HISTORIALLINEN LUKUKIRJA

Vanha ja keski-aika

Kirj.

OTTO SJÖGREN

Suomentanut ["Historisk läsebok för skolan och hemmet">[ Aatto S.

Kuvilla kaunistettu.

Werner Söderström, Porvoo, 1888.

SISÄLLYS:

[Esipuhe.]
[JOHDATUS.]
[VANHA AIKA.]
[ITÄMAISET KANSAT.]
[Egyptiläiset.]
[Assyrialaiset ja babylonialaiset.]
[Foinikialaiset.]
[Persian valtakunta.]
[MUINAISKLASSILLISET KANSAT.]
[Helleniläiset eli kreikkalaiset.]
[Makedonialainen helleniläisyys.]
[Roomalaiset.]
[GERMANIALAISET.]
[KRISTINUSKO JA KRISTILLINEN KIRKKO.]
[KESKIAIKA.]
[Keskiajan luonne.]
[KANSAINVAELLUKSET.]
[LÄNSIMAAT ENNEN RISTIRETKIÄ.]
[RISTIRETKIEN AIKAKAUSI.]
[KESKIAJAN LOPPU.]

Esipuhe.

Historiallisen lukukirjan tarve suomenkielisten koulujen oppilaille lienee yleisesti tunnustettu. Tähän asti on yksinomaan ollut käytettävänä Gruben Kertomuksia. Mutta vaikka ne suomalaisessa puvussaan ovatkin hyvin ansiokkaat, täytyy kuitenkin myöntää, että ne koululaisille ovat liian laveat, samoin kuin ne kokonaisuudessaan ovat heille myöskin liian kalliit. Ainiaan tarkoittaen suomenkielisen kirjallisuuden edistystä pyysi kustantaja allekirjoittanutta valitsemaan jotakin teosta, joka soveltuisi suomennettuna nuorison käytettäväksi lukukirjana historian oppikirjan ohella. Valinta oli varsin helppo, kun monessa maamme ruotsinkielisessä opistossa Otto Sjögrenin teosta "Historisk läsebok för skolan och hemmet" jo kauan on hyvällä menestyksellä käytetty ja se myöskin esitystapansa sujuvaisuuden, hyvän valintansa ja jotenkin soveliaan kokonsa tähden puolusti itseään. Tämä lukukirja onkin siis yleensä vain suomennos mainitusta teoksesta. Ainoastaan huomaamattomuuden virheet sekä sitä tätä muuta, joka ei näyttänyt aivan luotettavalta, on oiaistu, ja muutamia kappaleita, joita katsottiin tarpeellisiksi, pantu lisäksi, enimmäkseen Grubesta. Toivottavasti ei kirja näistä muutoksista ja lisäyksistä ole ainakaan tullut huonommaksi. Sen ansioita on sekin, että, vaikka sen laajuus on suurempi kuin ruotsalaisen, hinta kuitenkin on asetettu melkoista huokeammaksi kuin sen. Suomennostyön on Aatto S. tehnyt taitavalla kädellä. Hänen omansa on myöskin tässä käytetty vanhain nimien kirjoitustapa, jonka pitäisi luonnollisuudellaan ja selvyydellään voivan tyydyttää.

Elokuussa 1888.

Axel Bergholm.

JOHDATUS.

Useimpien kansain sadut ja uskonnolliset tarut mainitsevat Keski-Aasiaa sen ihmiskunnan yhteiseksi kodiksi, jonka kehityksestä historia puhuu. Kuitenkin on löydetty ihmisten olinmerkkejä monestakin eri maanpaikasta, varsinkin Europasta, jo niin vanhoilta ajoilta, että silloin vielä elivät ne muinaismaailman eläinlajit, jotka sitte ovat sukupuuttoon kuolleet ennen historian alkua.

Sivistyneimmätkin kansat ovat kerran kaukaisessa muinaisuudessa olleet villiyden luonnontilassa, jolloin ihmiset saivat elatuksensa ainoastaan metsästyksen ja kalastuksen tuotteista, jolloin he käyttivät pukiminaan eläinten nahkoja ja asuivat vuortenrotkoissa tai maaluolissa. Tässä taikka samanlaisessa tilassa elää vielä tänäkin päivänä suuri osa ihmiskuntaa. Vähitellen oppivat ihmiset muutamissa paikoissa kesyttämään kotieläimiä; silloin alkoi paimentolaiselämä. Koira, lammas, härkä ja lehmä ovat hyvin kaukaisessa muinaisuudessa tulleet kotokesyiksi; sittemmin on hevonenkin tullut ihmisen kotieläimeksi. Paimentolaisheimot, joita vieraalla nimityksellä sanotaan nomaadeiksi, kuljeksivat ilman vakinaisia asumuksia laidunmaalta toiselle. Monessa maanpaikassa, varsinkin Ylä-Aasiassa, ovat ihmiset ainiaan pysyneet siinä tilassa.

Sellaisissa seuduissa, joissa eri viljat kasvavat itsestään eli villinä, neuvoi itse luonto ihmistä kokoomaan ja käyttämään hyväksensä noita kylvämättömiä laihoja. Niinpä kertoo raamattu Kainin olleen metsä- ja peltomiehen. Kun aljettiin tehdä kylvöjä, aidata peltoja ja säilyttää laihoja, tuli maanviljelys pian etevimmäksi elinkeinoksi. Siitä seurasi myöskin, että ihmiset täst'edes alkoivat asettua kiinteihin asumuksiin; samalla, aljettiin myöskin harjoittaa monenlaista ammattia, ja säännöllinen yhteiskunta tuli perustetuksi ja järjestetyksi.

Mikäli ihmisten kokemus laajeni ja elintapa muuttui, paranivat sekä aineeltaan että muodoltaan myöskin kalut ja aseet, joita he käyttivät. Kanget ja nuijat, tehdyt katkomalla puiden oksista, olivat varmaankin ihmisten alkuperäisessä luonnontilassa, etevimpinä kaluina ja aseina. Luusta tekevät vieläkin monet Sisä-Afrikan luonnonkansat nuoliensa kärjet. Tietysti ruvettiin aikaisin käyttämään hiomatonta kiveä, varsinkin piitä. Kivikaudeksi on sanottu aikaa, joka alkaa silloin, kuin villi-ihminen rupesi hiomaan tai muuten valmistelemaan kiveä itselleen aseiksi ja kaluiksi. Kivestä teki hän kärjet metsästysnuolihinsa ja kalastusneuvoihinsa; hän käytti kiviveistä ja kivikirvestä, jonka terä oli eläinten jäntäreillä sidottu puuvarteen; kivinaskalin avulla teki hän valmiiksi nahkavaatteensa ja piiaseilla hän puhdisti ja valmisti nahat. Monella heimolla seurasi pronssikausi lähinnä kivikautta. Metalleista tietysti ensin käytettiin notkeaa vaskea, jota oli helpoin valmistella. Alussa sitä epäilemättä käytettiin luonnollisessa tilassaan. Pohjois-Amerikan indiaaneilla oli erääsen aikaan vaskikirveitä, jotka oli muodosteltu ainoastaan takomalla tulen avutta. Mutta kun vaski on luonnollisessa tilassaan liian pehmeä, keksittiin piankin tinan seoittaminen siihen, ja silloin saatiin jonkinlaista pronssia, josta paremmin voitiin tehdä aseita ja kaluja. Rautakausi alkoi, mikäli ihmiset rupesivat tutustumaan rautaan ja siitä tekemään aseita ja kovempia kaluja, kuin pronssista voitiin saada. Näyttää siltä, kuin olisi rautaa ensinnä kaivettu Ylä-Aasian vuoristoista ja Kaukasosta. Raudan yleisempi käyttäminen tehokkaasti edisti ja helpotti itse sivistyksen kehitystä.

Luonto on jakanut ihmiset rotuihin: kaukaasilaiseen, mongolilaiseen, malaijilaiseen ynnä muihin, joilla kullakin on erimuotoinen ruumis ja erilainen ihonväri. Kaikki vanhan maailman varsinaiset sivistyskansat kuuluvat kaukaasilaiseen rotuun. Siinä on kielen erilaisuuden mukaan erotettu kaksi pääheimoa: semiläis-hamilainen, johon luetaan egyptiläiset, hebrealaiset, assyrialaiset, babylonialaiset, foinikialaiset y.m., ja arjalais-europpalaiseen, johon luetaan hindulaiset, medialaiset ja persialaiset sekä useimmat Europan kansat.

Mongolilaisen rodun kansoista ovat kiinalaiset ja japanilaiset hyvin aikaisin kohonneet jonkinlaiseen sivistykseen. Noin 2000 vuotta e.Kr., jolloin useimmat Europan ja Aasian asujamet vielä viettivät villin tai paimentolaisen elämää, oli Kiinassa jo jotenkin kehittynyt yhteiskunta-laitos. Metallit olivat siellä jo siihen aikaan käytetyt ja maanviljelys hyvin vaurastunut. Kaukaisessa muinaisuudessa keksittiin siellä ruuti ja ruvettiin käyttämään omituista kirjoitusta, jossa on eri merkki kutakin sanaa varten. Mutta vaikka Kiina ei olekaan ollut aivan ilman yhteyttä muun ihmiskunnan kanssa, on se kuitenkin sekä asemansa että teennäisten erottimien tähden pysynyt hyvin erillään muista. Siitä erillisyydestä on seurannut, että kehityksen edistyminen tuli aikaisin estetyksi. Samoin oli kauan Japanissakin.

Yleisessä historiassa, joka paraastaan esittelee semiläisten ja arjalaisten kansain kehitystä, on kolme suurta pääosaa: vanhan ajan, keskiajan ja uuden ajan historia. Vanhana aikana ilmestyi vierekkäin tai toinen toisensa jälkeen neljä eri sivistysmuotoa: itämaisten ja muinais-klassillisten kansojen, jotka ehtivät käydä sivistyskehityksensä läpi, germanilaisten kansain, jotka alkoivat esiytyä, ja kristinuskon, joka sen lopulla vasta perustettiin. Keskiajan historia esittää nämä sivistysmuodot yhteen sattuneina, mutta keskenään riidassa ja eripuraisuudessa; uuden ajan historia kuvaa, miten ne ovat yhä enemmin pyrkineet sovintoon ja yhteyteen.

VANHA AIKA.

ITÄMAISET KANSAT.

Itämaiden hedelmällisen luonnon helmassa alkoi oikeastaan inhimillisen sivistyksen kehityshistoria. Siellä elettiin meidän sukukuntamme lapsuutta; mielikuvitus, jolla ei vielä ollut ymmärrystä ohjaajana, antoi muodon ja suunnan koko sielunelämän toiminnalle. Itsenäisyyden puutteessa kuin lapset, vaipuivat ihmiset ehdottomasti ulkonaisten voimain itsevaltiuden alle; pappisvalta (hierarkia) ja rajaton kuninkuus (despotia) olivat siis itämaisen yhteiskunta-rakennuksen molemmat pääpylväät. Yleisesti vallitsevasta monivaimoisuudesta sai perhe-elämä omituisen muodon. Taiteen tuotteet, ollen hillittömän mielikuvituksen lapsia, tulivat haaveellisuuden ja eriskummallisuuden ilmiöiksi; usein olivat ne hallitsijan käskystä tehtyä orjantyötä, joka muodottomalla suuruudellaan todisti tottelevain tahtojen paljoutta ja ainejoukkonsa jäykkyydellä itsenäisen elämän puutetta. Tutkimus, työskennellen mielikuvitus-voiman palveluksessa, kääntyi mielellään ihmeellisyyden ja salaperäisyyden alalle.

Egyptiläiset.

Niilin kostuttamana on Egypti siitä joesta saanut omituisen luonteensa. Niili tulee Sisä-Afrikan järvistä, saa Abessinian vuoristoista monta sivujokea ja kokoutuu suureksi leveäksi kymiksi Nubian pengermaassa, jossa se syöksyy alas monesta äkkijyrkästä koskesta. Tyynenä ja rauhallisena juoksee se sitte etelästä pohjoista kohti läpi Egyptin, joka on kummallakin puolella ikäänkuin tämän mahtavan kymin vehreänä kehyksenä; lähellä suutansa jakautuu joki moneen haaraan ja muodostaa matalan deltan eli suistomaan. Niilin vesi alkaa nousta kesäkuussa ja on tulvillaan yli maan heinäkuusta syyskuuhun asti. Siihen aikaan on maa järvenä, josta kaupungit ja korkeimmat kukkulat pistävät ylös kuin saaret. Kun vesi jälleen aleten vetäytyy joen äyrästen väliin, jää siitä jäljelle lihavaa mutaa, joka sangen suuresti edistää maan hedelmällisyyttä. Kanavilla ja keinotekoisilla suluilla leviteltiin jo vanhimpina aikoina tulvavettä ja sen siunausta etäisimpiinkin paikkoihin. Niinpä tuli Egypti aikaisin varsin viljavaksi maaksi; maanviljelys, varsinkin vehnän viljelys, oli jo historiallisen ajan alussa hyvin vaurastunut.

Egyptissä oli kolme pääosaa: Ylä-, Keski- ja Ala-Egypti. Ylä-Egyptissä oli kaupunki Tebe, Keski-Egyptissä Memfis ja Ala-Egyptissä Sais, kaikki kolme olleet hallitsijain asuntoina, kukin eri aikanansa.

Asujamet olivat sekautuneet eri roduista. Vanhimmat asujamet olivat osaksi mustat iholtaan. Heidät kukisti aikaisin eräs Aasiasta tullut, valkoiseen rotuun kuuluva heimo, joka vähitellen levitti omaa sivistystänsä etelään päin pitkin Niilin rantoja. Kieli, jota muinoin puhuttiin, oli koptinkielen kaltaista, joka ei vieläkään ole kokonaan hävinnyt.

Memfiin valtakunta (4000-2100 e.Kr.).

Jo vuonna 4000 e.Kr. oli Egypti järjestettynä kuningaskuntana, jonka hallitsija asui Memfiissä. Siellä hallitsi toinen toisensa jälkeen kymmenen kotimaista hallitussukua, yhteensä toista tuhatta vuotta. Sitte oli jonkun aikaa sisällisiä levottomuuksia ja viimein ulkomaista herruutta.

Egyptin jumalanpalvelus.

Hallitsevaa heimoa itseään johti mahtava ja elämän kaikkiin suhteihin syvälle vaikuttava papisto, joka muiden asujanten rinnalla oli salaperäisenä, erotettuna säätynä. Pappien herruus oli rasittava, matta monessa kohdassa myöskin edullinen. He viimein vaivuttivat kansan taikuuteen ja sokeaan vääräuskoisuuteen. Mutta hurja vallattomuus kukistui alun-pitäin uskonnon kautta; korkeamman, yliaistillisen maailman ajatus heräsi ja totuttiin tottelemaan siveellisesti järjestäviä voimia. Täten kehittynyt uskonto oli hyvin kirjava luonnonpalvelus; jumalat näet olivat luonnon ja yksityisten luonnon-esineiden vertauskuvia (symbooleja). Niinpä kannettiin kiitollisuusuhria Niilille ja hedelmälliselle maalle, auringolle ja yön kirkkaille tähdille; pelosta kumarruttiin myöskin luonnon hävittävien voimain eteen. Etevimpiä jumaloita olivat Osiris, Ftah ja Amun.

Egyptiläisen temppelin sisus.

Osiris on käsitetty Niilin ja hänen puolisonsa Isis Egyptinmaan vertauskuvaksi. Voitollisena, niin kertoo jumalaistaru, hallitsi Osiris kauan puolisonsa kera maata, mutta hänen veljensä Set eli Tyfon, joka oli mätäkuun polttavan kuumuuden hallitsija, hyökkäsi viimein hänen päällensä ja karkoitti hänet. Sitte hallitsee Set; 72 gasellia vaunujensa edessä, kulkee hän läpi maan, ajaen edellään tulta purskuvia hevosia. Vankeudessa kovasti kohdeltu Isis valittaa janoa. Osiris, joka on paennut, palaa takaisin; hänen paluupäiväänsä vietettiin joka vuosi Egyptissä suurena juhlana, jolloin sulut avattiin esiin vyöryville vesijoukoille. Mutta Set, liitossa Aitiopian kuninkaan kanssa, vangitsee Osiriin siten, että kavalasti taivuttaa hänet astumaan arkkuun ja sitte paiskaa kannen kiinni hänen päällensä. Jumalan ruumis hakataan kappaleiksi ja viedään kauas pois. Surren etsii Isis puolisonsa ruumista, löytää sen ja vie takaisin Egyptiin. Tällä välin on heidän molempain poikansa Horus kasvanut; voitollisesti kukistaa hän Tyfonin ja kostaa isänsä puolesta. Hän perii maanpäällisen jumalais-valtakunnan, mutta Osiris, joka jälleen virkoaa henkiin, perustaa eri valtakunnan maan alle ja hallitsee siellä vainajain sieluja.

Osiriin tarun ovat kertoneet kreikkalaiset kirjailijat, jotka ehkä ovat sen huonosti käsittäneet ja väärin kirjoittaneet. Kuitenkin lienee se yksityiskohdissaankin alkuansa tarkoittanut Niiliä ja Egyptinmaata. Toisen selityksen mukaan on Osiris nouseva aurinko, Isis aamunkoitto ja Horus puolipäivän aurinko; heidän vihollisensa Set on silloin yön pimeys ja hänen puolisonsa Neftys auringonlasku.

Ftahia, tulen jumalaa, palveltiin Memfiissä valon isänä, joka "vierittelee munaansa (aurinkoa) taivaalla". Hänen vertauskuvanansa oli kovakuoriainen, jota siis pidettiin pyhänä ja usein kuvattiin vierittämässä muniansa lannassa. Härkä oli Apis nimellä hänelle pyhitetty, ja tästä kehittyivät omituiset uskonnolliset menot. Määrättyjen vuosien kuluttua tuotiin näet Apis esiin mustan härjän muodossa, jolla oli valkoinen nelikulma otsassa, kotkan kuva seljässä ja kuoriainen kielessä. Etelä-Egyptistä, jossa sitä ensin näytettiin, vietiin se suuren pappijoukon ympäröimänä suurilla juhlallisuuksilla Memfiisen Apis-temppeliin. Kalliita mattoja oli levitetty tielle, jota myöten härkä astui komeilla peitteillä verhottuna; papit, jotka sitä saattoivat, lauloivat pyhiä lauluja, ja yli koko maan vietettiin ilojuhlia. Apista elätettiin sitte temppelissä ja hänen kuoltuaan pidettiin surujuhlia.

Amun-Ra, auringon jumala, oli Ylä-Egyptissä jumalanpalveluksen pääesineenä. Jumalaistaru kertoo, mitenkä hän tarkoilla aseillaan kaatoi jättiläiskäärmeen Apapin, pimeyden jumalan. Aurinkoa ajateltiin hänen laivaksensa, jolla hän purjehti taivaan valtamerta. Kaksitoista kiertotähteä oli hänellä palvelijoina, ja tähtisikeröt (konstellatsionit) kuuluivat hänen taruunsa. Koska aurinko kulkee oinaan tähdistön läpi, kuvattiin Amun-Ralla olevan oinaan pää.

Aurinkovuoteen perustuvan ajanluvun vertauskuvana oli Foinix-lintu, joka kuvasi kautta katoavien vuosisatain yhä jatkuvaa aikaa. Hän eli, kertoo tarina, 500 vuotta, joiden kuluttua hän itse teki rovionsa ja siinä poltti itsensä; mutta rovion liekeistä nousi uusi nuorentunut Foinix, yhtä kaunis kuin entinenkin.

Eläinmaailman katsottiin olevan yhteydessä jumaluuden kanssa ja esittävän vertauskuvia siitä. Niilin krokodiileja pidettiin muutamissa paikoissa pyhinä, ja Memfiissä oli niillä komea temppeli, mutta samalla kannettiin myöskin kiitollisuusuhria ikneumonille, joka syö krokodiilin munia. Pyhä oli ibis-lintu, joka näyttäytyy silloin, kuin Niilin vesi on korkeimmillaan, ja jota sentähden tervehdittiin palaavan Osiriin sanansaattajana. Pyhiä olivat myöskin kissat ja koirat; tulipaloissa egyptiläiset ennemmin huolehtivat kissojen pelastamista kuin tulen sammutusta; kun koira kuoli, ajelivat talon asukkaat päänsä, niinkuin rakasta sukulaista surressa.

Egyptin uskonnon etevimpiä vertauskuvia oli sfinksi, makaavan leijonan kuva, jolla oli ihmisen tai välistä oinaan pää. Tämän ihmeolennon merkitys oli salaperäinen. On huomautettu, että tuo omituinen ihmis- ja eläinmuotojen yhdistys osoittaa egyptiläisten uskonnon ja maailmankäsityksen laatua. Niinpä he ottivat eläinmuodot avuksi myöskin jumaliansa kuvatessaan. Osiris sai härjän, Isis lehmän ja Amun oinaan pään.

Egyptiläisillä vasta esiytyy ensi kertaa jonkinlainen käsitys sielun kuolemattomuudesta ja kostosta kuoleman jälkeen. Se oppi oli kerrottuna "Kuolemankirjassa", josta täydellisempi tai vajavampi ote tavallisesti pantiin haudatun ruumiin viereen. Sielun luultiin kuolinhetkenä eroavan ruumiistaan ja joutuvan "kuoleman valtakuntaan" (manalaan), jossa sen täytyi suorittaa monta eri työtä: taistella käärmeitä ja krokodiileja vastaan sekä viimein seisoa tekemässä elämästään tiliä manalan ankaralle tuomarille Osiriille ynnä hänen apulaisilleen, kahdelleviidettä jumalalle. Kukin näistä apulaisista tutki erilaatuisia syntejä; siispä luettiin kaksiviidettä kuolemansyntiä, joista sielu piti tunnustettaman vapaaksi, ennenkuin hän voi välttää manalan rangaistukset. Jos hänet vapautettiin, sai hän yhdessä auringonjumalan ja hänen seurueensa kanssa purjehtia aurinkoveneessä päivällä pitkin taivasta, yöllä maan alla. Viimein sielu jälleen yhdistettiin ruumiisensa, joka siten heräsi puhtaampaan ja parempaan elämään. Tämän uskonsa mukaan egyptiläiset pitivät erityistä huolta vainajain ruumeista, jotka hyvin huolellisesti palsamoitiin ja sitte säilytettiin lujissa hautakammioissa.

Kun joku kuoli, annettiin ruumis heti palsamoitavaksi. Talon erilaisen varallisuuden mukaan valmisteltiin ruumista kolmella eri tavalla. Kallein tapa oli sellainen, että otettiin pois aivot ja sisukset, täytettiin vatsa kalleilla yrteillä ja maustimilla ja ruumis pantiin natroniin eli lipeäsuolaan seitsemäksikymmeneksi päiväksi. Toiset tavat olivat yksinkertaisemmat ja helpommat. Papillinen tuomioistuin saattoi kieltää hautauksen, jos vainaja oli viettänyt häpeällistä elämää; kuninkaatkin pelkäsivät sitä rangaistusta.

Kun papit olivat laajaoppisia miehiä, kohteli kansa heitä taika-uskoisella kunnioituksella. Niinkuin heillä oli suuri vaikutusvalta hallitukseen, niin myöskin yksityishenkilöt olivat kaikissa asioissaan heidän holhouksensa alaiset. Papit olivat tuomareina kaikissa riidoissa, lääkitsivät kulkutauteja, sekä unenselittäjinä ja ihmeentekijöinä ympäröitsivät itsensä yliluonnollisella loistolla. He sääsivät koko joukon sääntöjä elintavasta, ruokajärjestyksestä ja puhtaudesta, joten egyptiläisten kotielämä oli täpö täynnä uskonnollisia, pappein valvonnan alaisia toimituksia.

Memfis, Pyramiidit. Katakombit.

Memfis, Egyptin vanha pääkaupunki, oli nykyisen Kairon paikoilla, jossa Niili alkaa jakautua seitsemään suuhaaraansa. Se oli melkoisen suuri, ja koko joukko muhkeita rakennuksia oli siinä. Kaikkia muita korkeammalle yleni Ftahin suunnattoman suuri temppeli, jonka rakentamisessa monikin Egyptin kuningas oli ollut osallisena. Eräs heistä pystytti siihen oman ja puolisonsa kuvapatsaan, jotka kumpikin ovat 18 metriä korkeat ja hakatut yhdestä ainoasta kallionkappaleesta. Lähellä oli Apis-härjän temppeli, jonka Psamatik rakennutti hyvin komeaksi; siihen saatettiin pyhä härkä juhlakulussa. Kaupungin länsi- ja pohjoispuolella oli kaivettuja järviä, niistä erittäin merkillinen Moiris, johon laskettiin Niilin liika tulvavesi. Keskellä järveä, jossa syvyys oli noin 90 metriä, kohosi veden pinnasta kaksi korkeaa pyramiidia, ja kumpaisenkin päällä istui suunnattoman suuri kivikuva valtaistuimella. Kuusi kuukautta juoksi Niilin tulvavesi järveen, jossa veden syvyyden mittoina pyramiidit seisoivat, ja kuusi kuukautta juoksi se taas takaisin Niiliin.

Moiris-järven rannalla oli ihmeellisesti rakennettu hallituspalatsi, jota on sanottu labyrintiksi. Siinä oli kaksitoista pihaa rakennuksilla ympäröitynä yhteisen muurin sisällä sekä 3,000 huonetta, joista puolet maan päällä. Herodotos, joka itse on kävellyt noissa maanpäällisissä huoneissa, kertoo niistä: "Ne ovat yliluonnollista työtä, sillä tiet saleista ja sokkelokäytävät pihojen läpi ovat varsin moninaiset ja ihmeelliset, kun astuu pihoista huoneihin, esikartanoihin, uusiin saleihin ja uusiin pihoihin. Katot ovat kivestä samoin kuin seinätkin, ja seinät täynnä hakattuja kuvia. Joka pihassa on valkokivinen pylväskäytävä, joka osa hyvin tarkkaan toiseensa liitettynä; ja nurkassa, johon labyrintti loppuu, seisoo pyramiidi, neljäkymmentä käsivarren pituutta korkea, ja sen päällä suuria kivikuvia. Sisälle on tehty tie, joka vie maan alle." Maanalaiset huoneet olivat enimmäkseen niiden kuningasten hautakammioita, jotka olivat pyramiidin rakentaneet, sekä pyhäin krokodiilien. Labyrintistä on nyt enää jäljellä ainoastaan mitättömiä jäännöksiä.

