YSTÄVYKSET

Kirj.

Ouida

Vapaasti venäjänkielestä suomensi M. R—dt [Ramstedt].

Savonlinnassa, Kirjapaino-yhtiön kirjapainossa, 1877. A. Ramstedtin kustannuksella.

[Nimilehti mainitsee harhaanjohtavasti, että kirja on A. Saharova'lta, mutta teos on Ouidan eli Marie Louise de la Raméen "A Dog of Flanders". Skannatusta, harvinaisesta teoksesta puuttuvat ss. 1-2, jotka e-kirjan julkaisija on kääntänyt suoraan englanninkielisestä originaalista.]

I.

Nello ja Patras olivat jääneet aivan yksin maailmaan.

He olivat ystäviä ystävyydessä, joka oli läheisempää kuin veljeys. Nello oli pieni Ardennelainen — Patras suuri Flamandilainen. He olivat saman ikäisiä vuosilla mitattuna, mutta kuitenkin toinen oli vielä nuori, toinen oli jo vanha. He olivat asuneet yhdessä koko ikänsä; molemmat he olivat orpoja ja kurjia sekä saivat leipänsä samasta kädestä. Se oli ollut heidän siteensä alku, heidän ensimmäinen sympatian säikeensä; se oli vahvistunut päivä päivältä ja kasvanut heidän mukanaan kiinteänä ja erottamattomana niin, että he alkoivat rakastaa toisiansa erittäin paljon. Heidän kotinsa oli pieni mökki pienen Flamandilaisen kylän reunalla, peninkulman päässä Antverpenistä. Kylä sijaitsi leveiden laidunkaistaleiden ja viljavainioiden välissä, ja sen läpi virtaavan suuren kanavan reunamilla kasvoi pitkät rivit tuulessa taipuvia poppeleita ja tervaleppiä. Siinä oli parikymmentä maatilaa ja taloa, joiden ikkunaluukut olivat kirkkaan vihreät tai taivaansiniset ja katot ruusunpunaiset tai mustavalkoiset sekä seinät niin valkoisiksi maalatut, että ne loistivat auringossa kuin puhdas lumi. Kylän keskustassa oli tuulimylly pienellä sammalta kasvavalla rinteellä, se oli maamerkkinä kaikelle ympäröivälle tasamaalle. Mylly oli kerran maalattu helakanpunaiseksi, siivet mukaan lukien, mutta niin oli tehty sen lapsuudessa viitisenkymmentä vuotta sitten, jolloin se oli jauhanut vehnää Napoleonin sotilaille; nyt se oli väriltään verevän ruskea, auringon ja tuulen päivettämä. Se liikkui oudosti nykäyksittäin ikäänkuin olisi ollut reumaattinen ja nivelistä jäykkä korkean ikänsä vuoksi, mutta se palveli edelleen koko lähiseutua, josta olisi ollut yhtä jumalatonta viedä viljaa muualle kuin osallistua mihinkään muuhun jumalanpalvelukseen kuin siihen messuun, joka pidettiin pienen, harmaan, vanhan kirkon alttarilla. Kirkkoa vastapäätä oli kartiomainen kellotapuli, jonka ainoa kello soitti aamulla, keskipäivällä ja illalla tuolla oudolla, tukahdutetulla, kumean surullisella äänellä, jonka kaikki Alankomaiden kirkonkellot näyttävät omaksuvan kiinteäksi osaksi sointiaan.

Lähes syntymästään asti olivat he, Nello ja Patras, asuneet yhdessä tuon pienen suruvoittoisen kellon äänen kuuluvilla kylän reunalla nököttävässä mökkisessä. Siitä näkyi koillisessa kohoava Antverpenin tuomiokirkon torni toisella puolella suurta vihreää tasankoa, jossa kasvoi sellainen määrä rehevää nurmea ja kukoistavaa viljaa, että se loittoni heistä kuin vuorovedetön, muuttumaton meri.

Mökkinen oli vanhan, hyvin vanhan köyhän, Jean Daasin, joka aikanaan oli sotamiehenä ja muisti monen raskaan sodan jälkeensä jättämiä silittämättömiä vakoja, jommoisia jättää härkä auraa vetäessänsä. Vanhus uhrasi sodassa toisen jalkansa ja eleli rampana, köyhänä, hyljättynä ihmisiltä.

Kun vanha Jean Daas alkoi kahdeksatta kymmenikköä, kuoli tyttärensä vuoristolla, lähellä Staveloa, jättäen hänelle perinnöksi kaksivuotisen poikansa. Vaikka vanhukselle oli työläs elättää itseänsäki, ei hän kuitenkaan valittanut tätä liikaa kuormaa, sillä sydämessänsä rakasti hän pientä Nelloa.

Pikku Nello kasvoi ja rauhassa elivät ukko ja lapsi matalassa, köyhässä mökissään.

Asuntonsa seinät olivat vuoratut savella; se oli valkoinen ja puhdas kun meren raakku, sitä ympäröitsi soma puutarha, jossa kasvoi nauriita, pavuja ja herneitä. He olivat hyvin köyhät, — usein ei ollut leipapalastakaan tuvassa. Ei he milloinkaan syöneet aivan kylläisiksi ja jos he aina olisivat olleet ravitut, niin elämä olisi heistä näyttänyt paradiisiltä. Ukko oli pojalle erittäin ystävällinen ja hyvä; pojalla taas oli totinen, rehellinen ja hellä luonto. Tytyväiset olivat, syöden leipää ja kaalia ja anoivat sekä maalta että taivaalta ainoastaan yhtä asiaa — että Patras jäisi heidän kanssansa, sillä mihin joutuisivat he hänettä?

Patras oli heillä kaikki kaikessa, heidän aarteensa ja kassansa, heidän palveliansa ja ystävänsä sekä ainoa lohduttajansa.

Patras'in häviämisen kautta uhkaisi heitä nälkäkuolema. Patras oli kummanki pää ja oikea käsi, sillä ukko jo oli vanha ja rampa, Nello vielä lapsi ja Patras ainoa vahva ja terve talossa.

Patras oli suuri keltainen Flamandin koira, pysty-korvilla, väärillä jaloilla ja leveillä, jäntäreisillä käpälillä, jotka hänen su'ussansa ovat monen vuosi-sadan vaivan-näön aikana muodostuneet. Patras oli halpaa, työtä tekeväistä rotua; hän oli yksi niistä koirista, jotka palvelevat kansoja, niistä eläimistä, jotka kantavat lyömisiä ja länkiä, kärsiväisesti vaipuen kovan kuorman alla ja viimein hyljättynä kuolevat katujen kivillä.

Patras oli syntynyt vanhemmista, jotka tekivät työtä koko elämänsä ijän, erilaisten kaupunkien terävillä kivillä, ja noilla väsyttävillä Brabantin ja Flandrian teillä. Hän syntyi kokemaan vaivaa ja murhetta. Hän oli lyömisien ja kirouksien ruokkima.

Penikkana sai hän tuntea kärryjen ja kaula-kuristimen koko jykeyden. Kolmannellatoista kuukaudella puuttui hän erään hienojen rautakalujen kauppiaan käsiin. Kauppias vaelteli ympäri maata idästä länteen, sinertävän meren rannoilta viheriäisille vuorille. Patras myötiin halvasta hinnasta, syystä että hän oli vielä penikka.

Ihminen, joka hänen osti oli sydämetön juomari ja Patras-rukan elämä tuli helvetiksi. Isäntänsä, julma ja raaka Brabantilainen, täytteli kärrynsä paistinpannuilla, laskuilla, ämpäreillä, padoilla ja muilla savisilla, vaskisilla ja läkkisillä teoksilla, ja pakoitti Patras'in vetämään tätä painoa, itse sivulla kulkien laiskasti heiluttaen ruumistansa, ja sauhuja vetäen mustasta piipustansa. Tiellä kulkiessansa pistäysi hän joka juomapaikkaan.

Patras, joko onneksi tahi onnettomuudeksi, oli hyvin voimakas; hän oli syntynyt rautaisesta, työtä tekevästä, työhön tottuneesta lajista, niin että hän ei kuollut, mutta jatkoi vaan kurjaa oloansa raskaan ikeen alla, ruoskan lyönnin, nälän, janon ja kirouksen häntä ympäröidessä; tällä tavalla ihmiset usein palkitsevat kärsivällisimpiä, uskollisimpia nelijalkaisia uhriansa.

Kerran, kaksi vuotta oltuansa tässä kiirastulessa, Patras kulki tavallisuuden mukaan yhdellä niistä vääristä, pölyisistä eikä miellyttävistä teistä, jotka vievät Antverpeniin.

Oli kuuma kesäpäivä. Vedettävänsä kärry oli hyvin painokas; reunojansa myöten oli se täytetty kaikenlaisilla savi- ja läkki-astioilla. Isäntänsä kulki laiskana sivulla, silloin tällöin ruoskalla sätkien kärsiväistä elukkaa, jonka väsyneet jalat hoiperrellen pyrkivät eteenpäin. Brabantilainen seisattui ja kulki juomalaan kulkkuansa kastelemaan oluella, mutta koirallensa ei antanut vettäkään ojasta.

Aurinko paistoi ankaran kuumasti; koira-raukka vuorokauden kuluessa ei saanut maistaaksensa eineen suuremata; kaksitoista tuntia oli kulunut siitä kuin viimeksi janoansa sammutti; hän melkein sokeutui pölystä, selkäänsä kivisti lyömisistä, hän kumartui ylivoimaisen painon alla — yhtäkkiä horjahti, valkoinen vaahti näkyi suussansa ja hän — kaatui.

Hän kaatui keskelle valkoista, pölyistä katua ja loikoi liikkumatta kuumien säteiden alla. Isäntänsä alkoi potkia ja lyödä häntä seipäällä; — tämä oli usein Patrasin uskollisen palveluksen palkkana. Nyt hän ei enään kuullut kirouksia, ei tuntenut lyömisiä; — hän lepäsi liikkumatta pölyisellä tiellä. — Muutaman ajan kuluttua ihmisen haamussa oleva eläin huomasi tässä lyömisien ja kirouksien ei auttavan; luullen koiran kuolleeksi, potkaisi hän häntä aika-lailla jäähyväisiksi, riisui valjaat, työnsi jalallansa ruumiin heinistöön ja muristen itsekseen, laiskasti veteli kärrynsä mäelle, heittäen kuolevaisen koiran muurahaisten tahi variksien ruoaksi.

Tämä tapahtui Löwenin markkina-päivän aattona. Kauppias kiiruhtiki sinne saadaksensa edullisen kauppa-paikan. Häntä harmitti, sillä Patras oli voimakas ja kestäväinen ja nyt hänen itsensä tuli vetää kärryänsä. Hänen päähänsä ei juolahtanut seisahtua ja katsahtaa koiraa, joka nyt olisi hyödytön. Itsekseen mietti hän varastavansa ensimäisen suuren koiran, joka puuttuisi vastaansa omistajatta. Patras hänelle ei nyt mitään maksanut, vaikka uutterasti oli työtä tehnyt sekä hyvällä että huonolla ilmalla, talvet, kokonaista kaksi vuotta.

Nyt heitti hän uskollisen elukan kuolemaan yksinään, itse mennen kerjäämään ja varastamaan, syömään ja mässäämään, tanssimaan ja laulamaan Löwenin markkinoille. Kuoleva koira! Tämänkö tähden hävittäisi hän kourallisen vaski-lantteja ja tulisi pilkan ja ivan esineeksi?

II.

