KAAPPAAJAN KYNSISSÄ
Romaani
Kirj.
ØVRE RICHTER-FRICH
Suomentanut
Tahvo Partio
Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1918.
SISÄLLYS:
I. Ensimäinen. II. Toinen. III. Kolmisin. IV. Malaytan lähetyssaarnaaja. V. Keksintö ja torpedovene. VI. Hyvää ja harvinaista urheilua. VII. Suuren nostoranan takana. VIII. Viimeisessä hetkessä. IX. Laittomien liitto. X. "Hai". XI. Sodanjulistus. XII. Englannin meriministeriössä. XIII. Kapteeni Sullivanin kertomus. XIV. Vaara ilmasta. XV. Haaksirikkoutunut vesilentokone. XVI. Kynnet, jotka kasvavat. XVII. Näyttämön tähti. XVIII. Ralph Burns. XIX. Meriministerin virkahuoneessa. XX. Kaksi nuoranpätkää. XXI. Itse piru. XXII. Uhkaus ja kasvot. XXIII. Kosinta. XXIV. Viisikymmentä minuuttia. XXV. Vihkiäiset. XXVI. Pieni teatteritemppu. XXVII. Oli tähtikirkas toukokuun yö. XXVIII. Merkillinen kohtaus. XXIX. Cottet Parisissa. XXX. Ensimäinen varoitus. XXXI. Yllätys. XXXII. Verinen ratkaisu. XXXIII. Bonaparten-kadun pankkiiri. XXXIV. Sankaritar. XXXV. Näyttelijättären paljastukset. XXXVI. Satimessa. XXXVII. "Hain" hampaissa. XXXVIII. Sunnuntai Cornwallissa. XXXIX. Lähetyssaarnaajan loppu. XL. Urhoollinen sotilas. XLI. Matkalla Lontooseen. XLII. Kukkais-pääkallo. XLIII. Myöhäinen vieras. XLIV. Kahden kesken. XLV. Yserin kersantti. XLVI. Delman kynnet.
I.
ENSIMÄINEN.
Sängynlaidalla hotellihuoneessa muutamien satojen metrien päässä Dieppen satamakadulta istua jurnotti mies alushoususillaan.
Hotelli ei suvainnut, että sen nimeä toitotettiin julki. Se oli hyvässä piilossa takakadulla, mutta sen tunsivat hyvin semmoiset ihmiset, joilla oli jotakin tekemistä meren ja sen luvattomien puuhien kanssa. Huoneet olivat siinä maineessa, että ne olivat aina epäsiistit. Seinät olivat kosteat, ja lattiat haisivat homeelta.
Vanha Jerôme-vaari, joka omisti tämän epämiellyttävän talon, ei pannutkaan huomiota mukavuuteen. Joka huoneessa oli iso sänky. Rikkonainen peili-rämä kamiinan yläpuolella oli ainoana koristuksena näissä spartalaisissa huoneissa, joissa vain syöpäläiset näkyivät viihtyvän, ollen kamiinan käyttäminenkin hiukan hengenvaarallista.
Sängynlaidalla istuva mies katseli eräänlaisella humoristisella tyytymättömyydellä huoneen kurjuutta. Hänen painonsa näytti olevan vaarallinen sängyn turvallisuudelle, ja itse hän näytti olevan kotoisin jonkun verran paremmista oloista. Hänen alusvaatteensa olivat puhtaat, ja hänen pyöreä, miellyttävä päänsä, jossa oli arveluttavan runsas kihara tukka, olisi puolustanut paikkansa paljon ylhäisemmissäkin piireissä.
Mutta ilmeisesti häntä eivät vaivanneet mitkään hienot, hermostuneet tunteet. Hän ei kiroillut eikä sadatellut, kun ei pienestä huoneestaan voinut keksiä minkäänlaista pesuastiaa. Noustessaan hän vain herttaisesti naurahti ja tarttui housuihinsa.
Hän oli kaunis ja solakka mies, ruumiinrakenteeltaan siro ja hyvin kehittynyt. Voimakas leuka, pieni suu ja leveä, neliskulmainen pää muistuttivat hiukan amerikalaisesta. Siihen saattoivat viitata myöskin isot, leveät ja jonkun verran työssä kuluneet kädet.
Silmät olivat suuret, iloiset ja väriltään omituisen harmaat, aivan kuin kauniilla, itsetietoisilla ja sydämettömillä naisilla taikka suurilla, lujaluontoisilla ja häikäilemättömillä politikoilla. Ne olivat juuri semmoiset silmät, jotka ovat älyn kuuliaisimmat palvelijat.
Nuori mies veti verkalleen vaatteet ylleen. Ne olivat huonot merimiesvaatteet, jotka oli huonosti ommeltu ja istuivat kurjasti. Juuri semmoinen puku, jonka saa Lontoon satamaräätäleiltä valmiiksi tehtynä kahdella punnalla ja kuudella shillingillä.
Siihen tuli lisäksi leveä, pehmeä hattu, joka oli yhtä uusi kuin sopimaton.
Mies etsi turhaan toista peiliä, kun kamiinapeili oli kosteudesta menettänyt kykynsä näyttää mitään muuta kuin elohopeansa mahdottomuuden. Pitkä mies näytti olevan huvitettu kaikista näistä kalustuksen hämmästyttävistä puutteellisuuksista. Hänellä oli omituinen hirnuva, hyväntahtoinen ja poikamainen nauruntapa.
Mutta Ambroise Vilmart ei ollut suinkaan amerikalainen, vaikka hänellä olikin kuminpurijan poskipäät ja hirnuva nauru. Hän oli ensimäisen kerran nähnyt päivänvalon belgialaisessa Herstalin kaupungissa vähän yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen syntymisensä ei ollut onnellinen. Sillä hänet löydettiin myttyyn käärittynä makaamassa erään suuren asetehtaan edustalta. Kääre oli kylläkin hieno. Siinä oli kuusi kallista tilkkishaalia, ja sen sisusta oli verhottu pumpulilla.
Sattumalta löysi tämän mytyn eräs vanha insinööri, joka alinomaisen juopottelunsa takia ei ollut päässyt niin pitkälle, kuin olisi voinut. Omantuntonsa soimaamana hyödyttömästä elämästään hän korjasi mytyn haltuunsa, otti lapsen ottopojakseen ja meni jäseneksi kaupungin voimakkaimpaan raittiusseuraan. Kaikki vain siinä mielessä, että saisi voimaa ja tarmoa hoitamaan sitä pientä miehenalkua, jonka sallimus oli lähettänyt hänen tielleen eräänä yönä hänen ollessaan tavallista enemmän humalassa.
Theodore Vilmart oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli käyttänyt viime vuodet sen pojan kasvattamiseen, joka aivan kirjaimellisesti oli pudonnut hänen tielleen. Ja kun tämä nuori herra, jolle hän oli antanut nimensä, oli suorittanut loistavan insinööritutkinnon, meni Theodore Vilmart kapakkaan ja joi moni-vuotisen vaivannäön ja ikävän jälkeen itsensä täyteen humalaan. Ottipa hän miehuutensa juomasta semmoisen humalan, että hänet löydettiin kuolleena jokseenkin samasta paikasta, josta oli korjannut ottopoikansa — nuoren, toivorikkaan insinöörin.