Memfiin ympärillä olivat avaralla, autiolla tasangolla mahtavat pyramiidit, 40 luvultaan, hajallansa 8 peninkulman alalla. Kaukaisessa muinaisuudessa, varsinkin 4:nen hallitsijasuvun aikana, on ne rakennettu hautakammioiksi kuninkaille. Kufu (Keops-), Shafra- (Kefren-) ja Menhera- (Mykerinos-) kuningasten mukaan on kolme suurinta pyramiidia nimitetty. Pyramiideja rakennuttavain kuningasten nimet ovat säilyneet vihattuina kansan muistossa, he kun rasittivat kansaa kovalla orjantyöllä. Suurinta eli Kufun pyramiidia on ollut koko 30 vuotta rakentamassa 100,000 ihmistä, jotka joka kolmas kuukausi vaihdettiin. "Näinä vuosina", sanoo vanha kreikkalainen historioitsija Herodotos, "vallitsi kaikenlainen kurjuus Egyptissä ja temppelit pidettiin suljettuina."

Aavikon reunassa seisovat nämä ikimuinoisen, mutta kuolleen sivistyksen muistomerkit ikäänkuin merkitsemässä maanpaikkaa, jossa yleishistoriallinen elämä ensin alkoi. Hämmästyttävä on niiden suuruus. Suurin niistä, Kufun pyramiidi, on 142 metriä (480 jalkaa) korkea eli siis korkeampi Europan korkeimpiakin kirkontorneja, ja sen kiviröykkiöstä voitaisiin rakentaa kuusi tai seitsemän jalkaa korkea muuri ympäri koko Suomenmaan. Kapeat, viettävät käytävät, joiden suu oli koko rakennusta verhoavan graniittikerroksen peitossa, johtavat nelikulmaiseen hautakammioon, jossa kuninkaan palsamoitua ruumista säilytettiin. Monenlaisilla, osaksi hyvinkin nerokkailla laitoksilla on kammion katto suojeltu suunnattoman kivijoukon painolta. Hautakammio tehtiin ensin; sen päälle rakennettiin pengermäinen kerros, joka ylhäällä päättyi huippuun. Mitä kauemmin kuningas eli, sitä useampia kivikerroksia ladottiin toisten kerrosten päälle. Viimein täytettiin pengermät ylhäältä alaspäin, joten alkuansa rapunkaltainen rakennus muuttui valmiiksi pyramiidiksi. Kun silloin ei ollut nykyajan nostokoneita, on kivet täytynyt paraastaan käsivoimalla hinata viettävää pintaa myöten ylös paikoillensa, mihin mikin oli sovitettava. Eipä siis ihme, että pyramiideja rakennuttavain kuningasten nimet tulivat vihatuiksi.

Yhden pyramiidin edessä noista kolmesta suurimmasta seisoo jättiläis-sfinksi, 25 metriä (84 jalkaa) korkea, 33 metriä (110 jalkaa) pitkä, joka kokonaisena hakattiin irti kalliosta. Ennen muinoin oli tällä kivikuvalla etukäpälien välissä pikku temppeli. Nykyään on temppeli poissa ja itse sfinksistä näkyy ainoastaan suunnaton pää hiekasta. Yhteydessä pyramiidien kanssa on pitkät jonot yksityisiä hautakammioita, n.s. katakombit, joiden silmänkantamattomien yksitoikkoisten rivien keskeltä itse pyramiidit kohoavat, niinkuin faraot ylenivät sorrettua kansaa korkeammalle. Ensin tullaan pitkään saliin, jonka seinissä vainajain nimet ja kuvat ovat piirrettyinä. Niiden takana on kammareja, seinät täynnä elävästi maalattuja, vielä täydessä komeudessaan loistavia kuvia muinaisten egyptiläisten kotielämästä. Osa hautoja oli hakattuna vuoren sivuun. Erittäin merkilliset ovat Beni-Hassanin kylän kalliohaudat, rivi luolia, joiden edessä on pitkä pylvässali. Niissä säilytettiin palsamoidut ruumiit (mumiat), suljettuina puukoteloihin, jotka asetettiin seisomaan seinää vasten. Rypistyneinä ja kuivaneina seisovat nämä mumiat osaksi vielä tänäkin päivänä hautakammioissaan.

Yhteiskunnallinen elämä ja tavat.

Koko hallituksessa oli papillinen luonne. Kuningas, farao, oli todella ylimmäinen pappi, paavikuningas, jossa jumaluuden koko elämän ajateltiin asuvan. Sinä silmänräpäyksenä, jolloin hän nousi valtaistuimelle, kohosi hän kansan silmissä jumalaksi, ja hänen koko elinaikansa osoitettiin hänelle kaikkea jumalalle tulevaa kunnioitusta. Tämä maan päällä alkanut jumaluus jatkui, kuten uskottiin, kuoleman jälkeen yhä edelleen. Kaikkia faraovainajia katsottiin jonkinlaisiksi jumaluusolennoiksi, joiden puoleen hallitseva kuningas saattoi kääntyä rukouksissaan.

Egyptin hallintoa hoiti monilukuinen ja hyvin järjestetty virkamiessääty, joka suosi laveaa kirjoittelua ja säännöllisimmästi teki kaikki tilinsä. Käsikirjoitusten joukossa, jotka ovat säilyneet meidän aikoihimme, on suuret kasat virkakertomuksia sekä luettelojen ja laskujen palasia. Koko maa oli jaettu moneen hallintopiiriin, joissa kussakin oli joku temppeli pääpaikkana. Koska lyötyä metallirahaa ei vielä käytetty, suoritettiin kaikki verot tavaroissa; kanavista tuotiin kalakymmenyksiä, viljelymaista maantuotteita ja rantaseuduista karjaa. Lainkäyttöä hoitivat tuomioistuimet, joiden jäsenet kuuluivat pappissäätyyn. Asiain käsittely ja ajo oli tehtävä kirjallisesti eikä suullisesti, ett'ei mitään olisi olemassa, joka ehkä voisi liikuttaa tuomaria.

Asujamet olivat jaetut luokkiin, joita on sanottu kasteiksi, vaikka ne eivät olleet niin jyrkästi erotetut kuin esim. Indiassa. Etevimmät kastit olivat pappien ja sotilasten; muuten olivat maanviljelijät, käsityöläiset, kauppiaat ja paimenet eri luokkina. Papeilla, valtakunnan ylhäisimmillä miehillä, oli paras osa koko maan tiluksista, jotka vuokrattiin heidän hyväkseen ja pidettiin vapaina kaikesta veronmaksusta. Sotilailla oli myöskin suuria etuoikeuksia. Maanviljelijät olivat oikeastaan vain kruunun tai ylhäisempäin luokkien vuokramiehiä ja velvolliset verona maksamaan viidennen osan maansa tuloista. Suuri osa asujamista oli orjia, niiden joukossa paljo neekerejäkin.

Egyptiläisiä sotilaita.

Elintapa kehittyi varsin hienostuneeksi. Moni elinkeino oli hyvin vaurastunut. Niinpä suuri joukko ihmisiä kutoi kankaita villasta, pummulista ja liinasta, usein erittäin hienojakin, sekä painoivat niihin kauneita värikuvia. Metallin valmistustaito sekä talouskalujen teko posliinista ja lasista oli edistynyt sangen eteväksi. Egyptin taideteollisuuden tuotteita kuljeteltiin kaukaisimpiinkin maihin. Alussa harjoitettiin vaihtokauppaa, sittemmin käytettiin arvon mittareina metalleja, varsinkin kultasormuksia, joita annettiin painon mukaan. Pukimina oli liinainen vaatekappale, jonka helmassa välistä oli rimpsuja, sekä sen päälle heitetty valkoinen villaviitta, jota ei kuitenkaan saatu koskaan käyttää temppelissä. Ylhäisten kartanot olivat monta huonekertaa korkeat; niistä ulkoni parvekkeita, ja niiden ympärillä oli suoria puistokujia ja säännöllisiä kukkapenkkejä. Ylensyömiseen ja juopumiseen olivat egyptiläiset halukkaat, ja kaikenlaiset paheet pääsivät heidän seassaan aikaisin vallalle. Tapain turmeluksen lisäksi tuli pitkälliset sisälliset riidat, jotka valmistelivat Memfiin valtakunnan hajoamista. Uusi valtakunta syntyi tähän aikaan Etelä-Egyptissä. Noin vuonna 2000 tuli maahan syrialaisia ja arabialaisia paimentolaisheimoja, jotka tulella ja miekalla hävittivät ennen niin kukoistavan valtakunnan. Heidän kuninkaansa, joita sanottiin hyksoiksi, s.o. paimenkuninkaiksi, hallitsivat Ala-Egyptiä 600 vuotta.

Teben valtakunta (1500-670). Saisin valtakunta (670-523).

Jo ennen hyksojen tuloa oli kaksi kotimaista hallitsijasukua asunut "sataporttisessa" Tebessä Ylä-Egyptissä. Tebenkin kuninkaat olivat jonkun aikaa hyksojen alammaisina. Mutta urhollinen Ahmes teki kapinan, menestyen niin hyvin, että valloittajat karkoitettiin (1500) ja ajettiin Aasiaan.

Hyksojen karkoitus oli urhotyö, joka uudisti kansakunnan ja virkisti isänmaallisen mielen. Lähinnä seuraavat kotimaiset hallitsijasuvut, asuen Tebessä, ympäröivät itseään ennen näkymättömällä loistolla ja korottivat valtakunnan varallisuutensa kukkulalle. Tämä kukoistusaika kesti seitsemättä sataa vuotta. Kuninkaat, joista kuuluisimmat olivat Totmes III, Setos I, Ramses II ja Ramses III, kävivät onnellisia valloitussotia, mutta ovat varsinkin tehneet muistonsa kuolemattomaksi suurenmoisten, muhkeain kartanoiden rakennuttamisella. Kun Teben valtakuntakin hajosi, perusti Psamatik (noin 670) Ala-Egyptiin uuden valtakunnan, jonka pääkaupungiksi tuli Sais.

Ramses II. Pentaur.

Ramses II:sen aikana (1180-1114), jota kreikkalaiset historioitsijat mainitsevat Sesostris nimellä, oli egyptiläisellä Teben valtakunnalla loistavin aikakautensa. Hän oli mahtava sotajoukkojen johtaja, joka Kadeshin luona Syriassa voitti Libanonin luona asuvan urhollisen "ketalaiskansan" ja siten vähäksi aikaa pakotti alammaisuuteensa Syrian. Etelässä ja lännessä levitti hän Egyptin herruutta kauas Sisä-Afrikkaan.

Urhotyöt herättivät eloon runouden. Ilmestyi runoilijajoukko, jota on yhteisellä nimellä sanottu Pentauriksi ja joka on sepinnyt ensimmäiset historiallisesti tunnetut runokappaleet. Niissä ylisteltiin Ramsesta ja hänen urhotöitänsä. Kuuluisimmaksi tuli Pentaurin laulu Kadeshin taistelusta. Ramseen esiytymisestä siinä taistelussa lauletaan:

Kuningas silloin kohos' urhomielin,
Aseihin tarttui, rautapuku yllä,
Niin näöltään kuin Baal on otellessaan...
Leiskahti ylös kuningas ja syöksyi
Katalain ketalaisten hyökyriviin;
Hän yksin ol' eik' kenkään hänen kanssaan.

Runoilija sitte kertoo, miten kuningas rukoili avukseen Amun-Ra'ta, lausuen muun muassa:

On valtava ja suur' Egyptin herra,
Kuitenkin hän on kaikkivaltas suhteen
Kuin halpa matkalainen erämaassa.
Mit' on nää semiläiset sua vastaan?
Mä runsaat uhrit olen tuonut sullen,
Vangeilla täyttänyt sun pyhän majas.
Rakensin sulle temppelin myös uljaan,
Miljoonat vuodet kestäen se seisoo.
Lavensin valtakuntaas maailmalla,
Mä sulle portit pilviin yltäväiset
Ja niiden eteen lipputangot nostin.
Abusta hankin sulle obeliskit.
Ikuiset kivet pyhitin mä sulle.
Sinulle laivan' tuovat merten takaa
Kaikkien kansakuntain aartehia.
Sun ajatustes neuvo ohjaa työni,
Ja Amun käskyjä mä noudattelen.
Mä huudan sua: harras rukouksen'
Maailman ääriin saakka kaikukohon.

Viimein kerrotaan, miten kuningas voitti viholliset:

Hän heidät löi, kuin Baal lyö taistellessaan.
Pirstoiksi sortui vihollisten vaunut
Tuhansin määrin. Kalpen' ajomiehet,
Ei yks'kään käsi nouse taisteluhun,
Kauhistus heidän jäsenensä halvas'.

Ramses myöskin teki muistonsa pysyväiseksi suurilla rakennuksilla, joihin töihin hän käytti paljoja sotavankejansa, ett'ei varsinaisten egyptiläisten tarvinnut rasitusta kärsiä. Merkillisimmät niistä olivat molemmat "valtakunnan temppelit" Teben luona sekä kuninkaallinen palatsi "Ramesseum", jonka esipihassa kuninkaan suuri kuvapatsas seisoi.

Valtakunnan temppelit.

Niilin länsirannalla siinä kohdassa, jossa joki laajenee 386 metriä (1,300 jalkaa) leveäksi, oli "sataporttinen" Tebe. Vastapäätä itärannalla, jossa nyt pienet kylät Karnak ja Luksor ovat, kohoaa vieläkin mahtavia jäännöksiä molemmista valtakunnan temppeleistä, joiden välillä oli käytävä ja sen kummallakin puolella rivissä suuria sfinksejä. Toisen, nykyään jo ihan hävinneen temppelirakennuksen edessä on vielä kaksi korkeata, kivestä hakattua kuninkaankuvaa, joista toisen, Memnonin patsaan, sanottiin ennen muinoin auringon noustessa, omituisella tavalla helisseen.

Avaralla neliskulmaisella tiilipengermällä, joka kohoaa joen rannasta, seisoo egyptiläinen temppeli mahtavain ulkomuurien ympäröimänä, jotka kätkevät pyhän rakennuksen sisustan maailman katseilta ja siten tekevät sen luonteeltaan salaperäiseksi ja juhlallisen vakavaksi. Ahdas porttiaukko, joka on ainoana silmiin pistävänä erimuotoisuutena muurin muuten yksitoikkoisessa pinnassa, näyttää pikemmin pois käskevän kuin sisälle kehoittavan ohitse astujaa. Vaan kun siitä käydään sisälle, astutaan kaksinkertaisen sfinksi- ja oinasrivin — jäykkäin ihmeellisten kivikuvain — välitse temppelirakennuksen pääovelle. Sen edessä istui usein suuria, kivestä hakattuja jumalain tai kuningasten kuvia ikäänkuin vartioimassa pyhää paikkaa. Ei mitään ikkunoita ole särkemässä seinien kokonaispintaa, jotka ovat peitetyt ikäänkuin jättiläistapetilla. Se on salaperäistä, kirjavaa kuvakirjoitusta, joka esittää piirteitä jumalain ja hallitsijain elämästä. Portti oli kahden tornimaisen pyloonin välillä, jotka samoin kuin muurikin kapenivat ylöspäin ja kohosivat ylemmäksi muuta rakennusta. Pyloonien etusivuun oli tehty syvennykset suurten mastopuiden panoa varten, joiden huippuihin juhlapäiviksi kiinnitettiin häilyviä lippuja. Välistä oli esipihassa myöskin obeliskeja, suuria pylväitä, jotka olivat hakatut yhdestä kivestä ja täynnä kuvia ja piirustuksia. Temppeliin astuttua tullaan ensin saliin, jonka kolmea sivua ympäröivät kivitetyt käytävät aivan lähellä muureja. Toisen pylooni-portin läpi päästään sitte varsinaiseen temppelisaliin, jonka mahtava kivikatto lepää riviin asetettujen pylvästen päällä. Viimein alkaa temppelin sisäosa, joukko suurempia tai pienempiä saleja ja huoneita, joiden sisimpänä keskuksena oli "kaikkein pyhin", s.o. matala ja synkkä komero, jossa jumalan kuva vallitsi taikka ehkä myöskin joku pyhä eläin liikkui salaperäisessä hämärässä. Kaikissa huoneissa ovat seinät, katto ja pylväät niinkuin ulkomuuritkin täynnä kuvia, joiden kirjava väriloisto ja vertauksellinen merkitys enentävät mahtavaa vaikutusta. Jumalain ja kuningasten kuvapatsaat katselevat horjumattomalla levollisuudella temppelissä kävijöitä, samalla kuin historiallisten tapausten tai kotitoimien maalatut kuvat heille esittävät vaihtelevaa ulkoelämää.

Egyptiläisen temppelin ulkopuoli.

Egyptiläisten kuvakirjoitus ja kirjallisuus.

Egyptiläisillä oli omituinen kirjoitustapa, hieroglyfit, oikeastaan sama kuin "pyhät päällekirjoitukset", niin nimitetyt sentähden, että niitä paraastaan piirrettiin temppelien seiniin. Ne olivat kuvia, jotka usein merkitsivät kuvatun esineen alkukirjainta, mutta joskus myöskin koko esinettä, jota tahdottiin mainita, taikka oli niissä käsitteet esitettyinä vertauskuvallisilla merkeillä. Paitsi näitä varsinaisia hieroglyfejä, joita piirrettiin temppelien seiniin, pylväihin tai obeliskeihin, oli myöskin olemassa niistä johdettu lyhennetty aapisto, jota käytettiin kirjoissa ja muissa kirjoituksissa. Kauan oli uuden ajan oppineiden mahdoton lukea tätä kirjoitusta; mutta tämän vuosisadan alulla onnistui ranskalaisen Champollionin ratkaista tämä arvoitus, niin että nyt osataan lukea hieroglyfi-aakkosia yhtä hyvin kuin omia kirjaimiammekin.

Kirjoitusaineena käyttivät egyptiläiset papyrusta, josta paperi-sana on johtunut. Sitä tehtiin erään senaikaisen ruokokasvin, papyruksen, sisäkalvoista. Monta sellaista papyrus-arkkia, ainoastaan toiselle puolelle kirjoitettuna, kiinnitettiin toisiinsa ja kierrettiin puukapulan ympärille melkein samoin kuin meillä seinäkarttaa ja rullakartiineja. Sellaisia papyrus-kääröjä, muinaisajan kirjoja, on suuri joukko säilynyt meidän aikoihimme.

Egyptin kirjallisuus, pappien tekemä ja heidän yksinomaisuutensa, oli rikas erilaisista teoksista. Historialla, sekä runopukuisella että aikakirjoiksi (kronikoiksi) ja hallitsijain luetteloiksi muodostetulla, oli egyptiläisillä hyvin arvokas sija. Runoelmia, kaunopuheisuuden tuotteita, jopa romaanejakin oli heillä myöskin. Mittaus- ja tähtitieteen alalla, jotka olivat pappien mielityötä, tehtiin jo kaukaisessa muinaisuudessa tärkeitä keksintöjä. Kreikkalaiset olivat tässä egyptiläisten oppilaita.

Vanha Egypti, josta sivistyksen historia alkaa, on ihmiskunnan kehitystyöhön pannut melkoisen osansa. Ajatus, että henkimaailma hallitsee aistimaailmaa, että henki on kuolematon ja että sen työt elävät katoavaisuutta kauemmin, se ajatus on täällä juurtunut kaikiksi ajoiksi. Mutta vapauden ja edistyksen elinvoimat eivät suinkaan ole virtailleet ulos tästä maasta. Tuntuu ikäänkuin ruumiin hajua Egyptin koko historiasta. Orjuutettu kansa rakensi vuosisadan toisensa jälkeen hautoja kuninkailleen ja itselleen. Äärettömän yksitoikkoisesti rakennettiin temppelejä ja vietettiin juhlia kankean muuttumattomuuden jumalille. Tämä kansa, joka kumartui maahan eläinmuotojen edessä, osoitti myöskin eläimellisten kiihkojen valtaanpääsemisellä ja siveellisen elämän mätänemisellä, miten vähä oli tilaisuutta jalon ihmisyyden siellä toimia.

Assyrialaiset ja babylonialaiset.

Kaksi suurta jokea, Eufrat ja Tigris, jotka ennen mereen laskemistansa juoksevat yhteen, tekevät suuren kosteikon äärettömäin aavikkojen keskelle. Jokien välistä maata sanotaan Mesopotamiaksi, jolla puuttomalla, vaan ruohoisella tasangolla paimentolaiset ovat perin ammoisista ajoista asti liikkuneet karjalaumoinensa. Toisella puolen Tigristä kohoaa Assyria penkereittäin, joita Armenian rajavuoret tekevät. Paljo puroja juoksee läpi maan, metsiä on vuorotellen avarain laidunmaiden kanssa ja hedelmäpuut, varsinkin taatelipalmut, menestyvät erinomaisen hyvin. Etelämpänä, missä Eufrat ja Tigris yhtyvät, on Babylonia, alava tasanko, mutta niin ylen hedelmällinen, että vilja siellä antoi aina 300:kin jyvää jyvästä. Eufratin jokavuotiset tulvat, jotka saavat alkunsa lumijoukkojen sulamisesta Armenian vuoristossa, vaikuttavat, samoin kuin Niili Egyptissä, hedelmöittävästi, vaikka ne täällä ovat väkivaltaisemmat ja välistä saavat aikaan suuria hävityksiä. Täälläkin alkoi kansa aikaisin johtaa tulvavettä ja tasoitella sen vaikutusta suurenmoisilla suluilla, haudoilla ja kanavilla.

Tähän Kaksoisjoen maahan oli vanhimpina aikoina asettunut eräs turanilainen kansa, tullen Keski-Aasian ylängöltä. Sittemmin oli Hindukush-vuoriston itäisiltä rinteiltä saapunut tänne semiläinen kansa kushilaiset sekä pitkällisten ja kiivasten taistelujen kautta päässyt valtaan. Turanilaisten ja kushilaisten yhteen sulamisesta syntyi kaldealainen kansa, jonka historia mainitsee asuneen Kaksoisjoen alemmilla rannoilla. Sieltä eräs osa siirtyi pohjoiseen päin, Tigriin keskipalkoille, antaen alun Assurin vallalle ja assyrialaiskansalle.

Kaldealaisilla kehittyi melkoinen sivistys. Jo turanilaiset olivat kehittäneet oman kirjoituksen, merkillisen nuolenpääkirjoituksen, joka jäi perinnöksi kaldealaisille. Tämä kirjoitus "oli alkuaan, niinkuin egyptiläistenkin, pelkkää kuvakirjoitusta. Mutta kuvien piirtäminen kiviin ja savilevyihin, joita Kaksoisjoen maassa muun puutteessa käytettiin paperin sijasta, ei suinkaan ollut helppo asia. Siitäpä seurasi, että kuvien sijaan syntyi vain suoraviivaisia kuvioita, joista oli melkein mahdoton enää havaita pienintäkään yhtäläisyyttä niiden esineiden kanssa, joita ne oikeastaan olivat esittävinänsä. Nämä kuviot saivat sitte pian pysyväisen muodon, niin että jokaisella sanalla tuli olemaan oma, määrätty suoraviivainen kuvionsa eli merkkinsä, joka myös samalla merkitsi sanan ensi tavua. Kun sitte vielä noille suorille viivoille, joista jokainen merkki oli kokoonpantu, annettiin koristeeksi nuolenpään muoto, niin oli nuolenpää-kirjoitus valmis." Nykyajan oppineiden on onnistunut tulkita tätä kauan ymmärtämätöntä kirjoitusta, josta on saatu päivän valoon melkoisia jäännöksiä sekä Babyloniassa että Assyriassa.

Turanilaisilla oli tapana koettaa loitsimisilla parannella tauteja. Siitä kehittyi kaldealaisilla varsinainen lääkintätaito, josta he saavuttivat suurta mainetta. Tämän ohessa muitakin tieteitä jo aikaisin alkoi kukoistaa kaldealaisten keskuudessa. Tähtitaivas, tuo loistonsa vuoksi jumaloitu, herätti henkiin tähtitieteen, joka Eufratin ja Tigriin alavarsilla edistyi niin pitkälle, että se jätti jäljelle egyptiläistenkin pyrinnöt tällä alalla. Aurinkovuodelle jo täällä määrättiin pituudeksi 365 päivää ja 6 tuntia. Se jaettiin sen ohessa, paitsi 12 kuukauteen, niinkuin Egyptissäkin, lisäksi vielä 52 viikkoon, joissa jokaisessa oli 7, auringon, kuun ja viiden kiertotähden mukaan nimitettyä päivää eli vuorokautta. Olipa tarkempaa ajanmääritystä varten vielä vuorokausikin jaettu 24 tuntiin, tunti 60 minuuttiin sekä minuutti 60 sekuntiin, ja tämä jako on, niinkuin tiedämme, kaldealaisten perintönä säilynyt tähän päivään asti. Kaldean tutkijat sitä paitsi jo määräsivät auringonradan eli ekliptikan taivaalla sekä jakoivat sen 12 osaan, joita nimitettiin niiden tähtisikeröiden mukaan, joiden ohi auringon arveltiin vuoden kuluessa kulkevan. Sillä maa ei liikkunut auringon ympäri kaldealaisten käsityksen mukaan, vaan aurinko liikkui ja maa seisoi paikallansa, niin että kun maasta katsoen auringon asema kiintotähtien suhteen vuoden mittaan muuttui, se oli auringon liikkeen seurausta ja siitäpä juuri syntyi ekliptika. Mutta auringonrataa määrättäessä muukin tähtitaivas tuli tarkan tutkinnon esineeksi. Kiintotähdet asemansa puolesta merkittiin ja nimitettiin, kuun rata laskemalla mitattiin ja monta semmoistakin tähteä keksittiin, jota pelkällä silmällä ainakin meidän aikanamme olisi mahdoton erottaa. Näin tähtitiede kaldealaisten keskuudessa kohosi ihmeteltävään kukoistukseen ja sen rinnalla myöskin laskuoppi eli matematiikki Eufratin ja Tigriin alavarsilla kehkeytyi muun Itämaan suhteen verrattoman korkealle. Tämän lisäksi tähtien tutkiminen vielä herätti henkiin harrastuksen, johon äärettömästi aikaa tuhlattiin ja paljo päänvaivaa pantiin, vaikka se muuten tuskin tieteen nimeä ansaitsee. Vähitellen oli nimittäin kaikkia tähtiä, koko taivahan säteilevää sotajoukkoa ruvettu pitämään jumalaisina olentoina, vaikka tosin arvoltaan alempina kuin kuun, auringon ja kiertotähtien jumalat, joiden palvelus oli jo aikaisemmin alkanut. Vaan samassa itsestään syntyi arvelu, että jumalajoukko tämmöinen mahtoi melkoisessa määrin vaikuttaa maailman menoon sekä ihmisten elämään, ja siitä sai alkunsa tuo kuuluisa tähdistä ennustus eli astrologia, joka tähtien keskinäisestä asemasta sekä tähtitaivaan ulkomuodosta koki tulevaisia ennustaa. Tähtein katselmuksia pantiin siitä alkain toimeen kaikissa tärkeimmissä asioissa ja lopulta juuri tämä tieteen haara kohosi kaikkia muita kukoistavammaksi Kaksoisjoen alueella.

