Produced by Tapio Riikonen

ÄÄRIMMÄISELTÄ RAJALTA

Seikkailuromaani

Kirj.

ØVRE RICHTER FRICH

Suomentanut

J. V. Korjula

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa: Jalkapalloilija.

I. Yalen ylioppilas.
II. Valomerkit.
III. Guiglielmo Marconi.
IV. Vainukoira.
V. Kaukoviesti.
VI. Kun Niggitts heräsi.
VII. Iäkäs keksijä.
VIII. Karkuri.
IX. Viime hetkessä.
X. Poloinen isä.
XI. Kohti suurta hiljaisuutta.

Toinen osa: Äärimmäiseltä rajalta.

XII. Ihminen.
XIII. Päivällisateria.
XIV. Ilmapallo "Thule".
XV. Kohti tapausten aamua.
XVI. Outoja vieraita.
XVII. Kaksi veljestä.
XVIII. Vakavia valmisteluja.
XIX. Häät tuntemattomalla taivaankappaleella.
XX. Kuherruskuukausi.
XXI. Aurinkovuori.
XXII. Luuranko.
XXIII. Näytös.
XXIV. Morse-sähkösanoma.

Kolmas osa: Kotiinpaluu.

XXV. Avaruuden halki.
XXVI. Pelastaja.
XXVII. Ainoastaan kolmelle tilaa.
XXVIII. Jäähyväiset.
XXIX. Atlantin rannikolla.
XXX. Takaisin elämään.
XXXI. Kaksi sähkösanomaa.
XXXII. Maan ihmeitä.

ENSIMMÄINEN OSA

JALKAPALLOILIJA

I.

YALEN YLIOPPILAS.

Nuori tiedemies Simon Newcombe Harriman istui Marconi-aseman suuressa vastavalmistuneessa rakennuksessa pienellä S:t Vincentin saarella, joka kuului Kap Verden saaristoon, ja keskusteli itsensä sekä tähtien kanssa.

Harriman oli amerikkalainen ja oli valinnut nimensä vähän tähtitiedettä, vähän trustimuodostumia ajatellen. Hän olisi tietysti voinut yhtä hyvin nimittää itseään Abraham Lincoln Rooseveltiksi tai joksikin muuksi samaan tyyliin, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan mielistynyt nimiyhtymään, joka toi mieleen suuren tähtikiikarin ja lihavan liikekuninkaan. Mikä hänen alkuperäinen nimensä oli, sitä ei kukaan kyennyt ilmoittamaan. Mutta yhtä seikkaa ei voida salata. Tämä suuriniminen nuori mies oli Sing-Singin vankilasta karannut rangaistusvanki ja moraalisia periaatteita vailla oleva herra.

Hän oli aikoinaan — silloin vaatimattomamman nimisenä — tavattoman lahjakas ja lupaava ylioppilas Yalen yliopistossa, ja osoitti aivan hämmästyttäviä taipumuksia luonnontieteisiin ja jalkapallopeliin. Vaikka hän oli laiska kuin Alkibiades ja kaikissa muissa aineissa loisti ällistyttävällä tietämättömyydellä, pelasti hänet hänen matemaattinen älynsä aina varmaan satamaan, jossa kellui palkintoja, stipendejä ja kaikkea muuta hyvää, millä amerikkalaisten miljoonamiesten paha omatunto on varustanut sikäläiset yliopistot.

Mutta Yalen yliopiston moraalin vartija ei häntä katsonut hyvillä silmin. Sillä tämä nuori ylioppilas oli hurjapäinen herra, jolla oli taipumusta juopotteluun, tappeluun ja tanssijattariin. Ja ellei hän olisi ollut Yalen suuren urheiluhallin paras potkija, niin epätietoista on, olisiko hänen asemansa ollut niinkään varma. Hän oli pitkä roikale, jonka raajat olivat luisevat ja jalkapohjat kuin harmaalla karhulla. Ja hänen potkuistaan sanottiin, että ne tuntuivat San Franciscoon asti, jossa vielä tänä päivänä eräs mies ontuu, saatuaan parantumattoman luumurtuman joutuessaan liian liki kuuluisaa Yalen potkijaa.

Hän ei tosiaankaan ollut niitä sankareita, jotka Jack Londonin ja Rex Beachin romaaneissa uhkuvat jaloutta, lihaksia ja makeata soppaa. Hän ei ollut hauskan näköinen, hänen ryhtinsä oli etukumara ja hänen nenällään oli luureunaiset rillit, joiden tarkoituksena oli peittää hänen läpikotaisin kurja, mutta mielikuvitusrikas ja rohkealentoinen sielunsa.

Mutta sitten piti tapahtuman jotakin, joka yhtäkkiä lopetti hänen uransa sekä yliopistossa että pallokentällä. Hän sattui eräänä päivänä hurjistumaan etiikan professorin tutkinnossa niin, että unohti, missä oli. Hän vastasi suoranaiseen solvaukseen potkulla, joka jalkapalloradalla olisi tuottanut hänelle suosiomyrskyn. Se oli, nähkääs, niin voimakas ja niin paikalleen osattu, että filosofi singahti nurkkaan, josta hän ei enää koskaan noussut.

Se mies, jota me nyt vaiteliaisuutta ja järjestystä noudattaaksemme nimitämme Simon Newcombe Harrimaniksi, pistettiin silmänräpäyksessä Sing-Singin vankilaan, ja koska etiikan professori oli ollut sävyisä (tosin hieman kuivakiskoinen) sanansaivartaja, joka oli tulkinnut Ralph Waldo Emersonia kuin vain harvat, sai ystävämme Simon kuolemantuomionsa amerikkalaistenkin oikeudenkäynnin kannalta ihmeteltävän pian.

Mutta lahjakas fysiikan harrastaja ei saanut tilaisuutta tunnustella niiden 1,500 voltin voimaa, jotka Amerikan valtio tuhlaa murhamiehiin. Sillä hän karkasi. Eikä edes karkaamisen hetkellä hän voinut unohtaa jalkapalloradan kokemuksia, vaan potkaisi erään vartijan piloille, otti virkapuvun ja marssi ulos avaraan maailmaan.

Monta kovaa koettuaan hän tuli Englantiin, jossa hän erinäisillä pikku huijailuilla pääsi niin pitkälle, että saattoi astua itse suurmestari Marconin eteen ja esittää tälle itsensä sekä monta kaunista ja hyvin väärennettyä todistusta.

Suuri keksijä mieltyi miehen moniin hienoihin nimiin ja lähemmin tunnusteltuaan pitkää hongankolistajaa, jolla oli nuo hitosti luottamusta herättävät luureunarillit (älä koskaan luota mieheen, jolla on luureunaiset rillit!), hän huomasi, että tässä oli oppilas, jota saattoi käyttää.

Ja Simon Newcombe Harriman lähetettiin S:t Vincentin tähti- ja sähköasemalle, saaden mukaansa sarjan määräyksiä, jotka lakimiehenkin silmissä olisivat näyttäneet kiperiltä ja jotka mekin sen vuoksi annamme olla selostamatta.

Niinpä siis tapahtui, että Yalen ylioppilas, jalkapalloilija ja murhamies nyt oleili alhaalla päiväntasaajan luona ja joi whiskyä tällä jumalain unohtamalla saarella Afrikan länsirannikon edustalla.

Paljon kaunista voisi kertoa Kap Verden saarista. Kun on rämpinyt Dakarin kuumerämeissä, tai myrkyllisten kärpästen, verenhimoisten moskiittojen ja muiden kuuman vyöhykkeen vitsausten kynsistä päässyt Senegalin rannikolle, ei tunnu niinkään tuhmalta purjehtia S:t Vincentin keltaiseen hiekkahelvettiin. Ei siellä kuole kovinkaan pian, kunhan vain osaa juoda whiskyä. Sillä S:t Vincent on englantilainen rannikkoasema, johon poikkeaa monta alusta. Ja missä on vilkas laivaliike ja paljon höyryaluksia, siellä on jostakin tuntemattomasta syystä myös runsaasti whiskyä.

Tämä ilmiö suostutti Simon Newcombe Harrimanin tuohon kaikki valtaavaan keltaiseen hiekkaan, joka tuntui olevan tuotu tänne suoraan Saharan erämaasta. Hän antoi palttua englantilaisille tullimiehille, laivanvarustajille, kauppiaille ja papeille, kiristeli hampaitaan joka kerta kun näki haukinaamaisen portugalilaisen, haukkui pataluhaksi kahta sähköittäjää, jotka joka ilta rukoilivat Jumalaa että saisivat määräyksen matkustaa kotiin, ja uhrautui muuten ilman salaperäisille äänille, tähdille, whiskylle ja suurelle hiljaisuudelle.

Hän ei nimittäin unohtanut tiedettään. Ja jos joku sähköittäjistä olisi sattumalta nähnyt hänet iltaisin tähtiaseman suurella ulkoparvekkeella tuijottamassa troopillisen tähtitaivaan valtavaan kirkkauteen, niin näkijä olisi huomannut, että mies oli ottanut nenältään rillit ja että hänen suurista likinäköisistä silmistään hohti kaipuu, joka ojenteli siipiään kohti suuren säteilevän avaruuden ihmeellisiä arvoituksia.

Ja toisten mennessä levolle hän saattoi istua mikrofooni korvassa ja kuunnella meren ja taivaan merkillisiä ääniä.

Eräänä tuollaisena yönä tapahtui se, joka hänen tahtomattaan sai hänen nimensä loistamaan kilpaa maailman suurimpien nimien kanssa.

II.

VALOMERKIT.