Siitä päivästä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Elämä oli käynyt huonoksi Belgiassa. Sodan syttyessä Ambroise Vilmart oli ollut Spezziassa, missä hän isänsä neuvon mukaan oli suorittanut laivanrakennuskurssin. Hän riensi kotiin Belgiaan, otti osaa kymmeniseen taisteluun, sai urhoollisuusmitalin ja muutamia vähäpätöisiä naarmuja, jotka saattoivat hänet erinäisten terveydenhoito-osastojen hoiviin, jotka lähettivät häntä sinne ja tänne, kunnes hän joutui erääseen sairaalaan Dieppessä; täällä hän joutui sen miehen viereiseen vuoteeseen, josta tuli hänen elämänsä kohtalo. Se oli eräs englantilainen ja hyvin huono englantilainen, jolla oli suuri puhelahja ja pirullinen kieli. Saksalainen granati oli siepannut häneltä toisen käden, vieläpä oikean käden. Mutta se ei ollut kyennyt riistämään Dick Ansteyltä hänen suunnatonta pirullisuuttaan, joka oli tehnyt hänet niin uutteraksi työmieheksi rikosten viinamäessä. — Kun belgialainen päästettiin sairaalasta toipuvana, oli Ansteykin täysin parantunut.
— Kuulehan, hän sanoi tuolle nuorelle miehelle, vetäen hänet mukanaan yksinäiseen paikkaan sairaalan kauniissa puutarhassa… meillä kahdella on paljon yhteisiä asioita. Uskon sallimuksella olleen jonkun tarkoituksen saattaessaan meidät yhteen. Elämme merkillistä aikaa. Minun tekisi mieleni kirjoittaa kertomaruno siitä sopasta, jonka Europan valtiomiehet ovat keittäneet. Mutta en ole runoilija enkä juuri muutakaan. Päässäni on kuitenkin eräitä aatteita, joita tahtoisin sovelluttaa käytäntöön —, eräitä vähäisiä seikkailuja, jotka sopivat semmoisille laittomille ja isänmaattomille kelpo miehille kuin sinä ja minä… Käydäänpäs tarinoimaan asioista. Mene huomenna Jerôme-vaarin hotelliin Satamakadun varrella. Sen tuntee joka hamppari. Se on pirun kehno hotelliksi, mutta siellä saa asua rauhassa, ja mies, jonka luokse minä olen menossa, ei ole muissa paikoissa.
Niin tapahtui, että Ambroise Vilmart makasi tappelemassa syöpäläisten kanssa Jerôme-vaarin likaisessa hotellissa eräänä varhaisena aamuna toukokuussa 1915.
II.
TOINEN.
Ambroise Vilmartin sitoessa kaulahuiviaan entisen peilin edessä, Jerôme-vaari istui alakerrassa olevassa pienessä anniskeluhuoneessaan juttelemassa jonkun kanssa, joka joskus lienee ollut ihminen.
Pienellä, ruti-kuivalla, ranskalaisella hotellinisännällä oli keltainen iho kuin japanilaisella, ja hänen silmänsä paloivat kuin alituisessa kuumeessa. Hän ei ollut suinkaan kaunis.
Mutta hänen edessään istui pieni, neliskulmainen mies, jonka rumuus kuitenkin oli järkyttävä. Hän oli sen näköinen, kuin olisi joskus maailmassa kulkenut lihamyllyn läpi ja siinä kadottanut sen, mitä ylevämmässä puheessa sanotaan Jumalan kuvaksi.
Hän oli jotakuinkin täsmälleen viisi jalkaa pitkä ja melkein yhtä leveä. Kauhea gorillanselkä päättyi kaulaan, jonka valtaiset lihakset näyttivät vääntyneen sekaisin, ja pää, joka oli melkein tukaton, päättyi pieneen vaaleanpunaiseen tonsariin, jonka väri vaihteli miehen mielialojen mukaan. Hänen ruumiinsa oli muuten muovaeltu mitä merkillisimmistä koukuista ja kulmista.
Ja kasvot?
Yksinpä simpansikin olisi epäröinyt, olisiko suostunut verrattavaksi näihin suuriin, kummallisiin kasvoihin, joitten neliskulmaisuudessa oli jotakin hirveätä. Hänen päänsä oli kuin puserrettu läjään ensin pitkin päin ja sitten poikkipäin. Siitä olivat kaikki suhteet hävinneet. Nenä oli käyrä lihamöhkäle, suu oli kuin torvi, ja leuka upposi paksuihin laskoksiin, jotka riippuivat vääristyneelle, luonnottoman lihaksiselle kaulalle.
Näki selvästi, että hän oli merimies. Känsistyneet kädet, jotka olivat isot kuin lapsen ruumisarkku, osottivat selviä merkkejä siitä, että olivat tehneet köysien ja touvien tuttavuutta.
Siinä suuressa raossa, jota muilla sanotaan suuksi, oli miehellä paksu, suuri piippu, joka tuprusi kuin joku Jerôme-vaarin vanha kamiina.
Ravintoloitsija johti keskustelua. Hänellä oli liukas kieli, ja hän käsitteli kaikkia päivän pikku seikkoja niin hermostuneen levottomasti, että huomasi hänellä olevan sydämellä aivan toisia asioita.
Ravintoloitsijan käytöksessä oli jotakin kunnioittavaa, mikä ei sopinut yksinomaan ammatilliseen kohteliaisuuteen. Hän hymyili väkinäisesti omille huolestuneille sukkeluuksilleen. Hän näytti ikäänkuin tahtovan vaimentaa omaa levottomuuttaan. Jerôme-vaari tunsi kyllin tuon käyristyneen kummituksen, joka istui hänen parhaalla tuolillaan ja joi hänen parasta whiskyään, niinkuin juottovasikka maitoa. Ja hän odotti, että toinen avaisi suunsa ja keventäisi hiukan sitä salaperäisyyttä, jota Jerôme-vaari vainusi pitkän matkan päästä näinä kummallisina sota-aikoina. Tuon tuostakin hän teki puheessaan pienen taidepaussin antaakseen tammisella tuolilla istuvalle hirviölle tilaisuuden puuttua puheeseen. Mutta hirviö pysyi vaiti kuin appelsiininkuori hautakappelissa.
Silloin ravintoloitsija menetti malttinsa ja iski enemmän suoraan asiaan.
— Tänne tuli eilen illalla eräs nuori mies, hän virkkoi teeskennellyn välinpitämättömästi ja täytti vieraan whiskylasin runsaalla, vieraanvaraisella kädellä… Oikein kiharatukkainen mies, jolla on semmoiset kasvot, joitten perästä naiset juoksentelevat. Hän sanoi kuitenkin tätä hotellia sikolätiksi. Minä vastasin hänelle, että menköön helvettiin. Mutta siihenpä nuori keikari ei suostunut. Sanoi nähneensä lutikoita niin, että silmissä vain vilke kävi, eikä sanonut pelkäävänsä hotellirottia, olivatpa mitä maata tahansa.
