoisesti ja osti Suomen koivusta tehdyn vahvan, puunvärisen kaluston, johon sekä Särkkä että kaikki muutkin olivat hyvin tyytyväiset.

Vihkiäiset toimitettiin Maarianpäivänä rehtori Malmin salissa, ja oli siellä läsnä ainoastaan Särkän opettajatoverit sekä puolisenkymmentä Lauran serkkua. Päivälliset syötiin yläoopperassa orkesterin soidessa ja ylistyspuheiden huminassa.

X.

On kulunut yli kaksi vuotta. Laura-rouva on siirtynyt Pilkkeen vakinaiseksi kesäasukkaaksi jo kolmannen kerran, ei enää miehensä kanssa kahden, vaan heitä on seurannut sinne puolentoista vuoden vanha tyttönen, Helvi. Kesäasunto, ainakin ulkonäöltään, on entisellään. Pihamaan nuoret koivut ovat vain tulleet tuuheammiksi ja jatkuneet jonkun verran varreltaan. Anna-Maija käy yhä edelleenkin suursiivouksilla, vaikka Särkällä on nykyään vakinainen palvelijakin. Mutta sen tehtäviin kuuluu etupäässä pikku Helvin hoito.

Lehtorin kesäinen saunakumppani on poissa. Viime talven tuimimmillaan tuivertaessa olivat Mylläri-Matin voimat loppuneet ja henki jättänyt maallisen majansa. Kaihoten häntä Särkkä kaipasi. Useita hauskoja muistoja hänellä oli vanhuksesta. Puolitoista vuotta sitten, vähän ennen Helvi-tyttösen syntymistä, kun lehtori nuorelle myllärille oli kirjoittanut esikoislapsensa odotuksesta ja pyytänyt häntä Mylläri-Matille uutisen kertomaan, oli ukko lahjaksi uudelle tulijalle tehnyt pienen, sievän kätkyen. Yötä päivää oli vanhus lahjaansa valmistanut; Yrjön piti se sitten varta vasten saattaa rautatielle. Ja parhaiksipa se sitten tuo pääkaupungissa verrattain harvoin nähty esine oli perille saapunut.

Mylläri-Mattia muistellessaan ei Särkkä suinkaan unohtanut tätä suurenmoista lahjaa. Siinäpä uskollisen vanhan ystävän antamassa "sängyssä" kelpasi pienokaisen nukkua; mahtoipa uni olla kultaista sellaisessa pikku tuutussa! Kätkyt oli Särkän mielestä ollut lahjojen lahja, vaikka hänen vaimonsa olikin tahtonut viedä sen ylisille heti, kun se oli saapunut. Mutta poissa oli nyt lahjan antaja; hänen maallinen tomunsa lepäsi tuolla lahden ja suuren selän takana rauhaisassa kalmistossa. Särkkä oli ottanut kokonaan omiin nimiinsä hänen rakkaan juurikkotuolinsa ja istui iltakaudet siinä, köröttäen pikku Helviä polvellaan.

Nuori rouva hommaili ahkerasti kasvitarhassa. Hän oli oppinut kasvattamaan keittiökasveja, ja niistä koitui suuri hyöty talven varalle. Mutta sitä rauhaa, mikä asui hänen rinnassaan silloin, kun hän kolme vuotta sitten oli Pilkkeessä käymässä ja toivoi voivansa sanoa paikkaa omakseen, ei hän enää tuntenut. Mikä ihme siinä oli? Laura-rouva muisti niin elävän selvästi sen kesän. Hän muisti, miten Pilke hänet lumosi, miten jokainen siellä paistanut auringonsäde ikäänkuin kuiskasi: jää tänne, tämä on sinun onnelasi, sinun rauhasi leposija! Ja miten kummallisesti koivikko silloin suhisi ja tuuditti uneen iltaisin — ja miten raikkaasti linnut visertelivät ja miten tuttavallisesti rannan laineet lipattivat. Se oli silloin!

Missä oli kaikki tuo suuri viihtymys nyt? Mihin se oli kadonnut? Laura-rouva tarkasteli ympäristöään. Sama aurinkohan helotti nytkin täydeltä terältä, sama koivikko tuvan takana, sama ranta otti vastaan lahdelta tulevia laineita — ja kuuluihan nytkin lintujen viserrystä, kun vain huomasi sitä kuunnella.

Laura muisteli sitä kesää, jonka hän nuorikkona ollessaan oli Pilkkeessä viettänyt. Se oli kulunut kuin huumeessa. He olivat matkustelleet keskikesän, käyneet Malmien kesäasunnossa Pälvelässä, missä olivat viipyneet pari viikkoa. Olivatpa pistäytyneet muuallakin, katselemassa muutamia Suomen merkillisimpiä paikkoja. Mitään erityistä kaihoa ei Laura kumminkaan muistanut silloin tunteneensa. Vuosi sitten oli taas kesä kulunut enimmäkseen pikku Helvin hoidossa.

Mutta nyt, nyt tuntui kaiho välistä vallan tukahduttavalta! Kunpa olisi edes seuraa tai pääsisi matkoille, ajatteli Laura-rouva huokaisten ja painautuen tarkastelemaan rakkaita kasvejaan.

Särkkä, Helvi-tyttönen sylissään, saapui hänen luokseen.

— Miten holhokkisi, taimet, menestyvät? kysyi hän tavallisella reippaalla tavallaan.

— Ovathan nuo kasvaneet aika lailla, vastasi Laura päätään kohottamatta.

Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut sitten mitään. Särkkä nytkytteli tyttöstä ensin sylissään ja nosti hänet sitten istumaan niskaansa, alkaen hyppiä kuin ratsuhevonen. Väsyneenä hän jälleen palasi vaimonsa luokse.

— Samuli, kuulehan, virkkoi Laura nyt miehelleen, — meidän pitäisi tänä kesänä edes vähän matkustella.

— Etkö sinä enää viihdykään Pilkkeessä? kysyi Särkkä vähän vastenmielisesti.

— Kyllä… mutta… olisihan se hauskaa vähän muutteen vuoksi.

— Kai se matkusteleminenkin mukiin menisi, mutta se tulee niin kalliiksi.

Kun hänen vaimonsa ei kotvaan mitään virkkanut, niin hän jatkoi:

— Mihinkä me sitten osaisimme mennä?

— Jollei muualle, niin Pälvelään, vastasi Laura.

— On vähän ikävää sekin. Kunpa he kävisivät taas ensin täällä.

— Enpä luule, että he sille mitään laskevat, ovatko käyneet täällä vai eivätkö. Mielellään he vastaan ottavat.

— Saattaa olla niinkin, vastasi Särkkä päätään raapaisten. — Mutta minä olen taas tänä kesänä luvannut tehdä Anna-Maijan possakan enkä tahtoisi sanaani syödä.

— Mitä iloa sinulle on tuosta turhasta raatamisesta? kysyi Laura-rouva tiukanpuoleisesti.

— Hyvä ystävä, vastasi Särkkä vakavana, siitä on minulle suuri ilo. Paitsi että autan köyhää vanhusta, on minulle itselleni siitä suurta hyötyä sentähden, että ruumiillinen työ on minun terveydelleni paljon parempi ja luonnollisempi hoito kuin kalliit ja pitkäaikaiset kylpymatkat. Muutamassa viikossa kerään siitä voimia koko vuodeksi, autan muita ja hyödytän itseäni. — Kuulepas, Laura kulta, seuraa sinäkin minua työhön, niin aikasi kuluu ja tulet iloiselle mielelle.

— Ei se minulle sovi.

— Miks'ei sovi?

— Minä tulen siitä kipeäksi.

— Elä nyt joutavia. Voihan ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin päivän perästä vähän jäseniä helliä, mutta sitten sekin katoo — ja terveys ja iloinen mieli jäävät pysyväisiksi. Aloita varovasti. Ole ensin puoli tuntia, toisena päivänä tunti, ja niin edespäin, silloin et tunne vähintäkään haittaa.

— Jos siellä edes olisi seuraa, muistutti Laura.

— Mutta sitähän siellä juuri onkin. Maailman parhaiden ihmisten kanssa saat seurustella koko ajan.

— Ne nyt ovat niitä sinun parhaitasi, vastasi Laura-rouva huomatessaan, että matka-aikeensa näyttivät turhilta.

Särkkä ei enää virkkanut mitään nähdessään vaimonsa huonotuuliseksi. Hän alkoi jälleen hypitellä Helviä ja teki päässälaskelmia siihen suuntaan, ettei heidän tänä kesänä kannattaisi matkustella.

Eräänä perjantai-iltana Särkän varustellessa rakasta saunaansa kylpykuntoon saapui maantieltä päin pitkä valkolakkinen nuorukainen. Lehtori tunsi tulijan heti Pekka Kontioksi, joka viime keväänä oli päässyt ylioppilaaksi.

— Kosimismatkallako sitä ollaan? huudahti Särkkä Pekalle.

— Ainakin hakkailumatkalla, vastasi Pekka reippaasti.

— Se on oikein. Kaikkea muuta katuu, muttei nuorra naimistaan, sanoo sananlasku.

— Olipa hauska, että tulit. Saadaan hyvä kylpy.

— Minusta onkin tullut oikea Sasu Punanen, kehaisi Pekka.

— No no, sano sitten vasta, kun lauteilla ollaan, varoitti Särkkä.

— Kylläpä minä siellä sen leikin kestän kuin toinenkin. Setä, se on sillä lailla, että minä tänä kesänä olen oppinut sekä työhön että kylpyyn. Kuten setä viime talvena sanoi, että minun olisi sopivampi jäädä kotitaloa viljelemään kuin velalla ruveta lukemaan, niin se nyt tulee tapahtumaan, jutteli Pekka.

— Hyvä. Niin se pitääkin.

— Hitto niitä velkoja tehköön. Ensin teen työtä kotona ja opin sen, mitä isällä on opetettavaa, ja sitten menen joksikin aikaa lukutyöhön.

— Kas niin, se on oikea suunnitelma, vahvisti lehtori. — Sinusta tuleekin oikein itsetietoinen maanviljelijä, oikea tunkioneuvos. Varmasti maatyö on sinulle monin kerroin helpompaa kuin useimmille työtovereillesi; sinä teet sitä itsetietoisesti — ja se on se, joka antaa ihmiselle tyytyväisyyttä työssä.

— Kyllä sitä maatyötäkin tekee ihan lystikseen. Nyt meillä on jo kaikki heinät tehty. Väkeä oli saman verran kuin ennenkin, paitsi että minä olin lisää — ja työaika lyheni minun osuudellani tuntuvasti.

— Kas, siinä sen näkee. Ei muuta kuin olla mukana vain, niin kyllä työ sujuu. Eikä siellä kehtaa laiskana töllistellä, kun sinne kerran menee. Muut seuraavat esimerkkiä.

Puhe johtui illan kuluessa myöskin Paavo Tuunaiseen, joka oli jo ollut ylioppilaana kaksi vuotta.

— Näitkö häntä tulomatkallasi? kysyi lehtori.

— En. Kuuluu olevan Savonlinnassa kylpemässä…

— Kylpemässä itseään sairaaksi?

— Siellä on hauska olla.

— Mutta se tulee kalliiksi myöskin.

— Paavo on jo tottunut kalliisti elämään muutenkin.

— Hm, taitaa olla, virkkoi lehtori. — Minä olen häntä parin viime vuoden kuluessa nähnyt vain ohimennen. En tiedä ollenkaan, onko hän luvuistaan pitänyt huolta. Onko sillä varakas koti?

— Eipä taida olla varsin köyhäkään. Ensi ylioppilas vuonna oli Paavo kuluttanut kotoisia varoja yli kaksituhatta, toisena vuonna tehnyt kahdentuhannen velan ja nyt kuuluu hommaavan uutta lainaa.

— Kylpemistä varten! Turkasen poika, se pitäisi saada käsiin ja antaa sille aika löylytys kotoisessa kylyssä.

— Mennään Savonlinnaan Olavinjuhlille, siellä se mies tavataan, ehdotti Pekka.

— Mitähän jos olisi mennä. Kuulepas, Laura, kuulepas! huusi lehtori vaimolleen, joka talutteli pikku Helviä pihalla, — mennäänkö Ollinjuhlaan Savonlinnaan?

Laura-rouva kohottautui suoraksi nostaen Helvin syliinsä. Ja hänen kasvojensa ilmeestä, kun hän läheni miestään, voi päättää, että hän oli mielissään ja ettei hänellä ollut mitään hyvää tuumaa vastaan. Saisipa hän siis edes hiukan vaihtelua.

— Mennään vaan! huudahti Laura.

— Meidän on pyhänä lähdettävä. Laita siis niin, että pääsemme kirkkomiesten kanssa matkaan.

Olavinjuhlat Savonlinnassa ovat muodostuneet jonkun verran yleismaailmallisiksi. Siellä nähdään useiden kansallisuuksien edustajia, siellä saa kuulla useita kieliä puhuttavan. Paitsi tavatonta luonnon kauneutta vetävät sinne ihmisiä historialliset muistomerkit. Siellähän kohoavat tummavetisen virran pieneltä kalliosaarelta Olavinlinnan mahtavat rauniot, joiden kolme ehyttä tornia salaperäisyydellään houkuttelevat matkailijaa luokseen nauttimaan viileydestä heinäkuun helteisinä päivinä. Tuskinpa kukaan on hennonut "vanhuksen" ohi kulkea käymättä häntä tervehtimässä.

Juhlapäivänä jo varhaisesta aamusta alkaen saapuu Savonlinnaan huvilaivoja Saimaan vesistön kaikista osista. Niitä tuli tänäkin kesänä joka suunnalta, koivuilla ja lipuilla koristettuina, kansaa kukkuroillaan. Erään mukana saapuivat lehtori ja rouva Särkkä sekä ylioppilas Pekka Kontio. Aviopuolisoiden ikäerotus teki kymmenen vuotta. Mutta kun heitä nyt katseli heidän seisoessaan rinnatusten laivankannella, rouva pukeutuneena vaaleansiniseen ruumiinmukaiseen leninkiin ja mies tummiin, paksuihin vaatteisiin, niin olisipa lyönyt vaikka vetoa, että rouva oli kahtakymmentä vuotta nuorempi. Ja tämä erotus oli tunnin kuluttua vieläkin silmäänpistävämpi.

Laura-rouva tahtoi tänään loistaa!

Laivalta menivät matkailijamme vieraskotiin. Pekka kantoi rouvan isoa matkalaukkua, jossa oli lehtorinkin juhlapuku. Perille päästyä alkoi Lauralla kiireellinen pukeutuminen. Hänen liikkeensä olivat kuin sähköiskuja. Kursailematta hän ajoi miehensäkin ulos huoneesta saadakseen oikein mielin määrin itseään koristella. Lehtori olikin pian tehnyt ulkonäössään sen vähäisen muutoksen, minkä verkainen pitkätakkipuku vaikutti. Ja sitten hän pakeni ulos odottelemaan vaimoaan.

Kun Laura vihdoin saapui, pääsi lehtorilta tahtomatta huudahdus:

— Ohhoh!

— Mitä ohhoh? kysyi Laura hymyten.

— Sinä olet liian korea!

— Kas vaan! Vanhasta rääsystä uudestaan laitettu puku, kyllä kai siitä nyt todellakin on liian korea syntynyt.

Lehtori katseli vaimoaan sekavin tuntein. Laura oli hänen mielestään oikea muotinukke. Leninki oli tosin laitettu vanhasta puolisilkkisestä konserttikaapusta, mutta se oli tehty täsmällisesti viimeisen muodin mukaan — ja se oli niin "tyköistuva" ja niin "alaston", että lehtorin oli vaikea nähdä vaimoansa sellaisena. Puku oli häikäisevän valkoinen, hattu pikimusta.

— Mutta kuinkas minä nyt saatan olla sinun kanssasi, kun minä olen näin yksinkertainen kaikkine niskamykyröineni? valitteli lehtori katsellen köykäiseksi käynyttä pukuaan.

— Sietäisihän tuo olla sinullakin parempi puku, vastasi Laura.

He söivät aamiaisen kylpylaitoksen kasinolla. Kahvia juotaessa saapui ruokasaliin suuri joukko nuorehkoa ja vanhempaa väkeä, tunnettuja ja tuntemattomia suuruuksia, maalareita, laulajia, kirjailijoita, näyttelijöitä, sanomalehtimiehiä — kaikki osanottajia päivän ja illan ohjelman suorituksessa.

— No mutta, tekö täällä? huudahti eräs keskikokoinen, tummaverinen, pitkähivuksinen mies nähdessään Lauran ja tullen häntä kohti. — Tekö… neiti… rouva — oi, suokaa anteeksi, minä en muista teidän rouvanimeänne, hoki tulija.

— Särkkä, vastasi Laura nousten tulijaa vastaan.

— Tervetuloa, rouva Särkkä, sepä oli todellakin hauskaa, puhui pitkähivuksinen.

— Tässä on mieheni, lehtori Särkkä, esitteli Laura.

— Terve tuloa, herra lehtori! huudahti tulija lehtorille puristaen hänen kättänsä, niin että Särkkä luuli olevansa tekemisissä jonkun sepän kanssa.

Pitkähivuksinen mies oli pianotaiteilija, nykyisistä taideniekoista nuorimpia, mutta myöskin lupaavimpia. Hänen nimensä oli Antero Koski. Hän oli jo ehtinyt käydä ulkomailla opinnoimassa, pilaantumassa ja tutustumassa ulkomaisiin tapoihin. Pariisissa olivat Laura ja Koski toisensa tavanneet, viettäneet siellä riemuisia hetkiä taiteellisessa kahvilailmassa, jonka höyryt hurmasivat ja kiihoittivat, ärsyttivät ja tuntuivat lopuksi kitkeriltä.

— Tulitte kerrassaan kreivin aikaan, rouva Särkkä, puhui Koski Lauran puoleen jälleen kääntyen. — Te varmaankin kaikessa hyväntahtoisuudessanne otatte illalla laulaaksenne jonkun laulun?

— Oi, en toki, hyvä herra Koski, en ole laulanut yleisölle enää moneen vuoteen vastasi Laura.

— Mutta ainakin tällä kertaa te sen teette, eikö totta?

— Tuskinpa vain, epäili Laura mieheensä katsahtaen.

— Tosiaankin, herra lehtori, puhui Koski kiihkeästi, — eihän teillä toki liene mitään sitä vastaan, että rouvanne ottaa osaa ohjelman suoritukseen?

Särkkä katsahti vaimoonsa kuin pyytäen ja virkkoi kaksimielisesti:

— Tokkopahan se laulaa? Mutta päättäköön itse — oma ehto ahvenella ottaa onkeen jos tahtoo!

— No niin, sitähän minäkin, riemuitsi Koski. — Mennäänpä salonkiin edes koettamaan! Pikku harjoitus vain!

Laura seurasi Koskea käytävän läpi isoon saliin. Hänen sielussaan oli epäilys: olisikohan koettaa vai jättää sikseen? Mutta taiteen intohimo kasvoi hänessä: etteikö hän nyt sittenkin uskaltaisi laulaa moiselle sekalaiselle seurakunnalle kuin maalaisjuhlijoille, hän, joka oli esiintynyt Pariisissa, Kööpenhaminassa, Tukholmassa?

Laura esitti muutamia Griegin ja Merikannon sävellyksiä Kosken säestämänä.

— Ihanata, ihanata! huudahti Koski joka laulun loputtua. — Me voimme illalla harjoittelematta esittää minkä laulun hyvänsä, ne menevät varmasti, puhtaasti ja ehyesti.

Eikä Laura-rouva enää rahtuakaan epäillyt esiintymistään.

