Produced by Tapio Riikonen
KUNINKAAN TUOMIO
Näytelmä 3:ssa näytöksessä lauluineen
Mukaellut
OTTO WILHO [Otto Engelbrekt Jaatinen]
Aihe otettu P. Thomasson'in kertoelmasta: Prinssi ja porvarityttö
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.
Hämeenlinna O.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino 1908.
Suomalaisen Teatterin ensimälsen regissööörin
Oskari Wilhon
muistolle omistaa mukaelmansa kiitollisuudella
Otto Wilho.
HENKILÖT:
Kustaa III, Ruotsin kuningas. Fredrik, hänen nuorin poikansa. Breitfelt, luutnantti. Larsson, hansikkaan tekijä. Ingrid, hänen tyttärensä. Hurtti, sotavanhus. Rudolf, hänen poikansa. Stål, korpraali. Sotilaita. Kansaa.
Tapahtuu Porvoossa huhtikuussa v. 1790.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Näyttämö: Larsson'in myymälä. Perä- ja sivuovet. Oikealla akkuna. Vasemmalla etunäyttämöllä pöytä, täynnä nahkoja ja hansikoita. Peräseinällä hylly täynnä valmiita hansikoita ja sen edessä myyntipöytä. Muu huonekalusto yksinkertainen ja ajanmukainen.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
INGRID: Ommellen hansikkaa etunäyttämöllä olevan pöydän ääressä laulaa.
Laulu N:o 1.
Soi riemuisasti laulu,
Taas reipas suruton!
On murhe multa poissa;
Mä itse mursin sen.
Nyt lennän tuulen lailla
Mä metsän ruusumailla.
Mä illoin kohtaan siellä
Ain' oman armaani,
Mi kerran vannoi mulle,
Ett' hän on omani,
Vaikk' taivas koitteleisi
Ja hältä toivon veisi.
Kuitenkin, jos mä siellä
Kohtaisin kolmannen,
Sylissä kultaseni,
Mi istuis' laulellen
Niin loppuis ilo multa:
Mun pettänyt on kulta.
Niin käypi täällä aina,
Ett' kuihtuu kukkaset,
Ja ruusumailla kasvaa
Piikkiset ohdakkeet.
Ja ruusu kaunokainen
On piikkipensas vainen.
Niin sanotaan laulussa, mutta mitäpä minä siitä välitän! En ole vielä antanut sydäntäni kenellekään. Olen vapaa — vapaa kuin taivaan lintu. Tosin sanovat kasvinkumppanini, että on niin ihanaa olla rakastettuna ja ett'ei mikään hetki onnellisuudessa voita sitä hetkeä, jolloin rakastaja polvistuneena vannoo uskollisuuttaan. — Hm, enpä tiedä ovatko he oikeassa, mutta jos kerran sattuisi niin, että minäkin rakastuisin johonkin nuorukaiseen, niin pitäisi hänen olla urhoollinen ja uljas mies, niinkuin kuningas Kustaakin. Siinä on mies, jonka vertaista saa hakea!… Kas niin, nyt tämä ompeleminen taas alkaa väsyttää… Niinpian kuin vaan tulen ajatelleeksikaan kuningasta ja sitä hienoa herrasväkeä, joka nyt on kaupungissa, niin alkaa päätäni huumata. Sellaista komeutta olen harvoin nähnyt… Ei, nyt en ompele enään ainoatakaan pistosta.
Panee työnsä pois ja menee akkunan luo.
Kas kuinka kauniisti kevätaurinko paistaa puhtaaseen lumeen, joka vielä peittää maan ja meren, ja hongat tuolla kaukana kohoavat kuin hopeahapsiset jättiläiset…
Laulaa.
Laulu N:o 2.
Loista, kirkas päivä loista!
Kinokset nuo paksut poista!
Pohjolaan tuo kevät kukka
Laaksoloihin nurmen nukka.
Koita, koita Suomen päivä!
Kauvas poista huolten häivä!
Valon kun sä kirkkaan tuonet
Poistunevat kansan huolet.
Vetäytyy äkkiä pois akkunasta, huudahtaa.
Ah, Luojani!… Sama ylhäinen herra, jonka useita kertoja olen nähnyt kävelevän tästä ohi, meni taas äsken ja iski minulle silmää niin kummallisesti. Mitä hän sillä lie tarkoittanut… (Katsoo ulos). Tuolla hän nyt menee, alinomaa vilkuillen tännepäin.
TOINEN KOHTAUS.
Ingrid, Larsson ja Rudolf oikealta.
LARSSON: Mitä sinä tuommoista turhaa aina loruat. Osaan kyllä antaa arvon hauskalle pilapuheelle, mutta kun se menee liian pitkälle…
RUDOLF: Ei mestari, se onkin täyttä totta, mitä olen puhunut. Jo tänään otan pestin sotaväkeen ja kun rynnäkkö alkaa, menen Armfeltin joukkoihin.
LARSSON: Ah, mutta sehän on pelkkää hullutusta!
RUDOLF: Kuinka? Onko kuninkaan ja isänmaan puolesta taisteleminen teistä hullutusta?
LARSSON: Kuka sitä on sanonut! Päinvastoin on jokaisen velvollisuus uhrata viimeisen veripisaransakin isänmaan puolesta ja kun kuningas Kustaa kulkee etunenässä, niin kukapa ei häntä seuraisi… Mutta sinä, poika raukka, mitä sinä sodassa luulet tekeväsi?
RUDOLF: Mitäkö teen? Jospa tietäisitte kuinka voimakas olen, niin ette noin puhuisi!… Eilenkin kun löin Räätäli-Matin Jaakkoa korvalle, niin paikalla lensi hän seljälleen ja toissapäivänä tein saman tempun eräälle vääräsääriselle talonpojalle.
