Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HELEIJA

Kertomus thüringiläisestä kansanelämästä

Kirj.

OTTO LUDWIG

Suom. Ester Peltonen

WSOY, Porvoo, 1908

1.

"Kas, Anni! Grunden markkinoilleko matka?"

"Vielä pitemmällekin, aina Zainhammeriin saakka. Mutta sanokaas, rouva Dotin, onko teillä sinne jotain asiaa. Ehkäpä taasen herra mestarille? Ja sanokaa pian. Sillä muutenkin aina viipyy ja kovin myöhään en tahtoisi matkaani venyttää."

"Onpas sillä kiire!" virkkoi ravintolan emäntä, jonka oven edessä tämä keskustelu oli sukeutunut. "Luulisi melkein että nykyajan tyttöletukat ne vasta tyttöjä ovatkin. Olen sitä minäkin ollut nuori, enkä suinkaan hitaimpia, mutta oli toki silloin aikaa edes henkeään vetää."

"Vai olette tekin ollut tytönheilakka?" kysyi Anni kuin ihmetellen, sillä emäntä oli niitä olentoja, joiden ei luulisi koskaan nuoria olleenkaan.

Ympärillä seisovat miehet purskahtivat nauruun. Tyttö suorasukuisine ihmettelyineen tuntui tavallistaan pirteämmältä. "Miten jumalattoman koreasti hänen ruskeat silmänsä välkähtivätkään!" ajatteli itsekseen räätäli, ja ilman muuta olisi hän siepannut tytöltä suoraa päätä suukkosen, kun vain olisi tiennyt miten päästä asiaan käsiksi. Tuota hän oli koko keskustelun ajan miettinyt, mutta turhaan. Tyttö oli kookkaanlainen, kokonaista päätä pientä räätäliä pitempi. Varpailleenkin kohoten räätäli olisi ylettynyt aivoin hänen kaulakuoppaansa. Ja voidakseen vetää tytön pään puoleensa, olisi hänen pitänyt olla paljoa vahvempi, tai tytön paljoa heikompi.

Tytön silmät hymyilivät nyt yhtä rehdisti kuin äsken veitikkamaisesti. "Älkää pahastuko, rouva Dotin. Ei se ollut pahasti tarkotettu. Aatelkaahan että tänään on Grunden markkinat, ja silloin tulee monesta vakaasta ihmisestä aika vekkuli."

"Sinä se olet vuodet läpeensä vekkuli!" hymähti ravintolan emäntä. "Vaan saattaa täällä hyvinkin olla jotain herra mestarille." Hän riensi portista sisään ja pihan poikki ravintolarakennukseen.

Räätälin silmät laskeutuivat tytön vaaleista hiuksista ja täyteläisistä huulista hänen työntökärryjään tarkastamaan. Hän ihmetteli niitten tanakkaa tekoa ja köyttönuoran lujuutta. "Mitäs sinä noilla aiot noutaa?" kysäsi hän.

"Miehen!" nauroi seppä.

"Sepän!" vastasi tyttö totisena. "Ne ovat köysillä sidottavat, jotteivät poikkeisi kotimatkalla joka ravintolaan."

"Entäs räätälit?" kysyi neulamestari miltei kadehtien. "Eikös niitä sidotakkaan?"

"Kyllä vaan", vastasi tyttö. "Ei kuitenkaan ravintolain vuoksi, vaan jottei tuuli puhaltaisi niitä kärryiltä alas."

"Sinun pitäisi kosia Holderin Fritziä", yskähti kankuri. "Jos teille syntyisi poikanen, niin se varmaan repisi tornin kirkosta erilleen."

"Se olisi liian myöhäistä", tokasi tyttö rauhallisesti. "Siihen mennessä te varmaan olette sen jo yskimällä kaatanut."

Ravintolan emäntä tuli samassa ulos, tuoden pienen mytyn, joka sovitettiin nopeasti kärryille. Miehet pyysivät tytön hiukan odottamaan, koska hekin kohta joutuisivat mukaan. "Hyvä seura lyhentää puolet matkaa", sanoivat.

"Sen minäkin uskon", tokasi tyttö, "ja niinpä lähdenkin mieluummin yksin. Jos saan teille, rouva Dotin, sieltä jotain tuomisia, niin poikkean kotimatkalla. Ja jos hyvin käy, niin tuon teille markkinatuliaisiksi vehnäisen miehen. Hyvästi, rouva Dotin!"

Viimeiset sanat kuuluivat jo kappaleen matkan päästä. Tyttö oli nopeampi ja ketterämpi kuin mitä olisi hänen kookkaaseen vartaloonsa nähden luullut. Tahtomattaan katsoivat kaikki hänen jälkeensä.

"Aina reipas, että hei vaan!" yskähti kankuri.

"Niinpä on Heleija nimensäkin", naurahti ravintolan emäntä.

Räätäli seisoi mietteissään: "Totisesti, eipä pitäisikään ristitä ihmisiä ennenkun voi antaa niille sopivat nimet. Silloin ei sattuisi että joku hulivili saa nimekseen Vilho Vakaa tai joku juopporatti Kaino Raitis, vaan kun nimen kuulisi, niin heti tietäisi mikä on miehiään. Heleija! Ihan tuntuu sitä kuullessa kuin näkisi ihmisen tanssivan."

"Voittehan pitää huolen", sanoi seppä, "että annatte tyttärillenne tanssivia nimiä, kunhan joskus sellaisia saatte. Ja ellette sattuisi milloinkaan tyttäriä kasvattamaan, niin voittehan edes heidän nimiensä kanssa tanssia. Mutta kenen olennossa on jotain merkillistä, hänen ei tarvitse olla milläänsäkään, kyllä ihmiset ristivät hänet pyytämättäänkin vielä toisen kerran."

Räätälin kasvoista olisi voinut nähdä, että sepän puhe tarkotti nimenomaan häntä, vaikkei toisten nauru olisikaan sitä ilmaissut.

Hän nimittäin kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta yhä vielä huokaili hongankolistajaäitipuolensa kurin alaisena. Tämä yhä vielä nimitteli häntä vain "pojaksi". Ja luonnollista oli että siitä hetkestä asti, kun tuo nimi tuli ihmisten tietoon, kaikki muutkin sanoivat häntä "Pojaksi". Kerrottiinpa äitipuolen kohtelevan häntä kaikin puolin nimeä vastaavasti. Moni sanoi nähneensä mitenkä tuo vahva nainen oli asettanut hänet pitkälleen tuolille, vetänyt vasemmalla kädellään "nimettömät" kireälle ja oikealla jakanut espanjalaisen ruokokepin terveisiä sille ruumiinosalle, jonka kestävyys tulee räätälöidessä muutenkin kovalle koetukselle.

Räätäli kohautti vaieten olkapäitään ikäänkuin sanoen: "Tunteehan jokainen sepän, pilkkakirveen!"

Mutta ravintolan emännän mieleen johdatti juuri tienkäänteeseen häviävän punaisen arkihameen lieve jälleen Heleijan. "Hänen nimensä voisi", sanoi hän, "yhtä hyvin olla Kelvokki kuin Heleija — parempaa tyttöä ei ole koko kaupungissa, vaikka hän onkin hieman omaa laatuaan. Kun hänen vanhempi sisarensa kaupungissa palvellessaan sai lapsen tuon paksun leipurin kanssa, silloin Anni otti sisarensa sieltä pois ja toimitti hänelle paikan muualla — en tiedä tarkkaan missä, mutta kaukana täältä. Kun olet elänyt kunniallisesti viisi vuotta — sanoi hän siskolleen — niin tahdon jälleen olla sisaresi ja pikku Liisu on taas lapsesi. Mutta sitä ennen sinä et saa astua minun kynnykseni yli, ettäs sen tiedät. — Mutta lapsen hän on pitänyt, ja monet äidit eivät ole niin hyviä omille lapsilleen kuin Heleija pikku Liisulle."

"Niin, Heleija — ja Pöyhkämaija!" yskähti kankuri. "Missä vaan miehen näkee, niin pyörii pilkka ja pistokset huulillaan. Mutta minä sanon: hänen käy vielä samoin kuin sisarensa — enkä minä ole ainoa, joka sen hänelle suon."

Se keskinäisen ymmärtämisen pilkahdus, mikä näkyi päitään nöykäyttävien miesten silmissä, osotti heidän olevan samaa mieltä kuin kankuri.

He olivat sillä välin maksaneet oluensa ja sytyttäneet piippunsa ja suoriutuivat nyt taipaleelle. Markkinapaikalle oli vielä runsaan kahden tunnin matka.

Viimeinen lähtijöistä huusi olkansa yli ravintolan emännälle, joka kaivolla huuhteli käytettyjä laseja: "Ihana ilma tänään!"

Ravintolan emäntä katsahti ylös, tarkastellen vuorien takaa kohoavia huurupilviä. "Sitä ei kestä iltaan", sanoi hän. "Grunden markkinapäivänä on ilmoisen ijän satanut."

2.

Ravintolan emäntä sen tietää ja tietääpä sen koko maailma kuinka oikukas sää on Grunden markkinapäivänä. Vaikka päivä alkaisi kuinka siintävänä ja kultaisena, niin jo ennen päivällisaikaa alkaa pilviä kohota joka taholta; ne sitten pinnistelevät ja ponnistelevat, kunnes uusi taivas on kasvanut vanhan alle. Sekin menisi sinään, jos se vain ymmärtäisi silleen jäädä. Mutta siellä yhä pinnistelee ja ponnistelee, myötä ja vastaan, taivas tummuu tummumistaan, pilviä yhtyy ja eroo, kunnes vihdoin kipinät räiskyvät ja koko pilvikudos repeää omasta painostaan ukkosenjyrinäksi ja pilvensiekaleet pirstoutuvat lukemattomiksi pisaroiksi myymäläkojujen, myyjäin ja ostajain yli.

Voi sitä, joka silloin on viimeisiä tuossa hurjassa keppien, päiden, hattujen ja lakkien sekamelskassa, mikä työntyy pelastusta tarjoovia ovia kohden! Joukon kulettamana hän ei lopulta tiedä mikä liikkuu, hän vai ympäristö, talot vai myymäkojut. Väliin näkyy tuo pelastava ovi, väliin se katoaa, mutta likemmäksi hän ei pääse. Sateen ja myötätunnon pehmittämä hatturähjä laskeutuu vähitellen lempeästi hänen kärsivien kasvojensa peitteeksi, kunnes virta äkkiä työntää hänet sisään jostakin ovesta, jota ei muista koskaan nähneensä.

Näin on itse markkinapaikalla. Kaupunkiin johtavat tiet tarjoovat paljon samallaisen ohella kuitenkin aivan eri näön. Kotimatkalla olevat ovat jo hyvän aikaa pitentäneet ja kiirehtäneet askeleitaan — nyt he syöksyvät juoksuun. Tienvarren poppeleissa istuvien ihmettelevien korppien silmissä näyttää tie sieniä kasvavalta kankaalta — siinä punaisia, sinisiä, harmaita, mustia. Sateenvarjo on päivän sankari. Kenellä ei sitä ole, pyrkii sellaisen muodostamaan. Alushameet, kääreet, vastaostetut vesikannut, ruukut, keittoastiat — kaikki unohtavat huutavassa hädässä alkuperäisen kutsumuksensa. Tuolla rientävät vaimot ja tytöt, päätään esiliinalla peittäen, sukat ja kengät kädessä keikkuen, lätäköistä ja vedestä välkkyvää tietä myöten. Tuolla joku tulla roiskuttaa höyryävän hevosen selässä, niin että naiset huutavat ja miehet pakenevat. Tuossa taas vaunut täpötäysinä vierivät ohi. Hädästä pelastuneet naurahtelevat. Seisoa töllistelemään ei jää kukaan, korkeintaan joku päihtynyt, hätänsä autuaasti unohtaen, tahtoo asettua levolle keskelle tietä. Mutta hänetkin riistävät mukanaan nauravat miehet tai harmista itkevät naiset, puoleksi huutaen, puoleksi laahaten, miten vain parhaiten onnistuu.