Puolenpäivän aikaan oli pieni juhlatilaisuus linnassa, jossa esitettiin kvartettilaulua, eräs historiallinen kuvaelma y.m. Kellarikerroksen avaraan, kaarikattoiseen saliin oli järjestetty ravintola, jossa oli niin viileä, että Särkkä kahvia juodessaan napitti nuttunsa. Sitten seurasi orkesterin konsertti, ja vihdoin illan hämärtyessä nähtiin venetsialainen venekulkue, joka kierteli ja kaarteli salmia ja lahtia kylpylaitoksen edustalla. Silloin tällöin kajahteli soinnukas laulu, jonka viritti suurimman ja komeimmasti kukitetun veneen joukkue. Laura oli laulelemassa mukana. Mutta hänen miehensä istui kasinon verannalla Paavo Tuunaisen ja Pekka Kontion seurassa.

— No, Paavo, mikäs tauti sinua vaivaa, kun on täytynyt parannuskuurille lähteä? kysyi lehtori.

Paavo hymähti:

— Eipähän siihen paljoa tautia tarvita, ja tuskinpa nämä kylpylaitokset oikeita parannuslaitoksia ovatkaan, vastasi hän.

— Sinun ikäisesi mies taitaa täällä tulla pikemmin sairaaksi kuin terveeksi. Kauanko sinä olet ollut täällä?

— Pari viikkoa.

— Otatko kylpyjä?

— En. Huvittelemassa minä vain olen, vastasi Paavo.

— Eikö se ole vähän liian kallista huvia?

— Niin tahtoo olla.

— Varsinkin kun parempaa ja terveellisempää huvia sinullakin olisi yllin kyllin ilmaiseksi. Samanlaista, mitä Pekka kuuluu hyväkseen käyttäneen.

— Milläs Pekka on itseään ilottanut? kysyi Paavo.

— Työllä — niinkuin minäkin, vastasi lehtori vakavasti.

Paavo kävi totiseksi. Hänellä oli jo usein ollut omantunnon vaivoja kylpylaitoksella ollessaan, sillä hänen elämänsä siellä oli ollut kaikkea muuta kuin terveyttään etsivän elämää. Nyt kajahti sama omantunnon soimaus entisen opettajan suusta. Särkkä katseli tutkivasti Paavoa. Sattumaltako vai tahallaanko hienotunteisuudesta lienee Pekka saanut asiaa muualle; hän poistui. Sitä Särkkä oli toivonutkin.

— Luotatko sinä, Paavo Tuunainen, minuun? kysyi Särkkä vakavasti.

Paavo käsitti asemansa hyvin horjuvaksi eikä oikein tiennyt, mille kannalle pitäisi asettua.

— Tietysti… sen teen monestakin syystä. Ensiksi, että olette… että setä on ollut opettajani… alkoi Paavo luetella.

— Ei, Paavo, ei mitään sellaista. Ellet tahdo pitää minua veljenä, vanhempana uskottuna toverina, niin minä olen vaiti, keskeytti hänet lehtori.

Kumpikin oli vaiti pitkät ajat. Lehtori päätti itsekseen, ettei hän enää jatka sitä vyyhteä. Kun asema Paavosta, tuosta iloisesta, hurjaluontoisesta Paavosta, tuntui kovin nololta, kysyi hän vihdoin:

— Olisiko sedällä jotain erityistä…?

— On kyllä, jos ihan avonaisesti voit minuun luottaa.

Oli taaskin äänettömyyttä pitkän aikaa.

— Kerran, kolme vuotta sitten, virkkoi Paavo vähän väkinäisesti, saatoin minä jättää tupakanpolton sedän kehoituksesta, niin ehkäpä nytkin saattaisi sana olla paikallaan.

— No niin, kuule sitten. Kerran, viisitoista vuotta sitten, tuhosin minä itseni samanlaisessa laitoksessa yhtenä ainoana kesänä perin pohjin. Sen kesän jäljet näkyvät vieläkin minussa, kaikkein selvimmin hartioissani. Jos tahdot kuulla enemmän siitä asiasta, niin käy Helsinkiin tultua luonani, käy niin usein kuin haluttaa. Mutta sinulle sanon nyt veljellisenä ystävänä, että elä kuluta täällä voimiasi ja terveyttäsi turhuuteen. Sinua odottaa kaunis tulevaisuus, jos vain pidät varasi.

Lehtori vaikeni. Paavo hypisteli pöytäliinaa. Vilkkaalla liikkeellä, kuten tavallisesti, hän kohotti pöydälle molemmat kätensä, jotka näyttivät nyrkeiksi pusertautuneen, ja katsahti Särkkään.

— Lähden täältä huomenna! virkkoi hän päättäväisesti.

— Ethän vain pahastunut, että kajosin asioihisi?

— En. Päinvastoin kiitän siitä!

— Olen iloinen, että minua ymmärrät oikein. Tanssi sitten tänä iltana kuin mies, tanssi minunkin puolestani! kehoitti lehtori.

— Kyllä. Saanko tanssia rouvanne kanssa?

— Vallan kernaasti, jos hän vielä sellaiseen leikkiin ryhtyy.

Väkeä alkoi kerääntyä kasinolle. Sali täyttyi vähitellen viimeistä sijaa myöten. Ruokasalin pöytien vieressä olevat tuolit olivat asetetut nojalleen pöytiä vasten. Lehtori Särkkä oli tilannut itselleen ja rouvalleen illallispaikat eräiden helsinkiläisten tuttaviensa pöydässä, mutta Laura ilmoittikin iltaman aikana, että hänelle tarjottiin seksa toimikunnan puolesta laulajien parissa. Ainoastaan vilaukselta näki Särkkä vaimoaan, jolle oli annettu kaikennäköisiä tehtäviä. Hänen piti maalata tyttöjä kuvaelmaa varten, opettaa paimenlaulua eräälle näytelmässä esiintyjälle, kuroa kiinni poikain ratkenneita polvihousuja, ennenkuin nämä lähtivät puku tanssia esittämään, j.n.e.

Vihdoin tuli sitten Lauran vuoro esiintyä. Nähtävästi häntä oli jännityksellä odotettu, sillä sellaista hiljaisuutta ei illan kuluessa oltu ennen salissa havaittu. Hän sai kättentaputukset osakseen jo paikoilleen asettuessaan. Jokaisen laulun loputtua olivat ihmiset vallan haltioissaan. Paitsi että hänen oli jokainen ohjelmanumeronsa toistettava, sai hän laulaa kolme ylimääräistä.

— Kelpasipas kerran! ajatteli Laura poistuessaan vihdoin väkisin lavalta.

Laulajat, taiteilijat, sanomalehtimiehet piirittivät hänet heti salin ovella. Hän sai kuulla niin paljon imarruksia, ylistyksiä maasta taivaaseen, ettei hän voinut olla huumaantumatta.

— Te olette ihmeellinen ihminen, rouva Särkkä, hölötti eräs arvostelija, — te olette niitä ihmisiä, joissa taide kehittyy iän mukana, kehittyy siis hyvin hitaasti, mutta varmasti. Ei ole täyttä kolmea vuotta siitä, kun kuulin teidän viimeksi laulavan. Mutta mitä se oli tähän verraten? Niitä esityksiä ei voi verrata toisiinsa, niillä ei ole mitään yhteistä mittaa.

Ja siihen tapaan se kävi. Joka taholla puhuttiin vain hänestä. Vaadittiin, että hänen syksyllä välttämättömästi oli annettava konsertti Helsingissä; vedottiin hänen velvollisuuteensa, ettei hänellä ollut oikeutta vetäytyä ainoastaan yksityiselämään, vaan että hänen oli pidettävä mielessään yhteiskunnalliset taideharrastukset. Ja tämä ylistyksen sädekehä ulottui lehtori Särkkäänkin: hänen kanssaan tehtiin tuttavuutta ja onniteltiin häntä siitä, että hänellä oli sellainen puoliso. Särkkä koetti näyttää tuhmalta ja ymmärtämättömältä moista ilveilyä katsellessaan. Hymähtelipähän vain omia aikojaan, välistä sangen katkerastikin.

Illallisen aikana kuului laulua tuontuostakin, milloin neliäänistä, milloin kaksinlaulua, vieläpä Lauran soolojakin. Syötyä alkoivat lasit pitää soittoaan; tanssin tahti kaikui salongista. Lasit ja ahkera liike karkelossa näyttivät tekevän vaikutuksensa Lauran taiteilijasieluun. Hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät ja huulet värähtelivät ainaisessa hymyssä.

— Minulla on niin kovin hauskaa! virkkoi hän joskus miehelleen ohimennessään.

— Nauti nyt, ystäväiseni, kylliksesi, vastasi lehtori hyväntahtoisesti.

Ja kun oli kauan tanssittu ja usein pistäydytty laulajien pöydässä, kohotettu lasia milloin yhden, milloin toisen ja kolmannen terveydeksi, niin Laurankin huumaus oli kohonnut lähelle käännekohtaansa. Siinä tilassa ollen hän kerran tanssista tultuaan sieppasi pikarinsa, jossa oli viehkeänväristä nestettä, meni miehensä luokse ja tahtoi kilistää hänen kanssaan. Särkkä kohotti punssilasinsa, jota oli harvakseen illan kuluksi maistellut, ja katseli kummeksuen vaimoonsa.

— Terve, Samuli! virkkoi Laura.

— Terve, terve, ystävä! vastasi Särkkä. Lauran posket hohtivat, silmät välkkyivät.

— Samuli, Samuli, huudahteli Laura, rakastatko sinä minua tosiaan?

Laura oli sanovinaan sen kuiskaten, mutta se kuului ainakin lähinnä istujille.

— Tiedäthän sinä sen, Laura, tiedäthän sinä sen! kuiskasi Särkkä vilkaisten samalla ympärilleen.

— Ei, ei! Sinun pitää se sanoa minulle! kehoitti Laura itsepintaisesti.

— Elä nyt, hyvä ystävä, häpäise itseäsi! huomautti Särkkä, katseessa vakava ilme.

Lauran silmät välähtivät kuin salama, ja suu vetäytyi pilkalliseen nauruun.

— Häpäise? Sinunko edessäsi! hän virkkoi ja poistui nopeasti tanssisaliin.

Aurinko oli jo kohonnut korkealle, kun he sanaa vaihtamatta poistuivat iloisen tanssin ja juomingin pyörteistä.

XI.

Laura heräsi tanssiväsymyksen aiheuttamasta unesta vasta iltapäivällä. Kun hän avasi silmänsä, oudoksui hän vierasta ympäristöä. Missä hän olikaan, mitä oli tapahtunut? Särkkä istui ikkunan luona hiukan kohotetun ikkunaverhon ääressä täysissä tamineissaan ja luki sanomalehtiä, jotka hän oli käynyt Matkailijahotellista noutamassa. Laura ummisti uudelleen silmänsä ja koetti muistutella mieleensä edellisen illan ja yön tapahtumia. Niin, he olivat olleet juhlilla, hän oli saanut ylistystä laulustaan — Se täytti hänen mielensä mitä suurimmalla tyytyväisyydellä vieläkin. Mutta mitä lieneekään sitten tapahtunut, sitä hän ei oikein saanut päähänsä. Varmaan oli jotain sattunut, koska hänen oli niin paha olla. — Se laulu, se laulu — se kajahteli vieläkin hänen korvissaan — olipa se kerrankin onnistunut!

Särkkä käänteli käsissään paikkakunnan lehteä, joka aamupäivällä oli ilmestynyt. Hän katsahti sänkyyn ja huomasi vaimonsa suurin, avoimin silmin tuijottavan kattoon.

— Täällä on arvostelua sinun laulustasi, Laura, virkahti Särkkä.

— Oi onko, anna se tänne, anna pian! virkkoi Laura kohoten puoleksi istualleen.

Juhlista oli kirjoitettu pari palstaa, joista toinen melkein kokonaan käsitteli hänen esiintymistään. Ahmimalla nieli ihastunut rouva lauseen toisensa perästä tuosta kiitosvirrestä, jonka tapaista hän ei muistanut ennen nähneensä. Hän oli laulanut vallan täydellisesti, ihanteellisen täydellisesti. Kirjoituksen alla oli helsinkiläisen arvostelijan nimikirjaimet — siihen siis saattoi ja täytyi luottaa.

Laura vaipui selälleen sänkyyn, vuoroin avaten, vuoroin sulkien silmänsä — eikä Särkkä, joka salavihkaa lehtensä takaa tarkasteli vaimoaan, ollut hänen kasvoillaan koskaan ennen nähnyt sellaista tyytyväisyyden ja onnen kuvastusta. Särkänkin tunnelma siitä lämpeni, mutta samalla hänestä tuntui kaikki tuo hiukan oudolta. Jospa hänen vaimonsa voisi aina olla noin onnellinen, hän mielessään huokasi. Hän katsoi häneen jälleen. Sitä hymyä kelpasi katsella, kunpa sen olisi nähnyt kerran joka päivä, kunpa edes kerran viikossa tai —. Laura hymähti ihan ääneen ja liikahti äkisti.

— Miksi et mitään virka? kysyi Särkkä lempeästi.

— Minä olen niin hämmästyksissäni, niin äärettömän hämmästyksissäni!

— No, mutta sittenhän sinusta vielä voi tulla äärettömän etevä filosoofikin, kun osaat noin äärettömästi hämmästyä, virkkoi Särkkä leikillisesti.

— Miten niin? kysyi Laura äkkiä, nousten kyynärpäittensä varaan.

— Siksi, että hämmästyksen on väitetty olevan filosoofisen ajattelun alkusyynä, selitti lehtori.

— Vai niin. Hyvä! Minusta tuleekin sitten hyvä filosoofi, vastasi Laura ja heittäytyi rentonaan vuoteelle.

— Mutta ellet sinä muista syödä, niin toiveesi eivät toteudu. Minulla on kova nälkä ja tekisi mieleni vatsantäytettä.

— Lähde sinä vain, minä tulen pian perästä. Kyllä minä sinut kiinni saan.

Ja Särkkä lähti päivälliselle. Pian sen jälkeen Laura ryhtyi pukeutumaan perusteellisemmin kuin ehkä koskaan ennen. Viehkeä hymy ei kadonnut hänen kasvoiltaan; päinvastoin se näytti vain kirkastuvan, mitä useammin hän vaatetustaan valmistellessaan vilkaisi levällään olevaan lehteen.

Kylpylaitoksen kasino oli täynnä väsyneitä, jotka parhaansa mukaan koettivat itseään virvoittaa. Ison salin pienistä sivuhuoneista kuului katkonaisia laulahduksia, joiden toimeenpanijat eilisestä aamusta eivät olleet silmäänsä uneen ummistaneet.

Laura tunsi suurta pettymystä saapuessaan kasinolle. Illallista menestystään muistellessa häneltä oli väsymys unohtunut. Tullessaan hän kuvitteli kasinon yhtä viehättäväksi kuin viime yönäkin. Mutta mitäpä hän näki? Väsyneitä, puolikuolleita ihmisiä, jotka vaikeankankeasti tervehtivät ja väkinäisesti hymähtivät. Heitä tarkastaessaan lamautuivat Laurankin liiallisen ilon esillepakottamat voimat. Hän olisi mielellään vieläkin kuullut hurmaavata kehuskelua, taiteensa ylistystä! Mutta ylistyslaulut olivat nyt lakanneet, mairittelu tyrehtynyt. Hetkeksikö? Vai ainiaaksiko?

Päivällistä syödessään Laura katsahteli usein mieheensä, joka annoksien välillä luki hartaasti erästä aikakauslehteä, minkä oli ruokasalista tavannut. Särkkä näytti hänestä nyt niin vanhalta: silmien ympärykset olivat täynnä pieniä ryppyjä, ja nuo kaksi syvää vakoa, jotka nenän kummaltakin puolelta alkaen kaarsivat suupieliä, tekivät hänen parrattomat kasvonsa vallan rumiksi. Silmänaluksissa oli pikku pussit, ja katse oli jonkun verran vetistävä.

Laura vertasi omaa kuvaansa Särkän kuvaan ja tuli siihen päätökseen, että noin rumalla vanhalla miehellä oli liian kaunis ja nuorennäköinen rouva. Vaarallinen johtopäätös, jonka useimmat naiset kumminkin vastaavissa olosuhteissa — useimmiten kokonaan aiheettomasti — tehnevät.

Lauran ajatukset siirtyivät taas taiteeseen. Jospa hän nyt vasta olisikin kehittynyt tosi laulajattareksi, niin olisiko hänellä mitään mahdollisuuksia toteuttaa taidettaan? Eikö tuo mies tuossa hänen edessään sulkenut tietä häneltä? Vai pitikö hänen pysyäkin ikänsä kaiken sen kunnian kukkulan juurella, jonka laelle hänen halunsa niin tulisesti oli pyrkinyt?

Illalla Särkät lähtivät kotimatkalle ja saapuivat seuraavana aamuna Pilkkeeseen. Särkkä jatkoi ulkotöitänsä aamupäivät, kirjoitteli iltakaudet. Mutta useammin kuin ennen kajahteli Pilkkeen pirtistä tai pihamaalta kaunis laulu. Sitä kuuntelivat mielellään ne, jotka sattuivat lahdella soutelemaan tai muuten asunnon ohi kulkemaan Laura-rouva oli mielessään varmasti päättänyt seuraavana talvena Helsingissä jatkaa taideuraansa ja antaa oman konsertinkin. Mutta ihminen päättää, jumala säätää! Pian Laura huomasi, että hänen toiveensa toteutuminen oli ainakin vuoden päässä, jospa sitten milloinkaan täyttyisi!

Seuraavana keväänä huhtikuussa syntyi Särkälle poika, joka isän tahdosta ristittiin Samuli Simsoniksi. Laura ei tästä nimestä ollenkaan pitänyt; Samuli-nimi oli käynyt hänelle vastenmieliseksi, kuten hänen miehensäkin. Mutta lehtori piti tällä kertaa oman päänsä.

— Samuli on ollut suvun vanhimman pojan nimenä jo ainakin kolmessa polvessa, ja nyt se siirtyy neljänteen polveen. Jos taivaallisella isällä on joitakin esi-isien rikoksia rangaistavana pojalle, niin Samuli Särkkien synnit kohdistuvat myöskin Samuli Särkkään, selitti lehtori.

Ristiäistilaisuuteen saapuneet opettajatoverit, kuten venäjänkielen opettaja ja matemaatikko sekä rehtori Malmi, pitivät tässä tapauksessa hekin puolestaan Samuli-nimeä sopivana ja suvulle tunnusomaisena, mutta ihmettelivät, mistä syystä Särkkä oli niin ihastunut raamatulliseen nimeen Simsoniin, että antoi sen toiseksi pojalleen.

— Nähkääs, selitti Särkkä jälleen, pojasta pitää tulla väkevä, oikea karhu, joka vääntää Suomen soita nurin — silmiään hänen kumminkaan ei tarvitse antaa puhkaista —; hänestä pitää tulla voimakas maankuokkija, niitä Suomi eniten tarvitsee.

— Etkö sinä enää soisikaan pojallesi edes samaa virkaa kuin itselläsi on? kysyi venäjänkielen opettaja niskojaan nytkäytellen.

— Ei niitä opettajia silloin enää tarvita, kun tästä pojasta mies ehtii.

— Ei tarvita? huudahti rehtori.

— Eipä tietenkään, vastasi Särkkä. — Kukapa miehistä kehtaisi ruveta opettajaksi, kun he eivät sellaiseen toimeen kelpaa. Naiset ovat siihen paremmat — ja viimemainittuja, jumala paratkoon, on tässä maailmassa kyllälti.

— Kuka sellaista filosofiaa on julistanut? kysyi matemaatikko.

— Voi hyvä veli, miten tietämätön sinä olet, ihmetteli Särkkä. — Jos jonain kauniina päivänä sinulle nyt saapuisi eropassi harmaalla paperilla, niin et ollenkaan tietäisi kelvottomuutesi perusteluja.

— Jaa, tosiaankin, se on hauska juttu. Arvaanpa jo, mihin Särkkä viittaa, virkkoi venäjänkielen opettaja.