Tuolilla istuva hirviö päästi hiljaisen mörähdyksen, joka voi merkitä mitä tahansa.
Isäntä tervehti tätä vaiteliaan vieraansa epäselvää lausuntoa mitä suurimmalla tyydytyksellä. Hän kumartui hieman eteenpäin.
— Mies toi terveisiä Dick Ansteyltä, hän kuiskasi hiljaa. Sanoi tapaavansa hänet täällä tänään erään kolmannen miehen kanssa. Niin — sillä tavalla hän ainakin väitti. Sen tähden minä annoin nulikan jäädä tänne. Se oli kai oikein, arvaan minä?…
Isännän ääni oli käynyt pehmeäksi ja mairittelevaksi kuin huilu, ja kysymys riippui hänen huulillaan kuin imelä akana.
Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä vanhaltapiialta tämän ikää. Hänen puheliaisuutensa näytti vain lisäävän hirviön janoa ja kivikovaa äänettömyyttä.
Jerôme-vaari puri huultaan.
— Ette ehkä tiedä tästä mitään? hän kysyi äänellä, jota hän suotta koetti tehdä välinpitämättömäksi.
Tammituolin hirviö käänsi neliskulmaiset kasvonsa suoraan isäntää kohti, mutta silmät olivat painuneet niin syvälle ihopoimujen sisään, että oli mahdotonta nähdä, minne hän katsoi. Hän aukaisi suunsa, mietti ja puri sitten taas entistä kovemmin piippuaan, pudistaen inhottavaa päätään.
Ravintoloitsijan keltainen kasvojenväri muuttui melkein ruskeaksi. Huomasi vaarallisen raivon olevan purkautumassa tuon likaisen miehen kiinalais-kasvoille. Mutta hän oli ilmeisesti hyvin taitava hillitsemään itsensä.
— Sinulla ei ole paljon luottamusta minuun, Pekka, hän virkkoi puolittain moittien, puolittain nurkuen. Olimme kuitenkin hyviä ystäviä ennen vanhaan, kun minulla oli opiumi-puotini Marseillessa. Oletko unohtanut sen avun, jonka annoin sinulle, kun eräänä aamuna löydettiin kolme hollantilaista matruusia tukehtuneina itse tulliaseman edestä?… Olisit ollut giljotinin alla jo monet kerrat, jos ei Jerôme-vaaria olisi ollut… Ja nyt istut täällä kuin hautausmaa, juot whiskyäni etkä saa sanaa suustasi. Mikä piru sinua riivaa, toveri?…
Näytti siltä, kuin tämä viimeinen vetoomus olisi saanut muodottoman miehen arvelut hieman haihtumaan. Hän rykäsi. Avasi torven näköisen suunsa…
Mutta siihen se jäi.
Matalan talon edustalle pysähtyi joku, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui kynnyksen yli khakiunivormuinen solakka-vartinen sotamies. Hänellä oli kalpeat ja jyrkkäpiirteiset kasvot ja terävät, valppaat silmät. Nenä oli voimakas ja kaareva, ja silmäkulmissa sekä kauniin, hiukan aistillisen suun ympärillä oli paljon pieniä veitikkamaisia ryppyjä. Hänellä oli miellyttävä hymy huulilla. Hänellä oli vain toinen käsivarsi.
— Hyvää huomenta, herrat, hän lausui iloisella ja sointuisalla äänellä. — Ja kuuluuko mitä uutta?…
Jerôme-vaari kumarsi ja hykersi, mutta toinen pysyi istumassa tuolillaan. Hänen pieniin pistäviin nuppineula-silmiinsä oli tullut omituinen leikkivä kiilto, mutta hän ei virkkanut mitään.
— Huomaan teidän huvittelevan vanhaan tapaan, uusi vieras jatkoi. — Mutta nyt on whiskyn aika ohi, pojat. Sillä nyt viritämme valssin, joka huimaa ihmisten silmiä. Niin totta kuin nimeni on Dick Anstey.
Ja niin sanoen iloinen englantilainen sieppasi terveellä kädellään whisky-pullon pöydältä.
III.
KOLMISIN.
Jerôme-vaari katsoi whisky-pulloaan, joka lensi tuhansiksi sirpaleiksi nurkkaan. — En luullut, että sinulla olisi varoja hylätä vanhoja ystäviäsi, hän lausui yrittäen pysyä ystävällisenä. Anstey hymyili.
— Sinä olet kolmannen luokan roisto, hän virkkoi. Olet rodun pienokaisia. Nuoleksit halpamaisuuden, himon ja ahneuden tomua, mutta me pidämme parempana hengittää hyvän ja rohkean rikollisuuden raitista ilmaa. Erotus meidän välillämme on toistaiseksi se, että minä rehellisyyden ja isänmaallisuuden puuskassa otin pestin. Olen englantilainen sotilas, Jerôme-vaari.
Ranskalainen hymyili ivallisesti.
— Sankarin osa ei sovi sinulle, Dick Anstey, hän virkkoi peräytyen kokonaan suojelevan aitauksen taakse. Olet piru miehiäsi, sen kyllä tiedän. Enkä epäile, että olet kelpo lailla löylyttänyt saksalaisia. Mutta älä tule vanhalle toverillesi lörpöttelemään rehellisyydestä ja sen semmoisista. Kuulostaa aivan siltä, kuin olisit unohtanut sekä Algierin pankkiirin että Saksan konsulin Alicantessa. Pekka Pleym tuossa voi palauttaa muistiisi kumpaisenkin… Mutta nyt olet käynyt koppavaksi. Ei ole enää huonoa olla Jerôme-vaarin kanssa yhtiössä. Mutta pidä varasi, sanon minä, pidä varasi…! Minä olen laittanut järjestykseen neljä sinun laistasi jo ennen. Ei mene monta päivää, ennenkuin tulet luokseni kontillasi.
Dick Anstey oli löytänyt kuluneen nojatuolin ja käynyt siihen istumaan. Sitten hän pani vasemmalla kädellään tupakkaa piippuunsa ja sytytti sen pahalta haisevalla rikkitikulla. Jerôme-vaarin lopettaessa raivoisan puheensa vaahto suupielissä, Dick katseli hymyillen ylös ilmaan.
— En ymmärrä, minkä tähden sinä tuolla tavalla paasaat, hän virkkoi. Sinähän hoilaat kuin vanha korppi tyhjästä.
Ranskalainen kumartui tiskille.
— Oh-hoh! hän melkein kiljasi… En ole mikään nauta, Dick hyvä. Sinulla on jotakin mielessä. Etkö luule, minun ymmärtävän? Tiedän enemmän, kuin luuletkaan. Huomis-iltana tulee Folkestonesta neljäkymmentä miestä — sinun lukuusi. Ja tuossa istuu Pekka Pleym. Hän tuli eilen illalla Marseillesta. Olet tietysti kutsunut hänet. Ja entä se kähäräpää nulikka, joka tuli tänne eilis-iltana ja kysyi sinua, mitä hänellä on tekemistä?
Englantilaisen silmiin oli tullut omituisen haaveksiva ilme. Hän ei ollut kuulevinaankaan, mitä isäntä oli oksentanut suustaan.