Aika oli merkillinen, täynnä hapuilevaa taikauskoa ja uusien totuuksien ikävöintiä. Maailmanhistoriallinen onnettomuus nosti pinnalle ihmeellisiä asioita. Sodan lohikäärmekylvö oli luonut omituisesti vääntyneitä valtiollisen elämän muotoja. Yhteiskunta, elämän ilmiöistä mutkikkain, oli suurella vaivalla ja vatsanväänteellä sulattanut sen kovan ravinnon, mitä sen elimistölle olivat tarjonneet spartakismi, leninismi ja muut alaluokkavallankumoukset.

Mutta kaiken tämän levottomuuden turvissa olivat ihmiset ruvenneet ajattelemaan ja mietiskelemään. Tappotannerten miljoonat kaatuneet olivat levinneet ikäänkuin henkiä täynnä olevaksi tähtisumuksi verikylläisen maakamaran ylle, ja tässä kaiken yliluonnollisen itämiselle perin otollisessa ilmanalassa putkahti ilmoille mittaamaton halu syventyä salattujen voimien tuntemattomiin arvoihin. Käsivarsiinsa turvautuvien vähitellen valloittaessa itselleen maan, ja köyhälistön kiihkeästi tavoitellessa valtaa, harhaili oman onnensa nojaan jätetty sivistyneistö pitkin suurten ajatusten äkkijyrkänteitä ja tuijotti pois, kohti uusia ja outoja maailmoita.

Kaikki vanhat ismit heräsivät uuteen eloon. Mesmerismi, hypnotismi, magnetismi, spiritismi saivat jo kadonneen nuoruudenvoimansa takaisin. Kaikissa vanhoissa pappiloissa ja luostareissa kummitteli, puolittain unohdetut pöydänjalat tanssivat, aikaansa seuraavat valokuvaajat eivät niin paljoa välittäneet ihmisistä kuin usvaisen hämäryyden hyväntahtoisista ja turhamaisista hengistä, ja astraaliruumiit lentelivät halki avaruuden niinkuin tarun hollantilaisen laiva.

Kirjailijat eivät enää kirjoittaneet käsin eivätkä koneilla. Heidän olkapäillään ratsasti jokin rakastava henki, joka valmisti heidän kirjansa. Ja kun henget syystä tai toisesta olivat huonoja kirjoittajia, niin kirjoistakin tuli säännöllisesti huonoja. Täytyy vain surren valittaa, etteivät kaikkein suurimmat nukahtaneet henget päässeet toisten tavalla lausumaan julki ajatuksiaan. Sillä vielä ei ollut Aristoteles eikä Plato tarttunut yhdenkään ihmisen käteen, eikä Euklides tai Newton istahtanut kenenkään kaihomielisen kirjailijan niskaan kumoamaan Einsteinin väitöksiä.

Olipa nyt tämän laita kuinka tahansa — yksi asia oli varma: ihmisten mielet herkistyivät näinä aikoina äärimmilleen vastaanottamaan kaikkia vaikutuksia. He kulkivat mikrofoonit korvissa ja mikroskoopit silmissä. He avasivat niin sanoaksemme koko tajuntansa ovet alitajunnalle.

Simon Newcombe Harriman oli tavallaan aikansa lapsi hänkin. Vaikka hän olikin pahanilkinen kyynikko, joka antoi palttua niin vakaville asioille kuin pöydänjaloille, oli hänellä kuitenkin omat ihmeelliset ajatuksensa siitä avaruudesta, jonka valoja ja ääniä hänet oli pantu pitämään silmällä. Hän oli pikkuista vaille sen näennäisesti lapsellisen oppisuunnan kannattaja, että taivaita on muka seitsemän, mutta hän ei sanonut sitä kenellekään. Ja kerran toisensa perästä hän tapasi itsensä ihailemasta Tyko Brahea enemmän kuin Kopernikusta ja Kepleriä.

Mutta kaikista enimmin hän ihaili Marconia, koska tämä suuri italialainen oli antanut taivaan avaruudelle sen paikan ihmisten henkisessä ja aineellisessa elämässä, jonka se ansaitsee. Hän oli ollut ensimmäisenä aukomassa ilmakehän portteja inhimilliselle yhteyden kaipuulle. Ilman aaltoilu ja värähtely olivat hänen uskontoaan. Niinkuin muinais-kreikkalainen luonnonfilosofi Herakles, niin hänkin näki maailman alkuperusteen liikunnossa — siinä liikehtimisessä, josta eri aaltosuhteet synnyttävät äänen, valon ja sähkön.

On mahdollista, että Simon Newcombe Harriman istui ja ajatteli kaikkea tätä tuona yönä Kap Verden saariston piskuisella saarella. Joka tapauksessa hänen aistinsa olivat äärimmälleen jännitetyt — jokin selittämätön vaisto hänessä sanoi, että jotakin oli tulossa.

Niin, oli kuin koko säihkyvä tähtitaivas aina vilkkuvaan Etelän Ristiin asti olisi vavahdellut jostakin etäisestä salaperäisestä syystä.

Mutta mitäs tuo oli?

Harriman kohottautui puolittain seisomaan. Sitten hän pani pois mikrofoonin ja tarttui tähtikiikariin. Hän tuskin uskoi omia silmiään.

Sillä läntiselle taivaalle piirtäytyi yhtäkkiä muutamia omituisia valomerkkejä, ne viskautuivat mustan vihreälle tähtitaivaalle pitkien säteilevien keihäiden tavoin, ja katkeilivat ihmeellisiksi pisteiksi ja viivoiksi, muistuttaen ratapihojen vilkku-semafooreja.

Nuori fyysikko ajatteli ensin revontulia. Mutta muoto ja väri poikkesivat kaikesta, mitä hän oli lukenut ja kuullut tästä napaseutujen ilmiöstä.

Sitten hänen varovainen älynsä tunnusteli otaksumaa, että jokin ilmalaiva lähetti valomerkkejä mahdottomasta korkeudesta. Mutta iso tähtikiikari ei voinut keksiä pienintäkään merkkiä sellaisesta.

Yksi asia oli kumminkin varma: Tässä annettiin merkkejä Morsen aakkosilla. Mutta merkit tulivat hyvin hitaasti. Salaperäinen lähettäjä oli joko tottumaton tai erittäin tunnollinen sähköittäjä.

Harriman oli päästänyt ensimmäiset merkit ohitseen — nyt hän sieppasi, harjaantunut sähköittäjä kun oli, seuraavat sanat:

… Puhukaa Marconin kanssa. Tulen jälleen 24 tunnin kuluttua.

Sitten valomerkit sammuivat.

Harriman retkahti huohottaen takaisin tuolilleen.

Hän sytytti valon. Eteensä marmoripöydälle hän oli automaattisesti kirjoittanut valomerkit. Hän ei tahtonut voida luottaa omiin aistimiinsa. Hän odotti tunnin, odotti kaksi. Mutta taivas ei näyttänyt enää merkkejä.

Mitä tuo mahtoi olla?

Kenties joku amerikkalainen istui jollakin korkealla Pohjois-Amerikan vuorella ja koetteli jotakin uutta valolennätinkojetta. Olihan suuri tähtitorni Mac Kinley-vuoren huipulla vastikään valmistunut. Mutta oli mahdotonta antaa merkkejä siinä kulmassa. Valomerkkien täytyi tulla jostakin paikasta maapallon ulkopuolelta. Ja silloin oli ilmalaiva-teoria ainoa mahdollinen.

Mutta nuori amerikkalainen ei voinut edes itseltään kieltää, ettei se selitys pitänyt paikkaansa. Ei ollut todennäköistä, että mikään ilmalaiva olisi ollut varustettu niin valtaisella heijastajalla, että se olisi voinut lähettää siksi voimakkaita merkkejä kuin nämä olivat. Ja vaikkapa ilmalaiva olisi ollut kuinka korkealla tahansa, olisi hän keksinyt sen tähtikiikarillaan.

Siis —!

Tekemättä loogillista johtopäätöstä Harriman harppasi alas sähköittäjien luo, jotka kuorsasivat huoneissaan.

"Tiedättekö, missä Marconi nyt oleilee?" karjui hän heille.

Molemmat herrat ponnahtivat pystyyn, kirosivat kiukkuisesti ja pääsivät näin vähitellen tajuntaan.

"Hän on huvipursineen Dakarissa", sanoi toinen ärähtäen. "Tehän tiedätte, että hän saapuu tänne kolmen päivän perästä."

"Lähettäkää silmänräpäyksessä hänelle langaton sähkösanoma ja kutsukaa minun nimissäni hänet tänne niin pian kuin hän suinkin voi tulla. On seikkoja, jotka vaativat hänen länsäoloaan neljänkolmatta tunnin sisällä. Lähettäkää pikasanomana. Onhan Dakarissa sekä päivä- että yöasema?"

"On", murahti sähköittäjä.

"Mitä pentelettä te mukisette", ärjyi Harriman ja sai töintuskin pidetyksi aisoissa kuuluisan murhaajajalkansa… "Tässä tehdään maailmanhistoriaa — ymmärrättekö, senkin unikeko!"

Silloin sähköittäjä ymmärsi. Hän syöksyi ulos huoneesta paitasillaan, ja viittätoista sekuntia myöhemmin alkoi S:t Vincentin langaton erittäin hätäisesti huutaa Dakaria.

III.

GUIGLIELMO MARCONI.

Marconi-yhtiön uusi huvipursi "Astra" kellui Afrikan länsirannikon edustalla ja välkkyi voimakkaassa auringonpaisteessa. Se oli tullut suoraan Yarrowin kuuluisasta laivaveistämöstä ja oli kuin joutsen mutalammikossa.

Sillä Dakarin kehno satama ei ole sen laatuinen, että siinä voisi kylvettää pikkulapsia. Siinä on paljon keltaisia muistoja Senegal- ja Gambia-jokien erämaaliejusta, joka muuten antaa leiman koko tälle rannikolle S:t Louisista S:t Marieen saakka.

