ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA

Seikkailuromaani

Kirj.

ØVRE RICHTER FRICH

Suomentanut

J. V. Korjula

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa: Jalkapalloilija.

I. Yalen ylioppilas. II. Valomerkit. III. Guiglielmo Marconi. IV. Vainukoira. V. Kaukoviesti. VI. Kun Niggitts heräsi. VII. Iäkäs keksijä. VIII. Karkuri. IX. Viime hetkessä. X. Poloinen isä. XI. Kohti suurta hiljaisuutta.

Toinen osa: Äärimmäiseltä rajalta.

XII. Ihminen. XIII. Päivällisateria. XIV. Ilmapallo "Thule". XV. Kohti tapausten aamua. XVI. Outoja vieraita. XVII. Kaksi veljestä. XVIII. Vakavia valmisteluja. XIX. Häät tuntemattomalla taivaankappaleella. XX. Kuherruskuukausi. XXI. Aurinkovuori. XXII. Luuranko. XXIII. Näytös. XXIV. Morse-sähkösanoma.

Kolmas osa: Kotiinpaluu.

XXV. Avaruuden halki. XXVI. Pelastaja. XXVII. Ainoastaan kolmelle tilaa. XXVIII. Jäähyväiset. XXIX. Atlantin rannikolla. XXX. Takaisin elämään. XXXI. Kaksi sähkösanomaa. XXXII. Maan ihmeitä.

ENSIMMÄINEN OSA

JALKAPALLOILIJA

I.

YALEN YLIOPPILAS.

Nuori tiedemies Simon Newcombe Harriman istui Marconi-aseman suuressa vastavalmistuneessa rakennuksessa pienellä S:t Vincentin saarella, joka kuului Kap Verden saaristoon, ja keskusteli itsensä sekä tähtien kanssa.

Harriman oli amerikkalainen ja oli valinnut nimensä vähän tähtitiedettä, vähän trustimuodostumia ajatellen. Hän olisi tietysti voinut yhtä hyvin nimittää itseään Abraham Lincoln Rooseveltiksi tai joksikin muuksi samaan tyyliin, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan mielistynyt nimiyhtymään, joka toi mieleen suuren tähtikiikarin ja lihavan liikekuninkaan. Mikä hänen alkuperäinen nimensä oli, sitä ei kukaan kyennyt ilmoittamaan. Mutta yhtä seikkaa ei voida salata. Tämä suuriniminen nuori mies oli Sing-Singin vankilasta karannut rangaistusvanki ja moraalisia periaatteita vailla oleva herra.

Hän oli aikoinaan — silloin vaatimattomamman nimisenä — tavattoman lahjakas ja lupaava ylioppilas Yalen yliopistossa, ja osoitti aivan hämmästyttäviä taipumuksia luonnontieteisiin ja jalkapallopeliin. Vaikka hän oli laiska kuin Alkibiades ja kaikissa muissa aineissa loisti ällistyttävällä tietämättömyydellä, pelasti hänet hänen matemaattinen älynsä aina varmaan satamaan, jossa kellui palkintoja, stipendejä ja kaikkea muuta hyvää, millä amerikkalaisten miljoonamiesten paha omatunto on varustanut sikäläiset yliopistot.

Mutta Yalen yliopiston moraalin vartija ei häntä katsonut hyvillä silmin. Sillä tämä nuori ylioppilas oli hurjapäinen herra, jolla oli taipumusta juopotteluun, tappeluun ja tanssijattariin. Ja ellei hän olisi ollut Yalen suuren urheiluhallin paras potkija, niin epätietoista on, olisiko hänen asemansa ollut niinkään varma. Hän oli pitkä roikale, jonka raajat olivat luisevat ja jalkapohjat kuin harmaalla karhulla. Ja hänen potkuistaan sanottiin, että ne tuntuivat San Franciscoon asti, jossa vielä tänä päivänä eräs mies ontuu, saatuaan parantumattoman luumurtuman joutuessaan liian liki kuuluisaa Yalen potkijaa.

Hän ei tosiaankaan ollut niitä sankareita, jotka Jack Londonin ja Rex Beachin romaaneissa uhkuvat jaloutta, lihaksia ja makeata soppaa. Hän ei ollut hauskan näköinen, hänen ryhtinsä oli etukumara ja hänen nenällään oli luureunaiset rillit, joiden tarkoituksena oli peittää hänen läpikotaisin kurja, mutta mielikuvitusrikas ja rohkealentoinen sielunsa.

Mutta sitten piti tapahtuman jotakin, joka yhtäkkiä lopetti hänen uransa sekä yliopistossa että pallokentällä. Hän sattui eräänä päivänä hurjistumaan etiikan professorin tutkinnossa niin, että unohti, missä oli. Hän vastasi suoranaiseen solvaukseen potkulla, joka jalkapalloradalla olisi tuottanut hänelle suosiomyrskyn. Se oli, nähkääs, niin voimakas ja niin paikalleen osattu, että filosofi singahti nurkkaan, josta hän ei enää koskaan noussut.

Se mies, jota me nyt vaiteliaisuutta ja järjestystä noudattaaksemme nimitämme Simon Newcombe Harrimaniksi, pistettiin silmänräpäyksessä Sing-Singin vankilaan, ja koska etiikan professori oli ollut sävyisä (tosin hieman kuivakiskoinen) sanansaivartaja, joka oli tulkinnut Ralph Waldo Emersonia kuin vain harvat, sai ystävämme Simon kuolemantuomionsa amerikkalaistenkin oikeudenkäynnin kannalta ihmeteltävän pian.

Mutta lahjakas fysiikan harrastaja ei saanut tilaisuutta tunnustella niiden 1,500 voltin voimaa, jotka Amerikan valtio tuhlaa murhamiehiin. Sillä hän karkasi. Eikä edes karkaamisen hetkellä hän voinut unohtaa jalkapalloradan kokemuksia, vaan potkaisi erään vartijan piloille, otti virkapuvun ja marssi ulos avaraan maailmaan.

Monta kovaa koettuaan hän tuli Englantiin, jossa hän erinäisillä pikku huijailuilla pääsi niin pitkälle, että saattoi astua itse suurmestari Marconin eteen ja esittää tälle itsensä sekä monta kaunista ja hyvin väärennettyä todistusta.

Suuri keksijä mieltyi miehen moniin hienoihin nimiin ja lähemmin tunnusteltuaan pitkää hongankolistajaa, jolla oli nuo hitosti luottamusta herättävät luureunarillit (älä koskaan luota mieheen, jolla on luureunaiset rillit!), hän huomasi, että tässä oli oppilas, jota saattoi käyttää.

Ja Simon Newcombe Harriman lähetettiin S:t Vincentin tähti- ja sähköasemalle, saaden mukaansa sarjan määräyksiä, jotka lakimiehenkin silmissä olisivat näyttäneet kiperiltä ja jotka mekin sen vuoksi annamme olla selostamatta.

Niinpä siis tapahtui, että Yalen ylioppilas, jalkapalloilija ja murhamies nyt oleili alhaalla päiväntasaajan luona ja joi whiskyä tällä jumalain unohtamalla saarella Afrikan länsirannikon edustalla.

Paljon kaunista voisi kertoa Kap Verden saarista. Kun on rämpinyt Dakarin kuumerämeissä, tai myrkyllisten kärpästen, verenhimoisten moskiittojen ja muiden kuuman vyöhykkeen vitsausten kynsistä päässyt Senegalin rannikolle, ei tunnu niinkään tuhmalta purjehtia S:t Vincentin keltaiseen hiekkahelvettiin. Ei siellä kuole kovinkaan pian, kunhan vain osaa juoda whiskyä. Sillä S:t Vincent on englantilainen rannikkoasema, johon poikkeaa monta alusta. Ja missä on vilkas laivaliike ja paljon höyryaluksia, siellä on jostakin tuntemattomasta syystä myös runsaasti whiskyä.

Tämä ilmiö suostutti Simon Newcombe Harrimanin tuohon kaikki valtaavaan keltaiseen hiekkaan, joka tuntui olevan tuotu tänne suoraan Saharan erämaasta. Hän antoi palttua englantilaisille tullimiehille, laivanvarustajille, kauppiaille ja papeille, kiristeli hampaitaan joka kerta kun näki haukinaamaisen portugalilaisen, haukkui pataluhaksi kahta sähköittäjää, jotka joka ilta rukoilivat Jumalaa että saisivat määräyksen matkustaa kotiin, ja uhrautui muuten ilman salaperäisille äänille, tähdille, whiskylle ja suurelle hiljaisuudelle.

Hän ei nimittäin unohtanut tiedettään. Ja jos joku sähköittäjistä olisi sattumalta nähnyt hänet iltaisin tähtiaseman suurella ulkoparvekkeella tuijottamassa troopillisen tähtitaivaan valtavaan kirkkauteen, niin näkijä olisi huomannut, että mies oli ottanut nenältään rillit ja että hänen suurista likinäköisistä silmistään hohti kaipuu, joka ojenteli siipiään kohti suuren säteilevän avaruuden ihmeellisiä arvoituksia.

Ja toisten mennessä levolle hän saattoi istua mikrofooni korvassa ja kuunnella meren ja taivaan merkillisiä ääniä.

Eräänä tuollaisena yönä tapahtui se, joka hänen tahtomattaan sai hänen nimensä loistamaan kilpaa maailman suurimpien nimien kanssa.

II.

VALOMERKIT.

Aika oli merkillinen, täynnä hapuilevaa taikauskoa ja uusien totuuksien ikävöintiä. Maailmanhistoriallinen onnettomuus nosti pinnalle ihmeellisiä asioita. Sodan lohikäärmekylvö oli luonut omituisesti vääntyneitä valtiollisen elämän muotoja. Yhteiskunta, elämän ilmiöistä mutkikkain, oli suurella vaivalla ja vatsanväänteellä sulattanut sen kovan ravinnon, mitä sen elimistölle olivat tarjonneet spartakismi, leninismi ja muut alaluokkavallankumoukset.

Mutta kaiken tämän levottomuuden turvissa olivat ihmiset ruvenneet ajattelemaan ja mietiskelemään. Tappotannerten miljoonat kaatuneet olivat levinneet ikäänkuin henkiä täynnä olevaksi tähtisumuksi verikylläisen maakamaran ylle, ja tässä kaiken yliluonnollisen itämiselle perin otollisessa ilmanalassa putkahti ilmoille mittaamaton halu syventyä salattujen voimien tuntemattomiin arvoihin. Käsivarsiinsa turvautuvien vähitellen valloittaessa itselleen maan, ja köyhälistön kiihkeästi tavoitellessa valtaa, harhaili oman onnensa nojaan jätetty sivistyneistö pitkin suurten ajatusten äkkijyrkänteitä ja tuijotti pois, kohti uusia ja outoja maailmoita.

Kaikki vanhat ismit heräsivät uuteen eloon. Mesmerismi, hypnotismi, magnetismi, spiritismi saivat jo kadonneen nuoruudenvoimansa takaisin. Kaikissa vanhoissa pappiloissa ja luostareissa kummitteli, puolittain unohdetut pöydänjalat tanssivat, aikaansa seuraavat valokuvaajat eivät niin paljoa välittäneet ihmisistä kuin usvaisen hämäryyden hyväntahtoisista ja turhamaisista hengistä, ja astraaliruumiit lentelivät halki avaruuden niinkuin tarun hollantilaisen laiva.

Kirjailijat eivät enää kirjoittaneet käsin eivätkä koneilla. Heidän olkapäillään ratsasti jokin rakastava henki, joka valmisti heidän kirjansa. Ja kun henget syystä tai toisesta olivat huonoja kirjoittajia, niin kirjoistakin tuli säännöllisesti huonoja. Täytyy vain surren valittaa, etteivät kaikkein suurimmat nukahtaneet henget päässeet toisten tavalla lausumaan julki ajatuksiaan. Sillä vielä ei ollut Aristoteles eikä Plato tarttunut yhdenkään ihmisen käteen, eikä Euklides tai Newton istahtanut kenenkään kaihomielisen kirjailijan niskaan kumoamaan Einsteinin väitöksiä.

Olipa nyt tämän laita kuinka tahansa — yksi asia oli varma: ihmisten mielet herkistyivät näinä aikoina äärimmilleen vastaanottamaan kaikkia vaikutuksia. He kulkivat mikrofoonit korvissa ja mikroskoopit silmissä. He avasivat niin sanoaksemme koko tajuntansa ovet alitajunnalle.

Simon Newcombe Harriman oli tavallaan aikansa lapsi hänkin. Vaikka hän olikin pahanilkinen kyynikko, joka antoi palttua niin vakaville asioille kuin pöydänjaloille, oli hänellä kuitenkin omat ihmeelliset ajatuksensa siitä avaruudesta, jonka valoja ja ääniä hänet oli pantu pitämään silmällä. Hän oli pikkuista vaille sen näennäisesti lapsellisen oppisuunnan kannattaja, että taivaita on muka seitsemän, mutta hän ei sanonut sitä kenellekään. Ja kerran toisensa perästä hän tapasi itsensä ihailemasta Tyko Brahea enemmän kuin Kopernikusta ja Kepleriä.

Mutta kaikista enimmin hän ihaili Marconia, koska tämä suuri italialainen oli antanut taivaan avaruudelle sen paikan ihmisten henkisessä ja aineellisessa elämässä, jonka se ansaitsee. Hän oli ollut ensimmäisenä aukomassa ilmakehän portteja inhimilliselle yhteyden kaipuulle. Ilman aaltoilu ja värähtely olivat hänen uskontoaan. Niinkuin muinais-kreikkalainen luonnonfilosofi Herakles, niin hänkin näki maailman alkuperusteen liikunnossa — siinä liikehtimisessä, josta eri aaltosuhteet synnyttävät äänen, valon ja sähkön.

On mahdollista, että Simon Newcombe Harriman istui ja ajatteli kaikkea tätä tuona yönä Kap Verden saariston piskuisella saarella. Joka tapauksessa hänen aistinsa olivat äärimmälleen jännitetyt — jokin selittämätön vaisto hänessä sanoi, että jotakin oli tulossa.

Niin, oli kuin koko säihkyvä tähtitaivas aina vilkkuvaan Etelän Ristiin asti olisi vavahdellut jostakin etäisestä salaperäisestä syystä.

Mutta mitäs tuo oli?

Harriman kohottautui puolittain seisomaan. Sitten hän pani pois mikrofoonin ja tarttui tähtikiikariin. Hän tuskin uskoi omia silmiään.

Sillä läntiselle taivaalle piirtäytyi yhtäkkiä muutamia omituisia valomerkkejä, ne viskautuivat mustan vihreälle tähtitaivaalle pitkien säteilevien keihäiden tavoin, ja katkeilivat ihmeellisiksi pisteiksi ja viivoiksi, muistuttaen ratapihojen vilkku-semafooreja.

Nuori fyysikko ajatteli ensin revontulia. Mutta muoto ja väri poikkesivat kaikesta, mitä hän oli lukenut ja kuullut tästä napaseutujen ilmiöstä.

Sitten hänen varovainen älynsä tunnusteli otaksumaa, että jokin ilmalaiva lähetti valomerkkejä mahdottomasta korkeudesta. Mutta iso tähtikiikari ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä sellaisesta.

Yksi asia oli kumminkin varma: Tässä annettiin merkkejä Morsen aakkosilla. Mutta merkit tulivat hyvin hitaasti. Salaperäinen lähettäjä oli joko tottumaton tai erittäin tunnollinen sähköittäjä.

Harriman oli päästänyt ensimmäiset merkit ohitseen — nyt hän sieppasi, harjaantunut sähköittäjä kun oli, seuraavat sanat:

… Puhukaa Marconin kanssa. Tulen jälleen 24 tunnin kuluttua.

Sitten valomerkit sammuivat.

Harriman retkahti huohottaen takaisin tuolilleen.

Hän sytytti valon. Eteensä marmoripöydälle hän oli automaattisesti kirjoittanut valomerkit. Hän ei tahtonut voida luottaa omiin aistimiinsa. Hän odotti tunnin, odotti kaksi. Mutta taivas ei näyttänyt enää merkkejä.

Mitä tuo mahtoi olla?

Kenties joku amerikkalainen istui jollakin korkealla Pohjois-Amerikan vuorella ja koetteli jotakin uutta valolennätinkojetta. Olihan suuri tähtitorni Mac Kinley-vuoren huipulla vastikään valmistunut. Mutta oli mahdotonta antaa merkkejä siinä kulmassa. Valomerkkien täytyi tulla jostakin paikasta maapallon ulkopuolelta. Ja silloin oli ilmalaiva-teoria ainoa mahdollinen.

Mutta nuori amerikkalainen ei voinut edes itseltään kieltää, ettei se selitys pitänyt paikkaansa. Ei ollut todennäköistä, että mikään ilmalaiva olisi ollut varustettu niin valtaisella heijastajalla, että se olisi voinut lähettää siksi voimakkaita merkkejä kuin nämä olivat. Ja vaikkapa ilmalaiva olisi ollut kuinka korkealla tahansa, olisi hän keksinyt sen tähtikiikarillaan.

Siis —!

Tekemättä loogillista johtopäätöstä Harriman harppasi alas sähköittäjien luo, jotka kuorsasivat huoneissaan.

"Tiedättekö, missä Marconi nyt oleilee?" karjui hän heille.

Molemmat herrat ponnahtivat pystyyn, kirosivat kiukkuisesti ja pääsivät näin vähitellen tajuntaan.

"Hän on huvipursineen Dakarissa", sanoi toinen ärähtäen. "Tehän tiedätte, että hän saapuu tänne kolmen päivän perästä."

"Lähettäkää silmänräpäyksessä hänelle langaton sähkösanoma ja kutsukaa minun nimissäni hänet tänne niin pian kuin hän suinkin voi tulla. On seikkoja, jotka vaativat hänen länsäoloaan neljänkolmatta tunnin sisällä. Lähettäkää pikasanomana. Onhan Dakarissa sekä päivä- että yöasema?"

"On", murahti sähköittäjä.

"Mitä pentelettä te mukisette", ärjyi Harriman ja sai töintuskin pidetyksi aisoissa kuuluisan murhaajajalkansa… "Tässä tehdään maailmanhistoriaa — ymmärrättekö, senkin unikeko!"

Silloin sähköittäjä ymmärsi. Hän syöksyi ulos huoneesta paitasillaan, ja viittätoista sekuntia myöhemmin alkoi S:t Vincentin langaton erittäin hätäisesti huutaa Dakaria.

III.

GUIGLIELMO MARCONI.

Marconi-yhtiön uusi huvipursi "Astra" kellui Afrikan länsirannikon edustalla ja välkkyi voimakkaassa auringonpaisteessa. Se oli tullut suoraan Yarrowin kuuluisasta laivaveistämöstä ja oli kuin joutsen mutalammikossa.

Sillä Dakarin kehno satama ei ole sen laatuinen, että siinä voisi kylvettää pikkulapsia. Siinä on paljon keltaisia muistoja Senegal- ja Gambia-jokien erämaaliejusta, joka muuten antaa leiman koko tälle rannikolle S:t Louisista S:t Marieen saakka.

Dakar ei ole mikään terveellinen kaupunki valkoiselle miehelle. Se oli aikoinaan oikea helvetti. Nyt ovat sivistys ja kauppa yhteisvoimin muokanneet kaupunkia ja soita, niin että eurooppalainen voi jokseenkin vaaratta kuivatella ruhoaan päiväntasaajan auringon alkuvoimaisessa paahteessa.

Mutta huvipursi "Astra" somisti satamaa siinä kelluessaan ja sen pintaan kuvastuessaan. Aamu-auringon ensimmäiset säteet loivat pehmeän ja värähtelevän värihohteen aluksen siroihin ja joustaviin piirteisiin. Tuossa tulla paukutti moottorivene sen luo, ja moottoriveneessä istui joku eurooppalainen, jonka naama oli sinooperipunainen liian paljosta auringosta, whiskystä ja valvomisesta.

Samaan aikaan oikoi jäseniään telttatuolissa eräs keskikokoinen mies, jolla oli avonaiset ja rehelliset kasvot, ja haasteli kapteenin kanssa. Ensi silmäyksellä ei voinut keksiä mitään erikoista hänessä. Oli jotakin raikasta ja nuorekasta hänen tummien silmiensä hyväntahtoisessa ilmeessä, mutta sen vastapainona olivat lukuisat hienot rypyt ja vielä komeassa ruskeassa tukassa esiintyvät monet harmaat suortuvat.

Ja kuitenkin hän oli uusimman ajan suurimpia tienraivaajia — yksi niistä, joiden nimet aina säilyttävät paikkansa keksintöjen historiassa, miesten sellaisten kuin Robert Fultonin, James Wattin, George Stevensonin, Graham Bellin ja Thomas Edisonin rinnalla. Hänen nimensä oli Guiglielmo Marconi.

On monta saksalaista pikkusielua, jotka kieltävät häneltä oikeuden nimittää itseään langattoman lennättimen keksijäksi. Mutta pieni italialainen on selviytynyt kaikista näistä kateuden myrskyistä ja ajat sitten astunut maailmanhistorian kuolemattomien joukkoon.

Hänen katseensa seurasi sinooperipunaista herraa ja hän näki tämän heiluttavan kädessään sähkösanomaa, joka oli varustettu erinäisillä punaisilla kiireellisyysmerkeillä. Parin minuutin kulutta mies oli kannella.

"Langaton pikaviesti Marconille", kuulutti tulija äänellä, jossa rasahteli erämaanhiekka.

Italialainen viittasi hänet luokseen.

"Oletteko langattoman palveluksessa?" kysyi hän ja repäisi auki sähkösanoman.

"Olen", vastasi sinooperipunainen… "Ihmeellinen sähkösanoma, herra Marconi — kerrassaan hämmästyttävä."

Miehen teki selvästi mieli ryhtyä tarkempiin selittelyihin, mutta jotakin tuli väliin: hän huomasi pöydällä hikisen jäämaljan, jossa oli useita Schweppin soodavesipulloja ja yksi isomahainen whiskypullo.

Marconi seurasi hänen katseensa suuntaa, vilkaisi tunnustellen miehen alkoholinenään, hymyili ja osoitti kädellään keidasta, sanoen:

"Olkaa niin hyvä."

Sähköittäjä kumarsi ja istuutui virkistävään pöytään, ja viidessätoista sekunnissa hänellä oli lasi valmiina.

Mutta kauan hän ei saanut valuttaa itseensä tuota elämännestettä, sillä Marconi oli hypähtänyt ylös lepotuolista tähdenlentoa muistuttavalla nopeudella.

"Kapteeni", sanoi hän lyhyesti ja käskevästi. "Ankkuri ylös. Keula S:t Vincentiä kohti. Meidän on oltava siellä ennen iltaa."

Vanha, komea merikarhu näytti kovin hämmästyneeltä. Mutta hän oli harvojen ja voimakkaiden sanojen mies. Ja hän käytteli niitä ensimmäisen neljänneksen aikana niin tehokkaasti, että "Astra" tämän ajan lopulla jo oli kääntänyt keulansa Atlanttia kohti ja viilletti kahdenkymmenen mailin nopeudella suoraan länteen.

Sinooperipunainen sähköittäjä oli silloin jo kauan ollut matkalla vartiopaikalleen.

"Tapahtuu kummallisia asioita taivaan ja maan välillä", mutisi hän itsekseen, ajatellessaan yöllä vastaanottamaansa ja äsken suurelle äänimestarille jättämäänsä merkillistä sähkösanomaa.

Samaan aikaan Marconi istui "Astran" kannella ja luki S:t Vincentistä tulleen sanoman päästä päähän. Nyt jo kolmatta kertaa. Siinä sanottiin:

"Olen tänä yönä kello 12.40 ja 13.10 välillä havainnut ihmeellisen, Morse-aakkosia käyttävän, merkinannon. Antopaikka luultavasti maan ilmakehän ulkopuolella. Se kutsui teitä tänne 24 tunnin kuluessa. Lähempiä yksityistietoja saavuttuanne. Jos teillä on este, pitäkää silmällä läntistä taivasta keskiyön jälkeen. Oletan asialla olevan mitä suurimman merkityksen.

Simon Newcombe Harriman.

Hän ojensi sen kapteenille, joka luki sen välinpitämättömästi. Marconi ei nähnyt toisen hieman ylenkatseellista olkapäännykäystä. Hänen silmänsä olivat syvät ja uneksivat.

"Vihdoinkin", mutisi hän puolittain itsekseen. "Minä aavistin, että jotakin tuollaista tapahtuisi… Katsokaas, kapteeni Evans", jatkoi hän innostuen, "jo vuonna 1919 me huomasimme outoja merkkejä koneissamme. Me totesimme ne, epäilys ja epäluulo sydämessä, ja koetimme selitellä tätä omituista sekaantumista meidän valoaaltoihimme. Oli melkein mahdotonta syyttää näistä ilmiöistä maan ilmakehän satunnaista sähköhäiriötä. Mutta kun emme osanneet lukea merkkejä, jotka muuten olivat hyvin säännöllisiä, meidän oli lopulta pakko tyytyä siihen oletukseen, että ilmiö johtui jostakin meidän tietämisemme rajojen ulkopuolella tapahtuneesta ilmakehän virrankatkeamasta. Omasta puolestani olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että näiden salaperäisten merkkien aiheuttajana on jokin toisessa taivaankappaleessa asuva järkiolento, joka pyrkii kosketuksiin avaruudessa olevien sukulaishenkien kanssa. Että nämä pyrkimykset kohtaavat vaikeuksia, on päivänselvää. Siinäkin tapauksessa, että toiset taivaankappaleet ovat enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisten olentojen asumia — ja tämä on kieltämättä todennäköinen otaksuma — täytyy olettaa eri kiertotähtien asukkaiden henkinen ja ruumiillinen kehitys siihen määrään omalaatuiseksi, ettei ole ajateltavissa keskinäistä ajatusten vaihtoa yhteisten tieteellisten koneiden avulla."

"Mutta", väitti kapteeni vastaan, "olinhan huomaavani, että siinä sanottiin jotakin Morsen aakkosista. Ei kai kelpaisi lähtökohdaksi otaksuma, että vanha Samuel Morse on pistäytynyt jollekin toiselle kiertotähdelle ja sieltä haastelee meille."

"Haastelettehan tekin usein tähtien kanssa, herra kapteeni", jatkoi Marconi… "Taivaankappaleiden keskinäiset suhteet antavat teille arvokkaita tietoja. Ettekö milloinkaan ole ajatellut sitä, että tämä ankarain ja muuttumattomien lakien järjestelmä on jonkin yleismaailmallisen, ei yksistään maapallolle kuuluvan järjen aikaansaannos. Ja että näin ollen kaikissa maailman avaruuden osissa korkeimman viisauden ilmaukset ovat keskenään sukua. Miksi olisi juuri maapallon profeetta päässyt kohoomaan korkeammalle kuin esim. Marsin tai Merkuriuksen viisas mies?…" — — —

Ja näin tämä ikuisesti nuori ajattelija ja keksijä jatkoi uneksimistaan, ja "Astra" jännitti kaikki langattomat hermonsa vaahdotessaan yli sinisen Atlantin niitä seutuja kohti, joissa pasaadin lauhkea ilma ikuisella retkellään lounaaseen vyöryttelee auringossa kilottavia aaltoja, ja jossa Etelän Risti murtuneine viivoineen viittoo ihmisille pimeästä, arvoituksellisesta, troopillisesta yöstä.

IV.

VAINUKOIRA.

Joshua P. Niggitts oli Pinkertonin toimiston matkustava salapoliisi, ei enempää eikä vähempää.

Toimi ei ollut mikään erikoisen hieno, mutta eipä mainittu J.P. Niggittskään ollut mikään hieno mies. Hän oli saanut tehtäväkseen nuuskia käsiinsä sen yalelaisen ylioppilaan, joka oli potkaissut kuoliaaksi erään professorin ja sittemmin karannut Sing-Singin vankilasta. Amerikan viranomaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet koko asian, vieläpä olivat mielissäänkin tästä käänteestä. Mutta nyt sattui kaikeksi onnettomuudeksi tuolla kuoliaaksi potkitulla siveysopin professorilla olemaan jonkinlainen suhde erääseen upporikkaaseen leskeen, joka tällä ilkeällä tavalla menetti arvokkaan ystävän. Ja kun leski oli kostonhimoinen kuin kobrakäärme, pani hän pyörimään muutamia satojatuhansia dollareja vain saadakseen hävyttömän ylioppilaan sähkötuoliin, jonka tämä oli kaartanut.

Kostonhimoiset naiset ovat mustekalojen kaltaisia — heillä on kymmenittäin pyyntilonkeroita. Ja tämä lajinsa edustaja polvistui joka aamu erään lihavaa, parratonta, talisilmäistä — talisuus johtui siveellisestä viisaudesta — miestä esittävän muotokuvan eteen ja rukoili kostoa onnensa menettämisestä.

Hän tehosti rukouksiaan kääntymällä Pinkertonin toimiston puoleen, joka taas puolestaan jätti asian yhdelle hienovainuisimmista nuuskijoistaan.

Siitä on jo kauan kun salapoliisi kelpasi romaanisankariksi. Hänet syrjäytti aikoinaan autonkuljettaja. Mutta nyt on autoilijakin siirtynyt rehelliseen yksitoikkoisuuteen ja luovuttanut romanttiset kiistakentät lentäjälle. Ja kukistumisensa partaalla seisoo jo tämäkin — sankarikieltä käyttääksemme —, sillä ei ole enää kaukana se aika, jolloin lentäminen muuttuu verrattain vaarattomaksi, poroporvarilliseksi urheiluksi.

Oli miten oli: salapoliisi ei enää esiinny hienossa seurassa muualla kuin filmissä, jossa hän vielä on terävä-älyinen, vaikka peräti lapsellisella tavalla.

Joshua P. Niggitts ei soveltunut valkoiselle kankaalle. Hän oli ovela, mutta jäyhä mies, joka teki työtä kuin kone, aina nenä maassa. Nyt hänen vainunsa vei häntä suoraan kohti Simon Newcombe Harrimania, a hän oli menossa S:t Vincentiin eräällä lihalastissa olevalla englantilaisella höyrylaivalla, joka aikoi ottaa hiiliä sieltä. Hän ei ollut ihan varma asiastaan — salapoliisit eivät ole koskaan varmoja, ja tästä syystä kai salapoliisiromaanit venyvätkin niin penteleen pitkiksi. Mutta hän oli tavannut hyvät jäljet. Luureunarilleistä oli tullut nuoren ylioppilaan kohtalo. Syystä tai toisesta mies ei ollut viitsinyt poistaa niitä nenältään, paetessaan New Yorkista. Ne olivat seuranneet häntä erääseen Cunard-linjan laivaan, tämän kattilahuoneeseen, ne olivat herättäneet tarpeeksi huomiota Liverpoolissa, ja eräänä päivänä ne olivat tähdänneet suoraan Marconi-yhtiön palatsiin Lontoossa. Tämän suuren maailmanjärjestön huoneissa Niggitts oli kysellyt ja rauhoittunut vasta kuultuaan tuon hämmästystä herättävän nimen: Simon Newcombe Harriman. Hänen mielenkiintonsa tuntui harvinaisessa määrässä kohdistuvan tähän nimirikkaaseen herraan, jonka tuntomerkit sopivat erinomaisesti hänen lompakossaan olevaan pitkän, luisevan, pikku lautasten kokoisia luureunarillejä kantavan nuorukaisen valokuvaan.

Ilmaisematta millään tavalla syytä, miksi hän halusi tietoja mr. S.N. Harrimanista, hän poistui Lontoosta ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti S:t Vincent-nimistä pientä valtameren hiekkajyvää kohti. Kaikki oli järjestyksessä. Hänen tulevaisuutensa turvattu. Hänen taskussaan oli vangitsemismääräys ja suosituskirje maailman pienimmän hiilisaaren korkeimmalle poliisiviranomaiselle.

Lankeaa siis luonnostaan, että Joshua P. Niggitts oli mainiolla tuulella liukuessaan eräänä myöhäisenä iltahetkenä sen majakan ohitse, joka Santiago-saaren mahtavilta rantakallioilta viittoo S:t Vincentin keltaista alastomuutta kohti. Hän puri purukummia niin että leuat natisivat, hän voiteli revolverinsa florenttiniöljyllä ja pisti viimeisellä patenttilaitteella varustetut käsiraudat taskuunsa. Sitten hän pani kuntoon taskulamppunsa, sillä pimeys oli tullut aikoja ennen kuin laiva oli ehtinyt satamaan.

Niggittsin into oli ilmitulessa. Hyväntahtoinen perämies oli näyttänyt hänelle sen pienen rakennusryhmän, joka muodosti Marconi-aseman. Iso hehkulamppu valoi valkoista hopeaansa siihen matalaan rakennukseen, joka oli kummulla, päärakennuksen takana.

Oli valoisa, kirkas yö — kuuta vailla. Mutta tähdet säteilivät omituista, voimakasta hohdettaan. Oli kuin ilmakehän miljoonat silmät olisivat uteliaina vilkuttaneet toisilleen.

Mutta Niggittsissä ei ollut runollisuutta enempää kuin pussirotassa, eikä hänellä ollut sitä hyödyllistä taitoa, että olisi osannut lukea tähdistä. Jos hänellä olisi ollut tämä taito, niin hän ehkä olisi keksinyt, että Saturnus oli tänä yönä hieman omituinen. Eikä se ennusta hyvää ihmisen kuolemattomalle sielulle — vaikka kuuluukin niin vuorenvarmaan laitokseen kuin Pinkertonin toimistoon.

Ei ole kuitenkaan syytä rientää tapausten edelle. Ennen kuin lastihöyryn ankkuri oli tavannut pohjan, seisoi Joshua P. Niggitts yhdessä niistä monista veneistä, jotka olivat tulleet tervehtimään juuri saapunutta laivaa. Hänellä oli sellainen kiire, ettei hän huomannut peremmällä satamassa kelluvaa kaunista, valkoista huvipurtta. Hänen pienet siansilmänsä tuijottivat vain tuohon suureen hehkuvaloon, jonka läheisyydessä hänen luultavasti mitään aavistamaton uhrinsa oleili.

Maihin astuessaan hän vilkaisi kelloon. Se oli juuri kaksitoista.

Tämänkin olisi pitänyt varoittaa Joshua P. Niggittsiä. Sydänyön hetki ei ole hyvä salapoliiseille. On jotakin rikosluontoista öisessä kahdentoistalyönnissä.

Mutta Niggitts ei ajatellut mitään muuta kuin Simon Newcombe Harrimaniksi itseään nimittävän miehen kiinniottamista. Hän ei välittänyt edes paikan poliisiviranomaisten avusta. Olihan hänellä vangitsemismääräys, Englannin poliisin allekirjoittama, oli revolveri, käsiraudat ja nuo etevät englantilaiset lennätinvirkailijat, jotka asuivat yhdessä Yalen yliopiston murhaaja-idun kanssa.

Sitäpaitsi Niggitts oli rahan ahne. Hän ei voinut sietää ajatusta, että joku toinen tulisi jakamaan hänen suurta dollarichekkiään.

Hän sai erään portugalilaisen hiilijätkän oppaakseen ja seisoi muutamaa minuuttia myöhemmin laitoksen portilla. Se oli auki.

Hän sanoi hyvää yötä oppaalle, otti huopatohvelit jalkaansa ja hiipi edelleen. Tuolla oli jokin ovi raollaan. Niggitts noudatti viittausta ja astui pitkään käytävään, joka päättyi portaisiin.

Vallitsi ihmeteltävä äänettömyys rakennuksessa, vaikka valot olivat sytytetyt kaikkialle.

Salapoliisi hiipi ylös portaita. Ne päättyivät oveen, joka oli puolittain auki, kuten kaikki edellisetkin. Se johti huoneeseen, joka ilmeisesti oli kalustettu jonkinlaiseksi tähtitorniksi. Siellä vallitsi puolihämärä, mutta Niggitts keksi heti siellä kaksi miestä. Toinen askarteli suuren kaukoputken kimpussa, toisella, joka seisoi kumartuneena erään pöydän yli, oli luureunarillit; ja muistutti jälkimmäinen muutenkin Niggittsin taskussa olevaa valokuvaa niinkuin vesipisara muistuttaa toista vesipisaraa.

Ei ollut vähintäkään epäilystä enää.

Joshua P. Niggitts astui kolistellen huoneeseen, meni Simon Newcombe Harrimanin luo ja laski kätensä tämän olalle.

"Nathanael Smith", sanoi hän, "lain nimessä minä vangitsen teidät".

Syntyi silmänräpäyksen äänettömyys. Niggitts nautti siitä silmänräpäyksestä, mutta ei seuraavasta. Sillä kaukoputkimies oli kääntänyt kasvonsa häneen.

"Viekää ulos rääkkyjät", sanoi hän kuivasti. "Me emme halua tulla häirityiksi…" Ja oli kuin hänen silmänsä, joiden palo muistutti kuumesairasta, olisivat lakaisseet Niggittsin ulos.

"Mutta", änkytti Niggitts, "mutta…"

On merkillistä, kuinka usein vähäisellä arvostelukyvyllä varustetut ihmiset suuttuvat sanasta "mutta"… Sillä Simon Newcombe Harriman alias Nathanael Smith käännähti taapäin. Seuraavassa tuokiossa hänen oikea jalkansa lennähti eteenpäin, niinkuin heittokoneen viputanko. Ja ennenkuin Niggitts ennätti tarttua revolveriinsa, vangitsemismääräykseen ja käsirautoihin, hän pyörähti läpi lasiruudun ja yli matalan verannan ja putosi ilkeästi rämähtävään romurautakasaan. Siihen hän jäi makaamaan aivan hiljaa.

Mutta nuo kaksi miestä jatkoivat työtänsä, johon he syventyivät ja innostuivat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

V.

KAUKOVIESTI.

Oli kulunut tunti.

"Onko teillä kaikki?" kysyi Marconi ja nojasi väsyneesti tuolinsa selkämykseen.

"Joka ainoa sana", vastasi Harriman ja kohotti rillejään. Hiki helmeili hänen kasvoillaan ja hänen teräviin, jäykästi tuijottaviin silmiinsä oli tullut ihmeellinen, kiihkeä ilme.

"Enempää kai ei tule?" jatkoi Marconi.

"Tuskin."

"Mikä on teidän ajatuksenne asiasta?"

"Sama kuin teidänkin."

Marconi katsahti vähän ihmeissään tuohon pitkään, nuoreen mieheen, joka seisoi kumartuneena pisteitä ja viivoja täynnä olevan paperin ylle.

"Sehän saattaa olla erehdys", virkahti hän ikäänkuin tunnustellen maaperää.

Amerikkalainen kohautti olkapäitään.