— On synti, hän virkahti puolittain itsekseen, istua sisällä tässä saastaisessa hotellissa näin ihanana päivänä. Kautta Jumalan, minun on ikävä jälleen merelle. Siellä olen kotonani, Jerôme-vaari. Vesi on minun elementtini. Sen tähden kai minä tein niin hyvää työtä Yserin vesikuopissa. — Isäntä katsoi häntä suu selällään.
— Ja tämä kevät ilmassa, Anstey jatkoi, se kohisee korvissani. Se syhyttää vasenta käsivarttani.
— Mene helvettiin jaarittelemasta, isäntä murahti. Ovatko sisaret ja punainen risti saaneet sinut…
Hänen sanatulvansa pysähtyi äkisti. Tammituolin ankara hirviö oli noussut puolittain seisoalleen ja laskenut valtaisen etukäpälänsä tiskille, niin että laudat ruskivat hyvin uhkaavasti. Ja hän lausui äänellä, joka oli pehmeä ja suloinen kuin lyyrillisellä näyttelijällä:
— Ei mitään raakuuksia, rakas Jerôme. Avaisit mielesi tämän maailman ihanuuksille ja pitäisit kielesi ohjaksissa. Tuosta paljosta kiroamisesta ja noitumisesta ei lähde mitään hyvää. Ja uteliaisuutesi maksaa sinulle kerran kaulasi…
Pikku huoneessa oli heti aivan hiljaista. Hirviön lempeä ääni tuntui päättäneen toran. Silloin avautui käytävän ovi, ja vieras huoneesta N:o 3 astui sisään. Hän oli niin pitkä, että hänen oli kumarrettava päätään.
— Hyvää huomenta, Anstey, hän sanoi iloisesti; ja hänen kirkas, hilpeä äänensä täytti äkkiä koko tuon puolipimeän, tupakansavua täynnä olevan huoneen. — Hyi saatana, minkälaiseen koirankoppiin sinä lähetit minut.
— Minä en ole pyytänyt teitä tulemaan, Jerôme-vaari sähähti. — Ambroise Vilmart hymyili.
— Ette, siinä olette oikeassa. Voitte muuten pitää suunne kiinni, kun vieraanne suvaitsevat moittia teitä.
Jerôme-vaarin suupielet vavahtelivat raivosta. Sitten hän kiiruhti ulos, heittäen vihaisen katseen vieraaseen. Mutta vieras kääntyi välinpitämättömänä ja jäi ihmeissään tuijottamaan Pekkaa.
— Merkillinen seura, johon olet minut saattanut, korpraali, hän lausui iloisesti. Mikä babiaani tuo on? Onko se yksi niitä, jotka saksalaiset päästivät karkuun Antwerpenin eläintarhasta?…
Tammituolin hirviö ei näyttänyt loukkaantuvan. Hän käänsi neliskulmaiset kasvonsa suoraan nuorta kiharatukkaista miestä kohti ja nyökäytti päätään ajatuksissaan.
— On, hän sanoi lempeällä, pehmeällä äänellään, joka sai belgialaisen säpsähtämään hämmästyksestä. Te olette isänne poika. — Ambroise Vilmart tuijotti häntä ihmeissään. Hymy hävisi hänen kasvoiltaan.
— Tunnetteko isäni?
— Äitinnekin, merkillinen epämuodostuma lausui hiljaa. — Nuori mies tarttui häntä käsivarteen.
— Mikä on hänen nimensä? hän kysyi käheästi.
— Hänen nimensä oli François Delma.
— Ja äitini?
— Oli paroni de Nozierin, suuren valtamertentutkijan, sisar. Teissä on yhdistyneenä suurin nero ja uudenaikaisin rikollisuus. Me luotamme teihin, Ambroise Vilmart. Olemme seuranneet teitä askel askeleelta. Olette nyt kypsä kutsumukseenne. Ensimäinen suurtekonne odottaa teitä…
Nuori mies jäi seisomaan ällistyneenä.
— Sepähän nähdään, hän murahti.
— Ei, sanoi toinen. Teillä on rikollisuuden tarina harmaissa silmissänne, ettekä voi välttää määräystänne. — Nuori mies nyökkäsi ajatuksissaan päätään.
— Oletteko varma siitä, mitä sanoitte isästäni ja äidistäni? hän kysyi vakavasti. Minut löydettiin silkkihuiveihin käärittynä…
— Herstalin torilta…
— Niin, mistä sen tiedätte?
— Koskapa minä teidät vein sinne 21 vuotta sitten.
IV.
MALAYTAN LÄHETYSSAARNAAJA.
Pieni likainen kapakka muuttui niin merkillisen hiljaiseksi. Siinä olevat kolme miestä eivät hievahtaneetkaan.
Olipa hiljaisuus niin suuri, että Dick Anstey, joka ensiksi heräsi haaveistaan, selvästi kuuli, kun yläkerran lattialla mies käveli sukkasillaan.
Englantilainen hymyili. Hän oli mies, joka tunsi ihmisten pikku heikkoudet. Nyt hän tiesi tarkalleen, missä Jerôme-vaari oli. Hän makasi sängyn alla huoneessa N:o 8 korva siinä rotanreijässä, joka aukeni tiskin yläpuolella olevasta nurkasta.
Hätiköimättä Dick Anstey kopeloi univormunuttunsa taskua ja veti sieltä pienen revolverin, jossa oli pitkä, ohut piippu. Se näytti vain viattomalta lastenlelulta eikä ollut lainkaan sen mallinen, jota käytetään rintamalla. Hän kohotti sen verkalleen ja tähtäsi huolellisesti rotanreikään. Näkyi pieni, kirkas välähdys ja huoneessa pamahti laukaus, joka ei pitänyt suurempaa melua kuin sylikoiran hiljainen haukahdus.
Nurkasta lenteli puusirpaleita, ja yläkerrasta kuului pidätetty tuskanhuuto. Sukkasillaan kulkevan miehen askeleet kuuluivat nyt selvemmin, ja kävelijällä tuntui olevan kiire. — Sitten oli taas kaikki hiljaista.
— Nyt me luullakseni voimme puhua rauhassa, englantilainen virkkoi, puhaltaen ohuen, hienon sinisen savun pienen, siron revolverin piipusta… Mutta ei ole tarvis käyttää äänijänteitä enemmän, kuin mikä on välttämätöntä. Ja pitäkäämme kiirettä, sillä Jerôme-vaarin uteliaisuus on suurempi kuin hänen pelkuruutensa.
Ambroise Vilmart oli heittäytynyt puupenkille ja katseli mietteissään akkunasta. Hänen pyöreille, poikamaisille kasvoilleen oli tullut jäykkä ja kivettynyt ilme. — Sitten hän kääntyi tammituolin mieheen.
— En tunne teitä, hän virkkoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä. — Epämuodostuma nyökkäsi. Silmät hänen päässään hehkuivat kuin kaksi kaukaista kekälettä.