— Mihin sitten? Selittäkäähän nyt toki! kehoitteli matemaatikko.

Naisetkin olivat jättäneet mieleiset keskusteluaiheensa ja olivat uteliaita kuulemaan, millainen muutos maailmassa pian tapahtuisi.

— Eräs koulumies — nimeä en nyt satu muistamaan — on sanonut jotenkin siihen suuntaan, että miehet ovat huonoja opettajia ja naiset hyviä, saneli Särkkä verkkaan. —

Jotenkin tähän tapaan kai se opin pääkohta kuului: ei ole koko maailmassa niin hyvää miesopettajaa kuin parhaat naisista, eikä ole koko maailmassa niin huonoa naisopettajaa kuin huonoimmat miehistä!

— Siinä sen nyt kuulette, te itseviisaat kaljupäät herrat! huudahti Laura.

— Uusi oppi on syntynyt maailmaan, ilakoi venäjänkielen opettaja. — Mutta olisi hupaista tietää myöskin, ken tämän uuden opin isä on.

— En minäkään nimeä muista, mutta joku nuori "petakookien" päällikkö se taitaa olla, virkkoi Malmi.

— Ahaa, ei varmaankaan ole ollut naimisissa? Hänen lemmittynsä mahtaa olla erinomainen opettaja, kunnes he joutuvat naimisiin, säesti venäjänkielen opettaja.

— Älkää te puhuko mitään, veljet, huomautti Särkkä, hän on ihan oikeassa — tavallaan. Tosissaan mies on sanansa singautellut. Ruvetkaapahan vain tarkastajiksi, niin saatte nähdä, että ainakin ensi aluksi on vakaumuksenne sellainen.

— Ja minkä perusteella?

— No, esimerkiksi vaikka sen perusteella, että tarkastustunneilla naisten oppilaat aina osaavat paremmin kuin miesten, vastasi Särkkä.

— Sepä ihmeellistä!

— Niin onkin. Kun minä olin koulussa — muisteli Särkkä edelleen oli meillä alaluokilla venäjänkielen opettajana nainen. "Musteriksi" häntä sanottiin. Kun tarkastaja saapui luokkaan, kysyi "Musteri" sillä tavalla, että oli mahdoton vastata väärin — senkin ylevän taidon näkyvät opettajattaret oppivan, kun on vain suurta harrastusta. Ja mikä oli ihmeellisempää, kun tarkastaja itse ryhtyi kyselemään, osasimme me sittenkin. Ensimmäiseen kysymykseen hän tosin tuskin ainoaltakaan sai oikeata vastausta, mutta sitten seuraaviin jokseenkin kaikilta. "Musteri" osasi itse — ja hän kuiskasi meille.

Syntyi naurunrähäkkä.

— Mutta oliko tarkastaja kuuro? kysyi Malmi.

— Sitä meidän ei tarvinnut arvostella, vastasi Särkkä.

— Saitteko "voileipiä" hyvästä taidostanne? kysyi venäjänkielen opettaja.

— Paras "voileipä" meille oli tunnin loppuminen, vastasi Särkkä.

— Mutta jos minä vielä palaan tuohon äskenmainittuun oppilauselmaan naisten etevämmyydestä opettajina, niin lieneehän toki väittäjä selostanut senkin, minkä perusteella hän sanottuun päätelmään tuli? tiedusteli matemaatikko.

— Tietysti kokemuksensa perusteella!

Sehän se opettajan paras valtti on aina ollut, vastasi rehtori Malmi.

— Ja kokemuskin voi siihen helposti johtaa, lisäsi Särkkä. — Naisopettajat esiintyvät tarkastustunneilla todellakin mallikelpoisesti. Silloin heistä tuo usein valitettu hermostuneisuus eli äkäpäisyys on kaukana, ja silloin kaivetaan tietovarastosta kaikki järjestelmälliset opetusmenetelmät ja käytetään niitä luokalla. Mutta toisin on meidän miesten laita: me käytämme omia menetelmiämme tarkastustunneillakin. Ja kukapa niitä ymmärtää ja niistä yht'äkkiä selvän saa. "Hän on huono opettaja", ajattelee herra tarkastaja, "hänellä ei ole mitään metoodia".

— Sellaiselle tarkastajalle minä tahtoisin antaa hyvän neuvon, puhui venäjänkielen opettaja niskaansa hetkautellen ja koukistellen nyrkkiin pusertuneita käsiään, ja — se olisi se, että kehoittaisin häntä menemään jonkun koulun käytäviin kaikessa salaisuudessa ja seisoskelemaan siellä ovien takana.

— Älä hitolla opeta häntä "tirkistelijäksi", tokaisi matemaatikko.

— Tekisi se hänelle hyvää, jatkoi venäjänkielen opettaja. — Saattaa näet olla paljon "tätejä", jotka tuskin muulloin kuin tarkastajan läsnäollessa esiintyvät muussa kuin ylenmäärin hermostuneessa tilassa.

— Oo, hyvät herrat, tehän näytte olevan kaikki pelkkiä naisvihaajia, huomautti rehtorska Malmi.

— Ammattikateutta vain! tokaisi matemaatikko.

— Ei sitäkään, hyvä rehtorska, selitti Särkkä.

— Minä esimerkiksi luovutan mielelläni kunniasijan naisille ja aion pojastani kasvattaa maanmuokkaajan, jottei hänellä olisi edes tilaisuuttakaan minkäänlaiseen ammattikateuteen.

— Onko Laura yksimielinen miehensä kanssa tästä asiasta? kysyi rehtorska Lauralta.

— En, en, en ollenkaan, vastasi Laura, hänestä pitää tulla laulaja, hyvä laulaja!

— Saa hänestä tulla sekin, huomautti Särkkä.

— Soita raivatessa on siihen erinomainen tilaisuus. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu; rautaharoja voi käyttää säestykseen.

Vierasten huomio kääntyi viereiseen huoneeseen, jossa pikku Samuli parkui, potkien kätkyessään.

— Oo, sillä pojallapa on nyt jo ääntä, tenori tulee ja kova! virkkoi Malmi mennen pojan luokse.

Ja syntyipä siellä ilo, kun havaittiin pojan harvinainen "maalaissänky".

— Se on Mylläri-Matti vainajan lahjoittama ja siinä sopii pojan nukkua, kehui Särkkä hyvillään.

Mutta hänen vaimonsa ei ottanut osaa tähän iloon, sillä häntä hävetti moinen makuupaikka "sivistyneiden ihmisten lapselle".

Vierasten lähdettyä jäi kotiväki yksin, ympäristö kävi hiljaiseksi, ja ajatukset alkoivat hakea työaihetta itselleen. Lehtori jatkoi vihkojen korjausta, ja Laura ryhtyi kylvettämään pikku Samulia.

Särkät asuivat Helsingissä yhä entisessä huoneistossaan. Lehtorin työhuoneeksi oli muodostettu keittiö, jonka hän oli vuokrannut naimisiin mennessään. Entinen työhuone oli luovutettu lastenkamariksi. Ruokailuhuoneena käytettiin salia.

Usein oli Laura-rouva, varsinkin viime aikoina, ollut tyytymätön tähän asuntoon, etenkin sen puolesta, ettei ollut erityisiä pääportaita, vaan täytyi aina kulkea "likaisten keittiörappujen" kautta.

— Häpeähän tämä on sivistyneille ihmisille! oli hän usein huomauttanut.

— Mutta tämä asunto on minusta niin tuttu ja mukava, oli taas lehtori puolustautunut. — Minä halkean ikävästä, jos minun täytyy täältä muuttaa.

Ja ennen Laurasta niin hauska ja omituisilla juurikkohuonekaluilla sisustettu salikin näytti hänestä nyt kaikkea muuta kuin "sivistyneeltä". Moni esine olikin jo saanut sijansa yliskomerossa ja jättänyt paikkansa uusille kiilloitetuille kaluille, joten Laura-rouvan "erämaan raivaaminen" oli hyvällä tolalla. Ainoastaan lehtorin oma "nurkka" oli muuttumatta entisellään, siihen Laura ei ollut kajonnut.

Oltiin jo huhtikuun puolivälissä eikä seuraavaksikaan vuodeksi oltu vielä toista asuntoa vuokrattu, vaikka Laura sitä usein oli tahtonut. Tavallinen vuokrausaika oli jo ohi. Mitään vuosikontrahtia ei Särkällä tähän nykyiseen huoneistoon ollut; hän maksoi vuokran kuukausittain, häntä ei oltu pois käsketty, eikä hän puolestaan pois pyrkinyt. Isännästäkin lienee alkanut tuntua jo siltä, kuin lehtori asuisi paikoillaan kuolemaansa saakka.

Varsinkin vierasten vastaanotto oli Lauraa jo pitkät ajat hävettänyt. Kuinka tänne voi kutsua vieraita, hän ajatteli; ihmisten on kuljettava keittiökäytävää — ja salikin, oliko se nyt mikään vierailusalonki! Mies, jolla oli hyvä palkka — — — Laura ei voinut ajatella häntä suosiollisesti. Tästä pitää tulla muutos! päätti hän itsekseen.

— Samuli, virkkoi hän varmasti, tultuaan miehensä luo, — meidän on keväällä muutettava tästä roskakasasta toiseen asuntoon!

Särkkä kohentautui työstään ja katsahti kysyvästi vaimoonsa. Tällä oli viime aikoina ollut aina samanlaista asiaa heti vierasten lähdettyä.

— Mitä sinä puhut roskakasasta? kysyi Särkkä.

— Mikä tämä on muu kuin roskakasa? Kaikki täällä on likaista, haisevaa, eikä täällä saa parhaalla tahdollaankaan pysymään puhtautta.

— Missä täällä haisee?

— Tule kylpyhuoneeseen ja lastenkamariin tai mihin tahansa, täälläkin löyhkää!

— Ei minusta täällä mikään löyhkää, vastasi Särkkä nousten paikoiltaan.

— Eihän vain! Mutta sinun nenäsi ei tunne mitään.

Lehtori meni lastenkamariin ja kylpyhuoneeseen. Siellä tuntui hänestä hiukan ummehtuneelta.

— Niin, hyvä ystävä, virkkoi hän vaimolleen, ette ole pitäneet ikkunaa tai seinäjohtoa kylliksi avoinna, täällä on lastenkamari-ilmaa.

— Sellainen ilma täällä aina on, eikä sitä pois saa. Lapsetkin ihan tukehtuvat.

Jos mikä, niin lapsiin vetoaminen vaikutti Särkkään. Pieninkin mahdollisuus, että niille olisi jotain parempaa saatavissa, pani hänet tekemään mitä hyvänsä. Tosin hän ei ottanut uskoakseen vaimonsa viimeistä väitettä, mutta ajatteli samalla, että saattaisihan ehkä parempikin huone olla lapsille saatavissa. Päästäkseen asiasta hän virkkoi: — Voithan käydä katsomassa huoneistoja, vuokrataan vain toinen. Mutta pidä nyt kumminkin silmällä, että huoneet ovat etelään tai ainakin länteen.

XII.

Pekka Kontio on uutterasti työskennellyt kotinsa maanviljelyksen hyväksi lähes kaksi vuotta. Isä on poikaansa tyytyväinen, sillä työn tulokset pistävät esiin kaikkialla. Äiti puolestaan välistä kyllä huokailee, ettei hänen Pekka-pojastaan tullut pappia, kun jo kerran niin paljon oli lukenut. Mutta tyytyväisenäpä hänkin viimein hymähtää, kun poika huomauttaa, että velkaantunut pappi on yhtä onneton kuin mikä muu herra tahansa.

— Niin, eihän meillä olisi ollut omia varoja, myöntää äiti.

Pekalla on oma kamari, jonka hän on sisustanut makunsa mukaan. Hän lueskelee paljon, varsinkin maatalouskirjallisuutta, hoitaa kirjanpitoa ja tekee laskelmia maanviljelyksen kannattavaisuudesta. Omin kokemuksin hän kaikki haluaa oppia. Ensi alussa tuntui täsmällisyys hänestä vaikealta, mutta mitä enemmän hän on töihin tutustunut, sitä säännöllisempi hänestä on tullut.

Välistä on kylläkin pistänyt ikäväksi maalainen yksitoikkoisuus, mutta senkin on jaksanut sentään aina sivuuttaa, kun on ollut olemassa se, jolle ikävästään ja huolestaan on kirjoitellut.

Aini Rasi, joka on varttunut sieväksi neitoseksi ja jolla on valkoinen lakki kuten Pekallakin, saa Pekan ikävän haihtumaan siten, että hän vastaa heti ja täsmällisesti kaikkiin Pekan kirjeisiin. Aini on ollut Helsingissä "oppimassa elämää", kuten hän kerran Pekalle kirjoitti. Ei hän maisteriksi eikä tohtoriksi aikonut, vaan hän tahtoi oppia jotain käytännöllistä. Hän oli sairaanhoitajatarkurssilla.

Kesän tuloa odotellessa alkoi Pekankin mieli tehdä avarampaan maailmaan hiukan itseään tuulettamaan. Ja mikäpä häntä esti? Hän ilmoitti Ainille tulonsa — ja silloin matkaa ei enää mikään voinut pidättää.

"Suloista on neitoansa kohdata."

Pikajunatkin tuntuvat kulkevan kovin hitaasti silloin, kun matkustaja tietää matkan päässä näkevänsä sen, jolta toivoo ja tietää saavansa suloisen silmäyksen. Asemat näyttivät Pekan mielestä menevän ohitse kovin hitaasti. Unikaan ei tietysti maistunut. Pekka ehti ajatella paljon asioita, vanhoja ja uusia, joiden kaikkien keskuksena oli omenaposkinen, sinisilmäinen, vaaleakutrinen, hymyilevä tyttö. Ihme, miten se kuva oli hempeä ja ihana — ja se oli tuossa kuin ilmi elävänä edessä, mutta eipäs sitä vain voinut koskettaa. Kaikelle se hymyili — ja sitten niin herttaisesti!

Veturi alkoi vihellellä ja piipittää. Välistä kuului pyörien jyske selvemmin, välistä se hälveni hiljaisemmaksi. Kallioseiniä vilahteli ikkunan takaa. Ja sitten tuntui Pekasta, kuin vauhti olisi kiihtynyt — yhä kiihtynyt. Hän katsahti ikkunasta ulos. Siinä sivuutettiin Pasila.

Hän alkoi koota tavaroitaan. Eläintarha, kallioita — sitten aukeni Töölön lahti —. Pekka laski mielessään: yksi, kaksi, kolme… Hän luuli ehtivänsä laskea kahteenkymmeneen — kolmekymmentä, kolmekymmentäyksi! Juna töksähti kuin aura kantoon. Ihmisiä vilisi asemasillalla kuin muurahaisia suuressa keossa. Pekka tirkisteli ikkunasta — ei näkynyt. Oh, kun ne ihmiset — inhoittavat ihmiset matelivat kuin kärpänen tervassa.

Vihdoin Pekka pääsi vaunusta ulos. Hän kulki varovasti tähyillen joka suunnalle, mutta ei vain nähnyt "häntä" missään. Mutta asemasillan päässä, rakennuksen räystään alla, oli ihka elävänä, ruumiillisena, sama vartalo, samat kasvot, sama herttainen hymy, minkä hän oli vähän aikaisemmin sielunsa silmillä nähnyt. Pekka melkein pysähtyi kuin näyn nähdessään. Hän tahtoi pidättää itseään, hän tahtoi tyynnyttää itseään, sillä hän oli Ainin nähtyään tuntenut sydämessään liian suloisen piston.

— Kas, siinähän sinä olet! huudahti Aini.

— Tässä minä nyt olen! Oletko sinä täällä yksin? kysyi Pekka.

— Tietysti! kuului heleä, varma vastaus. Se "tietysti" vasta tuntui Pekasta hyvältä.

Hän tervehti Ainia toistamiseen kädestä pitäen ja sai niin hellänlempeän puristuksen vastaan, että hänen aivoissaan syntyi ajatus: nyt hän on varmasti minun!

Pekka tilasi itselleen huoneen ja jätti tavaransa sinne. Sitten he menivät kahvilaan saamaan virvokkeita. Aini kertoi lopettavansa sairaanhoitokurssinsa seuraavalla viikolla ja menevänsä kotiinsa kesäksi hoitamaan taloutta, sillä äiti ja isä matkustavat vesiparantolaan ainakin puoleksitoista kuukaudeksi. Hän ilmoitti talven kuluessa käyneensä myöskin keitto- ja kirjanpitokurssit.

— Entäs tanssikurssi? kysäisi Pekka.

— Hyh. Minä osaan tarpeekseni tanssia ilman kurssiakin, vastasi Aini.

— Niinpä niin, virkkoi Pekka, sinä olet opetellut siis ainoastaan hyvää ja hyödyllistä.

Pekka puolestaan kertoi maanviljelyshommistaan ja tulevaisuudentuumistaan. Hänellä oli aikomus ryhtyä rakentamaan taloa uuteen kuntoon, mutta hän tahtoi tehdä sen niin vähitellen, ettei se estäisi muita töitä eikä kysyisi yhdellä kertaa suuria kustannuksia. Viljelyskelpoista maata oli hänen kotitalossaan yllin kyllin, kunhan hän vain oppi oikealla tavalla niitä viljelyskuntoon perkaamaan.

— Onko sinusta maanviljelys hauskaa? kysyi Aini.

— On, on hyvin hauskaa, vastasi Pekka. Hetkisen mietittyään hän kysyi kuin epäillen: — Sinä kai pidät enemmän kaupunkielämästä?

— En sitten vähääkään. Kyllä minä en enää tännekään tule, jos vaan muualla saan olla, vastasi Aini.

Pekka veti taskustaan tukun papereita ja ryhtyi jälleen juttelemaan rakennushommistaan.

— Kuulepas, Aini, virkkoi hän, sinä kun olet käynyt "soppakoulunkin", sanopas, millaisen keittiön sinä haluaisit?

Ja sitten he ryhtyivät suunnittelemaan uuden rakennuksen keittiötä, sen jälkeen siirtyivät he ruokailuhuoneen järjestämiseen, salin, vieraskamarin ja —. Kumpikin naurahti yhtaikaa ja samalla punastui. Aini joutui kovin hämilleen. He ymmärsivät että suunnittelut koskivat heidän yhteistä kotiaan.

— Oletko nähnyt lehtori Särkkää? kysyi vihdoin Pekka.

— En edes vahingossa kertaakaan, vastasi Aini.

— Siellä meidän pitää käydä. Minä olen ikäni kiitollinen sille miehelle; hän se sai minusta maanviljelijän.

— Miten niin?

— Siten, että hän saarnasi minulle järkeä, etten ryhtyisi velalla lukemaan, kun kerran omia varoja ei ollut.

— Eikö sinulla ole yhtään velkoja?

— Ei, jumalan kiitos!

— Sepä on hyvä!

— Onko sinunkin mielestäsi, Aini?

— On toki!

Kaikki, minkä Pekka kuuli ja näki, lujitti hänen rakkauttaan. Olipa sentään suuri, hyvin suuri onni, että he kaksi niin helposti ymmärsivät toisiaan.

— Oletko Paavo Tuunaista nähnyt? kysyi Pekka taas.

— Olen! vastasi Aini hieman naurahtaen.

— Miksi naurat?

— Ilman vain.

— Etkö voi sanoa syytä? Aini katsahti pöydän yli kumppaniinsa ja kohotti oikean käden etusormensa kuin nuhdellakseen.

— Oletkohan mustasukkainen! hän sanoi. Pekalla oli punastumisen taito vielä tallella.

— En, en minä enää, vastasi hän häpeissään.

— Vai et enää. No hyvä! Minä tapasin Paavon viikko sitten osakunnan kekkereissä. Hän tuli minua viemään tanssiin ja oli — humalassa.

— Juoko se vain yhä?

— Sitä kuuluu tekevän.