Dakar ei ole mikään terveellinen kaupunki valkoiselle miehelle. Se oli aikoinaan oikea helvetti. Nyt ovat sivistys ja kauppa yhteisvoimin muokanneet kaupunkia ja soita, niin että eurooppalainen voi jokseenkin vaaratta kuivatella ruhoaan päiväntasaajan auringon alkuvoimaisessa paahteessa.

Mutta huvipursi "Astra" somisti satamaa siinä kelluessaan ja sen pintaan kuvastuessaan. Aamu-auringon ensimmäiset säteet loivat pehmeän ja värähtelevän värihohteen aluksen siroihin ja joustaviin piirteisiin. Tuossa tulla paukutti moottorivene sen luo, ja moottoriveneessä istui joku eurooppalainen, jonka naama oli sinooperipunainen liian paljosta auringosta, whiskystä ja valvomisesta.

Samaan aikaan oikoi jäseniään telttatuolissa eräs keskikokoinen mies, jolla oli avonaiset ja rehelliset kasvot, ja haasteli kapteenin kanssa. Ensi silmäyksellä ei voinut keksiä mitään erikoista hänessä. Oli jotakin raikasta ja nuorekasta hänen tummien silmiensä hyväntahtoisessa ilmeessä, mutta sen vastapainona olivat lukuisat hienot rypyt ja vielä komeassa ruskeassa tukassa esiintyvät monet harmaat suortuvat.

Ja kuitenkin hän oli uusimman ajan suurimpia tienraivaajia — yksi niistä, joiden nimet aina säilyttävät paikkansa keksintöjen historiassa, miesten sellaisten kuin Robert Fultonin, James Wattin, George Stevensonin, Graham Bellin ja Thomas Edisonin rinnalla. Hänen nimensä oli Guiglielmo Marconi.

On monta saksalaista pikkusielua, jotka kieltävät häneltä oikeuden nimittää itseään langattoman lennättimen keksijäksi. Mutta pieni italialainen on selviytynyt kaikista näistä kateuden myrskyistä ja ajat sitten astunut maailmanhistorian kuolemattomien joukkoon.

Hänen katseensa seurasi sinooperipunaista herraa ja hän näki tämän heiluttavan kädessään sähkösanomaa, joka oli varustettu erinäisillä punaisilla kiireellisyysmerkeillä. Parin minuutin kulutta mies oli kannella.

"Langaton pikaviesti Marconille", kuulutti tulija äänellä, jossa rasahteli erämaanhiekka.

Italialainen viittasi hänet luokseen.

"Oletteko langattoman palveluksessa?" kysyi hän ja repäisi auki sähkösanoman.

"Olen", vastasi sinooperipunainen… "Ihmeellinen sähkösanoma, herra
Marconi — kerrassaan hämmästyttävä."

Miehen teki selvästi mieli ryhtyä tarkempiin selittelyihin, mutta jotakin tuli väliin: hän huomasi pöydällä hikisen jäämaljan, jossa oli useita Schweppin soodavesipulloja ja yksi isomahainen whiskypullo.

Marconi seurasi hänen katseensa suuntaa, vilkaisi tunnustellen miehen alkoholinenään, hymyili ja osoitti kädellään keidasta, sanoen:

"Olkaa niin hyvä."

Sähköittäjä kumarsi ja istuutui virkistävään pöytään, ja viidessätoista sekunnissa hänellä oli lasi valmiina.

Mutta kauan hän ei saanut valuttaa itseensä tuota elämännestettä, sillä Marconi oli hypähtänyt ylös lepotuolista tähdenlentoa muistuttavalla nopeudella.

"Kapteeni", sanoi hän lyhyesti ja käskevästi. "Ankkuri ylös. Keula S:t
Vincentiä kohti. Meidän on oltava siellä ennen iltaa."

Vanha, komea merikarhu näytti kovin hämmästyneeltä. Mutta hän oli harvojen ja voimakkaiden sanojen mies. Ja hän käytteli niitä ensimmäisen neljänneksen aikana niin tehokkaasti, että "Astra" tämän ajan lopulla jo oli kääntänyt keulansa Atlanttia kohti ja viilletti kahdenkymmenen mailin nopeudella suoraan länteen.

Sinooperipunainen sähköittäjä oli silloin jo kauan ollut matkalla vartiopaikalleen.

"Tapahtuu kummallisia asioita taivaan ja maan välillä", mutisi hän itsekseen, ajatellessaan yöllä vastaanottamaansa ja äsken suurelle äänimestarille jättämäänsä merkillistä sähkösanomaa.

Samaan aikaan Marconi istui "Astran" kannella ja luki S:t Vincentistä tulleen sanoman päästä päähän. Nyt jo kolmatta kertaa. Siinä sanottiin:

"Olen tänä yönä kello 12.40 ja 13.10 välillä havainnut ihmeellisen, Morse-aakkosia käyttävän, merkinannon. Antopaikka luultavasti maan ilmakehän ulkopuolella. Se kutsui teitä tänne 24 tunnin kuluessa. Lähempiä yksityistietoja saavuttuanne. Jos teillä on este, pitäkää silmällä läntistä taivasta keskiyön jälkeen. Oletan asialla olevan mitä suurimman merkityksen.

Simon Newcombe Harriman.

Hän ojensi sen kapteenille, joka luki sen välinpitämättömästi. Marconi ei nähnyt toisen hieman ylenkatseellista olkapäännykäystä. Hänen silmänsä olivat syvät ja uneksivat.

"Vihdoinkin", mutisi hän puolittain itsekseen. "Minä aavistin, että jotakin tuollaista tapahtuisi… Katsokaas, kapteeni Evans", jatkoi hän innostuen, "jo vuonna 1919 me huomasimme outoja merkkejä koneissamme. Me totesimme ne, epäilys ja epäluulo sydämessä, ja koetimme selitellä tätä omituista sekaantumista meidän valoaaltoihimme. Oli melkein mahdotonta syyttää näistä ilmiöistä maan ilmakehän satunnaista sähköhäiriötä. Mutta kun emme osanneet lukea merkkejä, jotka muuten olivat hyvin säännöllisiä, meidän oli lopulta pakko tyytyä siihen oletukseen, että ilmiö johtui jostakin meidän tietämisemme rajojen ulkopuolella tapahtuneesta ilmakehän virrankatkeamasta. Omasta puolestani olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että näiden salaperäisten merkkien aiheuttajana on jokin toisessa taivaankappaleessa asuva järkiolento, joka pyrkii kosketuksiin avaruudessa olevien sukulaishenkien kanssa. Että nämä pyrkimykset kohtaavat vaikeuksia, on päivänselvää. Siinäkin tapauksessa, että toiset taivaankappaleet ovat enemmän tai vähemmän ihmisenkaltaisten olentojen asumia — ja tämä on kieltämättä todennäköinen otaksuma — täytyy olettaa eri kiertotähtien asukkaiden henkinen ja ruumiillinen kehitys siihen määrään omalaatuiseksi, ettei ole ajateltavissa keskinäistä ajatusten vaihtoa yhteisten tieteellisten koneiden avulla."

"Mutta", väitti kapteeni vastaan, "olinhan huomaavani, että siinä sanottiin jotakin Morsen aakkosista. Ei kai kelpaisi lähtökohdaksi otaksuma, että vanha Samuel Morse on pistäytynyt jollekin toiselle kiertotähdelle ja sieltä haastelee meille."

"Haastelettehan tekin usein tähtien kanssa, herra kapteeni", jatkoi Marconi… "Taivaankappaleiden keskinäiset suhteet antavat teille arvokkaita tietoja. Ettekö milloinkaan ole ajatellut sitä, että tämä ankarain ja muuttumattomien lakien järjestelmä on jonkin yleismaailmallisen, ei yksistään maapallolle kuuluvan järjen aikaansaannos. Ja että näin ollen kaikissa maailman avaruuden osissa korkeimman viisauden ilmaukset ovat keskenään sukua. Miksi olisi juuri maapallon profeetta päässyt kohoomaan korkeammalle kuin esim. Marsin tai Merkuriuksen viisas mies?…" — — —

Ja näin tämä ikuisesti nuori ajattelija ja keksijä jatkoi uneksimistaan, ja "Astra" jännitti kaikki langattomat hermonsa vaahdotessaan yli sinisen Atlantin niitä seutuja kohti, joissa pasaadin lauhkea ilma ikuisella retkellään lounaaseen vyöryttelee auringossa kilottavia aaltoja, ja jossa Etelän Risti murtuneine viivoineen viittoo ihmisille pimeästä, arvoituksellisesta, troopillisesta yöstä.

IV.

VAINUKOIRA.

Joshua P. Niggitts oli Pinkertonin toimiston matkustava salapoliisi, ei enempää eikä vähempää.

Toimi ei ollut mikään erikoisen hieno, mutta eipä mainittu J.P. Niggittskään ollut mikään hieno mies. Hän oli saanut tehtäväkseen nuuskia käsiinsä sen yalelaisen ylioppilaan, joka oli potkaissut kuoliaaksi erään professorin ja sittemmin karannut Sing-Singin vankilasta. Amerikan viranomaiset olivat jo aikoja sitten jättäneet koko asian, vieläpä olivat mielissäänkin tästä käänteestä. Mutta nyt sattui kaikeksi onnettomuudeksi tuolla kuoliaaksi potkitulla siveysopin professorilla olemaan jonkinlainen suhde erääseen upporikkaaseen leskeen, joka tällä ilkeällä tavalla menetti arvokkaan ystävän. Ja kun leski oli kostonhimoinen kuin kobrakäärme, pani hän pyörimään muutamia satojatuhansia dollareja vain saadakseen hävyttömän ylioppilaan sähkötuoliin, jonka tämä oli kaartanut.