"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka se voisi olla erehdys", jatkoi hän varmemmin. "Oletteko milloinkaan ennen nähnyt tuollaisia valonsäteitä? Ne muistuttivat troopillisia salamoita. Eikä juuri liene ajateltavissa, että itse Jumala olisi opetellut Morsen aakkoset… Kun julkaisemme tämän ihmeellisen sähkösanoman, niin spiritistit sanovat sitä jonkin hengen lähettämäksi. Onhan mahdollista, että henget ovat kyllästyneet pöydänjalkoihin ja nyttemmin siirtyneet tähtitaivaalle."

Nuori mies naurahti — s.o. hän päästi kurkustaan omituisen narisevan äänen.

"Tässä ei ole mitään naurettavaa", nuhteli Marconi häntä. "Meidän on oltava nykyaikaisia ihmisiä — nykyajan salatieteilijöitä. Materialismi makaa koirankopissa ja ulvoo kohti kuuta. Ihmiset eivät enää välitä maallisista asioista. He istuvat ja kuuntelevat ylimaallisia, taivaallisia ääniä. He eivät tahdo tietää mistään selityksistä. He vain heittäytyvät selittämättömän uskoon. Tämä on jonkinlaista henkiromantiikkaa… Mutta meillä, jotka kuulumme vanhaan kouluun, ei ole muuta kuin yksi tehtävä. Meidän on koetettava ottaa selko tämän sanoman lähettäjästä — olipa hän sitten henki tai ihminen… Eikö hän sanonut nimensä olevan John Lange?"

"Sanoi!"

"Samalla tutkikaamme, onko perää niissä perhesuhteissa, joihin hän vetoo, ja vieläkö hänen mainitsemansa Kervel elää."

Harriman nyökäytti päätään, mutta samalla hän loi äkäisen katseen rikkinäiseen ruutuun, jonka läpi Joshua P. Niggitts niin äkkiarvaamattomalla tavalla oli kadonnut.

Marconi arvasi nuoren avustajansa ajatukset.

"No", sanoi hän hajamielisesti, "emme anna pikkuseikkojen häiritä itseämme, kun vakavat asiat ovat kysymyksessä. Tämän-öisiä elämyksiämme saamme kai nimittää maailmanhistorialliseksi merkkitapaukseksi. Minä oletan, että olette tehnyt muitakin tihutöitä, mutta se asia saa levätä toistaiseksi. Täällä saaressa ei kukaan uskalla koskea teihin niin kauan kuin minä olen saapuvilla… Potkaisittekohan miehen kuoliaaksi?"

"Minä potkaisin kovanlaisesti", vastasi Yalen ylioppilas hiukan hämillään. "Se paha tapa on peräisin jalkapalloradalta. Mutta…"

"Joka tapauksessa", keskeytti Marconi hänet, "teidän on mitä huolellisimmin muunnettava tavalliseksi kirjoitukseksi ne valomerkit, jotka me olemme merkinneet muistiin. Ne ovat selviä kyllä. Mies, joka nimittää itseään John Langeksi, ei ole mikään harjaantunut sähköittäjä. Mutta hän on ilmeisesti käsitellyt monimutkaisia taistelukoneita. Ja hän taitaa Morse-aakkosensa… Tokkohan yksikään tähtientutkija on huomannut näitä valomerkkejä… Saamme muutamia jännittäviä päiviä, mr Harriman. Antakaa minun nyt kuulla, sana sanalta, mitä tällä salaperäisellä, taivaan avaruudessa asuvalla herralla on meille sanottavaa!"

Suuri keksijä otti itselleen mukavan lepoasennon, sytytti ison sikarin ja odotti kärsivällisesti arvoituksellisen viestin tarkistettua sisällystä.

Simon Newcombe Harriman oli poistanut nenältään luureunarillit, ja Marconi huomasi ihmeekseen, että nuoren miehen silmissä oli omituinen punertava värituntu, samanlainen kuin puolisokeilla eläimillä, jotka ovat tottuneet pitkälliseen pimeyteen.

Muutaman minuutin aikana kuului vain mustekynän paperilla aikaansaama rapina.

Silloin yhtäkkiä koputettiin ovelle.

"Tulkaa sisään", huusi Marconi äreästi.

Muudan sähköittäjä pisti päänsä ovesta, jonka Joshua P. Niggitts oli unohtanut sulkea perästään.

"Enkö ole sanonut, etten missään tapauksessa halua tulla häirityksi", sanoi italialainen äänellä, jota lapset olisivat säikähtäneet.

"Mutta", änkytti sähköttäjä vavisten ja peräytyi niin paljon, että vain hänen peljästynyt naamansa jäi oviaukkoon, "tuolla makaa joku mies ulkopuolella…"

Marconi kohosi seisaalleen.

"Mr Thomson", lausui hän ankarasti, "minä annan palttua sille, mikä siellä ulkona makaa. Jos on jotakin tehtävä, niin tehkää, minkä katsotte velvollisuudeksenne. Minä en ole mikään S:t Vincentin aseman lapsenpiika. Ja nyt sanon viimeisen kerran, että me tahdomme olla rauhassa — vaikka se mies olisi kuollut…"

"Niin, mutta sehän se juuri…"

Sähköittäjä Thomson ei päässyt pitemmälle. Sillä italialaisen silmät iskivät salamoita niin vietävästi, että herra Thomson katosi portaita alas. Ne tekivät kuten Dickens sanoo, hänen puheyrityksensä tyhjäksi.

Marconi istuutui taas tuolilleen ja tyynnytteli itseään vetämällä muutamia voimakkaita haikuja havannastaan.

"Ei sitten milloinkaan saa olla rauhassa", mutisi hän. "Ei olisi niinkään tyhmää yrittää jollekin toiselle kiertotähdelle. Mutta kuunnelkaamme nyt ensin, mitä John Lange tiedoittaa. Lukekaa sanoma hitaasti ja selvään."

Hän heittäytyi mukavaan noja-asentoon, niin kuin mies, joka valmistautuu harvinaiseen nautintoon.

Harriman oli paiskannut mustekynän kädestään. Hän loi ensin katseen taivaalle, mutta kun siellä ei mitään näkynyt, niin hän tarttui ihmeellisimpään asiakirjaan, mikä on nähty maailman luomisen jälkeen. Hän sivuutti Marconille osoitetut omistussanat ja luki kuivalla narisevalla äänellä:

"Nimeni on John Lange. Olen tätä nykyä eräällä kiertotähdellä, maapallon ulkopuolella, vaimoni ja erään ranskalaisen papin seurassa. Matka tänne oli kauhea, mutta pitkäaikaisen tajuttomuuden vuoksi en voi sanoa, kuinka kauan se kesti. Viimeinen, minkä muistan, on se, että lentokoneeni katkaisi 20,000 metrin rajaviivan ja sitten ikäänkuin viskattiin jonnekin tyhjyyteen. Palasin tajuntaan pitkän ajan perästä, sain koneen käyntiin viime hetkessä ja laskeuduin eräälle kiertotähdelle, joka on pienempi kuin maa ja jossa elämänehdot ovat jokseenkin samat, ja jossa asuu olentoja, joiden kehitys ja sivistys on kovin erilaista kuin meidän, mutta ylen mieltäkiinnittävää. Heillä on kovin voimakkaat tuntohermot, he omistavat ihmeellisiä tietoja ja ovat etenkin oppineet käyttämään sähköä tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Heidän moraalinsa ja hyväntahtoisuutensa on verratonta. Vuosisatoja ovat heidän tiedemiehensä turhaan pyrkineet yhteyteen toisten kiertotähtien kanssa, mutta kun heidän ilmaisukeinonsa ovat aivan erilaiset kuin muiden, niin he ovat epäonnistuneet. Meillä on hyvin pienet mahdollisuudet päästä pois täältä, kun ei bensiiniä voida valmistaa. Ehkä tämän vastaanottaja haluaa kääntyä Kervelin puoleen, jonka osoite on Pariisi, rue Rambuteau 157, ja sanoa hänelle, että hänen Mars-pikakoneensa on vienyt meidät, ellei juuri Marsiin niin johonkin toiseen kiertotähteen. Hänen on otettava seuraavaan lentokoneeseensa sähkö käyttövoimaksi. Silloin se epäilemättä palaa jälleen takaisin. Ei ole todennäköistä, että se, joka poistuu maan ilmakehästä, putoisi mihinkään muuhun kiertotähteen kuin tähän. Myös pyydän lausua terveiset apelleni, Ivryssä, Pariisin luona asuvalle kemisti Henry Debussonille. Hänen tyttärensä elää ja voi hyvin. Me olemme onnelliset, mutta ikävöimme maahan. Jos joku tahtoisi Kervelin rakentamalla sähkölentokoneella noutaa meidät täältä, olisimme hänelle syvästi kiitolliset. Kyllähän se matka kovalle ottaa, mutta sen kestää kuitenkin. Toivon, että tämä viesti, jonka lähettämisessä käytetään jättiläismittaisia, sähköisiä valoaaltoja, joutuu Marconin käsiin. Kuukauden kuluttua olen toivottavasti saanut kerätyksi niin paljon sähkövoimaa, että voin lähettää uuden ilmoituksen.

John Lange."

Harriman pyyhki hikeä otsaltaan. Marconi nousi seisomaan.

"Oletteko milloinkaan kuullut moista?"

"En."

"Ja mitä tahdotte tehdä?"

"Pyytää lomaa."

"Mihin tarkoitukseen?"

Amerikkalainen katsahti tahtomattaan rikottuun lasiruutuun.

"En sovellu enää maakamaralle", sanoi hän synkästi.

Marconi tarttui hänen käteensä.

"Siinä on varmasti muutakin. Mennäänpä tuonne huvipurteen. Se vie teidät Bordeauxiin, josta on kahdentoista tunnin matka Pariisiin. Menkää tämän Kervelin luo. Puhukaa hänen kanssaan. Minä otan teidän vartiopaikkanne ja pidän silmällä kiertotähteä. No, joutukaahan jo!"

VI.

KUN NIGGITTS HERÄSI.

Tapahtuu hyvin harvoin, että yksityis-etsivät kuolevat — ainakaan ensi näytöksessä. He ovat sitkeitä kuin merikilpikonnat.

Myönnettävä kai on, että Joshua P. Niggittsiä oli pidetty tavalla, josta olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Ei ole leikintekoa lentää lasiruudun läpi Amerikan etevimmän potkijan potkaisemana. Eikä voida sanoa yksinomaan hauskaksi rautaromukasaan putoamista kahdeksan tai kymmenen metrin korkeudesta.

Ei ollut myöskään paljoa jäljellä Pinkertonin uskotuimmasta miehestä, kun nouseva aurinko seuraavana aamuna kutitteli hänen silmäluomiaan. Hänet oli itse yöllä kannettu laboratoorioon, jossa taitavat kädet olivat hoidelleet hänen haavojaan ja naarmujaan. Hän oli saanut kylmät kääreet päähänsä ja jääpussin nenälleen.

Joshua P. Niggitts ei tosiaankaan voinut hyvin. Oli kuin kirotun jalkapalloilijan viaton saapas olisi vielä ollut ankkuroituna hänen kylkiluittensa väliin, ja lonkkien seutu, joka ensiksi oli tehnyt tuttavuutta romuläjän kanssa, oli niin huonossa kunnossa, että hän ulvoi, milloin tarvitsi liikahtaa. Tuntui siltä, kuin hän olisi ratsastanut keskiaikaisella puuhevosella kolme vuorokautta yhteen menoon.

Mutta pahin oli hänellä niskassa. Sinne oli noussut muhkula, joka muistutti hyvää, vanhan ajan nyrkkiä, ja se takoi ja jyskytti niin, että Niggittsin oli ehdoton pakko pidellä päätään, jottei tämä räjähtäisi kappaleiksi.

Aluksi hänen oli vaikea koota ajatuksiaan. Mitä olikaan tapahtunut ja mitä oli tulossa?

Mutta vähitellen alkoi amerikkalaisen pahasti järkytetyissä aivoissa muodostua pieniä tajunnan ja ajatuksen katkelmia. Vihdoin hän pääsi särkyneen minänsä kanssa yksimielisyyteen siitä, että hän oli S:t Vincentin saarella. Ja sitten purjehti muisto muiston jälkeen hänen vielä hieman sumuisen näköpiirinsä ulapalle. Lopuksi hänelle valkeni, että hänet oli käännytetty takaisin melkein saavutetun päämäärän vierestä kerrassaan hävyttömällä tavalla. Hänellä oli ollut tämä kirottu Harriman alias Nathanael Smith käsissään.

Kun Niggitts oli päässyt tähän varmuuteen, ulvahti hän ja yritti nousta… Sitä ei hänen olisi kuitenkaan pitänyt tehdä. Sillä koko hänen ruumiinsa pani sitä vastaan mitä ankarimman vastalauseen. Ja hän vaipui huohottaen sohvan ihmisystävällisten pielusten väliin.

Eräs mies, joka oli istunut kirjoittamassa jotakin kirjeitä huoneen toisessa päässä, nousi ja tuli hänen luokseen.

"No, te alatte, näen mä, tulla tajuihinne", sanoi mies osoittamatta mainittavaa sääliä.

Niggitts tuijotti ahnaasti häneen. Ei, tämä ei ollut luureunarillimies.

"Meillä on pieni sairashuone täällä saaressa", jatkoi tumma herra, jolla oli terävät ja läpitunkevat silmät. "Kun tunnette itsessänne tarpeelliset edellytykset, niin siirretään teidät sinne. Lääkäri on käynyt täällä. Hän uskoo teidän voivan olla jalkeilla kahden viikon kuluttua, jos pysytte rauhallisena."

"Kahden viikon", sähisi Niggitts. "Luuletteko te minulla olevan aikaa jäädä tänne makaamaan viikkokaupalla?"

"Niinkuin itse tahdotte", sanoi toinen välinpitämättömästi. "Minä vain kerron, mitä tohtori sanoi. Mutta minunkaan nähdäkseni te ette mahda kyetä ottamaan osaa marathon-juoksuun ihan ensi tilassa."

Silmät pyöriskelivät Niggittsin päässä.

"Tätä te tulette vielä katumaan", ulvoi hän. "Näinkö on kohdeltava vapaata amerikkalaista?… Minua on häiritty virallisessa toimituksessa. Minun vangitsemismääräykseni on New Yorkin poliisipäällikön allekirjoittama. Tämä tulee teille vielä kalliiksi… Missä on murhaaja?"

Toinen katseli säälien häntä ja sanoi:

"Tuo on kuumetta."

"Minussa ei ole kuumetta", kirkui Niggitts. "Luuletteko etten tuntenut häntä hänen sarvirilleistään. Ilmielävä Nathanael Smith, Yalesta kotoisin, sama, joka potkaisi kuoliaaksi etiikan professorin… Hän elää täällä käyttäen väärää nimeä. Ja minutkin hän on potkinut rikki ja mäsäksi. Kirottu jalkapallonpelaaja. Mieluummin antaisin strutsin potkia itseäni."

"Jalkapallonpelaaja?"

"Niin, hitossa! Älkää ruvetko noin pyhäksi. Ehkäpä olette samassa juonessa murhaajan kanssa. Missä hän on?… Antakaa minun heti paikalla puhutella kuvernööriä, tai mikä pahus se hallitsee tätä hornan saarta."

"Saisitte olla käyttämättä noin voimakkaita sanoja. Ne eivät sovi sairaalle miehelle. Kiittäkää Jumalaa, ettette menettänyt kokonaan henkeänne. Minusta ei ole mikään onni pudota suoraan romurautakasaan. Te olette selvästi pudonnut oikea pää edellä."

Niggitts katsoa luimautti mieheen, jolla oli älykkäät ja viisaat kasvot.

"En voi käyttää mihinkään osanottoanne", vastasi hän. "Viimeisen kerran: lain nimessä, missä on murhaaja?"

"Minkä lain nimessä?"

Pahoinpidelty salapoliisi katseli neuvotonna ympärilleen.

"Paperini ovat kunnossa", lausui hän sitten hiukan lauhkeammin… "Mutta kuka te olette, joka asetutte lain ja karanneen rangaistusvangin väliin?"

"Se ei kuulu tähän asiaan. Toistaiseksi te olette minun vieraanani. Minä pidän huolen teidän ruumiillisesta hyvinvoinnistanne, niin kauan kun olette saarella. Kun taas paranette, voittehan jatkaa mielenkiintoista ajojahtianne."

Niggitts unohti kerrassaan tuskansa.

"Vaatteeni ovat tuolla", karjui hän, "siellä on Nathanael Smithin vangitsemismääräys."

"En tunne sitä miestä."

"Mitä rohkenette sanoa?… Enkö ole selittänyt teille, että se viimeöinen luureunarillimies on Nathanael Smith, joka on lainannut itselleen Amerikan parhaat nimet. Ja ellen olisi häntä tuntenut entuudesta, niin saamani potku oli tuntomerkki, jos mikään. Ei ole New Yorkin ja Los Angelesin välillä ainoatakaan, joka potkisi sillä tavalla… No, mitä sanotte nyt?"

"En sano mitään enkä tiedä mitään. Mutta miehen toteaminen yhdestä potkaisusta on minusta jokseenkin kevytmielistä hommaa. Te tunkeuduitte kutsumattomana ja itseänne esittämättä vieraalle alueelle, te häiritsitte kahta miestä, jotka olivat vakavassa työssä. Sentapaisesta epähienosta käyttäytymisestä annettu potku on usein terveellinen opetus vastaisen varalle."

Niggitts oli muuttunut veripunaiseksi kasvoiltaan.

"Te ette siis tahdo luovuttaa häntä?"

"Tarkoitatteko Harrimania?"

"Tarkoitan."

"Vaaditte mahdottomia. Jo siitäkin syystä, että hän matkusti täältä ainakin kuusi tuntia sitten."

Ei löydy kyllin väkeviä sanoja kuvaamaan Joshua P. Niggittsin hyödytöntä raivoa.

"Mihin sitten?"

"En tiedä."

"Tästä ette pääse rangaistuksetta. Minä tunnen Marconin. Hän on minun mieskohtaisia ystäviäni. Te menetätte paikkanne. Mikä on nimenne?"

"Marconi."

Niggittsin silmäterät muuttuivat vihreiksi tyhmyydestä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen. Sitten hän luopui jatkuvista yrityksistä, ja alkoi huohottaa.

VII.

IÄKÄS KEKSIJÄ.

"Tästä ei tule kukaan sisään", rähisi ääni korostaen ranskankieltä vierasmaalaisesti.

Mutta nuori mies, joka seisoi Rambuteau-kadun 157:n matalan ja vaatimattoman oven ulkopuolella, ei näyttänyt olevan niitä, jotka säikähtävät ensimmäistä vastoinkäymistä. Hän ei ollut vähääkään pariisilaisen näköinen. Ei ainoakaan ranskalainen taipuisi pitämään luureunarillejä. Pariisilaiset ovat usein naurettavia muulla tavoin — pitävät pitkää partaa ja kummallisia tukkalaitteita — mutta että he milloinkaan vajoisivat niin alas, että tepastelisivat kaupungilla nämä amerikkalaiset pöllönsilmät päässä, sitä ei yleensä kannata edes ajatella.

Ystävämme Simon Newcombe Harriman oli kuitenkin omissa silmissään mies. Hyvissä voimissa hän oli saapunut "Astralla" Bordeauxiin. Ei kukaan ollut häirinnyt häntä. Ja nyt hän oli sanottavitta vaikeuksitta tullut Pariisiin ja kohdannut ensimmäisen esteen.

Hän otti esille muistiinpanonsa.

Niin — tuossa luki Kervel, rue Rambuteau 157, ja Kervelin nimi oli myös ovikilvessä, kainona ja vaatimattomana.

Mutta kukaan ei avannut Harrimanille, vaikka tämä käytteli rystysiään niin että oven laudat liikahtelivat.

Tosinhan voi sanoa, ettei Harrimanin ranskankielen ääntäminen ollut erittäin tyydyttävää. Amerikkalaisethan puhuvat mieluimmin peruna nielussa, eikä se kuulu hyvältä ranskalaisten korvaan, jotka pistävät perunan mieluummin nenäänsä.

Mutta oven sisäpuolella oleva mies ei ollut kielisaivartelija. Hän aukaisi ovensa vain niille, jotka tiesivät tunnussanan.

Tämä selveni vähitellen nuorelle amerikkalaiselle, joka nyt laukaisi viimeisen panoksensa.

"Minä tuon terveisiä John Langelta", sanoi hän.

Tämä oli oikeata puhetta, sillä samassa ovi lensi auki hämmästyttävällä vauhdilla, ja Harriman näki edessään pitkän, voimakkaan, hienon ja jalopiirteisen miehen, jonka pitkä valkoinen parta hohti hopealle.

"Ehkä tahdotte astua sisään", sanoi vanha herra hieman juhlallisesti "John Langen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Minä luulin hänen kuolleen."

"Kuollut hän onkin, tavallaan", sanoi amerikkalainen ja istuutui tuolille… "Hän on, mikäli voin käsittää, kuollut tältä maailmalta. Mutta ennen kuin käymme asiaan käsiksi lähemmin: kuka oli John Lange?"

Valkopartainen juhlava herra rypisti kulmiaan.

"Ettekö siis tunne häntä?"

"En, en mainittavasti."

"Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?"

"En lainkaan."

"Mutta kuinka te sitten uskallatte?"

"Minä uskallan, mitä ikinä mieleni tekee", murisi Harriman ja jännitti oikean jalkansa lihaksia… "Mutta te voitte olla ihan rauhallinen. Saatte kyllä ajateltavaa ennen kuin eroamme. Ehkä maltatte mielenne, kunnes olen lukenut teille John Langen lähettämän sähkösanoman."

"Hänenkö lähettämänsä sähkösanoman."

"Niin, valo-sähkösänoman."

"Ja mistä?"

"Hitto sen tietäköön."

"Mutta eikö siinä mainita lähetyspaikkaa?"

"Kyllä. Mutta se on jokseenkin epämääräinen. Sanoma tuli neljä vuorokautta sitten S:t Vincentin Marconi-asemalle. Marconi oli sattumalta tavattavissa, ja hän todistaa sanoman oikeaksi. Voitte muuten itsekin ratkaista asian, kunhan ette vain tapa minua kysymyksillänne."

Amerikkalainen otti suututtavan hitaasti esiin lompakkonsa, löysi siitä tiheäänkirjoitetun paperin, otti nenältään luureunarillit, puhdisti ne, sovitti taas paikoilleen, loi vanhukseen itsetietoisen katseen ja alkoi tunnontarkasti kääntää ranskankielelle John Langen englantilaista sanomaa.

Kervel istui kuin tulisilla hiilillä. Hän repi partaansa. Hän hakkasi otsaansa. Hän käyttäytyi kuin puolihullu nero, mikä hän luultavasti olikin.

"Enkö minä sitä sanonut", mutisi hän herkeämättä.

"No, mitä sanotte nyt?" murahti Harriman lopetettuaan lukemisen.

Vanhus loi uneksivan katseen ikkunaa kohti, josta muutamia auringonsäteitä hiipi huoneeseen. Suljetuissa ikkunaluukuissa oli nim. rakoja. Koko hänen hermostuneisuutensa oli ikäänkuin liukunut pois hänestä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastetun rauhan ilme, sama, joka oli kaunistanut juutalaisvanhusta tämän katsoessa Ihmisen Poikaa kasvoista kasvoihin ja sanoessa: "Nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!" Oli kuin hänen leimuavat silmänsä olisivat tuijottaneet kaukomaailmoihin. Mutta sanaakaan ei hän virkkanut.

Amerikkalainen pyöri kärsimättömänä tuolillaan.

"Tahtoisitteko nyt kertoa Marconille ja minulle, kuka on John Lange ja onko niissä seikoissa perää, joita tämä ihmeellinen sähkösanoma koskettelee?"

Kervel katsahti hajamielisenä nuoreen vieraaseensa. Hän oli miehen näköinen, joka herätetään uneksimasta jääkylmää whiskyä ja soodaa aavikolla.

Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi kertoa niinkuin ulkoa opittua läksyä:

"John Lange oli norjalainen. Hän kuului muukalaislegioonaan ja soti Ranskan puolella. Hän yleni kersantiksi harvinaisen sankarillisuutensa, rohkeutensa ja kuularuiskutaituruutensa avulla. Ei kenestäkään legioonan miehestä kerrota niin usein kuin hänestä. Voisi kirjoittaa romaanin hänen urotöistään. Vuonna 1918 hänestä tuli lentäjä, ja tällä alalla hän osoitti samoja eteviä ominaisuuksia. Hän sai kaikki kunniamerkit, joita voitiin antaa hänen asemassaan olevalle miehelle. Vaikka hän joka päivä yhden vuoden aikana oli hengenvaarassa, ei hän kertaakaan haavoittunut. Hän taisteli usein kokonaisia vihollislaivastoja vastaan, pakoitti ne laskeutumaan maahan tai tuhosi ne suorastaan, mutta palasi itse aina ehein nahoin. Hänen haavoittumattomuudestaan tuli legenda. Mutta eräänä päivänä hänen ollessaan ilmassa, hän joutui varustamattomana kaasuhyökkäyksen alaiseksi. Luultiin hänen kuolleen, mutta tällöinkin onni seurasi häntä. Hän makasi monta kuukautta sokeana ja puolittain tiedottomana, mutta hyvä hoito palautti hänet ihan entiselleen — näönkin hän sai takaisin. Hänen hoitajansa oli eräs nuori ranskalainen neiti, Claire Debusson, tunnetun kemistin tytär. He menivät kihloihin. Hänen myöhemmistä vaiheistaan tiedän vähemmän. Hän sai käytettäväkseen erään lentokoneen, jonka minä olin suunnitellut korkeuslentoja varten. Tämän koneen pääominaisuus oli se, että se saattoi ottaa matkaansa suunnattomat bensiinimäärät ja että sen moottori erään uuden kaasutusmenetelmän avulla säästi polttoainetta tähän saakka tuntemattomalla tavalla. Sitäpaitsi sen hytti oli rakennettu sellaiseksi, että sen saattoi milloin tahansa muuttaa eräänlaiseksi ilmatiiviiksi sukeltajakelloksi — tarpeellinen laite ilmakehän ylimmissä ilmaköyhissä kerroksissa."

Vanha keksijä lopetti yhtäkkiä ja katsoi tutkivasti tuohon ihmeelliseen mieheen, joka istui suoraan hänen edessään ja tuntui ahmaisevan jokaisen hänen suustaan lähtevän sanan. Erikoisen luottamustaherättävältä ei mies näyttänyt, mutta noiden jättimäisten rillien takana paloi kummallinen, kiihkeä tuli, joka sai Kervelin jatkamaan.

"Enempää en juuri tiedä. Sen vain, että John Lange katosi morsiamineen. Minulla oli täysi syy uskoa heidän kuolleen. Mutta mitä tapahtui eräässä tilaisuudessa, lähellä Pariisia, sitä ei minun tarvitse kertoa kenellekään. Varsinkaan koska se ei kuulu tähän asiaan… Vanha Henry Debusson tietää ehkä enemmän kuin minä. Ja sitäpaitsi eräs toinen henkilö, joka asuu hieman ulompana, Ivryssä — hän kenties voisi kertoa teille jotakin, joka vahvistaisi meidän uskoamme ja tietoamme John Langen kohtalosta. Hän on puolihassu tullikapteeni, nimeltä Jacques Dufresnes. Hän rakasti Claire Debussonia ja menetti järkensä tämän rakkauden vuoksi. Mutta hänen aivonsa eivät ole niin piloilla, ettei hän kykenisi selittämään ainakin osaa."

Harriman kirjoitti nimet muistikirjaansa.

"Entä mitä te arvelette", kysyi hän vaanivan näköisenä, "John Langen esityksestä, että sähkö otettaisiin käyttövoimaksi teidän koneisiinne?"

Kervel katsoi suoraan eteensä.

"Tunnetteko Ilmari Erkon akkumulaattoria?"

"En."

"En minäkään. Mutta minä voin ilmoittaa teille sen miehen nimen, joka ehkä voi hankkia teille sellaisen, kun saa tietää, mistä on kysymys."

"Ja miehen osoite?"

"Tohtori Jonas Field, Rigshospitalet, Kristiania."

"Autatteko te sitten minua edelleen?"

"Kyllä. Te siis aiotte yrittää lentämistä avaruuden halki?"

"Niin aion. En mahdu enää maapallolle."

VIII.

KARKURI.

Marconi luki raportin vielä kertaalleen. Sitten hän pisti sen tyytyväisenä lompakkoonsa ja tuijotti haaveellisesti aurinkoon, joka juuri nosti kultaista pyöräänsä ylös merestä.

"Hän on lujaa tekoa, tuo junkkari", mutisi hän. "Vaarallinen herra, mutta tietää, mitä tahtoo. Kun hän ei vain potkaisisi itseään suoraan giljotiinille."

Raportti oli, niinkuin kai on helppo arvata, Simon Newcombe Harrimanin lähettämä. Se kertoi hänen käynneistään Kervelin luona, hänen jokapäiväisistä lentoharjoituksistaan, Farmanin tehtaassa tekeillä olevan uuden Kervel-koneen rakenteesta ja erään tri Jonas Fieldiksi itseään nimittävän norjalaisen lääkärin käynnistä. Tiedonannon viimeksi mainittu kohta oli erikoisesti huvittanut Marconia. Se kuului Harrimanille ominaisessa suppeahkossa tyyliasussaan näin:

"Sain tänään erään norjalaisen vieraakseni. Kutsui itseään t:ri Fieldiksi. Olin kirjoittanut hänelle Ilmari Erkon akkumulaattorista. Kysyi, mihin käyttäisin sitä. Käskin hänen mennä helvettiin. Kieltäytyi jyrkästi. Merkillinen mies. Hänen varma esiintymisensä ja ruumiillinen voimansa estivät minua käyttämästä ruumiillisia todisteluja. En voinut välipuheemme mukaan uskoa hänelle mitään. Hän lähti. Toin hänet takaisin. Sanoi minua hävyttömäksi roistoksi. Potkaisin häntä. Potkaisi takaisin ja hakkasi minut rikki ja mäsäksi. Tämän jälkeen havaitsin parhaaksi viitata teidän osallisuutenne asiassa. Näytin hänelle teidän suostuntanne. Se riitti. Ei kysellyt sitten enää. Pyysi tervehtimään ja sanomaan, että Erkon akkumulaattori on käytettävissänne, sekä antoi minulle seikkaperäisen ja selvän luonnoksen sen rakenteesta. Olen lähettänyt tämän Kervelille. Arvelee, että jos akkumulaattorit pitävät mitä lupaavat, niin on asia selvä. Ei huolinut rahoista. Soma mies. Vakuutti sen olevan Kervelin käsissä kolmen viikon sisällä. Lähettäkää hänelle kiitoskirje järjestyksen vuoksi, osoite Rigshospitalet, Kristiania. Ellei mitään odottamatonta satu, olen Kervelin arvelun mukaan matkalla kuukauden perästä. Olen nyt kaikkien lentämisen yksityisseikkojen ja koneistonhoidon perillä. Uskon hyvään tulokseen. Pitäkää silmällä Pinkertonin paviaania. Kunnioittava tervehdys.

Harriman."

Kuten jo sanottiin, Marconi hymyili pistäessään tämän omituisen asiapaperin lompakkoonsa.

Huvipursi "Astra" oli jo ammoin palannut takaisin ja loikoi nyt ikävissään satamassa. Mutta Marconi ei tuntenut pienintäkään halua noudattaa ainoatakaan niistä kutsuista, joita tulvaili hänelle kaikilta maailman ääriltä. Niissä puhuttiin johtokuntain kokouksista, ehdotettiin uusia valtamerilinjoja, valmisteltiin järjestelmiä j.n.e.

Mutta — Marconi ei hievahtanutkaan S:t Vincentistä. Joka ilta hän istui myöhäiseen yöhön saakka havaintotuolillaan ja unelmoi niistä uusista maailmoista, jotka ensimäistä kertaa ihmissuvun historiassa nyt olivat ilmoittaneet jotakin itsestään. Hänellä ei ollut aihetta odottaa uusia viestejä, mutta se mahdollisuus oli olemassa, että yksi tai toinen merkillinen tiedoitus saattoi tulla, eikä hän halunnut päästää sitä ohitseen.

Mitä taas Pinkertonin paviaaniin tulee, niin tässä henkilössä asui näköjään harvinainen elinvoima. Hän toipui tavattoman pian. Oli kuin hänellä olisi ollut kauhea kiire päästä eroon niistä naarmuista, mustelmista, jomotuksista ja jyskytyksistä, joita amerikkalaisen kova kengänkärki oli aiheuttanut. Hän sai myös ensiluokkaista hoitoa. Joshua P. Niggittsiä voideltiin, laastaroitiin ja syötettiin niin että hän leveni kuin susi lammaslaumassa.

Jo kahdeksantena päivänä "vastoinkäymisestään" hän ilmaisi haluavansa lähteä tuosta vieraanvaraisesta saaresta. Mutta sitä ei englantilainen lääkäri, muuten itse herttaisuus, voinut sallia. Myöskään ei hänelle suotu tilaisuutta päästä kosketuksiin viranomaisten kanssa. Sen sijaan hänet sullottiin täyteen sanomalehtiä ja uusinta kirjallisuutta. Ja joka aamu hän sai langattoman tuomia uutisia koko maailmasta.

Mutta Niggittsiä eivät huvittaneet uutiset eikä kirjallisuus. Hänen puolestaan olisivat huoletta kaikki maailman kirjastot saaneet palaa poroksi, eikä häntä olisi häirinnyt vähääkään paavin kuolema tai Leniniä kohdannut halvaus. Hänen ainoa harrastuksensa kohdistui kysymyksiin, vieläkö siveellisen lesken kostonhimoiset sadattuhannet odottivat ja vieläkö jalkapallon potkija Nathanael Smith yhä eli. Sillä Niggittsin liikeyrityksen yhtenä ehtona oli, että murhaaja joutuisi sähkötuoliin elävänä, arvatenkin jotta kuoliaaksi potkittu siveysfilosofi tuntisi taivaassa koston makeutta. Neljännentoista päivän mentyä Niggitts tunsi olevansa terve kuin kala, mutta koska hän ymmärsi ankaralla Marconilla olevan omat syynsä siihen, ettei häntä päästetty lähtemään ensi tilassa, niin hän näytteli kohtaloonsa alistuvan osaa. Hän vannoi, että S:t Vincent oli maallinen paratiisi, ihan erikoisesti häntä varten luotu. Ei mikään parantola voinut olla hänelle rakkaampi. Ja jottei antaisi lääkärille aihetta näiden hänen ylistelyidensä vilpittömyyden epäilemiseen, hän oli olevinaan raukea ja väsynyt ja makasi peite vatsan yllä ja nenä taivasta kohti.

Joko tästä syystä tai siitä, että toiveet huomaamattomaan S:t Vincentistä poistumiseen eivät olleet suuret, oli Niggittsin vartiointi hieman leväperäistä. Kuumuus oli myös alkanut käydä rasittavaksi vaatien paljon kylmää whiskyä niille, jotka ovat tottuneet elämään kuumassa vyöhykkeessä. Kaikki tämä johti jonkinlaiseen raukaisevaan tylsyyteen, joka koitui Niggittsin hämärien aikeiden hyväksi.

No niin — kuudentenatoista päivänä hänen saapumisestaan S:t Vincentiin ei lääkäri enää löytänyt häntä entiseltä paikaltaan, sairastuolilta. Pantiin toimeen hälytys, sähköittäjät lentelivät, toinen sinne toinen tänne, mutta salapoliisi oli kuin pyörremyrskyn tempaama ja poisviemä.

Lopuksi täytyi ilmoittaa Macronille, että hänen vieraansa oli suvainnut kadota. Italialainen suuttui, niin että hänestä lenteli kipinöitä. Kolmessakymmenessä sekunnissa hän oli kääntänyt koko saaren ylösalaisin. Pienet portugalilaiset lensivät joka soppeen ja nuuskivat jokaisen kolon.

Ennen pitkää kuitenkin keksittiin arvoituksen ratkaisu. Sillä samaan aikaan kuin Niggitts oli myös eräs koneenkäyttäjä kadonnut. Tämä oli maannut sairashuoneella punataudin takia. Ja nämä kaksi, jotka tavalla tai toisella olivat sattumalta löytäneet toisensa, olivat karanneet vieden mennessään satamalle kuuluvan moottoriveneen sekä kymmenen kannua bensiiniä.

Langattomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Mutta noilla kahdella herrasmiehellä oli hyvä etumatka.

Kahta päivää myöhemmin löydettiin vene ja amerikkalainen koneenkäyttäjä eräältä Kanarian saarelta. Hänet vietiin riemusaatossa takaisin S:t Vincentiin, jossa sairashuone ja punatauti odottivat häntä.

Mutta Joshua P. Niggitts oli tavannut Cadiziin menevän laivan ja huristi jo täyttä vauhtia Simon Newcombe Harrimanin vanavedessä.

Maailma on kuitenkin suuri, silloinkin kun luureunarillejä käyttävä mies on kysymyksessä. Ja vielä suuremmaksi ja hankalammaksi maailma kävi Pinkertonin miehelle sen johdosta, että hänen takaa-ajamansa uhri oli saanut varoituksen itse S:t Vincentin suurmestarilta.

IX.

VIIME HETKESSÄ.

Farmanin tehtaissa viimeisteltiin Kervelin merkillistä lentotasoa, ja Simon Newcombe Harriman, keksittyään itselleen taas uuden nimen, osoitti suurta sankarillisuutta harjoitellessaan ensiluokkaiseksi korkeuslentäjäksi.

Samaan aikaan Joshua P. Niggitts pani liikkeelle kaiken tarmonsa tyydyttääkseen kostonhimoista bostonilaista leskeä.

Ja koska hän ei ollut mikään pässinpää, niin hän koetti ensin lahjoa erästä Marconi-sähköittäjää, Cadizin langattoman aseman hoitajaa, jotta tämä sieppaisi kaikki S:t Vincentistä lähetetyt sanomat. Hän aavisti, että Harrimanilla oli jokin tieteellinen työ suoritettavana ja että mies sai Marconilta määräyksiä. Kun yritys ei onnistunut, niin Niggitts muutti päämajansa erään toisen aseman naapuruuteen, toivoen sieltä mahdollisesti löytävänsä jonkun lahjottavan olion, joka maksua ja hyviä sanoja vastaan taipuisi antamaan hänelle halutut tiedot.

Hän valitsi varmalla vaistollaan Oporton langattoman aseman. Niggitts oli aina kuullut portugalilaisia parjattavan Euroopan ryhdittömimmäksi väeksi. Ja ollen tämän alan erikoistuntija hän löysikin, viikon tunnollisesti etsittyään ja kyseltyään, juuri sellaisen miehen, jota hän tarvitsi. Tämä oli muudan nuori englantilais-portugalilainen, joka palveli Oporton langattomalla lennätinasemalla. Hänen nimensä oli Navario. Niggitts oli varmalla vaistollaan onkinut tietoonsa, että tällä herralla oli suuret elämänvaatimukset. Hän pelasi, hän joi ja oli suuri naisten ihailija. Ja hänen tulonsa olivat pienet hänen ylellisiin taipumuksiinsa verraten.