LARSSON: Ja tuo on mielestäsi oivaa urhoollisuutta! Luulet kai voivasi tehdä samoin silloinkin, kun venäläinen lähestyy. Oh ei, silloin eivät sellaiset temput auta mitään, silloin on olo vähän kuumempaa!
RUDOLF: No, sitä minä en pelkää vaikka lähettäisivät minkälaisen kuulasateen hyvänsä. Muutoin kertovat sotilaat, että kuningas oli kerran taistelun alussa huutanut joukoilleen: "Raukka se, joka ampuu!" Ja sinä päivänä ei suomalaisten pyssyistä pamahtanut ainoatakaan laukausta! He ottivat vaan vihollista korvista kiinni ja pyörähyttivät pari kertaa ympäri, ja sillä lailla oli Armfelt yksinään lopettanut vähintäin parituhatta vihollista. Jos minä nyt saan hengiltä pari sataakin, niin onhan sekin jo kaunis alku…
LARSSON: Sinäkö? Hyvä, jos saat edes yhdenkin… Ei, jää sinä vaan kauniisti kotiin ompelemaan hansikoita!… Se sopii sinulle paljon paremmin.
RUDOLF: Olen tehnyt päätökseni ja sitä en muuta. Jos en sodassa paljoa voikaan toimittaa, niin löydänhän kumminkin kunniakkaan kuoleman kun tämä eläminen on niin raskasta ja ikävää…
LARSSON: No, tuhannen tuhatta! Siltäkö tuntuu? Ja minkätähden, jos saan kysyä?
RUDOLF: Niin, siksi, että … että… Ah, on kai mestari huomannut, ett'en enään tee työtä yhtä halukkaasti kuin ennen… En tiedä mistä se tulee, mutta…
LARSSON: Ahaa, kyllä tiedän mistä kenkä likistääl No, mutta miksi et ole puhunut itse tytön kanssa?… Hänellä on vapaa tahtonsa olen aina sanonut. Ah, tuollahan hän onkin!… Ingrid!…
INGRID (Säikähtäen). Mitä, isä?
LARSSON: Mitä sinä siellä niin uteliaasti katselet!
INGRID (Hämillään). Olin niin ihastunut tähän kauniiseen kevätpäivään ja päivän hopeaterä lumosi minut kokonaan kirkkaudellaan.
LARSSON: Vai niin, sinä haaveksit tulisia silmiä… Niin, niin, sehän on tyttöjen tapaista! (Rudolf'ille). Kas niin, käytä nyt tilaisuutta ja sano hänelle mitä sinulla on sydämmelläsi! Minä olen kyllä suostumukseni antava jos tyttö myöntyy. (Ääneen). Hyvästi hetkeksi lapsukaiseni. Minulla on vähän asiaa Räätäli-Matille. (Mennessään ovessa itsekseen). Saa nähdä, kuinka hän aluksi suoriutuu tämänlaisista taisteluista! (Ulos peräovesta).
KOLMAS KOHTAUS.
Rudolf, Ingrid.
INGRID (Akkunassa). Kas nyt tulee ylhäinen herra takaisin erään toisen seurassa!
RUDOLF (Itsekseen). Mitä hän niin uteliaasti katselee? (Ääneen). Neiti
Ingrid!
INGRID: Vai niin, Rudolf on vielä täällä!
RUDOLF: Niin, asia on nyt niin, että … että minä aijon mennä sotaan…
INGRID: Kujeiletteko te taas, vai…?
RUDOLF: Se on vakava aikomukseni, neiti Ingrid.
INGRID: No, nyt puhutte miehen lailla. Ah, jospa minäkin olisin mies! Kuninkaan tänne tultua on kuin sankarimaisuus olisi oikein hurmannut minut… Kerrotaan, että kuningas, joka muutoin on erittäin kohtelias naisväelle, joskus kohtelee heitä kovakätisesti… Kuulin eilen puhuttavan, että kuningas oli taputtanut erästä hovineitiä poskelle niin varomattomasti, että poski tuli mustelmalle…
RUDOLF: Eihän se ihme olekaan, kun ei kolmeen vuoteen ole talutellut muuta kuin miekkaansa. Mutta onhan prinssi Fredrikillä sitävastoin paljon hienommat kädet … ja niillä hän taitaa taputella sekä hovineitejä, että porvarityttöjä.
INGRID: Oikeinko totta! Voi etten minä vielä ole nähnyt prinssiä kertaakaan!
RUDOLF: Vai niin, neiti Ingrid haluaisi nähdä prinssin?
INGRID: Niin, jos se vaan olisi mahdollista.
RUDOLF: Niin, niin, te ette ole ainoa, joka sitä haluaa. Samaa haluavat kaikki, Jumala paratkoon … ja Porvoon urhot eivät myöskään ole muodista paljon jäljellä.
INGRID: Ei suinkaan!… Mutta luulenpa, että Rudolf on tänään huonolla tuulella. Porvoon urhot eivät ole hituistakaan huonommat kuin muutkaan, jos he vaan ovat reippaita ja urhoollisia poikia ja siten kuninkaan rivien kaunistuksena … ja sen minä vaan sanon, että jos joskus ottaisin miehen itselleni, niin…
RUDOLF: No, millaisen pitäisi hänen olla?… Se ei tosin liikuta minua … mutta tiedänpä yhden Porvoon urhon, joka on kokonaan ihastunut teihin, neiti Ingrid.
INGRID: No, kuka sitten?
RUDOLF: Sitä en sano.
INGRID: Onko hän sievä poika?
RUDOLF: Niin luulen.
INGRID: Onko hän pitkä ja komea?
RUDOLF: No, ei hän nyt juuri niin erin pitkä ole, mutta, mutta pulska poika hän kyllä on.
INGRID: Missä toimessa hän on?
