Produced by Tapio Riikonen
MATKA-KUVAELMIA ENGLANNISTA
Kirj.
Otto Funcke
Suomennos.
Helsingissä 1886,
G. W. Edlund, kustantaja.
J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa, 1886.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Matka Englantiin.
1. Pahoja matkaenteitä 2. Siirtolaisten parissa 3. Englanti näkyvissä
Silmäänpistävät kansalliset omituisuudet.
1. "En vaan Englantiin!" 2. Hauskasti pettynyt odotuksissani 3. Elämä Lontoon kaduilla
Pyhäpäivän-vietto Englannissa ja Saksassa.
Spurgeonin tabernaakkelissa.
Sodomin sata vanhurskasta.
1. Paheiden pesät miljoonakaupungissa 2. Pelastavaiset kädet 3. "Valo loistaa pimeydessä"
Kuinka Englannissa vastustetaan juopumusta.
1. Kuka murtaa mustan portin? 2. Teetotaler'it 3. Raittius ja evankeeliumi 4. Mitä teemme me parantaaksemme kansamme koinvammaa?
Pelastus-armeija.
Vakavia kysymysmerkkejä ja ajatusviivoja.
I. Mitä tulee minun saarnata?
1. Kainryhmän juurella kristallipalatsissa
2. "Me tahdomme nähdä Jesusta"
II. Kuinka minun tulee saarnata?
III. Hoitele vaivaisia
Oletko sinä kääntynyt?
1. "Pitkitä" tahi "ala" —? 2. Semmoinen josta kukaan ei voi säästyä
Yleinen asevelvollisuus.
1. Pelastuminen antaa halua pelastamaan 2. "Elähytä se voima, mikä sinussa on!" 3. "Monenlaiset lahjat ja yksi henki"
Rahakukkaron kääntymys.
1. "Saksalaisten täytyy kolme kertaa kääntyä"
2. "Sinun rukouksesi ja almusi ovat tulleet muistoon Jumalan edessä"
3. "Musta paikka"
4. "Pyhille ko'ottavista varoista"
Viiteselitykset.
ESIPUHE.
Eiköhän se liene maailman suurin viinipuu mikä on nähtävänä maailman mainiossa Hampton Courtin puistossa Lontoossa. Sen ikä nousee 115:een vuoteen. Runko on 80 sentimetriä ympäri mitaten, oksat ulottuvat aina 33 metrin päähän rungosta. Senpä tähden onkin sen kunniaksi rakennettu erityinen lasinen palatsi. Minä en voi unhottaa sitä ihanata näkyä, jonka tämä jättiläiskasvi melkein lukemattomine välkkyvine hedelmöineen tarjosi. Siitä saadaan nimittäin hyvinä vuosina 2,500 kunnon rypälettä; niin kertoi meille oikein jalon ylpeänä tämän aarteen vartija ja hoitaja. Mutta sen onnellinen omistaja on maan hallitsija, siis nykyään (ja jo 45 vuotta sitten) Victoria kuningatar. Kuitenkaan eivät rypäleet tule kuninkaalliselle pöydälle. Eipä niinkään, kullakin kolmen yhdistetyn valtakunnan vanhalla aatelisuvulla on oma määrätty oksansa. Ja oksissa kasvavat hedelmät lähetetään noille su'uille, se on vanha kaunis tapa. Kuninkaalla on omistusoikeus, mutta kruunun vasalleilla on oikeus nauttia sen omaisuutta. Kuninkaalla on ilo antaa; pääreillä ja parooneilla on ilo ottaa vastaan. Niin on viinipuu hyvin kaunis ja kuitenkin mahtava side kuninkaan ja kansan välillä.
Mutta kunkin eri oksan hedelmillä kuuluu olevan erityinen, yksityinen ja omituinen makunsa ja hajunsa. Se sanottiin meille ja juuri se minuun teki niin syvän vaikutuksen. Minä en voinut itse koetella, tokko asian laita todellakin oli niin, koska minä kaikeksi onneksi olen saksalainen pappi, enkä englantilainen lordi. Olkoonpa nyt asian laita niin todellakin, taikka vaan mielikuvituksessa, — joka tapauksessa on tämä viinipuu ihana vertauskuva. Minä en pelkää kenenkään lukijani tyytymättömänä kysyvän: "Kuinka sitten?" En; hän on varmaankin edellä olevia riviä lukiessaan käsittänyt sen. Tahi eiköhän jokaisen kristityn ihmisen mieleen siitä johtune hän, joka on sanonut: "Minä olen viinapuu, te olette oksat" — Jesus Kristus on viinapuu, jonka taivaallinen isä on tämän maailman erämaahan kylvänyt, ja hänen tahtonsa on, että kaikki maailman kansat tulisivat tämän viinipuun haaroiksi, ja että kaikki ihmiset olisivat tämän viinipuun oksia. Koko maailmaa tarkoitti Jesus sanoessaan: "Minä olen viinipuu; te olette oksat". Historia on jo kahdeksantoista vuosisadan kuluessa osoittanut, että tämä jumalallinen hulluus sisältää kaiken viisauden ja totuuden, vaikka kerran näiden sanojen toteutuminen olisi näyttänyt kuinkakin mahdottomalta, vaikka kuinkakin yksinäisenä ja käsittämättömänä Ihmisen-poika olikin ihmiskunnan keskellä näitä lausuessaan. On huomattu se todeksi, että kansat ovat elävät, voimakkaat, valistuneet, tulevaisuutta täynnä samassa määrässä kuin ne sallivat tämän viinipuun mehun vallata itsensä; — on huomattu todeksi, että nämät äärettömän monet rodut ja kansallisuudet kuitenkin voivat yhdistyä yhdeksi yhteydeksi ja tehdä tosillensa molemminpuolista onnea, jos he saisivat liittää itsensä tähän viinipuuhun.
Tosin, — yhteyttä, mutta ei yhdenmuotoisuutta! Kuten saman puun rypäleet Hampton Courtin puutarhassa kertomuksen mukaan olivat erimakuisia, erihajuisia ja erinäköisiä, vaikka he samasta rungosta saavat samoja elämännesteitä, — niin on maailman kansojenkin laita, joissa Kristus on saanut muodon. "Monenlaiset lahjat, mutta yksi henki" — tämä tosin ei koske ainoastaan eri kansakuntia vaan myöskin näiden kansakuntien yksityisiä jäseniä; vieläpä se koskee saman kristillisen perheenkin jäseniä. Mutta se koskee myöskin eri kansoja. Missä Jesus Kristus saa muodon ja saa hallita, siellä ei hän tahdo estää vielä vähemmin hävittää yksityisen eikä kansankaan erityisasemaa. Hän tahtoo päinvastoin sitä kirkastaa ja valaista taivaallisella valolla, hän tahtoo sitä elähyttää taivaallisella elolla ja voimalla. Jumalan tiet eivät tarkoita yksitoikkoisen yhdenmuotoisuuden aikaan saamista, vaan luonnollisen omituisuuden selventämistä.
Niin paljon kuin tämä lause koskee yksityisiä henkilöitä, voi sitä tutkia jokainen, jolla on kaksi silmää ja koskaan on elänyt elävien kristittyin parissa. Hänen havaintonsa näyttävät hänelle, että todellisten kristittyin joukossa ovat useimmat itsenäiset luonteet, ja useimmat omituiset ja itsenäiset nerot. Hänen huomionsa näyttävät hänelle vastakohdankin, että nimittäin siellä on suurimmat ihmisten orjat, ajanhengenpalvelijat, lauseparsien matkijat, elämään kyllästyneet ja kelvottomat ihmiset, missä Kristuksesta kauemmaksi poistutaan ja vieläpä pidetään ansiona, että muka on noustu korkeammalle vanhan "vanhettuneen" kristin-uskon kantaa.
Mutta tämän lauseen totuudesta koko kansojen suhteen ei voi paremmin saada selkoa kuin matkustelemalla, epäilemättä voi eri kansojen kirjallisuudestakin oppia tuntemaan meidän väitteemme totuuden, vielä parempi jos omassa kodissaan oppii tuntemaan maailman suuren viinipuun vesoja (joka kunnia ja ilo melkein lii'ankin usein minulla on työhuoneessani), — mutta varmimmat tutkimukset tekee kuitenkin matkustamalla, jos nimittäin jossakin määrin ymmärtää matkustamistaitoa. Niin kuin yksityistä ihmistäkin täytyy oppia tuntemaan hänen kotoaansa, jos häntä tahtoo todellakin oppia tuntemaan, niin voipi kansankin luonnetta ja taidetta, kieltä, tapoja ja henkeä oppia tuntemaan ainoastaan sen omassa maassa. Joka tätä kirjoittaa on jo aikaisemmillakin matkoillansa tehnyt nämät kokemukset. Mutta Englannissa ollessani näin minä siellä sellaisen jyrkästi kristillisen, kansallisen ja yhteiskunnallisen omituisuuden, ett'en senkaltaista vielä missään ole tavannut.
Mutta jos nyt sama Kristuksen henki ilmestyy niin erinlaisena eri kansoissa, jos lahjat ja voimat ovat niin monenlaiset, niin seuraa siitä se tehtävä yksityisille kansakunnille, että heidän näitä lahjojansa tulee käyttää toistensa molemminpuoliseksi siunaukseksi, että heidän tulee täydentää toisiansa ja kadehtimatta, nöyrästi ja kärsivällisesti ottaa oppia toinen toiseltansa. Oppia tulee —, vaan ei suinkaan matkia! Me kylmäveriset arvostelevaiset pohjois-saksalaiset esimerkiksi emme saa matkia sitä tapaa ja luonnetta, mikä on meidän syvämietteisille schwabilaisille veljillemme omituisia; mutta hyvä on, jos me heiltä saamme herätystä. Päinvastaisessa suhteessa ehkä sääntö myöskin pitää paikkansa. Meidän saksalaisten ei sovi matkia Englannin kuntoa, vielä vähemmin kunnottomuutta. Matkiminen on itsensä ja omien lahjainsa halveksimista. Emme suinkaan, me emme saa matkia englantilaisia, ei edes semmoisiakaan heidän puoliansa, jotka ensi silmäyksellä näyttävät oikein hämmästyttävän suurenmoisilta ja miellyttäviltä, ja ehkä todella ovatkin semmoisia. Mutta oppia me tahdomme, me tahdomme kaikkialla kysyä: "Mitä oppimista meillä on tästä?" Me emme tahdo olla semmoisia narreja kuin monet englantilaiset, jotka farisealaisessa kyllyydessään ja itsetyytyväisyydessään tahtovat olla omillansa halveksien niitä armolahjoja, joita toiset ovat saaneet, huolimatta mitään ottaa onkeensa toisten ansioista. Me tahdomme myöskin välttää joutumista niiden pintapuolisten ihmisten joukkoon, jotka luulevat sanoneensa oikein erinomaisen mahtavan lauseen huudahtaessaan: "Me emme jaksa kuulla noita englantilaisten hullutuksia!" Mutta me emme lii'oin tahdo yhdistyä niihin saksalaisiin veljiin, jotka nyt arvostelematta ylistävät ja tahtovat matkia mitä Englannin kristityt toimivat. Saksalaisen luonteen tulee jäädä saksalaisen luonteeksi. Olkoon se kaukana meistä, että tahtoisimme halveksia sitä erityistä lahjaa ja voimaa, jonka juuri meidän kansamme on osaksensa saanut Jumalan ijankaikkista valtakuntaa varten. Mutta oppia tahdomme me ja voimmekin paljon oppia toiselta puolen Englannin kanavaa.
Ja tällä olen nyt vihdoinkin sanonut, miksi minä olen tämän kirjan kirjoittanut ja mitä siitä voi odottaa. Emme me saksalaiset eivätkä muittenkaan kristittyjen maiden asukkaat, joiden käsiin tämä kirja joutuu, saa kuulla paljon Englannin kristillisestä elämästä. Juuri tähän aikaan on tuo muutoin niin konservatiivinen kansakunta erinomaisessa kuohumis- ja liike-tilassa, ja korkeimmillaan on tämä liiketila uskonnon ja kirkon alalla. Sen tähden ovat ehkä nämät minun apukirjoitukseni tervetulleet. Minä tiedän kyllä, että monet paljoa taitavammatkin kirjailijat ovat kirjoittaneet jotenkin paljon Englannista. Näiden kuvaelmien tarkoituksena onkin vaan niitten vaikutusten kertominen, jotka tuo ihmeellinen Englannin kansa minuun teki. Se etu minulla oli, ett'ei minulla koskaan puuttunut kokeneimpia johtajia, että vielä edelleen minulla oli apuna ja neuvona hyviä kirjoja, että minä jo aikaisin seurustelin paljon englantilaisten kanssa; mutta ennen kaikkia olen minä Jumalan armosta saanut kaksi näkevää silmää. Kullakin ihmisellä on omat hulluutensa, vieläpä omat tyhmyytensäkin. Mutta toiselta puolen on tuhmimmallakin osansa neroa, kunhan se vaan saisi kehittyä. Ja minun neroni on nyt se, että minä kaikkialla, missä minä oleksin, näen jotakin (jonka toiset jättävät huomaamtta, ehkä sentähden että heillä on lii'an paljon ajatuksia), ja vielä, että minä siitä, minkä sillä tavoin olen saanut, seulon pois jotakin, koska minulla ei ole niin paljon ajatuksia kuin monella minun maamiehelläni. Minä en ole mikään perustelmien ja järjestelmien tekijä; ei minussa lii'oin ole mennyt filosofin lahjoja hukkaan. Minä en voi kuulla enkä nähdä mitään kohta ajattelematta, kuinka minä sitä voisin käyttää itseni ja muiden hyödyksi, jotka minun tavallani vielä myöskään eivät ole valmiit. Mutta Lontoossa hyökkäsi semmoinen tulva uusia havaintoja minun mieleeni, että minä melkein vaikenin hämmästyksestä. Monta kertaa oli minun oikein vaikea hengellisessä merkityksessä hengittää. Vuoren tavoin laskeusi aluksi minun sydämelleni kaikki tuo kauhea, ihmisellinen, petomainen ja saatanallinen olemus, mikä minut ympäröi. Minun täytyi turvautua yksinäisyyteen voidakseni sitä saada kokoon järjestetyksi; paljonpa minä ymmärsin ja sekoitin vasta kuukausien kuluttua mietteisiini vaipuneena tulipesäni ääressä, kun lumipyry ulkona ilmassa vinkueli. Englannin kansan mahtava toimintavoima ja sitkeä tahdonvoima nepä ne minuun suurimman vaikutuksen tekivät. Tämä tahdonvoima ja tämä toimintavoima eivät suinkaan vähimmin tule näkyviin uskonnon alalle. Ja muun mu'assa tämän todistaminen on näiden lehtisten tarkoituksena. Mutta tämä kirja on tarkoituskirja. Tarkoituksena on saada saksalaisia veljiäni paremmin kokoomaan voimiansa, heittämään hyvästi kaikki haaveilemiset ja väittelemiset ja oppia uudelleen englantilaisilta, että Kristuksen opetuslapsi on Kristuksen työntekijä. Englannin ja Saksan kristillisyys ovat toisiinsa samassa suhteessa kuin Marta ja Maria, kuin Pietari ja Johannes. Tässä siis ei tarvita morkkaamista eikä arvostelemista, kadehtimista eikä väittelemistä, vaan rakastamista ja oppimista.
Mutta älköön millään tavalla sisarellinen ja veljellinen rakkaus meitä tehkö sokeiksi. Themsin rannoilla me emme tahdo oppia ainoastaan, kuinka tulee tehdä, vaan myös kuinka tulee olla tekemättä. Englannin uskonnollisessa elämässä on toiselta puolen niin paljon, mikä meille kelpaa esikuvaksi ja saattaa meidät häpeemään, ja toiselta puolen niin paljon liioiteltua ja mieletöntä, ett'ei useinkaan tiedä, pitääkö sitä ihailla, vai pitääkö sille nauraa. Herran Kristuksen täytyy Englannissa tyytyä hyvin moneen asiaan, mitkä tapahtuvat hänen lippunsa suojassa ja hänen nimessänsä. Kristin-usko voi sentään sietää koko joukon kummallisuuksia, kunhan vaan syvin juuri on kelvollinen: minä tarkoitan jos nämät kummalliset veikaleet, jotka näitä kummallisuuksia toimittavat, sydämensä pohjasta innoittelevat Kristuksen kunniaksi. "Monta kertaa kysyi Mögling itseltänsä, ovatko englantilaiset viisaimpia vai narrimaisimpia, lujaluontoisimpia vai omapäisimpiä ihmisiä", — niin lukee muutamassa hyvin hyvässä kirjassa, jonka T:ri Gundert Calvissa on kirjoittanut itä-Indian lähetyssaarnaajasta Mögling'istä. Minun täytyi nauraa näitä sanoja lukiessani; sillä en yhtä, vaan sata kertaa olin minä ajatellut aivan samaa, kuin tuo mieskulta Schwaben'ista "itseltänsä kysyy". Kuitenkin voimme me paljon oppia englantilaisten hullutuksista, emme ainoastaan kuinka viisaita me saksalaiset olemme, emmekä myöskään kuinka paljon aikaa, voimaa ja rahaa englantilaiset useinkin tarkoituksetta panevat hukkaan: — eipä niinkään, vaan täällä tapaa meitä (minä muun muassa ajattelen pelastusarmeijaa) semmoinen tahdonvoima, joka meidät saattaa sydämen pohjasta häpeemään. Muutoin minua neuvoo jokainen uusi sanomalehtinumero, että on aika kiiruhtaa luonnosteni painattamista. Jos minä vielä kau'emmin sitä viivyttäisin, niin pian tulisi paljonkin vanhaksi. "Kuolleet ratsastavat pi'an"; esim. pelastusarmeija, josta olen kirjoittanut kokonaisen lu'un, ehkä vähän ajan kuluttua saa tykkänään toisen muodon, joka lainkaan ei vastaa minun kertomustani. Liike menee pitkin askelin alamäkeä, kuten Lokakuussa kirjoittamassani kyhäelmässä uskalsin ennustaa.
Vihdoin tahdon tässä varoitukseksi aroille sieluille heti huomauttaa, että minun täytyy sekä englantilaisille että saksalaisille maanmiehilleni sanoa monta ankaraa ja epäkohteliasta muistutusta. Jo luonnostakin puuttuu minulta "hellyys" kirjoitustavassa. Mainio luonteentutkija, jonka minä ystävieni innokkaiden kehoitusten johdosta annoin tutkia päätäni sanoi muun huomattavan joukossa myöskin: "Ei tältä herralta puutu rakkautta, vaikka hän ei voi sanoa kellekään kohteliaisuuksia". No niin, on kaiketi tämä suoraan sanoen samaa kuin: "Tämä herra on hiukan törkeä". Jos tämä toteutuisikin tässä kirjassa, niin annettakoon se minulle anteeksi, koska siihen olen "edeltäkäsin määrätty". Mutta minä toivon huomattavan myöskin, ett'ei minulta puutu rakkautta; vieläpä että rakkaus hillitsee "törkeyden" ja että minä ko'en kaikin voimin asettaa alkuperäistä luonnettani Kristuksen hengen kurituksen alle. Tällä tavoin voitan minä luullakseni luonteentutkimuksen materialistisen ja deterministisen puolen. — Jota tapauksessa voin minä sanoa Englannissa ollessani itse itseäni kurittaneeni.
Säästääkseni arvostelijain vaivoja, tahdon minä vielä lisäksi mainita muutamia selityksiä. 1) Ei jokainen yksityinen kohta, minkä minä kerron, ole oma kokemani. Kaupunki-lähetyssaarnajat, kauppamiehet, diakonissat ja muut ovat antaneet minulle monta hyvää lisäapua. Välistä olen minä ne sopivalla paikalla lykännyt omien kokemieni joukkoon. Minusta on ikävää joka kerta mainiten sanoa: "Mitä nyt seuraa en minä itse ole nähnyt, vaan olen kuullut luotettavien henkilöiden kertovan". Lukijallehan on vaan pää-asia, että hän saa todellakin englantilaisia kuvia; ja siitä minä menen takaukseen, että hän todellakin saa senlaisia. Minä siis en tarjo luettavaksi "totta ja keksittyä"; vaan kertomani olen minä suurimmaksi osaksi itsekin omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut. 2) Joku lause, joka oli painunut mieleeni, tulee kyllä esille jälleen eri paikoissa. Kirjoitukset ovat kirjoitetut tahi oikeammin lausutut rakkaalle pikakirjurilleni erityisinä lepohetkinä, jotka säästin työelämästäni. (Ilman tätä apua olisi vuosia mennyt, ennen kuin niitä olisi voinut painattaa). Niin muodoin ei aina ollut silmäni edessä, minkä jo kerran olin sanonut. Ehkäpä minulle muistutetaan: "Miksi sinä sitten kirjoitat kirjoja, vaikka sinulla on niin vähän aikaa?" Minä vastaan: "Siihen vastatkoot ne, joita miellyttää ja elähyttää minun tapani puhella kristillisistä asioista. Minun itseni täytyy Jumalan edessä tunnustaa, ett'ei mikään tunnu minusta kummallisemmalta, kuin että näitä ihmisiä useampien muitten kristittyjen joukossa on niin paljon. Mutta he nyt ovat kerran olemassa." 3) Että minä useinkin näissä jutuissani käytän liiankin pitkiä johdantoja ennen kuin tulen siihen, mitä päällekirjoitus oikeastaan osoittaa, se ei tule ainoastaan puhumisen ja kirjoittamisen halusta. Kun minä esim. puhuttaessa raittiusriennoista tahi herätyskokouksista ensiksi puhun Englannin maasta ja kansasta, kun minä kaikkialla piirrän uskonnolliset kuvat, vasta kuvattuani leveitten puitteitten sisäpuolelle julkista elämää, — niin on se minun mielestäni yhtä välttämätöntä kuin se on hauskaakin. Vasta kun viinipuu on silmäin edessä voipi oikein tuntea rypäleet. Toiselta puolen taas lausuu vasta oikean tuomion ohdakkeista, kun näkee sen kasvin minkä joukossa ne kasvavat.
Ja nyt saapi jo tässä olla kylläksi. Kaikki ymmärtämättömäin arvostelijain viha ja kiukku on tapaava äänettömän, — mutta kaikki asiaan pystyvä arvostelu, vaikka se olisikin ankara, on löytävä kiitollisen miehen. Pääasiaan kaikissa hankkeissa, siis tämänkin kirjasen ulosantamisessa, on se, että sillä tosiaankin tarkoitetaan jotakin hyvää. Meidän Saksamme kansa tarvitsee syvälle vaikuttavaa ja yleistä uskonnollista uudistusta, muutoin sen välttämättömästi täytyy laskeutua alas korkeudestansa. Tätä yleistä uudistusta ei yksityinen kristitty voi aikaan saada. Mutta alkaa itsestänsä voipi kyllä yksityinenkin, ja kun monet yksityiset saavat jotakin aikaan Kristuksen kautta, Kristuksessa ja Kristuksen hyväksi, silloin tulevat nämät monet yksityiset uudistuneet ihmiset koko kansan uudistavaksi hapatukseksi. Sallikoon Jumala, että tämä kirja olisi monelle herätykseksi kääntymään toden teolla Herran puoleen ja antautumaan hänen haltuunsa henkinensä, sieluinensa, ruumiinensa ja kokonaan heittäytymään hänen palvelukseensa. "Domine, dirige nos, — nos nostraqve Domino!" (Herra, johda sinä meitä; me tahdomme kaikkinemme olla Jumalan omat!) — niin kuuluu kaunis kirjoitus Lontoon vaakunakilvessä. Jospa pian olisi moneenkin sydämeen, mitkä vielä ovat haileat, puoleksi lämpimät tahi kokonaan kylmät, taivaallisilla tulikirjaimilla kirjoitettu: "Domine, dirige nos, — nos nostraqve Domino!"
Tekijä.
MATKA ENGLANTIIN.
1. Pahoja matkaenteitä.
Aamulla 2 päivänä Elokuuta v. 1882 kokoontui kirjava ihmisjoukko rakkaan hansakaupuukimme asemahuoneelle. Ne olivat "Elbe"-laivan kannen-alla-matkustajat, jotka pikajuna oli viepä Bremerhaven'iin. Liike rautatiesillalla oli varsin vilkas, siinä voitiin nähdä monta liikuttavaa jäähyväiskohtausta, ja useat varmaankin erosivat, jotka eivät koskaan enään näkisi toisiaan. — Ei ollut kovinkaan hauskaa ajatella kohta tehtävää merimatkaa. Ankara tuuli vinkui uhkaavasti, ja vihurin pieksemät pilvet kiitivät mustina, raskaina ja sadetta uhkuvina taivaanlaella. "Tänään on Pohjanmeri raivoissaan," sanoi muuan vanha merimies ja lisäsi muka lohdutukseksi: "Olen useasti liikkunut pahemmassakin ilmassa."
"Siirtolaisten" joukossa olimme sillä kertaa mekin, minun rakas vaimoni, kolme vanhinta tytärtäni ja tämän kirjoittaja. Me olimme pilvistä, ilmasta ja tuulesta huolimatta mitä iloisimmalla matkatuulella. Myrsky on minua aina miellyttänyt, sillä se kuvaa uskollisimmin kuinka käy siinä maailmassa, jossa me elämme. Niin kauan kuin vaellamme täällä, täytyy myrskyillä, ja aivan tyynesti saattaakin odottaa myrskyä, kun vaan on varma siitä, että myrskyt ja rajuilmat raivoavat ainoastaan hetken, mutta että niiden jälkeen seuraa Jumalan lasten iankaikkinen lepo.
Mitä huoliikaan kaikista myrskyistä merellä ja maalla, jos sydän on täynnä rauhaa ja päivänpaistetta, kiitosta ja ylistystä? — Ja niin oli Jumalan laupeudesta minun laitani, sittenkuin mielessäni olin voittanut sen kauhun, joka minussa ennen oli ollut Englantia kohtaan. Levon aika oli edessäni niinkuin paratiisi. Vuosikauden kestäneen vakavan ja ponnistusta kysyvän työnteon jälkeen sain kokonaista viisi viikkoa nauttia ajatusten kokoamista ja hiljaisuutta. Oi kuinka suloista on väsyneelle työntekijälle, kun sellainen virkistyksen aika on saatavissa ja kun sitä hyvällä omallatunnolla saa nauttia. Tästä eivät ne onnettomat mitään tiedä, jotka eivät tunne vaivannäön hikeä, jotka eivät milloinkaan nauti, sentähden että he aina nauttivat, ja jotka täällä alhaalla eivät koskaan ennakolta saa maistaa ikuista lepoa, koska he eivät tiedä mitä huokaavan luonnon ikävöitsevä kaipaus on (Rom. 8).
Mutta jos ulkonainen myrsky ei voinutkaan häiritä sisällistä rauhaani, niin oli kuitenkin kohta tuskallisen surun myrsky heräävä sydämessäni. Olin saapa ylen tuntuvan muistutuksen siitä, että minä — vaikka suloinen vapaa-aika olikin käsissä — vielä elin kuolon maassa. Samassa kuin veturin kimakka huuto ilmoitti junan lähtöä, ojensi, näetten, paikalle rientänyt palvelija minulle rautatievaunuun mustareunaisen kirjeen, jossa oli Hollannin postileima. Avasin kirjeen vapisevalla kädellä. Johan ennastaan olen tottunut siihen että uskollinen Jumala varoten jollakin tavoin antaa minulle vakavan muistutuksen, kun lähden huvimatkalle. Kirjeessä oli tieto, että eräs minun rakkaimmista, luotettavimmista ystävistäni, mies, jolla oli mitä suurin vaikutusvoima, Utrechtin professori J. J. von Dosterzee oli kuollut Wiesbadenissa kaukana kodistaan Hollannista. Ah, nyt vieri kuumia kyyneliä poskilleni ja äänetönnä ojensin surusanoman vaimolleni, jota vanha uskollinen Dosterzee niin usein oli kutsunut "hellästi rakastetuksi tyttärekseen." Monen vuoden kuluessa oli hän ollut samalla minun ystäväni ja veljeni, isäni ja neuvonantajani, ja hänen ainoa virheensä minun suhteeni oli se, että hän liian leppeästi ja laupiaasti arvosteli minua ja kirjoituksiani. Rautatiematkalla taisin ainoastaan muistella kotiin mennyttä. Olin kuulevinani hänen rakkaan äänensä, olin tuntevinani hänen lämpimän kädenlyöntinsä; vaikka rätisevä juna joka silmänräpäys vei minut toiseen paikkaan, niin isä Dosterzee yhäti oli minun silmieni edessä, minä saatoin puhutella ainoastaan häntä.
Oi, kuinka nopeasti meidän sydämemme lensivät toisiansa kohtaan, kuinka helposti ne mukaantuivat toinen toisiinsa, sinä teräväjärkinen, lämminsydäminen ja hellätunteinen ystäväni! Harvoin olen tavannut jumaluusoppineen, joka niin lujasti pysyy kiinni kristillisessä totuudessa ja sen ohessa on niin suvaitsevainen ja toivoa täynnä kaikkia kohtaan, jotka vielä haluavat totuuden tuntoon tulla; en milloinkaan ole tavannut pyhää vakavuutta ja iloista, hilpeätä leikillisyyttä niin suloisessa yhteydessä kuin sinussa; en milloinkaan niin lakastumatonta nuoruuden tuoreutta niin murtuneessa, niin heikossa ruumiissa. Nyt on ääni ijäksi vaiennut, joka niin usein melkeen äidin hellyydellä minua lohdutti ja rohkaisi. Ja laajalti kristityissä maissa suree tuhansia, joita sinun sanasi ovat rohkaisseet lujempaan uskoon ja varmempaan toivoon. Lepää nyt uskollinen soturi Vapahtajasi sydämellä! Nyt ei sinua enää kiusaa "rabies theologorum," (jumaluusoppineiden raivo), jonka tähden sinä niin usein olet huokaillut, ja kaikista maailman tuhatkertaisista vaivoista ja tuskista olet sinä armosta vapautettu.
"Veli armas," — niin kirjoitit minulle vuosi sitten — "veli armas, pidättäkäämme kaikissa tapauksissa kuolema luotamme!" Minä ymmärsin hyvin sinun uljaat sanasi, uskollinen ystäväni. Sinä tarkoitit sisällistä kuolemaa, kun syntinsä ahdistamana, kaikellaisten kärsimysten, nöyryytysten ja pettyneitten toiveitten sortamana jättäytyy raskasmielisyyteen ja alakuloisuuteen, kun uskoa vailla sulkeutuu omaan itseensä ja käypi sydämessään kylmäksi ja itsekkääksi, kun herkiää iloisella luottamuksella lähestymästä armoistuinta. Sinä saatoit minut sanallasi rakkauteen, alttiiksiantavaan rakkauteen, joka tulee Kristuksesta ja on perustuva Kristukseen, — joka haudasta ja maatumisesta huolimatta on todellinen elämänneste, jonka kautta ainoastaan voi pidättää kuoleman luotaan, sillä tämä rakkaus on elämää kuoleman keskellä. Missä tämä Kristuksen rakkaus elää uskon ja toivon sisarena, siinä kohotaan aina ikäänkuin kotkan siivillä; missä Jesus, rakkauden ruhtinas, elää sydämessä, siinä kuolema on voitettu, vaikka kuolisikin, siinä pysyy nuorena ja nuoruuden tuoreudessa, vaikka unettomat yöt ja tuskalliset päivät ovatkin lukuisat. Tätä en ole, niin toivon, turhaan sinussa huomannut. Rakas isä Dosterzee, kuinka nyt loistanetkaan! Kun kerran pyysin kuvaasi, sinä vastasit: "Vanha, luonnollinen kuvani on hyvin ruma, eikä uusi vielä ole valmis." Niinpä niin, uusi ikuisesti kukoistava ihminen ei todellakaan vielä ollut valmis, mutta se oli tekeillä, se oli sulatusuunissa (Mal. 3: 3), ja se huomattiinkin, sen sinä tiesitkin, ja tämä tieto oli iloisen leikillisyytesi yhä uhkuva lähde. Ja nyt lienee varmaankin uusi kuva valmis. Ikävä vaan ett'et voi sitä minulle lähettää! Nyt olet siinä maassa, jossa todella näkee ja jossa voi näyttäytyä Jumalalle, ihmisille ja enkeleille, koska Jumalan kirkkaus siellä ruumiillisesti ilmestyy uskovaisissa. Terve nyt sinä rakas taistelijaveli, sinä uskollinen sydämen ystävä, kunnes jälleen näemme toisemme sen kristallikirkkaan virran rannoilla! Sinä olet minulle liian rakas, että sinua toivoisin takaisin tänne maan päälle.
— — Näin soi sydämessäni surusoittoa ja juhlasoittoa vuoron perään. Omituista on ajatella rakasta vainajaa, joka meidän paristamme on temmattu; — tuntee itsensä niin yksinaiseksi ja köyhäksi, ja samalla tuntuu kuitenkin, että olisi jumalatonta, jos ei tahtoisi kiittää ja veisata. Mutta, eikö totta, lähdön hetkenä saapunut kuolonsanoma oli vakava enne huviretkelle lähtiessäni —.[1]
2. Siirtolaisten parissa.
Ja vakavia ajatuksia heräsi mielessäni, kun "Elbe"-laivassa tapasin noin tuhat siirtolaista. Tiheissä ryhmissä seisoivat he kannella katselemassa kannellamatkustajien tuloa, joita laivan katteini upsierineen käden lyönnillä tervehti. Kaikista Saksan seuduista oli heitä tänne tulvaillut, ja kaikkia saksankielen murteita kuului kirjavasta ihmisjoukosta. Syvää surumielisyyttä kuvastui useissa kasvoissa, ja syvä surumielisyys valtasi minunkin mieleni. Nähdessäni schwabilaisten valkoiset, pitkät takit, schwarswaldin-naisten mustat hiuspalmikot, baijerin-tyttöjen kirjavat liivit; — kuullessani tuolla: "Jumalan terveeks!" tai "Jumal' antakoon!" täällä miehen sanovan naapurilleen: "Jospa hyvä Jumala asettas ilman!" ja siihen vastattavan: "No, sanos muuta! vaan minkäs sille tekee? Myrsky täss' on eessä tai vessae. Mutta pannaanpas tupakaks!" — kuullessani hessiläiseen pukuun puetun tytön itsekseen mutisevan: "voi minun päiviäni!" — nähdessäni vanhan mummon Odenwaldista niin hellästi kulettavan rukkiaan, niinkuin se olisi ollut vastasyntynyt lapsi, silloin tunsin elävästi mitä Freiligrath laulaa nähdessään laivaan-astuvia siirtolaisia:
Silmääni teist' en kääntää mä voi,
Kun kotimaasta lähdette.
Tää joukko näyttää kiirehtivän
Tavaraa laivaan sullomaan.
Miks' tyrskyyn aalloin haluatte
Suloisest' Neckarlaaksosta?
Schwarzwaldin hongat humisee,
Spessartiss' paimentorvi soi.
Tuoll' erämaassa kaukaisessa
Valtaapi kaipuu mielenne
Viel' nähdäksenne kotilaakson
Ja Saksan viljavainiot.
Se kuva teitä houkuttelee,
Siell' unissakin väikkyilee,
Ja kuten satu, muinoin kuultu,
Sielunne silmiss' uudistuu.
Siirtyminen Saksasta on epäilemättä välttämätöntä, osaksi asukasten liian suuren määrän, osaksi työttömyyden tähden, joka viimeksi mainittu seikka meidän rakkaassa isänmaassamme on käynyt kestäväksi yhteiskunnan taudiksi. Varmaankin moni meren tuolla puolen löytää, mitä kotimaa heille ei ole suonut — varman toimeentulon ja vielä enemmänkin. Milt'ei ihmeellistä on, kuinka perheet, jotka vuosikymmeniä vanhassa isänmaassaan turhaan ovat raataneet ja raastaneet, suhteellisesti lyhyessä ajassa ovat päässeet varakkaiksi uudessa maailmassa. Mutta surullista on kuitenkin, ett'ei vanha Saksan emämaa jaksa ravita lapsiansa. Surulliset, hyvinkin surulliset ovat useimmiten siiirtymisen syyt, juutalaiset ja koronkiskojat ovat näet, melkein aina siihen tehokkaammat vaikuttimet kuin katovuodet ja työnansion puute. Pimeä ja sumuinen on monenkin siirtolaisen tie uudessa maailmassa. Ja useapa siellä hukkuu teille tietämättömille, eikä kukaan vuodata kyyneliä heidän tähtensä, ei kukaan ojenna heille auttavaa kättä. Ei kenenkään pitäisi siirtyä Amerikaan, jolla ei ole sivistystä, maailman tuntemista ja koetuksen kestänyttä kykyä, joll'ei heillä ole varmat paikat tiedossa ja taatut tuttavat tuolla puolen valtameren. Mutta ennen kaikkia pitäisi nuoria, kauniinnäköisiä tyttöjä varoitettaman siirtymästä, ell'ei tunneta mitkä varmat ja luotettavat henkilöt heitä perille päästyään tulee ohjaamaan ja johtamaan. Tässä ei ole tarpeen tarkemmin todistaa tätä väitettä, eikä se olisi sopivaakaan. Ken vähänkin tuntee Amerikan oloja, ymmärtää liiankin hyvin mitä tarkoitan. Minä säikähdin huomatessani "Elbe"-laivassa niin monta yksinäistä naista, jotka tahtoivat "koettaa onneaan" siellä vieraassa maassa. Että annoin heille monta vakavaa ystävällistä neuvoa, sitä en tarvinne sanoakaan.[2]
Aluksi olivat useimmat huolissaan vaan siitä kuinka merimatka kävisi, ja siihen huoleen olikin syytä, niinkuin kohta saamme nähdä. Rauhoittaakseni lukijoita, tahdon kuitenkin tässä jo mainita, että tämä "Elben" matka oli nopein, minkä mikään Lloydhöyrylaiva on tehnyt, ja että kaikki ne suuret ja pienet harmaa- ja vaaleanhiuksiset ihmiset, jotka 2 p:nä Elokuuta meidän kanssamme läksivät merille, terveinä ja raittiina astuivat maalle New-Yorkissa. (Apt. 27: 44).
Kun olen hyvä Bremeniläinen tekisi minun melkein mieli suunnitella "Elbe"-laivan kuvaa, ennenkuin lähdemme satamasta. Epäilemättä kuvailisin silloin yhtä kauniimpia höyrylaivoja, mikä milloinkaan on mertä kyntänyt. Mutta tämän tehtävän jätän muille siihen harjaantuneemmille kynille. Mutta ken tahtoo matkustaa Englantiin, hänen ei pitäisi kulkea ikävää tietä Blissingenin kautta, jolloin öiseen aikaan kuljetaan meren poikki eikä siis nähdä sitä ensinkään. Hänen pitäisi hyvänä saksalaisena käyttää saksalaista höyrylaivaa, ja mieluummin "Elbeä", jos niin sopii. Ei missään maailman ravintolassa lukijat voi elää hauskemmin. Hytit ovat, kuten luonnollista, enemmän somat kuin tilavat, mutta ne ovat, niinkuin kaikki mikä laivassa on, kiiltävän kirkkaat ja varustetut oivallisilla vuoteilla ja niin moninaisilla mukavuuksilla, että siellä tuntee olevansa hyvällä mielin — jos näet on tottunut merillä kulkemaan. Meritaudista ei "Elbe'nkään" uhkea komeus voi varjella. Eräs metalliastia ja vielä enemmän pelastusvyö, jota ei puutu minkään vuoteen alta, ilmoittavat salaperäisesti ja kuitenkin kyllin selvästi että täällä eletään epävarmalla pohjalla. Syömähuone sohvineen ja istuimineen, maalauksineen ja veistoksineen, oivallisine pianiinoineen ja runsaine kirjakaappineen — puhumattakaan naisten huoneesta — loistaa ruhtinaallisessa ylellisyydessä. Mitä ravintoon tulee, niin sillä on yksi ainoa vika: se on liian uhkea ja vaarallinen kuolevaisille, jommoiset he ruumiinrakennukseltaan enimmiten ovat. Onneton se, joka tahtoo nähdä joka vadin pohjaa ja maistella kutakin ruokalajia! — Ihmeelliseltä tuntui minusta niinikään laivaväen osoittama erinomainen kohteliaisuus, katteinista alkaen pienimpään kengänkiillottajaan saakka. Samaa sydämellistä ja totista ystävyyttä näin osoitettavan myöskin siirtolaisille välikannella, eikä vähemmässä määrässä kuin kannen alla matkustajille. Ainoastaan jos ken käyttihe törkeästi, niin häntä hartevat merimiehet kursailematta kohtelivat.
Minulla oli suuri nautinto kerran saada kulkea jonkun verran matkaa siirtolaisten parissa. Kuinka usein olinkaan — lähdön edellisenä päivänä — saarnannut heille; kuinka usein olinkaan nähnyt heidän lämpimäin kyyneltensä vuotavan, kun minä, heidän viimeisessä jumalanpalveluksessaan kotimaassa, saatoin heidän mielensä palaamaan isäinsä kotiin, siihen kirkkoon, jossa he olivat kastetut, ripille päästetyt ja vihityt — tuon vanhan lehmuksen luo, joka kasvaa tuvan ovella ja puron luo, joka solisee tuolla puutarhan takana. Kuinka usein olinkaan tuntenut sydämeni liikutetuksi heidän kanssansa veisatessani: "Rakkaasta kodostamme Nyt, Herra, matkustamme Sun armos varjossa; Siis ota huomaas meitä Ja vakaisia teitä Johdata siipeis suojassa!" — ja nyt oli laulu melkein tauota surusta ja nyhkytyksistä, kunnes Jumalan lohdullinen sana taas sai heidät rauhoittumaan ja tyyntymään, kun minä puhuin jostain tänkaltaisesta tekstistä: "Kuule minun rukoukseni, Herra, ja ota minun huutoni korviis, äläkä vaikene minun kyynelteni tähden; sillä minä olen muukalainen sinun tykönäs ja vieras, niinkuin kaikki minun isäni" (Ps. 39: 13), tai kun pyysin heitä kääntymään kaikkivaltiaan Jesuksen puoleen, joka käy vetten päällä, — kun neuvoin heitä toivomaan ikuista kotia taivaallisessa isänmajassa, jonne kaikki Jumalan lapset iäksi kokoontuvat.
Sellaisten hartaushetkien loputtua meidän veljeskuntamme kauniissa rukoushuoneessa sain palkinnoksi monen kiitollisen kädenpuserruksen, ja usein kuulin minä tai muut virkaveljet, jotka toimittavat samaa jumalanpalvelusta, eron hetkenä: "Ah, herra pastori, rukoilkaa meidän edestämme." Mutta sen jälkeen he katosivat näkyvistä, eikä voitu nähdä kuinka heidän sitten kävi. Nyt sain kerran matkustaa heidän kanssansa. Ja sentähden kiiruhdin, saatuamme hyttimme järjestykseen, välikannelle nähdäkseni kuinka rakkaat kansalaiseni siellä majailivat. Ei voi sanoa, että nuo mahdottoman suuret makuuhuoneet näyttivät järin kadehdittavilta. Suurenmoista ja mestarillisesti järjestettyä ilmavaihdoslaitosta tulee kiittää siitä että ilma oli jotenkin puhdas, mutta luonnollisesti on tila kovin niukka niin monelle ihmiselle ja kaikelle sille pienelle tarveskalulle, jota he kulettavat mukanaan. Vuoteet ovat järjestetyt pitkiin leveisin, päällekkäin oleviin hyllyihin, jotenkin niinkuin rihkamakauppiaan puodin seinät. Kun kaikki nukkuvat, niin kaikki ovat herttaisia ja koko huone on soma sopusoinnun kuva. Mutta kun kaikki lukuisat lapset itkevät, kun meritautiset ähkivät ja puhkivat niinkuin kuoleman kielissä olevat, "maksaissaan veroa Ahtolan väelle," — kun joku unissakävijä lähtee oudoille retkilleen — silloin en tahtoisi siellä olla. Koettelin saada puhetta aikaan ihmisten kanssa, mutta aluksi kiinnitti kaikkien huomion meri, joka juuri nyt alkoi näyttäytyä koko hirvittävässä komeudessaan.
Hyvänä perheenisänä läksin siis paikalleni, s.o. vaimoni ja lasteni luo.
Ja se olikin tarpeen, sillä kannella voi jo nähdä varsin nurkuvan näköisiä ihmisiä — lieveätä sanaa käyttääkseni. Mitä lähemmäksi tulimme Hollannin rannikkoa, sitä uhkaavammaksi kävivät vaahtopää-aallot. Räikeästi kirkuen kaartelivat kalalokit laivamme korkeita purjepuita, tuuli kiihtyi myrskyksi, ja aallot olivat niin korkeita, ett'en moisia tähän asti ole nähnyt paitsi maalauksissa, vaikka jo ennenkin olin monenlaisissa ilmoissa merillä liikkunut. — Suurenmoista oli nähdä mahtavan höyrylaivan taistelua rajusti riehuvien aaltojen kanssa. Tosin halkaisi ja polki rautainen hirviö ylpeät laineet, mutta ikäänkuin solvausta kostaaksensa vyöri halaistu aalto kuohuten, raivoten kannelle ja ryntäsi säälimättä siellä olevien ihmisjoukkojen keskelle. Ensin kohtasivat tosin ankarat aallot ainoastaan siirtolaisia alisella kannella, mutta vähitellen läheni kostea käsi meidän luoksemme, ja myrskyisen yön jälkeisenä aamuna näimme, että yksin laivan savupiiputkin olivat valkoisella suolakerroksella peitetyt. Surulliselta ilveilyltä näytti, kun sellainen halaistu aalto ukkosen pauhulla syöksi siirtolaisten joukkoihin nälkäisen pedon tavoin, joka kauheasti ulvoen karkaa lammaslaumaan. Nuoret miehet nauroivat ensi säikähdyksestä toinnuttuaan, puisteleivat ja riemuitsivat; vaimot ja tytöt huusivat, käärivät huppuvaatteet ympärilleen, ja töytäsivät mikä minnekin turvaa etsimään; ukot näkivät mielipahakseen piippunsa sammuneena. Moni katseli surumielin hattuaan, jonka tuulen viima vei ulapalle. Ainoastaan ne, joita meritauti tuimimmin vaivasi, olivat niin välinpitämättömän näköiset ikäänkuin olisivat ajatelleet: "Hukkukoon laiva, hukkukoon koko maailma, se on yhdentekevä." Tämä vaiva on onneksi terveellinen tauti, eikä tavallisesti ole pitkällinen. Mutta Elokuun 2 päivän iltana oli surkuteltavain meritautisten luku sangen suuri, ja jo ennen kuin tuli pimeä, pötkivät kaikki kannen alle. Vihdoin täytyi meidän väistyä.
Yö oli sysimusta, ei yhtään tähteä tuikkinut ja sade virtaili pilvistä. Myrsky ja hyrskyvien aaltojen mylvinä, laivan rytinä ja kiikkuminen oli niin kauheata, että huolistuneet sielut olisivat voineet luulla paholaisen vihoviimeisiä vehkeitänsä yrittäneen. Mutta todellisuudessa kulki kaikki säännöllistä menoaan. Tätä eivät ne tietysti helposti voineet uskoa, joiden sydäntä viiltävää ähkinää vähä väliä kuulimme läheisistä hyteistä. Meilläkin oli sairaat tyttäremme hoidettavina, ja siten tuntui yö suljettujen ikkunaluukkujen takana loppumattoman pitkältä. Sen kuluessa oli hyvä ajatella, kuinka sama Pohjanmeri, joka nyt ympärillämme myrskyili, aina muinaisten fenisiläisten ajoista asti oli tullut lukemattomien erinäisten laivojen kosteaksi haudaksi, ja kuinka tuhansien pelottomien merimiesten luut tämän kaikkein myrkyisimmän meren pohjalla odottavat kuolleista nousemisen aamua. Hyödyllistä meille kaikille oli epäilemättä, ett'emme sinä yönä aavistaneet asiaa mikä varsin kohta oli tuleva koko maailman tiedoksi, että, näet, "Mosel", "Elbe"-laivan kaunis sisko, joka muutaman päivän perästä kulki jälkiämme, surkeasti oli hukkuva Englannin rannikolla.
Kiitin hytissäni Jumalaa, ett'en ollut laivan katteini. Mieleni tuskastui ajatellessani sitä miestä, joka tänä myrskyisenä yönä seisoi komentosillallaan johtamassa laivaa, ja jonka oli vastattava niin monesta sadasta sielusta. Oi, mikä sanomaton hämmennys olisikaan syntynyt, jos jokin onnettomuus olisi meitä kohdannut tuona pimeänä, myrskyisenä yönä. Mitä olisikaan pelastusvyöt ja pelastusvenheet auttaneet tätä naisten, lasten ja vanhusten paljoutta? Iloitsin siitä, ett'en minä ollut vastuunalainen.
Mutta näitä miettiessäni kuulin äänen sanovan: Olethan sinäkin katteini samoin kuin mies tuolla komentosillallaan, eikä vähempi määrä sieluja ole sinulle uskottu. Eikö sinun kirkkosi - eikö seurakuntasi ole sinun laivasi —? Eikö saarnastuolisi ole "siltasi" —? Eikö sinun tule uhrata kaikki voimasi, vieläpä elämäsikin saattaaksesi seurakuntalaisesi tämän pahan maailman syvyyksien, karien ja tyrskyjen läpi satamaan, ei New-Yorkiin, vaan taivaallisen maailman satamaan —? Silloin valtasi minut kova tuska ja sydämen ahdistus — mutta en huoli lukijoille tunnustaa kaikkia mitä sinä yönä tunsin sydämessäni. Suokoon Jumala, että ne hyvät päätökset, jotka tein "Elben" hytissä toteutuisivat teoissani ja toimissani!
Yö oli pitkä, mutta päättyi viimeinkin. Ja kun se vihdoin oli päättynyt, niin se olikin kokonaan päättynyt; sillä nyt ei ainoastaan myrsky ollut asettunut, — ei, nyt koitti mitä ihanin päivä, jommoista ainoastaan merillä näkee. Verhottavana ja loistavan juhlallisna nousi aurinko merestä luoden vielä korkeille hyökylaineille ihmeellisen purppurahohteen. Nyt unohtuivat pian yön kärsimykset. Äkkiä vilisi kannella ihmisiä. Joukottain kömpi siirtolaisia maanalaisesta luolastansa tervehtimään taivaallista valoa. Kertomustensa mukaan olivat he yleensä paremmin nukkuneet kuin kannen-allamatkustajat. Näillä oli suuremmat mukavuudet, edellisillä paremmat unet. He olivat tottuneet vähempiin vaatimuksiin ja olivat sentähden onnellisemmat. Kuinka lieneekään ollut, nyt ainakin nauttivat vanhat ja nuoret taas "kunnon aterian". Kärsitty meritauti näytti vaan parantaneen ruokahalua ja ruoansulatuselimiä. Täytyy tunnustaa, että milt'en kadehtinut päivän pitkään nähdessäni minkä ruoan paljouden nämät rakkaat ihmiset suuhunsa söivät pohjoissaksalaisen Lloydyhtiön kustannuksella, enkä ensinkään saata käsittää kuinka niin huokeista pilettihinnoista on mahdollista antaa niin hyvää ja runsasta ravintoa. Useimmat siirtolaiset olivatkin sentähden varsin tyytyväiset ja moni vakuutti minulle ei koskaan eläissään syöneensä niin hyvää ruokaa kuin täällä "isä Lloydin luona."