Kostonhimoiset naiset ovat mustekalojen kaltaisia — heillä on kymmenittäin pyyntilonkeroita. Ja tämä lajinsa edustaja polvistui joka aamu erään lihavaa, parratonta, talisilmäistä — talisuus johtui siveellisestä viisaudesta — miestä esittävän muotokuvan eteen ja rukoili kostoa onnensa menettämisestä.

Hän tehosti rukouksiaan kääntymällä Pinkertonin toimiston puoleen, joka taas puolestaan jätti asian yhdelle hienovainuisimmista nuuskijoistaan.

Siitä on jo kauan kun salapoliisi kelpasi romaanisankariksi. Hänet syrjäytti aikoinaan autonkuljettaja. Mutta nyt on autoilijakin siirtynyt rehelliseen yksitoikkoisuuteen ja luovuttanut romanttiset kiistakentät lentäjälle. Ja kukistumisensa partaalla seisoo jo tämäkin — sankarikieltä käyttääksemme —, sillä ei ole enää kaukana se aika, jolloin lentäminen muuttuu verrattain vaarattomaksi, poroporvarilliseksi urheiluksi.

Oli miten oli: salapoliisi ei enää esiinny hienossa seurassa muualla kuin filmissä, jossa hän vielä on terävä-älyinen, vaikka peräti lapsellisella tavalla.

Joshua P. Niggitts ei soveltunut valkoiselle kankaalle. Hän oli ovela, mutta jäyhä mies, joka teki työtä kuin kone, aina nenä maassa. Nyt hänen vainunsa vei häntä suoraan kohti Simon Newcombe Harrimania, a hän oli menossa S:t Vincentiin eräällä lihalastissa olevalla englantilaisella höyrylaivalla, joka aikoi ottaa hiiliä sieltä. Hän ei ollut ihan varma asiastaan — salapoliisit eivät ole koskaan varmoja, ja tästä syystä kai salapoliisiromaanit venyvätkin niin penteleen pitkiksi. Mutta hän oli tavannut hyvät jäljet. Luureunarilleistä oli tullut nuoren ylioppilaan kohtalo. Syystä tai toisesta mies ei ollut viitsinyt poistaa niitä nenältään, paetessaan New Yorkista. Ne olivat seuranneet häntä erääseen Cunard-linjan laivaan, tämän kattilahuoneeseen, ne olivat herättäneet tarpeeksi huomiota Liverpoolissa, ja eräänä päivänä ne olivat tähdänneet suoraan Marconi-yhtiön palatsiin Lontoossa. Tämän suuren maailmanjärjestön huoneissa Niggitts oli kysellyt ja rauhoittunut vasta kuultuaan tuon hämmästystä herättävän nimen: Simon Newcombe Harriman. Hänen mielenkiintonsa tuntui harvinaisessa määrässä kohdistuvan tähän nimirikkaaseen herraan, jonka tuntomerkit sopivat erinomaisesti hänen lompakossaan olevaan pitkän, luisevan, pikku lautasten kokoisia luureunarillejä kantavan nuorukaisen valokuvaan.

Ilmaisematta millään tavalla syytä, miksi hän halusi tietoja mr. S.N. Harrimanista, hän poistui Lontoosta ja suuntasi kulkunsa suoraan kohti S:t Vincent-nimistä pientä valtameren hiekkajyvää kohti. Kaikki oli järjestyksessä. Hänen tulevaisuutensa turvattu. Hänen taskussaan oli vangitsemismääräys ja suosituskirje maailman pienimmän hiilisaaren korkeimmalle poliisiviranomaiselle.

Lankeaa siis luonnostaan, että Joshua P. Niggitts oli mainiolla tuulella liukuessaan eräänä myöhäisenä iltahetkenä sen majakan ohitse, joka Santiago-saaren mahtavilta rantakallioilta viittoo S:t Vincentin keltaista alastomuutta kohti. Hän puri purukummia niin että leuat natisivat, hän voiteli revolverinsa florenttiniöljyllä ja pisti viimeisellä patenttilaitteella varustetut käsiraudat taskuunsa. Sitten hän pani kuntoon taskulamppunsa, sillä pimeys oli tullut aikoja ennen kuin laiva oli ehtinyt satamaan.

Niggittsin into oli ilmitulessa. Hyväntahtoinen perämies oli näyttänyt hänelle sen pienen rakennusryhmän, joka muodosti Marconi-aseman. Iso hehkulamppu valoi valkoista hopeaansa siihen matalaan rakennukseen, joka oli kummulla, päärakennuksen takana.

Oli valoisa, kirkas yö — kuuta vailla. Mutta tähdet säteilivät omituista, voimakasta hohdettaan. Oli kuin ilmakehän miljoonat silmät olisivat uteliaina vilkuttaneet toisilleen.

Mutta Niggittsissä ei ollut runollisuutta enempää kuin pussirotassa, eikä hänellä ollut sitä hyödyllistä taitoa, että olisi osannut lukea tähdistä. Jos hänellä olisi ollut tämä taito, niin hän ehkä olisi keksinyt, että Saturnus oli tänä yönä hieman omituinen. Eikä se ennusta hyvää ihmisen kuolemattomalle sielulle — vaikka kuuluukin niin vuorenvarmaan laitokseen kuin Pinkertonin toimistoon.

Ei ole kuitenkaan syytä rientää tapausten edelle. Ennen kuin lastihöyryn ankkuri oli tavannut pohjan, seisoi Joshua P. Niggitts yhdessä niistä monista veneistä, jotka olivat tulleet tervehtimään juuri saapunutta laivaa. Hänellä oli sellainen kiire, ettei hän huomannut peremmällä satamassa kelluvaa kaunista, valkoista huvipurtta. Hänen pienet siansilmänsä tuijottivat vain tuohon suureen hehkuvaloon, jonka läheisyydessä hänen luultavasti mitään aavistamaton uhrinsa oleili.

Maihin astuessaan hän vilkaisi kelloon. Se oli juuri kaksitoista.

Tämänkin olisi pitänyt varoittaa Joshua P. Niggittsiä. Sydänyön hetki ei ole hyvä salapoliiseille. On jotakin rikosluontoista öisessä kahdentoistalyönnissä.

Mutta Niggitts ei ajatellut mitään muuta kuin Simon Newcombe Harrimaniksi itseään nimittävän miehen kiinniottamista. Hän ei välittänyt edes paikan poliisiviranomaisten avusta. Olihan hänellä vangitsemismääräys, Englannin poliisin allekirjoittama, oli revolveri, käsiraudat ja nuo etevät englantilaiset lennätinvirkailijat, jotka asuivat yhdessä Yalen yliopiston murhaaja-idun kanssa.

Sitäpaitsi Niggitts oli rahan ahne. Hän ei voinut sietää ajatusta, että joku toinen tulisi jakamaan hänen suurta dollarichekkiään.

Hän sai erään portugalilaisen hiilijätkän oppaakseen ja seisoi muutamaa minuuttia myöhemmin laitoksen portilla. Se oli auki.

Hän sanoi hyvää yötä oppaalle, otti huopatohvelit jalkaansa ja hiipi edelleen. Tuolla oli jokin ovi raollaan. Niggitts noudatti viittausta ja astui pitkään käytävään, joka päättyi portaisiin.

Vallitsi ihmeteltävä äänettömyys rakennuksessa, vaikka valot olivat sytytetyt kaikkialle.

Salapoliisi hiipi ylös portaita. Ne päättyivät oveen, joka oli puolittain auki, kuten kaikki edellisetkin. Se johti huoneeseen, joka ilmeisesti oli kalustettu jonkinlaiseksi tähtitorniksi. Siellä vallitsi puolihämärä, mutta Niggitts keksi heti siellä kaksi miestä. Toinen askarteli suuren kaukoputken kimpussa, toisella, joka seisoi kumartuneena erään pöydän yli, oli luureunarillit; ja muistutti jälkimmäinen muutenkin Niggittsin taskussa olevaa valokuvaa niinkuin vesipisara muistuttaa toista vesipisaraa.

Ei ollut vähintäkään epäilystä enää.

Joshua P. Niggitts astui kolistellen huoneeseen, meni Simon Newcombe
Harrimanin luo ja laski kätensä tämän olalle.

"Nathanael Smith", sanoi hän, "lain nimessä minä vangitsen teidät".

Syntyi silmänräpäyksen äänettömyys. Niggitts nautti siitä silmänräpäyksestä, mutta ei seuraavasta. Sillä kaukoputkimies oli kääntänyt kasvonsa häneen.

"Viekää ulos rääkkyjät", sanoi hän kuivasti. "Me emme halua tulla häirityiksi…" Ja oli kuin hänen silmänsä, joiden palo muistutti kuumesairasta, olisivat lakaisseet Niggittsin ulos.

"Mutta", änkytti Niggitts, "mutta…"

On merkillistä, kuinka usein vähäisellä arvostelukyvyllä varustetut ihmiset suuttuvat sanasta "mutta"… Sillä Simon Newcombe Harriman alias Nathanael Smith käännähti taapäin. Seuraavassa tuokiossa hänen oikea jalkansa lennähti eteenpäin, niinkuin heittokoneen viputanko. Ja ennenkuin Niggitts ennätti tarttua revolveriinsa, vangitsemismääräykseen ja käsirautoihin, hän pyörähti läpi lasiruudun ja yli matalan verannan ja putosi ilkeästi rämähtävään romurautakasaan. Siihen hän jäi makaamaan aivan hiljaa.

Mutta nuo kaksi miestä jatkoivat työtänsä, johon he syventyivät ja innostuivat, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

V.

KAUKOVIESTI.

Oli kulunut tunti.

"Onko teillä kaikki?" kysyi Marconi ja nojasi väsyneesti tuolinsa selkämykseen.