Assyria ja Ninive.

Tarinain mukaan, joita kreikkalaiset historioitsijat ovat muistiin kirjoittaneet ja joita kauan on pidetty eittämättömän totena historiana, on Assyrian valtakunnan perustanut mahtava valloittaja Ninus, jonka puoliso Semiramis kerran sai häneltä luvan hallita yhden ainoan päivän. Silloin Semiramis ensi urhotyökseen surmautti puolisonsa ja hallitsi sitte kauan ja loistavasti. Viime aikain keksinnöt ovat kuitenkin täydelleen osoittaneet, että näitä luultuja hallitsijoita ei ole koskaan ollut historiallisesti olemassa. Sitä vastoin mainitaan assyrialaisissa ja babylonialaisissa kirjoituksissa Nin-jumalaa, päivänvalon herraa, ja Sammuramit-jumalatarta (kreikkalaisten Semiramista), yön hallitsijaa, joka levittää valoansa yli maailman, kun aurinko on ikäänkuin kuolleena vaipunut vuorten taa.

Assyrialaisten varsinainen kansallisjumala oli kuitenkin Assur, sotajumala, joka kuvataan jousta ja nuolia kantavaksi. Sotaan ja taisteluun täytyikin maan asujanten olla alusta aikain aina valmiina. Maassa oli joukottain villieläimiä, varsinkin leijonia ja suuria villihärkiä, joiden kanssa ihmisen täytyi alussa taistella olemassa olostaan. Assyrian ulkopuolella eli joka taholla vihollisia heimoja: pohjoisessa, Armenian vuoristossa, asui hurjia rosvokansoja, joilta ei saattanut odottaa muuta kuin rauhattomuutta, lännessä, Mesopotamian tasangoilla, kuljeksi vallattomia paimentolaisia, etelässä oli Babylonian valtakunta mahtavampine sivistyksineen ja Assyrian herruuden vaatimuksineen, ja idässä Media, johon maahan vähitellen alkoi asettua vieraan heimon kansoja. Assyria oli jo jonkun ajan ollut itsenäisenä valtakuntana omien kuningasten hallittavana, kun (noin 1100 e.Kr.) Tiglat Pilesar I sinne perusti suuremman vallan. Auringon jumalan Ninin avulla, joka valasi kuninkaan urhotöitä, tappoi tämä sankari kymmenettä sataa leijonaa ja teki siten ihmisen maan herraksi. Villejä naapurikansoja vastaan taisteli hän niin onnellisesti, että kahdenviidettä vihollisen pikku kuninkaan täytyi taipua Niniven hallitsijan vallan alaisuuteen. Vähemmin loistavan väliajan jälkeen kohosi valtakunta taas Assurnasirhabalin (882-857) ja Salamanassar III:nen (857-822) aikana, jotka voitollisesti ja loistavasti halliten levittivät Assyrian valtaa joka taholle. Seuraavista sotilaskuninkaista olivat erittäin huomattavat Salamanassar IV, Sargon ja Sanherib, jotka osaksi tunnemme juutalaisten historiasta. Assarhaddonin ja hänen poikansa Assurbanipalin (kreikkalaisten Sardanapalon) aikana kohosi Assyrian valtakunta mahtavuutensa kukkulalle. Assyrialaiset levittivät valtaansa joka taholle, mutta tekivät myöskin kopeudellaan ja väkivaltaisuudellaan itsensä niin vihatuiksi naapurikansojen kesken, että he kauan kärsittyänsä sortoa viimein nousivat valloittajia vastaan eivätkä ennen luopuneet aseista, kuin heidän valtansa sortui (625 e.Kr.).

Salamanassar ottaen vastaan lähettiläitä.

Pääkaupunki Ninive Tigriin varrella vaurastui sangen suureksi ja komeaksi. Niinkuin egyptiläiset, joihin papit mahtavimmin vaikuttivat, rakensivat temppelejä, niin rakennuttivat Assyrian sotilaskuninkaat hallituspalatseja. Oikeastaan nämä palatsit olivat korukartanoita, saavutettujen voittojen muistopatsaita, sillä voitettujen täytyi omin käsin ja omilla varoilla rakentaa ne. Ne kohoavat joen rannasta ja perustaksi on niille tehty taidokkaita pengermiä poltetuista tiileistä. Tavallisesti oli palatsin etusivussa kolme pääovea. Joka oven edessä seisoi ikäänkuin vartioina pari kivestä hakattua suurta ja kummallista eläimen kuvaa, joilla oli harjan tai leijonan ruumis, seljässä kotkan siivet ja ylinnä partainen ihmispää, tylsästi katseleva muukalaista, joka yritti hiipimään sisään niiden välisestä käytävästä. Ne olivat sotajumalan vertauskuvia, hänellä kun arvattiin olevan leijonan tai härjän voima, kotkan nopeus ja ihmisen ymmärrys.

Assyrialainen palatsi.

Palatsin ulkoseinät olivat täynnä puoleksi yleneviä korkokuvia, maalattuja kirkkailla väreillä. Nämä kuvat esittävät tavallisesti piirteitä kuninkaan elämästä tai muista historiallisista tapahtumista. Että jäisi kylliksi seinää tälle taidetyölle, asetettiin ikkunat ylös, niinkuin kuuluisivat ne yläkertaan. Palatsin sisällä on suuria pihoja, joihin liittyy pienempiä kammareja, sekä rakennuksen eri osastojen välillä pitkiä katoskäytäviä. Seinät olivat peitetyt lasitetulla tiilillä ja lattiat alabasterilla, kaikki välkkyviä koristuksista ja kuvateoksista.

Kuningas on kuvattuna kalliissa, kankeilla koruompeluksilla koristussa puvussa, keilan muotoinen päähine päässä. Sellaisena puhelee hän korkeain virkamiestensä kanssa, ottaa vastaan ylimyksiä, istuu tuomioistuimella, käy metsästämässä ja johtaa sotaväkeä.

Erittäin paljo on kuvia, jotka tarkoittavat sotaa ja sotajoukkoa. Siinä on usein kuvattuna sotavaunut, joissa jokaisissa seisoo jousimies ja ajaja. Näitä vaunutaistelijoita, joita raamatussa sanotaan matkamiehiksi, oli erityinen hirvittävä sotaväenosasto. Mesopotamian avaroilla tasangoilla voitiin niitä myöskin hyvin käyttää. Mutta kun assyrialaiset joutuivat taistelemaan vuorikansoja vastaan, eivät vaunut enää olleet soveliaat; sentähden koetettiin jo aikaisin ratsastaa hevosella, joka ei alussa, suinkaan ollut helppo tehtävä. Jalkaväki, varuksina kypäri ja panssari, aseina linko ja nuija taikka nuoli ja jousi, astui tiheissä riveissä ja aina säännöllisessä sotilaspuvussa. Viholliskaupungin muureja ahdisteltiin puutorneilla, joita lykättiin pyörillä eteen päin, taikka täristettiin suunnattomilla murtimilla. Kehittyneen sotalaitoksensa tähden pysyivät assyrialaiset kauan vihollistensa voittajina ja valtakunta vaurastui hirvittävän mahtavaksi.

Eräästä muinaisesta palatsista on löydetty kuninkaan kirjasto. Mitä oli kirjoitettu papyrukselle tai nahkalle, on ammoin mädännyt; ainoastaan saviset sinetit ovat säilyneet. Mutta onpa myöskin löytynyt joukko viisikulmaisia poltettuja savikappaleita tai myöskin hakattuja kiviä, joissa on kokonainen nuolenpää-kirjallisuus. Se tavallisesti kertoo kuninkaan urhotöistä. Me voimme siitä lukea, miten tapojen raaistuminen seurasi sotilaselämää; niinpä kertoo eräs kuningas itse voiton jälkeisistä toimistansa: "(Valloitetun kaupungin) asujamista rikoksellisimmat osaksi ristiin naulittiin, osaksi poltettiin. Muilta nenät ja korvat leikattiin. Minä vangitsin kaikki miehet, sekä vanhat että nuoret; muutamilta hakkasin poikki kädet ja jalat, toisilta leikkasin korvat ja huulet. Nuorukaisten korvista minä tein kasoja ja vanhempain päistä rakensin tornin, jonka pystytin voiton merkiksi heidän kaupunkinsa ulkopuolelle. Lapset, sekä pojat että tytöt, minä poltin. Kaupungin hävitin ja poltin tulella." Kokonaisia kansoja vietiin pois isänmaastansa ja sijoitettiin vieraasen maahan. Mutta sotilaskansan julma menettely kosti seurauksillaan itsensä. Kukistettujen kansain köyhdyttämisestä heikkoni viimein koko valtakunta, ja heidän alammaisuuttansa täytyi pitää yllä kauhukeinoilla. Eipä tarvittu muuta kuin yksi kova isku, niin suuri sotilasvalta raukesi kokoon.

Nyt ovat Niniven palatsit soran peitossa ja kauan on aura kynnellyt niiden päällistä maata. Vasta meidän päivinämme on vanhan loiston jäännöksiä kaivettu päivän valoon antamaan vakavaa varoitustansa meidän miespolvellemme.

Babylonia ja Babylon.

Jo kaukaisessa muinaisuudessa on Babylon (Babel) tunnettu melkoiseksi kaupungiksi ja suuren vallan pääpaikaksi. Siellähän, rakennettiin suuri torni, josta raamattu puhuu; sinne perusti Nimrod peljätyn kuningaskunnan. Jonkun aikaa oli Babylonian valtakunta verollinen assyrialaisille, mutta kun Ninive vaipui, kohosi se uuteen loistoon. Babylonialaiset perustivat sotaisten kuningastensa Nabubalussurin (Nabopalassarin) ja Nabukudurussurin (Nebukadnezarin, k. 561) aikana suuren vallan. Nämä kuninkaat kukistivat assyrialaisten voiman, valloittivat Syrian, hävittivät Juudaan valtakunnan ja nöyryyttivät Egyptin, mutta osasivat myöskin suurilla rauhantöillä tehdä hallituksensa loistavaksi.

Babylon kasvoi tähän aikaan niin suureksi, että sitä koko vanha maailma ihmetteli. Kaupungin sanotaan molemmilla puolin Eufratia olleen ympärimitaten 9 maantieteellistä peninkulmaa avara. Jokeen kuvastui kaksi suurenmoista kuninkaallista palatsia, joista toisen oli rakentanut Nebukadnezar. Hänen medialainen puolisonsa rakennutti suuret puistot, n.s. "riippuvat puutarhat", muurattujen holvien päälle, jotka pengermäisesti kohosivat ylemmäksi kaupungin muureja. Niitä kasteltiin keinotekoisella vesijohdolla, joka ajoi Eufratin vettä ylös.

Babylonin muhkeain kartanoiden rakennusta helpotti melkoisesti maapihkan (bitumen'in) runsas saanti, josta tehtiin muuraussavea. Mutta sepä hauras rakennusaine on myöskin vaikuttanut, että niin vähä muinaisen komean Babylonin jäännöksiä on säilynyt meidän päivihimme. Saadaksemme jotakin käsitystä tästä kaupungista, kuulkaamme Herodoton kertomusta, joka sen näki omin silmin.

"Babylon on", sanoo hän, "säännöllisemmin ja komeammin rakennettu kuin mikään muu kaupunki maailmassa, mikäli minä tunnen. Kaupunkia ympäröi syvä, leveä vesihauta, ja sen sisäpuolella on kaupungin muuri. Muurin päällä kummallakin reunalla on rivi yksikerroksisia asuinhuoneita vastakkain ja niiden välille on jätetty nelivaljakolle riittävä katu. Portteja on muurissa ympäri kaupunkia sata, kaikki vaskesta, pihtipielet ja poikkipuut samoin. Muurin haarakkeet ulottuvat kummallakin puolella alas jokeen asti. Siitä alkaa ilman sitovaa seosta tehty tiilimuuri, joka kääntyy sisään päin pitkin joen kumpaakin äyrästä. Itse kaupunki on täynnä kolmin- ja nelinkertaisia kartanoita, ja läpi kaupungin kulkee sekä pitkittäin että poikittain, jokea kohti, ainoastaan suoria katuja. Joka kadulla on joenpuolisessa muurissa portti, kaikki nämäkin vaskesta, ja ne aukenevat samaan jokeen päin."

"Tämä muuri on siis kaupungin rintavarus, jonka sisäpuolella on toinen vähän kapeampi, mutta ei paljon heikompi muuri. Toisessa kaupungin puolikkaassa on kuninkaan linna, suuren ja vahvan muurin sisällä, ja toisessa Belin sataporttinen temppeli, joka vielä oli jäljellä minun aikanani. Keskellä temppeliä on torni, kokonaan kivestä rakennettu; sen päältä kohoaa toinen ja tämän päältä kolmas, aina kahdeksaan asti, ja käytävä tuonne ylös saakka on tehty kierteisesti kaikkein tornien ympäri. Ylimmäisen tornin päällä on suuri temppeli ja temppelissä vuode kauniine peitteineen ja sitä paitsi kultainen pöytä."

Kaupunki oli rikas kauppansa ja taideteollisuutensa tähden. Mutta rikkautta seurasi myöskin ylellinen ja irstas elämä, joka hävitti kansan siveellisen voiman. Nyt on entisen Babylonin paikalla suunnattomat soraläjät, joilla ei mitään ruohoakaan kasva. Täytetty on, mitä Jesaijas profeetallisesti ennusti: "Näin pitää Babel, kaikkein kaunein valtakunnista, kaldealaisten koreus, tuleman; niinkuin Jumala kukisti Sodoman ja Gomorran; niin ett'ei siellä enää pidä asuttaman ajankaikkisesti, eikä siellä asuntoa pidettämän suvusta sukuun. Niin ett'ei myös arabialaisten pidä sinne yhtään majaa tekemän, eikä paimenten pidä siellä lounaalla makaaman. Vaan metsän pedot pitää siellä makaaman ja yököt asuman; ja tarhapöllöt laulaman hänen kaunistetuissa huoneissansa, ja lohikäärmeet niissä iloisissa linnoissa."

Foinikialaiset.

Kapealla maakaistaleella Välimeren itärannalla asui kansa, joka ei ole sodilla eikä valloituksilla saanut itsellensä paikkaa historiassa, vaan kaupalla ja rauhallisilla toimilla: foinikialaiset. Maa ei juuri soveltunut maanviljelykselle, mutta hyviä satamia siinä oli. Libanonin vuoriseljänne esti kansaa leviämästä itään päin, mutta kasvoi runsaasti sedrimetsää, joka antoi oivallista laivanrakennus-puuta. Itse maan luontokin neuvoi siis ihmisiä merelle. Alussa uskalsivat asujamet harjoittaa meren aalloilla ainoastaan kalastusta. Sidon, kalastajain kaupunki, onkin nimeltään heidän vanhin yhteiskuntansa, joka perustettiin noin 2700 vuotta e.Kr:n syntymää. Kun he alkoivat liikkua vähän ulompana merellä, harjoittivat he ensin merirosvoutta, vaan muuttivat vähitellen ammattinsa kaupaksi.

Sidonin foinikialaiset perustivat Tyros-kaupungin. Näiden molempain pääpaikkojen ympärille kasvoi pitkin lyhyttä rannikkoa monta muutakin kauppapaikkaa. Alussa hallitsivat kuninkaat, joiden valtaa kuitenkin papisto ja mahtavat suvut rajoittivat, kunnes kuninkuus viimein kokonaan lakkasi. Kaikki kaupungit olivat yhtyneinä liittoon, jonka johtajana ensin oli Sidon ja sittemmin Tyros, kun assyrialaiset valloittivat Sidonin. Tyron kukoistusaika oli vuosina 1000-600 e.Kr.

Foinikialaisten merikauppa liikkui alussa Välimerellä. Ollen varovaisia merimiehiä purjehtelivat he aina pitkin rantoja, etsien vähitellen maita, joiden tuotteista he voivat saada voittoa. Kun lyödyn rahan käyttäminen kauan oli heille tuntematonta, oli heidän vanhin kauppansa luonteeltaan vain vaihtokauppaa. Etäisimpiin paikkoihin perustivat he käydessään siirtokuntia, jotka vähitellen kasvoivat kaupungeiksi. Ensimmäinen tämänlaatuinen perustus on tehty Kypros-saarelle, joka monessakin suhteessa oli foinikialaisille hyvin tärkeä. Saari oli rikas metalleista, varsinkin hyvästä kuparista, joka sen saaren mukaan on saanut nimensäkin; siellä kasvoi suurta hirsimetsää, josta saatiin laivanrakennus-puita. Kreta- ja Rodos-saarilla oli foinikialaisilla myöskin ikivanhoja uutisasuntoja. Vähä-Aasian etelärannalla olevaa Tarsos-kaupunkia sanotaan foinikialaisten perustamaksi. Aikaisin oli foinikialaisilla luja jalansija monellakin Arkipelagin saarella, vaikka he sittemmin niistä luopuivat, kun kreikkalaiset alkoivat kilpailla heidän kanssansa. Egyptiin ja Palestinaan oli heillä vilkas liike, he kun kuljettelivat niiden maiden tuotteita muuanne. Punaisella-merellä foinikialaiset aikaisin harjoittivat laajaa meriliikettä, joka ulottui Afrikan eteläisemmille rannoille, Babyloniin, jopa Itä-Indiaankin asti. Raamatussa kerrotaan, miten kuningas Salomo liitossa tyrolaisten kanssa lähetti laivoja rikkaasen kultamaahan, niin sanottuun Ofir-maahan, joksi on arveltu milloin Itä-Indiaa, milloin Afrikan Sofala-rannikkoa. Afrikan pohjoisrantaa kulkivat he aikaisin ja monta tärkeää siirtopaikkaa perustettiin sinne. Niistä mainittakoon Utika ja monta sataa vuotta myöhemmin (noin 800) perustettu Kartago (uusi kaupunki), joka kohta vahvistui ja yleni mahtavammaksi kaikkia muita. Afrikasta siirtyivät foinikialaiset Espanjaan, jonka eteläisistä vuoristoista he löysivät niin paljon jaloja metalleja, että, kuten kerrotaan, heidän merimiehensä eräällä paluumatkallaan käyttivät suuria hopeamöhkäleitä laivanankkureina. Tämä maa, jolle he panivat nimen Tarshish, tuli pian heidän tärkeimmäksi oleskelupaikakseen. Sinne perustettiin monta uutispaikkaa, jotka kohta kasvoivat melkoisiksi kaupungeiksi, niinkuin Gades (= linnoitettu kaupunki), Malaga (= kalansuolauspaikka) ja Sevilla (= vuorikaivoskaupunki). Kauan katsottiin Gibraltarin salmen rannalle pystytettyjä Melkartin (Herkuleen) pylväitä, tuota vanhimpain kauppamatkojen loppukohtaa, maailman ääreksi, mutta viimein purjehdittiin niidenkin ohitse. Tänä viimeisempänä aikana purjehtivat foinikialaiset laivat etelään päin aina kultarikkaasen Guineaan asti, ja ovatpa ne, kuten muinainen tarina kertoo, erään Egyptin kuninkaan käskystä kiertäneet Afrikan ympärikin. On myöskin luultu foinikialaisten käyneen Britannian rannalla ja Itämeren rannoilta koonneen muinaisaikaan niin harvinaista bernsteiniä eli merenkultaa.

Foinikialaisten maakauppa kävi karavaani-matkueiden kautta. Ne kulkivat etelässä aina Onnelliseen Arabiaan asti, josta saatiin kultaa, jalokiviä, pyhää savua ja mirhamia. Samalla tavalla tuotiin myöskin Indiasta maustimia ja Afrikasta elefantinluuta. Niniveen ja Babyloniin kulki kauppa Syrian kautta ja Libanonin yli. Babylonista kävivät karavaanit aina Bokarassa ja Tibetissä asti. Niiden kautta tuli Syrian asujamille tutuksi silkki, jota jo profeetta Hesekiel mainitsee. Pohjoisessa pitivät foinikialaiset vilkasta liike-yhteyttä Armenian kanssa, saaden sieltä Kaukasos-maiden metalleja.

Taideteollisuus vaurastui aikaisin tällä kansalla. Ensinnä mainittakoon purpuranvärjäys, joka taito oli niin vanha, että sitä tarinassa sanotaan Helkart-jumalan keksimäksi. Väri saatiin monestakin koteloeläimestä, varsinkin muutamista "murex"-sukuun kuuluvista lajeista, joiden verellä värjättiin pummuli-, liina- tai silkkikangasta, jolloin ne tulivat loistavan ja usein tulipunaisen karvaisiksi. Etevimmät purpuran-värjäyslaitokset olivat Tyrossa. Toinen hyvin kehittynyt teollisuuden haara oli lasinteko Moni vanha kirjailija sanoo foinikialaisia lasin keksijöiksi ja kertoo heidän pitäneen monta vuosisataa sitä taitoaan salassa. Mutta nyt on olemassa varmoja todistuksia, että egyptiläiset tunsivat sen taidon jo kauan ennen foinikialaisten aikaa. Suurimmat lasitehtaat olivat Sidonissa. Savenvalamisessa ja varsinkin kallisarvoisten astiain teossa poltetusta savesta ovat foinikialaiset olleet kreikkalaisten opettajina. Saviastiat olivat heidän paras vientitavaransa ja vielä Tyron mahtavuusajan lopullakin vaihtoivat he juuri niillä kaukaisten saarien asujamilta tinaa. Rauta ja teräs olivat heille vanhimpina aikoina tuntemattomat; sen sijaan he edistyivät hyvin taitaviksi pronssisepiksi. Egyptin hieroglyfi-kirjoituksissa mainitaan foinikialaisia pronssiaseita ja sellaisia kerrotaan heidän tehneen paljo villeille kansoille. Jalometallisia, foinikialaisten taiteilijain tekemiä maljoja pidettiin muinaisajan paraimpina korukaluina.

Ihmissivistykselle ovat foinikialaiset tehneet erittäin tärkeän palveluksen keksimällä kirjoitusaapiston, vaikka se alussa olikin vain lyhennetty hieroglyfi-kirjoitus, samantapainen kuin Egyptissä. Foinikialainen kirjainkirjoitus, joka sitte on tullut kaiken sellaisen kirjoituksen esikuvaksi, keksittiin luultavasti siihen aikaan, kuin hyksot vielä hallitsivat Egyptiä.

Lavea kauppa ja etevä taideteollisuus kokosivat Foinikian kaupunkeihin, varsinkin Tyroon, suuria rikkauksia. Nautinnon himo kasvoi samassa suhteessa, kuin oli keinoja sitä tyydyttää, ja ääretön siveettömyys levisi hillittömällä vauhdilla, osaksi saaden kiihdykettä foinikialaisten paheellisista uskonnonmenoista. Silloin tuli rangaistuksen aika. Tyron rikkaudet olivat jo kauan kiihdytelleet valloittajain saaliinhimoa. Jo noin 900 e.Kr. oli kaupungin täytynyt taipua maksamaan veroa Assyrian kuninkaille. Sittemmin piiritti sitä kuningas Sargon, joka myöskin saattoi alammaisuuteensa sen aluskaupungit sekä vanhan Tyron, joka oli mannermaalla. Mutta toinen kaupunki oli jo ennen kasvanut läheiselle merensaarelle eikä Sargon voinut sille mitään tehdä. Nabukudurassur myöskin kauan turhaan koetti valloittaa saarikaupunkia. Viimein (574) tekivät sen asujamet hänen kanssansa sovinnon, tunnustaen hänen yliherruutensa. Tyros ei sen jälkeen enää koskaan kohonnut entiseen loistoonsa.

Kartago tuli nyt Tyron perijäksi, jopa vaurastui kohta loistavammaksikin ja mahtavammaksi emäkaupunkiansa. Se taistelemalla pääsi muiden Afrikan rannan foinikialaisten siirtopaikkain herraksi ja ulotti vaikutusvaltaansa kauas sisämaahan. Se valloitti Baleari-saaret, Korsikan ja Sardinian sekä osan Etelä-Espanjasta, johon monta kartagolaista siirtokuntaa perustettiin. Mutta yrittäessään valloittamaan Sisiliaa joutui se onnettomaan sotaan ensin kreikkalaisten kaupunkien ja sitte vielä mahtavamman Rooman kanssa.

Persian valtakunta.

Persialaisten alkuperä ja uskonto.