— Sepä ikävää — ja niin etevä kyky. Seuraavana päivänä nuoret menivät yhdessä lehtori Särkkää tervehtimään.

Särkkä oli asunut jo koko lukuvuoden uudessa huoneistossa Bulevardin varrella. Se oli komea asunto. Ainoastaan lehtorin työhuone oli entisillä juurikkotuoleilla ja hänen rakkailla seinuspenkeillään sisustettu. Iso sali oli uudenaikaisesti varustettu komeasta flyygelistä alkaen hienoimpaan uunilaipioon saakka. Vierasten saapuessa ei Laura-rouva sattunut olemaan kotona, jonka tähden lehtori vei heidät omaan työhuoneeseensa, iloiten suuresti, että he häntä vielä muistivat.

— Oletteko te kihloissa? kysäisi Särkkä muun puheen lomassa.

Vieraat kävivät hämilleen. Mitäpä he siihen kysymykseen olisivat voineet vastata. Aini naurahteli itsekseen. Vihdoin hän omasta puolestaan sanoi:

— En minä oikein tiedä. Pekka saapui kaupunkiin ja pyysi minua tulemaan kanssaan tänne.

— Eipä silti, ettette minun luokseni voisi tulla yhdessä, vaikkapa ette olisikaan kihloissa. Mutta miten minusta se lienee tuntunut niin luonnolliselta, että satuin kysymään.

— Eiköhän se jotain sellaista olekin, uskalsi Pekka huomauttaa.

— Sitähän minäkin, sanoi Särkkä. — Naiset tahtovat aina asioita kaunistella.

— En minä tosiaankaan halunnut kaunistella, soperteli Aini hämillään, naurahdellen. — Jospa sitä paljon kaikista muista asioista onkin puhuttu, niin ei — —

— Vielä siitä, keskeytti hänet lehtori. — Hyvä onkin, että ensin selvitellään muut asiat, ja kun ne näyttävät olevan kunnossa, niin se "asia" selvenee itsestään. Joka tapauksessa näen olevan syytä onnitella, ja sen teenkin oikein sydämeni pohjasta.

Niin joutuivat Pekka Kontio ja Aini Rasi kihloihin. Lehtori Särkkä tietämättään oli säästänyt Pekan polvistumisesta ja muusta virallisesta seremoniasta. Heidän poistuessaan vihdoin lehtorin luota tarttui Aini kursailematta Pekan käsipuoleen. Ja vielä vuosien, pitkien ja vaivalloisten, mutta yhdessä kestettyjen vuosien kuluttua pauhasi reipas Aini Pekalle: "Sinussa ei ole koskaan ollut miestä edes kosimaan, lehtori Särkän piti sekin puolestasi tehdä!"

Kuinka mielellään vastoinkäymisten ja murheiden murtama sydän — jos se on hyvä — sentään suo hyvää toisille. Särkän sydän ei ollut syttä valkeampi silloin, kun hän nuorille vierailleen vilpittömän onnittelun lausui. Hänen äänestään ja katseestaan saattoi päättää, että kaikkien hyvien hengettärien antimet hän toivoi nuorten liittoa lujittamaan. Ja kumminkin silläkin hetkellä painoi suuri suru hänen mieltään.

Hänen ja hänen vaimonsa tiet olivat viime aikoina yhä enemmän erkaantuneet. Laura-rouva oli saanut uuden, kalliin, hienosti sisustetun kodin, mutta eipä hän siinäkään viihtynyt. Taiteilija oli hänessä jälleen viime talven kuluessa herännyt eloon. Hän ei saanut rauhaa, ellei hänellä aina ollut tiedossa jokin esiintymistilaisuus. Ja niitä näytti nyt olevankin enemmän kuin tarpeeksi. Lauralla oli ollut menestystä, häntä ylistettiin arvosteluissa ja toivottiin hänen kauan pysyvän tällä ylevällä tasolla isänmaalle iloksi ja kunniaksi kansalle. Milloin häntä pyydettiin avustajaksi hyväntekeväisyyden nimessä, milloin taas suuren ansion toivossa.

Särkällä oli kumminkin parempi laskutaito ansioihin nähden. Heillä piti olla kolme palvelijaa: keittiö- ja sisäpalvelija sekä lastenhoitaja. Yhä tarvittiin myöskin uusia pukuja. Vieraina kävivät kuulut taiteilijat j.n.e.

Särkkä toivoi jälleen kesäistä rauhaa, hän ikävöi Pilkkeeseensä, missä tämä rauhattomuus loppuisi ainakin kesän ajaksi. Hän oli ollut naimisissa viidettä vuotta, milloin olisi edes kymmenen kulunut — ellei muutosta onnellisempaan päin tapahtuisi?

Kun hän istuskeli syvissä mietteissään keväisen illan hämärtyessä, kuuli hän vaimonsa tulevan kotiin. Hän ilostui siitä, sytytti lamppunsa ja ryhtyi työhön. Hetken kuluttua Laura tuli hänen huoneeseensa.

— Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä huomenna avustaisin turvattomien lasten hyväksi järjestettyä iltamaa? kysyi hän.

Särkkä nousi paikoiltaan ja meni vaimoaan vastaan.

— Elä nyt enää; johan sinä olet avustanut omalta osaltasi tänä talvena. Elä viitsi! pyyteli Särkkä.

— Mutta ajattele nyt: turvattomien lasten hyväksi!

— Onhan sinulla kaksi turvatonta itselläsikin.

Muistaisit niitä.

— Soo, sinäpä olet hävytön. Tarkoitatko sinä sillä, etten minä muka hoida lapsiani?

— Ei, Laura, en minä tarkoita kerrassaan mitään. Mutta minä pyydän oikein kauniisti, ettet nyt tällä kertaa menisi.

— Minun lapseni voivat hyvin! sanoi Laura. — Siitä ei ole syytä soimata. Tule vaikka katsomaan, jollet usko.

— Uskonhan minä.

Mutta Laura, joka kotiin tultuaan ei edes ollut käynyt lastenkamarissa, tahtoi todellakin tulla vakuutetuksi, että lapset voivat hyvin. Pienokaisia asetettiin juuri makuulle, ja Laurakin otti osaa tähän hommaan.

Särkkä asettui jälleen työhönsä hyvillään siitä, että edes tällä kertaa oli saanut tahtonsa läpi.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Laura saapui jälleen hänen huoneeseensa.

— Miks'et tullut lastenkamariin? Olisit nähnyt, kuinka hyvin pienokaiset voivat. Minä panin heidät makuulle. Ei sinulla siis ole mitään syytä tehdä esteitä minun lauluhommilleni.

Särkkä keskeytti jälleen työnsä ja kääntyi vaimoonsa päin.

— Mutta olisikohan tuo ainainen avusteleminen nyt niin välttämätöntä? Antaisit nuorempien.

— Niin, nuorempien! Sinä et tietysti ota ollenkaan huomioon sitä, että sellaisessa iltamassa tulee olla ensiluokkainen ohjelma, jotta rikkaat sinne saapuisivat.

— No saattaa olla niin. Mutta elä nyt tällä kertaa kumminkaan mene! pyyteli Särkkä.

Lauralla oli itsepintainen tapa aina saada miehensä suostumus kaikkiin toimiinsa. Ellei hän saanut sitä hyvällä, otti hän sen väkisin. Särkän oli aina lopuksi pitänyt lausua jotain sinnepäin, että: no menehän nyt sitten, tai: olkoon nyt tällä kertaa niin…

— Sinä olet tavattoman itsekäs mies, Samuli! virkkoi rouva jälleen. — Itse sinä kyllä huvittelet itseäsi hyväntekeväisyydellä, kun maalaisakat ovat kysymyksessä; silloin kun sinua haluttaa, teet sinä heidän heinätyönsä tai tuhlaat myllärin työhönkykenevälle joukolle runsaita antimia. Mutta kun avuttomien lasten hyvä on kysymyksessä, silloin sinulla on kaikenlaisia verukkeita. Tähän tarkoitukseen, joka nyt on kysymyksessä, kuluisi ainoastaan kaksi iltaa, tänään harjoitus ja huomenna itse iltama — siinä kaikki, jotavastoin sinulta — —

— Mutta voikohan näitä kahta asiaa oikeastaan verrata toisiinsa? kysyi Särkkä miettiväisenä.

— Vai ei? Ei tietysti! Toisessa on kysymyksessä kykenevät aikuiset ja toisessa avuttomat lapset. Toisia avustat sinä ja toisia haluaisin avustaa minä.

— Vieläkö sinä tänäänkin sitten menisit ulos?

— Tietysti. Kyllähän ainakin yksi harjoitus on välttämätön.

— Ja siten sinä olet joka ilta ulkona myöhään yöhön saakka. Minua hävettää tällainen elämä.

— Mitä sinä tarkoitat? tiuskaisi Laura.

— En mitään sen enempää kuin sanoin.

— Siinä oli ilkeä viittaus. Sinä olet halpamainen. Hyvä. Mitäs sanot, jos minä ilmoitan sinulle, että olen jo lupautunut avustajaksi huomiseen iltamaan, vaikka tahdoin — —

— Vai jo lupautunut! Mitäs sinä sitten enää tässä tingit? tiuskaisi Särkkä. — Mene sitten, mene, hyvä ihminen, ja vaikka olisit helsinkiläisten posetiivina aamusta iltaan, niin — —

— Hävytön! kivahti Laura ja poistui, paiskaten oven jälestään kiinni.

Hetkistä myöhemmin kuului ulko-ovi liikkuvan saranoillaan, ja Lauran askeleet häipyivät rappukäytävään. Ja vihdoin kumahti kadulle johtava ovi — ja sitten oli kaikki hiljaista Särkän ympärillä.

Laura kulki nopein askelin Erottajalle päin. Annankadun kulmassa hän istuutui rattaille ja käski ajaa seurahuoneelle. Koko ajan hän katkeruudella muisteli miehensä käytöstä. Miks'ei hän, yhtä hyvin kuin muutkin, saisi voimiensa mukaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä — vallan yhtä suurella syyllä kuin esimerkiksi Samuli Särkkä? Että tämä vielä kehtasikin pistellä häntä. Odotapas, mietti hän, minä sinulle vielä näytän! "Helsinkiläisten posetiivi" — hyi… Raaka oli sellainen mies, sivistymätön raak — —

Hevonen pysähtyi. Hän maksoi ja astui sisään. Valoisissa portaissa hän katsahti isoon, kirkkaaseen peiliin. Hänen rauhansa palasi — hän oli vapaa — nyt hän sai olla vaikka aamuun saakka, miten kauan vain halutti — eikä miehellä saanut olla mitään sanomista, koska hän oli häntä niin syvästi loukannut. Oikeastaan alkoi Laura tuntea tyydytystä, että oli käynyt niin kuin oli käynyt.

Harjoitukset alkoivat. Hänen säestäjänään oli Antero Koski, jonka ystävällisyys sai Lauran pian unhottamaan viimeisenkin muiston vähän aikaa sitten sattuneesta kohtauksesta. Kun laulut oli valikoitu ja läpikäyty, tarjosi Koski Lauralle illallisen, jonka he söivät ison ruokasalin yksityiskomerossa. Pikkutunneilla Laura palasi kotiinsa.

XIII.

Toukokuu lähenteli, loppuaan, sen viimeinen viikko oli käsissä. Kirkas auringonpaiste, joka ulkona luonnossa punoi vihreyttä maahan ja lehtiä puiden oksiin, ei jaksanut sulattaa sitä jäätä, mikä kangisti Särkän perhe-elämää. Lapset tietysti pitivät omaa iloaan, kun olivat huoneessaan, mutta niin pian kuin he näkivät vanhempansa yhdessä, jäykistyivät heidänkin iloiset piirteensä. Isä hypitteli heitä kyllä polvellaan, kun he hänen huoneeseensa tulivat, ja kertoi välistä jonkun pikku sadunkin; äiti taas yksin saapuessaan heidän luokseen toi heille makeisia, hyväili ja hellitteli — mutta niin pian kuin isä ja äiti olivat yhdessä, eivät he kumpikaan kyenneet edes lapsilleenkaan iloisuutta osoittamaan. Helvin mieltä se jo pyrki masentamaan aivan vaistomaisesti; pikku Samuli taas karttoi seuraa, kun hänelle ei oltu ystävällisiä.

Laura oli äänetön kotonaan. Mitä hänen pakosta oli sanottava miehelleen, sen hän sanoi ivallisen kohteliaasti, muka orjamaisella alistuvaisuudella. Hän ei katsonut aneen päiväkausiin, hänen nimeäänkin hän vältti. Pikku Samulia hän sanoi "Possuksi".

Kun naisen viha ja vihasta johtunut halveksuminen kohdistuu johonkin henkilöön, varsinkin hänen läheisimpiinsä, joista aviomies on ensimmäisessä sijassa, ei sillä ole mitään määrää. Kaikki kohtuuden varjokin on siitä kaukana. Ilmankos on sanottu, että naisen menettely riippuu hänen tunteistaan, että naisella ei ole oikeudentuntoa — tai jos on, niin se on sangen vähän kehittynyt.

Suuttumishulluus on kaikkein tavallisimpia tauteja maailmassa. On ihmisiä, joilla täytyy olla aina jokin esine, jota he voivat vihata ja johon saattavat pahan sisunsa purkaa. Nuo hymyilevät, hyväntahtoiset ihmiset, joita niin runsaasti näemme yleisillä paikoilla, teattereissa, konserteissa, toreilla ja kaduilla — kuinka moni heistä onkaan vapaa jostain itsepintaisesta luonteen ominaisuudesta, jonka ikävät varjopuolet ilmenevät ainoastaan kodin piirissä. Siellä — tuossa usein niin kauniisti, kyynelhellin sanoin ylistetyssä rauhan majassa, kodissa, — siellä taistellaan usein aseilla, jotka iskevät syvälle vastustajaan — siellä taistellaan sydämillä.

Moni elämän ehtoopuolelle ehtinyt mies, joka kynsin hampain on saanut ulkomaailmassa otella oman ja perheensä toimeentulon puolesta, varmaankin vastenmielisesti illan hämärässä hiipii kotiansa kohti. Sielläkään ei ole lepoa, sielläkään ei saa rauhaa. Onpa ehkä jälellä päivän raskain ottelu, syvimmälle sattuva isku kestettävä! Useimmitenhan käy niin, ettei ihminen suurimmillakaan ponnistuksilla saavuta muuta kuin akanoita puhtaan viljan asemesta — eikä sellaista onnettomuutta ymmärrä muut kuin se, joka on sen itse kokenut.

Eikä ihmekään, ettei sitä ymmärrä. Ihmisellä on niin huono kyky asettua toisen sijalle ja ymmärtää häntä. "Harvat ovat ne, jotka itseänsä ymmärtävät, vielä harvemmat ne, jotka toisia ymmärtävät."

Särkkä ei käsittänyt Lauran mielialaa ja sitä muutosta, mikä hänessä heidän avioliittonsa aikana oli tapahtunut. Hän ei tiennyt, että Laura nyt vasta toteutti itseään ja että se mielentila, mikä Laurassa oli vallitsevana heidän avioliittoon mennessään, oli poikkeuksellinen. Ei mikään niin miellyttänyt ja häikäissyt Lauraa kuin komeus ja loisto. Hän oli taiteilijana kärsinyt suuren kuperkeikan, hänen taloudellinen asemansa oli pakottanut hänet turvautumaan ventovieraisiin ihmisiin. Nyt häntä ylistettiin taiteilijana, nyt hän oli itse anastanut itselleen aseman. Eipä hän näin ollen tahtonut tietää mistään orjuudesta, mistään pakosta. Entiset ajat olivat olleet ja menneet! Jos hän näki kärsivänsä vääryyttä — taiteilijasieluthan näkevät sen sitäpaitsi helpommin kuin muut kuolevaiset —, niin hän iski vastaan, antoi niin että tuntui.

— Oletko sinä, Laura, minulle vielä vihainen? kysyi Särkkä vaimoltaan kerran päivällispöydässä.

Laura ei vastannut.

— Heitä nyt jo vihasi, pyyteli Särkkä. — Eiköhän meissä ollut syytä kummassakin?

— Sinulla ei ole oikeutta, virkkoi Laura silmät säihkyvinä, — panna esteitä minun toiminnalleni, kun se on yhtä hyvää ja hyödyllistä kuin omasikin. Sen ovat sanoneet minulle muutkin!

— No mutta, Laura hyvä, oletko sinä jo muihinkin vedonnut tässä asiassa, joka minun ymmärrykseni mukaan koskee yksinomaan meitä kahta?

— Se on minun asiani! vastasi Laura.

— Laura, varsinkin tästä kysymyksestä haluaisin kanssasi keskustella.

— Minulla ei ole aikaa nyt, virkkoi Laura tylysti.

— Miksi ei ole? Aiotko tänäkin iltana mennä johonkin.

— Aion!

— Elä nyt, hyvä ihminen! Keskustellaan kumminkin ensin.

— Mitä meillä on keskusteltavaa? En minä aina jaksa kuulla sinun ruikutuksiasi!

— Vai niin.

Särkkä poistui omaan huoneeseensa. Kohta sen jälkeen kuului Laura lähtevän.

Viime aikoina oli Särkän kodissa alkanut käydä vieraita tuhkatiheään. Olipa Lauralle ilmaantunut sukulaisiakin, serkkuja ja pikkuserkkuja, joista avioliiton alkuaikoina ei tiedetty mitään. Nämä kävivät Lauran luona, ja Laura teki ahkerasti vastavierailuja. Viime aikoina hän oli solminut ystävyydenliittojakin useilla suunnilla ja naisellisella avomielisyydellä kertonut kaikki perheasiansa ystävilleen, usein niitä liioitellenkin voimakkaan mielikuvituksensa avulla. Näissä piireissä alettiin Särkkää pitää jonakin sivistyneenä raakalaisena, joka kohteli vaimoaan säädyttömillä tavalla. Kaikki myötätunto oli Lauran puolella. Uskotuin Lauran miesystävistä oli Antero Koski, joka ymmärtämättömyydessään kiihoitti Lauran intohimoja jyrkkään vastarintaan Särkkää kohtaan.

Jo useana iltana oli Särkkä tehnyt iltakävelyjä eri suunnille kaupunkia. Hänelläkin näytti olevan tärkeitä asioita toimitettavana. Pekka Kontio ja Aini Rasi käydessään hänen luonaan olivat kertoneet Paavo Tuunaisen olevan rappion partaalla. Särkkä ei ollut unohtanut tätä etevää oppilastaan. Ja hänen aivoissaan oli syntynyt ajatus pelastaa, jos mahdollista, Paavo turmiosta. Häntä Särkkä etsi. Hän kävi melkein kaikissa kapakoissa, istui vähän aikaa kussakin ja sitten löytämättä häntä pettyneenä poistui. Vaimonsa mentyä lehtori nytkin lähti liikkeelle. Tällä kertaa hän alkoi ooprikselta, siirtyi sitten Kämppiin, Seurahuoneelle ja vihdoin Kaivohuoneen isoon saliin. Ulkona oli alkanut hämärtyä, sähköt paloivat sisällä. Muka sanomalehtiä etsien hän kierteli joka sopen, mutta missään ei Paavoa ainakaan vielä näkynyt. Sitten hän istuutui erääseen nurkkaan ja tilasi teetä. Sanomalehtensä takaa hän piti silmällä kaikkia tulijoita. Ja vihdoin saapuikin tuttavia, mutta niiden joukossa ei ollut Paavoa. Tuttavia oli kaksi: taiteilija Antero Koski ja Laura.

Särkkä hämmästyi, veti sanomalehden kokonaan eteensä ja istui hiljaa, melkein hengittämättä. Tarjoilija ohjasi tulijat salin läpi sivuhuoneeseen. Särkkä heitti sanomalehden ja maksun teestä pöydälle ja pötki häpeissään tiehensä. Eikä hän sen jälkeen enää käynyt Paavoa etsimässä.