Olimme siis kaikki erittäin tyytyväiset osaamme. Yleinen ilo kasvoi kasvamistaan sitä myöten kuin meri tyyntyi. Kello ei vielä ollut 8, kun lauluaharrastava koulumestari Spessartista oli koonnut ympärilleen joukon poikia ja tyttöjä. Saksalaiset laulut kaikuivat milloin iloisesti milloin vienon surullisesti yli siintävien laineiden. Raajarikko mies, joka oivallisesti soitteli käsiharmoonikaa, toimitti orkesterin tehtävää. Enimmästi laulettiin kansanlauluja, kuitenkaan ei ollut vastenmielistä, kun minä ehdotin ja aloitin: "Nyt kaikki Herraa kiittäkää" ja "Jumala ompi linnamme." Mutta sitten kaikui taasen: "Odenwaldiss' tammi kasvaa," "Läksi impi mataramaalle" j.n.e. Kyynel enti silmääni, kun laulajat lauloivat "ihanasta vieraasta maasta" ja sitten — ainakin parikymmentä kertaa toistivat toisintosäkeen: "Mutta kodiks' se ei muutu." Yhä uudestaan alkoi joku ikäänkuin vaistomaisesti: "Mutta kodiks' se ei muutu," johon kaikki yhtyivät laulaen: "Mutta kodiks' se ei muutu." Se tunki läpi luiden ja lihain. Mutta Jumalan kiitos! Nämä unohtumattomat laulut ovat kotikuusten huminaa, joka ei milloinkaan voi kadota. Ja kaikkien saksalaisten kouluopettajien tulisi pitää pyhänä velvollisuutenaan painaa oppilaittensa muistiin ja sydämiin meidän ihanat sekä hengelliset että maalliset laulumme. Se olisi heille suuremmaksi hyödyksi, kuin hiukasen kemian, fysiikan ja laskennon tyrkyttäminen, jota he eivät voi sulattaa. Mutta, Jumala paratkoon, moni meidän kouluopettajistamme ei enää itse taida laulaa; he ovat liian "ylhäiset"; he ovat liian ylhäiset laulamaan, syystä että ovat liian ylhäiset uskomaan. Eteläsaksassa näyttää asiat tässä suhteessa olevan paremmalla kannalla kuin pohjoisessa. Vai ovatkohan badilaiset, hessiläiset, baijerilaiset ja schwabilaiset imeneet laulunsa ilmasta? Kuinka lieneekään, useimmilla laulajilla näytti olleen kokonainen laulukirja muistissa, ja ani harvat kopeloivat laulukirjaa taskustaan. Oi, kuinka rikkaat ovatkaan köyhät saksalaiset, niin kauan kuin pitävät runoaarrettansa kunniassa ja säilyttävät sitä sydämissään! Kuinka lohdulliselta tuntuikaan ajatella, että nämä siirtolaiset veivät mukanaan kotimaan vanhat rakkaat laulut Pohjoisamerikan kaupunkien hälinään, yksinäisille aromaille ja aarniometsän uudisasutuksille. Ne ovat ikäänkuin kultainen vyö, joka heidät yhdistää isänmaahan. Niin kauan kuin nämä laulut elävät heidän sydämissään, he eivät ole kodistaan eksyneet, ja pimeätä kuolon yötä Mississippin tai Eriejärven rannoilla valaisee vielä vanha saksalainen virsi: "Oi veriin haavoitettu pää." Tähän suuntaan pidin rakkaille laulajille, joiden luku jo oli noussut lähes pariin sataan, lyhyen esitelmän, jota kiitollisella mielellä kuunneltiin.
Ylimalkaan puhelimme Elokuun 3 päivänä moninaista keskenämme minä ja maanmieheni. Tulin taasen nyt — kuten useasti ennenkin, Bremenissä siirtolaisia kohdatessani — siihen vakuutukseen, että suuri osa siirtolaisia on parasta, ytimekkäintä kansaamme.
Taitava laatumaalaaja, joka tahtoisi kuvata siirtolaisten elämää ja toimia, olisi täällä tavannut verrattoman rikkaat ja viehättävät ainekset. Ajateltakoon tätä kirjavaa paljoutta pukuja kaikista Saksanmaan ääristä! Täällä joukko ukkoja, jotka tupakoiden vakavasti pakinoivat entisiä ja nykyisiä asioita. Tuolla pieniä poikia ja tyttöjä, jotka ovat alkaneet perehtyä elämään merellä ja avojaloin hyppivät liukkaalla laivan kannella. Tuolla toisia, jotka halukkaasti kuuntelevat kertomuksia, joka ei minulle rauhaa antanut, ennenkuin minäkin sain kertomataitoani näyttää. Tuolla puoleksi piilossa mahdottoman suurten ilmatorvien takana nähdään nuorten äitien lapsiansa imettävän ja miesten liikuttavan kärsivällisesti tarjoovan heille selkänojaa. Tuossa vanha mummo mytystään ottaa kotoa tuodun makkarapalasen, silmäili sitä syvästi huoaten ja — syö sen makeaan suuhun. Onpa täällä rakastavia pariakin, jotka toisensa ovat tavanneet vasta laivassa. Ihmeellisen pikaan ovat he toinen toiselleen lausuneet tuon "ikuisesti sitovan sanan." Merimatka suloisine joutenoloineen on — kuten jokainen ihmistuntija ymmärtänee — omansa lemmen liekkiä sytyttämään. Mutta valitettavasti lienee suuresti epäilyksen alaista, ovatko — kuten muuan merimies minulle vakuutti kaikki avioliitot jotka solmitaan merellä onnellisia.
Eräs avosydäminen amerikalainen antoi minun tietää, että minä, viaton pappi, asianymmärtävien, s.o. merimiesten mielestä olin todellinen syy eilispäivän myrskyyn, ja juuri sentähden että olin pappi. Hän oli edellisenä päivänä kuullut merimiesten sanovan: "Eipä ihmettä että ilma on niin tuimaa — onhan meillä pappi laivassa." Tämä on näetten puhetapa ja varsin yleinen taikausko merimiehissä. Epäilemättä on meidän pappien kiittäminen entistä virkaveljeämme Joonasta tästä pahansuovasta ja vihamielisestä katsantokannasta. Joonaan piti, kuten tietty — vaan ei tahtonut — olla parannuksensaarnaaja Ninivessä; hän pakeni Jehovaa ja läksi merille, ja meri nousi häntä vastaan, kunnes hän siihen syöstiin. (Lue Joonaan kirjan 1 luku.) Siitä kauheasta tapahtumasta on noin 2600 vuotta kulunut, ja yhä vieläkin täytyy pappien, saarnaajien ja profeetain kärsiä merimyrskyjä ja myrskyjä ja myrskyisiä meriä. Niin kauan elää muisto pappien synneistä. Niin katoamattoman vaikutuksen ne tekevät maailman ihmisiin. Niin vähän niitä unohdetaan maailmassa, jossa kaikki maa (kuninkaitten valtaistuimetkin) niin pian häviävät ja tyhjiin raukeavat.
Eikö totta, rakkaat virkaveljeni, tämä on vakava asia. Muutoin minua ei heitetty mereen, niinkuin ennen muinoin Joonas. Mutta minä en sitä pyytänytkään. Niinkuin sanottu, meri tällä kertaa tyyntyi, vaatimatta pappia uhriksi, seurasipa vielä erinomaisen ihana päivä. Merkillistä kyllä nyt ei sanottu: "Ilma on niin kaunista, koska meillä on pappi laivassa". Enkä jäljestäpäinkään lukenut missään sanomalehdessä "Elben" tehneen matkansa niin nopeasti, sentähden että pappi oli laivassa. Surullista, surullista! Myrskyt ja sateet tuomme mukanamme, mutta päiväpaiste tulee meidän ansiottamme. Tämä ei mitenkään ole — sen kaikki maailmantuntijat tietävät — ainoastaan kunniallisten merimiesten luuloa, vaan samaa luulee myöskin moni ymmärtäväinen ja hienosti sivistynyt henkilö, joka kuuluu mannermaan ylhäisiin seurapiireihin. — Mitä meidän, rakkaat virkaveljeni siihen tulee tehdä? Älkäämme taivaan tähden tehkö mitään siihen! Älkäämme ainakaan väkivallalla ruvetko todistamaan tätä luuloa vääräksi, sillä silloin pian sanottaisiin, että papit eivät kelpaa yhtään mihinkään, kun nyt voimme edes herättää myrskyä, joka usein on sangen terveellistä tämän maailman liikkumattomalle vedelle. Älkäämme siis tehkö mitään sen vastustamiseksi, vaan näyttäytykäämme vain maailmalle ihmisinä ja kristittyinä, kristusihmisinä, iankaikkisuuden ihmisinä, s.o. jos me olemme sellaisia, ja samallaisina maalla ja merillä, myrskyissä ja päiväpaisteissa — niin pääsemme siten vähitellen vapaiksi entisistä synneistä.
3. Englanti näkyvissä.
Näihin mietteisiin vaipuneena en huomannut, että meri ympärillämme oli niin täynnä laivoja, suurempia ja pienempiä, ett'en milloinkaan missään ole moista nähnyt. Purjelaivat kyntivät valkoisten joutsenten näköisinä siintävää meren pintaa. Mutta voiton niistä veivät näöltään vähemmin viehättävät höyrylaivat, jotka kaikkia Euroopan kansakuntain lippuja kantaen suuntasivat kulkuaan idästä länteen ja lännestä itään. Me olimme, näet, aikoja sitten Englannin kanavassa, maailman enimmin käytetyssä merikulkuväylässä, ja minä ylpeilin siitä että meidän saksalainen "Elbe"-laivamme nopeammin kuin yksikään muu alus halkoili suolaisia laineita. Noin k:lo 10 tienoissa aamupuolella sanoin eräälle laivan upsierille; "Mikä mahdottoman suuri purje se on, joka nousee aalloista tuolla pohjassa, ja joka hetki hetkeltä kasvamistaan kasvaa?" — "Niinpä niin" — kuului vastaus — "se on todella mahdottoman suuri purje, sillä se on 400 jalkaa korkea ja sitä sanotaan tavallisesti Doverin liitukallioksi!" — Siis oli Englannin rannikko näkyvissä! Aivan oikein, kohta näkyikin Doverin linnoitus, joka mustana ja uhkaavana kohosi yli valkoisen kallion, kohta näkyi viheriöitä, hymyileviä kukkuloita laidunmaineen ja karjalaumoineen, kohta näkyi itse kaupunki satamineen ja purjepuumetsineen.
Tämä oli siis Englanti! Ranskan rannikko häämöitti synkkänä ja pimeänä etelässä, mutta anglosaksien, keltien ja normannien maa näyttäytyi iloisimmassa auringonvalossa. Tämä oli hyvä enne, ja se toteutui, sen tahdon nyt jo ilmaista, tällä kertaa loistavasti. Elokuu v. 1882 oli Saksassa sadeaika, jonka vertaista meidän maassamme ani harvoin nähdään, mutta samaan aikaan oli meillä iloksemme etelä-Englannissa melkein yhtämittaa mitä herttaisinta ilmaa. Tämä oli sitä otollisempaa kun muuten syystä puhutaan Englannin lyijyharmaasta taivaasta. Näytti siltä kuin pilvet silloin eivät olisi päässeet kanavan poikki. Jos tämä ei seurannutkaan siitä, että eräs saksalainen pappi vietti vapaa-aikaansa Englannissa, niin oli se kumminkin hänelle iloksi, ja hän kiitti joka päivä Jumalaansa siitä. Nyt kiitin aluksi liikutetuin sydämin siitä, että minun oli suotu mitä en rohkeimmissakaan nuoruuden unelmissa aavistanut, että näet saisin käydä tässäkin maassa, jossa on niin paljon huomiota, mieltymystä herättävää. Tuntikausin ihailin ihanata rannikkoa, jossa yhä astui näkyviin uusia ja äkkiarvaamattomia kauneuksia. Sinä hetkenä kangasti mielessäni tämän saarennon suurenmoinen historia, jota valtakuntaa ihmeellisesti suojelee meren hopeavyö ja äkkijyrkät lumivalkoiset kalliot paremmin kuin kaikki maailman insinöörit ja linnanrakentajat saattaisi sitä suojella. Kerroin lapsilleni uhkarohkeista skandinavialaisista viikingeistä, vanhoista angleista, sakseista ja normanneista, jotka muinaisina aikoina tuhoavilla sotaretkillään valloittivat maan. Mutta minä kerroin heille myöskin voimallisista vihollisista, jotka ovat yrittäneet valloittaa Englannin kykenemättä sitä tehdä, kerroin Hispanian "voittamattomasta armadasta," jonka Jumalan ilma hävitti, ja Napoleon I:sen suuresta laivastosta, jonka urhoollisen amiraali Nelsonin kanuunat löi pirstaleiksi j.n.e.
Oi, kuinka runollista, kuinka lumoavaa, kuinka vapaata on elämä merellä! Kuinka siellä riemuitsee jokainen verentilkka uhkeassa nuoruuden innossa! Erittäin viehättävä on semmitenkin tämä matka suoraan Englannin lumivalkoista kalliorannikkoa kohti. Ja vielä ihanampi kuin auringon valossa on rannikko arvatenkin kun se kuutamon salaperäisessä taikavalossa lumivalkeana kohoaa tumman meren helmasta. Mutta me olimme täysin tyytyväiset auringonkin valoon.
Kello 5 jälkeenpuolenpäivän näimme Portsmouth'in ylpeine linnoituksineen (joiden kaikki tulikidat tähtäävät Ranskaa kohti) ja Spithead'in sataman mahtavine sotalaivoineen. Mutta etelässä näimme melkein kivenheiton matkalla meistä lumoavan ihanan Wight-saaren rohkeine kallioineen, etelämaisine kasvullisuuksineen, karjalaumoineen, jotka vetivät vertoja schweitsiläisille, ihmeellisen kauniine puineen. Tuo sievä amfiteaterin muotoon rakennettu kaupunki on Cowes-saaren pääsatama, ja uhkea linna tuolla puolen kaupunkia on Osborne, kuningatar Viktoorian mielipaikka. Nytkin hän siellä asuu ja silmäilee epäilemättä tänä hetkenä merta. Ei sentähden että me tulemme "Elbe"-laivassa, vaan sentähden että nuoret rikkaat englantilaiset juuri tänään iltapäivänä hänen ja meidän nähden toimittavat kilpapurjehdusta, kuningattarelle suureksi kunniaksi ja meille vielä suuremmaksi huviksi. Unohtumaton näky oli nähdä soleat veneet, purjepuut täpötäynnä lumivalkeita purjeita nuolen nopeudella ilta-auringon hohtavassa valossa kiitävän ohi vihannan saaren. Meren rannalta ja lipuilla koristetuista, liikkumattomista höyrylaivoista katselee lukematon ihmispaljous suuressa mielenjännityksessä iloista kilpailua, ja korkeilla riemuhuudoilla ja liehuvilla nenäliinoilla tervehditään jokaista saavutettua voittoa.
Mutta nyt oli meidän heittäminen rakkaan "Elbe"-laivamme hyvästi. Vähäpätöisen pieni höyrylaiva, joka jo Doverin kohdalla annetulla merkillä oli käsketty tänne, laski meidän laivamme rautaiseen laitaan. Lyhyt, sydämellinen hyvästiheitto vaan, ja me olimme pelkkien englantilaisten joukossa englantilaisella alueella, sillä pienoinen höyrylaiva oli englantilaisen seuran oma. Ystävälliset tullivirkamiehet tarkastivat meidän matkakapineemme, tai oikeammin sanoen he olivat tulleet sitä tekemään, ja näyttivätkin haluavan tutustua kapineisiimme. Mutta he uskoivat minun saksalaisia kasvojani ja klassillista englanninkieltäni. En tosin vielä ollut tullut tietäneeksi mitkä englantilaiset sanat merkitsevät "tullinalainen" ja "matkalaukku". Mutta kun minä rohkeasti ja ujostelematta sanoin: "Nothing Zollpflichtiges is in the coffers",[3] osoittivat he hymyilyllä ymmärtäneensä mitä tarkoitin. Right! Right! (oikein, oikein!) arvelivat nuo kunnon miehet, ja meidän laukkumme jäivät avaamatta. Ensimmäiset kielentaitoni kokeet olivat siis päättyneet onnellisesti, joka tuotti minulle hyvät tulevaisuuden toiveet.
"Elbe" jatkoi kulkuansa melkein rautatiejunan nopeudella länteenpäin. Meidän matkamme oli pohjaa kohti, Southamptoniin, ja me olimme mielissämme siitä että kuljettiin hitaammin — sileä merenlahti, joka metsäisine kukkuloineen ja soreine huviloineen nyt aukeni silmäimme eteen, näytti huutavan sivukulkeville: "Pysähtykää, pysähtykää, älkää kiiruhtako!" Mutta noin kello 7 tienoissa laskimme kuitenkin rantaan sotalaivojen ja kauppa-alusten keskellä. Pian olimme ravintolassa, joka tarjosi sellaista mukavuutta ja hupaista ylellisyyttä, jota tapaa ainoastaan Englannissa. Huoneet, käytävät, etehiset olivat pehmeiden mattojen peittämät — makuuhuoneissa tavattiin mitä paraimmat kylpylaitokset ja kaikki mikä suinkin mukavuuteen ja virkistykseen kuuluu — ja kaiken tämän lisäksi tapasimme iloksemme pöydällä vielä suuren Raamatun. Ja seinällä tervehti meitä väripainoksella tehty raamatunlause kauniissa puitteissa, "Mikä on ihminen, ettäs häntä muistat? eli ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?" Ps. 8. Oltiin kotona tuolla vieraassa maassa; oltiin metsien keskellä, vaikka kuulimmekin outoja ääniä joka haaralta. Jumalan sana on side, joka yhdistää kansat yhdeksi perheeksi.
SILMÄÄNPISTÄVÄT KANSALLISET OMITUISUUDET.
1. "En vaan Englantiin!"
"Lähden minne tahansa, mutta en vaan Englantiin!" tämä oli monen vuoden kuluessa ainainen vastaukseni, kun mikä usein tapahtui — kutsut tuli Englannista. Ja minä olen kuitenkin muuten ihminen, joka varsin kernaasti matkustan; ja ne jotka pyysivät minua Lontoossa käymään olivat ja ovat minun likeisiä ystäviäni, ja minä tiesin että heidän talonsa oli tarjoava minulle mitä hauskimpaa kotia. Siitä asia ei rippunut. Mutta minulla oli voittamaton ennakkoluulo Englantia vastaan, sekä Englannin maata että kansaa vastaan. Suotakoon minun tässä suoraan ilmaista ja kertoa mitä minulla sydämessäni oli Englantia vastaan. Tätä en sano sentähden että muka minun yksityiset mielipiteeni mitään merkitsisivät; mutta en luule erehtyväni, kun uskon, että lukemattomilla muilla saksalaisilla on samat epäilykset, samat ajatukset kuin minullakin. Mutta näiden lehtien tarkoitus on, sen tahdon heti mainita, saattaa rakkaita maanmiehiäni joukottain lähtemään poikki kanavan perinpohjin tutustuaksensa kansaan ja maahan. Sillä mitä minuun tulee, niin minun täytyy tunnustaa, että olen "perinpohjin kääntynyt". Kuten usein ennenkin elämässäni tuli minun, lyhytnäköisen ihmislapsen, oppia ett'en tiennyt mikä minulle oli hyödyllistä ja terveellistä. Kuten usein muutenkin elämässäni täytyi minun kiitollisuuden kyyneliä vuodattaen tunnustaa: "Herra Jumalani, minä kiitän sinua, että vastahakoisuudestani huolimatta olet tehnyt minulle, minkä tehnyt olet." Niin oli minun usein ennen käynyt, ja niin täytyy minun sanoa Englannin matkastanikin. Noudatin vihdoin englantilaisten veljieni usein uudistettuja ystävällisiä kutsumuksia, koska pidin vääränä olla lähtemättä seposelälleen avatusta ovesta vieraasen kansaan ja maahan. Pidin velvollisuutenani tällä tavoin laajentaa henkistä näköpiiriäni ja tehdä jotain kehityksekseni. Mutta ajattelin, että Lontoosta, sen meluavasta hälinästä ja huminasta, palajaisin kotiin uupuneena, tylsänä, vieläpä rusennettuna ja ärtyneenä. Ja nyt onkin käynyt ihan päinvastoin. Viiden viikon olo Alppien ylängöllä ei olisi saattanut enemmän virkistää väsynyttä ruumistani kuin viiden viikon oleskeleminen etelä-Englannissa. Mutta mitä henkisen näköpiirini laajentamiseen ja ajatusmaailmani suurentamiseen tulee, niin en milloinkaan ole matkaa tehnyt, joka läheskään olisi tuottanut minulle samaa hyötyä. Rückert sanoo jossakin:
Kun uuden kielen opit, henki vangittu
Vapautuu povessasi, mykäks' tuomittu,
Se toimens' alkaa omast' elinvoimastansa
Ja näköalat avaa uudet kokonansa.
Mitä suuri runoilija tässä aivan oikein sanoo jokaisesta uudesta kielestä, se pitää paikkansa vielä enemmän jokaisen uuden kansan suhteen, jota rakkaudella ja luottamuksella koetellaan oppia tuntemaan. Mutta se pitää paikkansa semmitenkin mitä Englannin kansaan tulee, niinkuin kohta saamme nähdä.
"Mutta sanokaa, mitä teillä oikeastaan oli Englantia vastaan?" — kuulen kysyttävän. No niin, juuret vastenmielisyyteeni ovat, niinkuin ajatustemme kaikki muutkin juuret, lapsuuden ajasta etsittävät. Kun olin noin 13 vuoden vanha, matkustin enoni kanssa Rein-virralla. Tapasimme ravintoloissa, höyrylaivoissa, vuorilla ja linnoissa suuret joukot englantilaisia. Useimmat heistä käyttäytyivät niin pöyhkeästi, niinkuin me muut emme olisi olleetkaan ihmisiä, ja esiintyivät kaikkialla niin kopeasti, niinkuin he olisivat itselleen vuokranneet tai ostaneet kaikki Reinin maakuntamme ihanuudet. Mutta enoni, kun tuskissani kerroin tämän havaintoni, sanoi halveksivasti: "sellaisia ovat nämä kylmäsydämiset, kalaveriset ihmiset joka paikassa, — härkämäisiä, niin että pois laidalta; minä en milloinkaan lähde majailemaan ravintolaan, jossa on englantilaisia".[4] Tämä painui syvästi nuoreen sydämeeni, sillä enoni oli minun silmissäni maailmantuntija, johon tuli luottaa. Mieltäni katkeroitti se, että nämä muukalaiset käyttäytyivät meidän alueellamme, niinkuin he olisivat olleet sen haltiat, ynnä se että heitä useinkin niin kohdeltiin, koska heillä aina oli kultarahat käsissä.
Myöhemmiltä matkoiltani opin tosin tuntemaan useita erittäin herttaisia englantilaisia; mutta ylimalkaan vakaantui kumminkin ensimmäinen mielipiteeni, semmitenkin kun se jo oli käynyt ennakkoluuloksi. Ylipään näkyivät kuitenkin kaikki Albionin pojat kaikkialla olevan samankaltaiset, tapasi heidät sitten Grindelwaldin jäätiköillä, Parisin bulevardeilla tai Wienin Praterilla, Kölnin tuomiokirkossa tai briilin terassilla Dresdenissä. Sekään seikka, että lukuisat englantilaiset, jotka asuvat keskuudessamme täällä Bremenissä, ovat käyneet sydämelleni rakkaiksi, ei voinut ajatustani järkähyttää. Pidin sitä onnellisena sattumana, ja muuten olivat nämä melkein kaikki herttaisia kristittyjä, niin ett'ei siis heistä voitu mitään päättää kansasta kokonaisuudessaan.
Vanhemmaksi tultuani kuulin myöskin paljon puhuttavan englantilaisten politiikista. Sitä ei liioin kehuttu, vaan moitittiin melkein kaikkialla mitä halvimmaksi ja itsekkäisimmäksi kauppiaspolitiikiksi kaikkia ihanteita vailla. Se häpäisevä sota, jonka kautta "kristityt" englantilaiset pakanallisille kiinalaisille tyrkyttivät ihmissyöpää, kansojatuhoavaa opiumia, täytti sydämeni oikeutetulla, pyhällä kauhulla. Kuin hinduit ryhtyivät kapinaan englantilaisia hallitsioitansa vastaan, harrastin niinikään kiihkeästi pakanoiden asiaa näitä kristittyjä vastaan. Minun silmissäni oli pelkkää ulkokullaisuutta, kun luin, että englantilaiset suurella innolla ja suurilla kustannuksilla tahtoivat saattaa evankeliumia samalle kansalle, jota he hallitustavallaan niin julmasti kohtelivat. En vielä tänäkään päivänä suuresti ihaile englantilaisten politiikkia, mutta ennen en tullut ajatelleeksi, että työskenteliät lähetystoimen alalla ja politiikin määräjät ovat eri henkilöjä; en tullut ajatelleeksi, että, jos kaikkien kansojen ulkomaan politiikkia punnitaan Jumalan sanan tai vaikkapa omantunnon vaa'alla, ei yhdenkään kansan politiikki kestäisi. Haijinfilosofia (itseäni olen likinnä) on ylimalkaan valtiomiesten politiikin määrääjänä, kuulukoot mihinkä kansaan tahansa.
Mitä edelleen kuulin ja luin englantilaisten kirkollisesta ja kristillisestä elämästä, oli myöskin minulle ainoastaan osaksi mieleen. Tosin herätti minussa johonkin määrin kunnioitusta heidän pyhänpäivänviettonsa; mutta puritaanilainen yksipuolisuus tuntui siinä taas loukkaavalta. Suuremmoinen lähetystoimi ja alttiiksiantaumus ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan hyväksi teki minuun yleensä valtaavan vaikutuksen. Mutta tämäkin ihailu väheni suuressa määrin, kun näin, kuinka yksipuolisesti ja moittivasti englantilaiset kristityt tuomitsevat meidän mannermaalaisten ja semmitenkin meidän saksalaisten kirkollisia olojamme. Aivan moni puhuu niistä, niinkuin vallitsisi täällä pakanallisuus, jota huonosti voidaan peittää, ja niinkuin muka oikea evankeliumin saarna vasta täällä oli alotettava, ja tietysti englantilaisten toimesta. Törkeällä ja loukkaavalla tavalla vähääkään ymmärtämättä saksalaista luonnetta ja sen omituisuutta ovatkin muutamat englantilaiset kristityt siellä täällä Saksassa yrittäneet kääntää näitä "pakanoita". Koska meillä ei ole tuota ankaraa pyhäpäivänviettoa, koska vapaampi tuuli puhaltaa meidän yliopistoissamme, koska sentähden monikin kirkkomme papeista on uskottomuuden miehiä; — koska lukemattoman monet saksalaiset rohkeasti ja ivallisesti herjaavat ja pilkkaavat kaikkea mikä on kirkollista ja kristillistä (jota englantilaiset eivät niin helposti tee); — koska saksalaiset sanomalehdet yleensä ovat enemmän kirkollisvihollisia kuin englantilaiset; — koska ennen kaikkea kristillisyys Saksanmaassa ei kanna samaa pukua ja asua kuin tuolla puolen kanavan, — niin nuo hyväntahtoiset mutta yksinkertaiset ihmiset eivät saata huomata sitä alkuperäistä, ytimekästä hengellistä elämää, joka kaikesta yllä sanotusta huolimatta on meidän saksankansamme ilon syynä. Uskonnollisesta elämästä Englannissa olin tosin lukenut paljon ylistystä, ja kadehdittavalta näyttikin minusta siellä vallitseva yleinen kirkollisuus. Mutta jäykkiin muotoihin kangistunut valtiokirkko tuntui minusta liian lain-alaiselta, ja lukemattomien independenttien teot ja toimet muistuttivat minusta liiaksi koneistoa ja tehdasta.
Tämä kaikki painoi raskaasti mieltäni. Edelleen oli minut huolestuttanut kertomukset seuraelämän jäykistä tavoista ja muodoista kanavan toisella puolen. Vaan kun nauttii vapaa-aikaa, niin on ensimmäinen virkistyksen ehto, että voi liikkua hiukan vapaasti. Mutta minulle oli julistettu: "Ken ei käytä meistä ja kahvelia ihan sillä tavoin kuin herrat englantilaiset pitävät sopivana, häntä pidetään auttamattomasti raakana muukalaisena, olkoon hänellä muuten vaikka kaikki ylienkelin tavat", ja sen lisäksi: "Aina kun sikarin poltat, täytyy sinun pahantekijän tavoin paeta kellarikerrokseen tai romuhuoneen viho viimeiseen sopukkaan; jos taas juot lasin olutta tai viiniä, niin ole varma siitä, että joku kiihkeä raittiusmies tai absolutisti jo katselee sinua argussilmin ja farisealaisesti päätään pudistaen tekee ristinmerkin sinun tähtesi." — Mutta erityisenä esteenä oli mielestäni puuttuva kielentaitoni. Mitä ei tunne, sitä ei voi rakastaa. Minä en rakastanut englanninkieltä (en voi nytkään sanoa, että se minusta on kaunista). Minusta tuntui tarpeettomalta oppia sitä kieltä, joka oikeastaan on kauhea sekasotko kaikenkaltaisista kielistä. Ääntäminen ainoastaan oli minusta siinä omituista, mutta sanavarasto on lainattu melkein kaikista muista kielistä. Mutta englannin kielen omituista ääntämistä kaikkine nenä- ja kurkkuäänineen en voinut kärsiä. Pilkkakirves Heikki Heine sanoo siitä: "Ota muutamia sanoja suuhusi, kääntele niitä siinä pari kertaa pitkin ja poikki, sylkäse ne sitten suustasi — se se on englannin kieltä." Tämä kuuluu häijylle, ja häijysti sanottu se onkin; mutta rahtunen sievää siinä sittenkin on. Tätä rahtusta käytin kauan tietämättömyyteni vanhurskauttamiseksi ja pyhittämiseksi. Mutta kuka voi oppia tuntemaan jotakin kansaa ja maata kieltä taitamatta? Mitä minun siis tuli tehdä? Minun täytyi vanhoilla päivilläni vielä kerran alkaa aakkosista englannin kieltä oppiakseni. Tämä oli vaikea tehtävä. Mutta kun siihen voin käyttää varsin vähän aikaa, kun lisäksi en ensinkään voi omistaa itselleni "kielimiehen" nimeä, niin edistyin, opettajani erinomaisesta taidosta ja kärsivällisyydestä huolimatta, tuiki vähän. Kuten pelonalainen sotilas läksin taisteluun. Tieto ett'ei mitään ymmärrä tai ainoastaan puoleksi ymmärtää mitä sanotaan, että joka paikassa tulee ymmärretyksi ainoastaan puoleksi tai kokonaan väärinymmärretyksi, vaikuttaa sen että tuntee itsensä voimattomaksi, nöyryytetyksi ja epävarmaksi, ja käypipä pian sellaisissa oloissa luulevaksi ja ärtyneeksi. Pääsee pian tyhmien kirjoihin muitten, vieläpä omissakin silmissään, kun ei taida puhua eikä kuulla. Mutta kukapa — paitsi mahdollisesti se, joka todella on viisas — tahtoo pitää itseään tuhmana? Kuvittelin siis mielessäni itseäni kaikkialla syrjäytetyksi, ihmisten säälin- vieläpä naurunkin-alaiseksi, ja tuskallinen huoli ja kalvava kaiho täytti tätä ajatellessani mieleni. — Kaikkien muiden onnettomuuksien lisäksi tuli vielä yksi. Ensimmäinen englanninkielinen kirja minkä luin, ja vieläpä vähää ennen lähtöäni, herätti eloon kaiken vanhan ja uuden vihani, kaiken vanhan ja uuden vastenmielisyyteni Englantia vastaan. Kirja oli nimeltään "German Home Life" (Perhe-elämä Saksassa). Kirjan tekijä on muuan "ylhäinen" ja nerokas englannitar. Hän on, kuten itse sanoo, seitsemän vuotta elänyt Saksassa, ja olisi siis voinut jotain nähdä ja oppia. Mutta kirjallansa tekijä todistaa, että hienosti sivistynyt englannitar voi seitsemän vuotta elää toisen kansan keskuudessa tajuamatta sen luonnetta ja omituisuutta sen vertaa, kuin sivistymätön saksalainen ymmärtäisi englannin kansaa elettyänsä seitsemän kuukautta Kentissä tai Wales'issa. Puheena oleva naiskirjailija todistaa kirjallansa, että hänessä, niin nerokas ja terävä kun onkin, on eräs vika, joka valitettavasti löytyy lukemattomissa hänen kansalaisissaan. Englantilaisilta puuttuu yleensä nuorteutta, kykyä rakkaudella tutustumaan toisen kansan omituisuuksiin. Ja tämä puute on yhteydessä puuttuvan nöyryyden ja liiallisen itseensä tyytymisen kanssa. Useimpiin englantilaisiin näyttää syvästi juurtuneen vakuutus, että Englanti on kaiken mitta, että kaikkea siis täytyy mitata englantilaisella mitalla, että kaikki mikä englantilaista on, laatuansa on parasta ja etevintä, niin ett'ei mitään kiistaa siitä tai mitään vertailua saata kysymykseenkään tulla. Seuraus tästä yksipuolisuudesta on, että he vallan hyvin pystyvät tajuamaan toisen kansan vikoja ja puutteita, mutta eivät ensinkään sen hyviä puolia. Tästä katsantotavasta saapi myöskin englantilaisten "taipumaton itsepäisyys" selityksensä, ja siinäpä juuri on yksi pää-syistä siihen vastenmieliseen vaikutukseen, jonka he tekevät muihin. "German Home Life"-nimiseen kirjaan palataksemme, sävyisimmätkin saksalaiset (joihin minä valitettavasti en voi itseäni lukea!) tuntisivat verensä kiehuvan, kun esim. lukevat, että sukanneulos ja hapankaali estävät Saksan naista kaikista aatteellisista pyrinnöistä — että melkein kaikki miehet juoksentelevat kirjavissa virkapuvuissaan ja viettävät paraan osan päiväänsä ravintoloissa — että sopusoinnun ja kauneuden aisti saksalaisissa kodeissa loistaa ainoastaan poissaolollaan — mutta jo riittää ja hyvinkin riittää! Ja sellaista kirjaa ostetaan Englannissa kilvan ja se vahvistaa noitten jalojen saarelaisten luuloa, että he ovat ihmisistä parhaat. Vaan minä tunsin tätä kirjaa lukiessani pakanallisen halun kastaa kynäni sappeen, jos joskus jotain Englannista kirjoittaisin. Ja nyt täytän kumminkin rauhallista mustetta, sillä olen:
2. Hauskasti pettynyt odotuksissani.
Vastenmielisyyteni Englantia kohtaan on nyt kokonaan hävinnyt; mitäpä sanonkaan: "nyt" — Tuskin olin ollut kahdeksan päivää Englannissa, kun koko sotaisen sotainen intoni oli mennyt menojaan. Sillä suurta kunnioitusta herätti minussa tämä vapaa ja voimakas kansa, ja — minun sydämeni veti minut näiden ihmisten puoleen, jotka liikkuivat ympärilläni, ja olo heidän keskuudessansa tuntui hauskalle, turvalliselle ja tutulle. Voisihan olla mahdollista, että minua liian hyvästi kohdeltiin, että sen kautta olen ikäänkuin lahjottu. Englannin muuten niin pahassa huudossa oleva taivas hymyili meitä vastaan melkein koko viisiviikkoisena sielläolo-aikanamme. Ne olosuhteet, joissa elin, olivat vielä niin mieluisat ja vapaat kuin suinkin mahdollista. Ne monet saksalaiset ja harvat englantilaiset, joiden kanssa minä likemmin tutustuin, olivat erinomaisen miellyttäviä ihmisiä. Minulle onkin kerrottu, että etelä-Englannissa, jonka minä ainoastaan olen oppinut tuntemaan, asuu herttaisimmat, älykkäimmät ja kunnollisimmat kaikeista britteistä. Olkoon niin; minä puhun siis ainoastaan etelä-Englannista, ja puhun ylipäätään vaatimattomasti ainoastaan siitä minkä vaikutuksen sikäläiset olot minuun ovat tehneet. Mutta minulla oli onneksi käytettävinäni, paitsi kahta hyvää silmääni, luotettavia ja kokeneita oppaita ja kielenkääntäjiä, jotka hyväntahtoisesti minulle soivat arvokasta apuansa, milloin vaan mieleni teki. Nämä ynnä muut ovat täydentäneet, kartuttaneet ja vahvistaneet huomioni, ja hyviä kirjoja Englannin oloista olen käyttänyt laajentaakseni näin hankittua tietomäärääni.
"Mutta jokohan teistä todellakin on tullut oikea englantilainen, joka näkee kaikki ruusuhohteessa?" kuulen sanottavan ja kysyttävän. Vastaukseni on: ei mitenkään! Minun Saksanmaani ei milloinkaan ole ollut minulle rakkaampi kuin nyt. Huomasin myöskin että moni ennakkoluuloistani ei suinkaan ollut perätön, mutta että toiset sitä vastoin olivat aivan perättömät. Sellaisia ihmisiä esim., jotka nauroivat minua tai kärsimättöminä kääntyivät minuun selin hirveitten kielivirheitten tähden, en ensinkään tavannut. Sekä keskellä jättiläiskaupungin Lontoon hälinää, että Richmond'in ja Windsor'in rauhallisilla kukkuloilla, — sekä lumoavan ihanassa Wight saaressa, että runottarien vanhassa kaupungissa Oxfordissa, sekä suurissa merikaupungeissa ja kylpypaikoissa, Southampton'issa, Portsmouth'issa, Brighton'issa ja Eastbournessa, että niissä somissa ja hiljaisissa kylissä, jotka näimme satunnaisen kotimme Bromleyn läheisyydessä, — aina ja kaikkialla kohdeltiin minua herttaisen ystävällisesti, ja nähtävästi juuri sentähden että olin muukalainen. Tosin Englannissa ei tapaa sitä puheliasta kohteliaisuutta, joka on Parisin ja Dresdenin asukkaille omituinen. Englantilainen on varsin niukka sanoistaan, vaikka nämä itsestään jo ovat kylläkin lyhyet; mutta aina annettiin monta selvää sanaa, käytännöllistä viittausta ja sydämellistä silmäystä, kun kulloinkin tarvitsi. Rautatie- ja poliisivirkamiehet olivat minusta ihka ihmeteltävät liikuttavan, väsymättömän palvelemishalunsa kautta; — mutta eteenpäin kiiruhtavat cityn herratkin osoittivat ylimalkaan kohtelussaan veljellisyyttä. "Punasen Bedecker'in" [5] varoitusta, ett'ei pidä kysyä neuvoa muilta kuin poliisimiehiltä tai myymälänomistajilta en siis ensinkään noudattanut. Eikä minua kuitenkaan kertaakaan petetty eikä minulta mitään varastettu, ei maan päällä eikä alla. — Pitää siis tutustua englantilaisiin heidän omalla alueellaan, jolloin huomaa heidät herttaisiksi, joll'ei itse ole herttaisuuden vastakohta. Muista heikkouksista ja pahoista tavoista, joita ennen olemme maininneet, on sitä vastoin vaikeampi heitä vapauttaa. Mutta jos näitä vikoja tarkastaa heidän valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojensa vaikuttamina, niin ne näyttäytyvät aivan toisessa valossa. Mikä kaukaa katsottuna näyttää pelkältä hulluudelta ja ulkokultaisuudelta, näyttäytyy likeltä katsottaessa todellisten hyvien puolien luonnolliseksi varjoksi, niinkuin sanotaankin, että joka hyveellä on seuraajana vikansa, sen muka varjo (vika, Jumalan kiitos, kumminkin koskee ainoastaan elämää maan päällä, vaan ei taivasta). Tässä tarkoituksessa tahdon niin suurella oikeudella ja hengellisellä vapaudella, kuin syntiselle Aatamin lapselle on mahdollista, hieman valaista elämän eri aloja. Elämän Lontoon kaduilla, englantilaisten pyhäpäivänvieton, kaikenkaltaiset kirkolliset kokoukset, pelastusarmeija, raittius- ja kohtuullisuuspyrinnöt, paheiden pesät Lontoossa ja pelastavat kädet tässä Sodomassa j.n.e. j.n.e. tahdomme esittää silmiemme eteen; lopuksi mielimme vakavasti tutkia mitä meillä saksalaisilla kristityillä täällä on opittavaa.
Mutta sitä ennen sallittakoon minun mainita pari sanaa englantilaisten huomattavimmista kansallisista omituisuuksista. Maanpiirin kansakunnat syyttävät heitä, kuten tiedämme, että he liiaksi tuntevat oman arvonsa, ovat ylenmäärin tyytyväiset omaan itseensä, rajattomasti ihailevat omia hyviä puoliaan. Tämä syytös ei saatakaan olla perätön, ja englannin kansan täytyy omaksi ja maailman hyväksi tehdä perinpohjaista parannusta tästä synnistä. Ystävällisinkin muukalainen, joka matkustaa Englannissa, on johonkin määrin yhtyvä tähän syytökseen. Mutta englantilaisella alueella on hän myöskin oppiva paljoa paremmin arvostelemaan tätä itsetuntoa. Lontoon pörssin ovella on luettavana ihana raamatunlause: "Maa on Herran ja kaikki mitä siinä on." Albert prinssi, kuningattaren puoliso, on itse valinnut tämän kirjoituksen, ja se on hänen uskonnolliselle aistillensa ja tunnollensa kunniaksi. Mutta muuan ranskalainen kirjevaihtaja, joka pörssin avausjuhlaksi oli tullut poikki kanavan, kirjoitti kovin närkästyneenä pariisilaiseen sanomalehteensä: "Niin uhkaylpeät ovat nämä englantilaiset, että he julkeavat kirjoittaa pörssin ovelle: 'Koko maa on Lordin.'" Tämä juttu kiersi tietysti hyvänä makupalana koko ranskalaisessa sanomalehdistössä, — mikä seikka loistavasti todistaa ranskalaisten pintapuolisuudesta ja raamatuntuntemista, Kuitenkin oli ranskalainen kaikessa tietämättömyydessään osoittanut suurempaa viisautta kuin hänellä todella oli. Hän lienee avausjuhlassa tullut huomanneeksi tuota lordien pöyhkeää itsetietoisuutta olevansa maailman hallitsijat. Ei näytä sattumukselta että aivan sama englantilainen sana "Lord" merkitsee 1) korkeinta olentoa, taivaan ja maan luojaa ja hallitsijaa ja 2) englantilaista ylimystä, englannin maailmanvallan kannattajaa ja edusmiestä. Niin hurskas kun hän onkin, on englantilaisen olennossa jotain, joka ilmaisee: "Maa on lordien; me olemme maailman kuninkaat: sen me olemme, emme sillä tavoin, kuin yksinkertainen saksalainen runoilija laulaa; 'ilon kautta'; sen me olemme penny'n, shilling'in ja pund'in kautta, joita meillä on lukemattomin määrin, — sen me olemme edelleen laivastomme kautta, kultuurimme, teollisuutemme ja yhteiskunnallisten laitostemme kautta. Me olemme maailman hallitsijat". — Ja kukapa tahtoisikaan kieltää, ett'ei näiden 30 miljoonan brittein vaikutus maanpiirillä ulkopuolella Euroopaa ole suurempi kuin kaikkien muiden kansakuntain yhteenlaskettuna. Missä on se paikka maailmassa, jossa heillä ei ole siirtokuntiaan ja linnoituksiaan? Äärettömän rikas ja hedelmällinen Intia on heidän valtikkansa alaisena, ja vielä suurempi Kiinan maa ei voi liikahtaa vastoin heidän tahtoansa. Sekä Hyvän Toivon niemellä että Afrikan kulta- ja orjarannikolla ovat he tehneet mustat ja ruskeat hirmuvaltiaat käskynsäalaisiksi, ja nyt laskevat he parast'aikaa raskaan kätensä pyramiidien maalle, maailman ikivanhaan vilja-aittaan. Herkuleen patsaiden juurelle ovat he istuttaneet kanuunansa ja vanha friisiläinen saari Helgoland aivan lähellä Saksan rannikkoa on heidän vallassaan. Malta ja Kypron saari on heidän linnoituksinaan, joiden kautta he hallitsevat Välimertä ja Austraalian saarilla tyyneessä valtameressä liehuu heidän lippunsa. Meret saarineen ovat englantilaisten hallussa, ja omassa ihanassa saaressaan istuvat he turvallisina niinkuin Abrahamin helmassa eivätkä ole vuosisatoihin nähneet vihollista maassansa. Heidän kätensä on mukana kaikkialla ja kaikessa, mikä tapahtuu vaan päällä, ja heidän rikkautensa on kasvanut äärettömän suureksi. Mikä maailman on, se on Englannin; siltä tuntuu, kun siinä maassa matkustaa. Kaikki on parasta laatua, linnat ja kirkot, puistot ja taidekokoelmat, kaikki kilvan kiittää maan rikkautta. Mutta rikkaus on valta, niin kauan kuin elämme tässä maailman aikakaudessa.[6]
Englantilaiset ylpeilevät suuresta vapaudestaan, ja mikä tärkeämpää on, — he ymmärtävät myöskin sitä käyttää. Jokainen joka tarkastaa englantilaisten elämää, on epäilemättä huomaama, miten tyvenesti, miten varmasti englantilaiset, sekä alhaiset että ylhäiset esiintyvät kaikkialla ja kaikissa elämän oloissa. Hämmentymättä hän kulkee tiensä, missä tahansa liikkuneekin; hän tietää aina mitä hänen on tehtävä, mitä tekemättä jätettävä. Me saksalaiset olemme varsin monella alalla tottuneet tylsentävään ja valitettavaan holhunalaisuuteen ja uskallamme tuskin itse tarttua rautatievaunun käsikahvaan: Englannissa jätetään tuhannessa tapauksessa yksityisten mielivaltaan asiat, jotka meillä "viran puolesta" annetulla julistuksella on ankarasti kielletty. Englannissa kaikki on luvallista paitse sitä mikä nimenomaan on kielletty, ja varsin vähän siellä onkin kielletty. Saamme alempana useampia syitä kummastella tässä suhteessa vallitsevaa ihmeellistä vapautta. Lakia kunnioittaa englantilainen vastustamattomana valtana. Hän ei pidä sitä vieraana ikeenä, vaan oikeutena ja järjestyksenä, jonka hän itse on määrännyt. Tästä seuraakin, että englantilaiset ovat peräti ystävällisellä kannalla hiljaisempien ja alhaisempien lain vartiain kanssa. Meillä on virkamiehissä alimmasta poliisipalvelijasta alkaen aina yläilmoihin asti jotenkin usein jonkun verran niin sanottua "Schnurrbärtige Feldwebelsmanier" (viiksiniekka vältvääpelin tapaa). Sen he lienevät oppineet sotaväessä palvellessaan tai virkavaltaisuuden koulussa. Mitä ikävimpiä yhteiskunnallisia onnettomuuksia onkin sentähden meillä se, että kansa yleiseen on ikäänkuin sotatilassa virkamiehiä ja lakia vastaan, ett'ei heretä arvostelemasta kaikkia hallituksen toimia; — tässä tulee muuten huomauttaa, että eräät saksalaiset jatkaisivat arvostelemisiaan, jos heitä hallitsisivat englantilaiset, tai vaikkapa vielä taivaan enkelitkin. Meidän kansalaisemme eivät luullakseni voisi sietää sitä vapautta, jota englantilaiset nauttivat. Heitä se ei näy haittaavan. Kristallipalatsin puistossa näin — silloin toimitettiin suuret ilotulitukset Cetewayon kunniaksi — kuusikymmentä tuhatta ihmistä koolla. Mutta vaikka siinä mustina virtoina tulvaili ihmistä pitkin ja poikki, ei missään näkynyt pienintäkään häiritsevää kohtausta. Parvittain kulki nuorisoa laulaen kristallipalatsin halki, toiset tanssivat palatsin terassilla tai sievällä nurmikolla, mutta ei mitään meluavaa ääntä kuulunut. Jokainen koki käyttäytyä gentleman'in (herrasmiehen) tavoin, ja kaikki oli niin rauhallista, että poliiseilla oli oikea juhlapäivä.
Mitä erittäin poliiseihin tulee, joita Lontoossa kohtaa joka askeleella, niin he herättivät suurinta ihailuani, olivatpa viedä sydämenikin. Niinkuin urhoolliset katteinit myrskystä ja hyrskyävistä aalloista välittämättä seisovat komentosillalla ja jakelevat käskyjään, niin seisoivat poliisitkin paikallaan katukulmissa tähtiä aaltoilevaa, hyörivää Lontoonelämää, keskellä ihmisten, hevosten ja vaunujen hurjaa hälinää. He hallitsivat kaikki järkähtämättömän rauhallisina, mutta ainoastaan viittauksilla, sanaakaan virkkamatta; herjaussanoja ei lainkaan kuulunut. Jos ajopelit jossain paikassa olivat särkeytyneet ja vaunuvirta joutui peljättävään häiriöön, niin he viittasivat vaan kädellään niin ja niin ja niin; kaikki odottivat kärsivällisesti arvelematta, ja siten päästiin pikemmiten taas liikkeelle. Sen ohessa liikeni poliiseilta aikaa vastaamaan kaikenkaltaisiin heille tehtyihin kysymyksiin, ja minäkin usein heitä kysymyksilläni vaivasin. Kohteliaimmalla tavalla seurasivat he huolestuneita naisia kadun toiselta puolelta toiselle ja kantoivat käsivarsillaan äidillisellä hellyydellä itkeviä lapsia poikki kadun.
Sanalla sanoen minusta tuntui kaikkialla Englannissa että ihmiset vähemmilläkin koulutiedoilla liikkuvat vapaammin, varmemmin ja itsenäisemmin kuin meillä. Näin kaikkialla kansakunnan, jonka povessa alkuperäistä luonnonvoimaa piilee runsaasti — näin kansakunnan, joka vielä suuressa määrin on verestä, käyttämätöntä voimaa. Ja tämä ei koske vähimmin ruumiillista puolta. Näkee tavattoman monta kaunista ja voimakasta ihmistä, eikä sitä sovikaan ihmetellä, kun tietää, minkä arvoisena englantilaiset pitävät järjellistä ruumiinhoitoa. Mitä ruoanvalmistukseen tulee, niin minä en tosin voinut siihen suostua; mutta itse asianomaiset näyttivät siitä voivan oivallisesti. Kaikissa tapauksissa voivat saksalaiset englantilaisista oppia, kuinka ruumiin terveyttä on hoitaminen. Kaikkialla kohtaa ratsumiehiä ja ratsastavia naisia, myöhempinä aikoina myöskin pikajalalla ajajia, mikä kulkuneuvo saattaa olla hyvinkin terveellinen, vaikka se näyttää hieman lapselliselta kun vanhat ihmiset sitä käyttävät. Virroilla, järvillä, merenlahdilla vilisee veneitä, joissa naisia ja miehiä istuu, mitkä soutelemassa, mitkä purjehtimassa. Kaikilla niityillä ja laitumilla nuoriso lyöpi leikkejään, vieläpä täysikasvaneita työntekijöitä, miehiä ja naisia, nähdään siellä täällä joukottain olevan kriket'isillä, kroket'isilla ja lawn-tennis'illä. Lukemattomat ovat taivasalla toimitettavat, voimiakysyvät ja jäntereitä vahvistavat harjoitukset ja leikit, ja väsymättömän innostuneet ovat niiden harjoittajat. Mitä kylpyyn tulee, niin on sanottu, että oikea englantilainen viettää neljänneksen elämäänsä vedessä; mutta kaikkialla nähdään myöskin englantilaisten hankkivan enemmän raitista ilmaa huoneisinsa, ja että he paljoa enemmän liikkuvat ulkona raittiissa ilmassa kuin saksalaiset käsityöläiset ja työmiehet. Ja seuraus tästä kaikesta onkin silminnähtävä. Jos meidän kouluissamme saarnattaisiin hiukkasen enemmän terveysoppia kaiken ylellisen sulamattoman viisauden sijaan, niin se suuresti hyödyttäisi lasten aivoja, sydämiä ja vatsoja. Jos meidän hallitusmiehemme päättäisivät määrätä joka kylälle ja liiatenkin joka kaupungille suuren niityn tai puilla istutetun maapalstan nuorisolle kisa- ja leikkitantereksi (niinkuin etelä-Englannissa on asian laita), niin se meno piakkoin tuottaisi suuren tulon.