Patras venyi heinää kasvavassa kuopassa. Tie kihisi kulkioita; suuri joukko kiiruhti jalkasin; toiset ajoivat muulilla iloisina markkinoille. Muutamat huomasivat hänet, toiset eivät katsahtaneetkaan; kulkivat vaan huolettomina sivu. Vähän ajan kuluttua, pyhävaatteisiin puetetun jalkajoukon keskellä näkyy matala, heikko, rampa ukko. Hän oli jokapäiväisen näköinen tuo ukko, vaatetettuna; hiljaa kulki hän tietänsä pyhäisen joukon välissä. Vanhus seisattui, ihmetteli, laskeusi polvilleen kuopan reunalle ja ystävällisesti katseli koiraa. Hänen muassaan oli pieni, punaposkinen, valkoverinen, mustasilmäinen poika, joka juoksenteli pensasten välissä ja katseli nyt surumielisenä eläin-raukkaa.

Tämä oli Nellon ja Patrasin ensimäinen kohtaus. Viimein vanha Jean Daas suurilla ponnistuksilla veti kuolevaisen koiran pikkuiseen mökkiinsä. Hän hoiteli sitä niin suurella huolella, että koira tuli aivan terveeksi ja hänen voimansa palasivat jälleen.

Patras uudelleen seisoi vahvoilla, terveillä jaloillansa.

Monen viikon kuluessa oli koira aivan hyödytön, lähellä kuolemaa; mutta koko tällä ajalla ei yksikään torasana loukannut korviansa, ruumiinsa ei tuntenut ainoatakaan kipeätä tärähdystä. Hän sai kuulla lapsen osaa-ottavaista kuiskuttamista ja tuntea vanhuksen ystävällistä kättä. Niin ukko kuin lapsi suuresti mieltyivät sairaasen elukkaan. Patrasin olkivuode sai siansa tuvan nurkassa. Yöllä kuuntelivat he koiran hengitystä, peläten hänen kuolevan. Kun Patras, viimeinki päästyään terveeksi, kovalla, harvalla äänellä haukahti, silloin iloitsivat ja milteivät itkeneet molemmat. — Pikku Nello juhlallisuudessa ripusti koiran kaulaan kauniin kiehkuran sekä suuteli sen kuonoa kauniilla punaisilla huulillaan.

Koska Patras jälleen tunsi itsensä terveeksi, voimakkaaksi ja työhön kykeneväksi, kuvastui hänen suurissa ymmärtäväisissä silmissänsä ihmetteleminen, kun ei häntä täällä havahdutettukaan kirouksilla, ei ajettu työhön lyömisillä. Hänessä syntyi voimakas rakkaus, joka uskollisena paloi hänen sydämessänsä kuolemaansa asti.

Patras oli kiitollinen, niinkuin kaikki koirat. Hän loikoi ja tarkasteli vakavilla, viisailla, ystävällisillä, tummilla silmillänsä kaikkia ystäväinsä liikuntoja.

Vanha sotamies, Jean Daas, ansaitsi leipäpalansa vetämällä pientä kärryä, jossa hän jokapäivä kuletti Antverpeniin niiden onnellisten kyläläisten maitoastioita, joilla oli lehmät. Talonpojat antoivat hänelle tämän toimen osaksi sääliväisyydestä, osaksi myös sentähden, että he hyötyivät, kun tavaransa laittoivat kaupunkiin niin rehellisen viejän kanssa kuin tuo ukko oli. Sitä paitsi saivat he tämän kautta mukavammin ja enemmän aikaa ryytimaansa ja karjansa hoitamiseen. Mutta tämä vaiva tuli ukolle liian raskaaksi. Hän oli kahdeksankymmentäkolme vuotta elänyt, ja Antverpeniin oli hyvä peninkulma ja enemmänki kylästä.

Patras oli terve. Tuossa hän makasi auringon paisteessa; kaulansa oli koristettu somalla kukka-kiehkuralla. Tarkoin katseli hän kuinka vanhus meni kaupunkiin ja palasi sieltä jälleen maitoastiainsa kanssa.

Seuraavana aamuna ei ukko vielä ennättänyt kärryänsä liikahduttaa, kuin Patras tuli lähemmäksi ja asettausi sen molempain aisain väliin, osottaen tällä mykällä, mutta kaunopnheliaisella liikunnollaan olevansa valmis ansaitsemaan sen leipäpalan, jota hän söi näiden köyhäin ihmisten armosta. Jean Daas kauan esteli, ukosta näytti epä-rehelliseltä pakoittaa eläintä semmoiseen vaivaan, johon häntä ei luonto ollut määrännyt. Patrasia oli vaikea estellä; nähtyänsä ettei häntä valjastettukaan, alkoi hän vetää kärryjä hampaillansa.

Viimein ukko myöntyi liikutettuna pelastetun eläimen itsepäisyydeltä ja kiitollisuudelta. Hän rakensi kärryn niin, että koiran oli sitä helppo vetää. Tästä saakka täytti Patras tämän velvollisuutensa joka päivä.

Talven tultua, kiitti ukko Jumalaa ja kohtaloansa, jotka saattivat hänen Löwenin markkinapäivänä löytämään tuon kuolevaisen koiran. Nyt oli hän hyvin vanha, voimansa heikkonivat vuosi vuodelta; hänelle olisi ollut kovin työläs vetää kärryä lumikinoksia tahi likaisia ja liukkaita teitä ilman voimakkaan ja kärsiväisen elukan avutta. Patras'ista näytti tämä elämä paradisiltä.

Entinen isäntänsä pakoitti hänen rasittamaan itseänsä liiallisen kuorman vetämisellä ja joka askeleella ajeli koiraa piiskan lyönnillä; nyt sitävastoin Patras huviksensa veteli tätä pientä vaalean-viheriäistä kärryä kiiltävine vaski-astioineen, astellen vakavan ukon rinnalla. Vanhus aina palkitsi koiraansa lemmellä ja hyvällä sanalla. Työnsäki loppui kello 3 tahi 4 jälkeen puolen päivän ja sen perästä oli hän vapaa; hän sai joko venyä päivänpaisteessa, juoksennella niityillä ystäväinsä koirain tahi lapsen parissa. Patras oli aivan onnellinen.

Hänen vanha isäntänsä oli murhattu eräässä markkinatappelussa eikä kukaan häirinnyt koiran onnellista elämää uudessa, armaassa asunnossa.

Muutaman vuoden kuluttua oli luuvalo niin halvauttanut Jean Daasin jäsenet, ettei hän enää voinut kulkea kaupungissa kärryineen. Silloin pieni, kuusi-vuotias Nello, joka usein oli saattanut ukkoa ja siis tunsi kaupungin, otti vanhuksen sijan kärryn vieressä, möi maitoa, sai rahat ja vei ne omistajilleen tarkalla rehellisyydellä ja semmoisella vakavuudella, joka kaikkia ihastutti.

III.

Pikku Nello oli soma lapsi ruskeoilla, vakavilla silmillä, ihanilla punaisilla poskilla ja vaaleilla silkki-kähärillä. Taiteiliat usein piirustivat tuon pienen sivu-kulkevan joukon — viheriäisen kärryn kiiltävine vaski-astioineen, suuren tummanruskean koiran, jonka valjaissa kellot soittelivat joka askeleella ja pienen heikon lapsen puukengissä, lauhkealla, surullisella, viattomalla ja onnellisella katsannolla; tämä näytti niin yhden-näköiseltä niiden lapsellisten kasvojen kanssa, jotka ovat syntyneet Rubens'in mahtavasta pensselistä.

Nello ja Patras toimittivat hyvästi ja vireästi työnsä. Kesällä, kun Jean Daas tunsi itsensä terveemmäksi, meni hän ulos, istuutui tupansa kynnykselle, lämmittelihe auringon paisteessa, torkkuessaanki rukoili, ja havahtui kellon lyödessä kolme, jolloin tavallisesti ystävänsä palasivat kaupunki-retkeltään. Kotiin tultuansa hyppeli Patras valjaista päätyänsä iloisella haukunnalla ympäri, Nello ylpeänä kertoili päivän tapauksia. Tämän jälkeen istuutuivat kaikki syömään ruisleipäänsä, maitoansa tahi lientänsä. Illan tultua nukkuivat he rauhassa ukon vielä kau'an rukouksia sopottaessa.

Näin kuluivat päivät ja vuodet. Ystävykset viettivät tervettä, rehellistä ja onnellista elämää.

Keväällä ja kesällä oli heillä erittäin hyvä. Flandria ei yleensä ole mikään kaunis seutu. Antverpenin ympäristö on yksi sen rumimmista paikkakunnista. Ruis ja pelto-nauris, niityt ja pellot vaihtelevat tällä sileällä lakeudella ja antavat seudulle väsyttävän yksitoikkoisen muodon. Ainoastaan toisinaan siellä täällä kohtaa silmä jonkun kolkon, harmaan tornin, josta kuuluu liikuttava kellojen ääni, tahi näkee yksinäisen puunsahaajan kantavan kuivia risuja, tahi kotiansa palaavan elonleikkaajan lyhde sylissä; ne elähdyttävät hiukan kuollutta ympäristöä. Täällä ei ole vaihtelevaisuutta, ei kauneutta; sitä, joka on elänyt vuorien ja metsien keskellä tämä yksitoikkoinen ja loppumatoin tasanko painaa, niinkuin vankia painavat vankilan seinät. Kuitenki on tämä seutu viheriä ja hedelmällinen. Näillä laveoilla näkyaloilla on oma kauneutensa. Jokien varsilla, kaislojen keskellä kasvaa mahtavia, tuoreita puita ja kukkasia, joiden sivutse liukuvat pikkuset purje-venheet monivärisine lippuineen, kauniilta näyttäen lehtien välistä. Vaan oli miten oli, täällä oli yllin kyllin tilaa ja vapaisuutta pienelle lapselle ja hänen ystävällensä. He molemmat katsoivatki sen suurimmaksi huvitukseksi lopetetun työnsä jälkeen piehtaroida pehmyellä nurmella joen rannalla ja katsella laivoja, jotka toivat ulkomaan tavaroita kylään.

Tosin elämänsä oli vaikea talviseen aikaan, sillä heidän täytyi nousta jo pimeällä kylmään myrsky-pakkaseen; harvoin saivat he syödä kylläksi; monena pitkänä yönä oli mökkisessä yhtä kylmä kuin liiterissäkin. Keväällä ja kesillä auringon säteiden valaisema ja komean viheriäisen köynnöksen ympäröimä mökkinen näytti somalta; mutta talvella tuuli puhalteli hataran mökkisen ra'oista, viiniköynnös oli mustunut ja hiljaiset tasamaat synnyttivät ikäviä tunteita. Toisinaan talvella mökkisen koko lattia oli paksussa jäässä; silloin oli heillä kovat päivät. Pienen Nellon heikot jäsenet kangistuivat lumessa ja jäätiköt leikkelivät Patrasin vahvoja väsymättömiä käpäliä.

Mutta ei tuota kumpikaan heistä valittanut. Lapsi puukengissä voimakkaana ja urhoollisena asteli ystävänsä rinnalla pitkin jäätyneitä peltoja kellojen soidessa ja kilistessä. Sattuipa silloin tällöin joku emäntä Antverpenissä antamaan heille kupin lientä ja kappaleen leipää, tahi joku hyväsydäminen kauppias latoi muutamia halkoja heidän pienoiseen kärryynsä, sen kulkiessa kotiapäin, tahi joku sääliväinen muori omassa kylässänsä lahjoitti heille vähän maitoa. Kas! silloin he juoksivat pitkin valkoisia tasankoja varhain aamulla iloisina ja onnellisina ja hyppelivät kotiin riemu-huudoilla.