Mutta kohtalo oli hänelle suopea. Seuraavana päivänä koulusta tullessaan hän tapasi Paavo Tuunaisen kadulla. Tämä aikoi ensin väistää vastaantulijan menemällä kadun poikki, mutta lehtori pidätti hänet.

— Miten jaksat? kysyi lehtori ystävällisesti.

— Siinäpähän menee, vastasi Paavo katsellen kadun toiselle puolelle.

— Etkö tulisi käymään luonani? kysyi lehtori. — Minulla olisi yhtä ja toista juttelemista.

— Voisinpahan ehkä tulla, vastasi Paavo väkinäisesti.

Särkkä tarjosi vieraalleen päivällisen, joka tälle näyttikin maistuvan erinomaisesti. Paavon vilkuilevasta käytöksestä kyllä saattoi päättää, ettei hän ainakaan alussa ollut hyvillään tästä kohtauksesta muutoin kuin ehkä päivällisen tähden. Särkkä kertoi sitten Paavolle, että hänellä olisi nyt tavattoman kiireellisiä kirjoitustöitä, joten hän välttämättömästi muutamiksi päiviksi — ehkä kauemmaksikin, jos Paavolla olisi aikaa — tarvitsisi hänen apuaan. Paavo lupautui. Jo samana iltana työt aloitettiin ja jatkettiin niitä illalliseen saakka. Kun Paavon piti poistua — hän ei muka voinut jäädä lehtorin luokse ainakaan täksi yöksi — antoi lehtori hänelle viitosen.

— Vai tarvitsisitko enemmän ehkä? kysyi lehtori.

— Ei, en minä nyt.

— Mihin aikaan voit tulla aamulla, joko ennen kahdeksaa?

— Voin kyllä.

Siten jatkui työtä toukokuun viimeiset päivät. Joka ilta sai Paavo viitosensa etukäteen. Hän oli hyvillään toiselta puolen, että saattoi nyt edes iltahetken, istua kapakassa omalla kustannuksellaan. Kotoaan hän ei enää saanut, velkojenkin hoito oli jo niin ja näin. Luvuista ei tullut mitään, sillä "karhut" alkoivat pitää tarkkaa huolta siitä, ettei hänelle jäänyt rahtustakaan rauhoitettua aikaa. Ainaisessa pienessä humalassa ollen sellaista olotilaa sentään saattoi sietää, ja kun sai hyvän "plenskan", niin ilokin tuntui ilolta.

Jo yhteistöiden ensi päivinä lehtori ryhtyi tiedustelemaan, mille kannalle Paavo asettuisi maallemuuttoon nähden. Epävarmalta näytti. Mutta lehtori kuvaili maaelämää niin kirkkailla väreillä, että Paavo alkoi tuntea vähitellen jonkinlaista mieltymystä siihen. Ja vihdoin hän lupautui.

Muuttopäivä läheni. Se ei ollut, kuten edellisinä vuosina, kesäkuun ensimmäinen, vaan oli siirtynyt viidenteen. Laura-rouvalla oli paljon hommaa, kaupungilla hän liikkui päivät päästään, tilasi pukuja ja kävi niitä koettamassa. Särkkä odotti kärsivällisesti, vaikka Pilke niin usein pilkistelihe houkuttelevana hänen sielunsa silmissä.

Muuttotavarat ottivat nyt suuremman tilan kuin ennen. Pilkkeeseen piti rouvan määräyksestä viedä "sivistyneille" kuuluvia huonekaluja. Sitä varten Laura pakkautti sänkynsä — hän oli sairas, hän ei voinut maata kovilla alustoilla ja epämukavissa laatikoissa — muutamia nojatuoleja y.m. Mutta pääasia Särkän mielestä oli, että vihdoinkin päästiin lähtemään.

Matkalla Laura tunsi ruumiissaan kaameita väristyksiä, jotka johtuivat Pilkkeen yksinäisyydestä, mikä häntä siellä odotti. Hän oli viime talven kuluessa viettänyt siksi loisteliasta seuraelämää, että maalaisolot ilman hengenheimolaisten seuraa, ilman elähyttäviä taiteellisia vaikutelmia häntä ihan kammottivat. Olihan hänellä miehensä, olihan hänellä lapsensa! Mutta mitä iloa oli hänellä miehestä, jonka elämänkäsitys oli vallan toinen kuin hänen omansa, — ja mitä lapsistakaan, jotka eivät vielä mitään ymmärtäneet. Laura luuli olevansa liian vanha heidän kanssaan leikkiäkseen.

Laura ei muistanut enää sitäkään, miksi hän Särkän kanssa oli mennyt naimisiin. Tai ehkäpä hän ei tahtonut muistaa. Hullu hän oli ollut, niin hän omassa mielessään päätteli, kun oli moisen tyhmyyden tehnyt. Hän, taiteilija, sarkanuttutalonpojan rouvaksi! Vilahti tosin välistä Lauran mieleen kuin varkain muisto siitä, että Särkkä oli häntä kohtaan ollut sangen hyvä ja avustanut joskus häntä kelpo lailla. Mutta mitä seurasi sitten? Ja Lauran mieli kovettui jälleen. Hän ei olisi saanut toteuttaa taidettaan. Särkkä oli muka koettanut kynsin hampain sitä ehkäistä.

Heidän saapuessaan Pilkkeeseen katseli kumpikin sitä eri valaistuksessa. Särkästä se tuntui ehkä entistään leppoisemmalta rauhan majalta. Ehkäpä täällä taas elämä laskeutuisi siedettävään uomaan, ehkäpä luonto tyynnyttäisi kukkuroilleen kuohahtaneita intohimoja? Laurasta taas näytti Pilke pieneltä ja mitättömältä torpalta, joka oli vallan ala-arvoinen heidän asunnokseen. Sellaisissahan asuivat seudun köyhimmät torpparit. Varsinkin se hänestä tuntui harmittavalta, ettei Särkkä ollut hommannut edes laivasiltaa rantaansa ja koettanut saada ohikulkevia laivoja lahteen poikkeamaan. Siihen ei suinkaan olisi ollut voittamattomia esteitä.

— Mihin meidän sitten pitäisi mennä? Eihän meillä ole mihinkään asiaa. Me vietämme kesää, me tahdomme olla rauhassa, oli Särkkä vastaillut, kun laivasillasta oli ollut kysymys.

Paavo Tuunainen oli ollut omissa mietteissään koko matkan, eikä hän Pilkkeeseen saavuttuakaan ensi päivinä suurta melua itsestään pitänyt. Elämä tuntui hänestä raskaalta, ja häntä väsytti lakkaamatta. Viinahöyryt karkkosivat ruumiista. Lehtori antoi hänen olla omia aikojaan. Jonkun päivän kuluttua hän sitten valmisteli hänelle kirjoitustöitä, lämmitti saunan kaksi kertaa viikossa ja kylvetti häntä kelpo lailla. Muina päivinä sateista ja tuulista välittämättä käytiin uimassa.

Mutta viikon parin perästä maalle tultua etsiskeli Särkkä maatöitä. Vihdoin hän keksi sellaisen tuuman, että hänen maapalstansa ympäri oli kaivettava suuri viemärioja. Mitä varten? Lehtori hymähti itsekseen, kun arvosteli tämän työn turhuutta. Mutta kaivettava se vain oli. Heinäntekoon, kesätöistä hauskimpaan ja terveellisimpään, oli vielä ainakin kuukausi aikaa. Jo sitä ennen — mietti Särkkä — tulee Paavo Tuunaisen viinahien valua tantereelle. Ainoastaan ruumiillinen työ voi kitkeä hänen ruumiistaan tuon synnillisen himon.

Särkkä paalutti viemärin suunnan, mittasi sen pituuden ja jakoi kahteenkymmeneen yhtä suureen osaan päätellen, että sen tulee kahdessakymmenessä päivässä valmistua. Sitten hän hankki terävät rautakanget ja lapiot. Kävellessään Paavon kanssa hän kertoi tälle rankkasateiden usein tekevän tuhoa hänen peltopalstalleen.

— Näetkös, selitti hän, tuo kangas, joka ei ime vettä kyllin nopeasti, viettää tänne rantaan päin ja työntää tulvan minun pellolleni. Mutta nyt minä sen ehkäisen, minä piiritän maani viemäriojalla. Muutoin se työ on sangen hauskaa; rupeama päivässä tai pari, niin oja on pian valmis.

Ja sen enempää Paavoa kehoittamatta hän eräänä päivänä alkoi iskeä lapiotansa maakamaraan. Työmaalle hän oli varustanut lapion ja kangen myöskin toista miestä varten. Kun Paavo kuuli lapioniskuja, meni hän paikalle, tarttui kankeen, ja yhdessäpä he sitten ojan kaivoivat. Kahdessakymmenessä päivässä se valmistui, juuri niinkuin lehtori oli sen suunnitellut.

Työ oli ihmeellistä lääkettä Paavon lakastuneelle mielialalle. Ojan reunustat kasvoivat rehevää heinää — ja varmaan moni ruohonkorsi oli imenyt voimaa niistä hikipisaroista, joita Paavo työssään oli vuodattanut. Mutta mitä tiheämmin ne olivat tippuneet, sitä uutterammin tekivät työtään ruumista oikeilla nesteillä elähyttävät voimat. Ojanvarret aitoineen, koivikkoineen muuttuivat hymyileviksi, taivas päilyi kirkkaana ja loisteliaana — ja Paavon täytyi jälleen ruveta naurahtelemaan ja laskemaan leikkiä, laulelemaan kilpaa iloisten lintusten kera.

— Tulisit sinäkin, Laura, meidän kanssamme ojasta kiviä vääntämään vähäksi aikaa, niin kyllä ikäväsi häviäisi, oli Särkkä usein kehoittanut vaimoaan.

— Luuletko, että minun jäseneni sellaista kestäisivät, ja millaisiksi käteni tulisivat? vastaili Laura.

Eipä Laura osannut ryhtyä oikeaan keinoon ikävänsä ja pahan tuulensa poistamiseksi. Juhannuksen jälkeen hän välttämättömästi tahtoi päästä kylpylaitokseen, sillä häntä vaivasi hermostuneisuus. Särkkä pyysi häntä jäämään kotiin ja kylvettämään itseään kotisaunassa.

— Sinä olet kummallinen mies, Samuli, virkkoi Laura. — Et antaisi vaimosi koskaan liikkua missään ja huvitella itseään. Hänen pitäisi olla aina kiinninaulattu kotiin.

— Mutta Laura, huvittelithan sinä koko viime talven, huomautti Särkkä.

— Vai huvittelin? Työtä minä tein!

Särkkä ällistyi. Hän oli pitänyt vaimonsa viimetalvista elämää kokonaan huvitteluna.

— Ja toisekseen, jatkoi Laura, ei tälläkään kertaa huvittelu ole pääasiana, vaan parantuminen. Minä en ole terve.

— Mikä sinua oikein vaivaa?

— Minä olen liiaksi rasittanut itseäni.

— Mutta eihän sinulla ole ollut siihen vähintäkään pakkoa.

— Ja tuo nykyinen piika sinun on heti kuskattava meiltä pois, sillä minä en ole täällä päivääkään, jos se pysyy talossa, sanoi Laura päättävästi, muuttaen puheen suuntaa.

Särkkä oli usein kuullut vaimonsa tuskastuneen äänensävyn palvelijatarta puhutellessa. Olipa tämä välistä vastaillut koppavastikin, joten seurauksena oli ollut ankara sanasota.

— Voithan sinä sen itse tehdä, jos hän on mahdoton.

— Sinulle ei tietysti kuulu mikään, mikä kuuluu vaimollesi?

— Minusta tällaiset asiat kuuluvat emännälle.

— No hyvä, ole sitte hänen kanssaan, jos toimeen tulet. Mutta minun on päästävä kylpemään.

— Jos se on tarpeellista, niin voithan mennä, myönsi Särkkä.

Laura matkusti Savonlinnaan.

XIV.

Heinäkuun alkupäivät olivat sateiset. Pieni kylpykaupunki näytti alakuloiselta ja ikävältä. Ihmiset värjöttelivät sisällä; ainoastaan jokunen uskalsi ison sateenvarjon suojassa kulkea sillan yli kylpylaitokselle tai palata sieltä. Sillankorvassa kuskipukillaan istui pari ajuria, kauhtanan kaulus korville kohotettuna. Kasinon verannalla ani harvat kuluttivat aikaansa. Suuret, iloiset seurat eivät nähtävästi vielä olleet saapuneet.

Laura tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi. Huoneen hän oli vuokrannut itselleen pienestä saarihuvilasta, johon johti pitkä puinen silta kylpylaitokselta. Ikkunan takana kasvavat puut tihkuivat vettä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Katolta johtava vesiränni lorisi yhtämittaa ja kiusasi häntä. Mitä varten hän oli tänne tullut? mietti Laura yksin istuessaan. Yksinäisyyttä, ikävää pakoon!

Hän oli toivonut kylpylässä tapaavansa iloisia taiteilijoita, ennen kaikkia muita Antero Kosken. Missä hän oli? Ja mitä varten Laura häntä etsi? Heillä oli niin paljon yhteisiä muistoja, hauskoja — jos ikäviäkin. Kunpahan edes hän olisi ollut täällä!

Rauhattomana Laura usein lähti huoneestaan vesisateeseen, kulki suuren sateenvarjon suojassa kasinolle, tarkasteli kaikki nurkat ja sopet kuin jotain etsien. Joku hyvänpäivän tuttava siellä silloin tällöin häntä vastaan tuli, mutta ei ketään läheistä. Välistä hän istuutui verannalle ja tilasi kahvia aikansa kuluksi. Olla yksin ja ikävöidä, seurustella ihmisten kanssa, joista ei pidä, tai olla sidottu mieheen, joka näytti — — —, niin, kaikki oli yhtä kiusallista! Kaikki yhtä sietämätöntä!

Kerran kahvia juodessaan Laura katsahti isoihin sähkökruunuihin. Oi, kuinka ne loistivatkaan silloin Olavinjuhla-yönä lähes vuosi sitten! Kuinka ne häikäisivätkään ja lumosivat! Silloin oli vielä jotain sopusointua hänen elämässään, silloin vielä jokin side yhdisti entistä nykyisyyteen. Nyt olivat kaikki siteet katkenneet. Ei mikään tuntunut enää sitovan häntä menneisyyteen. Miksi? Eipä hän voinut sitä itselleenkään selvittää. Kaikki tämä epätietoisuus repi häntä — eikä hän sille kumminkaan mitään voinut. — Miksi hän olikaan esiintynyt riemuisessa Olavinjuhlassa? Ja hän olisi ollut valmis esiintymään jälleen, vaikka nyt heti, jos häntä vain olisi tarvittu. Hänen oli tehtävä itsensä tarpeelliseksi!

Laura tilasi kuvakortin ja postimerkin. Hän kirjoitti osoitepuolelle: "Taiteilija Antero Koski, Helsinki." Ja kuvan alle toiselle puolelle: "Tervehdys Savonlinnasta. Täällä on sanomattoman kaunista ja hauskaa. Uhkailithan Sinäkin viime talvena, että viettäisit täällä koko kesän. Eipä Sinua ole vain näkynyt. Ilmoitahan jotain itsestäsi. Laura."

Kun hän oli lähettänyt korttinsa postiin, tuntui hänestä helpommalta. Saapa nähdä, eikö "hän" pian tänne ilmaannu? mietti hän itsekseen.

Vähitellen alkoivat ilmat seestyä. Pilvistä aamua seurasi auringonpaisteinen päivä. Joka hetki Laura odotteli näkevänsä Anteron. Ihmisiä olikin nyt viljalti liikkeessä — ja kaukaa useimmat nuoret miehet hänestä näyttivät ihan Anteron näköisiltä, mutta lähelle tultua hän huomasikin aina pettyneensä. Viikon kuluttua korttinsa lähettämisestä sai Laura kumminkin hauskan tervehdyksen. Se oli Anterolta, joka ilmoitti saapuvansa parin päivän kuluttua. Se se Lauraa lohdutti.

Antero saapui huolettomana, iloisena, elämänhaluisena, tuoden mukanaan tästä hyvästä melko annoksen Laurallekin. Tästä alkaen Laura unohti ikävyytensä, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Joka päivä laulettiin, soitettiin, tehtiin huvimatkoja ja illoin karkeloitiin. Kylpyläelämä alkoi olla vilkkaimmillaan. Huvittelumenoihin hankittiin varoja konserteilla. Parina sunnuntaina käytiin vilkasliikkeisissä maalaispitäjissä ansaitsemassa sievoiset rahat, sitten annettiin konsertti kasinolla. Laura Nordin — hän käytti nyt yksinomaan Nord-nimeä — ja Antero Kosken nimet kaikuivat kaikkialla. He olivat kylpylaitokseen kerääntyneiden nuorten — olivatpa nämä sitten taiteilijan-alkuja tai muita kuolevaisia — keskus ja sydän.

Kasinolla annetun konsertin jälkeen tarjosivat Laura ja Antero illalliset muutamille tuttavilleen — niiden joukossa oli pari sanomalehtiarvostelijaakin. Pöytäpuheita jatkui myöhään yöhön kahvin ja liköörin ääressä. Laurakin innostui puhetuulelle ja kertoi varsin avomielisesti seurueelle, jonka hän nyt laski läheisimmäksi ystäväpiirikseen, Pariisinkokemuksistaan. "Muistatko, Antero", hän muun muassa kysyi konserttikumppaniltaan, "kun Pariisissa saatiin tappiota? Muistatko, miten silloin hankittiin varoja illallisiin; muistatko, paljonko saatiin minun koruillani ja sormuksillani? Eihän se paljoa ollut, mutta kekkerit kumminkin pidettiin…"

— Siitä, siitä on jo pitkä aika, jatkoi hän silmät säteilevinä. — Ja mitä sen jälkeen onkaan tapahtunut? Paljon, paljon! Olen joutunut naimisiin, olen joutunut riippuvaiseksi miehestä, joka sanoo minua rakastavansa. Mutta minä en ymmärrä sellaista rakkautta — siinä ei ole mitään, joka edes hetkeksi saisi unhottamaan itsensä… Minä vihaan, minä halveksin tätä myrskytöntä elämää… Minä vihaan, minä halveksin sen aiheuttajaa…!

Lauran silmät tuijottivat punertavina kattoon. Hän seisoi vasemmalla kädellään pöytään nojaten. Jotain kiihkeän-intohimoista pyöri hänen mielessään…

— Älä puhu enää, Laura! pyyteli eräs arvostelija totisin elein.

— Niin, älä puhu! kielteli myöskin Antero Koski. — Pidetään muutoin hauskaa!

Seurue oli hetkisen totisemmassa tunnelmassa. Laura asettui paikoilleen.

— Kippis, Laura! Ne olivat sittenkin hupaisia aikoja, ne Pariisin ajat, muistutteli Antero.

— Ah, jos sinne vielä kerran menisin, niin en sieltä ainakaan lähtisi pois niin nolona kuin ennen, vastasi Laura.

— Mennään vain, mikä meitä estää — kippis! virkkoi Antero.

— Sama se, mennään!

Kaikki yhtyivät Lauran ja Anteron kilistykseen. Ja "huoletonta", "vapaata" seurustelua jatkui yhä.

Kello kahdentoista jälkeen tuli tarjoilijatar tiedustelemaan, aikoiko herrasväki vielä jotain tilata, ja ilmoitti, että se oli tehtävä nyt, jos lisää haluttiin. Tietysti tilattiin, ja tilattiin niin runsaasti, että siitä riitti vielä aamukohmeloonkin.

Laura rupesi haukottelemaan. Uneliaisuus tarttui vihdoin muuhunkin seuraan.

— Oh, huokasi Laura, minä en edes voi käyttää ajuria!

