Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
Valkaman perhe
Kertomus
Osmo Lajula
Ensimmäisen kerran julkaissut
Vihtori Kosonen 1908.
1.
Kirkas toukokuun päivä. Tänä keväänä oli aurinko aikaisin talven vallan nujertanut. Vappuna olivat järvet jäistä vapaat, maa viheriöi ja koivut olivat isolla hiirenkorvalla.
Valkaman kartano oli ison koivikon keskellä. Rannan puolelle, puutarhan läpi oli aukaistu suora kuja, jota pitkin näki ison salin ikkunoista Utuselän yli, sen toiselle puolelle parin peninkulman päähän. Kukkulan takaa tuolla kaukana pisti esiin suippopäinen kirkontorni.
Nimismies Verner Arnold seisoi ikkunan edessä Valkaman kartanon isossa salissa ja tuijotti ulos. Katse kiiruhti koivukujan vankkojen pihtipielien ohi, suuren selän taakse, pysähtyi sitten ikäänkuin jotain määrättyä nähdäkseen. Arnoldin väsyneet kasvot hiukan hymähtivät. Nyt hän sen huomasi. Lähimmän kaupungin kirkontorni kohosi kuin pieni piippa selkeää taivasta vasten.
Siellä oli huvia ja iloisia ihmisiä tuon kirkon läheisyydessä.
Arnold putisti päätään, kääntyi pois ikkunasta ja alkoi kävellä edestakaisin salissa. Se oli iso komea sali. Seinillä riippui öljymaalauksia. Perällä, keskiseinällä oli Valkaman kartanon ensimmäisen Arnold nimisen omistajan kuva. Se oli ollut Verner Arnoldin isä, Saksasta Suomeen saapunut karkulainen. Hän oli kertonut suuresta aatelissuvustaan ja näyttänyt joitain sineteillä varustettuja papereita, jotka muka olivat aateliskirjat. Suomalaiset niitä uskoivat, sillä olihan Arnold ulkomaalainen, ja se oli jotain.
Verner Arnold tiesi hyvin noiden paperien sisällön. Hän pysähtyi, katsahti kuvaan ja hymähti:
— Vai aatelismies, sinäkin isä, hän itsekseen sanoi, pyörähti ympäri ja kulki rauhattomana huoneesta huoneeseen.
Yhtä tyhjää oli kaikkialla. Kartanon toistakymmentä huonetta oli hyvin sisustettu, mutta niissä oli yksi ainoa asukas, kartanon perijä ja omistaja, nimismies Verner Arnold.
Hänen isänsä oli nainut Valkaman ainoan perijättären, kiusannut vaimonsa kuoliaaksi ja vihdoin muuttanut itsekin ikuiseen lepoon. Verner pääsi nimismieheksi kotipaikalleen ja asettui asumaan isolle tilalleen.
Mutta elämä oli hänestä ikävää, yksitoikkoista, kiusallista. Edellisenä päivänä hän oli käynyt naapuripitäjän nimismiehen luona. Siellä kului yökin. Ikävyys oli haihtunut, mutta nyt se jälleen kaksinkertaisella voimalla palasi. Väsytti ja hermostutti. Yksin hän ei viitsinyt juoda.
Arnold asetti kauluksen kaulaansa, otti silkkisen huivin ja sitoi sen laskoksille rintamukseen. Vasemman käden nimettömässä kiilsi sileä sormus. Arnold katsahti siihen kuin säikähtäen.
— Ester parka! hän itsekseen hymähti, huokasi raskaasti ja lähti kiireesti ulos.
Puutarhan sivua, korkean kiviaidan kuvetta johti tie rantaan. Korkeat koivut tuuheine latvoineen varjostivat kapeata polkua ja lehväiset oksat ylhäällä muodostivat kuin katon kulkijan pään päällä. Rannalla avautui Utuselkä aavana kirkkaine laineineen, ja tuolla selän toisella puolella, missä vastaiset maat toisiaan kaartaen lähenivät, näkyi veden pintaa vasten musta juova. Se oli silta, jonka kaksi valvausta näyttivät kuin vaanien tarkastelevan Valkaman kartanon kaukaista rantaa.
Vähän oikealle venerannasta, joka oli tien kohdalla, oli rakennettu uimahuone ja höyrypurren "Asran", laituri.
— Onko Asra jo kunnossa? kysyi Arnold pienehköltä nokinenäiseltä nuorukaiselta, joka ahkerasti hääräsi pikku purressa.
— Kyllä muuten, muttei ole vielä tarpeeksi höyryä.
— Vai ei ole.
Arnold meni huvipurteensa, tarkasteli ja ihasteli siistejä, kiiltäviä paikkoja. Hän katsahti kauvas ulapalle. Kirkontorni näkyi tännekin. Se näkyi kaupungista. Kauvan katseli Arnold. Hänen pitkä solakka vartalonsa keinui hiukan veneen liikkeiden mukaan. Ja vasta, kun suurempi aalto voimakkaammin venettä heitti, hän horjahtaen ajatuksistaan heräsi.
— Kohota pian höyryä, Arvi, hän puhui rengille.
Savu kohosi nokisen mustana Asran pienestä savupiipusta. Mutta höyry ei Arnoldin mielestä noussut kyllin nopeasti. Hän otti ison petroolikannun ja heitti sen täyteisen palavaan uuniin. Kohta kohahti kattilassa ja suhisi varaventtiilissä.
Arnold istui perässä ja Arvi konetta hoiti. Asran keula kääntyi suurelle
Utuselälle, kohti sillan vaanivia valvauksia.
Se oli Asran ensimmäinen matka tänä kesänä, ja se kulki kuin sillä olisi ollut kova kiire petollisesti myöhästyttäneen levon jälkeen.