Niin ylipäänsä ei heidän elämänsä ollut huono. Patras, tavattuaan suurella tiellä eli kadulla koiria, jotka tekivät työtä yöt päivät ja saivat palkaksi ainoastaan lyömisiä ja kirouksia, koiria, jotka paleltuivat ja kuolivat nälkään, tunsi itsensä onnellisimmaksi olennoksi maan kannella.

Hänen usein täytyi nukkua nälkäisenä; usein täytyi hänen tehdä työtä kuumana puolipäivänä ja kylmänä talvisena aamupuhteena; hänen jalkojansa usein terävät kivet kadulla haavoittivat ja jäätiköt leikkasivat. Aina oli hän kuitenkin tytyväinen ja kiitollinen kohtalollensa, urhoollisesti toimitti hän tehtävänsä, sillä ystävälliset silmät hymyilivät hänelle. Tässä oli Patrasille kylliksi.

IV.

Mutta Patrasillaki oli oma huolensa. Antverpenissä tavataan joka askeleella vanhoja, pimeitä, juhlallisia kirkkoja; ne seisovat kopeain ja mutkaisien katujen varsilla; niitä ikäänkuin rutistaa kartanoiden ja juomahuoneiden portit. Tornit näkyvät joen puolelta. Ylhäällä ilmassa kuuluu niistä kellojen soitto ja ajoittain nousee kirkkojen synkeöistä kuvuista hiljaisen laulun ja soiton säveleet. Täällä nuo entiset pyhät sijat seisovat keskellä nykyisen kauppa-Flandrian ruokottomuutta, kiirettä ja siivottomuutta.

Koko päivän pilvet liitävät, linnut rääkyvät ja tuulet puhaltavat niiden yli, silloin kuin maan alla niiden juuressa rauhallista unta lepää Rubens, yksi maailman suurimmista maalaajista.

Vielä näihin aikoihin asti tämän suuren taiteilian äly hallitsee Antverpenia ja hänen maineensa valaisee loistollansa tämän kaupungin. Hiljaisesti astuessamme mutkaisilla kaduilla tuntuu ikäänkuin suuren maalarin henki seuraisi meitä; kivet, joita myöten hän asteli, lausuvat juurikuin ihmis-äänellä hänestä. Kaupunki, jossa löytyy Rubensin hauta, elää meille ja elää ainoastaan hänen kauttansa.

Tämän suuren valkoisen hautapatsaan ympärillä hallitsee täydellinen rauha; ainoastaan toisinaan urkujen soitto ja juhlallinen kuorilaulu kaikuu. Todella, ei taida yhdelläkään taiteilialla olla semmoista muistomerkkiä, kuin tämä puhdas, marmorinen Pyhän Jakobin alttari, jonka Rubensille syntymä-seutunsa asukkaat ovat pystyttäneet.

Rubens'itta olisi Antverpen likainen, pimeä kauppapaikka, johon ei muut liikahtaisikaan kuin ainoastaan kauppiaat, jos heillä olisi siellä mitään toimimista. Rubens on tehnyt Antverpenin nimen ihmiskunnalle pyhäksi.

Kansat! Velvollisuutenne vaati teitä kalliisti arvostelemaan suuria miehiänne, sillä ainoastaan niiden mukaan tulee teitä tulevaisuus tuomitsemaan. Flandria ymmärsi mainioittaa suurimman pojistansa jo hänen eläessänsä ja tehdä suureksi hänen nimensä kuolemansa jälkeen. Mutta sääli on, kun kansat harvoin seuraavat tämän ymmärtäväistä esimerkkiä.

Tuossapa oli Patrasilla huolta. Näihin suuriin kivi-kirkkoihin usein meni pikku Nello ja katosi niiden holveihin.

Suruisena ja turhaan, loikoen kadulla, koetti Patras arvata, mitkä seikat saattoivat eroittaa hänet hyvästä ystävästänsä. Useasti koki hän tarkastaa asiata ja siitä syystä astui rappusille, vetäen jälessään kärryn astioineen; vaan hänet ajoi aina pois pitkä ovenvartia mustissa vaatteissa ja hopeaisilla vitjoilla kaulassa. Pelosta, että vahingoittaisi omaa pientä isäntäänsä, koira totteli ja kärsiväisenä odotteli kirkon edessä pojan takaisin tuloa. Patrasia ei huolettanut Nellon kirkossa käyminen; tiesihän koira, että kylän kaikki asukkaat kävivät tuossa pienessä, harmaassa kirkossa punaista tuulimyllyä vastapäätä. Nello oli huolissansa, kummallinen oli näkönsä, hänen poskensa olivat joko lumi-vaaleat tahi loistavan punaiset joka kerta, kuin hän tuli kirkosta; kotona hän tavallisesti näiden käymisien jälkeen istui hiljaisena ajatuksiinsa vaipuneena; ei hän iloinnut, ei leikkinyt, katsoi vaan suruisena kaukaisuuteen.

Mitähän se voisi olla? ihmetteli Patras. Hänen mielestänsä oli tuo vakavuus pojalle vahingollista. Kaikin mokomin koki hän pidättää poikaa luonansa niin hyvin auringon valaisemilla pelloilla kuin myös kansaa vilisevillä kauppa-toreilla. Nello kuitenti kävi kirkkoon ja useimmiten suureen temppeliin. Patras venyessään kivillä rautaisen portin luona haukotteli, huokaili ja toisinaan ulvoiki: kaikki kuitenki turhaan siksi kunnes kirkon ovet suljettiin.

Silloin kirkosta tuli Nelloki ulos ja puristaen käsillänsä koiran kaulaa sekä suudellen sen kuonoa, aina kuiskaili sille nuo yhdet ja samat sanat:

— Jospa vaan saisin nähdä niitä, Patras! Jos vaan saisin nähdä! — Mitä niitä? tuumaili Patras tähystäen Nelloa suurilla, osaa-ottavilla silmillään. Kerran, kun vahti tuli heittäen oven auki perässään, astui koira hetkeksi sisään pienen ystävänsä jälkeen ja näki. "Ne" — oli kaksi suurta, peitettyä kuvaa alttarin molemmilla puolilla.

Nello innostuneena seisoi polvillansa ylösnousemista kuvaavan alttari-taulun ääressä.

Nähtyänsä Patras'in, hän nousi, saattoi koiran ulos ja peitettyjen kuvien sivu kulkiessa kuiskasi hän kyyneleet silmissä koirallensa:

On kauheata kun ei näe noita, Patras, kun en näe sentähden, että olen köyhä enkä jaksa maksaa. Hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut peittää niitä köyhäin silmäyksiltä, kun hän niitä piirusti. Kyllä hän antaisi meilleki lupaa katsella niitä joka päivä. Mutta he pitävät niitä peitossa ja katettuina. Nämä ihanat teokset eivät tunne valoa ja ainoastaan rikkaiden silmät saavat niitä ihailla. Kun minä vaan näkisin nuo, voisinpa kuolla rauhassa.

Mutta hän ei saanut nähdä niitä ja Patras ei voinut häntä auttaa; sillä ansaita hopea-rahan, jonka kirkko vaati jokaiselta, joka toivoi nähdä Rubensin maalaamat kuvat "Ristiinnaulitsemisen" ja "Risitiltä pois ottamisen," olisi ollut heille yhtä mahdotonta kuin kiipeäminen temppelin harjalle. He eivät milloinkaan jaksaneet säästöön panna ainoatakaan penniä; jos he vaan saivat joskus niinki paljon, että voivat ostaa muutamia halkoja uuniinsa ja vähä ruoka-aineita, sen he katsoivat suurimmaksi onneksensa. Ja kuitenki lapsen sydän ikävöitsi ja halasi vastustamattomalla innolla saada ainoastaan kerrankin katsahtaa Rubensin mainioita tauluja.

V.

Ardennilaisen sydämen täytti voimakas taiteen-halu. Kulkiessaan pitkiä vanhaa kaupunkia auringon laskuun asti, Nello koiransa rinnalla eleli unelmien valtakunnassa. Unelmiensa esineenä oli Rubens. Paleltunut, nälkäinen, rikkinäisillä vaatteilla varustettu, avojalkainen ja väsynyt poika unhotti sekä nälän että väsymyksen, kun oli saanut nähdä ainoastaan Neitsyt Maarian suloiset kasvot kulta-kiharoineen ja ikuisen auringon valaisemalla gloorilla. Nello, joka oli kasvanut köyhyydessä, oppimaton, yksinäinen, kaikkien hylkäämä, sai lahjaksi palkinnon, jota ihmiset kutsuvat älyksi eli neroksi.

Ei kukaan tuota tiennyt, itse poika kaikkein vähemmin. Ainoastaan hänen eroittamatoin toverinsa Patras näki, kuinka hän piirteli kaikki näkemänsä esineet liidulla kiville. Ainoastaan Patras kuuli, kuinka Nello, loikoen heinistä tehdyllä vuoteellansa, kuiskutti hiljaisia ja hartaita rukouksiaan toiveidensa toteuttamisesta. Ainoastaan Patras huomasi kuinka Nellon silmät tummenivat ehtoolla auringon laskeudessa ja kirkastuivat aamulla aamuruskon koittaessa. Useampia kertoja tunsi hän kuinka sanomattoman surun ja ilon sekoittamat kyyneleet putoilivat nuoren lapsen kirkkaista silmistä hänen ryppyiselle, keltaiselle kuonolleen.

— Rauhassa minä menisin hautaan, jospa vaan tietäisin, Nelloni, että sinä suureksi tultuasi saat oman mökkisi, oman maatilkkusi, teet työtä ja naapurit kutsuuvat sinua: "baas'iksi," (isännäksi), saneli usein vanha Jean loikoessaan vuoteellaan. Omistaa maatilkun ja kantaa "baasin" nimen kylässä, tämä on Flandrian talonpojan korkein ideali. Niinpä vanha sotamieskin, risteiltyänsä nuoruudessaan koko maan ja ei ansaittuaan matkustuksistaan mitään, oli tullut siihen päätökseen, että elää ja kuolla yhdellä ja samalla paikalla, oli paras osa, mitä hän osasi toivoa omalle armaallensa. Nello ei vastannut mitään.

Hänessä kyti sama into, joka ennen muinoin synnytti Rubens'it, Van Dyk'it. Nello uneksi toisenlaista tulevaisuutta. Varakkaan maanviljeliän turvallinen asema ei viehättänyt häntä. Temppelin kultainen huippu, punertava aamurusko ja ihanat jumalan äidin kasvot puhuivat hänelle toisenlaisesta tulevaisuudesta. Unelmansa uskoi hän ainoastaan Patrasille ja lapsellisesti kuiskutteli ne koiran korvaan heidän yhdessä työtä tehdessään aamulla ja silloin kun lepäsivät joen rannalla humisevain kaislojen keskellä.

Semmoisia unelmia on vaikea sanoilla kertoa ja vielä vaikeampi olisi ollut synnyttää niihin kuulian myötätuntoisuutta. Ne ainoastaan olisivat huolestuttaneet ja murheelliseksi saattaneet ukko-raukan. Sillä ukko katsoi tuota likaista juomalan seinällä riippuvaa Neitsyt Maarian kuvaa juuri yhtä ihanaksi ja hyväksi kuin sitäki mestariteosta, jota katsomaan ulkomaalaiset tulvasivat Flandriaan maailman kaikilta haaroilta.