"Joka ainoa sana", vastasi Harriman ja kohotti rillejään. Hiki helmeili hänen kasvoillaan ja hänen teräviin, jäykästi tuijottaviin silmiinsä oli tullut ihmeellinen, kiihkeä ilme.

"Enempää kai ei tule?" jatkoi Marconi.

"Tuskin."

"Mikä on teidän ajatuksenne asiasta?"

"Sama kuin teidänkin."

Marconi katsahti vähän ihmeissään tuohon pitkään, nuoreen mieheen, joka seisoi kumartuneena pisteitä ja viivoja täynnä olevan paperin ylle.

"Sehän saattaa olla erehdys", virkahti hän ikäänkuin tunnustellen maaperää.

Amerikkalainen kohautti olkapäitään.

"Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka se voisi olla erehdys", jatkoi hän varmemmin. "Oletteko milloinkaan ennen nähnyt tuollaisia valonsäteitä? Ne muistuttivat troopillisia salamoita. Eikä juuri liene ajateltavissa, että itse Jumala olisi opetellut Morsen aakkoset… Kun julkaisemme tämän ihmeellisen sähkösanoman, niin spiritistit sanovat sitä jonkin hengen lähettämäksi. Onhan mahdollista, että henget ovat kyllästyneet pöydänjalkoihin ja nyttemmin siirtyneet tähtitaivaalle."

Nuori mies naurahti — s.o. hän päästi kurkustaan omituisen narisevan äänen.

"Tässä ei ole mitään naurettavaa", nuhteli Marconi häntä. "Meidän on oltava nykyaikaisia ihmisiä — nykyajan salatieteilijöitä. Materialismi makaa koirankopissa ja ulvoo kohti kuuta. Ihmiset eivät enää välitä maallisista asioista. He istuvat ja kuuntelevat ylimaallisia, taivaallisia ääniä. He eivät tahdo tietää mistään selityksistä. He vain heittäytyvät selittämättömän uskoon. Tämä on jonkinlaista henkiromantiikkaa… Mutta meillä, jotka kuulumme vanhaan kouluun, ei ole muuta kuin yksi tehtävä. Meidän on koetettava ottaa selko tämän sanoman lähettäjästä — olipa hän sitten henki tai ihminen… Eikö hän sanonut nimensä olevan John Lange?"

"Sanoi!"

"Samalla tutkikaamme, onko perää niissä perhesuhteissa, joihin hän vetoo, ja vieläkö hänen mainitsemansa Kervel elää."

Harriman nyökäytti päätään, mutta samalla hän loi äkäisen katseen rikkinäiseen ruutuun, jonka läpi Joshua P. Niggitts niin äkkiarvaamattomalla tavalla oli kadonnut.

Marconi arvasi nuoren avustajansa ajatukset.

"No", sanoi hän hajamielisesti, "emme anna pikkuseikkojen häiritä itseämme, kun vakavat asiat ovat kysymyksessä. Tämän-öisiä elämyksiämme saamme kai nimittää maailmanhistorialliseksi merkkitapaukseksi. Minä oletan, että olette tehnyt muitakin tihutöitä, mutta se asia saa levätä toistaiseksi. Täällä saaressa ei kukaan uskalla koskea teihin niin kauan kuin minä olen saapuvilla… Potkaisittekohan miehen kuoliaaksi?"

"Minä potkaisin kovanlaisesti", vastasi Yalen ylioppilas hiukan hämillään. "Se paha tapa on peräisin jalkapalloradalta. Mutta…"

"Joka tapauksessa", keskeytti Marconi hänet, "teidän on mitä huolellisimmin muunnettava tavalliseksi kirjoitukseksi ne valomerkit, jotka me olemme merkinneet muistiin. Ne ovat selviä kyllä. Mies, joka nimittää itseään John Langeksi, ei ole mikään harjaantunut sähköittäjä. Mutta hän on ilmeisesti käsitellyt monimutkaisia taistelukoneita. Ja hän taitaa Morse-aakkosensa… Tokkohan yksikään tähtientutkija on huomannut näitä valomerkkejä… Saamme muutamia jännittäviä päiviä, mr Harriman. Antakaa minun nyt kuulla, sana sanalta, mitä tällä salaperäisellä, taivaan avaruudessa asuvalla herralla on meille sanottavaa!"

Suuri keksijä otti itselleen mukavan lepoasennon, sytytti ison sikarin ja odotti kärsivällisesti arvoituksellisen viestin tarkistettua sisällystä.

Simon Newcombe Harriman oli poistanut nenältään luureunarillit, ja Marconi huomasi ihmeekseen, että nuoren miehen silmissä oli omituinen punertava värituntu, samanlainen kuin puolisokeilla eläimillä, jotka ovat tottuneet pitkälliseen pimeyteen.

Muutaman minuutin aikana kuului vain mustekynän paperilla aikaansaama rapina.

Silloin yhtäkkiä koputettiin ovelle.

"Tulkaa sisään", huusi Marconi äreästi.

Muudan sähköittäjä pisti päänsä ovesta, jonka Joshua P. Niggitts oli unohtanut sulkea perästään.

"Enkö ole sanonut, etten missään tapauksessa halua tulla häirityksi", sanoi italialainen äänellä, jota lapset olisivat säikähtäneet.

"Mutta", änkytti sähköttäjä vavisten ja peräytyi niin paljon, että vain hänen peljästynyt naamansa jäi oviaukkoon, "tuolla makaa joku mies ulkopuolella…"

Marconi kohosi seisaalleen.

"Mr Thomson", lausui hän ankarasti, "minä annan palttua sille, mikä siellä ulkona makaa. Jos on jotakin tehtävä, niin tehkää, minkä katsotte velvollisuudeksenne. Minä en ole mikään S:t Vincentin aseman lapsenpiika. Ja nyt sanon viimeisen kerran, että me tahdomme olla rauhassa — vaikka se mies olisi kuollut…"

"Niin, mutta sehän se juuri…"

Sähköittäjä Thomson ei päässyt pitemmälle. Sillä italialaisen silmät iskivät salamoita niin vietävästi, että herra Thomson katosi portaita alas. Ne tekivät kuten Dickens sanoo, hänen puheyrityksensä tyhjäksi.

Marconi istuutui taas tuolilleen ja tyynnytteli itseään vetämällä muutamia voimakkaita haikuja havannastaan.

"Ei sitten milloinkaan saa olla rauhassa", mutisi hän. "Ei olisi niinkään tyhmää yrittää jollekin toiselle kiertotähdelle. Mutta kuunnelkaamme nyt ensin, mitä John Lange tiedoittaa. Lukekaa sanoma hitaasti ja selvään."

Hän heittäytyi mukavaan noja-asentoon, niin kuin mies, joka valmistautuu harvinaiseen nautintoon.

Harriman oli paiskannut mustekynän kädestään. Hän loi ensin katseen taivaalle, mutta kun siellä ei mitään näkynyt, niin hän tarttui ihmeellisimpään asiakirjaan, mikä on nähty maailman luomisen jälkeen. Hän sivuutti Marconille osoitetut omistussanat ja luki kuivalla narisevalla äänellä:

"Nimeni on John Lange. Olen tätä nykyä eräällä kiertotähdellä, maapallon ulkopuolella, vaimoni ja erään ranskalaisen papin seurassa. Matka tänne oli kauhea, mutta pitkäaikaisen tajuttomuuden vuoksi en voi sanoa, kuinka kauan se kesti. Viimeinen, minkä muistan, on se, että lentokoneeni katkaisi 20,000 metrin rajaviivan ja sitten ikäänkuin viskattiin jonnekin tyhjyyteen. Palasin tajuntaan pitkän ajan perästä, sain koneen käyntiin viime hetkessä ja laskeuduin eräälle kiertotähdelle, joka on pienempi kuin maa ja jossa elämänehdot ovat jokseenkin samat, ja jossa asuu olentoja, joiden kehitys ja sivistys on kovin erilaista kuin meidän, mutta ylen mieltäkiinnittävää. Heillä on kovin voimakkaat tuntohermot, he omistavat ihmeellisiä tietoja ja ovat etenkin oppineet käyttämään sähköä tavalla, joka on tuntematon maan päällä. Heidän moraalinsa ja hyväntahtoisuutensa on verratonta. Vuosisatoja ovat heidän tiedemiehensä turhaan pyrkineet yhteyteen toisten kiertotähtien kanssa, mutta kun heidän ilmaisukeinonsa ovat aivan erilaiset kuin muiden, niin he ovat epäonnistuneet. Meillä on hyvin pienet mahdollisuudet päästä pois täältä, kun ei bensiiniä voida valmistaa. Ehkä tämän vastaanottaja haluaa kääntyä Kervelin puoleen, jonka osoite on Pariisi, rue Rambuteau 157, ja sanoa hänelle, että hänen Mars-pikakoneensa on vienyt meidät, ellei juuri Marsiin niin johonkin toiseen kiertotähteen. Hänen on otettava seuraavaan lentokoneeseensa sähkö käyttövoimaksi. Silloin se epäilemättä palaa jälleen takaisin. Ei ole todennäköistä, että se, joka poistuu maan ilmakehästä, putoisi mihinkään muuhun kiertotähteen kuin tähän. Myös pyydän lausua terveiset apelleni, Ivryssä, Pariisin luona asuvalle kemisti Henry Debussonille. Hänen tyttärensä elää ja voi hyvin. Me olemme onnelliset, mutta ikävöimme maahan. Jos joku tahtoisi Kervelin rakentamalla sähkölentokoneella noutaa meidät täältä, olisimme hänelle syvästi kiitolliset. Kyllähän se matka kovalle ottaa, mutta sen kestää kuitenkin. Toivon, että tämä viesti, jonka lähettämisessä käytetään jättiläismittaisia, sähköisiä valoaaltoja, joutuu Marconin käsiin. Kuukauden kuluttua olen toivottavasti saanut kerätyksi niin paljon sähkövoimaa, että voin lähettää uuden ilmoituksen.