Valkaman isäntä istui ajatuksiinsa vaipuneena. Jo kolme vuotta hän oli yksin asunut, melkein joka ilta pitoihin porhaltanut, huveja etsinyt ja löytänyt. Talvisin suhisi lumi orhin reenjalaksissa, kesäisin höyrypursi laineita halkoi.
Mutta tyhjältä oli tuntunut sittekin. Virantoimitus sujui huonosti, kartanoa sai hoitaa arentimies. Tuloja oli kylläkin kymmeniä tuhansia, mutta eivätpä ne sittekään jaksaneet tyydytystä tuottaa.
Arnold ei ollenkaan pitänyt omasta elämästään. Hän tahtoi ja oli jo kauvan tahtonut elämänsä muuttaa. Ja vihdoin oli keinon keksinyt, mennyt kihloihin ja päättänyt ensi kesänä häänsä viettää. Vielä parisen kuukautta — ja sitten.
Oma, vakinainen vaimo oli hankittava. Eikä se ollut liioin vaikeata hänen miehelleen. Hän tahtoi ottaa sen, jota rakasti — olipa köyhä tai rikas. Oli sattunut köyhä kihlatuksi.
Kihlaus oli tapahtunut viime kevät-talvena. Omituinen sattuma.
Laskiaisena oli toimeenpantu rekiajot kaupungista Valkaman kartanoon. Vieraita oli toista kymmentä hevoskuormaa. Arnold oli kotoaan matkustanut kaupunkiin ja ajanut erään "naisystävänsä" kanssa.
Kun nyt Verner Arnold tätä muisteli, hymähti hän. Sellaisia "naisystäviä" hänellä oli ollut paljon, paljon —.
Hupaisesti oli matka kulunut. Perillä, Valkaman isossa salissa tanssittiin ja remuttiin koko yö. Seuraavan päivän vieraat nukkuivat, söivät sitten vahvan päivällisen ja pimeän tullen poistuivat.
Mutta sillä välin oli tapahtunut jotain merkillistä. Vierasten joukossa oli ollut nainen, jonka Arnold näki ensi kerran eläessään. Se oli istunut erään sohvan vieressä tuolilla, noussut siitä niin solakasti ja kauniisti, kun hänet Arnoldille esitettiin.
— Neiti Ester Lilieroos…
Arnold muisti sen niin selvään. Hän oli puristanut Esterin kättä niin lämpymästi, että lähelläolevat sen huomasivat. Ja sitten … sitten alkoi valloitus.
— Pelasta minut, Ester, pelasta… huokasi Arnold, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
Talven kuluessa oli Arnold usein käynyt Esteriä tervehtimässä, lahjoittanut hänelle uusia pukuja, koruja ja kirjoja. Vihdoin he pääsivät lähemmin tutuiksi. Mutta kerran sitten heidän ajellessaan yritti Arnold Esteriä suutelemaan… Nuolen nopeudella hyppäsi Ester reestä ja katosi illan hämärään.
Arnold suuttui, oli pitkät ajat Esteriä etsimättä, sillä sellainen nolaus oli hänelle sattunut — ensi kerran.
Ylpeä oli Arnold. Hän tahtoi hyvitystä, laittoi pidot pitojen perästä, kutsui vieraat ja kävi itse orhillaan Esterin noutamassa, sillä Ester ei sovinnon tultuakaan suostunut lähtemään Arnoldin kanssa kahden kesken yksinäiseen Valkamaan.
Kerran — Arnold säpsähti tätä muistellessaan — kun tanssin jälkeen vieraat vetäytyivät väsyneinä nukkumaan, oli Arnold, rohkean iloisella tuulella ollessaan, kutsunut Esterin yksinäiseen huoneeseen.
— Minulla on sinulle salaisuus, oli Arnold sanonut.
— Mikä se on? Ester iloisen uteliaana oli kysynyt.
— Tulehan!
— Tulen!
Ja Arnold oli ottanut esille pöytänsä laatikosta kultaisen rannerenkaan.
Se soveltui niin mukavasti Esterin ranteeseen.
— Tämä on ollut niin kauvan minulla, ota se muistoksi minulta.
— Minulle se on liian komea.
— Etkö huoli siitä?
— Jos välttämättömästi tahdot.
— Tahdon!
Alas katsoi Ester, kiihkeänä häntä vaani Arnoldin katse. Esterin käsi vapisi, kun hän kiitoksia lausui, sitten ovelle kääntyi poistuakseen.
— Ester, emmekö ole ystäviä?
— Olemme!
Esterin ääni värähteli. Arnold karkasi kiinni häneen, mutta Esterin vapiseva käsi ehkäisi suutelon. Peremmäksi talutti Arnold Esteriä, mutta silloin singahti kultainen rengas seinään ja putosi kimmahtaen lattialle.
— Katso, tuossa on korusi, sanoi Ester varmasti sormellaan osottaen, sitten ovesta katosi ja salin yli juoksi.
Seuraavana päivänä ei Arnoldin tarvinnut Esteriä saattaa. Ennen muiden heräämistä hän oli poistunut.
Mutta sitten pääsiäisenä sai Arnold häneltä ensi suutelon. Ester antoi sen sen jälkeen, kun Arnold oli vakuuttanut häntä rakastavansa aina kuolemaan saakka…
Arnold oli sittenkin voittanut, mutta tämä voitto oli tuottanut hänelle velvollisuuksia, hänen mielestään nyt hauskoja velvollisuuksia.
Pursi oli kulkenut sillan alatse ja kaartoi niemen kärkeä, jonka takaa kaupunki pistäytyi näkyviin.
2.
Ester Lilieroos oli kotiopettajattarena pormestarin perheessä. Hän oli saanut pienen sievän huoneen asuttavakseen. Se oli hänen oma valtakuntansa, jossa hän sai järjestää kaikki oman makunsa mukaan ja jossa hän yksin ilonsa hymyi ja ikävänsä itki.