Näin on asian laita ollut kaikilla Grunden markkinoilla, siitä asti kun nämä markkinat ovat almanakkaan merkityt.

Se, joka tahtoo kuulla asiasta vielä tarkemmin, kuunnelkoon Reickerin ravintolan emäntää, joka juuri on siitä kertonut vierailleen. Vieras-rukat — he ovat kuin sillit tynnyrissä! Ajatelkaamme sata henkeä sullottuna ahtaaseen kyläravintolaan, päät raskaissa lampun- ja tupakansavupilvissä, märkien vaatekappaleiden tuskanhikeen käärittyinä. Olisipa siinä todella joutunut neuvottomaksi, minkä noista lukemattomista pöydän alla ristin rastin olevista raajoista ottaisi omikseen loukkaamatta toisen onnettomuustoverin omistusoikeutta, jos olisi pakko paeta täydellistä tukehtumista. Sillä siellä täällä tuikkivat lamput kykenivät valaisemaan vain sen verran, että ihmiset oikein näkivät miten pimeätä oli.

Mutta hätä voi tuntua siunaukselta, kun se pelastaa vielä suuremmasta hädästä. Ja pian päättyi suuremman kanssa pienempikin. Sade laimeni, ja ketä ei kodistaan huolehtiminen ajanut tuohon heikkenevään vihmaan, se viipyi ravintolassa kunnes sade kokonaan taukosi.

Taivaskin vaaleni, pilvissä näkyi jo aukkoja. Kuu kohosi varpailleen ja katseli pilvien lomitse märkää tietä. Sieltä kuulsi sitä vastaan tuhat peiliä, joista se näki mielihyväkseen miten paljon kauniimmaksi ja pulleaposkisemmaksi se sitten eilisen oli taas tullut.

Mutta oli sellaistakin väkeä, joka syystä tai toisesta jäi rauhallisesti ravintolaan, odotellen tien kuivahtamista. Tätä lajia oli myöskin meidän miehinen kolmiapilaamme Luckenbachista. Sepän oli vain silloin hauska kotonaan, kun hän voi syöttää eukolleen tekaistuja juttuja tai tehdä hänelle kepposia. Martin-emäntä, kankurin aviopuoliso, taas sairasti kokonaista tautiliutaa, joilla oli se omituisuus, että ne alkoivat häntä vaivata joka kerta kun hän kuuli Marttinsa läähättävän kotiportaita ylös, eivätkä tauonneet ennenkun tämä jälleen yskien lähti tiehensä. Mikä räätälille teki oman lieden suloisuuden katkeraksi, sen tiedämme jo ennestään.

Nuo kolme istuivat lopulta miltei yksin, kukin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Olipa todella tarpeen sellainen ääni kuin se, mikä nyt juuri kuului oven takaa, herättääkseen heidät jälleen.

"Tässä on miehenne, rouva Dotin!" kuului ulkoa Heleijan ääni. "Se on paras mies kuin ajatella saattaa. Se ei polta tupakkaa eikä juo viinaa, ja kun häneen kyllästytte, ei teidän tarvitse muuta kuin puraista siltä pää poikki."

"Siihen se kelpaa!" kuultiin emännän nauravan. "Niinpä otankin hänet. Mutta jos sen kanssa pitäisi naimisiin mennä, en suinkaan siitä huolisi."

"Olisitte varmaan kerran mennyt mielellännekin naimisiin, kun vieläkin niin halusta naimisista puhutte."

"Niinpä niin", vastasi emäntä, "mutta silloin kun kaikkein mieluimmin olisin mennyt, silloin olen siitä kaikkein vähimmän puhunut. Se on ollut tyttöjen tapa aina maailman alusta."

"Niin te sanotte. Jokainen luulee, että muiden laita on sama kuin hänen itsensä", kuului taas tytön ääni.

"Ja minä arvelen, että niinkuin jokainen luulee, niin asia myöskin on!"

"Mutta se ei sittenkään ole niin! Ja jos sellaisia onkin, niin tarvitseeko teidän silti sanoa, että kaikki ovat sellaisia? Ne ovat niitä, jotka eivät tule yksin toimeen. Ja jonka on pakko, en häntä moiti, mutta minä en niin tekisi, vaikka olisi tuhat kertaa pakko. Vaan nykyajan tytöt ovat vielä heikompia ja yksinkertaisempia kuin itse miehentallukat."

"Ei se sentähden ole. Meneväthän miehetkin mielellään naimisiin. Ja jos jokainen ottaisi vain vahvimmat ja viisaimmat, niin kenelle ne muut sitten joutuisivat?"

"Minun puolestani vaikka Langenselzin käelle! Mitä se minua liikuttaa? Miehet pyrkivät naimisiin, jotta saisivat taloonsa narrin, ja tytöt koska he itse ovat narreja. Antakaa minulle mieluummin kippo olutta."

"Miehet ja tytöt! Niinkuin et itse muka olisi tyttö! Vai mikä luulet olevasi?"

"Minä olen minä. — Ja minä en kerta kaikkiaan huoli kenestäkään, vaikka lautasella tarjoaisitte ja vaikka hän olisi prinssi. Leipäni ansaitsen itse, olen kyllin vahva ja viisas tullakseni yksin toimeen. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Samassa ovi aukeni ja sisään astui tyttö hohtavin kasvoin ja hänen jälessään emäntä nauraen niin, että koko ruumis hytkyi. Huoneessa olevien miesten teki mieli jatkaa kuulemaansa keskustelua. Tyttö nojautui pöydän päähän. Räätäli heti etsimään sopivaa tilaisuutta toteuttaakseen aamullisen rohkean aikeensa. — Tyttö oli närkästyksissään vielä työntänyt huulensa aivan liian houkuttelevasti eteenpäin. Niiden ympäriltä aina täyteläisiin poskiin saakka oli paennut kasvojen kullanruskea puna. Räätäli oli aamulla arvellut kaikkein viehättävimmäksi, että tyttö saattoi hymyillä pelkästään silmillään; nyt hänestä näytti vielä hurmaavammalta niiden uhmaava ilme.

Istuen samalla pöydällä, johon tyttö nojautui selkä häneen käännettynä, alkoi räätäli siirtyä yhä lähemmäs. Päästyään kerran selän taakse, hänen tarvitsisi vain huudahtaa. Kun tyttö sitten säikähtyneenä mitään aavistamatta kääntäisi kasvonsa häneen päin, niin olisi hänen aikeensa onnistunut.

Seppä näytti katselevan aivan toisaanne. Hän piteli piippua aivan lähellä silmiään, jotka pelkästä veitikkamaisuudesta olivat niin vinossa, että hän Heleijasta näytti vaanivalta kissalta. Joskus hänen ruumiinsa kuitenkin hytkähti vaivoin tukahdetusta naurusta.

Mutta kankuri, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, yski ja huudahteli: "Kyllähän naisväki voimakasta ja viisasta on! Kun he huiskuttavat käsiään, niin he kuvittelevat työtä tekevänsä, ja kun heidän kielensä käy, niin se on heidän mielestään ajattelemista. Tosiaankin, kutkuttelevat tuvanlattiaa luudalla juuri sen verran, että se hiukan naurahtaa, ja juoksevat kolme kertaa aitassa saadakseen kourallisen suolaa pataan!"

Tyttö vaikeni kuin kuritettu lapsi, vieno väreily vain toisinaan karehti täyteläisillä huulilla.

Vielä hivaus, ja räätäli oli päämaalissaan. Hän jo tunsi tytön häneen päin kääntyneen kyljen lämmön — kylmänväreet kulkivat hänen ruumiinsa läpi ja hänen oli yhä vaikeampi hengittää kuulumattomasti. Vielä ei tytön pitäisi katsahtaa taakseen. Silloin tokasi seppä häntä auttaakseen: "Mitä vielä! Lyön vetoa että tuo Anni voittaa kaksi miesroikaletta, jos nimittäin suukovusta on kysymys."

"Te olette tosin vahvempia", sanoi tyttö äskeistä paljoa kesymmin. "Ja käsivarren voimalla te pidätte koko naissuvun kurissa." Hän oli jo muutamia kertoja ikäänkuin konemaisesti kätensä kämmenpuolella pyyhkäissyt pöytää, mikä temppu saattoi räätälin aikalailla levottomaksi. Nyt hän samalla tavalla ja yhä poiskääntyneenä pyyhkäsi pöydältä koko miehen, kaikesta päättäen osottaen tuolle seikalle yhtä vähän huomiota kuin jos olisi pyyhkäissyt kangastilkun lattialle.

Kaikki katsoivat nauraen räätäliin, joka niin äkkiarvaamatta tapasi itsensä lattialla istumassa ja ikäänkuin tuumimassa miten hän sinne oikein oli joutunut.

Heleija näytti vielä enemmän hämmästyneeltä kuin räätäli, vilaistessaan syrjäsilmällä lattialla istuvaan mieheen.

Seppä nauroi niin, että kyyneleet kihosivat silmiin, harmitellen kuitenkin hiljaisuudessa ja vannoen ei lepäävänsä ennenkun vielä taidokkaammalla kepposella kostaisi tytölle räätälin ja koko miehisen maailman puolesta. Siinä oli samassa rahtunen sekä kateutta että mustasukkaisuutta. Sillä hänen mielestään noin perinpohjainen toisen pilkkaaminen kuului hänen alaansa ja Heleija oli hänen silmissään kuin rangaistava salametsästäjä.

Hän oli kuitenkin epävarma eräästä seikasta. Olisihan tytön pitänyt osottaa suurempaa iloa, jos räätälin pilkkaaminen olisi ollut hänen tarkotuksensa. Päin vastoin ilmeni tytön äänessä vilpitöntä harmia sanoessaan: "Minun puolestani saatte vätystää miten tahdotte. Kunhan vain saisin kärryni liejusta irti! Tuon kolmituntisen sateen jälkeen on ulkona sellainen liejujärvi, että matalampaankin uppoaa."

Seppä höristi korviaan. Mitä? Pitikö koston hetken sattua niin pian?
Mutta vielä hän ei uskaltanut luottaa onneensa.

"Niin", sanoi hän, "Heleija tahtoo meitä narrata, jotta saisi nauraa makean naurun, kun annamme vetää itseämme nenästä."

"Ja sille kannattaisi nauraa!" vastasi Heleija. "Mutta minun täytyy päästä kotiin, enkä saa yksin kärryjä irti."

Hänen äänensä vapisi viimeisiä sanoja lausuessaan. Räätälin mielestä se oli kuin tukahdettua itkua; mitä sävyisemmäksi tyttö tuli, sitä enemmän räätälin rinta pullistui.

"Arvelenpa", sanoi seppä ja hänen silmänsä siristyivät siristymistään, "arvelenpa että Heleija on kyllin vahva ja viisas tullakseen yksinkin toimeen. Jos hän on niin viisas, niin eipä hän ole ottanut suurempaa kuormaa kuin minkä jaksaa sysätä, ja jos hän kykenee yksin kaikki tekemään, niin hän kyllä jaksanee kulettaa mitä on kärryille ottanut."

"Jos vain ilma olisi pysynyt ennallaan", sanoi Heleija. "Vaan kuka ilmalle mitään mahtaa!"

"Niin tosiaankin — ilma!" yskähti kankuri riemuiten. "Se on naisten syntipukki. Tosiaankin! Ellei huonoa ilmaa olisi, niin voisi lattiatkin pestä useammin. Hossareetta olisi paras rikkaruohonkitkijä ja kaikki teidän toimenne olisivat erinomaisia, Hätäleena ja Myöhäsmaija paraimpia puutarhureita. Jos todellakin kaikki syntyisi itsestään kuin ilma, silloin ei kenenkään tarvitsisi turvautua siihen, että hän on vain nainen!"

"Ja heikompaa rakennetta kuin mies!" tokasi räätäli ja hänen pullistettu nyrkkinsä osotti: minä se olen yksi niitä vahvoja!