— Älä hätäile, lohdutteli Koski, minun käsivarteni on yhtä tukeva kuin tämän kaupungin rämisevät nelipyöräiset.

Kasinon edustalla erkanivat Laura ja Antero muusta seurasta, joka lähti kaupunkiin.

Hitain askelin kulki pari käsikynkässä kallioleikkauksen läpi ja pitkin tenniskentän laitaa pitkälle puusillalle. Kesäinen leuto länsituuli hyväili Lauran hohtavia, kiihoittuneita poskia.

— Oh, kun väsyttää! Jospa olisi sänky jo tässä! hän vaikeroi.

Hän riippui Anteron varassa kokonaan.

— Painanko liian paljon? kysyi hän katsahtaen Anteroa hellästi silmiin.

— Et, et!

Rappusista oli Anteron kannettava seuralaisensa ylös. Vaatteet päällä heittäytyi Laura sänkyynsä.

— Minä en jaksa riisuutua, olen niin väsynyt! hän vain huudahteli.

Kun Laura seuraavana päivänä veti ikkunaverhoja syrjään, niin hän samalla itsekseen vakuutteli:

— Minä lähden Pariisiin, lähden Pariisiin! En tahdo olla täällä, en ainakaan Pilkkeessä!

Mutta Pilkkeessä vietettiin hiljaista, säännöllistä elämää. Joka viikko lähetti Särkkä vaimolleen kortin tai pikku kirjeen, kertoen lapsilta ja itseltään terveisiä, samalla kysellen, milloin Laura saapuisi kotiin. Mitään vastausta ei tullut. Sanomalehdistä Särkkä kumminkin saattoi seurata "Laura Nordin" elämää verrattain täydellisesti, ainakin mitä ulkonaiseen vointiin tuli. Mitä hänen piti vaimostaan ajatella? Miten tämä elämä päättyisi — ja mitä hänen oli tehtävä saadakseen Lauran järkiinsä ja palaamaan kodin ja lasten piiriin?

Ne olivat tuskaisia ajatuksia. Mikä Särkkää eniten ihmetytti, oli se, ettei hän enää pariin vuoteen ollut osannut keskustella vaimonsa kanssa tärkeimmistäkään, läheisimmistäkään asioista. "Ne ovat vain niitä sinun vanhoja virsiäsi, iankaikkisia ruikutuksiasi", oli Laura vastannut kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ja Särkkä kuitenkin piti ehdottamiaan asioita vallan elinkysymyksinä. Ne koskivat säästäväisyyttä, yhteisiä pyrintöjä ja ennen kaikkea lasten kasvatusta. "Sellainen kasvattaja, joka ei edes kurita lapsiaan", oli Laura taas kerran sanonut. Mitä hänen oli tehtävä?

Särkkä oli ollut aina sitä mieltä, että kun asioista oikein keskustelee, niitä pohtii ja seuloo, niin sehän nyt olisi ihme, etteivät ne selviäisi. Mutta kun niistä ei saa puhua — kun ne olivat muka aina samanlaisia "ruikutuksia"!

Kerran sitten kypsyi Särkän mielessä päätös, että hän kirjoittaa Lauralle kirjeen ja koettaa siinä juurtajaksain selvitellä asioita. Ja niinpä hän kirjoittikin.

"Pilkkeessä, heinäk. 20 p. 19… Rakas Laura!

Lapset ovat tässä ympärilläni ja lähettävät mitä sydämellisimpiä tervehdyksiä sekä haluavat kertoa, että he voivat muutoin hyvin, paitsi että heillä on ikävä äitiä. Helvi sentähden kyseleekin, milloin se äiti kulta kotiin tulee.

Ja ihan samaa voin omasta puolestanikin kertoa — ikäväpä minullakin alkaa olla, mutta minä sen sentään jaksan paremmin tukahduttaa, kun käyn heinäniityllä aamupäivät ja ahertelen kotosalla iltapäivät.

Niinpä niin! Mutta minä aion nyt kirjoittaa vähän muutakin, nimittäin meidän kahden keskinäisistä asioista. Sinulla ei ole syytä minuun pahastua, ja tuskinpa sitä teetkään, jos rauhallisesti luet nämä rivit. Näetkös, meidän välimme ovat menneet pilalle. Sinä et luota minuun, enkä minä puolestani tiedä, millä olen luottamuksesi menettänyt. Pyydän ystävällisimmin, että sen seikan minulle avomielisesti selittäisit, niin minä parhaani mukaan koetan itseäni parantaa. Voisit kertoa minulle asiasi vaikkapa kirjeellisesti, jos Sinulle se tapa on helpompi. Ja kerro aivan avomielisesti, niin olen varma siitä, että osanottoa saat minun puoleltani.

Meidän välillämme tapahtuneet pahimmat yhteentörmäykset ovat olleet seurauksena meidän erilaisesta maailmankatsomuksestamme. Naimisiin mennessämme oli meillä kaksi vaatimatonta kotia: Pilke ja kaupunkiasunto. Edellinen on melkein samanlaisessa kunnossa kuin ennenkin — ehkä sisustukseltaan entistään upeampi. Kaupunkiasunto on muuttunut kokonaan Sinun makusi mukaan muutoin, paitsi minun huonettani. Alussa Sinä olit sangen tyytyväinen — nykyään sitävastoin olet ollut tyytymätön.

Ainoa, jossa kielteisesti olen koettanut toimintaasi ehkäistä, on ollut nuo iänikuiset iltama-avustukset. Kun niistä on ollut puhe, olen välistä menettänyt malttini ja sanonut turhia sanoja, jotka olisivat voineet paremmin olla sanomatta. Vaikka minä olinkin kivenkovaan päättänyt, ettei itsehillitsemiskykyni ainakaan Sinuun nähden koskaan saisi lamautua, en silloin osannut — tunnustan sen suoraan — laskea kyllin tarkoin sitä kysyviä edellytyksiä. Varsinkin on pahoittanut usein mieltäni se, etten ole saanut keskustella kanssasi asioista, jotka minusta ovat olleet tuiki tärkeitä. Minä pidän Sinusta paljon, ehkä liian paljon — ja luulenpa, että ihmisen, josta pitää, tahtoisi ennen kaikkea taivuttaa oman mielensä mukaiseksi. Me ihmisparat emme siinä kumminkaan koskaan näy onnistuvan.

Pahin kaikesta on se, etten minä koskaan saa selvään tietää, mitä Sinä tahdot ja mihin pyrkimyksesi tähtäävät. Tietysti Sinä osaat laskea taiteesi vuodet jo yksiköissä, vaikkapa et taiteeseesi muutoin väsyisikään. Jos muistat, niin olit Sinä naimisiin mennessämme päättänyt kokonaan jättää sen alan — ja siitähän on jo vierähtänyt vuosia, jotka ovat tuoneet meille molemmille ennen tuntemattomia velvollisuuksia. Ja jollei enää muuta olisikaan, joka meitä yhdistäisi, niin minun mielestäni nämä velvollisuudet ovat sellaista laatua, ettei niissä ole tinkimistä. Lapset eivät tule toimeen ilman äitiä. Äiti on heille ensimmäinen. — En tahdo suinkaan moittia Sinua, mutta sydämessäni tuntuisi niin hyvältä, jos enemmän uhraisit aikaasi heidän hyväkseen ja leikkisit heidän kanssaan.

Kirjoita minulle, miten Sinä näitä asioita ajattelet, ja minä koetan parhaani mukaan taipua, että rauha ja hyvä henki kodissa vallitsisi. Tai tule kotiin ja kerro! Jos tahdot, niin tulen Sinua noutamaan — ja jos tahdot, niin tuon lapset mukaan. — Meidän pitäisi tukea toisiamme — minä tahtoisin sitä tehdä, mutta minä en osaa, ellet Sinä ilmaise, miten voisin sen tehdä.

Terveiset Helviltä ja pikku Samulilta sekä itseltään lähettää isä Samuli."

Tämän kirjeen saatuaan Laura luki sen hätäisesti läpi, ja hänen kasvonsa eleet osoittivat ristiriitaisia tunteita. Jo samana iltana hän luki siitä erinäisiä kohtia Antero Koskelle.

— Kaikella se kehuukin kuin noilla poloisilla asunnoillaan, joita muka oli kaksi — ja kumpikin kuin harakanpesiä, juurirotteloita täynnä, sanoi Laura erään kohdan luettuaan.

— Se mies ei luule muuta tehneensäkään kuin hyvää, säesti Antero.

— Niinkuin nyt olisi ollut jokin erityinen onni päästä hänen linnojensa hyvyyksiä nauttimaan. — Hahhah —, naurahti Laura katsellen kirjettä sieltä täältä, — kuulehan, kun se luulottelee, että hänelläkin on maailmankatsomus; — joka ei osaa muuta kuin puhua maalaiskansan hyvyydestä ja rehellisyydestä sekä sivistyksen varjopuolista.

— Jospa se rakastelee niitä maalaispiikoja, kun niiden kanssa niin mielellään on, virkkoi Antero ivallisesti.

— Kuka sellaisesta ukosta välittäisi?

— Ei tiedä.

— Kyllä sen melkein tietää. — Oh, mitä kujerruksia ja luikerruksia tässä sitten on, jatkoi Laura kirjettä käännellen, — "minä pidän sinusta paljon", hyh — kaikkea vielä, on se sellainen ollut pitämistä — —. Oikein minua inhoittaa! Ja sitten, aina hän vetoo lapsiin, niinkuin minä en olisi niitä puolestani hoitanut.

— Onhan hän opettaja ja kasvattaja, huomautti Antero.

— Pyh — ikäänkuin hän jotain ymmärtäisi!

Laura rutisti kirjeen kokoon ja pisti sen laukkuunsa. Se ei saavuttanut hänen puoleltaan mitään myötätuntoa. Käsittikö hän todellakin kaiken niin väärin vai tahtoiko hän kaiken niin käsittää, on vaikea päättää. Hän istui hetkisen vaiti, pää käsien varassa. Sitten hän äkkiä vilkastui ja virkkoi:

— Antero, me lähdemme Pariisiin, lähdemmehän?

— Ettäkö karkaisimme, sinä tarkoitat? kysyi Antero kuin ohimennen.

— Me lähdemme vain.

— Sellaista lähtöä sanotaan karkaamiseksi.

— Samapa se, miksi sitä sanottaneen.

— Samapa minunkin puolestani. Yksi tuttavistani pujahti viime viikolla.

— Kuka? kysyi Laura uteliaasti.

— Alfons af — — vieden erään rouvan mukanaan.

— Niinkö? Kenen rouvan?

— Erään agronoomin ja tilanomistajan.

— Onko hän kaunis?

— Rouvako vai — —?

— Niin, niin, rouva.

— Onpa hän sitäkin. He ovat jo kauan tuota matkaa valmistelleet.

— Oi kuinka onnellisia! äännähti Laura kuin itsekseen, tähystellen sinertäviä pilvenhattaroita, jotka tuulen kuljettelemina harhailivat taivaalla. — Meidän on myöskin lähdettävä! virkahti hän sitten kuin ääneen ajatellen.

— Mutta mistä saamme matkarahat? kysyi Antero.

— Ansaitsemme, annamme tusinan konsertteja, ellei muutoin, selitti Laura.

— Siihen kuluu koko elokuu.

— Kulukoon!

— Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla mahdollisesti saisimme runsaasti kuulijoita.

— Matkustetaan sinne.

— Samantekevä.

— Mutta me emme saa kenellekään ilmaista ulkomaanmatkaamme, sen täytyy sittenkin tapahtua salassa.

— Miten luulet pääseväsi konserttimatkalle, eikö Särkkä pane vastaan?

— Pankoon! Minä menen vaan.

— Mutta hänpä estää sinua saamasta passia ulkomaille. Sitä et saa ilman hänen suostumustaan.

Laura ei virkkanut mitään pitkiin aikoihin. Hän aprikoi ja pohti mielessään, miten hänen pitäisi passinsaantiin nähden menetellä. Kun hän ei näyttänyt sellaista keinoa keksivän, virkkoi hän:

— Kylläpähän sekin pulma selvenee aikanaan. Pääasia on se, että nyt päätämme, milloin konserttikierto aloitetaan.

— Siihen on ryhdyttävä heti, jos mieli Pariisiin tekee.

— Neljän, viiden päivän perästä olen minä puolestani kunnossa, virkkoi Laura päättävästi. — Minä pistäydyn Pilkkeessä ja selvitän siellä asiani.

Koko keskustelun ajan he olivat istuneet näkötornin juurella penkillä. Sitten he lähtivät illalliselle.

XV.

Samuli Särkkä ja Paavo Tuunainen olivat hyviä ystäviä ja työkumppaneita. Saatuaan lehtorin suunnitteleman ojan valmiiksi he kalastelivat ja ryhtyivät heinäntekoon. Iltarupeaman alkupuoli ja sadepäivät olivat varatut kirjoitustöitä varten. Kylpiessään saunassa tai uiskennellessaan olivat he ajan ratoksi selostelleet toisilleen elämäkertaansa ja elämänkokemuksiaan, joten luottamus oli tullut molemminpuoliseksi. Paavon elämänkokemuksista ei Särkkä tavannut mitään uutta, hän oli ne kaikki hurjasteluvuosinaan käsin kourin kosketellut. Tuhlaileminen juomingeissa, joita seurasi väsymys ja haluttomuus kaikkeen toimintaan, itsensä inhoaminen ja häpeä, johtanee jokaisen elämän samanlaiseen umpikujaan — hunningolle, josta on vaikea nousta.

Mutta Paavon sielun täytti nykyään useammin kuin kerran päivässä työn tuottama raitis ilo. Empimättä hän ryhtyi mihin tehtävään tahansa, olipa se sitten ruumiillista tai henkistä. Milloin vain aika antoi tarttui hän kirjoihin, ja Paavon kyvyillä kyllä selvä tuli siitä, mitä hän luki. Välistä, kun hän surumielin muisteli turhaan kuluneita aikoja ja soimasi itseään kevytmielisyydestä, lohdutti Särkkä häntä.

— Elä ole milläsikään, Paavo! virkkoi hän olalle taputtaen. — Kyllä sinä pian aikasi kiinni saat, kunhan vain pidät itsesi kurissa. Sinulla on nyt kokemusta. Vahva luonne tarvitsee kuria, paljon kuria!

Paavo ei ollut käynyt kotonansa kahteen vuoteen; siteet hänen ja kodin välillä näyttivät kokonaan katkenneen. Särkkä punoi ne jälleen kuntoon. Hän kirjoitti Paavon vanhalle isälle niin tuttavallisen ja selventävän kirjeen — Paavon luvalla —, että kun siihen vastaus saapui, niin näki selvään paperin tunnustelleen kaikkea muuta kuin vihanpurkauksia. Ja sitten Paavo itse vastasi isänsä kirjeeseen: isän ja pojan välit olivat nyt avomieliset ja luottavaiset. Heinäkuun lopulla piti pojan sitten kuukaudeksi, puoleksitoista mennä kotiinsa ja syksyllä Helsinkiin uutena ihmisenä, työhön, tosi taisteluun, elämään entisen kuoleman sijasta, nauttimaan siitä, mikä oli nautinnon arvoista.

Joku päivä ennen kuin Paavon oli määrä lähteä kotiinsa, saapui myllärin emäntä Särkän luo ja ilmoitti Anna-Maijan pyytäneen lehtoria luokseen. Kun lehtori tuli pieneen pirttiin, missä kupparimuori vanhuutensa oli viettänyt, huomasi hän heti tämän viimeisten hetkien olevan käsissä. Pappi oli jo aamupäivällä käynyt antamassa viimeisen lohdutuksen, ja Anna-Maija näytti vain odottavan kutsua.

— Minulla on jo kauan ollut mielessäni puhua lehtorille joku kiitoksen sana kaikesta hyvyydestä, mutta en sitä aamullakaan, kun työhön mennessä täällä kävitte, ilennyt tehdä, kun se vieras herra oli mukana.

— Elä hyvä muori puhu kiitoksista mitään. Niitä me saisimme ladella kai kummaltakin puolelta kuinka pitkältä hyvänsä, kun meillä kummallakin on kiitollinen ja tyytyväinen mieli, sanoi lehtori torjuen Anna-Maijan tunteellisuutta.

— Mutta antakaahan nyt kätenne, pyyteli vanhus. Ja sen saatuaan jatkoi: — On niin hyvä, kun saan vielä tuntea tämän käden lämmön. Se on ollut vasta lämmin käsi köyhää ja vaivaista kohtaan.

— Anna-Maija, virkkoi lehtori, se on niin, että hyvistä ihmisistä tuntuu kaikki, minkä he saavat, kuin ilmaiseksi ja toisten hyvyydestä saadulta eikä ansaitulta. Niitä ahertajia olet sinä, vanha ystäväni, ollut.

— Ja sitten, soperteli Anna-Maija, minulla on tuolla kaapissa nestuukki, jossa on rahaa, se olisi minun hautaisiani varten… Ehkä lehtori…

Lehtori arvasi puolistakin sanoista vanhuksen tarkoituksen. Hän otti avaimen hänen vapisevasta kädestään, aukaisi kaapin ja kaivoi kaiken romun keskeltä esiin tarkoitetun nenäliinan sekä laski aarteen.

— En muista, paljonko…

— On tässä yli kaksikymmentä…

— Pääsenhän omilla lepoon…

— Oihan toki, kyllä, ei siitä pidä hätäillä.

Myllärin emäntä, joka sairasta oli hoitanut useita päiviä, saapui pirttiin kuuma kahvipannu kädessä.

— Anna-Maija on hokenut koko päivän ja huolehtinut siitä, että hän vielä lehtorille saisi kahvit tarjota. Nyt on kahvi valmista, ei muuta kuin juoda, selitti emäntä.

— Vai vielä se on jaksanut sellaisistakin huolehtia, ihmetteli Särkkä.

— Onko kahvia? kysyi sairas. — Juokaa nyt, hyvä lehtori!

— Kyllä, kyllä. Ja muori juo myöskin, vastasi lehtori.

Hänelle kaadettiin haaleata kahvia suuhun, mutta eipä hän näyttänyt enää tuntevan sen makua. Vanha, kurttuinen naama oli vallan keltainen, ja pienet silmät kiilsivät lasimaisesti.

— Oi, huokasi hän. — Tule, Herra Jeesus! Hänet laskettiin vuoteeseensa. Pari syvää, katkonaista hengähdystä… ja lehtori sulki hänen puoliavoimet silmänsä.

— Anna-Maija on saavuttanut iäisen levon, virkkoi hän.

Eikä Särkällekään enää kahvi maistunut. Hän lähti raskain askelin kotiinsa. Niin hävisivät vähitellen hänen ympäriltään ne vanhukset, joiden keskuudessa hän oli kasvanut ja joita hän niin hyvin oli ymmärtänyt.

Sunnuntaina vietiin Anna-Maijan mökistä musta ruumisarkku kirkkoveneeseen ja kannettiin sitten hautausmaalle. Lehtori ja hänen nuori ystävänsä Paavo olivat myöskin kantamassa. Myllärin emännän olalla oli musta puinen risti, jonka lehtori oli valmistanut ja johon oli piirretty vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika. Kotoisilta pelloilta kerätyistä kukkasista oli valmistettu kiehkura, joka ripustettiin pystytettyyn ristiin Anna-Maijan nimen ympärille. Kotirantaan kirkolta palattua kutsui Särkkä saattojoukon luokseen kahville. Vainajaa muistellessaan virkkoi hän usein:

— Sen ihmisen minä tunsin kolme- ja puolivuotiaasta alkaen.

Ja hän kertoi sitten tapauksen kärryjen ja hevosen kaatumisesta heinämatkalla.

Paavo Tuunaisen lähdettyä Särkkä jäi Pilkkeeseen kuin orvoksi. Hän etsi viihdykettä entistä enemmän lastensa seurasta. Onhan minulla Mylläri-Matti — se on pikku Samulini; onhan minulla Anna-Maija — se on pikku Helvini! ajatteli hän.