Ester oli kaunis ja miellyttävä. Taivaan sinestä olivat hänen syvät, isot silmänsä ja hiuspalmikon vienon vaalea väri sopi niin hyvin somistamaan hänen valkoista kaulaansa. Rinta kohosi kaartuvana ja leuvan päässä oli herkkä kuoppa, posket olivat pehmoiset kuin sametti. Kun häneen katsoi, niin luuli näkevänsä kesäillan haaleankaihoisan hämärän.
Hän istui pöytänsä ääressä katsellen tummaverisen miehen kuvaa. Kirje oli toisessa kädessä. "Rakastuin sinuun ensi näkemästä. Etkö muista, kuinka kättäsi puristin, kun sinulle minut esiteltiin", niin oli kirjeessä.
Muistihan Ester sen varsin hyvin, mutta hän ei sitä ymmärtänyt silloin.
Ja hän jatkoi lukemistaan:
"Sitä suuremmalla syyllä voit ymmärtää tulisuuttani noina parina kertana, kun en jaksanut hillitä itseäni."
Ester katsoi kuvaan jälleen. Tuo mies, jonka kuva oli hänellä edessään, rakasti häntä niin tulisesti. Hän painoi kuvan rintaansa vasten ja kohotti katseensa korkeuteen…
Ovi oli hiljaa avautunut, ja Verner Arnold seisoi kynnyksellä ihannoiden rukoilevaa morsiantaan.
— Verner, kuinka sinä minua säikäytit, huudahti Ester ja heittäytyi hänen kaulaansa.
— O, miten olet kaunis, Ester!
He istuutuivat sohvalle. Ester nojasi häneen luottavasti. Vernerin hengitys oli kuuma. Mutta keskustelu sujui huonosti.
— Katso minun töitäni, Verner!
Ja Ester otti esille ison koruompeluksen, käänteli sitä Vernerin edessä selittäen hänelle, mitä oli jo ommeltu ja mitä oli vielä jälellä. Hän oikein innostui puhumaan. Verner ei vastannut hänen kysymyksiinsä, Verner ei kuullut hänen puhettansa, hän vain tuijotti Esteriin.
— Miksi et sano mitään, etkö pidä tästä…?
Mutta kun Ester katsahti häneen, putosi työ hänen kädestään lattialle ja tietämättään hän peräytyi pari askelta.
— Verner…!
— Ei Ester, ei se ole mitään. Kuule, tule syliini, tule! puhui Verner.
Ja hän veti Esterin syliinsä, katseli häneen tulta säihkyvin silmin, suuteli hänen kaulaansa, rintaansa…
— Verner, minä pelkään sinua.
— Et saa peljätä. Minä rakastan sinua, minulla on sinua aina ikävä, katkera kaiho täyttää rintani joka hetki, kun en sinua saa nähdä.
— Mikä sinua vaivaa?
— Ikävä, tuska, loppumaton tuska. Kuule, Ester, lähde nyt Valkamaan kanssani, lähde, olethan sinä minun, minun…
Mutta punastuen vastasi Ester:
— En vielä, Verner.
— Sinun täytyy.
Ester painoi päänsä Vernerin rintaa vasten ja alkoi nyyhkiä. Verner suuteli kuiviksi hänen kyyneleensä, asetti hänet sohvalle istumaan, sytytti paperossin ja alkoi keskustelun.
— Ester, anna anteeksi, mutta sinä olit niin sanomattoman kaunis.
Annathan anteeksi?
— Mielelläni!
Ja hänen silmänsä säkenöivät ilosta.
— Mutta todellakin, lähde nyt Valkamaan. Saatan sinut huomenna takaisin, sanoi Verner.
— Hyvä Verner, ei se nyt sovi, minulla on täällä vielä tänään työtä. Ja onhan sitten aikaa olla yhdessä. Tulen pyhäksi, jos aamulla haet ja illalla tuot takaisin.
— Tietysti. Mutta pidä myöskin sanasi.
— Pidän!
Auringon lähetessä taivaanrantaa heitti Verner hyvästit, astui purteensa ja ohjasi kotia kohti. Hän istui miettivänä peräsimessä, puisteli välistä päätänsä ja hymähteli itsekseen epäselviä sanoja. Asra oli jo kulkenut useita virstoja.
Ilta-auringon viimeiset säteet punasivat kaupungin talojen ikkunoita, kun Arnold katsahti taaksensa. Samassa hän käänsi peräsimen koko saranaan, ja Asra teki kauniin kaaren kääntäen keulansa takaisin kaupunkia kohti.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Asra jälleen nähtiin Valkamaa kohti vilistävän.
Mutta pienessä kammiossaan pormestarin talossa valvoi Ester yön ollessa puolessa. Hän istui mukavassa nojatuolissaan nojaten kyynäspäillä pöytää vasten, leuka käsien välissä. Valkoisten sormien lomista näkyi poskien punertava silkinhieno hipiä.
Elämä vilisti nopeasti hänen sielunsa silmissä.
Kansakoulunopettaja oli isä ollut, uuttera työmies, naapurien lemmikki ja Esterin hellä huoltaja. Lapsuudessa oli meri aina näytellyt lakkapäitä laineitaan kotirannassa; alastomille kallioille olivat taajat lintuparvet laskeutuneet tuulten ja myrskyjen suojaan. Kodin ikkunasta oli ihan selvään nähnyt, miten ne siellä vaahtojen keskellä tepastelivat, milloin lentoon lehahtivat, taas laskeutuakseen.
Mutta poissa oli entinen koti. Äiti oli jo kauvan haudan hiljaisuudessa levännyt, isä sinne vuosi sitten siirtynyt.
Entinen koulutalo, meri ja alastomat kalliot olivat vain jäljellä tuolla hyvin kaukana, kaukana…
Ikäänkuin lastu veistäessä puun kupeesta singahtaa oli Esterkin vierotettu isästään turvattomana maailman kolkkia kiertämään. Miten toisenlaista oli kaikki täällä sisämaassa. Eivät laineet loiskineet rantoja vastaan samalla voimalla, eivät linnut tepastelleet yhtä ketterästi täällä kuin siellä…
Mutta hän oli suudellut täällä vierasta miestä. Siellä ei.