Seppäkin aikoi sanoa sanansa, mutta kankuri oli kerran päässyt vauhtiin. "Sellaista rakennetta että aina ajattelevat: mieluummin jalka katketkoon kuin kaksi kertaa samalle asialle, ja mitä yhdellä kertaa silmä näkee, sen voi samalla kertaa kädet saavuttaa. Siksipä häntä jo raamatussa sanotaan heikoksi astiaksi ja että miehen pitää hänen herransa oleman. Minkätähden? Koska naikkonen ei ole muuta kuin — naikkonen, jotavastoin mies on aina mies!"

"Niinpä niin", sanoi Heleija, "jospa minä olisin kyennyt tuon asian noin selvittämään! Mutta nyt kärryni jäävät kuin jäävätkin liejuun."

Seppä ei vieläkään saanut sananvuoroa. Kankuri tahtoi pitää puoliaan ja kuka tietää mitä hän vielä orsi sanoiksi yskähdellyt, ellei räätäli olisi tokaissut: "Ja sinne niiden pitää jäädäkin oikeuden ja kohtuuden mukaan! Onpa paikallaan että tyttösen täytyy latoa kuormansa uudestaan ja lisäksi joutua kaikkien naurun alaiseksi."

Seppä, joka jo kauvan molemmin käsin huitoen oli puheenvuoroa vaatinut, keskeytti vihdoin sekä räätälin puheen että kankurin yskinnän.

"Mutta eihän Heleija", sanoi hän myötätuntoisesti, "oikeastaan voi sille mitään, että on tytöksi syntynyt."

"Ja toisekseen sanotaan raamatussakin, että vahvemman astian pitää olla heikommalle avullinen. Mutta —"

"Mutta ei noin vaan ilman muuta!" keskeytti kankuri.

"Hänen täytyy pyytää anteeksi!" tokasi räätäli.

"Niin, sitä mitä hän äsken puhui miehistä", jatkoi seppä. "Se on ikävä velvollisuus, mutta ei auta."

"Kylläpä käski!" sanoi Heleija. "Sen tehtyäni minun kuitenkin täytyisi itse auttaa itseni teidän nauraessanne. Kun olen avun saanut, silloin kyllä, vaan en sitä ennen — se olkoon sanottu!"

Räätäli, joka näytti melkein päätä tavallistaan pitemmältä, paloi halusta nostaa kärryt liejusta yhdellä nykäsyllä, siten näyttääkseen Heleijalle mikä "mies" on. Hän katsahti miltei kunnioittavan hämmästyneesti itseensä. Kankurikaan ei malttanut enää istua alallaan, vaan sylkäsi jo käsiinsä. Seppä olisi mielellään siinä istuessaan nauttinut voiton riemua. Ja kun ei tyttö edes leikillään suostunut anteeksipyyntöön, niin seppäkin nousi ja saattue läksi liikkeelle, tyttö etunenässä.

Ravintolan emännän varotus kaikui kuuroille korville. Tytön omituinen asento, heilutellessaan siellä kärryjensä kannatushihnaa mitä viattomimmin kasvoin, näytti hänestä kissan hännän heilutukselta ennen loppuhyppäystä.

Ulkona oli sillä aikaa noussut tuulispää, joka vihmoi tien vierellä kasvavista puista sateenripsettä vasten silmiä.

"Missä nuo kärrypahaset nyt ovat?" kysyi seppä ympärilleen katsellen.

Heleija kulki edellä, salaten tarkoin hymyilevien silmiensä pilkkeen, sillä kuu jo paistoi. Hän meni erään suuren lätäkön reunalle, jonka keskellä kärryt seisoivat. Pyörä oli vaipunut liejuun aina kappaa myöten.

Valkoinen liina peitti kärryille sälytettyä kuormaa. Se näytti niin mitättömältä, että räätäliä miltei harmitti päästä niin helpolla voimannäytteellä.

"Siinä työtä paraiksi räätälille!" sanoi seppä.

Räätäli vähällä pahastui. "Seppä tai räätäli!" sanoi hän, tehden tuon erotuksen vähäpätöisyyttä kuvaavan halveksivan käsiliikkeen. "Mies on aina mies, ja ellei tämä tapahtuisi vaivaisen naisihmisen avuksi, niin olisi koko yritys liian vähäpätöinen oppipojallenikin."

Niin halveksivasti ympärilleen silmäillen kun hän astuikin kärrynaisojen väliin, oli siihen kuitenkin yhdistynyt luja päätös panna kaikki voimansa liikkeelle. Sillä kärryjen piti linnun keveydellä kohota liejusta. Vaan nepä eivät kohonneetkaan. Hän työnsi työntämistään, milloin toisella, milloin toisella olkapäällään, milloin molemmin yhtaikaa, milloin kannatushihnaa alentaen, milloin ylemmäs kohottaen, mutta kärryt seisoivat paikoillaan kuin naulatut. Raivoissaan heitti räätäli vihdoin yrityksensä sikseen. "Taikajuoma!" huusi hän. "Koiruutta! Minä kyllä tiedän mitä jaksan, mitä en. Ravintolan emäntä oli oikeassa — kuormaan on ladottu jotain erikoista."

"Niin onkin", sanoi Heleija — "kuusi räätäliä!"

Mutta kankuria hävetti sydämensä pohjasta koko miessuvun puolesta, että hän oli päästänyt räätälin ensin voimiaan koettamaan. Suuttuneena työnsi hän hänet kärryjen luota. Jo sylkäisee kouriinsa, ei kuten räätäli, vaan miehen lailla. Jo tarttuu aisoihin niin, että pitkät sormet natisevat, kumartuu kuin olisi tarkotus rynnätä maan keskipisteeseen, ponnistaa kuin raivoava elefantti — nyt makaa hervotonna, naama kuormassa kiinni ja polvet lätäkköön vajonneina. Kärryt seisovat paikallaan.

"Tuhat tulimaista ja yhdeksänsataa!" sadatteli vuorostaan kankuri, pyyhkien likaa polvistaan. "Räätäli on oikeassa. Valhetta ja petosta kaikki tyyni! Tyttöletukka, mitä kummia olet kuormaasi ajanut? Taikajuonia, noituutta!"

"Niin tosiaan", sanoi Heleija, "se on noiduttu, sellaisille vahvoille olennoille kuin te kaksi olette!"'

Räätäli ja kankuri ojentelivat sadatellen käsivarsiaan ja sääriään, mutta seppä o hymyili niin murhaavasti, että Heleijan täytyi katsoa toisaanne pysyäkseen totisena.

"Helkkarin tyttö!" ajatteli seppä. "Saattaisinpa melkein pitää hänestä tuon jutun tähden. Kankurille ja räätälille sattui paraiksi, mitä heidän tarvitsee olla tuollaisia vätyksiä! Mutta loppu tästä pelistä on tehtävä, muuten hän paisuu vallan suunniltaan."

Samassa seppä astui kärryjen luo, joille hän, koko sukuaan edustaen, ei osottanut edes sitä kunniaa, että olisi ottanut piipun suustaan. Käsiinsä hän sylkäsi ylenkatseellisen huolimattomasti, kuin tavan vuoksi. Mutta pian hän muuttui kohteliaammaksi. Ensimäisen turhan koetuksen jälkeen hän sylkäsi täydellä todella. Toisella kerralla putosi piippu itsestään suusta. Kolmannella hän oli suuttuneempi kuin räätäli ja kankuri.

Seppä ei suinkaan ollut mikään ilkeä ihminen, mutta hänellä oli sama luonto kuin usealla muuten sangen kelpo ihmisellä. He mielellään tekevät muista pilkkaa, vaan sattuupa se heidän omaan nilkkaansa, niin he ovat kaikkein arkatuntoisimpia. Sen lisäksi räätäli ja kankuri korkojen kera maksoivat takaisin hänen äskeisen vahingonilonsa.

"Se kyllä liikkuu", huudahti hän vihdoin, "mutta liejusta sitä ei nosta itse satasarvinen paholainen! Vaan tuon noidan tuolla pitäisi saada tuntea mitä merkitsee miesten narrina pitäminen! Sitä ei kykene nostamaan Hurja-Fritzkään, ainoastaan paholainen saattaisi kulettaa tuollalailla lastatun kuorman Zainhammerista tänne saakka."

"Niin, vaan kun paholainenkin sen pahempi on miehenvätys!" vastasi Heleija, nostaen kannatinhihnan, jonka seppä suutuksissaan oli heittänyt maahan. "Mutta hänen laitansa lienee sama kuin kaikkien miehenpuolten. Keskustelemaan siitä miten mies on toisellainen otus kuin heikko nainen, siihen te kykenette, mutta irrottamaan tuollaisen naisraukan kärryt liejusta — kas sitä ei voi tehdä suuta soittamalla! Olen iloinen etteivät kärryt ole mikään juusto, muuten kankurimestari olisi ne lävistänyt terävine nenineen. Ja jos teillä on jotain toimittamista rouvallenne, seppämestari, taikka jos herra räätäli tahtoo istua kuormalle, niin voisin hyvin kulettaa yhden mukanani — hän voi istua tuonne aisoille. Mutta nopeaan, minulla ei ole aikaa odottaa!"

Hän katsahti taakseen räätäliin niinkuin olisi kuormalle nousemisella tarkottanut täyttä totta. Sitten hän asetti kannatinhihnan rauhallisesti niskalleen, työnsi hihnansilmukat aisoihin ja kohotti, vaikka tosin suurella voimanponnistuksella, kärryt liejusta.

"Kuri on hyvä talossa!" huusi hän mennessään. Ja hilpeän naurun kaikuessa vierivät kärryt tietä myöten niin nopeasti, että miehet vielä seisoivat kivipatsaina, kun ne jo katosivat ensimäiseen käänteeseen.

Tosin tyttö pysähtyi heti tuon käänteen taakse, siellä levätäkseen ylenmääräisestä ponnistuksestaan, ensin kuitenkin tähystettyään, etteivät miehet häntä seuranneet. Hän näki heidän palaavan hitaasti ravintolaan, ja nyt vasta hän antautui voitostaan riemuitsemaan.

Tyttö olisi heittäytynyt pitkälleen ruohikkoon, ellei se olisi ollut niin sateesta märkä. Nyt hän muun lepo- ja naurupaikan puutteessa laskeutui kyykkysilleen, kiertäen käsivartensa polvien ympäri. Ja mitä enemmän naurunpurskahdukset tärisyttivät hänen ponnistuksen herpaisemia jäseniään, sitä enemmän hänen piti nauraa. Hän painoi kasvonsa esiliinaan, hän tukki yhden kulman suuhunsakin, mutta mitkään ehkäisykeinot eivät tepsineet — hänen täytyi antaa naurumyrskyn raivota loppuun saakka.

Kuinka hänen sydämensä olikaan laajentunut oman voiman ja itsenäisyyden tunteesta. Ikäänkuin hän olisi voittanut kaikki maailman miehet. Hän ei olisi nyt vaihtanut osaansa onnellisimmankaan kanssa. Jokainen jänne uhkui voimaa, jokainen ajatus hehkui ylimielisyyttä. Pian oli hänen ruumiillinen väsymyksensäkin haipunut ja hänen terve sielunsa saavuttanut tasapainonsa, niin että hän taas lähti jatkamaan matkaansa tyynenä voimakkain, tasaisin askelin.

Me voimme rauhotettuina jättää hänet oman onnensa nojaan, ja sen sijaan rientää hänen edellään siihen pieneen kaupunkiin, jota kohti tyttö niin reippaasti asteli.

3.