Arjalaiset läksivät läntisen Ylä-Aasian vuoristosta liikkeelle. Osa heistä siirtyi etelään päin ja asettui Indus- ja Ganges-jokien seuduille. Nämä, sittemmin niin sanotut indialaiset eli hindulaiset kohosivat hyvin korkealle sivistysasteelle; he rakensivat suurenmoisia kalliotemppelejä, perustivat ominaisen yhteiskunta-järjestyksen ja kasvattivat rikkaan kirjallisuuden. Toinen osa heimosta pysyi alkuperäisillä kotipaikoilla taikka siirtyi länteen päin. Siten perustivat arjalaiset Baktraan (Balkiin) vanhan valtakunnan, jonka aikoinaan suuri sivistys on jo ammoin kadonnut, sekä levisivät myöskin Indus-joen lännenpuoliselle laajalle ylängölle. He sanoivat aluettaan Iraniksi (arjalaisten maaksi) ja kävivät pitkällistä ja veristä sotaa pohjaisia tatarilaisheimoja vastaan, joiden alueen nimi oli Turan. Siten he tottuivat katsomaan koko olemassa oloa ainoastaan hyvän ja pahan tasaväkisten voimain keskinäiseksi taisteluksi.

Läntisten arjalaisten keskellä esiytyi kaukaisessa muinaisuudessa (ei tiedetä varmaan milloin) uskonnonperustaja Zaratustra (Zoroaster), joka eli hyvin kunnioitettuna suurvaltaisen kuninkaan Gushtaspin hovissa. Hänen sanotaan tehneen kokonaisen oppijärjestelmän niistä mielikuvitelmista ja uskonnollisista menoista, jotka olivat tavallisia hänen maanmiehillänsä. Tämän opin mukaan oli alussa kaksi rajattoman ajan synnyttämää jumaluusolentoa: valon jumala Ormuts, joka ilmestyi aurinkona, ja pimeyden paha henki Ahriman, yön herra. Molempain käskyläisinä on koko joukko ylempiä ja alempia eriarvoisia henkiä, jotka lakkaamatta taistelevat toiset toisiansa vastaan, kunnes ajan lopussa, jolloin Ahriman voitetaan, ilmestyy maailman sovittaja tekemään ijäistä rauhaa. Ahrimanista silloin tulee hyvä henki, ja kaikki pahuus häviää. Alimmat henget ovat ferverit, ihmissielujen alkukuvat. Kun jokaisella ihmisellä on sekä hyvä että paha ferver ja hän on molempain vaikutuksen alainen, niin raivoaa siis jokaisen kuolevaisen rinnassa sama taistelu kuin koko maailmassa. Ormutsin palvelijain pitää palvella jumalaansa siveällä elämällä, rukouksilla ja puhdistuksilla, maanviljelyksellä ja puiden istutuksella sekä vahingollisten eläinten ja kasvien hävittämisellä.

Zaratustran oppi on säilytettynä myöhemmin kirjoitetussa Zend-Avestassa, jossa uskonnonkirjassa on monta eri aikoina syntynyttä kirjoitelmaa. Magilaisten mahtava pappiskasti johti uskonnollisia menoja ja uhreja.

Kyron tarina.

Persian pohjoisosa on jylhää vuoristoa, jyrkkiä kukkuloita ja syviä rotkoja, mutta niiden välillä on myöskin ruohoisia laidunmaita. Eteläpuoli sen sijaan on alavaa, auringon paahtamaa seutua, joka päättyy aavikkoon. Sen asujamet, yksinkertaisen paimenkansan, korotti naapurikansain vallitsijaksi Kyros (eli Kuru, kuten nimi oikeastaan oli; latinaksi Cyrus). Tämän valloittajan elämänvaiheista on ollut montakin kertomusta, joista Herodotos on muistiin kirjoittanut sen, joka hänestä näytti luonnollisimmalta. Se on tällainen.

Median kuninkaalla Astyageella oli tytär Mandane. Hänestä näki isä unta, että hänen sylistään juoksi vesivirta, joka peitti tulvallansa koko Aasian. Hän kertoi unensa niille magilaisille, jotka selvittelivät unia, ja hämmästyi, kun heiltä kuuli, mitä uni muka merkitsi. Sentähden hän ei naittanut tytärtänsä kellekään medialaiselle, joka olisi ollut kyllin arvokas hänelle puolisoksi, vaan eräälle tyyniluontoiselle persialaiselle Kambyseelle. Sen jälkeen näki Astyages vielä toisen unen. Hänestä näet näytti niinipuu kasvavan saman tyttären sylistä ja ulottuvan yli koko Aasian. Sen selittivät unien tietäjät niin, että hänen tyttärensä poika oli tuleva kuninkaaksi hänen sijaansa. Astyages nyt tuotti luoksensa Mandanen, ja kun Kyros syntyi hänestä, antoi hän pojan surmattavaksi Harpagolle, joka oli erittäin uskollinen hänelle ja hänen suvullensa. Harpagos jätti lapsen eräälle Astyageen lammaspaimenelle, käskien heittää sen jollekin vuorelle. Mutta paimen veikin vuorelle oman vaimonsa kuolleena syntyneen lapsen ja jätti Kyron eloon kasvamaan paimenpoikana. Kun Kyros oli kymmenen vuoden ijässä, leikitteli hän kerran muutamien samanikäisten kanssa tiellä. Leikissä valitsivat pojat hänet kuninkaaksi, ja hän määräeli heille töitä, pannen muutamat rakentamaan taloja, toiset olemaan keihäsmiehinä, ja yhden hän nimitti "kuninkaan silmäksi" (päällysmieheksi). Eräs leikkikumppaneista oli ylhäisen medialaisen poika, ja kun hän ei tehnyt, mitä hänelle oli määrätty, kuritti Kyros häntä ruoskalla oikein kovasti. Rangaistu poika valitti isällensä ja isä ilmoitti asian kuninkaalle. Astyages kutsui Kyron eteensä ja kysyi häneltä äkäisesti: "kuinka sinä, niin alhaisen miehen poika, uskallat sellaisella tavalla kohdella tätä, joka on valtakunnan ylimysten poikia?" Mutta Kyros vastasi: "O, herrani! sen tein syystä kyllä, sillä pojat asettivat minut kuninkaaksi. Ja kun hän ei totellut minua, sai hän ansaitun rangaistuksensa." Pojan näin puhuessa huomasi Astyages hänen kasvonsa samanlaisiksi kuin omansa, ja hänen vastauksensakin oli kuin kuninkaan pojan; samalla näytti hänestä myöskin aika, jolloin Kyros oli jätettävä kuolemaan, soveltuvan pojan ikään. Pakotettuaan paimenen tunnustamaan päätti Astyages julmasti kostaa Harpagolle. Hän kutsutti Harpagon luoksensa ja ravitutti häntä hänen oman poikansa lihalla, jonka pojan Astyages oli Harpagon tietämättä tapattanut. Atrian lopulla toivat palvelijat peitetyn vadin pyytäen vierasta ottamaan siitä, mitä mielensä teki. Harpagos nostaessaan peitettä näki poikansa pään, kädet ja jalat. Kyros lähetettiin sitte Persiaan, jossa hän kasvoi nuorukaiseksi. Jänikseen kätketyllä kirjeellä kehoitti Harpagos häntä nousemaan kapinaan Astyagesta vastaan. Kyros luettuaan kirjeen kutsui persialaiset yleiseen kokoukseen ja ilmoitti Astyageen muka nimittäneen hänet heidän sotapäälliköksensä. Sitte käski hän heidän seuraavana päivänä tulla työkaluinensa ja raivata suuren orjantappuraisen kentän. Kun persialaiset saivat loppuun heille määrätyn päivätyön, käski Kyros heidän palata seuraavana aamuna puhtaina ja juhlapuvussa. He saivat asettua siloiselle niitylle, jossa Kyros heille toimitti pidot. Atrian jälkeen kysyi Kyros, kumpiko päivä heitä paremmin miellytti. Kun persialaiset sanoivat toista päivää paremmaksi, lausui hän: "Kaikki teidän päivänne ovat työpäiviä, jos palvelette medialaisia, mutta tällaisia juhlapäiviä, jos luovutte heistä. Tehkää siis itsenne pian vapaaksi." Persialaisten noustua kapinaan nimitti Astyages medialaisten päälliköksi Harpagon, joka heti meni joukkoineen Kyron puolelle. Silloin Astyages itse läksi taisteluun, mutta hänet voitettiin ja otettiin vangiksi. Herruus siirtyi näin medialaisilta persialaisille (560).

Noin kymmenen vuoden kuluttua kukisti Kyros toisen suuren valtakunnan, Lydian, joka oli Vähä-Aasian länsiosassa. Siellä hallitsi Kroisos-niminen kuningas (latinaksi Croesus), joka oli yli koko Aasian tunnettu suuresta rikkaudestaan. Hänen luoksensa kerrotaan kerran tulleen viisaan atenalaisen lainsäätäjän Solonin, ja hänet otetun hyvin vierasvaraisesti vastaan. Kroisos näytteli hänelle aarrevarastoansa ja kysyi sitte: "Atenalainen vierasystävä! Minulle on ylistelty sinun suurta viisauttasi. Sanoppas nyt, kuka sinun mielestäsi on onnellisin kaikista ihmisistä?" Solon vastasi: "O kuningas, atenalainen Tellus: hän näki isänmaansa vaurauden, hänellä oli hyvät lapset ja hän kaatui voitollisessa taistelussa isänmaansa puolesta." "Kenen asetat häntä lähimmäksi?" kysyi Kroisos. Solon vastasi: "Kleobis- ja Bitonveljekset. Kun heidän äitinsä, joka oli pappi, kerran oli lähtemässä ajaen temppeliin, mutta härjät eivät joutuneet oikeaan aikaan kedolta, kävivät nuorukaiset itse valjaihin ja vetivät äitinsä. Temppelissä äiti astui jumalattaren kuvan luo ja rukoili, että hänen poikansa saisivat, mikä ihmiselle olisi parasta. Kohta sen jälkeen nukkuivat molemmat nuorukaiset itse temppelissä hiljaisesti ijäiseen uneen." Silloin Kroisos pahastuen lausui: "No, etkö sitte katso minun onneani minkään arvoiseksi?" Solon vastasi: "Nykyään olet kyllä mahtavan rikas ja monen kansan hallitsija; mutta onnelliseksi en voi sanoa sinua, ennenkuin saan kuulla, että elämäsi päivät ovat myöskin päättyneet yhtä onnellisesti. Montakin, joille jumala on näyttänyt onnea, on hän sitte sitä syvemmälle kukistanut." Jonkun ajan kuluttua alkoi Kroisos sodan Kyroa vastaan, mutta joutui perin tappiolle. Hänen pääkaupunkinsa Sardes valloitettiin ja hän itse jäi voittajan käsiin, joka hänet tuomitsi elävänä poltettavaksi. Kun vangittu kuningas jo seisoi roviolla, johtui hänelle mieleen, mitä Solon oli sanonut. Ja sitä ajatellessaan huokasi hän ja lausui kolme kertaa: "Solon!" Kyros käski kysyä, mitä hän sillä tarkoitti, ja Kroisos kertoi keskustelunsa viisaan miehen kanssa. Kyros, peljäten koston hetkeä ja miettien, mitenkä ei mitään ole pysyväistä ihmiselämässä, käski sammuttaa jo sytytetyn tulen sekä otti Kroison ystäväksensä ja ainaiseksi kumppanikseen.

Jonkun ajan kuluttua läksi Kyros Babyloniaa vastaan. Kauan majailtuaan kaupungin edessä, voimatta saada mitään aikaan, johdatti hän viimein Eufratin veden kaivettuun järveen, jota oli käytetty tulvain tasoittelemiseksi; kaupungin läpi juokseva vesi tuli siten niin matalaksi, että persialaiset pääsivät sitä myöten kaalamalla kaupunkiin. Jos babylonialaiset olisivat edeltä päin tienneet tai huomanneet, mitä Kyros teki, olisivat he voineet kurjimmalla tavalla tuhota persialaiset. Sillä jos he olisivat sulkeneet kaikki jokeen johtavat porttinsa ja itse puolustaneet valleja, jotka olivat pitkin joen kumpaistakin rantaa, niin olisivat he saaneet viholliset kiinni kuin kalat rysästä. Mutta nyt tulivat persialaiset äkkiarvaamatta heidän päällensä. Kaupungin sanotaan olleen niin suuren, että kun äärimmäiset osat olivat valloitettuna, niin keskellä asuvat eivät tienneet siitä mitään, vaan tanssivat ja iloitsivat silloin paraikaa olevassa juhlassa, kunnes viholliset saapuivat heidänkin päällensä.

Kun tämä oli kukistettu, läksi Kyros valloittamaan myöskin massagetalaisia, suurta ja urhollista kansaa, joka asui Kaspianmeren rannalla ja Araxes-joen varsilla. Tätä kansaa hallitsi kuningatar Tomyris. Hänen poikansa, kun oli kavaluudella voitettu ja vangittu, tappoi itsensä sen onnettomuuden johdosta, ja nyt läksi äiti itse johtamaan massagetalaisia. Siitä syttyi tulinen taistelu, jossa viimein massagetalaiset voittivat. Kyros itse kaatui taistelukentällä. Mutta Tomyris täytti nahkasäkin verellä ja viskasi siihen Kyron pään, sanoen: "Juo nyt verta kylliksesi!"

Dareios Hystaspis. Xerxes.

Kyroa seurasi poikansa Kambyses, ankara ja sotainen hallitsija. Hän valloitti Egyptin valtakunnan (523). Epäluuloisuudesta oli hän surmauttanut nuoremman veljensä Smerdiin. Mutta Kambyseen poissa ollessa ilmestyi eräs medialainen magilainen ja alkoi julistaa olevansa Smerdis. Retkellä häntä vastaan kuoli Kambyses tapaturmasta. Persialaiset sitte tottelivat tätä Vale-Smerdistä seitsemän kuukautta, luullen häntä todellakin Kyron pojaksi. Mutta kun petos tuli ilmi, liittyi seitsemän ylhäistä persialaista akaimenidien heimosta, johon kuningassukukin kuului, ja he menivät yht'äkkiä Smerdiin palatsiin ja murhasivat hänet.

Nämä seitsemän päättivät, että kuninkaan arvo oli edelleenkin pysytettävä, ja sopivat seuraavana aamuna auringon noustessa tulemaan määrättyyn paikkaan, ja se heistä oli tuleva kuninkaaksi, jonka hevonen siellä ensin hirnui. Se tapahtui Dareiolle hänen tallimestarinsa viekkauden kautta. Toiset silloin hyppäsivät ratsujensa seljästä maahan, lankesivat kasvoillensa ja tervehtivät Dareiota kuninkaanansa.

Hallituksensa alussa oli Dareiolla monta kapinaa kukistettavana, kun monikin voitettu kansa oli viime aikoina koettanut irtautua Persian vallasta. Varsinkin tuotti hänelle vaikeuksia Babylonin kapina. Sen johtaja sanoi olevansa Babylonian viimeisen kuninkaan poika ja aikovansa uudistaa isäinsä herruuden. Tigris-joen yli mennessään tapasi Dareios ensin viholliset ja ajoi heidät takaperin, voitti sitte uudessa taistelussa ja alkoi piirittää itse Babylonia. Yhdekstoista-kuukautisen turhan piirityksen jälkeen alkoi niin Dareios kuin sotajoukkokin kyllästyä koko sotaan, ja babylonialaiset alinomaa muureiltansa pilkkasivat heitä. Kuten tarina kertoo, päätti silloin ylhäinen persialainen Zopyros valloittaa kuninkaallensa kaupungin. Sitä varten hän julmimmasti rääkkäsi itseään, leikkasi nenänsä ja korvansa pois, ajeli tukkansa niinkuin pahantekijältä ja ruoskitsi itsensä verille. Sen näköisenä meni hän kaupunkiin ja sanoi itseänsä kuninkaan tuolla tavalla kohdelleen. Babylonialaiset asettivat hänet pienen sotajoukon päälliköksi ja sillä hän, niinkuin oli edeltäkäsin sopinut kuninkaan kanssa, saavutti alussa monta voittoa. Kun nyt babylonialaiset sen menestyksen johdosta korottivat hänet suuremmaksi päälliköksi, avautti hän ryntääville persialaisille kaksi kaupungin porttia. Siten Babylon valloitettiin toisen kerran.

Jo hallituksensa alussa jakoi Dareios valtakuntansa 20 satrapiaan, joita kutakin hallitsi maaherra eli satrapi. Sekä Kyros että Kambyses olivat kuhunkin valloitettuun maahan jättäneet kotimaiset hallitsijasuvut edelleenkin valtaan, missä vain noiden hallitsijain uppiniskaisuus tai muut syyt eivät pakottaneet heitä erottamaan tai muuanne siirtämään. Nyt tuli kukistettujen kansain hallitus yhtäläisemmäksi, ja ne lujemmin liitettiin yhdeksi kokonaiseksi. Sitä paitsi määrättiin säännölliset verot kunkin satrapian maksettavaksi. Ne olivat varsinkin sellaisia luonnontuotteita, joita kussakin eri maassa paraiten saatiin; niinpä maksoi Media hevosia, Babylonia vehnää, India kultahietaa ja muut maat muita tavaroita. Alammaiset, joista tämä järjestys usein tuntui rasittavalta, sanoivat, että Kyros oli ollut isä ja Kambyses herra, vaan Dareios oli kaupustelija.

Sotalaitos kehitettiin hirvittäväksi. Sotateitä tehtiin yli koko valtakunnan; sotaväelle tasoitettiin erityisiä katselukenttiä; jokainen asekuntoinen alammainen oli velvollinen sotapalvelukseen. Mutta kun sotaväki kansakunnittani kokoutui suurin joukoin, ei siinä ollut mitään säännöllistä jakoa eikä varmaa johtoa. Kohtapa saatiinkin kokea, ett'ei yksistään sotajoukon suuruudella voiteta.

Äärettömän joukon kanssa läksi Dareios valloitusretkelle skytialaisia, nykyisten slaavilaisten esi-isiä vastaan, joka urhollinen paimentolaisheimo kuljeksi suurilla aroilla Mustanmeren pohjoispuolella. Hän marssi Trakian läpi, voitti villit getalaiset ja meni Tonavan yli. Mutta skytialaiset lakkaamatta peräytyivät etemmäksi, niin että Dareios takaa ajaessaan joutui kauas autioille aroille, jossa hänen sotajoukkonsa oli aivan menehtyä ravinnon puutteesta. Hänen täytyi siis viimein lähteä palaamaan tyhjin toimin, ja paluumatkalla kuoli häneltä paljo väkeä.

Vielä onnettomammin päättyivät ne sotaretket, jotka Dareios sotapäälliköillään teetti kreikkalaisia vastaan ja joista tuonempana tarkemmin kerrotaan. Hänen viimeiset vuotensa kuluivat uuden samanlaisen retken laajoihin varustuksiin, kunnes hän kuoli (485). Hänen poikansa ja seuraajansa Xerxes oli heikko ja kopea itsevaltias. Suurimman sotajoukon kanssa, kuin vanha historia tietää kertoa, läksi hän Kreikanmaata vastaan, mutta sai kohta kokea, miten vähä järjestymättömillä joukoilla on kykyä kestämään taistelua vapaan kansan innostusta ja suurempaa sivistystä vastaan. Hänen täytyi häpeällä palata ja suurin osa hänen sotajoukostaan joutui häviöön. Hänen loppuhallituksensa aikana (vuoteen 465 asti) alkoi jo näkyä varmoja häviön ja rappeutumisen merkkejä suuressa Persian valtakunnassa.

Xerxes valtaistuimellaan.

Ei missään ole kuninkaallinen itsevaltius niin kehittynyt kuin persialaisilla: Persian laki sääsi nimenomaan, että kuningas tekee, mitä tahtoo. Hänen kädessänsä oli kaikkein henki ja elämä. Jokaisen, joka pääsi hänen eteensä, täytyi laskeutua polvilleen ja suudella maata. Niinkuin valonhenget ympäröivät Ormutsin valtaistuinta, niin hänen sijaisellaankin, Persian kuninkaalla, oli suuri ja loistava hovikunta, ja sitä johtamassa seitsemän ylhäistä virkamiestä sekä pappisneuvosto. Kuninkaallinen pöytä oli katettu valituimmilla, kaukaisista seuduista tuoduilla ruo'illa ja juomilla. Hovi muutti oleskelupaikkaa eri vuodenaikojen mukaan: talvi vietettiin kuumassa Babylonissa, kevät Susassa, kesä vilpoisessa Ekbatanassa. Monta puistoa eli "paratiisia" hedelmäpuineen ja metsäneläimistä rikkaine eläintarhoineen oli laitettu kuningasta varten matkoilla käytettäväksi. Palatseista on ensi sijassa mainittava Persepolis varsinaisessa Persiassa. Perustuksena oli siinä kolme pengermää, marmorirapuilla yhdistetyt ja kyllin suuret, että kymmenen ratsumiestä sopi niillä rinnakkain ratsastamaan. Ensimmäisen pengermän raput veivät pylväskäytävään, josta nyt näkyy ainoastaan vähäisiä jäännöksiä. Vieressä seisoo pari marmorista hakattua, muodoltaan satumaista, suurta eläimenkuvaa. Toisen pengermän seinässä näkyy korkokuvia: kuninkaan palvelijoita monenkarvaisissa puvuissaan ja eri toimissa taikka valtakunnan eri maakuntain lähettiläitä. Toiset portaat vievät toiseen pylväskäytävään, josta päästään moneen yksinäiseen rakennukseen. Niissä on kussakin monta huonetta, täynnä kuvakoristuksia. Eräässä paikassa on kuvattuna kuningas täydessä loistossaan ottamassa puheilleen alammaisiansa. Toisessa paikassa hän, yllä monilaskoksinen medialainen puku, istuu valtaistuimella, pitkä valtikka kädessä; takana seisoo palvelija, pitäen hänen päällänsä suojelushengen haaveellista kuvaa. Assyrialaiset kuvasivat kuningastansa aina toimivana; sitä vastoin hän täällä lepää juhlallisessa majesteettiudessa. Koko palatsin kukkula on täynnä avarain salien, lukemattomain marmoripylvästen ja koruovien sekä suurten suihkukaivolaitosten jäännöksiä. Nimet Dareios ja Xerxes, joita tavataan monilukuisissa nuolenpää-kirjoituksissa, ilmoittavat ajan, jolloin nämä rakennukset ovat syntyneet.

Kuningasten velvostuttava elintapa, yksinvallan rampaava vaikutus, maaherrain yhä karttuva itsevaltaisuus ja kukistettujen kansain pelkuri orjamaisuus yhdessä vaikuttivat, että Persian valtakunta, vaikka olikin näköään niin loistava, kypsyi häviöönsä paljon ennemmin, kuin se, kuten tuonempana kerrotaan, kukistuikaan valloittajan kautta.

MUINAISKLASSILLISET KANSAT.

Kreikkalaisilla ja roomalaisilla kohosi ihmishenki suurempaan itsenäisyyteen. Sielullinen elämä esiytyi täällä toimimaan etenkin selvänä ja säännöllisenä ymmärryksenä, jonka kuvia tämän sivistyksen ilmiöt ovat. Ylemmäksi Itämaiden raakaa luonnonpalvelusta kohosi kreikkalainen jumalamaailma, jossa ihminen esiytyi luonnon voittajana ja herrana. Lähinnä kehittyi uskonnosta kaunotaide, jonka tuotteet, muodostellut suhdallisuuden lakien mukaan, ovat pysyneet kaikkina aikoina muodon täydellisyyden mallikuvina. Sittemmin kehittyi itsenäinen tiede, selvän ajatuksen ja levollisen mietinnän tuote. Yhteiskunnassa hyljättiin sekä yksinvaltiuden että pappisvallan mielivaltaisuus, ja järkevä lainsäätämys, joka sitte roomalaisilla eteni hyvin suureen täydellisyyteen, koetti jo täällä yhä tarkemmin järjestellä yhteiskunnallista elämää.

Helleniläiset eli kreikkalaiset.

Suuruuteensa nähden on Kreikanmaalla, syvälle maan sisään pistäytyvien merenlahtien ja suuren saaririkkauden tähden, tavattoman pitkät rannat. Sitenpä enimmät sen asujamista helposti pääsivät yhteyteen vierasten maiden kanssa, joka asia on hyvin paljon vaikuttanut koko kansan sivistyskehitykseen. Ilma saa raittiista meri- ja vuorituulista suloista viileyttä. Maa, vaikka osaksi kivinen ja kolea, antaa kyllä useimmissa paikoissa hyvän sadon, mutta vaatii viljelijältänsä vaivaa ja ponnistuksia.

Luonnonlaatu on hyvin vaihtelevainen. Voidaan erottaa neljä varsin erinäistä pääosaa: Pohjois-Kreikka, Hellas, Peloponnesos ja saaret. Pohjois-Kreikassa oli kaksi maakuntaa ja niiden rajana Pindos-seljänne: Tessalia oli hymyilevän kaunis ja hedelmällinen, vaan Epeiros täynnä autioita vuoria, järviä ja metsiä, asujamina vain villiheimoja. Näiden maakuntain etelärajasta alkoi Hellas. Kauimpana idässä oli Attika, Atena kaupunkineen, sievä pikku maakunta, jossa monet purot suikertelivat pitkin viehättäviä laaksoja, ja kukkuloita kaunistivat muhkeat öljypuistot. Attikan länsipuolella oli Boiotia, kattilanmuotoinen laakso, keskellä pohjaa suuri Kopais-järvi; se oli ylävä, järvinen ja sumuinen maakunta ja teki mieleen melkein raskaan ja vakavan vaikutuksen. Vielä lännempänä oli korkeavuorinen, jylhän kaunis Fokis sekä muutamia pienempiä maakuntia. Läntisimpänä olivat jylhä vuorimaa Aitolia ja vähän viljelty, järvinen Akarnania, molemmat luonnonlaadultaan samankaltaiset kuin läheinen Epeiros. Kapea Istmos-taipale, jolla kauppakaupunki Korintos oli, erotti Hellaan Peloponnesosta. Tässä yleensä varsin hedelmällisessä niemimaassa oli monta luonnonlaadultaan vaihtelevaa maakuntaa: lakea ja hedelmällinen Akaia, kaunis Elis, etelärannan viljavat tasangot Messenia ja Lakonia, epätasainen Argos ja sisämaassa vuorinen, jylhän kaunis Arkadia. Saaria oli kolme pääryhmää: Ionian saaret Kreikan luoteisrannalla, Kykladit kaakkoisrannan ulkopuolella, ja etempänä idässä pitkin Vähä-Aasian rantaa Sporadit. Lähellä Hellaan itärantaa oli suuri hedelmällinen Euboia-saari.