Ester katsoi kuvaan ja hymähti.
Rakkaus, miten voimakas, miten omituinen on rakkaus. Hän säpsähti. Näytti kuin kiiluvat silmät olisivat häntä tähystelleet… Ei se ollut mitään. Kuva oli pöydällä jalustassaan. Vernerin silmät katselivat häneen niin tyynesti ja lepyttävästi.
Verner oli kaunis mies, hän oli naisten ihailema suosikki. Kaikissa huveissa, kaikissa juhlatilaisuuksissa naiset häntä hempeydellään kokivat lumota, nauroivat, laskivat leikkiä ja kilvan suositella pyysivät. Verner oli hyvä mies…
Ja Ester avasi laatikon. Siinä Vernerin antamat kultaketjut, kello, sormus, rannerengas, solki… Hän oli rikas.
— Olen iloinen, että voin sinut huolettomana elättää; tämä on kaikki sinua varten ja sinun, oli Verner kerran sanonut näytellessään Valkaman kartanon rikkauksia.
Ester rakasti Verneriä. Ei hän sitä oikein itsekään ymmärtänyt, mistä syystä. Pääasiahan oli, että rakasti, että osasi antaa vastarakkautta. Hän oikein ikävöi nyt Verneriä; hänen olisi pitänyt saada kuiskata nyt juuri Vernerin korvaan: rakastan sinua niin äärettömästi. Mutta hän kirjoittaa sen heti, vie kirjeen postiin, Verner saa sen huomenna.
Ja niin Ester tekikin. Hän suuteli vielä kirjekuorta ennenkuin pani sen talon seinällä riippuvaan postilaatikkoon.
Sitten hän riisuutui, katsoi kerran peiliin, sammutti tulen ja heittäytyi sänkyyn. Hän nukkui pian, mutta heräsi kohta kiljahtaen. Hänen editseen oli unissa kulkenut kaksi kiiluvaa silmää. Mutta kun hän oli kynttilän sytyttänyt, tuli rauhallinen uni.
3.
— Oooo! Siinäpä sulhasmieskin tulee, rähähtivät kaikki herrat kun yhdestä suusta nähdessään Arnoldin astuvan kaupungin hotellin valaistuun kahvilahuoneeseen.
Arnold oli mielitty seurakumppali herroille, varsinkin köyhemmille, sillä hän oli aulis tarjooja. Kaikki muuten hänestä pitivät avomielisenä, auliina ja vilpittömänä toverina. Herrat nousivat, tervehtivät ja varustivat Arnoldille paikan pöydän päähän.
— Kerroppa kuulumisia, puhui pormestari.
— Olin äsken morsiameni luona. Siellä kului aika sangen hupaisesti, vastasi Arnold.
— Arvaahan tuon! Sittepä oletkin täyttänyt velvollisuutesi kuin kunnon mies ainakin. Sopii istua hyvällä omallatunnolla, sanoi pormestari.
— Sen omantunnon kanssa on vähän niin ja näin, virkkoi Arnold. Mutta kun on kerran tullut, niin täytynee, täytynee, hän jatkoi näyttäytyen huolettomalta.
Mutta hän tilasi kahvia ja konjakkia koko joukolle. Ja sitä maisteltua haihtui katumus, ja iloinen nauru ja leikkisät puheet täyttivät savuisen huoneen.
— Arnold, sanoi eräs nuorehko hienopiirteinen mies häntä olalle lyöden, etkö ole huomannut, että hotelliin on tullut uusi tarjoilijatar. Vai etkö heistä enää välitä? Odotapas, kun kutsun hänet — hän on kaunis tyttö.
Ja ennenkuin Arnold oli ehtinyt tajuta asiaa, saapui tarjoilijatar. Hän oli pitkän solakka, vaaleaverinen nainen, jonka kasvonpiirteet eivät olleet vastenmieliset.
— Neiti Irma, jos saan luvan esittää.
Arnold kohotti lasinsa, joi ja istuutui. Irmalle tarjottiin myöskin lasi — hän jäi herrojen seuraan nauramaan ja ilkamoimaan. Arnold tuli ensin totiseksi, mutta sitten hänen katseensa alkoi viipyä Irmassa.
Irma istui erään maisterin sylissä. Kauvan tuijotti Arnold Irmaan, tempasi hänet vihdoin luokseen ja suuteli häntä.
— Noin minä naisen otan, hän virkkoi ja asetti Irman polvilleen.
Irma katseli ensin kummastuneena, mutta pian hän alkoi viihtyä komean tummasilmäisen valloittajansa huostassa. Toiset kohottivat lasinsa, ja niin juotiin "pulskan parin" kunniaksi.
Arnold kaivoi taskustansa jotakin ja pisti Irman käteen. Käsi oli lämmin ja se puristi hellästi saamaansa esinettä. Kun Irma pöydän alla tarkasteli salavihkaa lahjaansa, näki hän pikku rasiassa kultaisen soljen. Kiitokseksi tarttui hänen kätensä Arnoldin käteen.
Ja kuiskutellen nuo kaksi asiansa sopivat. Lopuksi kysyi Arnold:
— Niinkö?
Irma nyökäytti päätään hellänmyöntävästi.
Vähitellen väsyi seura. Toiset poistuivat hotellista, toiset heittäytyivät sohville. Mutta Arnold siirtyi sivuhuoneeseen — —.
Kun hän aamulla lähti kotiinsa, otti hän miehen purtta ohjaamaan. Itse hän vaipui huopapeitteiden väliin Asran pohjalle.
* * * * *
— Herra vallesmanni, nyt olemme kotirannassa, puheli Arvi isännälleen hiljaisella äänellä kuin anteeksi pyydellen.