Saavumme ensiksi kadulle, jonka molemmin puolin on vajoja ja työpajoja. Jo siitä ymmärrämme, että Luckenbach on niitä kaupunkeja, joissa harrastetaan tasan maanviljelystä ja käsiteollisuutta. Grunden markkinapäivä kuitenkin on ainainen poikkeuspäivä. Kellä vain on tavaraa myydäkseen tai rahaa ostaakseen, jalkoja tanssiakseen, käsivarsia keilaa heittääkseen tai tapellakseen, kaulaa juodakseen ja laulaakseen, taikka edes silmää katsellakseen, hän rientää sinä päivänä varmasti Grundeen. Mutta vielä muutamia tunteja aikaisemmin olisimme tänäkin aamuna nähneet vilauksen tuon pikkukaupungin kesäisestä elämästä, jos kohta vähemmin eloisan ja värikkään kuin muina päivinä. Miehet seisovat paitahihasillaan jutellen ja tupakoiden tuttaviensa ikkunain luona. Reippaat vaimot ja tytöt huuhtovat vihanneksia tai ammentavat vettä suuresta kivikaivosta. Toiset mennä kolistavat tyhjine työntökärryineen, punaisten flanellihameitten liehuessa pitkin katua kaupungin porttia kohti tai palaavat jonkun verran hitaammin täysine kuormineen. Eikä ainoastaan köyhemmät, kuten Heleija. Kenellä on tyttäriä, se ei pidä palvelijoita. Arvokkainkin porvarin tytär, joka sunnuntaisin tanssii ampumayhdistyksen kemuissa tai esiintyy seuranäytelmässä, kulettaa arkipäivin punaiseen arkihameeseen puettuna, päässä kirjava liina, työntökärryillä kotiin lehmille rehua. Miehet ovat käsityöläisiä, naiset maanviljelijöitä. Vain suuret maataloustyöt, kuten heinänteko, elonleikkuu ja perunannosto, vaativat myöskin miesten heittämään käsityönsä syrjään. Silloin kangaspuut lepäävät, sakset ja sahat riippuvat nauloissa — mestarit, kisällit ja oppipojat temmeltävät ulkona niityillä ja vainioilla.

Palaamme jälleen Heleijan pariin ja tapaamme hänet jo ensimäisten vajarakennusten luona. Hän kulkee entistä hitaammin, miettien pitäisikö levätä vielä kerran vaiko keskeytymättä jatkaa matkaa aina naulasepän luo, jolle hänen on kuormansa jättäminen. Hän on jo valinnut jälkimäisen vaihtoehdon, kun hänen silmiinsä sattuu avonainen vajanovi, jonka edessä on höyläpenkki. Sen ympärillä on valmiita ja puolivalmiita tynnyrinvanteita sekä kaikellaisia tarvekaluja mitä hurjimmassa sekamelskassa, eikä lähellä ketään ihmistä. Tyttö ei vihannut mitään niin kuin epäjärjestystä. Milloin hän vain sellaista näki, silloin hänen sormiaan kutkutti. Vastustamattomasti laski hän työntökärryt maahan. "Jopa nyt jotain!" huudahti hän ja löi harmistuneena käsillään esiliinaansa. "Ensin juoksee mestari työstä, sitten sällit ja lopuksi oppipojat kuin siat kaukalon äärestä. Tosiaankin! Pitäisikö sällien katsoa mestarin etua, kun ei hän itse mistään välitä! Hurjasta-Fritzistä ei tule milloinkaan mitään!"

Jokaisen huolimattomuus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta Hurjan-Fritzin leväperäisyys häntä suorastaan kuohutti. Miksi, sitä hän ei tiennyt eikä ollut tottunut tuollasia asioita sen tarkemmin ajattelemaan. Mutta hänen mieltään paisutti samassa toinen tunne, jota hän varmaan ei tahtonut pitää muuna kuin järjestyksen rakkautena. Ja tämän tunteen ymmärsi tuo toinen, suuttumus, aina sovittaa joka asiaan niin, ettei lopulta ollut koskaan muuta jälellä kuin pelkkää järjestyksenrakkautta.

"Minä en aio olla niin typerä", vastasi suuttumus tuolle toiselle tunteelle, "että rupeisin järjestelemään asioita, jotka eivät minulle kuulu!" — "Mutta joku voi yöllä kompastua höyläpenkkiin!" tokasi tuo toinen tunne.

Tyttö nostaa höyläpenkin sisään ja keskustelu jatkuu: "Muu olkoon sinään!" — "Ellei minun nyt kuitenkin täytyisi täältä ohi, niin saisivat tynnyrinvanteet puolestani maata paikoillaan tuomiopäivään saakka." — "Entäs veitset ja puukot — hyi olkoon! Ja kirveen ja sahan ovat jättäneet maahan, senkin roistot!" — "Tuleepa todella surku noin hyviä kaluja!" — "Nyt ei puutu enään muuta kuin että olisin niin tyhmä ja kokoisin vielä lastutkin kasaan, mutta — eihän niillä ole edes täällä luutaa. Onpa ihme ja kumma eikö tässä talossa ole luutaa! No, tuo kai on semmoinen olevinaan. Mokomakin risa — vaan olkoon minun puolestani! Ja vajan ovea ei ole voideltu sataan vuoteen. Tulisi miltei sääli Hurjaa-Fritziä, ellei hän olisi osaansa ansainnut. Ja nykyään kai hänelle on kaikki yhdentekevää. Miksei hän mene naimisiin? Mutta kenenkä kanssa? Ellei hän saa oikein kelvollista, niin on parempi olla ilman. Jos minä olisin hänen vaimonaan, silloin hänestä vielä voisi jotain tulla. Minä soisin sen hänelle, hän ei kuitenkaan ole kaikkein huonoimpia. Jos joskus joutuisin puheisiin hänen kanssaan, niin voisinpa sanoa yhtä ja toista. Tosiaankin — jotta hän ihmettelisi mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän minulle kuuluu? Hän ei ole nainut minun äitiäni eikä huoli sen enemmän minustakaan. Enkä minäkään välitä hänestä. En hänestä enkä kenestäkään, voin olla vaikka kahdesti yksin. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Näin haastelivat Heleijan ajatukset keskenään. Ja kun keskustelu päättyi, oli siivoominenkin suoritettu. Vanha vajanovi narahti äänekkäästi; Heleija katsoi pelästyneenä ympärilleen. Tuntui kuin joku olisi liikkunut pensaikossa. Mutta kaikki oli rauhallista, eikä ketään näkynyt. Ovi se vain oli vajan akkunoita tärisyttänyt. Tyttö riensi yhdellä hyppäyksellä kadulle ja jatkoi reippaasti matkaansa.

4.

Hän oli jo ennättänyt miltei sille solatielle, joka erottaa vajarakennukset varsinaisesta kaupungista, kun hän kaukaa kuuli hurjaa miesäänten sorinaa. Aluksi oli mahdoton erottaa muuta kuin sanat "Fritz, Holderin Fritz — niin, Holderin Fritz!" Sorina läheni, selviten jonkinlaiseksi puheluksi. Äänet olivat hänelle tuttuja.

"Frankendorfin isännässä on kyllä poikaa", huusi Liebin Aatami, "mutta Holderin Fritzin rinnalla hän kuitenkin on silkkaa sipulia!"

"Muistanpa senkin, miten Fritz viimein Windigissä ollessamme tyhjensi koko tanssisalin", nauroi toinen. "Ja sen jälkeen hän kestitsi meitä kaikkia kuin ruhtinas. Se oli jotain se!"

"Entäs silloin, kun hän tempasi portin patsaineen ja heitti sen kaupunginvoudin puutarhaan", riemuitsi kolmas. "Sen uudestaan pystyttämiseen tarvittiin kuusi miestä."

"Kun piti tullakin tuollainen koiran ilma!" huusi jälleen Liebin Aatami. "Minä olin pannut takin ylleni markkinoille mennäkseni. Onpa sentään hyvä että Fritzkin jäi kotiin, muuten minua olisi kovasti harmittanut."

"Ole sinä markkinoinesi!" kiivasteli neljäs. "Eihän siellä saa kuin hapanta olutta ja tulitikun suuruisia makkaroita, ja takosepät riehuvat kuin olisivat koko tanssisalin herroja."

"Älä!" huusi Liebin Aatami loukkaantuneena. "Vaan ei silloin, kun
Fritz on mukana. Tule sinäkin, Fritz, Grunden kirkonvihkiäisiin.
Minun on kauvan tehnyt mieleni päästä takoseppiin käsiksi. Pitäisi
heille kerrankin näyttää!"

Nyt huusivat taas kaikki yhteen ääneen, niin ettei saattanut erottaa muuta kuin "Fritz — niin, Holderin Fritz — ei, vaan Holderin Fritz!"

Pitkin tietä läheni noin kymmenkunta seitsemäntoista ja kahdenkymmenen ijässä olevaa nuorukaista, kilvan Holderin Fritziä kiitellen, tämän itsensä astuessa heidän keskellään kuin muhkea verikoira vinkuvien sylikoirien ympäröimänä. He huitoivat piipuillaan, kepeillään ja käsillään, nähtävästi korvatakseen käytöksensä rajuudella ja olevinaisuudella vielä puuttuvaa miehekkyyttä. Huomasi helposti heidän pitävän rajua Fritziä esikuvanaan. Ja rajuus olikin varmaan ainoa, jossa he voivat olla hänen kaltaisiaan. Sillä kuinka he suoristautuivatkin ja hartioitaan levittelivät, niin Holderin Fritz oli kuitenkin heitä päätä pitempi, ja kahdesta heidän rintakehästään ei olisi tullut yhtäkään sellaista kuin Fritzin. Hän oli varmaan kaksi kertaa vahvempi kuin nuorin pojista, mutta huomasi hänen itsensäkin koettavan ainakin ulkonaisesti peittää ijän erotusta itsensä ja tovereinsa välillä. Hänellä ei ollut yllään liiviä, ja paidankauluksen alta pistihe näkyviin jotenkin huolimattomasti sitaistu kaulahuivi. Nähdessä hänet tuollaisena, kädessä tavaton kirsikkapuinen kirjavatupsuinen piippu, olisi luullut häntä pikemmin ränsistyneeksi ylioppilaaksi kuin kunnialliseksi käsityöläismestariksi.

Muuan meluavista huomasi tytön.

"Tuolla tulee Heleija!" huusi hän. — "Sinun, Fritz, pitää pysäyttää hänen kärrynsä", sanoi Liebin Aatami. "Siitä tulee paljon hauskempaa kuin koko Grunden markkinamatka!"

Se oli Fritzille mieleen. Kahdella harppauksella he olivat Heleijan lähettyvillä ja Fritz asettui toisten riemuitessa keskelle ahdasta solatietä.

Tyttö huomasi kyllä mitä oli tekeillä, mutta ei pysähtynyt.

"Minä en väisty", ajatteli hän, "vaikka se olisi mahdollistakin. Eikä heidän tarvitse luulla että minä heidän tähtensä pysähdyn tai peräydyn. Ellei väisty, raapaiskoot kärryt sääriin — miksei hän anna minun mennä."

Mutta sääriin saakka eivät kärryt ennättäneet. Fritz pidätti ne jo askeleen päässä.

Nuo molemmat kookkaat olennot seisoivat hetkisen vaieten vastakkain.
He katsoivat toisiaan uhaten pysäytettyjen kärryjen kahden puolen.

Heleija työnsi minkä jaksoi, Fritz puolestaan ponnisti vastaan. Voimanponnistus ajoi veren heidän kasvoihinsa ja niillä väikehti mielentila toisen kintereillä, vastenmielisyydestä pilkkaan, uhmaan ja leimuavaan vihaan asti. Heleija laski kärrynaisat maahan niin, että kuormaan ladotut rautakiskot kalahtivat. Ponnahtaen jousena ylös hän kumartui uhaten kärryjen yli ja huusi kasvot miltei toisen korvassa kiinni: "Mitä tahdot?"

Fritz päätti näyttää tytölle koko mahtinsa. Jokaisesta sutkauksesta, joka nyt seurasi, kasvoi kuulijain riemu ja puhujan innostus.

"Onko sinulla sitten mitä tahtoisin?"

"Ei, sillä sinä et tahdo mitään kunnollista."

"En tosiaankaan, sillä tahtoisin eukon — ja se ei ole mikään kunnollinen kapine."

"Sen kyllä uskon että sinä eukon tahtoisit, mutta kukaan ei ole sinusta enää pitkiin aikoihin välittänyt."