John Lange."

Harriman pyyhki hikeä otsaltaan. Marconi nousi seisomaan.

"Oletteko milloinkaan kuullut moista?"

"En."

"Ja mitä tahdotte tehdä?"

"Pyytää lomaa."

"Mihin tarkoitukseen?"

Amerikkalainen katsahti tahtomattaan rikottuun lasiruutuun.

"En sovellu enää maakamaralle", sanoi hän synkästi.

Marconi tarttui hänen käteensä.

"Siinä on varmasti muutakin. Mennäänpä tuonne huvipurteen. Se vie teidät Bordeauxiin, josta on kahdentoista tunnin matka Pariisiin. Menkää tämän Kervelin luo. Puhukaa hänen kanssaan. Minä otan teidän vartiopaikkanne ja pidän silmällä kiertotähteä. No, joutukaahan jo!"

VI.

KUN NIGGITTS HERÄSI.

Tapahtuu hyvin harvoin, että yksityis-etsivät kuolevat — ainakaan ensi näytöksessä. He ovat sitkeitä kuin merikilpikonnat.

Myönnettävä kai on, että Joshua P. Niggittsiä oli pidetty tavalla, josta olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Ei ole leikintekoa lentää lasiruudun läpi Amerikan etevimmän potkijan potkaisemana. Eikä voida sanoa yksinomaan hauskaksi rautaromukasaan putoamista kahdeksan tai kymmenen metrin korkeudesta.

Ei ollut myöskään paljoa jäljellä Pinkertonin uskotuimmasta miehestä, kun nouseva aurinko seuraavana aamuna kutitteli hänen silmäluomiaan. Hänet oli itse yöllä kannettu laboratoorioon, jossa taitavat kädet olivat hoidelleet hänen haavojaan ja naarmujaan. Hän oli saanut kylmät kääreet päähänsä ja jääpussin nenälleen.

Joshua P. Niggitts ei tosiaankaan voinut hyvin. Oli kuin kirotun jalkapalloilijan viaton saapas olisi vielä ollut ankkuroituna hänen kylkiluittensa väliin, ja lonkkien seutu, joka ensiksi oli tehnyt tuttavuutta romuläjän kanssa, oli niin huonossa kunnossa, että hän ulvoi, milloin tarvitsi liikahtaa. Tuntui siltä, kuin hän olisi ratsastanut keskiaikaisella puuhevosella kolme vuorokautta yhteen menoon.

Mutta pahin oli hänellä niskassa. Sinne oli noussut muhkula, joka muistutti hyvää, vanhan ajan nyrkkiä, ja se takoi ja jyskytti niin, että Niggittsin oli ehdoton pakko pidellä päätään, jottei tämä räjähtäisi kappaleiksi.

Aluksi hänen oli vaikea koota ajatuksiaan. Mitä olikaan tapahtunut ja mitä oli tulossa?

Mutta vähitellen alkoi amerikkalaisen pahasti järkytetyissä aivoissa muodostua pieniä tajunnan ja ajatuksen katkelmia. Vihdoin hän pääsi särkyneen minänsä kanssa yksimielisyyteen siitä, että hän oli S:t Vincentin saarella. Ja sitten purjehti muisto muiston jälkeen hänen vielä hieman sumuisen näköpiirinsä ulapalle. Lopuksi hänelle valkeni, että hänet oli käännytetty takaisin melkein saavutetun päämäärän vierestä kerrassaan hävyttömällä tavalla. Hänellä oli ollut tämä kirottu Harriman alias Nathanael Smith käsissään.

Kun Niggitts oli päässyt tähän varmuuteen, ulvahti hän ja yritti nousta… Sitä ei hänen olisi kuitenkaan pitänyt tehdä. Sillä koko hänen ruumiinsa pani sitä vastaan mitä ankarimman vastalauseen. Ja hän vaipui huohottaen sohvan ihmisystävällisten pielusten väliin.

Eräs mies, joka oli istunut kirjoittamassa jotakin kirjeitä huoneen toisessa päässä, nousi ja tuli hänen luokseen.

"No, te alatte, näen mä, tulla tajuihinne", sanoi mies osoittamatta mainittavaa sääliä.

Niggitts tuijotti ahnaasti häneen. Ei, tämä ei ollut luureunarillimies.

"Meillä on pieni sairashuone täällä saaressa", jatkoi tumma herra, jolla oli terävät ja läpitunkevat silmät. "Kun tunnette itsessänne tarpeelliset edellytykset, niin siirretään teidät sinne. Lääkäri on käynyt täällä. Hän uskoo teidän voivan olla jalkeilla kahden viikon kuluttua, jos pysytte rauhallisena."

"Kahden viikon", sähisi Niggitts. "Luuletteko te minulla olevan aikaa jäädä tänne makaamaan viikkokaupalla?"

"Niinkuin itse tahdotte", sanoi toinen välinpitämättömästi. "Minä vain kerron, mitä tohtori sanoi. Mutta minunkaan nähdäkseni te ette mahda kyetä ottamaan osaa marathon-juoksuun ihan ensi tilassa."

Silmät pyöriskelivät Niggittsin päässä.

"Tätä te tulette vielä katumaan", ulvoi hän. "Näinkö on kohdeltava vapaata amerikkalaista?… Minua on häiritty virallisessa toimituksessa. Minun vangitsemismääräykseni on New Yorkin poliisipäällikön allekirjoittama. Tämä tulee teille vielä kalliiksi… Missä on murhaaja?"

Toinen katseli säälien häntä ja sanoi:

"Tuo on kuumetta."

"Minussa ei ole kuumetta", kirkui Niggitts. "Luuletteko etten tuntenut häntä hänen sarvirilleistään. Ilmielävä Nathanael Smith, Yalesta kotoisin, sama, joka potkaisi kuoliaaksi etiikan professorin… Hän elää täällä käyttäen väärää nimeä. Ja minutkin hän on potkinut rikki ja mäsäksi. Kirottu jalkapallonpelaaja. Mieluummin antaisin strutsin potkia itseäni."

"Jalkapallonpelaaja?"

"Niin, hitossa! Älkää ruvetko noin pyhäksi. Ehkäpä olette samassa juonessa murhaajan kanssa. Missä hän on?… Antakaa minun heti paikalla puhutella kuvernööriä, tai mikä pahus se hallitsee tätä hornan saarta."

"Saisitte olla käyttämättä noin voimakkaita sanoja. Ne eivät sovi sairaalle miehelle. Kiittäkää Jumalaa, ettette menettänyt kokonaan henkeänne. Minusta ei ole mikään onni pudota suoraan romurautakasaan. Te olette selvästi pudonnut oikea pää edellä."

Niggitts katsoa luimautti mieheen, jolla oli älykkäät ja viisaat kasvot.

"En voi käyttää mihinkään osanottoanne", vastasi hän. "Viimeisen kerran: lain nimessä, missä on murhaaja?"

"Minkä lain nimessä?"

Pahoinpidelty salapoliisi katseli neuvotonna ympärilleen.

"Paperini ovat kunnossa", lausui hän sitten hiukan lauhkeammin… "Mutta kuka te olette, joka asetutte lain ja karanneen rangaistusvangin väliin?"

"Se ei kuulu tähän asiaan. Toistaiseksi te olette minun vieraanani. Minä pidän huolen teidän ruumiillisesta hyvinvoinnistanne, niin kauan kun olette saarella. Kun taas paranette, voittehan jatkaa mielenkiintoista ajojahtianne."

Niggitts unohti kerrassaan tuskansa.

"Vaatteeni ovat tuolla", karjui hän, "siellä on Nathanael Smithin vangitsemismääräys."

"En tunne sitä miestä."

"Mitä rohkenette sanoa?… Enkö ole selittänyt teille, että se viimeöinen luureunarillimies on Nathanael Smith, joka on lainannut itselleen Amerikan parhaat nimet. Ja ellen olisi häntä tuntenut entuudesta, niin saamani potku oli tuntomerkki, jos mikään. Ei ole New Yorkin ja Los Angelesin välillä ainoatakaan, joka potkisi sillä tavalla… No, mitä sanotte nyt?"

"En sano mitään enkä tiedä mitään. Mutta miehen toteaminen yhdestä potkaisusta on minusta jokseenkin kevytmielistä hommaa. Te tunkeuduitte kutsumattomana ja itseänne esittämättä vieraalle alueelle, te häiritsitte kahta miestä, jotka olivat vakavassa työssä. Sentapaisesta epähienosta käyttäytymisestä annettu potku on usein terveellinen opetus vastaisen varalle."

Niggitts oli muuttunut veripunaiseksi kasvoiltaan.

"Te ette siis tahdo luovuttaa häntä?"

"Tarkoitatteko Harrimania?"

"Tarkoitan."

"Vaaditte mahdottomia. Jo siitäkin syystä, että hän matkusti täältä ainakin kuusi tuntia sitten."

Ei löydy kyllin väkeviä sanoja kuvaamaan Joshua P. Niggittsin hyödytöntä raivoa.

"Mihin sitten?"

"En tiedä."

"Tästä ette pääse rangaistuksetta. Minä tunnen Marconin. Hän on minun mieskohtaisia ystäviäni. Te menetätte paikkanne. Mikä on nimenne?"

"Marconi."

Niggittsin silmäterät muuttuivat vihreiksi tyhmyydestä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen. Sitten hän luopui jatkuvista yrityksistä, ja alkoi huohottaa.

VII.

IÄKÄS KEKSIJÄ.