Arnold nousi purren pohjalta, kömpi laiturille ja kulki kotiinsa. Pää oli raskas ja omatunto alkoi työnsä. Hän oli matkalla melkoisesti selvinnyt.
Hän katsoi isoon peiliin, mutta hämmästyi ja vetäytyi takaisin. Kasvot olivat pöhöttyneet, silmänalukset kuopalla, hivukset pörrössä. Hänen suunsa vetäytyi vääräksi ja hampaidensa välistä hän kuin sylkemällä päästi raa'an kirosanan.
— Paha ei sinua ikinä kahleistaan päästä, hän huudahti rintaansa lyöden.
Hän hengitti raskaasti ja raivostui, iski nyrkkinsä pöytään. Lasilla varustetut valokuvatelineet hypähtivät korkealle ja vierivät helisten lattialle. Ison peilin hän potkasi säpäleiksi.
Arnold seisoi keskellä lattiaa, katseli tuhoa ja nauroi pirullisesti.
— Nyt olet tyytyväinen, hän itsekseen höpisi.
Sänky valkoisine lakanoineen oli koskematta. Hän heittäytyi siihen.
Mutta ei tuntunut nukuttavan.
— Rapakossa saisit rypeä, hän taas virkkoi pystyyn hypäten, meni ruokasaliin, otti ison pullon ja asettui huoneeseensa juomaan.
Hän joi yksin, nauroi ja irvisteli, joi, kunnes nukkui istualleen.
Hän heräsi vasta iltapäivällä. Arvi oli tullut hänen huoneeseensa postilaukku kainalossa ja katsoi nyt ihmeissään isäntäänsä, joka hieroi unta silmistään. Vähitellen muisti Arnold kaikki. Huone oli kamalan näköinen.
— Arvi, hyvä poika, auta minua. Vie ulos nuo roskat, hän sanoi peiliä osottaen.
Arvi ryhtyi työhön ja vähitellen tuli huone yhä autiommaksi. Pöydän vieressä lattialla oli Esterin valokuva, sen kehys ja lasi pirstaleina. Arnold kohotti kuvan pöydälle ja painoi kädellään tuskan ahdistamaa sydäntään.
— Ester parka!
Postilaukussa oli Esterin kirje. Arnold otti sen käteensä pahoja enteitä aavistaen. Olisikohan pormestari kotiin tultuaan kertonut Esterille? Ei, ei se ollut mahdollista — — eiväthän herrat sellaisia kerro. Mutta jos Ester muutoin olisi saanut tietää… Hän avasi kirjeen, selaili sitä sieltä täältä. Hänen kasvonsa tulivat yhä valoisemmiksi. Sitte hän sen luki kokonaisuudessaan.
"Rakas oma kulta Vernerini!
Miten sinua nyt ikävöin, miten kadun, etten kanssasi lähtenyt. Olen istunut valveilla yli puoli yön, sinua muistellen, sinua ikävöiden.
En tiedä, mikä minua on alkanut vaivata. Äskenkin sieluani ahdisti.
Sitte näin vilahdukselta näyn, tiikerin silmät…"
Arnold keskeytti: "tiikerin silmät", hän itsekseen toisti — ja hänen rintaansa ahdisti. Hän soimasi itseään, soimasi ankarasti. Vihdoin hän luki Esterin kirjeen loppuun ja suuteli sitä kerta toisensa jälkeen.
Hän aikoi kirjoittaa Esterille heti ja tunnustaa hänelle kaikki. — Ei. Parempi oli se suusanallisesti hänelle kertoa. Mutta painajaisesta oli päästävä, isäin rikokset olivat sovitettavat. Kumpahan vain löytäisi sopivan keinon… Unohtaa niitä ei voinut, ne seurasivat kaikkialla kantapäillä…
Arnold meni saliin. Katsellessaan isänsä kuvaa hänen rintansa alkoi riehua.
— Sinäkin! hän huudahti.
Hän haki työhuoneestansa ison kirveen, kohotti sen kuvaa vastaan.
— Kuole! Kuole muisto, sanon minä.
Ja kirveen terä vilahti hänen olkansa yläpuolella ja sattui kuvaan sydämen kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle.
Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. Välinpitämättömänä hän kääntyi pois, kutsui Arvin sisälle.
— Kanna täältä ulos tuo mädännäisyys! Vie se tunkiolle.
Arvi katsoi ihmeissään juhlallista isäntäänsä. Hänen tapansa ei ollut vastustella. Arnold vei kirveensä pois ja jäi kävelemään huoneeseensa.
— Jokikisen kalvavan muiston minä tästä rakennuksesta hävitän. Parasta, kun polttaisi koko talon…
Hän pysähtyi saliin vievän oven kohdalle ja katsoi surumielin äitivainajansa kuvaan. Sormi sattui huulille — ja Arnold lähetti hellän lentosuutelon äitinsä kuvalle.
— Hymyile sinä aina minun majani pyhimmässä paikassa.
Hän jatkoi jälleen kävelyään.
Olisiko enää mitään mahdollisuutta uuden elämän alkamiseen? Eikö vanha tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi tapahtua. Mutta isiltä peritty kehnous, joka asui veressä, veressä, jota itse oli saastuttanut, turmellut… Olisiko mahdollista puhdistaa tuota turmeltunutta verta, kohentaa raukeita jäseniä ja elähtynyttä sielua puhdistaa? Niin täytyi tapahtua.
Kaikki tekeminen riippui tahdosta. Heikko, voimaton tahto … oh, jospa sen voisi karaista, terästyttää. Ei Arnoldilla itsellään siihen voimia enää ollut. Olihan hän jo niin usein yrittänyt, yrittänyt oikein tosissaan. Mutta päätös piti vain päivän, korkeintaan pari… Ja sitten alkoi taas sama, entinen, isänaikuinen, huono elämä.