RUDOLF: Niin, hän on… (itsekseen). Nythän saan tietää missä toimessa minun pitäisi olla. (Laulaa.)
Laulu N:o 3.
RUDOLF:
Jos se poika tulisi ja kysyisi:
Hei larilarilari lallallei!
"Tahdotteko tulla mun armaakseni?
Hei larilari lallei!
Mä työtä tehdä voin sen saatte uskoa
Meill' aina leipää ois' ei koskaan puutetta
Jos vastauksen myöntävän saan?"
INGRID:
Vaikka, vaikka kuinkakin kauniisti
Hei larilariri lallallei!
Hän multa sydäntäni pyytäisi
Hei larilari lallei!
Ja vaikka kullasta vois' vuoret tehdä hän
Ja taivaan iloksi vois' muuttaa elämän.
En hänest' huoli kumminkaan.
RUDOLF:
Jos se poika tulisi ja kysyisi
Hei larilariri lallallei
Tahdotteko tulla mun armaakseni?
Hei larilari lallei!
On paljon peltoa ja talo komea,
Ei huolta, murhetta ei tuskaa tunneta,
Jos vastauksen myöntävän saan.
INGRID:
Vaikka, vaikka kuinkakin kauniisti
Hoi larilariri lallallei
Hän multa sydäntäni pyytäisi,
Hei larilari lallei
Ja vaikka meret maat hän pitäis' hallussaan
Ja aarteet maailman ois' hällä omanaan,
En hänest' huoli kumminkaan.
RUDOLF:
Jos se poika tulisi ja kysyisi:
Hei larilariri lallallei
Tahdotteko tulla mun armaakseni?
Hei larilari lallei
Oon uljas sotilas, maan eestä taistelen
Nyt lähden kuolemaan, kun saan vain suukkosen
Ja vastauksen myöntäväisen.
INGRID:
Niin — jos se nuorukainen tulisi,
Hei larilariri lallallei
Mä heti hänet ottaisin omakseni
Hei larilari lallei
Ken niinkuin Kustaa käy uljaasti taistohon,
Hän immen huulilta saa kuuman suutelon
ja lemmen liekin ikuisen.
(Rientää vasemmalle).
NELJÄS KOHTAUS.
RUDOLF: Niin, sen tiesin jo edeltäkäsin. Sotaväen tänne tultua ovat tytöt aivan järjiltään. Lyönpä vetoa, että isäukkoni, niin vanha ja rikkiammuttu kuin hän onkin, onnistuisi paremmin lempivehkeissä, kuin konsaan kukaan kaupungin kaunis porvari, etenkin jos hänellä olisi urhoollisuusmitalit rinnassaan… Hm, minun pitää siis tulla sotilaaksi! Rudolf parka! johan sinun aikoja sitten olisi pitänyt tietää, ettei hansikkojen ompeleminen ole mikään miehen toimi… Mutta nyt tuntuu minusta niin vaikealle lähteä ja jättää… Ei, minun täytyy olla mies ja pysyä päätöksessäni. Pois rakkauden mietteet silloin kun lähtee sotimaan isänmaan ja kuninkaan puolesta! (Laulaa).
Laulu N:o 4. (Ilmari Calamnius'en "Nuorukaisen virrestä.")
Mä tunnen leimut lemmen muun
Nuo tääll' ei kestää voi,
Ne rintahani orpohon
Vain hetken hehkut loi. —
Mutt' yks' on täällä morsian,
Kun sortuu lemmet maailman,
Ja se on — synnyinmaa!
Hän mulle viittaa uuden tien,
Ihanan ihmekkään,
Jok, aina suurta suuntaa vie
Päämaaliin ylhäisään;
Se aina auttaa oikiaan
Ja johtaa poikiaan
Päin pyhää, korkeaa!
Oi Luoja minus sytytä
Isäinmaan rakkaus,
Ennenkuin minut kuolohon
Vie kurja uupumus:
Mun riutaa alle tuskien
Ja turhain unelmain!
VIIDES KOHTAUS.
Rudolf, Prinssi Fredrik ja Breitfelt puettuina viittoihin, perältä.
PRINSSI: Luuletteko hänen nyt olevan yksinään?
BREITFELT: Niin toivon. Neljännestuntia sitten läksi mestari Larsson talosta.
RUDOLF: Kaksi vierasta. Ketähän he etsivät?
PRINSSI: Nuori mies!
BREITFELT: Luultavasti ammattioppilas. (Rudolf'ille). Kuules ystäväni!
RUDOLF: Mitä haluatte?
BREITFELT: Me tahtoisimme nähdä hansikoita.
RUDOLF: Vai niin, aivan paikalla.
BREITFELT: Sinäkö aijot meille niitä näyttää?
RUDOLF: No niin. Luuletteko ett'en minä osaa sitä tehdä, vai…
BREITFELT: Ei, me emme luota sinuun. Eikö täällä ole ketään muuta käsillä? Esimerkiksi talon tytär!
RUDOLF: Hänellä ei nyt ole aikaa. Ja voinhan minä yhtähyvin näyttää…
BREITFELT: Mutta kuulitko ett'emme tahdo sitä! Kutsu paikalla tänne neiti Ingrid!
RUDOLF (Itsekseen). Hän tietää tytön nimenkin!… Kummallista! Tässä piilee jotain.
BREITFELT: No tuotko?
RUDOLF: Hansikkoja, paikalla.
BREITFELT: Ei, minä tarkoitan neiti Ingridiä.
RUDOLF: Se on kerrassaan tarpeetonta, kun minäkin…
PRINSSI (Käskevästi). Mutta jos minä käsken sinua…
RUDOLF (Nöyrästi). Vai niin, kyllä menen! (Itsekseen). Ei tässä muu auttane kuin totella. Mutta minä en laske heitä näkyvistäni, senkin vintiöt! (Vasemmalle).