Jos lyhykäisesti vielä kerromme yllä sanotun, niin emme ehdottomasti tahdo puolustaa englantilaisten paisunutta itsetuntoisuutta; mutta osaamme kumminkin paremmin arvostella sitä. Käsitämme paremmin, että englantilainen kaikkianne maailmaan ottaa mukaansa Englantinsa ja englantilaiset käsitteensä. Emme niin suuresti ihmettele että englantilainen, pystyttäköön telttansa arapialaiseen moskeean varjoon tai ajakoon peuroilla Grönlannin jäätiköillä — kulkekoon höyrylaivassa Rein-virralla tai toimittakoon venekulkuetta Niilivirralla tai astukoon Calcuttan katuja, — emme ihmettele, sanon minä, niin suuresti, että hän kaikkialla on sama englantilainen, jonkalaisena hänet kohtaamme Westminstersillalla Lontoossa. Olenta- ja toimintatapansa ottaa hän mukaansa kaikkianne. Hän ei mukaannu vieraitten kansojen tapoihin, vaan joka paikassa pistää englantilainen esiin. Hän käyttäytyy joka paikassa, niinkuin olisi Lontoossa; hän viettää pyhäänsä; hän pitää jumalanpalveluksensa; hän lukee, jos mahdollista "Times'insa" Saharan erämaassa samalla tapaa kuin hauskassa kodissaan Greenwich'issä tai Chishehurst'issa. Harvoin hän koettaa päästä niiden ihmisten perille, joiden parissa hän elää, ja mitä hän näkee hyväksi heistä kirjoittaa, on enimmästä päästä perätöntä. Vaikka häntä tavataan kaikkien maanpiirin kansojen seassa, oppii hän kuitenkin harvoin kunnolleen toisen kansan kielen. Hän vaatii, että ne jotka joutuvat tekemisiin hänen kanssansa, oppivat hänen kielensä, ja niin jääpi hän omasta syystään muukalaiseksi kaikkialla Englannin ulkopuolella. Tämä "Englanti, Englanti ennen kaikkea" menee niin pitkälle, että englantilaiset lähetyssaarnaajat usein kyllä tyrkyttävät käännetyille pakanoille englannin kieltänsä sekä kotimaansa jumalanpalvelusta kaikkine ulkonaisine menoineen, mikä minusta tuntuu todelliselta kavallukselta puheena olevaa kansaa vastaan. Mutta he näyttävät luulevan, että maailma paranee jos se englantilaistuu niin paljon kuin mahdollista.
Tässä tahdon vielä lisätä, että huomioni usein on kiintynyt siihen suureen yhtäläisyyteen, mikä on englantilaisten ja juutalaisten välillä. Suuret eroavaisuudet ja vastakohdat ovat myöskin lukuun otettavat, ja ne englantilaisten eduksi, joiden rehellisyyttä, uskollisuutta, mielenmalttia, järkähtämättömyyttä, totuuden rakkautta ja urhoollisuutta nykyajan juutalaisissa ei ole hitustakaan. Mieletöntä otaksumista on tosin, että muka englantilaiset olisi nuo kymmenen kadotettua Israelin sukukuntaa, eikä englantilaisten sivistykselle suinkaan ole kunniaksi, että tuhannet heidän "sivistyneissään" ottavat korviinsa tätä hulluutta.
Ajan hukkaa olisi ruveta todistamaan tätä otaksumista hulluudeksi. Tarvitsee vain sanoa: "Velikulta englantilainen, kielesi ilmaisee sinut ja osoittaa päivän selvästi, mistä olet saapunut kadehdittavaan saareesi." Kuitenkaan ei ole pelkkää sattumusta, että juuri englantilaiset ovat tulleet ajatelleeksi olevansa valitun kansan jälkeläisiä ja että, kuten muinoin "pelastus tuli juutalaisista," se nyt on tuleva englantilaisista. Englannin valitulla kansalla ja Israelin valitulla kansalla onkin useita yhtäläisyyksiä. Niinkuin Israelin kansa oli eroitettu naapureistaan meren ja erämaitten kautta ja eli itseksensä muista kansoista erillänsä, niin ovat englantilaisetkin vuosisatoja saarimaassaan eläneet erityistä muista eroavaista elämäänsä. Vaikka he tosin ulkonaisesti eivät ole olleet muista kansakunnista kaukana, niin ovat he kumminkin pysyneet niistä erillään ja kehittyneet aivan omituisesti. Suureksi osaksi tämän kautta on sekä englantilaisten että juutalaisten kansallisulkonäkö jyrkemmin muodostunut kuin minkään muun kansan. Tästä jyrkästä kansallisesta omituisuudesta huolimatta, joka on niin likeisessä yhteydessä heidän isänmaansa kanssa, tapaa kuitenkin sekä juutalaisia että englantilaisia kaikkialla maailmassa. Mutta ne pysyvät joka paikassa sinä mitä ovat, ja lapsikin tuntee heidät ensi silmäykseltä. Ja kaikkialla maailmassa kokevat he saada kaupan ja rahat käsiinsä. Ja siinä ne ovatkin onnistuneet; sillä nämä kaksi kansakuntaa ovat kieltämättä rikkaimmat maanpiirillä. — Juutalaiset ja englantilaiset ovat ylenmäärin vakuutetut omasta arvostaan. Sentähden rippuvat he kaikissa ilmanaloissa ja kaikissa oloissa erinomaisella sitkeydellä kiinni erityisessä omituisuudessaan, ajatustavassaan, elämäntavoissaan, jumalanpalveluksessaan ja liiatenkin pyhänpäivän vietossaan, jossa kristityt englantilaiset ovat milt'ei yhtä lainalaiset kuin lainalaiset juutalaiset. Epäilemättä on molempien kansakuntien sekä voima että heikkous mainituissa ominaisuuksissa. Rakkaissa saksalaisissa veljissäni on liiaksi juuri sitä, mitä englantilaisissa on liian vähän, ja päinvastoin.
Tahdon päättää tämän luvun pienellä eidyllillä. Ilolla ja kiitollisuudella muistan vielä päivällisiä, joilla olimme Greenwich'in puiston syrjässä eräässä englantilaisessa perheessä, jota täten sydämmellisesti tervehdän. Englantilainen isäntämme oli aikoinaan tuonut jalon puolisonsa Saksan sydämestä ja oli nähnyt sopivaksi toimittaa kosimisensa saksankielellä; hän oli siis oppinut saksaa, ennenkuin pyysi saksalaista neitoa vaimokseen. Muutamat lapsistakin ymmärsivät saksaa, ja kaikki ainakin lauloivat saksaa. Siten oli tämä herttainen perhe saksan ja englannin hengen sopusointuinen yhdistys, — valitettavasti erittäin harvinainen ilmiö. Tämän yhdistyksen siunausta koski siis, kuten helposti voi ymmärtää, pöytäpuheet, ja muun muassa lausuttiin, että paraat ihmiset mitä saattaa ajatella syntyisi, jos otettaisiin saksalainen nerollisuus ja englantilainen terve käytännöllinen ihmisjärki, suloinen saksalainen tyhjäntoimitus ja ponteva englantilainen toimellisuus, saksalainen itsekohtaisuus (subjektivismi) ja englantilainen vanhoillaan olevaisuus, englantilainen järjestämistaito ja saksalainen filosofiia, saksalainen haaveilu ja englantilainen selkeys, saksalainen taipuvaisuus ja englantilainen itsepäisyys — ja nämä ainekset pantaisiin suureen tislausastiaan, sekoitettaisiin kunnolleen ja tisleerattaisiin, ja jos sitten jokaiselle henkilölle molemmista kansakunnista annettaisiin osuutensa näin saadusta sekoituksesta.
Kun tätä ehdoitusta ei helposti käy toimeen paneminen, niin pitäisi ainakin Saksan nuorison ahkerasti tavan takaa matkustaa Englantiin oppiaksensa tuntemaan englantilaisten tapoja ja luonnetta. (Alempana puhun senlaisen matkan tarpeellisuudesta semmitenkin nuorille saksalaisille teoloogeille.) Samaten pitäisi niin monen kuin mahdollista noista pienistä omapäisistä gentlemanneista elää Saksassa, mutta todella myöskin elää saksalaisten parissa, oppia saksankieltä, saksan runoutta ja tiedettä, niinkuin saksalaiset Englannissa kovinkin usein englantilaistuvat. Nämä kaksi kansakuntaa ovat luodut toinen toistansa varten niinkuin mies ja vaimo. Oikein yhdistyneinä toisiinsa voisivat he helposti hallita maailman ja säätää maailmanrauhaa, mikä olisi heille itselleen ja maailmalle hyödyksi. Mutta jääkööt filosofiiat ja tulevaisuuden musiikit. Vihanta on elämän ihana puu, ja nyt tahdomme kääntyä täyteläiseen ihmiselämään, semmoisena se meidät kohtaa Englannissa.
3. Elämä Lontoon kaduilla.
Aamulla elokuun 5 p:nä 1882 uskalsin ensikerran yksinäni lähteä aaltoilevaan elämään Lontoon kaduilla. Maankuululla London Bridge'llä jätin rautatiejunan, joka oli tuonut minut ystävällisestä Bromleystä aina kaupungin keskustaan. Iloisin päiväpaiste vallitsi puolen penikulman päässä maailmankaupungista, mutta Lontoo itse oli kellahtavaan raskaasen sumuun peitetty, joka kaiken pimensi ja vaikeutti hengittämisen. Aaveentapaisina kohosivat suuret tehtaitten savupiiput sumusta; korkeampana niitä kaikkia tulipalo-muistopatsas[7] ja Tower'in mustat huiput ja yli kaikkien muiden pyhän Paavalin kupooli, joka näytti jättiläislaivalta tuossa sumumeressä. Aaveentapaisina ja äänettöminä kyntivät höyrylaivat Themseniä, jonka kuvatyyntä pintaa ei voinut sillalta nähdä pelkältä sumulta.
Lontoota ei voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Ken on nähnyt esim. Pariisin, huomaa siellä paljoa useampia suurensuuria rakennuksia, jotka suurenmoisella kauneudellaan tekevät valtaavan vaikutuksen, ja sitä paitsi näyttää kaikki paljoa ystävällisemmältä, iloisemmalta, hymyilevämmältä. Taivas on iloisempi, kaikkien esineiden värit ovat iloisemmat, säveleet, jotka soivat ympärilläsi ovat iloisemmat, ihmiset ovat iloisemmat. Lontoossa ovat kaikki rakennukset tuon ikuisen sumun vaikutuksesta mustanharmaat; ihmisetkin ovat toisennäköisiä, harvoin näkee nauravia tai leikkiä laskevia, vielä harvemmin kuulee laulua ja soitantoa. Kaikki ilmaisee työtä ja kiirettä, olemisen taistelua — se se onkin Lontoon kuva. (Niitä Lontoon osia, joissa joka toinen tai kolmas ihminen minkä kohtaa näyttää ilmeiseltä juopolta, en tässä vielä ota puheeksi.)
Mutta viehättävä on Lontoo enemmän kuin mikään muu miljoonakaupunki — kauhean viehättävä. Kauheata on, että neljä miljoonaa ihmistä asuu niin likettäin. "Neljä miljoonaa," se on väleen sanottu, mutta, koettele kerta ajatella sitä lukua. Lontoon mahdottoman suuruuden kumoamiseksi on sanottu: "Siinä englantilaisessa kaupungissa asuu enemmän skotlantilaisia kuin Edinburgissa, enemmän irlantilaisia kuin Dublinissa, enemmän juutalaisia kuin Palestiinassa, enemmän roomalaiskatolilaisia kuin Roomassa." Tämä on todella kumoavaa puhetta. Mutta mitä kaikkea siinä tapahtuukaan, missä niin paljon ihmisiä on yhteen sullottu. Lontoon poliisin viime vuosikertomus ilmoittaa että v. 1881 "joutui hevosten jalkoihin 3,567 ihmistä, joista 127 kuoliaaksi runneltiin ja 3,400 haavoittui; teille tietämättömille oli joutunut 15,251; jäljettömästi hävinnyt 177." Nämä ovat kuivia numeroita, mutta ken niitä ymmärtää lukea, löytää niissä surkean murhenäytelmän ja joutuu niiden kautta keskelle suuren Babylonin kuohuavaa tyrskyä. — Enemmän huolestuneessa ihmisessä nämä tiedot kyllä vaikuttaisivat sydämen tykytystä, niin että hän tarkoin miettisi ennenkuin rohkeaisi syöksyä niin vaaralliseen pyörteesen. Tämän kirjoittaja uskalsi kuitenkin viiden viikon kuluessa yhä antautua vaaraan joutua johonkuhun mainittujen onnettomien lukuun, mutta syynä siihen ei ollut se, että hän olisi vallan vapaa huolellisuudesta, vaan se että hänen halunsa perinpohjin oppia tuntemaan maailmaa on vielä huolellisuuttaan voimakkaampi.
Vaan tule, rakas lukija, pysähtykäämme hetkiseksi tähän korkean kaasulyhdyn juurelle pörssin edustalle ja lähtekäämme sitten verkalleen astumaan Viktooriankatua p:n Paavalin kirkon ohitse Westend'iin. Mutta aikaa, paljon aikaa täytyy meidän varastaa matkallemme ja tarkasti käyttää joka hetkistä. Ikävälle matka sinusta varmaankaan ei tunnu, tai sitten et ansaitse Lontoota nähdä.
Oletko milloinkaan missään maailmassa tällaista vilinää nähnyt? Kymmentuhansittain tulvailee ihmisiä etukaupungeista cityyn, useimmat ruumis eteenpäin kumarruksissa, kun kiire on kova käsissä. Entäs tämä hurja ajo kaikennäköisillä vaunuilla, joita vetää koirat, muulit, hevoset ja aasit. Niiden välitse kiitää kummitusten näköisinä huimat pikajalalla ajajat. Kaikilla on kiire, kova kiire. Kumminkin odottavat kaikki sanaakaan virkkaamatta kun liike äkkiä tukkeentuu. Lukemattomat hansom'it ja kab'it, omnibus'it ja ratavaunut kilpailevat höyrylaivojen ja maanalaisten ja maan päällä olevien rautateitten kanssa siirtämään ihmispaljoudet paikasta paikkaan. Tuossa on raudoitettuja korkeita, elefanttihevosten vetämiä, kuormavaunuja; ne ovat täpötäynnä kalaa tai ostronia, potaatteja tai lampaita. Mutta kukapa kaikkia voisi luetella? Kaikki mitä maa kaikissa eri ilmanaloissaan tuottaa näkyy virtailevan yhteen tänne Lontoosen ja kiertelevän sen katuja. Kun ensi kerran näkee tätä liikettä voi tuskin muuta ajatella mahdolliseksi, kuin että jotain tavatonta on tapahtunut tai on tekeillä, esim. tulipalo tai vallankumous. Mutta vähitellen tulee vakuutetuksi että tämä liike on varsin jokapäiväistä — paitsi jumalan kiitos pyhäpäivinä. Siunattu asia on että enemmin kuljetuilla kaduilla kivitys on vaihdettu asfalttihuopaan tai puuhun; muuten ei minkään ihmisen korvakalvot kestäisi siellä kuuluvaa jyryä. Näin ollen kuuleekin nyt Lontoon kaduilla aivan vähän kolinaa, vaan ainoastaan humua mikä elävästi muistuttaa meren pauhua, ja johon ihmeen pikaan tottuu. Ainakin näyttävät nuo oudonnäköiset herrat tuolla siihen täydelleen perehtyneen. He kulkevat keskellä hälinää jättiläissanomalehti avattuna kädessään ja etsivät tuoreimpaa uutista Egyptistä. Pienet sanomalehtipojat eivät turhaan tarjoa Times'iään, Standard'iaan, ja Daily-Nevs'iään joka haaralla, joka puolella. Penny'ä satelee poikien likaisiin käsiin, ja joka ostaja alkaa heti lukea. Tuolla ylhäällä omnibus'in katollakin kiusaavat herrat (joilla kaikilla on välttämätön sylinterihattu päässä) silmiään englannin sanomalehtien hienolla painoksella. Mutta ei ainoastaan sanomalehtiä myydä kaduilla; tuhannet ihmiset, usein hyvin arveluttavan näköiset olennot, jotka ovat likeisessä yhteydessä rikostentekijäin kanssa, toimittavat kauppaansa kaduilla. Tulitikkuja ja leikkikaluja, hedelmiä, kukkia, kuvia, kelvottomia romaaneja, kaikennäköistä tavaraa, ja kaikki satumaisen huokeasta hinnasta. Hävytön naimalehti, jossa sadottain "nuoria kauniita ja rikkaita ladyja" tarjoo kätensä ja sydämensä, annetaan sinulle aivan ilmaiseksi ja maksutta. Mutta saattakaamme tämä onneton vanha nainen poikki kadun. Oletko häntä huomannut? Jo kymmenen kertaa on hän ollut lähtemässä ja uskaltamassa yrittää päästä yli, vaan joka kerta on hän taasen peräytynyt. Vihdoinkin valitsee hän epätoivoissaan pahimman hetken, ja jäisi varmaankin hevosten jalkoihin, joll'et auta häntä. (Huolestuneet luonteet valitsevat viimein aina epäsuotuisimman hetken alkaaksensa "elämän taistelua," se on sielutieteellinen tosiasia, jonka voit huomata paitsi Lontoossa, kaikkialla maailmassa.) Mutta onneksemme on ihmisrakkaus vienyt meidät toiselle puolelle katua, sillä siellä tarjotaan meille 1/2 penny'stä Cetewayon "Afrikan suurimman kuninkaan" muotokuva. Vaaditun rahasumman suuruus ei meitä säikähytä. Tuo musta herra on meidän silmissämme paljoa enemmän syöttiläshärän kuin herrasmiehen näköinen. Parast'aikaa hän oleskelee Lontoossa ja on päässyt kuningattarenkin puheille, ja sentähden hän on päivän sankari, ja koko maailma ostaa hänen hirveän rumaa kuvaansa. Vaan ent. Keisarinnan Eugeni'en ei olisi pitänyt vihan vimmassa Cetewayolle "hänen poikansa murhaajalle", osoitetusta kunnioituksesta lähteä Englannista, jossa oli löytänyt turvapaikan. Hänen olisi helposti pitänyt huomata, että tuota mustaa tirannia Lontoossa enemmän pilkattiin kuin kunnioitettiin. Katsos lähimmässä katukulmassa seisoo vanha akka tarjoomassa irvikuvia. Siinä istuu Cetewayo kuvattuna. Hän on aamiaiseksi syönyt 7 naulaa lihaa ja valittaa, että tuo pikku murunen saattaa hänelle ruoansulatusvaivoja. Toinen kuva esittää häntä apinapalatsin edustalla eläintieteellisessä puutarhassa ja syvästi liikutettuna hän siinä sanoo: "Tässä kuitenkin olen oikein kotona."
Katsos noita kullalle ja hopealle hohtavia vaunuja! Ohjaksissa on mies, jolla on kankipalmikko niskassa ja hiukset jauhoissa, takaistuimella samaan tapaan laitettu palvelija, ihan niinkuin eläisimme Ludvig XIV:nen aikakaudella! ja tuossa ikämies, joka tuskin on ihmisen näköinen, — nälistynyt ja repaleilla verhottu; eläimen ahneudella hän syöksee omenankuoria katuloasta tavoittamaan ja hotkii ne halukkaasti suuhunsa.
Tuolta syrjäkadulta kuuluu julmaa soitantoa; ne ovat neekeriä, jotka siinä näyttävät temppujaan. Mutta jos heitä puhuttelet hyvällä saksankielellä, niin ne totta todenmukaisesti sinulle vastaavat: "Scheenster Härre, mer sein aus Dräsen." Tuolla torillapa vasta paljon on nähtävää. Toisella puolella on katusaarnaaja, joka ponnistaa kaikki voimansa äänensä koroittamiseksi, ja töin tuskin voit sittenkään kuulla hänen puhettansa. Mutta aina onnistuu hänen saada nuo vähä väliä toistetut sanat "taivas ja helvetti" lukuisten kuulijoittensa korviin. Toisella puolella nähdään intialaisen ilveilijän toimittavan selittämättömiä kujeitaan ja ilveitään. Keskellä toria äkseeräyttää oiva ryysyihin puettu lontoolainen hiiriä tai lintuja, vieläpä kilpikonniakin. Tuolla kulmassa p:n Paavalin kirkon takana puhaltaa slovaakki säkkipilliään, ja kaksitoista koiran pentua tanssii valssia hänen ympärillään. Tällä miehellä on suurin yleisö ja hän saapi palkinnokseen "uudestaan" huutoja ja penny'ä enemmänkin, sillä englantilaiset ovat hartaat eläinten ystävät ja Lontoossa tapaa majojakin joissa maksutta hellästi hoidetaan karanneita kissoja ja koiria.
Afrikan mustia ja ruskeita lapsia, — joukko kylmäkatseisia, ymmärtäväisiä, hiuspalmikolla koristettuja kiinalaisia, — ruskeita Englannin alamaisia Gangeen rannoilta, — uusiseelantilaisia kansallispuvussaan (jonka huomattavin omituisuus on melkein kaiken puvun puute) liikkuu tuossa aaltoilevassa ihmisjoukossa, mutta ei kukaan sitä huomaa, se kun on varsin jokapäiväistä. Mutta muukalainen jää hämmästyneenä alallensa seisomaan tässä ihmismeressä pitäen kiinni kelloaan ja kukkaroaan. Siinä on merimiestä kaikista naapuri-kansakunnista, siinä on hienoa herrasmiestä, jotka kantavat raittiusnauhaa napinreiässä; skotlantilaisia sotamiehiä, kookkaita ylänkömaalaisia eriskummallisessa, melkein itämaalaisessa puvussa ja polvet paljaina seisoo tuossa tarkastamassa kuvamyymälän ikkunassa viimeistä Egyptin sotatantereen karttaa; nuoria miehiä, jotka kantavat pelastusarmeijan univormua, lähestyy ja pyytävät heitä täniltana saapumaan kokoukseen Oxfordstreet'in varrella. Nuo punaposkiset pojat, pitkät siniset takit yllään, ovat erään suuren oppilaitoksen oppilaita; he käyvät vielä tänäpäivänä avopäin, sentähden että joku englannin kuningas neljävuosisataa sitten niin on säätänyt. — Nuo "naiset" taasen näyttävät koristelleen päähinensä kaiken maailman lintujen kirjavilla höyhenillä. Ja tuossa kulmassa seisoo muuan herra, joka kaikille ohikulkeville jakelee kirjasia, nimeltä: "Kiiruhda pelastamaan sielusi!" Täällä kantavat poliisit miestä sairasvaunuihin; hän on joutunut hevosten jalkoihin ja huutaa korkealla äänellään tuskissaan, mutta hän on ainoastaan yksi niitä monia tuhansia, jotka vuosittain joutuvat sen kohtalon alaisiksi. Säälimättä lainehtii elämänvirta yksityisten murrettujen olemusten yli, ikäänkuin ne olisi oljenkorsia vaan. Tuossa tempaa aalto erään syliinsä, syöksee hänet syvyyteen — hän uppoo, katoaa. Tuossa kaatuu ihminen nälkään nääntyneenä, täällä jää toinen hevoisten poljettavaksi; kukapa siitä huolii? Tuskan huudahdus — muutamat uteliaat katseet — he kannetaan vaunuihin — pois tieltä! kukapa tiennee ken se oli, kukapa tiennee kuinka heidän sitten on käypä? Mitä tässä yksityinen ihminen merkitsee? Niinkuin aalto nousee ja painun alas toisen suuremman jaloissa eikä enää voi tuntea sen sijaa — niin käy tässä maailmankaupungissakin tuhansien ihmisten, jotka kuitenkin kaikki ovat yhden äidin lapsia, ja Jesuksen Kristuksen verellä lunastetut. Ja jollei kristillisen rakkauden jälkiä siellä täällä olisi nähtävissä, niin olisivat olot vieläkin kurjemmat. Mutta oi kuinka vaikeaa nytkin on, tuota kihisevää vilinää tarkastaessa, uskoa Jumalan kaitselmusta, joka yksityisestä ihmisestä pitää huolta! Ei mikään muu paitsi se, että itse on kokenut tuota isällistä kaitselmusta, tässä voi pelastaa determinismiin, "sokean sallimuksen" uskoon, joutumasta.
Mutta me jatkamme matkaamme, katso tuota sokeaa ukkoa, joka lyöpi helähtävin kepin maahan ja siten kerjää sanaakaan virkkaamatta. Muuan nainen tarttuu hänen käteensä, taluttaa häntä rauhaiselle syrjäkadulle, antaa hänelle lahjan, ja lukee vielä lisäksi hänen kuullen lohdutuksen, sovituksen sanoja pienoisesta raamatustaan. Tuolla ryysyihin puetulla vaimolla on kolme pientä, milt'ei alastonta lasta sylissään, ja kangistunein silmin anoo hän armahdusta. Ja täytyisipä häntä armahtaakin, ell'ei hän olisi lainannut lapset ja ell'ei pyytäisi rahaa viinaa saadaksensa! — Mutta tässäpä naurettava — tai itkettävä kohtaus. Repaleiset poikanulikat juoksevat innolla, jota vaatisi jalompaa tarkoitusperä, omnibus'ien ja vaunujen keskelle, asettuvat päälleen, käsilleen, "pyörivät" j.n.e. vaikka he saavatkin sen parikymmentä kertaa turhaan tehdä, niin annetaan heille kumminkin 21 kerralla penny tai sixpence'inenkin. Sanalla sanoen kaikilla näet kummastuttavan vapauden, ja kuitenkin varsin vähän loukkaavaa.
Museoista, kokoelmista, historiallisista merkillisyyksistä, ajan hammasta kestävistä rakennuksista nyky- ja muinaisilta ajoilta en tässä tahdo puhua, vaikka maailman monessa suhteessa rikkain kaupunki tässäkin kohden osoitakse rikkaimmaksi Ystävä Bedecker kertoo niistä asioista kiitettävällä tarkkuudella, enkä minä kirjoita näitä riviä hänen kanssaan kilvoitellakseni. Mutta jos astelee katuja silmät auki tai joku perehtynyt lontoolainen oppaana, niin huomaa joka askeleelta mitä ei mikään matkustuskirja selitä ja mikä kumminkin on kaikkein omituisinta. Tässä esim. on Paternosterkatu (Isämeidänkatu), jonka varsilla tapaat ainoastaan kirjakaupan kirjakaupan vieressä. Mutta kussakin niissä on ainoastaan erityisiä kirjoja. Tuossa kirjakaupassa myydään ainoastaan kirjoja jotka todistavat, että Israelin kymmenen kadotettua sukukuntaa ovat tavattavissa Englannissa, että siis englantilaiset ovat suurin osa valittua kansaa. Ikkunoihin asetetut mahdottoman suuret sukupuut näyttävät tämän ohikulkevillekin. Tämäpä oivallista englantilaista hullutusta! Siinä kentiesi osaksi syy siihen raivoon, jolla englannin sanomalehdistö kävi sotaa kaikkea juutalaisten vastustamista vastaan. — Tarkastapa tuota vanhaa ravintolaa likellä sitä kappelia, missä suuri Wesley kerran saarnasi, ja jossa hänen luunsa vieläkin lepää. Sen ikivanhan ravintolan oven yläpuolella näet kiveen hakatun aimo miehen, joka iskee maahan härän, ja sen alla nämä sanat: "Krotonilainen Milo iski kädenlyönnillään härän, ja söi sen yhdeksi veroksi. Oi jumalat, mikä vatsa sillä miehellä liekään ollut!" Silminnähtävästi on tämän kuvan tarkoitus ohikulkevissa synnyttää halua ravintolassa näyttää mihin heidän vatsansa kelpaa. Mutta poiketaanpas mieluummin tänne, kas, tässä vanhassa salissa istuu vakavia pitkillä hollantilaisilla liitupiipuilla varustettuja miehiä, jotka vankkojen oluthaarikkojen takana pitävät puheharjoituksia, siinä hurskaassa toivossa että he kerran parlamentissa saavat taitoansa näyttää. — Tässä musiikkisalissa soittaa koko joukko "taideniekkoja". Ei kukaan ihminen näytä heidän soittoansa kuuntelevan, ja heillä on kuitenkin lukuisa kuulijakunta. Musiikki johdetaan näet täällä telefooneilla 5 englannin penikulman[8] päässä olevaan kristallipalatsiin, ja siellä voit yhden shillingin maksusta nauttia musiikkia, jota soitetaan Piccadilly'ssä. Jos seuraat mukana tänne egyptiläisen noidan luo, niin saatetaan sinut uskomaan, että "ihmeitä" vielä tänäpäivänä tapahtuu niin että ymmärtäväisenkin ymmärrys siinä joutuu ymmälle ja kaikki katsojat värisevät. Ihmiseltä leikataan päät ja asetetaan jälleen paikoilleen, niinkuin se olisi leikintekoa vaan, ja vaimo vainajasi hengen voit manata näkyviin ennustamaan tulevia kohtaloitasi.
Tämä suurenmoinen kauppayhtiö tarjoo sinulle ostettavaksi kaikki mitä ikinä maailmassa kasvaa tai valmistetaan. Sillä onkin myymälöitä ja konttooreja melkoinen joukko. Tässä osastossa voit esim. milloin mielesi tekee tulla naineeksi mieheksi, saatpa vielä, jos aiot pitää hienoja pitoja, vuokralle kenraalin tai kuuluisan taideniekan, tahi ilvehtijän tai pilkkakirveen; "maksaa illalta niin ja niin monta puntaa". Voitpahan myöskin täällä vuokrata kesytettyjä jalopeuroja, vaikka ne tosin viikolta maksavat noin 20 puntaa sterlingiä, ja siihen lisäksi jotain 10 kertaa niin monta lihanautaa. Ja tässä aivan vieressä pyydetään sinua kuulemaan hirveänkaunista kissain kaksinlaulua. Pääsymakso on vaan 1 penny, ja minä kadun vielä tänä päivänä, että minä sen pennyn säästin.
Varsin omituiset Englannissa ovat ilmoitus- ja kehumistavat. Jokainen joka etelä-Englannissa on matkustanut, on varmaan huomannut, että jo kymmenkuntain penikulmain päässä Lontoosta kaikki pysäyspaikat ovat täydelleen peitetyt mahdottoman suurilla ilmoitustauluilla. Ei ne juuri rakennuksia kaunista, vaan tekevätpä ne korean ja kirjavannäköisiksi, sekä tuottavat kaikissa tapauksissa onnellisille rautatieosakkeitten omistajille kauniit rahat. — Entäs itse Lontoon kaupunki! Kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa näet noita monivärisiä julistuksia, jotka kehoittavat käymään Alhamrakokouksissa, pelastusarmeijan kokouksissa ja jos jonkinlaisissa kokouksissa. Tässä nähdään 16-vuotias saksalainen jättiläsnainen kuvattuna luonnollisessa koossaan: hänen ojennettujen käsivarsiensa alla kulkee pitkää miestä päät pystyssä, ja jäljennöksen tuon ihmishirviön syntymä- ja ripillepääsötodistuksesta saat arvatenkin lukea. Tuossa ylistetään yhtä loistavalla tavalla "Good Words" nimistä kristillistä viikkolehteä. Tuossa taasen on kuvattu luonnollisenkokoisia hirvittäviä kohtauksia eräästä teaatterikappaleesta, jota tän'iltana näytetään Haymarket'issa N:o 8. Tässä vaaditaan sinua heti yhtymään teevedenystävien seuraan, joka kieltää kaikki juovuttavat juomat, aivan vieressä kehutaan olutta ja viinaa todellisiksi elämännesteiksi.
Sitä ei kukaan usko, joka ei ole omin silmin nähnyt, mitkä uhraukset, mikä kekseliäisyys tällä alalla näytäksen. Kaksikymmentä englanninpenikulmaa Lontoosta voi esim. kaikkien rautateitten varsilla nähdä tavattoman suuria tauluja, joissa oli luettavana ainoastaan sanat "Colmans Mustard" (sinappi) ja näitä tauluja oli aina kivenheiton päässä. — Entäs kaduilla! Muutamassa paikassa istui jalkinemyymälän ovensuulla joka päivä aamusta iltaan summattoman suuri kissa — kauniisti alallaan, kaulassa oli sillä taulu, jossa korkeilla kirjaimilla oli kirjoitettu: "Koetteleppas näitä jalkineita 6 shillingistä 8 pence'stä!" Ja tuon leikkikalujen myymälän ikkunassa istuu komea papukaija, joka huutamistaan huutaa: "Käykää sisään, käykää sisään!" Eikä se suotta huudakkaan. Kas tuossa mies, joka selässään ja rinnallaan kantaa kahta suurta taulua, joissa sinun, tahdo tai ole tahtomatta, täytyy lukea: "Ostronit ovat terveellisin ja maukkain ruoka." Parin askeleen päässä tulee toinen, jonka taulussa vaan on kysymys: "Missä paraimmat ostronit syödään?" Kohta seuraa kolmas mies, jonka taulu odottavalle ja totuutta etsivälle ihmiskunnalle julistaa: "Paraita ostronia on siellä ja siellä, eikä missään maailmassa ole niin hyviä kuin siellä." — Tuollaiset ilmoitukset maksavat tietysti suuret summat, mutta tuottavat varmaankin vielä suurempia, sillä muuten ne pian katoaisivat näkyvistä. Englannin kristitytkin käyttävät tehdäksensä pyrintönsä tunnetuksi varsin runsaassa määrin tänkaltaisia kehuvia ilmoituksia. Olemme jo ylempänä siitä hiukan maininneet, ja saamme vasta tilaisuutta palata tähän aineesen. Me saksalaiset kristityt voimme täällä oppia miten on menetteleminen saattaaksemme kansaa harrastamaan "uskonnollista kysymystä" ja tehdäksemme sitä päivän kysymykseksi. Mutta me voimme täällä myöskin oppia miten ei ole meneteltävä, sillä englantilaiset menevät hyvinkin usein yli kaikkien sopivaisuuden rajojen. Näitä molempia puolia tapaamme seuraavilla lehdillä. Hyvän joukon väärää ujoutta, huolestumista ja saamattomuutta voisimme me Saksan kristityt haudata Englantiin, ja hiukkasen enemmän kristillistä hienotunteisuutta sopisi englantilaisten veljien monessa kohden meiltä oppia.
PYHÄPÄIVÄNVIETTO ENGLANNISSA JA SAKSASSA.
Pyhäpäivä, lahja kallis,
Annin armahan Jumalan,
Kirkonsellon kaiunnalla,
Ijäisyyden kirkonkellon
Suloisella soitannolla,
Puhuttelet ihmistä,
Väsyneitä virvottelet;
Jotta nuo inehmon lapset,
Askareista ainaisista,
Hetkeksi herettyänsä,
Toden tuntisit elämän,
Tien on oikean osaisit!
J. P. Lange.
Jokaiselle ihmiselle, joka virkistystä kaipaa toivotan että he, mikä minulle ja omaisilleni oli suotu, voisivat viettää päiväpaisteisen kesäkuukauden Kent'in kreivikunnassa, joka on meren ja Lontoon välissä. Jos koko etelä-Englantia sanotaan suureksi puistoksi, niin ansaitsee Kent'in kreivikunta vielä suuremmalla syyllä nimen: Englannin puutarha, joksi sitä sanotaankin. Saksassa on monta seutua, joiden luonto on paljoa suuremmoisempi, mutta seutu joka niin tuntuu paratiisilta ei kentiesi liene toista maailmassa. Ken kirkkaana, herttaisena kesäaikana kulkee siinä maakunnassa, hän milt'ei tule ajatelleeksi, että joka päivä täällä on pyhäpäivä, että täällä jo ikuinen sapatti on sarastamaisillaan. Täällä näyttää näet kaikki niin levolliselta. Lontoo on suuri mehiläispesä; mutta niillä ihmisillä, jotka siellä hyörivät ja pyörivät, on eteläisessä kreivikunnassa hauska kotinsa kukoistavine puutarhoineen tai komeine penikulmanpituisine puistoineen. Viljavainioita, joilla hiki lakkaa työmiesten otsasta, näkee täällä harvassa; kaikki näyttää ainoastaan lepoa ja iloa tarkoittavan. Uhkeat ja miellyttävät asumukset ovat muratin peittämät; puutarhoissa tuoksuaa moninaiset kukat; kunnaita ja kukkuloita verhoo mehukas, tuore nurmikko. Ja niin kauniita tuuheita puita kasvaa täällä joka paikassa, jonka vertaisia tuskin missään muualla Euroopassa näkee. Ja Libanonin solakat seeteripuut viehättävät silmääsi joka askeleella. Lihavat lehmät käyvät kummuilla laitumella ja laaksoissa käy lampaat ja hevoset rauhallisina rinnakkain, kulkeepa sivutsesi ylpeitä hirviä ja soreita metsävuohia, jotka täällä ovat yhtä kesyjä, kuin aromailla, joita ei milloinkaan ihmisjalka ole astunut. Hopeakirkkaat purot ja kimaltelevat järvet, joiden pintaa valkoiset joutsenet ja veneet rinnan kyntävät, tekevät kauniin maiseman hymyilevän iloiseksi ja kaikkialla kummuista tervehtivät sinua murattiköynnösten somistamat göötiläiset kirkot, joiden uhkea kauneus ja viehättävä sisustus sinulle ilmoittaa varakkaan kansan täällä asuvan, ja vielä lisäksi että kirkko on kaikkien mielipaikka. Sanalla sanoen, kaikki täällä hengittää rauhaa, rikkautta ja onnea. Tämän kaiken lisäksi tulee ihana ilmanala, jossa samalla tuntuu meri-, vuori- ja metsäilmaa. Siellä kesä harvoin käy tuskallisen helteiseksi, talvi harvoin jäädyttävän kylmäksi, ja sentähden saavatkin nuo lukemattomat aina vihannat kasvit ja puut, jotka eivät meillä kestäisi joulujuhlaa taivasalla, pitää kaunihimman hohteensa. Sanalla sanoen, tämä seutu on ikäänkuin luotu virkistykseksi. Ja kaukaa tervehdän englantilaisen veljeni rakasta kotia Bromley'ssa, jossa me niin pikaan kodistuimme ja joka jo nimellään Borgfeld-Lodge muistuttaa meidän Weser'iä ja Wumme'a. Kiitollisuudella muistan niitä rauhallisia teitä, jotka suuren puiston halki veivät meidät itäänpäin Chislehurst'iin, jossa Napoleon III:nen ja hänen onnettoman poikansa luut lepäävät, sekä luodetta kohti maailman kuuluun kristallipalatsiin, joka korkealta kukkulaltaan loistaa tulilinnan näköisenä yli koko ympäristön.
En pyydä anteeksi että näin aluksi kuvaan miltä minusta se maisema tuntui, jossa opin tuntemaan englantilaisten pyhäpäivää. Sen kautta saattaa seuraavaa helpommin ymmärtää. Enkä nytkään heti käy puhumaan itse pyhäpäivästä. Tarpeellista on huomauttaa, että jo lauantai-iltapäivä useimmille englantilaisille on lepopäivä, että siis englantilaista lepopäivää oikeastaan kestää 36 tuntia. Sydäntäni kirveltää, kun ajattelen, että sunnuntai lukemattomille kansalaisilleni alkaa vasta silloin kun se jo on puoleksi kulunut, ja että miljooneilla ei ollenkaan ole sunnuntaita!
Kuinka kadehdittavat ovatkaan sitä vastoin englantilaiset! Nämä ihmiset, joiden pahimmatkaan viholliset eivät voi kieltää heissä olevan ahkeruutta, pontevuutta ja työvoimaa, panevat enimmästä päästä jo lauantaina puolenpäivän aikaan työaseensa syrjälle, oli se kuokka, lapio tai kynä, nimitettäköön sitä höyrykoneeksi tai ompelukoneeksi. Kaikkein useimmissa tehtaissa, konttooreissa, työhuoneissa, myymälöissä j.n.e. päätetään työt lauantaina puolenpäivän aikaan ja viikkopalkka maksetaan kohdastaan. Samoin maanviljelystöissäkin. Ainoastaan vähittäin-myöntiä toimitaan enään. Varsin hauskaa on huomata kuinka tuo mahdoton liike ja helinä neljänmiljoonan-kaupungissa Lontoossa klo 1:stä hälvenemistänsä hälvenee. Se on kuin aaltoileva meri, joka vähitellen tyyntyy myrskyn tauottua.
Rauhallisissa englannin kodeissa siis kaikki lauantain puolipäivästä odottaa sunnuntaita; kaikkialla tehdään valmistuksia Herran päiväksi, ja illalla on paikoillaan kukatkin, jotka kaunistavat pöytiä ja ikkunoita. Rautatiekonduktöörit panevat vereksen ruusun tai asterin napinreikään, ja ajurit koristavat rakkaan hevosensa valjaita lehdillä ja kukilla. Tämä tuntuu liikuttavan lepopäiväiseltä. Puistoissa, niityillä, laidunmailla ja kedoilla, jotka ovat eri seurakuntien yhteismaata, nähdään kaikkialla nuorten erinomaisella innolla olevan krikket'isillä, kroket'isilla ja lawn-tennis'illä, eikä suinkaan ainoastaan n.s. parempien säätyjen jäsenet tällä tavoin huvittele; eipä, tehtaitten mies- ja naispuolisia työtekijöitä on joukottain osallisina samojen leikkien toimessa, sill'aikaa kuin pienokaiset käyttävät liikeneviä voimiaan kilpajuoksuun ja leikkisotiin. Ah, missä tapaa Saksassa sellaisia iloisesti leikkiviä tehtaantyömiehiä? Eipä ihmettä, että englantilaiset näyttävät paljoa terveemmiltä ja notkeammilta.
Mutta varsin omituisen näköinen on jokainen englantilainen paikkakunta lauantaiehtoolla. Kuinka suuri yhtäläisyys lieneekin englantilaisten sunnuntain ja juutalaisten sabatin välillä, — niin on ainakin pyhäpäivän aatto englantilaisilla peräti toisenluontoinen kuin israelilaisten. Suuret seurat, konsertit ja teaatterit tarjoovat kilvan varakkaammille huvitusta aina likemmä sitä puoliyötä, jonka jälkeen sunnuntai alkaa. Vaan rahvaskin kokee voimainsa mukaan iloitella ennen sunnuntain pakollista hiljaisuutta. Lauantai-iltoina ovat, näet, kaikki myymälät tavallista kirkkaimmiksi valaistut, ja silloin vilisevät kadut köyhempää kansaa, joka liikkuu ostoksillaan. Silloin tahtoo jokainen iloita lähenevän pyhänkin varalta. Kaikenkaltaisia puhujoita, soittoniekkoja, laulajia ja ilvehtijöitä saapi kuulla kaduilla ja toreilla, ja he saavat osaksensa runsaat suosion osoitukset tai runsasta pilkkaa, sen mukaan kuin kukin yleisöänsä miellyttää. Samaten toimitetaan julkisissa paikoissa huutokauppoja, joissa mitä mukavimpia sukkeluuksia satelee. Suurella mielihyvällä muistan erästä sellaista huutokauppaa Newport'issa Wight-saarella. Siinä tarjosi muuan mies ostettavaksi seinäpaperia, koiria, silliä, eläviä ja teurastettuja lampaita, saappaita, merisikoja, pistuoleja, putinkia, kävelykeppejä, apinoita, kaikki sekalaista. Ja hänen onnistui saada yleisönsä nauramaan ja ostamaankin.
Mutta juuri pyhäpäivän aattona on myöskin sangen surullisia kohtauksia nähtävänä. Ken astuu ravintoloihin, näkee myöntipöydät miesten ja naisten saartamiksi. Mitä he haluavat? Juoda, ainoastaan juoda! Niin, jospa juoda sanaa sopisikaan käyttää! Mutta tässä on käytettävä sana, jota oikeastaan pitäisi käyttää järjettömistä eläimistä, mutta jota kumminkin täytyy hyvinkin usein käyttää ihmisistä, jotka ovat luodut Jumalan kuvan kaltaisiksi ja lunastetut Kristuksen kalliilla verellä. Englantilaisten juomingit ovat kaikkea runoutta vailla. Saksalaiset puhelevat hauskasti keskenänsä lasin ääressä tai laulavat tai huvitteleivat kaikellaisilla peleillä ja soitoilla, — mutta englantilainen rahvaan mies tyhjentää seisoalla jalalla sanaakaan virkkamatta, yhtä ainoatakaan laulua laulamatta lasin toisensa jälkeen, kunnes hoipertelee epävarmana jaloillaan, tai kaatuu. Näin voi lauantai-iltoina saada nähdä monen monta miestä — ja valitettavasti naisiakin — juopuneina makaavan kaupungin kaduilla. Melua nämä juopuneet tosin eivät matkaan saata; rähinää kuulee heiltä harvoin, laulua vielä harvemmin. Ylipään näyttävät englantilaiset säästävän laulua siksi kunnes tulevat kirkkoon. Mutta jos englantilainen toimittaakin sekä hyvät että pahat ilman pitkittä puheitta, niin ei häneltä puutu sekä voimaa että kestävyyttä, niin hyvässä kuin pahassa. Englantilainen näyttää yleensä kiihkolla tekevän sen minkä saksalainen tekee huviksensa. Edellinen tietää ylimalkaan vähemmin kuin meikäläinen mikä "Gemüthlichkeit" (miellyttävä iloisuus) on. Yksin peliä ja huvituksiakin, oli se schackia tai kroketia, soutelemista tai ratsastamista toimittaa englantilainen niinkuin työntekoa. Englantilaisessa on aina hieman kiihkoa ja liiallisuutta, olkoon puhe juomisesta tai juomattomuudesta, sielun kääntymisestä tai pyhäpäivän vietosta. Aluksi sananen pyhäpäivästä.
Muukalainen, joka edelliset päivät on oleskellut paikkakunnassa missä teollisuutta harjoitetaan, ei usko silmiään eikä korviaan herätessään pyhäaamuna. Ihmeellinen, painava äänettömyys vallitsee entisen vilkkaan liikkeen asemasta. Miljoonakaupungin Lontoonkin kaduilla on yhtä hiljaista kuin sunnuntai-iltoina pienoisessa Saksan pikkukaupungissa. Kauppa ja koko tuo suuren suuri teollisuus lepää, Kaikki julkiset toimet lepäävät; posti- ja sähkösanomavirkamiehillä on milt'ei poikkeuksetta lepopäivä. Ostaa tai myödä jotakin ei huoli (pahimmin tunnettuja kaupungin osia lukuun ottamatta) yrittääkään, yhtä vähän voi panna kysymykseenkään, että käsityöläiset, suutarit, räätälit y.m. pyhäaamuna tilaajalle toisivat valmiit teoksensa, kuten valitettavasti hyvinkin usein Saksassa tehdään. Tuoreesta leivästäkin luovutaan leipurin hyväksi. Maitovaunut ovat ainoat ajopelit, joita kohtaa pyhäaamuna, ja sekin välttämätön sunnuntairauhan häiritsijä kiiruhtaa minkä kerkiää päästäksensä lepopäivää nauttimaan. Rautatiet eivät tosin voi kokonaan lakkauttaa liikettänsä, mutta tavarajunista ei voi olla puhettakaan, ja matkustajajunien luku on supistettu noin neljänteen osaan tavallisestaan. Ravintoloissa ei voi saada yhtään mitään jumalanpalveluksen aikana, ja senkin loputtua töintuskin mitään kelvollista, ja jos nälistynyt matkamies, joka pyhäaamuna tulee johonkin ravintolaan, ei ennen ole oppinut odottamaan, niin hänellä silloin on oiva tilaisuus siihen harjaantua. Useat ovat ne ravintolat, joiden ovella on täntapainen kirjoitus: "Täällä tarjotaan teetä, olutta, lämmintä ja kylmää ruokaa kuusi päivää viikossa."
Yleiset museeot, taulukokoelmat ja muut nähtävät ovat suljetut, ja vaikka vähitellen kansan hyväksi alkaa nousta ääniä, jotka sitä tapaa vastustavat, niin ei niitä vielä ole otettu mihinkään kuuloon. Moni niistäkin jotka sydämessään haluavat suurempaa vapautta, pelkäävät että, jos kerran lähdetään paikkaamaan jotain yksityistä kohtaa tuossa vanhassa kunnian-arvoisessa rakennuksessa, koko laitos silloin raukeaa raunioiksi. Ja tämä pelko ei lienekään aivan perätön, kun muistaa englantilaisten omituista kansallisluonnetta. Taidekokoelmat ovat siis suljetut, mutta eivät nuo monet ihanat julkiset puistot kimaltavine vedenpintoineen, tuoreine nurmikkoineen, komeine kukkaspenkereineen ja suurenmoisine kasvihuoneineen. Mutta vaikka ne maksutta ovat kaikille avoinna, niin ei tuota vapaata pääsöä kuitenkaan käytetä likimainkaan niin suuressa määrin kuin luulisin. Ainoastaan jotkut rakastavaiset pyhäaamuna istuvat parittain siellä täällä puitten varjossa. Jälkeen puolenpäivän on enemmän ihmisiä liikkeellä; mutta luonnon vallassa olevalla, viljelemättömällä kedolla näyttää olevan suurempi vetovoima englantilaisiin. Tarpeelliset virvoitusaineet viedään sinne mukana. — Lapsiparvia, jotka iloisesti leikkiä löisi kaduilla tai puistoissa, ei liioin missään näy. Sanalla sanoen, vastakohta saksalaiselle sunnuntaille on niin täydellinen, ett'ei sitä kyllin jyrkästi voi kertoa. Sen uskoo vasta omin silmin nähtyään. — Monien ja moninaisten kirkkojen oivaäänisten kellojen soitanta ja lintujen liverrys ovat ainoat äänet mitä kuulee ylt'ympäri. Mutta englannin kirkonkellot soivat, ainakin meidän saksalaisissa korvissamme, enemmän iloisesti kuin juhlallisesti. Sen suhde onkin saksankirkonkellojen vakavaan ääneen verraten sama, kuin keveästi ja nopeasti laulettuin englantilaisten virsien suhde voimalliseen saksalaiseen kirkkolauluun.
Mutta luokaamme silmäys koteihin ja perheoloihin. Englantilaisten asumukset tuntuvat varsin miellyttäviltä. Jokainen perhe, joka ei ole peräti köyhä, asuu erityisessä talossa ja somistaa sitä parhaan kykynsä mukaan. Lukemattomat asuinrakennukset ovat muratin peittämät ja kumminpuolin niitä on pieni kukkastarha. Jokaisella huoneella on aivan niinkuin jokaisella ihmiselläkin oma nimensä. Se ei tyydy olemaan ainoastaan muuan numero monen joukossa vaan se tahtoo edustaa omaa yksilöänsä. (Useissa hotelleissa on jokaisella asuinhuoneellakin oma nimensä, että siinä asuva muukalainenkin tuntisi olevansa niinkuin kotonaan, eikä tarvitsisi kuvitella itseänsä numeroksi.) Huoneitten sisustus taas ilmoittaa kaikkialla aistia ja hauskuutta. Huomaa että siinä perhe tahtoo olla onnellinen, että sen jäsenet tahtovat tehdä toinen toisensa onnelliseksi. Ja perheen-isä kokoo kotiinsa kaikki mitä saattaa hankkia menneiltä ja nykyisiltä ajoilta, muinaiskaluja, perhehuonekaluja, merkillisyyksiä, kalleuksia kaikenkaltaisia. Hän ei tahdo ainoastaan kaunistaa talonsa, vaan myöskin antaa sille omituisen näön ja luonteen. Oikea englantilainen tahtoo koota kaiken omansa yhteen paikkaan, neljän seinänsä sisälle perheensä keskuuteen.
Mutta jos perhe-elämä Englannissa yleensäkin on varsin lämmintä, niin kohoo se kumminkin korkeimmilleen pyhäpäivänä. Silloin elävät puolisot ainoastaan toisilleen ja lapsilleen. Silloin ottaa isä pienokaisensa polvilleen, kuuntelee heidän juttujaan tai kertoilee heille ja laulaa heidän kanssaan. Kuinka paljon mies muuten hokeneekin ajan olevan rahaa, — pyhäpäivänä ei mikään englantilainen sano vaimolleen, joka hänen kanssansa tahtoo keskustella niitä näitä: "Eukkoseni, nyt minulla ei ole aikaa!" samaten on velikin silloin täydelleen sisaren käytettävänä ja sisar veljen. Mitä kulunut viikko on tuonut mukanaan ja mitä tulevalta odotetaan, siitä paraasta päästä keskustellaan, oli puhe ajallisista tai iankaikkisista asioista.
Pyhäpäivänä saavat palvelijatkin lepoa nauttia, sillä silloin toimitetaan ainoastaan kaikkein välttämättömimmät askareet. Päivällisillä ollaan aikaisemmin tavallista, ja ne ovat niin yksinkertaiset kuin mahdollista; sangen monessa perheessä tyydytään sinä päivänä pelkkiin kylmiin ruokiin, jotka laitetaan valmiiksi jo lauantaina. Edelleen pidetään joka englantilaisessa talossa tarkkaa vaaria sitä, että palvelijoilla on hyvä aika kirkossa käydä sekä edellä että jälkeen puolenpäivän, sekä ett'ei heiltä silläkään välin rauhallisia hetkiä puutu.