"Ottaisit itsekin mielelläsi, kun vaan huolisin. Mutta minäpä tahdon toisenlaisen, kauniin ja rikkaan. Etkö sinä tiedä ketään sopivaa? Liikuthan loitolla."

"En niin loitolla, ettei sinua siellä tunnettaisi."

"Sen parempi, sitten ei sinun tarvitse minua ihmisille kiitellä."

"Mutta ei myöskään olla sinun pilkkanasi! Sinä olet ainoa, joka et osaa nauraa, kun sinua kiitetään. Sentähden sinun kiittäjäsi nauravat sinua selkäsi takana. Kysy vain noilta tuossa. Niin se on, ja sillä hyvä. Ja nyt sinä päästät minut hyvällä, taikka saat vielä kuulla mitä nuo tuolla eivät sano sinun kuultesi."

"Niin puhuu sellainen, joka ei mitään tiedä. Jos jotakin tiedät, niin sano. Minulla kun ei ole eukkoakaan, joka saarnaisi. Oleppa lystin vuoksi niinkuin olisit eukkoni — siksihän sinä kuitenkin niin kovin mielelläsi tulisit."

"Sinä luulet voivasi minua pilkata, koska olen köyhä. Mutta jospa minä olisinkin sinun vaimosi, niin sinusta ehkä vielä voisi jotain tulla, etkä reuhaisi kaduilla tuollaisen nulikkajoukon seurassa, jonka korvantaustat tuskin vielä ovat kuivaneet. Luulet että minä muka huolisin sinusta. Sinusta? Vaikka sinulla olisi ylläsi taalareilla päällystetty takki ja jokaisesta hiuskarvastasi riippuisi tukaatin raha, en sinusta sittenkään huolisi. Kerjäläinenkin olisi minulle rakkaampi, jos kerran jostakin pitäisin. Mutta minä en huoli kenestäkään! Ja mikä sinä oikeastaan olet? Kaikkein nulikkain mestari ja koirankurien opettaja Ja jospa olisit edes se. Mutta sinä olet heidän narrinsa, joka tekee temppujaan heidän tahtonsa mukaan. Ja sinä, kaulus- ja tupsuniekka, luulet kuitenkin jotakin olevasi. Arvelet että myllärin 'Matti' on vain koira. Oi, se on koko arvon herra sinun rinnallasi, vaikkei sillä olekkaan kaulusta eikä tupsuja. Sekin tekee temppuja herransa tahdon mukaan, mutta sillä on toki vain yksi herra. Sinulla niitä on yhtä paljo kuin lurjuksia tässä kaupungissa. Kun joku heistä sanoo: 'Hyvä Holderin Fritz, anna minulle takkisi', niin sinä annat — 'Maksa olueni', niin sinä maksat — 'Sepä on vahva, tuo Holderin Fritz', niin sinä teet korkeampia hyppyjä kuin itse Matti, kun sitä kehutaan taitavaksi koiraksi! Pitkään päivään et tee muuta kuin ajattelet minkä tuhmuuden taas keksisit, että nuo tuolla sinua kiittäisivät. Sillä mistään järkevästä he eivät sinua kiitä, etkä sinä järkevien ihmisten kiitosta haluakkaan. Sinä pitäisit suurena onnettomuutena, jos sanottaisiin: 'Onpa tuo Holder etevä mies. Hän on kaupungin siistein mies ja taitavin mestari'. Olisihan onnetonta, kun noilla tuossa ei enää olisi ketään, joka tekisi sellaista, mitä eivät itse ilkeä tehdä. Paneppa merkille mitenkä he nytkin minun mentyäni usuttavat: 'Kiinni, ot' kiin', Holderin Fritz!' Katso vain kuinka julmasti tahansa, minä en ole enää pitkään aikaan pelännyt teidän kaltaisianne. Ja nyt hellitä! Nyt olet saanut saarnasi. Tiedät nyt mitä miehiä olet — niin se on, ja sillä hyvä!"

Samassa kärrynaisat kohosivat ja kärryt vierivät eteenpäin, poikajoukon hypellessä sadatellen syrjään milloin kuorma töyttäsi heidän sääriään vasten.

Kaikki ahdistivat Fritziä eivätkä voineet käsittää, miksei hän antanut tuolle "valehtelijalle" sellaisia jäähyväisiä, että hän olisi saanut niitä koko elämänsä ajatella. Fritz itse oli enin ymmällä saamattomuudestaan.

Vielä kaukaa huusi Heleija: "Kiinni, Fritz, ot' kiin'!"

Fritz oli punastunut hiusmartoa myöten ja loi tytön jälkeen katseen, joka pelotti juomaveikkoja. Kukaan ei uskaltanut suutaan aukaista, peläten siinä tapauksessa suuntaavansa nousevan rajumyrskyn itseensä. Fritz mutisi hampaittensa välitse: "Odotahan, tytönletukka!" Hän seisoi hetken vaieten, sitten hän kohotti kuni uhmaten päätänsä huutaen rajun riemuisesti: "Tänään en mene kotiin, enkä huomennakaan. Nyt vasta saavat oikeasta Hurjasta-Fritzistä puhua. Tänään on kirvesmiehillä 'Joutsenessa' tanssiaiset. Tahtoisinpa nähdä kuka minut ajaa sieltä ulos!"

"Nyt olet taasen mies!" huusi Liebin Aatami, ja hurjaa laulua rallattaen läksi koko joukkue Joutsen kapakkaan.

5.

Vanha Benediktus — jota tavallisesti sanottiin vain Diktukseksi — seisahtui erään pienen talon eteen, kohotti yövartijatorvensa huulilleen ja puhalsi taloa tervehtiäkseen kauneimman toitauksensa.

Miellyttikö häntä tuo talo siinä määrässä, että hän puhaltaessaan ja ajan kulkua ilmottaessaan aina tähysti tuohon rakennukseen?

Kauniilta se kyllä näytti, varsinkin milloin, niinkuin juuri tänään, kuu sitä säteillään valaisi — mutta kaikkein kauniimmalta milloin sen vieressä kasvava suuri heisipuu oli täydessä kukassa. Vanhalla heisipuulla ei ollut enää yhtään suoraa oksaa rungossaan, niin usein olivat pienet lintuset niillä laulaen keinutelleet.

Talon alla on pieni Zehnt-puro. Sen läheisyydessä kasvaa mitä ihanimmat putket ja huiluainekset, ja puron notkelmassa sekä pitkin sen rantoja pajupensaita, jotka leviävät molemmin puolin laaksoihin. Siellä on torninvartijalla vielä kädessään kolmisointuisen kellonsa vetonuora ja pajupensaikossa helähtelee usein lasten ilohuudot. Silloin hohtaa sininen puro aivan ruusunpunaiselta lasten ihon punerruksesta. Kirkkaalla säällä voi sinne nähdä aina Reickerin kirkontornin häämötyksen. Mutta näin kuunvalossa näkyy tuskin tamppimylly ja puimahuone. Ääniä kuuluu tänne vain vanhan Diktuksen yötorvi ja tuntihuudot sekä hiljainen viima vuoriltapäin, harvoin koiranhaukunta tai kovalla tuulella tamppimyllyn rattaiden kolina. Ja nyt juuri tällä hetkellä reipasta astuntaa, joka lähestymistään lähestyy, ja sen ohessa työntökärryjen pyörän sihinää märässä ruohikossa.

Heleija on jättänyt kuormansa naulasepälle ja rientää nyt taloaan kohti. Sillä tänne hän on jättänyt sisarensa lapsen vanhan Anna-Maijan hoitoon, jolle tuosta palveluksesta on luovutettu pienen talon yliskamari. — "Anna-Maija koettaa kyllä parastaan ja pikku Liisusta hän pitää paljon, mutta hän tulee päivä päivältä kömpelömmäksi, ja mitä kaikkea voikaan tapahtua kuudessatoista tunnissa", ajattelee Heleija eteenpäin rientäessään.

Mitä lähemmäs tyttö tulee, sitä hiljemmin hän astuu. Hän jättää kärryt rakennuksen eteen, astuu pienen ikkunan luo ja koputtaa hiljan hiljaa. Lapsi varmaan jo nukkuu ja Anna-Maija kuulee paremmin kuin moni nuori. Niin onkin. Vanhus näyttäytyy.

"Nukkuuko hän? Onko kaikki hyvin?" kysyy tyttö.

"Hyvin, hyvin — otahan tullessasi sukka aidan päältä. Vanha Sannakin sanoo että sille pitää antaa orvokkiteetä, muuten tuskat lisääntyvät."

Heleija otti sukan aidalta, nosti hiljaa kärryt talon tyhjän porraskarsinan katolle ja astui sitten huoneeseen, joka samalla oli tupana ja keittiönä. Sanaakaan virkkamatta hän otti uuninreunalta lampun ja kurkisti ovesta kamarin vuoteeseen, jonka keskellä pienokainen makasi kuin valkealle lautaselle maalattu ruusunnuppu. Sitten hän istuutui talon ainoalle tuolille.

Eukko kertoi päivän vaiheista. Lapselle oli taaskin puhkeamassa kaksi takahammasta.

"Sitähän minäkin", sanoi Heleija, "sitä se on viime öinä yskinyt.
Mutta muuten on kaikki niinkuin olla pitää?"

"Niin kai, vaikka en ollenkaan ymmärrä tätä menoa. Saa kaikki hampaat yhteen kaikuun ja alkaa samaan aikaan kävellä — muiden käyntiä se hidastuttaa. Mutta Diktus on jo puhaltanut kymmenen. Puita on uunin takana. Hyvää yötä, Heleija, nuku hyvin!"

Heleija valaisee hänelle ylisille vievät kapeat portaat, pienestä ikkunasta hohtaa kuunvalo. Alempana se heittää valoisia pilkkuja lattialle, portaille ja seinille. Heleija näkee, että saviseinässä olevat reijät, joista kuu niin häikäilemättä pilkistää, ovat yhä suurentuneet. "Onpa sade taaskin tehnyt pahojaan!" sanoo hän, menee tupaan ja istuu tuolilla vielä neljännestunnin, raskaita taloushuolia miettien. Talopahanen, niin kauniin näköinen kuin se olikin, oli kauhean huonossa kunnossa — kenties se juuri sentähden oli niin soman näköinen.

Olkikatto näytti muutamin paikoin miltei läpikuultavalta, toisaalla se oli kasoihin kokoontunut. Talon ympärillä vallitseva puhtaus saattoi sen puutteet vielä räikeämpään valoon. Epätietoista oli, syleilikö tuo suuri heisipuu taloa niin kiinteästi peittääkseen sen puutteita, vaiko pitääkseen sen irralleen pyrkiviä osia koossa. Mikä tarkotuksena lienee ollutkin, se ainakin sangen vaillinaisesti saavutti tarkotuksensa. Sitten pikku Liisu ja hänen äitinsä, Heleijan sisar, siellä kaukana palveluksessa! Olihan siinä aiheita surullisiin mietteisiin.

Nousten ja esiliinaansa suoristaen sanoi hän: "Kunhan lapsi vain jää eloon ja tulee kunnolliseksi! Purossa on kyllin savea reikäin tukkeeksi. Ja entäs jos ei olisikaan! Olen terve ja voimakas, eivät suotta minua Heleijaksi nimitä. Menköön naimisiin kuka haluaa, ja surkoon itsensä kuoliaaksi kuka tahtoo, vaan minä en. Niin se on, ja sillä hyvä!"

6.

Gringel eli Goldener Ring, niinkuin tätä ravintolaa muualla olisi nimitetty, oli näöltään toisenlainen kuin Heleijan talopahanen. Sen ankariin piirteisiin ei säiden, tuulten eikä korkean ijän ollut onnistunut vielä piirtää noita mieltäkiinnittäviä merkkejä, mitkä olivat pajukossa piilevälle talolle ominaisia. Sen lisäksi se komeili pyylevänä ja mahtavana pienen kaupungin korkeimmalla kunnaalla, täydessä päivänvalossa kuin auringonkukka. Oikeastaan voi Gringeliä verrata paraiten omistajattareensa, Gringelin Walleriinaan, minkä nimen hän oli saanut siitä että hänen miesvainajansa oli ollut Walleri nimeltään.