"Tästä ei tule kukaan sisään", rähisi ääni korostaen ranskankieltä vierasmaalaisesti.

Mutta nuori mies, joka seisoi Rambuteau-kadun 157:n matalan ja vaatimattoman oven ulkopuolella, ei näyttänyt olevan niitä, jotka säikähtävät ensimmäistä vastoinkäymistä. Hän ei ollut vähääkään pariisilaisen näköinen. Ei ainoakaan ranskalainen taipuisi pitämään luureunarillejä. Pariisilaiset ovat usein naurettavia muulla tavoin — pitävät pitkää partaa ja kummallisia tukkalaitteita — mutta että he milloinkaan vajoisivat niin alas, että tepastelisivat kaupungilla nämä amerikkalaiset pöllönsilmät päässä, sitä ei yleensä kannata edes ajatella.

Ystävämme Simon Newcombe Harriman oli kuitenkin omissa silmissään mies.
Hyvissä voimissa hän oli saapunut "Astralla" Bordeauxiin. Ei kukaan
ollut häirinnyt häntä. Ja nyt hän oli sanottavitta vaikeuksitta tullut
Pariisiin ja kohdannut ensimmäisen esteen.

Hän otti esille muistiinpanonsa.

Niin — tuossa luki Kervel, rue Rambuteau 157, ja Kervelin nimi oli myös ovikilvessä, kainona ja vaatimattomana.

Mutta kukaan ei avannut Harrimanille, vaikka tämä käytteli rystysiään niin että oven laudat liikahtelivat.

Tosinhan voi sanoa, ettei Harrimanin ranskankielen ääntäminen ollut erittäin tyydyttävää. Amerikkalaisethan puhuvat mieluimmin peruna nielussa, eikä se kuulu hyvältä ranskalaisten korvaan, jotka pistävät perunan mieluummin nenäänsä.

Mutta oven sisäpuolella oleva mies ei ollut kielisaivartelija. Hän aukaisi ovensa vain niille, jotka tiesivät tunnussanan.

Tämä selveni vähitellen nuorelle amerikkalaiselle, joka nyt laukaisi viimeisen panoksensa.

"Minä tuon terveisiä John Langelta", sanoi hän.

Tämä oli oikeata puhetta, sillä samassa ovi lensi auki hämmästyttävällä vauhdilla, ja Harriman näki edessään pitkän, voimakkaan, hienon ja jalopiirteisen miehen, jonka pitkä valkoinen parta hohti hopealle.

"Ehkä tahdotte astua sisään", sanoi vanha herra hieman juhlallisesti "John Langen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Minä luulin hänen kuolleen."

"Kuollut hän onkin, tavallaan", sanoi amerikkalainen ja istuutui tuolille… "Hän on, mikäli voin käsittää, kuollut tältä maailmalta. Mutta ennen kuin käymme asiaan käsiksi lähemmin: kuka oli John Lange?"

Valkopartainen juhlava herra rypisti kulmiaan.

"Ettekö siis tunne häntä?"

"En, en mainittavasti."

"Ettekö ole koskaan nähnyt häntä?"

"En lainkaan."

"Mutta kuinka te sitten uskallatte?"

"Minä uskallan, mitä ikinä mieleni tekee", murisi Harriman ja jännitti oikean jalkansa lihaksia… "Mutta te voitte olla ihan rauhallinen. Saatte kyllä ajateltavaa ennen kuin eroamme. Ehkä maltatte mielenne, kunnes olen lukenut teille John Langen lähettämän sähkösanoman."

"Hänenkö lähettämänsä sähkösanoman."

"Niin, valo-sähkösänoman."

"Ja mistä?"

"Hitto sen tietäköön."

"Mutta eikö siinä mainita lähetyspaikkaa?"

"Kyllä. Mutta se on jokseenkin epämääräinen. Sanoma tuli neljä vuorokautta sitten S:t Vincentin Marconi-asemalle. Marconi oli sattumalta tavattavissa, ja hän todistaa sanoman oikeaksi. Voitte muuten itsekin ratkaista asian, kunhan ette vain tapa minua kysymyksillänne."

Amerikkalainen otti suututtavan hitaasti esiin lompakkonsa, löysi siitä tiheäänkirjoitetun paperin, otti nenältään luureunarillit, puhdisti ne, sovitti taas paikoilleen, loi vanhukseen itsetietoisen katseen ja alkoi tunnontarkasti kääntää ranskankielelle John Langen englantilaista sanomaa.

Kervel istui kuin tulisilla hiilillä. Hän repi partaansa. Hän hakkasi otsaansa. Hän käyttäytyi kuin puolihullu nero, mikä hän luultavasti olikin.

"Enkö minä sitä sanonut", mutisi hän herkeämättä.

"No, mitä sanotte nyt?" murahti Harriman lopetettuaan lukemisen.

Vanhus loi uneksivan katseen ikkunaa kohti, josta muutamia auringonsäteitä hiipi huoneeseen. Suljetuissa ikkunaluukuissa oli nim. rakoja. Koko hänen hermostuneisuutensa oli ikäänkuin liukunut pois hänestä. Hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastetun rauhan ilme, sama, joka oli kaunistanut juutalaisvanhusta tämän katsoessa Ihmisen Poikaa kasvoista kasvoihin ja sanoessa: "Nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään!" Oli kuin hänen leimuavat silmänsä olisivat tuijottaneet kaukomaailmoihin. Mutta sanaakaan ei hän virkkanut.

Amerikkalainen pyöri kärsimättömänä tuolillaan.

"Tahtoisitteko nyt kertoa Marconille ja minulle, kuka on John Lange ja onko niissä seikoissa perää, joita tämä ihmeellinen sähkösanoma koskettelee?"

Kervel katsahti hajamielisenä nuoreen vieraaseensa. Hän oli miehen näköinen, joka herätetään uneksimasta jääkylmää whiskyä ja soodaa aavikolla.

Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi kertoa niinkuin ulkoa opittua läksyä:

"John Lange oli norjalainen. Hän kuului muukalaislegioonaan ja soti Ranskan puolella. Hän yleni kersantiksi harvinaisen sankarillisuutensa, rohkeutensa ja kuularuiskutaituruutensa avulla. Ei kenestäkään legioonan miehestä kerrota niin usein kuin hänestä. Voisi kirjoittaa romaanin hänen urotöistään. Vuonna 1918 hänestä tuli lentäjä, ja tällä alalla hän osoitti samoja eteviä ominaisuuksia. Hän sai kaikki kunniamerkit, joita voitiin antaa hänen asemassaan olevalle miehelle. Vaikka hän joka päivä yhden vuoden aikana oli hengenvaarassa, ei hän kertaakaan haavoittunut. Hän taisteli usein kokonaisia vihollislaivastoja vastaan, pakoitti ne laskeutumaan maahan tai tuhosi ne suorastaan, mutta palasi itse aina ehein nahoin. Hänen haavoittumattomuudestaan tuli legenda. Mutta eräänä päivänä hänen ollessaan ilmassa, hän joutui varustamattomana kaasuhyökkäyksen alaiseksi. Luultiin hänen kuolleen, mutta tällöinkin onni seurasi häntä. Hän makasi monta kuukautta sokeana ja puolittain tiedottomana, mutta hyvä hoito palautti hänet ihan entiselleen — näönkin hän sai takaisin. Hänen hoitajansa oli eräs nuori ranskalainen neiti, Claire Debusson, tunnetun kemistin tytär. He menivät kihloihin. Hänen myöhemmistä vaiheistaan tiedän vähemmän. Hän sai käytettäväkseen erään lentokoneen, jonka minä olin suunnitellut korkeuslentoja varten. Tämän koneen pääominaisuus oli se, että se saattoi ottaa matkaansa suunnattomat bensiinimäärät ja että sen moottori erään uuden kaasutusmenetelmän avulla säästi polttoainetta tähän saakka tuntemattomalla tavalla. Sitäpaitsi sen hytti oli rakennettu sellaiseksi, että sen saattoi milloin tahansa muuttaa eräänlaiseksi ilmatiiviiksi sukeltajakelloksi — tarpeellinen laite ilmakehän ylimmissä ilmaköyhissä kerroksissa."

Vanha keksijä lopetti yhtäkkiä ja katsoi tutkivasti tuohon ihmeelliseen mieheen, joka istui suoraan hänen edessään ja tuntui ahmaisevan jokaisen hänen suustaan lähtevän sanan. Erikoisen luottamustaherättävältä ei mies näyttänyt, mutta noiden jättimäisten rillien takana paloi kummallinen, kiihkeä tuli, joka sai Kervelin jatkamaan.

"Enempää en juuri tiedä. Sen vain, että John Lange katosi morsiamineen. Minulla oli täysi syy uskoa heidän kuolleen. Mutta mitä tapahtui eräässä tilaisuudessa, lähellä Pariisia, sitä ei minun tarvitse kertoa kenellekään. Varsinkaan koska se ei kuulu tähän asiaan… Vanha Henry Debusson tietää ehkä enemmän kuin minä. Ja sitäpaitsi eräs toinen henkilö, joka asuu hieman ulompana, Ivryssä — hän kenties voisi kertoa teille jotakin, joka vahvistaisi meidän uskoamme ja tietoamme John Langen kohtalosta. Hän on puolihassu tullikapteeni, nimeltä Jacques Dufresnes. Hän rakasti Claire Debussonia ja menetti järkensä tämän rakkauden vuoksi. Mutta hänen aivonsa eivät ole niin piloilla, ettei hän kykenisi selittämään ainakin osaa."

Harriman kirjoitti nimet muistikirjaansa.

"Entä mitä te arvelette", kysyi hän vaanivan näköisenä, "John Langen esityksestä, että sähkö otettaisiin käyttövoimaksi teidän koneisiinne?"

Kervel katsoi suoraan eteensä.