Elämä on todella hyvin hiljaista ja, jos niin tahtoo sanoa, yksitoikkoista englantilaisissa perheissä. Seurat ja keskinäiset vieraissa käynnit, jotka meillä ovat niin tavalliset juuri sunnuntaisin, eivät Englannissa tule kysymykseen juuri sentähden että on sunnuntai. Ei seurapelitkään, niinkuin korttipelit, schackipelit ja sellaiset ole sallitut, peleistä ja huveista taivasalla, niinkuin krikket'istä, kroket'ista, purjehtimisesta, soutelemisesta y.m. ei puhettakaan. Vilkkaammatkin lapset kielletään ankarasti meluamasta; ne eivät saa huvitelleida tavallisilla leikkikaluillaankaan. Jos naiset sunnuntaisin ottaisivat käsityönsä käteensä, niin se olisi ääretön hairaus, ja musiikki rajoittuu melkein kaikkialla hengellisiin lauluihin. Siellä täällä on suurempi vapaus päässyt vallalle, mutta ylimalkaan pysytään tuolla ankaralla kannalla.
Elämää ja liikettä syntyy sunnuntaisin englantilaisissa kaupungeissa ainoastaan kirkkoaikoina, s.o. edeltä puolenpäivän klo 11 aikaan ja jälkeen puolenpäivän klo 6 aikaan. Jo klo 9 seuduissa nähdään kuitenkin niiden perheenjäsenten jotka opettavat sunnuntaikouluissa, hiljalleen lähtevän kotoa; mutta vasta kahta tuntia myöhemmin portit oikeastaan avataan. Siinä sitten ainoa tilaisuus, jolloin englantilaista perhe-elämää näkyy kaduilla. Nyt tervehtävät naapurit toisiansa, jos heillä on sama tie kirkkoon. Siinä tutustutaan toisiinsa yhteisten harrastusten perusteella. Sanotaankin, että nuo monet kirkkomatkat ja likeinen, tuttava yhdessä olo kirkossa ovat antaneet syytä ja aihetta moniin kihlauksiin. Tästä on laskettu paljon pilaa. Mutta minusta tämä tilaisuus on parempi kuin tapaamiset suurissa julkisissa tanssiaisissa ja varakkaampien luokkien jäykissä, luonnottomissa "suurissa pidoissa".
Englantilaiset siis käyvät varsin ahkerasti kirkossa, ja ottavat lapset sinne mukanaan. Kirkossakin jatkuu perhe-elämää; ei tahdota sinä päivänä ensinkään luopua pienokaisista. Niin nähdään jokaisessa englantilaisessa kirkossa nukkuvia lapsia, jotka ovat laskeneet päänsä isän tai äidin helmaan; usein kyllä tavataan itkeviä lapsia ja vielä useammin sellaisia, jotka eivät istu hiljaa alallaan. Ei kuitenkaan asian laita ole niin arveluttava kuin voisi luulla. Sillä englantilainen jumalanpalvelus, ainakin mitä valtiokirkkoon tulee, on senlaatuinen, että se vaatii kaikkien, lastenkin, alinomaista osanottoa. Vähä väliä on avattava ja etsittävä jokin luku kirjasta; laulua ja vuorolaulua on tuon tuostakin, niin että siis yhäti jokaisen osanottoa kysytään. Ja siten sopivatkin lapset paremmin englantilaiseen jumalanpalvelukseen kuin luulisikaan.
Mitä sitten itse jumalanpalvelukseen tulee (— puhun tässä ainoastaan valtiokirkon jumalanpalveluksesta —) niin siihen en vaan voi oikein suostua. Hiukkasen enemmän kirkonmenoja olisi tosin varsin suotava monessa kohdin Saksassa; mutta Englannissa on tuota hyvää ihan liiaksi. Kun yhden jumalanpalveluksen aikana pari kolme kertaa täytyy kuulla Isämeidän, kymmenet käskyt, apostoolisen, atanasiuksen ja kentiesi vielä lisäksi nikealaisen tunnustuksen — niin tämä ei voi muuta vaikuttaa kuin väsymystä. "Common Prayer-Book'in" (kirkkokäsikirjan) suuret kauneudet ovat aika ajoin herättäneet huomiota Saksassa; minäkin ihailin esim. siinä tavattavia syvämielisiä rukouksia, jotka parhaasta päästä ovat maallikkojen tekemiä. Varmaankin voisimme me saksalaiset enemmän kuin yhdessä suhteessa hyödyksemme ammentaa tästä lähteestä. Mutta surullista on että kirkonmenot ovat kaikki kaikissa. Sillä niin on asian laita. Tavallisesti on saarna ainoastaan vähäpätöinen osa kirkonmenoista, ja se luetaan kovinkin usein käsikirjoituksesta mitä yksitoikkoisemmalla äänellä. Huomasinkin sen tähden ett'eivät useimmat kuulijoista sitä liioin seuranneet. Että englannin valtiokirkolla kuitenkin kaikitenkin on yksityisiä jaloja saarnamiehiä, sen tiedän vallan hyvin; — mutta tämä ei muuta asian yleistä luonnetta.[9]
Sanotaan useimpien englantilaisten tahtovan jumalanpalveluksensa tänmuotoiseksi ja että se heille on mieleen. En tiedä onko asian laita yleensä sellainen. Alituiset kansantungokset eriuskolaisten aivan toisin järjestetyissä jumalanpalveluksissa, sekä se erinomainen liike, minkä "pelastusarmeija" on synnyttänyt, näyttävät herättävän epäilystä siitä. Mutta oli miten oli; minä luulen kaikissa tapauksissa että ne saksalaiset, jotka kirkossa käyvät, sinne tulevat enemmän kuulemaan, oppimaan ja mielensä ylentämiseksi, kuin monet ahkerat kirkonkävijät Englannissa. Meidän onnettomuutemme Saksassa on, että useimmat saksalaiset eivät lainkaan käy kirkossa. Mutta luulen kirkollisuuden niissä, jotka ovat kirkollisia, vaikuttavan runsaammin siveellistä parannusta, kuin tavallisesti englantilaisissa. Kuinka loistavaa olisikaan siveellinen elämä Englannissa, jos lukemattomien kirkossa kävijöiden sieluissa oli kirjoitettu: "Paranna sinä, Herra, minua, niin minä parannun! Auta minua, niin minä olen autettu!" Mutta niinkuin pyhäpäivän vietto yleensä on hyvä tapa, niin ovat myöskin kirkossa käynnit hyvä tapa, ja isiltä perityt tavat ja tottumukset merkitsevätkin kaikkialla Englannissa niin paljon, ett'emme me kumoukselliset ja itsekohtaiset (subjektiviset) saksalaiset sitä voi aavistaakaan. Mutta sellaiset kuin ihmiset kerran ovat, on heille hyvä, että tapa ja tottumus heitä hallitsee, vaikkapa siinä "hyvässä tavassa" olisikin jotain jäykkyyttä, ja tottumus yksityiskohdissa muuttuu hirmuvallaksi.
Mutta jos vielä käännymme Englannin perheoloihin, niin kuulen kysyttämän: "Noh, mutta mitä nuo ihmiset tekevät koko pitkän pyhäpäivän? Eipä toki voitane istua kirkossa tai kyyristyä huoneissaan koko seitsemänneksen viikosta." Jos niin tahdot nimittää perheen likeisintä yhteyttä, niin ei kukaan voi sitä sinulta kieltää. Mutta tosiaankin ei tehdä mitään muuta paitsi minkä olen sanonut. Nautitaan lepoa, ja suurella mielihyvällä nautitaankin, tätä lepoa tarvitaan yhtä hyvin kuin ilmaa. Roomalainen Tacitus sanoo, että juutalaisesta sabbatista on työhönkyllästys saanut alkunsa, ja Tacitus oli rehellinen ja ymmärtäväinen mies. Mutta tässä suhteessa hän suuresti erehtyi, kuten jokainen tietää, ken tuntee juutalaiset ja heidän historiansa. Kun se kansa, johon Tacitus kuului, aikoja sitten on hävinnyt kansojen joukosta, elävät yhä vielä nuo juutalaiset "sabbatin viettäjät". Ja jos juutalaiset, sanottakoon ja ajateltakoon heistä muuten mitä tahansa — vielä tänä päivänä ovat huomattavat ihmeellisen työkykynsä ja oivallisen perhe-elämänsä kautta, niin on heidän siitä suuresti kiittäminen totista sabbatinviettoaan. Aivan niin on englantilaistenkin laita; sitä ei kukaan puolueeton voi kieltää. Mutta myönnettävä on että englantilaisten sabbatinvietto samoin kuin juutalaistenkin on kovin lain-alaista; sitä tuskin englantilaisetkaan voivat kieltää. Kun laskee niitä raamatuntodistuksia, joilla he puolustavat pyhäpäivän viettoansa, niin huomaa heidän aina turvautuvan vanhan Liiton lakiin. Pyhäpäivä on jokin hyvä työ, joka on tehtävä. Puritaanit (puhdasuskoiset) ovat mutkittomasti panneet pyhäpäivän vanhantestamentin sabbatin sijaan, kaikilla niillä lainmääräyksillä, jotka olivat annetut Israelin kansan sabbatin vietosta. Sellaisesta lain-alaisesta lepopäivästä ei koko kristitty kirkko, juutalaiskristittyjä lukuun ottamatta, tuntenut ennen puritaanein päiviä. Mutta puritaaninen pyhäpäivä on tullut englantilaiseksi pyhäpäiväksi. Vapaampi katsantotapa, jota Kristus ja hänen Apostolinsa noudattivat lepopäivään nähden, jota he pitivät Jumalan lahjana lepoa kaipaaville ihmisille, ei sovellu englantilaisille (Mat. 12, 5 ss. Mark. 3, 4. 2, 27. Luk. 13, 14 ss. Kol. 2, 16. Rom. 14, 6 y.m.). Englantilaisten lepopäivän vietto on, kuten jo olemme huomauttaneet, epäilemättä jossain määrin liioiteltua niinkuin sekin tapa, millä he juoppoutta vastustavat. Ankara lepopäivän vietto on teevesiystävyyttä uskonnollisella alalla. Englantilaiselle luonteelle omituista näyttää olevan ehdoton "joko — tahi"; siis mitä pyhäpäivään tulee: joko täytyy meidän viettää se entiseen tapaan, — tahi menetämme sen kokonaan. Ja mitä siihen on sanottavaa? Kun me syntiset ihmislapset pontevasti edistämme jaloa aatetta, niin sitä emme taida tehdä yksipuolisuuksiin kallistumatta. Mutta semmitenkin kun kokonainen kansakunta, jonka suurin osa kumminkin aina on lain eikä armon hengen alaisena, — kun, sanon minä kokonainen kansakunta omaksensa omistaa jumalallisen aatteen, niin se ei voi käydä päinsä ilman melkoisetta lainalaisuudetta. Se on valitettavaa, mutta on tuhat kertaa parempi kuin laittomana.
Sanotaan, eikä kentiesi perättömästi, että moni englantilainen kammoo omaa sunnuntaitaan, — että he lauantaisin puoliyöhön asti antautuvat kaikellaisiin huvituksiin, — sen jälkeen nukkuvat pitkään pyhäpäivänä, siten lyhentääksensä pitkää, ikävää päivää, että velvollisuuden tunnosta kahdesti käyvät kirkossa, mutta siellä pahanpäiväisesti ikävystyvät. Sanotaan että miljoonat englantilaisia kaipaisivat suurempaa vapautta, mutta että he tuntevat itseltään puuttuvan voimia sen taistelun taistelemiseen, jonka he sen kautta eloon herättäisivät.
Näin kuulee niiden sanovan, jotka perinpohjin Englannin oloja tuntevat, ja minä olen taipuvainen sitä uskomaan. Mutta suurella enemmistöllä näyttää olevan vaistomainen varmuus siitä, että Englannin valta ja suuruus rippuu Englannin sabbatista; suurta enemmistöä se minkä me ankaruudeksi sanomme ei mitenkään näytä vaivaavan. Sitä ei ylimalkaan lapsistakaan voi sanoa. Muukalaiset ovat ivallisesti sanoneet, että pyhäpäivä englantilaisille lapsille tehdään luonnottomaksi ja kuolettavan ikäväksi, toiset sanovat sitä selväksi lasten kiduttamiseksi. Olipa muuan englantilainen naiskirjailija, joka esitti erään sairaan, kuolevan lapsen, joka sanoi äidilleen: "Eikö totta, äiti kulta, kun nyt kohta tulen taivaasen, niin saanen leikkiä helvetissä sunnuntaina?" Pienen tytön mielestä oli siis suotavampaa saada viettää pyhäpäivänsä helvetissä, kuin pitää ikävää taivaassa, jossa hän luuli että pyhäpäivä on ylen ankarasti vietettävä? En tiedä onko todella mikään lapsi niin kysynyt, vai onko kasku tekemällä tehty. Mutta epäilemätöntä on, että jotkut vilkkaat lapset tuntevat jotakin tuontapaista. Ylimalkaan rakastavat kumminkin englantilaiset lapsetkin suuresti pyhäpäivää, eivätkä ainoastaan tuon salaperäisen elämän muutteellisuuden tähden vaan ennen kaikkea sentähden että isä ja äiti silloin kerrankin ovat täydelleen heidän omansa. — En epäile että tuhansissa (toivon ett'ei tämä luku ole suureksi arvattu!) todellisesti kristityissä saksalaisissa perheissä pyhäpäivä vietetään, joka paremmin kuin englantilaisten vastaa pyhäpäivän ihannetta ja joka enemmän on evankeeliumin hengen, taivaallisen elämän mukainen. Mutta ilahuttava tosiasia ei kumoo toista sangen surullista, että kaikkein suurin osa meidän kansastamme on kadottanut pyhäpäivänsä, ja että yhä vielä on sangen epäiltävää voivatko he sitä koskaan enää omaksensa saada.
Me saksalaiset olemme englantilaisten suhteen ylhäisellä filosoofillisella kannallamme; me arvostelemme ylevästi, nauramme noita tuhmia farisealaisia liiallisuuksia; pidämme pitkiä ja kauniita puheita ihanteellisesta, sopusointuisasta pyhäpäivästä ja kultaisesta keskitiestä; me puhumme aivan oikein ja kauniisti "kristityn vapaudesta, jota ei mikään laki rajoita;" otamme apostoli Paavalin avuksemme sodassa ja annamme hänen sanoa: "puhtaille on kaikki puhdasta," ja "kaikki on teidän," — pidämme pitkänveteisiä puheita siitä, että Jumalan lapsen ei tule antautua vangiksi orjuuden ikeen alle; katsomme hengelliseltä korkeudeltamme säälien tuota "pöyhkeilevää puritanismia" ja sen synnyttämää englantilaista pyhäpäivää, ja olemme kaiken tämän hienon teologiiamme ja filosofiiamme ohessa — menettäneet pyhäpäivämme!! Ja sillä olemme menettäneet lähteen, josta voisi ammentaa uskonnollista ja siveellistä kansallista ja yhteiskunnallista voimaa. Tämä on monasti toteen näytetty, eikä milloinkaan kumottu. Onnellisen perhe-elämän ja vakavan sunnuntailevon yhteys on niin ilmeinen, että, jos kohta jokainen filosoofi tai valtiopäivämies ei sitä tajua, sen kumminkin käsittää jokainen lapsi. Siunauksesta runsas vaikutus kansan ruumilliseen terveyteen on sitä paitsi huomattava asia. Epäilemättä näyttävät englantilaiset muukalaisen silmissä erittäin terveiltä ja voimakkailta ruumiillisessa suhteessa, ja onkin sanottu että he ovat Euroopan tervein kansakunta. Tätä ei ole pyhäpäivänvietto yksin vaikuttanut; mutta epäilemättä se on päävaikutin tähän suotuisaan tosiasiaan. Viimeisinä vuosina on, Jumalan kiitos, meillä Saksassa noussut monta painavaa ääntä, kansallemme vaalimaan pyhäpäivää, ja nämä äänet kaikuvat voimakkaammin ja voimakkaammin erilaisimmilta elämän aloilta. Kansan yhteiskunnallisten etujen valvojat, kansallistalouden tutkijat, papit, lääkärit, työmiehet ja kaikenkaltaiset virkamiehet vaalivat pyhäpäivää muka kansan oikeutena. Mutta olot eivät vielä ole suurin parantuneet. Useimmat niistä, joilla valta ja voima on, jotka voisivat auttaa kansaa jälleen saavuttamaan lepopäivänsä, sanovat veljensurmaajan Kainin tavoin: "Olenko minä veljeni vartia?" Ja monet heistä vielä välillisesti tai välittömästi pakoittavat kansaa työhön. Sydäntäni viilsi, kun Englannista palattuani jälleen näin mikä liike sunnuntaisin vallitsi meidän kaupungissamme ja kaikkialla rakkaassa isänmaassamme. Melkein koko tuo suuri liuta posti- ja sähkösanomavirkamiehiä on koko sunnuntain täydessä virkatoimessa; lukemattomia tavarajunia kulkee niinkuin muinakin päivinä, ja tavallisten matkustajajunain lisäksi tulee "huviretkijunia alennettuihin hintoihin," joissa väkeä on ahdinkoon asti. Ei sotaväen päällikötkään lepopäivän pyhyydestä suurin välitä, ja paraatit, vetoomiset, myymiset ja tutkimiset eivät suinkaan ole ainoat, mitä sinä päivänä toimitetaan. Tehtaissa ei oikeastaan pitäisi työtä tehtämän; laki myöntää ainoastaan "välttämättömiä korjauksia", mutta tällä nimellä jatkuu usein työt yhtä mittaa kaiken päivää. Ja se työntekijä, joka kentiesi kieltäytyy pyhäpäivätyöstä, eroitetaan pitemmittä mutkitta. Ja missä ei työtä tehdä, siellä kuuluu kumminkin palkanmaksut ja tavarainvastaan-otto pyhäaamuna päiväjärjestykseen. — Tuhansilla suurilla aatelisilla ja aatelittomilla maatiloilla täytyy työväen olla työssä aamusta iltaan. Tosin ei kartanon omistajan työssä, mutta omissa töissään, kun ei heillä milloinkaan muulloin ole aikaa omien pienten maatilkkojensa hoitamiseen. Julkiset rakennustyöt ovat laissa kielletyt; mutta kovinkin usein jatkavat virkakunnat rakennustöitänsä pyhäpäivinä, koska ne, kuten sanotaan, ovat kiireellistä laatua. Näin rikkovat itse lainsäätäjät lakia ja alentavat kansan silmissä lain arvoa ja ihmettelevät sitten vielä että kansa käypi kumoukselliseksi!! Kun maakäräjillä tai valtiopäivillä pyydetään, että pyhäpäivälait tehtäisiin ankarammiksi ja tarkemman valvonnan alaisiksi, niin kohdellaan esityksen tekijöitä ihmisinä, jotka eivät mitään tiedä tämän maailman menoista. Mutta naurettavaa (pankoonpa ansiollinen postiylitirehtööri tai kauppaministeri sanan pahaksensa) — naurettavaa on kun sanotaan, ett'ei kaikki voisi käydä päinsä toisin kuin meillä käy. Mahdotonta on käsittää kuinka järkevät ihmiset vähääkään välittämättä tosiasiallisesta pyhäpäivän vietosta Englannissa ja Amerikassa, joissa kauppa ja teollisuus paraiten kukoistavat, voivat yhä uudelleen matkia tuota tuhmaa puhetta.
Postiylitirehtööri on valtiopäivillä niitä vanhoillaan olijoita vastaan, jotka vaativat hiukan enemmän pyhäpäivälepoa vaivaantuneille postivirkamiehille, kumma kyllä tuonut esiin vapahtajan sanat: "Sabatti on tehty ihmisen tähden." Ei voi ymmärtää kuinka muuten niin älykäs mies voi olla huomaamatta, että hän tällä raamatun lauseella kumoo omat väitteensä. Tällä lauseella voi tosin taistella eräitä ahdasmielisiä puritaanisia säännöksiä vastaan, — mutta vielä enemmän soimaa sana niitä miehiä, jotka voivat hankkia pyhäpäivälepoa käskynsä alaisille eivätkä sitä tee. Jos sabatti on tehty ihmisen tähden, — no hyvä, tehtäköön sitten ihmiset osallisiksi sen siunauksista.
Oi Saksan onneton kansa, jospa vihdoinkin ajatteleisit mitä rauhaasi sopii! Vuodatat verta tuhansista haavoista, ja lääkettä, joka on niin likellä, halveksit sinä. Ja te, joille valta ja vaikutusvoima on annettu, kuinka suuri onkaan teidän vastuunne siinä asiassa! Kuinka paljon voisittekaan tehdä oikean perustuksen laskemiseksi, jolla rauhaisa pyhäpäivän vietto olisi mahdollinen. Mutta niiden jotka tämän jättävät tekemättä ja vieläpä sitä vastustavatkin, niiden on vastaaminen siitä, jos kansan voima heikkenemistään heikkenee, jos perhe-elämä tukehtuu ja turmeltuu, jos nyreyden ja tyytymättömyyden henki s.o. vallankumouksen henki syntyy ja juurtuu virkamiehissäkin. Ken tuulta kylvää, hän leikkaa myrskyä, ja ken tahtoo olla viisaampi Jumalaa, hän on surkuteltavan hullu. Siitä päivästä asti jolloin Jumala painoi leiman luomaansa maailmaan ja lepäsi töistänsä, siitä päivästä on sunnuntai ihmiskunnan oikeutettu oma. Jumala on sen ihmiskunnalle antanut, ja esivalta, joka on Jumalan palvelija, on velvoitettu kaikin voimin hankkimaan sitä alamaisilleen, ja puolustamaan niitä, joilta tavalla tai toisella lepopäivä riistetään tai lyhennetään. Uskonnollinen viettäminen ei tosin koske valtiota, se olkoon yksityisten asiana. Mutta levon päivää tulee valtion suojella. Naurettavaa on, kun ei huomata sitä vapaamieliseksi. Esivalta ei muuten ole liian arka. Me olemme pakotetut rokottamaan lapsemme, olemme pakotetut kuudennesta ikävuodesta pitämään heitä koulussa. Tämä on vapaamielisten periaatteiden mukaista. Jos esim. vähimpään mahdolliseen määrään supistettaisiin postin, sähkösanomalaitoksen ja rautateitten ääretöntä tointa, niinkuin Englannissa on tehty, niin olisi jo miljooneja ihmisiä saanut apua, eikä kukaan siitä kärsisi vahinkoa. Samaten jos asetuksen kautta suljettaisiin kaikki myymälät, niin saisivat kaikki myyjät hengähtää niinkuin kauan ikävöidyn pelastuksen saavutettuaan, eikä ostajien siltä tarvitsisi kuljeksia nälkäisinä tai repaleisina.
Tehköön kumminkin jokainen joka tämän lukee aluksi minkä voi omassa talossaan ja tehköön kaikin mokomin lepopäivän senlaatuiseksi, että hänen talonväkensä silloin sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta voi iloita elävässä Jumalassa. Emme tahdo jäljitellä englantilaisten pyhäpäivää, mutta voimme tässä suhteessa oppia sangen paljon englantilaisilta ja karttakaamme sentähden, ett'emme lain-alaisen liiallisuuden tähden, kuten sanotaan, kanna ulos lasta kylpyveden kanssa. Liioiteltu pyhäpäivä on kaikissa tapauksissa paljoa parempi kuin ei pyhäpäivää ollenkaan. Asettakaamme siis elämämme sunnuntaina niin yksinkertaiseksi kuin mahdollista on ja välttäkäämme kaikkia pitoja, jotka palvelijoille saattavat erityistä työtä. Tuota niin arveluttavaa palvelusväen kysymystä voipi ratkaista ainoastaan yhteydessä sunnuntaikysymyksen kanssa. Mutta ylelliset seurat, jotka meillä ovat niin tavalliset juuri pyhäpäivinä, riistävät lepopäivän ei ainoastaan palkollisilta, vaan kaikilta ihmisiltä jotka tekevät työtä "leipänsä tähden." Tämä on lakkautettava. Älkäämme edelleen ostako yhtään mitään, ei yhtään mitään — ja koettakaamme saada kaikkia muitakin, joihin voimme vaikuttaa siihen tapaan yhtymään, että he eivät mitään osta, että he kieltäytyvät pyhäpäivää vastaan ottamasta heille lähetettyjä ruokatavaroita tai vaatteita tai mitä tahansa. Kentiesi olisi myöskin hyödyllistä perustaa yhdistys johon kuuluisi ne, jotka ilmoittavat tahtonsa pyhäpäivinä olla saamatta kirjeitä tai kääryjä postista. Ryhtykäämme vihdoin innolla harrastamaan kaikkia pyrintöjä, jotka tarkoittavat parannettuja ankarampia pyhäpäivälakeja, älkäämme heretkö toivomasta, jos emme näyttäisikään pyrinnöillämme rahtuakaan voittavan. Pisara kovertaa viimeinkin kiven. Korkea on päämaali, ja ihana on palkka. — William Wilberforce, teki 20 vuotta Englannin parlamentissa työtä orjuuden poistamiseksi. Hänelle naurettiin, häntä pilkattiin, häntä vastustettiin kaikella tavoin; mutta hän ei väsynyt, ja viimein hän pääsi voitolle. Koko meidän kansamme hengittää vapaammin sekä ruumiin että sielun puolesta, kun kerran joka mökin, joka palatsin, joka tehtaan ja joka vainion yläpuolella on kirjoitus: "Tämä Herran päivä on!"
SPURGEONIN TABERNAAKKELISSA.
"Joko olette kuulleet Spurgeon'ia?" [10] — "Te aiotte kai kuulla Spurgeonia?" — "Tietysti tulee Teidän Spurgeoniakin kuulla!" — "Voitte kiittää onneanne. Hän on vastapalannut Skotlannin ylänkömailta; Te tapaatte hänet oikein virkeänä!" — Tänkaltaisia ääniä tunkeutui korviini jo ensimmäisenä päivänä, minkä Lontoossa vietin. Ja nämä puheet, kysymykset ja kehoitukset eivät suinkaan aina lähteneet erittäin kristityltä taholta, vaan niitä kuulin sellaisiltakin henkilöiltä, jotka ovat peräti vieraat kirkolliselle elämälle. Spurgeon on "ilmiö," josta jokaisen sivistyneen ihmisen on hankkiminen itselleen tietoa. — Lontoossa on kaikki suuren suurta; maailman suurimmassa kaupungissa on kaikki suurinta laatuaan, niin suurta, ett'ei missään muualla moista. Taidekokoelmat ja oluttehtaat, asiatoimet pörssillä ja asiatoimet kalatorilla, suurin rikkaus uhkeimmassa loistossaan ja syvin kurjuus, minkä ajatella voi aivan rinnakkain, kaikki on täällä niin suurenmoista, ett'ei sen vertaista missään ole tavattavissa. Lontoo on pienoiskuva koko maailmasta; kaikki ne vallat ja voimat, jotka tykkivät ihmiselämässä, kokoontuvat täällä, ja siten syntyy aivan ihmeellisiä muodostuksia. Myöskin synti ja kaikenkaltaiset paheet muodostuvat täällä hirveiksi ja eriskummallisiksi ilmiöiksi, kuten kohta saamme nähdä. Kristillisistä pyrinnöistä ja syntiä vastustavista ja evankeliumin laajenemista tarkoittavista pyrinnöistä voipi myöskin sanoa, ett'eivät ne missään näyttäy niin suurenmoisiksi kuin täällä. Tämän käsittämiseksi ei tarvitse muuta kuin käydä pipliaseuran mahdottoman suurissa rakennuksissa.
Ja Lontoossa asuu myöskin evankeelinen saarnaaja, joka jo useampia vuosia joka ikinen sunnuntai saarnaa suurimmalle seurakunnalle, mikä säännöllisesti kokoontuu maailmassa, eikä hänen kuulijakuntansa koskaan sattumoiltakaan vähene. Kun Spurgeon joka sunnuntai aamuin illoin puhuu kuudelle tai seitsemälle tuhannelle ihmiselle, eikä suinkaan saarnaa ainoastaan sunnuntaisin, vaan tavallisesti jokunen 250 kertaa vuodessa, niin ei suinkaan liene liioiteltua, jos otaksuu hänen (pääluvun mukaan laskien) vuoden kuluessa julistavan evankeliumia puolelle toista miljoonalle ihmisiä. Olkoonpa ainoastaan puoli miljoonaa tai olkoonpa kaksi, kaikissa tapauksissa näytti minusta tärkeältä ja oikealta nähdä ja kuulla miestä, jolla, mitä kuulijakunnan lukuisuuteen tulee, ei ole vertaistansa vaan päällä.
Päätökseni oli siis pian tehty, ja eräänä pyhäaamuna Elokuussa olin matkalla Spurgeonin luo. Sillä Bromleysta (jossa asuin) on pieni matka Spurgeonin tabernaakkeliin. Minun täytyi päättää tavallani rikkoa englantilaista pyhäpäivää voidakseni viettää englantilaista pyhäpäivää. Pysäyspaikalla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuuttakaan henkeä astunut junaan. Herttainen konduktööri, joka jo tunsi minut ja aina niin isällisesti piti huolta muukalaisesta, loi kysyvän, milt'ei säälivän katseen saksalaiseen pappiin. En ollut liian ylpeä selittääkseni hänelle miksi käytin rautatietä pyhäpäivänä. En tahtonut että hän minusta loukkaantuisi. Nuo muuten niin kiirettä pitävät englantilaiset veturitkaan eivät näyttäneet sinä päivänä huolivan keuhkojaan vaivata. Tosin pääsimme viimeinkin Fundon Bridgelle; mutta olimme siihen käyttäneet aikaa puolta enemmän kuin nuo tavalliset 25 minuuttia. Noin klo 11 astuin junasta, ja noin klo 11, sen tiesin, alkoi myöskin jumalanpalvelus tabernaakkelissa, joka oli 20 minuutin matkan päässä siitä paikasta. Otin ainoat ajopelit, jotka sinä päivänä olivat matkustavia odottamassa. "Spurgeonin luo!" oli minun vaan tarvis sanoa; kunnon ajaja nyykäytti päätänsä osoitteeksi että oli ymmärtänyt, ja nuolen nopeudella vierivät vaunut tabernaakkelia kohti, joka on Lontoon lounasosassa lähellä Themseniä.
Olimme perillä; edessäni oli suuri melkein teaatterin muotoinen kivirakennus, torniton, mutta pylväskäytävällä varustettu. Huoneusto on kivestä ja raudasta, ja sen kokoa voipi kuvitella, kun tietää että se on maksanut lähes miljoonan markkaa ja ett'ei penniäkään ole "tuhlattu" taiteelliseen somistukseen. Yksi miljoona on tosin satumainen summa; mutta se koottiin ykskaks vapaaehtoisilla lahjoilla.
Voimakas laulu raikui minulle vastaan; mutta kovaksi onnekseni näin sadottain ihmisiä seisovan ulkopuolella, jotka samaten kuin minä olivat myöhästyneet ja turhaan näyttivät katoksen alle pyrkivän. Tiesin ennustaa että ihmisten sata vieläpä tuhatmäärin täytyy palata, kun ei enää sijaa ole. Olin hyvin pahoillani ajatellessani että olin menettävä pyhäpäivärauhani, enkä kuitenkaan saisi kuulla Spurgeonia. — Siinä seisoi mies, joka näytti tavattoman hyväntahtoiselta ja hänelle sokersin minä tuskaani surkealla englanninkielelläni. Hän ymmärsi mitä tarkoitin; mutta kohotti vaan olkapäitään. Mutta kun sanoin olevani saksalainen pappi, muuttui kohtelu heti toisellaiseksi. Englannissa käypi vielä puoltosanana, kun sivistynyt ihminen voipi esittää itsensä papiksi, ja useamman kerran sai kokea arvokasta apua sentähden että olin pappi. Kerran olin erään ystävän parissa itäosassa Lontoota, ja tahdoin muun muassa luoda silmäyksen niihin kurjuuden pesiin, joita sanotaan "opiumikapakoiksi", joiden rinnalla pahimpia paloviinankapakoita voisi sanoa oivallisiksi laitoksiksi. Käännyimme kysymyksillämme paikkakunnan poliisikonttoorin puoleen. Esimies sanoi vaarallista olevan sinne lähteä, sillä siellä vilisi kaikkein pahimpaa väkeä. Mutta kun vastasin olevani pappi, antoi hän heti suurimmalla alttiudella meidän käytettäväksemme kookkaan poliisipalvelijan, joka samalla oli oppaamme ja suojelijamme. Saksassa on aivan toisin. Siellä on lukemattomia ihmisiä, eikä suinkaan ainoastaan sosiaalidemokraatteja, vaan myöskin aristokraatteja — jotka pitävät pappeja "tarpeettomina kappaleina koko maailmassa", laiskureina, jotka varastavat päivän Herralta Jumalalta ja maksavat koko joukon rahaa, jota voisi paremmin käyttää teitten tekoon ynnä muuhun senlaiseen. Kuinka usein olenkaan saanut lukea kirjoitettuna että varsin valitettava seikka, on se että olen papiksi tullut, — ikäänkuin ihmiset siinä toimessa turmeltuisivat ja menettäisivät kaiken henkisen kykynsä. Tosin voisi helposti luetella suuren paljouden evankeelisia saksalaisia pappeja, joiden nimet loistavat kirkkaina kansakunnan ensimmäistenkin rinnalla ja jotka ovat perustaneet kaikki ne pelastavat rakkauden laitokset, joita paitsi maailma ei enää koossa pysyisi. Voisi myöskin näyttää toteen, että sangen useat kansamme jaloimmista miehistä ovat pappisperheistä lähteneet, — mutta mitä se auttaisi. Yleinen mielipide on kun onkin meitä vastaan. Voipihan ollakin mahdollista, että pappisylpeys liiaksi paisuisi, jos meitä pappeja Saksassa kohdeltaisiin yhtä suurella kunnioituksella, kun Englannissa, — mutta suotakoon anteeksi tämä aineesta poikkeaminen! — Sinä pyhäaamuna Spurgeonin tabernaakkelin edustalla oli luonnollisesti minulle hyvin mieleistä, että minun pappiuteni niin paljon aikaan sai. Sama mies, josta ylempänä puhuin, virkkoi heti: "Teidän tulee ja täytyy saada paikka, vaikk'ei kukaan muu saisikaan." Hän tiedusteli, oliko Spurgeonilla ystäviä Saksassa, ja ihastui kuullessaan että hänen kirjoituksiansa on käännetty saksaksi ja että niitä paljon luetaan. Hän puhui minun puolestani eräälle kirkkopalvelijalle eli presbyteerille. Tämä sanoi olevansa pahoillansa siitä, ett'ei minulle enää voinut antaa mitään istuinpaikkaa, ne kun aikoja sitten olivat kaikki täytetyt. Mutta syrjäoven kautta vei hän minut eräälle terassitapaan kohoavista lehtereistä. Paikka minkä sain ei ollut kaukana saarnaajan puhelavasta, ja kun istuuduin takanani olevalle portaalle, oli minulla istuinpaikkakin. Ja se olikin varsin suotavaa, kun jumalanpalvelusta kesti kokonaista 1 1/2 tuntia.
Siinä seisoin nyt keskellä suurta seurakuntaa, josta niin usein olin kuullut puhuttavan. Sanotaan että kuusi tuhatta ihmistä voi mukavasti istua tabernaakkelissa. Jos niin on, niin oli ainakin seitsemäntuhatta henkeä koolla; sillä seisojia oli monta sataa ja toiset sadat, jotka istuivat varsin epämukavasti. Spurgeon voi siis helposti uskoa, mitä hän usein saarnassansa mainitsi, että, näet, vielä on seitsemäntuhatta jäljellä jotka eivät ole Baalille polviansa notkistaneet. Ja todella sydäntä virvoittavalta tuntuukin saarnaajalle, kun itse omin silmin näkee nuo seitsemän tuhatta. Kuulijoihinkin tekee voimallisen vaikutuksen nähdä niin monta ihmistä kokoontuneen yhteen paikkaan Jumalaa rukoilemaan. Syvä hartaus valtasi sydämeni, kun nuo tuhannet nousivat jaloillensa ja lauloivat virren, niin kaikuvan että huoneen lattiapalkit ja rautapatsaat tärisivät. Laulun voimaa lisäsi epäilemättä suuresti se, että seurakunta seisoi laulettaissa. Saman olen huomannut useissa englantilaisissa kirkoissa, ja käytännöllistä on epäilemättä laulaa seisoalta. Rinta on siten vapaampi. Rukouksen aikana lasketaan taas useissa englannin kirkoissa polvilleen, tai istutaan eteenpäin kumartuneena, käsi silmien edessä, — jota tapaa voi monelta kannalta sekä puolustaa että vastustaa. Seurattava on varmaankin se, että Spurgeon aina juhlallisesti seurakuunalle edeltä luki julki värssyn, mikä oli laulettava. Ei sentähden että kuulijoilta olisi virsikirjaa puuttunut; se oli kentiesi kaikilla muilla paitsi minulla. Mutta moni kentiesi ei voinut lukea, ja kaikissa tapauksissa teki saarnaajan luku jokaiselle selväksi, mitä lauloi; hän sen ymmärsi ja tunsi ennenkuin alkoikaan laulaa, ja siten hän ei ainoastaan laulanut yksityisiä sanoja perättäin, vaan lauloi ne koko värssyn hengen mukaisesti. Ja siten lauloi hän suuremmalla lämmöllä, kuin minkä muuten olisi tehnyt.
Muuten kaipasin suuresti urkuja. Kovin tyhjälle tuntuu, kun ei mitään alkusoittoa kuulu seurakunnan kokoontuessa, eikä mitään jälkisoittoa kirkosta lähdettäissä. Laulu oli tosin voimallinen; mutta lukkari, joka saarnaajan rinnalla seisoi puhelavalla, näytti kuitenkin katsovan tarpeelliseksi ankarasti vaivata keuhkojansa jotakuinkin täyttääksensä urkuin tehtävän. Maalattuja ikkunoita, alttaritauluja, tai kuvia ja koristuksia ei tietysti ole minkäänlaisia tässä baptistein (uudestikastajain) temppelissä. Sen sijaan näin suuren altaan kastetta (veteen kastamista) varten, mutta sekin oli kaikkea taiteellista tai kuvaannollista koristusta vailla. Kaikki on veistetty ainoastaan käytännöllisen tarpeen mukaan, että niin monet ihmiset kuin suinkin voisivat istua ja kuulla. Muuten oli mainittu kasteallas ainoa, mikä ilmaisi että oltiin baptistein kirkossa. Itse saarnassa ei yksikään sana sitä osoittanut. Se oli varsin yleiskristillinen ja erityistä uskontunnustusväritystä vailla. Kuulemisen puolesta tuo suuren suuri huone on ihmeteltävä, sillä saarnaaja, joka puhui puhelavalta eikä saarnastuolista ei ensinkään tuntunut vaivaavan ääntänsä saattaaksensa sanansa monelle tuhannelle kuulijallensa tajuttavaksi.
Mutta katselkaamme jo itse saarnamiestä. Yksinkertainen takki yllään, virkapukua, papinkaulusta ja kaikkea muuta papillista tunnusmerkkiä vailla hän seisoi lavallaan. Sinä aamuna hän näytti olevan hyvissä voimissa. Mutta kuulin hänen terveydentilansa jo muutamia vuosia olleen hyvin huonon. Saarnassakin tuli useammassa kohden ilmi, että hän on kokenut mitä apostoli Paavali kirjoittaa: "ett'en ylpeilisi korkeista ilmestyksistä, on minulle annettu oka ruumiiseni." Ja todellakin jos Paavali tarvitsi sellaista nöyryytystä varjeltuaksensa ylpeilemisestä, kuinka tähdellinen se sitten lieneekään englantilaiselle saarnaajalle, joka evankeliumin julistamisessa on menestynyt niin, ett'ei siinä meidän aikoinamme yhtään kukaan hänelle vertoja vedä.
Luodessani ensi silmäyksen Spurgeoniin, muistui minulle heti mieleen Risto Blumhardt vainaja Bad-Bollilainen. Mutta tarkemmin katsellen huomasin kumminkin erinomaisen suuren eroituksen tuon suoran, lujauskoisen, syvämielisen schwabilaisen ja tämän rohkean, vapaan, käytännöllisen englantilaisen esiintymistavassa. Tanakka, jykeä vartalo, verevät, melkein pyöreät kasvot, rehelliset silmät, avosydäminen, lämmin, teeskentelemätön olemus on molemmilla aivan samanlaiset. Syvämielinen saksalainen ajatteli ja puhui yhä kaikkien kappalten uudistumisesta ja Herran tulemisesta, joka ihmeillä ja tunnusmerkeillä pian oli saattava kaikki jälleen kohdalleen, — mutta englantilainen tahtoo heti paikalla, nyt, tässä hetkessä taivuttaa eksyneet ja epäilevät lampaat ratkaisevaan päätökseen ja hallelujaa laulamaan vapahtumisestaan.
Spurgeon on jalon, sydämellisen, luontehikkaan miehen perikuva. Vielä tänä päivänä huomaa että hän on itsekseen oppinut, ett'eivät häntä raamatunoppineet, filosoofit ja puhujat ole kasvattaneet, vaan välittömästi itse Jumalan käsi, niinkuin muinoin Johannes Kastajaa korvessa. Vielä tänä päivänä hänessä helposti huomataan mies, joka seisten ylösalasin käännetyllä tynnyrillä kedolla saarnasi kokoontuneelle kansanjoukolle. Hän puhuu aivan mitä tuntee, ja sen hän voi luottamuksella tehdäkin, koska hänen uskalluksensa perustuu nöyryyteen, mikä on uskosta rikas. Kristillinen urhoollisuus ja pyhitetty itsetunto, — "Jumalan armosta olen, mikä olen" kuultaa läpi koko hänen olentonsa. "Hän on mies joka tuumalta" — on hiljakkoin joku hänestä sanonut, ja minuun hän niin vaikutti, että olen valmis tähän ylistykseen yhtymään. Saapi sen rauhoittavan tunteen että tämä mies milloin tahansa, jos niin vaadittaisiin, heittäisi henkensä sen evankeliumin edestä, jota hän julistaa. Jyrkempää vastakohtaa kuin Spurgeon ja ne korkeakirkolliset papit, joita näin viran toimituksissa Westminsterissä, p:än Paavalin kirkossa ja muualla, tuskin voipi ajatellakaan. Nämä muuttivat joka hetki ei ainoastaan pukua, asemaa ja ryhtiä, vaan vielä lisäksi ääntänsäkin. Siellä oli kaikki ulkonaista komeutta ja juhlallista menoa. Kuoripojat, kynttilät, joita kannettiin edestakaisin, juhlakulkueet, pitkät litaniat ja ihmeellinen musiikki oli pääasiana jumalanpalveluksessa. Musiikkia kaikkien ihmisten korvat kuuntelivat, ja aivan vähän näytti luettu saarna heidän sydämiänsä koskevan. Kovin johtivat nuo korkeakirkolliset virkaveljet mieleeni roomalaiskatoolilaisten pappien opetettuja ja jäykiksi kangistuneita tapoja.[11] Spurgeonissa ja muissa eriuskolaisissa, joista kuulin, toivoisi tapaavansa hiukkasta vähemmin yhtäkaikkisuutta. Mutta mitä Spurgeoniin tulee, niin teki hän minuun lopulta sen vaikutuksen: että tuo mies on niinkuin Jumala hänet on luonut, eikä hänessä ole hiventäkään näyttelijää, — mikä todella on suuri asia. Hän on saarnaaja "Jumalan armosta" ja on Luojan kädestä lähtenyt sellaisenaan kuin hän on. Papin viittaa ja kaulusta hän ei kaipaa, vaikka ne eivät häntä haittaisikaan. Mitä hänen ulkonaiseen esiintymiseensä tulee, niin hän voi puhua viisi minuuttia melkein liikahuttamatta päätä, kättä tai jalkaa. Hänellä on silloin joko molemmat kädet levollisesti laskettuna puhelavan ristikolle, tai oikea käsi poveen pistettynä, tai käsivarret ristissä rinnallaan tai selällä. Mutta sitten taas kohottaa hän koko vartalonsa ikäänkuin pyhään taisteluun. Se näyttää tuliselta taistelulta Jumalan ja ihmisten kanssa. Toisinaan hän rukoillen nostaa molemmat kätensä korkeuteen ikäänkuin pakoittaaksensa Jumalaa astumaan alas taivaasta, mutta sitten hän taas kääntyy ihmisten puoleen niin liikuttavan houkuttelevalla ja sydämeen tunkevalla äänellä, että kylmäkiskoisimmankin kuulijan sydän siitä heltyy. Että hänen sointuva, hopealle helähtävä äänensä hänelle tässä on suureksi avuksi, sitä ei tarvinne mainitakaan. Spurgeonilla oli tekstinä 40 psalmi. Valitettavasti meni minulta puuttuvan kielentaitoni vuoksi paljon hukkaan. Sittenkin tunsin mieleni saarnasta suuresti ylennetyksi. Vielä nytkin soi — ei korvissani, vaan sydämessäni, kuinka hän kolme kertaa perätysten huudahti sanat: "Riennä, Herra, minua auttamaan!" (v. 14.)
Tässä muuten tietysti ei ole oikea paikka lukijoille kertoa sen päivän saarnaa. Se on kentiesi ennenkuin nämä rivit painetaan, aikoja sitten ilmestynyt saksankinkielellä. Mutta sinä sunnuntaina ymmärsin vasta oikein miehen merkitystä. Minulle selveni pian, että näitä saarnoja ei pidä lukea vaan kuulla, ja juuri tässä lukuisassa sanan liikuttavassa seurakunnassa.
Rajattomasti hän säälii kansan kärsimyksiä, syvästi hän haluaa turmeluksesta nostaa jokaisen sielun, jonka luo hänen äänensä tunkee, ja siinäpä miehen omituisuus. — Jo ennen olin lukenut useita Spurgeonin saarnoja. Vaikka kentiesi sillä loukkaankin monta hänen ystäväänsä, täytyy minun tunnustaa, että minusta useimmat niistä olivat sangen hyvät, mutta ei muodoltaan eikä sisällöltään paremmat kuin monet painetut saksalaiset saarnat, joita Saksan kansa ei likimainkaan niin suuresti suosi. Mutta nyt nähdessäni ja kuullessani itse saarnamiestä, tulin vasta ymmärtäneeksi hänen merkitystään, ymmärsin minkätähden tuhannet ihmiset niin suuresti häneen luottavat; — ymmärsin miksi monet tuhannet mahdottoman suuren Lontoon kaupungin joka äärestä sunnuntai sunnuntailta tuntevat itsensä ikäänkuin tenhovoimalla vedetyksi hänen luokseen. Kentiesi jotkut rakkaat virkaveljet minulta tässä kysyvät, valmistaako Spurgeon huolellisesti, kirjoittaako hän saarnansa ja lukeeko ne ulkoa. En ole voinut saada varmaa ja luotettavaa tietoa tästä, mutta sen takaan, että se mies tekee ahkerasti työtä ei ainoastaan polvillaan, vaan myöskin aivoillaan ja kynällään, ja ett'ei hän luota hetkelliseen innostukseen tai puhujaonneensa. Kaikki mitä hän sanoi oli perinpohjin harkittua, mietittyä. Hän ei milloinkaan epäillyt mitä hänen tuli sanoa eikä kertaakaan puheessaan erehtynyt. Aineensa hallitsi hän kumminkin niin täydellisesti että hän nähtävästi ei ollut sidottuna käsikirjoitukseensa, vaan saarna kulki vapaana, täyteläisenä virtana, ihan niinkuin jos se juuri silloin olisi syntynyt. Ja tämäpä on luullakseni päämaali, johon jokaisen hengellisen ja maallisen puhujan tulisi pyrkiä.
Mutta lopuksi tulee minun virkkaa sananen seurakunnan luonteesta ja minkä vaikutuksen se minuun teki. Nuo tuhannet ihmiset, jotka näin edessäni kuuluivat silminnähtävästi kaikkiin kansanluokkiin, ja varma on ainakin että miehiä oli yhtä paljon kuin naisia. Keskisäätyyn tosin useimmat kuuluivat, mutta nähtiinpä joukossa myöskin ihmisiä, jotka ruumiillisesti ja siveellisesti olivat niin vajonneita, ett'ei koko Saksassa voi heidän vertaisiansa tavata; toiselta puolen taas herroja ja naisia, joiden takana istui palvelijoita hivukset puuteroittuna ja kankipalmikko niskassa. Olipa siellä moniaita neekerejäkin; ja samaten huomasin muutaman kiinalaisen ja intialaisen, jotka edellisenä päivänä luulin nähneeni itämaalaisten majassa. Tuolla lehterillä istuu joukko uljaita sotilaita, joiden valkoiset kypärin ympärille käärityt hunnut osoittavat, että heidän heti tulee astua laivaan Egyptiin lähteäksensä. Useille heistä oli tämä kentiesi viimeinen julkinen jumalanpalvelus maan päällä. Kuka tiesi kuinka monta heistä makaa erämaan hiekan peittämänä! — Tuolla alhaalla on joitakuita hyviin vaatteisin puettuja merimiehiä asettunut suurelle käytävälle. Kentiesi he ensi kerran pitkästä ajasta nyt voivat ylistää Jumalaa siinä suuressa kuulijakunnassa. Koko heidän ryhdistään näkee, ett'eivät he ole tottuneet näyttäytymään senlaisessa seurassa. — Noiden kahden nuoren naisen tuolla, joilla lapset on sylissä, täytyy kesken lähteä kirkosta, koska pienokaiset liian ankarasti saarnaajaa vastustavat. Naisia vietiin joitakuita kirkosta kalmankalpeina ja pyörtymäisillään olevina. Ihmettelin vaan että se niin harvoin tapahtui, sillä ilma kirkossa oli sinä helteisenä päivänä milt'ei tukehuttava. Ei juuri ylentävää ollut edelleen noitten satojen viuhkojen alituiset liikunnot (eivätkä ainoastaan naiset niitä heilutelleet!) vilvoituksen vuoksi. Tämä tuntui hyvin rauhattomalta ja häiritsevältä; se jo alkoi käydä hermoihin. Ja moni läsnäolijoista koetti vielä parantaa ilmaa myskillä, joita olivat tuoneet muassaan. Tämä on valitettavaa englantilaista hemmoittelua; ajuritkin ottavat pieniä myskipilleriä karkoittaaksensa oluen ja viinan hajua. Niistäkin miehistä, jotka istuivat minun edessäni kirkossa, levisi myskihaju, joka oli milt'ei huumaava.
Kaikesta tästä voisi melkein päättää ett'ei seurakunta juuri tuntunut erittäin hartaalle. Se on totta, mutta ei täydelleen totta; tässä on tehtävä eroitus. Epäilemättä oli sinne tullut sadottain ihmisiä pelkästä uteliaisuudesta. Spurgeon kuuluu, kuten jo mainitsin, Lontoon merkillisyyksiin, joita tulee nähdä ja lukemattomia muukalaisia kehoitetaan häntä näkemään ja kuulemaan eriskummaisena muka ilmiönä. Useat kuulevat häntä niinkuin kuullaan mainiota viuluniekkaa tahi lausujaa, siis ilman rukoilevaa, ijankaikkisuutta halajavaa mieltä, ja nämä eivät tietysti ole hartaita kuulijoita. Minusta tuntui samalla naurettavalle ja surulliselle, kun muutamia päiviä myöhemmin rouva Tussandin maan mainiossa vahakuvakokoelmassa näin myöskin Charles Haddon Spurgeonin (silla se on hänen täydellinen nimensä), kuvan. Ei kaukana Arabi paschasta, joka juuri siihen aikaan oli englantilaisten kauhuna, ei kaukana Cetewayosta, joka juuri silloin oleskeli Lontoossa pyytämässä takaisin itsellensä valtakuntaansa, ja samalla havannollisesti oppimassa tuntemaan englantilaisten ylivoimaa, — mutta ei myöskään kaukana Stanleyn ja Livingstonen vieläpä keisari Wilhelmin ja ruhtinas Bismarkin kuvista oli baptistisaarnaajan ihailtu kuva pystytetty, juuri sellaisena kuin hän tavallisesti seisoo puhelavallaan. Eikä hän vähemmin kuin nuo muut mainitut kuvat vetänyt puoleensa katsojien huomiota. Ja selvähän on, että ne monet ihmiset, jotka ilman rukoilevaa henkeä tulivat Spurgeonin jumalanpalvelukseen ainoastaan niinkuin näytelmää katsomaan ja puuhasivat lorneteilla ja teaatterikiikareilla, ja joista useat kirjoittivat vieläpä toiset, niin minusta näytti, piirustivat ja toiset laskivat kuulijat, — selväähän on, sanon minä, että moiset ainekset varsin suuressa määrin häiritsivät jumalanpalveluksen ylentävää vaikutusta. Mutta useimmista voipi sanoa että he korvat pystyssä seurasivat puhujan sanoja. Syvimpää liikutusta näin kuvautuneena monen kasvoissa, ja viljavat vedet virtasi useitten niiden silmistä, jotka olivat läheisyydessäni. Välittömästi tulin vakuutetuksi, että saarna herätti monessa niistä miehistä ja naisista pyhiä tunteita, joiden kiertolaineita vielä tulee tuntumaan iankaikkisuudenkin maassa. En koskaan ole unhottava sen kunnon miehen rakkaita kasvoja, joka istui vieressäni ja avasi tekstin (Ps. 40) ja ojensi minulle raamattunsa. Näin tehden laski hän sormensa psalmien ensimmäiselle sanalle ja sanoi sanomattoman onnellisen näköisenä: "Herra kallisti itsensä minun puoleeni." Sitä sanoessaan hän katsoi minua niin silmiin, että ilokseni tunsin hänen pitävän minua miehenä, joka ymmärtää mitä psalmin sanoilla tarkoitetaan.