KUUDES KOHTAUS.
Prinssi, Fredrik, Breitfelt.
PRINSSI: Poika ei olisi mielellään laskenut pikku kyyhkyä pesästään.
BREITFELT: Senkin jamakkanenä! En luullut hänen kumminkaan noin tohtivan…
PRINSSI: Viis' siitä!… Olen tullut tänne saadakseni nähdä tuon kauniin lapsen. Ensikerran näin hänet viime sunnuntaina kirkossa, jossa hänen kauniit kasvonsa heti pistivät silmääni. Sattumalta sain tietää, missä hän asui, ja nyt olen joka päivä kävellyt hänen akkunansa ohi.
BREITFELT: Ilman, että hän olisi huomannut teitä.
PRINSSI: Päinvastoin! Meidän silmäyksemme ovat joka kerran yhtyneet toisiinsa.
BREITFELT: Oivallista! Teidän korkeudellenne on onni aina myötäinen… Muutoin olen kuullut puhuttavan, että neiti Ingrid olisi myös viaton kuin taivaan enkeli.
PRINSSI: Sitä hauskempi. Muistakaa, että kovalla ampumisella sortuu vahvinkin linna!… Näytätte olevan vasta-alkaja tällaisessa piiritystieteessä, parhain luutnanttini! Kuitenkin pitää teidän nyt auttaa minua, kävi miten kävi!
BREITFELT: Aivan mielelläni, teidän korkeutenne.
PRINSSI: En tahdo heti tulla tunnetuksi, ymmärrättekö?
BREITFELT: Täydellisesti, teidän korkeutenne, mutta luulenpa, ett'emme nyt onnistu, sillä ukko Larsson vahtii tytärtään kuin lohikäärme aarrettaan.
PRINSSI: Äh! eihän koskaan löydä sopivampaa tilaisuutta… Rakkauden jumalatar on aina ollut uskollinen liittolaiseni ja luulen, ettei hän nytkään minua petä. Jos tämä ryntäys onnistuu, saatte kapteenin arvon.
BREITFELT: Teidän korkeutenne on liian armollinen.
PRINSSI: Toimeen siis!… Minun täytyy saada tyttö mukaani tavalla millä hyvänsä. Sanon teille suoraan, rakas Breitfeltini, että olen kokonaan kyllästynyt hovin vetelyksiin ja ikävöin ruusuja, jotka tuoksuvat raittiisti, kuin kevään ensi vuokot… Mutta hiljaa! Joku tulee!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Edelliset, Rudolf ja Ingrid vasemmalta.
PRINSSI (Itsekseen). Se on hän!
INGRID (Säpsähtäen). Voi Luojani!
PRINSSI (Itsekseen). Hän punastui!
INGRID (Itsekseen). Sama ylhäinen herra, jonka niin usein olen nähnyt kävelevän akkunamme ohi!
BREITFELT: Pyytäisimme saada nähdä hansikkoja.
INGRID: Vai niin, aivan paikalla! Olkaa hyvä! (Näyttää hansikkoja).
RUDOLF (Itsekseen). Enpä vaan käsitä, miksikä en minä olisi yhtähyvin voinut näyttää niitä heille.
PRINSSI (Tarkastelee hansikoita). Nämä ovat liian paksusta nahasta.
INGRID: Niin, me emme ole pitkään aikaan tehneet muita kuin sotilashansikoita.
PRINSSI: Minun ja toverini pitäisi huomenna mennä vahtiin kuninkaan luo ja me tarvitseisimme vähän hienompia hansikoita.
BREITFELT: Niin, jos mahdollista valkeassa nahassa.
PRINSSI (Breitfelt'ille). Koettakaa saada poika ulos!
BREITFELT: Eikö neidillä olisi jossain varastossa sellaisia.
INGRID: On todellakin … nyt muistan! Onhan meillä ullakolla pari kimpullista vähän hienompia hansikoita.
BREITFELT: Ehkä tuo nuorukainen noutaa ne!
INGRID: Kyllä, jos herrat odottavat hetkisen. Ole hyvä Rudolf ja tuo ullakosta pari hansikkakimppua!
RUDOLF: Minäkö?
INGRID: Niin juuri.
RUDOLF: Ja jättäisin teidät tänne… Ei, se ei tule kysymykseenkään!…
INGRID: Hyi häpeä, Rudolf, miksi et tee mitä pyydän?
RUDOLF: Elkää niin puhuko, neiti Ingrid. Teidän tähtenne menen vaikka kuolemaan, mutta…
PRINSSI (Käskevästi). Hävytön! Menetkö — ja heti!
RUDOLF (Masentuneena). No niin, minä menen… (Itsekseen). Taas tuo ärjyy. He tahtovat saada minut pois, saadakseen sitten pelata tytön kanssa miten haluavat sen ymmärrän… Oh, odottakaahan! (Oikealle).
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Prinssi Fredrik, Breitfelt, Ingrid.
BREITFELT (Prinssille). Hän on poissa!
PRINSSI (Breitfelt'ille). Jamakkanenä!
INGRID: Jos teidän armonne, eli kuinka saan sanoa…
PRINSSI: Kutsukaa meitä miten tahdotte. Me molemmat olemme upseereja kuninkaan henkivartioväessä.
INGRID: Jos teidän armonne sallii minun ottaa mitan kädestänne, nähdäkseni kuinka suuret hansikkaat pitää olla.
PRINSSI: Aivan mielelläni, kaunis lapseni! (Ojentaa Ingrid'ille kätensä).
INGRID (Tarttuu siihen). Hyvä isä! Kuinka pienet ja hienot kädet.
PRINSSI: Pidättekö te niistä?
INGRID: Jos kaikilla kuninkaan upseereilla on näin hienot kädet, niin eipä taida olla niinkään vaarallista joutua heidän kanssaan tekemisiin…
PRINSSI: Ja kuitenkin ovat nämä kädet lähettäneet jo monta vihollista manalaan.