Kreikan asukkaat, jotka luetaan arjalaiseen heimoon, ovat tulleet maahan monessa osastossa. Vanhimpia puolivillejä asujamia sanottiin pelasgilaisiksi. He elivät, kuten tarina kertoo, tammenterhoista ja tekivät suurista kallionlohkareista ilman mitään kiinnittävää saviseosta suuria rakennuksia, joita on sanottu kyklopisiksi. Akaialaiset, jotka moneen paikkaan, varsinkin Peloponnesoon, perustivat mahtavia valtakuntia, olivat taruaikaan pääheimona. Mutta historiallisena aikana vallitsivat ionialaiset ja dorialaiset. Ionialaiset asuivat vanhastaan Vähä-Aasian länsirannikolla, saarilla ja Attikassa; viimemainitut vaelsivat tänne pohjoisesta päin ja asettuivat viimein Peloponnesoon. Näiden luonteen erilaisuuden mukaan kehittyi kaksi jyrkkää vastakohtaa helleniläisten koko yhteiskunnallisessa ja henkisessä elämässä. Ionialaiset olivat hempeää, iloista ja notkeaa luonnetta, nerokkaat ja vilkkaat käsittämään, taipuvaiset kauppaan, teollisuuteen, taiteihin ja tieteihin, mutta samalla levottomat ja oikulliset; heillä kehittyi kansanvalta (demokratia). Dorialaiset sitä vastoin olivat vakavat, jurot ja harvapuheiset; he käsittivät hitaasti, mutta tahdonvoima oli heillä väsymätön; rauhallisissa toimissa he olivat heikommat ionialaisia, mutta sodassa urholliset ja kestäväiset. Heillä kehittyi ylimysvalta (aristokratia). Sittemmin kun ionialaiset ja dorialaiset keskinäisissä taisteluissa uuvuttivat toinen toisensa, esiytyivät taas akaialaiset huomattavimmiksi.

Taruaika.

Jumala-maailma.

Hebe. Hermes. Hefaistos. Dionysos. Apollon. Ares. Pluton. Poseidon, Zeus, Artemis. Pallas. | Herakles. Afrodite. Eros. Here.

Kreikan jumalat olivat loistava joukko, joka kansan uskonnon mukaan asuskeli pilvien yläpuolella, korkealla Olympos-vuorella. Etevin heistä, kaikkein herra oli Zeus, "jumalain ja ihmisten isä". Levollinen ja majesteetillinen hallitusvoima loistavana kasvoista istui hän valtaistuimellaan ja hänen jalkainsa juuressa seisoi hänen maallinen vertauskuvansa, kotka, nokassa ukonnuolia, joita jumala vihanhetkinään saattoi sinkautella uhkarohkeita maan asujamia vastaan. Zeun puoliso, ylevä Here, seisoi puolisonsa sivulla maailmaa käskevänä hallitsijattarena; komea riikinkukko oli hänelle pyhitetty. Kaksi Zeun veljeä, Poseidon ja Hades (Pluton), jakoivat hänen kanssansa maailman vallan. Poseidon vallitsi merta ynnä kaikkia sen jumaluusolennoita ja hirviöitä. Hän kantoi kädessään pitkää kolmikärkeä, jolla hän voi sekä nostaa että tyynnyttää myrskyt. Hades vallitsi manalaa, pimeää ja kolkkoa kuoleman valtakuntaa, jossa hänen valtaistuintansa vartioitsi kolmipäinen Kerberos-koira. Manalan rajalla jaoksi pimeä Styx-joki, jonka laineiden yli Karon lauttasi varjot eli vainajain sielut veneessään, jos heidät oli asianmukaisesti haudattu maahan. Muista jumalista sanottiin useimpia Zeun lapsiksi. Apollon eli Helios ajoi taivaalla auringon säteilevillä vaunuilla. Aamusilla, kun jumalatar Eos (roomalaisten Aurora), aamurusko, avasi ruusuportit, läksi Apollon valoisasta linnastaan ja ajoi sitte nelivaljakkoansa länttä kohti, jossa meren jumalatar Tetis hänet iltasilla otti vastaan saleihinsa. Hänellä oli Delfissä kuuluisa temppeli; siellä julistettiin jumalain ennustuksia (orakeleja), joiden uskottiin kohottavan tulevaisuuden esirippua. Artemis, Apollon kaksoissisar, syntynyt niinkuin hänkin Delos-saarella, oli notkea, kevytjalkainen metsästyksen jumalatar.

Zeus voitonjumalattarineen.

Pallas, neron ja ajatusvoiman personallinen esikuva, oli myöskin pääjumalan tytär, mutta hän ei ollut syntynyt maallisella tavalla, vaan kypärä päässä ja keihäs kädessä kerrassaan lähtenyt isänsä, kaikkivaltiaan Zeun, päästä. Kauneuden jumalatar Afrodite oli samoin ihmeellistä, vaikk'ei niin ylimaailmallista alkuperää; hän, katoamattoman kukoistuksen kuva, oli syntynyt meren vaahdosta. Hänen puolisonsa, ruma ja ontuva Hefaistos, takoi suuressa pajassaan Etnan tuliaukon alla ukonnuolia, joita Zeus viskeli. Hermes piti jumalain sanansaattajana kädessään käärmeillä kiedottua sauvaa; häntä kutsuivat avukseen kauppiaat ja kaikki, jotka luulivat tarvitsevansa älykkäitä keksintöjä, yksinpä varkaatkin. Dionysolla, viinin ja maltillisen elämänilon jumalalla, oli kreikkalaisten uskonnossa tärkeä sija.

Etevämmät ihmiset uskoi kansa jumalista syntyneiksi. Sankarien, runoilijain ja viisasten äitejä pidettiin Zeun tai Apollonin lemmityisinä. Niin laskeutui, uskottiin, jumaluus alas ihmiskuntaan, mutta inhimillisyys kohosi ylös jumalien piiriin. Heidän tykönsä nousivat kuoleman jälkeen sankarit, hankittuaan täällä maan päällä itselleen vaivalla ja taistelulla kuolemattoman nimen.

Elävässä luonnossa oltiin näkevinään jumalallisia voimia. Metsissä, järvissä ja joissa asuivat jumaluusolennot, joita sanottiin dryadeiksi, nereideiksi, nymfoiksi tai najadeiksi. Moni eläin ja kasvi oli kansan mielikuvituksessa jumalain voiman kautta muutettu ihmisolento. Hurja Arkas oli muutettu sudeksi, valittava Filomela satakieleksi, taidokas Arakne hämähäkiksi. Dafne muutettiin laakeripuuksi, kun rakastajansa Apollon häntä ahdisteli. Nuorukainen Narkissos tuli kukaksi, sureva Eko vain tyhjäksi kaiuksi. Niinpä oli joka olennolla tarinansa, ja kaikki ne tavallaan todistivat jumalain voimaa ja ihmisen herruutta luonnon yli.

Sankaritarina.

Herakles (dorialainen sankaritarina).

Tirynsin kuninkaan Amfitryonin puolisolle Alkmenelle syntyi poika Herakles (Herkules), jonka isäksi sanottiin Zeuta. Kun poika oli kahdeksan kuukauden ijässä, lähetti Zeun puoliso Here vihasta häntä kohtaan hänen luoksensa kaksi suurta käärmettä. Mutta poika tarttui pikku käsillään petoja niskaan ja puristi ne kuoliaaksi. Niin osoitti hän jo kätkyessä sankarivoimaansa.

Sittemmin kerrottiin Herakleen nuorukaiseksi kasvaneena kerran yksinänsä kävelleen ajatuksissaan. Hän tuli tienhaaraan. Hänen siinä miettiessään, kumpaako tietä läksisi, astui hänen eteensä kaksi suurikasvuista naista. Toinen, tosin kaunis, mutta olennoltaan kevytmielinen ja liikkeiltään kiemailija, puhutteli häntä: "Jos otat minut ystäväksesi, kuljetan minä sinua suloisinta ja helpointa tietä." Herakles kysyi: "Kukas sinä olet?" Hän vastasi: "Ystäväni sanovat minua Huvitukseksi, vaan viholliseni Himoksi." Toinen nainen seisoi siinä puhtaana, kainona ja sävyisänä. Kun Herakles kääntyi hänen puoleensa, sanoi hän: "Minä en hurmaa sinua hekkuman kiusauksilla, jos seuraat minua; sillä tiedä, että jumalat eivät salli ihmisen päästä hyvän ja kauniin perille ilman suuria vaivoja ja ponnistuksia. Mutta minun johdollani sinä saavutat kuolemattomuutta, kunniaa ja kiitosta sekä jumalain että ihmisten edessä." Näin puhui Siveys, ja hänen tiensä valitsi Herakles. Vanhempana hän meni Tirynsin kuninkaan Eurysteun palvelukseen, ja kuningas pani hänelle tehtäväksi kaksitoista kovaa työtä, joiden suorittamisella hän tuotti hyötyä, ja saavutti sankarin maineen.

Nemeian metsässä Argoliissa oleskeli hirvittävä leijona, hävitellen lähiseutuja, eikä sitä saatu ammutuksi, kun kaikki nuolet kimmahtivat pois sen paksusta taljasta. Herakles otti käsin kiinni pedon ja tappoi sen vahvalla nuijansa iskulla. Taljan hän nylki ja kantoi sitä täst'edes aina voiton merkkinä. Samoin pysyi nuijakin hänen mieluisampana aseenaan.

Hydra, satapäinen lohikäärme, hävitteli Lerna-järven seutua. Koukeroisella miekalla hakkasi Herakles siltä poikki muutamia päitä; mutta jokaisen pois hakatun sijaan kasvoi kaksi uutta. Viimein Herakleen uskollinen asekumppani Iolaos sytytti koko metsän tuleen ja antoi sankarille palavan puunrungon. Nyt Herakles, katkaistuaan pään poltteli haavaa kekäleellänsä, eikä pää sitte enää voinut kasvaa. Näin sai hän pedon surmatuksi.

Kokonaisen vuoden ajeli Herakles Artemiille pyhitettyä sarvasta, jolla oli kultaiset sarvet ja vaskijalat, ja se juoksi niin sukkelaan, että sitä tuskin nuolikaan saavutti. Hän kantoi sen sylissään Eurysteulle, joka heti taas lähetti Herakleen Erymantos-vuorelle, missä metsäsika seutua hävitteli. Senkin Herakles kantoi hartioillaan elävänä Tirynsiin ja laski kuninkaan eteen.

Hänen käskettiin sitte puhdistaa Elis-maan kuninkaan Augiaan navetat, joissa oli kolmetuhatta nautaa seisonut pitkän aikaa eikä lantaa ollut pois luotu. Herakles repi auki yhden seinän ja johti siitä sisään Alfeios- ja Peneios-joet, jotka pian huuhtoivat pois kaiken lian.

Hän voitti amatsoonit, sotaiset naiset, joita ei siihen asti kukaan ollut voittanut. Espanjassa ryösti hän karjalaumat jättiläiseltä Geryonilta, jolla kolminaisessa ruumiissaan oli kuusi kättä ja kuusi jalkaa. Afrikasta hän nouti hesperidein kultaomenat ja kävi aina Herkuleen pylväillä (Gibraltarin salmella) asti, jotka hänestä saivatkin nimensä. Itse manalastakin kävi hän noutamassa Kerberos-koiran, jolla oli kolme päätä ja häntänä käärme. Mutta sen käärmeen purema tuotti hänelle sieluntaudin, joka kiihtyi mielipuolisuudeksi, ja vasta uudet ponnistukset hänet siitä paransivat.

Kun Herakles sai puolisoksensa kauniin Deianeiran, täytyi hänen matkallansa Tebeen mennä Euenos-joen yli, joka juuri silloin sattui olemaan tulvillansa. Kentauri Nessos, eräs olento, jonka alapuoli oli nelijalkainen hevonen, mutta ylipuoli ihminen, tarjoutui kantamaan seljässänsä Deianeiran joen yli. Mutta vietyään morsiamen toiselle rannalle läksikin Kentauri nelistäen viemään häntä pois. Herakles silloin heti ampui Kentauriin yhden niistä nuolistansa, jotka oli Lernan lohikäärmeen sappeen kastamalla tehnyt kuolettaviksi, ja vapautti morsiamensa. Mutta kuolintuskissaan mietti Nessos kostoa. Hän antoi Deianeiralle verisen pukunsa, huomauttaen, että hän sillä muka saisi takaisin miehensä rakkauden, jos hän joskus tulisi vaimolleen uskottomaksi. Kohta sen jälkeen saattoikin luulevaisuus Deianeiran seuraamaan neuvoa. Hän antoi Herakleelle komean juhlapuvun, johon oli kutonut villoja Nesson puvusta. Tuskin ehti Herakles ottaa juhlapuvun yllensä, kun tunsi kovaa tuskaa, sillä villat ikäänkuin syöpyivät hänen ruumiisensa. Hän riuhtasi puvun pois yltänsä, vaan nahkaa ja lihaa läksi mukaan. Nyt Herakles, tuntien eron tulevan tästä elämästä, kannatti itsensä ylös Oitavuorelle ja nousi polttoroviolle, jonka itse oli tehnyt. Liekit polttivat kuolevaisen osan sankarista, mutta hänen henkensä nousi pilvessä Olympon jumalain luo.

Teseus (ionialainen sankaritarina).

Atenan kuningas Aigeus oli Teseun isä, ja Troizenen kuninkaan tytär Aitra hänen äitinsä. Aigeus, lähteissään vähän ennen pojan syntymää Troizenesta, oli kätkenyt miekkansa ja kenkänsä suuren kalliolohkareen alle ja käskenyt Aitran, jos hänelle syntyi poika ja se tuli niin väkeväksi, että jaksoi nostaa kiven, lähettämään hänet tuomaan noita kätkettyjä tavaroita Atenaan. Teseus, nuorukaiseksi ehdittyään, nosti kiven ja läksi sitte matkalle Atenaan.

Hän halusi tehdä jotakin suurta ja kaunista maailmassa. Siihen häntä kiihotti varsinkin Herakleen maine; sillä tämä sankari oli silloin kunniansa kukkulalla ja hänet Teseus nyt otti esikuvakseen. Kun äitinsä ja äitin isä Teseuta kielsivät lähtemästä maata myöten, koska Korinton taipale oli vaarallinen rosvojen tähden, valitsi Teseus juuri sen tien, saadakseen sankarimainetta pahantekijäin hävittämisellä.

Ensin hän tapasi Perifates-jättiläisen, joka rautanuijallaan surmasi matkustajat, kun sai heidät ensin luoksensa houkutelluksi. Teseus meni myöskin hänen tykönsä, mutta torjui iskun käsillään, tappoi pahantekijän ja otti nuijan, joka sitte aina pysyi hänen uskollisena kumppaninaan.

Istmolla oleskeli Sinnis-rosvo, joka taivutteli yhteen kahta nuorta kuusta ja sitoi latvat kiinni sekä niihin matkamiehet yhdestä jalasta kumpaiseenkin kuuseen. Leikaten poikki nuoran, joka piti kuusia yhdessä, katseli hän huviksensa, miten erilleen ponnahtavat puut repivät ihmisiä. Teseus otti rosvon kiinni ja surmasi hänet hänen omalla tavallaan.

Etempänä sankarin matkalla istui kalliolla meren rannalla Skiron, joka pesetti jalkojaan ohi kulkevaisilla ja heidän sitä tehdessään potkasi heidät mereen. Teseus myöskin teki, mitä Skiron pyysi, mutta otti häntä viimein jaloista ja viskasi kauas mereen, jonka hirviöt hänet söivät.

Viimein tapasi Teseus Prokrustes-jättiläisen, joka huviksensa asetteli lyhytkasvuisia ihmisiä pitkälle vuoteelle ja venytti heidät sen pituisiksi, kunnes raukat kovissa tuskissa heittivät henkensä; ja pitkät ihmiset hän sijoitti lyhyeen vuoteesen ja hakkasi jaloista pois sen verran, kuin ulottui vuoteen ulkopuolelle. Mutta Teseus voitti hänet ja pani lyhyeen vuoteesen sekä hakkasi poikki hänen jalkansa. Puhdistettuaan täten koko tien pahantekijöistä saapui hän onnellisesti Atenaan, jossa isänsä otti hänet hyvästi vastaan.

Kreta-saarta hallitsi kuningas Minos, joka oli mahtavalla laivastollaan pakottanut atenalaiset rangaistukseksi hänen poikansa murhaamisesta lähettämään yhdeksänä vuotena joka vuosi seitsemän nuorukaista ja seitsemän neitoa Kretaan. Siellä heidät suljettiin suunnattomaan labyrintti-rakennukseen, jonka monenmoisista sokkelokäytävistä he eivät enää osanneet ulos. Labyrintissa oleskeli Minotauros-hirviö, puoleksi ihminen, toiseksi härkä, jonka uhreiksi onnettomat viimein joutuivat. Kun Teseus saapui Atenaan, oli juuri kolmannen kerran lähetettävä sovittu uhrivero Kretaan. Hän silloin vapaaehtoisesti yhtyi nuorukaisparveen ja lupasi huolestuneelle isälleen levittää palatessansa laivan tavallisten mustain purjeiden sijaan valkoiset, jos hänen onnistui surmata Minotauros.

Kretassa Minos-kuninkaan tytär Ariadne rakastui sankariin ja antoi hänelle salaa lankakerän, neuvoen Teseuta sitomaan labyrintin suulle langan pään ja sitte kävellessään vähitellen purkamaan kerää, että osaisi lankaa myöten jälleen ulos eksyttävistä sokkeloista. Siten hän, tapettuaan härjän, pelastui, ja silloin myös Minos luopui vaatimasta veroa. Mutta kotimatkalla ei Teseus muistanutkaan nostaa valkoisia purjeita. Aigeus kun istuen niemen nenässä meren rannalla ikävällä odottelemassa laivan palaamista näki mustat purjeet, syöksyi toivottomuudessaan mereen, jota, kuten kerrotaan, ruvettiin hänestä sanomaan Aigeianmereksi.

Tähän aikaan elivät Attikan maakunnan asujamet kahdessatoista toisistaan erillisessä kyläkunnassa, kullakin oma hallituksensa. Teseus sai aikaan kyläkuntain yhtymisen yhdeksi kunnaksi, jonka pääpaikaksi tuli Atena.

Tyytymättömyydestä kansaan läksi Teseus viimein vapaaehtoiseen maanpakoon Skyros-saareen. Sen kuningas houkutteli sankarin korkealle kalliolle, sanoen muka tahtovansa näyttää hänelle kaiken maansa, vaan sysäsi hänet sieltä mereen. Atenalaiset kuitenkin kohta katuivat kiittämättömyyttänsä, rakensivat Teseulle temppelin ja alttarin sekä toivat suurella juhlallisuudella hänen luunsa Skyrosta Atenaan.

Argonautain retki.

Iason, nuori tessalialaisen ruhtinaan poika, tuli tervehtimään Peliasta, joka oli anastanut hänen isänsä valtakunnan. Päästäkseen eroon nuorukaisesta taivutti Pelias hänet lähtemään Kolkiisen Mustanmeren itärannalle noutamaan sieltä kultanahkaa.

Orkomenos-kaupunkia Boiotiassa hallitsi kerran kuningas, jolla oli kaksi lasta, poika Friksos ja tytär Helle. Äitinsä kuoleman jälkeen saivat lapset häijyn emintimän, joka väijyi heidän henkeänsä. Eräänä yönä näyttäytyi lapsille äitivainaja ja antoi heille kultavillaisen ja kultasarvisen oinaan. Sillä ratsasti Friksos pois sisarensa Hellen kanssa. Kun he saapuivat salmeen, joka erottaa Aasian Europasta, putosi Helle veteen, jota siitä päivin on sanottu Helien mereksi eli Hellespontoksi. Mutta veli vei oinaan Kolkiisen, uhrasi sen siellä ja ripusti nahkan metsikköön, joka oli pyhitetty sodan Ares-jumalalle. Tämä nahka piti Iasonin nyt noutaa.

Monta Kreikan kuuluisaa sankaria, myöskin Herakles ja Teseus, saapui lähtemään retkelle. Suuri laiva rakennettiin ja rakenusmestari Argon mukaan nimitettiin Argoksi. Iasonin johdolla läksivät sankarit purjehtimaan. Monen seikkailun jälkeen saapuivat he viimein Kolkis-maahan Fasis-joelle ja nousivat maalle. Iason silloin meni maan kuninkaan Aieteen luo ja pyysi kultanahkaa. Kuningas sen lupasi hänelle, jos hän ensin yksinään valjasti auran eteen kaksi vaskikavioista, tulta puuskuvaa, raisua härkää, niillä kynti kappaleen maata, kylvi siihen lohikäärmeen hampaita ja viimein taisteli asemiesten kanssa, jotka kylvöstä kasvoivat.

Kuninkaan tytär, taikatemppuja osaava Medeia, rakastui heti ensi näkemästä tulisesti Iasoniin ja lupasi auttaa häntä, jos Iason ottaisi hänet puolisokseen. Medeia antoi sankarille voidetta, jolla hänen piti sivellä ruumiinsa ja aseensa; siten häneen ei pystynyt härkäin tuli eikä vaskikaviot. Iason sai härjät kiinni, valjasti ne auran eteen, kynti vainion ja kylvi lohikäärmeen hampaita. Silloinpa alkoi sotilaita kypäröineen ja kiipineen hiljakseen kasvaa maasta. Piilopaikastaan heitti Iason heidän keskelleen kiven, josta he heti joutuivat riitaan ja tappoivat toinen toisensa. Vaikka Iason nyt oli tehnyt hänelle määrätyt työt, ei Aietes kuitenkaan tahtonut antaa kultanahkaa. Medeia sentähden vei Iasonin yöllä metsikköön, jossa nahka riippui, vaivutti taikajuomalla uneen vartiaksi asetetun lohikäärmeen ja antoi nahkan Iasonille.

Iason nousi Medeian ja matkakumppaniensa kanssa laivaan. Medeia otti mukaan pikku Absyrtos-veljensä. Mutta Aietes-kuningas, kuultuaan heidän pois purjehtineen, läksi ajamaan heitä takaa. Tuntien purjeista isänsä laivan tappoi Medeia pikku veljensä, viskoi paloitellun ruumiin mereen ja asetti pään ja kädet kalliohuipulle meren rantaan. Kauhistuksissaan ei Aietes nyt huolinut muusta kuin poikansa jäsenten kokoamisesta, voidakseen ne haudata, Siten jäi takaa ajaminen sikseen.

Mutta Medeia ei saanut mitään iloa rikoksestaan. Iason hänet hylkäsi, ja kostaakseen teki Medeia vielä useampia rikoksia sekä kuoli viimein inhottuna.

Trojan sota.

Tämä sota on tullut erittäin merkilliseksi siitä, että se on antanut aihetta kahteen ihanaan sankarirunoelmaan Iliadiin ja Odysseiaan, joiden sepitsijöitä, luultavasti useampiakin luvultaan, on yhteisellä nimellä sanottu Homeroksi (sokeaksi). Tapahtuman juoksu oli lyhyesti seuraava:

Troja oli mahtava kaupunki Vähä-Aasian luoteisrannalla ja sitä hallitsi Priamos-kuningas. Hänen pojistansa oli Paris kaunis, mutta kevytmielinen ruhtinas. Hän kävi kerran Spartan kuninkaan Menelaon luona ja vei kavalasti hänen puolisonsa kauniin Helenan kanssansa Trojaan. Menelaon veli, Mykenan mahtava kuningas Agamemnon, kokosi silloin Trojaa vastaan suuren kostoretken, johon monta Kreikan jalointa sankaria tuli osalliseksi. Elävästi ja luonnollisen selvästi ovat nämä sankarit Homeron runoelmissa kuvatut: kopea, käskeväinen Agamemnon, hyväluontoinen, kiivaanlainen Menelaos, rohkea Diomedes, viekas Odysseus, kunnianarvoinen vanhus Nestor ja varsinkin nuori sankari Akilleus, Tessalian ruhtinaan poika, josta koko sodan menestys riippui. Trojalaisten puolella oli huomattava varsinkin jalo, miehuullinen Hektor, yksi Priamon monesta pojasta. Kreikkalaiset tekivät Trojan luo varustetun leirin, turpeilla ja ruo'oilla katettuja puutöllejä. Lähes kymmenen vuotta kesti tämä taisteluista ja urhotöistä rikas piiritys. Johtajat taistelivat vaunuissa, joiden edessä oli kaksi tai kolmekin hevosta; muu väki jalkaisin. Sodan yhdeksästä ensi vuodesta ei tarina paljoakaan kerro. Sitä vastoin ovat viimeisen sotavuoden muutamat ratkasevimmat tapaukset tulleet aineeksi, jota Iliadin kuvailut käsittelevät.

Taistelu Trojan luona. Agamemnon tahtoi riistää Akilleulta hänen sotasaalistansa, kaunista Briseis-orjanaista; siitä alkoi heidän keskensä turmiollinen riita. Akilleus erosi sotureinensa muista kreikkalaisista ja oleskeli jonkun ajan joutilaana teltassaan, kitaraa soitellen. Sill'aikaa Agamemnon petollisen unen houkutuksesta valmisti yleisen rynnäkön trojalaisia vastaan. Akaialaiset (kreikkalaiset) asettuivat taistelujärjestykseen.

Niinkuin hulmuelee tuli polttaessaan salot laajat,
Kunnaillen kohoaa valosoihtuja heittäen loitos.
Niinpä akaiaisten kulun aikana vaskien välke
Pilvihin päin ylös nous', sätehillään häikäsi seudun.

Niinkuin hurmaavan isot parvet lintuja nähdään,
Kurjet ja hanhet ja myös kenot joutsenet, ilmojen halki
Lentävän suunnalleen kukin siipien kuntoa koittain,
Tai aleten jyminällä, mi tannertakin tärisyttää,
Niin monet laumat heit' ulos laskivat laivat ja teltat
Tulvimahan nyt Skamandron kentälle, vaan kamalasti
Liikkeen aikana maa tömis miesten ja ratsujen alla.