Hauskalle tuntui joka haaralla nähdä kuinka ystävällisesti ja sydämellisesti sanankuulijat kohtelivat toisiansa ja kuinka monet saarnan loputtua tuttavasti kättelivät toisiansa, ikäänkuin tehdäksensä liittoa keskenänsä sen johdosta, minkä olivat kuulleet. Seurattavaa oli epäilemättä myöskin että melkein kaikki kuulijat paitsi virsikirjaa toivat mukanaan ja ahkerasti käyttivät pientä raamattua. Sen panin myöskin merkille, että he useimmiten kauan lehtiä selailematta löysivät paikan, jota etsivät. Siitä näkyi että he olivat hyvin perehtyneet Jumalan sanaan. — Virsikirjassa oli enimmäkseen Taavetin psalmeja. Ei tosin puuttunut muitakaan lauluja, mutta ani harvoin kohoavat ne meidän saksalaisten kirkkovirttemme vertaisiksi kauneudessa, voimassa, juhlallisuudessa ja ijäisyyden tunnossa. Englantilaiset virret ovat enimmästä päästä liian yksityistä laatua ja liikkuvat peräti ahtaassa ajatuspiirissä.
Noin k:lo 12.30 loppui saarna. Se päättyi aivan äkkiarvaamatta, s.o. minulle äkkiarvaamatta, joka ainakin odotin loppuvirttä. Se puuttui, ja minusta tuntui tämä puute vaillinaisuudelta. Seurakunnan tulisi kumminkin vielä kerran saada suun vuoroa. Mutta tämä on kentiesi "makuasia".
Korkeammalta kohdalta katua näin sitten aaltoilevan ihmistulvan jakaantuvan joka taholle. Kuinka monta ijäisyyden siementä oli löytänyt tien noitten tuhanten sydämiin, — kukapa sen tiennee? Päivä sen on osoittava. Mutta minä istuin kohta jälleen Bromleyn kauniitten hiljaisten puitten varjossa, avasin vielä kerran 40 psalmin ja päätin siitä saarnata jonakuna sunnuntaina Bremeniin palattuani, joka myöskin tapahtui. Ja jos saarnani on ylentäväinen, niin on kaikissa tapauksissa ystävä Spurgeon ansainnut osan seurakuntani kiitollisuudesta.
SODOMIN SATA VANHURSKASTA.
1. Paheiden pesät miljoonakaupungissa.
Ei sanota mitään uutta, kun nykyaikojemme jättiläiskaupunkeja mahdottoman suurine yhä karttuvine asukaslukuineen sanotaan hirveiksi kummituksiksi. Ja kaikki Euroopan kaupungit ovat kuitenkin pienet Lontoon rinnalla. Jos onkin mielin määrin nähnyt Berlinin, Wienin ja Pariisin, ja sitten saapuu Themsenin rannalla olevaan miljoonakaupunkiin, niin hämmästyy ikäänkuin ei ennen olisikaan kaupunkia nähnyt. Ja tämä hämmästys muuttuu usein kauhuksi. Kaikki paheet mitä ikinä ajatella voi tuodaan tänne yhdessä kaikkien ilmanalojen tuotteiden kanssa. Lontoo eroaa muista miljoonakaupungeista ei ainoastaan suuruutensa kautta, vaan vielä enemmän sen kautta että se on ensimmäisen luokan satamakaupunki, siis yhtymäpaikka lukemattomille merimiehille, jotka suurimmaksi osaksi ovat naimattomia. Samassa asemassa on eri syistä satatuhansittain muita miehiä, kaikkiin säätyihin ja ammatteihin kuuluvia. Siitä seuraa paljon, josta ei voi puhua, minkä ihmistuntija välittömästi ymmärtää, ja minkä yksinkertainenkin aavistaa.
Tähän tulee lisäksi laiminlyöty opetus, kun kouluopetus aina viime aikoihin asti ei ole ollut pakollinen. Lontoossa sanotaan olevan enemmän kuin puoli miljoonaa ihmistä kymmenvuotisia ja vanhempia, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Tämän kirjoittaja ei ole mikään vapaamielisen lainsäädännön vastustaja, kun se vaan pysyy järjellisissä rajoissa. Englannissa voipikin oppia kuinka paljoa vapaammin, itsenäisemmin ja varmemmin ihmiset liikkuvat kuin meillä. Minä puolestani en ollenkaan epäile sen alkuperäisen itsenäisyyden, joka asuu kunkin ihmisen povessa, voimakkaammin kehittyvän sellaisessa vapauden ilmassa, ja että todelliset kyvyt sillä tiellä pikemmin kypsyvät. Mutta hullutusta on antaa raa'an kansanjoukon itse päättää tahtooko se lapsillensa kunnollista opetusta vai eikö, — ja sen tunnustaakin nykyään melkein kaikki sivistyneet englantilaiset, ja pakollinen kouluopetus on jo milt'ei päätetty asia. Mutta kentiesi liian myöhään. Samaten kuin englantilaisilta puuttuu sotaväkeä, joka voisi jotain suurta saada aikaan, sentähden että heillä ei ole yleistä asevelvollisuutta, samaten tavataan, syystä että koulussa käynti ei ole pakollinen, alhaisemmissa kansankerroksissa niin raakoja, tietämättömiä ihmisiä, että heidän vertaisiansa ei löytyne Saksassa eikä Ranskassa, ei apenniinisellä eikä skandinaavian niemimaalla. Kaikissa noissa useissa Englannin suurissa kaupungeissa, mutta ennen kaikkea Lontoossa nähdään alemmassa kansassa raakuutta, henkistä häviötä, eläimellisyyttä, sanalla sanoen hirvittävää yhteiskunnallista kurjuutta. Ja tämä kurjuus pistää vielä jyrkemmin silmään ylhäisten suunnattoman rikkauden ja loistavan komeuden kautta. Köyhien ja rikkaitten välillä tosin on älykäs ja varallinen keskisääty; mutta se on suhteellisesti harvalukuinen, jos kohta, kuten englannin tilastotiede kokee näyttää toteen, se on kasvamassa. Mutta kauheaa on, että seitsemäs osa kaikista englantilaisista elätetään yleisillä varoilla, jättääksemme mainitsematta niiden kentiesi yhtä suurta lukua, jotka saavat elantonsa yksityisen armeliaisuuden kautta tai lukemattomissa kaikenkaltaisissa laitoksissa.[12]
Lontoon elämän pimeästä syvyydestä on paljon kirjoitettu, ja sen ovat tehneet paljoa etevämmät kynät kuin minun. Mutta aikomukseni ei olekkaan enentää niiden surullisten kuvausten määrää; niitä onkin jo mailmassa yltäkyllin. Minä tahdon ainoastaan puhua pimeydestä voidakseni kuvata valon taistelua tätä pimeyttä vastaan. Jos nuo suuret kaupungit toiselta puolen ovatkin hirveitä kummituksia, niin ovat ne toiselta puolen yhtymäpaikkoja, makasiineja, säiliöitä, joihin kaikki mitä maailmassa on suurta ja kaunista kokoontuu, ja suuret kaupungit eivät suinkaan ole vähemmin pääkortteerina Jesuksen Kristuksen, maailman kuninkaan sotajoukoille. Niinkuin jo psalmeissa Jerusalemi Jumalan kaupunkina asetetaan vastakohdaksi hirmuiselle Babelille, joka on Jumalasta vieraantuneen hengen perikuva, niin taistelee jokaisessa kristikunnan kaupungissa Babeli ja Jerusalemi keskenänsä vallasta. Tämä koskee myöskin Lontoon elämää, vieläpä eritoten Lontoota. Voi todella sanoa että kristityt tässä kaupungissa ovat käsittäneet tehtävänsä. Trafalgarin torilla seisoo Nelsonin, englantilaisten kansallissankarin, muistopatsas. Mutta kuvan alle on kirjoitettu kuolevan urhon sanat: "Englanti vaatii että joka mies tekee velvollisuutensa". Kristuksen palvelijat ovat muuttaneet sanat näin: "Jesus Kristus vaatii että jokainen englantilainen kristitty tekee velvollisuutensa pelastaaksensa langenneita veljiään". Kristityt Lontoossa eivät ole peljästyneet suunnattomasta työstä, joka tarjoutuu heidän tehtäväkseen. He eivät ole joutuneet epätoivoon ajatellen mahdottomuutta johtaa elämän vettä myrkyllisiin lampiin. He ovat ryhtyneet työhönsä tehdäksensä velvollisuutensa, huolimatta siitä että se tuhat kertaa on epäonnistunut.
Me emme siis puhu ollenkaan niistä suurenmoisista pakanalähetyksen ahjoista, joita kyllä löytyy Lontoossa, ja joista säikeitä kulkee kaikkiin maanpiirin maihin. Me emme myöskään puhu pipliaseurasta, jota tosin kutsutaan brittiläiseksi, mutta joka kuitenkin työskentelee suurenmoisesti kaikkein maanpiirin asukasten hyödyksi. Me emme puhu traktaattiseurasta, jonka vaikutus samaten ulottuu paljon laajemmalti Englantia ja sen siirtomaita ja lähettää virtoja hyvää kirjallisuutta kaikkiin maihin. Samaten kun melkein joka askeleella Lontoossa kuulee sanottavan, "tuota ja tätä ei löydy missään maailmassa niin suunnatonta ja suuremmoista", — samaa täytyy myöskin sanoa kristittyjen töistä. Englantilainen rikkaus ja englantilainen toimeliaisuus vaikuttavat siinä yhdessä veljeskansamme käytännöllisen älyn ja ihmeellisen järjestämiskyvyn kanssa. Sydäntäni ahdisti ja minua hävetti nähdessäni nämä ja muita jättiläislaitoksia, jotka työskentelevät koko maailman hyväksi. Minun täytyi itselleni tunnustaa: Jos me saksalaiset olisimmekin niin rikkaita kuin englantilaiset, niin tuskinpa vaan sittenkään voisimme kehua tuollaista aikaan saaneemme. — Mutta englannin kristityt eivät ole olleet niin turhamaisia, että olisivat unhottaneet lähellä olevan ja muistaneet ainoastaan kaukaisen.
Uskallatko, armas lukijani, lähteä kanssani matkalle Lontoon paheiden pesiin? Jaa, uskallustapa siihen vaaditaankin. Minun täytyy usein peittää silmäsi, s.o. minä en ole kirjoittava, kertova kaikkea mitä siellä näkee ja voipi nähdä. Ken ei sitä ole nähnyt, ei saatakkaan uskoa niin elettävän. Nämä kirjoitukset kävisivät aivan asiallisen kertomuksen kautta mahdottomiksi lukea useille sekä naisille että miehille.
Mutta sitä pelastavaa kättä, joka kiitelee kaikkialla turmeluksen yli, tahtoisin mielelläni näyttää lukijoille. Kentiesi meillä siellä täällä on jotain opittavaa. Sillä niin eriskummallisesti ja meidän mielestämme sopimattomasti kuin englannin kristityt toisinaan menettelevätkin, — niin ovat he kuitenkin toiselta puolen meitä monessa suhteessa paljoa etevämmät. Arvostella, sättiä, moittia taitavat houkkiot, laiskurit ja pelkurit aivan mestarillisesti. Mutta tee itse asia paremmin, se olisi parasta arvostelua. Uskalluksella ja usein ilollakin käyvät englantilaiset käsiksi useaan suureen työhön, johon me tuskin ollenkaan vielä olemme puuttuneet. Missä suuria yritetään, siinä, se on myönnettävä, tehdään suuria erehdyksiäkin. Mutta kieltämätöntä on, että jos meidän evankeelista kirkkoamme mielimme varjella häviämästä, jos mielimme estää suuria ihmisjoukkoja kirkosta yhä vieraantumasta, — niin emme saa odottaa kunnes he tulevat evankeliumin luo, vaan meidän tulee saattaa evankeliumi heidän luoksensa. Ja meidän täytyy tehdä se uusilla teillä ja uusilla keinoin, sillä vanhat ovat näyttäyneet riittämättömiksi. Ja kuinka kekseliäs rakkaus on sekä kuinka kekseliäiksi se tekee ihmiset, sen voimme oppia Englannissa.
Tässä tahdon vielä mainita, ett'en eri matkoilla noissa pimeissä Lontoon osissa olisi nähnyt niin paljon pimeyttä enkä valoa, ell'ei minulla olisi ollut apunani niin kokeneita oppaita. En saata jättää mainitsematta niistä, nimittäin saksalaisen kaupungin lähetyssaarnaajan Oostermorin, joka jo vuosikymmeniä on harjoittanut ihmisten kalastusta Lontoon itäisessä osassa ja jonka hivukset tosin siinä työssä ovat käyneet harmaiksi, mutta jonka sydän ei ole vanhentunut eikä kylmentynyt.
Alamme kiertomatkamme siinä Lontoon itäisessä kaupunginosassa, jonka nimi on Whitechapel ja lähdemme Lemaninkadulta 17. Siinä on saksalainen köyhäinkoulu, jota myöskin sanotaan lähetyskouluksi, mikä jälkimäinen nimi selvästi osoittaa ylt'ympärillä vallitsevaa pakanuutta. Eräs veli rauhe-Hausista nimeltä Ritter taistelee täällä ritarillista taistelua tätä pakanuutta vastaan. Lapset tulivat juuri silloin koulusta, sillä kello oli 4 j.pp. He olivat kaikki löyhästi mutta siististi puetut, sillä koulussa vaaditaan tinkimättä puhtautta ja siisteyttä, olkoon puku muuten kuinka paikattu ja parsittu tahansa. Puhuttelin pienokaisia, jotka nähtävästi olivat suuresti mielissään siitä, että joku heille puhui saksaa. Kaikki rakkaan isänmaamme murteet kaikuivat näiden poikien ja tyttöjen huulilta, mutta heidän joukossansa ei ollut yhtäkään, joka ei olisi sotkenut puheesen englantilaisia sanoja. Tämä on peri saksalaista, mutta "sivistyneet" englantilaiset voivat sitä vastoin vuosia elää Saksassa oppimatta oikein ääntämään ainoatakaan saksalaista sanaa. — Astuimme kolmiluokkaiseen kouluhuoneustoon ja kättelimme rakasta saksalaista kouluopettajaa. Luokkahuoneitten sisustus oli niukempi kuin minkään kyläkoulun Reinin ja Veikselin välillä. Useitten Englannissa asuvien rikkaitten saksalaisten tulisi pitää kunnia-asianaan poistaa tätä niukkuutta, ja helposti he sen tekisivätkin mitään uhrausta kärsimättä. — Nyt menimme suuriin saksalaisiin majataloihin, joissa ystäväni kaupungin-lähetyssaarnaaja oli varsin perehtynyt, ja joissa tapasimme vielä toisen lähetyssaarnaajan rauhe-Hausista. Nämä mahdottoman suuret useamman kerroksiset kasarmit ovat lähellä sokeritehtaita, joissa aina on mieluimmin käytetty saksalaisia työntekijöitä. Nämä tehtaat ovat nyt monessa paikoin häviämässä päin, mutta siitä huolimatta tapaa täällä joukottain maamiehiämme ja kurjuuttakin joukottain! Täällä oli nuoria tyttöjä, joita kelvottomat asioitsiat ovat houkutelleet Lontoosen, jotka ovat suorittaneet maksunsa ja kumminkin jääneet paikattomiksi. Seurakumppanini kertoi minulle hirvittäviä kertomuksia näistä petetyistä tyttö-raukoista, kuinka niitä täällä hukkuu sadottain, kuinka usein opettajattariakin tänne houkutellaan ja sitte elatuksen puutteessa vajoovat sanomattoman viheliääsen paheiden elämään. Ken tämän lukee ottakoon sen huomioonsa ja varoittakoon jokaista tyttöä siirtymästä Englantiin, joll'ei tarkkaan tiedä kutka häntä siellä ovat vastaan ottamassa. Siellä oli edelleen saksalaisia soittoniekkoja, jotka juuri olivat puhdistamassa soittokoneitaan ja varustelivat kiertomatkalleen, ja jotka usein puhuvat ja maalaavat itsensä neekereiksi tai intialaisiksi, aina kuinka sattuu. He ansaitsevat usein suuria rahasummia, sillä musiikissa ovat kansalaisemme paljoa etevämmät englantilaisia. Mutta mitä hyötyä on rahoista, kun niitä kuitenkin käytetään ainoastaan viinaan! Elämä mainituissa majoissa, joissa miehet ja naiset elävät yhdessä kauheassa vapaudessa, on niin täynnä viettelyksiä, että vaaditaan siveellistä mielenlujuutta voidakseen pysyä saastuttamattomana.
Täällä oli edelleen kaikenlaisia ihmisiä, jotka hakivat työtä ja paikkaa, rappiolle joutuneita taideniekkoja ja suutaripoikia, parranajajia ja nuoria kirjanpitäjiä, lintujen kaupustelijoita ja ilveilijöitä, sekä sellaisia joilla ei ollut muuta tarjottavana kuin tanakat, vahvat kämmenensä. Muuan vanha maanmies vastasi kysymykseeni, mikä hän oli miehiään: "Olen ammatiltani eläinten kesyttäjä". "No, minkäkaltaisia eläimiä te kesytätte?" Vastaus: "Kanaarianlintuja". "Mitenkä?" Vastaus: "Äkseerautan niitä".
Kaupungin-lähetyssaarnaaja esiintyi tässä kirjavassa joukkiossa evankelistana ja isänä, uskollisena neuvon-antajana ja neuvojana. —Muutamille antoi hän suosittelukortteja työnteettäjille siinä ammatissa johonka he kuuluivat, toisille ilmoitti hän tehtailijoita, jotka olivat työmiesten puutteessa, toisia taasen, jotka olivat erittäin voimakkaita, kehoitti hän hakemaan työtä laiva-veistämöissä. Mutta kaikille jakeli hän ystävällisiä varoituksia, neuvoi heitä rupeamaan jäseniksi nuorukaisyhdistyksiin, ilmoitti heille hyviä ja huokeita ruokapaikkoja, joissa he voivat tavata lukuhuoneenkin ja biljardin j.n.e.
Näistä keskusteluista kutsuttiin meitä kuolinvuoteelle, kun kuoleva tahtoi nähdä kaupnngin-lähetyssaarnaajan. Nousimme lahonneita portaita ylös, jotka olivat tikapuitten tapaiset, ja kohtasimme nuoren saksalaisen naisen, joka juuri kilvoitteli kuoleman kilvoitusta. Hän oli nähtävästi aikoinaan ollut hyvinkin kaunis. Mitä hänen elämän vaiheistaan kerrottiin tuntui minusta romaanin-tapaiselta; mutta kaupungin-lähetyssaarnaajasta se oli aivan jokapäiväistä. Kaikissa tapauksissa oli se uusi todistus, että Lontoo on kauhean liukas ja vaarallinen paikka saksalaisille naisille. Rukoilimme tuon kurjan vaimon kanssa ja pidimme huolta tarpeellisista virvoitusaineista niiksi hetkiksi mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Mutta minä ymmärsin sinä päivänä paremmin kuin ennen Lordi Shaftesburyn sanoja Lontoon kaupungin-lähetyssaarnaajista että satamäärä heistä tekee kymmenkertaisen luvun poliisimiehiä tarpeettomaksi. — Lopuksi käytyämme erään entisen Darmstadtin räätälin luona, joka vaimoineen ja suurine lapsilaumoineen asui kuopantapaisessa suojuksessa eräällä takapihalla ja kaikesta köyhyydestään huolimatta meidän tullessamme lauloi saksalaisia kansanlauluja lastensa kanssa, — läksimme juutalaisten asumaan kaupunginosaan (Houndsditch). Päivä kun oli lämmin ja kaunis, niin kaikki kuljeksivat pitkin katuja. Mutta ei yhtään juopunutta näkynyt täällä, minkä juutalaisten kunniaksi kernaasti mainitsen. Useat sadat näitä Israelilaisia ovat kotoisin itämaista tai Venäjältä ja Puolasta, toiset Saksasta; mutta melkein kaikki olivat he niin likaisia ett'ei heihin pihdilläkään olisi tahtonut koskea, ja heidän kasvonsa olivat ahneen ja hävyttömän näköiset kuin melkein kaikkialla muuallakin. Paatuneen ja kadotetun Israelin onnettomat pojat ja tyttäret ovat täällä Lontoossakin köyhien nylkyreitä. Senpätähden he ovatkin, sangen kunnioitettavia poikkeuksia lukuun ottamatta, sekä saksalaisten että englantilaisten kesken yhtä vihatut täällä kuin muuallakin maan päällä ja ymmärtävät yhtähyvin täällä kuin Berliinissä ja Hamburgissa, Varsovassa ja Odessassa käyttää hyväksensä kanssa-ihmistensä puutetta. Näissä kammoksuttavissa pesissä harjoitettiin asiatoimia, siellä oli vanhojen vaatteiden myymälöitä, toisissa kaupitellaan puoleksi pilaantuneita hedelmiä ja ruokakasvia, täytettyjä ja elättiä lintuja, koiria, kissoja, apinoita, papukaijoja, — vanhoja krusifiksejä, koristeita, kelloja, aseita j.n.e. Englantilaisilla on myötätuntoisuutta Juutalaisia kohtaan, harrastavat myöskin rehellisesti heidän tilansa parantamista. Mutta eivät he unissakaan ole tulleet ajatelleeksi määrätä kristitylle kansalle juutalaisia tuomareita, opettajia ja virkamiehiä kuten yhä useammin meillä Saksassa tapahtuu. Yksityiset etevät juutalaiset (useimmiten kuitenkin vasta silloin kuin jo ovat kastetut) ovat pääsneet ministereiksi. Muuten on Englanti täydellisesti pysynyt kristillisenä valtiona ja tulee sellaisena vastakin pysymään. Juutalaisia maanomistajia löytyy tuskin muuta kun nimeksi. Kaupan, hallinnon, oikeustojen, opetuksen ja sotaväen suhteen antaa englantilainen juutalaisille sen sijan mikä heille tulee, s.o. kohtelee heitä vieraina ja muukalaisina maassa, joiden niin pian kuin mahdollista tulee palata isänmaahansa. Englannissa ei voi olla puhettakaan juutalaisten vallasta millään alalla. Heitä onkin suhteellisesti vähän; koko maassa heitä tuskin on yhtä monta kuin yksin Berliinissä. Lukuisimmat ovat he Lontoossa, mutta katoovat sielläkin tuntumattomiin miljoonain kristittyjen sekaan. Englantilaiset ovatkin älykkyydessä, toimeliaisuudessa ja järjestämiskyvyssä ainakin juutalaisten vertaiset, niin ett'eivät nämä tukku- eivätkä vähittäinkaupassa pääse voitolle heistä. Ainoastaan onnettomissa, pahantapaisissa Lontoon itäisissä osissa on heidän vaikutuksensa suuri ja turmelevainen. Muuten löytyi juutalaisten joukossa Houndsditchissa yksityisiä kunnianarvoisia, melkein patriarkallisia henkilöjä, joiden koko olemus ilmaisi syvää, vakaata surumielisyyttä. Aloitimme heidän kanssansa puhetta uskonnollisista asioista, mutta yhä saimme kuulla tuon vanhan väitteen: "ristinnaulittu on juutalaisille pahennukseksi". Vielä nytkin on silmieni edessä muuan ylpeäryhtinen nuori nainen, jonka silmät tulta iskivät ja jonka sysimustat suortuvat vapaina soluivat hartioille; vihan vimmassa paiskasi hän hänelle jätetyn kirjasen lokaan ja sanoi sitä jaloillaan polkien: "Tuo Jesus on kärsinyt; se ei sovi Messiaalle!" — ja mutisten kirouksia hän läksi matkoihinsa.
Aivan lähellä juutalaisten asumaa kaupunginosaa on juutalaislähetyslaitos; tapasimme siellä herttaisia ihmisiä joita innostutti pyhä rakkaus onnetonta Israelia kohtaan. Mutta lieneeköhän se aika vielä tullut, jolloin peite on putoova Israelin silmiltä, ja lieneeköhän paikkakunta, jossa tuhansittain kristittyjä ylt'ympäri elää niin soodomilaista ja petomaista elämää, juutalaislähetyslaitoksen oikea sija? Sillä ihka petomaisia olivat useimmat näkemäni irlantilaisten asumilla kaduilla, jotka ovat juutalaisten likeisimmät naapurit. Juopuneita naisia nähtiin hoipertelevan katuloilla, vieläpä katuojissakin makaavan; toiset pitivät ikkunoista kauhean rivoja puheita, joita ei käy kertominen. Puoleksi alastomia lapsia leikki kadulla, ja humalaisia ennen aikojaan murtuneita miesolentoja liikkui heidän välissään. Pojat ja useat tytötkin polttivat tupakkaa. Minua naurattaa ja itkettää ajatellessani kaunista noin kymmenvuotista poikaa, jonka koko pukimena oli sylinterihattu, kirjava kaulahuivi ja kamalan rikkinäiset housut. Suussa hänellä oli sikarin pätkä ja päätään hän kohotti niin ylpeänä niinkuin jos hän olisi voittanut itse Arabi pashan. Ruumiillinen rappeutuminen ja lika, joita täällä näkee ovat kauhistuttavat. Tuntui melkein kuin erämaassa kosteikon olisi nähnyt kun siellä täällä huomasi nuoria, joille vasta pestyjä vaatteita oli ripustettu kuivamaan. Ne olivat tosin niistä näistä, mutta olivathan toki pestyjä ja suopavaahtoa tippui vielä päälliseksi allakävijän päälle. Poliisit näkevät kaiken tämän, mutta eivät ole siitä milläänkään. Muuten täytyy minun sanoa, että nämä Irlantilaisraukat herättivät syvintä sääliäni, liikuttivatpa minut kyyneleihin asti. Tämä, alkujaan yhtä lahjakas kuin herttainen, vääryyden ja huonon hallinnon kautta turmeltunut kansakunta, on enemmän kuin mikään muu kansa maanpiirillä vajonnut juoppouspaheesen. Mutta näiden ihmisparkojen hienot kasvojen piirteet näyttivät minusta suureksi osaksi ihmeellisen miellyttäviltä. Ihana maailma on siinä hävinnyt. Te rakkaat Englannin veljet: eikö sitä kävisi häviöstään kohottaminen?
Mutta eipä ainoastaan saksalaisia, juutalaisia ja irlantilaisia tavata Lontoossa, — melkein kaikki maailman kansat ovat tänne istuttaneet pienen vesan taikka suuren oksan. Mutta eri kansakuntien köyhät ovat enimmäkseen kokoontuneet erityisiin kaupunginosiin. Siten voipi täällä käydä tervehtimässä kaikkia maanpiirin kansoja, ja sen kaupunginlähetystoimi tekeekin. Suuren suuresta palatsin tapaisesta kodistaan citystä lähtevät lähetyssaarnaajat, nuo ihmiskalastajat tarjoomaan apuansa kaikille haaroille vaivaisten kaupungin osaa. He käyvät karkoitettujen Ranskan kommunistein ja pakolaisten venäläisten nihilistein luona sekä köyhien ruotsalaisten ja suomalaisten luona, jotka joskus ovat tänne tulleet ja joilta puuttuu rahaa kotimatkaksi. Mutta erinäiset kertomukset siitä työstä täyttäisivät kokonaisen kirjan, jonkatähden minun täytyy jättää ne sikseen.
Mutta itämaalaisten majaan täytyy minun vielä viedä lukijani. Tahdon ainoastaan huomauttaa, että minä ennenkuin erään ystävän seurassa sinne läksin, virkistin itseäni "kristillisessä" kahvilassa. Sellaisia paikkoja, joissa varsin sopuhinnoista saapi oivallista ruokaa ja juomaa, mutta ei mitään juovuttavaa nestettä, tavataan kaikkialla Lontoossa. Johan niitä, Jumalan kiitos, meilläkin perustetaan, ja ne ovat tehokkain saarna paloviinaa vastaan. Sitä ne ovat juuri sen kautta, että ne eivät ainoastaan saarnaa viinaa vastaan, vaan todella tarjoovat jotain parempaa sen sijaan.
Mutta nyt ajamme ratavaunuilla "Strangerin majaan Intian, Arabian, Afrikan, Kiinan y.m. kansakuntia varten." Se on koti muukalaisille pakanamaailmasta meren toiseltapuolen. Me astumme suureen rakennukseen; eräs kiinalainen on portinvartiana ja ottaa meidät vastaan ystävällisesti mutta samalla juhlallisesti. Hän vie meidät esimiehen luo, joka on englantilainen, ja hän onkin valmis näyttämään meille kaikkia. Hän kertoo meille kuinka noita pakanallisia merimiesraukkoja tässä suuressa maailmankaupungissa ennen petettiin, peijattiin ja viekoiteltiin kauheimpaan synti-elämään. Sitten rakensivat tämän huoneen hurskaat englantilaiset yhdessä muutaman intialaisen ruhtinaan kanssa, joka täällä paikalla näki kansalaistensa viheliäisyyden. Ja se on todella kaikille, olkootpa intialaisia tai neekeriä, kiinalaisia tai tyvenen meren saaristojen asukkaita, rakas koti, pelastuksen satama, jossa he nauttivat ulkonaista, mutta vielä lisäksi sisällistäkin turvaa, jossa he elävät oivallisesti varsin kohtuullisesta maksusta, jossa he panevat säästönsä korkoja kasvamaan, jossa heillä on kansalaistensa seuraa ja jossa heidän luettavanaan on hyviä kirjoja. Työtäkin he täällä saavat, sillä ne laivakatteinit, jotka haluavat itämaalaisia merimiehiä, hakevat mieluimmin niitä täältä. Kun he tulevat niin kutsutaan kaikki majatalon asukkaat rummulla kokoon tilavaan saliin, ja katteinit sopivat siellä merimiesten kanssa. Sepä sali on omituisen näköinen. Sillä tuleehan sen täyttää peräti erilaisten ilmanalojen ruskeitten, mustien ja keltaisien poikien tarpeet ja toivomukset. Kaikenkaltaisia huvitusvälikappaleita onkin täällä tavattavana. Mutta ei myöskään puutu seiniltä kalliita raamatunlauseita, jotka kohottavat pakanain ja mahomettilaisten mielet kaikkien henkien yhteisen isän luo.
Tuntuu ikäänkuin olisi siirtynyt sotamaailmaan, kun täällä tapaa niin kummallisen karvaisia olentoja kaikista maailman pakanakansoista. En saata unohtaa jättiläisen kokoista ylpeäryhtistä intialaista, joka istui ristissä jaloin lieden edessä valmistamassa intialaista mieliruokaansa (currya). Haaveksivaa surumielisyyttä oli nähtävänä hänen silmissään. Saimme kuulla hänen olevan jaloa sukua, sekä että hän Lontoossa oli menettänyt koko omaisuutensa, kun hän täällä koki voittaa suuren käräjäasian, jonka oli kadottanut kotimaassaan. — Iloinen kuin taivaan lintu oli sitä vastoin eräs neekeriruhtinaan Cetewayon alamaisista, joka oli kylpyhuonetta puhdistamassa ja sitä tehdessään lauleli englanninkielistä virttä. Hän oli ennen merimiehenä ollessaan asunut täällä "Stangerin majassa"; sittemmin oli hän rakkaudesta tähän entiseen kotiinsa palannut tänne ruvetaksensa kristityksi ja palvellaksensa täällä talonrenkinä. Kuinkahan monta niistä pakanoista ja muhametilaisista, jotka vuosittain täällä asuvat, kertoneekaan kaukaisessa kodissaan turvemajoissaan, bambuputkihuoneissa ja teltoissa, palmujen ja banaanein varjossa, omaisilleen Englannin kristittyjen heille osoittamasta rakkaudesta, jommoisesta heidän uskonnossaan ei ole aavistustakaan. Eivätköhän "Stangerin majan" asukkaat usein ole evankeliumin paraat julistajat?
Jätimme tämän siunatun paikan lähteäksemme — älkööt lukijani kauhistuko! — opiumikapakkaan. Kun Lontoossakin näiden viheliäisyyden pesäpaikkojen täytyy ylen huolellisesti kätkeytyä, niin kyselimme tietoja likimäisessä poliisikonttoorissa. Virkamies, jolle ilmoitimme halumme, katseli meitä tarkkaavasti ja sanoi varoittaen: "Se on huono paikka herroille." Ja kun sanoimme emme tahtovamme polttaa, vaan ainoastaan luoda silmäys siihen pesään, pudisti hän epäilevästi päätään ja virkkoi, että se osa kaupunkia, missä tuo häpeällinen talo on, oli liian vaarallinen; meidän ei pitäisi uskaltaa mennä sinne. Mutta kun tuo kunnon mies sai kuulla, että minä olin pappi ja siitä syystä mielelläni tahdoin oppia tuntemaan tätä asiaa, muuttui hänen käytöksensä syvintä kunnioitusta osoittavaiseksi ja hän käski heti erään kookkaan, hartevan poliisipalvelijan seurata meitä matkallemme. Tulimme nyt kaduille, jossa elämä oli kauheata nähdä, jossa elettiin sillä tavoin, että minä iloitsin seuraajastamme ja hänen kirkkaista aseistaan. Ne asumussuhteet, joihin täällä saimme luoda silmäyksen, olivat hirvittävät ja julma on se siveettömyys, mikä täällä vallitsi eläimellisen yhdessäelämisen seurauksena. Vihdoinkin saavuimme opiumikapakkaan, joka enemmän oli petojen pesän kuin ihmisasumuksen näköinen. Ainoastaan yksi kiinalainen oli siellä silloin. Meidän olisi pitänyt tulla kahta tuntia myöhemmin tavataksemme "hienoa väkeä", sanoi pesän isäntä. Mainittu "taivaallisen valtakunnan" alammainen makasi huonekalulla, joka oli puoleksi pöytä, puoleksi sänky, ja jossa oli sijaa kahdelle ihmiselle. Toinen ja kolmas samanlainen kapine seisoi muissa huoneen nurkissa. Savuavasta öljylampusta, joka oli kiinnitetty vuoteen päänalustan kohdalle, sytytettiin opiumipiippu ja sitten imettiin savua syvin hengähdyksin. Tietty on, mikä sitten tapahtuu, ja sille, joka ei sitä tiedä, ei sitä tarvitsekaan kertoa. Mutta jotain niin hirveätä ja inhoittavaa kuin se, mikä kuvastui tuon opiumista juopuneen kiinalaisen kasvoissa, olen harvoin nähnyt. Ja tämä kauhea turmelusta tuottava nautinto leviää leviämistään yksityisissä perheissäkin. Amerikan suurissa kaupungeissa on puheina oleva pahe jo arveluttavin määrin levinnyt; Englanti seuraa nopeasti jäljessä, ja meillä Saksassakin tämä rutto hiipii ympäri pimeässä. Kovin usein kuulee puhuttavan miehistä ja naisista, jotka ovat joutuneet opiumin ja morfiinitaudin alaisiksi. Suokoon Jumala, ett'ei se enempää leviäisi, muuten joutuu lukemattomat sen uhriksi!
Mutta poistukaamme jo tästä opiumikapakan vastenmielisestä ilmasta! Pistäykäämme raitista ilmaa saadaksemme lähellä olevissa mahdottoman suurissa Lontoon satamamakasiineissa, joihin kaikkien kansakuntain laivat tuovat tavaroitaan. Oppaalleni, nuorelle kauppiaalle, jolla on suuren kauppahuoneen nimi, avautuvat kaikki portit, ja astumme rappusia ylös, toisia alas, katselemaan kaikkia niitä ihmeellisiä aarteita, joita kaikki maailman maat lähettävät Lontoosen. Näissä labyrintintapaisissa kellarikäytävissä on kaksikymmentä tuhatta astiaa viiniä kaikista maanpiirin eri seuduista. Mutta huumaava haju ajaa meidät kohta jälleen päivänvaloon. Tässä näet jättiläismuotoisen holvikäytävän, jossa kaikki Indian maustimet ovat kootut vuorenkokoisiin läjiin; nuo sata nippua ruskeata puun kuorta tuolla ovat, niin vähäpätöisiltä kuin näyttävätkin, itsessään koko suuren suuri pääoma; ne ovat näet kiina-kuorta. Tämä makasiini on täpötäynnä kookospähkinöitä; tuolla on lukemattomat määrät Indian ja Afrikan villien eläinten, tiikerein, leijonain, jaguarein, leopardein y.m. kauniimpia nahkoja, jotka nyt kun onneksi ovat kuolleet, tulevat lämmittämään meidän rikkaitten ihmisten kylmiä jalkoja. Täällä näet lukemattomat kääryt villoja, jotka ovat kasvaneet kaikkien maanpallon lampaitten ruumiilla; tuossa on kaikki maailman maustimet, tuossa itämaitten hienot öljyt, ja tämän makasiinin päällä on sana Ivory (norsunluu). Elehvanttien, virtahepojen ja muiden senlaatuisten petojen hampaita on täällä kasattu pyramiidien muotoisiksi vuoriksi, ja niissä on pääoma, jonka suuruutta tavalliset ihmiset eivät pysty laskemaan. Täytyy ihmetellä että niin paljon tuonlaatuisia eläimiä on maailmassa. Nämä summattoman suurten hampaitten vuoret tuottivat minulle lohdutusta, jota en voinut aavistaakaan. "Mintähden," kysyi matkakumppalini, "ovat nuo suuret elehvanttien hampaat heitetyt noin huiskin haiskin, niinkuin niillä ei mitään arvoa olisi?" Vastaukseksi saimme kuulla että nuo hampaat olivat kovertuneet hampaan kolotuksen kautta ja siten käyneet hapraiksi, juuri niinkuin kuolevaisten ihmislasten pienten hampaitten on laita; sentähden oli ne eroitettu muista. "Sepä vasta lie hampaankolotusta ollut, mikä on hävittänyt sellaisia hampaita!" arveli ystäväni. Minä ajattelin niitä monia hetkiä elämässäni, jolloin olin hampaankolotusta kärsinyt, ja huokasin syvään sen tiedon johdosta, minkä olin saanut. Suloiselle tuntui tietää että noillakin eläimillä on hampaan kolotusta. Tosin ei tule olla pahansuopa ketään kohtaan, ei virtahepoa eikä elehvanttiakaan kohtaan. Mutta kun niillä kumminkin on hampaankolotusta, niin on siinä meille lohdutusta kun tiedämme että meillä on niin monta onnettomuuden toveria Niili-, Kongo- ja Gangesvirtojen tienoilla, semmitenkin kun nykyisissä uskostaköyhissä ihmisissä käy yhä tavallisemmaksi kadehtia luonnonihmisiltä sekä aarniometsien eläimiltä niiden hyvää mieltä ja häiritsemätöntä hyvinvointia. Nyt tulimme oikein tämän asian perille. Ei seiso jokaisen otsassa kirjoitettuna mitä hän kärsii. Älä siis, ihminen, ole kademielinen, — elehvanteillakin on hampaankolotusta.
Ennenkuin jätämme satamamakasiinit, tulee minun huomauttaa, että suuri osa näistä tavaroista on saksalaisten kauppiasten omaisuutta. Meidän kansalaisillamme on kaikkialla Lontoossa suuri vaikutus, ja melkoinen osa maailmankaupasta on heidän käsissään. Saksalaiset on taipusampia ja nuortevampia kuin englantilaiset, sentähden perehtyvät saksalaiset paremmin muiden kansakuntain oloihin ja omituisuuksiin ja siis myöskin paremmin voivat käydä kauppaa niiden kanssa. Kun kulkee Lontoon cityssä ja etehisissä lukee niiden kauppahuoneiden nimet, joilla siellä on konttoorinsa, niin täytyy ihmetellä saksalaisten liikemiesten monilukuisuutta ja suurta vaikutusta. Näissä meidän maamiehissämme on, Jumalan kiitos, monta, jotka kernaasti uhraavat omaisuudestaan ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan tarkoituksiin. Toisia on jotka pyhällä innolla kaikenkaltaisissa seuroissa ja yhdistyksissä työskentelevät tuossa maailmankaupungissa oleskelevien köyhien maanmiestensä hyväksi. Saksalaisia kouluja on koko joukko, ja ne ovat enimmäkseen malliksi kelpaavia. Dalstonin suuri saksalainen sairashuone on kuuluisa koko Lontoossa. En ikinä unohda sitä päivää, jolloin minut tuntemattomana ja kuitenkin tunnettuna avosylin otettiin vastaan tässä kauniissa sairashuoneessa. Minua kohdeltiin kun talon vierasta konsanaan, sain vielä leikata paistinkin päivällispöydässä, jossa istuin rakkaitten Darmstadt'ista olevien diakonissojen keskellä. En milloinkaan saata unohtaa, kuinka minun sitten virkaa tekevän sisaren rinnalla piti astua niiden monien salien läpi, joissa sairaat makasivat, sekä sain sanoa sanan heille kullekin. Oi, kuinka onnelliset olivatkaan nuo kansalaisparat, jotka maailmankaupungin melusta ja hälinästä olivat tulleet tähän rauhalliseen leposatamaan, täällä parantuaksensa tai rauhassa kuollaksensa! Kuinka monta tuhlaajapoikaa ja tytärtä olikaan siellä tavannut kodinkaipaus, kaipuu päästä maalliseen ja taivaalliseen kotiin! Dalstonin "sisarilla" on vaikea mutta tärkeä tehtävä maailman suurimmassa kaupungissa, mutta minä huomasin heidän pää pystyssä vaikka useinkin kyynel silmässä käyvän tehtäväänsä. Mutta tässä sairashuoneessa ei suinkaan pelkkiä saksalaisia ollut tavattavissa. Ei, niin paljon kuin tilaa on, otetaan muitakin kansalaisia vastaan. Ja saksalaisten lääkärien ja saksalaisten sairaanhoitajattarien kunniaksi olkoon sanottu, että Lontoon viheliäiset ja potilaat tuntevat melkein vastustamattoman halun päästä saksalaiseen sairashuoneesen. Tapasin siellä englantilaisia ja slovakeja, ruotsalaisia ja juutalaisia, puolalaisia ja hispanjalaisia. Ja kun saksalaisilla lääkäreillä jälkeenpuolenpäivän on vastaanottotuntinsa, jolloin neuvoja ilmaiseksi annetaan kärsiville, nähtiin ihmisiä joukottain sinne tulvailevan, ja kuulin niin tapahtuvan joka ikisen päivän. Tämä saksalaisen taidon ja rakkauden menestys ilahdutti sydäntäni.
Saksalaiset ovat myöskin perustaneet monenmoisia oivallisia rakkauden laitoksia. Tahdon ainoastaan mainita saksalaisen yhteyshuoneen (Finsburg square), jonka herttainen isäntä on pohjoissaksalaisen lähetysseuran entinen lähetyssaarnaaja. Siinä on kelpo saksalainen majatalo, joka tyydyttää kaikkien vaatimuksia; siellä kokoontuvat sekä "nuorukais-" että "kauppiasyhdistys". Jälkimäisessä pidetään kristillisiä esitelmiä saksankielellä. Minullakin oli syyskuun 1 p:nä, siis päivää ennen Sedanin päivää, ilo monilukuiselle saksalaiselle kuulijakunnalle kumpaakin sukupuolta ja kaikkia säätyjä puhua "Saksanmaan uskonnollisista oloista". Minkä silloin sanoin, sen tahdon kertoa tässä, että näet saksalaiset voivat paljon oppia englantilaisilta ja että ne ovat hulluja, joll'eivät sitä tee; mutta että he ovat kansansa kavaltajia, jos he englantilaistuvat. Keskellä Lontoota tulee heidän juuri oikein olla saksalaisia ja uskollisesti koossa pysyä. Mutta heidän tulee myöskin näyttää, ett'ei saksalaisten kristillisyys ole vähemmin toimintaan kykenevä eikä vähemmin rikas hyvistä töistä kuin englantilaisten kristillisyys. Surkeata on, kun monen protestanttisen saksalaisen "kristillisyys" ei ilmaannu missään muussa kuin ivallisissa vastalauseissa kaikenlaisia englantilaisten kristittyin omituisuuksia ja hullutuksia vastaan, mutta heillä itsellään ei ole mieltymystä englantilaiseen tai saksalaiseen tai mihinkään muuhun kristillisyyteen. Sellaiset kristityt häpäisevät samalla Kristuksen ja kansansa nimeä. Vähentyköön heidän lukunsa vähentymistään!
2. Pelastavaiset kädet.
Muuan saksalainen evankeelinen seurakunta Parisissa oli kerran vuokrannut jumalanpalveluksiansa varten salin, joka vastasi heidän suurta vaatimattomuuttansa. Mutta tuskin olivat nämä erikoisprotestantit päässeet iloitsemaan huoneen omistamisesta, ennenkuin varsin odottamaton este ilmaantui. Aivan tuon uuden "kirkon" vieressä oli muutamalla aasilla asuntonsa, ja tapahtui, että se, kentiesi pahoillaan kristillisestä laulusta, voimiensa mukaan korotti äänensä juuri jumalanpalveluksen aikana. Sillä iloista kiitoslaulua vastaan panevat kaikki maailman aasit vastalauseensa, ja liiatenkin kaksijalkaiset. Tarpeetonta on huomauttaa, ett'ei mikään apostoli eikä profeeta, saatikka sitten halpa saksalainen pappi, voi saada äänensä kuulluksi, kun aasi huutaa, olkoon se sitten ranskalainen tai saksalainen. Nykyinen maailman meno on niin turmeltunut, että aaseille aina jää viimeinen sana, ja niin tulee olemaan loppuun asti. Mutta kerran on oleva toisin; kun "siviät saavat maan periä". Mutta vielä eivät asiat valitettavasti ole sillä kannalla, ja meidän täytyy sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin voimme. Ja sentähden huutavat nelijalkaiset ja kaksijalkaiset aasit yhä huutamistansa. Niin teki myöskin tuo nelijalkainen Parisissa.
Mutta mitä tekivätkään meidän veljemme? He vuokrasivat aasin niiksi tunneiksi, jolloin pitivät jumalanpalvelustaan ja antoivat jonkun viedä sen jaloittelemaan kyllin kauas sen kotopaikasta. Siten oli seurakunta autettu ja myöskin aasi, joka pääsi raittiisen ilmaan ja liikkeesen.
Tätä parisin-aasia tai, oikeammin sanoen, parisilaisten maanmiestemme ja uskolaistemme oivallista kekseliäisyyttä olen usein ajatellut. Valitettavasti saksalaiset ani harvoin Jumalan valtakunnan asioissa osoittavat niin suurta sukkeluutta, tervettä ihmisjärkeä ja kekseliäisyyttä. Mutta Englannissa johtui mainittu aasi usein minulle mieleen. Englannin kristityillä on erityinen kyky saattaa kristillisyys ihmisten huomioon ja raivata esteet tieltä. Jos ei se olisi sopimatonta, tekisi mieleni arvella, että vapahtaja tuskin Englannissa olisi sanonut että "maailman lapset ovat toimellisemmat kuin valkeuden lapset, heidän sukukunnassansa" (Luuk. 16, 8). Useimpa valkeuden lapset Englannissa minusta tuntuivat liian toimellisilta. En myöskään luule, että vapahtajamme olisi pitänyt kaikki mitä valkeuden lapset Englannissa tekevät in majorem Dei gloriam (Jumalan nimen kunniaksi) valkeuden lapsille sopivana. Kohta tulee puheiksi monta seikkaa, joita tällä tarkoitan.
Mutta se on myönnettävä, että Englannin kristityt pitävät huolta siitä että evankeliumi tavalla tai toisella kohtaa sinua, missä liikkunetkin. Rautateitten odotussaleissa näkee usein n.s. raamatunpyöriä. Tarvitsee vain vääntää niitä, niin esiintyy heti ihana lohdutus- tai herätys-sana raamatusta. Majatalojen makuuhuoneissa tapaa säännöllisesti raamatun, jonka joku kristillinen yhdistys sinne on pannut, enkä milloinkaan tavannut jollain tavoin likaantunutta. Eikä siinä kyllä, vierashuoneitten seinillä nähdään kauniissa puitteissa väripainoksella painettuja raamatunlauseita. Suuren suuret ilmoitukset kaikilla julkisilla paikoilla kehoittavat saapumaan erityisiin jumalanpalveluksiin ja kristillisiin juhliin, tilaamaan kristillisiä aikakausilehtiä, rupeemaan kristillisiin yhdistyksiin j.n.e. Komeassa Guild Hallissa luemme seinällä Lontoon kaupungin kilpilauseen: "Domine dirige nos, — nos nostraque Domino!" (Herra, johda meitä; itsemme ja omamme jätämme Herran haltuun). Yksin Lontoon pörssin korkokuva-koristeessa tervehtää meitä kallis raamatun lause: "Maailma on Herran ja kaikki mitä siinä on," ja sangen hyödyllistä olisi, jos siihen taloon kokoontuvat rahapohatat aina pitäisivät sitä sanaa mielessään. Kaduilla jaetaan julistuksia, toreilla pitävät kaikenkaltaiset saarnamiehet puheitaan, jotka useinkin päättyvät hyvinkin oudosti.
Ihmiset Englannissa liikkuvat epäilemättä verrattomasti paljoa vapaammin kuin meillä. Annetaan arvoa toisten omituisuudelle ja jätetään se arvostelematta. Silloinkin kun se menee mielettömyyteen saakka, ajatellaan: "Mitä se sinuun koskee?" Poliisi sallii sellaisen vapauden puheissa ja toimissa, että se meistä tuntuu suorastaan satumaiselta. Sillä puolen Englannin kanavaa arvellaan, että, jos ihmisten sallitaan tehdä hyökkäyksiä niin kauas kuin mahdollista, he vähemmin tulevat jaattelemaan vallankumouksellisia puuhia, kuin jos heitä joka puolelta vastustetaan etuvarustuksilla ja vallihaudoilla, ja seuraus joka tapauksessa osoittaakin englantilaisten käytöllisyyden etevyyttä.
Sentähden on kristityillekin tullut paljoa helpommaksi tuoda julkisuuteen vakuutuksensa, — paljoa helpommaksi myöskin saarnata kristinuskoa "katoilta". Kurja ihmisten pilkan pelkääminen masentaa meillä tuhansittain jaloja voimia. Tämä ei ole samassa määrässä laita Englannissa. Ensiksikään ei englantilainen pelkää niin paljon pilkkaa; sitä paitsi ei hänen tarvitse sitä peljätäkään niin paljon, koska, kuten sanottu, täällä vähän huolitaan toisista. Kuitenkaan, olipa tapaus mikä tahansa, ei häntä pilkata, jos huomataan, että rehellisesti tarkoittaa ihmiskumppaniensa hyvää. Semmoisen liikkeen, jommoista täällä tarkoitetaan sanalla "pelastusarmeija", tukahduttaisi Saksassa jo heti alussa melkein koko sanomalehdistö masentavalla pilkallansa. Sitä vastoin suuret ja pienet Englannin sanomat sanovat; "Antaa heidän olla, heidän tapansa on sellainen; odottakaamme nähdäksemme, minkälainen hedelmä on."