Useimpien amerikkalaisten tapaan Joshuakin oli oikea saituri. Hän joi, mutta mieluimmin jäävettä; hän pelasi, mutta parhaastaan pähkinäpeliä. Mutta nyt hän hyvän tarkoituksen vuoksi solmi vilpittömän ystävyysliiton Navarion kanssa, joka oli mielissään, kun sai juoda itsensä humalaan vapaa-öinänsä tuossa komeassa kaupungissa Douron varrella. Niggitts esiintyi rikkaana amerikkalaisena ja turmeli vatsaansa ja ankaria periaatteitaan tämän elämänhaluisen sähköittäjän seurassa. Hän piti huolen siitä, että Navarion velka kasvoi, puijasi tätä minkä ehti poker-pelissä, ja sai hänet kaikenkaltaisin viheliäisin keinoin riippuvaisuussuhteeseen.

Näissä oloissa ei Niggittsin tarvinnut kauan salata aikeitansa. Navarion estelyt oli helppo voittaa. Eikä kiinnijoutumisen vaarakaan tuntunut suurelta niiden tuhannen dollarin rinnalla, jotka Niggitts lupasi hänelle, jos hän voisi siepata muutamia Marconin yksityissanomia. Se myös rauhoitti hänen portugalilaista omaatuntoansa, ettei Niggitts vaatinut itse sanomia vaan ainoastaan näiden osoitteet. Erityisesti tuntui nimi Harriman kiinnittävän amerikkalaisen mieltä.

Seuraus oli, että Navario yhtäkkiä muuttui ahkeraksi ja tarkkaavaiseksi. Hänen esimiehensä rupesivat toivomaan, että nuoren apulaisen velvollisuudentunto oli herännyt jollakin merkillisellä tavalla. Hän ei myöhästynyt minuuttiakaan vartiovuoroltansa. Päinvastoin — hän oli halukas milloin tahansa ottamaan toistenkin vuoroja ja pääsi näin muutamassa päivässä virkatoveriensa erikoiseen suosioon.

Mutta hänen tunnollisuuttansa ei suosinutkaan erikoinen onni. Hän sieppasi useita S:t Vincentistä lähetettyjä ja Marconin allekirjoittamia sähkösanomia. Enimmät olivat osoitetut Marconi-yhtiölle Lontooseen ja tuntuivat olevan puhtaasti liikeluontoisia. Pari, joiden sisällys ei ollut juuri mistään kotoisin, oli osoitettu jollekin Kervelille Pariisiin, rue Rambuteau 157.

Navario kirjoitti muistiin muutamia sanomia ja kaikki osoitteet sekä luovutti ne Niggittsille, jonka naama venyi pitkäksi; Pariisin osoitteet pistettiin kuitenkin muistikirjaan.

Arvaten, ettei täältä voinut saada enempää, Niggitts maksoi viisisataa dollaria sähköittäjälle ja matkusti umpimähkään Pariisiin, jossa hän kaikkien mahdollisuuksien varalta lähti Rambuteau-kadun varrella asuvan Kervelin puheille.

Hänelle kävi samoin kuin eräitä viikkoja aikaisemmin Harrimanille. Ärtyinen keksijävanhus otti vastaan hänet sangen epäluuloisesti, etenkin kun Niggittsin ranskankielen käyttö oli ihan hirveätä.

Yhtäkkiä viimeksimainitun päähän pälkähti turvautua Marconin nimeen.

"Tulen Marconin luota", sanoi hän. Eikä hän siinä valehdellutkaan.

Silloin ovi avautui muitta mutkitta. Parempaa "sesam"-sanaa ei Niggitts olisi voinut löytää. Mutta tuon vanhan, valkopartaisen, nyt äkkiä ystävällisesti hymyilevän herrasmiehen näkeminen ei mainittavasti rohkaissut häntä.

"Marconin ystävät ovat minunkin ystäviäni", sanoi vanhus. "Ettekö suvaitse astua sisään?"

Niggittsiltä ei puuttunut julkeutta, kuten kai olette huomanneet. Mutta äijän ystävällisyys ei oikein häntä miellyttänyt. Ja minkä valheen hän nyt syöttäisi tuolle ukolle?

Mutta seuraavat Kervelin sanat panivat hänen korvansa höröttämään.

"Minä oletan teidän tulleen tapaamaan Harrimania. Mutta pelkään teidän hiukan myöhästyneen."

"Toivottavasti en sentään ihan", yski Niggitts salatakseen ääretöntä hämmästystään. "Minun oli määrä ehdottomasti puhutella häntä, ennen kuin hän matkustaa. Muutamia vihjauksia ja neuvoja… niin, tehän ymmärrätte. Mistähän voisin saada hänet käsiini?"

Kervel katseli tuokion terävästi pientä amerikkalaista jolla oli voimakkaat, verikoiraa muistuttavat kasvot. Niissä oli selvästi jotakin, josta hän ei pitänyt. S:t Vincentin tapahtuman jättämät naarmut eivät nekään kaunistaneet Niggittsin ulkonaista olemusta.

"Harriman mainitsi kerran minulle, että joku mies vainosi häntä. Joku Pinkertonin toimiston lähetti. Ette kai te ole se mies?"

Niggitts ei kadottanut kylmäverisyyttään.

"Minä tunnen tuon jutun", lausui hän nopeasti. "Sen takiahan Marconi lähettikin minut. Mainitsemanne henkilö on tällä hetkellä Pariisissa. Harriman on suuressa vaarassa. Olen seurannut asianomaista Portugalista tänne. Ja on täysi syy uskoa, että hän on päässyt ystävämme jäljille… Te ette oikein luota minuun. Ehkä luotatte paremmin, jos kerron olevani Marconin uskottuja. Joku aika sitten olin läsnä, kun hän lähetti teille erään sähkösanoman."

Niggitts luki nyt sen sanoman, jonka Navario oli siepannut ja josta hän varovaisuuden vuoksi oli ottanut jäljennöksen matkaansa.

Kervelin kasvon kirkastuivat.

"Aivan oikein", sanoi hän. "Mutta ei voi näinä aikoina koskaan olla kyllin varovainen… Sittenkin minä yhä pelkään, ettette tapaa Harrimania enää maan pinnalta."

"Mitä sanotte, onko hän kuollut?" huusi Niggitts säikähtäen.

"Niin pahoin ei ole laita", hymyili keksijä. "Mutta Harriman on tällä hetkellä lähtemässä suurelle, ihmeelliselle matkalleen minun lentotasollani. Hänen oli laskelmien mukaan määrä nousta ilmaan kahdentoista aikaan. Ja nyt on kello kymmentä vailla kaksitoista."

"Mistä, mistä?" puhkui Niggitts.

"Issyn lentokentältä. Ellei hän…"

Vanhus aikoi lisätä muutamia lohduttavia sanoja, mutta vilkaistessaan eteensä, hän huomasikin puhuvansa seinälle.

Niggitts oli kadonnut ja toinen kuuli, kuinka hän manaili harppoessaan portaita alas.

Kervel ravisti päätänsä. Sitten hän palasi taas sisään työnsä ääreen ja alkoi silmät kiiluen kiinnittää uusia ilmanvalloitussuunnitelmia piirustuslaudalle.

X.

POLOINEN ISÄ.

Harriman oli tosiaankin Issyn lentokentällä, jossa hänen oli määrä ottaa kone haltuunsa.

Hän oli omituisessa mielentilassa, ei niin paljoa siksi että hän oli lähdössä uhkarohkealle ja seikkailurikkaalle matkalle tuohon arvoitukselliseen maailmanavaruuteen, vaan siksi että hän oli juuri palannut erään kemistin, Henry Debussonin, luota.

Nuori amerikkalainen ei ollut vähääkään hentomielinen. Hänen muuten hyvin kehittyneissä aivoissaan ei ollut lainkaan romanttisten tunteitten keskusta. Vaikka hän nyt oli aikeissa lähteä mitä haavellisimmalle retkelle, ei hän silti ollut itse mikään haaveilija eikä uneksija. Ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänen aikomansa matka perustui tieteelliseen mahdollisuuteen, ei hän olisi uhrannut sille ajatuksen hiventäkään.

Ja sittenkin pieni vierailu pienessä kaupungissa, jossa Debusson nyt vietti ilotonta, yksinäistä erakkoelämää, oli pannut hänen päänsä pyörälle. Hän muisti jokaisen pienen yksityiskohdan tästä vierailusta.

Vain suurella vaivalla hän pääsi kuuluisan kemistin kotiin. Tämän pieni valoisa asumus Seinen rannalla oli ihan kuin haudaksi muuttunut sen jälkeen kuin talon aurinko oli lakannut siellä valaisemasta.

Mutta kun amerikkalainen kömpelöllä tavallaan oli pyytänyt anteeksi ja maininnut asiansa sekä näyttänyt Marconilta saamansa paperit, niin tuo ennen aikaansa vanhentunut mies joutui pois suunniltaan mielenliikutuksesta. Hänen raskaisiin ja väsyneisiin silmiinsä tuli välkettä, joka koski kiusallisesti Harrimaniin. Tuollaiselta mahtoi näyttää vanha Israelin profeetta samotessaan kuolonväsyneenä kohti Kaanaanmaata.

Debusson vahvisti Kervelin kertomuksen John Langesta ja tämän morsiamesta.

"Tiedättekö", sanoi hän vilkkaasti, "minulla on täällä raskaassa yksinäisyydessäni ollut koko ajan se varma tunne, että rakas tyttäreni elää. Olen vaikeimpina hetkinäni kuullut ikäänkuin etäistä kuisketta, joka on antanut minulle hiukan lohtua."

"Ja nyt kerron teille", jatkoi kemisti hidastellen, "jotakin, jota en tähän saakka ole uskonut yhdellekään ihmiselle. Täällä minun talossani käyskentelee eräs puolihassu miespoloinen, joka on aivan ikuisen pimeyden rajoilla. Hän oli ranskalainen tullikapteeni, ja hänen nimensä on Jacques Dufresnes. Hän otti osaa siihen taisteluun, jonka ehkä tunnette. 'Melunin teurastuksen' nimisenä. Eräs salakuljettajasakki yllätettiin omassa pesässään ja puolustihe sankaruudella, josta on tullut näiden seutujen sananparsi. Kun saartoväki oli saanut joukon antautumaan ja oli varma saaliistaan, räjähti koko rakennusryhmä ilmaan. Lähes tuhat miestä sai surmansa siinä tilaisuudessa. Kapteeni Dufresnes komensi sillä kertaa tullimiehistöä. Hänen lentäjänsä oleilivat läheisyydessä voidakseen hyökätä salakuljettajain niskaan. Nämä olivat nim. ottaneet erikois-alakseen ilmassatoimimisen."

"Mutta nyt he olivat selvästi älynneet, ettei sitä tietä käynyt pakoon yrittäminen. Yhtäkaikki — sieltä lähti ulos yksi lentokone noin minuuttia ennen, kuin suuri räjähdys tapahtui. Kone oli, kuten kapteeni Dufresnes valoisina hetkinään on minulle kertonut, ihan erikoismallinen ja vahvasti rakennettu. Se nousi maasta silmänräpäyksessä ja kohosi melkein pystysuoraan ylös. Ja Dufresnes luuli, että John Lange ja minun tyttäreni, jotka olivat kihloissa, istuivat siinä koneessa. Hänen arvelunsa osoittautui oikeaksi ainakin sikäli, ettei Langen ruumista löydetty toisten joukosta, huolimatta tarmokkaista etsiskelyistä. Mitä nyt minun tyttäreeni tulee, niin tiedämme ainoastaan Dufresnes ja minä, mutta ei kukaan muu, että hän pakeni minun talostani varoittamaan sulhastansa."

"Sulhanen kuului siis salakuljettajasakkiin", pisti väliin Harriman, joka vastoin tahtoaan oli ruvennut lämpenemään.

Debusson nyökkäsi surullisesti.

"Niin, epäilemättä asian laita on niin", sanoi hän. "Mutta tämäkin tieto kuuluu yksinomaan minulle ja Dufresnesille. Emmekä me ole tahtoneet tahria hänen muistoansa — pikku Clairen vuoksi. Mutta nyt saatte kuulla lisää. Dufresnes lentäjineen ajoi takaa lentokonetta, joka oli aseeton. Mutta tämä nousi niin nopeasti ja niin korkealle, etteivät toiset voineet seurata sitä. Dufresnes oli menettää henkensä sillä matkalla. Hän saavutti korkeuden, jossa tavalliset happikojeet eivät riittäneet. Hänen kätensä ikäänkuin jäätyivät. Kone alkoi syöksyä maata kohti. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi siitä ulos ja pelastui laskuvarjostimen avulla. Hänen viimeinen näkemänsä oli tuo toinen kone, se, jota hän ajoi takaa. Se suorastaan syöksähti ulos avaruuteen, jossa sen nielaisi itse aurinko. Se näytti loistavalta saippuakuplalta, joka haihtui valtavaan valomereen. Se katosi kipinäsateeseen, eikä Dufresnes nähnyt sitä enää."

"Monta kuukautta me kuulustelimme kadonnutta konetta. Ei kukaan ollut nähnyt sitä. Ei kukaan ollut kuullut siitä."

"Mutta Dufresnes ei ollut oma itsensä sen hetken perästä. Tullessaan alas maanpinnalle hän oli puolisokea ja tiedoton. Kauhea matka oli murtanut hänen sekä ruumiillisen että henkisen elimistönsä. Se olikin ehkä parasta hänelle. Sillä vastuu, jonka hän oli ottanut hartioilleen, oli suurempi, kuin mies jaksoi kantaa. Hänhän oli järjestänyt salakuljettajain takaa-ajon ja siten aiheuttanut yli tuhannen urhoollisen ranskalaisen sotilaan kuoleman — ja kerrassaan tuloksetta. Parikymmentä salakuljettajaa tosin menetti henkensä, mutta he veivät mennessään lähemmät tiedot suunnattomasta järjestöstä, joka vain tiedettiin olevan olemassa."

"Kaikki kävivät Dufresnesin kimppuun. Mutta hän ei kyennyt edes selittämään eikä itseään puolustamaan. Oli kuin itse auringonjumala olisi sokaissut hänet ja pimittänyt hänen järkensä. Varjon kaltaisena hän hoippuu täällä. Hän puhelee järkevästi, hän on lempeä ja rauhallinen, mutta mikään ei kiinnitä hänen mieltänsä. Minun luullakseni hänen elämänsä on vain yhtä ainoata unennäköä: unta siitä auringosta, joka nielaisi hänen rakastamansa naisen… Väkeväluonteisille miehille käy usein niin."

Henry Debusson huokasi raskaasti.

"Kenties minun olisi käynyt samoin kuin Jacquesinkin", jatkoi hän, "ellei minua olisi kaiken aikaa elähdyttänyt toivo saada nähdä tyttäreni vielä. Heikon heikko toivo!"

Harriman nousi.

"Jos tapaan tyttärenne", sanoi hän rauhallisesti, "sanon hänelle teiltä terveisiä."

"Mitä tarkoitatte?" änkytti vanhus.

"Koetan piakkoin lähteä samaa tietä, jota John Lange meni", lausui amerikkalainen koruttomasti… "Kone on samaa lajia, mutta apuneuvot paremmat. On olemassa mahdollisuus, että saatte nähdä tyttärenne jälleen."

"Uskomatonta", mutisi Debusson. "Mutta jos asia on, kuten sanotte, kuinka luulette löytävänne sen kiertotähden, josta tässä on puhe?"

Harriman hymyili — hieman ylenkatseellisesti.

"Jokainen, joka syöksähtää ulos maan ilmakehästä, joutuu pakostakin saman kiertotähden magnetismin piiriin ja kulkeutuu uuden painolain mukaisesti."

"Mutta kuinka kauan mahtaakaan tämä matka kestää?"

"Niin, se on asia, jota en ymmärrä. Mutta John Lange ja hänen vaimonsa ovat päässeet perille tarvitsematta kuolla nälkään. Se riittäköön meille. Ja nyt hyvästi sitten!"

Debusson aikoi sanoa jotakin, mutta hänet keskeytti muudan kalpea mies, joka toisten huomaamatta oli astunut huoneeseen. Mies oli kapteeni Dufresnes. Hän näytti olevan yhtä käherretty ja karski kuin niihin aikoihin, jolloin hän oli ilmalaivueen päällikkönä. Mutta hänen silmänsä olivat käyneet merkillisen sameiksi ja kauaskatsoviksi. Hän astui suoraan amerikkalasen luo.

"Teillä on pitkä matka edessänne", sanoi hän omituisella, verhotulla äänellä. "Varokaa suurta valoa ja syvää vettä. Sillä aamuruskon ulkopuolella on raja — äärimmäinen raja!"

XI.

KOHTI SUURTA HILJAISUUTTA.

Oli ollut ihmeellinen, sumuinen aamu, sellainen, josta Pariisissa ei ole puutetta keväisin. Mutta lähestyttäessä puolta päivää tuli jostakin heikko, virkistävä tuulenhenki, joka hellävaroen kuljetti pois aamupölyt suurkaupungin kasvoilta.

Harriman seisoi kevyeen lentäjänpukuun puettuna voimakkaan yksitason vieressä. Koneen siivet olivat lyhyet, ja siinä oli iso, tiiviisti suljettava hytti. Juuri nyt sukelsi voimakas, partainen pää esiin sen avonaisesta luukusta.

"Minä luulen, että kaikki on nyt kunnossa", sanoi mies ja loi vielä yhden tutkivan katseen köysiin ja tankoihin. "Ja jos akkumalaattori tuolla alhaalla pitää, mitä lupaa, niin voitte lentää suoraa päätä taivaaseen."

"Se onkin aikomukseni", vastasi amerikkalainen kuivasti.

Ranskalainen insinööri loi hieman ihmettelevän katseen nuoreen lentäjään, joka oli saanut päästötodistuksensa kahdeksan päivää sitten, mutta kuitenkin lensi kuin vanha tekijä. Itsekseen hän luultavasti ajatteli, että amerikkalaisilla lienee yleensä erittäin tyhmä tapa ilmaista tavallisia asioita, mutta ei sanonut mitään.

Ylimalkaankin Henry Farman oli mahdollisimman harvojen sanojen mies. Hän kuului jo lentotaidon ikämiespolveen ja olisi voinut jo vuosia sitten asettua laakereilleen lepäämään. Mutta ihmiset, jotka ovat matkustelleet paljon ilmassa, eivät mielellään lepää ennen kuin kuolema heidät korjaa.

Oli tuottanut nautintoa hänelle tämän uuden Kervel-koneen rakentaminen, koneen, joka oli varustettu omituisella sähkömoottorilla, hämmästyttävän kevyellä työkykyynsä nähden. Hän aavisti, eikä syyttä, että Ilmari Erkon akkumalaattori saa aikaan mullistuksen lentokoneiden ja kaikkien muiden kulkuvälineiden alalla. Mutta erinäisistä syistä, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen, hän ei ollut vielä päässyt sovelluttamaan keksintöä käytäntöön.

"Te voitte tällä koneella saavuttaa minkä tahansa korkeus- ja pituusennätyksen", sanoi hän astuessaan alas koneesta. "Akkumalaattori on niellyt sähköä niin paljon, että tuntuu kerrassaan uskomattomalta… Se voi viedä teidät vaikka Marsiin", lisäsi hän piloillaan.

"Miksi juuri Marsiin?" kysyi amerikkalainen terävästi.

"Tai mihin hitolle itse haluatte", vastasi Farman hieman kärsimättömästi… "Teillähän on pitkän matkan eväätkin… Matkustatteko yksin vai tuleeko Marconi mukaan?"

"Matkustan yksin", vastasi Harriman äkkiä innostuen. "Marconi on, kuten tiedätte, S:t Vincentissä. Hän tulisi iloiseksi, jos lähettäisitte hänelle ilmoituksen lähdöstäni. Siinä voisitte sanoa, että minulla on mitä parhaat toiveet tehtäväni onnistumisesta. Tuon koneen turvissa luulen olevani suojattu kaikilta onnettomuuksien mahdollisuuksiltakin. Jos palaan takaisin, niin tapahtuu se vain siksi, että avaruus on paiskannut minut helmastaan. Mutta silloin ei minussa enää ole henkeä. Sanokaa hänelle tämä."

Farman katsoi tarkkaan nuorta lentäjää.

"Te olette minusta juuri sen näköinen kuin voisitte antautua vaikka minkälaiseen epätoivoiseen yritykseen", virkkoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen. "Mutta se ei kuulu minulle. Kaikki suuret keksinnöt ja löydöt juontavat alkunsa jostakin epätoivoisesta teosta. Kun Orville Wright ja minä — siitä on jo melkein ihmis-ikä kulunut — lentää räpyttelimme näillä seuduin, ei kukaan tahtonut vakuuttaa meidän henkeämme. Ensimmäiset sadat metrit lentämisen historiassa ovat maksaneet monta ihmishenkeä. Ja nyt te tahdotte lentää kuuhun tai ainakin sinne päin. Vanhat ihmiset sanoisivat varmasti sitä hulluudeksi. Minä puolestani en koskaan tule niin vanhaksi, että estelisin nuorta miestä tekemästä jotakin uhkarohkeata tyhmyyttä silloin kun on kysymyksessä uusien alueiden voittaminen tieteelle."

"En tiedä, mitä voitan", mutisi amerikkalainen melkein vihaisesti. "Mutta sen tiedän, ettei minulla ole mitään menetettävää."

"Entä henki?"

"Se on erinäisistä syistä menettänyt kaiken arvonsa täällä maan päällä. Eräät ihmiset eivät osaa puhuakaan mistään muusta kuin laeista ja viranomaisista. Äitini, joka oli Bostonissa pesijättärenä, sanoi usein, että minä muka ennemmin tai myöhemmin joudun helvettiin. Tahdon saattaa hänen ennustuksensa häpeään ja koetan saavuttaa taivaan niin kauan kuin vielä on aikaa. Mutta kuka pentele siellä sormielee konetta?…"

Kumpaisenkaan huomaamatta oli eräs harmaaseen urheilupukuun puettu mies hiipinyt lentokoneen taakse, jossa hän korvat hörössä oli kuunnellut viimeistä keskustelua. Hän vapisi innosta ja hänen oikea kätensä puristui tiukkaan browningin kahvan ympärille.

Siellä oli todellakin Joshua P. Niggitts. Ja nyt tuo luureunarillirakkari oli kuin olikin kiikissä. Onneksi hän oli ehtinyt ajoissa!

Varmemmaksi vakuudeksi salapoliisi kapusi ylös toiselle siivelle, välittämättä vanhoista S:t Vincentin aikuisista romurautakasan aiheuttamista naarmuista. Ja koska hytin katto oli auki, niin hän laskeutui päättävästi alas tilavaan pikku hyttiin, veti esiin revolverinsa ja vannoi karkean epäkirkollisesti, ettei Simon Newcombe Harriman kuuna päivänä pääsisi tekemään lentoretkeä hänen kanssaan eikä yksinään.

Juuri tällä hetkellä nuori amerikkalainen keksi, että joku asiaankuulumaton hääräili hänen koneessaan.

Ja seuraavassa sekunnissa hän sai nähdä näyn, jota hän kaikkein vähimmin olisi itselleen toivottanut — nimittäin Pinkertonin asiamiehen seisomassa keskellä hänen lentokoneensa pyhättöä revolveri toisessa ja sinetillä varustettu paperi toisessa kädessä.

"Lain nimessä", ärjäisi Joshua nyt toista kertaa verrattain lyhyen ajan mittaan, "minä vangitsen teidät, Nathanael Smith, murhasta syytettynä."

Kaksi viimeistä sanaa hän suorastaan sähisi — lähinnä vaikuttamaan todistajaan, joka osui olemaan läsnä.

Mutta Farman ei ollut juuri tietääkseenkään Niggittsin salapoliisi-eleistä. Hän kääntyi Harrimanin puoleen.

"Taivaan matkasta ei siis tällä kertaa taida tullakaan mitään", sanoi hän nauraen.

"Ei, nyt mennään ensin New Yorkiin ja sitten helvettiin", riemuitsi Niggitts.

"Minuutin kuluttua lähden", sanoi Harriman ja kietaisi kaulaliinansa tiukempaan kaulansa ympärille.

"Se saadaan nähdä", ulvoi salapoliisi.

Hän sai tosiaankin nähdä sen — ja vielä muutakin.

Pantterin vikkelyydellä Harriman hyppäsi siivelle. Niggitts ampui, mutta ei tietenkään osannut. Sen sijaan osui häneen nyrkinisku, ihan silmän alle, siinä olevaan arkaan hermoon. Se salpasi hänen kaunopuheliaisuutensa vahvojen telkien taakse. Hän vaipui läjään hytin pohjalle, jossa hän ensimäisen minuutinpuoliskon ajan kuvitteli olevansa höyryvasaran alla Bethlehemin terästehtaassa.

Harriman yritti nostaa tajutonta miestä ulos hytistä.

Silloin hän kuuli Farmanin äänen:

"Jos aiotte taivaaseen, niin kiirehtikää. Tuolta tulee joku yli kentän, ja vauhdista päättäen hän on ranskalainen salapoliisi."

Silloin amerikkalainen muuttui yhtäkkiä teräkseksi ja raudaksi. Hän päästi Niggittsin irti, veti alas hytin katon ja tarttui ohjauspyörään. Dynamo pirisi, potkurit liikahtivat ja sähisten lensi voimakas yksitaso yli kentän, kohosi äkkiä ja liukui keula edellä kohti aurinkoa ja eetteriä, Joshua P. Niggittsin vähitellen täristessä takaisin tajuntaan.

Mutta Farman jäi seisomaan ja seurasi kauan silmillään poismenevää.

"Se nuoriso, se nuoriso", mutisi hän. "Maa ei enää riitä sille. Nyt se jo lähtee painiskelemaan tähtien kanssa!"

TOINEN OSA

ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA

XII.

IHMINEN.

John Andersson istui jollakin, joka muistutti kiveä, ja vuoleskeli lastuja jostakin, jota saattoi kuvitella puupalaseksi.

Missä hän oli, ei hän tiennyt itsekään. Mutta hänellä oli viileä luonne, kuten kaikilla Falunin seudulla syntyneillä ruotsalaisilla. Arvatenkin sikäläiset rautakaivokset ovat auttaneet tämän tyynen ja kylmäverisen luonteen muodostumista, luonteen, jota ei järkytä tapausten oikullisuus.

No niin — John Andersson vuoleskeli siis lastuja, samalla keskustellen kummallisten äännähtelyjen avulla erään naista muistuttavan olennon kanssa.

"Tässä kho, khis, khos ", sanoi Andersson opettavalla äänensävyllä.

" Prim, thi, tios, tion ", pärskyi olento, ruskeat silmät suunnattuina valkoisen miehen huuliin.

Silloin John Anderssonilta pääsi makea nauru.

Olento katsoi kysymysmerkkinä häneen. Ensin hänen hipiänsä, joka ei muuten muistuttanut hipiää, muuttui heikosti sinertävän väriseksi — kysyväksi, sitte se muuttui siniseksi — tyytymättömäksi ja lopulta ruusunpunaiseksi — raivoavaksi.

"Pzjy, pzjy", kuiskasi ruotsalainen jäähdyttävästi. "Tyttölapset ovat aina samanlaisia, tulit mihin tahansa", mutisi hän itsekseen omalla äidinkielellään.

Nuoren naisen vaikutuksille herkkä hipiä vaihtoi värinsä kauniiksi vaaleanpunaiseksi; samalla hänen syvistä silmistään loisti omalaatuinen sydämellinen auringonpaiste.

Sitten hän nousi seisomaan, nytkäytti omituisesti päätänsä ja poistui lyhyin joustavin askelin.

John Andersson katseli hänen vaellustansa yli tuon tyypillisen aurinkomaiseman. Hän ei ollut lainkaan maapallolla elävien naisten näköinen. Hänen korkeutensa oli tuskin yli neljän jalan. Kasvot olivat vailla kiinteitä piirteitä. Nenä muistutti jonkin verran koiran kuonoa, ja suu oli ulkoneva ja hyvin leveä. Omituisimmat olivat kuitenkin hänen kätensä ja jalkansa. Ne olivat ihan kuin koiran käpälät ja ohuen, silkinhienon karvan peittämät. Mutta hänen ruumiinsa oli täysin naisellinen hienoine, kiinteine muotoineen, jotka selvästi saattoi havaita sangen puutteellisen puvun läpi. Pukuna oli ohut, paitaa muistuttava hame, joka oli tehty palmikoidusta silkinnäköisestä ruohosta.

Yhtäkkiä nainen katosi. Oli kuin maa olisi niellyt hänet.

On muuten outoa puhua maasta sen maiseman yhteydessä, joka nyt jo toista vuotta oli ollut John Anderssonin silmien edessä. Se oli valtainen pinta, jonka peitti korkea harmaansinipunainen sienimäinen ruohokerros. Ja tätä mahtavan yksitoikkoista erämaa-maisemaa leikkeli vesi, joka virtasi syvissä, toivottomuuteen saakka säännöllisissä, luultavasti järkiolentojen valmistamissa kanavissa.

Nämä leveät juovat olivatkin ainoat, jotka antoivat tuolle muutoin niin kuolleelle tasangolle hiukan eloa ja liikettä. Sillä kanavat olivat alituisessa liikkeessä. Vesi, jonka väri oli syvä, melkein kuparinvihreä, virtaili lakkaamatta kohotellen pinnalleen kuohuja, vaikkei kukaan voinut nähdä, mistä se tuli ja mihin se laski.

John Andersson nousi. Hänen vaatteensa roikkuivat repaleina hänen yllään. Ne olivat ikäänkuin käyneet hauraiksi tuon suuren ja häikäilemättömän auringon vaikutuksesta, joka hehkuvaa messinkikattilaa muistuttaen kieri yli höyryävän taivaan. Eräs iso sammakon näköinen eläin kohosi samalla ruohosta ja katseli ruotsalaista syvillä, ruskeilla hevossilmillään. Se ojenteli jäseniään niinkuin heräävä kissa ja kohottautui neljälle voimakkaalle, jäntevälle jalalleen, joiden jalkaterät olivat vahvasti ulospäin kääntyneet. Sammakkomaisuus väheni nyt, ainoastaan kostealla iholla oli sama harmaanvihreä pohjaväri, josta eroittui syylämäisiä täpliä. Eläin liikkui notkeasti sienimäisessä ruohikossa ja hieroi pikimustaa kuonoansa Anderssonin puolialastomaan sääreen sekä päästi lyhyen, ystävällisen ulvahduksen, joka hieman muistutti ruohoaavikon koiran hiljaista yöulvontaa. " Khris, khrime, khli ", sanoi Andersson ystävällisesti. Ihmeellinen eläin pyöritteli miettiväisesti ja älykkäästi päätänsä, tuota voimakasta sammakonpäätä.

" Skruk ", vastasi se ja aukaisi kidan, josta loisti rivi sarvimaisia levyjä ja pieni karkea mutta kuiva kieli. Tämä kieli leikitteli tummassa kidassa. Sitten eläin teki kokokäännöksen ja alkoi astella ylen arvokkain ja juhlallisin haikaran-askelin tuossa harmaansinipunaisessa ruohossa. Nyt ilmeni, ettei tämä sienimäinen nurmikko, josta nousi pieniä kosteita käärmemäisiä vesihöyryjä, ollutkaan ihan niin tiheätä kuin ensi silmäykseltä saattoi luulla. Se oli jaettu isoiksi säännöllisiksi neliöiksi, joiden pienet reunakourut näyttivät kaikki johtavan alas suuriin kanaviin. Nämä omituiset tiet, tai paremmin sanoen polut, olivat tehdyt jostakin ruskeankeltaisesta, kautsua muistuttavasta aineesta. Samaa ainetta oli se yksinäinen kivikin, jolla Andersson oli lepäillyt. Määrättyjen välimatkojen päässä oli aina tuollainen kivi, neliön muotoiseksi muovailtu, kuten kaikki muukin, mitä niin sanoaksemme ihmiskädet olivat muokanneet.

Anderssonilla ei tuntunut olevan kiirettä. Hän oli pitkä, voimakas, vaaleatukkainen ja -partainen mies. Hänen hipiänsä, joka epäilemättä oli joskus ollut selvästi valkoverinen, oli menettänyt hiukan pohjoismaista luonnettaan. Ilma ja olosuhteet ikäänkuin söivät hänen ihonsa pintaa, joka oli muuttunut kosteaksi ja saanut heikon harmaansinipunervan vivahduksen, häntä ympäröivän ruohon värin. Hän oli mahdottoman laiha, mutta tämä laihuus ei ollut epätervettä. Hänen käyntinsäkin oli kadottanut osan niistä tyypillisistä ominaisuuksista, jotka ovat tunnusmerkillisiä tuolle suurelle imettäväiselle: ihmiselle! Se oli samalla kertaa keinuvaa ja hiiviskelevää, niin kuin sen eläimen, joka liikkui hänen edellään sienimäisessä, kukattomassa ja hyönteisiä vailla olevassa ruohossa. Koko maisema oli kuin kuollut. Ei linnunlaulua, ei eloa, ei liikettä. Eikä kuitenkaan äänettömyys ollut täydellinen.

Tarkka korva olisi havainnut heikkoa, keskeytymätöntä kohinaa ja etäistä, yksitoikkoista jyminää, joka tuntui tulevan maan sisästä.

Yhtäkkiä eläin pysähtyi erään tavallista isomman kiven viereen. Se käänsi suuren sammakkopäänsä mieheen päin, joka tuli perästä, astui muutaman askeleen vasempaan ja katosi.

Näytti siltä kuin ei Anderssonista olisi tämä ilmiö ollut lainkaan ihmeellinen. Hän kulki rauhallisesti edelleen ja päästyään kiven luo hän nojautui siihen sekä loi tutkivan katseen taivaalle, aivan kuin merimies, joka illalla arvioi seuraavan päivän mahdollisuuksia. Sitten hän kopeloi rääsyjään ja otti esiin lompakon, joka sekin näytti menettäneen alkuperäisen värinsä. Siinä oli yhdessä lokerossa valokuva ahkerasta käsittelystä kulunut. Andersson katseli sitä tarkkaan. Se esitti nuorta tyttöä, jolla oli suuret, vilkkaat silmät. Erikoisen kaunis ei tyttö ollut, mutta hänen hymynsä oli mehevää, tervettä ja nuorekasta.

John Andersson huokasi ja hänen vaaleihin, hyväntahtoisiin silmiinsä tuli kauastähtäävä, kaihoisa katse. Sitten hän suuteli valokuvaa ja pyyhki sen jälkeen kuluneen hihansa kulmalla huolellisesti pois kyyneleet, jotka olivat kuvalle tipahtaneet.

Puolittain vaistomaisesti hän kääntyi katsomaan laskevaa aurinkoa, joka suurena ja mahtavana sekä teräväpiirteisenä painui taivaanrantaa kohti ja muutamiksi silmänräpäyksiksi paljasti erään korkean, valkoisen tunturin, joka tavallisesti oli kosteasta maasta nousevan höyryn peitossa.

Sitten hän pisti valokuvan takaisin, astui pari askelta eteenpäin, kumartui alas ja katosi yhtä äkisti kuin hänen äskeinen seuralaisensakin.

Mutta aurinko painui painumistaan. Saavutettuaan taivaanrannan se hetkeksi pysähtyi ja verestävän silmän tavoin katsoi kiukkuisesti autioon yksinäisyyteen. Sitten katse sammui. Pimeys saapui pikamarssissa suurelle tasangolle. Tähdet syttyivät. Ja ennen muita eräs komea, kultainen tähti, jolla oli syvä, ihmeellinen loisto.

Se oli Maa.

XIII.

PÄIVÄLLISATERIA.

Ainoastaan maapallolla ja muutamien kirjailijain, kuten Ponson du Terrailin, Conan Doylen ja Övre Richter-Frichin, romaaneissa ihmiset putoilevat taidokkaiden laskuvarjostimien avulla. Falunilaisen John Anderssonin nykyisessä olopaikassa ei turvauduttu sentapaisiin etsittyihin, vaikka kylläkin erinomaisiin kojeisiin.

Kuten kirjoitimme: hän katosi! Mutta asia oli sangen selvä. Hän yksinkertaisesti astui eräitä portaita alas. Ja pyramiidien ajoilta asti ovat portaat olleet maailman yksinkertaisimpia ilmiöitä. Neliön pysty- ja vaakasuoria viivoja ovat rakentajat palvoneet Ramses II:sta lähtien Macody Lundiin saakka.

Ei siis tarvitse kenenkään kummastella jos John Andersson laskeutuikin alas portaita, jotka olivat rakennetut nelisärmäisistä, ennenmainittua kiinteätä kautsumaista ainetta olevista lohkareista. Tämä aine muistutti asfalttia, mutta oli pehmeämpää ja — kuten myöhemmin ilmeni — paljon kevyempää.

Sydän raskaana hän vaelsi alas näitä portaita, jotka muuten olivat sekä leveät että hauskat. Mutta hän kulki kuin se, joka etsii itselleen vapaaehtoista vankilaa: mitä ihmeellisimmät tunteet kalvoivat hänen sydänjuuriansa.

Mutta alhaalla John Anderssonia ei odottanutkaan vankila, vaan jonkinlainen avonainen ja hyvin valaistu tori! Valaistus ei tullut ylhäältä, multakatossa olevista reijistä, vaan valolähteinä olivat suuret nelisärmäiset paadet, joita oli määrättyjen välimatkojen päässä paljaalla maaperällä. Ne levittivät miellyttävää valoa tuohon ihmeelliseen maisemaan, joka olisi hämmästyttänyt ketä ihmistä tahansa. Mutta John Andersson ei ihmetellyt, sillä hän oli melkein vuoden päivät totutellut itseään tähän maanalaiseen kaupunkiin, joka siinä avautui hänen sattumalta niin surullisille katseilleen.

Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi valaistuja, pieniä, neliömäisiä karsinoita, joiden väliseinämät oli muurattu tuosta ruskeankeltaisesta aineesta, joka tuntui olevan tämän taivaankappaleen enimminkäytettyä rakennusainetta. Näistä kamalan yksitoikkoisista ja säännöllisistä ikkunattomista ja katottomista majoista levisi ympäristöön ystävällinen ja kutsuva hohde. Ei näkynyt ainoatakaan olentoa niillä leveillä väliaukeamilla, joita maapallolla olisi nimitetty kaduiksi, mutta heikko, vuoroin kiihtyvä ja laimeneva palpatus osoitti, ettei kaupunki ollut asukkaita vailla.