Niinkuin paimenet saa kililaumat vilkkahat oitis
Toisistaan erilleen, kun ne käy sekasin hakamaassa,
Niin nämä kunkin paikalleen pani päälliköt valmiiks
Otteluhun, kuningas Agamemnon keskellä kulki,
Kasvoiltaan kuni Zeus, jota innostaa ukonilma,
Varreltaan kuni Ares ja rinnaltaan ku' Poseidon.

Niinkuin naudoist' on etevin sekä uhkein härkä,
Koska se uljastelee rotevimpana keskellä karjan,
Niin rotevaks loi Zeus kuningas Agamemnonin silloin,
Ett' etevist' etevin hän, ol' urhoista uljahin urho.

Molemmat sotajoukot olivat jo niin lähellä toisiansa, että taistelu olisi saattanut alkaa. Silloin astui trojalaisten riveistä esiin kuninkaan poika Paris, verhonansa kirjava pantterin talja ja jousi olkapäällä. Kun Menelaos näki hänen lähestyvän, iloitsi hän, niinkuin nuori leijona nähdessään edessänsä hirven tai vuorikauriin, ja heti hän täysissä varuksissaan hyppäsi alas vaunuistaan rankasemaan tuota uskalikkoa. Paris kalveten peräytyi ja sekautui kansalaistensa joukkoon, niinkuin joku nähdessään käärmeen vavahtaen hypähtää taapäin. Mutta Hektorin sanat kiihottivat hänet jälleen astumaan esiin, ja siitä syttyi taistelu hänen ja Menelaon välillä kahden.

Hektor ja Odysseus merkitsivät taistelupaikan ja panivat vaskikypärään kaksi arpaa päättämään, kumpiko ensin saisi heittää keihäänsä vastustajaa kohti. Pariin arpa hypähti ulos, hän viskasi ensin: keihäs sattui Menelaon kilpeen, mutta kärki kääntyi pystymättä metalliin. Menelaos nosti kilpensä ja rukoili kuuluvalla äänellä: "Zeus, anna minun niin rangaista häntä, joka ensin loukkasi minua, että vielä monen miespolven perästä muistettaisiin olla väärin käyttämättä vierasvaraisuutta ja tekemättä pahaa isännälle." Heitetty keihäs rikkoi Pariin kilven, lävisti haarniskan ja repäsi ihomekon. Menelaos sivalsi miekkansa ja iski vastustajaansa kypärään, mutta terä katkesi. Harmissaan syöksyi hän heti viholliseensa käsiksi, otti häntä kypärästä ja veti kreikkalaisten sotuririveihin päin. Olisipa hän kuristanut hänet kuoliaaksi kaulanauhalla, ell'ei Pariin suojelusjumalatar Afrodite olisi nähnyt hänen hätäänsä, katkaissut nauhaa ja vienyt häntä vahingotta Trojaan.

Monta päivää taistelivat molemmat sotajoukot vaihtelevalla onnella. Akilleun ystävä Patroklos puki viimein yllensä hänen varuksensa ja läksi trojalaisia vastaan. Trojalaiset, luullen häntä Akilleuksi, pakenivat ja monta heistä kaatui takaa ajavan sankarin miekan iskuista. Mutta kun hänet intonsa houkutteli liian etäälle, kaatui hän viimein voimakkaan Hektorin käden kautta.

Nähdessään ystävänsä ruumiin tunsi Akilleus sielunsa synkistyvän; hän heittäytyi maahan, repi tukkaansa ja valitti katkerasti. Kohta hän sopi Agamemnonin kanssa ja läksi kostonhaluisena taisteluun, etsimään Hektoria. Tämä pakeni raivoista vihollistansa, mutta Akilleus ajoi häntä, niinkuin haukka kyyhkyä ajaa. Niin kiersivät he kolme kertaa Trojan muurien ympäri. Kun he läksivät neljättä kertaa rientämään samaa tietä, nousi Zeus Olympolle ja pani kultaiseen vaakaan kaksi kuoleman arpaa, toisen Akilleulle ja toisen Hektorille. Akilleun arpa nousi, mutta Hektorin painui syvälle alas. Pallas-Atene-jumalattaren kehoituksesta, joka Hektoria puhutteli hänen veljensä Deifobon muodossa, pysähtyi nyt sankari Hektor ja sanoi Akilleulle: "Kuules minua! Jos Zeus antaa minulle voiton, minä en ollenkaan rääkkää sinua, vaan riisun varuksesi ja annan ruumiisi maanmiehillesi. Lupaa sinä myöskin samaa minulle!"

"Älä lörpöttele välipuheista", vastasi vihoissaan Akilleus. "Yhtä vähän kuin koira voi rakentaa ystävyyttä leijonain ja ihmisten välille, yhtä vähän voit sinäkään saada sovintoa meidän välillemme. Kaikista kärsimyksistä, kuin olet keihäälläsi tuottanut minun maanmiehilleni, saat nyt yht'aikaa koston." Kohta sen jälkeen kaatuikin trojalainen sankari leppymättömän vastustajansa käden kautta.

Hektorin hautaamiseen loppuu Iliadi. Myöhemmät runoilijat kertovat, miten Troja sotajuonella valloitettiin kohta hänen kuolemansa jälkeen. Kreikkalaiset olivat luopuvinaan piirityksestä. Mutta tyhjään leiriinsä jättivät he suuren puuhevosen, jonka olivat ennen lähtöään rakentaneet. Tämän hevosen sisään oli kätkeytynyt monta heidän urhollisinta sankariansa. Kun nyt trojalaiset läksivät viemään suurta hevosta voiton merkiksi kaupunkiinsa, täytyi heidän repiä muuriinsa iso aukko. Kreikkalaiset olivat sen aikaa piilossa Tenedos-saarella, palasivat yöllä kaupunkiin, ja samaan aikaan heidän maanmiehensä tulivat ulos hevosen sisästä. Troja hävitettiin ja poltettiin, sen asujamet tehtiin orjiksi. Mutta Menelaos vei kotiinsa Helenan.

Odysseun harharetket. Trojan edustalla taistelleiden sankarien täytyi kotimatkallaan kestää paljo vastuksia. Varsinkin oli niitä paljo Odysseulla, jonka kymmenvuotiset harharetket ovat Odysseian aineena.

Kerran hän saapui Kyklopien saareen. Kyklopit olivat jättiläisiä, joilla oli ainoastaan yksi silmä keskellä otsaa. He viettivät pahantekijäin laitonta elämää, eivät kylväneet eikä istuttaneet, sillä ilman heidän työtänsä kasvoi maa viljaa ja puut rypäleitä. He eivät tunteneet lakia eivätkä tienneet mitään kansankokouksista, vaan asuivat kukin yksikseen vuorenluolissa. Kahdentoista kumppaninsa kanssa astui Odysseus erääsen luolaan, siinä asuvan jättiläisen ollessa lampaitansa paimentamassa laitumella. Luolassa oli juustoja korit täynnä ja täysiä maitoastioita sekä karsinoissa karitsoita ja pikku vuohia. Pianpa jättiläinen palasi kotiin ja heittää rysäytti niin suuren puutakan maahan, että kreikkalaiset ryskeestä säikähtäen pakenivat luolan nurkkaan. Nostettuaan suuren kalliolohkareen luolan suulle, lypsettyään karjansa ja juotuaan maitoa teki hän tulen ja huomasi silloin muukalaiset. Turhaan kehoitti Odysseus häntä pelkämään jumalia ja muistamaan, että Zeus suojelee vieraita. Kyklopi tempasi heti kaksi Odysseun kumppania ja paiskasi heidät kuin pienet koiranpennut maahan, niin että veri ja aivot roiskuivat ympäri luolaa, sekä paloitteli heidän ruumiinsa ja söi ne pala palalta. Siten täytettyään itsensä ihmislihalla ja maidolla ojensihe hän luolan lattialle ja vaipui sikeään uneen. Odysseus ei kuitenkaan uskaltanut tappaa jättiläistä, koska kreikkalaiset sitte eivät olisi jaksaneet nostaa pois kiveä luolan suulta. Seuraavana aamuna kyklopi herättyään taas otti kaksi Odysseun kumppania ja syötyään heidät ajoi laumansa laitumelle. Sill'aikaa Odysseus teroitti hänen nuijansa varrenpään ja kätki sen roskakasaan. Kun jättiläinen sitte palasi ja taas söi kaksi miestä, lähestyi Odysseus häntä ja antoi hänelle kannun viiniä, jota kreikkalaisilla oli mukanaan. Iloiten lahjasta pyysi jättiläinen tietää Odysseun nimeä, voidakseen antaa hänelle vieraslahjan. Odysseus sanoi nimensä olevan Ei kukaan. "No hyvä," sanoi jättiläinen, "minun vieraslahjani on se, että minä syön sinut, Ei kukaan, viimeksi kaikista kumppaneistasi." Ja hän vaipui raskaasen uneen. Hänen maatessaan ottivat kreikkalaiset teroitetun nuijan, joka oli suuri kuin laivan masto, ja sysäsivät sen yksin voimin hänen silmäänsä. Jättiläinen alkoi hirvittävästi ulvoa, josta muut kyklopit kokoutuivat luolan suulle. Heille hän kertoi, että Ei kukaan oli vahingoittanut häntä ja että Ei kukaan tahtoo häntä tappaa. Kyklopit arvelivat, että siispä hänelle ei ollut kukaan tehnyt mitään pahaa, ja menivät pois. Kun jättiläinen sitte laski laumaansa ulos, pääsivät kreikkalaisetkin ulos siten, että villoista riippuivat suurten pässien alla, ja purjehtivat pois saaresta.

Uusia seikkailuja oli vielä edessä. Tuulien jumalalta Aiololta sai Odysseus säkin, johon kaikki tuulet olivat suljettuina. Mutta hänen maatessaan kumppanit uteliaisuudesta avasivat säkin, kaikki tuulet heti ryntäsivät ulos ja suuri myrsky nousi. Ainoastaan yksi laiva pelastui. Sillä Odysseus saapui erääsen saareen, jossa Kirke-noita asui. Hän muutti kaikki Odysseun kumppanit sioiksi, mutta Odysseus pakotti noidan viimein muuttamaan heidät jälleen omaan muotoonsa. Sitte Odysseus kävi Manalassa puhumassa äitinsä kanssa. Saapuipa hän myöskin lähelle seirenien saarta, jotka suloisella laulullaan houkuttelivat ohi purjehtijoita luoksensa ja sitte surmaelivat. Ainoastaan siten onnistui Odysseun päästä joutumasta laulun tenhovoiman uhriksi, että sulloi vahaa kumppaniensa korviin ja sidotti itsensä kiinni mastoon. Viimein hän saapui faiakilaisten saareen, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja sieltä hänet vihdoinkin saatettiin omaan valtakuntaansa, pieneen kalliosaareen Itakaan.

Tällä välin oli Odysseun puoliso, ylevä Penelopeia, joutunut pahaan pulaan hävyttömistä kosijoista, jotka Odysseun poissa ollessa ja Penelopeian pysyessä suostumatta heidän tarjouksiinsa kuluttivat talon varoja. Aikaa voittaakseen lupasi Penelopeia antaa varman vastauksen sitte, kuin saa valmiiksi kankaan, jota oli juuri alkanut kutoa; mutta mitä hän kutoi päivällä, sen hän aina jälleen purki yöllä. Viimein palasi kauan odotettu Odysseus, surmasi hävyttömät kosijat ja sai takaisin valtakuntansa ja uskollisen puolisonsa.

Lainsäätämisen aika.

Lykurgos, Spartan lainsäätäjä (noin vuonna 900 e.Kr.).

Kahdeksankymmenen vuoden kuluttua Trojan sodasta (1104 e.Kr.) siirtyivät dorialaiset, urhollinen vuorikansa, pienestä Doris-maakunnasta Naupakton kohdalta salmen yli Peloponnesoon, voittivat niiden ruhtinasten perilliset, jotka olemme oppineet tuntemaan Trojan sodassa, sekä anastivat koko niemimaan. Kuitenkaan ei valloitus päättynyt kerrassaan. Päin vastoin vanhemman asujamiston jäännökset vielä vuosisatoja puolustelivat itseään voitollisia dorialaisia vastaan. Nämä hajautuivat maahan ja siten syntyi Peloponnesoon monta valtakuntaa, joista Spartta, Messenia ja Argos olivat merkillisimmät. Spartassa siirtyi kaupungin nimi voittajille, jotka sanoivat itseään sparttalaisiksi; voitettuja asujamia sanottiin, erotukseksi voittajista, lakedaimonilaisiksi. Ne, jotka kauimmin tekivät vastarintaa, joutuivat orjuuteen, ja heitä sanottiin heloteiksi. Heidän täytyi sparttalaisille viljellä maata ja heidän tilansa oli hyvin tukala.

Veljensä kuoltua ryhtyi kuninkaan poika Lykurgos hallitsemaan Sparttaa sill'aikaa, kuin odoteltiin perillisen syntymistä veljeltä jääneelle leskelle. Kun kälylle sitte syntyi poikalapsi, julistutti Lykurgos juhlallisesti sen kuninkaaksi. Lykurgon kuitenkin paneteltiin tavoittelevan valtaa itsellensä. Hän sentähden läksi pois isänmaastansa, kunnes nuori kuningas ehtisi kasvaa mieheksi. Ensin siirtyi hän Kretaan, jonka asujamet olivat sparttalaisten heimolaisia ja olivat uskollisesti säilyttäneet dorialaisten vanhat tavat. Kretasta hän matkusti Vähä-Aasiaan. Näillä retkillään saavutti Lykurgos suuren kokemuksen, joka sitte tuli hänelle hyödyksi, kun häntä, palattuaan kotimaahan, pyydettiin säätämään lakia Spartalle.

"Siihen asti", sanoo historioitsija Herodotos, "oli sparttalaisilla melkein huonoin hallitusmuoto koko Hellaassa." Valtiota raateli sisällinen eripuraisuus, kun maassa asui kaksi toisilleen vihollista heimoa, vanhemmat akaialaiset asujamet ja sittemmin tulleet dorialaiset. Hallitus oli välistä rajatonta yksinvaltaa ja välistä vallatonta kansanvaltaa. Niinpä ei Spartta ollut kovinkaan voimakas yritteliäitä naapureja vastustamaan.

Poistaakseen häiriötä, joka johtui siitä, että kaksi vihamielistä heimoa oli maan omistajina, toimitti Lykurgos säännöllisen maan jaon molemmille. Niinpä dorialaiset myöhemmän tiedon mukaan saivat Spartan ympäriltä 9,000 suurempaa ja akaialaiset etempää pitkin maan rajoja 30,000 pienempää maapalstaa. Säilyttääkseen sitä järjestystä säädettiin, ett'ei maatiloja saanut myödä. Kerran matkustaessaan ja nähdessään yhtä kauas toisistaan pystytetyt rajakivet huudahti Lykurgos: "Onhan nyt koko maa kuin pelto, jonka veljet ovat veljellisesti keskenään jakaneet." Kuitenkin häiriytyi tämä omaisuuden tasainen jako siitä, että varsinainen sparttalaisheimo alinomaisissa sodissa ja rauhallisen toimeliaisuuden puutteessa yhä enemmän hupeni; siten väheni tilallisten sparttalaisten luku ja maa kokoutui perinnön kautta yksityisten sukujen käsiin suuriksi maa-aloiksi.

Ett'ei hallitus vast'edes horjuisi rajattoman kuninkuuden ja hillittömän kansanvallan välillä, asetti Lykurgos eri valtamahdin niiden molempain välittäjäksi. Spartassa oli näet neuvoskunta, jonka jäseniä, niin sanottuja gerontteja, piti oleman 30, kun molemmat kuninkaatkin lukuun otettiin. Geronteilla piti oleman ikää vähintään 60 vuotta. Tämä neuvoskunta oli asetettu puolustamaan kansaa, jos kuninkaat väärin käyttivät valtaansa, ja toiselta puolen tukemaan kuninkaan arvoa, jos kansanvalta pyrki liiallisuuksiin hairahtumaan. Sekä kuninkaita että kansankokousta piti tämä neuvoskunta kovassa kurissa. Koko hallitusmuoto tuli siten ylimysvaltaiseksi.

Kaksi kuningasta, toinen Prokleen ja toinen Eurysteneen suvusta, hallitsi aina yht'aikaa Spartassa. Molemmilla oli myöskin sen arvon ulkonaiset kunniamerkit. Heillä oli kunniasija yleisissä kokouksissa, he ensin äänestivät neuvoskunnassa, ottivat vastaan vieraat lähettiläät ja johtivat sotaväkeä sodassa. Kansankokouksessa olivat osallisina ainoastaan dorialais-sparttalaiset, jotka olivat täyttäneet 30 ikävuotta. Se sai hyväksyä tai hyljätä lakiehdotukset sekä päättää sodan, mutta ainoastaan lausumalla "olkoon" tai "ei". Se valitsi myöskin neuvoskunnan jäsenet ja virkamiehet. Sellaisissa vaaleissa astuivat hakijat yksitellen kansankokouksen editse ja kokous silloin osoitti suostumustansa vahvemmalla tai heikommalla huudolla sen mukaan, kuin hakijat sitä miellyttivät; se, jolle oli huudettu kovimmin, otettiin neuvoskunnan jäseneksi. Kansankokous täten ei voinut tulla liian paljopuheiseksi eikä vallattomaksi.

Lykurgon kuoleman jälkeen asetettiin jonkun ajan kuluttua viisi eforia valvomaan koko hallitusmuodon säilymistä ja noudattamista. He valvoivat neuvoskunnan toimia ja saattoivat vangita kuninkaatkin, jos huomasivat sen tarpeelliseksi.

Lykurgon lainsäätäminen tarkoitti myöskin sparttalaisten kasvattamista sotilaskansaksi. Lapsi heti synnyttyään oli valtion oma. Vanhimmat tarkastivat sen; jos se oli vahva ja ruumiiltaan säännöllisesti muodostunut, annettiin se hoitajattarelle, joka ei sitä kuitenkaan saanut hemmoitella; vaan jos se oli heikko taikka muuten vikainen, heitettiin se rotkoon tai jätettiin muulla tavalla kuolemaan. Kun poika ehti seitsemän vuoden ikään, otettiin hänet hoitajattarensa hallusta valtion kasvatettavaksi. Ikäluokkiin jaettuina, nuoremmat aina vanhempien johdettavina, totutettiin nuoret sotilaan kuuliaisuuteen, kunnioitukseen vanhempia kohtaan, kestäväisyyteen ja karaistuneesen elintapaan. He kävivät paljain jaloin ja makasivat ruokovuoteilla, joita itse kokosivat Eurotas-joen rannoilta; kesällä puettiin heidät lämpimiin, talvella ohuihin vaatteihin, että tottuisivat kärsimään sekä kuumaa että kylmää. Heidän ravintonsa oli hyvin niukka, vaan sen sijaan oli heillä lupa varastaa; mutta jos heidät tavattiin varkaudesta, kuritettiin heitä viekkauden ja sukkeluuden puutteesta. Vanhempain miesten edessä nousivat pojat kunnioittavasti istuimiltansa ja vastasivat seisoen heidän kysymyksiinsä. Taistella ja tapella saivat he mielin määrin kaduilla, kun vain lakkasivat halvimmankin vanhemman porvarin käskystä. Pitkiä puheita ei kärsitty; sentähden totutettiin jo nuorukaisia vastaamaan lyhyesti. Vähäsanaisia, vaan nerokkaasti sattuvia lauseita sanottiinkin sentähden lakoonisiksi ja hyvin ylistettiin muinaisaikaan. (Lakonia näet oli sama kuin Spartan alue.)

Nuoret tytöt kasvatettiin yhtä ankarasti kuin pojat. Heillä oli omat voimisteluharjoituksensa, ja heitä totutettiin karaistuneesen elintapaan aina kahdenkymmenen vuoden ikään asti. Juokseminen, painiminen ja korkeain aitain yli hyppiminen oli heistä mieluista huvia. He olivat vahvat ja sukkelat, heitä elähytti isänmaanrakkaus, ja sotakunniaa pitivät he suurimmassa arvossa. Sparttalainen äiti antoi sotaan lähtevälle pojalleen kilven, sanoen: "palaa sen kanssa taikka sen päällä!" Toinen äiti vastasi, kun hänelle ilmoitettiin hänen poikansa kuolleen taistelussa isänmaan puolesta: "sitä vartenhan minä hänet synnytinkin."

Estääkseen ylellisyyttä ravinnossa ja juomassa asetti Lykurgos yhteiset atriat, joita pidettiin eri paikoissa säädetyn järjestyksen mukaan. Siellä piti kaikkein käydä syömässä, yksin kuningastenkin. Kun kuningas Agis kerran palasi sotaretkeltä ja tahtoi syödä kotonaan puolisonsa luona sekä lähetti noutamaan osaansa yhteisestä atriasta, niin johtajat eivät sitä antaneet. Tavallisin ruoka oli niin sanottu "musta keitos", joka oli laitettu verestä ja karvaista yrteistä eikä siis maistunut hyvältä, mutta oli varsin ravitsevainen.

Ett'ei edes olisi millä hankkiakaan ylellisyyttä, kielsi Lykurgos käyttämästä kulta- ja hopearahaa ja määräsi rautaiset rahat, niin raskaat, että noin 30 markan arvoa vetämään tarvittiin pari härkää ja 125 markan summalle piti olla erityinen säilytyshuone. Eihän kukaan, ajateltiin, taivu lahjain ottoon eikä himoitse rikkautta, kun vähäistä voittoa, joka hänelle tulisi, kuitenkin olisi mahdoton käyttää ja säilyttää.

Taide ja kaikenlainen hienostus oli kiellettyä, ett'eivät ne voisi houkutella ylellisyyteen. Taloja rakentaessa ei saatu käyttää muita työkaluja kuin kirvestä ja sahaa. Muuta soittoa ei kärsitty kuin sotamusiikkia. Kuvanveistäjät tekivät ainoastaan aseellisia jnmalainkuvia. Sellaisia lauluja ainoastaan laulettiin, jotka ylistivät sankarien kuolemaa tai kehoittivat urhollisuuteen. Että tällainen mieliala pysyisi voimassa, pidettiin usein sotaisia juhlia.

Taisteluun läksivät sparttalaiset kuin juhlaan. Ennen taistelua pukeutuivat he purpuravaatteihin, koristivat tukkansa seppeleillä ja marssivat huilujen soidessa vihollista vastaan. Silloin myöskin laulettiin sotalauluja, tämän kaltaisia:

Nyt eespäin, sä sankarheimo,
Sä urhean Spartan lapsi!
Käs vasen se kilpeen kiinnä
Ja oikeaan ota keihäs;
Et peljätä saa sä, sillä
Se tapa ei ole Spartan!

Saatuaan lakinsa valmiiksi ilmoitti Lykurgos kansankokouksessa päättäneensä lähteä Delfiin kysymään neuvoa jumalilta, olisiko vielä mitään lisättävää hänen lakeihinsa. Ennen lähtöään otti hän kansalta valan, että se oli pitävä hänen lakinsa, kunnes hän palaisi. Delfissä vastattiin, että Spartta oli tuleva hyvin kuuluisaksi, jos se piti Lykurgon lait. Lykurgos lähetti sen vastauksen kirjeessä Sparttaan, mutta ei itse enää koskaan palannut sinne, että kansa valansa tähden aina pitäisi hänen lakinsa muuttamatta. Kuollessaan määräsi hän tuhkansa mereen hajoitettavaksi, ett'eivät sparttalaiset ehkä sillä tavalla koettaisi päästä valastansa, että veisivät hänen jäännöksensä Sparttaan.

Lykurgon lakien noudattaminen tekikin sparttalaisista urhollisen ja mahtavan kansan. Heidän säännöissään oli muun muassa kielletty kääntämästä selkäänsä viholliselle, vaikka kuinka mahtava voima olisi ollut vastassa. Monessa sodassa he tätä käskyä tottelivatkin ja voittivat. Niinpä messeniläiset monella verisellä taistelulla kukistettiin. Peloponneson useimpien yhteiskuntain täytyi vähitellen antautua Spartan suojelusherruuden alaisiksi, ja viimein tuli aika, jolloin Spartta itselleen vaati koko Hellaankin johtovaltaa eli hegemoniaa.

Solon, Atenan lainsäätäjä (noin 590).

Solon oli Atenan viimeisen kuninkaan Kodron sukua. Nuorempana ollessaan kuljeksi hän kauppiaana pitkillä matkoilla, oppien tuntemaan vierasten kansain tavat ja lait. Hän harrasti myöskin runoilua ja luonnon tutkimista. Valtioelämän alalle astui hän vasta erään sodan johdosta, joka atenalaisilla oli Megaran asujanten kanssa pienestä Salamis-saaresta. Kyllästyneenä tuohon taisteluun sääsivät atenalaiset lain, että ken suullisesti tai kirjallisesti esitti saaren takaisin valloittamista, häntä oli rangaistava kuolemalla. Solon heittäytyi mielipuoleksi. Äkisti juoksi hän, matkahattu päässä, ikäänkuin pitkältä matkalta tullen, torille, hyppäsi kivelle ja lausui sepitsemänsä runon tähän tapaan:

Ihmisien kesken pian moinen kulkevi juttu:
Hän Atenasta on myös: jättäjä hän Salamiin.

ja lopuksi:

Siis Salamiisen valtaamaan sitä kaunista saarta
Pois joka mies Atenan! Kohta on häpeä pois.

Silloin Solon heti valittiin päälliköksi uudelle sotaretkelle, joka päättyi Salamiin valloitukseen.