INGRID: Pitäkää kätenne asemillaan! Enhän minä muutoin voi ottaa mittaa… Ai, miksi puristatte niin…
PRINSSI: Anteeksi!… Korjaan heti vikani. (Suutelee Ingrid'in kättä.)
INGRID: Hyi, tuollaista minä en suvaitse!
PRINSSI: Kerran vielä.
INGRID: Ei, sanon minä!
PRINSSI: Minä rukoilen…
INGRID: Päästäkää! (Irroittaa kätensä).
PRINSSI: Kas niin, nyt olen varmaan suututtanut teidät?
INGRID: No, melkeinpä!…
PRINSSI: Oletteko siis vihainen minulle?
INGRID: Sitä en ole sanonut. Vaan ei kukaan ota tuolla lailla mittaa!
PRINSSI: Mutta annattehan anteeksi sotilaan seurustelutaidon puutteen?
Kyllä minä luullakseni sen pian opin. Annattehan anteeksi, eikö niin?
INGRID (Ujosti). Sen olen jo tehnyt…
PRINSSI: Oi, älkää kääntäkö kauniita silmiänne pois minusta!
INGRID: Eivät minun silmäni ole kauniit!
PRINSSI: Oh, ne ovat lumoavat!
INGRID: Ei, sitä en usko, sillä te vaan imartelette. Sanokaas: onko kaikkien kuninkaan sotilaitten tapana puhua tuolla lailla?
PRINSSI: Löytyyhän poikkeuksiakin.
INGRID: Niin, teidän toverinne esimerkiksi. Tuolla hän vaan seisoo, eikä puhu sanaakaan. Näyttää aivan siltä, kuin hän vahtisi ovea.
PRINSSI: Oh, hän on kyllä koko hulivili, kun siksi rupeaa… Uskotteko, minä olen aivan ihastunut teihin?
INGRID: Minuunko? Te … kuninkaan upseeri?
PRINSSI: Niin, sydämmeni sykkii yksin teille. Vai ettekö te kenties pidä sotilaista?
INGRID: Kyllä, minä ihailen urhoollisuutta.
PRINSSI: Mitähän sanoisittekaan, jos minä jonakin kauniina päivänä tulisin pyytämään teitä vaimokseni?
INGRID: Ohoh, se kävisi liian joutuin!
PRINSSI: No, saisinko rukkaset?
INGRID: Oh, miksi juuri niin?…
PRINSSI: Te siis rakastatte minua?
INGRID: Sitä en ole sanonut!
PRINSSI (Tulisesti). Oi, silmäsi ovat sen tuhat kertaa minulle sanoneet … kallis impeni … sinä rakastat minua!…
BREITFELT: Joku tulee! Kuulen askeleita!
INGRID: Se on varmaan isäni.
PRINSSI: Hyvästi, kaunis ruususeni!… Tilaan sinulta parin hansikkaita, ja niiden pitää olla hienot, valkeasta nahasta… Hyvästi! Huomenna tulen itse noutamaan hansikkaat.
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Edelliset, Larsson ja Hurtti perältä.
LARSSON: Huomenna sanoi hän ottavansa pestin sotaväkeen…
HURTTI (Pieni, valkeahiuksinen ja pitkäpartainen ukko. Käyttää keppiä liikkuessaan. Vaikkakin vasen jalkansa on puujalka, on hän kumminkin kepeä ja reipas liikkeissään). Se reipas poika … missä hän on? Tahtoisin syleillä häntä? Jollei vasen sääreni vain olisi näin kankea, niin paikalla lähtisin hänen kanssaan tappotantereelle.
PRINSSI (Peittäen viittaan kasvonsa, Breitfelt'ille). Lähtekäämme. (Hiljaa Ingrid'ille). Hyvästi kaunis lapseni! Huomenna näemme taas toisemme. (Menevät).
KYMMENES KOHTAUS.
Ingrid, Larsson, Hurtti.
LARSSON: Ketäs herroja ne olivat?
INGRID: Upseereja kuninkaan henkivartioväestä. Toinen heistä tilasi parin valkeita hansikoita, joilla voi mennä kuninkaan luo.
HURTTI: Kuninkaan upseereja! Tuli ja leimaus! Sen sinun olisi pitänyt ennen sanoa, että vanha Hurtti olisi saanut tehdä kunniaa Ruotsin urhoille! Niissä pojissa on ruutia, sanon minä. Muistan vieläkin, kun kerran taistelussa sain tehtäväkseni ottaa parin toverini kanssa erään kasakkajoukon vangiksi… Se ei taida onnistua, sanoin minä… Kyllä, sanoi kuningas, jos sinä vaan et pelkää. Minäkö pelkäisin, teidän majesteettinne, sanoin, se ei tule koskaan kysymykseenkään!… Ja sitten ojensin kiväärini ja viidessä minuutissa ampua paukuttelin ainakin viisisataa miestä kuoliaaksi! muut antautuivat vangiksi. Mutta kun meidän piti viedä heidät leiriin, niin emme jaksaneet kantaa kaikkia yht'aikaa. Silloin tuli pari kuninkaan upseereja avuksemme ja saadaksemme roistot paremmin kuljetetuksi, sidoimme pari hevosta hännistä yhteen, heitimme ne olkapäillemme ratsastajineen päivineen ja siten kannoimme koko joukon leiriin…
LARSSON: Sepä oli saakelin sukkela temppu! Ja nyt jaksat tuskin suoralla kädellä nostaa puutuoliakaan.