Tämä palpatus, joka vähän muistutti kyyhkysen kuherrusta, hukkui kuitenkin osittain siihen kohinaan ja pulpahteluun, joka jo oli kuulunut ylös pinnallekin. Oli selvää, mistä tämä johtui. Sillä myöskin kaupunki — jos nyt uskallamme sitä siksi nimittää — oli metrinlevyisten kanavien leikkelemä. Vettä virtasi kaikkialla, huoneiden läpi, katujen poikki, raikasta, kuparinvihreää vettä. Se täytti ilman suloisella viileydellä ja tuoksulla ja muodosti solisevia kevätpuroja tuohon alastomaan loppumattomaan ruskeankeltaisuuteen.

John Andersson asteli verkalleen yli torin ja hyräili erästä ruotsalaista kansanlaulua. Hän pysähtyi erään karsinan eteen. Äskeinen suuri sammakkokoira ryömi ulos reiästä ja lausui hänet tervetulleeksi muutamin hyvin valituin sanoin, joissa kerakeaines oli vahvasti edustettu. Näytti todella siltä kuin eläin olisi viisaasti ja toverillisesti lukenut nuoren miehen sinisistä silmistä tämän alakuloisuuden ja halunnut antaa hänelle muutamia lohduttavia sanoja ennen kuin tämä astui huoneeseen.

Ruotsalainen katsahti eläimeen ystävällisesti ja ryömi sitten aukosta sisään. Hän tuli suureen huoneeseen, jonka nurkat olivat jaetut pieniksi lavitsoiksi. Hän hyppäsi yli vesikanavan, jonka keskikohdan muodosti neliönmuotoinen allas. Siitä levisi hillitty, vihertävä hohde olentoihin, jotka istuivat altaan ympärillä ja katselivat tulijaa lempeänystävällisin katsein. Siinä oli hyvin erityyppisiä olentoja.

Ihmismäisintä tyyppiä edusti eräs vanha pariskunta, mies ja vaimo, joiden ikää ei voitu lukea heidän otsarypyistään vaan heidän hipiänsä harmahtavasta väritunnusta. He olivat ilmeisesti tuon nuoren naisolennon vanhemmat. Tämä itse hääräsi jonkinlaisissa päivällispuuhissa, järjestellen ruoka-annoksia ruskeankeltaisiin astioihin.

Paitsi näitä kolmea ja tuota sammakkomaista koiraa, joka ihan tuntui kuuluvan perheeseen ja asui sen parissa, oli siellä vielä eräs pantterimainen eläin, jolla oli pitkä, käärmemäinen, voimakas karvaton ruumis. Sen pää ei kuitenkaan sanottavasti muistuttanut kissansukua. Otsa oli vahvarakenteinen ja korvat näyttivät ihan alkeellisilta. Silmät olivat kesyt ja viisaat, pitkäripsiset. Keskustelu, joka taukosi Anderssonin astuessa huoneeseen, otti nyt taas vauhtia. Ja selvää oli, että huonekunnan eri jäseniä eroitti toisistaan korkeintaan heidän yhteiskunnallinen asemansa. He pälpättivät kaikki samaa kieltä — eläinten näköiset ehkä käyttivät hieman kunnioittavampaa äänensävyä, aivan kuin kohteliaat palvelijat isäntäväkeään puhutellessaan… Ja Andersson pälpätti sekaan, parhaan kykynsä mukaan. Tuntui siltä kuin hän ja kissamainen olento eivät olisi olleet oikein samaa mieltä eräistä asioista, jolloin sammakkokoira rankaisi toveriaan, muuten kohteliaan maailmanmiehen tavalla.

Omituisen perhekunnan seurustelussa oli ylimalkaan hyvin lempeä ja sovinnollinen sävy. Oli vain kaksi surullista silmäparia koko seurueessa, nimittäin Andersonin ja sen olennon, jota me lyhyyden vuoksi nimitämme nuoreksi tytöksi.

Pian sitten syötiin päivällinen.

Ruskeankeltaiset astiat, jotka muutamia minuutteja olivat porisseet eräällä maidonvalkoisella levyllä, jaettiin nyt talon asukkaille — nuori tyttö oli jakajana — sama annos sekä ihmisille että eläimille. Mikään erikoisen herkullinen päivällinen se ei tosiaankaan ollut. Mutta kaikille se näytti maistuvan. Se näytti heinistä keitetyltä liemeltä, mutta huoneen ryytituoksuinen ilma todisti, että oli siinä muutakin kuin pelkkiä kuivia heiniä. Kolme ihmismäistä olentoa kaatoi liemen varovasti suuhunsa, koira hotkaisi sen mahtavaan kitaansa, pitäen suurta meteliä, ja pantterikissa käytteli hyvällä menestyksellä pitkää mustaa kieltänsä.

Koko tuon yksinkertaisen kasvis-aterian aikana ei virketty ainoatakaan sanaa. Vallitsi yleinen äänettömyys. Koko maanalainen kaupunki oli näköjään kuollut. Se aterioitsi.

Päivällisellä ei näyttänyt olevan elähdyttävää vaikutusta puhe-elimiin. Päinvastoin. Oli kuin unetar itse olisi tullut verkkaan kävellen perheen luo ja jaellut haukotuksia ja raskaita silmäluomia jokaiselle.

Eläimet menivät pilttuisiinsa, vanhukset horjuivat samantapaisiin ja Andersson ryömi omaan nurkkaukseensa. Tämä oli toisennäköinen kuin muiden. Siinä oli sisustuksena jokin riippumatontapainen, joka oli koottu monesta erilaisesta esineestä ja riippui katosta paksujen köysien varassa. Lähempi tarkastus näytti, että se oli muodostettu laskuvarjostimen jätteistä. Seinällä riippui revolveri, vanhanaikainen hopeakello, Zeiss-kiikari koteloineen ja Ruotsin lippu. Näytti kerrassaan hauskalta. Mutta John Andersson huokasi taas. Sitten hän asettui riippumattoon. Kuului heikkoa surinaa, aivan kuin taalalaiskellon ruvetessa lyömään, ja sitten valo sammui.

Nuori tyttö kävi viimeisenä levolle. Hän hiipi varovasti John Anderssonin huoneeseen, ryömi sen perimmäiseen nurkkaan ja asettui nukkumaan silkinpehmoisista heinistä tehdylle tilalle.

XIV.

ILMAPALLO "THULE".

Yöllä on aina omat tapansa. Pimeys tasoittaa kaiken. Se hiipii kaikkiin maailman avaruuden soppiin Sallimuksen määrääminä aikoina, se peittää vanhurskaat ja riettaat. Vain aurinko, tuo ankara hallitsija, ei nuku milloinkaan.

Yö on kaikkien salaisuuksien vartija. Sen musta huntu ei peitä yksistään kuorsaavaa ihmismatoa — se peittää myös kauniisti ja tunnollisesti valveilla nähdyt unet, syvimmät ja hienoimmat lemmenmuistot sekä rohkeimmat suunnittelut sarastavaa päivää varten.

Ilman yötä jäisivät kaikki päivän suurteot suorittamatta. Ennen unen tuloa keksii valtiomies nerokkaimmat juonensa, liikemies parhaat saalistustemppunsa, rikollinen pirullisimmat suunnitelmansa ja runoilijasäveltäjä ihanimmat rytminsä. Mitä auringon ja luonnon näkyvät muodot eivät kykene synnyttämään ihmissydämessä, sen luo tyhjästä pimeys — tuo suuri hiljainen innoittaja.

John Andersson ei ollut valtiomies, liikemies eikä rikollinen. Luultavasti ei milloinkaan ole maakamaralla kävellyt siivompaa kaveria. Hän oli ollut rautatyöntekijä, päässyt konesepäksi, ja levottomat sota-ajat olivat lähettäneet hänet sotilaaksi Ruotsin ilmalaivastoon.

Mutta yö oli kuitenkin hänen paras ystävänsä. Joka kerta kun hän kuuli tuon ihmeellisen surinan, joka ennusti pimeyden tuloa, hän tunsi itsensä merkillisen tyytyväiseksi. Silloin hän unohti yksinäisyytensä. Silloin hän suuntasi katseensa takaisin kaikkeen siihen, minkä hän oli kadottanut — nuoruuteensa, lemmittyynsä, toivoonsa ja työhönsä.

Hän unohti ihmeellisen kummittelunsa tuossa tuntemattomassa maailmassa, jota hän ymmärsi niin vaillinaisesti, ja eläytyi kokonaan siihen kirkkauteen ja onneen, jonka hän oli kadottanut kaksitoista kuukautta sitten. Silloin hymyili hänelle hänen morsiamensa ja tarjoili ruusunpunaista suutansa. Ja hän kuuli suurten tehtaiden höyrykoneiden jyminää ja näki raudan punaisina liekkeinä vääntäytyvän ulos isoista uuneista.

Tuollaisina yönhetkinä valvoskellessaan John Andersson saattoi pitää pitkiä keskusteluja itsensä kanssa omalla äidinkielellään. Ja vanhat laulut paisuttivat säveliään hänen kurkussaan ja kantoivat hänet siivillään takaisin Taalainmaahan, noille vanhoille tutuille poluille, Siljanin vihannille rannoille. Niin, tuntikaupalla hän saattoi avoimin silmin uneksia isänmaastansa ja haastella ystäviensä kanssa mitä joutavimmista asioista, ja silloin aina entinen ilo ikäänkuin suhisi hänen ympärillään, eikä hän huomannut lainkaan noita kummallisia olentoja, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt ja jotka nukkuivat päästellen syviä kurkkuääniä.

Hän eli runoilijain elämää. Ei niinkuin ne herrat, jotka kirjoittavat säkeitä ja runoja savukkeista, tyttölapsista vaikka minkä nimisistä, auringon säteistä, lumesta ja vuodenajoista, vaan niinkuin ne poloiset, joiden toivorikkaat sydämet pakahtuvat juuri siitä, mitä eivät milloinkaan saavuta. Niinkuin kirjoittamattomat runot jostakin selittämättömästä syystä ovat aina parhaat, niin voi myös väittää, että ne runoilijat, jotka eivät kirjoita, ovat etevimmät.

Ja niin ollen voi sanoa, että John Andersson oli runoilija Jumalan armosta — lyyrikko, jonka soittimen kieliä värähdytti vuorokaudet läpeensä kaipaus maan kadotettuun paratiisiin. Mutta varsinkin yön ensimmäisinä hetkinä, jolloin uni ei tahtonut tulla silmään, hän huokaili ilmoille rytmittömiä, kirjoittamattomia runojaan. Silloin hän myös hieman katkerana muisteli elämänsä onnettomuutta, ilmapallo "Thulea." Tämän "Thulen" oli rakentanut eräs insinööri, joka kokonaisen ihmisiän oli puuhannut lentokysymysten kimpussa. Moottorin ja potkurin sijasta oli "Thuleen" pantu pieni kaasutehdas, jonka valmistamalla kaasulla oli kerrassaan hämmästyttävät ominaisuudet. Samalla tuo vanha ilmapallomies oli keksinyt pallokankaan, josta ei kuutiosenttigrammaakaan kaasua päässyt haihtumaan ohjaajan nimenomaan päästämättä.

Tämä otus aiottiin lähettää ilmaan saavuttamaan aavistamattomia korkeuksia. Keksijä itse oli käynyt vanhaksi ja ahdashenkiseksi, eikä hän enää ollut kylliksi huimapäinen yrittääkseen korkeussaavutuksia, hän saattoi siis levätä maankamaralla. Mutta hän lupasi suurenpuoleisen rahasumman sille, joka halusi yrittää. John Andersson olisi mielellään mennyt naimisiin mahdollisimman pian. Hän havaitsi olevansa juuri kysymyksessä olevain rahain tarpeessa ja ilmoittautui siis muiden mukana. Hän tuli onnettomuudekseen valituksi, hänelle varattiin matkaan hyvät happivehkeet, automaattinen korkeusmittari sekä ajanmukainen laskuvarjostin. Hänen oli määrä yrittää niin ylös, kuin hän itse ja varustukset suinkin saattoivat kestää.

John Andersson oli vaaleansinisilmäinen optimisti. Hän antoi palttua varoituksille ja peloitteluille, suuteli morsiantansa ja kohosi kohti taivasta eräänä tyynenä kesäaamuna Upsalan vieressä olevalta harjoituskentältä. Tuuli henkäili heikosti idästä, niin ettei näyttänyt tarvitsevan pelätä Pohjanlahdelle joutumista.

Vanha keksijä seurasi pallonsa nousua kiikari silmillä ja pirullinen hymy suupielessä. Keksintö oli nimittäin osittain vioittanut hänen aivokoneistoansa ja venyttänyt hänen omaatuntoansa. Hän oli mitä yksityiskohtaisimmin neuvonut Anderssonille kaikki pallonhoitoon kuuluvat temput, mutta hän oli ehdoin tahdoin sekä nautinnokseen unohtanut mainita, että kaikki tavalliset kaasun uloslaskuventtiilit, joiden avulla pallo voitiin pakottaa laskeutumaan, olivat mitä ihanimmassa epäkunnossa: toisin sanoen, ne eivät lainkaan toimineet.

Pallo nousi nousemistaan ja Anderssonin pää saattoi vielä tänäänkin mennä pyörälle tästä nousemisesta. Alhaalla Fyris-joen rannalla seisoi parvi tiedemiehiä, jotka hekin joutuivat päästänsä pyörälle valtaisiin putkiin tirkistelemisestä. Vaikka ilma oli mahdollisimman kirkas, niin he kadottivat pallon näkyvistä. Ja keksijä, tuo vanha karaistu ilmakarhu, hykersi käsiään nähdessään vanhuutensa hedelmän muuttuvan pisteeksi ja viimein häviävän eetteriin kuni pienen pieni ilmakupla.

"Hän nousee hamaan taivaaseen, hyvät herrat", virkkoi keksijä huulillaan profeetallinen hymy. Tiedemiehet olivat hiukan huolestuneen näköisiä. Heitä tavallaan kauhistutti John Anderssonin kohtalo, ja he paaduttivat sydämensä ajatellessaan pientä taalalaistyttöä, joka alla päin vaelsi takaisin kaupunkiin ja sieltä junalla Moran pitäjään, jossa lehmät, lampaat ja vuohet odottivat hänen taitavaa hoitoansa.

Ah — hän sai odottaa kauan, tuo tyttö. Viikkoja ja kuukausia. Ei kukaan kuullut mitään pallosta.

Tiedustelusähkösanomia lähetettiin maailman joka haaralle. Ei kukaan muistanut enää John Anderssonia. Keksijän laskelmien mukaan hän oli tukehtunut joko ilmanpaineeseen tai ilmanpuutteeseen. Mutta olihan pallon toki pakko palata takaisin tavalla tai toisella.

John Andersson tiesi nämä asiat paremmin. Niiden ajatteleminen johti hänen mieleensä kertomukset noitien tanssista. Hänen jouduttuaan mahdottoman korkealle rupesi eräänä päivänä happikone mutkittelemaan, ja hän tunsi kuinka hänen tajuntansa ei kadonnut vaan tylsistyi, kun hän ensin moneen kertaan oli tehnyt epätoivoisia yrityksiä kaasun poispäästämiseksi tuosta itsepäisesti taivasta kohti kohoavasta pallosta. Hän luisui suureen hervottomuuteen. Kuinka kauan tätä kesti, ei hän tiennyt. Siinä saattoi kulua päiviä, viikkoja, jopa kuukausiakin. Hän ikäänkuin liukui kamalata vauhtia pitkin mahtavia valoaaltoja. Lopuksi koko pallo joutui hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin, joka imaisi sen uusien tähtiratojen piiriin. Eräänä päivänä hän heräsi tajuntaan. Paine oli vähentynyt. Mutta hän huomasi olevansa nälkäkuoleman kynnyksellä. Tekoansa punnitsematta hän heittäytyi ulos gondoolista selässään patentti-laskuvarjostin.

Silloin hän menetti tajuntansa kokonaan.

XV.

KOHTI TAPAUSTEN AAMUA.

Kaikkea tätä John Andersson ajatteli tuona ihmeellisenä yönä valvoessaan. Oli kuin maankaipuu olisi kerännyt kaikki nuo vanhat näyt hänen eteensä. Taikka ehkä hänen tajuntansa, joka yksinäisyydessä oli saanut uusia herätteitä, ilmoitti hänelle, että hän nyt seisoi peräti ihmeellisten tapausten kynnyksellä! Kukaan ei tiedä.

Mutta varma asia on, että nuori koneseppä teki jonkinlaista tiliä niistä elämänkokemuksista, joita hänellä oli sattunut sen aamun jälkeen, jona hän näki maan häipyvän näkyvistään.

Oli suuria aukkoja hänen muistoissansa. Kuinka hän oli liidellyt laskuvarjostimen varassa, ei hän tiennyt eikä saisi milloinkaan tietoonsa. Hän oli herännyt, äärettömän heikkona, jollakin ruoholäjällä. Jokin merkillinen olento seisoi hänen vieressään, malja käpälämäisessä, karvaisessa kädessä. Ei ollut mitään erikoista ihmismäisyyttä tuossa ilmestyksessä, mutta Andersson keksi pari hyvää, lempeää ja viisasta silmää tämän naaman ryppyjen keskeltä. Se rauhoitti häntä ja hän joi. Ei mikään viina olisi tehnyt häneen parempaa vaikutusta kuin tämä, joka valuessaan alas hänen kuivasta kurkustaan virkisti ja nuorensi ihan mahdottomasti. Ei kestänyt kauan, kun hän jo oli entisellään. Ja koska hän oli tyyni ja kylmäverinen mies, jolla oli tukevat elämäntavat, niin hän tottui pian kohtaloonsa. Hän vertaili toisiinsa eri asioita, muisteli, mitä oli aikoinaan lukenut kansantajuisista kirjasista, ja pääsi verrattain pian siihen johtopäätökseen, että hän oli pudonnut johonkin toiseen kiertotähteen. Mutta mihin — siitä hänellä ei ollut aavistustakaan! Ainoastaan Jules Vernen kirjoissa professorit ja tiedemiehet joutuvat vaaroihin, voidakseen opettaa kaikille muille luonnontieteen ongelmia.

Niinpä sitten kävi, että John Andersson, jota vieraan tähden asukkaat katselivat kuin jotakin harvinaista ja arvokasta museo-esinettä ja palvoivat jonkinlaisena puuttuvana renkaana, kotiutui nopeasti uuteen yhteiskuntaan. Aluksi hän terävä-älyisten seminaarilaisten tapaan arvosteli outoa ympäristöänsä joksikin alemmalla tasolla olevaksi. Mutta vähitellen hänen oli pakko vaihtaa käsityksensä toiseksi. Häntä ympäröivät ja hänelle huomaavaisuutta osoittavat olennot olivat vain ihan toisenlaisia kuin ihmiset. He olivat kehittyneet toisten edellytysten ilmapiirissä, vaelsivat toisia teitä — eikä siellä ollut mitään ehdotonta henkistä eroavaisuutta n.s. ihmisten ja eläinten välillä.

Vähin erin hän oppi huonosti mutta kuitenkin auttavasti puhumaan tuon pienen tähden kieltä. Eräs sikäläisistä tietäjistä, joka asui valkoisen aurinkovuoren varjossa, otti hänet hoiviinsa, ja John Andersson tunsi — huolimatta melkoisen hyvistä ja terveistä maan asioihin kohdistuvista tiedoistaan — itsensä lopulta pienemmäksi, vähäpätöisemmäksi hengeksi kuin tämä dalai-laama, joka ohjaili luonnonvoimia suurten, mahtavien ja salaperäisten oppien mukaan.

Mutta tämä vanha tietäjä, joka näytti eläneen vuosisatoja ja oli kerännyt ympärilleen kokonaisen esikunnan viisaita miehiä, jotka kaikki asuivat tuon tasangosta kohoavan, valtaista majakkaa muistuttavan aurinkovuoren ympärillä, tämä vanhus ei nähtävästi arvioinut John Anderssonia miksikään erikoisuudeksi. Tutkittuaan kaikkia ruotsalaisen matkassa olleita pikkuesineitä ja pidettyään hänestä esitelmän toisille valkohapsisille, äijä määräsi hänet työmehiläisten luokkaan tuossa omituisessa maanalaisessa mehiläis- tai muurahaisyhteiskunnassa, joka tuntui aina elävän rauhassa itsensä ja ympäristönsä kanssa, ja lähetti hänet näiden luo asumaan.

Se sopikin paraiten Anderssonille. Hänen kielitaitonsa riitti hädin tuskin yleisimpien ajatuskuvien ymmärtämiseen. Kun äijä rupesi tutkimaan hänen käsitystänsä korkeammista asioista, oli Anderssonin pakko antautua. Sillä olihan hän vain sivistymätön mies, joka ei milloinkaan ollut vaivannut päätänsä pilventakaisten asiain ajattelemisella. Ja olikin hänen horisontissaan laajuutta vain sen verran, että siitä hyvin lyhyessä ajassa saattoi muodostaa yleiskuvan.

Hieman pettyneenä oli äijä lähettänyt hänet luotaan. Tämä tuskin oli se tarujen korkea olento — se järki, jota etsittiin maailman avaruudesta ja joka oli elänyt vuosituhansia jonkinlaisena aavistuksena jo kaukaisessa kaaoksessa.

Ja kun Andersson oli pumpannut itseensä sen vähäisen kielitaidon, joka oli tarpeen kaikkein tavallisimpien asioiden ylimalkaiseen pohtimiseen, rupesi aika käymään hänelle pitkäksi. Ei kukaan vaatinut mitään häneltä, kaikki kohtelivat häntä huomaavaisesti, ei kylläkään minään korkeampana olentona, vaan harvinaisuutena, omituisena ilmestyksenä, hyödyttömänä, mutta mieltä kiinnittävänä tieteellisenä ylellisyysesineenä.

Andersson oli ollut hyvä ja ahkera työmies, ja hän kaipasi työtä. Mutta tämä taivaankappale ei tarjonnut hänelle mitään sellaista, jota hän ymmärsi. Ei niin, ettei täällä olisi tehty mitään, ei toki, työtä tehtiin kyllä ja kovastikin. Maanalaisten kaupunkien asukkaat ahersivat tavattomasti. He kaivoivat kanavia, sekä ihmiset että eläimet, he ryömivät kääpiöinä aurinkovuoren sisään, he käyttivät koneita, joista Andersson ei ollut koskaan edes unta nähnyt, ja kaikki suoritettiin tavalla, joka teki ikäänkuin suoraviivaisen, itsetoimivan vaikutuksen, kuten yleensä koko tämä mahtava suorakulmainen yhteiskunta. Ihan sillä tavalla. Ja läpikotaisin onnellisia olivat kaikki — kerrassaan kaikki. Ne jotka suunnittelivat työn ja ne jotka sen tekivät, elivät samanlaisissa olosuhteissa. Eivät he koskaan riidelleet, eivät tyrkkineet toisiaan, eikä siellä ollut ketään pahansuopaa, lahjakasta Kainia, joka olisi saattanut tai tahtonut lyödä kuoliaaksi hyvän, mutta vähälahjaisen Aapelin.

Tämä antoi Anderssonille yhtä ja toista ajateltavaa. Hän oli aikoinaan ollut vankka sosialisti. Eikä häneltä ollut puuttunut erinomaisia lahjoja silloin, kun oli pitänyt haukkua toisiin leireihin kuuluvia. Hän oli pohjaltaan sangen tuima mies, osasi käyttää sekä käsiä että hampaita — mitä milloinkin tarvittiin.

Mutta nyt — niin, nyt hän kauhistuen ajatteli kaikkea tätä. Mikä peeveli se pani ihmiset tappelemaan? Häneen oli iskenyt sellainen lempeys ja rauhallisuus jota hän ei itsekään ymmärtänyt. Ei mikään suututtanut häntä enää.

Jos hän olisi ollut lukeneempi, niin hän olisi syyttänyt tuota ainaista heinäpuuroa, joka oli tämän avaruuden saarekkeen jokapäiväinen ruoka, kaikesta nykyisestä levollisuudestaan ja mielensä tasapainosta. Sillä ravintojärjestys tekee ihmeitä, kuten tiedetään. Sehän se luo sekä leijonan että lampaan…

No niin — Andersson mietti ja haaveili koko tuon yön. Ikäänkuin hänen nahassaan olisi hiiviskellyt jokin aavistus. Hän heittelehti edestakaisin riippumatontapaisessaan ja joka kerta, kun hän sulki silmänsä, oli kuin maa olisi tullut lentäen häntä vastaan. Niin — nyt täytyi tapahtua jotakin.

Päivän sarastaessa tapahtuikin todella jotakin.

Maanalaisen kaupungin valot syttyivät puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti. Ja aurinkovuoren äijä, jonka iho oli kuin harmaansinipunainen varjo, seisoi Anderssonin vuoteen vieressä. Ja silmät kiiluivat kuin hehkulamput hänen leveässä voimakkaassa eläinkallossaan.

" Khrein khli ", virkahti hän.

Se kai merkitsi jotakin sentapaista kuin: seuraa minua! Sillä Andersson vääntäytyi alas riippumatosta ja ravasi, minkä käpälistään irti sai vanhuksen perään, jonka käynti oli nopea kuin varjon.

Kun he olivat päässeet ylösjohtavien portaiden yläpäähän, oli aurinko juuri nousemassa. Valtainen tulipallo sokaisi Anderssonin silmät. Mutta hän oli nähnyt parin sadan metrin päässä jotakin, joka melkein salpasi häneltä hengen.

Se oli lentokone.

XVI.

OUTOJA VIERAITA.

Anderssonin kiitokseksi on mainittava, ettei hän kotvaan uskonut omia silmiään. Kun on totuttautunut neliöihin ja kanaviin aamuin, päivin ja illoin kokonaisen vuoden ajan, niin on oikeus arvella näköhäiriöksi uudenaikaista lentokonetta, jonka malli on selvästi maasta kotoisin.

Mutta suotta hän hieroi silmiään: lentokone seisoi siinä sienimäisellä nurmikolla, muistuttaen jättiläisalbatrossia, ja esiintyi hyvin edukseen, valkoisena ja kiiltävänä, koko häikäisevä auringonloiste yllään. Pikku äijä kohotti ryppyiset kasvonsa John Andessonia kohti, joka tällä haavaa näytti hämmästyneemmältä kuin sanoilla voidaan kuvata.

" Trkhi, khitl, klokh?" kysyi hän hiukan terävämmin kuin äsken.

"Lentokone", vastasi Andersson ajatuksissaan ruotsiksi… "Jumalauta, eikö se vain olekin oikea eurooppalainen yksitaso!"

Ukko katsoi häneen ystävällisesti, ihan samoin kuin hän luultavasti olisi katsonut hulluun mieheen, joka kaipasi rauhoittamista.

" Tla pliskl?" kysyi hän taas.

Andersson aikoi vastata, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta. Nuo vaaralliset kerakkeet takertuivat auttamattomasti hänen huuliinsa. Hän laukaisi joitakin ihmeellisiä murahduksia ja alkoi sitten juosta hirviötä kohti… Mutta vaikka hän pani liikkeelle parhaan juoksutaitonsa, ei vanha herra väistynyt hänen sivultaan, huolimatta siitä että tämä vain näytti kävelevän!

He tulivat siis perille yhtaikaa.

Aurinko oli jo kohonnut kappaleen matkaa taivaanrannasta. Heikko maan uumenista kuuluva jyminä todisti, että maanalaisissa tehtaissa oli työ alkanut, mutta ainoatakaan olentoa ei ilmestynyt näkyviin. Kanavat, jotka olivat olleet ehdottoman liikkumattomia, rupesivat virtailemaan ja kuohumaan, ja etäisiä, vihreitä välähdyksiä, aivan kuin jonkin majakan heittämiä, näkyi aurinkotunturin kalkinkeltaisillla neliöpaasilla.

Oli tukahduttavan lämmintä, mutta kumpaakaan heistä se ei tuntunut vaivaavan. Pikku äijän kostea hipiä oli saanut heikosti vihertävän värisävyn, kun hän erikoisesti ponnistelematta kapusi siiville. Hän näytti jättiläis-sisiliskolta istuessaan siellä ylhäällä ja tirkistellessään hyttiin tämän kapeista lasiruuduista, jotka muistuttivat kahta tylsää kalansilmää. Pyrki ihan naurattamaan kun näki, kuinka äijän hipiän vihreä väistyi tummanruskean vivahduksen tieltä, samalla kun hänen tyynestä katseestaan kuvastui jotakin pelontapaista.

Seuraavassa tuokiossa oli John Andersson hänen vieressään. Hän tarttui kädellään pienen oven kahvaan. Se oli melkein juuttunut kiinni, mutta ruotsalaisen lihaksissa oli rautaa ja parin voimakkaan tempaisun perästä se lensi auki.

"Täällähän on oikeita ihmisiä", kirkui hän ja tanssi ympäri kuin hullu. Mutta hänen mieletön ilonsa katosi nopeasti, kun hän sai nähdä lentokoneen matkustajat lähempää.

Sillä kahdella etumaisella istuimelle istui aivan oikein mies ja nainen. He olivat köytetyt kiinni istuimiinsa, eikä heidän asentonsa kertonut mitään erikoista. Naisen pää nojasi luottavasti miehen olkaan. Näytti siltä kuin hän olisi nukkunut ja nähnyt kauniita, hyviä unia. Miehen kädet olivat kiinni ohjauspyörässä ja hänen kasvonsa olivat suunnatut suoraan kohti hänen edessään olevaa lasiluukkua.

Mutta John Andersson näki samalla että molemmat olivat kauheasti laihtuneet ja että heidän kalmankalpeissa kasvoissaan näkyi pitkällisen nälän merkkejä. Eivätkä he kääntäneet katsettaan eivätkä osoittaneet muutakaan elonmerkkiä. Nuori ruotsalainen väänteli käsiään. Olikohan toivo saada seuraa hänet nyt pettävä… Hän ei tosiaankaan tiennyt mitä tekisi kahdella vainajalla!

Epätoivoissaan hän katsahti äijään ja kohtasi tämän rauhalliset ja kirkkaat silmät. Oli ihan erikoinen itsetietoinen rauhallisuus tuon vanhan ryppyisen olennon eleissä. Ja se sai Anderssoninkin malttamaan mielensä. Hukkaamatta aikaa pitempiin puheisiin äijä ryhtyi kantamaan noita onnettomia ihmisiä ulos lentokoneesta. Tehtävä oli vaikeanpuoleinen. Sillä mies ja nainen olivat ikäänkuin kiinnikasvaneet istuimiinsa, eikä ollut helppo saada heitä erilleen toisistaan, koska nuoren tytön hienot valkoiset käsivarret olivat kietoutuneet miehen ympärille melkein purkamattomaksi syleilyksi. Mutta Andersson oli kärsivällinen ja aurinkovuoren vanha tietäjä antoi hänelle monta hyvää ja hyödyllistä neuvoa kauhealla siansaksallansa. Viimein hänen onnistui varovasti saada nuo näköjään hengettömät ihmiset ylös siivelle, missä pikkuäijä kietaisi ihmeelliset eturaajansa niiden ympärille ja kantoi ne alas nurmelle, käyttäen tällöin nopeutta ja kätevyyttä, jotka todistivat sekä voimia että harjaannusta.

Sitten vanhus kumartui alas niiden yli. Lääkärin varovaisuudella hän tunnusteli heidän hipiäänsä, ja kohotti heidän silmäluomiaan.

John Andersson seurasi tarkkaavasti äijän hommailua ja huomasi ilokseen, että tämän iho muuttui heikosti sinertäväksi. Vanhus otti nyt esiin pienen nelisärmäisen metallisauvan jostakin ruohopukunsa poimusta ja hieroi sillä vuorotellen molempien otsia omituisin, rytmillisin liikkein.

" Tla pliskl ", sanoi hän ja kääntyi Anderssoniin päin.

Nuori mies teki ilmahypyn, niin että rääsyt lentelivät hänen ympärillään.

"Mitä sinä sanot?" kysyi hän ruotsiksi, muistamatta, että maapallon kielitiede oli vielä tuolle vanhalle tietäjälle silkkaa hepreaa… "Elävätkö he?… Ja tointuvatko he pian?"…

Hän päästeli ilmoille riemuhuutoja, niin että laaja tasanko kajahteli.

" Tlopl, tilitl, tliml ", torui ukko häntä. " Stal, slimtl, sloli ", lisäsi vanhus käskevästi ja jatkoi sauvahierontaansa.

John Anderssonille ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti. Hän juoksi kuin antilooppi takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet, syöksyi alas portaita maanalaiseen kaupunkiin, jossa nyt kuhisi ja vilisi työskenteleviä olentoja. Perille päästyään hän huusi:

" Tlo pi lopl!"

Nuori tyttö oli seuraavassa tuokiossa hänen vieressään. Tytön hipiä sai ensin vaaleanpunaisen värin, ja muuttui sitten vihertäväksi. Mutta hän ei osoittanut uteliaisuuttansa muulla tavoin, vaan ojensi Andersonille sen nelisärmäisen ruukun, jota tämä oli pyytänyt.

Enemmittä selityksittä Andersson riensi takaisin, kuin marathon-juoksija.

Äijä kyyrötti samassa asennossa yhä edelleen. Hänen hipiänsä oli nyt syvästi merensininen ja eroittui merkillisesti hänen komean, melkein vihreän pukunsa väristä. Andersson ojensi hänelle hänen pyytämänsä ruukun ja vilkaisi noihin kahteen ihmiseen, joka makasivat siinä vierekkäin sienimäisen ruohon suojellessa heitä auringonsäteiltä. Ei kuuna päivänä ennen hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin oli tämä nuori nainen kalpeakultaisine hipiöineen ja pitkine silmäripsineen, jotka juuri heikosti liikahtivat ikäänkuin lausuakseen ensitervehdyksen auringolle ja elämälle. Ja tuo mies tuossa kovine ja selvästi eroittuvine kasvonpiirteineen ja syvine silmäkuoppineen oli aivan sitä tyyppiä, josta John Andersson piti. Tuon kanssa en tahtoisi tapella, ajatteli hän ja katseli voimakkaan täyteläistä vartaloa, jonka jokainen tuuma, jokainen lihas puhui henkisestä ja ruumiillisesta keskityksestä. Hän ei saanut aikaa enempään ajattelemiseen. Sillä mies oli aukaissut silmänsä ja kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan. Siinäpä hemmetin kauniit silmät, ajatteli Andersson ja nyökkäsi ystävällisesti miehelle.

Mutta mies ei ollut huomaavinaankaan. Hän etsi kadonnutta muistiaan. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja näki vieressään olevan naisen. Samassa tämäkin avasi silmänsä. Molemmat katselivat toisiaan muutamia sekunteja. Oli kuin heidän katseensa olisivat uponneet toistensa sisään saaden sanomattoman onnellisen ilmeen.

Silloin äijä nosti maasta ruukun ja sanoi käskevästi:

" Stlulp!"

Ja oli kuin nuo kaksi olisivat ymmärtäneet sanan, sillä molemmat veivät huulensa ruukun laitaan ja joivat — niin, joivat itselleen elämän.

XVII.

KAKSI VELJESTÄ.

Mahtoi olla ihan erikoista elämänjuomaa se, jota aurinkovuoren äijä juotti noille kahdelle oudolle vieraalle. Kumminkaan se ei ollut muuta kuin sitä kasviskeittoa, josta koko tämän taivaankappaleen väestö eli.

Joku maapallon tietomies on joskus viittaillut siihen mahdollisuuteen, että tulevaisuudessa ihmisille ehkä syötetään keskitettyä ravintoa, joka sisältää sopivat määrät kaikkia niitä aineita, joita elimistö tarvitsee. Toisin sanoen, että joka päivä jaetaan jokaiselle muutamia kuutioita, jotka sisältävät rasvaa, hiilihydraatteja ja munanvalkuaista ne määrät, jotka fysiologia katsoo riittäviksi tekemään itsekustakin kelpo ihmisen. Näin muka luotaisiin pitkäikäinen sukukunta — iloksi askeeteille, kieltolakimiehille, huonovatsaisille ja vanhainkodeille.

Mutta käänneltäköön asiata päin tai toisin, yksi on varma: sille paheelliselle ja oikkuilevalle suvulle, jota nimitetään ihmiseksi, antaa yksilöllisen leiman juuri se seikka, etteivät suvun jäsenet — luultavasti päinvastoin kuin toisten taivaankappalten asukkaat — elä pelkästään kasvikeitosta eivätkä kuutioista. Täytyy valitettavasti tunnustaa, että paljo liha tekee ihmiset tulisiksi mutta pahanilkisiksi, paljo rasva edistää tylsyyttä ja laiskuutta, vihannekset synnyttävät kuivakiskoisuutta ja kateutta, ja suuret makeisannokset tekevät syöjistään lihavia, välinpitämättömiä ja sukupuolettomia. Kahvi panee juoruamaan, vesi on sopimatonta järjelle — mitähän me oikeastaan saisimme syödä ja mitä juoda?

Niin — ainakin pieniä hurmaavia alkoholimääriä ja herkullisia… ei, lopettakaamme haaveilumme tähän, ja tyytykäämme kohtaloomme, vaikka surren ja haikein mielin, sekä jatkakaamme siitä mihin lopetimme, tuon meille tuntemattoman taivaankappaleen ihmeellisestä kasviskeitosta.

Nuo kaksi ihmistä näyttivät saavan aavistamattomia voimia. Mies nousi jaloilleen melkein heti, mutta hän horjui sinne tänne. Hän aukaisi suunsa, mutta ilmoille tuli vain syvä murahdus kurkusta, joka tuntui nälän ja janon kokoonkuristamalta. Sitten hän kohotti kätensä ja viittasi lentokoneeseen. Siihen hänen voimansa toistaiseksi loppuivatkin, hänen polvensa pettivät ja heikosti huohottaen hän vaipui maahan nuoren naisen viereen, joka nyt oli ummistanut silmänsä ja onnellinen hymy huulillaan odotti suonissaan virtailevan uuden lämmön aikaansaamaa voimiensa palautumista.

John Andersson jäi neuvotonna seisomaan — kykenemättä suutansa avaamaan. Tämä ihmeellinen ja odottamaton tapaus oli lukinnut hänen huulensa. Ja mitä tarkoitti tuo mies, jolla oli nuo syvät mustat silmät?… Hän noudatti kuitenkin viittausta ja meni lentokoneen luo. Se näytti olevan ihan vahingoittumaton, lukuunottamatta toista etupyörää, joka oli hieman vioittunut maahan laskeuduttaessa, ja siipiä, joissa näkyi muutamia isojen kuulien tekemiä arpia.

Andersson tutki tavallaan jännittyneenä bensiinisäiliötä, joka ulottui hyvin toisesta päästä toiseen ja oli tavattoman tilava. Pettymyksekseen hän totesi sen sisältävän ainoastaan noin viisikymmentä litraa. Ainakaan tällä koneella hän ei voinut ajatellakaan paluumatkaa maahan. Bensiinin valmistaminen sikäläisellä kiertotähdellä oli nimittäin hänen mielestään mahdottomuus.