Siihen aikaan oli Atenan sisällinen tila hyvin onneton. Kuninkaan valta oli jo ammoin lakkautettu ja yhteiskuntaa hoiti nyt yhdeksän arkonttia (hallitsijaa), jotka joka vuosi valittiin ylhäisistä suvuista. Mahtavat isotilalliset, eupatridit, sortivat köyhempää kansaa; hätä pakotti köyhiä porvareja turvautumaan rikkaihin, jotka lainatuista rahoistaan ottivat kohtuuttoman suuret korot. Siten joutui alempi väestö yhä enemmän köyhtyessään epätoivoon, joka sai aikaan kiihkeitä kapinan yrityksiä. Rauhalliset asujamet olivat jo kauan vaatineet kirjoitettua lakia, joka suojelisi väkivallalta ja vääryydeltä. Se toimi annettiin ensin arkontti Drakonille. Hän käsitti tehtävänsä niin, että oli muka kauhulla kukistettava nuo yhä kiihtyvät kansanliikkeet, ja siten tulivat hänen lakinsa niin ankaroiksi, että niitä oli mahdoton käyttää; niitä sanottiinkin verellä kirjoitetuiksi. Sitte valittiin arkontiksi Solon ja annettiin lakien säätäminen hänen toimekseen. Ja hänen päätehtävänsä oli siis rauhoittaminen ja sovittaminen.

Hän ensi aluksi alensi köyhäin velat. Alentamalla rahan arvon osasi hän lievittää köyhäin velkataakkaa, eivätkä rikkaat siltä kuitenkaan kadottaneet rahaansa. Kiittämättömyyttä hän sentään palkakseen sai. Rikkaat katsoivat joutuneensa uhraamaan liian paljon, köyhät puolestaan saaneensa liian vähän. Hän valitti: "Ennen kaikui minun ylistykseni joka taholta, vaan nyt näen kaikkialla vihaisia silmäyksiä." Kohtapa kuitenkin alkoi näkyä hänen toimiensa hyviä seurauksia. Keskinäinen luottamus palasi, ja häntä pyydettiin täydellisesti järjestämään valtion hallitusmuotoa.

Uusi valtiomuoto, jonka Solon antoi Atenalle, oli varova siirtyminen vanhasta ylimysvallasta nyt alkavaan kansanvaltaan. Vaikuttavimmaksi valtiomahdiksi tuli täst'edes kansankokous, joka sääsi lakia, päätti sodat ja rauhat sekä asetti virkamiehet. Kansa jaettiin varallisuuden mukaan neljään luokkaan, joilla kaikilla oli yhtä suuri sananvalta kansankokouksessa; mutta ainoastaan kolmen korkeimman luokan jäsenet voivat päästä valtion virkoihin, joista ei ollut mitään palkkaa, vaan usein suuria menoja. Virkamiesten joukossa pysyivät edelleenkin yhdeksän joka vuosi valittua arkonttia etevimpinä. Estääkseen kansankokouksen mahdollista maltittomuutta asetettiin sen sivulle kaksi valvovaa neuvoskuntaa, nyt perustettu 400 miehen neuvosto ja ikivanha areiopagi. Tämä viimemainittu, jonka jäseninä olivat virasta eronneet arkontit, valvoi uskontoa ja tuomitsi hengenasioita. 400 miehen neuvosto tarkasti kaikki asiat, ennenkuin ne esitettiin kansankokoukselle; areiopagi sai kumota kansan päätökset, jos katsoi tarpeelliseksi. Solon sanoi näitä neuvoskuntia kahdeksi ankkuriksi, jotka hän oli sitonut valtiolaivaan, ett'eivät aallot sitä viskelisi.

Kasvattaakseen atenalaisia sivistyskansaksi koetti hän monella tavalla edistää kansalaisten monipuolista ja vapaata kehitystä. Maaomaisuuden myönti helpotettiin. Vieraille toimitettiin tilaisuus päästä Atenan kansalaisiksi. Vanhemmat velvoitettiin opettamaan pojillensa jotakin käsityötä, ja poika, joka oli saanut sellaisen opetuksen, oli velvollinen ylläpitämään isäänsä hänen vanhuudessaan. Kaikkein nuorukaisten piti saaman huolellinen kasvatus, johon kuului ensi sijassa uskonto, laulu ja soitto, sitte ruumiin harjoittelut ja viimein luvunlasku ja kirjoitus. Kaikki kansalaiset olivat velvolliset sotapalvelukseen, johon heitä 18:lla ikävuodella valmisteltiin; kolmen ensi luokan jäsenten piti palveleman hopliteina (raskasaseisina) tai ratsumiehinä, vaan varattomat palvelivat kevytaseisena jalkaväkenä ja sittemmin, kun Atena tuli merivallaksi, laivastolla. Sisällisissä riidoissa täytyi jokaisen asettua jommallekummalle puolelle ja siten osoittaa, ett'ei hän ollut välinpitämätön yhteiskunnasta.

Kun Solon sai nämä lakinsa valmiiksi, ahdistelivat häntä pitkän aikaa joka päivä ihmiset, vaatien tekemään niihin kuka mitäkin muutosta. Päästäkseen tuosta kiusasta päätti hän joksikin ajaksi lähteä ulkomaille, vaan otti ennen lähtöänsä atenalaisilta valan, että he määrätyn ajan pitäisivät hänen lakinsa muuttamatta. Näillä matkoillansa hän sattui kuningas Kroisonkin luo, josta edellä on kerrottu. Solonin poissa ollessa alkoivat puolueriidat jälleen Atenassa. Palattuaan sinne koetti hän niitä välittää, mutta kun se ei onnistunut, erosi hän surumielin kokonaan valtiollisista toimista. Surukseen näki hän myöskin entisen ystävänsä Peisistraton kohoavan Atenan itsevaltiaaksi.

Hellaan kukoistusaika.

Tyrannien aikakausi.

Vähän ennen persialaissotain alkua nousi monessakin Kreikan valtiossa itsevaltiaita, joita sanottiin tyranneiksi, ja vaikka useimmat hallitsivatkin hyvästi, olivat he kuitenkin vihatut, koska he näyttivät hävittävän entisen vapauden. Nämä tyrannit pitivät ja elättivät hoveissaan kuuluisia runoilijoita ja taiteilijoita, joten he henkisen, elämän alalla valmistelivat kukoistusaikaa, joka sittemmin seurasi. Tyranniutta vastusti tavallisesti Spartta, jonka hallitseva neuvoskunta yhtä paljon vihasi itsevaltiutta kun kansanvaltaakin.

Peisistratos ja hänen poikansa (561-510). Jo Solonin elinaikana syntyi Atenassa kolme puoluetta: tasankolaiset, suurien maatiluksien isännät, joita Lykurgos johti: rannikkolaiset, kauppiasluokka, johtajana Megakles; ja vuoristolaiset, köyhät paimenet, joiden päämieheni oli kunnianhimoinen ja lahjakas Peisistratos. Kun alin kansanluokka oli toivonut Solonin laeista suurempia etuja, kuin oli sitte saanut, ja sentähden oli niihin tyytymätön, onnistui Peisistraton helpostikin kiihottaa mielet. Eräänä päivänä hän haavoitteli itseään ja muulejansa sekä ajoi siinä tilassa torille, ikäänkuin olisi äsken päässyt murhaa aikovain vihollisten käsistä. Hän pyysi nyt puoluelaisiltaan suojelusvartioita. Niitä hänelle annettiinkin ja hän siten sai miesjoukon, joka nuijinensa aina seurasi häntä. Yht'äkkiä hän pani toimeen metelin ja anasti lähellä kaupunkia Akropolis-linnan. Siitä päivin hän vallitsi atenalaisia, mutta ei kuitenkaan lakkauttanut entisiä virkoja eikä häirinnyt valtiomuodon perustusta. Muutaman vuoden kuluttua hänet karkoitettiin, mutta liitossa Megakleen kanssa pääsi hän jälleen valtaan. Silloin hän pani toimeen uuden metelin hurmataksensa kansaa. Atenassa eli kaunis ja suurikasvuinen nainen, hänet puettiin täysiin aseihin ja asetettiin komeasti koristeltuihin vaunuihin ajamaan kaupunkiin. Hänen edeltään lähetettiin kuuluttajia julistamaan: "Atenalaiset, ottakaa suosiolla takaisin Peisistratos, jota Atena kunnioittaa enimmän kaikista ihmisistä ja jonka hän nyt vie takaisin linnaansa." Porvarit varmasti uskoivat tätä naista itse Atena-jumalattareksi, palvelivat häntä ja ottivat takaisin Peisistraton. Karkoitettiin hänet vielä toinenkin kerta, mutta hän anasti jälleen herruuden väkivallalla. Hän vahvisti sitte valtaansa vierailla palkkajoukoilla ja kokosi itselleen kaikki tulot kaupungista ja maalta.

Peisistratos käytti itsevaltiuttansa lempeästi ja piti aina yllä Solonin lait. Samaan tapaan hallitsivat hänen kuoltuaan (527) hänen molemmat poikansa Hipparkos ja Hippias. Atenaa koristeltiin muhkeilla rakennuksilla, joista varsinkin Peisistraton aikana ylennyt Zeun temppeli oli huomattava. Tähän aikaan aljettiin veistellä kauneita jumalain patsaita: katujen kulmiin ja maanteiden varsille pystyteltiin Hermeen patsaita, joiden kantakiviin oli piirretty muistolauseita. Homeron laulut järjestettiin Peisistraton toimesta; moni luulee niitä lauluja alkuaan monen eri runoilijain sepitsemiksi ja vasta Peisistraton aikana kootuiksi.

Hipparkon murhasi kaksi ylhäistä atenalaista, veljekset Aristogeiton ja Harmodios, joiden sisarta hän oli pahasti loukannut siten, ett'ei ollut päästänyt häntä julkiseen riemusaattoon. Henkivartiasto heti surmasi Harmodion. Aristogeiton pääsi pakoon, mutta joutui kiinni, ja Hippiaan käskystä hänet kiduttaen kuoletettiin. Hippias joutui kaikkein vihattavaksi ja viimein hänet karkoitettiin. Hän silloin pakeni kuningas Dareion luo ja yllytti hänet sotaan Atenaa vastaan.

Molempia tyrannein murhaajia, Aristogeitonia ja Harmodiota pidettiin Atenassa suuressa kunniassa. Eräs sen ajan paraimmista taiteilijoista teki heistä kuvapatsaat, jotka pystytettiin torille. Usein ylisteltiin heidän urhotyötänsä lauluissa, tämän kaltaisissa:

Miekkani minä myrttioksiin käärin,
Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,
Kun he tirannin tappoivat ja saivat
Atenalle taas tasa-arvoisuuden.

Jalo Harmodios, sä ethän kuollut,
Sä viel' elät saarill' autuasten,
Siell' on myös nopsajalk' Akilleus,
Tydeun poika Diomedes myöskin.

Miekkani minä myrttioksiin käärin.
Niinkuin Harmodios ja Aristogeiton,
Kun he Hipparkon, Atenan hirmun,
Reippaast' Atena-juhlassa murhasivat.

Ikuinen kunnia teille kukoistaapi,
Kunnon Harmodios ja Aristogeiton,
Kun te tirannin tapoitte ja saitte
Atenalle taas tasa-arvoisuuden.

Polykrates Samossa. Runoilija Anakreon. Samon asujamet, sukuperältään ionialaisia, olivat niinkuin saarikin, jossa asuivat, saaneet runsaasti luonnonlahjoja. Taideteollisuudestaan antoivat he monta kaunista näytettä; varsinkin olivat heidän savenvalu-teoksensa kuuluisat. Heidän yhteiskunnassaan vallitsi vilkas elämä, mutta ilman malttia ja järjestystä. Kun väkivallantekijän oli yhtä helppo palkata kätyrikseen omanvoiton-pyyntö kuin vapaussankarinkin sytyttää innostusta, oli yhteiskunta pulassa mielivallan ja kansanvallan liiallisuuksien välille, jotka kumpaisetkin yhtä vähän tuntevat malttia ja kohtuutta. Sellaisissa oloissa yleni Polykrates itsevaltiaaksi. Vaikeampi oli hänen kuitenkin vastaisuudeksi säilyttää, mitä oli saavuttanut. Ulkomaiset kuninkaat halusivat haltuunsa hedelmällistä, mieluisella paikalla olevaa saarta, ja yhteiskunnan sisällä kuohui tyytymättömyys. Kotoiset viholliset sai Polykrates kuitenkin kukistetuksi ja voitettuja hän sekä ajoi maanpakoon että tuomitsi kuolemaan. Kävipä hän sotaretkilläkin, varsinkin ionialaisia vastaan, ja saattoi valtansa alaisuuteen monta kaupunkia.

Tähän aikaan mietiskeli Kyros uhkaavia aikeita Kreikan pikku valtioiden vapautta vastaan. Etsiskellessään mahtavaa liittolaista luuli Polykrates siksi saaneensa Egyptin Amasis-kuninkaan ja teki hänen kanssansa liiton. Sitte alkoi hän sodan Miletoa vastaan, joka oli kreikkalaisista kaupungeista mahtavin Vähä-Aasian rannalla, ja menestystä hänellä oli sillä retkellä niinkuin tavallisesti ennenkin. Mutta Amasis oli jo kauan katsonut Polykrateen onnea liian suureksi, että se voisi pysyä ainiaan; sentähden hänen kerrotaan kirjoittaneen Polykrateelle näin:

"Amasis Polykrateelle. Suloista tosin on kuulla ystävän onnea: mutta minua pelottaa sinun ainainen menestyksesi, kun tiedän, miten kateelliset jumalat ovat. Sentähden olisi toivottavaa, että niin minä kuin minun ystävänikin saisimme kokea vuorotellen onnea ja vastoinkäymistä. Tottele nyt minun neuvoani: ajattele, mikä sinua paraiten miellyttää ja minkä kadottaminen sinua syvimmin surettaisi, ja luovu siitä. Ja ell'ei vast'edes myötä- ja vastoinkäymiset ole yhtä suuret, niin tee silloinkin tällä tavalla, kuin tässä olen osoittanut."

Polykrates, huomaten kuninkaan neuvon hyväksi, oli silloin rikkauksistaan ottanut kalleimman taideteoksen, sormuksen, johon oli smaragdi-kivi sovitettu. Seurueineen purjehti hän eräällä laivallaan merelle ja viskasi kaikkein nähden kalliin sormuksen aaltoihin. Mutta muutaman päivän perästä toi kalastaja suuren, kauniin kalan lahjaksi hallitsijalle. Palvelijat avatessaan kalaa löysivät sen vatsasta saman kalliin sormuksen ja antoivat sen Polykrateelle. Amasis, kuultuaan tämän, luopui liitosta, "sillä hän huomasi olevan mahdotonta pelastaa ihmistä kohtaloansa kärsimästä".

Mitä Amasis pelkäsi, tapahtuikin pian. Polykrates joutui riitaan Lydian persialaisen maaherran Oroiteen kanssa. Oroites kerran lähetti sanansaattajan Samoon. Polykrates makasi sanansaattajan tullessa vuoteessaan, kasvot seinään päin, mutta ei viitsinyt kääntyä eikä vastata mitään. Jonkun ajan kuluttua houkutteli Oroites Polykrateen manterelle, otatti hänet kiinni ja mestautti, sekä liitti sitte Samos-saaren Persian valtakuntaan.

Kun Polykrates maaten otti vastaan persialaisen sanansaattajan, oli hänen luonansa laulaja Anakreon, syntyisin Teios-saaresta. Tämä runoilija, Solonin sukulainen, eli Polykrateen hovissa, jossa häntä hyvin kunnioitettiin. Siellä hän runoili monta kauneinta lauluansa ilon ja nautinnon ylistykseksi.

Polykrateen kukistuttua kutsui Hipparkos Anakreonin Atenaan ja varusti komean viisikymmen-soutuisen laivan tuomaan runoilijaa Hellaasen. Kun myöskin Hipparkos kukistui, siirtyi Anakreon Abdera-kaupunkiin ja eli siellä vanhuutensa päivät, jotka ehkä olivat sitä vähemmin iloiset, mitä enemmin nautintokyky hänestä väheni.

Hieron Syrakusassa. Runoilija Pindaros. Kreikkalaisista Sisilian kaupungeista oli Syrakusa, dorialainen siirtopaikka, etevin. Rikkauteen ja mahtavuuteen katsoen pystyi se kilpailemaan yksin ylpeän Kartagonkin kanssa. Samaan aikaan kuin kreikkalaiset taistelivat ratkasevaa taisteluansa Persian mahtavaa voimaa vastaan, kerrotaan syrakusalaisten päällikön Gelonin loistavasti voittaneen kartagolaiset. Kiitolliset syrakusalaiset silloin hänelle antoivat itsevaltiuden, jota hän käytti lempeästi. Gelonin seuraaja Hieron enensi hänen perustamaansa mahtavuutta. Hieronin suurin kunnia on anteliaisuus sen ajan runoilijoita ja muita taiteilijoita kohtaan, joita hän kokosi hoviinsa. Heistä mainittakoon varsinkin Pindaros, joka Tebessä syntynyt runoilija on kuolemattomissa lauluissa ylistellyt voittajia maanmiestensä kilpaleikeissä. Hän viritteli sellaisia säveliä, joihin kuului vastakaikua ihmisen korkeammista voimista ja jalommista taipumuksista; hän ei laulanut iloista eikä nautinnoista, vaan sankarimaineesta ja kuolemattomasta nimestä.

Persialais-sotien aikakausi.

Vähäpä on yleishistoriassa niin suurenmoisia näytelmiä kuin pikku Kreikan taistelu vapautensa ja sivistyksensä puolesta Persian jättiläisvoimaa vastaan. Ensi aiheen tähän taisteluun antoi karkoitettu Hippias, yllyttäen Dareios-kuningasta atenalaisia vastaan. Kuningas käski heitä antautumaan Hippiaan valtaan. Atenalaiset sen neuvon ylpeästi hylkäsivät ja odottivat sitte kohta sotaa. Ett'eivät olisi aivan yksin, antoivat he apua heimolaisilleen ionialaisille, jotka tähän aikaan luopuivat persialaisista. Mutta saatuaan ionialaiset uudestaan kukistetuiksi alkoi Dareios heti kostosodan Atenaa vastaan. Vuonna 493 lähetti hän Mardonion johdolla sekä laivaston että maasotajoukon. Mutta ankara pohjoismyrsky hävitti laivaston Atos-niemen luona, heitellen laivat kallioille ja kareille, ja maajoukko kärsi pahoja tappioita taistellessaan villiä trakialaisheimoa, brygiläisiä vastaan. Hippiaan yllytyksestä varusti Dareios uuden sotavoiman ja pani sille johtajiksi ylhäisen medialaisen Datiin ja Ionian entisen maaherran pojan Artaferneen; Hippias läksi myöskin mukaan oppaaksi. Karttaakseen vaarallista tietä Atos-niemen ympäri purjehtivat he Aigeianmertä Arkipelagin saarien ohitse ja nousivat maalle Euboian saareen. Eretria, joka tämän saaren kaupunki oli yhdessä atenalaisten kanssa auttanut ionialaisia, valloitettiin ensin ja hävitettiin; asujamet lähetettiin kahleissa Dareion luo. Samanlaista kohtaloa aiottiin myöskin Atenalle.

Maratonin taistelu (490). Hippias vei sitte persialaiset Maratonin kentälle. Yön tullessa näki hän unta: oli muka makaamassa äitinsä luona. Unen selitti Hippias siten, että hän oli palaava hallitsijana Atenaan ja elävä lopun ikänsä isänmaassaan. Mutta siinä toivossaan hän kokonaan pettyi.

Atenassa eli silloin ylhäissukuinen mies Miltiades, joka oli paeten persialaiskuninkaan vainoa tänne asettunut. Hänet valittiin nyt yhdeksi niistä kymmenestä sotapäälliköstä, joiden tuli johtaa atenalaisia. Heidän sotajoukossaan oli 10,000 miestä, siihen luettuna nekin 1,000 miestä, jotka Plataia oli lähettänyt. Tämä pikku kaupunki oli vähää ennen antautunut Atenan suojelusherruuden alaiseksi.

Näillä kymmenellä päälliköllä oli eri ajatus. Muutamat tahtoivat, ett'ei taisteltaisi, koska sotavoima oli liian heikko persialaisiin verraten. Toiset sitä vastoin, varsinkin Miltiades, kehoittivat taisteluun, ja kun pelkurimpi mielipide näytti pääsevän vallalle, kääntyi hän Kallimakon puoleen, joka polemarkona eli puolustussodan korkeimpana johtajana oli sotajoukossa läsnä, ja pyysi häneltä apua näin sanoen: "Sinusta riippuu, Kallimakos, tahdotko saattaa Atenan orjuuteen vaiko tehdä sen vapaaksi ja siten pystyttää itsellesi tuleviksi ajoiksi muistopatsaan, jollaista ei edes Harmodios- ja Aristogeiton-sankareillakaan ole. Aina kaupungin perustuksesta asti ei ole suurempi vaara koskaan uhannut Atenaa. Jos nyt emme taistele, niin pelkäänpä eripuraisuuden hengen hiipivän meidän joukkoomme ja tekevän meidät medialaisten saaliiksi. Mutta jos taistelemme, ennenkuin sotaväen rohkeus laimenee, niin me kyllä voitamme, jos vain jumalat pysyvät puoluettomina."

Päätettiin ryhtyä taisteluun. Kun päivä tuli, jolloin Miltiadeen vuoro oli johtaa, asetti hän sotajoukon taistelujärjestykseen. Atenalaisten rintama oli melkein yhtä leveä kuin vihollistenkin; mutta keskus oli jotenkin ohut ja päävoima koottu kummallekin siivelle.

Kun sotajoukko oli järjestetty ja uhrit näyttivät onnellisia enteitä, ryntäsivät atenalaiset täydessä juoksussa vihollista vastaan. Persialaiset luulivat helleniläisiä hulluiksi ja heidän tahallaan antautuvan varmaan kuolemaan, kun he, niin pieni joukko ja ilman ratsu- ja jousiväkeä, uskalsivat juoksumarssissa rynnätä. Pitkällisen taistelun jälkeen saivatkin persialaiset murretuksi atenalaisjoukon keskuksen ja läksivät ajamaan sitä takaa sisämaahan päin. Atenalaiset ja plataialaiset sen sijaan voittivat molemmilla siivillä, vaan antoivat voitettujen vihollisten häiritsemättä paeta. Lähtemättä heitä takaa ajamaan kääntyivät molemmat siivet niitä vihollisia vastaan, jotka olivat karkoittaneet keskuksen ja voittivat nekin. Pakenevia muukalaisia ajettiin sitte takaa aina meren rantaan asti, jossa atenalaiset valloittivat seitsemän laivaa. Muihin laivoihin kokoutuivat viholliset ja läksivät kiertämään Sunion-nientä, toivoen ehtivänsä Atenaan ennenkuin atenalaiset. Mutta voittajat riensivät pikamarssissa kotikaupunkiansa kohti ja saapuivatkin ensinnä perille. Edeltä juoksi eräs atenalainen ja huusi torille päästyään: "Iloitkaa, me voitimme!" sekä kaatui uupumuksesta ja mielenliikutuksesta kuolleena maahan.

Maratonin taistelun jälkeen tuli Miltiadeen nimi vielä kuuluisammaksi Atenassa. Hän silloin pyysi 70 laivaa sekä sotajoukon ja läksi Paros-saarta vastaan, koska muka sen asujamet olivat auttaneet persialaisia. Se yritys ei kuitenkaan onnistunut, jonka tähden hänet Atenaan palattuaan tuomittiin maksamaan suuri sakko. Hän kun ei sitä jaksanut suorittaa, pantiin hänet vankeuteen, jossa hän kuoli taistelussa saamistansa haavoista.

Xerxeen retki (480). Suuttuen Maratonin tappiosta kokosi Dareios koko valtakuntansa sotavoimat, aikoen itse lähteä johtamaan uutta kostosotaa. Mutta hän kuoli kesken varustuksiansa. Hänen poikansa Xerxes läksi Aasiasta viemään länttä kohti suurinta sotajoukkoa, kuin historia tietää kertoa. Olipa siinä kirjava kansain kokous: persialaisia komeissa varustuksissaan, medialaisia kalleissa pukimissaan, indialaisia, joilla oli pajusta palmikoidut panssarit ja bambu-ruokoiset nuolet, skytialaispaimentolaisia nahkahaarniskoineen ja sotakirveineen, lyhytnuttuisia arabialaisia pitkine jousineen, aitiopialaisia leijonan ja pantterin taljat pukimina, kolkilaisia päässä puukypärät ja kädessä nahkakilvet, nahkapukuisia trakialaisia lyhyine miekkoineen ja paljo muita.

Kaikki ajettiin pakosta ja hallitsijan käskystä sotaan eikä niitä muuten voitu pitää koossa kuin kauhulla. Kun sotajoukko kokoutui Sardeesen, toimitti rikas Pytios pidot kaikelle kansalle. Ennen sotaväen lähtöä astui hän sitte kuninkaan eteen ja rukoili yhtä suosion osoitusta. Kuningas lupasi täyttää pyynnön. Silloin sanoi Pytios: "Herra, minulla on viisi poikaa ja heidän täytyy lähteä sotaan sinun kanssasi. Armahda, kuningas, nyt minua, vanhaa miestä, ja vapauta vanhin poikani sotapalveluksesta. Muut neljä seuratkoot sinua." Xerxes vastasi äkäisesti: "Kelvoton mies, uskallatko ajatella poikaasi, vaikka olet minun orjani ja sinun oikeastaan pitäisi koko huonekuntasi kanssa seuraaman sotajoukkoa!" Sitte käski kuningas hakkaamaan Pytion vanhimman pojan keskeltä kahtia ja panemaan puolikkaat molemmin puolin tietä, jota sotajoukon piti marssia, niin ett'ei kukaan enää uskaltaisi pyytää vapautusta sotapalveluksesta.