HURTTI: Ettäkö en jaksa? Antakaa tänne, niin saatte nähdä!… Nostan vaikka tusinan. Enhän muutoin olisi ollut Lappeenkaan taistelussa. Siellä sain kuulan pahalaisen jalkaani ja senjälkeen piti minun jäädä kotiin vanhoiksi päivikseni. Mutta kyllä silloin tappelinkin. En ehtinyt hikeä päästäni pyyhkiä. Vihollisia otin käsivarsista kiinni, heilahutin pari kertaa ympäri ja heitin menemään joen törmää alas, kuin keilapalikoita… Se oli hyvin tehty, sanoi kuningas minulle taistelun päätyttyä, siitä saat korpraalin arvon. Kiitos kunniasta, teidän majesteettinne, sanoin minä. Ja sitten löi kuningas minulle kättä, että kuului neljän peninkulman päähän…
LARSSON: Älähän nyt omiasi pistele…
HURTTI: Tuli ja leimaus! Etkö usko minua? Olisittepa nähneet minut siihen aikaan! Silloin oli voimaa käsivarsissani ja terästä mielessäni. Kerran sotamiehenä koettivat panna minut arestiin. Korpraali tuli ja tarttui niskaani. Silloin annoin hänelle korvapuustin, niin että meni nenälleen. Saat mennä, sanoi översti, nyt tiedän mihin suomalainen nyrkki kelpaa!
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Edelliset, Rudolf, oikealta.
RUDOLF: Tässä ovat hansikkaat!… Kylläpä niitä sai hakea. Vai niin, he ovat jo menneet.
INGRID: Niin, mutta tulevat huomenna takaisin.
RUDOLF: Hm! hm!… Odottakaahan. Sormenpäitäni niin kutkuttaa.
HURTTI: Ja miksikä, poikani?
RUDOLF: Vai niin, sinä olet täällä, isä! Niin, minä olen suuttunut koko maailmaan… Löytyy ihmisiä, jotka päältä nähden ovat kyllä komeita ja hienoja, mutta joiden sydän on täynnä kavaluutta ja petosta…
LARSSON: Mitä saakelia sinä nyt lörpöttelet? (Hiljaa). Oletko jo puhunut tytön kanssa?
RUDOLF: Olen, mutta hän ei sanonut huolivansa minusta.
LARSSON: Vai niin … hm!… Sille en mahda mitään. Hänellä on vapaa tahtonsa, olen aina sanonut.
HURTTI: Mikä sinulla on, Rudolf? Oletko joutunut tekemisiin jonkun salaväijyjän kanssa?
INGRID (Akkunan luona itsekseen). Mikähän tuon uljaan upseerin nimi lienee?…
RUDOLF (Vilkaisten Ingrid'iin). Niin, te arvasitte oikein, isä. Mutta tiedän myös nyt olla varuillani. Tänään otan pestin sotaväkeen.
HURTTI: Tuli ja leimaus! Eläköön! … se on oikein! Edes mars! Ampukaa! … kas se on elämäni, se! Sinä teet oikein, poikani! Jumala sinua siunatkoon! Jospa olisit nähnyt minut esimerkiksi Lappeen taistelussa. Voidakseni paremmin seurata vihollista otin saappaat ja juoksin sukkasillani ja kun kuulamme olivat lopussa asetimme kiväärimme niin, että vihollisen kuulat lensivät pyssyn piippuihimme ja sillätavoin saimme ampua vihollista hänen omilla kuulillaan… Kerran sanoi Levenhaupt minulle: Kuules Hurtti, sanoi, osaatko ampua tykillä yhtähyvin kuin kiväärilläkin!… Jumala varjelkoon kenraalia! sanoin minä, ammun vaikka kärpäsen viidensadan sylen päästä… Tuumasta toimeen. Kenraali pani kärpäsen viidensadan sylen päähän. Minä ammuin, ja tykinluoti lensi suoraan kärpäsen mahan läpi…
LARSSON: Silloin mahtoi kärpäset olla jokseenkin suuria, luulen ma.
HURTTI: Noo … eipä juuri … olivathan kuin konsakin ylipäänsä… Mutta kuulehan, veli, nyt sinun pitää tarjota minulle jotain virvoittavaa! Kurkkuni tuntuu niin kuivalta kuin pistin rauhan aikana.
LARSSON: Tule huoneeseeni ottamaan lasillinen viiniä!
HURTTI: Lempo soikoon! Se joltakin maistuu, se vahvistaa ruumista ja sielua.
(Menevät).
TOINEN NÄYTÖS.
Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Larsson, Ingrid.
LARSSON (Ommellen myyntipöydän ääressä). Kummallista on tämä sentään minusta. Olen aina luullut, että sinä pidät Rudolf'ista, ja nyt… No, no, sinulla on vapaa tahtosi, olen aina sanonut. Mutta sanos minulle, kuka se oikeastaan on, jolle olet antanut etusijan, jos hän joskus sattuisi tulemaan tänne.
INGRID (Ommellen toisen pöydän ääressä). En ole antanut sitä kenellekään, rakas isäni!
LARSSON: Lörpötystä! Täytät kohta kaksikymmentä vuotta ja olet sen lisäksi reipas ja iloinen tyttö… Tahdot kai uskotella minulle, ettei rakkauden tauti sinuun ollenkaan pysty?… Ei, tyttöseni, se ei ole totta!… Sinä olet varmaan ihastunut johonkin nuoreen sotilaaseen, joita nyt on niin kosolta hyvässä kaupungissamme. Eikö niin… Sinä et virka mitään… Niin, niin, vaitiolo puhuu jo jotakin…
INGRID: Muuta en voi teille vastata, kuin että sydämmeni on vapaa. Ihailen kyllä sekä Kustaa kuningasta itseään, että hänen sotilaitaan, mutta etusijaa en ole antanut heistä kenellekään.
LARSSON: No mutta Herran nimessä, miksi sitten et voi vähääkään pitää Rudolf'ista? Hän rakastaa sinua kumminkin sydämmestään. Ja kun hän sitäpaitsi on kunnon poika, niin en voi ymmärtää miksikä… Ei, se on totta, ei mitään pakkoa naima-asioissa.