Yksi tähti oli tuolla synkkäpohjaisella taivaalla. Se oli Ester.
4.
Seuraavana sunnuntaina saapui Ester Valkamaan. Arnold hänet itse sinne kävi valkokupeisella purrellaan noutamassa. Aamupäivällä he tekivät pitkän kävelymatkan Valkaman tiluksien ympäri. Päivällisen jälkeen he istuivat köynnöspenkillä lehtimajassa.
Arnoldin kädet olivat kääriytyneet Esterin vyötäisille.
— Siihen on vielä koko joukko toista kuukautta, puhui Arnold melkein surumielisesti.
— Niin, vastasi Ester lempeästi.
— Mutta olethan sinä nyt jo minun, olet kokonaan … ja onhan meidät jo kuulutettu…
Ester ei vastannut mitään. Hän katsoi haaveellisesti lehtimajan ovesta ulos. Pääskyset visertelivät tuuhean koivikon keskellä ja pilvenhattarat päilyivät oksien lomitse taivaan sineä vasten.
— Miksi et puhu, Ester? Etkö enää minua rakasta?
Ester kääntyi äkkiä häntä kohti, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi tunteellisena hänen korvaansa:
— Verner, rakastan, rakastan…
Arnoldin silmät saivat kiiltävän ilmeen. Hän painoi Esterin miehuutensa koko voimalla sykkivää sydäntänsä vasten.
— Ei, ei Verner, älä niin kovasti. Minä vallan tukehdun, puhui Ester punaisin poskin ja hehkuvin silmin, koettaen irroittaa itseään kauvemmaksi Verneristä.
— Mutta miksi et…?
— Ei Verner, ei!
Ja hän katsoi jälleen ulos lehtimajan ovesta, painoi päänsä alas ja jatkoi surumielisesti:
— En ilkeäisi isääni koskaan enää häpeämättä ajatella, jos…
Hän keskeytti. Kyyneleet uurtivat kosteita vakoja hänen poskilleen. Ne olivat isoja, kristallinkirkkaita kyyneleitä.
Arnold istui hetkisen mietteissään, kuivasi sitten hänen kyyneleensä ja sytytti tupakan. Ester ei ollut huomannut tällä kertaa mitään merkillistä Arnoldin silmissä.
— Tahdon sinua ymmärtää. Säilytä isäsi muisto kirkkaana. Anna minulle anteeksi, Ester.
— Niin mielelläni sinulle anteeksi annan, jos annettavaa on. Hyvä, että ymmärrät minua, vastasi Ester.
— Mutta, rakas Ester, me vietämme häämme ensi sunnuntaina, puhui
Arnold.
Hämmästyneenä kääntyi Ester häneen ja tahtomattaan hän kysyi:
— Senkötähden?
Mutta sitte hän punastui.
— Muutenkin, vastasi Arnold lyhyesti.
Kumpikin vaikeni. He istuivat nyt hiukan erillään toisistaan.
— Suostuthan sinä, Ester? kysyi Arnold vihdoin.
— Mutta Verner, ihmiset nauraisivat meille.
— Mitä ihmisillä on meidän kanssa tekemistä?
— Minä olen luvannut olla kotiopettajattarena koulun loppuun.
— Ja siihen on aikaa kaksi viikkoa.
— Niin.
— No kahden viikon perästä sitten?
Ester ei vastannut. Hän katsoi pientä harmaata varpusta, joka ahkerasti työskenteli lehtimajan edustalla olevassa pensaassa.
— Etkö sinä siihenkään suostu? kysyi Arnold.
Ester kohotti katseensa ja huomatessaan Vernerin alakuloisen katseen, hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.
— Sitten olen kokonaan, ikuisesti sinun.
He olivat vaiti. Kuului vain hengitystä, joka kummankin kaulaa poltti. — —
Salissa oli kaikki muuten entisellään, ukko Arnoldin kuvan paikka vain oli tyhjä. Kaikki ikkunat ja ovet olivat selki selällään ja keväinen huumaava tuoksu kulki huoneiden läpi. Ohi mennessään se sattui nenään — ja ihminen nautti tästä sattumasta, puhalsi ensimmäisen vienonhellän vaikutuksen äkkiä ulos saadakseen uudelleen ahmaista ylenmäärin. Ihminen ei tyydy vähään! Mutta ahneus rangaistaan. Tuoksu tunkeutui liian voimakkaana Arnoldin nenään; se kutitti nenän seinämiä ja häntä tirskutti.
— Pardon! hän sanoi käsivarressaan riippuvalle Esterille, joka juuri oli päässyt salin kynnyksen yli, ja alkoi nenäliinallaan tukehduttaa seuraavaa kohtausta.
— Ah, kun täällä on suloinen tuoksu… Mutta mitä? Ester äkkiä huudahti käsiään yhteen lyöden.
Arnold ei muistanut tällä hetkellä salissa tapahtunutta muutosta, vaan jäi ihmetellen katsomaan Esteriin.
— Missä isävainajasi kuva on? kysyi Ester.
Arnold ei heti ollut valmis vastaamaan. Hän mietti hetkisen ja hänen silmänsä synkistyivät.
— Ester, olen särkenyt kuvan — tahallani, hän vihdoin sanoi.
— Miksi? kysyi Ester ihmeissään.
— Minulla ei ole yhtä hyviä muistoja isästäni kuin sinulla, siksi olen sen rikkonut.
— Etkö hänestä pitänyt?
— En, ja hänen kuolemansa jälkeen olen häntä ruvennut sadattelemaan.
— Onko mahdollista, että lapsi voi sadatella vanhempiaan? kysyi Ester ikäänkuin häntä ei olisi kukaan kuunnellut.
— On, se on mahdollista. Ja sitten, kun meillä on kylliksi aikaa, kerron sinulle, miksi häntä halveksun.