Ylpeys täytti Xerxeen mielen, kun hän näki olevansa niin paljon kansan herra. Hellesponton yli oli hän teettänyt siltoja, mutta kova myrsky rikkoi ne. Silloin hän vihoissaan panetti mereen kahleita ja ruoskitti aaltoja kolme sataa lyöntiä. Siltain tekijät mestattiin ja uudet sillat tehtiin. Kun ne saatiin valmiiksi, siirtyi sotajoukko Sardeesta Abydoon. Ensinnä kulkivat kuorma- ja vetojuhdat ja niiden jäljessä toinen puoli sotaväkeä, järjestämätön joukko kaikenlaisia kansoja ilman erotusta. Sitte tuli kuninkaan etujoukkona 1,000 valittua persialaista ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä. Näitä seurasi Ormutsin pyhät vaunut, kahdeksan valkoista hevosta edessä, joiden ajaja astui vieressä, sillä ei kukaan kuolevainen saanut nousta niiden vaunujen istuimelle. Sitte Xerxes itse ajoi istuen korkeissa vaunuissa, joiden vieressä ajaja astui. Kuninkaan jälkijoukkona oli niinkuin edelläkin 1,000 valittaa ratsumiestä ja yhtä monta keihäsmiestä sekä 10,000 muuta ratsumiestä ja yhtä monta miestä parasta jalkaväkeä. Kuninkaan seurueen jäljestä vaelsi kirjavassa epäjärjestyksessä suuren sotajoukon toinen puoli.

Abydossa piti kuningas tarkastusta, katsellen korkealta valtaistuimelta väkeänsä. Nähdessään Hellesponton täynnä laivoja ja tasangon Abydon ympärillä peitettynä ihmisillä ylisteli hän ensin itseään onnelliseksi, vaan itki sitte, ja kun häneltä kysyttiin syytä, vastasi hän: "Tulin murheelliseksi ajatellessani, miten lyhyt ihmisikä on; sillä kaikista näistä ihmisistä ei sadan vuoden kuluttua ole ainoakaan enää elossa."

Laivaston purjehtiessa pitkin rantaa marssi maajoukko Hellesponton yli Trakian rannalle Doriskon viereiselle tasangolle. Siellä Xerxes luetti sotaväkensä, joka tapahtui siten, että ensin koottiin kymmenen tuhatta miestä, jotka sullottiin tiheään ja ympäröitiin kaksiovisella aidalla. Niiden pois marssittua tuli aituus täyteen toisia miehiä ja sitte taas toisia, kunnes kaikki väki oli luettu. Tässä Xerxeen joukossa oli silloin kolmatta miljoonaa miestä, paitsi palvelijoita, kokkeja ja naisia, joita kerrotaan olleen yhtä paljo.

Tämä ääretön joukko lähestyi hitaasti Kreikanmaata. Herodotos luettelee jokia, jotka kuivivat, kun sotaväki niistä otti tarpeekseen vettä, ja kaupunkeja, jotka perin köyhtyivät, kun niiden täytyi toimittaa sille yksi ruoka-atria. Makedonian kuningas osoitti alammaisuutta mahtavalle hallitsijalle. Tessalian rajalla otettiin vastaan palaavat sanansaattajat, jotka oli lähetetty vaatimaan kreikkalaisilta valtioilta maata ja vettä, noita alammaisuuteen antautumisen merkkejä. Enimmät sanansaattajat olivat niitä saaneetkin.

Atenaan ja Sparttaan ei ollut lähetetty ketään. Ne molemmat valtiot ja muut, jotka vielä uskalsivat puolustaa vapauttansa, varustautuivat rohkeasti vastarintaan.

Termopylan taistelu. Kreikkalaisjoukko, päävoimana 300 sparttalaista kuningas Leonidaan johdolla, oli asettunut Termopylan luo, jossa tie Tessaliasta Hellaasen kulkee ahtaan solan läpi. Siinä oli myöskin vanhan muurin jäännöksiä, joka oli ennen muinoin tehty estämään tessalialaisten rynnäköitä. Helleniläiset, korjattuaan sen muurin, päättivät siinä paikassa odottaa vihollista, hänellä kun ei siinä ollut hyötyä suuresta miesluvustaan eikä ratsuväestään.

Suunnattoman tulvan tavalla vyöryivät Xerxeen joukot Tessalian etelärajaa kohti. Kuningas, kuultuaan pienen joukon kokoutuneen Termopylan luo, lähetti heti vakoojan sitä tarkastelemaan. Mutta kun kaikki, mitä tehtiin muurin takana, tietysti pysyi vakoojalta salassa, niin näki hän ainoastaan ne, jotka olivat vartioina maurilla. Ne olivat sattumalta juuri sparttalaisia ja vakooja huomasi muutamain heistä harjoittelevan sotaleikkejä ja toisten järjestelevän ja kampaavan tukkaansa. Kummastuen tuota näytelmää luki hän heidät ja huomasi joukon hyvin vähäiseksi. Kun Xerxes kuuli vakoojan kertomuksen eikä ymmärtänyt niiden miesten varustautuvan voittoon tai kuolemaan, näytti hänestä heidän käytöksensä naurettavalta. Hän heti lähetti sanansaattajan vaatimaan heiltä pois aseita. "Tulkaa niitä ottamaan!" vastasi Leonidas.

Vihan vimmoissaan käski silloin Xerxes medialaisosaston ryntäämään solaan, ottamaan nuo miehet kiinni ja tuomaan ne vangittuina hänen eteensä. Mutta kun se joukko ryntäsi solaan, sai se siellä sellaisen selkäsaunan, että jokaisen ja varsinkin kuninkaan täytyi huomata, että persialaisjoukossa oli kyllä paljo väkeä, vaan vähä miehiä.

Medialaisten jouduttua niin pahoin tappiolle läksi heidän, sijaansa osasto varsinaisia persialaisia, jota sanottiin "kuolemattomiksi", Mutta eivätpä hekään saaneet mitään aikaan, kun he taistelivat ahtaassa paikassa, jossa heidän suuremmasta miesluvustaan ei ollut mitään etua, ja sitä paitsi olivat helleniläisten keihäät pitemmät heidän keihäitänsä. Säännölliseen sotatapaan tottumattomille vihollisilleen osoittivat sparttalaiset sotakuntoaan loistavalla tavalla. Sekä eespäin marssiessaan että peräytyessään astuivat he aina tiheissä riveissä. Kun he vähän väistyivät, juoksivat viholliset heti meluten ja epäjärjestyksessä muka takaa-ajamaan: mutta sparttalaiset kääntyivät nopeasti ja surmasivat joka kerralla joukottain persialaisia. Xerxes katseli korkealta paikalta taistelua ja kolme kertaa sanotaan hänen vihastuen hypähtäneen ylös kultaistuimeltaan. Viimein täytyi persialaisten peräytyä, kärsittyään suuren tappion.

Kuningas siis oli suuressa pulassa, vaan eräs karkulainen, Efialtes, toivoen suurta palkintoa, tarjoutui näyttämään persialaisille polkua vuoren ylitse. Yön tullessa läksi persialaisjoukko liikkeelle sinne päin ja päivän koitossa saapuivat he kukkulalle, jota vartioimassa oli 1,000 fokilaista. Nämä nyt äkisti kuulivat keskellä yön hiljaisuutta kovaa rapinaa maahan pudonneista lehdistä. He nousivat ja tarttuivat aseihinsa, vaan silloin näkyi jo läheltä pitkät rivit vihollisia. Fokilaiset vetäytyivät vuoren huipulle ja odottivat siellä perikatoansa, kun luulivat tuon vihollisten liikkeen tarkoittavan heitä itseänsä. Mutta persialaiset eivät pitäneet ollenkaan lukua heistä, vaan riensivät rinnettä alas päin niin nopeasti, kuin suinkin ehtivät.

Helleniläinen sotajoukko toimitti sill'aikaa vuoren solassa uhrin, ja ennustaja, katseltuaan uhrieläimen sisuksia, lausui seuraavan aamun tuottavan heille kuoleman. Päivän tullessa toivat vartiat vuorelta ilmoituksen, että vihollinen oli kiertänyt solan ympäri. Leonidas silloin päästi muun sotaväen kotiinsa, mutta uskollisena isänmaansa laeille jäi 300 sparttalaisen kanssa paikalleen, ja heihin yhtyi myöskin 700 miestä pikku Tespia-kaupungin asujamista.

Auringon noustessa marssi Xerxes joukkoinensa solaa kohti. Silloin myöskin sparttalaiset ja tespialaiset läksivät varmaan kuolemaan. Taistelussa, joka nyt oli aukealla kentällä, ajoivat persialaisjoukkojen päälliköt miehiänsä takaa päin ruoskalla esiin. Alussa heitä kaatui paljo, moni myöskin syöksyi mereen ja vielä enempi tallautui kuoliaaksi takaa tunkeutuvien joukkojen jaloissa. Helleniläiset taistelivat toivottomuuden kiihkolla mahtavaa ylivoimaa vastaan. Kun heidän keihäänsä katkesivat, syöksyivät he vihollisten päälle miekka kädessä. Leonidas kaatui sankarillisesti taistellen ja hänen ympärillänsä monta jaloa sparttalaista. Mutta moni ylhäinen persialainenkin siinä joutui kuoleman omaksi, muiden muassa kaksi Xerxeen veljeä. Leonidaan ruumiista kesti kauan kiivasta taistelua; neljä kertaa täytyi persialaisten peräytyä ja helleniläiset voitollisesti riistivät ruumiin heidän käsistänsä. Mutta nyt saapui Efialtes toisen vihollisosaston kanssa. Helleniläiset silloin peräytyivät solan sisimpään kohtaan ja asettuivat muurin taakse. Kellä vielä oli miekka jäljellä, hän taisteli sillä; kellä sitäkään ei enää ollut, hän taisteli paljain käsin. Muukalaiset repivät muurin ja ahdistivat sitte sekä edestä että sivulta päin. Siten helleniläiset kokonaan ympäröitiin ja viimein he kaatuivat viimeiseen mieheen asti nuoli- ja heittokeihäs-sateen alle. Xerxes oli hyvin kiukuissaan sotaväkensä mieshukasta, jonka sanotaan olleen 20,000. Vimmoissaan hakkautti hän Leonidaan ruumiista pään ja nauluutti sen paaluun.

Mutta siihen paikkaan, jossa sankarikuningas kaatui, pystyttivät sitte helleniläiset suuren kivileijonan. Kaatuneiden sparttalaisten hautakiveen piirrettiin kirjoitus:

Kulkija, vie sana Spartaan, tässä me kaaduimme kaikki,
Uskollisuudella lain käskyä noudattaen.

Salamiin taistelu. Yht'aikaa Termopylan taistelun kanssa soti helleniläisten laivasto salmessa sen paikan kohdalla. Kun persialaisjoukko nyt eteni Hellaasen ja viimein poltti asujamiensa tyhjäksi jättämän Atenan, siirtyi myöskin helleniläisten laivasto Salamis-saaren ja Attikan manteren väliseen ahtaasen salmeen.

Silloin eli atenalaisten keskessä mies, jonka kunniaksi Kreikan pelastus syystä kyllä luetaan. Tämä mies Temistokles oli jo nuorukaisena osoittanut vilkasta älyä ja rohkeain toimien kykyä. Kun Maratonin taistelun jälkeen Miltiadeen nimeä ylisteltiin yli koko Hellaan ja voittopylväs pystytettiin hänelle Atenaan, astuskeli Temistokles usein unettomana sen ympäri öillä, ja kun häneltä kysyttiin syytä, vastasi hän: "Miltiadeen voittopylväs ei suo minulle yön lepoa." Muut atenalaiset katsoivat sodan päättyneen Maratonin taisteluun, vaan Temistokles oikein arvasi sen silloin vasta alkaneen. Suurella vaivalla onnistui hänen taivuttaa maanmiehensä rakentamaan laivasto, joka nyt sodan uudestaan aljettua olikin hyvin tarpeen. Persialaisten lähdettyä toisen kerran Kreikkaa vastaan kysyttiin hänen kehoituksestaan Delfin orakelilta neuvoa, joka vastasi, että atenelaisten tuli kaupunkinsa hävityksen jälkeen puolustautua puumuurien sisällä. Temistokles silloin sai maanmiehensä uskomaan puumuureilla tarkoitettavan laivoja, jonka tähden atenalaiset veivät vaimonsa ja lapsensa turvaan, nousivat laivoihinsa ja jättivät aution kaupunkinsa alttiiksi Xerxeelle.

Helleniläisessä laivastossa oli Salamiin salmessa 380 laivaa, joista 200 atenalaisten. Vaikka sparttalaiset olivat lähettäneet ainoastaan 7 laivaa, katsottiin kuitenkin heidän kuningastansa Eurybiadesta ylipäälliköksi. Sanoman saavuttua Atenan hävityksestä tulivat helleniläiset hyvin neuvottomiksi ja erimielisiksi. Muutamat näet, varsinkin peloponnesolaiset, tahtoivat peräytyä Istmos-taipaleelle, rakentaa siihen muurin kannaksen poikki ja puolustautua sen turvissa. Kuningas Eurybiades ja korintolaisten päällikkö Adeimantos kannattivat sitä mielipidettä. Mutta Temistokles, tajuten, että helleniläiset nyt saattaisivat itsensä turmioon, jos hajoaisivat, koetti hyvin mietityllä puheella taivuttaa Eurybiadesta ja muita päälliköitä pysymään yhdessä. Adeimantos keskeytti sanoen: "Temistokles, kilpaleikeissä annetaan vitsaa niille, jotka esiytyvät liian aikaisin." "Niin," vastasi Temistokles, "mutta niitä, jotka esiytyvät liian myöhään, ei seppelöidä."

Kun persialaislaivaston suuri purjemetsä alkoi näkyä, tuli helleniläisille vielä suurempi kiihko peräytyä Istmos-taipaleelle. Silloin Temistokles käytti viekkautta, lähetti uskollisimman orjansa yöllä sanomaan vihollisille: "Minut lähetti atenalaisten päällikkö muiden tietämättä, koska hän on kuninkaan puolella ja toivoo teille voittoa; minä olen tullut sanomaan teille, että helleniläiset peloissaan neuvottelevat pakoon lähtöä. Nyt te voitte tehdä suurimpia urhotöitä, jos heitä ette päästä pakenemaan, sillä he ovat keskenään eripuraiset eivätkä voi tehdä vastarintaa." Viholliset uskoivat orjan sanat ja purjehtivat heti Salamiin luo piirittämään helleniläisiä, jotka yhä vielä kiistelivät keskenään.

Auringon noustessa purjehtivat vihollislaivat joka taholta esiin. Eräällä kukkulalla rannalla istui Xerxes kultaistuimellaan taistelua katsomassa ja hänen vieressään seisoi kuninkaallisia kirjureja muistiin merkitsemässä kaikkia urhotöitä, kuin hänen sotaväkensä oli tekevä. Alussa vallitsi juhlallinen hiljaisuus ja helleniläiset alakuloisina laskivat laivansa lähemmäksi rantaa. Silloin muutamat heistä, ollen enemmin kuin muut liikutetut hetken vakavuudesta, olivat huomaavinaan pitkän naishaamun Pallas-Atena-jumalattaren ja kuulevinaan hänen kovalla äänellä lausuvan: "Helleniläiset, miten kauan tienne vetää teitä takaperin?" Eespäin he silloin rohkeasti ohjasivat laivansa kohti vihollisen tiheään sulloutunutta laivastoa. Runoilija Aiskylos, joka itse kunnialla taisteli tässä, on eräässä näytelmässään kuvaillut taistelua näin:

Kun päivän valopyörä kohos taivaallen,
Levittäin laajain vetten yli loistettaan,
Kas silloin reipas sotalaulu Hellenein
Soi, tuhat-äänisnä sen raittiit sävelet
Takaisin rannan kallioista kaikuivat.
Barbarein mielet valtas pelko, kauhistus,
He huomas petoksen, sill' eihän hymni tuo
Pakoa varten juhlivasti raikunut.
Koht' uljaasti se pieni parvi rynnisti,
Heit' innostutti sotatorvein toitotus,
Ja heidän hyökätessään huuto kajahti
Mon'ääninen: nyt, Hellaan pojat, edespäin!
Pelastakaamme vaimot, lapset, isänmaa!
Pelastakaamme pyhyys suurten jumalain
Ja isäin haudat! Kaikest' on nyt ottelu!
Ryskeellä töyttäs laiva laivan kylkehen,
Sen lävistäen vaskikeuloin; ensinnä
Musertui Tyron laiva, sitte toiset muut.

Helleniläisten laivat aina säännönmukaisesti ryntäsivät järjestetyissä riveissä, mutta viholliset, tietämättä mitään järjestyksestä, taistelivat ilman yhteistä johtoa; senpä tähden heidän tappionsa pian olikin ratkaistuna. Kuitenkin muukalaiset tänä päivänä osoittivat suurempaa urhollisuutta kuin muulloin, sillä nyt he taistelivat kuninkaansa silmäin edessä ja pelkäsivät hänen vihaansa. Varsinkin karialainen kuningatar Artemisia, itse ohjaten alustansa, osoitti neuvokkaisuutta, joka saattoi Xerxeen lausumaan, että hänen miehensä taistelivat kuin naiset, vaan naiset kuin aika miehet. Persialaisten tappio oli niin täydellinen, että koko lahden pinta peittyi suuren laivaston jäännöksistä.

Tästä onnettomuudesta rohkeutensa menettäneenä läksi Xerxes kiireesti peräytymään Hellesponton rannalle, jätettyään 300,000 miestä parasta väkeä Mardoniolle, joka luuli maalla voivansa kostaa kärsityn tappion.

Kun Temistokles jonkun ajan kuluttua tuli Olympon juhlaleikkeihin, kääntyivät kaikki katsomaan häntä ja kova suostumushuuto kajahti joka taholta eivätkä ihmiset hänen tähtensä muistaneet enää pitää lukua kilpataistelijoista. Itse hän ilolla tunnusti ystävilleen silloin saaneensa runsaan palkinnon vaivoista, joita oli kärsinyt Hellaan tähden.

Maanmiehillensä teki Temistokles vielä hyvän palveluksen siten, että hänen onnistui sparttalaisten suureksi mielipahaksi saada aikaan pitkäin muurien tekeminen, joilla Atenan yhteys satamiensa kanssa tuli turvatuksi.

Kohta atenalaiset kuitenkin unhottivat kiitollisuusvelkansa häntä kohtaan. Koska hän oli niin paljon arvokkaampi kaikkia muita, ruvettiin häntä katsomaan valtiolle ja vapaudelle vaaralliseksi mieheksi ja tuomittiin hänet maanpakoon. Harhailtuaan monessakin paikassa, saamatta mistään turvaa, kääntyi hän viimein Xerxeen seuraajan kuningas Artaxerxeen puoleen, joka hänet ottikin vastaan hyvin kunnioittavasti. Kuten muutamat historioitsijat kertovat, on Temistokles viimein itse surmannut itsensä, ett'ei hänen olisi täytynyt taistella isänmaatansa vastaan.

Kimon. Tuskin on mikään aika minkään kansan historiassa ollut sopivampi tuomaan esiin hengen korkeampia voimia kuin se, jolloin helleniläisten suurenmoinen vapaustaistelu Persian jättiläisvoimaa vastaan tapahtui. Siinä esiytyi ikäänkuin suuressa yleishistoriallisessa näytelmässä Europan ja Aasian, sivistyksen ja raakuuden, vapauden ja itsevaltiuden taistelu. Eipä ihmettä, että jokainen, joka tunsi itsessään mahtavan hengen, joutui taistelun esiriviin, varsinkin jos häntä kuuluisain esi-isäin maine kiihotti urhotöihin. Miltiadeen poika Kimon oli yksi sellainen mies. Miltiadeen kuoltua vankeudessa pantiin Atenan lakien mukaan hänen poikansa jatkamaan isänsä vankeutta. Siitä hän kuitenkin pelastui, kun hänen sisarensa joutui naimisiin rikkaalle Kalliaalle, joka maksoi Miltiadeen sakon. Kärsitty kova kohtelu ei nuorukaista estänyt antautumasta valtion palvelukseen. Kun Temistokles sai atenalaiset taivutetuksi luopumaan kaupungistansa ja nousemaan laivoihin, niin Kimon muiden surressa riensi ilosta loistavin kasvoin ylös linnaan ja ripusti sinne suitset uhrilahjaksi, siten merkiten, ett'eivät atenalaiset nyt enää turvautunet hevostensa nopeuteen. Hän sieppasi linnassa riippuvista kiivistä yhden ja riensi laivaan, jonne moni seurasi häntä, innostuen hänen esimerkistään. Salamiin taistelussa hän sitte osoitti loistavaa urhollisuutta.

Kun yhdistyneet helleniläiset sparttalaisen Pausaniaan, ja atenalaisen Aristeideen johdolla perinpohjin voittivat Xerxeen tänne jättämän Mardonion Plataian luona, ryhtyi Kimon johtamaan Atenan laivastoa ja alkoi heti hyökkäyssodan persialaisia vastaan, vapauttaakseen Vähä-Aasian rannikon ionialais-kaupunkeja. Loistava kaksoisvoitto Eurymedon-joen luona (466) saattoikin sen tarkoituksen perille. Persialainen laivasto oli joen suiden edessä; Kimon hyökkäsi äkisti sen päälle ja voitti sen perin pohjin. Mutta osa voitetuista pelastui vihollisen maajoukon turviin, joka uhkaavaisena seisoi rannalla. Silloin atenalaiset nousivat maalle ja, vaikka olivatkin väsyksissä meritaistelusta, ryntäsivät voiton-iloissaan kovasti huutaen paljon voimakkaamman vihollisen päälle. Kauan kesti tulista taistelua ja monta Atenan urhollisinta miestä kaatui. Mutta viimein joutuivat persialaiset niin täydellisesti tappiolle, että tuskin ainoankaan heistä sanotaan päässeen pakoon. Heidän leiristään saivat voittajat äärettömän saaliin. Tämä menestys oli niin päättäväinen, ett'ei yksikään persialaislaiva sitte enää uskaltanut purjehtia Kreikan vesille eikä mikään persialainen maajoukko enää marssinut Vähä-Aasian länsirannalle.

Kun muukalaisten vaara saatiin torjutuksi, alkoi sisällinen eripuraisuus häiritä Kreikanmaata. Varsinkin vallitsi suuri erimielisyys molempien päävaltioiden Atenan ja Spartan välillä. Kun Spartassa tapahtui tuhoinen maanjäristys ja samalla kertaa kauan sorretut helotit (orjat) nousivat kapinaan, katsoi Kimon, aina tarkoittaen yksimielisyyden ylläpitämistä helleniläisten kesken, sitä sopivaksi tilaisuudeksi uudistaa vanhaa, nyt hajonnutta ystävyysliittoa. Hän sai Atenassa aikaan, että hänet nimitettiin atenalaisen apujoukon päälliköksi, jonka piti lähtemän Sparttaan. Mutta kun sparttalaiset epäluuloisuudesta lähettivät atenalaiset takaisin, käänsi siitä loukkautunut Atenan kansa koko vihansa Kimonia vastaan, joka nyt karkoitettiin kymmeneksi vuodeksi Atenasta.

Kohta sen jälkeen joutuivat atenalaiset ja sparttalaiset ilmi sotaan. Oli taistelu Tanagran luona Boiotiassa (457). Ennen taistelun alkua saapui Kimon ja asettui riviinsä. Mutta atenalaiset sekä harmista että epäluuloisuudesta ajoivat hänet pois taistelusta. Sen tylyytensä saivat he maksaa täydellisellä tappiolla. Silloin kansa kutsui takaisin Kimonin, jonka vaikeaksi ensi työksi tuli sovinnon rakentaminen Atenan ja Spartan välille. Voidakseen pitää helleniläisten voimia koossa uudisti hän vielä kerran taistelun persialaisia vastaan. Vaan silloin hänen urhotöistä rikas elämänsä päättyikin, sillä hän kuoli Kypros-saarella Kition-kaupunkia piirittäessään.

Kimon oli ylevä kuin Miltiades ja viisas kuin Temistokles, mutta jalomielisyydeltä ja valtiomies-nerolta etevämpi heitä kumpaakin. Hänen olemuksessaan oli jotakin ylhäistä, mutta anteliaisuutensa tähden pysyi hän kuitenkin aina kansan suosiossa.

Hän otatti pois aidat puutarhojensa ympäriltä, että kuka hyvänsä saisi vapaasti nauttia niiden hedelmiä. Joka päivä laitatti hän yksinkertaisen, vaan monelle hengelle riittävän atrian, jolle kuka hyvänsä sai tulla. Jalon olentonsa voimalla korotti hän kansan katseen ylemmäksi puoluehengen näköpiiriä ja pitämällä helleniläisten voimat koossa persialaisia vastaan esti hän vielä muutamia vuosia heitä keskinäisissä taisteluissa tuhoamasta toinen toistansa.

Atenan kukoistusaika (450-429).

Perikles.

Tämä mies, joka oli Atenan johtajana sen loistavimpana ikäkautena, oli luonnolta saanut kaikki ne edut, jotka yksityisen korottavat suurta ihmisjoukkoa ylemmäksi. Ollen Xantippon poika, joka oli persialaissotain aikana saavuttanut yhden loistavan voiton, ja äitinsä puolelta polveutuen myöskin kuuluisasta suvusta, oli hänellä jalosukuisuuden etu, jota muinaisajan tasavalloissakin pidettiin suuressa arvossa. Hänen tavattoman hyviä luonnonlahjojansa kartutti perinpohjainen ja laaja sivistys. Siitä tuli hänen kiittää varsinkin filosofi Anaxagorasta, jonka vaikutuksesta hän sai ylevän maailmankäsityksen ja viehättävän kaunopuheisuuden, jotka aina mahtavasti vaikuttivat atenalaisiin. Hänen ruumiinsa muoto ei kyllä täydellisesti tyydyttänyt atenalaisten ankaroita kauneusvaatimuksia, koska hänen päänsä oli tavattoman pitkulainen, jonka tähden runoilijat häntä sanoivatkin "päärynäpääksi"; mutta koko hänen olennossaan oli jotakin omituista ja paljon sanovaa. Hänen kasvoillaan lepäsi aina juhlallinen vakavuus, joka ei vähästä erehtynyt hymyilemään; hänen käyntinsä oli hidas ja määräkäs; puhuessaan hän aina noudatti tyyntä malttia eikä käyttänyt mitään ulkonaisia keinoja liikuttaakseen tunteita. Kun kerran halpamielinen porvari häntä häpäsi torilla ja yön tultua seurasi hävyttömyyksillään häntä aina asuntoonsa asti, käski hän kotiin tultuansa palvelijan heti sytyttämään tulisoitsun ja saattamaan häpäsijän kotiinsa.