Kohtalo on toisinaan leikkisä. Niinpä se nytkin asetti Gringelissä vastakkain istumaan kaksi naismaailman ruumiillista vastakohtaa, Gringelin Walleriinan ja suursepän emännän. Walleriina teki saman vaikutuksen kuin äyräittensä yli paisunut virta. Onnekseen ei sepän emäntä ole istuutunut hänen viereensä nahkasohvalle, silloin hän olisi auttamattomasti hänen lihavuuteensa hukkunut. Walleriinan vartalolla on siinä määrässä ulottavaisuutta, että sisään astuva vieras, joka ensin on näköelimensä hänen suuruussuhteensa mukaan sovittanut, tulee miltei kykenemättömäksi enää huomaamaan vastapäätä istuvaa sepän emäntää.

Grunden markkinoista on nyt kulunut noin neljä viikkoa. Siitä johtunee että yksikään niistä vieraista, jotka äskenmainittujen rouvien kanssa ovat kokoontuneet Gringelin ravintolatupaan, ei enää niitä muistele. Huone tekee yleensä paljoa kodikkaamman vaikutuksen kuin talon ulkopuoli. Siihen vaikuttaa varsinkin seinien ruskea laudotus. Pitkät pöydät ovat likistäytyneet sitä vasten niin lähelle kuin mahdollista.

Keskellä huonetta oleva tyhjä tila näyttää suuruutensa puolesta varsin kuin Walleriina-emännän ulottuvaisuussuhteitten mukaan sovitetulta. Tässä hän astuskelee valtavan pyylevänä vieraan luota toisen luo, jotenkin samaan tapaan kuin jos itse Gringelin ravintola lähtisi liikkeelle. Sillä vaikka hän onkin suuri rouva, niin hän on kuitenkin sangen suosiollinen ainakin kantavieraitansa ja heidän omaisiaan kohtaan.

Hänen tyttärensä, Gringelin Walleriinan Eeva, ei ole läheskään niin kansanomainen. Hän moittiikin sydämessään äitiään, ettei tämä ole niin ylpeä kuin hän arvoonsa nähden voisi ja Eevan mielestä pitäisi olla. Tytär tulee harvoin ravintolatupaan eikä olisi siellä nytkään, ellei vieraitten joukossa olisi Liebin Aatami, jonka jo ennestään tunnemme. Ei niin että hän olisi tähän nuorukaiseen erikoisesti kiintynyt, mutta Aatami on häneen ihastunut eikä hänestä tunnu lainkaan vastenmieliseltä olla ihailun esineenä. Kenties myöskin sentähden, että Liebin Aatamin täytyy tuntea Hurjan-Fritzin seikkailuja. Näistä viimemainituista on paraillaan puhe.

"Tehän kävitte myöskin tuonoin hänen luonaan", sanoi eräässä nurkassa istuva suurseppä mestari Schrammille.

Tämä ihmetteli tai ainakin oli ihmettelevinään. Häneen oli eräästä halvauskohtauksesta jäänyt alituinen hiljainen pääntutiseminen, ja tämä teki hänet sen näköiseksi kuin hän olisi ihmetellyt kaikkea, jopa omaa puhettaankin.

"Kävin", vastasi mestari hautajaismenojen ohjaajan äänellä. "Kävinhän minä, vaan enpä ole moista ihmistä vielä eläessäni tavannut."

"Puhutteko Holderista?" kysyi Liebin Aatami tekeytyen niin miehekkääksi kuin suinkin.

"Teiltä pitäisikin oikeastaan hänen asioitaan kysellä", arveli seppä.
"Te ja Holderhan olette kuin parihevoset."

"Saattaa olla että on kerran niinkin oltu", nauroi nuorukainen.
"Mutta almanakassa on joka päivällä uusi nimi."

"Niin", sanoi seppä, "te olette nyt nenästynyt Holderin Fritziin. Hän ei enää päästä teitä taloonsa."

"Hänkö ei päästä?" tokasi Liebin Aatami pilkallisesti. "Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista, kun ne olivat liian korkealla hänen ylettyäkseen. Samoin ei väliin muka lasketa sisälle, kun tulija itse jää tulematta."

"Tuon 'Joutsen'-jutun jälkeen", alotti seppä jälleen viekkaan näköisenä. "Mutta sellaisia ihmiset ovat. Sanovat että Fritz on ajanut teidät tiehenne, ja lopulta asia on ollut ihan päinvastoin."

Liebin Aatami sylkäsi mahtavan näköisenä. "Niin, ihmiset kuulevat vain yksityiset kellonläppäykset, vaan ei yhteensoittoa."

"Minä puolestani arvelen", sanoi seppä, "että on se mahtanut olla aika yhteensoitto! Kirvesmiehet ovat aimo kehonkieltä. Onneton se, jonka kallo siinä kelloksi joutuu."

"Minä koetin häntä estää", sanoi Liebin Aatami, "silloin hän karkasi minunkin kimppuuni. Mutta minä torjuin hänet luotani. Siinä koko juttu."

"Sitähän minäkin!" arveli seppä totisin kasvoin, mutta äänessä väreili sisällinen nauru. "Ihmiset sanovat, että te Fritziä ärsytitte, vaikka olettekin koettanut häntä hillitä. Ja sanovat vielä Fritzin olleen niin haltioissaan, että hän luuli teitäkin kirvesmiehiksi eikä herennyt ennenkun jäi aivan yksin saliin. Ja tuo yksinolo lienee häntä niin miellyttänyt, että hän nyt sitä jatkaa kotonaankin."

"Siinä sen näette!" sanoi Liebin Aatami. "Jos asia olisi niin ollut, niin luulisipa että hän sulkisi ainoastaan meiltä ovensa. Mutta nyt hän ei laske ketään luokseen. En ole omasta puolestani yrittänytkään. Hänen seuransa ei ole enää pitkään aikaan ollut kunniaksi kenellekään. Olen vain koettanut saada hänet oikeille jäljille. Vihdoin näin sen hyödyttömäksi, ja oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Ihmiset rupesivat lopulta katsomaan asiaa siltä kannalta, kuin jos hän olisi ollut mestari ja minä vain hänen juoksupoikansa."

Vanha mestari Schramm ihmetteli taasen, lausuen hänkin sanansa. "Niin", tutisi hän, "ei hän päästä ketään luokseen. Minä olen hänen oppimestarinsa, mutta minunkin yritykseni päättyi huonosti. Ajattelin häntä varottaa hänen vanhana mestarinaan. Mutta hän sanoi että juuri sen vuoksi, koska se minun ja muiden mielestä oli väärin, hän aikoi elää sitä hurjemmin, niin että saisimme vielä siunaten lyödä kätemme yhteen hänen teoistaan kuullessamme. Samassa hän iski kirveensä tynnyrinvanteeseen sellaisella vimmalla, että pirstaleet lentelivät ympärilläni ja minä kiitin onneani kun pääsin ehjin nahoin ulos. Minusta näytti kuin hänellä ei olisi kaikki ruuvit paikoillaan."

Nyt kuului uunin takaa ääni, joka soinnultaankin muistutti sirkkaa:
"Hm! Eikö sitte muka tiedetä mikä häntä riivaa? Kaikella on syynsä."

Liebin Aatami rykäsi mahdollisimman miehekkäästi, mutta siinä rykäsyssä oli jotain: "jospa vain viitsisin kertoa!"

"Te sen tiedätte", sanoi seppä.

"Minäkö!" torjui Aatami. "Mitäpä minä tietäisin? Minä en tiedä mitään."

Walleriina istahtihe häntä vastapäätä. Sitten hän löi molemmin käsin polviinsa ja sanoi: "Jaaritusta! Mutta se, joka helatorstaina täytti kuusikymmentä, se ei anna itseään pettää. Jaaritelkaa te vaan, mutta täällä istun ja sanon: te sen tiedätte!"

Sepän emäntäkin nousi. Siinä astuessaan hän muistutti takaperin kulkevaa Schwarzwaldinkelloa: pää muodosti numerotaulun, sokeritopanmuotoisesta päähineestä selkäpuolella riippuvat pitkät nauhat kellon painot ja emännän pitkä, kaita vartalo itse kellokaapin.

Huomasi selvästi että Liebin Aatami Walleriinan väitöksen johdosta tunsi nuoren pojanrintansa ylpeydestä pullistuvan. Hän tarkasteli ympärilleen katsoivatko muutkin häneen ja varsinkin huomasiko Eeva hänen miehekästä ryhtiään.

Mutta kateellinen kohtalo ei suonut hänen näyttää puhujataitoaan. Gringelin ulko-ovi sälähti, miltei samassa avautui ravintolahuoneen ovi ja sisäänastuva veti kaikkien huomion puoleensa.

Vieras heittäytyi raskaasti eräälle penkille istumaan, vastaten kaikkien kysyviin katseihin vain pitkäveteisellä vinkuvalla yskällä.

Walleriina-rouva nousi ja heitti myssynsä, joka tähän saakka oli levännyt vasemmalla korvalla, omituisella liikkeellä oikealle. Tuota liikettä hän ei milloinkaan tehnyt tarkotuksettomasti, vaan ainoastaan tahtoessaan saada sillä jotain sanotuksi. Ja hän kykeni siten sanomaan paljon semmoista, mitä ei voinut puheella ilmaista.

Kun tämä keino ei näyttänyt tepsivän, tarttui hän toiseen. Hän meni yskivän luo ja taputti häntä pullealla kädellään muutamia kertoja hiljaa selkään. Se auttoi.

Vaikka mies yhä vielä yski, tuli tuohon vinkunaan kuitenkin jo jonkun verran puheentapaista tolkkua.

"Siellä pajukossa, aivan Heleijan talon luona, siellä hän oli väjyksissä."

"Hän", sanoi Walleriina, heilauttaen moittivasti myssyään. "Hän ei ole kukaan. Tahdotteko, kankurimestari, sanoa että se oli varas?"

Mutta siitä kankuri pahastui. "Minäkö pelkäisin varasta", yskähti hän. "Varastaminen on varkaan ammatti, enkä pelkää sellaista, joka työskentelee rehellisesti ammatissaan. Ensin tosin arvelin hänetkin sellaiseksi. Mutta kun näytti niinkuin tuon miehen pitäisi vartalostaan päättäen olla Holderin Fritz, ja hän piteli käsissään kirvestä, niin menin hänen luokseen. Mutta silloin minä pelästyin, koska hän pelästyi minua ja katsoi hurjasti ympärilleen, peitti kasvonsa käsillään ja — pakeni. Luulen että hän syöksyi puroon jotten minä häntä tuntisi."

Näkymätön sirkka uunin takana sirisi: "Hm, hm, hm!"

Mutta Walleriina-rouva löi polviinsa ja sanoi: "Niin totta kuin isäni oli kankuri, täällä istun ja sanon: onko kummempaa kuultu!"

"Ja minä kun olen luullut, ettei Holderin Fritz enää kävisi ensinkään ulkona", arveli sepän emäntä. "Jos hän väijyy, niin täytynee myöskin olla jotain, jota hän väijyy."

"Aivan oikein", sanoi Walleriina-rouva. "Mutta nyt on pimeä ja kankurimestari onkin vain lausunut arvelunaan, että se mahdollisesti oli Holderin Fritz."

Kankuri tahtoi vastata, mutta hänen oli tällä kertaa mahdoton saada yskäänsä ymmärrettäväksi.