Ester katsoi vain tyhjään paikkaan seinällä ja puhui vieläkin kuin itsekseen:
— Hän oli kuvassa niin kovin sinun näköisesi, Verner. Varmaan sinäkin muutut ihan samanlaiseksi, kun tulet vanhemmaksi.
Arnold meni ikkunan eteen ja katsoi ulos lehtikujan läpi ja yli
Utuselän. Hän huokasi.
— Varmaan minäkin muutun ihan samanlaiseksi, hän itsekseen toisti.
Mutta kun Ester läheni häntä, sanoi hän ääneen:
— Tästä näkyy kaupungin kirkontorni. Katsopas!
— Näkyykö; missä? huudahti Ester ja asettui ikkunaan.
— Tuolla tuon korkeimman kukkulan vasemmalla puolella. Näetkö?
— Nyt näen, nyt näen, vastasi Ester iloisena.
— Sitä usein katselen ja ajattelen, että sinä asut ihan sen vieressä, vähän siitä paikasta oikealle, juuri tuon korkeimman kukkulan kohdalla.
— Niinkö? Mutta nousen huomenna tuonne torniin katsomaan Valkamaa ja ajattelemaan sinua, puhui Ester näpertäen sormiensa välissä Arnoldin nutun nappia ja katsoen häntä suloisesti silmiin.
— Tee se. Tai nouse mieluummin kävelyretkelläsi tuonne kukkulalle, sieltä varmasti näet Valkaman kokonaan.
— Niin, sen minä teen.
Ilta-auringon hiljaa laskeutuessa länttä kohti saattoi Arnold morsiamensa kaupunkiin. He istuivat kumpikin perässä, Arvi hoiti konetta.
— Oh, jospa elämämme tulisi onnelliseksi! puhui Arnold.
— Epäiletkö sitä, Verner? sanoi Ester havahtuen ajatuksistaan.
— Välistä, kun tuntuu raskaalta ja yksinäiseltä, vastasi Arnold.
— Älä ole niin paljon yksin. Voithan käydä kaupungissa vaikkapa joka päivä.
— Eipä se siitä parane, enemmän pahenee vain.
— Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Ja kuitenkin valitat yksinäisyyttä.
— Sinä et sitä ymmärrä.
Kun Ester ei virkkanut mitään, jatkoi Arnold entistään hiljemmin:
— Minä en ole normaali.
Ester katsoi vain kysyvästi Arnoldiin osaamatta puhua mitään. Arnold veti hänet lähemmäksi itseään.
— Tahdon olla sinulle avomielinen, tahdon puhua, tunnustaa sinulle kaikki. Sinun tulee olla minulle hellä, sinun pitää ymmärtää minua oikein, sinä et saa minuun koskaan suuttua, pitkästyä. Ester, sinä et saa sitä tehdä, ethän…
Ester heltyi. Hän olisi tahtonut ymmärtää Verneriä, mutta hän ei ymmärtänyt. Otaksumiset liikkuivat sinne tänne hänen sielussaan. Mutta hän hylkäsi ne kaikki. Eihän niistä mikään voinut olla mahdollinen. Yhden hän ymmärsi, ja sen tunteen valtaamana hän kietoi kätensä Vernerin kaulaan.
— Minä rakastan sinua, hän kuiskasi.
He olivat saapuneet perille. Hyvästellessä sanoi Arnold Esterille epävarmana kuin neuvoa kysellen:
— Menisinköhän pistäytymään hotellissa. Ompahan vielä iltaa mennä kotiinkin.
— Mene toki. Saatpa vielä yksin kotonasikin olla.
— Kaksi viikkoa, vastasi Arnold ilosemmin.
Ester löi häntä hiljaa poskelle ja naurahti onnellisin ilmein:
— Niin, kaksi viikkoa!
Hän pyörähti ympäri ja katosi kevein askelin portista sisään.
Mutta iloisin mielin istahti Arnold purtensa perään ja ohjasi sen hotellin rantaan. Hän oli tänä iltana vapaa. Ester varmaan ymmärsi hänet oikein.
Vasta seuraavana päivänä Arnold saapui kotiinsa. Hän nukkui koko päivän.
5.
Valkaman salin seinää kaunisti Esterin suurennettu valokuva komeissa kultakehyksissä. Mutta Arnold ei antanut asettaa sitä isävainajansa kuvan paikalle, vaan toiselle puolelle salia, keski-ikkunan kohdalle. Siinä, missä isän kuva ennen oli ollut, oli nyt tummiin kehyksiin pingoitettu musta silkkivaate. Säretyn ison peilin paikalla oli entistään komeampi, mutta ihka uusi, luonnollisessa suuruudessa ihmisen kuvan näyttävä peili.
Varsinkin kahta huonetta Valkaman kartanossa oli erityisesti koetettu saada uuteen kuntoon. Ne olivat Esterin huone ja sänkykamari. Niistä olikin entiset huonekalut kadonneet kuin näkymättömiin.
Kerran oli Arnold tullut kotiin kiihtyneenä. Se oli tapahtunut viikko ennen häitä. Ei kukaan huomannut, oliko hän juopunut vai selvä, eikä kukaan tiennyt mistä hän tuli. Sanaakaan puhumatta oli siepannut kirveen ja iskenyt säpäleiksi huonekalut kahdessa huoneessa.
— Ne ovat isäni saastuttamat, hän oli huutanut.
Mutta kohta olivat entistään upeammat huonekalut ilmestyneet entisten sijalle. Asra oli hinannut ison proomun kaupungin rannasta, ja siinä ne olivat saapuneet. Lattiat, seinät ja kattokin olivat näissä huoneissa ihka uudet.
Usein oli Arnold ollut poissa kotoa vähän ennen häitä. Ja silloin, kun oli kotona, hän asusti paraastaan Esterin tulevassa kamarissa, hyräili ja käveli edestakaisin. Välistä taas pysähtyi yhteen paikkaan pitkäksi aikaa.