— Kuten näette, hän virkkoi, ei ulkomuotoni ole luottamusta herättävä. Enkä kulettele taskussani todistuksia. Mutta teillä ei ole syytä epäillä, kun sanon, että olen seurannut teitä siitä saakka, kun olitte pikku poika. Ei ollut pelkkä sattuma, että Theodore Vilmart löysi teidät. Meidän ihmistenhän täytyy aina hiukan autella sallimusta. Te jäitte, niin sanoakseni, makaamaan hänen tielleen… Isänne oli minun ystäväni. François Delma ei kulkenut mitään sileätä tietä. Hän oli sanomalehtimiehenä Parisissa. Mutta se ei tyydyttänyt häntä.
— Olen kuullut mainittavan hänestä, Ambroise virkkoi…
Raajarikko katsoi häntä tarkkaavasti. — No, hän sanoi hiljaa, sitten olette kai kuullut myöskin, että hän on hävinnyt — siitä saakka, kun sota syttyi? Belgialainen pudisti päätään. — Hänet surmattiin, toinen jatkoi. Jossakin paikoin Norjassa. En tunne yksityiskohtia. On olemassa vain yksi mies, joka tietää asiasta, ja hän on nykyisin Amerikassa.
— Hänen nimensä? nuori mies kysyi jännityksellä.
— Se on eräs hollantilainen, raajarikko vastasi. Hänen nimensä on Jaap van Huysmann. — Syntyi lyhyt äänettömyys.
— Françcois Delmalla oli toinenkin poika, raajarikko jatkoi vähän viivytellen. Hän oli syntynyt avioliitossa. Hänen äitinsä elää vielä. Saatuaan 21 vuotta sitten tietää isänne suhteesta tuohon kauniiseen belgialaiseen naiseen, hän alkoi vainota tätä verisellä vihalla. Äitinne kuoli synnyttäessään teidät, ja minä hankin teille hyvän ja uhrautuvaisen isän… Siihen aikaan minä olin vähän toisen näköinen. Tuskin uskonette, kun sanon, että minä parikymmentä vuotta sitten olin Europan mestari raskaan sarjan painissa. No… mutta minun oli pakko kadota. Suuri-suuntainen varkaus Rue de la Paix-kadun varrella Parisissa. Se tuotti meille toista miljonaa markkaa. Mutta toimeenpanokustannukset olivat vähän liian suuret, kolmen ihmisen henki, joista ikävä kyllä kaksi tuli minun osalleni. Sitten otin vuokran eräässä purjelaivassa, jonka piti lähteä Etelämeren saarille… Alkujaan olin tuuminut yrittää hiukan merirosvousta. Mutta kuunarissa tapasin matkustajan, jonka piti mennä lähetystöihin Salomonin saarille. Hän oli viisas mies. Hän opetti minulle paljon, ja uskallan sanoa, että olin harras oppilas. Ukko Price olisi voinut olla Canterburyssä arkkipiispana, niin viisas hän oli. Hän jutteli helvetistä ja taivaan ihanuudesta, niin että itse pirullakin olisi selkäpiitä karminut. Mutta ikävä kyllä oli piru saanut hänestä voiton eräässä tilaisuudessa, jossa kysymys oli ollut kauniista tytöstä. Suoraan sanoen! Häntä ei lähetetty Canterburyyn, vaan pakanamaihin lähetystyöhön…
Meistä tuli hyvät ystävät, ja hän opetti minun selittämään lakia ja profeettoja. Hänen kehotuksestaan päätin ruveta hänen apulaisekseen ja toivoin hartaasti saavani syntivelkani kuitiksi saarnaamalla Salomonin saarten pakanoille… Meidät laskettiin maihin Malaytan saarella. Sureva seurakuntansa oli Englannissa antanut Pricelle ihanat matkaeväät, ja olinhan minäkin säästänyt itselleni jonkun verran, josta voi olla hyötyä… Uskallan sanoa, nuori ystävä, että teimme kovasti työtä. Saarnasimme suurimmille roistoille, niin että jyrisi, ja rakensimme itsellemme kauniin talon, jossa oli monta verantaa ja ampuma-aukkoa, sijaiten se pienellä saarella, jossa oli runsaasti kokos-palmuja ja kautsukkia… Meidän oli pakko ampua heistä kymmenkunta, ennenkuin käännyttämiseen tuli mitään vauhtia; mutta sitten menikin useita vuosia siunauksellisessa työssä, ja meidän varastomme kasvoivat sangen runsaasti. Mutta Price oli käynyt niin uutteraksi, että tahtoi välttämättä tunkeutua saaren sisäosiin saarnaamaan noille ihmissyöjille. Sitä paitsi oli hänen tarkoituksensa tarkastaa eräitä timanttikaivoksia, joita siellä piti olla.
Mutta eräänä päivänä koko lauma hyökkäsi meidän kimppuumme. Palvelijamme tapettiin ja meidät itsemme vangittiin ja sidottiin niiniköysiin.
Muutapa ei juuri olekaan kerrottavaa. Price, joka oli pyöreä ja lihava kuin rasvatiinu, paistettiin ja syötiin samana päivänä. Ja harvoin olen kuullut kehuttavan ketään miestä niin, kuin nämä ihmissyöjät kehuivat Priceä. Minua he kohtelivat suuremmalla halveksumisella. Kovat lihakseni eivät olleet heidän makuunsa. Ja mukuroituani erästä heidän poppamiestään hiukan liian kovasti, puserrettiin minut puukapulain väliin ja päätäni kärvennettiin hehkuvalla raudalla. Pitelivät minua tunnollisesti, niinkuin näette… Lopuksi minut nakattiin pois kelvottomana ja muodottomana lihamöhkäleenä… Mutta seuraavana päivänä minut löysi avustusretkikunta, joka oli lähetetty saarelle tarkastamaan Pricen ja minun hommiani. Siinä oli lääkäri mukana — innokas ja uuttera mies. Nähtyään minun tähteeni, hänessä heräsi koko hänen kunnianhimonsa. Hän hoiteli minun raatoani liikuttavalla hellyydellä, paikkasi, ompeli ja hieroi lihaksiani, saadakseen minut osapuilleen ihmisen hahmoiseksi. Kuten näette, se ei onnistunut. Mutta hengen hän sai säilymään ja järjen. Ja siitä hän oli niin ylpeä, että kirjoitti tapauksesta tohtoriväitöskirjan, ja jos hän nyt ei ole professorina Oxfordissa, niin ei se hänen vikansa ole.
Siinä on tarinani, nuori mies. Ei ole monta, joka tahtoo uskoa sitä. Mutta en luule, että kukaan tuntisi raskaan sarjan nyrkkitaistelijaa, François Delman ystävää Pekka Pleymissä, siinä tanskalaisessa raajarikossa, josta maallinen Jumalan kuva on tyysti turmeltu.
V.
KEKSINTÖ JA TORPEDOVENE.
Dick Anstey nousi.
— Sikäli kuin olen ymmärtänyt nuorta ystäväämme, hän on yhtä mieltä meidän kanssamme siitä, että on toimittava.
Ambroise katsoi vuoroon toista, vuoroon toista, ja hänen kasvoilleen levisi halveksiva hymähdys.