"Ja hän ei muka käy ulkona!" huusi ääni, joka puhui niin nopeaan kuin se olisi lausunut yhtaikaa nuo kuusi sanaa. Puheen jatkuessa huomasi, että jokaisen lausejatkon ensimäinen sana oli kuin ehkäisevä tulppa, joka vasta kaikkien kasvolihasten ankaralla jännityksellä laukesi. Mutta silloin jälellä olevat sanat syöksähtivät esiin sitä suuremmalla nopeudella. Puhuja, joka aina puhuessaan juoksi esiin pöydän takaa, ikäänkuin varjellakseen sitä sanojensa tulvasta kastumasta, muistutti yhtätasaisine ruumiineen ja pienine paineen ulkomuodoltaankin seltteripulloa. Hänen kasvonsa olivat punakat ja mustat viikset katkaisivat ne miltei kahteen samansuuruiseen osaan.

"Hä—änkö ei käy ulkona! Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla: se ei ole totta."

"Täytyy uskoa ihmisten puhetta", vastasi Walleriina-rouva. "Tämä mestari Schramm on luckenbachilainen, ja hän istuu täällä ja sanoo että Holderin Fritz ei käy ulkona."

Hän pyöräytti näin sanoessaan myssyn jälleen vasemmalle korvalle, osottaakseen ettei puhuja varmaankaan ollut luckenbachilainen eikä niin ollen ihminen, jonka sanoja kannattaisi uskoa.

Tämä suututti saalfeldiläistä. Hän juoksi jälleen pöydän takaa, heristi tulppaansa ja sai esiin pinnistetyksi: "R-r-r-ouva Walleriinan luvalla olen ihminen ja tynnyrintekijänsälli. Sellaisena olen kaksi vuotta työskennellyt mestari Holderin luona ja olenpa ammatissani tottuneempikin kuin luckenbachilaiset, joiden kaupunki on vain mitätön pesä muihin verrattuna — Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla."

"Vai ihminen muka ja tynnyrintekijänsälli? Ettehän ole kuin saalfeldiläinen", sanoi Walleriina päättävästi.

Mestari Schrammia näytti hiukan hämmästyttävän tuo älykäs järkevien olentojen jakaminen ihmisiin, tynnyrintekijänsälleihin ja saalfeldiläisiin. Sillä oli asia ratkaistu.

Mutta saalfeldiläinen oli toista mieltä. Hän ryntäsi jälleen esiin. "Ssss-en voin todistaa mestari Schrammin kautta, jotta mestari Holder on opissa ollut. Ssss-illä mestari Holder on käynyt myöskin minun kimppuuni kuin mikäkin takkiainen. 'Mmmm-estari Holder', sanoin minä, 'pyydän vakavasti teidän jättämään minut rauhaan!' Mmmm-inä olisin sanonut hänelle vielä enemmänkin, ellen sattumalta olisi ollut jo jonkun matkan päässä. Ja minun toverini, spandaulainen, oli hyvin suutuksissaan että me-estari sillä tavalla kohteli oikeata taiturisälliä. Sillä meidän ammattimme on taidetta eikä mitään käsityötä. Kirja maksaa kkk-uusitoista groshenia, ja se sisältää koko tynnyrin tekijäntaidon — teidän luvallanne, rouva Walleriina."

Sirkka uunintakaa sirisi jälleen: "Kysymys on oikeastaan siitä, käykö
Holderin Fritz ulkona, vai ei?"

"Vvvv-armasti hän käy ulkona!" ruiskahti saalfeldiläisen suusta. "Niin sanoi minulle oppipoika, joka yksin jäi hänen luokseen, koska hän on vasta kuusitoistavuotias nulikka. Ttt-uon pojan pitää ottaa vastaan tilaukset ja neuvotella liikkeessä kävijäin kanssa, koskei mestari tahdo puhua kenenkään kanssa. Mmmm-estari itse istuu höyläpenkillä ja hokee: 'Teenkö sen, vai enkö? Teen, ja ennenkun asia tulee tunnetuksi, lähden Amerikkaan'. Ja samassa hänen silmänsä hehkuvat kuin palava piki ja hän iskee veitsen höyläpenkkiin kuin murhamies. Ja kun hän huomaa että oppipoika onkin huoneessa, sss-illoin hän käy maidonkarvaiseksi ja pehmittää oppipojan selän hyvänpäiväisesti — Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla. Jjj-a sitten mm-estari pukeutuu, sen on oppipoika nähnyt avaimenreijästä, kuin italialainen rosvo. Niinpä oli hänen ttt-akkinsa nurinpäin käännetty. Sitten hän odotti kunnes yö tuli, ja sanoi ensin hhh-yvää yötä oppipojalle, ikäänkuin olisi mennyt nukkumaan, ja mm-eni sitten pajukkoon päin — Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla."

"Pajukkoon?" sirisi sirkka. "Hm, hm, hm!"

Walleriina-rouva oli juuri aikeessa vahvistaa saalfeldiläisen todistuksen polviinsa lyöden, kun kelloseppä Zerrer korotti äänensä. Hänen narisevasta ja marisevasta puheestaan kävi jotenkin selville, että hänkin oli tavannut Holderin Fritzin hämärissä väijymässä.

"Missä?" kysyi sirkka. "Heleijan talon luonako?"

"Niin — pajukkoon johtavalla tiellä. Ja ellen väärin muista, niin Heleija tuli vähää ennen minua vastaan samalla tiellä. Tunsin hänet aivan varmasti. Walleriina-rouva voi uskoa, niin totta kuin olen luckenbachilainen."

"Hm", sanoi Walleriina-rouva myssyään heilauttaen. "En voi juuri tänä hetkenä muistaa, missä talossa teidän isoisävainajanne Luckenbachissa asui."

"Hän on haudattu Schwarzwaldiin, Tuttlingeniin", vastasi kelloseppä.
"Minun isäni vasta muutti Luckenbachiin."

"Vai Schwarzwaldiin?" sanoi Walleriina-rouva, venyttäen Schwarzwaldia niin, että sen takametsän puiden latvat näyttivät heiluvan jo Ranskan puolella. "Vai sinne, missä ihmiset ovat katoolilaisia ja joka toinen mies on Floriaani ja joka toinen Fabiaani ja kaikki tekevät rotanloukkuja."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi kelloseppä, "mutta Schwarzwaldin kellot tuntee koko maailma."

"Koko maailma?" sanoi Walleriina-rouva, heilauttaen tuon suuruuskäsitteen syrjään halveksivalla kädenliikkeellä. "Voi niin olla. Mutta Luckenbachista ei maailma tiedä mitään. Ja niin totta kuin isäni oli kankuri, ei kuitenkaan kukaan luckenbachilainen ole vielä kelloja näperrellyt."

Samassa Eeva naurahti jotenkin ylimielisesti. "No minua kai uskotte. Holderin Fritz melkein polkasi minua muurin kohdalla kantapäille, paetessaan ihmisten näkyvistä. Ja sitä ennen hän väijyi, sen näin omin silmin."

"Ja Heleija?" siritti sirkka uunin takaa. "Kulkiko hän samaa tietä vähää ennen?"

"Ei", sanoi Eeva. "Vaan eipä hän ollut kaukanakaan, se on varmaa. Ja hän tuli jälkeenpäin samaa tietä. Nyt kai uskotte, kun sen sanoo parempi luckenbachilainen kuin kukaan teistä. Minulla on ainakin yksi luckenbachilais-isoisä enemmän kuin kellään täällä."

"Niin, siin' on tytöntynkää!" nauroi Walleriina-rouva äidinylpeydestä loistaen. "Ja vaikka minun isäni oli vain kankuri, niin olipa isoisävainajani Luckenbachin pormestarina, ja kaikki ihmiset sanovat että minä olen aivankuin hänen silmistään putkahtanut."

Mestari Schramm ihmetteli tällä kertaa täydellä todella. Lienee niissä silmissä ollut kokoa, joista voi putkahtaa sen suuruinen olento kuin Walleriina-rouva. Ja lienee Luckenbach ollut turvattu, kun sellaisen pormestarin silmät sitä valvoivat.

Mutta sirkka ei ollut unohtanut, että Liebin Aatami ei vielä ollut virkannut mitään.

"Te tiedätte vielä jotakin, Liebin Aatami", sirisi hän.

Liebin Aatami katsahti ylpeästi ympärilleen, kunnes Walleriina-rouva myssyään heilauttamalla ilmotti ettei hän pitänyt Liebin Aatamia swarzwaldilaisena eikä myöskään saalfeldiläisenä, ja kun Aatami luuli Eevan silmistä huomaavansa että hänen miehekäs ryhtinsä tyttöä miellytti, niin hän alotti:

"Ei sitä paljon ole. Grunden markkinain iltana tapasimme Heleijan Reickerin tiellä. Minä koetin Fritziä estää, mutta hän vain pidätti kärryt, ja silloin tyttö sanoi hänelle suorat sanat. Sillä tavalla ei ole vielä kukaan hänelle puhunut."

"Se se vasta kapine on, tuo tyttö!" huudahti Eeva.

"Todellakin!" sanoi seppä. "Ja siitäkin kun ihmiset taas kertovat, että te olisitte Fritziä ärsyttäneet Heleijan kimppuun ja että hän olisi myöskin sanonut teille mitä väkeä te olette. Eipä ole juuri ihmisiin uskomista."

"Mitäpä ihmisten puheista!" vastasi Liebin Aatami suurellisesti. "Walleriina-rouva tietää kuka minä olen, ja muusta en minä välitä. Saattaa olla että he tietävät juttuja Heleijasta ja hänen kärryistään. Mutta minä en välitä muusta kuin itsestäni."

Seppä vaikeni ja sytytti sammuneen piippunsa. Mutta silloin puuttui sirkka taas puheeseen: "Hm! Vai oli Fritz kovin raivoissaan?"

"Niin suuttuneena en ole milloinkaan häntä nähnyt", vastasi Liebin Aatami. "Hän ei saanut sanaa suustaan, hioi vaan hampaitaan ja pui nyrkkiä hänen jälkeensä! Ja siitä hetkestä asti hän on ollut noin kummallinen — niinkuin kuuluu vieläkin olevan."

"Hm, hm, hm!" sirisi sirkka. "Kellä on järkeä, ajatelkoon vaikkei puhu. Siinä on mies, joka aikoo tehdä semmoista, että ihmiset kauhistuksesta lyövät kätensä yhteen. Siinä on mies, joka iskee puukkonsa julmistuneena höyläpenkkiin ja aikoo Amerikkaan ennenkun hänen teostaan saadaan tietoa. Siinä on mies, joka sanoo hyvääyötä ikäänkuin aikoisi mennä nukkumaan, mutta hiipiikin salaa tiehensä, nuttu nurinpuolin kuin italialaisella pahantekijällä, ettei kukaan häntä tuntisi. Ja hän väijyy yöllä, jolloin luulee erään henkilön kulkevan ohi. Ja kuka on tuo eräs? Sama henkilö, joka on häntä siinä määrässä loukannut, että hän on jäänyt sanattomaksi, vain nyrkkiä puimaan ja hampaitaan hiomaan. Jos jotain tapahtuu tulevana kahdeksana tai neljänätoista päivänä, niin muistakaa mitä olen sanonut."

"Niin", sanoi Walleriina-rouva polviinsa lyöden. "Eeva, anna minulle sateenvarjo ja lyhty. Ennenkun mitään sellaista tapahtuu, on Walleriina-rouvallakin sana sanottavana."

Seppä sai jälleen kuin näkymättömän töytäyksen, jota sepän emäntä tavallisesti piti yskäkohtauksena. Walleriina-rouvalla oli siitä oma ajatuksensa.

Hän katsoi paheksuvasti seppään ja sanoi: "Tällaisina aikoina oppii ihmisiä tuntemaan. Holderin Fritz ei ole tuon tyttöraukan ainoa vihollinen. Virnistelkää mitä virnistelette, mutta tässä istun ja sanon: —"

Ja kuka tietää mitä Walleriina-rouva olisi sanonut, ellei Eeva-neito olisi temmannut sanoja hänen suustaan:

"Mitä te tuosta? Köyhästä tytöstä, jolla ei ole mitään? Joka riitelee kaikkien miesten kanssa. Se vielä puuttuisi. Eikä niin myöhään enää mennä ihmisten luo. Diktus on jo aikoja sitten puhaltanut kymmenen. Jättäkää te hänet omiin hoteihinsa ja pysykää alallanne!"