Hän aikoi taas palata vieraiden luo, mutta tulisilmäinen mies viittasi uudestaan ja tällä kertaa hyvin innokkaasti lentokoneeseen.

Andersson meni hermostuneen vieraan mieliksi jälleen yksitason luo ja alkoi tarkastaa sitä perinpohjin. Tällöin hän tuli heittäneeksi silmäyksen hyttiinkin ja sai nähdä näyn, joka pani hänet kovasti ihmettelemään. Siellähän makasi eräs vanhahko mustapukuinen mies, käpristyneenä yhteen kasaan, ihan hytin perällä. Andersson tarrasi kiinni hänen toiseen jalkaansa ja monen vaikean tempun jälkeen hänen onnistui saada päivän valoon pappispukuinen herrasmies, jonka naama kukoisti alkoholipaheen vaikutuksesta. Hän ei ollut yhtä kärsineen näköinen kuin nuo toiset, mikä tietysti on katsottava alkoholin säilyttävän vaikutuksen aikaansaannokseksi. Mutta loistava ei hänen tilansa ollut. Olipa nipin napin, että hän pysyi tajussaan. Hän ei kyennyt itse auttamaan itseään, ja hänen silmissään oli rukous, jota Andersson ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt.

Tällä välin oli tietäjä-ukko liittynyt seuraan ja uusi hoidokki sai liemiannoksensa, jolla häneenkin oli hyvin elvyttävä vaikutus. Mutta hänen kätensä tutisivat, hänen silmistään vuoti vettä, ja hän lipoi vimmatusti paksulla kielellään kuivia huuliansa.

"Konjak", kuiskasi mies äänellä, joka särisi kuin tyhjä pullo raastinraudan päällä.

Andersson ei ymmärtänyt ranskaa. Mutta "konjak" on kauneimpia kansainvälisiä sanoja, mitä tavataan. Ja sanalla oli hyvä kaiku, myöskin ruotsalaisen korvissa.

"Täällä ei ole konjakkia", sanoi Andersson. "En ole nähnyt ryyppyä kahteentoista kuukauteen".

Mutta punanenäinen pappismies ei hellittänyt niin vähällä.

"Konjakkia", kuiskasi hän käheästi. "Pikku tuikku, monsieur!"

Mutta Andersson vain ravisteli päätään. Silloin ruohossa makaava mies käänsi harhailevat silmänsä äijään. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Ensin niihin tuli ihmettelevä — tutkiva ilme, joka sitten muuttui ajattelevaksi — sisäänkääntyneeksi, vaihtuen lopulta huolekkaaksi ja viimein pelästyneeksi. Andersson oli juopottelun alalta nähnyt yhtä ja toista. Ei kuulu harvinaisuuksiin, että varakkaanpuoleisissa työläispiireissä mies saa odottamatta juoppohulluuskohtauksen.

Ja nyt — tuo mustapukuinen oli ilmeisesti matkalla kamalien näkyjen maahan. Hän ei ollut kestänyt pitkällistä ryypyttömyyttä. Ja mitä hirveätä hän nyt näkikään?… Kummallisen olennon, puoleksi ihmisen, puoleksi sammakon, jolla oli pitkät käpälämäiset käsivarret ja karvapeitteiset kynnet!… Tätä nykyähän juoppohullut tavallisimmin näkevät kärpäsiä. Monien kieltolakien vaikutuksesta on nimittäin tämä hulluuden laji vaihtanut luonnetta. Mutta siitä ei ole vielä kauan, kun eräs arvoisa kansalainen saadessaan delirium tremensin näki Upsalan arkkipiispan täydessä juhlapuvussaan. Ja siitä oli leikki kaukana. Eikä mahtanut aikalaisista tuntua mieltäylentävältä sekään kohtaus, jonka aikana sama mies näki entisen valtioneuvoksen Abrahamsenin kohoavan ylös whiskymaljasta, kolme varoittavaa karvaa nenällä. On muutenkin ylimalkaan hieman hullulla tolalla koko tämä delirium, se kun ei hyökkää rehellisen juomarin kimppuun silloin kun tämä juo, vaan silloin kun hän on raittiina. Ei näin ollen ihmetyttäne ketään se seikka, että tämän pappispukuisen ranskalaisen syvä alkoholismi sai noin vaikean luonteen, hänen nähdessään tuon eriskummallisen otuksen puurovati kädessä. Hän ummisti silmänsä, hän väänteli itseään, hän ulvoi ja vaahto pursui hänen suupielistään. Mitä sitten tapahtui?

Niin, kummittelijalta näyttävä äijä kumartui kirkuvan miehen yli. Hänen silmissään oli hellä säälivä ilme, ja hänen hipiänsä oli saanut toivorikkaan ruskean värisävyn. Hänellä oli tuo aluminin tapainen sauva sormien välissä ja hän alkoi hieroa sillä miehen ohimoita tasaisin ja varmoin liikkein.

Vanhus taisi kyllä enemmän kuin "isämeitänsä" — jota hän muuten tuskin ymmärsikään. Mutta joka tapauksessa pappispukuinen herrasmies kohosi muutaman minuutin kuluttua jaloilleen, katseessa rauhallinen ilme. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen kävi niin kuin toistenkin tulokkaiden — hänen oli vaikea löytää sanoja.

Samassa seisoi keskellä ryhmää se mies, jota Andersson oli ensin hoitanut. Hän oli kalmankalpea, mutta leveähköjen kasvojen jättiläistarmo esiintyi sitä selvempänä. Hän kääntyi suoraa päätä puhuttelemaan John Anderssonia, luotuaan tutkivan katseen omituiseen maisemaan.

"Me emme luultavasti ole maapallolla?" kysyi hän englanniksi.

"Emme", vastasi Andersson.

"Missä olemme?"

"En tiedä."

"Ette puhu hyvää englantia. Mihin kansallisuuteen kuulutte?"

"Ruotsalaiseen. Nimeni on John Andersson".

"Merkillistä. Minä olen norjalainen. Nimeni on John Lange."

XVIII.

VAKAVIA VALMISTELUJA.

"Nähkääs", sanoi John Langeksi itseään nimittävä mies Anderssonille, "me emme ole naimisissa."

Andersson rykäisi paheksuvasti. Hän oli hyvistä tavoista kiinni pitävä mies.

"Me olimme juuri vihityttämässä itseämme", jatkoi toinen rauhallisesti. "Pappi oli tilattu paikalle, mutta sitten tuli jotakin väliin. Me lähdimme karkuun."

"Karkuun? — Oliko se välttämätöntä?"… Anderssonin siveelliset epäilykset valveutuivat yhä enemmän.

"Oli", vastasi toinen kylmäverisesti. "Se oli ihan välttämätöntä, jotta Claire ja minä pääsisimme naimisiin."

"Claire?"

"Niin, Claire Debusson. Hän on erään ranskalaisen kemistin ja tehtailijan ainoa tytär. Me tutustuimme sodassa. Minä olin lentäjänä muukalaislegioonassa, hän oli sairaanhoitajatar — te ymmärrätte?"

Andersson ymmärsi todella ja hänen silmiinsä tuli kaihoisa ilme. Hän ajatteli taalalaistyttöänsä.

"Sitten menetin palveluskykyni", jatkoi Lange. "Myrkkykaasut. Tulin sokeaksi. Hän pelasti henkeni."

"Ihastuttava neiti", mutisi Andersson miettiväisenä. "Mutta minä en pidä siitä, että teitä ei ole vihitty. Ja täällä lienee sitä vaikea saada toimeen. Eihän täällä ole kirkkoa eikä raatihuonetta."

Lange katsahti kummastellen häneen.

"Tepä olette turkasen moraalinen, vaikka asutte näin kaukana maasta", sanoi hän. "Mutta voitte rauhoittua. Ettekö vielä ole käsittänyt, että meillä on pappi matkassamme? Hän ei ole juuri niitä hienoimpia, mutta hänellä on taskussa vihkimäkaava sekä paperia. Onko teillä mitään todistajana olemista vastaan?"

Andersson suoristihe ja kumarsi sangen sirosti. Hän ei suotta ollut ruotsalainen.

"Se on oleva iloni", sanoi hän. "Mutta saatte tyytyä minuun sen näköisenä kuin olen. Musta pukuni homehtuu Falunissa."

"Ah, minusta tuo puku on säilynyt oikein hyvin. Ruotsin armeijan khaki mahtaa olla lujaa. Kaksitoistako kuukautta sanoitte?"

"Niille paikoin. Enhän tiedä ovatko täkäläiset päivät maan päivien pituisia. Totta puhuakseni ne tuntuvat minusta hiton paljoa pitemmiltä. Mutta siihenhän voi olla muitakin syitä. Onko teillä kello?"

"Luonnollisesti."

"No, silloinhan voimme heti tutkia asiaa. Aurinko on laskenut 367 kertaa minun täällä ollessani. Ja siitähän pitäisi tulla suunnilleen vuosi."

"Minusta tuntuu täällä olevan hyvin lämmin", mutisi Lange.

"Lämminkö?… Pinnalla on suorastaan niin kuin helvetissä. Te ette voisi kestää sitä enempää kuin puoli tuntia kerrallaan. Sen vuoksi täällä harvoin näkee eläviä olentoja, jotka tavallisesti pysyttelevät muutamia metrejä pinnan alla."

"Entä vuodenajat?"

"Sellaisia ei ole lainkaan. Täällä on aina samannäköistä. Ei kukkaa, ei kunnon puuta. Ainoastaan tätä sienimäistä ruohoa, joka näyttää uusiutuvan itsestään. En ole milloinkaan nähnyt sen kellastuvan. Luulen, että aurinko syö kaiken lakastuneen. Mutta kun en ole tiedemies, en osaa sanoa, miten sen asian laita on. Täällä ei ylimalkaan ole mitään silmäruokaa. Maisemamaalari ei viihtyisi täällä. Mutta rientäkäämme alas, muuten me sulamme tässä kuumuudessa. Ja sitten onhan meidän jouduttava häihinkin!"

John Lange suoristautui äkkiä. Nuo kovat, terävä- ja melkein karkeapiirteiset kasvot saivat omituisen hohteen ja kullanruskea puna lehahti ahavoituneelle hipiälle. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Sitten hän teki kärsimättömän kulmikkaan käännöksen ja asteli kohti maanalaiseen kaupunkiin johtavaa käytävää.

Nuori norjalainen oli jo viettänyt muutamia tunteja tällä oudolla taivaankappaleella, ja koska hän oli paljon matkustellut ja suuria seikkailuja kokenut mies, niin hän oli nopeasti alkanut tottua paikallisiin olosuhteisiin. Hän oli nähnyt Queenslandin bushmannit ja Amazon-virran Charantes-intiaanit ja oli heti tullut siihen vakaumukseen, että nämä täällä tapaamansa olennot olivat paljoa hyväntahtoisempia ja sivistyneempiä kuin nuo mustat paviaani-ihmiset. Niin että siinä suhteessa hän ei pelännyt tulevaisuutta.

Mutta lyhyt silmäys noihin kaikelle leimansa antaviin säännöllisiin neliöihin — tämä kamalan suoraviivainen yksitoikkoisuus ja verrattain lähellä olevan, häikäilemättömän auringon hirmuhallitus olivat johtaneet hänet siihen käsitykseen, että täällä olisi ajan pitkään ihmisten mahdoton elää. Ja tämä vakaumus painoi lyijyn tavoin hänen mieltään — mitä sanoisi Claire ja kuinka hän suhtautuisi tähän häämatkaan, kun kuherruskuukauden onnelliset päivät olisivat ohitse?

Hän koetti ravistaa huolet pois hartioiltaan laskeutuessaan maanalaiseen kaupunkiin. Useimmat asukkaat olivat kadonneet huoneisiinsa. Vain aurinkovuoren äijä seisoi eräällä torintapaisella, rivi vanhuksia ympärillään ja yski ja ryki ylen syvämietteisesti.

Kaikkien päät kääntyivät katsomaan nuorta, voimakasta norjalaista, joka nyt oli riisunut yltään lentäjäpukunsa ja nopein askelin ohjasi kulkuaan erästä suurimpiin kuuluvaa aitausta kohti. Noilla pikku olennoilla oli ryhdissään arvokkuus ja rauhallisuus, joka John Langen mieleen toi Tarquiniuksen päivien roomalaiset senaattorit. Heidän leveät sammakkosuunsa olivat tiukasti kiinni, heidän mustat koirankuononsa olivat kosteat ja heidän heikosti höyryävä hipiänsä vaihtoi väriä vihreästä vaaleanpunaiseen ja päinvastoin.

Tavallinen huumorin lahjoilla varustettu ihminen olisi kukaties nauranut sydämellisesti ja säälimättä tuota pientä ryhmää, joka näytti parhaiten soveltuvan jonkin kabinetin epäsikiö-osastoon. Mutta John Lange ei nauranut. Sillä hän oli aikaa sitten keksinyt heidän silmissään sen loisteen — sen syvän ja sisäänkääntyneen katseen, johon tuntui mahtuvan vuosisatojen viisaus, sekä heidän teoissaan ja eleissään sen syvän rauhan ja varmuuden, joka leimaa homo sapiens -suvun jaloimman ja hienostuneimman tyypin.

Norjalainen pysähtyi hetkeksi heidän kohdalleen ja kysyi Anderssonilta:

"Osaatteko selittää noille, mitä me aiomme tehdä?"

"Mahdotonta", vastasi ruotsalainen tyytymättömänä. "Minun kielitaitoni on hyvin rajoitettu. Jos nyt lainkaan voidaan nimittää kieleksi ääniä, joiden avulla tämä kansa keskustelee. He eivät puhu lausein, vaan käsittein. Minä en ole havainnut ainoatakaan teonsanaa enkä laatusanaa. Eivätkä he käytä vain suuta, he puhuvat ihollaan. Eikö ole olemassa joku eläin, jonka nimi — niin, mikä sen nimi onkaan…?"

"Kameleonttiko?"

"Se juuri. Tämän puolen ihmisillä on samat kujeet. En ole milloinkaan nähnyt moista väriasteikkoa. He ilmaisevat nimisanansa ihonväreillä. Heidän koko tunne-elämänsä ikäänkuin hajautuu spektrin väreiksi. Katsokaahan heitä nyt! Heidän hipiänsä on vihertävä — aika ajoin vaihtuen vaaleanpunaiseen. Se merkitsee uteliaisuutta. Ihmisten kielellä ilmaistaisiin sama asia sanoilla: mitä on tekeillä?… Vaaleanpunainen on sama kuin kysymysmerkki… He ovat kyllin valistuneita käsittämään, että he kohta saavat nähdä jotakin, joka kuuluu sen puolen tapoihin, mistä me olemme kotoisin. Ja nuo vanhat olennot ovat ahnaita kaikille sivistyshistoriallisille ilmiöille. He keräävät niitä ihan niinkuin useat meikäläiset postimerkkejä. Heidän tiedonjanonsa on rajaton. Valitettavasti minä en voi opettaa heille mitään. Sillä minä tiedän liian vähän ja liian paljon. Minuun nuo vanhukset tekevät professorimaisen vaikutuksen, jokikinen… Ja tätä vihkimä- ja avioliittopykälää minä en osaa ollenkaan selittää heille. Sillä täällä mennään naimisiin ilman mitään muodollisuuksia — mikäli olen voinut huomata. Itse he ovat hyvin vaiteliaita siinä asiassa. Niinä kuukausina, jotka olen viettänyt täällä, en ole kuullut kertaakaan mainittavan syntymisistä ja kuolintapauksista. Ja jos lapsia on olemassa, niin ne mahtavat olla johonkin erikoiseen paikkaan teljettyinä, minä olen suorastaan kaivannut lapsen itkua… Tahdon nyt muuten tunnustaa, että minun maantieteelliset tietoni tästä taivaankappaleesta ovat ihmeteltävän pienet. Noilla vanhuksilla ei tunnu olevan erikoista halua salaisuuksiensa näyttelemiseen minulle. Mutta minäpä luulen, etteivät he oikein luota minun arvostelukykyyni… Ja siinä he voivatkin olla oikeassa. Olenhan minä vain hyvin tavallinen oppimaton mies… Mutta sen minä ymmärrän, että täkäläiset kulkuneuvot ovat kerrassaan hämmästyttäviä. Maa on tosin jättiläinen tämän pallon rinnalla. Mutta eivät ne täkäläisetkään etäisyydet ole leikin asioita. Tehän olette nähnyt kanavat. Muita vesiä ei täällä ole. Mutta jonkinlaisen sähkösulkulaitteen avulla tämä viisas kansa voi saada aikaan virran, joka kädenkäänteessä siirtää heidät paikasta toiseen. Kanavia on sekä pinnalla, että pinnan alla. On mahtanut mennä vuosituhansia niiden rakentamiseen. Täkäläinen väestö ei kylve. Vesi on niin paksua, että mikään ei uppoa siihen… Mikäli minä voin ymmärtää, on sähkö tämän taivaankappaleen pääasiallisin käyttövoima. Ja se on otettu käytäntöön tavalla, joka saisi maan sähköteknikot vihreiksi kateudesta. Te näette tämän maanalaisen valon, ja te saatte nähdä paljon muuta, jota tulette ihmettelemään. Koneita ei ole ensinkään, mikäli niillä käsitetään samaa kuin maapallolla, monimutkaisia teknillisiä hirviöitä, mutta sittenkin…"

Anderssonin oli keskeytettävä tieteellinen esitelmänsä.

Sillä mustapukuinen herra ryömi ulos siitä aitauksesta, jonka edessä he seisoivat. Hän näytti hieman kalpealta ja totiselta. Vain hänen punainen nenänsä loisti.

"Kaikki on valmiina", virkkoi hän juhlallisesti. "Morsian odottaa!"

Taas levisi John Langen voimakkaille kasvoille äskeinen neuvoton ilme. Hän muistutti loppukuulusteluun menossa olevaa rippikoulupoikaa. Kiusaantunein elein hän otti päästään lentohatun, etsi taskustaan kamman ja pakoitti itsepäiset kiharansa jonkinlaiseen järjestykseen. Sitten hän konttasi aitauksen sisäpuolelle, ja toiset kaksi seurasivat häntä.

Vanhat tietäjät muuttuivat vieläkin vihreämmiksi hipiältään. He katsahtivat toisiinsa. Sitten he asettuivat nelinkontin ja konttasivat perästä.

XIX.

HÄÄT TUNTEMATTOMALLA TAIVAANKAPPALEELLA.

Se maja, jonka John Andersson oli hommannut norjalaiselle vieraalleen, oli samanlainen kuin kaikki toisetkin. Siinä oli valopaasi, hauskasti lirisevä kanava ja nelikulmainen makuukarsina.

Päivän merkityksen vuoksi oli ruotsalainen kuitenkin nyt koristanut "salongin" omalla pienellä ruotsinlipullaan. Se kohotti tunnelmaa ihan uskomattomasti. Sitten hän oli myös raahannut kaikki lentokoneen pielukset alas makuusuojaan, ja se nuori tyttö, joka oli Anderssonin ilona ja lohdutuksena tällä pallolla, oli valkoisen miehen ohjeita noudattaen valmistanut vuoteen kaikkein pehmeimmästä silkkiruohosta, ja se oli hyvin puoleensavetävän näköinen.

Mutta muuten oli häähuone kolkko, huolimatta hyvästä valaistuksesta ja pikku kanavasta, jonka juokseva vesi täytti ilman raikkaudella ja hyvällä tuoksulla.

Omituinen pappi ei hänkään ollut laiskotellut. Hän oli samasta ruohosta, jota käytettiin sekä ravinnoksi että patjoiksi, rakentanut neliskulmaisen alttarintapaisen. Hän oli myös yrittänyt peseytyä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä vihreä vesi vaikutti hyvin voimakkaasti ihoon. Se kirveli kuin alkoholi.

Joka tapauksessa tämä antoi hänelle jotakin ajateltavaa. Hän oli siis taivaankappaleella, jossa ei ollut sitä, mitä maan päällä nimitetään liaksi eli saastaksi. Mutta tokihan vedellä oli jokin tarkoitus. Ja niin hän sai aiheen koetella sen kelpoisuutta juomaksi. Kunnianarvoisa pappi havaitsi pian, että tämä vihreä neste, jota virtaili kaikkialla, oli mainiota vahvistusjuomaa janoiselle kurkulle. Siinä oli voimaa ja makua, niin että se johdatti mieleen Picardian parhaat ravintolat! Ja tämä sanoi jo paljon!… Niin, — paikka soveltui tosiaankin alkoholihimon pauloissa olevalle Jumalan palvelijalle, joka nyt saattoi juoda tulematta silti suorastaan maalliseen humalaan.

Siitä oli jo aikaa, jolloin tämä miespoloinen oli tuntenut itsensä papiksi. Mutta nyt tuntui kuin vanha pyhä henki olisi mennyt hänen hieman heikkoon ja syntiseen ruumiiseensa. Oli olemassa joku, joka ravitsi häntä eikä hän tahtonut pettää hänelle osoitettua luottamusta. Tuossa oli mies, nuori ja rohkea sotilas Jumalan armosta ja tämän vieressä nainen, ihmeellinen, pyhän neitsyen ilmetty jäljennös — ja tässä hän, rappiolle joutunut pappi, Jacques Rigault, kotoisin Melunista, liittämässä yhteen, mitä ei yksikään ihminen saisi eroittaa. Siitä oli monta vuotta kun hän oli suorittanut mitään papillisia toimituksia. Hänen järkensä ja arvokkuutensa olivat olleet maallisten syntisumujen peitossa. Nyt hän oli yläpuolella aineen, ja hänen jumalainen virkansa kutsui häntä. Jumala itse oli johdattanut hänet eroon niistä paheista, joiden avulla Piru houkutteli heikkoja ja horjuvia maan asukkaita — ja eiköhän hän mahtanut jo olla matkalla taivaaseen, tuohon ikuisesti kirkkaaseen mahdollisuuteen, jossa kiusaukset eivät paratiisin käärmeinä roiku puissa kuiskuttelemassa heikoille synnin vaarallisista iloista?…

Luultavasti ei milloinkaan ennen ole vietetty häitä näin omituisissa olosuhteissa. Tietomiehet olivat sijoittuneet valaisevan paaden ympärille ja heidän hipiänsä oli nyt niin vihreä, että se kilpaili heidän ruohopukunsa kanssa. Silmät pyrkivät varsineen ulos heidän päistänsä, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan.

Sitten juhlamenot alkoivat.

John Andersson tunsi sysäyksen kulkevan ruumiinsa läpi nähdessään morsiusparin käsi kädessä lähestyvän alttaria. Nyt vasta hän huomasi Claire Debussonin ihmeellisen kauneuden. Tosin hänellä ei ollut morsiuspukua, ei valkoista hametta eikä myrttiseppelettä. Mutta siitä kävelypuvusta, joka hänellä oli yllään hänen poistuessaan isänsä talosta, Ranskasta ja maan pinnalta, hän oli tehnyt mitä suinkin siitä voitiin tehdä. Ja hänen kauniisti aaltoilevat ruskeat hiuksensa ja kalpeat kasvonsa haaveellisine madonnansilmineen, joissa paloi tumma hehku, panivat Anderssonin nais-orvon sydämen pompahtelemaan rinnassa.

Mutta vaikka häntä voitiin sanoa sivistymättömäksi mieheksi, oli hän kuitenkin hyvien tapojen mies. Hän tiesi todistajavelvollisuutensa ja arvokkain askelin hän astui tilapäisen alttarin luo ja asettui juhlan johdosta hyvin siistittyine ryysyineen niiden kahden taa, jotka oli määrä liittää toisiinsa Hymenin siteillä.

Vanhukset, jotka istuivat neliössä valopaaden ympärillä, pyörittelivät silmiään ja muuttuivat hämmästyksestä kuparin vihreän värisiksi. Mitä kummaa nuo ihmeelliset oliot nyt puuhasivat?…

Mutta heidän vihreytensä muuttui suorastaan räjähtäväksi, kun musta mies koroitti äänensä tuolta vihreästä neliöstä. Hänen äänensä oli hiukan käheä aivan kuin harjoituksen puutteessa, mutta siinä oli kuitenkin syvä hengellinen sointu, joka kaikui ihanalta ukkojen korvissa. Ja nuori tyttö, joka kunnioittavasti oli painautunut nurkkaan, imeytyi katseellaan kiinni tähän Krysostomokseen, joka heikolla saarna-äänellä julisti erinäisiä aviosäädyn totuuksia yljälle ja morsiamelle. Saarnaaja turvautui pieneen mustaan kirjaan, jonka muoto sai tietäjät, mikäli mahdollista, vieläkin vihreämmiksi — uteliaisuudesta toivorikas väri. Mitähän maallista tyhmyyttä tämä oli olevinaan?… Mutta samalla he eivät voineet salata ihailuaan. Heidän asennoissaan oli jotakin, joka osoitti, että toimitus teki heihin syvän vaikutuksen. Joka tapauksessa kuuluivat nämä uudet maanasukkaat selvästi korkeampaan rotuun tai sivistyspiiriin kuin John Andersson. Ja tuo mustapukuinen kukoistavanenäinen mies oli epäilemättä maan viisaita. Hänen totisuudessaan ja arvokkuudessaan oli jotakin puoleensa vetävää. Hänellä oli silminnähtävästi se sielun nelisärmäisyys, jolla heidän keskuudessaan oli niin suuri merkitys.

Nuoren, pää kumartuneena seisovan naisen suhteen he olivat hiukan kahden vaiheilla. Hän ei tosin vastannut sitä nais-ihannetta, joka oli heidän sydäntään lähellä. Mutta tuossa solakassa, neitseellisessä ilmestyksessä oli jotakin, joka veti puoleensa ja teki heidät epävarmoiksi. He ihailivat — puolittain vastoin tahtoaan — hänen hipiänsä häikäisevää valkeutta ja hänen silmiensä loistetta.

Mutta tähden oma asukas, nurkkaan painautunut nais-olento seurasi tuijottavin katsein tuota hänelle outoa juhlallisuutta, ja vaihtoi väriä joka sekunti. Vähän väliä hänen kasvoilleen ilmestyi kellertävä hohde, joka seuraavassa tuokiossa väistyi omituisen vaaleanpunaisen, lämpöisen värisävyn, tieltä. Tämä vaaleanpunainen teki hänet melkein kauniiksi. Ah, — naiset ovat tuuliviirejä, missä avaruuden kolkassa elänevätkin. Nyt hän ei enää vilkaissutkaan John Anderssoniin. Aivan kuin tämä karkeapartainen ruotsalainen keltaisine partoineen olisi yhtäkkiä kadonnut olemattomiin tuon kukoistavanenäisen arvokkaan herran rinnalla, herran, jolla oli tuo omituinen musta esine ja joka suuntasi silmänsä ylös multakattoon ja jonka ääni porisi kuin isojen kanavien vesi…

Vanha juoppo pappi olikin verraton tässä pienessä majassa. Hän voitti entiset saavutuksensa. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä paisui. Hän sekoitti omia sanojaan vihkimäkaavaan, hän puhui niinkuin omilla jaloillaan seisova mies — hienosti, viisaasti ja kehoittavasti.

Molemmat nuoret painoivat päänsä hartaaseen kumarrukseen kuunnellessaan hyvän vanhan kirkon lempeitä sanoja — he unohtivat kokonaan missä olivat, ja heidän korvissaan kaikui etäinen urkujensoitto, joka paisui paisumistaan täyttäen viimein korkeat kirkkoholvit. Ja tuo rohkea seikkailija, Thierryn linnan juoksuhautojen kuularuiskusankari, satojen taistelujen haavoittumaton lentäjä, tunsi raskaita kyyneleitä tippuvan silmistään, kun hän tarttui pieneen kätöseen, joka kevyesti puristamalla lupasi hänelle uskollista kumppanuutta — niin, aina äärimmäiselle rajalle saakka.

XX.

KUHERRUSKUUKAUSI.

Milloinkaan ei Claire Debusson tulisi unohtamaan tätä kaukana — kaukana suuren maailmanavaruuden yksinäisyydessä viettämäänsä kuherruskuukautta. Onni ikäänkuin kuristi häntä kurkusta.

Täällä ei mikään voinut uhata heidän avioliittoaan. Kääntyipä hän mihin tahansa, kaikkialla hän näki hyviä ja lempeitä silmiä. Eikä maailmassa ollut toista niin hellää ja huolehtivaa aviomiestä kuin oli John Lange. Sotilas ja seikkailija olivat tyystin kadonneet. Saaliin voittaminen ei enää houkutellut tuota ennen niin rohkeata ja pelotonta miestä seikkailujen epävarmoille poluille. Ei myöskään pelkkä seikkailujen uhkapeli. Hänellä oli Claire huolehdittavana — Claire oli nyt ja tästä lähtien aina hänen elämänsä ainoa ja kaunis seikkailu.

Mutta kaikesta huolimatta hänen sydänjuuriansa kalvoi eräs toukka — synkkä aavistus, että kerran koittaa päivä, jona maankaipuu taas herää heissä eloon.

Vain yksinkertaiset haaveilijat uskovat, että onni kasvaa ainoastaan yksinäisyydessä — että Robinson Crusoen saari on oikea paratiisi kahdelle rakastavaiselle sydämelle.

Me aiomme viimeiseen hengenvetoomme väittää, että rakkaus on yksinomaan maallinen tunne. Tosinhan arkkienkelitkin ja taivaallinen rakkaus ovat sangen kunnioitettavia asioita, mutta eivät ne riitä sille säteilevälle, äärettömälle, syleilevälle, tutkimattomalle tunteelle, jota sanotaan inhimilliseksi lemmeksi, kun se iskeytyy vastaanottavaan ja herkkään ihmismieleen. Kun ihminen rakastaa koko sielullaan, niin hän kenties loittonee Jumalasta, raamatusta ja katkismuksesta, mutta hän pääsee likemmäksi omaa ihanaa maallista kutsumustansa — saa kuunnella kaikkia kauniita vaistojansa, viettejänsä ja kuvittelujansa ja näyttää pitkää nenää Sokrateen Daimonille, joka muka aina valvoo ja säännöstelee ihmisen itsemääräämisoikeutta.

Rakastamiseen tarvitaan maallinen kehys: kukkia, aurinkoa, puita, hyviä päivällisiä, kaunista musiikkia, hyvin säilyneitä viinejä ja lintujen laulua.

Tuolla pienellä taivaankappaleella ei ollut mitään tästä kaikesta. Se oli runouden ja kauniin aineellisuuden hylkäämä maailma. Sieltä puuttuivat kaikki ne kauniit hyveet ja paheet, jotka antavat Maa-emolle erikoisen leiman — sikäläinen yhteiskunta oli keinotekoinen, rakennettu neliöistä, virheetön, kenties ilmiönä mielenkiintoinen, mutta sanomattoman yksitoikkoinen ja ikävä.

John Lange ei voinut rouvineen käydä teatterissa, ei lukea sanomalehtiä, ei romaaneja — kuinkahan moni kadehti heitä! Mutta hullumpaa oli, etteivät he voineet saada kenestäkään itselleen vihamiestä, eivätkä tuntea ihastusta kehenkään tai mihinkään oman maailmansa ulkopuolella. Mutta toistaiseksi tämä maailma riitti heille. Niin kauan kuin he tyytyivät lukemaan toistensa sielujen salaisuuksia, eivät he kaivanneet muuta, mutta saattoihan tulla päivä, jolloin molemmat halusivat rakkaudelleen maallista, sille sopivaa kehystä.

Luultavasti näistä aprikoimista johtui, että John Lange ihan ensimäisistä hetkistä lähtien ajatteli, kuinka pääsisi ennemmin tai myöhemmin maahan takaisin. Claire Debusson oli nainen ja ajatteli enemmän onnentunnetta, joka täytti hänen koko olemuksensa ja sai kaikki muut äänet vaikenemaan.

Jonkin verran kumminkin he molemmat syventyivät siihen avaruuden kolkkaan, johon heidät oli paiskattu. He käyttivät ravintonaan, kuten kaikki toisetkin, ruohoa ja juomanaan tuota alkoholipitoista vettä, joka tuntui antavan heille ikuista terveyttä. John Andersson opasti heidät siihen kielitaitoon, minkä hän itse oli saavuttanut vuoden kuluessa, ja sitten jokainen jatkoi opintojaan kärsivällisten alkuasukkaiden johdolla. Vuoren vanha tietäjä saapui joka päivä määrätyllä kellonlyönnillä kahden apulaisen seuraamana ja ohjasi opiskelua tavalla, joka olisi saanut kaikki maapallon opettajat kateudesta keltaisiksi.

Neljäntoista päivän kuluttua John Lange ilmoitti haluavansa lähteä jonkinlaiselle löytöretkelle, tutustuakseen lähemmin taivaankappaleeseen, johon ystävällinen kohtalo oli heittänyt heidät. Vanha hallitsija käsitti hänen tarkoituksensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan esitykseen. Norjalainen, jonka kasvonpiirreopinnot olivat melko pitkälle edistyneet, totesi että äijän hipiä muuttui ruosteenpunaiseksi — selvä tyytymättömyyden merkki. Andersson ei ollut kertaakaan tehnyt sen pitempää retkeilyä kuin että hän saattoi nähdä lähtökohtansa, ja hänen kauemmas tähtäävät toivomuksensa olivat herättäneet äijässä samaa ruosteenpunaista vastustusta.

Mutta John Lange oli itsepäinen kuin kuuman ilmanalan kärpänen. Hän tahtoi katsella ympärilleen. Ennen kaikkea hän halusi tutkia, eikö sieltä voinut mitenkään saada joko raakaöljyä tai bensiiniä lentokonetta varten. Säiliön pohjajäännöksestä hän oli laskenut bensiiniä erääseen maljaan ja antanut äijän haistaa sitä. Sitten hän oli sytyttänyt sen tuleen. Ukkoon ei tehnyt pienintäkään vaikutusta enempää bensiinin palaminen kuin tulitikkukaan. Hän vain ravisteli viisasta päätänsä.

Sitten hän otti esiin metallisauvansa, ojensi sen ulospäin itsestään ja puristi sitä jollakin merkillisellä tavalla. Silmänräpäyksessä tuikahti siitä näkyviin pitkä valkoinen sädekeihäs, joka heikosti sihisten kaivautui sienimäiseen ruohoon ja sai tämän paukahtaen syttymään ilmiliekkiin — joka kuitenkin heti taas sammui… Mutta sauvalla oli muitakin ominaisuuksia. Äijä suuntasi sen taivasta kohti ja painoi sitä toisella tavalla, ja punainen, lepattava liekki, jossa oli vihreitä juovia, kohosi ilmoille merkillisestä koneesta.

Annettuaan nämä taidon- ja voimannäytteet ukko pisti sauvan ruohopukunsa alle ja odotti salaa ylpeillen vieraittensa kiitosta.

Eikä sitä tarvinnut pitkään odottaakaan. Pikku Claire, jolla oli erinomainen kielikorva ja joka oli Anderssonin pieneltä ystävättäreltä saanut erikois-opetusta, yski ja pärski ihastustaan äijän mieliksi, John Lange hakkasi polviaan, mikä temppu täällä kuten muuallakin merkitsi erityistä kunnioitusta, ja pappi risti silmiään ja ajatteli pirua. Kaiken tämän äijä käsitti kiitokseksi. Ja siitä hetkestä hän alkoi mielistyä näihin muukalaisiin — olihan hauskempaa antaa näytöksiä näille kuin vanhoille aurinkovuoren vanhuksille ja tämän ikävän kaupungin kanavatyöläisille. Papista hän piti erikoisesti, mutta eipä hän enempää kuin toisetkaan tietäjät, voinut vastustaa John Langenkaan häikäilemätöntä tiedonhalua. Ovathan oppineet herrat säännöllisesti turhamaisempia kuin mikään muu maan pinnalla mateleva. Eikä tämä pieni ja hyvin järjestetty kiertotähti siinä suhteessa ollut mikään poikkeus säännöstä.

Kun siis norjalainen väsymättä pyyteli saada nähdä hiukan enemmän taivaankappaleen ihanuuksia, vaaleni tietäjän hipiä kerta kerralta yhä enemmän — pysähtyen lopuksi hyväntahtoiseen lohenpunaiseen. Samalla hänen nenänsä hikoili tavallista enemmän minkä Lange oli myös arvellut merkitsevän suopeutta… Hänen johtopäätöksensä osoittautuikin oikeaksi. Varhain eräänä aamuna tuli koiramainen olento ja herätti molemmat aviopuolisot kohteliaasti mutta samalla päättävästi.

John Lange rouvineen puki kiireesti vaatteet ylleen ja seurasi miellyttävää koiraa. Andersson seisoi jo ulkopuolella pimeässä. Hän selitti, että, mikäli hän ymmärsi koiraa, kutsun oli lähettänyt kiertotähden hallitsija. Samassa valot syttyivät. Ruotsalainen ei oikein pitänyt tästä aamuherätyksestä, joka oli vastoin maanalaisen kaupungin kaikkia tapoja ja tottumuksia.

Kaduilla ei näkynyt ainoatakaan sielua. Mutta hiukan etempänä he kohtavisat papin, joka näytti uniselta ja tyytymättömältä, ja pantterimaisen olennon, joka miellytellen ja mairitellen koetti häntä lohduttaa.

Pieni seurue lähti sitten, koira etunenässä, erään suuren kanavan luo, joka näytti olevan tavattomasti kuohuksissa. Iso neliönmuotoinen lotja, valettu jonkinlaisesta keltaisesta betonista, odotti heitä rannassa.

Koira hyppäsi siihen ja pyysi toisia tekemään samoin. John Lange rouvineen olikin heti perässä, mutta ruotsalainen ja pappi eivät näyttäneet halukkailta tähän aamuseikkailuun. Iso kissa kuitenkin tyrkkäsi heidät ystävällisesti alukseen, koira irroitti kiinnitysköyden ja seuraavassa tuokiossa oltiin keskellä kohisevaa virtaa.

Vauhdilla, jota ei kukaan heistä osannut mitata, he liukuivat pois. Valaistu kaupunki katosi melkein heti näkyvistä ja alus syöksyi natisten ja paukahdellen pikimustaan pimeyteen.

Niin kului puolituntinen, eikä mitään tapahtunut.

XXI.

AURINKOVUORI.

Sitten valostui yhtäkkiä. Ja valo oli niin voimakasta, että neljän maanasukkaan silmät sokenivat heidän saapuessaan tähän valkoisten säteitten mereen. Aluksen toiset matkustajat sensijaan eivät näyttäneet olevan millänsäkään tästä huikaisevasta valkeudesta.