Olkoonpa niinkin, kyllä meille, kun käymme edempänä tervehtimässä pelastusarmeijaa, tulee liiankin selväksi, että Englantilaisten uutteruus jotenkin usein on sokea, etsiessään uusia pelastuskeinoja, ja että se siis usein etenee harhaankin. Mutta ilolla minä ajattelin pariisin-aasia, kävellessäni muutaman ystäväni kansa Waterloo-Road'in lävitse, eteläpuolella Tems'iä. Siellä on, vähän matkaa Spurgeon'in tabernaakelista, hyvin suuri tanssisali, missä ennen irstaus ja kaikenmoinen saastaus oli vallalla, sillä tämän seudun köyhä väestö on sangen raakaa. Nyt kertoi minun seuraajani, että rikkaat kristilliset ihmiset olivat vuokranneet tämän huoneuston, että he sinne olivat toimittaneet hyvän ravintolan — missä kuitenkaan ei tarjota mitään päihdyttäviä juomia — ja että he sallivat pitää siellä kaikenmoisia kokouksia, kunhan ne vaan eivät ole epäsiveellisiä. He tekivät aivan oikean periaatteen mukaan, että kansalla pitää olla huvitusta ja hauskutusta, ett'ei se alinomaa tahdo veisata ja rukoilla eikä yhtämittaa kuunnella käännytyskertomuksia. Tupakanpolttokin on sallittu Victoriasalissa, ja tämä on suuri myönnytys Englannissa. — Liian ohut terä tylsyy pian, ja koko munkkilaitoksen kuten erään yksipuolisen pietisminkin historia on vastustamattomana todistuksena siitä, että liikanainen hengellisyys liiankin pian muuttuu hillitsemättömimmäksi lihallisuudeksi. Halu seuraan ja huvitukseen asuu poistamatonna ihmissydämmessä. Kysymys on vaan siitä, josko tätä tarvetta tahtoo tyydyttää jalolla tavalla, tahi josko tahtoo odottaa, kunnes se muodostuu raa'aksi petomaisuudeksi. "Pelastusarmeija" tekee vaarallista leikkiä, tarjotessaan illat pitkät ihmisjoukoille kiitoslauluja ja synnintunnustuksia huviksi. Johtajat, herrat, huomaavat luultavasti, ett'ei tämä ajan pitkään kelpaa, ja sentähden ovat he panneet toimeen teaaterikujeita ja paljasta humbugia rukouksista, synnintunnustuksista ja käännytyskertomuksista. Tämä on vaarallinen seikka. Joka ihmisluonnon tuntee, ei voi ennustaa mitään hyvää tästä. Tästä kuitenkin enemmin tuonnempana.
Monet tuhannet vieraat eivät jääneet tulematta Victoriasaliin, sittenkään kun yleisistä näytäntöpidoista oli poistettu kaikki sopimattomuus ja epäsiveellisyys. Ilmiin tuli, että kansa oli tyytyväinen, kunhan heille annettiin jotakin aatteellista. Mutta vieläpä mentiin askel eteenpäin. Minun ystäväni kertoivat nimittäin, että muutamia päiviä sitten näytettiin Victoriahallin näyttämöllä Bunyan'in "Kristityn matkustus" neljässätoista näytöksessä, ja että tuhansiin nouseva väenpaljous äänetönnä seuraa kummallisen näytelmän kulkua. Tätä vastaan voisi olla yhtä ja toista sanomista. Kaikessa tapauksessa ovat "passioninäytännöt Oberammergau'ssa", joissa esitellään ristillä kuolevaa vapahtajaakin, vielä arveluttavampia. Minä puolestani toivotan onnea tälle englantilaisten veljien keinolliselle "keksinnölle" tällä keinoin johtaa evankeliumin ajatuksia rahvaasen, ja minä kehoitan heitä iloisesti: "jatkakaa!"
Katsokaapas, tuossa kivuloinen englantilainen tyttö, joka ei voi mennä huoneestansa pois eikä siis käydä tervehtimässä köyhiä ja kurjia ihmisiä. Mutta hän tahtoo kuitenkin mielellänsä jotakin tehdä ja hän rukoilee valoa Jumalalta. Ja sitä hän saakin. Kohta on hän innokkaasti toimessaan neuloen luopumattomilla langoilla suuriin valkoisiin villapeitteisin ihania raamatunlauseita, niinkuin 1 Mos. 3, 15. Joh. 3, 16 tahi Matt. 18, 11. Nämät peitteet joutuvat sitten sairashuoueisin. Joka tietää, kuinka niissä on laita, joka etenkin tuntee, kuinka pitkälliseltä aika paranemassa olevasta tuntuu, hän ymmärtää, kuinka suureksi hyödyksi nämät lämpimät raamattupeitteet ovat ei ainoastaan ruumiille, vaan myöskin elämää ja valoa himoitsevalle sielulle, ja että ne neuvovat monelle kadotetulle pojalle ja tyttärelle tien kotiin.
Siunattu olkoon myös se englantilainen tyttö, joka ensiksi teki sen syvän ja yksinkertaisen päätöksen, että hän joka päivä ilahutti sairaita muutamassa sairashuoneessa tuomalla heille tuoreita kukkia. Tämä jumalallisen suuri lapsen ajatus on sitten tullut käytäntöön sadoissa englantilaisissa sairashuoneissa, — ehkäpä meillä Saksassakin? — Kukka — kuinka pieni esine tämä kuitenkin on! Miljoonittain niitä lakastuu, eikä yksikään ihminen pidä niistä väliä, ja toisia miljoonia nähdään tosin, mutta ei kukaan niistä iloitse. Heidän omistajainsa sydämissä on liian paljon hyvyyttä tahi ne ovat turmeltuneet ja kuihtuneet liiallisesta itsekkäästä nautinnosta. Kuinka vähän kuitenkin kukassa on, ja kuinka paljon siinä sittenkin on sairaalle ja surkastuvalle, se on elämän sanansaattaja kuoleman huoneessa, sydämellisen rakkauden sanoma yksinäiselle ja hyljätylle. Minä näin erään jalon naisen kävelevän toiselta sairasvuoteelta toiselle jokaisen ääreen asettaen pienen astiallisen kukkia ja jokainen sairas sai osaksensa osaaottavaisen katseen tahi jonkun sanasen. Vielä näen minä kuolevan pienen saksalaisen tytön, jonka vanhempien, jotka olivat siirtolaisia, täytyi jättää jälkeensä sairashuoneesen; minä näen vieläkin tuon yksinäisen lapsen kuolemaisillansa tarttuvan kädellänsä valkoiseen ruusuun ja onnellinen hymy huulillansa nukkuvan kuoleman uneen. Minä näen vieläkin vanhan juutalaisen valkoisine partoinensa ja hiuksinensa. Hän oli paennut Venäjältä kuollaksensa Lontoossa saksalaisten sisarien hoidossa. Hänelle annettiin vihko kärsimyskukkia lisäämällä muutamia sanoja Kristuksen kärsimyksestä. Jo ennenkin oli Kristuksen rakkaus vähitellen vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta tällä hetkellä valui runsaasti kyyneleitä hänen silmistänsä, ja hän sanoi hitaasti vetäen syvään henkeänsä: schalom, schalom, schalom! (rauha, rauha, rauha!). — Minä näen vielä tavattoman kauniin englantilaisen laivapojan, joka oli pudonnut mastosta Westindia-tokassa ja katkaissut molemmat jalkansa, mutta jonka sydän vielä oli perin turmelematon. Kun nainen hänelle ojensi vihkon orvokkia, ilosta riemuiten hän sanoi: "Tänlaisia kukkia kasvaa kotona meidän puutarhassa; voi, kuinka minä olen iloinen! Nyt tulen minä kohta jälleen kotiin!"
Jospa kuitenkin rikkaat ihmiset tietäisivät, kuinka suurta taivaallista riemua he voisivat saada aikaan, jos tahtoisivat uhrata hiukkasenkaan halpa-arvoisista rahoistansa! Jospa he tietäisivät mitä puhdasta ja suloista iloa he itse voisivat saada nauttia, jos he tällä tavalla tahtoisivat ilahduttaa ja virvoittaa kärsiviä ihmisiä! Jospa etenkin ne tuhansittain tuhannet nuoret naiset, jotka joutilaina seisovat torilla kuluttaen hukkaan aikaansa kurjalla turhamaisuudella, samalla kuin maailma heidän ympärillänsä on täynnä sydämiä, jotka janoavat pisaraa rakkautta, jotka janoavat ainoata pientä todistusta siitä, että edes joku vielä täällä maan päällä heitä ajattelee, — oi, jospa sen tietäisivät, kaikki nämät ihmiset, joilla on niin yltäkyllin rahoja, kunniaa, neroa ja aikaa, — näyttäisipä tämä maailma kohta toiselta! Jumalan kiitos, sen tietää moni ei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin Saksassa, eikä heidän nimensä ole kirjoitetut ainoastaan taivaassa; eipä suinkaan, ne loistavat maassakin mitä kirkkaimmassa valossa. "Mutta kussa ne yhdeksän ovat?" —
Mitä etenkin "parempien säätyjen" kristillisiin naisiin tulee, uskaltavat he Lontoossa ryhtyä semmoisiin asioihin, jommoisiin heidän saksalaiset sisarensa eivät koskaan voisi koskea. Kauheimmissa pesäpaikoissa, joita ei tarkemmin voi kertoa vaan jotka siveellisessä suhteessa ovat sellaisia likaviemäreitä, että ne muistuttavat kauheimpia kertomuksia vanhasta Romasta, — näissä kortteereissa saattaa tavata naisia, jotka Uusi Testamentti kädessä kävelevät huoneesta toiseen etsimässä kadotettuja. Yksin öisissä kokouksissakin, joihin langenneita naisia kutsutaan, näkee naisia korkeimmista säädyistä ojentavan pelastusta semmoisille, jotka ovat alentuneet lähelle eläinten kantaa. Minä en kerro tätä kehoittaakseni sitä suorastaan seuraamaan. Me olemme nähneet, että englantilaisen luonne ja englantilaisen elämä sallii paljon semmoisia asioita, jotka ovat naisilta kielletyt, ja kieltää paljon, jotka meillä taas ovat sallitut. Monet ilmiöt kristillisen elämän alalla Englannissa tuntuvat meistä suorastaan sopimattomilta, kun meillä on ainoastaan kertomus paperilla niistä; mutta ne tuntuvat paljon luonnollisemmilta, kun me näemme ne sillä alalla, missä ne ovat alkunsa saaneet.
Tosin on paljon myöskin ehdottomasti hyljättävää johonka minä luen ilman armoa naisten saarnaamisen. Kumppalini ja minä tulimme Lontoon itäisestä osasta suuren rakennuksen luo, joka oli melkein teaaterin näköinen. Mahdottoman suurella paperilla oli ilmoitettu: "Täällä laulaa Mr. Parker ja saarnaa Miss Parker tänä iltana k:lo 8." "Meidän pitää mennä sisään", sanoin minä tietysti, ja niinpä teimmekin. Me tulimme hyvin suureen saliin, johonka mahtui kaksi tuhatta henkeä, perällä oli lava, joka ulottui mahtavan suuriin urkuihin. Vähitellen tuli huone täyteen kirjavaa joukkoa. Ilkeimpiä roistonaamoja näki jaloimpain ja hienoimpain kasvojen vieressä. Kumppalini kertoi, että rikas, kristillinen oluenpanija, — joll'en väärin muista, on hänen nimensä Chairington — oli rakentanut ja hartausharjoituksia varten sisustanut tämän rakennuksen; että sama mies paikka paikoin köyhimpiin kortteereihin oli toimittanut loistavia ravintoloita biljardineen, luku- ja musiiki-huoneineen. Näissä ravintoloissa saavat kaikki, jotka käyttäytyvät siivosti, mitä parhaimman ravinnon hyvin halvasta. Ainoastaan päihdyttäviä juomia (siis oluttakaan, jonka ansio perustajan koko rikkaus on) ei saa. Omenaviiniä, limonaatia, maitoa ja muuta senlaista on siellä sitävastoin saatavana miellyttävässä muodossa erinomaisesti valikoidusta varastosta, johonka vakuutukseen tulin omasta kokemuksestani. Pääsy kaikkiin äsken mainitsemiini huoneisin on vapaa. Minun kumppalini sanoi minulle, että nämät laitokset ovat tehneet sangen hyvän vaikutuksen satoihin rappiolle joutuneihin ihmisiin, ja sehän onkin luonnollista.
Mutta palatkaamme "jumalanpalveluspuheesemme". Emme kauan tarvinneet istua, ennenkuin uruista alkoi kuulua sydäntä sulattava esisoitanto. Sitte esiintyi mustapartainen ja jokseenkin siivonaamainen herra ja esitteli itsensä Mr. Parkeriksi. Hän piti rukouksen, joka ehkä olisi ollut mieltä ylentävä, joll'ei se olisi ollut niin tavattoman pitkäveteinen. Mutta hän alinomaa matki samoja harvoja lauseita loukkaavalla tavalla, ja tuntuipa oikein helpottavalta, kun hän vihdoin sanoi "amen". Nyt tuli paras osa nimittäin laulu. Jumala oli tosin antanut tälle miehelle harvinaisen laulu-äänen, ja se ansaitsee ainoastaan kiitosta, että hän sitä tahtoi käyttää kunniaksi Jumalalle joka sen oli hänelle antanut, ja ihmiskumppaniensa iloksi ja mielenylennykseksi. Hän lauloi siis useita hymniä hyvin ylevällä tavalla, eikä siis sellaisessa galoppi-tahdissa, joka tavallisesti on vallalla englantilaisten kirkkolaulussa. Mutta me lauloimme taitomme mukaan loppusäkeet, sitten kuin yhdellä pennyllä olimme ostaneet itsellemme pienen laulukirjan. Tämä kaikki oli siis, niin kuin pitikin. Mutta nyt piti Mr. Parker johdannoksi seuraavaan lauluun pienen puheen, jonka pääsisällys oli seuraava: "Se laulu, joka nyt seuraa, on Moody'n tekemä; se on erinomaisen ihana ja se on jo usein tehnyt ihmeitä. Eilisiltana tätä hymniä laulettaessa heräsi kolme nuorukaista kuolemasta elämään. Sittemmin näyttäytyvät he tässä lavalla. Minä toivon Jumalan kautta, että tämä laulu tänäkin iltana näyttää tenhovoimansa. Ajatelkoon kukin teistä, jotka ette vielä ole pelastetut, itseksensä todenteolla, jos ehkä hänenkin Damaskushetkensä lyö juuri nyt, kun tätä laulua lauletaan." Nyt lauloi hän laulun, jonka nuotti todellakin oli sydämeen käypä ja unhottumaton. Joka värssy loppuu näillä ihanilla sanoilla: "Take me as I am!" (Ota minut sellaisena, kuin olen!), siis aivan evankeelisesti ja kristillisesti. Mutta nyt toi hän esiin koko laitoksen taidetemppuja meitä liikuttaaksensa. Ne monet äänenvaihdokset ja väristykset, joita herra Parker laulussansa käytti kertoessaan säettä: "Take me as I am", tuntuivat minusta, vähimmin sanoen, tuskin mieltä ylentäviltä. Mutta sitten antoi hän merkin urkujen soittajalle, joka tuli hänelle apuun milloin vienosti ja haaveksivasti, milloin koko viimmeisen tuomion jyrinällä säestäen; sitten komensi hän: "Ladies only!" (ainoastaan naiset!); sen jälkeen: "Gentlemen only!" ja siten alinomaa jotakin uutta ja aina kuitenkin samat sanat: "Take me as I am". Näistä ponnistuksista huolimatta ei kukaan ilmoittautunut lavalla, joka suinkaan ei ollut kummallista, jos englantilaisilla tämän toimituksen kestäessä oli samat tunteet kuin saksalaisella papilla. Nyt seurasi rukous, jonka kestäessä kaikki läsnäolijat olivat polvillansa. Välittömästi tämän rukouksen jälkeen herra Parker ilmoitti, että hän ja Miss Parker huomenna lähtisivät pitkittämään evankeliuminlevitystointansa Brighton'iin. Viimmeiseksi oli hänellä annettavana sekin tieto, että herra Chairington iloissansa siitä, että tässä salissa kävi yhä edelleenkin lukuisasti väkeä, oli päättänyt repiä sen alas, ostaa sen ympäristöllä olevat rakennukset ja rakentaa saarnahuoneen, jonkalaista ei olisi koko maailmassa. "A11 right!" — Amen, Amen! Halleluja! — "Very well". — "Victoria!" kajahteli sadoista karkeista ja hienoista kauloista. Minä olin jo tullut arvostelevalle tuulelleni ja minusta tuntui tuo hurskas kehuminen paljon inhottavammalta, juuri sentähden että se oli olevinansa hurskasta. Kuitenkin minä vielä siesin tätä hetkisen, koska herra Parker oli sanonut, että hänen sisarensa nyt puhuisi muutamia sanoja läsnä-olevain herätykseksi. Aivan oikein, tuossa hän jo seisoikin, noin 30 vuoden vanha tyttö, osoittaen semmoista rohkeutta, että se minua kauhistutti. Mutta hän ei edes räpähyttänyt silmiänsä. Tällä naisella oli jokseenkin korkeapiirteiset kasvot, ja hänen äänensä kajahti hyvin jokapäiväiseltä. Mutta vaikka hän olisi ollut kaunis kuin enkeli ja vaikka hänen äänensä olisi sointunut kuin enkelin ääni, olisin minä kuitenkin ollut suutuksissani siitä, että nuori, suuresti itserakas naisolento täällä toi tarjolle todellisia tahi luuloteltuja kristillisiä kokemuksiansa kahdelle tuhannelle ihmiselle molempaa sukupuolta kaikista kansanluokista. Tämä ei ole ijankaikkisuuteen saakka ei naisellista eikä kristillistä, sanottakoonpa siitä mitä tahansa. Minä en sentähden kestänyt tätä kauempaa ja minä sain tarpeekseni jo alusta: "Minun aineeni on: vuoret. Minä tahdon teidät viedä ylös Jumalan rakkauden valoisille kukkuloille; minä tahdon näyttää teille, mitä hän on tehnyt minun sielulleni ja mitä hän tahtoo tehdä teidän sieluillenne. Minun tekstini on Korkeassa veisussa, luk. 7, v. 11 ja 12: 'Tule, minun ystäväni, käykäämme ylös vuorille!'" — Mitä minuun tulee, menin minä ulos kadulle ja kiitin Jumalata siitä, ett'ei se ollut minun vaimoni tahi tyttäreni, joka tuolla sisässä puhui. Minä ihmettelin ankaran apostoolin kiellon viisautta: "Teidän vaimonne pitää seurakunnissa ääneti oleman". — Mutta aivan toisin ajattelin minä miehen laulusta, jonka olin kuullut. Jos kaunis ääni on ihanimpia Jumalan lahjoja ja jos kaunis ääni vaikuttaa melkein tenhoovalla voimalla sydämiin, — minkätähden semmoinen ääni ei voisi ruveta evankeeliumin palvelukseen? Englannin ja Amerikan kristityt ovat aikaa sitten jo antaneet käytännöllisen ja toteutetun vastauksen tähän kysymykseen. Eipä siinä kyllin että harjoitetut köörit katoolisten messujen tapaisissa jumalanpalveluksissa valtiokirkon tuomiokirkoissa esittävät arvokkaimpia mestariteoksia, — ei niinkään, myöskin herätyskokouksissa tehdään kaikkialla kauniit äänet Jumalan enkeleiksi ja palvelijoiksi. Onhan Moody'n menestys maailman mainio; mutta kaikkialla Englannissa huomaamme pyrittävän laululla kohottamaan enimmin rappeutuneita ja syvimmälle vajonneita ihmisiä lähemmäksi korkeinta ja ijäistä ihanteiden maailmaa. Ja tässä on kyllä nainen yhtä hyvin paikallansa kuin mieskin. Minun mielestäni on oikein erinomaista, kun esim. Englannissa kokoovat kaikkein köyhimpiä ihmisiä antaaksensa ensiksi lämpimällä kädellä näille nälkään nääntymäisillään oleville runsaan ja voimakkaan aamiaisen ja sitten laulaaksensa heille jotakin. Maan ylhäisimpien ja jalosukuisimpien naisten ja herrain joukossa löytyy sellaisia, jotka eivät ole liian ylpeitä tekemään tätä rakkauden työtä. Tämä onkin yksi Englannin "pelastavista käsistä", ja minä luulen että meillä on siitä opittavaa.
Me saksalaiset olemme, kuten sanotaan, maailman enimmin musiikiin taipuvainen kansa. Olkoonpa kuitenkin miten tahansa, vaikuttaa ihana musiiki meidän köyhiin varmaankin yhtä paljon kuin Englannissakin köyhiin. Näemmehän että ylhäinen ja alhainen rahvas suoraan sanoen jumaloitsee "sävelten maailman primadonnaa", niin että valjastavat hevoset hänen vaunujensa edestä itse vetääksensä niiden asemasta, niin kuin muutakin samanlaista häpeällistä sopimattomuutta, Kuitenkin nähdään tässä, mitä musiiki voi aikaan saada. Mutta mitäpähän siitä olisi, jos ne kristityt, jotka ovat saaneet ihanan äänen, tahtoisivat käyttää sitä Jesuksen palvelukseen — eivätköhän he voisi tulla hyvinkin vaikuttaviksi evankelistoiksi?
Eiköhän tässä olisi tie avoinna evankeeliumin levittämistä varten rahvaasen. Eivätköhän ihanat hengelliset laulut tosinkaan olisi Jumalan enkeleinä, jotka lempeästi ja hiljaan vaikuttavat sydämeen? Minkätähden eivät nuoret naiset saisi muualla kuin ainoastaan perheseuroissa ja akateemiain musiiki-iltoina sallia kuulla ääntänsä, jonka he ovat Jumalalta saaneet? Minkähäntähden meillä on niin vaikeata koota äänilahjaisia henkilöitä korkeammista säädyistä kirkkokoriksi? Niin miksikä? Minun mielestäni on kaunis ääni leiviskä, jonka käyttämisestä omistajan kerran tulee tehdä tili, yhtä hyvin kuin niistä rahoista ja omaisuuksista, jotka Jumala on hänelle suonut tässä elämässä. Tässä pitäisi kristillisten tirehtöörein tulla avuksi tuumien, mitä tässä suhteessa olisi tehtävä. Heidän tulisi itsekseen tuumia, josko ehkä ihanan, kristillisen hengen elähyttämän musiikin kautta voisi vaikuttaa niitten sydämmiin, jotka eivät tahdo kuunnella pitkiä saarnoja. Tietysti täytyisi tätä kaikkea tehdä ilmaiseksi ja ilman rahatta. Myöskin minun mielestäni voitaisiin ei ainoastaan varsinaisia jumalanpalveluksia ja liturgioja, vaan myöskin niin kutsuttuja tieteellisiä ja kansantajuisia luentoja pidettäissä, ja useissa muissakin tilaisuuksissa, sekä alussa että lopussa laulaa joku kaunis kvartetti. Silloinhan varmaan voisi tietää saaneensa jotakin hyvää vaivoistansa. Voi kuinka kuivaksi ja proosalllseksi, kuinka värittömäksi ja soinnuttomaksi me saksalaiset protestantit olemme enimmäkseen tehneet uskonnon, vaikka evankeeliumi kuitenkin on paljasta runoutta. Enkelien laulaessa se tuli maailmaan; myöskin saattaa se laulamaan kaikki ne, jotka sen oikein käsittävät. Eikä meille ole sanottu muuta tulevaisista jumalanpalveluksista taivaassa, kuin että kaikki on paljasta musiikia ja laulua.
Kuitenkaan emme vielä ole taivaassa, vaan Lontoon itäisen osan kaduilla, joilla, kun kaasun valo on päivän valoksi vaihtunut, elämä suinkaan ei ole taivaallista. Oltuamme Parker'in kokouksessa oli kadulle tullut vielä enemmän väkeä. Mutta minkälaista väkeä! Siellä vilisi itsensä myymistä harjoittavia naisia; — sadoittain näki näitä kurjia olentoja, joiden joukossa oli 12-13 vuotisia lapsia. Heitä olivat tahtoneet ottaa kädestä viedäksensä mukaansa. Voi, älköön kukaan tuomitko näitä syvälle vajonneita! Kuinka voisivatkaan lapset, jotka kasvavat semmoisessa kaupungin-osassa, jotka aamusta iltaan saakka näkevät semmoisia kauheita asioita, joilla ei ole aavistustakaan perhe-elämästä, jotka enimmäkseen eivät käy mitään koulua, eivät näe eivätkä kuule mitään kristinopista ja siveellisyydestä, — kuinka voisivatkaan sellaiset välttää pahetta? Eipä olekaan ihmeteltävä, jos he lankeevat; ihme on, jos he lankeemuksesta säilyvät.
Kas tuossa rahalle alttiita naisia, joista osa häilyttelee soihtuja käsissänsä, kaikki enemmin tahi vähemmin juovuksissa, tukka puoleksi tahi kokonaan hajallaan, — niin tanssivat he hurjasti kuin raivottaret, melkein tenhovoimalla temmaten mukaansa miehiä ja nuorukaisia, laajoissa piireissä muutamien soittomiesten ympäri, jotka soittavat inhottavia valssinuotteja. Toden totta, me olemme Sodom'in kaduilla; ei mitään puutu. Ja kuitenkin on täällä jotakin toisin. "Sata vanhurskasta" on keskellä tätä Sodomia, eivätkä he ainoastaan ole siellä, vaan he myöskin pyhässä innossaan ovat toimessa heittäen syvimmälle vajonneille pelastusnuoraa heidän perikatonsa kuiluun. Kuinka tätä tehdään; sen olemme jo ennen maininneet; siitä on useinkin paljon kirjoitettu.
Mutta mitäs tämä on? Etäältä kuuluu iloinen raikas marssi ja voimakas laulu. Luulisi sotamiehiä olevan tulossa, ja tämä onkin jotain senkaltaista. Keskelle pakanallista saastaisuutta marssii liehuvin lipuin pataljoona pelastusarmeijaa. Minä en voi kieltää, että tässä oli jotakin ylevää. Oli aivan kuin Jumalan kaupunki heti tahtoisi ruveta julkiseen taisteluun Jumalan vihollista Babel'ia vastaan. Valssimusiikin täytyi antaa tilaa pelastusarmeijan musiikille, sitten lakkasi viimmemainittukin. Rahvas lakkasi tanssimasta ja meluamasta ja tunkeusi parvittain "pelastus-armejan" pienoisen joukon ympärille. Vanhanpuoleinen päihtynyt nainen huusi pilkallisia sanoja. Mutta häntä löi nyrkillänsä vasten naamaa kovakourainen, raakamainen merimies niin, että hän meni tiehensä verisenä ja ulisten. "Sen lohikäärme," sanoi merimies, "joll'et sinä tahdo kuunnella, niin voithan sinä madella rotkoosi. Täytyyhän jokaisen saada puhua, vaikka hän puhuisikin tuhmuuksia!" Se oli oikein englantilaista.
Tällä kertaa emme tahdo tutkistella, kuinka paljon järjellisyyttä tahi järjettömyyttä pelastusarmeijan sotamiehillä oli kuunneltavaksi tarjottavana, koska me kohta tulemme heitä tervehtämään heidän omaan pääkortteeriinsa. Mutta mennessämme pois kuulemme me yhden näistä "pelastetuista" kaikuvalla äänellä sanovan: "Minä olin repaleretku, eikä minulla ollut muuta kuin ryysyjä, niinkuin useimmilla teistä nyt; mutta nyt, kun olen pelastettu, elän minä kuten gentleman ainakin ja minulla on joka päivä lammaspaistia pöydälläni." Tämä uskon hedelmä teki tietysti syvän vaikutuksen kuulijoihin.
Edellä olemme jo huomauttaneet, ett'ei leikillisyyttä puutu missään tilaisuudessa Englannissa. Sitä huomaa jumalanpalveluksissakin. Siitä pitävät huolta jo ne monet pienet lapset, aina kapalolapsesta saakka, joita kyllä mielettömästi kuljetetaan mukana. Minä näin noin kolmen vuoden ikäisiä lapsia, jotka Prayer Book'insa edessään aina näyttivät etsivän tarvittavaa paikkaa ja hyvin pyhän- ja juhlallisen-näköisinä olivat löytävinänsä sen. Jotkut tekivät joksenkin selvästi kuuluvia muistutuksia papista ja muista. Mutta se ei vetänyt minkäänlaista huomiota puoleensa. Englantilainen on kirkossa paljoa suuremmassa määrin kuin me ja ehkä liiaksikin at home s.o. kotoisasti rattoisa. Mutta myöskin tänä yönä, heittäessäni silmäykseni alhaisen väestön kauheaan pimeyteen ja kuiluihin, huomasin minä syvimmän kurjuuden rinnalla iloisimman leikillisyyden. Tuossa esim. seisoi kaasulyhdyn alla mies, jolla oli monta koppaa kaikenlaisia eläimiä, joita hän kovalla äänellä kaupitteli. "Tämä kissa pyytää kaikki rotat sinun huoneistasi neljä kertaa neljässä kolmatta tunnissa; eikä sinun tarvitse muuta, kuin olla sille antamatta ruokaa. Jos vielä yhden viikon kuluttua ainoataan rottaa olisi neljän seinäsi sisäpuolella, niin minä rupeen vaikka orjaksesi ja vielä lisäksi lahjoitan sinulle tämän papukaijan, — joll'en minä jo siksi ole myynyt sitä." Kissan huusi vihdoin 1 shillingistä 7 pence'stä nainen, jonka sääty oli jokseenkin epätietoinen; hän otti pedon lempeästi syliinsä ja silminnähtävästi se tuli hyvin toimeen uuden haltijansa huostassa. — "Katsokaapas tätä villakoiraa! Kuka tahtoo ostaa sen? Viisi shillingiä ei ole siitä liian paljon; se oppii kaikki ihmisen konstit neljässätoista päivässä. Katsokaas vaan, se syö jo molemmilla käsillään niinkuin täydellinen gentleman!" Ja se söikin todella, käyttämällä molempia etukäpälöitään, niin somasti, että useimmat saksalaiset voisivat oppia siltä syömistaitoa. Vihdoin tuli sillekin ostaja, joka siitä antoi vanhan taskukellon puhtaan rahan asemesta.
Sillä tavoin olin vähitellen tullut jokseenkin uuvuksiin; mutta väsymätön seurakumppalini kehoitti vielä viimmeiseksi menemään varaskortteeriin. Mutta hän muistutti minua panemaan kelloni ja kukkaroni samaan taskuun ja pitämään käteni siinä. Me tulimme pimeälle kadulle. "Mikähän tuo suuri, valaistu huone tuolla on?" kysyin minä. "Se on kaikkein pahimmanlainen tanssi-huone. Sinne ei lasketa ketään sisään, ennenkuin hän etehiseen on pannut veitsen, revolverin, väkipuukon tahi muun murha-aseen, joka hänellä ehkä sattumalta on mukanansa. Ilman tätä varovaisuuskeinoa tapahtuisi siellä yhtämittaa murhia ja tappoja; 'bloody' (verinen) 'verinen nyrkki, verinen nenä, verinen silmä' on joka kolmas sana englantilaisen alhaisen väestön suussa, ja jo sillä on, surullista kyllä, hyvä syy käyttää tätä sanaa niin usein". — Tullessamme varaskatujen nimellä tunnetuille kaduille, tapasimme me katusaarnaajan, joka erämaan saarnaajan tavoin huusi voivotteluansa kadotetun maailman yli, vaikk'ei hänellä ollut muita kuulijoita kuin vanha vaimoihminen ja kuusivuotias lapsi. "Olkaa nyt varoillanne!" sanoi kumppalini, kuin poikkesimme pimeälle korkeitten huoneitten ympäröimälle kadulle. Mieleni tuntui vähän kolkolta. Heti tulikin hyvin kohteliaasti mies, jolla oli ainoastaan kurjia nutun ja yöasujen jätteitä yllänsä, ja sanoi: "Hyvä herra, teidän vaatteenne ovat tahraantuneet valkoisiksi". Hän valmistautui minua pöllyttämään ja samalla epäilemättä ottamaan saalista minun taskuistani. Kumppalini kyllä karkoitti hänet pois kovasti huutamalla: "Policemen!" jonka jälkeen repaleinen mies katosi; mutta kimeä vihellys kuului ja samanlainen vastaus tuli useasta pimeästä nurkasta. Minä tunsin kylmän väristyksen ruumiissani, mutta minulla ei ollut kyllin rohkeutta ilmaistakseni pelkoani. Siten jatkamme me vaellustamme. Tuolla keskellä katua istuu tulikouran ympärillä, joka on tulisilla hiilillä, pieniä poikia ja tyttöjä paistamassa potaattia ja kastanjoita. He ovat niin iloisia, kuin ainoastaan lapset voivat olla, sillä heidän illallisensa on valmistumaisillaan. Mutta näitten nälistyneitten lasten riemu tuli äärettömäksi, kun minä heitin muutamia pencinkappaleita heidän syliinsä.
Me pistäysimme parissa tahi kolmessa englantilaisessa boarding house'ssa ja tahdoimme uskotella, että meillä oli siellä jotain tekemistä kysymällä, josko siellä oli ketään saksalaista. Meidät karkoitettiin tosin nauramalla ulos, mutta saimme kuitenkin aikaa heittää silmäyksen näihin salaperäisiin huoneisiin, joidenka kaikkien perällä kamiinissa oli takkavalkea, — ainoa valo, mikä koskaan loisti tässä kauheassa pimeydessä. Niin, kauhea siellä todellakin oli näky. Ihmisiä molempaa sukupuolta ja kaikenikäisiä, melkein kaikki kurjimpiin repaleisin puettuina, monet juovuksissa, toiset vielä juoden ja pelaten, seisoi, istui ja makaili siellä sekasin. Muutamia "sänkyjä" ja "istuimia" näki pitkin seiniä ja suurella paperilla oli ilmoitus: "Täällä maksaa yönvietto 1/2 pennyä"; joka tahtoo tuolin saa maksaa yhden penny'n; istuin maksaa kaksi, vuode kolme pence'ä.
Minä voin tuskin hillitä kyyneleitäni, nähdessäni tätä ihmiselämän kurjuuden syvyyttä. Jospa kaikki nämät ihmiset voisivat kertoa kaikki, mitä heille oli tapahtunut, ennenkuin olivat tulleet tähän helvetilliseen paikkaan, — mikähän romaani siitä tulisikaan! Mutta minä pelkään, että pieni sana: brandy (paloviina) useimmissa tapauksissa olisi selityksenä kauheaan arvoitukseen.
Minä olin iloinen, jälleen tultuani raittiisen ilmaan. Me menimme nyt takaisin city'yn, istuen korkealla ratavaunujen katolla. Meidän allamme oli melu ja hälinä, niin kuin markkinoilla. Ja kuitenkin oli puoliyö kohta käsissä. Vasta city'ssä oli hiljaan, mutta minun sydämmessäni ei. Mitään unta ei tahtonut tänä yönä tulla silmiini. Minun uupuneitten, suljettujen silmieni edessä hyppeli edestakaisin kauheita haamuja. Ja kaikki nämät onnettomat, syvälle vajonneet ihmiset, he olivat kuitenkin ihmisiä yhtä hyvin kuin minäkin, ja yhtä hyvin kuin minut oli heidätkin Golgatalla vapahtanut sama vapahtaja, joka armossansa jo aikaa sitten kallistuen minun puoleeni lausunut toivotuksensa: "Rauha olkoon sinulle;" saammekohan me vielä kerran kristallikirkkaan joen rannalla Jesuksen istuimen edessä tavata näitä kauheita haamuja Jumalan lapsiksi julistettuina. — Sitä minä en, huolimatta kaikesta, tahdo epäillä.
3. "Valo loistaa pimeydessä".
Niitä, jotka etelästäpäin matkustavat kauniiden Southampton'in merenlahdelmaan, tervehtää länsirannalta palatsinmoinen, mahtavan suuri rakennus, joka on keskellä somaa puistoa. Se on Victoria-House, suurenmoinen laitos sotamiehiä varten, jotka sairaina ja kurjina tulevat takaisin Intiasta täällä rakkaassa kodissa hoidettaviksi, kunnes he tulevat terveiksi. Eiköhän iloinen rohkeus täytä heidän sydämmiänsä, kun he näkevät tämän rakennuksen jättäessänsä isänmaansa palvellaksensa vaarallisilla itämailla! Ensimmäisenä aamuna, jolloin olimme Englannin maalla, tulimme me tähänkin kallisarvoiseen turvapaikkaan. Se on ainoastaan pyssyn kantaman verran Nedeley-Abbey'stä. Se on yksi maailman runollisimpia ja suurenmoisimpia raunioita. Tämän minä kirjoitan siinä tarkoituksessa, että kukin, jolla on muutaman tunnin verran aikaa Southampton'issa, kävisi siinä paikassa metsän kaunistamilta raunioilta luodakseen katseensa siniselle merelle, jonka etelässä rajoittaa oivallinen Wight'in saari. Mutta kuitenkin myöskin Victoria-House'a ja sen oivallisia laitoksia sotamiehiä ja upseereja varten täytyy myöskin käydä katsomassa. Tämä miljoonia maksava turvalaitos on omituinen Englannin oloille. Se kertoo niistä mahdottoman suurista rikkauksista, jotka ovat kokoontuneet tälle saarelle; mutta se kertoo myöskin, kuinka käytännöllisiin ja ihmisystävällisiin tarkoituksiin englantilaiset näitä rikkauksia käyttävät. Sillä sellaisia suurenmoisia laitoksia, kuin me täällä näemme, on Englanti täynnä, ja vähimminkin karsas saksalainen voi tässä kohtuudella kadehtia Englannin rikkautta.
Joka puolella on laitoksia, joilla on äärettömiä varoja ammoin ajoista saakka. Minä huomautan vaan Oxford'in 25 colleg'ista, jotka yhteensä muodostavat ihanan, göötiläiseen valliin rakennetun kaupungin ja joissa on monelle sadalle ylioppilaalle sangen loistavat turvakodit. Minä huomautan Greenwich-hospitaalista invaliideiksi joutuneita merisotamiehiä varten; sillä ei ole vähempää, kuin noin kuusi miljoonaa markkaa vuotuisia tuloja. Nyt on siinä myöskin koulu meriupseereiksi aikovia varten, sitäpaitsi uiva hospitaali — entinen sotalaiva — kaikkien kansojen merimiehille. Havainto-opetusta varten on tuleville merisankareille rakennettu leikkipaikalle suuri täydellinen laiva. Lähellä olevassa linnassa on hyvin kallisarvoinen taulukokoelma, jossa tulevien meri-upseerein nähtävänä ovat kaikki Englannin suuret merisankarit kaikilta ajoilta ja kaikenmoisista meritappeluista. Semmoista ylellisyyttä emme me köyhät saksalaiset, paha kyllä, voi käsittää. Ja kuitenkin minä voisin tunnittain puhua semmoisista asioista.
Näiden vanhojen laitosten rinnalle voi asettaa yhtä arvokkaina nyky-ajan esiintuomat. Lukemattomat ovat laitokset kykenemättömiä työmiehiä, leskiä ja orpoja, kaikenlaisia sairaita varten, ja kaikissa näissä laitoksissa Englannissa on semmoinen loisto ja komeus, että se tekee meidät mannermaan asukkaat oikein alakuloisiksi. Erinomaisen hyvän vaikutuksen teki minuun suurenmoinen turvalaitos köyhiä rinta- ja keuhkotautisia varten. Bentnor'in luona olevilta valkoisilta liitukallioilta luo se katseensa sadoin akkunoin etelään siniselle merelle ja pohjoiseen paratiisilliselle Wight'in saarelle. Sen oli rakentanut kiitollisuudesta Jumalata kohtaan rikas englantilainen, jonka sairaat keuhkot olivat paranneet Bentnor'issa. Jo olen maininnut suuret, oivalliset ravintolat, joita kansan tarpeeksi monessa kohden Englantia on toimitettu. Muullakin tavoin tehdään hyvin paljon köyhien hyödyksi, ja joka haaralla tapaa yleisiä puistoja useinkin mitä loistavimpine palmustoineen, kasvihuoneineen, museeoineen j.n.e., (kuten esim. Kew'issä), jotka aina ovat avoinna kelle tahansa ja joissa saa liikkua sangen vapaasti. Myöskin kaikki Lontoon suurenmoiset kokoelmat ja museeot ovat määrättyinä päivinä avoinna ilman maksua; niinpä hyvin harvoin tarvitsee nähdä vaivaa ihmisistä, jotka kärttivät juomarahaa. Köyhässäkin englantilaisessa näkyy olevan paljon ylpeyttä, yksin pienet katupojatkin city'ssä tahtovat jollakin konstitempulla ansaita penny'n, jonka heille antaa. Mutta kuitenkin on köyhyys rajaton Englannin suurissa kaupungeissa. Rahat niinkuin maaomaisuuskin ovat verrattain harvojen hallussa; pienempien maanomistajien luku tuskin ansaitsee mainitsemista, keskiluokka on verrattain harvalukuinen, mutta sitävastoin niiden luku, jotka menettävät varansa sitä myöten, kuin ne ansaitsevatkin, on kauhean suuri. Jo toisessa jaksossa olen maininnut, että seitsemännen osan kaikista englantilaisista ylläpitää kuntain köyhäinhoito; mutta sitäpaitsi on ehkä miljoonia, jotka saavat apunsa tahi ylläpitonsa yksityisiltä tahi lukemattomista laitoksista. Pahin seikka kuitenkin on, että tämä luonnoton tila kaikesta päättäen pahenemistaan pahenee; se kasvaa samassa suhteessa kuin suuret kaupungit. Eikä kukaan tiedä pelastuskeinoa. Huolimatta tarumaisesta ja sananparreksi käyneestä Englannin rikkaudesta — huolimatta Englannin yksityisistä ja yleisistä loistorakenuuksista, joiden lukumäärä nousee kymmeniin tuhansiin, — eivät olosuhteet ole lainkaan loistavia. Jos missään, niin ainakin Englannissa, koneitten maassa, on uudenaikainen kehitys muodostanut luonnottomia ja ihmisille arvoa-alentavia olosuhteita.
Mutta se ainakin on kiitettävää, että kauheitten vastakohtain tasoittamiseksi tehdään kaikki, mitä voidaan. Ja todella tapaakin se, joka silmät auki matkustaa Englannin läpi, tuhansittain yleviä muistomerkkejä todellisesta ihmisrakkaudesta. Etupäässä tulevat tässä näkyviin, kuten kohtuullista onkin, julkiset kristityt. Eikä ole siinä kyllin, että he ovat etunenässä niissä toimissa, jotka koskekoot ruumiillista ja aineellista hätää, — ei suinkaan, vaan heillä on erityistoimensa, jotka ajallisen hädän auttamisen ohessa myöskin tarkoittavat sielun ijankaikkista pelastusta. Joka tahtoo oppia tuntemaan englantilaisen tahdonlujuutta, etsiköön sitä näistä kristityistä, jotka eivät lainkaan välitä mistään vaikeuksista ja jotka toimillansa toteuttavat englantilaisen sananlaskun: "Missä on tahtoa, siellä on myöskin keinoja". Me olemme jo nähneet paljon näitä asioita, emmekä saisi mitään loppua sanoillemme, vaikka tahtoisimmekin tyytyä ainoastaan siihen, mitä Lontoossa tässä suhteessa on näkemistä. Meidän tarkoituksemme ei ole väittää, että saksalaisten kristittyjen aikaansaamat toimet olisivat halvempia kuin englantilaistenkaan. Ei tarvitse muuta kuin mainita esimerkkinä meidän ajoiltamme nimet Fliedner, Wichern, v. Bodelschwingh — niin on edessämme semmoisia pelastavan rakkauden tekoja, että niillä alallansa tuskin on vertaisia. Mutta kumminkin on jokseenkin terveellistä oppia tuntemaan, mitä muiden maiden kristityt vaikuttavat ja aikaansaavat. Sen kautta saa uusia ajatuksia ja herätyksiä, erittäinkin Englannissa, missä kaikki on niin aivan omituista, missä luonteen sitkeys, uupumaton järjestämisvoima ja suuret rahavarat puolestansa antavat asioille ja tapauksille aivan toisenlaisen muodon kuin meillä. Sanalla sanoen, me tahdomme sydämellisesti iloita toinen toisemme toimista ja ottaa oppia toinen toisiltamme. Ainoastaan siinä tarkoituksessa minä tahdon tässä kertoa vielä vähän enemmän.
Koko nidoksen voisi kirjoittaa Miss Macpherson'ista, joka on armahtanut ja vieläkin eteenpäin armahtaa repaleisia lapsia Lontoon kaduilla (joita kutsutaan "pieniksi arapialaisiksi"). Hän ottaa nämät onnettomat, joista suurin osa ei tiedä isästä eikä äidistä mitään, lempeästi hoitaaksensa ja kasvattaaksensa ja toimittaa heidät sitten yli meren vähäkansaiseen Canada'an. Täällä on kyllin monta rehellistä ihmistä, jotka mielellänsä ottavat heitä vastaan ja antavat heille hyvää ansiota. Enpä tiedä kuinka monta kertaa tämä jalo nainen jo on kyntänyt halki valtameren laivansa lapsia täynnä.
Erinomaiset ovat kristillisen rakkauden aikaan saamat laitokset Mildmay-park'issa Lontoon pohjoisosassa. Ne ovat kehittyneet sinapinsiemenen tavoin ja ne ovat kohonneet pastori Pennfather'in huolesta, jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin maailmanvoittava uskonsa. Perustajansa kuoleman jälkeen ovat ne nyt hänen leskensä ja entisen Mathiesson-nimisen pankkiirin johdon alla. Konttooriväen joukossa tapasin minä yhden niistä harvoista englantilaisista, jotka osaavat puhua saksaa ja ovat meille kuin ilmestyksiä. Ja tämä rakas mies, joka oli saanut kasvatuksensa ja sivistyksensä Würtenberg'issä, rupesi minun seurakumppalikseni. Minä tahdon mainita ainoastaan muutamia niistä laitoksista, jotka hänen johdollansa opin tuntemaan.
Ensiksi huomaamme me komean "kokoushuoneen", johon mahtuu viisi tuhatta henkeä ja on käytettävänä kaikenlaisiin juhliin ja kokouksiin. Sitten iltakoulu miehille, jotka vanhoilla päivillänsä tahtovat oppia, mitä he nuoruudessaan ovat laimiinlyöneet; — sillä kuten on tunnettu, kuuluu myöskin englantilaisen "vapauteen", että vanhemmat lähettävät lapsensa kouluun, jos tahtovat, mutta muuten eivät. Sitäpaitsi on täällä työhuoneita työttömille naisille. Nämät saavat täällä opetusta kaikenmoisissa ansiokkaissa toimissa kristillisten naisten johdolla; laitos maksaa hyvästi heidän töistään ja myöpi ne sitten jälleen. Mutta täältä he löytävät myöskin ijankaikkisen rakkauden sanan, jonka rakkauden heijastus kohtaa heitä ihmisrakkaudessa. Edelleen on täällä yhdistys, johon kuuluu viisikymmentä diakonissaa, jotka kukin käyvät haarallansa mailmankaupungin köyhien luona. Näiden ja meidän diakonissojen kutsumuksella ei ole kuitenkaan muuta yhteistä kuin nimi. Joita me raamatun perusteella kutsumme diakonissoiksi, kutsuvat englantilaiset nimellä "nurses", ja niitäkin on Pennfather'in laitoksissa, — vaikka saksalainen diakonissalaitos on paljon etevämpi englantilaista. Mutta niitä, joita Lontoossa kutsutaan "diakonissoiksi", kutsuisimme me "kaupunginlähetyksen nais-saarnaajoiksi", sillä he ottavat hoitaaksensa kaikkea, mikä on meidän kaupunginlähetyssaarnaajoilla huolena. Englantilaisten "diakonissojen" vaikutus kuuluu tuottavan sangen paljon siunausta, erittäinkin syvälle langenneitten naisten joukossa työmieskortteereissa.
Sitten näin minä täällä lapsenkodon "parempien" perheitten tyttöjä varten, joidenka perheiden lapset useinkin vanhempain kuoleman jälkeen ovat vieläkin vaikeammassa tilassa kuin köyhän nimellä tunnetut. Sen vieressä on sairashuone korkeammansäätyisiä naisia varten, eikä puutu sairashuonetta oikein köyhiäkin varten. Minä en tarvitse sanoakaan, että evankeliumin henki näissä laitoksissa on kaikkialla vallitseva. Jos minä vaan lisään, että täällä myöskin on laitos pakanalähetystä varten, niin on meillä edessämme kuva komeasta kristillisestä koloniasta, josta elämän lähteitä vuotaa joka taholle kuoleman maailmaan. Tämä kolonia on ikäänkuin kristillisten rakkaudentöitten museo. Joka siis tahtoo tehdä tutkimuksia sisälähetyksen alalla, sen ei tarvitse muuta kuin saapua tänne, niin on hänellä kaikki yhdessä paikassa; sillä minä en ole tässä edellä luetellut läheskään jokaista erikseen.
Mutta kunhan vaan hyvää ei olisi liiaksi kokoon läjätty? Minun miellyttävä seurakumppalini vakuutti minulle, että kaikki yhteensä muodostaa yhden suurenmoisen elimistön, ja että erinlaiset laitokset voivat auttaa, palvella ja täydentää toinen toistansa. Mutta kuitenkaan eivät minun epäilykseni tykkynään poistuneet.
Erinomaisen huolen pitää Englanti merimiehistänsä, ja luonnollistahan se onkin, kun ajattelee, että tämän kansan mahti ja voima riippuu sen laivastosta. Me olemme jo löytäneet useoita laitoksia sairaita ja kykenemättömiä merimiehiä varten. Mutta selvä asia on, että terveetkin ja palveluksessa olevat myöskin saavat osansa. Kaikissa Englannin meri- ja satamakaupungeissa tapaa esimerkiksi kelvollisia laitoksia tässä suhteessa. Lontoon itä-osassa, lähellä London-Docks'ia, on kauhean suuri merimieskoti (sailors home). Täällä saavat sadat merimiehet, pienimmästä laivapojasta kapteeniin saakka, hauskan kodin, jätettyänsä selkänsä taakse valtameren myrskyt ja aallot. Äidillisesti ja samalla ruhtinaallisesti on täällä pidetty huolta kaikista heidän tarpeistansa. Kukin merimies saa täällä ei ainoastaan halvasta hyvän majan ja jokseenkin hyvän ruoan, — onpa täällä vielä myöskin kylpyhuoneita, lukuhuoneita, suuria saleja laivamalleineen kaikilta sivistyshistorian aikakausilta, merikortteineen ja purjehdustieteellisine koneineen, sitäpaitsi vielä musiikkihuoneita ja muita sellaisia, kaikki järjestettyinä oikein loistavalla tavalla. Onpa täällä suuri sali, missä pidetään "hartautta" aamuin ja illoin; kuitenkaan ei osan-otto näihin ole pakollinen. Samassa rakennuksessa on "pankki", mihin merimiehet huoletta voivat panna säästönsä ja missä he voivat vaihtaa vierasta rahaa. Siellä on yksin vaatekauppakin jossa seura myö heille erinomaisia kankaita ostohintaan.
Tämä komea laitos ei tosin ole julkisesti kristillisellä perustalla, mutta kristityt puolestansa ovat kaikin tavoin koettaneet tuoda evankeliumia näille nuorille miehille, jotka ovat kaukana kodistansa ja isänmaastansa ja jotka useinkin vuosittain kuljeskelevat sinne tänne aavoilla merillä tahi ovat viettelyksiä täysissä satamoissa pakanallisissa valtakunnissa. Uivat kirkot, jotka ovat varustetut kristillisillä kirjastoilla, varastoilla raamatuita ja raamatunosia y.m. ovat pastorien hoidettavat, jotka merimiehille osaavat saarnata kaikenlaisilla kielillä. Nämät laivakirkot kulkevat satamasta satamaan ja merimiehet kuuluvat pitävän niistä hyvin paljon.
Lähellä vastamainittua merimieskotia, myöskin Lontoon itä-osassa, on kaksi yksinkertaisempaa rakennusta, joista toinen on nimeltään "Sailors-welcome" ja toinen "Sailors-Repose". Edellinen on maja semmoisia varten, jotka haluavat kristillistä huonejärjestystä ja kristillistä seuraa; jälkimäinen on semmoinen rakennus, missä joka ilta pidetään saarnoja eri kielillä ainoastaan merimiehille. Minä kävin ensiksi "Sailors-Welcome'ssa", jossa noin kolmekymmentä matruusia oli kokoontunut ravintolaan — säihkyvän omenaviinin ääreen. Juuri sisään astuessani kuulin minä yli muitten kuuluvan saksalaisen äänen huutavan: "Me berliiniläiset". Siis joku maanmiehiäni; hän oli perämiehenä jossakin Itä-Intiassa käyvässä laivassa. Seitsemääntoista vuoteen hän ei ollut nähnyt Berlin'iä; mutta kuitenkin sanoi hän suurella itsetunnolla: "Me berliiniläiset!" — Muutoin oli hän hyvin miellyttävä ja hurskas mies, ainoastaan hiukan kehuva, — joka usein taitaa olla berliiniläisten laita. Isäntä sanoi: "Berliiniläiset esiintyvät aina puheenjohtajina ja sanovat aina viimmeisen sanan; mutta korvaukseksi siitä he sitten huvittavatkin koko seuraa. He räpättävät kuin korpit, mutta syvemmältä tarkastaen ovat he hyväntahtoisia, eivätkä pane pahaksensa nuhteita, kun ne vaan heille sanotaan ystävällisesti".