"No, no", rauhotteli Walleriina-rouva, "älä ole milläsikään, tytöntynkäni! Tänään tosin on jo liian myöhäinen, mutta huomenna on myöskin päivä, jos almanakka puhuu totta."

"Jos te menette sinne", sanoi sepän emäntä, "niin tulen minäkin mukaan."

Paksu leipuri ei ollut koko aikana lausunut sanaakaan. "Hm", ajatteli hän noustessaan. "Jos tuo hurjapää tyttö oikein tuimistuu, niin hän vielä lopulta suostuu minuun. Ja jos onni potkasee, niin saan hänet taloon ilman pappia."

Samassa Diktus puhalsi yksitoista, ja neljännestuntia myöhemmin lepäsi Gringel unen helmoissa.

7.

Kun Heleija seuraavana iltana Gringelissä käyntimme jälkeen kulki kotiinsa, pelästytti hänet Anna-Maija ryntäämällä juoksujalkaa häntä vastaan.

"Onko jotain tapahtunut?" kysyi tyttö vanhukselta. "Eihän pikku Liisu vain ole sairastunut?"

Anna-Maija ei vieläkään saanut sanaa suustaan. Hän vain huitoi käsiään ja viittaili taloon päin.

"Lapsi on jo pitkät ajat potenut hammastuskia", sanoi Heleija. "Eihän hän vain ole saanut kouristusta?"

Nyt vasta huomasi Heleija että vanhus sipsutti sukkasillaan. Sellaisella säällä ja arkipäivänä tuo oli aivan tavatonta ylellisyyttä. Sitäpaitsi hän nyökäytti päätään niin omituisesti, kaikessa oli jotain juhlallista.

"Mutta mikä teitä oikein vaivaa?"

Anna-Maija löi käsissään kantamansa kengät yhteen: "Varjelkoon! Ne ovat siellä sisässä. Ne ovat sisässä."

"Kutka sitten?"

"Ne — naiset!"

"Räätälin emäntäkö —?"

"Vai räätälin emäntä?" huudahti Anna-Maija sydämistyneenä. "Semmoisen tähden en vedä sukkia jalkaani. Varjelkoon! Että minun piti vielä vanhoilla päivilläni tuo kumma nähdä."

"Kun ette tahdo sanoa, niin näen kai itse ketä siellä on", sanoi
Heleija kärsimättömästi.

Mutta Anna-Maija pidätti hänet: "Kaupunkimme mahtavimmat rouvat,
Gringelin Walleriina-rouva punaisine nenäliinoineen, suursepän rouva
ja kankurinrouva siellä ovat. Olen vielä aivan suunniltani. Oi
Heleija kultani — sitä kunniaa, sitä suurta kunniaa!"

"Tosiaankin!" nauroi Heleija. "Ellei Walleriina-rouva olisikaan kaupungin suurellisin rouva, niin kaikkein paksuin hän aivan varmaan on."

Anna-Maija pisti kengät kainaloonsa ja löi kätensä yhteen, pöyristyksissään että Heleija saattoi nauraa. Sehän oli samaa kuin jos olisi nauranut kirkossa siunauksen aikana.

Heleija nauroi yhä helakammin nähdessään Anna-Maijan juhlallisuuden. "Teidän suurelliset rouvanne! Niin suuri ei kuitenkaan kukaan heistä ole kuin tuo kivinen Kristoffer raatihuoneen luona. Ja vaikka he olisivat vielä suurellisempia, niin muihin töihin olen tilattu koko viikoksi."

"Töihin? Tarkotatko todellakin että tuollainen mahtava rouva itse tilaa työväkensä? Siunaa ja varjele! Jos ei heillä muuta asiaa olisi, niin senhän olisivat voineet minulle sanoa."

"Mitä se sitten olisi?"

"Mistä minä tiedän. Toinen toisensa perään ovat tulleet ja kysyneet, etkö jo ole kotona. — Kuinka minut pelästytitkään! Ethän toki mene tuollaisilla sisään? Odotahan, Heleija, niin heitän sinulle sukkasi peräikkunasta. Ja vielä tahtoisin sinulle sanoa yhtä ja toista. Sinä olet hiukan töykeä käytöksessäsi ja puhut aina suusi puhtaaksi. Ja se ei ole ensinkään sopivaa, sillä ylemmille pitää aina puhua vähän aristellen. Totuus on ainoastaan köyhiä varten, sentähden puhutaankin 'paljaasta' totuudesta. Sitten sinä puhut aina niin kovalla äänellä ja minä tahdon —"

"Jos nyt ette herkiä", sanoi Heleija harmistuneena, "niin saatte syyttää itseänne ettei minulla siellä sisällä enää ole rahtuakaan malttia. Vetäkää te vaikka kuusi paria sukkia jalkaanne — voin vaikka lainata teille omanikin. Mutta minun jalkani ovat puhtaat, olen ne pessyt purossa. Ja niinkuin minä puhun, niin minä puhun. — Laskekaa minut nyt sisään!"

Mutta vanhus syleili tyttöä ja pyyteli nyyhkyttäen: "Niiaa edes kohteliaasti, kun sisään astut. Katsos, Heleija, olen tuntenut sinut siitä asti, kun olit vielä pikku Liisan kokoinen — niiaa toki, kerran vain!"

"En niiaa itse jumalallekaan", naurahti Heleija, irrottautuen vanhuksesta. "Eivätkä teidän kolme suurta rouvaanne ole läheskään jumalan vertaisia. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Sisällä nuo kolme arvon rouvaa paraikaa tarkastelivat pikku Liisua ja hänen vaatevarastoaan. Ei ollut sitä paitapahaista tai sukkaparia, jota ei olisi tutkittu oikein asiantuntijan tarkkuudella.

Heleija lausui sisäänastuessaan hyvän-iltansa tavallisella reippaudellaan. Anna-Maija niiasi minkä ennätti. Kun tyttö näki rouvien ajanvieton, alkoivat punaiset täplät kohota hänen poskipäilleen. Hän ajatteli: "Noin hävyttömiä ne ovat, nuo suuret rouvat! Niinkuin köyhyys ja puute olisi vain sentähden, että heidän oma rikkautensa sen rinnalla oikein loistaisi."

Mutta Walleriina-rouva istahti talon ainoalle tuolille, löi polviinsa ja alotti: "Mikä on totta, se on sanottava — Heleija on siistein ja kunniallisin tyttö koko kaupungissa."

"Ja sitten niin iloinen", jatkoi kankurin emäntä. "Niinkuin ei pajukkoa maailmassa olisikaan, eikä ketään, joka sen takana väijyy. Niinkuin kuvassa pieni lapsi nauraa ja lyö käsiään yhteen, vaikka karhu on sen kaulukseen tarttunut. Siinä vasta luontoa on, Walleriina-rouva."

"Niin on", sanoi tämä, "mutta karhun varalta olemme me. Tässä istun ja sanon että karhu ei Heleijaa pure niinkauvan kun minussa on hengen kipinä."

Heleija katsoi kummastuneena rouviin, toiseen toisensa jälkeen.
Anna-Maija seurasi jokaista tytön liikettä levottomin katsein.

"Se olisi huutava vääryys", kehrää hyryytteli taas kankurin emäntä, istuen sepän emännän kanssa uuninpenkille. "Olisi huutava vääryys katsella rauhallisena sellaisia aikeita. Mutta miten sievä tupanen tämä onkaan!"

"Luulisinpä että tuossa liedessä on mainio kahvia kiehauttaa", sanoi sepän emäntä.

"Entäs pöytä!" hyrisi kankurin emäntä. "Paremmalta tuskin voi kahvi maistua kuin tuolta pöydältä. Heleijalla varmaankaan ei ole kahviaineita kotona?"

"Minun talossani ei niitä aineita ole koskaan", vastasi Heleija.
"Kaivo tuolla ulkona on minun kahvipannuni."

Anna-Maija pelästyi ja paineli suutaan, ikäänkuin siten peruuttaakseen Heleijan sanat.

"Niinpä niin", sanoi Walleriina-rouva. "Selviäähän kaikki paremmin kahvikupin ääressä. Anna-Maija voisi mennä Gringeliin. He voivat lähettää vähäsen sitä mainiota lajia ylemmästä laatikosta, josta otetaan ajureille. Ja kermaa keskimäisestä astiasta. Sitten vielä kolme kuppia ja kolme teevatia. Pannu ja puita kai on talossa?"

Anna-Maijan mielestä Walleriina-rouvan käskyjen toimittaminen oli kunniatehtävä. Se seikka että Walleriina-rouva uskoi talossa olevan pannun, sai hänet talon nimessä niiaamaan. Mennessään hän ajatteli: "Eiköhän joku tule minua vastaan ja kysy mihin minulla nyt on niin tärkeätä asiaa?" Mutta pelko että Heleija sill'aikaa voisi tehdä jonkun tyhmyyden, ei suonut hänen koko matkalla oikein kunniastaan iloita.

"Kyllä vaan", sanoi sepän emäntä, "kyllä vaan he nyt jo minua kotona odottavat. Siitä minun palvelustytöstäni ei tule tässä elämässä mitään. Ei edes lehmät saa oikealla ajalla ruokaansa ilman minua. Naapurit tietävätkin aina milloin olen poissa. 'Niin, niin', sanoo naapurimme räätälin emäntä, 'on siinäkin taikaa, lehmäin ammunnasta jo kuulee onko suursepän emäntä kotona vai ei'. Ne tytöt eivät tee muuta kuin ajattelevat poikia."

"Niin", kehräsi kankurin emäntä, "palkkaa he vaativat, mutta mitenkä on työn laita? Niin huonoja kuin nykyaikana eivät palvelijat ole milloinkaan olleet. Kyllä kiitän jumalaa, kun oma Katrini ennättää täysi-ikäiseksi. Kuinka sitten on Heleijan laita? Teidän pitäisi mennä palvelukseen."

"Tosiaankin", sanoi Heleija, "jotta antaisin rouvan, joka ei mitään ymmärrä, koko päivän komentaa itseäni. Ymmärrän itse mitä on tehtävä, enkä kärsi että minua nenästä talutetaan. On minulla muutakin työtä ja saan olla omassa talossani omana herranani."

Mutta Walleriina-rouva löi polviinsa ja sanoi: "Joka helatorstaina täytti kuusikymmentä, se on nähnyt toisiakin aikoja. Eeva-tyttöseni, se on oikea tytöntynkä mitä työntekoon tulee, mutta työtä ja askaretta on liian paljo. Pitäisi minunkin jo olla kotona, mutta niin totta kuin isävainajani oli kankuri, niin täällä istun ja sanon, että milloin asia koskee lähimäistäni, silloin en katso omaa etuani."

"Niin, ei omaa etua, sellaisia me olemme", surisi kankurin emäntä
Walleriinan puheen jatkoksi.

"Sitäpaitsi", lisäsi vielä Walleriina-rouva, "on Heleija myöskin oikea luckenbachilais-lapsi."

"Mutta minun mieheni tulee tästä vielä nurisemaan", jatkoi sepän emäntä.

"Ja minun yskimään", kehräsi kankurin emäntä.

"Niin", sanoi sepän emäntä tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "mutta olisipa serkulla minunlaiseni mies! Ette tiedä kuinka hyvä teidän miehenne on minun ukkoni rinnalla. Se se on niitä viimeisiä! Hänen luvallaan en pääsisi milloinkaan ulos."

"No, jos sepän emäntäkin jo valittelee", jatkoi kankurin emäntä, "silloin on minun mieheni todellinen paholainen. Olen sairas vaimo, hyvin sairas, ja kuitenkaan ei kukaan kuule minun yskivän. Minä yskin omassa kamarissani, mutta hän? Hän on terve kuin pukki ja yskii ihmisiltä korvat puhki pelkkää pahuuttaan. Oi, jospa sanoisin millainen hän oikein on. Olen onnettomin vaimo koko kaupungissa!"