— Olemmehan me varsin hyvin varustetut käymään sotaa, hän virkkoi pisteliäästi. Olen joskus kuullut puhuttavan miehestä, joka osti itselleen kanuunan alottaakseen yksinään sodan. Se ei ole minun makuuni… Ja kuitenkin minua haluttaisi käydä omaa pikku sotaani…
Pleym katsoi ylös.
— Nyt kuulin François Delman äänen, hän keskeytti. Kuulehan, poikani. Sinä saat käydä sotaasi. Saat käyttää kaikkia taitojasi… Ja jos olet isäsi poika, niin me kolmisin kirjoitamme hiemasen historiaa aikana, jolloin yhteiskunnat rientävät juoksujalkaa omaa loppuaan kohti… Valtioilla on taistelunsa. Ne taistelevat eduista, jotka eivät ole meidän. Nyt on aika kalastaa sameassa vedessä. Olen arvellut kauan. Odotimme sinun isääsi. Mutta hän on kuollut. Odotimme Huysmannia, mutta amerikalainen suurkaupungin elämä näyttää nielleen hänet. Sitten sain kuulla sinun keksinnöstäsi…
Nuori mies katsoi hämmästyneenä.
— Minun keksinnöstäni? En oikein ymmärrä, kuinka…
Anstey oli noussut seisomaan.
— Kun nyt tietäisi, mihin se pirun isäntä on kätkeytynyt, hän murahti. Kyllä kai hän arvasi, että on jotakin tekeillä, sittenkun puusirut lentelivät hänen rumpukalvoonsa. Nyt hän on kai mennyt kellariin…
Pleym katseli malttamatonna englantilaista.
— Anna Jerôme-vaarin yrittää. Ei hän saa meistä tolkkua kuitenkaan. Sitä paitsi hän tuntee minun kynteni… Niin, se keksintö ei merkitse mitään valtioille. Antaa niiden rauhassa syödä toisiaan. Mutta me voimme käyttää semmoista kojetta, me jotka käymme sotaa yksityiskohdittain. Anstey, joka on haistellut tässä maailmassa hiukan joka lajia, sanoo sen olevan nerokkaan…
Ambroise katsoi häntä epäröiden. Kaikki hänen itseluottamuksensa oli hävinnyt yhtäkkiä, ja hänen kasvoilleen nousi hieno puna. Raajarikko oli koskettanut nuoren miehen rinnassa sitä ainoata kieltä, joka sai hänessä vireille vakavuuden ja innostuksen.
— Niin, nähkääs, hän lausui kumartuen Pleymiä kohti; se on problemi, jota minä olen kauan hautonut, lähdettyäni korkeakoulusta. Mutta vasta Spezziaan päästyäni, sain hiukan kokeilla omin päin. Alotin semmoisella aparaatilla, jonka avulla voisi välttää laivojen yhteentörmäykset sumussa. Se oli eräänlainen sumutorvi, jossa oli semmoinen vastaanotto-aparaatti, joka oli niin herkkä, että se voisi ilmaista suunnan ja etäisyyden. Sitten eräänä päivänä pisti päähäni… eikö voisi keksiä magnetia, joka olisi niin tunteellinen, että voisi ilmaista, kun teräslaiva lähestyy — sekä etäisyyden että suunnan? Viimein minun onnistui laittaa magnetineula, joka määrättyjen sähköaaltojen alaisena osotti tyydyttävästi, milloin laiva oli vähän yli 800 metrin päässä aparaatista. En tahdo selvitellä lähemmin, kuinka sitten keksin keinon laittaa erinäisiä magnetineuloja, jotka määrätyn pituisten sähköaaltojen vaikutuksen alaisina tehosivat vain määrätyn matkan päähän. Panin nämä neulat yhteen ja viimein saatoin laittaa aparaatin, joka pienimpiä yksityiskohtia myöten ilmaisi, millä suunnalla ja kuinka kaukana joku laiva oli — jos nimittäin se oli rakennettu teräksestä tai raudasta. Kahdenkymmenen neljänneskilometrin piirissä aparaattini yöllä ja päivällä, sekä sumussa että kirkkaalla säällä, voi huomata laivan lähestymisen. En tiedä, käsitättekö semmoisen keksinnön merkitystä.
Ambroise Vilmartin voimakkaat, reippaat kasvot punoittivat liikutuksesta, ja hänen harmaisiin silmiinsä oli tullut se vaarallinen kiilto, joka on miehillä, joita elähyttää voimakas aate. Oli, kuin hänen sielussaan kasvaisi kynnet — käyrät ja tukevat miehenkynnet, jotka ovat valmiit repimään tieltään kaikki — säälimättä ja tunnottomasti.
Dick Anstey kääntyi raajarikkoiseen. He nyökkäsivät toisilleen niinkuin ainakin miehet, jotka ymmärtävät, mitkä ajatukset heissä kummassakin liikkuivat.
— Tokko ymmärrän keksintösi merkitystä? Pleym vastasi. Ymmärränpä niinkin. Jos en olisi ymmärtänyt, olisin tällä hetkellä harhailemassa taloni ympärillä Aalborgissa. Se on eräs pikku paikka Tanskassa, missä isäni aikoinaan toimi lähettiläänä. Minä olen oikeastaan hengellinen mies, josta olisi voinut tulla apostoli, jos ne jumalattomat ihmissyöjät eivät olisi huvitelleet itseään särkemällä jäseniäni. Mutta nyt minäkin tahdon lähteä sotaan… ja Ansteynkin tekee mieli olla osallisena puolestaan, sittenkun saksalaiset ovat vieneet häneltä oikean käden.
— Piru heidät periköön, englantilainen murahti.
— Ei sinun pidä kiroilla niin huikeasti, tanskalainen tuumi. Älköön pahaa puhetta tulko ihmisen suusta… Mutta palatakseni lähtökohtaamme: Mitäpä "Emdenin" kapteeni Müller olisi antanutkaan, jos hänellä olisi ollut ne magnetineulat, joista puhuit!… Hänhän olisi silloin voinut leikkiä "kissaa ja hiirtä" koko Englannin laivaston kanssa.
Vilmart hymyili.
— Luonnollisesti. Ja mikä vielä parempi: hänen ei olisi tarvinnut pelätä miinoja, sillä minä olen laittanut myöskin semmoisen pienemmän aparaatin, joka 2-5 sadan metrin päähän ilmaisee teräsesineet — ollen se erityisesti laskettu miinoja varten, joita edellinen ei ole kyllin voimakas ilmaisemaan.
Pleym nousi niin ketterästi, että ei olisi luullut mahdolliseksikaan hänen jaloilleen, jotka olivat runnellut käyriksi kuin hevosenkoivet.
— Ja nämä aparaatit ovat valmiina? hän kysyi.
— Ovat. Ne ovat käsilaukussani. Se on minun ainoa omaisuuteni tätä nykyä. Jos meillä nyt olisi ollut panssarilaiva, olisimme voineet laittaa ne siihen…
— Panssarilaiva?
— Niin, taikka torpedovene.
— Torpedovene?… No, eikö muuta? Saamas' pitää, poikani, jos vain maltat odottaa vuorokauden.
Vilmart nauroi.