Kesti useita minuutteja, ennenkuin John Lange keksi, mistä kaikki tämä valo johtui. Hän katui katkerasti, ettei ollut ottanut mukaansa lento-silmälasejaan. Mutta asia ei ollut autettavissa. Nyt alkoi vauhtikin huomattavasti vähetä, tuo paksu, vihreä vesi läikähteli somasti neliönmuotoisen lotjan sivuilla, ja ennenkuin aavistettiinkaan, oli vauhti lopussa.

Silloin vasta neljän muukalaisen silmät olivat sen verran tottuneet tuohon tavattomaan valoon, että saattoivat nähdä vilahduksia ympäristöstään. Heidän edessään kohosi korkea tunturi, joka näytti olevan kasautuma nelisärmäisiä lohkareita. Mutta oliko se keinotekoinen vaiko luonnon rakentama, sitä oli vaikea ratkaista. Korkeuden John Lange arvioi noin kahdeksituhanneksi jalaksi.

Tämä tunturi se oli kaiken tuon häikäisevän valon lähde. Joko nyt kalliolohkareet imivät jollakin omituisella tavalla auringonsäteitä itseensä taikka kivi itse valaisi — joka tapauksessa näytti ihan ihmeelliseltä tämä mahdoton valopyramiidi, jonka huippu oli ikäänkuin poikkileikattu ja joka kohosi autiosta tasangosta valtaisen majakkatornin tavoin.

Heillä ei kuitenkaan ollut pitkää aikaa ihmettelemiseen. Sillä seuraavassa tuokiossa alus liukui aivan kuin näkymättömän käden vetämänä vuoren sisään, tällä kertaa valaistuun tunneliin, johon näköjään ei ollut sovitettu inhimillisiä mittoja. Maapallon asukkaiden täytyi nim. painaa päänsä kumaraan, jotteivät kolhisi sitä tunnelin kattoon.

Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat pieneen altaaseen. Nyt he saattoivat vapaasti nostaa päänsä pystyyn, sillä yläpuolellaan he näkivät korkealla, hyvin korkealla itse sinihohtoisen taivaan.

Sammakkokoira aukaisi kitansa ja päästi ilmoille pitkän ulinan, joka ikäänkuin kohosi ylös ja heikkeni etäiseksi muminaksi jääden sille tielleen.

Muutamia minuutteja kului, sitten alkoi vesi taas kiehua veneen ympärillä. Ja yhtäkkiä se rupesi nousemaan. Oli selvää, että altaaseen pumpattiin mahdottomia vesimääriä ja nämä nostivat venettä ylöspäin uskomattomalla vauhdilla. Ei mikään New Yorkin pilvenpiirtäjäin hisseistä kyennyt nousemaan niin nopeasti kuin tämä alkeellinen vesi-elevaattori, joka kiiti läpi tuon nelikulmaisen aukon äärettömällä kiireellä. Pieni kappale sinistä taivasta, joka aluksi oli ollut postimerkin kokoinen, likeni kamalaa kyytiä ja sai samalla kunnolliset mitat. Kanava leveni levenemistään samalla kun vauhti hieman väheni.

Yhtäkkiä kohoaminen pysähtyi erään suuren pylvässalin kohdalla. Oltiin silloin kymmenkunta metriä suuren tunturiaukon alapuolella. Kun matkustajat olivat toipuneet huimauksentunteestaan, huomasivat he että pylvässali, joka sai valonsa pienistä tunturiseinässä olevista nelikulmaisista luukuista, vilisi pieniä vanhoja olentoja, jotka seisoivat kuin kivipatsaat ja pyörittelivät hyväntahtoisia silmiään. Ja tämän pienen koetellun vanhus-armeijan edessä seisoi aurinkovuoren äijä, hyväntahtoisen vaaleanruskeana. Hän heitti niskojaan taaksepäin, kun nuo neljä valkoista ihmistä nousivat aluksesta ja alkoivat hieroa silmiään ja jäseniään, joita merkillinen matka oli raukaissut. Tämä päänliike oli kai olevinaan tervehdys, sillä kaikki toisetkin olennot tekivät nyt saman niskaheiton. Se näytti hyvin naurettavalta, mutta John Lange seuraajineen oli jo aikaisin oppinut "olemaan sutena sutten kanssa". Joten he kaikki "nyökkäsivät" taaksepäin, kuka onnistuneemmin kuka huonommin.

Eläinolennot — kissa ja koira — eivät nähtävästi viihtyneet tässä hienossa seurassa. He lausuivat muutamia kunnioittavia sanoja ja katosivat aluksineen syvyyteen.

Vanhat tietäjät tuntuivat hekin hieman ujostelevan. He tekivät eräitä omituisia liikkeitä ja olivat muutaman sekunnin kuluttua poissa. He ryömivät kukin omaan nelikulmaiseen koloonsa.

Mutta iäkäs äijä itse jäi paikoilleen. Hänen leveä suunsa muuttui vieläkin leveämmäksi — näytti melkein siltä kuin hän olisi nauranut, ja hänen hipiänsä sai heikon opaalinvärisen hohteen, joka tuolla omituisella ihokielellä merkitsi, että hän tunsi olevansa hieman ylpeä tarjoamistaan nähtävyyksistä.

Claire oli sillä aikaa mennyt erään valoreiän luo, eikä hän voinut olla ihastuksesta huudahtamatta.

"Tulkaahan katsomaan", huusi hän. "Tämän ihmeellisempää en ole ikänäni nähnyt."

Toiset syöksyivät hänen luokseen. Nuoren rouvan ihastus olikin selitettävissä. He olivat nähtävästi jonkin korkean tunturin huipulla, joka kohosi suuresta, silmänkantamattomiin leviävästä tasangosta. Näköala ei tarjonnut maalauksellista vaihtelua silmälle — ainoastaan aution, yksitoikkoisen, neliöihin jaetun maan. Mutta aurinko, joka nyt oli kohoutunut korkealle, oli läpitunkevilla säteillään ikäänkuin työntänyt hetkeksi syrjään nuo ainaiset vesihöyryt, jotka tavallisesti peittivät näköalan ja antoivat mahtaville tasangoille vaalean sinipunervan, omalla tavallaan ihmeenkauniin värivivahduksen.

Ei pieninkään elonmerkki katkaissut tätä omituisesti höyryävää kuvaa. Ei näkynyt lintua, ei hyönteistä, ei hymyilevää niittyä, ei taloa eikä tehtaan savutorvea — ainoastaan loputon, sinipunainen erämaa, joka häipyi heikosti sinertäviin taivaanrantoihin.

Mutta äijäpä ei antanutkaan heidän kauan hämmästellä tätä mittaamatonta näköalaa. Näkyi selvästi että hänellä oli jotakin sydämellään. Hän osoitti kädellään erästä pylvässalin nurkassa olevaa aukkoa ja sai heidät rykäisyillä ja kurnutuksilla, jotka tavallaan muistuttivat vanhaa flaamilaista murretta, ymmärtämään haluavansa näyttää heille jotakin.

Andersson, jolla luonnollisesti oli paras kielitaito, arveli ukon aikovan näyttää heille jotakin, joka oli maasta kotoisin. Eikä hän erehtynytkään.

He konttasivat vanhan herran jäljissä aukon läpi ja tulivat toiseen, äskeistä vähän pienempään pylvässaliin.

Hämmästyneinä he jäivät kynnykselle seisomaan.

Tämä oli epäilemättä aurinkovuoren anatoominen museo. Esineiden suuri lukumäärä ei siinä hämmästyttänyt, vaan sitä enemmän niiden laatu. Ihan ensiksi osui heidän silmiinsä jonkin jättiläiskokoisen eläimen luuranko, joka ei muistuttanut ainoatakaan nykyään maapallolla elävää eläintä. Sillä oli pitkä joutsenenkaula ja verrattain pieni ruumis, vaikka tämänkin pituus oli noin 7 tai 8 metriä. Eläimen suruimpana merkillisyytenä olivat kuitenkin sen voimakkaat siipiluut. Varmasti se oli ollut ensiluokan lentäjä.

Claire katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

"Muistuttaa jättiläiskokoista joutsenta", sanoi hän.

John Lange nyökkäsi.

"Luultavasti olet oikeassa. Se on kerran elänyt maapallolla. Mutta se on tapahtunut aikaa ennen kuin Aatami ja Eeva söivät omenia tiedonpuusta. Epäilemättä se on antediluviaanisen ajan eläin. Mahdollisesti jokin joutsenlisko. Se on ollut muita lintuja kunnianhimoisempi ja lentänyt ulos maan ilmakehästä. Katsohan noita siipinikamia! Kyllä se on ollut harvinainen taivasten tavoittelija."

Tämän valtaisen eläimen takana he näkivät suuren linnun luurangon. Sen levitettyjen siipien kärkien väli oli noin neljä metriä.

"Tuo on mahtanut olla kotka", arveli Claire. "Kamalan iso kotka: katsos sen mahtavaa, käyrää nokkaa."

"Minä luulen, että se on ollut kondori", sanoi John Lange. "Maapallon suurin lintu. Ja tavattoman kookas lajikseen. Aution ylätunturin hallitsija. Se lentelee omia teitään yli Kordillerien korkeimpien huippujen. Siis sekin on löytänyt tien tänne… Mutta mikä tuo on?"

He pysähtyivät tahtomattaan.

Sillä pylvässalin perällä, puolittain piilossa, he näkivät jotakin, joka sai Clairen säikähtyneenä tarttumaan miehensä käsivarteen.

Siellä oli ihmisen luuranko.

XXII.

LUURANKO.

Ihmisluuranko on syystä tai syyttä luettu maapallon kamalimpien esineiden joukkoon.

Ihan täytyy ihmetellä, että tuo sama laitos, joka niin erinomaisella tavalla pönkittää ja kannattaa meidän elimiämme ja jonka varassa me — kuka onnellisemmin, kuka onnettomammin — vaellamme läpi elämän, herättää meissä vastenmielisen tunteen. Syynä on kenties se, etteivät ihmiset enempää kuin eläimetkään ole luurankoina juuri hauskan näköisiä. Eivät edes suurimmat sankarit — Ramses toisesta Kaarle kahdenteentoista — esiinny edukseen luurankoina. Etenkin pääkallossa on jotakin epämiellyttävää, silloinkin kun sen kaikki 32 hammasta ovat tallella. Ja miksi Herran nimessä luurangon pitää irvistää…

Monet ovat kiinnittäneet huomionsa tähän kysymykseen. Edgar Poe oli, kuten tunnettua, ihastunut kaikkeen, mikä koskee luurankoa. Ja hänen on onnistunut lisätä kammoa pääkalloa kohtaan. Eikä hänen oppi-isänsä Hoffmann ollut hidas hänkään säikyttelemään aikuisia ihmislapsia fosforihohtoisilla luilla.

Mutta nehän kuuluivat maapallolla oleviin luurankoihin. Kuinka toiseksi muuttuukaan asia, kun tapaa ihmisluita ja muita jäännöksiä, melkein kuuden jalan korkuisia, etäisellä taivaankappaleella!

Älköön siis kukaan ihmetelkö, vaikka Clairen kasvot kalpenivatkin hänen nähdessään tämän tähtimuseon kalleimman ja harvinaisimman esineen.

Äijä näytti katselevan sitä jonkinlaisella viileällä, tieteellisellä silmällä. Hän luonnollisesti osoitti sille yhtä suurta anatoomista kunnioitusta kuin eurooppalainen professori Neanderthal ihmiselle, tähän ensi kertaa tutustuessaan.

Pappi risti silmiään herkeämättä. Hän ei pitänyt tästä huvimatkasta. Hän ikävöi takaisin elämänveden partaalle ja tunsi jo kamalaa janoa. Sitäpaitsi hän oli tottunut tarinoimaan sen nuoren tytön kanssa, joka kohdisti hänen henkilöönsä niin suurta ja kunnioittavaa luottamusta.

Mutta John Lange ei tuntenut mitään pelkoa luurankoa kohtaan. Mitä suurimmalla harrastuksella hän tutki tuota merkillistä oliota. Hän totesi pian, että siinä oli mies, joka oli menettänyt henkensä parhaassa miehuuden kukoistuksessa. Aivokoppa oli hyvin jalon muotoinen, voimakkaine eteenpäin pistävine niemekkeineen, jotka usein todistavat rohkeutta ja päättäväisyyttä.

Mikähän ihme oli tuonut pois maapallon radalta tämän nuoren miehen, joka epäilemättä polveutui menneiltä ajoilta, jolloin lentäminen vielä kieriskeli kapaloissaan?

Tähän kysymykseensä hän kuitenkin sai osittaisen vastauksen. Sillä kylkiluiden välistä löytyi pieni musta esine, jonka lähempi tarkastelu osoitti meidän isovanhempiemme aikuiseksi lompakoksi. Vuodet olivat pidelleet nahkaa kovin kourin, mutta eivät kuitenkaan niin pahasti, että lompakon entinen komeus olisi kadonnut jäljettömiin. Se sisälsi kymmenen kuningasvallan aikaista kultafrangia sekä paperin, jossa oli hiukan haalistunut mutta silti selvä kirjoitus:

Täten kehoitetaan kaikkia, joiden puoleen insinöörikapteeni Eugene Pierre Suffrenin täytyy kääntyä, auttamaan häntä parhaan kykynsä mukaan neuvoilla ja teoilla isänmaan hyödyksi.

Pariisissa tammikuulla 1871.

Trocher

John Lange loi ihmettelevän katseen vaimoonsa ja ojensi paperin tälle.

"Hän on teikäläisiä ja on viisikymmentä vuotta sitten eksynyt tänne ylös. Tämäkin on niitä arvoituksia, joita ei kukaan osanne koskaan selittää. Pariisin piirityksen aikana vuosina 1870 ja 1871 lähetettiin kaupungista, kuten tunnettua, ilmaan monta ilmapalloa. Yksi niistä, 'Ville d'Orleans', ajautui Li-tunturille Norjaan. Se oli muuten ihan luonnollista. Kapteeni Suffrenilla ei ole ollut samanlaista onnea. Hän on kohonnut ilmaan, on ehkä yläilmoissa joutunut hirmuisen pyörremyrskyn kynsiin ja tavalla tai toisella paiskautunut toisen kiertotähden radalle ja pudonnut tänne ruumiina — kuollut joko nälkään tai ruhjoutumalla. Edellinen on minusta luultavampaa, sillä luurangossa ei näy mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä. Suuren, väkevän ja rohkean miehen kenraali Louis Jules Trocher onkin keksinyt lähetikseen, jonka oli pyrittävä ulkomaailman yhteyteen. Suffren — sehän on loistava nimi Ranskan historiassa?"

"Eräällä merisankarilla oli tuo nimi", vastasi Claire. "Hän taisteli englantilaisia vastaan Intian vesillä."

John Lange jäi pitkäksi aikaa syviin mietteisiin. Viimein hän lausui:

"Kaikki tämä herättäisi vanhassa Camille Flammarionissa ihmettelyä, ja nykypäivien astronoomit sanoisivat tätä valheeksi. He ovat väkeviä sanoissa ja he osaavat laskea, että muka tarvittaisiin niin ja niin paljon aikaa kahden kiertotähden välisen matkan kulkemiseen. Mutta he kai tekevät sen virheen, että perustavat laskelmansa maapallolla vallitsevaan painolakiin. Sillä eihän kukaan tiedä, minkälaisiksi painosuhteet muuttuvat ilmaköyhässä — tai ehkä ihan ilmattomassa avaruudessa. Ja onhan sitäpaitsi vanha Newton ihan virkansa menettämäisillään."

"Avaruudessa pitäisi olla myös jokin märkä ilmakehä, kokoonpantu aineista, jotka eivät saa aikaan suurtakaan vastusta. Mutta minä en, Jumalalle kiitos, ole tiedemies. Muutenhan nämä kysymykset voisivat viedä ihmiseltä järjen… Ja missä ihmeen paikassa me olemme? Marsissako, Merkuriuksessako, vaiko Venuksessa, taikka jollakin irtitempautuneella auringonsirpaleella, joka omia aikojaan kiertää ja on valmistanut itselleen oman ilmakehän. Olisipa hauskaa haastella vanhan Simon Newcomben kanssa asiasta. Ellei hän nyt jo ole kuollut."

Äijä, joka tämän pitkän yksinpuhelun aikana oli alkanut näyttää tiilenvärisen malttamattomuuden merkkejä, otti nyt johdon käsiinsä. Ja tällä kertaa tavalla, joka osoitti, että saadaan nähdä vielä suurempia ihmeitä.

Hän astui erään suuren kalkkiseinässä olevan aukon luo, josta silmien eteen avautuivat jyrkät portaat. Pikku vanhus kiipesi hyvin ketterästi näitä myöden ylös ja toiset seurasivat parhaan taitonsa mukaan. Ainoastaan pappi napisi ääneen. Hänen janonsa oli nyt melkein huipussaan ja hän ikävöitsi noille vienosti liriseville lähteille. Toisten kadotessa ylös korkeuteen hän jäi istumaan alimmalle portaalle ja koetti saada sielunsa askartelemaan syvissä hengellisissä kysymyksissä. Sillä aikaa toiset olivat nousseet yläilmoihin. John Lange laski askelten luvun 44:ksi, ja kun kukin porras oli toista kyynärää korkea, niin maan asukkaat läähättivät raskaasti lähestyessään aurinkovuoren tornin huippua. Äijällä mahtoi olla hevosen keuhkot, sillä häneen ei vaellus näyttänyt vaikuttavan vähääkään.

Tämä pylvässali ei ollut edellisten kaltainen, jotka selvästi olivat koverretut vuoren sisään, vaan oli tämä rakennettu samasta kellanruskeasta kautsumaisesta aineesta kuin tiet ja kanavatkin. Tässä olivat myös sivuluukut suuremmat, muistuttaen entisaikojen tykkiportteja. Mutta huone näytti pimeämmältä, mikä johtui joko siitä että katto oli alempana tai että rakennusaine imi sisäänsä valoa.

Tämän pienen tornikamarin merkillisimpänä nähtävyytenä oli kuitenkin rivi metrinkorkuisia, nelisärmäisiä, väriltään jotakin vaaleata metallia muistuttavia kivilohkareita, jotka näyttivät olevan määrätyssä suhteessa toisiinsa. Ne olivat yhdistetyt toisiinsa jonkinlaisten nelitahkoisten putkien avulla. Nämä putket yhtyivät torveksi, joka pisti ylös tornista muistuttaen mahtavaa kiikaria.

"Tämä mahtaa olla tähtitorni", arveli Claire.

Mutta hän erehtyi.

XXIII.

NÄYTÖS.

Nyt oli äijä otteissaan. Näytti siltä kuin hän olisi ollut pakahtumaisillaan pelkkään tärkeyteensä. Rypytkään eivät esiintyneet nyt yhtä selvinä kuin muulloin. Hän oli ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi, ja silmät loistivat hänen leveässä naamataulussaan.

Hän käveli kuin mikäkin taikuri tuossa pienessä pylväshuoneessa ja haisteli kaikkia noita eriskummaisia neliöitä ja laitteita, jotka antoivat huoneelle salaperäisen leiman. Jos näkyvissä olisi vielä ollut joku lasinen keittoastia jollakin hyllyllä tai jos ahjossa olisi palanut sinertävä liekki, niin varsin hyvin olisi voinut loihtia mieleensä kuvan jostakin kullantekijän työpajasta tai Tycho Brahen Uranienborgista.

Mutta äijällä ei tuntunut olevan kiirettä antamaan vierailleen selitystä siitä, mitä merkillistä hän aikoi heille näyttää. Taikurit, näyttelijät ja romaanien kirjoittajat tietävät, mikä merkitys on paussilla. Sen avulla saadaan odotus jännittäväksi, eli, käyttääksemme jokapäiväistä vertausta, kasataan hehkuvia hiiliä kuulijakunnan jalkapohjien alle. Se on temppu, jonka arvoa ei voi kyllin korkeaksi arvioida. Paussilla on sama merkitys henkiseen vajavuuteen nähden, kuin erinäisillä liikkeillä ruumiilliseen.

Arvatenkin vanha tietäjä oli täysin perillä näistä pienistä yhteiskunnallisista asioista. Hän oli herkeämättä liikkeessä, toisinaan hän tirkisteli ylös kattoon ja toisinaan hieroi nenäänsä karvaisilla käpäläsormillaan. Ja suu kävi koko ajan, niinkuin vanhuksien tavallisesti. Oli ihan kuin vanha Cato olisi päässyt irti. Hänen kuulijansa eivät ymmärtäneet tavuakaan hänen pakinastaan. Se liikkuikin ilmeisesti tavallista korkeammissa käsitepiireissä, joilla ei juuri ollut yhteyttä lauseparsien "hyvää päivää", "hyvästi" ja "kuinka vatsanne laita on?" — tai muiden yhtä ylväiden neronleimausten kanssa.

John Anderssonin korvat olivat höröllään jännityksestä, mutta eipä hänkään — vaikka olikin verrattain vanha tämän taivaankappaleen asukas — pystynyt saamaan selvää tästä epäilemättä hyvin perusteellisesta tieteellisestä esitelmästä, joka äijän hipiän vaihteluista päättäen liikkui eri aloilla. Ukon yskivä puhe päättyi eräisiin sammakon kurnutusta muistuttaviin kurkkuääniin, jonka jälkeen puhujan leuat paukahtivat yhteen. Näin hän ikäänkuin halusi ilmoittaa, että hän oli nyt sulkenut puhevirran.

Sitten hän siirtyi tekoihin. Vieraansa hän sijoitti yhden suuren ampumaloven viereen ja rakensi pienen vallin heidän ympärilleen nelisärmäisistä loistavista kivistä. Hän selitti viittomalla ja murisemalla heille, etteivät he missään tapauksessa saaneet astua tuon vallin yli. Päästyään varmuuteen siitä, että hänen määräystänsä noudatettiin, hän astui suuren kivikoneiston ääreen ja pyöräytti yhtä kiveä. Joko nämä olivat äärettömän keveitä, tai niihin oli sovitettu jokin nerokas tasapainojärjestelmä, niin vain oli, että äijä kosketti niitä ainoastaan sormiensa kynsien kärjillä.

Alkoi kuulua suhinaa ja kohinaa, kuten kanavan sulkulaitoksen toimiessa. Koko vuori kiehui ja porisi. Tätä kesti muutamia minuutteja, sitten äänet muuttuivat tasaiseksi, hiljaiseksi jyminäksi.

Äijä seisoi kauan ja kuunteli. Pieni kuihtunut mies näytti kasvavan heidän silmissään. Tai ehkä tämä johtui siitä, että hänen hipiänsä vähitellen muuttui tavalliseksi vaaleanpunaiseksi, tuo omituinen nenä nokimustaksi, ja että hänen päänsä paisui.

Sitten hän katsahti vieraisiinsa ja sanoi:

" Propl, fritl, pjo!"

"Hän pyytää meitä istumaan hiljaa", tulkitsi Andersson.

Sitten ukko nousi yhtä porrasta ylemmä ja kosketti erästä kiviryhmää, jossa kivet nojasivat toisiinsa ja olivat eri tasoissa. Kuului räiskinää, kivet liikahtivat ja yhtäkkiä singahti valosäde suurta kiikaria muistuttavan torven suusta.

Säde — sanoisimmeko säde? Jättiläissalama se oli, salama, joka säkenöitsi kirkkaassa päivänvalossa ja hopeanvalkoisella loistollaan huikaisi auringonpaisteenkin. Vakaisena keihäänä se syöksyi taivaan kupulakeen ja katosi väräjävänä sädeheijastuksena eetteriin. Ei mikään maanpäällinen valonheittäjä olisi saanut niin voimakasta vaikutusta aikaan sysimustassa yössäkään. Väkevä auringonvalo muuttui suorastaan pimeydeksi tämän häikäisevän valkoisen, avaruuteen ammutun säteen rinnalla.

Maapallolaisten oli ehdottomasti pantava kädet silmilleen. Kun he ottivat ne pois, oli kaikki ennallaan. Mutta äijä ei vielä hellittänyt. Oikeana Jupiterina hän seisoi siinä. Nyt hän kosketti toista kiviryhmää, ja tällä kertaa lennähti putkesta mahdottoman suuri pallosalama. Se kiiri ylös taivaalle niin kuin valkohehkuinen tykinkuula. Näin kai olisi Birkelandin sähkötykki toiminut, jos se olisi ollut valettu kyllin suureen mittakaavaan.

"Miltähän tämä olisi näyttänyt yöllä?" mutisi Claire ja hieroi silmiään. "Valo oli niin voimakas että nytkin silmiä kirveli".

"Me emme maapallolla oikeastaan tiedä, mitä sähkö onkaan", säesti Lange.

"Ne on pirun vehkeitä", sanoi pappi. "Joutukaamme täältä pois."… Miesparan kurkku hehkui kuin leivinuuni.

Mutta falunilainen John Andersson ei sanonut mitään. Taivas olisi saanut sortua hänen niskaansa, eikä hän olisi pannut sitä pahakseen. Sillä hänen sydäntänsä raateli kirvelevä ikävä pienen taalalaisen tytön luo. Ja sitten vielä toinenkin asia täytti hänet jonkinlaisella pelolla. Hänen hipiänsä alkoi vähitellen muuttaa luonnettaan. Näytti siltä kuin olisi orvas ruvennut lakastumaan pois. Hän oli asunut täällä niin kauan, että ravinto ja ilma olivat alkaneet vaikuttaa hänen elimistöönsä. Hämmästyksekseen hän oli jo toisinaan huomannut nenänsä vahvasti hikoilevan — ihan niinkuin täällä syntyneiden. Nyt puuttui vain, että hän vaihtaisi ihonsa väriä aina mielialojen mukaan. Niin, että jos hänen oli palattava takaisin — sen täytyi tapahtua pian.

Siksi ei tämä suunnaton sähköpurkaus tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän antoi aviopuolisoiden tulkita ihastustaan tavalla, joka oli aito-maanpäällistä.

Ja äijä, joka oli omaksunut koko joukon maanpäällisiä tapoja ja eleitä, käyttäytyi niinkuin se jumalaistarujen sankari, jonka päähän oli pälkähtänyt varastaa Zeuksen vasama.

Mutta enempää hän ei toistaiseksi halunnut näyttää vierailleen. Nämä lähtivät heti paluumatkalle, joka tapahtui hyvässä järjestyksessä. Tunnin kuluttua he jo istuivat syömässä keittoansa työläiskaupungissa, tutun perheen piirissä.

Samana yönä tapahtui jotakin Lange-puolisojen makuukamarissa.

He nukkuivat rauhallisesti ja turvallisesti toistensa syleilyssä aina aamupuoleen yötä. Silloin John Lange yhtäkkiä heräsi ja hieroi silmiään.

"Mikä nyt tuli?" kysyi hänen vaimonsa ja kiersi ihastuttavan pyöreän ja rauhoittavan käsivartensa toisen kaulaan.

"Olen sen keksinyt", lausui John Lange yhtä ponnekkaasti ja vakuuttavasti kuin aikojen aamupuhteella Arkimedes.

"Minkä?" kysyi Claire.

"Ratkaisun ja viivat."

Silloin nuori rouva rupesi pelkäämään miehensä järkeä. Olikohan John saanut auringonpiston?

"Ah, sinä olet nähnyt unta", koetti hän tyynnyttää.

"Mahdollisesti", vastasi mies hieman hermostuneesti. "Mutta se on ollut hyvä uni. Ja minä toivon, että siitä tulee todellisuus."

Sitten hän suuteli huolet pois vaimonsa huulilta ja silmistä.

XXIV.

MORSE-SÄHKÖSANOMA.

Seuraavana päivänä oli mahdotonta tuntea John Langea. Tuo tyyni ja maltillinen aviomies oli kuin sähköllä ladattu. Ei kylläkään ole luultavaa, että aurinkovuoren tavaton purkaus olisi siirtynyt hänen ruumiiseensa. Mutta siltä melkein näytti.

Sillä tuo nuori norjalainen loisti. Hänen silmänsä paloivat, eikä hän voinut pysyä rauhallisena. Oli kuin hän olisi painiskellut jonkin mielenkiintoisen arvoituksen kanssa. Luultavasti Isaac Newton oli saman näköinen silloin kun hän istui omenapuun juurella ja hänen jalkainsa eteen putosi se merkillinen omena, josta tuli hänen painolakiensa alkusyy.

Nuorta rouvaa alkoi ihan peloittaa. Hän ei ollut unohtanut yöllistä näytelmää. Ja muutenkin hän tunsi olevansa huonolla tuulella. Hän oli nähnyt unta isästään, ja uni painoi hänen mieltään. Tätä ennen ei hän ollut ikävöinyt maata eikä isäänsä. Mutta nyt oli ikävä tullut vastoin hänen tahtoaan. Ja hän oli ajatellut Ivryn kirsikkapuita, nähnyt kukkien kumartavan metsissä ja kuunnellut lapsen jokellusta ja lapsen itkua.

Ja menneiden aikojen muistot saivat hänet vaistomaisesti ajattelemaan tulevaisuutta. Hän melkein kauhistui loihtiessaan silmiensä eteen sen hetken, jona hänestä oli tuleva äiti. Ah, — täällä ylhäällä ei ollut minkäänlaista tilaa lapsen itkulle eikä naurulle.

Hän taisteli ankarasti näitä ajatuksia vastaan, mutta ne olivat jo pureutuneet kiinni hänen olemukseensa eikä niitä ollut helppo karkoittaa pois. Pahinta oli, että hänen täytyi suorittaa tämä taistelu yksin. Sillä John Lange oli jo varhain lähtenyt aurinkovuorelle äijän seurassa. Mies parka, kai ne oli hänelläkin omat taistelunsa taisteltavina, vaikkei hän milloinkaan ollut sanaakaan niistä maininnut. Ja isä sitten, joka istui yksin kotona suruissaan ja lapsensa menettäneenä!… Pikku Clairen oli yhtäkkiä mahdoton pidättää kyyneleitään, ja hän nyyhkytti aivan kuin sydän olisi ollut halkeamaisillaan…

Myöhään iltapäivällä John Lange tuli takaisin. Uusi välke oli hänen silmissään, kun hän astui heidän köyhään huonepahaiseensa.

"Sinä näytät väsyneeltä", sanoi hän huolestuneesti. Claire oli tehnyt kaikkensa poistaakseen kyynelten jäljet, ja urhoollisesti hän kyllä hymyilikin painautuessaan kiinni mieheensä.

"Nyt on paljoa parempi", vastasi hän. "Minusta tuntuu kuin täkäläinen ilma olisi raskasta. Mutta kun sinä olet luonani, niin kaikki on taas hyvin."

"Pikku Claire-rukka", virkkoi toinen hellästi ja silitti varovasti hänen hiuksiaan. "Tämä ei ole sitä elämää, joka sopii sinulle. Sinä menehdyt ikävään tällaisessa yksitoikkoisuudessa."

"Älä sellaisia ajattele, John. Sinä olet minun elämäni. Niin kauan kuin me pysymme yhdessä, ei ole mitään vaaraa. Mutta — — —"

"Mutta mitä?" kysyi mies jännittyneenä. "On siis olemassa jokin 'mutta'. No minä ymmärrän sinua. Sinä ajattelet meidän pikkupoikaamme tai tyttöämme, joka ehkä on tulossa. Eikö totta, Claire?"

Nuori rouva punastui niinkuin oppilas, joka joutuu kiinni vilpistä.

"John", kuiskasi hän, "miksi sinä joutavia lörpöttelet… Me emme ole sitä lajia, joka helposti taittuu. Me kyllä suoriudumme — kaikesta."

Mies tuijotti jäykästi eteensä.

"Meillä ei ollut valitsemisen varaa", mutisi hän. "Maa oli käynyt minulle liian kuumaksi. Mutta ihmiset unohtavat pian. Me voimme päästä takaisin."

"Uskotko sinä?"

"Melkein. Katsos, sitä juuri minä olen ajatellut näinä viimeisinä neljänäkolmatta tuntina. Me lähetämme sanan maahan, pyydämme toimittamaan meille sieltä apua — nyt kun kerran tiedämme että matka voi onnistua."

"Mutta millä tavalla?…"

John Lange siirtyi istumaan likemmä vaimoansa ja tarttui tämän käteen.

"Katsohan, yksi mahdollisuus on olemassa. En tiedä, huomasitko sinä lähinnä viimeisenä sotavuonna sanomalehtiselostuksia muutamista omituisista ääni- ja valoilmiöistä, jotka yhtaikaa havaittiin usealla Marconi-asemalla. Taivas oli ikäänkuin kapinassa. Tapahtui seikkoja, joita ei voitu selittää tavallisen langattoman lennättimen aiheuttamiksi. Ja nähtiin valoja, jotka olivat ihan uutta, ennen tuntematonta tyyppiä. Suuri Marconi itse kiinnitti niihin huomionsa. Hän varusti retkikunnan asiata lähemmin tutkimaan. Ja mikäli tiedän, hän rakennutti itselleen huvipurren, johon sijoitettiin tavattoman voimakkaat langattomat vastaanottovehkeet — kaikki tietysti aivan uusinta mallia."

"Sillä kertaa ei tuon nerokkaan italialaisen onnistunut keksiä näiden salaperäisten ilmiöiden syytä. Hänen oli pakko pysähtyä oletuksiin, joihin hän tuskin itsekään uskoi. Lontoossa kuulin henkilöiden, jotka olivat hänelle läheisiä, arvelevan, että todennäköisemmin nuo salaperäiset valot johtuvat toisissa taivaankappaleissa asuvien järkiolentojen tieteellisistä yrityksistä päästä yhteyteen toisten maailmojen kanssa. Hän oli siis oikeassa, mikäli valosta on kysymys. Sen me näimme eilen. On varmaa varmempi asia, että aurinkovuoren sähkövalo-aallot, joiden voimaa ei voida mitata maallisilla mitoilla, vaikeuksitta ulottuvat maahan asti. Ja niiden näkeminen sai aikaan riidan, johon sekaantuivat kaikki maapallon tähtitieteilijät ja fysiikantutkijat."

John Lange pysähtyi hetkeksi. Hänen silmiinsä oli tullut ihmeellinen, kauastähtäävä ja uneksiva katse.

"Näihin valoaaltoihin", jatkoi hän sitten, "minä perustan toivomme. Niissä on meidän mahdollisuutemme… Ja viime yönä minä ikäänkuin näin sen tien, jota meidän on vaellettava päästäksemme takaisin maan päälle".

"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka…"

"Niin. Katsos, oli kerran eräs amerikkalainen, joka harrasti maalaustaidetta ja fysiikkaa. Molempia yhtä paljon. Hän syntyi Charlestownissa Ranskan vallankumouksen aikaan ja kuoli seitsemänkymmenen ikäisenä. Lystikäs mies. Hänen nimensä oli Samuel Morse. Hän se keksi viivat ja pisteet. Kaikenlaatuinen sähkötys on tähän päivään asti nojautunut tähän järjestelmään. Ne ovat epämukavia nämä lyhyet ja pitkät merkit, mutta ne ovat varmoja."

Claire katsoi haltioituneena mieheensä.

"Ja nyt sinä siis aiot lähettää Morse-sähkösanoman maahan aurinkovuoresta?"

"Niin", vastasi mies lyhyesti, "se on aikomukseni. Olen entinen sähköittäjä. Ja kone toimii tyydyttävästi. Sen sain tänään selville kokeilemalla. Mutta ihmeellisintä on, että äijä käsittää tarkoitukseni. Ja nyt hän lataa minkä ennättää akkumulaattorejansa. Koko aurinkovuori on kuin noidankattila. Sihisee ja kiehuu kaikissa kanavissa, ja kipinöitä lentää jokaisesta kivestä. Sain tänään nähdä vilahduksen siitä työstä, mitä täällä tehdään. On siinä vauhtia! Pitäisi lähettää maasta muutamia stipendiaatteja tänne oppimaan, kuinka työtä on tehtävä. Eikä täällä ole mitään tyytymättömyyttä, ei palkkatariffeja eikä suurlakkoja. Nuoret puskevat, vanhat johtavat. Kaikki tähtää yhteiseen hyvään. Oikea idylli, mutta ikävin idylli, minkä olen eläissäni tavannut. Niin, että mieluimmin minä sittenkin toivon maapallon vihollisuuksia, taisteluja, kateutta, riitoja, liikemiesmoraalia ja Rasmussenin tapaisia tirehtöörejä."

"Sinä haaveilet", sanoi Claire hymyillen. "Mutta mitä aiot sähköittää?"

"Se on jo täällä", vastasi John Lange ja iski rintaansa povitaskun kohdalle. "Sanomassa on monta sataa sanaa. Ja koska jokaiseen kirjaimeen tarvitaan monta merkkiä; niin salamoita siinä kysytään. Mutta äijä varustelee parhaan kykynsä mukaan. Ja viiden päivän perästä räiskyy."

"Mutta kenelle sähkösanoma on osoitettu?"

"Marconille."

KOLMAS OSA

KOTIINPALUU

XXV.

AVARUUDEN HALKI.

Hänen korvissaan suhisi, ja hän tunsi kamalaa oksetusta. Oli kuin olisi hän ollut pyörivässä tynnyrissä.

Mutta Simon Newcombe Harriman oli sitkeä junkkari. Hän imasi silloin tällöin maitopullosta aivan kuin rintalapsi. Se piti hänet tosin pystyssä, mutta oli sellaisiakin välihetkiä, jolloin tajunta erkani hänestä. Ehkä hän silloin jotenkin nukkui. Kuka tietää… Pienen kiertotähden tavalla hän pyöriskeli avaruudessa ja hitto tiesi, minne sitä oltiin matkalla. Varmaankin monta päivää sitten hän oli seisahduttanut koneen. Yksitaso oli joutunut niin ilmaköyhiin kerroksiin, etteivät potkurit enää löytäneet mitään purtavaa.

Hänen jäsenensä olivat sen makuiset, kuin ne olisivat olleet kotoisin jostakin keinotekoisten jalkojen valmistuspajasta. Hänen vatsansa kiljui, hänen päätänsä särki — ylimalkaan hän ei ollut ensinkään kadehdittavassa tilassa!

"Piru vieköön kaiken", mutisi nuori ylioppilas ja katseli pulloa. Mutta sterilisoitu maito alkoi saada hapantumisen vireitä ja maistui kitkerältä.

Sitten Harriman katsoi taakseen. Tämän liikkeen hän teki joka kerta kun hän vaipui liialliseen surumielisyyteen. Sillä hänen takanaan, istuimeen kiinni köytettynä, istui Pinkertonin toimiston salapoliisi, Joshua P. Niggitts, pää heilahtaen toisesta olkapäästä toiselle aina sitä mukaa kuin lentokone kallistelihe avaruudessa. Ellei mies jo ollut kuollut, niin eipä paljoa puuttunutkaan. Hänen pähkinänsärkijä-naamastaan oli kadonnut kaikki arvokkuus. Hän muistutti Pariisin kapakkatytöille virnistelevää presidentti Wilsonia.