VI.

Paitsi Patras'ia ilmoitti Nello rohkeita toivojansa ainoastaan pienelle Aloisalle. Tämä tyttönen asui tuossa vanhassa punaisessa myllyssä. Hänen isänsä, mylläri, oli kylän varakkain mies. Aloisa oli kaunis tyttö hienoilla, ympyriäisillä, punaisilla kasvoilla. Suuret tummat ihanat silmänsä antoivat koko näölle sanomattoman sulouden.

Aloisa oli usein Nellon ja Patrasin seurassa. Yhdessä he telmivät pelloilla, yhdessä juoksivat hangella, yhdessä poimivat he kukkia ja marjoja, yhdessä he kävivät tuossa harmaassa kirkossa ja istuivat usein yhdessä myllärin talon iloisen takan edessä. Aloisa oli seudun rikkahin tyttö. Hänellä ei ollut veljiä eikä sisaria. Hänen sininen villainen hameensa ei ollut milloinkaan rikkonainen; sitäpaitsi oli hänellä aina paljon leikkikaluja ja tuomisia. Ensikerran käytyänsä Herran ehtoollisella olivat hänen keltaiset kähäränsä peitetyt somalla myssyllä hienoimmista pitseistä, jotka oli saanut perinnöksi mummoltaan. Hän oli vasta kahdentoista vuotinen, kun kylässä jo puhuttiin että hänestä tulee kaunis kadehdittava morsian. Hän oli kuitenki vielä iloinen teeskentelemätön lapsi, joka ei hiukkaakaan ylpeillyt rikkaudestaan ja kaikista kumppaneistaan hän enimmän rakasti vanhan Jean Daasin köyhää tyttärenpoikaa, ja hänen koiraansa.

Kerran tytön isä Baas Hoges, muuten hyvä ihminen, ainoastaan jotensaki kuivakiskoinen, sattui löytämään soman joukon, suurella kedolla, myllyn takana, heinillä istui hänen tyttärensä. Patrasin suuri, karvainen pää lepäsi hänen sylissänsä. Sekä lapsi että koira olivat kaunistetut valmu-kukista tehdyillä seppeleillä. Nello piirusteli heidän kuvaansa puhtaalle sileälle petäjä-laudalle hiili-palasella.

Mylläri seisoi ja katseli kyyneleet silmissä. Kuva oli erinomaisen yhdennäköinen ja hän suuresti rakasti ainoaa tytärtänsä. Yht'äkkiä hän julmasti alkoi torua tyttöä siitä, että hän tässä silloin, kun äiti häntä odottaa kotona ja laittoi hänen kotiin itkeväisenä ja pelästyneenä; sitten käännyttyänsä, tempasi hän laudan Nellon kädestä.

"Useinko sinä aikaasi kulutat näissä joutavissa toimissa?" kysyi hän vapisevalla äänellä.

Nello punastuneena painoi päänsä alas.

"Minä piirrän kaikki, mitä näen", söpötti hän.

Mylläri oli vaiti; sitten ojensi hän Nellolle kätensä, jossa kiilsi hopearaha.

"Tämä on turhuutta, kerron sulle vieläki kerran, tämä on tyhjä ajan-hukkaaminen. Kuva on yhden-näköinen ja miellyttää vaimoani. Ota siis tämä hopearaha ja anna kuvasi minulle".

Puna katosi nuoren Ardennilaisen kasvoilta. Hän nosti päänsä ja pani kätensä selän taakse.

"Pitäkäätte niinhyvin rahat kuin kuvaki, Baas Hoges," sanoi poika yksinkertaisesti. "Te olette usein olleet minulle hyvä." Senjälkeen kutsui hän Patrasin ja meni pellon yli pois.

"Minä olisin voinut nähdä ne tuolla rahalla," kuiskasi hän Patrasille, "mutta enhän voinut myydä hänen kuvaansa tuonkaan onnen edestä."

Baas Hoges tuli suuresti rauhattomana myllyllensä.

"Tuo poika ei saa niin usein olla Aloisan seurassa," sanoi hän iltasella vaimollensa. "Leikki voi loppua sillä, että he rakastuvat toisiinsa ja rupeavat katsomaan itseänsä sulhaseksi ja morsiameksi. Hänellä on jo näet viisitoista vuotta ja Aloisalla kaksitoista".

"Hän on hyvä ja rehellinen poika", vastasi vaimo, tarkastellen kuvaa, joka riippui uunin päällä kukkuvan seinäkellon ja vahaisen Ristiinnaulitun rinnalla.

"Niin, se on totta", sanoi mylläri tyhjentäen tina-haarikkonsa.

"Siis, jospa tuo noin kävisikin, kuin luulet," sanoi vaimo hiljaisesti, "niin eihän tuo niin kauhea onnettomuus olisi. Tytöllämme on kylliksi kahdelle ja sitäpaitsi onni ei ole rikkaudessa".

"Sinä olet vaimo, ja sentähden myös tuhma", sanoi mylläri, lyöden piippuansa pöytään: "Poika on kerjäläinen; maalari-unelminensa on hän huonompi jokaista kerjäläistä. Katso lasten perään. He eivät saa niin usein nähdä toisiansa. Jos se ei tapahdu, laitan minä tytön luostariin jumalisien ja ankarain nunnain hoidettavaksi."

Vaimoparka peljästyi ja lupasi täyttää miehensä tahdon. Hän ei aikonut eroittaa lasta rakastetusta kumppanistansa ja eipä mylläri itsekään aikonut olla niin kova ja ankara poika-raukalle, jonka ainoa vika oli köyhyys.

Oli monta keinoa, joilla saattoi eroittaa Aloisan hänen rakkaasta toveristansa. Nello, tuo tunteellinen ja vähin itserakaskin Nello loukkautui ja heitti käymiset vanhassa, punaisessa myllyssä. Hän ei ollenkaan tietänyt mikä hänen rikoksensa oli ja luuli, että hän suututti Baas Hogesia kun uskalsi piirtää Aloisan kuvan tuolla pellolla. Kun rakastavainen lapsi hyppäsi hänen luoksensa ja luottavaisesti pani kätösensä hänen käteensä, silloin hän surullisesti hymyili ja puhui hänelle vakavalla ja hellällä huolella:

"Elä Aloisa suututa isääsi. Hän ajattelee, että minä opetan sinua, kultaseni, laiskehtimaan, hän ei tahdo, että sinä olisit luonani. Hän on hyvä ihminen ja rakastaa sinua — siis emme huoli suututtaa häntä, Aloisa".

Tämän hän puhui syvällä surulla. Luontokaan ei hänestä enään näyttänyt niin viehättävältä, kuin ennen, mennessänsä koiransa kanssa kaupunkiin.

Vanha, punainen mylly oli ennen aina pysäys-paikkana hänelle. Hän oli tottunut seisattumaan sen luona kaupunkiin mennessä ja sieltä palatessa. Hän oli tottunut tervehtimään kaikkia sen asujamia. Oli tottunut näkemään korean vaalea-kähäräisen pään, joka pistäysi pienestä portista. Hän oli tottunut näkemään, että pikkuiset punaiset kädet ojensivat Patrasille luun tahi leivän kuoren. Mutta nyt koira ikävällä katseli suljettua ovea; poika asteli seisahtumatta sen sivu sydän kipeänä. Tyttönen istui kotona ja neuloi, hitaasti vierivät kyyneleet kauniista silmistä hänen työllensä. Baas Hoges jyrisi säkkeinensä, tullen vielä itsepäisemmäksi ja kovemmaksi puhuessaan itsekseen:

"Näin on parempi. Tuo poika-riepu on kerjäläinen ja mieletöin uneksia. Kuka tietää mimmoinen onnettomuus voisi tästä tulla tulevaisuudessa?" Mylläri oli käytännöllinen ja varovainen, niin että myllyn ovet harvoin avautuivat, ja lapset, jotka olivat tottuneet joka-päiväisiin iloisiin kohtauksiin, lapsellisiin leikkeihin, joiden todistajana oli Patras iloisesti kilisyttäen kellojansa ja osaa-ottavaisena seuraten kaikkia heidän liikkeitänsä, tapasivat harvoin toisiansa. Heidän entinen sydämellinen luottamuksensa ja ilonsa oli poissa.

Koko tämän ajan pikkuinen petäjä-lauta riippui uunin päällä myllärin kyökissä kukkuvan seinäkellon ja vaha-ristin rinnalla. Toisinaan Nellolle tuntui hyvin vaikealta ajatella, että hänen lahjansa oli vastaan-otettu, mutta hän itse pois ajettu.

Vaan hän ei valittanut: hän oli tottunut rauhallisesti kärsiväisenä kantamaan kaikki vastoinkäymiset; vanha äitinsä isä lausui hänelle usein:

"Me olemme köyhät. Kärsikäämme kaikki, mitä Jumala lähettää sekä pahat että hyvät ajat. Köyhät eivät saa tahtoa".

Poika aina hiljaisena kuunteli näitä sanoja, sillä hän syvästi kunnioitti ukkoansa. Mutta kuitenkin eräs sanomaton harras toivo, toivo semmoinen, joka elähdyttää älykkäitä lapsia, kuiskaili hänelle: "Kyllä köyhätki tahtovat toisinaan — tahtovat olla suuria ja saavuttavatki päämaalinsa aivan vastoin ihmisten luuloja ja kohtalon ivauksia". Älykkään pojan usko paremmasta tulevaisuudesta oli niin voimakas, että kerran, kun Aloisa aivan sattumalta kohtasi hänet pellolla ja juoksi luoksensa häntä hyväillen sekä kertoen, että huomenna oli hänen nimipäivänsä ja että ensikerran eläissänsä vanhempansa eivät kutsuneet Nelloa pienelle iltaselle ja lastenjuhlalle, silloin Nello suuteli häntä, vakuuttaen suurella, vahvalla luottamuksella:

"Aikaa myöten kaikki muuttuu, Aloisa. Aikaa myöten tuo pieni petäjälauta, joka riippuu isäsi kartanossa, tulee myötäväksi kullan arvosta; silloin ei hänenkään oviansa minulta suljeta. Ainoastaan rakasta minua aina, pieni Aloisa, rakasta minua, niin minä tulen suureksi taideniekaksi!"

"Mutta jospa en rakastaisikaan sinua?" sanoi pikku kaunotar kyynelten silmissä välkkyessä omituisella, lapsellisella kiekailemisella.

Nello käänsi kasvonsa hänestä ja tähysteli kaukaisuuteen, sinne, jossa yleni purppuraisen iltaruskon valaisema temppelin korkea huippu. Kasvoillansa oli kummallisen hieno hymyily. Aloisa vaikeni tykkänään.

"Niin, kuitenki minusta täytyy tulla suuri taiteilia", sanoi hän tuskallisesti, "minun täytyy tulla suureksi, tahi minä kuolen, Aloisa".