"Tunnetteko Ilmari Erkon akkumulaattoria?"

"En."

"En minäkään. Mutta minä voin ilmoittaa teille sen miehen nimen, joka ehkä voi hankkia teille sellaisen, kun saa tietää, mistä on kysymys."

"Ja miehen osoite?"

"Tohtori Jonas Field, Rigshospitalet, Kristiania."

"Autatteko te sitten minua edelleen?"

"Kyllä. Te siis aiotte yrittää lentämistä avaruuden halki?"

"Niin aion. En mahdu enää maapallolle."

VIII.

KARKURI.

Marconi luki raportin vielä kertaalleen. Sitten hän pisti sen tyytyväisenä lompakkoonsa ja tuijotti haaveellisesti aurinkoon, joka juuri nosti kultaista pyöräänsä ylös merestä.

"Hän on lujaa tekoa, tuo junkkari", mutisi hän. "Vaarallinen herra, mutta tietää, mitä tahtoo. Kun hän ei vain potkaisisi itseään suoraan giljotiinille."

Raportti oli, niinkuin kai on helppo arvata, Simon Newcombe Harrimanin lähettämä. Se kertoi hänen käynneistään Kervelin luona, hänen jokapäiväisistä lentoharjoituksistaan, Farmanin tehtaassa tekeillä olevan uuden Kervel-koneen rakenteesta ja erään tri Jonas Fieldiksi itseään nimittävän norjalaisen lääkärin käynnistä. Tiedonannon viimeksi mainittu kohta oli erikoisesti huvittanut Marconia. Se kuului Harrimanille ominaisessa suppeahkossa tyyliasussaan näin:

"Sain tänään erään norjalaisen vieraakseni. Kutsui itseään t:ri Fieldiksi. Olin kirjoittanut hänelle Ilmari Erkon akkumulaattorista. Kysyi, mihin käyttäisin sitä. Käskin hänen mennä helvettiin. Kieltäytyi jyrkästi. Merkillinen mies. Hänen varma esiintymisensä ja ruumiillinen voimansa estivät minua käyttämästä ruumiillisia todisteluja. En voinut välipuheemme mukaan uskoa hänelle mitään. Hän lähti. Toin hänet takaisin. Sanoi minua hävyttömäksi roistoksi. Potkaisin häntä. Potkaisi takaisin ja hakkasi minut rikki ja mäsäksi. Tämän jälkeen havaitsin parhaaksi viitata teidän osallisuutenne asiassa. Näytin hänelle teidän suostuntanne. Se riitti. Ei kysellyt sitten enää. Pyysi tervehtimään ja sanomaan, että Erkon akkumulaattori on käytettävissänne, sekä antoi minulle seikkaperäisen ja selvän luonnoksen sen rakenteesta. Olen lähettänyt tämän Kervelille. Arvelee, että jos akkumulaattorit pitävät mitä lupaavat, niin on asia selvä. Ei huolinut rahoista. Soma mies. Vakuutti sen olevan Kervelin käsissä kolmen viikon sisällä. Lähettäkää hänelle kiitoskirje järjestyksen vuoksi, osoite Rigshospitalet, Kristiania. Ellei mitään odottamatonta satu, olen Kervelin arvelun mukaan matkalla kuukauden perästä. Olen nyt kaikkien lentämisen yksityisseikkojen ja koneistonhoidon perillä. Uskon hyvään tulokseen. Pitäkää silmällä Pinkertonin paviaania. Kunnioittava tervehdys.

Harriman."

Kuten jo sanottiin, Marconi hymyili pistäessään tämän omituisen asiapaperin lompakkoonsa.

Huvipursi "Astra" oli jo ammoin palannut takaisin ja loikoi nyt ikävissään satamassa. Mutta Marconi ei tuntenut pienintäkään halua noudattaa ainoatakaan niistä kutsuista, joita tulvaili hänelle kaikilta maailman ääriltä. Niissä puhuttiin johtokuntain kokouksista, ehdotettiin uusia valtamerilinjoja, valmisteltiin järjestelmiä j.n.e.

Mutta — Marconi ei hievahtanutkaan S:t Vincentistä. Joka ilta hän istui myöhäiseen yöhön saakka havaintotuolillaan ja unelmoi niistä uusista maailmoista, jotka ensimäistä kertaa ihmissuvun historiassa nyt olivat ilmoittaneet jotakin itsestään. Hänellä ei ollut aihetta odottaa uusia viestejä, mutta se mahdollisuus oli olemassa, että yksi tai toinen merkillinen tiedoitus saattoi tulla, eikä hän halunnut päästää sitä ohitseen.

Mitä taas Pinkertonin paviaaniin tulee, niin tässä henkilössä asui näköjään harvinainen elinvoima. Hän toipui tavattoman pian. Oli kuin hänellä olisi ollut kauhea kiire päästä eroon niistä naarmuista, mustelmista, jomotuksista ja jyskytyksistä, joita amerikkalaisen kova kengänkärki oli aiheuttanut. Hän sai myös ensiluokkaista hoitoa. Joshua P. Niggittsiä voideltiin, laastaroitiin ja syötettiin niin että hän leveni kuin susi lammaslaumassa.

Jo kahdeksantena päivänä "vastoinkäymisestään" hän ilmaisi haluavansa lähteä tuosta vieraanvaraisesta saaresta. Mutta sitä ei englantilainen lääkäri, muuten itse herttaisuus, voinut sallia. Myöskään ei hänelle suotu tilaisuutta päästä kosketuksiin viranomaisten kanssa. Sen sijaan hänet sullottiin täyteen sanomalehtiä ja uusinta kirjallisuutta. Ja joka aamu hän sai langattoman tuomia uutisia koko maailmasta.

Mutta Niggittsiä eivät huvittaneet uutiset eikä kirjallisuus. Hänen puolestaan olisivat huoletta kaikki maailman kirjastot saaneet palaa poroksi, eikä häntä olisi häirinnyt vähääkään paavin kuolema tai Leniniä kohdannut halvaus. Hänen ainoa harrastuksensa kohdistui kysymyksiin, vieläkö siveellisen lesken kostonhimoiset sadattuhannet odottivat ja vieläkö jalkapallon potkija Nathanael Smith yhä eli. Sillä Niggittsin liikeyrityksen yhtenä ehtona oli, että murhaaja joutuisi sähkötuoliin elävänä, arvatenkin jotta kuoliaaksi potkittu siveysfilosofi tuntisi taivaassa koston makeutta. Neljännentoista päivän mentyä Niggitts tunsi olevansa terve kuin kala, mutta koska hän ymmärsi ankaralla Marconilla olevan omat syynsä siihen, ettei häntä päästetty lähtemään ensi tilassa, niin hän näytteli kohtaloonsa alistuvan osaa. Hän vannoi, että S:t Vincent oli maallinen paratiisi, ihan erikoisesti häntä varten luotu. Ei mikään parantola voinut olla hänelle rakkaampi. Ja jottei antaisi lääkärille aihetta näiden hänen ylistelyidensä vilpittömyyden epäilemiseen, hän oli olevinaan raukea ja väsynyt ja makasi peite vatsan yllä ja nenä taivasta kohti.

Joko tästä syystä tai siitä, että toiveet huomaamattomaan S:t Vincentistä poistumiseen eivät olleet suuret, oli Niggittsin vartiointi hieman leväperäistä. Kuumuus oli myös alkanut käydä rasittavaksi vaatien paljon kylmää whiskyä niille, jotka ovat tottuneet elämään kuumassa vyöhykkeessä. Kaikki tämä johti jonkinlaiseen raukaisevaan tylsyyteen, joka koitui Niggittsin hämärien aikeiden hyväksi.

No niin — kuudentenatoista päivänä hänen saapumisestaan S:t Vincentiin ei lääkäri enää löytänyt häntä entiseltä paikaltaan, sairastuolilta. Pantiin toimeen hälytys, sähköittäjät lentelivät, toinen sinne toinen tänne, mutta salapoliisi oli kuin pyörremyrskyn tempaama ja poisviemä.

Lopuksi täytyi ilmoittaa Macronille, että hänen vieraansa oli suvainnut kadota. Italialainen suuttui, niin että hänestä lenteli kipinöitä. Kolmessakymmenessä sekunnissa hän oli kääntänyt koko saaren ylösalaisin. Pienet portugalilaiset lensivät joka soppeen ja nuuskivat jokaisen kolon.

Ennen pitkää kuitenkin keksittiin arvoituksen ratkaisu. Sillä samaan aikaan kuin Niggitts oli myös eräs koneenkäyttäjä kadonnut. Tämä oli maannut sairashuoneella punataudin takia. Ja nämä kaksi, jotka tavalla tai toisella olivat sattumalta löytäneet toisensa, olivat karanneet vieden mennessään satamalle kuuluvan moottoriveneen sekä kymmenen kannua bensiiniä.

Langattomia lähetettiin kaikkiin suuntiin. Mutta noilla kahdella herrasmiehellä oli hyvä etumatka.

Kahta päivää myöhemmin löydettiin vene ja amerikkalainen koneenkäyttäjä eräältä Kanarian saarelta. Hänet vietiin riemusaatossa takaisin S:t Vincentiin, jossa sairashuone ja punatauti odottivat häntä.

Mutta Joshua P. Niggitts oli tavannut Cadiziin menevän laivan ja huristi jo täyttä vauhtia Simon Newcombe Harrimanin vanavedessä.

Maailma on kuitenkin suuri, silloinkin kun luureunarillejä käyttävä mies on kysymyksessä. Ja vielä suuremmaksi ja hankalammaksi maailma kävi Pinkertonin miehelle sen johdosta, että hänen takaa-ajamansa uhri oli saanut varoituksen itse S:t Vincentin suurmestarilta.