Lentokoneessa-oleskelu ei ollut voinut olla kovinkaan lyhyt, sillä Niggittsin parransänki oli harrillaan kuin piikit siilin selässä. Hän oli kalpea ja nälkiintynyt mutta vielä näkyi heikko elonmerkki. Niggitts piti nimittäin kädessään revolveria. Ja siinä se oli ollut useita vuorokausia.

Harriman piti silmällä tätä revolveria. Ei kuitenkaan siksi, että hän olisi pelännyt sitä. Ei kukaan voi käyttää browninkia ilmaköyhässä avaruudessa, penikulmien päässä maasta. Mutta hän tiesi, että Niggitts hellittää sen kädestään vasta sitten kun hän on ihan kuollut.

Niggitts ei sitä vain kuitenkaan hellittänyt vaikka hänen fyysillinen tilansa ei suinkaan ollut kehuttava. Ilma tuossa melkein hermeettisesti suljetussa hytissä oli kamala, huolimatta ilmakoneiden virheettömästä toiminnasta. Väkisinkin kerääntyi liian paljon typpeä. Harrimanin teki kovasti mieli tuulettaa, mutta hän voitti kiusauksen. Hän osasi nimittäin laskea, että tuollainen tuuletus helposti tekisi lopun ennestäänkin heikosta elämänlangasta.

Amerikkalaisen kärsivällisyys oli kuin panssariholvi. Ja oikeastaanhan oli kaikki laskelmien mukaista. Eikä se mies, joka nimitti itseään John Langeksi, tietenkään valehdellut. Ainoastaan maapallolla valehdellaan. Ennemmin tai myöhemmin yksitaso saisi ilmaa siipiensä alle ja silloin olisi aika toimia.

Sitten hän pisti suuhunsa lihaleivoksen. Se maistui pahalta. Mahtoi tuo raskas, keinotekoinen ilma saastuttaa kaiken. Hän koetti liikahtaa, mutta jalat eivät tahtoneet totella. Käsissä oli jonkin verran eloa, vaikka niilläkin oli lyhyitä tunnottomuuden hetkiä. Mutta hän keskittikin koko tarmonsa tähän kohtaan. Sillä käsien oli oltava kunnossa sinä suurena silmänräpäyksenä, jona hän joutui jonkun toisen kiertotähden ilmakehään ja saattoi liukua alas tuon uuden taivaankappaleen pinnalle, jossa ei ollut vankiloita, vanhoja rakastuneita leskiä, sähkötuoleja eikä etiikan professoreja.

Ja mikähän mahtoi olla miehiään tämä John Lange? Kuulotiedoista päättäen hän ei voinut olla tavallinen pölkkypää. Entä hänen vaimonsa?

Simon Newcombe Harriman antoi tosiaankin palttua naisväelle. Hän inhosi naisia, niin kuin inhotaan sammakoita, matoja ja sisiliskoja. Mutta toiselta puolen naiskauneus ei jättänyt häntä kylmäksi. Ja hänen näkemänsä nuoren rouvan valokuva pani hänet ajattelemaan jotakin viheliäistä, huonon amerikkalaisen "mestarin" töhertämää öljymaalausta. Se oli juuri sitä lajia, joka vaikuttaa kullankaivajiin ja lähetyssaarnaajiin.

Hän huokasi tahtomattaan. Kaunein nainen, minkä Simon tähän saakka oli nähnyt, oli eräs alaston naikkonen, joka pesi varpaitaan viimeisellä liikavarpaiden patenttilääkkeellä. Nyt hän alkoi kallistua siihen käsitykseen, että vanhan Debussonin tytär oli vieläkin kauniimpi.

Mutta juuri kun ne perhepiirien ulkopuolella olevat naiset, joihin hän oli elämänsä varrella osunut tutustumaan, paraillaan marssivat hänen silmiensä ohi — siinä oli vaaleanpunaisiin trikoihin puettuja varieteelaulajattaria, lonkattomia ja piipunrassijalkaisia tanssijatyttösiä, katunaikkosia leposohvineen ja löyhkäävine pitsi-alusvaatteineen — sai hytin ikkunan ulkopuolella oleva eetterimaisema yhtäkkiä uuden valaistuksen. Entinen kristallikirkas valkoisuus vaihtui harmaaksi, melkein villaa muistuttavaksi vivahdukseksi. Näytti siltä kuin pieniä ilmahöyryjä olisi lentänyt häntä vastaan. Ja samalla hän huomasi, että lentokone oli saanut hitaamman, heilahtelevan liikkeen. Hän laski korkeusperäsintä hieman alemmaksi, ja aivan oikein, pieni alus totteli verkkaan ja melkein vastahakoisesti määräystä. Oli selvää, että hän oli saapunut jonkin uuden ilmakehän ulkoreunaan.

Harriman nykäisi erästä venttiiliä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Oli kuin parvi jääpuikkoja olisi lentänyt hyttiin. Ne pureutuivat hänen ihoonsa ja tunkeutuivat vaatteiden läpi. Vaikka hän oli luullut ruumiinsa melkein turtuneen pitkällisestä samassa asennossa istumisesta, niin tämä osoitti ettei niin ollut laita. Hän kirjaimellisesti ulvoi tuskasta. Tuntui siltä kuin häntä olisi pistetty tuhansilla naskalinterävillä neuloilla.

Myöskin Niggitts näytti saavan osansa. Mutta hän oli niin heikkona, että jääneulat eivät hänelle tuottaneet tuskaa, vaan hyödyllistä virkistystä. Hän avasi silmänsä puoliväliin, yskähti heikosti ja puristi luisilla sormillaan tiukemmin revolveria.

Tämän nähdessään Harriman rypisteli kulmiaan. Hän ei ollut erikoisen ihastunut tähän iilimatoon, joka roikkui hänen kinterillään läpi koko taivaan avaruuden. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli sitäkin, että hän voisi kääntää Niggittsin kädessä olevan revolverin toisin päin ja teettää itsemurhan. Tämä olisi ollut helposti aikaansaatu, sillä salapoliisin vastustusvoima ei merkinnyt enempää kuin kaunis sana valtiomiehen suussa. Mutta samalla kertaa hänen oli mahdoton vapautua siitä tunteesta, että Niggittsin taistelu hengissä pysyäkseen tuotti hänelle huvia. Hän suorastaan iloitsi nähdessään, kuinka Pinkertonin mies ponnisteli henkikultansa säilyttämiseksi — vaikka häneltä puuttuivat kaikki elämän mahdollisuudet ja vaikka hän jo oli melkein mäsänä.

Nuori ylioppilas tuli usein ajatelleeksi anglo-amerikkalaista sisua, kun hän vilkaisi Niggittsiin. Sisua, joka voi saada ihmisen verikoiran tavoin vahvoilla leuvoillaan pureutumaan elämän häntäpuoleen ja roikkumaan siinä kunnes hampaat lähtevät suusta. Meistä toisista hyökkäävä ja omahyväinen elämän arviointi on vähemmän miellyttävä piirre… Miksi tyhmät, hassahtavat ja ikävät ihmiset eivät kuole hiukan ahkerammin?

Niggittsin ihmisarvo oli — kuten kai on selville käynyt — vähäinen, mutta elämään hän silti oli hyvin innokas. Ja tämä se herätti Harrimanissa kunnioitusta. Eihän hänelle suotta oltu syötetty helposti sulavaa amerikkalaista filosofiaa. Kuinka sanookaan tuo suuri kauneussielu, professori Hannibal W.C. Johnstone Massachusettsista: Ei millään maailman kansalla ole niin suurta elinvoimaa kuin amerikkalaisella. Jos kaikki muu pettää, niin amerikkalainen pureskelee kynsiään ja nielee sylkeä ja tulee erinomaisesti toimeen!

Parempaa suositusta, kuin minä Niggitts oli, ei tämä Johnstonen mehevä väite kaivannut.

Mutta pian Harriman sai kohdistaa ajatuksensa toisiin asioihin. Saattoi selvästi huomata, että yksitaso alkoi tuntea olevansa taas omassa elementissään. Se ei enää hoippunut sinne tänne, vaan totteli kaikkia peräsinten liikkeitä.

Silloin hän pani koneen käyntiin. Paljoa voimaa ei ollut jäljellä Erkon akkumulaattorissa, mutta se toimi. Ja Harriman havaitsi tyydytyksekseen, että potkurit ilkeästi vingahdellen pieksivät harmahtavaa ilmaa.

Nyt hän käänsi koneen keulan alas päin ja näki yhdellä ainoalla nopealla silmäyksellä vähäisen tasangon allansa. Näky melkein sokaisi hänen väsyneet silmänsä. Tasanko oli ohuen usvan peitossa, mutta sumun läpi saattoi kuitenkin selvästi eroittaa ne monet ohuet viivat, jotka jakoivat vihreänsinipunaisen tanteren shakkilautaa muistuttavaksi neliöksi. Mutta keskeltä tuota tasankoa kohosi valkoinen tunturi, jonka sumuton huippu muistutti majakkatornia. Kiertotähti itse oli näköjään eloton. Ei ainoakaan lintu kirkunut hänelle tervetuliaisia, eikä yhtään kalalokkia lentänyt häntä vastaan.

Harrimanin selkää karmi. Sitten hän ohjasi kulkunsa päin aurinkotunturin juurta ja avasi venttiilit selko selälleen.

Silloin Joshua P. Niggittskin aukaisi silmänsä ja töllisteli ympärilleen suu auki ja silmät pyöreinä.

XXVI.

PELASTAJA.

Ei ollut mikään erikoisen lohdullinen asema se, joka ilmeni Harrimanin eteen. Hän oli laskeutunut sienimäistä, harmaansinipunervaa ruohoa kasvavalle kedolle, joka poikkesi kaikesta hänen ennen näkemästään. Mikäli hän saattoi nähdä, ei ollut elävää olentoa missään päin havaittavissa. Vaikka aurinko paistoi niin että hänen ihoansa pisteli, ei lämpö sentään ollut ihan sietämätön. Heikko kostean höyryn sekainen ilmanvirta vilvoitti hänen väsynyttä päätänsä ja sai hänet muutamassa minuutissa virkistymään sen verran, että hän saattoi ajatella ulosryömimistä. Mutta pienikin liikahdus aiheutti suurta kidutusta. Ikäänkuin pikku eläväisiä olisi alkanut marssia pitkin hänen koipiaan, mutta hän tervehti sitä iloiten. Sillä se osoitti, että verenkierto otti uutta vauhtia ja voimaa.

Hän vääntäytyi verkkaan kyljelleen ja kohoittautui käsivarsiensa varassa ylös hytin ovelle. Mutta kun hän aikoi vivuta itseään ulos, kuuli hän äänen, joka oli kuin heikko tuulien humina metsässä, lausuvan seuraavat käskevät sanat: " Kädet ylös!"

Harriman kääntyi vastahakoisesti katsomaan taakseen. Hänen katseensa osui suoraan Niggittsin revolverin piipusta sisään. Salapoliisi ei ollut viidenkymmenen pennin arvoinen. Hänen päänsä keikkui edelleen hervotonna hänen kaulansa yläpäässä.

Silloin entinen jalkapalloilija nauroi, ja tämä oli luultavasti ensimmäinen kerta hänen elämässään, jolloin hän suvaitsi päästää ilmoille moisen kurkkuäänen. Sitten hän tarttui hellästi Niggittsin ranteeseen, ja väänsi helposti aseen tämän kankeasta kädestä.

"Lain nimessä…" mutisi salapoliisi, mutta sitten hän ei jaksanut enempää. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, se oli jäävä hänelle ikuiseksi salaisuudeksi. Hän pyörtyi, ja nyt ihan tosissaan. Oli kuin revolveri olisi viimeiseen asti pitänyt häntä pystyssä. Nyt kun se oli poissa, ei hän viitsinyt ponnistella enää.

Mutta Harriman kävi järkiperäisesti kiinni asiaan. Hän otti esiin elintarvesäästöt ja pisteli poskeensa kohtuullisen määrän. Sitten hän hieroi jalkojaan, jotka olivat turvoksissa ja hellät. Ja lopuksi hän konttasi erään kanavan partaalle, jonka veden lirinä niin kiehtovasti kaikui hänen korvissaan. Ihmeekseen hän näki, että kanava oli rakennettu jostakin kellahtavasta aineesta. Mutta hän ei suonut itselleen aikaa tämän ilmiön seikkaperäiseen tutkimiseen. Hän kumartui kanavan reunan yli ja härppi sisäänsä tuota vihertävää vettä suorastaan ahmien. Eikä hän huomannut, ettei tämä neste laisinkaan maistunut siltä vedeltä, joka pulppuilee maapallon lähteissä. — Hän vain joi ja joi, kunnes hän tunsi kaikkien elämäntoimintojen alkavan työskennellä säännölliseen tapaan.

Sitten hän lähti juoksemaan. Ensin tämä kävi vaivaloisesti, mutta pian yhä helpommin. Silloin hänelle äkkiä selveni, että vesi, jota hän joi, mahtoikin olla tavattoman elähyttävää laatua.

Hän mietti hetken, sitten hän meni lentokoneen luo ja etsi käsiinsä pullon, jonka hän täytti tuolla omituisella vedellä. Pullossa se näytti toisia ihmeellisiä ominaisuuksiaan. Se oli kuparinvihreää, mutta sai ajoittain muita värivivahduksia. Tämä värivaihtelu antoi nesteelle erittäin eloisan ulkonäön.

— Kumma juoma — ajatteli Harriman yrittäessään pistää pullonsuuta puolikuolleen Niggittsin hampaitten väliin. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, sillä amerikkalaiset leuat muistuttavat kassakaapin lukkoja. Mutta nuori yankee oli liikkeissään niin taitava, että hänen maamiehensä sai nieluunsa pisarat, jotka tarvittiin hänen tajuntansa palauttamiseksi. Vesi vaikutti eetterin nopeudella. Niggitts repäisi silmänsä auki, rypisti kulmakarvojaan, nähdessään kuka hänen edessään oli, mutta otti vihdoin yhden lihakorpun ja nakersi ahneesti sitä.

"Missä on revolverini?" kysyi hän äkisti, ja tällä kertaa huomattavasti ponnekkaammin kuin äsken.

Harriman nyökkäsi hänelle rauhoittavasti ja osoitti housuntaskuaan. Niggitts murahti, mutta sammutti pettymyksensä kulauttamalla uudelleen kurkkuunsa vettä. Hän yritti sitten poistua lentokoneesta, mutta siihen hän oli liian heikko. Hänen jalkansa eivät enää kannattaneet häntä. Vasta Harrimanin auttamana hänen onnistui vääntäytyä ulos hytistä ja laskeutua maahan. Sitten hän asettui kanavan reunalle ja katseli tutkivasti ympärilleen.

"Soma maa tämä", mutisi hän.

"Eipä hullumpi", säesti Harriman ja kaivoi sisätaskustaan esille piipun. "Tällainen kai maa oli ennen syntiinlankeemusta. Kuulkaahan, ei suinkaan teillä ole tupakkaa matkassanne?"

"En polta", vastasi Niggitts.

"Totta", sanoi Harriman miettiväisenä. "Tupakka selvittää aivoja. Se ei sovi Pinkertonin väelle… Luultavasti kuulutte 'Puzzifob-liittoon' tupakan, alkoholin ja purukummin vastustamiseksi?"

"Paikalleen arvattu."

"Tämä ilahduttaa minua. Sen ohjelman avulla voidaan päästä Yhdysvaltain presidentiksi. Mutta täällä se luullakseni ei tepsi."

"Täällä? Missä on lähin poliisiasema ja missä me olemme?"

"Vaikea sanoa. Missä itse luulette?"

"Helvetissä", paukautti Niggitts ratkaisevasti. "Minä kylläkään en tästä pidä. Mutta ei teitä nyt suunsoittonne auta. Nyt te olette minun miehiäni. Parasta on, että antaudutte hyvällä. Ja vaikka minun pitäisi kiskoa teidät ylös oikeastakin helvetistä, niin New Yorkiin teidän on minua seurattava!"

"Toistaiseksi me olemme taivaassa", keskeytti hänet Harriman. "Ja sieltä on pitkä huippaus sekä helvettiin että New Yorkiin."

Niggitts katsahti arasti ensin häneen ja sitten tuohon lohduttomaan maisemaan. Hänen silmänsä pysähtyivät puolihurjina mahtavaan aurinkovuoreen, joka kohosi heidän päittensä yläpuolella.

"Mikä perhana tuo on?" kysyi hän.

"Paapelin torni", vastasi ylioppilas kuivasti.

Niggittsin kulmakarvat rypistyivät ja hän näytti yhtäkkiä ikäänkuin heräävän. Se on varma tyhmyyden merkki. Hän alkoikin juuri sanoa jotakin äärettömän yksinkertaista, mutta sanat takertuivat hänen huuliinsa.

Tuolta tulla lönkötti nimittäin jokin ihmeellinen pieni olento heitä kohti — tuskin neljän jalan korkuinen, puoleksi eläin, puoleksi ihminen.

Harriman tarttui vaistomaisesti Niggittsin revolveriin, mutta malttoi kuitenkin mielensä. Hän muisti John Langen sähkösanoman. Ja katsellessaan tarkemmin tuota pientä ryppyistä olentoa, hän keksikin heti viisaan ja hyväntahtoisen välkkeen noissa suurissa silmissä. Samalla ukon sienimäisen hipiän vaalean punainen väri teki katsojaan lämpöisen, sydämellisen vaikutuksen.

Vanhus ojensi yhtäkkiä käpälämäisen kätensä Harrimanille.

Hetken epäröityään tämä kohentautui ja tarttui ojennettuun käpälään, vaikka selkää vähän karmi. Olihan tuolla herralla ainakin hyviä, ihmismäisiä käytöstapoja.

"Oletteko John Lange?" kysyi hän. Noihin vanhoihin kuihtuneisiin kasvoihin syttyi ihmeellinen elo, ja äijän hipiä sai äkkiä vihreähkön vivahduksen.

Sitten äijä sai pienen yskäkohtauksen ja kävi arvokkaan näköisenä kanavan reunalle istumaan.

Mutta samassa heidän edessään oleva ruohosto heilahti ja eräs nuori, kuluneisiin vaatteisiin puettu mies saapui rientomarssissa lentokoneen luo. Ihan hänen jäljissään tuli nuori nainen. Harriman näki, että tämä oli harvinaisen kaunis. Ja hän ymmärsi saapuneensa sinne, minne oli aikonutkin.

Tavallaan liikutettuna hän otti rillit pois nenältään.

"Oletteko te John Lange?" kysyi hän ja tarttui toisen ojennettuun käteen.

"Olen", vastasi mies. "Entä te?"

"Tuon terveisiä teille Marconilta. Hän kiittää teitä sähkösanomasta. Te pyysitte sähkö-lentokonetta. Tässä se nyt on!"

Sitten Simon Newcombe Harriman eli hetkiä, joita hän ei koskaan unohda.

Nuori nainen syöksyi riemusta kirkaisten hänen luokseen, kiersi kätensä hänen kaulaansa, ja kyynelten silmistä vuotaessa suuteli häntä molemmille poskille.

XXVII.

AINOASTAAN KOLMELLE TILAA.

Harriman oli niin hölmistynyt, ettei osannut puhua mitään moneen minuuttiin. Mutta harvoinpa sitä sattuukin nuorelle kömpelökäytöksiselle miehelle sellaista, että joku kuvankaunis rouva noin liikuttavalla tavalla tulee syleilemään häntä. Hän hankasi hämillään sarvirillejään kirkkaiksi, pani ne nokalleen, selvitteli kurkkuaan ja silitteli sänkipartaansa. Se oli karkea kuin siilin selkä ja mahtoi tuntua tuosta nuoresta naisesta hirveältä. Missähän hitossa hänellä oli taskupeilinsä?

Mutta Niggitts töllötti selällään ruohossa suu auki. Tämä oli monta penikulmaa hänen ymmärryksensä yläpuolella. Hän salli käsiään puristettavan, itseään nimitettävän ystäväksi ja pelastajaksi, ja tuo pieni ryppynaama ojensi hänelle kulhollisen jotakin vihreätä ruohoa, jota hän ensin kohteliaisuudesta maistoi ja jonka hän sitten ahneesti hotki suuhunsa. Nuoruudessaan hän oli kuullut jotakin vanhaa lörpötystä ambrosiasta ja nektarista — tämä merkillinen vihreä puuro mahtoi olla jotakin sentapaista, jumalien ruokaa. Niggitts kuului johonkin kristillismieliseen Brooklynin seurakuntaan, jonka uskontunnustuksessa oli monta ihmeellistä asiaa ja joka muun muassa odotti innokkaasti viimeistä tuomiota. Sielujen vaellus oli myös heidän ohjelmassaan. Jospa tämä jo oli alkusoittoa vieläkin korkeampiin asioihin…? Mutta saatuaan taas silmiinsä Harrimanin, alias Smithin, hän halveksien hylkäsi viimeisen ajatuksen. Taivaaseen ei missään tapauksessa matkusteta tuollaisen syntipukin seurassa. Tämä murhaaja, jalkapalloilija ja ylioppilas oli kypsä helvettiin. Joten Niggitts lopetti mietiskelynsä ja siirtyi tavallisiin tosiasioihin.

"Missä on lähin kaupunki?" kysyi hän John Anderssonilta, joka myös oli saapunut paikalle ja näytti järkevältä ihmiseltä, vaikkei käyttänytkään partaveistä.

Ruotsalainen ymmärsi huonosti amerikkalaista murretta, mutta tämän hän sentään ymmärsi.

Hän osoitti sormellaan alas. Niggitts tutki tarkkaan ruohokenttää, mutta ei keksinyt mitään kaupungin näköistä tuosta sinipunervasta sienimäisestä maisemasta.

Lange ehätti ystävänsä avuksi.

"Hän tarkoittaa", sanoi hän, "että tuolla on kaupunki maan alla. Auringonpaiste on täällä niin terävää, että tässä pinnalla voidaan oleskella korkeintaan pari tuntia kerrallaan. Ainakaan me ihmiset emme kestä enemmän."

Niggitts nyökkäsi.

"Onko täällä poliisiasemaa?" kysyi hän jännittyen.

"Mitä ihmettä — poliisiasemaako?"

Harriman sekaantui taas keskusteluun.

"Ystävälläni on soma päähänpisto", virkkoi hän. "Hän luulee vielä olevansa maapallolla."

Silloin kaikki nauroivat.

Mutta Niggitts ei. Tehtiinkö hänestä pilaa…? Ja sitten hän iski leukansa yhteen. Mutta nuori kaunis rouva tuli hänen luokseen ja lausui äänellä, joka helisi kuin pääsiäiskellojen soitto:

"Tahdotteko tarttua minun käsipuoleeni? Minä mielelläni tuen teitä. Tässä on lähellä vene, joka vie meidät kaupunkiin. Te tarvitsette lepoa ja hoitoa."

Niggitts oli sen näköinen kuin hän olisi koettanut saada nielusta alas 'magnum bonum'-perunan. Mikä tässä kaikessa oli totta?

Mutta hän ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi syventymään näiden mysterioiden pohjaan saakka, ja taipui siis nuoren naisen johtoon.

Puolen tunnin perästä he kaikki istuivat altaan ympärillä John Langen majassa, pantterikissan ja sammakkokoiran häärätessä heidän ympärillään ja koettaessa parhaan kykynsä mukaan täyttää jokaisen toiveet.

Äijä oli yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut nuorukaiseksi. Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet siitä kun John Lange oli lähettänyt maahan merkillisen valosähkösanomansa, hänet oli perehdytetty inhimillisiin asioihin. Kieli oli hänelle kova pähkinä, mutta eleet ja ilmehtiminen hän oli oppinut uskomattoman lyhyessä ajassa. Aurinkovuoren viisasten seura ikävystytti häntä. Heidän viisautensa oli, kun ympäri käytiin, rajoitettu jokseenkin ahtaisiin puitteisiin. Eikä heillä ollut sitä joustavaa ajatuskykyä, eikä niitä monipuolisia hauskoja harrastuksia, jotka tekivät näistä ihmisistä niin mukavia ja herttaisia seurustelutovereita. Ainoastaan falunilainen John Andersson oli hänelle pettymys. Mies oli vaipunut harmaaseen surumielisyyteen. Mutta oliko tuo mikään ihme? Olihan tämä iloinen ruotsalainen, vietettyään kiertotähdessä puolitoista vuotta, ruvennut havaitsemaan itsessään julmia ilmaston vaikuttamia muutoksia. Hän huomasi, kuinka esimerkiksi hänen ihonsa päällimmäinen ketto kuihtui pois ja iho itse vähitellen muuttui täkäläisten alkuasukasten ihon kaltaiseksi. Ensimmäisestä lentokoneesta oli löytynyt vähän öljyä. Sillä hän oli voidellut koko ruumiinsa. Mutta se auttoi vähän, tai ei ensinkään. Hänen vaalea skandinaavialainen hipiänsä, valkoisen miehen kaunis erikoistunnus, kului ja muuttui harmahtavaksi. Eikä siinä kyllin. Eräänä päivänä hän huomasi vaihtavansa väriäkin. Ei niin rajusti kuin kameleontti, mutta selvästi joka tapauksessa. Tehtyään tämän huomion hän koetti kaikissa mahdollisissa tilanteissa hillitä tunteitaan, jotteivät toiset alkaisi aavistella, mikä kohtalo odotti heidänkin hipiäänsä. Mutta John Lange oli jo ajat sitten nähnyt tuon, ja se oli täyttänyt hänet levottomuudella ja pelolla. Vain äärimmäisin ponnistuksin hän saattoi salata huolensa ja epäilyksensä, samalla kun hän kuukausi kuukaudelta yhä suurenevin sähkölatauksin lähetti epätoivoisia hätähuutojaan maahan.

Mutta nyt oli apu tullut. Tuolla ulkona kekotti se sähkö-ilmalaiva, joka oli vievä hänet ja hänen vaimonsa takaisin metsiin, tuntureille ja loistaviin kaupunkeihin. He pääsivät kohta taas kuulemaan suurten kaupunkien melua ja Fontainebleaun metsässä visertävän satakielen laulua. Ja Claire saisi synnyttää lapsensa sillä maakamaralla, johon kohdistuneen rakkautensa syvyyden he nyt vasta tunsivat.

"Kuinka kauan olette ollut täällä?" kysyi Harriman päästyään kahden kesken John Langen kanssa.

"Kuusi kuukautta."

"Tuo olisi ollut pitkä aika, ellei teillä olisi ollut niin kaunista vaimoa."

Norjalainen nyökkäsi ja katsoi kiinteästi amerikkalaista silmiin.

"Teidän täytyy viedä meidät pois täältä", sanoi hän innokkaasti. "Ei niin paljoa minun vuokseni kuin hänen — tehän ymmärrätte. — — — Meidät vihittiin täällä ylhäällä", jatkoi hän ja osoitti sormellaan pappia, joka autuaasti hymyillen ja silmät ummessa loikoili maassa, tämän vieraan kiertotähden nuoren tytön kahnutellessa hänen päätänsä. — — — "Ja me odotamme lasta muutaman kuukauden perästä. Tulitte siis yhdennellätoista hetkellä. Itse matkaa minä en nyt niinkään pelkää — kunhan akkumulaattori kestää. Se mahtaa olla ihmeellinen keksintö. Edisoninko?"

"Ei. Edison luopui yrityksestään. Keksijä on eräs suomalainen. Hänen nimensä on Ilmari Erkko. Eläneekö enää… Mutta hänen akkumulaattorinsa elää halki aikojen. Varmasti sillä vieläkin voisi lentää useita tunteja. Ja te arvelette, että se voidaan ladata uudelleen täällä ylhäällä?"

"Ehdottomasti. Tämä kiertotähti on suorastaan tehty sähköstä. Vuori, jonka näitte, on läpeensä sähköinen. Kanavat ovat voimalähteitä."

"Niissähän ei ole minkäänlaista putousta!"

"Entä sitten? Sulkulaitteet ovat sellaisia, ettei itse Niagara kaikessa komeudessaan voisi saada syntymään niin paljoa sähköä. Täällä ei tarvita lainkaan maaperän kaltevuutta, sillä nousu- ja pakovettä käytetään täällä tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Tämä on älykkäiden ja terävien aivojen vuosituhansia kestäneen ajattelun tulos. Mutta huonon palkinnon ovat täkäläiset asukkaat kaikesta tästä saaneet. Heidän elämänsä on muuttunut hedelmättömäksi — heiltä puuttuu nykyään suuria ilon ja surun aiheita. Heidän harrastuspiirinsä on laakea niinkuin heidän maansakin. Inhimillisen ja eläimellisen välillä ei täällä ole jyrkkää rajaa. Kaikki puhuvat samaa kieltä ja syövät samassa pöydässä. Alempia eläinlajeja ei ole. Toisinaan melkein kaipaa jotakin verenhimoista kirppua tai itikkaa. Omituinen, lohduton, mutta silti onnellinen maa. Kaikki huonot vaistot ikäänkuin tukehtuvat täällä. Liekö tuo sitten ilman, auringon, veden vai ravinnonko vaikutusta? Jos ihminen jäisi tänne kyllin pitkäksi aikaa, niin kyllä hänen mielestään kuihtuisi pois maankaipuu — samalla kuin muutkin inhimilliset vaistot. En ole milloinkaan nähnyt kenenkään syntyvän tai kuolevan täällä. Suvun jatkaminen on salaisuus, josta täkäläiset eivät anna meikäläisille tietoa. Mutta täällä ei todellakaan ole lapsia, ja tuo vanha äijä on varmasti ollut tuollainen ukonrähjä satoja, etten sanoisi tuhansia vuosia… Kuten näette, tämä on pieni taivaankappale. Mutta miksi tähtientutkijat tätä nimittävät, en tiedä. Kanavathan viittaavat Marsiin päin, mutta nämä ovat asioita, joihin minun ymmärrykseni ei ylety Varmaa on, että se, joka tunkeutuu maan ilmakehän läpi, putoo tänne, ja päinvastaisessa tapauksessa…"

Sillä aikaa oli John Andersson lähtenyt käväisemään lentokoneen luona. Siellä mahtoi olla yhtä ja toista joka kiinnitti hänen mieltään. Hän nousi toiselle siivelle ja kurkisteli hyttiin. Se muistutti ilmanpitävää rasiaa. Mutta olipa eräs toinenkin asia, joka piti hänen mieltään jännityksessä: kysymys, oliko hytissä tilaa hänellekin. Hänen silmänsä suorastaan pullistuivat ulos kuopistaan… Hänen laskeutuessaan maahan valuivat kyynelet virtoina niistä. Hän oli nähnyt kohtalonsa. Tuossa pikku huoneessa oli tilaa vain kolmelle!

Silloin John Andersson alkoi huohottaa. Hän heittäytyi pitkäkseen ruohoon ja nyyhkytti kuin lapsi ja hänen sydäntänsä viiltelivät Siljanin rannoilla vietettyjen nuoruuden- ja lemmenpäivien muistot.

XXVIII

JÄÄHYVÄISET.

Ja niin sitten tuli se aamu, jona Kervelin kone täytetyin akkumulaattorein seisoi valmiina lähtemään tuolle vaaralliselle retkelle halki avaruuden.

Vanha tietäjä-äijä oli viimeisinä viikkoina ollut väsymättömän innokas. Eikä John Langelta voinut jäädä näkemättä, että tuo kunnianarvoisa viisas herra alkoi päivä päivältä yhä enemmän omaksua vieraittensa käytös- ja ajatustapoja. Ääntiö ääntiön jälkeen ilmestyi hänen murinaansa, tuohon kerake-siansaksaan. Päivät päästyään hänen korvansa kuuntelivat uusia ääniä ja uusia ilmaisutapoja. Erikoisen mielellään tuo vanha Gamaliel istui nuoren Deborahin jalkain juuressa ja taivutteli satavuotista viisasta kieltänsä jäljittelemään kauniin pariisittaren pehmeitä nenä-ääntiöitä. Ja silloin äijän ryhmyinen ja sienimäinen hipiä muuttui heikosti vaaleansinertäväksi, aivan kuin hänellä olisi ollut jokin etäinen kaipaus tai hämärä, ihmeellinen unennäkö. Ja hänen syvät, valonarat silmänsä saivat etsivän ilmeen. Ne ikäänkuin etsivät kauan sitten sammuneita muistoja niiltä ajoilta, jolloin sielut lentelivät siemenjyvinä avaruuksien halki ja asettuivat kiertotähtiin asumaan — sielut, joiden kylväjä oli maailmantahto, suuren Jumalan ja kylvömiehen siunattu käsi.

Norjalainen ei voinut olla huomaamatta tuota omituista muutosta, joka tapahtui tämän pienen kiertotähden iäkkäässä hallitsijassa. Hän puhui siitä Harrimanille. Ja amerikkalainen, joka nyt voi niinkuin sammakko mutalammikossa ja kuitenkin oli heittänyt pois luureunarillinsä, myönsi hänen olevan oikeassa.

"Hänen seuransa tuottaa minulle iloa", sanoi hän. "Kun olen perehtynyt kieleen paremmin, niin luulenpa hänen pystyvän kertomaan minulle sähköstä enemmän kuin itse Marconi."

"Aikomuksenne on siis jäädä tänne? Mutta siinä tapauksessahan meillä ei ole oikeutta ryöstää teiltä konetta."

Amerikkalainen kohautti olkapäitään.

"Tehän tunnette minun historiani", sanoi hän. "Minä en halua tutkia sähköä maan päällä enkä siinä muodossa jossa sitä minulle tarjoo Sing-Singin vankilan sähkötuoli. Toisena syynä on tämän Niggittsin juttu. Me puhuimme asiasta eilen. Hän ei tahdo erota minusta. Vaikka saisimme koko ikämme syödä ruohoa yhdessä, niin ei hän tahdo kadottaa minua näköpiiristään. Ei, matkustakaa te, ja ottakaa ruotsalainen mukaanne. Tämähän sopii muuten erinomaisesti. Sillä pappi jää hänkin meidän luoksemme. Häntä ette saisikaan houkutelluksi täältä mihinkään niin kauan kuin täkäläiset joet kuohuvat ambrosiaa ja nektaria. Se maistuu hänestä paremmalta kuin kaikki Ranskan konjakit ja liköörit. Ja sitten minä melkein luulen hänen olevan pihkaantuneen tuohon pieneen tyttöön, jolla on kaniinin silmät. Siitä saa eläintiede arvoituksen."

Harriman naurahti kyynillisesti. John Lange pyörähti ympäri ja lähti John Anderssonin luo, jonka surumielinen olemus ja huono ihonväri alkoi herättää hänessä levottomuutta. Ruotsalainen istui lempikivellään ja vuoleskeli lastuja jonkinlaisista kummallisesti vääntyneistä juurentapaisista. Silloin tällöin häneltä pääsi huokaus, joka muistutti palkeen ääntä.

"No, oletteko valmis?" kysyi Lange.

Andersson kohotti katseensa maasta.

"Valmisko? Mihin?"

"Matkustamaan. Puolen tunnin kuluttua lähdemme."

"Pääsenkö minä mukaan?" huohotti ruotsalainen.

"Tietysti."

"Mutta nuo toiset?"

"He jäävät tänne vapaasta tahdostaan. Sitäpaitsi meillä on puolen vuoden päästä vakinainen liikenne tähän kiertotähteen."

John P. Andersson Falunista hypähti seisaalleen. Hänen käsistään kirposivat puunjuuri ja puukko, ja itse hän lehahti tulipunaiseksi. Aivan kuin veripisaroita olisi pusertunut hänen velton ihonsa huokosista ulos.

Lange katseli häntä tarkkaan.

"Kylläpä taitaakin jo olla aika", sanoi hän. "Mikä teidän hipiäänne vaivaa?"

"Hitto sen tietäköön", mutisi ruotsalainen hämillään. "Minä alan vaihtaa väriä niinkuin täällä syntyneetkin. Se kai johtuu kaikesta siitä vihreästä, jota sullon sisääni. Mutta nyt se lopetetaan", karjaisi hän ja suoritti ilmahypyn, joka olisi kelvannut mihin olympialaiseen tahansa… "Nyt menen kotiini, Taalainmaahan, ja siellä kiinnitän ankkurin koipiini, niin ettei minun enää tarvitse pelätä lentäväni tähän kirottuun, paratiisilliseen helvettiin!"…

Näin haasteli John Andersson, eikä tätä voida sanoa kauniiksi haasteluksi, kun otetaan huomioon se ystävällinen kohtelu, joka oli tullut hänenkin osakseen. — — —

Mutta pieni Claire Debusson, maapallon herttaisin nainen, tarttui kuihtuneen äijän sienimäisiin käsiin ja puristi niitä — niin, silmänräpäyksen ajan hänen teki mielensä suudella tuon ijäkkään hallitsijan surullisia silmiä, mutta hän hillitsi itsensä. Sitten hän hyvästeli kaikki toisetkin ja nousi pieneen hyttiin, veti kummivaatteet ylleen ja köytti itsensä kiinni istuimeen. Andersson seurasi nopeasti häntä — peläten, että toiset kukaties katuvat ja pyrkivät mukaan.

Mutta nämä kolme eivät olleet niinä miehinäkään. Joshua P. Niggitts oli pannut oikean kätensä Harrimanin olalle, ikäänkuin mahdollisen paon varalta, ja käsiraudat kalisivat hänen taskuissaan.

Ja juoppo pappi Jacques Rigault, usean ranskalaisen maalaiskylän kauhu ja varoittava esimerkki, kohotti oikean kätensä siunaus-asentoon poislähteviä kohti ja äänellä, joka uhkui apostolista voimaa, luki latinaksi rukouksen merihädässä olevien puolesta. Hänen vasen kätensä silitteli koko ajan häneen kiinni painautuneen naisolennon tuuheata tukkaa.

Sitten John Lange, hyvästeltyään viimeisen kerran, sulki hytin ilmatarkan oven ja loi yleissilmäyksen tilanteeseen. Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa. Ravintosäiliöt olivat täynnä vihreätä elämännestettä ja ilmantekijä-koneet toimivat erinomaisesti. John Lange suuteli vaimoaan hellästi ja lemmekkäästi, viittasi rohkaisevasti Anderssonille ja pani moottorin käyntiin. Kone hyppeli hetken pitkin ruohomättäitä ja kohosi vähitellen suurissa kierteissä ilmaan. Aurinkovuoren jyrkiltä loistavilta rinteiltä seurasivat sadat valppaat ruskeat silmät tuon harmaan koneen häipymistä ikuisesti hohtavaan valkeuteen. — — —

Mutta alhaalla tasangolla seurasi kiertotähden vanha hallitsija surusta raskain katsein Kervelin korkeuslentäjää, kunnes se oli pienestä värähtelevästä pisteestä häipynyt avaruuteen näkymättömiin. Silloin hän murheellisena lähti astelemaan pois. Hänestä oli yhtäkkiä tullut niin pieni ja harmaa ja kumara — kauhean vanha mies, jolla oli vuosisatojen paino hartioillaan ja outo riuduttava kaipaus sydämessään. Hän ei nähnyt aurinkovuoren upeita neliöitä eikä kuullut kanavien sointuvaa kohinaa. Kenties hän muisti, mitä valkoiset miehet olivat puhuneet suuresta hävityksestä — kuolemasta, joka kerran tulee väkeville ja heikoille, lapselle ja vanhukselle, hullulle ja viisaalle. Hän pysähtyi äkisti ja kuunteli. Ilmaa tärisytti pitkä, suden ulvontaa muistuttava, ulina. Koiramainen olento se siten huusi ilmoille surunsa, ja huuto kiiri yli äärettömien tasankojen.