Berliiniläinen maanmieheni vei minut sitten "Sailors-Repose'en", jossa englantilainen isäntä otti sangen ystävällisesti vastaan saksalaisen pastorin. "Teidän täytyy tänä iltana saarnata saksalaisille", sanoi hän. Eikä tässä auttanut mitkään estelemiset. Mutta kun apostoli sanoo: "Mutta kuinka he kuulevat ilman saarnaajata", niin voipi samalla oikeudella sanoa: "Kuinka he voivat saarnata ilman kuulijoita?" Yksinään, kuten saarnaaja erämaassa odotin minä saksalaisessa salissa niitä asioita ja maanmiehiä, joiden piti tuleman, mutta jotka eivät tulleet. Kun jo eri huoneista kuului englantilaisia, espanjalaisia ja ranskalaisia hymnejä, loistivat minun maanmieheni poissa-olollaan. "Saksalaiset tulevat aina jokseenkin myöhään kokouksiinsa", oli jo edeltäkäsin isäntä huolissaan minulle tiedoksi antanut. Aivan samaa kirjoittaa jo Tacitus'kin aikaan, jolloin esi-isämme vielä kuljeskelivat siellä täällä karhunnahka olalla ja puhvelinsarvet päässä. "Nämät Germaanit", hän kirjoittaa, "tulevat säännöllisesti myöhään kansankokouksiin". Oi, eipä ainoastaan kulje laki ja oikeus, vaan myöskin laittomuus ja huonot tavat ikuisena tautina vuosituhansien läpi polvesta polveen. Mekin bremeniläiset saamme vielä tänä päivänä tuntea näitten Tacituksen sanojen totuutta, ja minä — löin vasten rintaani.
Jo tuntui minusta maa kuumalta jalkojeni alla, kun kuulin raskaasti astuttavan rappusia ylös. Kuului aivan kun tulijalla olisi ollut 100 kilon paino seljässään. Tämä ei ollut tosin kuitenkaan laita sen, joka nyt hitaasti lähestyi. Mutta rappusilla oli täysi syy joka laitoksessaan narista. Miesolento, jonka jäsenet olivat ennen vedenpaisumuksen aikaista kokoa, ilmestyi nimittäin ovelle. Hänen silmänsä menivät levälleen ja pettyneenä toiveessaan hän sanoi: "Nu komme ek doch noch to fröh!" "Mistä maasta te olette kotoisin?" kysyin minä matruusilta tarttuessani hänen tavattoman suureen käteensä.. "Ek", vastasi hän, "ek bün en Westfalinger ut de Bielefelder Gegend". Minä: "Na, denn sünd Se jo ut den richtigen Pumpernickel- un Schlinken-Lanne". Hän: "Herr Gott! datt ek dat erlewen darf! hier in büsse utbännige, sackermentsche englische Stadt hür ek mine plattdütsche Heimatssproke. Ne, ne, hier in London! Wat weten düsse Bief-eters von Pumpernickel?" — ja hän pyyhki suuret, kirkkaat kyyneleet silmistänsä. Minä sanoin hänelle käyneeni kuusi vuotta Gütersloh'in lukiossa ja tuntevani perinpohjin hänen kotiseutunsa; minä kerroin hänelle myöskin sitä ja tätä hänen kotopaikastaan, josta vanha merikarhu tuli niin juhlalliselle tuulelle, että hän komensi äkäisesti nyt juuri sisään astuvan laivapojan ulos, aivan kuin olisi se tahtonut tunkeutua hänen kaikkein pyhimpäänsä. Luonnollisesti minä kyselin hänen vanhemmistaan ja sisaruksistaan, sitten myöskin hänen ripillepäästöstään ja minkä raamatun-lauseen hän siinä tilaisuudessa oli saanut. Hän tuumiskeli pitkän aikaa. Vihdoin heräsi se hänen muistossaan; hänen kasvoillensa tuli aivan kuin kirkas hohde. "Nu fann ek Se datt seggen, Herr Pastor, jo, warhaftig, et stimmt." Ja vapisevalla äänellä hän sanoi: "Se on totinen sana, ja kaiketi mahdollinen ottaa vastaan, että Kristus Jesus on tullut maailmaan syntisiä vapahtamaan". Minä laskin käteni hänen olallensa ja hän seisoi edessäni hajajaloin, ikään kuin olisi ollut kiikkuvan laivan kannella. Minä puhelin veljellisesti alasaksan murteella hänen raamatunlauseestaan, niin että me pumpernikkelin ja liikkiöiden maasta kotosin olevat nousemistamme nousimme ylös ijankaikkisen kodin maailmaan. Vihdoin hän puristi minun kättäni niin kovin, että oikein huusin, mutta hän ei välittänyt mitään huudostani, vaan sanoi: "Herr Pastor, un wenn ek morgen oder'n annern Dag to Grunne kommen schall, denn ek den Düwel tum Trotz noch mitten in'n Dod meinen Spruch seggen: Das ist je gemisslich wahr und ein theuer werthes Wort, dass Christus Jesus gekommen ist in die Welt, die Sünder selig zu machen. Un ek danke Se ok. — So, nu kann jo de Lüttje ok inkommen."
Ja nyt kutsuttiin sisään äsken pois karkoitettu laivapoika, joka oli hilpeä ja kaunis poika Etelä-Saksasta. Hän oli karannut vanhempiensa luota, mutta nyt hänellä oli kädessä kirje, jossa hänelle annettiin lupa pysymään merellä. Nyt oli hän mielestänsä oikein onnellinen, kun vihdoinkin hyvällä omallatunnolla voi olla mielitoimissaan, ja tänään hän tunsi tarpeen kiittää Jumalala. Hänen hurskas englantilainen perämiehensä oli lähettänyt hänet tänne. Me kolme saksalaista yhdyimme nyt kiitokseen, ja minä sanoin vielä tuolle kauniille nuorukaiselle niin paljon hyvää kuin Jumalan suomasta taisin. — Tämän johdosta oli aika niin pitkälle kulunut, ett'ei kunnollista jumalanpalvelusta enään käynyt pitäminen. Enkä minä vielä tänäänkään ole harmissani siitä, ett'ei siitä mitään tullut. "Kaksi tahi kolme" olivat kuitenkin Jesukseen nimeen olleet koossa, ja tämä onkin juuri kaiken jumalanpalveluksen ydin. Millähän merellä te nytkin kuljeskelette, te rakkaat maanmieheni? Jumala olkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme ijankaikkisuuden satamassa.
Sillä aikaa kuin olimme olleet täällä, oli jo kadulla kaasulyhdyt sytytetyt palamaan ja kirjava, liikkuva elämä syntynyt. Minä näin, ett'ei näitä pyhiinvaeltajan majoja vaan sattumalta ollut rakennettu Sodom'in kaduille. Mahdotonta on kirjoittaa, mitä kaduilla nähtiin. Minä olen jo ennen siitä kertonut, enkä enään tässä tahdo tulla siihen asiaan. Ihmeelliseltä kajahti tässä meluavassa helvetissä urkuharmoonian säestämä englantilainen hymni "Sailors-Repose'sta". Valo loistaa pimeydessä.
"Mutta eiköhän se ole liian heikko? Tokkohan nämät apua tarjoovat kädet, joita kaikkialla huomaa Sodom'issa ovat mitään muuta kuin liikuttavia hyvän tahdon osoitteita? Tokkohan nämät Sodom'in sata hurskasta voivat muuttaa Sodom'in henkeä?" Tänlaiset ajatukset saattoivat sydämmeni vapisemaan, mutta kumminkaan ei kauaksi aikaa. Ei tarvitse muuta kuin kuvitella itsellensä, mitä tästä melkein pakanallisesta ja monessa suhteessa melkein eläimen kannalle alentuneesta väestöstä tulisi ilman näitä hiljaisesti vaikuttavia Jesuksen mies- ja naisopetuslapsia, — ilman heidän tuhansia rakkaudenosoitteitaan, rakkauden joka ei ole tästä maailmasta! Mikähän mahtaisi olla seuraus, joll'ei näitä pelastussatamoita ja näitä erilaisia ja erinäköisiä apua tarjoovia käsiä ei olisi olemassa? Ilman niitä hukuttaisi ja murtaisi pian hillitsemättömyyden ja epäsiveellisyyden raivoova meri kaikki jumalallisen ja ihmisellisen arvollisuuden tokeet. Nyt ne eivät sitä tee. Eikä nyt ainoastaan yksityisiä sieluja pelastu perikadosta; ei suinkaan, vaan yleinen tilakaan todellisuudessa ei ole toivoton, joll'ei vaan uskovaisten seurakunta tule toivottomaksi. Poliisin kertomukset esimerkiksi tekevät selväksi, että juopumus ja päihtymystilassa tehdyt rikokset epäilemättä ovat vähentyneet, vaikka muutoin asian luonteen mukaan kaikki olisi pitänyt paljon huonontuman ilman pelastavan rakkauden toimia. Mädännyt vesi rupee aina enemmin haisemaan, joll'ei raitis tuulen henki pane sitä liikkeelle, tahi joll'ei siihen juokse raitista vettä. Mutta totta on, että kristillistä urhoutta tarvitaan, jos senlaisessa paikassa tahtoo toimeen tulla järkähtämättä ja hämmästymättä. Käyttäköötpä vaan englantilaiset veljet itseänsä monessakin kohden kummallisesti, — ei meillä kuitenkaan ole oikeus heitä tuomita, ennenkuin osoitamme samanlaista rohkeutta, samanlaista sitkeätä tahdon lujuutta ja samalla syvempää evankeelista viisautta.
KUINKA ENGLANNISSA VASTUSTETAAN JUOPUMUSTA.
1. Kuka murtaa mustan portin?
Joka kauniina kuuvalo-yönä kulkee Westminster siltaa pitkin, näkee Thems'in laineitten kimaltelevan syvyydessä jalkojensa alla ja komean parlamenttirakennuksen kohoovan näköalan perällä. Jos hän nyt pysähtyy, on hänen silmäinsä edessä Westminster-Abbey, loistaen kun hopeavalossa, ja hän käsittää, miksi Aleksanteri von Humboldt kutsui tätä ihmeellistä rakennusteosta "kiviseksi uneksi". Niin kyllä unikuvalta näyttää sinusta tämä mahtavan suuri ja kuitenkin niin ilmainen rakennus kepeän kepeine huippuineen, jotka kuitenkin ovat kestäneet niin monien vuosisatojen myrskyt, solakkakaavaisine osineen, jotka, etenkin kuuvalossa näyttävät ylös ja alas häilyviltä utukuvilta. Niinpä niinkin, "kivinen unelma", jonka muodostava ihmiskäsi on loitsuvoimalla synnyttänyt! Joka katsellessaan tätä unta ja vaipuessaan sen historian miettimiseen ei rupea uneksimaan, siinä ihmisessä ei ole hiventäkään runollisuutta. — Päivälläkin on tämä kirkko ihana. Taivaallisen maailman aavistukset täyttävät herkän sydämmen, kun astuu puolipäivän aikana näiden holvien suojaan auringonpaisteen tungetessa sisään maalattujen ikkunain kautta ja kauniitten äänien taivaallisista kööreistä muistuttavalla laulullansa kaiuttaessa avaraa huonetta.
Mutta Westminster-Abbey ei ole ainoastaan mieltä ylentävä temppeli; ei suinkaan, tämä mahtava göötiläinen rakennus on samalla mahtavan suuri hautapatsas tahi, oikeammin sanoen, Englannin kansan kunniapatsas. Suurimmat miehet, jotka Englannissa ovat puoleen vuosituhanteen ilmaantuneet, ovat täällä haudattuina, tahi joll'ei niin ole laita, on heille täällä kumminkin muistopatsas pystytetty. Jotka elämässä olivat verivihollisia, niille kuolemassa on täällä rauhallisesti valmistettu vuode toistensa viereen, joko elämänsä aseman taikka suurien töittensä kautta tultuansa kansallensa merkillisiksi. Täällä näet sinä niiden kuningassukujen haudat ja muistomerkit, jotka yhdeksän vuosisataa sitten ovat hallinneet Englannissa, samoin myöskin suurinten sotapäällikköjen, valtiomiesten, oppineitten, filosofien, runoilijoiden, taiteilijoiden, keksintömiesten, löytöjen tekijäin muistopatsaat; täällä näet sinä mainioiden piispain ja muiden kirkkoruhtinasten muistomerkit, mutta myöskin yksinkertaisia saarnaajoita, jotka eläissänsä herättivät maallisten ruhtinasten ja kirkonmiesten vihaa vastaansa (kuten Joh Wesley, joka huolimatta kaikista valtiokirkon säännöistä kutsui koko maailman "kirkkoherrakunnaksensa") on täällä "tehty ikuisiksi". Tunnittain voi kävellä Westminster-Abbey'n salaperäisessä hämärässä katsoen ja lukien, eikä sittenkään ole nähnyt mitään verraten siihen, mitä vielä jäljellä on. Tunnittain olen minäkin monta kertaa kävellyt ihmetellen, kuinka paljon suuria miehiä kaikenmoisilla aloilla Englannissa on ilmestynyt, ja katsellessani näitä hautoja kertonut ja uudelleen tutkinut Englannin historiaa sellaisella tavalla, kuin sitä ainoastaan täällä voi tutkia.
Mutta erittäinkin halusin minä löytää Livingstone'n hautaa. Sillä minä tiesin Englannin kansan kunnioittaneen suurta lähetyssaarnaajaa, samalla kuin kunnioitti itseään laittamalla hänelle haudan Westminster'iin. Minun tarkoitukseni ei ole tässä puhua tästä ihmeellisen suuresta miehestä, joka uhrasi koko elämänsä viimeiseen veripisaraan saakka toimittaaksensa Kristuksen valoa "mustaan maanosaan", Afrikaan, joka sankarin tavalla taisteli kauheata orjakauppaa vastaan, joka imee kuiviin Afrikan sydänveren, — miehestä joka on tehnyt niin suuria löytöjä, että sanotaan hänen ensimmäisenä tehneen Afrikan maantieteen; — minä en tahdo kertoa kuinka tämä Afrikan apostoli heitti henkensä keskellä Afrikaa, taistellen Afrikan puolesta uskollisten afrikalaistensa ympäröimänä; — minun täytyy peljätä loukkaavani lukijoitani, joll'en edellyttäisi, että he tietävät tämän kaikki.
Astukaapa nyt kanssani kirkon väli-osassa olevan yksinkertaisen, sileän hautakiven luo, joka peittää Livingstone'n luut. Hautakirjoitus teidän pitää lukea; se on lyhyt; paitsi välttämättömimpiä biografisia tietoja on siinä ainoastaan kuolevan lähetyssaarnaajan päiväkirjan viimmeiset sanat, ja ne kuuluvat näin: "Taivaan siunaus jokaiselle, olkoonpa hän sitten aasialainen, amerikalainen, turkkilainen tahi eurooppalainen, joka vaan on apuna Afrikan portin avaamisessa." Sen, jolla on jokin käsitys sanan voimasta, täytyy myöntää, että tämä tämän miehen lausuma sana on semmoinen taisteluhuuto, että se voi elähdyttää ja lämmittää tunnottomia ja kylmiäkin sydämmiä. Afrika on maanosa, joka meidän aikaan näkyy saavan samanlaisen merkityksen mailmalle, kuin Amerika 16:lla vuosisadalla. Mutta Livingstone kehoittaa jättiläistyöhön joka on "mustan maanosan" täyttäminen valolla ja vapaudella.
Samana päivänä, jolloin minä Livingstonen haudan ääressä seisoin ja häpesin ja (sen saan sanoa) rukoilin, — samana päivänä saivat hänen sanansa minun mielestäni myöskin tykkynään toisenlaisen merkityksen. Minä menin nimittäin Westminster'istä Lontoon itä-osaan, missä köyhä alhainen väestö asuu. Jo olen edellä kertonut tämän kaupunginosan kauheata tilaa. Tämän päivän illalla aina myöhään yöhön saakka kuljeskelin minä leveillä kaduilla, jotka olivat täynnä lainehtivia ihmisjoukkoja, ja ahtailla kamalilla kujilla, missä paheilla on pesäpaikkansa. Mutta yksi pahe ilmestyi kaikkialla peittämätönnä, mihin ikinä kääntyikään, tarkastelipa sitten miehiä tahi naisia, ja se pahe on juopumus. Melkein joka askeleella tapasi ihmisiä, jotka suoraan sanoen olivat eläimen tilassa. Ihmisyys muuttuu juopumuksen kautta eläimellisyydeksi, ja tämä on satojen tuhansien laita Englannissa. Ja kuinka monta mies- ja nais-juoppoa, niin monta perikatoon joutunutta perhettä; — kuinka monta isää ja äitiä on juoppoja, niin monella on sairaat lapset joiden veri on myrkytetty. Vaan miksi tuhlaamme sanoja tähän? Tästä on kylliksi kirjoitettu, ja onhan yli maan tietty, miltä Englanti tässä suhteessa näyttää. Ja miksi me sanomme vaan Englanti! Voi, yhtä hyvin Saksa, Venäjä, Hollanti, Skandinaavia ja kaikki pohjoismaat! Mutta juopumusta en kuitenkaan missään ollut tavannut niin kauheassa määrin kuin Lontoossa; ja kun minä tänä iltana näin nämät helvetinhaamut ympärilläni, nämät hoipertelevat olennot joka puolelta ryysyissä; kun ajattelin niiden kauhean suurta lukumäärää, jotka kaikissa brittiläisissä maissa ovat samassa tilassa, kaikkea sitä ääretöntä kurjuutta, joka siitä tulee, sitä pakanuutta, mikä siitä alkunsa saa, — silloin kuulin minä jälleen Livingstonen sanat: Taivaan siunaus jokaiselle olkoonpa hän sitten aasialainen, amerikalainen, turkkilainen, tahi eurooppalainen, joka on apuna Afrikan portin avaamisessa.
Niin kyllä oikein ja hyvin, välttämätöntä ja Jumalalle otollista on, että murretaan pakanuuden mustaa porttia meren toiselta puolella, mutta senkaltaisen taistelun ja työn tähden emme saa koskaan unhottaa sitä pakanuutta, joka meitä ympäröi. Juopumus keskellä kristittyä maailmaa, paloviinan herruus tuhansien ihmisten yli, jotka ovat kastetut Kristuksen nimeen — on oikea perkeleen voittoriemu. Kuinka voisi häneltä riistää pois tämän saaliin? Me voimme jo edeltäkäsin otaksua, ett'eivät niin innokkaat ja toimeliaat Englannin kristityt ole unhottaneet taistelua juopumusta vastaan, vieläpä, että he panevat kaikki voimansa ja keinonsa liikkeelle tätä kansansa perintövihollista vastaan. Me emme pety tätä otaksuessamme. Katsokaammepa, millä aseilla tuolla puolen Englannin kanavaa taistellaan, ja oppikaamme sitten, mitä me Saksassa ja muissa maissa siitä voimme hyväksemme käyttää.
2. Teetotaler'it.
Suurin katujulistus, jonka luin kohta Englannin maalle astuttuani, sisälsi lämpimän kutsumuksen erääseen "väkevien juomien täydellisesti nauttimattomien seuraan"; viimmeisessä julistuksessa, jonka lähtiessäni nain Bromley'n asemahuoneella, oli kutsumus suureen juhlaan jonka raittiuden ystävät muka pitivät kristallipalatsissa. Kuusikymmentä tuhatta henkeä oli luvannut tulla saapuville, ja suurenmoinen lausunto yleismielipiteestä muka annettaisiin. Kaikenkaltainen soitanto, täysi-ikäisten köörit, lasten köörit ja useain kieliset todistukset panisivat muka oikeaan valoonsa tämän suuren kansallisliikkeen. Kaikkialla Englannissa kohtaa kutsumuksia. Ei niin mitätöntä kaupunkia ole, ett'ei siinä olisi ravintolaa, jonka kilpeen jättiläiskirjaimilla on kirjoitettu: "Temperance-Hotel". Tämä siis on ravintola, missä ei viiniä eikä olutta, ei paloviinaa eikä mitään muutakaan päihdyttävää juomaa ole saatavana.[13]
Mihinkä tahansa meneekin tapaa kaiken säätyisiä ihmisiä, joilla on sininen, viheriäinen tahi keltainen nauha napinrei'ässä. Ne, jotka tällä tavoin ovat itsensä koristaneet, ilmoittavat sillä tykkänään kieltäytyneensä nauttimasta alkoholinsekaisia juomia. He jo tällä tavoin sanoitta kutsuvat tulemaan yhdistykseensä. Mutta eipä heiltä puutu sanojakaan. Ihmeen suurella innolla koettavat raittiuden ystävät levittää liittonsa mielipiteitä. Tuskin mitään varsinaista eroitusta on siinä, ett'eivät he kaikki pidä samanväristä nauhaa; irlantilaiset pitävät mielivärinänsä viheriäistä, mutta ovat kuitenkin yhtä ankaroita raittiuden ystäviä kuin siniset ja keltaisetkin. Ainoastaan ne muutamat, jotka pitävät punaista nauhaa, eivät tahdo tykkänään poistaa väkijuomien käytäntöä, vaan myöntävät niiden kohtuullisen käyttämisen. Mutta heillä ei ole juuri puoltoa.
Vieläpä naisten ja neitostenkin kesken, ja erittäinkin mies- ja nais-palvelijain kesken "Temperance work among servants" vaikutti raittiusliitto hyvin uutterasti. "Temperance work among children" on asia, joka meistä saksalaisista tuntuu suorastaan naurettavalta ja lapselliselta, ja kuitenkin on sillä, kuten kohta saamme nähdä, suuri merkitys.
Se sana, joka selvimmin osoittaa tämän liikkeen omituisuuden ja jota sekä ystävä että vihollinen käyttää, on sana "Teetotaler". Se ei suinkaan merkitse "täydellistä teenjuojaa", kuten asian tuntemattomat arvelevat; tällä sanalla "Tee" ei ole mitään yhteyttä Té-sanan (tea) kanssa. Viisikymmentä vuotta takaperin ei sanaa "teetotaler" löytynyt vielä missään englantilaisessa sanakirjassa, eikä missään englantilaisessa murteessakaan. Sillä on suorastaan koomillinen synty. Preston'issa perusti nimittäin muuan herra Turner raittiusseuran, ensimmäisen kaikista raittiusseuroista. Tässä tilaisuudessa piti mainittu mies pienen puheen; hän tahtoi sanoa, että täytyisi täydellisesti (totally) olla nauttimatta väkiviinajuomia, jos tahtoisi saavuttaa mitään menestystä. Mutta koska hän änkytti, ei hän suorastaan voinut lausua sanaa "totally", vaan tavoitteli: "tee-tee-tee-tee totally". Sillä tavoin sai uusi liike uuden nimen. Se alkoi vaikutuksensa seitsemällä hengellä ja nyt mainitaan siihen kuuluvan 3-4 miljoonaa kaiken säätyisiä, kaiken ikäisiä brittiläisiä molempaa sukupuolta. Vaikka tämä lukumäärä olisikin hiukan liian suureksi arvattu, ei kuitenkaan voi kieltää, että tämä yhdistys on suurennut sinapinsiemenen lain mukaan (Matt. 13: 31, 32) ja että mahtava puu on kasvanut pienestä, vähäpätöisestä siemenestä. Ja tämä liike on vielä nopeassa kasvamistilassa. Lontoon kaduilla vilisee herroja, jotka käyvät korunauha napinlävessä. Melkein yhtä paljon on niitä, jotka ovat täydellisiä teetotaler'ia, vaikka eivät pidä väliä nauhan käyttämisestä. Ehkäpä heillä ei olekaan väärin arvellessaan, että nauhan käyttämisestä voisi olla aihetta hengelliseen kerskaamiseen ja farisealaiseen ylpeyteen; sitä paitsi he tahtovat välttää, ett'ei toisin ajattelevaiset saisi mitään loukkausta sen johdosta. Nauhankäyttäjät sitä vastoin todistavat, että nauhalla tässä asiassa on jonkunmoinen lähetystyö, — että häpeeminen ihmisten edessä on raukkamaista, ja että kiusauksenkin hetkenä nauha on suojeluksena, käypi tämäkin laatuun.
Mutta teetotaler'it — olkoonpa heillä nauhaa tahi ei — tulevat usein suuriin kokouksiin vahvistuaksensa työssänsä. Ja näissä kokouksissa, joihin joka ihmisen on lupa ottaa osaa, päristetään värväysrumpua, ja jokainen, joka voitetaan, tulee heti puolestaan innokkaaksi tahi suorastaan kiihkoisaksi lähetyssaarnaajaksi. "Pelastusarmeijaan", jonka vaikutus Englannissa on mahtavan suuri, ei oteta miestä eikä naista, joka ei ole antanut täydellistä raittiuslupausta. Suuressa kauppalaivastossa on sadoittain laivoja, joihin ei lainkaan oteta päihdyttäviä juomia. Sotajoukossakin tällä liitolla on hyvä vaikutusala. Ei löydy yhtään englantilaista sotalaivaa, jossa ei olisi teetotaler'eja, ja jokaisessa maasotaväen kasarmissa ovat heillä omat huoneensa. Monet lääkärit ja upseerit edistävät innolla liikettä tällä alalla. Kenraali Wolseley, Arabi'n voittaja, päivän sankari, on innokas teetotaler'i, eikä voi kyllin kehua, kuinka paljon kestävämmät marsseissa teetotaler'it olivat muita hänen armeijansa sotamiehiä. Sanalla sanoen, joka alalla edistyy liike suuresti. Alhainen väestö se kumminkin tekee vielä pahinta vastusta. Mutta kaikenmoisten meeting'ien kautta, joissa ei vaikuteta ainoastaan järkeen ja sydämmeen, vaan myöskin (kunnon suuruksilla y.m.s.) tyhjään vatsaan, taivutetaan se vähitellen. Ja tämä tarkoitus saavutetaan sitä paremmin, kun raittiusystävät liittyvät lujiin yhdistyksiin, jotka tarjoovat yksityisille jäsenille kaikin puolin vahvaa tukea ja toimittavat heille kaikenlaisia etuja.
Eipä siis ihmettäkään, että asiain näin ollen on ymmärtäväisiäkin englantilaisia, jotka jo hengessä näkevät rakkaan isänmaansa vapaana kaikista juopoista, jotka näkevät kansan toista vertaa lujempana kuin se nyt on, yhteiskunnallisessa ja aineellisessa, siveellisessä ja uskonnollisessa suhteessa, — uuden terveen sukupolven. Väkiviinajuomien nauttiminen kokonaisuudessaan ja sen mukaan väkiviinatuonti on jo alkanut vähetä äärettömän suuressa määrin, yksistään Lontoossa oli v. 1881 juopumustilassa tehtyjen rikosten lukumäärä suurempi kuin kaksi tuhatta, s.o. noin 12 prosenttia vähempi kuin 1880, vaikka väkiluku on saman ajan kuluessa mahdottoman paljon enentynyt. — Meistä saksalaisista tuntuu melkein naurettavalta, kun Lontoon ravintoloissa näkee nuorten ja vanhain herrain syövän oikein kadehdittavalla ruokahalulla, mutta jotenkin monen syödessänsä juovan ainoastaan vettä tahi maitoa tahi korkeintaankin hedelmänmehua. Mutta edellisissä lu'uissa olemme jo maininneet, että Englannin lähetysystävät vaikuttavat "yhteiseen kansaan" ei ainoastaan kertomalla kauheita kertomuksia paloviinan aikaansaamista onnettomuuksista, eikä myöskään ainoastaan sen kautta, että ovat nauttimatta alkoholin-sekaisia juomia, — vaan myöskin positiivisesti, nimittäin toimittamalla kaikkialle hyviä ravintoloita, joissa on sekä luku- että biljardihuoneet, ja joissa helpolla hinnalla saa kaikkia, mikä vahvistaa ruumista, ottamatta lukuun olutta, paloviinaa ja viiniä. Varmaankin on tämä lähetyksen voimakkain puoli. Sillä ihminen ei luovu nautinnosta, sentähden että se on vaarallinen, vaan mahdollisesti tekee sen, jos hän saa sijaan toisen nautinnon, joka on terveellisempi.
Täydellisesti johdonmukaista on, että teetotaler'it kääntyvät etenkin nuorison puoleen. Nuorison täytyy kannattaa jokaista hanketta, jolle tulevaisuutta toivotaan. Voi, uskomatonta on kuinka monta poikaa ja tyttöä Englannissa jo nauttii paloviinaa. Onpa oikein hyvissä perheissä jotenkin usein tapahtunut, että lastenkemuissa pienille 5-10-vuotiaille on annettu niin paljon portviiniä tahi sherryä, ett'ei suuri osa lapsiraukkoja enään voinut seisoa jaloillaan. Vastustamaton tosiasia on sekin, että on suuri osa ei ainoastaan mies- vaan myös naispalvelijoita ja erittäinkin ruoankeittäjiä, jotka ovat hyvin viinaan meneviä. Juopumus on siis Englannissa kansallispahe aivan toisessa merkityksessä kuin meillä. Sentähden ei olekkaan kyllin siinä, että uusilta yhdistyksen jäseniltä vaadittaisiin yksinkertainen alkoholin sekaisten juomien nauttimattomuuden lupaus. Ei koreassa nauhassakaan ole tarpeeksi. Ei suinkaan, uuden jäsenen täytyy allekirjoittaa todistus (pledge), jossa hän sitoutuu kunniasanallansa hillitsemään itseänsä kaikenlaisten päihdyttävien nesteiden nautinnosta. Minun edessäni on kaksi kaarnaa; kummassakin on päällekirjoitus "Hyvä päätös". Toisessa seuraa sitten lupaus Jumalan avulla koettaa pidättää itsensä väkiviinajuomista niin ja niin kauan, ja sitten taaskin mietiskellä asiaa. Toisessa on lupaus heti tehtävä täydellisemmästi ja koko elinajaksi. Siis — viisaasti kyllä ei niitä suljeta pois, jotka ensin tahtovat koetella, tokko heillä on kylläksi siveellistä voimaa voidaksensa täydellisesti hillitä itseänsä, ja tokko heidän ruumiinsa sietää senlaista hillitsemistä. Pienten lasten ei ole lupa allekirjoittaa pledge'jä; suuremmat pojat ja tytöt ainoastaan silloin, kun heillä on vanhempiensa kirjallinen myöntymys.
Todistuksen alla ovat nämät epäiltävät sanat: "Jos sinä allekirjoitettuasi tämän pledge'n pidät myöskin lupauksesi, niin sinä teet paraan teon elämässäsi". Siis olisi muka parempi todistuksen allekirjoittaminen kuin uskossa jättäytyminen Kristuksen haltuun. Mutta vaikka tahtoisikin sanoa: "Tämä on luonnollisesti poikkeustapaus", niin lieneehän toki kunkin erinlaisen elämänpituuden mukaan monta tätä parempaa tekoa. — Todistuksen toisella puolella on innokas kehoitus käymään raittiuskokouksissa ja lopettamaan seurustelemiansa entisten juomatoveriensa kanssa (joiden joukossa ehkä voisi olla hänen isänsä tahi veljensä!) Tästä näkyy, ett'ei raittiusystäviltä puutu ankaran kovaa pontevuutta eikä armotonta johdonmukaisuutta. Kun lukee näiden raittiusyhdistysten perustamisesta, tuntuu tosin melkein, kuin olisi uuden uskonnon perustaminen hankkeilla. Tosin onkin monessa teetotaler'issa muodostunut sangen arveluttava farisealaisuus, niin että hän surkuttelevaisesti kohottaen olkapäitänsä katselee alas sellaisten kristittyjen puoleen, jotka kieltäytyvät yhtymästä heidän yhdistykseensä. Kuitenkaan ei pidä hyljätä asiaa väärinkäytösten tähden; tapahtuuhan se viisaallekin ihmiselle, että suu pannaan hiukan liian täyteen kun pontevasti ajetaan hyvää asiaa. Senlaisethan me ihmiset olemme.
Jos nyt kysyy yhdistyksen jäseniltä, tokko heidän mielestään oluen, viinin y.m. nautinto itsessään syntiä, niin vastaa moni arvelematta: "On kyllä, se on luonnotonta ja Jumalan tahtoa vastaan sotivaa". Tahi sanovat he: "Yhdentekevää, onko se syntiä vai eikö, — lähimmäistänsä todenteolla rakastavan ihmisen täytyy luopua senlaisen juoman nauttimisesta, hänen täytyy olla esimerkkinä täydellisestä raittiudesta". — Toiset ovat varovampia. "Kohtuullinen nautinto", sanovat he, "ei itsessänsä olisi mikään synti. Mutta kun tällä alalla kohtuuttomuuden vaara on kauhean suuri, niin luovumme me vapaatahtoisesti semmoisten juomain nauttimisesta, osaksi itsiämme suojellaksemme itsiämme vastaan, vaan vielä enemmin antaaksemme heikoille veljillemme hyvän esimerkin. Mutta me myönnämme kullekin vapautensa, emmekä tuomitse niitä, jotka toisin ajattelevat." Minun edessäni on juuri kirje raittiuden ystävältä, joka muun muassa kirjoittaa seuraavat sanat: "Jumala pelasti rakkautensa kautta omansa ijankaikkisiksi ajoiksi; me pelastamme ihmiskumppalimme täksi elämäksi." Me näemme siis tässä kaksi erinlaista kantaa. Toiselta puolen on raittius tehty uskonkappaleeksi, toiseltapuolen se ilmestyy vapaana rakkaudenosoitteena. Mutta kaikki, sekä kiihkoiset että varovaiset, väittävät erittäinkin, että alkoholin-sekaiset juomat sisältävät kaikissa tapauksissa niin hiukan määrän ravintoainetta, ett'ei sitä voi ottaa huomioonkaan sen rahasumman rinnalla, joka siitä pitää maksaa; että lisäksi nämät juomat ovat ainoastaan kiihoittimia, jotka säännön mukaan ovat vahingollisia, eivätkä ruumiille tarpeellisia.
Mitäpähän koko tästä liikkeestä nyt olisi sanottava? Ainoastaan pintapuoliselta ihmiseltä voi jäädä huomaamatta se mahtava pontevuus, se suurenmoinen itsensäkieltämys, se armelias, säälivä veljellinen rakkaus, mikä tässä tulee näkyviin. Toiselta puolen taas ilmestyy heti sangen arveluttavia seikkoja, ja moni korkeasti sivistynyt ihminen ja jumalinen henkilö itse Englannissakin on ensiksi kerran toisensa jälkeen huomauttanut niistä.
Mutta me muistakaamme ensiksi, että englantilaiset ovat englantilaisia; ja Albionin poikain veressä on taipumus johtamaan joka asiaa korkeimmilleen. Tarkasta englantilaisia turisteja, jotka seisovat Glatscher'in tahi vielä saavuttamattoman lumihuipun luona Alpeilla. Vaikka kaikki asiantuntijat sanoisivatkin vaaralliseksi vieläpä mahdottomaksikin tälle kukkulalle nousemisen, — ei se auta. "Me tahdomme kuitenkin koettaa!" sanovat he, ja sitten he ryhtyvät toimeen ja taittavat useinkin niskansa siinä. Mutta siitä vähät. Heidän serkkunsa ja tätinsä harjoittavat kumminkin samaa kiistoa. Ja samoin on laita joka alalla. "Pää seinän lävitse" — on lukemattomain englantilaisten tunnussana, vaikk'eivät sitä lausu, ja tässä onkin se tarpeen, että heidän päänsä säännön mukaan ovat kovat, usein kovemmat kuin kovat seinät, ja että he todella pääsevätkin lävitse. Saman jäykkäluontoisuuden, joka ajaa asian korkeimmilleen, huomasimme me jo englantilaisten sunnuntain-pyhittämisessäkin, joka menee melkein niin pitkälle, ett'ei minkäänlaista työntekoa hyväksytä; vielä huomasimme me sen siinä tavassa millä monet dissenter'it ja etenkin "pelastusarmeija" saarnaavat kääntymistä ja luopumista maailmasta. "Joko teidän täytyy kääntyä nyt, tällä hetkellä, tässä paikassa ja sillä tavalla, kuin me sanomme, — tahi teette sen liian myöhään!" Saman ankaran johdonmukaisuuden tapaamme täällä raittiuden alallakin.
Vielä edelleen on se seikka huomattava, että ylipäänsä lujatahtoisten englantilaisten enemmin kuin muiden kansojen kristittyjen on peljättävä väkeväin juomain nauttimisen intohimoa. Siihen kuuluu myöskin kostea ilmanala kiihoittavan, ja suuret rahavarat myöntävät ylellisyyttä. Uskomatonta on kuinka paljon englantilaiset voivat juoda. Kauhulla olen usein Alpeilla nähnyt englantilaisten huviretkeilijäin juoda holahuttavan pikarillisia brandy'a yhtähaavaa muuttamatta naamansa juonteita enemmin kuin vettäkään juodessaan. Mahdotonta on mainita niitä tilastollisia lukuja, joita teetotaler'it julkaisevat ja joiden kautta he ilmaisevat, kuinka suuri kansallisomaisuus pannaan alkoholiin. Ja mitä ne sanovat perhe-elämän, siveellisen ja uskonnollisen elämän rappiotilasta, ja lukemattomasta joukosta, jonka terveys on mennyt pilalle, sitä on jokainen, joka omin silmin ei ole tullut näkemään, pitävä naurettavan liiallisena.
Älkäämme siis kiiruhtako arvostelemaan! Meidän, saksalaisten kristittyjen, jotka emme tahdo menettää olut- ja viinilasiamme, pitäisi kumminkin ihastuksella ihmetellä näitä teetotaler'ia, jotka osoittautuvat niin vapaiksi itsekkäisyydestä ja veljiänsä rakastaviksi. Tässä on meillä kuitenkin muistutus. Se suuri raamatun-ajatus, että kaikki kristityt ovat Jesuksen Kristuksen sotilaita ja työmiehiä, jotka ovat kutsutut etsimään ja voittamaan vielä eksyksissä olevia ihmiskumppaliansa, voittamaan heitä osoittamalla uskoa ja rakkautta, — tämä suuri ajatus näkyy minusta ylipäänsä paljon enemmin muuttuneen lihaksi ja vereksi Englannin kuin Saksan kristityissä. Me tahdomme häpeällä tunnustaa tämän, emmekä tahdo poistaa tätä terveellistä häpeätä sillä, että kiinnitämme huomiomme siihen laintapaiseen vivahdukseen, joka kieltämättä usein selvästi tulee näkyviin englantilaisten hurskaudessa ja etenkin englantilaisten ihmisellisyyspyrinnöissä.
Minä puolestani en uskalla tuomita teetotaler'eja. "Honny soit qui mal j pense". Kun nyt kerran englantilaisten luonne on senlainen, voipihan ehkä olla mahdollista, että täydellinen raittius on ainoa tie, joka heillä vie tarkoituksen perille. "Useimmat englantilaiset ovat sen luontoisia, että heidän joko täytyy olla täydellisiä juoppoja tahi olla aivan nauttimatta väkiviinajuomia" — sanoo muuan englantilainen kirjailija. Minä en tiedä, tokko niin lienee laita. Jos niin on, ei teetotaler'eilla ole väärin. He älkööt vaan sanoko: "Juominen on itsessään pahetta", vaan: "Meille englantilaisille, jotka ylipäänsä emme voi juoda olematta juoppoja, on se kerrassaan vaarallista". Mutta tämä ajatuskanta on jo lukemattomille vanhettunut. Raittius on heidän mielestään jo tullut autuaaksi tekeväksi uskonkappaleeksi, ja se, joka uskaltaa tehdä muistutuksia tätä uskontunnustusta vastaan, ei ole "puhdaskarvainen". Silloin on mahdoton välttää vastakohtaa. Miljoonia ihmisiä estetään tällä yksipuolisella tavalla kristinuskosta, jonka he kohtaavat semmoisen lain turmelemana. Minun mielestäni on aivan varma, että tämän toimen jäljennys erittäinkin meillä Saksassa joutuisi naurunalaisuuden kiroukseen. Sanalla sanoen, me kaikki, jotka virkistämme itsiämme oluella ja viinillä, tiedämme kyllä hyvin, kuinka vaikeata on tästä nautinnosta luopuminen. Mutta kun nyt kymmenen tuhatta ja sata tuhatta, joilla on aivan sama tunne kuin meillä, luopuu nautinnosta näyttääksensä juopumushimoon joutuneille ihmiskumppaleillensa hyvää esimerkkiä, — niin on tämä semmoinen veljellisen rakkauden sankarius, että sen tulee saattaa meitä ihastumaan ja syvästi häpeemään. Tällä emme tahdo sanoa, että meidän täällä Saksassa sopisi ja pitäisi tehdä samoin, kuin he tekevät. Että se on mahdotonta, pitäisi kaikkien ymmärtäväisten saksalaisten lukijain myöntää. Mutta me puristamme kiitollisesti heidän kättänsä toivoen, että heiltä jotain olemme oppineet.
Mutta tätä minä sanon ainoastaan niistä, jotka sanovat: "Me tunnemme halua osoittaa tällä tavoin rakkauttamme lähimmäistämme kohtaan. Vaan kunkin pitää tietää, mitä ja miten hän tekee. Ei tämä ole mikään laki kristitylle, ei se ole mikään uskon vaatimus".
Se, mitä seuraavassa sanotaan koskee etupäässä niitä teetotaler'eita, jotka tekevät raittiuden uskonnolliseksi la'iksi, vaikka se oikeastaan on käytännöllinen keino, — jotka tuomitsevat päihdyttävien juomain nautinnon itsessään hyljättäväksi, eivätkä siis hyväksy niitä kristityitä jotka eivät ole teetotaler'eja. Näiden luku näyttää, paha kyllä, olevan jokseenkin suuri. Tätä epäkristillistä vieläpä kristinuskoa vastaan sotivaa farisealaisuutta vastustamaan on seuraava aijottu.
3. Raittius ja evankeeliumi.
Vaikka suuresti ihailemmekin sitä suurenmoista rakkauden pontevuutta, mikä mainitussa liikkeessä pistää silmäämme, emme voi olla lausumatta siitä arvostelua raamatun kannalla. Me tahdomme mitata tätä liikettä Jumalan sanan mitalla ja ennen kaikkia kysyä, mitä vapahtaja siitä sanoo. Katsokaammepa, tokko raamattu kieltää semmoisten juomain käytännön, joidenka ylenmääräinen nauttiminen voi saattaa juojan päihtyneesen tilaan (I). Me tahdomme vielä lausua muutamia sanoja siitä, mitenkä raamatun mukaan kristittyjen ihmisten ylipäänsä pitää käyttäytyä niitten lahjain ja nautintojen suhteen, joita maailmassa on tarjona (II).
* * * * *
(I). Viini on ainoa päihdyttävä juoma, jota raamatussa mainitaan. Sitä mainitaan jotenkin usein ja jo jotenkin aikaiseen. Noa se vedenpaisumuksen jälkeen istutti ensimmäiset viinitarhat; mutta hän ei voinut vastustaa sitä vaaraa, mikä tässä Jumalan lahjassa on. Hän ei siis ainoastaan syönyt rypäleitä, eikä juonut ainoastaan rypäleiden vasta puserrettua mehua, vaan hän myöskin käytti viiniä ja nautti liian paljon sillä tavoin saatua päihdyttävää juomaa. Suuri on niiden joukko, jotka eivät ole voineet torjua samaa vaaraa, ja sen kautta on tullut paljon pahennusta. Lot esim. teki päissänsä sukurutsauksen ja monessa muussa raamatun paikassa puhutaan viinistä. Milloin sitä kiitetään arvokkaaksi Jumalan lahjaksi, jota tulee antaa surullisille ja joka ilahuttaa ihmisen mieltä (Sananl. 31, 6. Ps. 104, 15. Saarn. 10, 19), milloin lukee: viina ja vaimot tekevät viisaat miehet hulluiksi, ja jotka porttoin kanssa yhteyttä pitävät tulevat mielipuoliksi (Syrak. 19, 2 j.n.e.) Mutta yhtä vähän kuin naimatonta säätyä puolustetaan sen tähden, että naiset usein viettelevät mukaan hulluuteen, yhtä vähän vaaditaan viinin nauttimattomuutta sen pahan tähden, minkä muni saapi aikaan. Ainoastaan nasiirien piti olla viiniä juomatta, mutta suuri siitähän seuraa, että sen nauttiminen muulle kansalle oli sallittu. Viinin nauttimattomuus oli erityinen tunnusmerkki siitä, että nasiireilla oli oma omituinen suhteensa Herraan. Mutta merkki on yhtä vähän kuin leikkaamaton kukkakaan mikään korkeampi aste hurskautta.
Mutta missä suhteessa on vapahtaja tähän? Mitä sanoo hän ja mitä sanovat apostolit? Apostolit lähettävät kirjeensä (kreikkalaisroomalaiseen) maailmaan, missä juopumuksen kaikki paheet olivat jokapäiväisiä. Kuitenkin etsimme niistä turhaan kieltoa viinin juomisesta. "Älkäät juopuko viinasta" varoittavat he kristityitä; mutta viinin kohtuullisesta nautinnosta ei kielletä. Paavali vielä kehoittaakin Timoteusta juomaan viiniä huonon vatsansa tähden.
Ja vapahtaja sitten? Hän ei ollut läheskään teetotaler'i! Tuhmaa olisi ollut hänen vihollistensa panetteleminen, kun he kutsuivat häntä viinin juojaksi, joll'ei hän ollenkaan olisi juonut viiniä. Tiedämmehän, että kaivoveden muuttaminen hyväksi, jaloksi viiniksi oli hänen ensimmäinen ihmeensä. Vieläpä enemmänkin. Kun hän asetti pyhän ehtoollisen, teki hän viinin verensä esikuvaksi, ja tätä viiniä ei ole juhlaa viettävän seurakunnan ainoastaan katseleminen, vaan myöskin juominen. Vieläpä yksi hänen viimmeisiä lauseitansa sisältää, ett'ei hän enään juo viinapuun hedelmästä, siihen päivään asti, kuin hän juo sen uuden Isänsä valkokunnassa. (Matt. 26: 29). Siis myöskään sieltä: ilon pöydästä Jumalan ijäisessä, muuttumattomassa valtakunnassa ei puutu viinillä täytettyjä maljoja. Ei suinkaan, Kristus ei ollut mikään teetotaler'i, sitävastoin Muhammet, Kristuksen irvikuva, kielsi ehdottomasti kaikkia uskolaisiansa nauttimasta päihdyttäviä juomia. Ainakin tämän pitäisi herättää totista miettimistä niissä teetotaler'eissa, jotka kieltävät viinin nautinnon itsessään. Olipa viinin väärinkäyttäminen Jesuksen aikaan kuinka suuri hyvänsä, — ei Herran päähän pistänyt koskaan kehoittaa täydelliseen viinin nauttimattomuuteen. Mutta useat teetotaler'eista ovat niin johdonmukaisia, että he ehtoollisessa viinin asemesta käyttävät hedelmämehua tahi jotakin muuta nestettä. He eivät, kummallista kyllä, näy huomaavan, että he sillä tavoin oikaisevat vapahtajaansa ja kuningastansa.
Mutta kuinka suoriutuvat teetotaler'it edellä mainituista tositapauksista ja esimerkeistä? Kyllä vastaus tähän olisi hyvin lystikäs ja naurettava, joll'ei asia olisi niin totista laatua. Sillä kun he hyvinä englantilaisina kristittyinä eivät kuitenkaan tahdo olla raamattua viisaammat, täytyy heidän, joko sitten tahtovat tahi eivät, sitä vääristellä ja sillä tavoin joutua joko tietäen tahi tietämättänsä ulkokullatuiksi. Edessäni on "Katkismus lapsia varten" ("The Band of Hope Catechism"), jossa on 52 kappaletta kysymyksiä ja vastauksia, ja lisäksi vielä laulukirja. Tätä joukoittain levinnyttä kirjaa käyttävät useat (ei kaikki) temperance-meetingjohtajat 52:na sunnuntaina lapsia opettaessansa, niin että joka kerta on yksi luku aineena. Onpa tosiaankin houkka aate 52 kertaa vuodessa kiihdyttää pienokaisia päihdyttäviä juomia vastaan ja samalla mättää heihin kauheimpia tuhmuuksia. Sillä mahdotonta on kertoa, minkälaisia tuhmuuksia tässä katkismuksessa tarjotaan luettavaksi. Siinä selitetään esim. 1 Piet. 5: 8: "Olkaat raittiit ja valvokaat" — näin: Kreikkalaisessa testamentissa lukee: "Älkää juoko!" Joka kreikkaa ymmärtää, se tietää, että tämä suoraan sanoen on valhetta. — Kuunnelkaammepa kuitenkin sanasta sanaan muutamia paikkoja! 50:nnen kappaleen päällekirjoitus on: "Vapahtajan esimerkki". Kysymys: Mutta eikö siis monta hyvää ihmistä ole juonut kohtuullisesti? Vastaus: On kyllä, samoin kuin monta hyvää ihmistä on tottunut pitämään orjia, koska heillä ei ollut parempaa tietoa (sic!). Kysymys: Mutta eikö Jesus Kristus itse ole tehnyt ja juonut päihdyttävää viiniä? Vastaus: Ei suinkaan, sitä emme voi uskoa; se olisi ollut hänen arvoansa alentavaa, eikä ole mitään todistusta siitä, että hän olisi tehnyt tahi nauttinut käytettyä ja päihdyttävää viiniä. Ainoan kerran, jolloin tiedämme hänelle viiniä tarjotun, nimittäin kun hän ristiinnaulittiin, kieltäysi hän sitä nauttimasta — j.n.e.
Eikös ole totta, että tämä olisi pilan alaista, joll'ei siinä olisi niin kovin totista puolta. Tässä nähdään, kuinka kristitytkin miehet voivat hairahtua totuuden tieltä ja antaa hyvän tarkoituksen pyhittää huonoja välikappaleita. Minä luulisin loukkaavani lukijoitani, jos tahtoisin heille todistaa, kuinka äärettömän paljon hulluutta edellä mainituissa esimerkeissä on, ja kuinka suuri tuhmuus on, kun 51 sunnuntailuvussa väitetään, että evankeeliumeissa puhutaan käymättömästä viinistä. Tätä oivallista ajatusta ei vielä kukaan jumaluusopin tutkija koko kristillisessä kirkkohistoriassa ollut saanut päähänsä, ennen kuin teetotaler'it tekivät tämän suuren huomion! Rehellisempää olisi sitten sanoa: "Tässä kappaleessa on Jumalan sana meille liian kevytmielistä, tahi ainakaan se ei sovi Englannin oloihin." Kutsukootpa vaan teetotaler'it Muhammedia liittolaiseksensa, ainakaan ei Jesus ole. Ja tämä tekee koko liikkeen meille arveluttavaksi, siinä tapauksessa että sille tahdotaan antaa uskonnollista vivahdusta.[14]
(II). Mutta koko tämän liikkeen henkikään ei millään tavoin sovellu evankeeliumin henkeen; tahi paremmin sanoakseni: koko tässä liikkeessä ei voi olla puhetta hengestä raamatullisessa merkityksessä. Teetotaler'ilaisuus ei ole muuta kuin uusi laki; mutta evankeliumi on la'in loppu. Raittiuspyrintö on uusi paikka vanhassa vaatteessa (Matt. 9: 16), tahi myöskin vanha lakipaikka evankeliumin uudessa vaatteessa. Jos Englannin kristityt sanoisivat: "Meidän kansa ei vielä ole kypsi evankeeliumia vastaan ottamaan; se on ensin saatettava la'in alle," niin voisi vastata siihen: "Se tulee teidän tietää, tunnettehan te itse parhaiten kansanne." Mutta älkööt he koettako toteen näyttää, että tämä heidän oma tekemä lakinsa on evankeeliumin kanssa yhtäpitävä. Tämä yritys voi johtaa ainoastaan evankeeliumin vääristelemiseen, ja me olemme nähneet, että se onkin siihen johtanut.