Oli vain pari päivää enää siihen, kun Arnold kulettaisi Esterin omaan kotiinsa. Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen tulisesti ja varmana:
"Minun Esterini!
Olen saanut kunnalta luvan purkaa kannen sillan toisen valvauksen päältä häidemme ajaksi. Asetan sen sitten jälleen paikoilleen. Olen tilannut niin suuren höyrylaivan kuin suinkin sillan läpi mahtuu sinua tänne tuomaan. En tahdo sinua Asralla tänne retuuttaa, sillä samalla aluksella voisit poiskin luotani kadota. Mutta kun sitten sillan tukin rautakannella, niin eipä toista kertaa sellainen laiva kuin se, joka sinut tänne tuo, sinua luotani vie. Tahdon sinut säilyttää ikiomanani. — sinun täytyy luonani viihtyä, luonani viipyä. Varusta siis itsesi kärsiväisellä luonteella ja ota viihdytystä mukaasi. Uhraan kaikki, kunhan sinulle vaan saan hyvän olon, tahdon unohtaa kaiken maailman saatuani sinut luokseni.
Ilmoita myöskin tuttaville, etteivät hommaisi veneitä tai muita kulkuneuvoja, sillä minun tilaamaani laivaan mahdumme kaikki. Laiva odottaa täällä, kunnes vieraat palaavat.
Vihkimispaikkamme kirkon kaunistamisesta kuuluvat huolen pitävän — ystävämme.
Sunnuntaina olen ajoissa luonasi.
Oma
Vernerisi."
Hän vei kirjeen Arville ja käski hänen heti lähtemään sitä viemään. Itse hän oli päättänyt pysyä kotona, päättänyt varmasti.
Kului ilta, yö läheni. Kesän haaleat varjot väikkyivät vielä lännen taivaalla.
Pitkältä alkoi Arnoldista aika tuntua. Asraa ei kuulunut. Ehkä se jotain uutisia olisi kaupungista tuonut. Hän kulki rantaan. Kuului pientä puhkumista selältä päin ja kipeniä näkyi muutaman virstan päässä rannasta. Siellä tuli Asra. Hän odotti, hääräsi ja puuhasi ja avusti Arvia, kun Asra vihdoinkin oli saapunut.
Arvi antoi Esterin kirjeen. Arnold pisti sen taskuunsa, hän luki sen sitten huoneessaan.
— Eikö Arvi lähde jo kartanoon? kysyi Arnold hyväntahtoisesti rengiltään.
— Eihän tuota vielä, vastasi Arvi ja seisoi kuin tuomittu veneen keulassa halkojen vieressä.
— Mitäs Arvilla siellä on? kysyi Arnold huomattuaan isohkon korin Arvin selän takana.
— Eihän täällä mitä, vastasi Arvi epävarmana.
Mutta Arnold ei heittänyt. Hän meni ja kohenti koria. Sen päällä oli nimi: Ester Lilieroos.
— Mitä, mistä tämän olet saanut?
— Tuota, se ryökkinä sanoi, että minun oli se salaa vietävä aittaan, eikä mitenkään näytettävä herra vallesmannille, selitti Arvi.
— No johan nyt. Kyllä minä sen nyt sittekin otan, sanoi Arnold ja tarttui kiihkeänä koriin.
— Mutta, huudahti Arvi peloissaan, se ryökkinä niin kovasti minua tenäsi…
— Sano minun syykseni, sanoi Arnold ja meni kartanoa kohti.
— Mitähän salaisuuksia hän minulta tahtoo peittää? hän hymähti yksin mennessään.
Hänen epäluulonsa syttyi. Kiihkeänä hän liikkui huoneissa. Hän luki kirjeen. Siinä oli puhdasta, vilpitöntä rakkautta ja ihmettelyä ja ylistystä uhrauksista, joita Arnold hänen, köyhän orpotytön tähden tahtoi tehdä.
Kirje rauhoitti ja hyvitti hänen mieltään. Mutta korin sisältö oli hänelle vielä arvoitus. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli kori avoinna ja naisen vaatteita hänen käsissään.
Arnold ihastui, otti esille kaikki ja riemuitsi. Siinä oli leninkejä ja alushameita, valkeita, punaisia, ruskeita.
Hän käveli edestakaisin katsellen vuoroin vieretysten olevia parisänkyjä ja vuoroin pöydälle ja lattialle sirotettuja vaatteita. Oikeanpuoleinen sänky oli Esterin — ja tuo toinen hänen.
Mutta hetkisen kuluttua riisuutui Arnold, otti yllensä Esterin hameen ja heittäytyi oikeanpuoleiseen sänkyyn.
Valkaman kartanon peittivät kesäyön varjot helmaansa.
6.
Häät vietettiin suurella kiireellä. Vihkiminen toimitettiin kaupungin kirkossa, isolla laivalla kulettiin Valkaman rantaan ja perillä syötiin pulskat päivälliset.
Ihana oli Ester morsiamena, ja tummina välkkyivät Arnoldin silmät, kun hän kohotti samppanjalasinsa ottaakseen vastaan onnitteluja.
Mutta tanssiin ja seurusteluun ei Arnoldilla ollut aikaa. Hän oli laittanut asiat niin, että laiva viipyi perillä vain neljä tuntia. Sitten hän tahtoi vieraistaan päästä. Ja hän oli nyt mies, joka ajoi tahtonsa perille. Kaikki kävi kuin itsestään.
Pian olivat vieraat poissa. Tuolla Utuselällä ne vielä nenäliinojaan huiskuttivat. Mutta Valkaman rannalla vastasivat huiskutuksiin vain palvelijat, sillä kartanoa kohti kulkivat jo Arnold ja Ester käsitysten.
— Sinä olet nyt Valkaman kartanon kaunis emäntä, sanoi Arnold, kun he sisään astuivat.
Ester ei vastannut, puristautui vain lujemmin hänen käsivarteensa.