XXIX.

ATLANTIN RANNIKOLLA.

Bahian englantilainen konsuli istui lepotuolissa saksalaisen täysihoitolan edustalla Atlantin meren rannalla ja poltti Dannemannia, erästä maailmankuulua sikaaria. Tämä oli väkevä sikari, kotoisin San Felian tunnetuilta viljelmiltä, joilla kasvaa maailman parasta tupakkaa. Mutta whisky lasissa vieressä olevalla pöydällä ei ollut yhtään heikompaa. Ja pieni, punaiseen täplikkääseen hameeseen puettu neekerityttö tuli ja meni aina tuon tuostakin ja huolehti siitä, että lasi pysyi samassa tasossa kuin Sareptan kuuluisa öljyruukku.

Konsuli Simpson oli verrattain nuori mies, mutta kuumat seudut olivat jokseenkin pahasti pidelleet hänen ulkomuotoaan. Hänellä oli kaunis kasvojenväri, jossa auringosta johtuva ruskea taisteli punaisen kanssa — viimeksi mainittu kai whiskyn ansiota. Mutta sydänvikaan ja verisolujen huonoon tasapainoon viittaavien hieman pullistuneiden silmien ympärillä oli runsaasti ryppyjä. Valkoinen mies ei elä rankaisematta kymmentä vuotta päiväntasaajan kynnyksellä.

Simpson asui varsinaisessa Bahiassa, aivan sataman vieressä, jossa koko viikon kuhisi meriläisiä ja neekerejä. Ei ole niinkään helppoa valkoisen miehen pitää arvoansa yllä kaupungissa, jossa on 350,000 värillistä ja ainoastaan 10,000 valkorotuista. Se koettelee hermoja. Mutta jokaisen viikon lopussa hän otti elevaattorikyydin ylös valkoiseen kaupunkiin, joka hohtaa ylväänä kallion laelta kauas siniselle Atlantille. Kaupungista hän ajoi raitiotievaunulla ulos sen mahtavan valkoisen majakan luo, joka näyttää tietä joen suussa olevaan kahvi- ja tupakkakaupunkiin.

Täältä hän löysi keltaisen rannan ja rannalta sen pienen täysihoitolan, jota ei helposti unohda yksikään Bahiassa käynyt valkoinen mies. Ehkä siitä syystä, että täysihoitolan saksalaisella emännällä oli kolme erittäin kaunista tytärtä, jotka sopivat niin hyvin tuohon kansainväliseen maisemaan, että he kaikki olivat englantilaisten kanssa naimisissa.

Konsuli Simpson ei kuitenkaan tällä hetkellä välittänyt rotukysymyksestä eikä kauniista tytöistä. Hänellä oli tapana olla ajattelematta mitään — tapa, joka melkein yksinomaan esiintyy viisailla miehillä. Useampien vain pitäisi omaksua itselleen tämä erinomainen tapa.

Muutenkaan hän ei vaivannut päätään mitenkään. Hän purjehti pitkin Nirvanan virtaa, ja olisi tarvittu monta käärmettä ja myrkyllistä sisiliskoa, jotta hän olisi muuttanut asentoaan.

Mutta kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, ettei konsuli Simpson saisi — päätöksistään, periaatteistaan ja elämäntavoistaan huolimatta — nauttia rauhassa whiskylevähdystänsä.

Ja näin siinä kävi.

Hänen tirkistellessään, silmät puolittain ummessa, sinitaivaan valtavaa kupulakea ja kärpästen askarrellessa hänen kukoistavan nenänsä kimpussa, hän sai äkkiä näköpiiriinsä jotakin, joka ei ollut hyönteinen eikä sinitaivas.

Simpson tarttui whiskylasiin puolta minuuttia ennen aikaansa ja koetti aimo kulauksella hajoittaa sumut silmistänsä. Mutta harmaa pilkku ikäänkuin sukelsi ulos sinisestä ja kasvoi peloittavalla nopeudella. Konsuli huokasi. Tämä huokaus kuulosti melkein kiroukselta… Ei sitten koskaan saanut olla rauhassa! Ilmankin saastuttivat kaiken maailman ilmiöt, jotka tarvitsivat konsulinviraston apua. Tämä oli tietysti jokin lentokone — jokin eurooppalainen, anglosaksilainen ennätyksen tavoittelija, joka halusi silminnäkijän todistusta. Ja hän oli vasta päässyt kolmanteen whiskyyn!…

Simpson ummisti silmänsä ja antautui kohtalon valtaan. Kun hän muutaman minuutin kuluttua avasi ne jälleen, tuli ruutuhameinen neekerityttö ja valmisti hänelle neljännen whiskyn, mutta silloin olivat kaikki hänen pahat aavistuksensa muuttuneet surulliseksi todellisuudeksi. Ilmataso tuli komeata liukulentoa suoraan häntä kohti eikä hän silmänräpäystäkään epäillyt sitä, ettei se laskeutuisi maahan ihan hänen jalkainsa eteen. Keltainen hiekkaranta oli nimittäin ainoa laskeutumispaikka näillä seuduin.

Ei kukaan voine väittää Simpsonia turhan uteliaaksi. Vaikka lentokone hyppeli rantahietikolla tuskin viidenkymmenen askeleen päässä hänestä, niin hän vain istui paikoillaan.

Tuopa kumman näköinen kone: siivet lyhyet ja tanakat ja runko kookas. Kului muutamia minuutteja. Ei ketään ilmestynyt ulos. Konsuli Simpson katsahti ympärilleen. Ei ainoatakaan ihmistä ollut likimailla. Mihin hitolle neekerit olivat lähteneet? Olihan heidän tapansa muulloin aina olla halkeamaisillaan uteliaisuudesta. Hän odotti vielä hetken. Ei tullut ketään ja lentokonekin näytti olevan ihan kuollut.

Silloin Simpson tyhjensi viimeisen whiskynsä ja nousi kolisten. Hän oli iso, paksu mies ja otti asian rauhalliselta kannalta. Mutta jokin vaisto sanoi hänelle, että jotakin salaperäistä mahtoi piillä tässä pitkänmatkankulkijassa. Ja vaikka hän oli vetelys, ei hän ollut vailla inhimillisiä tunteita.

Lentokone näytti olevan täysin vahingoittumaton, mutta suljetussa hytissä ei näkynyt ihmisiä. Ähkien ja puuskuttaen hän kiipesi pienelle ovelle ja tarttui sen ripaan. Mutta ovi ei liikahtanut. Näytti siltä kuin kaikki vehkeet olisivat ruostuneet kiinni käytännön puutteessa. Silloin Simpson tunsi itsensä Simsoniksi. Hän kiskoi ja veti niin että otsasuonet pullistuivat. Hän käänsi ja väänsi monen whiskyryypyn voimalla.

Yhtäkkiä ovi myötäsi ja irtosi saranoistaan. Simpson lennähti takaperin ja teki kuperkeikan alas pehmeään hiekkaan.

Hän nousi pystyyn silmänräpäyksessä, ja velttous oli nyt kadonnut hänen silmistään. Sillä hän oli tuossa pienessä hytissä nähnyt jotakin, joka olisi voinut säikäyttää kenen tahansa.

Sekunnin murto-osa oli riittänyt näyttämään hänelle kolme jäykästi tuijottavaa, vihreänkalpeaa naamaa. Sellaiselta mahtoi lentävän hollantilaisen miehistö aikoinaan näyttää.

Simpson jäi neuvotonna seisomaan ja pitelemään pientä alumiini-ovea. Mutta pitkään hän ei aprikoinut. Sillä hän tiesi, että nuo ihmiset elivät. Hän oli nähnyt sen heidän silmistään, joissa oli apua rukoileva ilme, sanaton tuskanhuuto.

Silloin syöksähtivät neekeritkin suin päin paikalle, huutaen ja kirkuen. Ja täysihoitolan ulkoparveke alkoi yhtäkkiä elää.

Simpson oli nyt taas oma itsensä. Hän jakeli lyhyitä, niukkasanaisia määräyksiä ja kiipesi takaisin siivelle. Sitten hän kiskoi nuo kolme matkustajaa yksitellen ulos hytistä ja lähetti jäykät ruumiit edelleen alhaalla odottaviin avuliaisiin käsiin.

"Viekää ne ylös siimekseen — äkkiä!" karjui hän, niin että neekerit muuttuivat luokiksi alamaisesta avuliaisuudesta. Muutaman minuutin perästä nuo kolme ruumista lepäsivät kukin vuoteessaan vierasvaraisessa täysihoitolassa ja puhelimella kutsuttiin lääkäri paikalle.

Odottaessaan Simpson leikkeli saksilla auki matkustajain kummipukuja antaakseen heille enemmän ilmaa, mutta pienimmän ruumiin ääressä hän yhtäkkiä keskeytti hommansa, sillä hän tuli vilkaisseeksi silmäpariin, joka sai hänen sydämensä jyskyttämään.

"Jumala auttakoon, tässähän on nainen", mutisi hän ja peitti kainosti puoleksi paljastuneen rinnan.

Lääkäri tuli pikemmin kuin odotettiinkaan. Hän tarkasti nopeasti kankeat ruumiit ja loi harhailevan katseen ympärilleen.

"Katsokaas", sanoi hän Simpsonille, "heidän silmänsä elävät. Sydän toimii, vaikkakin enää heikosti. Mutta ruumis on jäykistynyt heiltä kaikilta. Matka on mahtanut olla pitkä, taikka tässä on omituinen myrkytystapaus. Annetaan heille lämmin kylpy!"…

Silloin se mies, jonka kädet Simpsonin oli täytynyt repiä irti ohjauspyörästä, kohotti päätään — hänen kurkustaan tuli muutamia kurahtavia ääniä.

Konsuli kumartui hänen ylitseen. Ei milloinkaan ennen hän ollut nähnyt noin komeata vartaloa: alaston yläruumis, voimakkaat lihakset, syvät ruskeat silmät, jotka paloivat sysimustien kulmakarvojen varjossa.

"Mistä te tulette?" kysyi hän lempeästi.

Mies teki leuvoillaan epätoivoisen liikkeen. Sitten kuului kuin etäinen kuiskaus:

"Äärimmäiseltä rajalta!"

XXX.

TAKAISIN ELÄMÄÄN.

"Tämä on omituinen myrkytyksen muoto", sanoi englantilainen lääkäri… "Siitä voitaisiin kirjoittaa vaikka väitöskirja."

John Lange nyökkäsi, mutta ei näyttänyt olevan valmistunut lähemmin selittämään, mikä oli syynä tähän kummalliseen päihtymykseen.

"Liian paljon happea luultavasti", sanoi hän vältellen. "Ja liian suuri korkeus".

Lääkäri oli syvämietteisen näköinen. Hän oli nuori mies ja halusi palavasti tulla kuuluisaksi. Hänen kolme potilastaan olivat muutaman tunnin kuluttua aivan terveet. Mutta oli kuitenkin heidän fysiologisessa tilassaan jotakin, joka arvelutti häntä. Tuo kookas vaaleanverinen ruotsalainen näytti potevan jotakin verenvuototautia. Hänen ihonsa oli ylen omituinen — melkein loppuun kulunut. Näki selvästi että orvaskeden solut olivat tuhoutuneet. Mutta nämä Pohjolan asukkaat olivat vaiteliaita kuin hautakappeli eivätkä näyttäneet haluavan ryhtyä enempiin selityksiin kuin oli välttämätöntä.

"Kuinka vaimoni jaksaa?" kysyi John Lange ja käänsi huolestuneet silmänsä lääkäriä kohti.

"Hän on mitä parhaissa käsissä. Talon naisväki on ottanut hänet hoitoonsa. Hänen tilansa ei anna aihetta minkäänlaiseen levottomuuteen. Nuori rouvanne on jo ruvennut ajattelemaan pukuansa. Ja se on hyvä merkki."

Lange ponnistautui istumaan. Hänestä tuntui siltä kuin olisi hän äsken noussut Niagaran kuohuaalloista. Kaikki hänen jäsenensä olivat kankeat, eikä hän saanut sormiansa suoristumaan siitä asennosta, missä ne olivat pidelleet ohjauspyörää. Mutta muuten tuntui hänen olonsa hyvältä. Lääkärin neuvon mukaan hän oli juonut ainoastaan lämmintä maitoa, ja tämä oli kuin tulta hänen suonilleen tuon yksipuolisen ravintojärjestyksen jälkeen. Jumalan kiitos — nyt hän oli taas maan päällä ja tunsi olevansa tavallinen kuolevainen ihminen eikä enää puolittain kuolematon kiertotähden asukas. Heikko paistetun lihan käry osui hänen nenäänsä ja sai hänet vaistomaisesti hymyilemään.

"Minä näen, että alatte toipua", sanoi lääkäri hyväntahtoisesti. Hänen oli vaikea pidättyä tekemästä kaikkia niitä kysymyksiä, jotka välähtelivät hänen aivokopassansa — — — "Ettekö halua lähettää sähkösanomia? Konsuli Simpson on pyytänyt minua sanomaan teille, että meidän Marconi-asemamme on käytettävänänne."

Silloin John Lange kohottautui ihan pystyyn vuoteessaan.

"Marconi-asema", kivahti hän nopeasti. "Onko sillä suurikin säde?"

"Se on Etelä-Amerikan suurimpia. Me lähetämme joka päivä sähkösanomia Oportoon ja Finisterreen."

Norjalainen mietti hetken.

"Tahtoisin mielelläni saada sähkösanoman lähetetyksi Marconille", sanoi hän pienen vaitiolon jälkeen.

"Te tunnette hänet?"

"En, mutta hän tuntee minut."

"Tiedättekö hänen osoitteensa?"

"En, mutta pitäisi kai sähkösanoman osata hänen luokseen lähimmältä eurooppalaiselta asemalta. Tahtoisitteko omissa nimissänne sähköittää hänelle, että John Lange on tullut Bahiaan ja tuo terveisiä Harrimanilta."

Lääkäri kirjoitti nimet tarkasti muistiin ja riensi ulos.

"Teidän on parasta pysytellä alallanne pari päivää", virkkoi hän varoittaen ovelta.

Mutta hän ei tuntenut potilastaan. Muutamia sekunteja sen jälkeen kuin hänen askeleensa olivat lakanneet kajahtelemasta pitkässä käytävässä kapusi norjalainen alas vuoteeltaan. Hän oli saanut parin Simpsonin nimettömiä jalkaansa, ja ne reuhottivat kuin säkit hänen yllään. Mutta ei hän siitä välittänyt. Jalat tuskin kannattivat häntä, mutta hän huomasi että lihakset olivat taas alkaneet toimia. Hän hoippui ovelle, avasi sen koukkuisilla sormillaan ja astui ulos pitkälle ulkoparvekkeelle. Aurinko paistoi häntä suoraan silmiin, mutta se ei häntä kiusannut. Hän oli tottunut väkevämpään auringonpaisteeseen. Suu auki hän imi sisäänsä voimakasta, tuoksuvaa ilmaa. Hän ikäänkuin pumppasi keuhkoihin maan raikasta, mutta vaarallista henkeä. Ja silmillään, jotka olivat tottuneet suureen mahtavaan yksitoikkoisuuteen, hän ahmi tropiikin värejä ja noita sinisiä, ihmeellisiä laineita, jotka pitkin, paisuvin hengenvedoin huokuivat autereista iloansa keltaiselle rantapenkerelle.

Ah, kuinka maa sentään oli kaunis ja kaivattava!

Hän jäi siihen hetkeksi seisomaan. Hän tunsi, kuinka veri taas alkoi kohista koskena suonissa… nyt hän oli uudelleen päässyt lapseksi siihen maahan, joka on luotu kauneuden hyvästä ja pahasta, elämän ja kuoleman kiertotähteen, aionien maailmanvaltakunnan kummalliseen päiväkorentoon…

Silloin hän yhtäkkiä kuuli heikkoa laulua aivan auki olevasta ikkunasta. Ne tulivat kuin lempeä, rakastava kuiskaus.

Laulaja oli hänen vaimonsa — hänkin ylisti maata ja elämää. Laulu oli eräs vanha ranskalainen hymni sille väkevälle Herralle, joka ohjailee kiertotähden kulkua.

Lähtipä silloin edelleen hoippumaan John Lange, löysi erään ovenrivan — ja nyyhkytti muutaman sekunnin kuluttua vaimonsa vuoteen ääressä.

"Rakas John", kuiskasi vaimo ja hapuroi heikoilla valkoisilla kätösillään toisen tukkaa… "minä olen niin onnellinen, niin onnellinen. Nyt olemme maan päällä. Kotonamme."

"Tai vankilassamme", mutisi mies.

Mutta vaimo ei kuullut, mitä mies sanoi.

"Voi kuinka olenkin kaivannut kukkien tuoksua, lintujen laulua ja hyönteisten surinaa! Ja kuulehan, kuinka kaikki kuiskii meille: tervetuloa, tervetuloa! Ja täällä on meidän lapsemme syntyvä ja elävä!… Älähän itke, ystäväiseni. Nyt vasta meidän onnemme kesä alkaa."

Mies koetti hymyillä.

"En ymmärrä, kuinka selvisimme hengissä siitä matkasta", jatkoi vaimo innostuen. "Alku oli niin hyvä. Mutta sitten yhtäkkiä kaikki ikäänkuin katosi. Oli melkein kuin olisi ollut oopiumihuumauksessa. Ympärillämme oli pelkkää aurinkoa ja valoa… Kuule, John, kuinka osasit laskeutua vahingoittumatta maan pinnalle?"

"En tiedä itsekään", vastasi mies väsyneesti. "Minussa mahtoi olla jokin vaisto, joka ohjasi käsiäni. Kuulin usein sen tapaisista ilmiöistä sodassa ollessani. Eräskin ystäväni oli tähystelemässä. Hänet keksi pieni saksalainen taube-laivue, joka alkoi ajaa häntä takaa. Kuula lävisti hänen päänsä. Ehdottomasti kuolettava kuula, joka silmänräpäyksessä oli iskenyt hänet tajuttomaksi. Mutta tästä huolimatta hän toi koneen takaisin omaan päämajaansa ja laskeutui maahan viidenkymmenen metrin päähän omasta lavastaan. Kun me jouduimme hänen luokseen, istui hän kädet ohjauspyörässä ja tuijotti suoraan eteensä. Hän oli kuollut. Hänen poistuva tajuntansa oli sanonut hänelle, että hänen oli pelastettava kone. Kuinka paljon enemmän olikaan minun vastuullani, kun minun oli pelastettava se, jota rakastin!"

Vaimo silitti hellästi miehensä tuuheata tukkaa.

"Rakas, rakas John", kuiskasi hän.

"Mutta nyt meidän on oltava lujina", jatkoi mies melkein torjuen. "Ei ole välttämätöntä, että puhut kenellekään meidän matkastamme. Se saisi aikaan liian paljon hälinää. Ainakaan toistaiseksi. Sitä suuremmalla syyllä, koska se voisi maksaa minun henkeni."

Vaimo katsoi pelästyneenä häneen.

"Mutta minä luulin kuulleeni sinun sanovan, että Harrimanille oli isäni kertonut Jacques Dufresnesin olevan ainoan, joka tiesi jotakin salakuljetusjutusta. Ja hänhän on sekapäinen."

"Niin oli siihen aikaan", vastasi Lange. "Ei kukaan tiedä, mitä myöhemmin on tullut ilmi. Ilmiantajia on kaikkialla. Moni nimittäisi tuota niin kutsuttua kuularuiskusankaria murhaajaksi. Ehkäpä syystäkin."

Claire otti hänen päänsä molempiin käsiinsä ikäänkuin suojellakseen häntä joltakin tuntemattomalta vaaralta.

"Ei ikinä kukaan uskalla sitä", huusi hän. "Minä tunnen sinut. Ei ole olemassa parempaa ihmistä, ei jalompaa sydäntä. Sinä taistelit rakkautesi puolesta — omalla tavallasi. Aivan niin kuin taistelit Ranskankin puolesta."

"On vielä olemassa lakeja, jotka välittävät viis ihmisen tunteista ja vaikuttimista", mutisi toinen väsyneesti… "Mutta kaikki päättyy kyllä hyvin. Minun elämäni kaunein seikkailu ei ole vielä lopussa."

Sitten mies ponnistautui jaloilleen ja suuteli pois tuskan toisen ihanista, kyyneleisistä silmistä.

Mutta langaton tikitti jo pitkiä 1,200-metrin aaltojaan tavatakseen käsiinsä Guiglielmo Marconin.

XXXI.

KAKSI SÄHKÖSANOMAA

Siitä päivästä tuli suuren keksijän, Marconin, ehkä merkillisin ja vaiherikkain päivä.

Hän oleskeli kesähuvilallaan, Wightsaarella, lähellä Cowesia. Oli ihan tavallinen kesäpäivä, lämmintä oli vahvasti ja tuulta vähän ja suuren italialaisen tunnit kuluivat yksitoikkoisesti — niinkuin ohjelma vaati. Hänen lääkärinsä oli nimittäin juuri määrännyt hänelle annoksen säännöllistä yksitoikkoisuutta, jota kaikki hermojen erikoistuntijat pitävät parhaana parannuskeinona väsyneille aivoille ja loppuunkuluneelle hermostolle. Hän ajatteli lähteä pienelle purjehdusretkelle, mutta meri oli kuin ankkalammikko. Hän luki "Times"-lehdestä johtavan, joka kosketteli Leninin viimeistä puhetta. Ja koska Leninin puheet muodostavat kaiken ikävyyden huipun, teki tämä lukeminen toivottavasti hänelle hyvää. Sitten hän luki yhden luvun Joseph Conradin viimeisestä kirjasta. Se myös vahvisti häntä ja antoi hänelle sen verran rauhallisuutta kuin oli välttämätöntä, jotta hän kykeni ottamaan vastaan sähkösanomapojan, joka täyttä kyytiä polki pyöräänsä hänen huvilalleen.

Marconi vihasi hyvin ymmärrettävistä syistä sähkösanomapoikia. Ei sovi tarjota leipurille leipää eikä Marconille sähkösanomia. Ja sen vuoksi hän olikin määrännyt, että langaton maailma saa selviytyä omin nokkinsa sillä aikaa kun hän lepäilee ja että sähkösanomia saa tuoda hänelle vain välttämättömissä tapauksissa.

Mutta pyöräänsä polkeva sähkösanomapoika ei näyttänyt tällä kertaa vähääkään pelkäävän suuren italialaisen sisilialaista vihaa. Eikä hän säikähtänyt, vaikka Marconi uhkaavasti rypisteli kulmakarvojaan ottaessaan käteensä keltaisen paperin.

"Mistä tämä tulee?" kysyi italialainen äkäisesti ja paiskasi sähkösanoman pois.

"S:t Vincentistä", vastasi poika itsetietoisesti.

Marconin kulmakarvoista katosivat rypyt yhtäkkiä ja viestin tuoja näki jonkinlaiseksi tyydytyksekseen, että lennättimen suurmestari sai kamalan kiireen käsiinsä juuri hänen kääntyessään lähtemään.

Tämä S:t Vincentin juttuhan se oli pääasiallisesti aiheuttanut keksijälle monta unetonta yötä ja oli ehkä suurimpana syynä hänen nykyiseen maanpakoonsa. Kaikkien ystävien ja liiketuttaviensa ihmeeksi hän oli kuukaudesta kuukauteen palvonut tätä jumalien hylkäämää S:t Vincentin hiekkahelvettiä. Hänen ajattelijapäänsä kävi päivä päivältä harmaammaksi hänen joka yö väsyksiin asti tuijottaessaan läntiselle taivaalle, näkyisikö ehkä taaskin niitä sähköpisteitä ja -merkkejä, jotka olivat panneet Simon Newcombe Harrimanin mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan toimintaan ja eräänä päivänä ajaneet hänet tuolle vaaralliselle retkelle kohti tähtiä ja suurta hiljaisuutta.

Viimein Marconi kyllästyi pitkään odotukseen, ja nyt istui aseman ison kaukoputken ääressä eräs hänen luotetuimpia ja vaiteliaimpia miehiään ja odotti irlantilaisen kärsivällisyydellä taivaan merkkejä.

Ja nyt —?

Marconi repäisi nopeasti sähkösanoman auki, luki sen läpi ja hänen mustat silmänsä tulivat ihmettelyä täyteen. Se kuului seuraavasti:

"Marconi Cowes Wight-saari.

Otin vastaan tänä yönä kello kahdentoista ja kahden välillä seuraavan, hämmästyttävän selvän valosähkösanoman:

John Lange vaimoineen on odotettavissa maahan milloin tahansa. Olen käyttänyt aikani sähköopiskeluun. Tutkinut uutta siirtomenetelmää, jonka yksinkertaisuus takaa sille aavistamattoman kantavuuden ja luultavasti kiinnittää teidänkin mieltänne suuresti. Jos John Lange pääsee maahan, niin hän kenties voi suunnilleen kuvata teille keksinnön yleispiirteet. Teidän käsissänne se tulee mullistamaan maailman. Joshua P. Niggitts lähettää terveisiä Pinkertoneille. Hän on tehtävälleen uskollinen, mutta käsiraudat hän on kadottanut, niin että ne on seuraavan apuretkikunnan otettava matkaan. Muuten ei asialla ole mitään kiirettä. Me voimme hyvin.

Harriman."

Saattaa sattua lahjakkaimmillekin ihmisille sellaista, että he toisinaan näyttävät hämmästyttävän tyhmiltä. Ei ole ihan mahdotonta, että Marconi joutui tällä hetkellä näiden viisaiden päiden kohtalotoveriksi. Hänen silmänsä harhailivat sinne tänne, pysähtyivät kotvaksi itäiselle taivaalle, täynnä kysymysmerkkejä, ja palasivat takaisin maan pinnalle, jossa ne kiintyivät erääseen maantiellä näkyvään valkoiseen pilkkuun.

Tämä valkoinen pilkku suureni suurenemistaan. Eikä Marconi voinut ensinkään irroittaa silmiään siitä. Tämä oli tosiaankin ihmeellinen päivä, täynnä merkillisiä tapauksia, ja Jumala yksin tietää, eikö tämä kasvava valkoinen pilkku merkinnyt jonkin uuden sala-arvoituksen ratkaisua.

Suuri italialainen oli viimeisinä aikoina muuttunut hieman epäileväksi. Hänen virkatoverinsa Thomas Edison oli lähettänyt hänelle erään koneen, jonka avulla hän muka saattoi keskustella itseään etevämpien henkien kanssa. Mutta kone näyttäytyikin pelkäksi roskanpuhujaksi, joka oli ahdettu täyteen ihan tavallista inhimillistä humpuukia. Conan Doyle ja Camille Flammarion olivat kehuneet konetta, kunnes humpuuki oli tullut ilmi. Vanha Thomas Alva itse oli näet joutunut ovelien spiritisti-avustajiensa petkuttamaksi — — eipä, hitto soikoon, ole hauskaa tulla vanhaksi ja kuuroksi!…

Mutta mainitsemamme valkoinen pilkku oli vähitellen muuttunut lihaksi ja vereksi, toisin sanoen uudeksi valkopukuiseksi sähkösanomapojaksi.

Marconille alkoi tulla hiki. Mutta tyytymätön ryppy oli nyt kerrassaan kadonnut hänen silmiensä välistä ja sijaan oli ilmestynyt mitä innokkain odotus. Ja sanomapoika, joka aavistamattaan huomasi olevansa tervetullut, lisäsi äkkiä vauhtiansa ja jätti hymyillen ja kumarrellen päivän toisen sähkösanoman Marconille.

Ei kestänyt monta sekuntia, kun se jo oli avattuna hänen edessään. Hän näki hämmästyksekseen, että se oli lähetetty Bahiasta 2 1/2 tuntia sitten.

Se kuului näin:

"Eräs John Langeksi itseään nimittävä mies on saapunut ilmalaivalla tänne vaimonsa ja erään miesseuralaisen kera. Matka on selvästi ollut hyvin pitkä, sillä he ovat kaikki erittäin heikontuneessa tilassa. Hänellä on tervehdys joltakin Harrimanilta ja hän haluaa neuvotella kanssanne eräästä ylen tärkeästä asiasta. Matkustajien tila on nyt parempi. Hengenvaaraa ei ole. Odotan lähempiä ohjeita ja määräyksiä.

Simpson, konsuli."

Marconi jäi pitkäksi aikaa istumaan nuo kaksi sähkösanomaa käsissään. Hänen katseensa sai uneksivan ilmeen liukuessaan yli kanaalin pikkulaineiden, joita heikko iltatuuli keinutteli. Hänen silmänsä muuttuivat tummiksi ja rupesivat näkemään näkyjä. Tuossahan avautui maapallon porttien ulkopuolella ihan uusi seikkailumaa — maa, jossa ennen ainoastaan ihmisten haaveet olivat eläneet. Sama maailma, jonka Königsbergin erakko Immanuel Kant oli nähnyt, josta Cyrano de Bergerac oli uneksinut, johon Hoffmann, Poe ja Verne tuhlasivat mielikuvitustaan ja joka oli elänyt ihmiskunnan vaistoissa aina Veda-kirjoista ja kreikkalaisista luonnonfilosofeista lähtien hamaan Juvissyn tähtitornin vanhaan tietäjään, Flammarioniin, tähän suuren tähtitaivaan ihmeellisiä arvoituksia pakahtuakseen ikävöivään haaveilijaan saakka…

Näin istui Marconi kauan ja uneksi. Ja kun hän viimein nousi, kiiluivat jo tähdet vihreänharmaalla taivaalla. Ne ikäänkuin nyökkäilivät hänelle ja räpyttelivät smaragdisilmiään. Ne muistuttivat Rafaelin enkelejä, jotka istuen taivaan reunalla, ikuisen elämän valolähteillä, rohkaisevasti hymyilivät hänelle, pienelle maan matoselle…

XXXII.

MAAN IHMEITÄ.

Kuluu kuukausia.

Kiertotähti kiertää ja me mukana.

John Andersson Falunista kiertää hänkin, vieläpä rattailla ajaen, päin Moran pitäjää. Hän vaihtaa väriä herkeämättä, ja kansa ihmettelee häntä. He näkevät kyllä, että John on ollut pitkillä matkoilla, mutta hänen hipiänsä herättää huomiota. Tällä kertaa se on tummansininen, hiukan ruosteenpunaiseen vivahtava, — s.o. Andersson on loukkaantunut. Hänelle on nimittäin tehty veristä vääryyttä.

Mutta kuinka niin?

Tyytyväinenhän hänen pitäisi olla. Lepäsihän tuossa Siljan-järvi kirkkaana ja kimaltelevana tien vieressä, ja olivathan kaikki ne, jotka aikoinaan olivat itkeneet hänen kuolemaansa ja katoamistaan, tervehtineet häntä mitä ylitsevuotavimmin ystävyydenosoituksin. Udellakin he olivat koettaneet, mutta Anderssonilla oli selvät ohjeet, ja kun hän ei muutenkaan lörpötellyt sivu välttämättömyyden, niin ei kukaan aavistanut mitään hänen tähtimatkastaan.

Faluniin asti olikin kaikki käynyt mitä parhaiten. Mutta siellä oli tuomiopäivän moukari iskenyt häneen. Siellä oli häntä vastassa se kamala uutinen, että hänen morsiamensa Anna Maria — tai mikä se nyt olikaan nimeltään — oli itkenyt hänen kuolemaansa ja poismenoansa niin kauan että oli viimein kyllästynyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin. Tämä kitkerä pilleri oli Anderssonin täytynyt niellä. Ja hän teki sen kuin mies.

Samalla hän päätti tehdä jäähyväisvierailun syntymäseudulleen ja sitten ainiaaksi kadota siihen maailmaan, jossa osattiin antaa arvoa kahdelle voimakkaalle käsivarrelle.

Hevonen pysähtyi äkisti erään pienen punaisen tuvan portille. Se mahtoi olla hyvin viisas ja tarkkavaistoinen eläin, sillä Andersson ei ollut vetänyt ohjaksista. Eikä hän omasta aloitteestaan olisi uskaltanutkaan pysähtyä tähän, mutta eläimet ovat toisinaan — vaikka tosin harvoin — päättäväisempiä kuin ihmiset. Ja tämä pieni takkuinen luuska oli nyt luultavasti saanut päähänsä sen, että tässä täytyi olla erinomainen paikka, jossa yksinäinen ajaja saattoi lepuuttaa ruosteenpunaista sieluaan.

Mutta Andersson oli jo vaihtanut väriä. Hän oli muuttunut kauttaaltaan vaaleansiniseksi ja vivahteli heikosti sinipunervaan. Tähän punaiseen tupaan hän oli, niin sanoaksemme, haudannut nuoruutensa ja miehuutensa ihanimman muiston. Se oli nimittäin Anna Marian koti.

Hetken arveltuaan hän laskeutui alas rattailta ja asteli hitaasti tuota pientä pyhättöä kohti, ja sydän takoi niin kummasti hänen rinnassaan.

Pihanurmella istui joku mies ja nautti sunnuntailepoa. Hän nyökkäsi nähdessään Anderssonin eikä ollut lainkaan hämmästyneen näköinen.

"Minä arvasin, että sinä vielä tulet", lausui hän rauhallisesti. "Ja me olemme tehneet sinulle vääryyttä. Anna Maria itki kauan, mutta elämä vaatii osansa. Me olimme varmat siitä, että olit kuollut. Saat antaa meille anteeksi John."

Kyyneleitä kihosi Anderssonin silmiin.

"Ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi hän ja puristi tuon ryhdikkään taalalaisen kättä… "Mutta tuntuu kovalta… hyvin kovalta… Olin ajatellut…"

Mutta ei kukaan saanut tietää, mitä John Andersson oli ajatellut, sillä sanat, nuo tottumattomat sanat, takertuivat hänen kurkkuunsa.

Matalalle eteiskuistille oli tuvasta tullut nuori tyttö. Tämä oli terve ja suloinen ja täyteläinen kuin Zornin taulu.

"Mutta siinähän on Anna Maria", pääsi Johnilta. Ja hän loi tyttöön katseen, joka sai tämän punastumaan kaulaan asti.

Silloin iäkäs isä nauroi.

"Ehei, erehdytpä poikaseni. Tämä on Brita Sofia. Hän oli vielä lapsi sinun lähtiessäsi. Mutta oikeassa sinä olet. Tuon näköinen oli Anna Maria silloin kun sinä — katosit."

Andersson, tuo paljon matkustellut, muuttui tästä hetkestä hyvin ajattelevan näköiseksi. Hän painoi silmänsä maahan. Ja kun hän taas vilkaisi ylös, osui hänen katseensa hymyyn, joka pani hänen sydämensä jyskyttämään. Ja ennen kuin hän aavistikaan lehahtivat kaikki rakkauden värit hänen iholleen.

"Etkö tahtoisi syödä päivällistä meidän kanssamme", sanoi isä ja hymyili viekkaasti.

Ei ollut enää epäilyksen muruakaan John Anderssonin sielussa. Hän ikäänkuin tuli nuorukaiseksi taas, ja Brita Sofian silmät olivat vaaleansiniset, uskolliset ja lupaavat.

Ja näin falunilainen ystävämme John Andersson liukui siihen onneen, joka on kaunein jalokivi, minkä maa omilleen antaa.

Eikä kukaan kadehtine häneltä sitä…

* * * * *

Mutta melkein samanaikaisesti tapahtui toinen rakkauden ihme Ivryssä, pienessä Pariisin kaakkoispuolella olevassa kaupungissa. Siellä tuli maailmaan pieni poika, jolla oli mustat hiustupsukkeet ja ihan ihmeelliset sinisilmät.

"Ihossa on jotakin vikaa", sanoi lääkäri punnitessaan vastasyntynyttä käsivarsillaan. "Mutta se on ohimenevää", lisäsi hän ja laski uuden ihmislapsen äidin rinnoille.

Ja Claire hymyili onnellisena ja raukeana, samalla kun hänen vapaa kätensä hapuili erästä vuoteen laidalta katselevaa kalpeaa naamaa, jossa oli monen valvotun yön ja tuskan jälkiä.

"Ah, John", mutisi hän, "kuinka maa sentään on tuskaa ja ihanuutta täynnä!"

Sitten hän painoi pienokaisen rintaansa vastaan ja sulki silmänsä.

Mutta Lange käänsi hämmentyneenä päänsä pois. Hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä moista onnea, noin madonnamaista kauneutta kenenkään ihmisen katseessa.

* * * * *

Muutamia tunteja tämän jälkeen pysähtyi auto sen pienen linnan eteen, jossa Henry Debussonille, onnellisimmalle kaikista iso-isistä, oli juuri käyty näyttämässä pientä matkamiestä.

"Arvaan, että te olette Marconi", sanoi vanha kemisti… "Minä olen Henry Debusson. Mehän olemme paljon keskustelleet sähkösanomien välityksellä."

Marconi puristi lämpimästi hänen kättänsä.

"Sangen mieluisaa tavata teitä", lausui hän ja lisäsi äkkiä: "Sitäkin mieluisampaa kun John Langen nimeen liittyvät vaikeudet näyttävät kerrassaan kadonneen. Häntä ei epäillä mistään, kukaan ei kysele häntä, ei tällä eikä tuolla puolella kanaalin. Hän voi elää aivan rauhassa. Sitäpaitsi — mies, joka on elänyt niin suuria tapahtumia, ei kuulu ihmisten laeille vaan ihmiskunnalle. — Sillä ilmeinen ihme se on, minkä olemme kokeneet. Muutaman päivän kuluttua saapuu tänne kuusi maailman suurinta tiedemiestä keräämään talteen kaiken tuota taivaankappaletta koskevan uuden ainehiston. John Lange saa opastaa meidät inhimillisen tiedon ihmeellisimpään maahan. Uusi valtaväylä on avattu!… Mutta ei mitään hälynnostoa! Tämä ei ole pikapainokoneille sopivaa ruokaa. Tiede pitää tätä uutuutta omana tietonaan… ja muokkaa, kypsyttelee sitä… muutaman vuoden kuluttua se ehkä sitten on maailman tietona ja teidän vävynne yksi niitä, joiden maine kohoaa tähtiin."