"Sinä et rakasta minua", sanoi lellitelty tyttö lykkien häntä luotansa. Poika vaan heilutti päätänsä, hymyili ja meni pitkin keltaista peltoa pois. Hän uneksi sitä onnellista päivää, jolloin hän palajaa syntymäseudulleen ja pyytää Aloisaa omakseen hänen vanhemmiltansa, jotka nyt eivät enää aja häntä tyköänsä, vaan ottavat vastaan kunnioituksella. Hän mietti kuinka kyläläiset tunkeuvat hänen ympärillensä ja kuiskuttavat toinen toisellensa: "Katsokaapa tuota! Hän on kuningas ihmisten joukossa, hän on suuri taiteilia, hänen nimensä on tuttu ympäri maan piiriä; ja kuitenkin hän ennen vanhaan oli meidän pieni, köyhä Nellomme, joka sai leipänsä koiransa avulla". Hän ajatteli, kuinka hän vaatettaa ukkonsa turkkeihin kalliista verasta ja piirtää hänet juuri semmoiseksi kuin tuo ukkoki on piirretty tuohon tauluun, joka kuvaa pyhää perhettä pyhän Jakobin kappelin seinällä; kuinka hän koristaa Patrasin kaulan kultaisella kaulavanteella ja asettaa hänet oikealle kädellensä ja sanoo kansalle: "tuo on se, joka ennen oli ainoa ystäväni;" kuinka hän rakennuttaa suuren valkoisen marmorisen hovin, ympäröittää sen ihanoilla puutarhoilla, eikä asu siinä yksinään, vaan kutsuu sinne kaikki köyhät, yksinäiset taidokkaat nuorukaiset; kuinka hän sanoo heille, jos he aikoisivat mainioittaa nimeänsä: "ei, ei, elkäätte minua kunnioittako, kiittäkäät Rubensia. Mitäpä minä olisin hänettä?"

Nämä ihanat, tapahtumattomat, omaa-voittoa etsimättömät, täynnä juhlallista odotusta olevat unelmat niin elävästi täyttivät nuorukaisen ajatukset, että hän tunsi itsensä onnelliseksi — onnelliseksi tänäki muutoin hänelle niin surullisena Aloisan nimipäivänä. Onnellinen oli hän Patrasin kanssa kahden kesken pimeässä tuvassa tarttuessa leipäkannikkaansa silloin, kun myllyssä kaikki lapset lauloivat ja nauroivat, söivät ympyriäisiä piirakaisia ja mantelikakkuja sekä tanssivat suuressa riihessä tähtien valossa viulun ja huilun soidessa.

"Ei mitään, Patras", sanoi poika halaten koiraansa, istuen tupansa kynnyksellä, johon yön tuuli toi iloisia ääniä myllyn pidoista, "ei mitään; aikaa myöten kaikki muuttuu."

Hän luotti tulevaisuuteen; mutta Patras, kokeneempi ja enemmän miettiväisempi, ajatteli, että hyvän iltaruo'an kadottamisen nykyisyydessä unelmat ja tulevaisuuden toiveet huonosti palkitsevat, semminkään kun ne eivät milloinkaan taida tapahtua. Patras aina murisi Baas Hogesin sivu kulkeissaan.

"Tänään on Aloisan nimipäivä, eikö niin?" sanoi vanha Jean Daas pimeästä nurkastansa.

Poika nyökäytti päätänsä myödytyksen merkiksi; hän toivoi että ukon muisti ei olisi niin hyvä ja hän olisi hairahtunut tällä kerralla.

"Miksi et ole siellä?" jatkoi ukko. "Ainahan sinä ennen varsin hyvin muistit tämän päivän, Nello".

"Olethan kovin kipeä, enkä tahdo jättää sinua yksinäsi", kuiskutti poika kallistaen kaunista päätänsä.

"Hm … kummi Julia istuisi kyllä luonani niinkuin ennenki. On toinen syy, Nello?" tiedusteli ukko. "Oletko riitautunut Aloisan kanssa?"

"Ei, ei vaari-kulta," vastasi poika sukkelasti ja kasvonsa lensivät tulipunaisiksi. "Totta sanoen, Baas Hoges ei pyytänyt minua tänä vuonna. Hänellä on jotakin minua vastaan."

"Etkös tehnyt jotakin pahaa?"

"Luullakseni en mitään. Piirsin vaan Aloisan kuvan petäjä-laudalle: siinä kaikki."

"Vai niin". Ukko vaikeni. Pojan suora vastaus ilmoitti hänelle kaikki. Hän loikoi kuivilla lehdillä tupansa pimeässä nurkassa, mutta ei sentähden unhottanut ihmisten mielipiteitä, tapoja eikä seuraelämän tuomioita.

Hellästi puristi hän pojan valkoista, kiharaista päätä rintaansa vasten. "Sinä olet hyvin köyhä lapseni," sanoi hän vapisevalla äänellä, "hyvin köyhä! sinulle on hyvin vaikea olla".

"Ei, minä olen rikas," kuiskasi Nello. Niin todellakin; lapsellinen poika katsoi itsensä rikkaaksi, sillä hänessä kyti alku tuohon kuolemattomaan taipumukseen, joka on voimakkaampi kuninkaan valtaa ja kuninkaan mahtia. Hän tuli ulos ja seisoi tuvan ovella ja silmäili yön rauhallista lepoa; hän katsoi tähtitaivasta ja korkeita tuuheita haapoja, kun niiden lehdet pienimmästäki tuulosen hengähdyksestä nuokkuivat.

Kaikki myllärilän ikkunat olivat valaistut, ja tänne kaikuivat toisinaan soiton säveleet. Kyyneleet virtasivat pojan poskille; hän oli vielä lapsi; mutta hän kuitenki koetteli hymyillä ja kuiskasi itsekseen: "tulevaisuudessa!" Tuossa seisoi hän, kunnes pimeni ja kaikki vaikeni; silloin astui hän ystävänsä kanssa kotiin. Rinnatusten makasivat he kau'an ja makeasti.

VII.

Nellolla oli yksi salaisuus, jonka ainoastaan Patras tiesi. Tuvan yhteydessä oli pikkuinen liiteri, jossa ei kukaan muut kuin poika koiranensa käynyt. Se oli surullinen paikka, mutta kuitenki paistoi sinne kirkkaasti päivä etelästä. Tänne Nello rakensi yksinkertaisen puisen piirustus-pöytänsä ja täällä hän suurelle harmaalle paperi-arkille piirteli yhtä niistä lukemattomista aatos-kuvista, joita päässänsä pyöri. Ei milloinkaan häntä kukaan opettanut. Varoja värin ja muun ostamiseen ei hänellä ollut. Usein oli hän ollut leivättä saadaksensa välttämättömimmät työ-tarpeensa, hänen oli siis täytymys piirtää kaikki näkemänsä esineet mustalla hiilellä tahi valkoisella liidulla. Suuri olento, jota hän nyt piirteli liidulla, oli erään kannolla istuvan ukon kuva — ei mitään muuta. Hän oli nähnyt usein kuinka puunhakkaaja Mihem istui näin iltasilla poltellen piippuansa.

Ei hän ollut milloinkaan kuullut piirustuksesta, ei perspektivistä, ei anatomiasta eikä varjosta. Kuitenki osoitti kuva kokonansa vanhuuden vaivat ja väsymyksen, surullisen, kärsiväisen nöyryyden: alku-esineen kaikki piirteet. Nello esitteli kaikki niin, että vanhan yksinäisen ukon kuva, istuvana syvissä mietteissä kuolleella puun-kannolla ja lähestyvän yön hämärän ympäröimänä, oli elävä runo.

Luonnollisesti ei kuva ollut varsin valmiiksi piirretty; siinä oli paljon puuttuvaisuuksia; vaan se oli elävä, uskollinen luonnolle ja taiteelle, synnytti surullisen tunteen ja oli vississä katsannossa ihana.

Hänessä kyti toivo — se saattoi olla rohkea, ymmärtämätöin toivo — lähettää tämä piirrustus arvosteltavaksi. Antverpenissä oli ilmoitettu, että jokainen taidelahjalla varustettu poika, nuorempi kahdeksaatoista vuotta, oppinut tahi oppimatoin sai esittää oma-tekemänsä kuvan, piirretyn joko liidulla tahi lyijykynällä. Paraimmasta kuvasta luvattiin antaa palkinnoksi kaksisataa frankkia vuodessa. Rubensin kaupungin kolme etevintä taideniekkaa olivat tuomareina; heidän tuli valita palkinnon saaja, katsoen hänen kykyynsä ja taitohonsa.

Koko kevään, kesän ja syksyn teki Nello työtä tuon aarteensa valmistamiseksi. Jospa hänen onnistuisi saada palkinto? Sehän olisi ensimäinen askele toivorikkaasen tulevaisuuteen ja sen taiteen kaikkien salaisuuksien tuntemiseen; hän kunnioitti maalaustaidetta innolla, sokeasti, itse sitä sen enempää tuntematta.

Ei hän tuosta kellekään mitään ilmaissut: ukkonsa ei olisikaan häntä käsittänyt ja pikkuisen Aloisan oli hän kadottanut. Ainoastaan Patrasille saneli hän kaikki ja kuiskutti: "minusta näyttää, niinkuin Rubens antaisi minulle palkinnon, jos hän vaan eläisi".

Patras ajatteli samoin, sillä tiesihän se, että Rubens suvaitsi koiria; eihän tuo suuri mestari niitä muutoin olisi piirustanutkaan niin ihmeellisen eläviksi ja yhdenmuotoisiksi. Ihmiset, jotka rakastavat koiria, ovat aina armahtavaiset; sen tunsi Patras kokemuksestaan.

Piirustusten piti olla määrätyllä paikallansa Joulukuun ensimäisenä päivänä. Päätös julistettiin kahdeskymmenes neljäs päivä, niin että palkinnon saaja voi ilolla vastaanottaa joulujuhlaa omaistensa ja vanhempainsa kanssa.

Kylmän talvi-päivän hämärtäessä pelosta ja toivosta sykkivällä sydämellä pani Nello kuvansa viheriäiselle kärrillensä, veti sen Patrasin avulla kaupunkiin ja heitti kuvansa niinkuin käsketty oli yleisen rakennuksen rappusille oven eteen.

"Voipi olla mahdollista, että kuvani ei mihinkään kelpaa. Kuka ties?" — ajatteli Nello itsepäisen luonteensa taudintapaisella kiihkolla. Nyt kuvastansa luovuttua näytti hänestä sekä tyhmältä että naurettavalta uneksia, että hän pieni avojalkainen poika-ressu, joka tuskin tunsi kirjaimet, voisi piirtää semmoisen kuvan, johon suuret taideniekat, oikeat nerot, heittäisivät edes ainoankaan silmäyksen. Mutta temppelin sivu kulkeissansa, sai hän voimia; hänestä näytti ikäänkuin ympäröivästä hämärästä ja sumusta etehensä olisi astunut Rubensin suuri henki, jonka huulet hymyilivät ystävällisesti ja rakkaasti kuiskuttivat hänelle: "Rohkaise itsesi! Enpä pelolla, enkä turhalla pelkurimaisuudella minäkään olisi saanut mitään aikoihin yhtä vähän kuin nimeäni ikuistetuksi Antverpenissä."

Nello juoksi kotiinsa rauhoitettuna. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voi ja antoi loput Hertan haltuun tuolla viattomalla luottavalla lapsellisella uskalluksella, jota hän oli saanut oppia pienessä harmaassa kappelissa käydessään.

Talvi oli jo hyvin kova.