Hänen vaimoltaan ei tullut mitään vastausta kirjeisiin. Ainoastaan silloin tällöin oli postin mukana kortti, joka oli osoitettu joko "pikku neiti Helvi Särkälle" tai "väkevälle Simson Särkälle". Lehtori ajatteli paljonkin näiden asiain johdosta, ja mitä enemmän hän niitä mietti, sitä sekavammilta ne hänestä tuntuivat. Mutta ratkaisu tuli pikemmin kuin hän oli osannut aavistaakaan.

Eräänä päivänä Laura saapui kotiin. Lehtori oli juuri noussut uimasta pienokaisten kera, kuivannut itsensä ja lapsensa sekä saanut vaatteet päällensä, kun vene laski lahdelmaan. Laura riensi lapsia vastaan, suuteli heitä ja näytti sangen ihastuneelta jälleen heidät nähdessään. Särkkä hymyili onnellisena kaikkea tuota katsellessaan.

— No sanoppa nyt päivää kolmannellekin "lapsellesi", huomautti hän leikillisesti.

— Kuka se on? kysyi Laura vieraksuen.

— Ka minä, vastasi Särkkä.

— Mikä sinut nyt on niin lapseksi tehnyt? kysyi Laura jotain sanoakseen.

Lehtori koetti lähennellä häntä, mutta hänen oli tyydyttävä vain lyhyeen kättelyyn, sillä Laurasta olivat muka lapset nyt niin tärkeitä tekijöitä, että niiden piti olla hänen sylissään. Mutta Särkkä tarttui vielä vaimonsa käteen ja aikoi häntä suudella.

— Kaikkea tässä nyt vielä, hymähti Laura, vanhat ihmiset! Ei sitä nuorempinakaan ole oltu sellaiseen kovin tottuneita. Eikä se ole tarpeellistakaan.

Särkkä jätti vaimonsa käden häpeissään ja virkkoi peittääkseen outoa olotilaansa:

— Eipä liene oltu, eipä liene oltu. Päivälliseen saakka Laura puuhaili omissa touhuissaan, tarkastellen tavaroitaan, Särkästä vähääkään välittämättä. Lapset saivat olla hänen ympärillään. Ruokaillessa hän virkkoi:

— Minun on taas pian lähdettävä.

— Mihin? kysyi Särkkä.

— Lähden pitkälle konserttimatkalle.

— Minkä hyväksi?

— Omaksi hyväkseni.

— Mutta se on tarpeetonta, ihan tarpeetonta!

— Kas niin! huudahti Laura. — Siinä se nyt on se sinun ainainen ruikutuksesi, mistä kirjeessäsikin niin kauniisti puhuit: minä koetan sovelluttaa asioita, minä koetan parantaa itseäni, mukautua, ja mitä kaikkea. Mutta sitten heti asian ollen kyselemään: minkä hyväksi? Se on tarpeetonta!

— Tämä ei ole ruikutusta, vaan se matka on tarpeeton! virkkoi Särkkä tiukemmin kuin koskaan ennen.

— Se voi olla sinun mielestäsi tarpeeton, mutta minun mielestäni se on tarpeellinen.

— Elä nyt, hyvä ihminen, hulluttele…

— Hulluttele, kuulepas vain!

— Niin juuri, hulluttele, vaan tule nyt vihdoinkin järkiisi. Jää kotiin, hoida lapsia, lasten on mahdoton tulla toimeen ilman äitiä.

— Nyt sinä olet taas puhuvinasi kauniisti ja kumminkin haluat häpäistä minua, etten muka hoida lapsiani. Sinäkö ne sitten olet hoitanut?

Lehtori lähetti lapset palvelijan kanssa ulos.

— Laura, minä en pystykään niitä hoitamaan sillä tavalla kuin niiden äidille kuuluu, sillä äiti on lapsille ensi sijassa välttämätön; mutta minä olen koettanut parastani.

— Kuulepas vain, enkö minä sitten ole koettanut parastani?

— Olet, olethan toki! Mutta minusta sinä voisit, jos tahtoisit, paljon enemmän lapsiraukoille antaa.

— Vai ovat ne nyt jo raukkoja? No olkoot! Mutta minä en voi niille mitään antaa, ellen saa toteuttaa taidettani ja sen mukana itseäni.

— Toteuta, hyvä ihminen, taidettasi täällä kotona ja kotiseudulla.

— Sinun tuhmille Anna-Maijoillesi ja mylläreillesi.

— Rauha Anna-Maijan tomulle, hän makaa maan povessa.

— Samanlaisia ne täällä kaikki ovat, olkootpa sitten nimeltään mitä hyvänsä. Minä tahdon sivistyneen kuulijakunnan, joka minua ymmärtää.

— Mutta kylläpä sinä minun mielestäni olet tänä kesänä jo kylliksi laulanut.

— En läheskään, nyt se vasta alkaakin!

— Elä nyt aloita enää. Minua pyrkii hävettämään jo liiaksi…

— Vai hävettämään — hävettämään, minun tähteni…? Hyvä, sinä pääset minusta — ja pääset iäksi. Mutta estää sinä et minua saata!

Lehtori ei vastannut mitään, nousi pöydästä ja meni ulos. Nyt hän sen tiesi. Jopa se mahdollisuus oli hänen ajatuksiinsa ennenkin vilahtanut joskus sen jälkeen kuin hän oli nähnyt vaimonsa Kaivohuoneella Antero Kosken seurassa, vaikkapa hän ei mitään erikoisen merkillistä uskonut heidän kesken olevankaan. Saattoihan taide sellaisenaan yhdistää heidät keskinäisellä ymmärtämyksellä. Vaikeata oli sellaisen miehen kuin Särkän ajatella pahaa ihmisistä, varsinkaan vaimostaan, joka oli hänen lastensa äiti.

Vaikka hän jättikin sen häpeän, minkä avioero hänessä synnytti, lukuunottamatta, teki jo yksi ainoa seikka hänen mielestään eron mahdottomaksi. Lapset! Ne eivät tulleet — jollei se ollut pakollista — toimeen ilman äitiä. Miten oli käyvä hänen lastensa — ellei äiti haluaisi uhrautua niiden hyväksi? Mutta jos taas äiti otti pienokaiset, oliko isä sitten tarpeeton, eikö hänelle oltu suotu mitään osuutta tässä yhteiskunnallisessa toiminnassa?

Särkkä käveli kauan rannalta maantielle ja päinvastoin, pääsemättä mihinkään lopulliseen tulokseen. Hän oli näkevinään edessään suuren repeämän, jonka yli hänen piti hypätä, mutta ei uskaltanut. Jos hän yritti oman henkensä uhalla, ajatellen, että samahan tuo on, vaikkapa putoankin kuiluun, juolahtivat lapset hänen mieleensä: ei, en saa hypätä, lapset voivat jäädä ilman tukea ja turvaa. Eikö ollut mahdollisuutta kääntyä takaisin, tehdä kierrosta ja sivuuttaa tuota ammottavaa kuilua? Hän kiiruhti sisään.

Laura istui kirjoittamassa.

— Laura, tahtoisin vähän puhua kanssasi!

— Ei minulla ole mitään puhuttavaa sinulle, vastasi rouva ynseästi.

— Mihinkä sinä aioitkaan tehdä konserttimatkan?

— Kotimaahan ja ulkomaille. — Tässä on valtakirjan kaava passia varten. Ole hyvä ja kirjoita alle nimesi!

— Mutta, puheli Särkkä epäillen, etkö sinä ensin aikonut vain kotimaassa?

— Niin, mutta nyt olen päättänyt mennä myöskin ulkomaille.

— Jätä nyt kumminkin tämä viimeinen päätöksesi toteuttamatta. Minä hoidan lapsia…

— Mutta minä en enää jätä, minä tahdon päästä sinusta eroon! tiuskaisi Laura päättävästi ja varmasti.

— Onko se sinun viimeinen sanasi?

— On! Minä en souda ja huopaa, kuten sinä turhilla lörpötyksilläsi.

— Niinpä niin, sitä sinä et ainakaan tällä kertaa tee.

— Sinun on vallan turhaa minua pistellä. Eivät ne satu.

Särkkä ei hetkiseen virkkanut mitään. Hän huomasi, ettei kuilua voinut kiertää. Oli joko pysähdyttävä sen reunalle tai hypättävä yli. Hän pysähtyi. Tosin hän huomasi, että ohikulkijat osoittelivat häntä sormella ja huudahtelivat: "Se on Särkkä, Särkkä parka, joka ei uskalla hypätä kuilun yli, vaan pelkää henkeänsä." Hän ajatteli heille selittää, ettei hän tahtonut panna henkeään alttiiksi, vaan vartioi siinä, etteivät hänen pienokaisensa päässeet kuiluun putoamaan. Mutta hän ei mitään selittänyt.

— Miten olet ajatellut lasten kanssa menetellä? kysyi hän vihdoin vaimoltaan.

— Kirjoitahan tuohon valtakirjan alle nimesi! käski Laura.

— Tietysti sen teen.

Ja Särkkä kirjoitti sekä painoi sinettinsä alle. Kun Laura ei vieläkään vastannut hänen edelliseen kysymykseensä, uudisti hän sen:

— Mihin lapset joutuvat?

— Siitä saa oikeus päättää.

— Tokkohan siihen oikeutta tarvitaan?

— En minä oikeuksistani mielisuosiolla luovu.

— Kukapa sitä vaatisikaan?

— Sinun on maksettava eläke niille.

— Luonnollisesti.

— Sinä et heitä siis vaadi minulta? kysyi Laura ällistyneenä.

— Kuinka voisin lapsia vaatia heidän äidiltään, jota ilman he eivät saata toimeen tulla.

Laura lienee kumminkin ajatellut enemmän lasten eläkettä kuin lapsia, sillä eipä hän olisi ilennyt ottaa Särkältä rahaa tulevaisuudessa, jos olisi lapsista luopunut.

— Paljonko sinä luovutat palkastasi lapsille? kysyi hän jotenkin kiihkeästi.

— Niin paljon kuin tarvitsevat.

— Annatko valtakirjan rahojen nostamiseen?

— Minusta se on tarpeetonta. Luulenpa muistavani heitä muutoinkin.

— Minä lähden lasten kanssa ylihuomenaamuna asemalle ja rautateitse Viipuriin.

— Etkö voisi lykätä matkaasi edes kuukaudeksi, siksi kuin Helsinkiin-lähtö tulee?

— En. Minä en lähde Helsinkiin, vaan Viipuriin.

— Minä varustan asiat kuntoon siksi.

Ja niin se asia päätettiin. Särkkä oli suuressa tuskassa. Hän käveli pihamaalla pensaikossa, tarkastellen sieltä lasten leikkejä ja kuunnellen heidän iloista nauruaan. Kun he tulivat hänen luokseen, kuivaili hän silmänurkkiaan ja jutteli heille, että he pääsivät äiti kullan kanssa matkalle ja että isä sitten, sitten tulisi heitä katsomaan. Ai, kuinka hauskaa — riemuitsivat lapset — että päästään matkustamaan junalla ja hevosella.

Särkkä kokosi yhteen kaikki lapsilleen tekemänsä ja ostamansa lelut sekä pakkasi ne huolellisesti laatikkoon. Matkan edellisen päivän hän oli rauhaton ja kuljeksi koivikossa ja rannalla ikäänkuin jotain etsien. Vaimoaan hän tuskin näki koko päivänä; tämä oli sulkeutunut pirttiinsä, jossa lapset saivat käydä, mutta miehelle näytti ovi olevan suljettu. Niin kului päivä ja niin kului yökin. Kun Särkkä yölläkin yhä taloa kierreltyään pistäytyi kamariinsa, ei hän muuta kuullut kuin lasten rauhaisat henkäykset Kaikki oli kuin tavallisesti hiljaista hänen ympärillään. Mutta hänen sielussaan riehui kamala levottomuus. Hän ei uskaltanut viipyä kauan paikoillaan, hän pelkäsi särkyvänsä, putoavansa sittenkin ammottavaan kuiluun ja iäksi katoavansa. Ei, hän ei saanut pudota, hänen tuli seistä!

Auringon noustessa Särkkä herätti palvelijan, joka meni pukemaan lapsia. Äänettömänä teki kukin tehtävänsä. Pian tulivatkin lapset ulos hieroen unta silmistään. Laurankin askeleet alkoivat kuulua pirtistä. Yrjömylläri toi hevosen portille. Sinne kannettiin tavarat, joista tuli kukkurapääkuorma. Yrjö lähti ajamaan. Kahvit juotiin suuressa hiljaisuudessa — ainoastaan lapset kuvittelivat mielessään ja iloitsivat jo etukäteen, miten hauskaa junassa oli matkustaa.

Kello neljä saapui toinen hevonen, jolla Särkkä saattaisi Lauran ja lapset. Helvi ja pikku Samuli kapusivat rattaille palvelijattaren avustamina. Särkkä seisoi eteisessä kuin kivipatsas. Hänen vaimonsa tuli pirtistä matkatamineissaan, kantaen pientä käsilaukkuaan.

— Laura, virkkoi Särkkä värisevällä äänellä — hän vapisi kuin vilusta, — etkö tahtoisi sanoa ystävällisiä jäähyväisiä?

— Tulethan sinä saattamaan, vastasi Laura mennen hänen ohitseen.

— Vaikkapa, voisithan kumminkin, eihän meidän tarvitse vihata toisiamme.

Mutta Laura kulki edelleen ja Särkkä seurasi häpeissään hänen jälestään. Lapset ja Laura istuutuivat etuistuimelle, Särkkä kapusi taakse ja otti ohjakset.

— Antakaa mennä vaan lujaa, kehoitti hevosentuoja, — aika on täpärällä.

Rattaat lähtivät liikkeelle. Kumpikin aikuisista istui paikoillaan eri mielentilassa, Särkkä synkkänä, Laura sitävastoin sydän täynnä uusia toiveita. Olipa hän hyvillään siitäkin, että oli saanut voiton verrattain helpolla. Ennen Pilkkeeseen saapumistaan hän oli kaiken varalta suunnitellut monenlaisia iskuja Särkän nujertamiseksi; mutta niitäpä hänen ei ollut tarvinnut paljoa käyttää. Kaikki oli mennyt melkein kuin itsestään. Hän oli vapaa, maailma oli jälleen avoinna hänen edessään. Hyvä, että hän vihdoinkin sai nauttia elämästään taiteensa kohottamana. Lapset hän jättää sukulaistensa luokse Viipuriin, missä heillä varmaan on hauska ja hyvä olo toisten samanikäisten seurassa. Ja oppivatpa vielä sivistyneiden tapoja sivistyneessä seurassa. Pariisista palattuaan hän asettuu "hänen", Anteron, kanssa tosionnellisena johonkin komeaan huvilaan pääkaupungin läheisyyteen, missä saa tarkoin seurata todellista taide-elämää ja voimainsa mukaan ottaa siihen osaa. Silloin ei tarvinnut pelätä mitään sivulta tulevaa tukahuttamista, kun kumpikin toistaan ymmärsi.

Niin Laura mietti. Hevonen pysähtyi asemalle. Yrjö oli vienyt tavarat aseman edustalle, missä asemamies otti ne vastaan. Särkkä hankki piletit ja puuhaili asemamiehen mukana. Kun kaikki oli valmista, tuli hän vaimonsa luo, toivoen tältä jonkun ystävällisen sanan jäähyväisiksi. Turha toive.

Juna vihelsi ja porhalsi asemalle. Lapset nostettiin vaunusillalle, Särkkä tahtoi auttaa Lauraakin, mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaankaan. Vaunussa nukkui pari kolme matkustajaa pitkillä, topatuilla penkeillä. "Naisten osasto" oli tyhjä. Särkkä vei lapset sinne.

— Kas, täällä teidän on hyvä olla, saatte vaikka nukkuakin kaikessa rauhassa. Tule sinäkin, Laura, tänne, puheli Särkkä, ja hänen äänensä kupluili itkun ja naurun välillä.

Laura pysähtyi ovelle, mutta ei tullut sisään.

— Tule nyt istumaan tänne sisälle! kehoitti Särkkä jälleen.

— On minulla aikaa istua, vastasi Laura paikaltaan liikahtamatta.

Särkkä arvasi, ettei Laura halunnut sanoa hänelle sen parempia jäähyväisiä. Asemakello kalahti kaksi kertaa. Särkkä silitteli pienokaistensa päätä ja suuteli heitä poskelle. Laura siirtyi ovelta syrjään, että hän pääsisi ulos.

— Emmekö saattaisi ystävällisesti erota? kysyi Särkkä Lauralta, kirkkaat kyyneleet silmänurkissa.

— Emmehän me ole tässä tapelleetkaan, vastasi Laura.

Särkkä ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

Mutta Laura peräytyi pari askelta.

— Anna minun syleillä sinua, Laura! pyysi Särkkä.

— En. Minä kuulun toiselle! vastasi Laura. Särkän silmät välähtivät, hänen ojennetut kätensä vaipuivat ja pusertuivat nyrkkiin.

— Sinä…!

Laura peräytyi toiseen vaununosastoon. Kello kumahti kolmasti, kuului vihellys, ja juna nytkähti liikkeeseen. Hoiperrellen ryntäsi Särkkä ulos ja hyppäsi aseman kivitykselle. Vaunut vierivät hänen ohitsensa toinen toisensa jälkeen. Vihdoin meni viimeinen. Särkkä tuijotti junan jälkeen, kulkien samaan suuntaan. Juna vihelteli, kiemurteli mennessään ja kääntyi vihdoin oikealle. Viimeisiä vaunuja vielä näkyi.

Särkkä kulki rataa pitkin samaan suuntaan. Kun juna alkoi kadota näkyvistä, kohotti hän nyrkkinsä ilmaan, huitoi käsivarsillaan ja alkoi juosta.

— Laura, Laura, elä jätä minua, kuule, elä jätä minua…! huusi hän.

Hän juoksi juoksemistaan. Kaarteessa hän näki junan jälleen pitkän matkan päästä. — Elä jätä minua!

Hän oli juossut, yhä juossut. Viimein tuli hänen eteensä pitkä silta, jonka alla välkkyivät leveän joen laineet syvässä kuilussa. Silmänräpäykseksi hän pysähtyi.

— Haa — naurakaa vain! Tämän kuilun yli uskallan aina mennä!

Ja hän harppaili ratapölkyltä toiselle. Juna näkyi yhä; kaukana toisella rannalla se kiiti metsikköön. Vihdoin pääsi Särkkäkin sillan yli. Hänen vauhtinsa kiihtyi, hengitys kävi huohotukseksi, kädet huitoivat ilmassa.

— Laura, elä jätä minua…!

Kuului jälleen kimeää vihellystä, paksu savupilvi kohosi yhä kauempana, metsän takana — viimeinenkin vaunu katosi näkyvistä…

— Laura…!

Särkkä kompastui kiskoon ja tuiskahti korkealta ratavallilta alas. Siitä löysi hänet Yrjö, joka oli nähnyt hänen lähtevän juoksuun ja katoavan pitkin rataa. Hän oli tullut veneellä joen poikki ja kulkenut siksi, kunnes oli hänet löytänyt.

XVI.

Lehtorin henkiset ja ruumiilliset voimat toipuivat Pilkkeessä vähitellen. Aseman tapahtumista junan lähdön jälkeen hän ei muistanut muuta, kuin että oli hypännyt jonkun kuilun yli. Kun Yrjö kertoi hänelle, että hän käsiään huitoen oli juossut junan jälestä, mennyt vaarallisen rautatiesillan yli ja jatkanut matkaansa pitkin rataa, kunnes oli suistunut ratapenkereeltä alas, mistä Yrjö hänet vihdoin oli löytänyt, ihmetteli hän suuresti.