INGRID: Puhukaamme ennemmin jostain muusta! Luulen että Rudolf ajattelee ainakin kaksi kertaa päänsä ympäri, ennenkuin menee sotaväkeen.
LARSSON: Niin, niin, ei kukaan tiedä, mihin jäniksen jäljet vievät. Rudolf'in tapaista ei ole paljon ajatella asioita… Mutta tapahtukoon tahtosi, lapseni! Tunteesi tulevat kyllä aikanaan itsestään ilmi, sillä rakkaus on siinä kohden yskän tapaista, sitä ei voida salata.
INGRID: No, nyt ovat hansikkaat valmiit, jotka upseeri eilen tilasi.
LARSSON (Panee pois työnsä). Sinulta alkaa työ joutua nopeammin kuin minulta itseltäni… Niin, nuoret edistyvät, vanhemmat tulevat kykenemättömiksi!… (Nousee). Näytähän!… Hyvää työtä! Aivan kuin itse olisin ne ommellut. Kyllä näillä vaan sopii mennä vaikka minkälaisiin paaliin. Emme me käsityöläiset ole niinkään hyödyttömiä, kuin luullaan, sillä jos esimerkiksi kaikki ihmiset menisivät sotilaiksi, niin miten sitten elettäisiin, kuka työt tekisi. Niin, niin, sotakunnia on vaihtelevainen, mutta työn kunnia säteilee yhtä kirkkaasti kaikkina aikoina.
TOINEN KOHTAUS.
Edelliset, Rudolf perältä sotilaspuvussa.
RUDOLF: Hyvää päivää, mestari!
INGRID: Rudolf!
LARSSON: Sotilaspuvussa. Vai niin, se on siis tehty?
RUDOLF: Niin, tänään minut kirjoitettiin rykmenttiin ja nyt tulen sanomaan teille hyvästi!
LARSSON: Ohoh! Niin kiire ei sinulla toki mahtane olla!…
INGRID: Jopa nyt peräti! Olen aivan hölmönä. En luullut Rudolf'in todenteolla aikovan…
LARSSON: Mutta kuules, junkkari! Oletko tarkoin miettinyt, minkä tärkeän askeleen olet ottanut?… Jättää ammatti, joka hyvästi elättää harjoittajansa ja johon sinä kykenet … se on suurinta kevytmielisyyttä! Luuletko nyt olevasi ensimmäisiä urhoja sotaväessä? Eipä luullakseni monikaan vihollinen sinun edessäsi pakene.
RUDOLF: Eihän isäukkokaan ole niin suuri, ja kuitenkin on hän tehnyt paljon urotöitä. Minä ammun ja pistän kuoliaaksi kaikki mitä tielleni sattuu ja sitten itseni lopuksi! … ja kun minua ei kukaan kaipaakaan, niin…
INGRID: No, entäs minä, Rudolf?
RUDOLF: Neiti Ingrid?!
INGRID: Salli minun puristaa kättäsi.
RUDOLF (Hurjana ilosta). Hurraa!… Hiiteen nämä ryysyt!… Minä jään kotiin ompelemaan hansikoita — se on paljon parempi! (Äkkiä totisena). Mutta, hitto vieköön … se ei käy päinsä!… Pestiä ei voi peruuttaa… Äh, nyt olen tehnyt tuhmasti.
LARSSON: He, he, he, niin, niin … niin käy aina, kun ollaan liian ahneita puurokupin ympärillä… Ja sinun pitäisi nyt mennä taistelemaan isänmaan puolesta, he, he, he!…
RUDOLF: Vaiti, mestari!… Koska kohtaloni nyt kerran on ratkaistu, niin näytän myös mihin kelpaan. Nyt kun tiedän, että neiti Ingrid vuodattaa muistolleni kaipauksen kyyneleen, nyt en pelkää mitään vaaroja. Mihin sotalippu minua kutsuneekin, seuraan sitä, varmana siitä, että nuori vereni ei ole turhaan vuotava, vaan että sydämmeni kuihtuu isänmaan ja kuninkaan tähden… Eläköön isänmaa, eläköön kuningas!… Hyvästi!
KOLMAS KOHTAUS.
Edelliset, Hurtti.
HURTTI (Tulee). Seis!… Tuli ja leimaus! Juoksethan nurin vanhan isäsi!… Odota nyt kauniisti, niin saat kuulla hauskoja uutisia… Jumalan rauhaa, veli! Samoin, neiti Ingrid!… Herranen aika! kuinka hän näyttää tänään sievältä!… Mutta Rudolf ei liioin ole mikään raukka… (Menee Ingrid'in luo ja taputtaa häntä poskelle). Tuommoinen herttainen olento; niin älä käännä päätäsi pois!… (Toisille). Muistanpa, kun kuningas kerran nukkui päivällisuntaan kanuunakärryissä, piti minun mennä ilmoittamaan hänelle eräs kreivinna Köningsmark vai Kröningsmarsh, eli mikä hänen nimensä lie ollut, joka tahtoi puhutella kuningasta. "Miltä hän näyttää?" kysyi Kustaa, "onko hän kaunis?"… "No, niinkuin kirkkoenkeli", sanoin minä. "aja hänet hiiteen!" sanoi kuningas. "Miksikä?" kysyin minä. "En minä nyt jouda rakastamaan muuta kuin miekkaani!" sanoi kuningas ja potkasi maahan niin lujasti, että eräs rumpali alkoi päristää hätärumpua, sillä hän luuli vihollisen alkavan ampua.
INGRID: No, mitä sanoi kreivinna siihen?