Tänä yönä, saapuessaan majallensa satoi lunta niin että kaikki polut pelloilla olivat ummessa, kaikki pikku joet jäässä ja lakeuksilla riehui ankara pakkanen. Tämän jälkeen seurasivat kurjat ajat; sillä luonnollisesti oli vaikea käydä hakemassa maitoa pimeällä, ja kulettaa sitä ympäri haudan-hiljaista kaupunkia. Tämä työ tuli sangen vaikeaksi etenki Patrasille, sillä vuodet, jotka toivat Nellolle voimakasta, tervettä nuoruutta toivat Patrasille vanhuutta: hänen jäsenensä kangistuivat ja luitansa kolotti usein. Ei hän milloinkaan vetäyntynyt pois osastansa vaivan näössä. Usein Nello koiraa sääliessään tahtoi itse vetää kärrinsä, mutta tuota ei Patras ollenkaan huolinut. Ainoa apu, jota hän vastaanotti ja myönsi oli kärrin työntäminen takaa, silloin kuin se hitaasti kulki jäätyneellä, kuoppaisella tiellä. Patras eli valjaissa ja pöyhkeili siitä. Hän usein kärsi vilua ankaralla pakkasella kulkiessaan kehnoja teitä ja luuvalon kolotuksia kaikissa jäsenissään; silloin hän ainoastaan hengitti raskaammin, ja kallistaen paksua kaulaansa, kulki eteenpäin loppumattomalla kärsivällisyydellä.

"Jäähän nyt kotiin Patras, onhan sinun jo aika levähtää; voinhan minä itse hyvin hyvästi vetää kärriä," puhui Nello usein koirallensa. Patras, joka hänet hyvin ymmärsi, ei milloinkaan jäänyt kotiin, eikä kieltäynyt työstä, samoin kuin tappeluissa haavoitettu sotamies ei voi olla osaa-ottamatta uusiin taisteluihin; joka päivä ylös noustuansa asettausi koira aisojen väliin ja kulki pitkin lumikinoksia ja peltoja, joihin hänen käpälänsä olivat jälkiä painaneet monen, monen vuoden kuluessa.

"Ei kukaan saa levätä, ennenkuin kuolee" ajatteli Patras ja toisinaan näytti, että tätä levon aikaa ei hänen tarvinnut kauvan odottaa. Näkönsä heikkoni, voimansa alkoi uupua; aamulla ylösnousu alkoi tuntua raskaalta, vaikka hän ei hetkeäkään viivähtänyt vaan nousi ylös olki-vuoteeltansa niinkohta kuin kappelin kello löi viisi, ilmoittaen työn alkua.

"Patras raukkani, me kohta saamme rauhassa levätä haudassamme — sinä ja minä," sanoi vanha Jean Daas, silittäen Patrasin päätä vanhalla, ryppyisellä kädellänsä, joka aina jakoi koiralle omasta leipänsä kuoresta. Kummanki, niinhyvin ukon kuin koiran sydämmet tykyttivät rauhattomasti saman ajatuksen raivotessa: "kuin heistä aika jättää, kuka silloin huolta pitää heidän rakkaastansa."

VIII.

Kerran Antverpenistä palattuansa löysivät he tieltä kauniin, kauniin nuken, puetettuna punaisella veralla, koristettu pienillä kulkusilla ja kulta-nauhoilla. Tämä nukke oli kuusi tuumaa korkea, ja kumma oli todellaki kun se ei pudotessa ollut likauntunut eikä särkeynyt. Tämä oli soma leikkikappale. Nello koki etsiä ja kysellä sen omistajaa ja kuin tämä hänelle ei onnistunut, päätti hän viedä löytönsä Aloisalle.

Jo tukkunaan pimeni kuin hän kulki myllärilän sivu; hän tiesi Aloisan kammarin akkunan. Nello ajatteli, ettei hän tyttöä vahingoita jos antaisi hänelle kallishintaisen löytönsä. Olivathan he niin kauan olleet tuttuja. Aloisan akkunan alla oli erään ulkohuoneen laaka katto; tuolle katolle kipusi Nello ja kolkutti hiljaan akkunaan. Kammarissa loisti himmeä tuli. Tyttönen aukaisi akkunan ja tirkisti pelästyneenä ulos.

Nello antoi hänelle tuon kauniin nuken.

"Tuossa on sulle nukke, jonka löysin lumesta, Aloisa. Ota se", kuiskutti hän, — "ota se ja Jumala siunatkoon sinua, kallis Aloisa!"

Hän hyppäsi katokselta ja ennenkuin tyttö ennätti häntä kiittääkään, katosi hän pimeään.

Tänä yönä oli myllärilässä tulipalo. Ulkohuoneet ja paljon ruista paloi poroksi. Mylly ynnä myllärin asuinhuone jäivät kuitenki ehyiksi ja vahingoittamattomiksi. Kylän väki tulvaili kauhistuksissaan kadulle ja Antverpenistä saapuivat palosammuttajat. Myllärin omaisuus oli palovakuutettu; hän ei kadottanut mitään, vaan julisti kaikkein kuullen, että tuli ei päässyt irti sattuman tahi vahingon kautta, mutta että joku oli sytyttänyt hänen omaisuutensa.

Nello, havahtuessaan, juoksi muiden kanssa auttamaan. Baas Hoges sydämissänsä työnsi hänet pois.

"Sinä täällä hämärissä kuljeskelit," sanoi hän äreästi, "minä olen valmis lyömään vetoa, että syyn tulipaloon sinä tunnet paremmin kuin kukaan muu."

Hiljaa ihmetellen kuunteli Nello näitä sanoja. Hän ajatteli myllärin leikkiä laskevan, eikä käsittänyt, kuinka tuo puhe saattoi olla mahdollista tämmöisessä tilaisuudessa.

Seuraavana päivänä mylläri suoraan sanoi ajatuksensa muutamille naapureille tulipalon suhteen; ja vaikka Nelloa ei kukaan voinut suorastaan syyttää, levisi kuitenki huhu, että Nello nähtiin hämärissä myllärilän pihassa, ettei kukaan tiennyt mitä varten hän siellä kävi ja että hän oli äkeissään Baas Hogesille sentähden, kun tämä kielsi häntä seurustelemasta pienen Aloisan kanssa. Kylän väki, orjallisesti uskoen kylänsä varakkaamman isännän lauselmia ja ajatuksia, nähden Aloisassa rikkaan ja kadehdittavan morsiamen kasvaville pojillensa, kylmeni Jean Daas'in köyhää tyttären poikaa kohtaan ja alkoi häntä katsella karsain silmin.

Kukaan ei mitään hänelle suorastaan lausunut: koko kylä tahtoi olla myllärin mieliksi — ja niissä taloissa, joissa Nello ja Patras olivat joka aamu tottuneet käymään maitoa hakemassa viedäksensä sitä Antverpeniin, kohtasivat heitä vihaiset silmäykset ja yksitavuiset vastaukset entisen ilosen hymyilyn ja ystävällisen kohtelun sijaan. Oikeastaan ei kukaan uskonut myllärin julmia epäluuloja ja hänen loukkaavia syytöksiään; mutta kaikki kyläläiset olivat köyhiä ja hyvin sivistymättömiä ja ainoa kylän rikashan se oli, kuin tuomitsi ja syytti Nelloa.

Yksinäinen, syytön poika ei voinut eikä jaksanutkaan taistella yleistä mielipidettä vastaan.

"Sinä olet varsin kova pojalle", rohkeni myllärin vaimo sanoa itkien miehellensä. "Toden totta on hän rehellinen ja syytön lapsi, jolle ei milloinkaan voi mieleenkään juohtua tuommoisen rikoksen täyttäminen, vaikka hänen sydämessänsä miten vaikealta tuntuisi."

Baas Hoges oli kuitenki itsepäinen eikä mistään maailman hinnasta olisi mielipiteestänsä luopunut, vaikka hän sydämessänsä tunnusti koko oman vääryytensä.

Sillä välillä Nello kantoi hänelle tehtyä vääryyttä ihmeteltävällä kärsivällisyydellä, karttaen valituksia; ainoastaan oltuansa kahden kesken koiransa kanssa antoi hän surunsa puhjeta ulos. Silloinki ajatteli hän: "Jos vaan minulle määrätään palkinto, ehkä he minua sitte säälivät".

Kuitenki oli tuolle viidentoista vuoden vanhalle nuorukaiselle, joka koko elämänsä ijän oli elänyt pikkiriikkisessä maailmassa, hänelle, joka lapsuudestansa huomasi ainoastaan ystävällisyyttä ja osanottoa kaikilta haaroilta, hänen nyt oli vaikea nähdä, että koko tämä pikkuinen maailma oli äissään hänelle.

Erittäin raskaalta tuntui heille kylmä, luminen talven-aika, jolloin oli pakko lämmitellä hyväntahtoisten kyläläisten takka-valkean luona. Nyt talviseen aikaan kaikki ahtaammin lähestyivät toisiansa paitsi Nelloa ja Patrasia: näiden kanssa ei kukaan tahtonut seurustella; he jäivät kohtalonsa nojaan kylmään mökkiinsä halvatun ukkonsa kanssa; hädin tuskin jaksoivat he saada muutamia halkoja takkaansa, usein ei heillä mökissänsä löytynyt leipä-palaa, sillä Antverpenistä tuli kauppias muulilla joka päivä maidon perään. Ainoastaan kolme eli neljä kyläläistä eivät huolineet hänen ehdoistansa vaan jäivät viheliäisen kärrin uskollisiksi auttajoiksi. Patrasin kuorma tuli täten varsin kevyeksi ja Nellon taskuissa ainoastaan silloin tällöin kilisi muutama äyri.

Koira tapansa mukaan seisahteli kaikilla tutuilla porteilla; nyt ne olivat suljetut hänelle. Niitä katseli hän äänettömällä ja surullisella kaipuulla. Kylän asukkaille oli vaikea sulkea oviansa ja sydämiänsä Nellolta ja katsoa kuinka Patras veteli tyhjää kärriänsä. Kuitenkin he tämän tekivät ja toivoivat näin miellyttävänsä Baas Hogesia.

Joulu-juhla lähestyi.

Olivat kylmät, kamalat pakkaset. Teitä peittävä lumi oli kuusi jalkaa korkea; jää oli paksu ja vahva.

Tähän aikaan vuotta oli koko kylällä iloinen ja juhlallinen näkö.

Köyhimmässäki majassa syötiin piirakaisia, laskettiin leikkiä, matalimmassaki mökissä oli valmistettu pyhimyksiä kuvaavia sokeri-leivoksia.

Hevosten valjaissa helisivät iloiset Flandrian kellot; joka takan padassa kiehui voimakas liemiruoka ja jokapaikassa kuului nauravien neitosten kuiske, kun he pyhävaatteissaan kiirehtivät joko kirkkoon tahi sieltä kotia pitkin valkoisia nietoksia. Ainoastaan ystävysten pikku mökki oli aivan pimeä ja hyvin kylmä.

IX.

Aivan yksin jäivät Nello ja Patras maailmaan. Viikko ennen joulua kävi kuolema heidän tuvassansa vieraana ja vei muassansa Jean Daasin rauhan majoihin. Eläissänsä oli hän saanut kylliksensä köyhyyttä ja surua kärsiä. Kauan eleli hän puolikuolleena: hän saattoi ainoastaan antaa heikon merkin tarpeistansa; saattoi harvoin sanoa jonkun ystävällisen sanan. Hänen kuolemansa kumminki suuresti ihmetytti ystävyksiä, jotka häntä kauheasti kaipasivat. Nukkuessaan astui hän tuomarinsa kasvojen eteen. Aamulla, aamuruskon tuikkiessa huomasivat he yksinäisyytensä; tämä näytti heistä kärsimättömältä. Kauan oli ukko köyhänä, heikkona halvattuna elänyt, hän ei voinut kättänsäkään heidän suojellukseksensa kohottaa; mutta hän erinomaisesti heitä rakasti ja aina ystävällisellä hymyilyllä heitä kotia tultua tervehti. Lohduttamattomina kaipasivat ja surivat ystävykset ukkoa, saattaessansa hänen ruumistansa harmaan kappelin kirkkomaahan.