— Merkillistä! Kolme- ja puolivuotiaasta muistan tapahtumia — ja nyt olen unohtanut sellaisen, joka sattui joku päivä sitten neljäkymmentä viisivuotiaana.

Mutta aseman tapahtumistakin oli yksi selvästi, liiankin selvästi hänen muistissaan. "Minä kuulun toiselle!" kaikui alinomaa hänen korvissaan. Ja vaikka hän koetti kaikin voimin tukkia korviaan, ei se mitään auttanut. "Minä kuulun toiselle!" Olipa hän missä tahansa, yhä tämä ääni seurasi häntä.

— Lasteni äiti kuuluu toiselle! Ymmärrätkö, Särkkä? huudahteli lehtori itsekseen.

Hän tahtoi olla yksin vanhan ystävänsä, Pilkkeen, turvissa. Palvelijattaren sekä Lauran keväällä Helsingistä tuottamat tavarat hän lähetti takaisin pääkaupunkiin.

— Siisti kaikki kuntoon syyskuun ensi päiväksi, jolloin tulen, sanoi Särkkä palvelijattarelle ja pakotti hänet menemään.

Sitten hän muodosti "kesähovinsa" samanlaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen naimisiinmenoansa, niinä aikoina, jolloin hän seurusteli melkein yksinomaan Mylläri-Matti vainajan kanssa. Jos jotain sellaista sattui hänen tielleen, mikä hänestä näytti "muukalaiselta", kantoi hän sen myllytuvalle ja lahjoitti myllärin emännälle. Sinne joutui myöskin Särkän tekemä pirtin karsina-aita, jossa oli valkoiseksi maalattu portti. Myllärin lapset raahasivat sen nyt aittaan ja laittoivat sen avulla leikkikomeron itselleen. Se sai heissä aikaan suurta riemua. Mutta jospa se olisi osannut lapsille kertoa, kuinka Laura viisi vuotta sitten sen suojaamana nukkui suloisia unia ja kuinka hän toivoi aina saavansa siellä nukkua, olisivat lapset kuulleet kauniin sadun. Ja sitten, jos se olisi kertonut, kuinka Laura tahtoi sen turvista iäksi paeta — olisivat lapset lymyilleet eri tahoille.

Mutta eipä se mitään virkkanut, ja lapset iloitsivat.

Kovin hiljaista oli elämä Pilkkeessä. Anna-Maijakaan ei enää käynyt kyläterveisiään kertomassa. Ihmisiä vältelläkseen ei lehtori käynyt enää ulkotöissä, vaan tasoitteli ja ojitteli omaa maatansa saadakseen ruumiilleen tarpeellista liikettä. Kalastajakumppania hänellä ei Paavo Tuunaisen lähdettyä myöskään ollut, mutta hän tuli verkkoineen yksinkin toimeen. Laskemisen hän suoritti myötätuuleen. Kaloja tuli runsaammin kuin hän itse tarvitsi. Myllärin emäntä laittoi niistä keiton ja kutsui lehtorin ruualle.

Elämän jokapäiväinen puoli lehtorin mielestä oli hyvin tyydyttävä. Mutta toisin oli laita hänen sielunsa tilan. Yötkin olivat jo käyneet pimeiksi. Usein kömpi lehtori keskellä yötä vuoteeltaan ja meni pirttiin. Hän oli ollut kuulevinaan lapsen äänen, joka sanoi: "Isä, auta Helviä!" tai: "Tamulin on paha!" Mutta siellä ei ollut ketään. Ja unen hälvettyä alkoi toisenääninen soitto hänen korvissaan: "Minä kuulun toiselle!" Ei, rauhaa hän ei saanut. Mitä hänen oli tehtävä?

Mutta perään hän ei saanut antaa. Olihan hänen, jollei muuten niin syrjästä, pidettävä huolta siitä, että lapsensa saivat hoitoa; hänen oli sittenkin kaikista sormenosoituksista huolimatta seisottava kuilun partaalla ja katsottava, etteivät lapset pääsisi sinne vajoamaan. Ja Särkkä seisoi.

Kun Pilke ei näyttänyt suovan hänelle oikeata lepoa, lukitsi hän eräänä päivänä elokuun puolivälissä ovet, otti Yrjö-myllärin soutamaan itseään kirkolle ja astui siellä laivaan. Sanoi lähtevänsä matkoille.

Ensinnä hän saapui Paavo Tuunaisen kotiin. Ystävien kesken syntyi suuri riemu. Ukko Tuunainen, Paavon isä, taas oli ilosta pakahtua saatuaan tietää, että se oli lehtori Särkkä, hänen poikansa entinen opettaja ja suosija.

— Meillä on nyt niin hauskaa, kun saimme tämän Paavon jälleen kotiin! kehui ukko.

— On sitä huonommastakin pojasta iloa, saatikka sitten tästä tällaisesta, vastasi Särkkä.

— Onpa on, myönsi ukko. Särkkää pidettiin Tuunaisella kuin piispaa pappilassa. Kävipä lehtori Paavon kanssa näyttämässä, mihin he työssä kelpasivat. Väki oli ihmeissään.

— No ei se ihme, jos nyt Paavolta työ sujuisikin, mutta kun se Helsingin herra on kuin tavallinen maamies, sanottiin.

— Se Helsingin herra se on minunkin oppi-isäni, paitsi koulussa, myöskin pellolla, virkkoi Paavo.

Paavo kertoi lehtorille, että hänen asiansa olivat jälleen kunnossa ja että isä sekä lähellä asuva setä olivat kaikki selvittäneet. Hänen oli jälleen hyvä olla. Kolmeksi vuodeksi edelleen oli hänelle varattu lukumahdollisuus Helsingissä.

— Ja siinä ajassa sinä pääsetkin jo pitkälle.

— Minun täytyy päästä "omille jaloilleni".

— Kyllä pääsetkin!

Lehtorilta vierähti viikko Tuunaisella. Sieltä hän matkusti edelleen nuoren ystävänsä Pekka Kontion luo. Hänen saapuessaan oli Pekka kaukana työmaillaan, mistä ei aina yöksikään kotiin saapunut. Mutta kun talossa kuultiin, kuka vieras oli, silloin syntyi kiirettä. Pentti-poika, Pekan veli, kahdeksannella vuodella oleva pojan viikari, hyppäsi heti hevosen selkään ja alkoi täyttä nelistä lennättää sanaa Pekalle. Särkkä ei ehtinyt sitä estää, eipä edes ehdottaa, että hän olisi mielellään mennyt työpaikkoja katsomaan. Sakeana savuna tuprusi maantie Pentin hevosen jälillä.

— On lehtorilla aikaa vielä käydä Pekan työmailla; ei sitä niin kiirettä täältä nyt pidetä, kun kerta tultiin, lohdutteli emäntä, Pekan äiti.

— Mitenkäs se Pekka muuten jaksaa? kysyi lehtori.

— Kyllä se jaksaa — työtä tekee kovasti, lukee ja kirjoittelee rakkauskirjeitä välillä.

— Vai rakkauskirjeitäkin?

— Oo, sillä onkin komea morsian, se on täälläkin jo käynyt.

— Vai on käynyt. Mistä se on kotoisin? kysyi lehtori kuin leikin vuoksi.

— Niinkuin ei nyt lehtori sitä tietäisi. Se Aini sanoi, että lehtorihan se oli Pekan puolesta häntä kosinutkin, selitti emäntä.

— Minäkö?

— Niin, niin. Lehtori oli toivottanut onnea ja sanonut "kyllä te voitte kihloissa olla". Ja sitten ne olivat kihloissa.

— Eivätkö ne sitten vielä sitä ennen olleet?

— Vielä ja mitä. Eivät olleet muka puhuneet siitä niin halaistua sanaa.

— Vai niin, vai niin. Sittenpä minun onkin saatava puhemiehen paita.

— No sen saatte. Kyllä se Aini on niin mokoman mukava tyttö, että…

— Vai on mukava?

— On se!

— Te olette oikein tyytyväinen?

— No niin tyytyväinen sekä Ainiin että Pekkaan, sanoi emäntä hyvillään, ja hetkisen vaiti oltuaan jatkoi: — Toivoinhan minä siitä pojasta pappia, mutta se pelkäsi niitä velkoja — ja hyväpä taisi olla näinkin. Nyt se rakentaa itselleen mökkiä — emäntä meni ikkunan luo ja osoitti sormellaan ulos — tuonne kummulle. Sitä "rukin sijaahan" se Ainikin oli täällä katsomassa.

Lehtori näki parin sadan metrin päässä olevan salvoksen alun, jossa jo oli muutamia hirsikerroksia valmiina.

— Onpa se mukavaa, kun he niin yhdessä hommailevat alusta alkaen, sanoi hän.

— On se.

Tunnin, puolentoista kuluttua saapui Pekka ratsastaen veljensä kanssa. Hevonen höyrysi vaahdossa, sillä oli lasketeltu surkeilematta. Sydämelliset tervehdykset ja ilonilmaukset lausuttua käänsi lehtori huomion vaahtoavaan hevoseen.

— Eikö hevonen, varsinkin niin nuori kuin tuo näyttää olevan, mene pian pilalle, kun sillä noin ajetaan?

— Ei mene, kun sitä oikein hoidetaan. Näin kiireen aikana saa hevosella ajaa — sitten kun ei ole kiirettä, on annettava sen levätä, vastasi Pekka.

— Mikäs kiire nyt sitten oli?

— No tokihan nyt kiire oli, kun setäkin kerran Kontiolaan poikkesi!

Sitten Pekka alkoi hoidella hevostaan. Hän vei sen kaivolle ja heitti monta kipallista kylmää vettä sen päälle. Lopuksi hän kuivasi sen, suki ja harjasi niin, että se kiilsi joka paikasta. Hevonen hörhötti koko ajan ja näytti mielellään kuuntelevan moista tohtoroimista.

— Kas niin, mene matkaas nyt! komensi Pekka läimäyttäen kämmenellään sen lautaseen.

— Se kuuri taisi tehdä hyvää? virkkoi lehtori.

— Näyttää se siitä pitävän, vastasi Pekka. Pekan hommat olivat menestyneet aika hyvin. Hän oli tyytyväinen. Uutisviljelyksiä hän oli pannut kuntoon jonkun verran, ja ne olivat tuottaneet paremmin kuin mitä hän kannattavaisuuslaskelmiensa mukaan oli osannut toivoa. Lokakuussa hän ilmoitti tulevansa Helsinkiin, ottavansa osaa maanviljelystä koskeviin kemiallisiin töihin ja sitten lukevansa kotona tietopuolista maanviljelyskirjallisuutta. Vielä kaksi vuotta sanoi hän olevansa oppipojan kirjoissa ja kehui sitten julistavansa itse itsensä maanviljelysmaisteriksi, kun hänellä ei ollut tilaisuutta saada tätä oppiarvoa yliopiston tieteellisten seinien sisäpuolella.

— Minun maisterinvihkimiseni, hän selitti, tapahtuu siten, että minä otan emännän, sen Aini Rasin, jonka setä minulle kosi. Hän on lupautunut elämässä ja kuolemassa kuulumaan minulle.

— Sepä onnellista!

— Siksipä pidänkin avioliittovihkimystäni myöskin maisterinvihkimyksenä, koska minun silloin pitää varmasti osata maatakin viljellä.

— Sinulla on hyvä koulu kokemuksessa.

— Parhain kaikista kouluista.

Pekan työt eivät suinkaan keskeytyneet sen tähden, että hänellä oli harvinainen ja mieluisa vieras. Tämä kävi kernaasti Pekan mukana vainioilla ja uutisviljelyksillä. Viikko, ainoa, mikä lehtorilla ennen koulun alkamista oli jäljellä, vierähti huomaamattoman nopeasti. Eron hetki tuli. Pekka saattoi ystävänsä ja opastajansa rautatielle.

Syyskuun ensi päivän aamuna Särkkä saapui Helsinkiin. Oli sumuinen ilma, ja sadekuuro lankesi raskaana ja painostavana pääkaupungin yli. Ajaessaan kotiinsa Bulevardin varrelle lehtorista tuntui, kuin se hilpeämpi mieliala, joka hänelle maalaisystävien seurassa oli suonut lohdutusta, olisi hänet taaskin jättänyt. Tuttujen paikkojen näkeminen ja niihin liittyvät viime vuosien muistot saivat jälleen sydämen rauhattomaksi. Ja niihin muistoihin liittyi niin läheisesti se, jonka viimeiset sanat olivat: "Minä kuulun toiselle!"

Maksettuaan ajurin kohosi Särkkä hitaasti rappuja ylös ja tuli eteiseen. Ensinnä pisti hänen silmiinsä lasten vaatteet, jotka riippuivat nauloissaan. Hän pysähtyi ja kuunteli. Kaikki oli hiljaista. Hän käänteli vaatteita. Ne olivat Helvin ja Samulin.

— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän itseltään.

Riisumatta päällystakkia hän meni saliin. Se oli ennallaan. Ruokailuhuone samoin. Kuppeja, lautasia ja leipäkori oli kumminkin pöydällä, josta saattoi päättää, että huoneistossa asuttiin. Lehtori hiipi varpaillaan; sen hän teki vallan vaistomaisesti, sillä hän oli niin jännittyneessä tilassa. Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä nukkuivat vuoteillaan Helvi ja pikku Samuli.

Rajaton ilo täytti Särkän mielen. Hän suuteli poskelle kumpaakin pienokaista. Helvi avasi suuret ruskeat silmänsä, mutta painoi ne jälleen umpeen. Särkkä tarkasteli huoneistoa liikkuen yhä nopeammin.

— Laura, olethan sinä tullut takaisin, olethan sinä tullut takaisin! huudahteli hän ja kulki huoneesta toiseen. — Missä sinä olet?

Salista hän kääntyi vasemmalle pitkään käytävään, joka vei keittiöön.

— Laura, olethan sinä tullut takaisin! Missä sinä olet?

Juuri kun hän lähestyi keittiön ovea, se avautui.

— Laura -!

Palvelijatar seisoi kynnyksellä ja säpsähti nähdessään lehtorin kiiluvin silmin katselevan häneen.

— Lehtorihan on jo saapunut? virkkoi palvelijatar ihmetellen.

— Niin. Missä rouva on? kysyi Särkkä tulisesti.

— Täällä on lehtorille kirje.

Mutta Särkkä ei sitä ymmärtänyt, hän vain tiuskaisi:

— Missä rouva on?

— En minä tiedä, ei rouva ole täällä. Lapset vain.

Lehtori tarttui pettyneenä palvelijattaren ojentamaan paperipalaseen ja meni vaappuvin askelin omaan huoneeseensa, kohotti alaslasketun verhon ja istuutui tuttuun tuoliinsa. Hän käänteli saamaansa paperia käsissään, siinä ei ollut mitään osoitetta. Kun hän sen avasi, luki hän seuraavat rivit:

"Kun lapsia en saanut sijoitetuksi Viipuriin enkä ehtinyt muuallekaan hommata ja kun itse matkustan ulkomaille, pitänet huolen lapsistasi.

Laura Nord."

Paperi putosi hänen kädestään lattialle, ja hän kohosi pikaisesti kuin nuoli tuolistaan. Hänen silmistään oli kiilto kadonnut, ne katsoivat jäykkinä ja vakavina eteensä.

— Vai niin, vai ovat minun lapseni olleet kauppatavarana! huusi hän katkerasti. — Nyt sinä saat kuulua muille, minulla on omani!

Hän meni lastenkamariin. Sängyissään istuivat Helvi ja pikku Samuli, oudosti ympärilleen tähyillen.

— Isä, isä! kuului kummankin suusta yhtä aikaa, ja pienet kasvot kirkastuivat onnelliseen hymyyn.

— Missä isä on ollut? kysyi Helvi kiiveten alas sängystä ja tavoitellen isänsä käsiä.

— Isä tuli äsken kotiin, vastasi lehtori.

— Meillä on ollut niin ikävä!

— Tietäähän sen, vastasi lehtori tyttöstään hyväillen.

Pikku Samulin kävi kovin kateeksi moinen hellyys toista kohtaan. Hän ojenteli käsiään ja huudahteli:

— Auta Tamulia, auta Tamulia!

Lehtori otti pienokaiset käsivarsilleen ja asteli heidän kanssaan huoneesta huoneeseen.

— Nyt ei meillä enää koskaan ole ikävä, kun saamme olla yhdessä, lohdutteli hän.

— Ei ole enää, ei enää, hokivat lapset. Palvelijatar kertoi rouvan tuoneen lapset ja kirjeen kolme päivää sitten. Hänellä oli ollut eräs tuntematon naishenkilö mukanaan, jonka hän olisi jättänyt lapsia hoitamaan, ellei hän, palvelijatar, olisi vielä ollut kaupungissa. Mitään sen enempää virkkamatta oli rouva poistunut. Kadulla häntä oli odotellut eräs herrasmies.

Sen jälkeen ei Särkän kotona Laura-rouvasta puhuttu. Kun lapset joskus kyselivät äitiään, vastasi Särkkä kuin ohimennen, että hän oli kuollut, alkaen leikkiä lasten kanssa, jotta nämä unohtaisivat koko asian.

Lehtori vuokrasi pois Bulevardin varrella olevan loistoasuntonsa ja myi sen huonekalut, paitsi soittokonetta, jonka hän halusi pitää lapsiaan varten, ja oman huoneensa vanhaa sisustusta. Hän sai kovien ponnistusten jälkeen entisen asuntonsa samassa talossa kuin rehtori Malmikin asui. Lapsille hän sääsi entisen makuuhuoneen, kokosi ylisiltä juurikkohuonekalut saliinsa ja itse siirtyi vanhaan rakkaaseen keittiönvieruskamariinsa. Siinä olivat jälleen hänen penkkinsä ja pöytänsä entisessä järjestyksessä. Neljänteen huoneeseen hän kutsui asukkaiksi Paavo Tuunaisen ja Pekka Kontion. Hänen ympärillään oli — niin hän mietti — valioystäväpiiri.

Rehtorska Malmi kävi usein lehtoria auttamassa näissä järjestämishommissa. Kerran hän valitellen virkkoi:

— Olen pahoillani kaiken onnettomuuden tähden, mitä olette saanut kärsiä, varsinkin siitä syystä, että minä häntä niin teille suosittelin.

— Rouva rehtorska, te olette suotta pahoillanne. En itsekään sitä enää ole. Nähkääs, minä olen saanut lisää kokemusta — ja sitä me tarvitsemme — ja sitten minulla on nyt kaksi olentoa, joita saan kenenkään estelemättä rakastaa ja holhota, puheli Särkkä.

— Minua vei harhaan se, jatkoi rehtorska, että minä tosiaankin uskoin Lauran soveltuvan teille. Oi, kuinka tyytyväinen minä olisin ollut hänen sijassaan, huokasi rouva Malmi, sanojansa peruuttamatta.

Särkkä katsahti hänen suuriin tummiin silmiinsä, jotka loistivat ihailusta.

— Meitä ei ole sallittu toisillemme.

— Mutta minulla on nyt tehtävää teidänkin kodissanne. Tahdon avustaa teitä lastenne hoidossa, virkkoi rouva Malmi.

— Olen siitä syvästi kiitollinen, lausui lehtori tarttuen hänen käteensä ja suudellen sitä. Se jäikin ainoaksi ystävyyden merkiksi heidän välillään.

* * * * *

Seuraavien vuosien kuluessa kouluaikoina nähtiin usein kumaraselkäisen, vanhentuneen miehen kävelevän Kaisaniemessä tai Kaivopuistossa. Oikeassa kädessään hän talutti pientä poikasta ja vasemmassa vähän suurempaa tyttöstä, jotka vuosi vuodelta kehittyivät ja varttuivat. Näiden kolmen kesken oli aina vilkas keskustelu käynnissä; ystävälliset, herttaiset sanat sattuivat ohikulkijainkin korviin. Siinä kulkivat Särkkä ja hänen rakkaat pienoisensa.