HURTTI: Suuttui ja meni tiehensä. Ja mitäpä siitä. Jospa hän olisi ollut edes prinsessa tai ruhtinatar… Mutta vain tavallinen kreivinna, jollaisia kasvaa joka puussa Saksassa ja Ranskassa niitä löytää joka pusikosta, puhumattakaan Preussia, jossa niitä saa poimia maasta, kuin meillä nauriita.
RUDOLF: Olipa tuo tosiaankin hauska uutinen. Luulin teillä toki olevan parempaakin.
HURTTI: Niin, mitä oikeastaan läksit. Hurtti: Niin, tosiaankin. Olin aivan unohtaa asian… Niin, tulen nyt kutsumaan teitä kestiin, se tahtoo sanoa sinua veli Larsson, ja sinä poikani saat tulla myös mukaan. Olen saanut tehtäväkseni kutsua kaikki tuttavani luokseni juomaan kuninkaan maljan ja siitä ei kukaan mahtane kieltäytyä.
LARSSON ja RUDOLF: Ei, ei!
LARSSON: Mutta keneltä sinä olet saanut juomia, et suinkaan…
HURTTI: Eräältä sotatoverilta, luutnantti Breitfelt'iltä. Tänään on hänen syntymäpäivänsä ja sen hän tahtoo viettää toimeenpanemalla juomingit kuninkaan terveydeksi… Minusta on se erittäin kaunista — vai kuinka? Hän on erittäin käskenyt kutsumaan teitä molempia.
LARSSON: Miten, hitto vie, hän meidät tuntee?
HURTTI: Eikö hän nyt tuntisi vanhan sotatoverinsa tuttavia? Hän tietää luonnollisesti, että minulla on poika joka aikoo sotamieheksi… Ja sinua sitten, kauniin Ingrid'in isää, — luuletko ett'eivät upseerit sinua tunne?… Kyllä maar, paremmin kuin luuletkaan!… Hehehe!… Eivät he kaikki rakasta ainoastaan miekkaansa…
INGRID: Mitä te taas? Vanha kujeilija! Olisiko joku upseeri…
RUDOLF: Upseeri!… Mitä jos Breitfelt olisi ollut toinen niistä, jotka eilen kävivät täällä!
LARSSON: Niin, tosiaankin, mitä sinä oikein sanoit?
INGRID: Selittäkää paremmin!
HURTTI: Selittäkää! Ei minulla ole mitään selittämistä… Ja enhän minä ole mitään sanonutkaan. Tiedän vaan, että luutnantti Breitfelt on minulle lähettänyt juomia ja käskenyt minut tuttavineni pitämään hauskaa, ja siinä kyllin… Tosiaankin, olinpa unohtaa koko asian. No, vieläkö te lähdette juomaan kuninkaan maljan?
LARSSON ja RUDOLF: Tietysti! Mielellämme!
RUDOLF: Ja sen maljan kunniaksi tahdon laulaa erään laulun. Kuulkaahan!
(Laulaa).
Laulu N:o 5.
Nouse, joukko urhomainen,
Saapunut on surman yö!
Rauhan rikkoi vainolainen
Nyt jo koston hetki lyö.
Eteen eestä synnyinmaamme,
Voitto ompi sankarimme,
Onni siitä kotimaan,
Eteen uljahasti vaan!
Taisto riehuen jo ryskää
Tykit paukkuu, kalpa välkkyy,
Rivit horjuu, pakoon kääntyy
Meille voiton lippu liehuu.
HURTTI (Laulun jälkeen). Sillä lailla! Hurraa! Edes mars! (Nilkuttaa marssin tahdissa Larsson'in ja Rudolf'in jälessä, rallattaen marssin säveltä). Taramtramtram j.n.e.
NELJÄS KOHTAUS.
INGRID: Rudolf on reipas ja iloinen poika ja kun oikein ajattelen niin luulenpa… Ei, en ymmärrä mitään; mutta upseeri, joka eilen kävi tilaamassa hansikkoja, puhui niin kummallisesti. Jotain viehättävää oli hänen äänessään… Kas niin, nyt alkaa sydämmeni taas sykkiä entistään nopeammin!… Minusta on aivan kuin olisin tehnyt jotain pahaa. En tiedä mistä se tulee, mutta minun täytyy koettaa rauhoittua … menempä lukemaan rauhassa pientä rukouskirjaani… Isänikin aina rauhoituksekseen lukee raamattuaan. (Menee oikealle ja laulaa).
Laulu N:o 6.
Se lempi oli kuohuva
Kuin virta vaahtopäinen
Se lempi oli unelma
Unelma kevähäinen.
VIIDES KOHTAUS.
Prinssi Fredrik ja Breitfelt perältä. Sitten Rudolf.
BREITFELT (Kurkistaa ovesta). Ilma on selkeä teidän korkeutenne
(Molemmat astuvat sisään).
PRINSSI: No vihdoinkin!
BREITFELT: Larsson ja pojanjunkkari juovat paraillaan kuninkaan maljoja. Talossa ei ole muita kotona kuin kaunis Ingrid… Kenttä on siis avoinna teidän korkeudellenne.
PRINSSI: Teidän kekseliäisyyttänne ei voida tarpeeksi palkita, vaan olen kuitenkin täyttävä mitä olen luvannut. Mutta missähän tyttö on, kun ei häntä näy täällä.
BREITFELT: Varmaan tuolla huoneessa. Vakoilkaamme huvin vuoksi avaimen reiästä!
PRINSSI: Taas erinomainen tuuma. Alanpa oikein kunnioittaa teidän kekseliäisyyttänne.
RUDOLF (Äkkiä perältä). Niin, minä en pettynytkään. Molemmat konnat ovat jo täällä. Näin heidät kadulla ja arvasin heti minne he aikoivat… Tuolla he varmaan eivät minua näe. (Juoksee vasemmalle ja katsoo alinomaa näyttämölle oven raosta).