Köyhää ukkoa itkivät kaksi köyhää raukkaa: nuori poika ja vanha koira.

"Luultavasti hän nyt armahtaa lapsikurjaa, ja antaa luvan tulla meille lämmittelemään," ajatteli myllärin vaimo, katsellen miestänsä, joka poltteli piippuansa takan edessä.

Baas Hoges arvasi hänen ajatuksensa, mutta kumminki oli hän itsepäinen eikä avannut oveansa, kun pieni hautajais-matkue surullisena siitä kulki sivu.

"Tuo poika-ressu on kerjäläinen", sanoi hän itseksensä, "ei hänen tarvitse liehakoida Aloisan ympärillä".

Vaimonsa ei virkkanut mitään; mutta silloin kun hauta oli peitetty ja väki hajonnut, antoi hän Aloisalle talvikukista tehdyn seppeleen ja käski sen panemaan haudalle, sille paikalle josta lumi oli poissa.

Ystävykset hiipivät kotiin särjetyillä sydämillä. Kohtalo eroitti heidät tästäki surkeasta asunnosta. Isännälle olivat he jääneet velkaa tuvastansa koko kuukauden ajalta. Saatettuansa vainajan hautaan ja annettuansa hänelle viimeisen surullisen palveluksen, ei Nellolle jäänyt äyriäkään rahaa. Hän kyllä pyysi isännältä, joka paikkasi vanhoja kenkiä ja sunnuntai-iltana aina pistäysi myllärilään juomaan lasin viinaa ja tupakkaa polttamaan, että hän armahtaisi heitä ja odottaisi maksua. Isäntä ei tuota ottanut kuullaksensakaan, hän oli sydämetön ja saita ihminen. Velan maksamiseksi vaati hän joka kepin, kiven, pannun ja padan mökissä ja että tupa olisi aivan tyhjä seuraavana aamuna.

Mökki oli kyllä köyhä ja pieni, mutta he olivat siihen tottuneet. Tässä olivat viettäneet monta onnellista hetkeä: olihan mökki niin soma ja valoisa kesällä ihanan viinaköynnöksensä kanssa, kukkivine papuineen auringon valaisemien peltojen keskellä. Elämänsä oli kyllä täynnä suruja ja murheita — ja kuitenki olivat he siinä niin tyytyväiset, niin iloiset, palattuansa kaupungista juoksu-jalassa ja kohdattuansa ukko-vainaan lempeän hymyilyn.

Koko yön istui poika koiranensa sammuneen takan ääressä pimeässä. Kovasti puristi hän koiraa saadaksensa vähänki lämmintä ja lohdutusta. Ruumiinsa eivät tunteneet pakkasta, mutta sydämensä jäätyivät surusta.

Seuraava päivän-nousu toi joulun aaton-aamun. Nelloa vapisutti syleillessään ainoaa ystäväänsä, ja kuumat kyyneleet valuivat eläimen rehelliselle naamalle.

"Mennään nyt rakas Patrasini", kuiskasi hän, "mennään ennenkuin meitä täältä ajetaan".

Patras totteli ja molemmat astuivat he suruisina rinnakkain ulos armaasta asunnostansa, jossa joka kappale oli heille kallis ja rakas. Suruisena kallisti Patras päätänsä, kulkeissansa viheriäisen kärrin sivu. Se ei nyt enään ollut heidän, vaan jäi velan suorittamiseksi. Vaskiset valjaat olivat lumella. Mielellään olisi koira tuon viereen istahtanut ja kuollut sen rinnalle murheesta; mutta niinkauan kuin Nello eli ja Patras saattoi olla hänelle hyödyksi, ei hän antaunut suruun ja epätoivoon.

He menivät tuttua tietänsä Antverpeniin. Vasta hiukan hämärsi; muutamain huoneiden luukut olivat vielä kiini: toisten asukkaat olivat jo liikkeellä. He eivät huomanneetkaan, että poika koiranensa astui heidän sivutsensa.

Erään oven eteen seisattuivat he. Tämän asukkaille oli ukko-vainaja eläissänsä osoittanut monta ystävällistä palvelusta.

"Ettekö olisi niin hyvä ja antaisi Patrasille hiukan leivän kuorta?" kysyi Nello kainosti, "hän on vanha, eikä ole syönyt sitte eilisen päivän mitään."

Emäntä kiireesti sulki oven jupisten itseksensä, että ruis- ja vehnä-jauhot ovat nykyjään hyvin kalliit. Poika ja koira nöyrästi kulkivat eteenpäin eivätkä enään pyytäneet.

Vaivalla saapuivat he viimeinki Antverpeniin. Kaupungin kellot löivät kymmenen.

"Olisipa minulla edes jotakin, jota voisin myödä saadakseni Patrasille leipää", ajatteli Nello; vaan hänellä ei ollut muuta kuin paita, villainen liivi ja pari puukenkiä.

Tuon taisi Patras ymmärtää. Kuononsa asetti hän pojan kädelle ikäänkuin anoen, ettei poika hänen tähtensä surisi ja murehtisi.

Palkinnon saajan nimi ai'ottiin julistaa puolipäivän aikana. Nelloki astui tuohon suureen rakennukseen, johon oli aarteensa heittänyt. Rappuset ja odotussali olivat täynnä nuorukaisia; muutamat olivat hänen ikäisensä, muutamat taas vanhemmat häntä. Kaikkia ympäröivät vanhemmat, sukulaiset tahi ystävät. Nellon sydän vapisi pelosta, kulkeissaan Patrasinsa kanssa noiden onnellisten nuorukaisten sivu.

Kaupungin suuri kello kimeästi löi kaksitoista. Sisä-salin ovet avautuivat: hengittämättä syöksyi kärsimätön joukko sinne; oli kuulutettu, että valittu kuva nostetaan puisen kepin päällä ylös.

Nellon silmät pimenivät, päätänsä pyörrytti, jalkansa vapisivat. Vähän toinnuttuansa näki hän nostetun kuvan: se ei ollut hänen piirrustuksensa. Raikuvalla äänellä kuulutettiin, että palkinto oli annettava eräälle Atverpenissä syntyneelle hamina-mestarin pojalle.

Nello toinnuttuansa, huomasi makaavansa kivirappusilla. Patras koetteli kaikkia keinoja saadaksensa häntä henkiin. Kaukaa kuului Antverpenin nuorukaisten iloiset äänet saattaessansa onnellista palkinnon saajaa pitkin rantaa kotia.

Poika hyppäsi jaloillensa ja halasi koiraansa. "Kaikki on loppunut, Patrasini," kuiskutti hän, — "kaikki, kaikki!"

Vähät voimansa ponnisti hän. Nälästä riutuneella ruumiilla hiipi hän hiljaa kylään. Patras asteli alaspäin vaipuneella päällä hänen rinnallansa; — hänenki vanhat jäsenensä heikkenivät surusta ja nälästä.

Lunta tuiskusi vahvasti, pohjoisesta puhalsi läpitunkeva kylmä tuuli, lakeuksilla riehui ankara pakkanen. Hiljakseen kulkivat matkustajat tuttua tietänsä. Kello juuri löi neljä, kun ne lähestyivät kylää. Yht'äkkiä Patras seisahtui, haisteli jotaki lumessa, raapi, ulvahti ja vetäsi hampaillansa ruunin nahkaisen kukkaron. Pimeässä toi hän sen Nellolle. Lähellä tätä paikkaa seisoi kojunen, jonka edessä paloi lamppu himmeällä valolla. Koneentapaisesti käänsi poika kukkarota valon eteen: kukkaro kantoi Baas Hogesin nimeä sekä sisälsi kaksi tuhatta frankkia kreditti-pileteissä.

Tämä antoi nuorukaiselle uutta voimaa. Hän pisti kukkaron poveensa ja silitteli koiraa, joka vakaisena tähysteli pojan liikkeitä.

Suoraa tietä astui Nello koputtamaan myllärilän ovea. Myllärin emäntä aukaisi sen, itkien. Aloisa piti kiini hänen hameensa liepeestä.

"Sinäkö se olet, lapsi-raukka" — sanoi ystävällinen emäntä kyynelten välistä. "Mene, mene täältä, ettet joutuisi Hogesin nähtäväksi. Meillä on tänään suuri murhe. Hän ajoi etsimään rahojansa, jotka pudotti kotia palatessansa; mutta eihän niitä tämmöisessä lumessa suinkaan löydä. Tämä onnettomuus hävittää meidät. Se on Jumalan rangaistus siitä pahasta, jota olemme sinulle tehneet".

Nello laski kukkaron hänen käteensä sekä kutsui Patrasin taloon.

"Patras löysi nuo rahat", sanoi poika kiireesti. "Sanokaa tämä Baas Hogesille — minä luulen hänen ei kieltävän vanhalta koiralta kattoa eikä ruokaa. Katsokaatte, ettei hän juoksisi jälessäni; vielä rukoilen teitä, olkaa ystävälliset hänelle".

Ennenkuin vaimo ja koira ennättivät käsittääkään hänen aikomustansa, kumarsi hän päänsä, kiireesti suuteli Patrasia ja katosi lähestyvän yön pimeyteen.

Emäntä sekä lapsi seisoivat ilosta pyörtyneinä. Turhaan Patras työnsi raudoitettua tammista ovea; läsnä olevat eivät tohtineet avata sitä ja laskea häntä ulos. Kaikella tavoin kokivat he koiraa lohduttaa. Hänelle tarjottiin makeita piirakaisia ja maukasta lihaa, turhaan ahkeroi tyttönen saada koiraa lämpöisen takka-valkean eteen. Kaikki lohduttamisen kokeet olivat turhat. Patras ei liikahtanut ovelta eikä mikään häntä ilahduttanut eikä viehättänyt.

X.

Kello kuusi saapui väsynyt mylläri kotia toisesta käytävästä.

"Rahat ovat kadonneet", sanoi hän vaaleana ja hänen kopea äänensä vapisi. "Joka paikan etsimme lyhtyjen valossa; tyttäremme häälahja on kaikkineen kadonnut!"

Emäntä antoi hänelle kukkaron, sekä kertoi kuinka hän sen oli saanut. Kopea, voimakas ukko, peittäen kasvonsa käsillänsä, putosi vapisten tuolille pelästyneenä ja oman-tunnon äänen soimaamana.

"Olin kova pojalle", söpötti hän viimein. "En ole ansainnut häneltä tämmöistä käytöstä".

Pikku Aloisa rohkaistuna tuosta, astui isänsä luo pannen valkotukkaisen päänsä hänen rinnallensa.

"Isä, saako Nello jälleen tulla meille?" uteli hän. "Saako hän tulla niinkuin ennenki, saako hän tulla huomenna?"

Mylläri puristi hänet sydämehensä. Ylpeät päivettyneet kasvonsa olivat vaaleat ja huulensa vapisivat.

"Tietysti, tietysti", sanoi hän lapsellensa. "Hän saa olla koko joulun pyhät luonamme ja milloin hän vaan tahtoo. Jumala auttaa minua suorittamaan syyni pojan suhteen".

Pikku Aloisa suuteli häntä iloisella kiitollisuudella, hyppäsi alas hänen polveltansa oven luona istuvan koiran luo. "Tänään tahdon oikein hyvästi kestittää Patrasia", huusi hän lapsellisella huolettomuudella.