"Minä tiedän ja olen Herrassa Jesuksessa vakuutettu siitä, ett'ei mikään asia itsessään ole saastainen; vaan sille, joka jotakin pitää saastaisena, on se saastaista. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on hyvää eikä mikään hyljättävä ole, kun se vaan kiitoksella vastaan otetaan," kirjoittaa apostoli Paavali. Jokainen nautinto, josta me iloisella mielellä voimme kiittää Jumalata, on sallittu. Meidän ei tule sallia panna meille lakia, sillä "ei vanhurskaalle ole lakia pantu". "Kristus on lain loppu"; "älkäät taas teitänne sekoittako orjuuden ikeesen;" "kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen". Mikä ei ole uskosta, se on syntiä; mutta mikä on uskosta, s.o. mitä me voimme tehdä vakuutettuina siitä, että se ei ehkäise eikä vahingoita sisällistä suhdettamme Jesukseen, se on luvallista.
Niin puhuu evankeeliumi. Tämä tosin on ainoastaan asian toinen puoli. Toinen on se ett'ei kuitenkaan kaikki meitä hyödytä, vaikka meillä on valta kaikkeen. Meidän ei pidä sekoittua mihinkään. "Te olette Kristuksen", tämä on korkein laki, ja toisen: "Kaikki on teidän" — täytyy alistua edellisen alle. Mikään luotujen esineiden nautinto ei saa muuttua intohimoksi, tarpeeksi, josta emme voi luopua. Meidän täytyy voida hallita kaikkea; meillä täytyy olla ja meidän täytyy myöskin voida olla ilman. Muutamalle äidille sanottiin, että hänen ystävänsä kaikki kolme lasta oli kuollut difteritis-tautiin. Silloin hän vastasi: "Jos Jumala tällä tavoin ottaisi omat lapseni minulta, en minä enään voisi uskoa hänen rakkauteensa". — Mies, jolta lääkäri kielsi tupakan polttamisen, vastasi: "Minä tahdon ja minun täytyykin polttaa vaikka henkeni menisi." Tämä äiti ja tämä tupakanpolttaja eivät enään olleet kristityitä, niin pian kuin he niin puhuvat. Ja moni, joka ei suorastaan niin sano, vaan jonka sisällinen tila on samanlainen, ei myöskään ole mikään kristitty. Heillä on Kristuksen ohessa myöskin toinen herra, jota he palvelevat, olkoon se sitten vaimo tahi hevonen, lapsi tahi mammona, ystävä tahi viini, musiikki tahi tupakka. "Te ette voi palvella Jumalata ja mammonaa!" Tärkeä asia on joka kristitylle, josko hän hallitsee luotuja esineitä, tahi josko ne hallitsevat häntä. Moni tekee tässä suhteessa kauheita kokemuksia, kun Herra vaikealla hetkellä murtaa rikki hänen epäjumalankuvansa.
Myöskin voi asian laita olla senlainen, että ne ilonaineet, jotka tavallisissa tapauksissa eivät meitä vahingoita, kuitenkin joinakuina aikoina ovat meiltä kielletyt. Tämä on ehdottomasti asian laita, kun me huomaamme, että meillä on jokin este rukouselämässämme. Vaikka esim. naapurillasi olisi lupa käydä hyvässä teaaterissa, vaikka olisi ollutkin aika, jolloin se sinua ei olisi vahingoittanut, — kuitenkin jos sinä nyt huomaat, ett'et sinä teaaterinäytännön jälkeen voi puhua vapahtajasi kanssa tahi että sielullesi senkautta Jumalan sana ei ole oikein maukasta: — niin on se, mikä itsessään ei tarvitse olla syntiä, kuitenkin sinulle syntiä. Tahi jos sinä huomaat, että Herra kerran nyt tahtoo sinua viedä oikein hiljaisuuteen, että hänellä on jotakin salaa sanottavaa sinulle; niin täytyy sinun joksikin ajaksi poistua seura-elämästäkin, joka itsessään on viatonta ja joka ennen sinulle oli luvallista, ja joka sittemmin jälleen tulee olemaan sinulle luvallista. Kaikki täytyy alistua sen suuren aatteen alle, että me olemme kutsutut olemaan Kristuksessa ja lisääntymään hänessä. Kaikki täytyy sinun mielestäsi olla pahaa, kun se estää sinua tulemasta lähemmäksi suurta päämaalia, sinun Kristuksen kuvaksi julistamistasi.
Mutta sinun pitää silloin karttaa, ett'et mittaa tahi tuomitse kristityitä veljiäsi ja sisariasi sen mitan mukaan, mikä sinulle itsellesi on määrätty. Sinä teet syntiä syödessäsi marengeja, koska ne pilaavat vatsasi; mutta miksipä sen, jonka vatsa sietää semmoista makupalaa, tarvitsisi sitä halveksia?
Ja kuitenkin on vielä toinen raja. Jos me muutoin luvallisella nautinnolla suututamme heikkoa veljeä, niin että hän sen kautta tulee epäilemään meidän uskonelämäämme, niin voi niinkin tapahtua, että meidän hänen tähtensä täytyy jättää semmoinen nautinto joksikin aikaa. Meidän täytyy vaan karttaa, ett'emme kysymyksessä olevalle veljeile myönnä, että tämä nautinto itsessään on syntiä. Ei se ole muuta kuin ulkokultaisuutta, jos joku pastori saarnastuolistansa arvelematta julistaa teaaterikäynnin syntisten huvien joukkoon ja kuitenkin matkustuksillansa käy teaaterissa, kun ei luule tunnettavan eikä huomattavan itseänsä. Semmoisella käytöksellä on paljon pahaa saatu aikaan. Joko hän sitten pitää todellakin teaaterinkäynnin syntisenä; silloin hän vapaatahtoisesti tekee syntiä; — tahi hän ei sitä pidä syntinä ja on silloin valhetellut peljäten vallalla olevaa mielipidettä tahi jotakin osaa kuulijoistansa. Ei tiedä, kumpiko synti on huonompi, edellisessä tapauksessa hän vastoin parempaa tietoansa teki syntiä Jumalan käskyä vastaan, jälkimäisessä tapauksessa hän valhetteli vastoin parempaa tietoansa. — Mutta minä voin kyllä lakata teaaterissa käymästä, jos tiedän olevani muussa tapauksessa loukkaukseksi ja pahennukseksi todellisesti hurskaille, rehellisille kristityille, jotka ovat ahdasmielisemmällä kannalla (eivätkä ehkä ollenkaan voi arvostella asiaa), ja aivan samoin on muidenkin asiain laita.
Suuresti kiitollisena ajattelen minä vielä sitä esimerkkiä, jonka rehtorimme Gütersloh'in lukiossa antoi meille. Hän oli kerrassaan kieltänyt oppilaitansa tupakkaa polttamasta, sillä hän ei pitänyt sitä terveellisenä eikä sen ikäisille nuorukaisille sopivanakaan. Mutta itse hän poltti tupakkaa ja teki sitä mielellänsäkin. Silloin tuli meidän koulun korkeimmalle luokalle oppilaita toisesta lukiosta, missä oli sallittu korkeimman lähimmältä luokalta saakka polttaa tupakkata. Nämät selittivät, ett'ei jo niin kauan poltettuansa voi siitä luopua, lehtori vastasi: "Minä näytän teille, että voi kyllä tulematta sentähden sairaaksi." Ja tämän hän toden totta tekikin. Tämä teki meihin erinomaisen vaikutuksen eikä siitä hetkestä kukaan uskaltanut puhua sillä tavoin, kuin edellä kuulimme. Mutta rehtorimme ei suinkaan sanonut: Tupakanpoltto on itsessään pahasta; eikä hän myöskään sanonut: Minä olen tehnyt väärin, että olen niin kauan polttanut tupakkaa. — Jollen erehdy, rupesi hän uudelleen polttamaan tupakkaa tultuansa toiseen asemaan elämässä, ja tämä olikin aivan johdonmukaisesti ja oikein tehty.
"Niinpä kyllä," kuulen jonkun sanovan, "mutta etkö sinä todista juuri tällä puheella, että rakkauden tähden tulee lakata nauttimasta päihdyttäviä juomia. Selväähän on, että tuhansittain ihmisiä joutuu pilalle oluesta ja viinistä, puhumattakaan paloviinasta; kieltämätöntä on, että useimmat ihmiset ovat senlaisia luonteeltaan, että he intohimolla heittäytyvät sen nautinnon valtaan, joll'eivät siitä täydellisesti luovu. Eikö rakkauden silloin pidä pakoittaman sinua kiroomaan tätä nautintoa ja esimerkilläsi osoittamaan heikolle veljellesi, että ilman semmoisiakin juomia voi olla terve sielunsa ja ruumiinsa puolesta; samoin, että siitä voi lakata, vaikkapa siihen nuoruudestansa on tottunutkin? Eiköpä tässä ole sama tapaus kuin Rom. 14, 15-21?"
Tähän minä nyt en tahdo tässä vastata, että suurin osa lääkäreistä arvelee kohtuullisen viinin ja oluen-nautinnon (toinen on paloviinan laita) olevan raitista ja terveellistä, vieläpä useille ihmisille suorastaan välttämätöntäkin. Raamattu kutsuu viinin hyväksi luojan lahjaksi, joka ilahuttaa mieltä ja virkistää ruumista. Kukaan järjellinen ihminen ei voi väittää, että viinin- ja oluen-nautinto itsessään on syntiä. Se, joka sitä väittää, ei ole heikko veli, vaan omapäinen ihminen, jolle yksinkertaisesti tulee osoittaa Kristuksen esimerkkiä. — Ei sovi kieltää, että näiden käyttäminen monelle ihmiselle on suureksi vaaraksi; mutta mahdollinen väärinkäytös ei voi lakkauttaa käyttämistä, ja sen tähden että joku asia voi aikaan saada pahennusta, ei sitä tarvitse jättää pois, jos tämä pahennus on järjetön ja selvästi sotii Kristuksen ajatusta vastaan. — Muutoinhan täytyy vihdoin luopua kaikesta, sillä ei ole mitään, mikä ei herättäisi paheksumista, sillä mitään ei ole, jota ei käytettäisi väärin. Vegetariaanit esim. sanovat lihansyömistä vahingolliseksi ja arvoa alentavaksikin. Pitääkö meidän sen tähden lakata lihaa syömästä? Sosialistit selittävät yksityisen omaisuuden omistamisen itsekkäisyydeksi ja synniksi. Pitääkö meidän sen tähden ruveta kiihkoilemaan kommunistisen valtion hyväksi? Onhan yksityisessäkin omaisuudessa sangen suuri vaara tarjona, ja mammona tekee mielettömäksi ja ahneus pitää orjuudessa miljoonia. Miljoonat ihmiset käyttävät väärin valtaansa rahan yli, ja lukemattomia kristityitä löytyy, jotka niitä eivät tahdo hoitaa Jesuksen johdolla, vaan pidättävät itsellensä erityisiä etuoikeuksia tällä alalla. — Kuitenkaan ei koskaan kukaan valistunut kristitty ole vaatinut yksityisen omaisuuden poistamista. Mutta Jumalan järjestys on se, että kaikki pitää oleman rakkauden herruuden alaisena ja vapaasti hoidettava sen mukaan, kuin rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan vaatii.
Onhan rakkaus naista kohtaan miljoonissa ihmisissä muuttunut naisten jumaloitsemiseksi jopa irstaudeksi ja kaikenmoisiksi paheiksikin. Mutta tuomitsemmeko sen tähden avioliiton kelvottomaksi? Tuomitsemmeko sentähden ylipäänsä rakkauden molempain sukupuolien välillä pahaksi? Munkit, jotka tahtoivat korjata luonnon lakeja hylkäämällä sekä omaisuuden että avioliiton ovat joutuneet alkuperäisen tarkoituksensa vastakohtaan, — vapaa-ehtoisesta köyhyydestä, naimattomuudesta ja itsensä-hillitseväisyydestä ovat he langenneet kaikenmoiseen ahneuteen, haureuteen ja juoppouteen. Luonto kostaa, jos sitä väärin käytetään.
"Mutta mainittujen juomien nautinto", sanotaan, "ei kuulu välttämättömyyden, vaan ylellisyyden alalle, ja sentähden pitäisi ainakin, ottamalla huomioon väkiviinajuomien aikaan saattaman turmion, halukkaasti rakkauden tähden luopua niitä käyttämästä." Me emme suinkaan myönnä tätä, että muka olut ja viini olisivat ainoastaan ylellisyystavaroita. Mutta vaikkapa me sen myöntäisimmekin, emme kuitenkaan suostuisi mainittuihin johtopäätöksiin. Koko meidän elämämme on ylellisyyttä täynnä, ja jos me tahdomme siitä päästä vapaiksi täytyy meidän pian kääntyä jälleen luonnontilassa olevain kansain tilaan. Kaikki, mitä me tunnemme taiteen ja kaunistuksen nimellä, täytyy siinä tapauksessa murtua yhdellä iskulla; kaikki, minkä tarkoituksena on kauneuden ja hienouden hankkiminen elämälle, täytyy silloin poistua, ja vihdoin täytyy joutua vähimpään, mikä elämän jonkunlaiseen ylläpitämiseen tarvitaan. Sillä tavoin saisi kaikki taide kuoliniskunsa, mutta tieteellä voisi enään olla päämääränä tutkia, kuinka tarpeellisia elantoaineita ja vaatteita voitaisiin saada.
Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, kun muutoin kyllä hurskas, mutta pietistinen, ahdasmielinen nahkuri istui minua vastapäätä. Me puhelimme "kristillisistä asioista". Muun muassa sanoi hän minulle: "Jos te, herra pastori, tahdotte muiden silmissä olla täydellisesti kääntynyt saarnaaja, niin täytyy teidän heittää pois nuot kultaiset kellonvitjanne, jotka teillä on. Sellaista ylellisyyttä paheksuvat veljet ja sisaret." — Minä vastasin: "Silloin täytyy minun ottaa kuparipiirrokset seinältä, täytyy polttaa tämä matto, repiä uutimet ikkunoista j.n.e. Mutta miksi teillä itsellänne on noin kaunis karvalakki päässä; kun te kymmenennellä osalla sen hinnasta olisitte voineet hankkia päähineen, joka aivonne olisi lämpiminä pitänyt? Miksi juotte te lasin olutta, jota kuitenkaan moni muu, jonka myöskin pitää elää, ei voi tehdä. Miksi te poltatte tupakkaa, ettekä sen sijaan ilahuta köyhiä rahasummalla, jonka se maksaa? Ja vaikka te luopuisitte vieläkin useammasta nautinnosta, niin olisihan kuitenkin aina miljoonia ja vieläkin miljoonia ihmisiä, jotka sanovat: Kyllähän tuon on helppo sanoa; onhan hänellä paljon helpompi olla kuin meillä!" — Tämä on kalteva pinta, jota myöten alinomaa luistaa alaspäin, kunnes vihdoin joutuu mitä hulluimpaan ja vähäpätöisimpään lakijärjestelmään, joka taas muuttuu raivoisimmaksi kiihkoilemiseksi. Esimerkiksi mainitsen minä mennonitit, jotka vihdoin jakautuivat "Knopler'eihin" ja "Hestler'eihin" s.o. kahteen puolueesen, jotka kauhealla vimmalla kiistelevät, olisiko luvallista pitää nappia nutussa, vai pitäisikö luopuen tästä ylellisyydestä tyytyä hakasiin.
Lukijat ymmärtävät, mitä minä tahdon sanoa. Itsensä hillitseminen väkevien juomien nautinnosta on itsensä kieltämyksen esimerkkinä epäilemättä moneen vaikuttava siunaavaisesti ja saattava aikaan hyvän herätyksen. Mutta selvillä pitää olla, että "väkeväin juomain" nimellä merkitään ainoastaan yhtä niistä monista sadoista aloista, joilla itsensä hillitseminen voi tulla kysymykseen. Varmaankin on tämä ala kuitenkin tärkein; mutta kullakin kristityllä täytyy olla vapaus valita, mitä keinoja hän tahtoo käyttää juoppouden estämiseksi. Estäköön Jumala meitä uudestaan kuormittamasta evankeeliumia Sinain kivillä!
Me olemme jo Englannin sabbatista puhuttaissa ja muissakin paikoissa huomanneet, että jokseenkin moni Englannin veljistä on taipuvainen erääsen lakijärjestelmään. Salaa ja huomaamatta tehdään siinä suuria raamatun aatteita naurettaviksi. Raamatun käsite "liha" tehdään lihalliseksi; käsite maailma tehdään maalliseksi, s.o. lihaa, syntiä ja maailmaa etsitään muutamista erityisistä tiloista, teoista ja nautinnoista farisealaisella tavalla, vaikka oma sydän se oikea paikka on, missä maailma, liha ja synti asuvat.
Tähän mukavaan tarkastukseen emme kuitenkaan millään ehdolla tahdo lopettaa ainettamme. Vaikk'ei juopumus meidän maassa olisikaan sellainen turmio kuin Englannissa, niin ei kukaan, joka vähänkin tuntee meidän kansaamme voi sitä väittää valheeksi, että lukemattomat perheet joutuvat perikatoon etenkin paloviinan vaikutuksesta; että lukemattomat vaimot ja lapset tulevat onnettomiksi ruumiin ja sielun puolesta semmoisten miesten ja isien tähden, jotka ensin ovat tehneet itsensä onnettomiksi ruumiin ja sielun puolesta. Kauhean murhanenkelin tavoin vaeltaa viinanperkele meidänkin rakkaan isänmaamme seutujen lävitse etsien, ketä hän saisi niellä. Ja hän löytää joukoittain sellaisia, jotka mieluummin heittäytyvät hänen nieltävikseen, kuin kilvoittelevat hyvän kilvoituksen. Kauhean pitkät ja vuosittain suhteettomasti suurenevat rikosten ja törkeyksien luettelot, jotka tilastotiede tuo esiin, samaten myöskin hullunhuoneiden luettelot, — ne tulisivat pian paljon lyhemmiksi, jos meidän kansamme vapautuisi paloviinan rutosta.
Kuinka ja mistä on löydettävä apu tämän haltijan valtaa vastaan? Sillä siitä on etupäässä kysymys, koska se ennen kaikkia muita juomia kiihoittaa kohtuuttomuuteen ja ennen kaikkia muita turmelee terveyden ja siveellisen luonteen. Mitä olueen ja viiniin tulee, niin on laki niiden käytännön suhteen sama kuin kalkkein muidenkin nautintojen suhteen, nimittäin että meidän tulee niitä käyttää ymmärtäväisesti ja kohtuullisesti. Varmaankin on tämä kehoitus kohtuullisuuteen välttämättömämpi tämän, kuin maidon- ja teen-juonnin suhteen. Mutta me emme tuomitse viiniä ja olutta hyljättäviksi; me pidämme niitä Jumalan lahjoina, joista meidän on lupa iloita. Vieläpä me olisimme onnellisia, jos hyvää, halpaa, puhdasta olutta olisi saatavana joka ravintolassa isänmaassamme; sillä meidän mielestämme olisi se mitä tehokkaimpia ihmisellisiä keinoja paloviinaa vastustamaan ja raivaamaan tieltänsä. Tätä me siis etupäässä ajattelemme, kun me koetamme hankkia keinoa juopumusta vastaan. Me emme voi emmekä tahdo matkia teetotaler'eja, tämä on meidän hyvillä perustuksilla tuettu epäämyksemme. Mutta mikä siis on meidän asemamme?
4. Mitä teemme me parantaaksemme kansamme koinvammaa?
Mitä tulee meidän tehdä? — Tähän kysymykseen ei viimmein ole muuta kuin yksi ainoa vastaus, nimittäin julistaa evankeliumia kansaan ja sydämiin. Kun aurinko nousee säteilevässä valossaan, silloin pakenevat kaikki villieläimet; samoin myöskin, missä Kristus tulee eläväksi sydämmessä, siellä on pimeyden valta murrettu, sieltä pakenevat pimeyden teot. Sen jälkeen kuin Jesus ilmestyi maailmaan syntisiä vapahtamaan, löytyy keino syntiä vastaan ja se keino on sydämmen jättäminen hänen valtaansa. Eikä, syvemmältä katsoen, ole muuta kuin tämä apu; kaikki muut ovat ainoastaan helpoitus- ja lievitys-keinoja.
Ja jospa tosiaan onnistuisikin kaikenmoisella työllä, viisaudella ja keinoilla poistaa tahi vieläpä lainlaatimistoimilla tehdä mahdottomaksi jotakin pahetta esim. juopumusta, — niin tulisi joku toinen pahe sen sijaan. Sisällinen tauti voi ilmestyä jaloissa, kun haavat keinollisesti ovat poistetut päästä. Ei mikään auta, ennen kuin veri on puhdistettu. Ja niin kauvan kuin lihallisuuden ja nautinnonhimon peto hallitsee ihmisen sisällä, löytää se pian paloviinan sijaan toisen, olkoonpa se sitten nimeltään morfiinia, opiumia tahi en tiedä mitä, tahi muuttuu entinen juoppous ahmaamiseksi tahi saituudeksi. Sydän on juurineen uudistettava muutoin ei auta yrtit eikä voiteet.
Jos esim. "pelastusarmeija" pitää rahvaan todellista käännyttämistä tarkoituksenaan, niin on turhaa, että se vaatii sotilaittensa olemaan teetotaler'eja. Todellisesti kääntyneet eivät voi olla juoppoja eivätkä syömäreitä eivät keikkareita eivätkä rahannarreja; sillä he ovat kääntyneet, kääntyneet jumalalliseen aurinkoon päin ja pois kääntyneet kaikesta pimeydestä. Mutta joll'ei pelastusarmeijan onnistu saada aikaan todellista sisällistä kääntymistä, rupee ihmissydämmessä asuva peto, vaikka sitä olisikin harjoittanut lankeemaan polvilleen, tekemään ristinmerkkiä ja laulamaan virsiä, pian jälleen näyttämään hampaitansa, eivätkä mitkään kiellot tupakan polttamista ja brandy'a vastaan auta lainkaan.
Sanalla sanoen, missä Kristus asuu sydämmessä, siellä kuolee synnin myrkynpuu juurinensa. Sen näyttää toteen joka kirkkohistorian lehti, sen todistaa jokapäiväisen elämän kokemus, minä toivon, että sen todistaisi sinunkin kokemuksesi, rakas lukijani. Sentähden tulee kaikissa juoppoutta vastaan olemaan ainoastaan sitä myöten pysyväistä voimaa, kuin evankeeliumi on tämän taistelun sieluna. Jos Jumala lahjoittaa kansallemme uuden suuren helluntaijuhlan, niin tulee pian taistelu yksityistä pahetta vastaan joutuvaksi. Tätä helluntaijuhlaa me kyllä voimme rukoilla, mutta me itse emme voi sitä luoda; meidän täytyy sitä odottaa. Mutta me voimme viimmeiseen hengenvetoon puuhata evankeeliumin levittämistä ihmisten joukkoon, heidän huoneisiinsa ja heidän sydämmiinsä. Useimmat "kastetut kristityt", Jumala paratkoon, eivät edes tiedä, mitä evankeeliumi onkaan, vielä vähemmin ovat he sen voimaa kokeneet. Siis ahkeruudella ja innolla tulee Herran kansan levittää levittämistänsä evankeeliumia. Mutta tässä sen tulee osoittaa itsensä Herran kansaksi, eikä siis semmoiseksi kansaksi, joka ainoastaan puhuu toista kieltä kuin muut ihmiset, vaan kansaksi, jossa korkeampi elämä ja korkeampi rakkaus sykkii, — elämä ja rakkaus, kurinpito ja voima, joita maailma ei tunne, mutta joka osoittaa voimansa ihmisten omissa-tunnoissa. Kristittyjen täytyy omissa silmissään esiin tuoda evankeliumin autuutta, osoittaessansa itsensä kieltävää rakkautta, taivaallista iloa, uskaltaessaan kärsiä ja palvella, ollessaan kohtuullinen ja kärsivällinen ja harjoittaessaan jokaista jaloa hyvettä. Mutta me puhumme edempänä tarkemmin siitä asiasta, kuinka evankeeliumia sanoilla ja töillä on levitettävä ihmisten joukkoon.
Jos hyvä jotenkin usein, paha kyllä, on paremman vihollinen, ei kuitenkaan paremman ja paraan sentähden tarvitse olla hyvän vihollisia. Ja koska erittäin paras parhaista ei ole meidän vaan Jumalan hallussa, niin tulee meidän kysyä itsiltämme: Mitä me sittenkin voimme tehdä? Nyt on kerran asian laita niin, ett'ei meidän kansaamme voi kutsua kristilliseksi, vaikka melkein kaikki lapset ovat kastetut, eikä se tähän maailman aikaan tule olemaankaan kristitty, vaikka sen onnistuisikin kumota kaikki "toukokuun la'it", jota minä puolestani en suinkaan toivo. Meidän tulee laskuissamme käyttää niitä lukuja, mitkä meillä ovat, saadaksemme selville, että me enimmäkseen olemme tekemisissä senlaisten ihmisten kanssa, jotka eivät vielä ole armon alaisia, vaan lain alaisia; jotka eivät vielä ole la'inkaan alaisia, vaan joita täydellisesti lihalliset, maalliset esineet hallitsevat. Tässä täytyy siis kaikkien ei ainoastaan kristittyjen, vaan myöskin ihmisystävien liittyä yhteen hankkimaan apukeinoja. Kaikkien kansanystäväin tulee, kuten edellä olemme sanoneet, yhdistetyin voimin toimia saadaksensa sunnuntain uudestaan valloitetuksi kansallemme. Kaikkien kansanystäväin, sen sanomme nyt, tulee yhdistetyin voimin hankkia apukeinoja paloviinan turmiota vastaan.
Mutta kuinka? — Tärkeä peri-aate kasvattaessa on, ett'ei, jos mahdollista on, oteta ihmiseltä mitään, josta hän pitää, antamatta hänelle korvaukseksi jotain muuta parempaa. Meidän hyvä tohtorimme tapasi nuorimman tyttäreni leikkelemästä paperia lapsenkamarissa. Tämä oli lapselle nähtävästi suuri huvitus, mutta tohtori kielsi hänen käyttämästä saksia terävien kärkien tähden. Silloin pienoinen katkerasti "pahan setä tohtorin" tähden. Mutta seuraavana päivänä tuli tämä takaisin tuoden mukanansa kauniit sakset, joidenka kärjet olivat hiotut tylsiksi, ja antoi ne lapselle "ahkerasti käytettäviksi". Tällä tavoin voitti hän lapsen sydämmen tykkynään puoleensa, ja siitä hetkestä nautti pienokainen ilomielin ja hyvällä luottamuksella hänen katkerimmatkin rohtonsa. Tämä on ainoastaan pieni esimerkki siitä, kuinka suurissa asioissa pitää toimia. On pidetty sangen liikuttavia puheita paloviinaa vastaan, on pienissä kirjasissa sangen kauheilla kuvauksilla kerrottu sen hirveitä seurauksia, niistä on tehty kuvia, jotka saavat katsojan kauhistumaan. Tätä me emme tahdokaan moittia; me emme myöskään tahdo väittää, että se on hyödytöntä. Mutta paljon sillä ei ole tehty. Niitä tuhansia hyvin toimeentulevia ihmisiä, jotka omissa huoneissaan ovat mielissään varallisuudestaan, mutta jotka eivät tunne kansamme hätää, niille täytyy kaikin tavoin antaa tietoa heidän ihmiskumppaleinsa kurjuudesta ja teroittaa heidän omiatuntojansa. Heidän täytyy oppia tuntemaan vääräksi Kain'in kysymystä: "Olenko minä veljeni vartia?" Heidän täytyy tulla tietämään, että heidän juuri sen tähden, että ovat hyvinvoipia, tulee pitää huolta ja auttaa kärsiviä ihmiskumppaliansa. Mutta ei suinkaan tarvitse uskoa, että paloviinaturmion kertomuksilla mitään uutta kerrottaisiin niille, jotka jo ovat paheen orjia.
Minä olen jo monta kertaa puhutellut juoppoja, mutta en ole vielä tavannut ketään, joka ei olisi havainnut juoppoudesta tulevaa kauheata kurjuutta. Eikä siihen paljon tarvitakaan. Ei semmoisen onnettoman ihmisen tarvitse muuta kuin kouraista päätänsä, repaleisia vaatteitansa ja tyhjää kukkaroansa, ei tarvitse kuin huomata heikontunutta työkykyänsä ja rappeutunutta perhe-elämäänsä, niin tietää hän yllin kyllin. Mutta kurjuutensa huomaaminen ja lakkaaminen juoppoudesta ovat kaksi perinpohjin eri asiaa. Joka syntiä tekee, se on synnin orja. Useimpain juoppojen mielessä on, sanokootpa sen tahi olkoot sanomatta: "Minä tahdon ja minun täytyy juoda, vaikka kaikki, kunnia, ammatti, omaisuus, terveys, vaimo, elämä ja autuus sentähden meneekin perikatoon."
Tässäpä oli kohtuusyhdistyksienkin heikko puoli. Melkein kaikki nämät yhdistykset olivat saaneet alkunsa parempiin säätyihin kuuluvista henkilöistä. Ne juuri kutsuivat seuroihin tulemaan ja näyttivät "hyvää esimerkkiä". Mutta työmies sanoi: "kyllä kai te voitte olla juomatta; kyllä kai te voitte hyvällä ruo'alla pitää itsenne vahingoittumasta; onpa teillä monta muutakin nautintoa, joita me emme nimeltäkään tunne, emmekä ainakaan koskaan voi saada. Köyhä mies tahtoo myöskin pitää huvinsa." Mitähän tästä seuraa? Seuraa se, että lähinnä evankeeliumin levittämistä ei mikään muu keino ole tehokkaampi viinaa vastustamaan kuin jalompien huvien ja nautintojen hankkiminen kansalle. Ja juuri tämä johtaa takaisin evankeeliumiin; sillä se rakkaus, joka täänkaltaisia saa aikaan, on evankeliumin hengen hedelmä. Kansankeittiöt ja kansankahvilat suojelisivat varmaan monenkin menemästä viina-kapakkaan. Jos näitä laitoksia hoidetaan järjellisesti, jos vieraat hyvällä hinnalla saavat hyvää ja terveellistä ruokaa ja juomaa siistissä, ja maukkaassa muodossa kiiltävien, puhtaitten pöytäin ääressä, ja heitä kohdellaan ystävällisellä katseella ja hyvillä, ystävällisillä sanoilla; jos heillä täällä on käytettävänä siistiä hyviä kirjoja, ja etenkin kuvilla varustettuja kirjoituksia, (sillä kansa tahtoo nähdä kuvia!); — jos sinne myöskin toimitetaan kaikenmoisia pelejä esim. schakki-, domino-, lautapeliä j.n.e., — jos on varoja keiliradan, biljardin j.m.s. toimittamiseen, jos lisäksi olisi puutarha, missä ehkä voisi pelata krikettiä ja krokettia, — silloin ei varmaankaan vieraita puuttuisi, ja he tulisivat tarpeeksi lujiksi luopumaan paloviinasta, lukuun ottamatta niitä, jotka jo tykkynään ovat joutuneet juoppouden valtaan.[15] Mutta tässäkin kohdassa pitää paikkansa sananlasku: "Liian ohut terä tylsyy pian". Näistä paikoista ei pidä poistaa olutta ja viiniä. Vaikka tämä kävisikin päinsä Englannissa, vaikkapa se siellä olisi välttämätöntäkin, koska siellä olut ja viini on niin väkevää ja sekoitukseltaan läheistä sukua paloviinan kanssa, — meillä ei saa eroittaa pois olutta, joll'ei tahdo samalla eroittaa pois juuri niitä ihmisiä, joiden hyvää tahdotaan edistää.
On jaloja teollisuusystäviä, jotka edellä mainitulla tavalla kahvilla, oluella, kansakirjastoilla, biljardihuoneilla j.n.e. pitäen huolta työmiestensä huvista ovat saavuttaneet oivallisen tuloksen. He ovat menneet pitemmälle: tehneet lopun asunnonpulasta ja antaneet työmiehillensä tilaisuuden vähitellen hankkimaan itsellensä oman kodin. He ovat saaneet palkinnokseen kiitollisuuden kyyneleitä, mutta eipä siinä kyllin; he ovat oman kodin ohessa lahjoittaneet heille jalon ylpeän oman arvon tunnon, joka sotii kaikkea alhaista ja paheellista vastaan. Jospa meidän suurta pää-omaamme johonkin määrin tahdottaisiin käyttää pelastaman rakkauden palvelukseen, kuinka paljon sillä kuitenkin olisi toimittamista, ja säännön mukaan lähtisi pääsomasta sitäpaitsi tarpeeksi korkoa.
Mutta todellista uhraavaisuuttakaan ei saa peljätä, jos tahtoo auttaa kansaa. Semmoiset kahvilat, joista äsken kerroin, jotka voivat olla kokouspaikkoina, mihin ihmiset saisivat kokoontua kaikenmoisiin seuroihin, lauluharjoituksiin y.m.s., missä he myöskin saisivat viettää häitänsä ja muita juhliansa, ne maksavat rahaa, paljon rahaa — ainakin perustettaessa. — Minä menen vieläkin askeleen edemmäksi. Kaikissa ihmisissä piilee ihanteellisuuden ja ihanuuden tarve, juuri sen tähden että he ovat ihmisiä, vaikk'eivät tuntisikaan sanoja ihanne ja estetiikka. Sivistyneillä, jotka säännönmukaisesti eivät ole ilman varoja, on tilaisuus omissa kodeissaan tyydyttämään tätä viettiä. Heillä on hauska koti, heillä on kaikenmoista lukemista, heillä on musiikkia ja taidetuotteita kodissansa. Eivätkä he kuitenkaan tyydy siihen. He etsivät ja löytävät etsittävänsä monella tavoin, seura-elämässä vertaistensa kanssa, huvi-retkillä maalle, matkustuksilla, konserteissa, tahi vieläpä teaattereissa ja tanssiaisissakin. Meidän tulee olla oikeutta harrastavia. Köyhä kansa, joka kotoonsa tuskin, tahi ei ollenkaan saa sitä, mikä meille tuottaa sisällistä mielenylennystä, ehkäpä vielä usein saa kokea sen vastakohtaakin, tahtoo myöskin saada huvitusta. Tätä vastaan ei pitäisi olla sanomista kellään, joka itse ei elä erakko-elämää. Seuraus siitä on, että siinä asemassa olevat ihmiset etsivät sitä, mitä kotoansa eivät saa, ei ainoastaan kapakoista, vaan myöskin suurista loistavista tanssisaleista, halvoista ja huonoista teaattereista, kujeilija-näytännöistä j.n.e. Mutta kaikissa näissä paikoissa on paloviina ylinnä. Ja niin tulee asian laita olemaankin, kunnes näiden sijaan tulee jotakin parempaa. Semmoista parempaa ovat epäilemättä ne ravintolat, joista yllä olen maininnut. Semmoista parempaa on kauniitten yleisten puistojen toimittaminen, joihin ilman maksutta kenen tahansa on lupa päästä, ja joissa saa ihailla kaunista luontoa, ehkä joskus myöskin saa kuulla hyvää musiikkia ja olla hyvässä seurassa kaikensäätyisten ihmisten kanssa. Juuri tämä sekoitus on tärkeä. Minä en tuskin koskaan ole nähnyt alhaisen miehen raa'asti käyttävän itseään tahi juopuvan juodessaan olutta samassa salissa kuin senaatori, kauppamies tahi opettaja. Me bremeniläiset ihailemme suurta Bürgerpark'iamme, eivätkä meidän rikkaat henkilöt väsy yhtämittaa sitä kaunistelemasta kaikenlaisilla taideteoksilla ja monenmoisilla uhkeilla rakennuksilla. Mutta he tulevat itsekin sinne kansan sekaan. Tässä puistossa on elämä kaikkina kauniina päivinä ja erittäinkin sunnuntaina sangen vilkas ja talvella siellä on oivallisia luistinratoja yleisön käytettävänä. Epäilemättä auttaa tämä meidän Bügerpark'imme enemmän tapojen sivistyttämisen ja kansan raakuuden poistamisen hyväksi kuin kaikki puheet, jotka sitä vastaan pidetään.
Samoin on eläintieteellisten tarhain laita, joihin pääsemästä kuitenkin tuo onneton sisäänpääsymaksu estää köyhän miehen. Kuinka helposti voisivat ne, joilla on miljoonia hallussaan, tehdä tämän maksun tarpeettomaksi tahi vähentää sen pienimpään summaan! Minä olen edelleen maininnut, että Lontoossa on yritetty toimittamaan köyhiä varten teaatteria, missä sillä on tilaisuus helposta sisäänpääsymaksusta nähdä tosiaankin hyviä ja siveelliseltä kannalta puhtaita kappaleita, ja minä voin kertoa, että monet tuhannet ovat kiitelleet sangen paljon näitä laitoksia.
Vielä on monta muuta keinoa, joiden kautta kansaa voi johdattaa jalommille poluille. Tässä minä mainitsen ainoastaan kaikenlaisia säästörahastoja. Semmoisia ei koskaan voi olla liian paljon. Jos jollakin perheellä on vaan säästörahastokirja hallussaan, niin on, vaikka se olisikin alkanut säästönsä mitä vähäpätöisimmästä summasta, kuten jokainen ihmistuntija tietää, halu sitä enentämään sangen suuri. Ja tunto siitä, ett'ei ole perin köyhä, herättää jonkunmoisen siveellisen tunnon, joka suojelee kaikkea alhaista vastaan. Senmoinen kaapissa oleva säästörahastokirja on ikään kuin huoneen hyvä henki, jokainen siihen kirjoitettu markka on viinaperkeleeltä temmattu saalis. Mutta kaikki, mitä sanon säästörahastoista, koskee myöskin kaikenmoisia jaloja ja sivistyttäviä askareita, joita koetetaan saada toimeen köyhissä kodeissa. Minä tarkoitan _käsitöitä, lehtisahausta ja muuta senlaista. Tässä tulee tuumia ja ajatella, kuinka voisi keksiä uusia apukeinoja. Vaikka siihen tarvittavat ajan-, voiman- ja rahan-uhraukset olisivatkin suuret, on kuitenkin itse tarkoitus nim. kansamme pelastus vieläkin paljoa suurempi. Minä sanon pelastus; sillä meidän kansamme ei opi minkään muun kautta uskomaan niin vakavasti taivaalliseen rakkauteen, kuin sen kautta, että niiden ihmisten rakkaus, jotka ilman itsekkäisyyttä ja huolimatta vaivoistaan koettavat sitä kohoittaa lo'asta, voittaa sen sydän puoleensa. Mutta suuret rahakukkarot täytyy panna liikkeelle, muutoin me tuskin voimme välttää yhteiskunnallista vallankumousta.
Me uskomme siis, että juopumusta vastaan voidaan menestyksellä taistella ainoastaan alttiiksi antavaisuudella, itsestänsä huolimattomalla rakkaudella, sillä rakkaudella, joka on Kristuksen hengen hedelmä ja jonka olento ja vaikutus ilmestyy tuhansittain tuhansille sellaisille, jotka vielä vierastelevat uskon tunnustamista. Tämän rakkauden hedelmiä ovat myöskin juoppojen pelastuskodit, joidenka tarkoituksena on juoppouden orjiksi joutuneiden parantaminen. Niissä käytettävät lääkkeet ovat työ, järjellinen elantotapa, terveydenhoito, hyvä esimerkki, Jumalan sana ja rukous. Ja suuri on näistä laitoksista tuleva siunaus, vaikk'ei kaikki sinne tulleet olisikaan autettavissa. Kyllä minä tiedän, että moni epäilevästi tahi halveksien katsoo tänlaisia pyrinnöitä, tahi vieläpä kysyy: Kuinka voi tämä riittää niin monelle? — Mutta se, joka tietää kuinka suuri arvoltaan yksi ainoa ihmissielu on, se ei sano sillä tavoin. Se joka edelleen tietää, kuinka yhden ainoan parannuksen kautta usein kokanainen suuri perhe voi saavuttaa elämän onnen, se joka tietää, kuinka jokainen parantunut on mahtavana, elävänä saarnana niille, jotka vielä palvelevat pahetta, se ei koskaan puhu siliä tavoin. Näiden turvakotien olemassa olokin jo itsessään on mahtava ja liikuttava todistus viinaturmiota vastaan. Ja vaikka näitä turvakotia on ainoastaan vähän, niin eihän mikään estä perustamasta useampia riittämään useammille. Tähän on sitä suurempi syy, kun on huomattu, että missä maanviljelystä hoidetaan suuremmassa määrässä, voidaan niin toimittaa, että niihin tarvitaan hyvin vähän aineellista uhraavaisuutta.
Mutta nyt tulemme vihdoinkin viimein hyvin tärkeään kohtaan. Me luulemme, että myöskin valtion ja esivallan, Jumalan säätämänä, täytyy auttaa tässä. Me emme tässä tarkoita etupäässä korkeata viinaveroa, — voihan sekin kyllä olla hyvin terveellinen, — mutta esivallalla on vielä paljoa pätevämpiä keinoja käytettävänänsä. Jos hyvä tilaisuus todellakin tekee ihmisen varkaaksi, niin on varmaan meidän lainsäädäntömme tähden, joka tekee mahdolliseksi tuon kauhean suuren määrän viinakapakoita ja olutkrouvia, se pahe, josta nyt on kysymys, laajennut kauhean suuressa määrin. Tämä täytyy jokaisen rehellisen ja puolueettoman ihmisen myöntää. Mutta jos tämän huomaa todeksi, täytyy myöskin huomata, että anniskeluoikeus on vähennettävä. Uskomattoman kevytmielisesti on hallitus antanut myönnytyksiä krouvien ja olutkapakoitten pitämiseen. Joll'ei lakata kulkemasta eteenpäin tätä tietä, vieläpä joll'ei tässä suorastaan tehdä vastavaikutusta, niin ovat kaikki muut pelastuskeinot ponnettomia. Kaikkien puolueiden isänmaanystävien tulisi yhdistyä panemaan toimeen suurenmoisia yllytyksiä. Kaikkein paraiten palvelevat he valtiota yksimielisesti julistamalla vastustavansa nyt voimassa olevia lakeja ja vaatimalla perinpohjaista apua s.o. niin suurta anniskeluoikeuden rajoittamista kuin mahdollista. Tämä ei vastusta enemmin vapaamielisiä periaatteita kuin sekään, ett'ei mille rihkamakauppiaalle tahi maankulkijalle tahansa myönnetä oikeutta myydä mcrfiinia, sinihappoa ja muuta senlaista.
Me saamme Ruotsista erinomaisen esimerkin siihen, mitenkä valtion ja kuntien virastot voivat antaa apua viinaturmion alalla. Sallittakoon minun mainita tässä siitä.[16]
Sen jälkeen kuin vuonna 1808[17] viinanpolttaminen viattomana asiana Ruotsissa oli julistettu vapaaksi, tultiin vihdoin niin kau'aksi, että 21 vuotta myöhemmin valmistettiin 160 miljoonaa liter'iä paloviinaa 173,000:ssa polttimossa. Punnittakoonpa näitä kauheita lukuja! Ruotsissa on 4 miljoonaa asujamia; siis tuli joka hengen osaksi (siihen luettuina rintalapsetkin) 40 liter'iä vuodessa, ja joka viides rakennus oli aina polttimo tahi kapakka. Nykyjään nautitaan ainoastaan 12 liter'iä kunkin henkilön osalle, ja samassa suhteessa on "rikostilastokin" saanut aivan toisen näön. Tarkastakaammepa, kuinka tämmöinen parannus on saatu aikaan.
1830-luvun keskipaikoilla syntyi voimakas vastustus tätä menoa vastaan, eikä se liike rauennut, kuten monta kertaa oli laita sitä vastaavan liikkeen Saksassa ja Sveitsissä jälkeen vuoden 1848. Jo vuonna 1855 kielsi hallitus tykkänään kotitarpeenpolton, ja vuodesta 1861 alkain sai viinaa valmistaa ainoastaan höyrypolttimoissa. Niinpä aleni polttimojen lukumäärä vähitellen 173,000:sta vuonna 1830 442:een vuonna 1879. Hyväksi avuksi oli myöskin paloviinan suuri veroitus ja lain määräämä kapakoitten lukumäärän rajoitus. Vuonna 1855 saivat K. Mjt:n käskynhaltijat oikeuden määrätä anniskelu-oikeuksien lukumäärän eri lääneissä. Kymmenen vuotta myöhemmin jätettiin kunnallisvirastoille oikeus K. Mjt:n myöntymyksen saatuansa määrätä anniskelupaikkojen lukumäärän joka pitäjässä. Muutaman la'in kautta vuodelta 1858 otettiin vihdoin se johdonmukainen askel, että kunnallishallituksien annettiin vapaasti, rahastojen myöntymyksellä, antaa arennille lu'ultaan edeltäkäsin määrätyt anniskeluoikeudet niille henkilöille, jotka tekivät korkeimman tarjoomuksen, mutta samalla antoivat takauksen niiden oikeasta käyttämisestä. Maalla käytettiin sitä niin laajalta, että maakansan varalta tässä harvaan asutussa maassa vuonna 1877 oli ainoastaan 324 kapakkaa ja 136 myymälää, siis yksi kapakka 10,500:n hengen osalle ja yksi myymälä 25,000:n hengen osalle.
Tämän muutoksen vaikutus oli todellakin ihmeteltävä. Jäykimpäinkin rajoittamattoman anniskeluvapauden puolustajien täytyi näitä tosi-asioita nähdessään luopua taistelustaan, tässäkin kävi koetteleminen tutkistelemisen edellä, "käytäntö" "teorian" edellä. Ainoastaan kaupungeissa oli enään suuria vaikeuksia voitettavana. Sillä siellä voitiin lakia helpommin kiertää, viettely keksi kaikenmoisia konnankoukkuja, ja niissä tarvittiin vielä enemmin keinoja. Semmoisena olikin onnistunut anniskelujärjestelmän uudestaan muodostaminen, joka ensin keksittiin ja pantiin toimeen Göteborg'issa ja sieltä nopeasti levisi yli koko maan.
1860-luvun keskipaikoille eneni Göteborg'in työkansan köyhyys enenemistään. Se komissiooni, jonka oli hankittava selville tämän pahan asian syy, sai selville sen johtopäätöksen, että kapakoita oli lii'an paljon ja että juomarien lukumäärä oli aivan liian suuri. Kustakin kapakasta maksettiin kyllä jokseenkin paljon veroa, keskimäärin jommoinenkin summa yli 2,090:n kruunun vuodessa, mutta korkea veroitus ei juuri vähentänyt epäkohtaa, päinvastoin arveli isännät, että heillä oli sitä suurempi oikeus jos milläkin kujeella viekoitella luoksensa niin paljon ostajia kuin mahdollista. Komissiooni ei tyytynyt ainoastaan tilaston toimittamiseen tästä kurjuudesta, vaan se arveli, että sitä vastaan oli parannuskeinoja käytettävä. Se toimitti suunnitelman, minkä mukaan koko anniskelu-järjestelmä voitaisiin muka saada aivan toiseen kuntoon, ja vaati erittäinkin, että tälle elinkeinolle olisi pantava senmoinen järjestys, ett'ei se enään joutuisi itsekkäisyyden valtaan, vaan tykkänään pantaisiin riippumaan yleisestä hyödystä.
Heti yhdistyi joukko yleistä hyvää harrastavia ja varakkaita porvareita järjestämään seuraavalla tavalla anniskelulaitosta. He perustivat yhtiön, vuokrasivat koko kunnalta anniskeluoikeuden ja hoitivat sitä aina katsoen yhteiskunnan parasta. Viinan myyminen takausta ja panttia vastaan (joka kokemuksesta oli huomattu kaikkein pahimmaksi siihen asti vallitsevissa oloissa) kiellettiin tykkänään. Göteborg'issa oli 1865 61 anniskelupaikkaa, tasaluvulla sanoen, 60,000:ta asukasta kohden. Näistä hankki yhtiö heti haltuunsa 40, seuraavassa huutokaupassa ja vuoteen 1868 jäljelle jääneet 21; sen jälkeen vuoteen 1875 joutuivat kaikki viinan vähittäiskauppakin yhtiön haltuun. Yhtiö luopui alusta saakka kaikesta itselleen tulevasta voitosta ja määräsi puhtaan voiton tulevaksi kunnalliskassaan. Aluksi lakkautti se tykkänään 21 näistä 61:stä anniskelupaikasta ja jätti ainoastaan yhden 1500 henkeä kohden. Jäljelle jääneet 40 järjestettiin siten, ett'ei niiden hoitajilla ollut mitään voittoa, jos saivatkin menemään niin paljon viinaa kuin mahdollista. Sillä kapakan johtaja myy viinan ainoastaan yhtiön puolesta eikä hänellä siitä ole mitään persoonallista hyötyä, myyköön sitten 10 tahi 100 liter'iä. Varsin tärkeäksi katsottiin vielä hankkia tilavia, puhtaita ja aina raitisilmaisia anniskeluhuoneuksia, sitä paitsi piti isännällä aina olla saatavana ruokaa. (Sunnuntaisin ei sallita ylipäänsä mitään viinan anniskelua, lukuun ottamatta pientä ryyppyä juuri ennen atriata.) Olutta, kahvia, seltterivettä, sikaria j.n.e. myy isäntä omasta puolestaan. Kapakan isännistä saa sillä tavoin 9 tarpeeksi varoja elatuksekseen; muut saavat yhtiöltä vuotuisen palkan. Liikettä valvoo tarkastaja, joka siitä persoonallisesti on vastuun alainen. Vuonna 1876 ei 26:ta anniskelua ollenkaan käytetty, 10 oli annettu klubeille ja ravintolan isännille, 7 käytti yhtiö itse omien virkamiestensä kautta ja 13 oli vuokrattu yllä mainituilla ehdoilla viini- ja paloviinakauppiaille. Ja puhdas voitto, mitä tuli kunnan kassaan, nousi tasaluvulla lausuen 700,000:teen kruunuun.
Göteborg'in esimerkkiä seurasi vuonna 1877 pääkaupunki Tukholma. Koko maan 90:stä kaupungista on jo 57 ruvennut seuraamaan göteborgijärjestelmää; niiden joukossa on kaikki kaupungit, joissa on yli 5000 asujanta, poikkeuksena on kumminkin yksi. Ja norjalaiset, jotka muutoin epäluulolla katselevat kaikkia ruotsalaisia uutisia, päättivät jo vuonna 1871 Stortingillänsä muuttaa Ruotsin esimerkin mukaan lakejansa, ja nykyään on 19 Norjan kaupunkia järjestänyt anniskelulaitoksensa Göteborgin tapaan.
Niin taistellaan siellä turmiota vastaan, joka rasittaa meidänkin maatamme, ja sitä tehdään yleensä suunnallisemmin, päättävämmin ja toimeliaammin kuin meillä. Ja syy meidän voimattomuuteemme tällä alalla on suureksi osaksi niissä ajatelmissa vapauden teorioissa, joita kutsutaan ideaaleiksi huomaamatta, että ne ovat ainoastaan idooleja (epäjumalia).
Me olemme jutelleet kertomuksen melkein lyhentämättä, mutta luulemme kuitenkin, ett'ei siitä mitään tarvitse pyhkiä pois. Me emme ole sitä mieltä, että mitä Kustaa Aadolfin maassa tehdään niin vaan ilman mitään mutkia meidän maassamme voisi mukaella. Silloinhan pitäisi ottaa kaikenmoisia valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja tarkastettaviksi. Mutta eipä ole epäiltävää, että meillä voitaisiin tehdä joksenkin samalla tavoin. Saksassa on nyt syntynyt "yhdistys väkeväin juomain väärinkäytöstä vastaan". Kansan ystäviä kaikista valtiollisista puolueista, miehiä, jotka tunnustukseltaan ja uskonnoltaan aivan eriävät toisistaan, ojentaa toisillensa kättä ja kehoittaa yhteiseen apuun tässä asiassa. Kohdatkoon heidän vetoomisensa myötävaikutusta kaikkialla! Mitä yhdistys tarkoittaa ja tahtoo, on pää-asiallisesti yhtäpitävä sen kanssa, mitä edellä on esitetty. Se oli kirjoitettu, ennen kuin olin lukenut tämän yhdistyksen kehoituksen ja tekee minut sen totuudesta sitä varmemmaksi.
Minä lopetan tämän pitkän kertomuksen hiukan muuttamalla Livingstonen edellä mainittua lausetta Afrikasta ja sanon: Taivaan siunaus jokaiselle, olkoonpa hän sitten muutoin pietisti tahi katoolinen, juutalainen tahi ateisti, olkoonpa hän konservatiivi, vapaamielinen tahi sosiaalidemokraati — joka vaan auttaa murtamaan viinan pimeätä, kauheata valtaa meidän kansassamme!