Mutta nauru pysähtyi hänen kurkkuunsa. Hän luki noitten kahden miehen kasvoilta jotakin, joka sai hänen miettimään asiaa.
— Torpedovenekö? hän kysyi.
Dick Anstey astui hänen eteensä.
— Niin, toisen luokan torpedovene, jossa on 40 miestä ja jolla on 25 solmun vauhti. Rakennettu Zeebrüggessä Saksan hallitukselle. Se on huomenna iltapäivällä meidän.
VI.
HYVÄÄ JA HARVINAISTA URHEILUA.
Pekka Pleymin paksu, juuttilainen veri oli kuumissa maissa laimistunut. Hän ei ollut nähnyt Kattegatin laineita sen päivän jälkeen, kun hän rehellisessä tappeluksessa kelpo toverien kanssa oli iskenyt kallon puhki eräältä maamieheltään. Lehdet sanoivat sitä tapoksi, ja nuori juuttilainen luikki tiehensä erään aarhusilaisen kauppalaivurin mukana, joka tarvitsi käypäistä laivamiestä. Sattuma vei Pekka Pleymin Rotterdamiin, missä hän karkasi.
Siitä pitäen hänestä tuli kansainvälinen ja seikkailija. Hän elätteli itseään painijana ja myöhemmin nyrkkeilijänä, ja semmoisena hän joutui yhteyteen monien ihmisten kanssa, jotka elivät kieroissa väleissä yhteiskuntaan, ja tunsi voivansa hyvin.
Painittuaan Parisissa erään väkevän hollantilaisen kanssa, jonka nimi oli Jaap van Huysmann, hän yhtyi tähän vaiteliaaseen mieheen, jonka levollisen ja velton ulkokuoren alle kätkeytyi sielu, jossa leimusi viha yhteiskuntaa vastaan. Pekka Pleym saavutti vähitellen tämän merkillisen miehen ystävyyden ja luottamuksen. Hänestä tuli hollantilaisen adjutantti, ja jonkun ajan kuluttua hän oli jäsenenä siinä mahtavassa pahan tekijäin liitossa, joka François Delman johdolla kauhistutti maailmaa monet vuodet. Mutta Pekka parka joutui aikaisin pois pelistä, muuttaen siihen lähetystyöhön, joka muutamien vuosien siunauksellisen menestyksen jälkeen päättyi siihen, että häntä oli kauhea ihmisen nähdä.
Innostuneet ihmissyöjät olivat tosiaan pusertaneet kaiken kauneuden tämän väkevän painijan ja nyrkkeilijän ruumiista, mutta heidän ei ollut onnistunut puristaa järkeä eikä viisautta tanskalaisen aivoista. Ja kun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että Parisin polisi voisi todentaa häntä, ja kun yksinpä Bertillonin järjestelmäkin olisi riivatun buskmanien toimittamien päänpuserrusten jälkeen pettänyt, niin Pekka Pleym palasi kauheana kuvatuksena sivistyneeseen maailmaan ja vanhojen ystäväinsä luo.
Nyt hän siis istui Jerôme-vaarin kurjassa hotellissa, tuntien viimeinkin olevansa sillä vihreällä oksalla, jonka nimi on onni. Oliko puhe vain torpedoveneestä?… No niin, se hänellä oli. Se oli käytettävissä.
Mutta Pekka Pleym ei ollut mikään pitkäveteinen kerskailija. Nautittuaan pikku riemunsa, hän kävi kiiruusti käsiksi tosiasioihin. Sattumalta oli muuan saksalainen torpedovene ajanut erään Normandian saaren rannalle. Kovassa tuulessa se oli tarttunut kiinni hiekkasärkkään eräällä ulommaisella saarella Guernseyn luona. Peläten tulevansa päivän noustessa vangituksi, miehistö oli soutanut toiseen torpedoveneeseen, joka tyhjin toimin kääntyi takaisin yön pimeyteen.
— Sattuipa silloin, hyvät herrat, tanskalainen lausui sanomattoman arvokkaana, että minä olin seuraavana aamuna päivän valjetessa jonkun neljännes-virstan päässä rannalle ajautuneesta torpedoveneestä. Olimme motoriveneellä salakuljetus-hommissa, niin että meidän oli täysi syy karttaa kaikkien asianharrastajain huomiota.
En voi kieltää, että hämmästyimme huomatessamme torpedoveneen ajelehtimassa vastaamme. Se oli tulvaveden aikana päässyt irti ja viipotti nyt tuuliajolla.
Me lähestyimme sitä varovasti, mutta kun emme nähneet siinä ristin-sielua, niin nousimme tuohon pikku hirviöön. Siinä ei ollut sitten merkkiäkään edes laivarotistakaan. Se oli meidän ensimäinen onnemme. Toinen oli se, että aivan lähellä oli yksi noita kallioluolia, joita Normandian saarilla on tuhka-tiheään. Me otimme torpedoveneen peräämme ja veimme sen 10 jalan syvyiseen veteen erääseen kallionlokeroon, missä se makaa kuin lapsi äitinsä sylissä.
Saksalaiset olivat nähtävästi aikoneet räjäyttää laivan ilmaan, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin. Mutta sytytyslanka oli joutunut epäkuntoon, mitä minä pidän kolmantena onnenani. Ja semmoinen laiva! Se on niin uusi ja virheetön, että reilusti uskallan vannoa, sen olleen koematkallaan… Tykit ovat paikoillaan, torpedoputket valmiina käytettäviksi, ja minä näin selvästi, että ruumassa oli tarpeeksi hiiliä hyvää Atlannin matkaa varten.
— Mutta, intti nuori mies — —
— Ei siinä ole mitään "mutta", Pekka keskeytti mahtavasti. Tarkoitat kai, että meillä ei ole kylliksi miehiä? On kyllä, näetkös, meidän joukollamme on asiat täydessä järjestyksessä. Sillä on konttori Lontoossa ja pankki Parisissa. Ja vaikka François Delma onkin kuollut ja tämä riivatun sota on saanut vähän sekaannusta koneistoon, niin me selviydymme sittenkin. Ja kun Dick Anstey kertoi minulle, mitä sinä olit uskonut hänelle sairaalassa keksinnöstäsi, silloin näin sen tien, jonka sallimus on meille osottanut… Rikoksen ijankaikkinen taistelu kaikkea ja kaikkia vastaan, meidän sotamme sotaa vastaan… Ymmärrätkös nyt, poikani, kuinka merkillinen tehtävä meidän suoritettavaksemme on uskottu, kun maailman kaikki perkeleet on päästetty irralleen… No!
Ambroise Vilmart oli katsellut haaveksien akkunasta. Hän oli nähtävästi kovasti liikutettu. Hänen kauniilla ja ilmehikkäillä kasvoillaan kuvastuivat kaikki hänen sielussaan ajelehtivat vaihtelevaiset tunteet.
Dick Anstey astui verkalleen hänen luokseen. Hänen pienet kiiluvat silmänsä loistivat kuin näädällä.