Suruisena kallisti ukko päätänsä: "Niin, niin, anna koiralle mitä parasta on", sanoi sydämensä pohjasta liikutettu isä.

Oli joulun aatto-ilta. Myllärilässä oli yllin kyllä tammi-puita, päällistä ja mettä, lihaa ja leipää. Seinät olivat koristetut talvikukista tehdyillä seppeleillä, ristiinnaulitun kuva ja kukkuva seinäkello pilkistelivät somina viheriäisten lehtien välistä. Olipa siellä vielä pieniä paperi-lyhtyjä, monenlaisia leikkikaluja sekä kulta- ja hopea-papereihin käärittyjä sokeri-namusia. Jokapaikassa vallitsi valo ja yltäkylläisyys. Tyttönen kestitsi koiraa juurikuin kunnia-vierasta.

Patras ei kuitenkaan huolinut lämmitellä eikä ottaa osaa yleisessä ilossa. Hänellä oli nälkä ja kylmä, mutta ei ruoka maistunut hänestä ilman Nelloa. Ei mikään voinut häntä ilahduttaa: hän odotti ainoastaan silmän-räpäystä, jolloin voisi ulos-puikahtaa.

"Hän etsii poikaa", sanoi Baas Hoges. "Hyvä, uskollinen eläin! Minä lähden heti päivän noustua pojan luo".

Ei kukaan paitsi Patras tietänyt, että Nellon täytyi jättää mökkinsä, ei kukaan paitsi Patras arvannut, että yksinäinen orpo meni surua ja nälkäkuolemaa vastaan-ottamaan.

Myllärin kyökissä oli hyvin lämmin; suuret halot ritisivät ja paukkuivat takassa. Naapurit pistäysivät nauttimaan olutta ja palan iltaseksi valmistettua hanhen paistia.

Ilosta säihkyvin silmin hyppeli Aloisa ympäri heiluttaen valkoisia kähäriänsä. Tuleehan hänen rakas kumppaninsa huomenna ja tuosta hän tanssi ja riemuitsi. Ystävällisesti hymyili hänelle Baas Hoges ja kertoi, kuinka hän suojelee ja turvaa köyhää poikaa. Talon emäntä istui rauhallisena ja tyytyväisenä. Kukku-kello iloisena löi tuntia kuluneeksi. Kaikki hyväilivät Patrasia; mutta ei rauhallisuus, lämpö eikä yltäkylläisyys koiraa viehättäneet ilman Nelloa.

Pöydällä höyrysi illallinen. Vierasten iloiset äänet kaikuivat. Aloisa sai monta kaunista lahjaa. Silloin astui eräs huoleton vieras sisään, jättäen oven auki. Avonaisesta ovesta pujahti Patras ulos sekä juoksi niin sukkelaan kuin jäsenensä sallivat kylmään, pimeään yöhön. Hänen ainoa ajatuksensa oli Nellon löytäminen. Ihminen olisi kyllä seisahtunut, syönyt ja levähtänyt; semmoinen ei ollut Patrasin ystävyys. Hän muisti sen ajan, jolloin ukko ja poika löysivät hänet puolikuolleena ojassa.

Koko illan satoi lunta, nyt oli kello kymmenen. Pojan jälet olivat tukkunaan kadonneet. Kauan haki Patras niitä. Kun hän ne viimeinki löysi, hävisivät ne taas. Tämä tapahtui useampia kertoja.

Yö oli hyvin myrskyinen. Tien varrella olevien ristien lamput sammuivat. Luonto oli kääritty lumi- ja jää-vaippaan. Pimeys esti näkemästä ihmisten asuinhuoneita, kadulla ei ollut ristisielua. Karja oli ajettu katoksien alle; tuvissa iloitsivat ihmiset Vapahtajan syntymästä. Yksinään maantiellä hoiperteli vanha, nälistynyt kärsiväinen koira, jota voimakas, luja rakkaus elähdytti ja vahvisti.

Tuskin näkyvät heikot Nellon jälet ohjasivat Patrasia Antverpeniin vievälle tielle. Enemmän kuin puoli yötä oli jo kulunut, ennenkuin Patras oikeat jälet löysi, etsiessänsä pitkin pimeitä, kapeita ja mutkaisia kaupungin katuja.

Kaupungissaki oli aivan pimeä, ainoastaan siellä täällä pilkisti heikko tuli luukkujen rakoloista, tahi paloivat jonkun kotia kiirehtivän seuran lyhdyt.

Kartanoiden korkeat seinät tekivät kadut vieläkin kolkommiksi. Kuului ainoastaan vihurin pauhu, joka repi kylttiä seinistä ja heilutti korkeita lyhtyjen patsaita.

Kaduilla oli illan pitkin kulkenut paljon ihmisiä. Lunta oli tupruttanut monta tuntia, niin että koira-raukalle oli vaikea aina pysyä oikealla jälellä. Patras ei vaan väsynyt, vaikka pakkanen kolotti luitansa, jää leikkeli käpäliänsä, ja nälkä piinasi ruumistansa. Tietänsä kulki vaan laihtunut ja vapiseva Patras, jonka sanomaton rakkaus johdatti sille jälelle, joka vei hänet suoraan suuren temppelin rappusille.

Nello oli suruissansa astunut takaisin kaupunkiin rakkaiden kuviensa luo. Vaikka hän ei voinut ymmärtää, paloi kuitenki hänen mielensä taiteen perään, sen taiteen, joka oli hänelle niin käsittämätön ja kuitenki niin korkea, pyhä.

Iltakirkon jälkeen oli ovi jäänyt auki joko vahtien huolimattomuudesta tahi olivat he niin uneliaat, etteivät tietäneet mihinpäin avainta käänsivät; yhden tekevä, eräs ovi oli jäänyt lukitsematta.

Patras huomasi kaivatut jälet: pojan askeleet jättivät valkoiset merkit mustalle kivi-lattialle. Näitä jälkiä seurasi koira haudan kaltaisessa hiljaisuudessa suoraan alttarin eteen. Siinä makasi Nello aivan suorana kylmillä kivillä.

Patras hiipi ja kosketti pojan kasvoja kuonollaan.

— Luulitko että minä olisin uskotoin sinulle, ja jättäisin sinut yksinäsi? Minä olen koira — sanoi tämä mykkä ystävällisyys.

Poika kohottihe hiljaisella huudolla ja syleili koiraansa.

"Käy pitkällesi koiraseni, kuolkaamme yhdessä, me emme ole tarpeelliset ihmisille. Sitäpaitsi olemme me aivan yksin".

Vastaukseksi hiipi Patras vieläkin lähemmäksi ja pani päänsä nuorukaisen rinnalle. Ruunissa silmissänsä kiehuivat kyyneleet — ei hän itsensä tähden surrut — itse oli onnellinen.

Vierekkäin venyivät he. Kylmä, vihainen tuuli pohjoisesta jäämerestä jäädytti ja pakastutti kaikki, mitä vaan eteen puuttui. Suuren kivirakennuksen sisässä oli vieläkin kylmempi kuin lumisilla lakeuksilla. Toisinaan yölepakko lenteli akkunoissa ja päivän säde alkoi valaista kirkkoa. Rinnakkain makasivat ystävykset ja nukkuivat pakkasen vaikutuksesta. Molemmat näkivät unta menneistä ihanista päivistä, kuin he iloisina juoksentelivat pitkin kukkivia viheriäisiä niittyjä, tahi istuivat huolettomina joen rannalla, jossa ihantelivat merelle matkaavia venheitä.

Äkisti kirkas, valkoinen valo valaisi temppelin: kuu kuumoitti pilvien lomasta: lunta oli herennyt satamasta; kuun valo oli melkein yhtä kirkas ja selkeä kuin päivänki paiste.

Kuun säteet valaisivat nuokin kaksi kuvaa ylhäällä. Poika sisään tultuansa oli vedäissyt peitteen pois "Ristiin-ripustamisen" ja "Ristiltä pois ottamisen" päältä. Nämät näkyivät minutin ajan.

Nello nousi jaloillensa, nosti kätensä noita armaita kuvia kohtaan ja riemun kyyneleet tulvasivat pitkin hänen kylmiä kasvojansa.

"Näin heidät viimeinki!" huusi hän kovalla äänellä. "Rakas Jumala! minulle on tuoki onni kylläksi!"

Jalkansa eivät kannattaneet. Hän putosi polvillensa, yhä katsoen ylös lempi-kuvihinsa. Muutaman silmän-räpäyksen valaisi kuu noita ihania, jaloja kasvoja, joita hän niin kauan oli halannut nähdä — valo oli voimakas, kirkas, juuri kuin se olisi taivaasta tullut. Sitte se katosi ja synkeä pimeys jälleen peitti Kristuksen kasvot.

Aamulla Antverpenin asukkaat löysivät heidät temppelin alttarin luona. Kumpiki oli kuollut: kylmä yö lopetti niin hyvin nuoren kuin vanhanki elämän. Joulu-aamuna, kun papit tulivat temppeliin, näkivät he heidät rinnakkain lattialla. Kuvien päältä oli peite poissa ja auringon kirkkaat säteet valaisivat ihanan orjantappuroilla kruunatun Vapahtajan pään.

Päivän tultua eräs vahva, jylhä ukko itki niin, kuin itkevät lapset ja naiset.

"Olin kova pojalle", sanoi hän, "nyt tahtoisin parantaa syyni: minä antaisin hänelle puolet omaisuudestani, ja hän olisi minun poikani".

Sitte tuli kuuluisa taiteilia, hyvä-sydäminen ja auttavainen.

"Minä etsin sitä, jonka oikeastaan olisi pitänyt saada palkinto näyttelyssä, jos vaan oikeus ja ansio olisi saanut vallita", sanoi hän kansalle, "etsin tuota paljon lupaavata älykästä nuorukaista. Vanha puunkannolla istuva ukko — se on koko kuvan sisältö; mutta tämä kuva ennusti tulevaista suuruutta. Sen pojan tahtoisin minä löytää, ottaa hänet luokseni ja opettaa hänelle maalaus-taidetta".

Pikkuinen, valkopäinen tyttö, kultakiharoilla, katkerasti nyyhkien puristi isän kättä ja kovalla äänellä huusi:

"Rakas Nello, mennään. Meillä on kaikki valmistettuna sinulle: Jesus-lapsen kädet ovat täynnänsä lahjoja, vanha soittaja pelaa meille, ja äiti puhui, että sinä jäät luoksemme ja saat paistaa meidän luona pähkinöitä koko viikon ja aina Loppiaiseen saakka! Niin, ja kuinka onnelliseksi Patras tulee! Rakas Nello havahdu ja tule!"

Mutta nuoret vaaleat, Rubensin suuriin teoksiin käännetyt hymyilevät kasvot, vastaavat heille kaikille: "liian myöhään!"

Kimeät kirkon kellot kaikuivat pakkasessa, aurinko valaisi lumi-nietokset ja iloisena kansajoukko tulvasi Herran huoneesen. Nello ja Patras eivät nyt enää pyytäneet maailmalta armahtamista: Antverpen kaikitta pyynnöittä soi heille sen, mitä he kaipasivat.

Kuolema oli heille armelias.

Kaiken ikänsä elivät he yhdessä. Kuolemassaki olivat ystävykset eroittamattomat; sillä kun he löydettiin, olivat pojan kädet niin kovasti käärityt koiran ympärille, ettei heitä olisi voinut käsiä katkomatta eroittaa.