— Muistakaa ennen kaikkea, hän sanoi, painostaen että taistelemme etupäässä Saksaa vastaan. Meillä on kaikilla syytä vihata preussilaisia. Ne ovat Englannin verivihollisia, ne iskivät rautakouransa Tanskaan 1864, ja kuinka ne ovat rääkänneet Belgiaa? Herstal on raunioina, Lüttich on tuhkaläjänä, Antwerpen ja Bryssel ovat kokeneet niitten julmaa sortoa. Ja sinä olet belgialainen, ystäväni — sinut on tuuma tuumalta karkoitettu maastasi. Eikö sinulla olisi mitään kostettavaa? Ei ainoastaan Saksalle, vaan kaikille niille, jotka ovat tämän sodan aiheuttaneet.
Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kuului vain ison seinäkellon naksuttava käynti.
Oli kuin vuosisatainen viljelys laahustaisi esiin.
Silloin nuori mies nousi hymyillen.
— No, hyvät miehet, hän sanoi, odotatte vastausta. Jokunen omantunnon hitunen koettaa pidättää minua. Minä kuvittelen niin. Mutta minä en ole velkapää osottamaan yhteiskunnalle mitään sääliä. Ja sitä paitsi on minun yhteiskuntani nykyään revittynä hajalleen. Niin että ajatus hiukkasesta merirosvouksesta…
— Hys, Pleym kuiskasi, se oli ruma sana. Joka sodassa on ollut kaappaajansa. Tämä rannikko voi kertoella niitten teoista.
Oliko Jean Bart merirosvo — taikka Surcouf? Joka lapsi St. Malon ja Calais'n välillä voi sanoa sinulle heidän olleen sankareita.
— No, älkäämme ruvetko liian juhlallisiksi, nuori insinööri virkkoi. Kun kaikki perustelut on käytetty, niin on meillä vielä yksi, joka on hyvä niille, joilla on suonissaan seikkailun syntistä verta.
— Ja se on? Anstey kysyi.
— Että se, mihin nyt lähdemme, Ambroise vastasi ylpeästi heilahuttaen päätään, on hyvää, rohkeaa ja harvinaista urheilua. Hei, hurraa, pojat!
VII.
SUUREN NOSTORANAN TAKANA.
— No, miehet, sanoi voimakas ja roteva salapoliisi, joka oli pitämässä huolta siitä, että ketään epäiltävää henkilöä ei Folkestone-laivalla pääsisi Kanavan yli, onpa teitä monta. Ja mihin matka?
— Mennään Guernseyhin, vastasi pitkä, tukeva mies, jolla oli kirjava silkkikuikan nahkasta tehty kauluri. Hän näytti olevan niitten 40-50 miehen johtaja, jotka tuoreita passejaan heilutellen kerääntyivät ranskalaisen salapoliisin ympärille.
— Ja mitä teette Guernseyssä?
— Kalastamme. Se on kai luvallinen asia. Eivätkö paperit kelpaa? — Sivilipukuinen poliisimies ei näyttänyt olevan tyytyväinen. Hänen ruskeat, älykkäät silmänsä lensivät miehestä mieheen tuossa omituisessa seurassa. Hän oli nähnyt englantilaisia kalastajia ennenkin. Ja hänen poliisivaistonsa teki vastustamattomasti vertailuja tämän meluisan ja vilkuilevan joukon kanssa. He olivat vahvasti ja säännöllisesti puetut, ja heidän tavaransa olivat ylipäänsä semmoiset, kuin englantilaisilla merimiehillä on mukanaan. Mutta hän tunsi epämääräistä epäluuloa ympärillään oleviin naamoihin.
Se oli kovin sekalainen seurakunta, jonka jäsenet näyttivät syntyneen hyvin eri ilmansuunnilla. Muutamat heistä olivat vaaleita ja leveitä, kuin Pohjanmeren tuolla puolen syntyneet, toiset olivat iholtaan ruskeita ja keltaisia ja semmoista muotokuntaa, jota näkee Palermon ja Neapelin merimieskapakoissa, — olipa joukossa muutamia semmoisia mustanpuhuvia miehiä, jotka huomattavasti muistuttavat niitä, jotka tekevät olot epävarmoiksi Buenos Airesin satamapaikoissa. — Ja kuitenkin oli heissä semmoinen iloinen ja varma huolettomuus, kuin miehissä, jotka ovat tottuneet elämään vaaroissa ja nauttimaan niistä.
Ranskalainen salapoliisi etsiskeli jotakin opastusta todentaakseen tämän merkillisen joukon, huolellisesti tarkastaessaan passeja ja hakiessaan niistä jotakin ristiriitaisuutta. Mutta kaikki laillistuspaperit olivat mitä parhaimmassa järjestyksessä. Kaikissa oli sir Edward Greyn allekirjoitus. Ja vastahakoisesti huokaisten täytyi salapoliisin päästää heidät menemään.
— Voitte mennä, hän sanoi silkkikuikan nahkaisella kaulurilla koristetulle johtajalle. Mutta ei mitään lörpöttelyjä, ymmärrättehän. — Etunenässä kulkeva roteva englantilainen katsoi häntä suoraan silmiin. — Mitä tarkoitatte? hän kysyi kohteliaasti, mutta jyrkästi.
— Salapoliisi kohautti olkapäitään. — Sen kai itse parhaiten tiedätte, hän vastasi vältellen. Ihmisiä pidetään silmällä. Ja jos eivät pysy alallaan, niin ryhdytään toimenpiteisiin. — Lähdemme täältä tunnin kuluttua, merimies virkkoi. Dieppe ei ole mikään huvipaikka lontoolaisille.
— Menkää, salapoliisi komensi vastenmielisesti.
Kalastajat laskeutuivat verkalleen laiturille. Heillä ei näyttänyt olevan kiire eivätkä tuntuneet olevan uteliaita.
Salapoliisi katseli miettivästi heidän jälkeensä. — Hitto ties', mitä Jerôme-vaari voi tarkoittaa, hän mutisi, vetäen taskustaan pienen likaisen paperilapun tarkastellen suuria, töherrettyjä kirjaimia. Siihen oli kirjoitettu:
"Monsieur. Varokaa Guernseyhin meneviä kalastajia. Niillä on piru mielessä. Voin tavanmukaisesta korvauksesta kertoa teille hämmästyttäviä asioita. Tulkaa tapaamaan minua tunnin kuluttua Folkestonen laivan saapumisesta suuren ranan takana. Mutta varovasti. Liikkeellä on vaarallista väkeä.
Jerôme-vaari."
Salapoliisi katsoi kelloa. Oli vielä kaksikymmentä minuuttia kohtaukseen tuon ovelan ravintoloitsijan kanssa, joka niin taitavasti osasi pysytellä sovinnossa lain ja rikoksen kanssa.
Pierre Cottet ei ollut mikään alottelija ammatissaan. Hän oli ansainnut kannuksensa Parisissa Guichardin ja Lepinen johdossa, ja nyt oli hänelle uskottu vastuunalainen toimi olla poliisin puolesta tarkastamassa muukalaisliikennettä tärkeimmässä yhdistyskohdassa, mikä Ranskalla oli muuhun Europaan. Hän astui tulliaseman puhelimeen antamaan määräyksiään paikalliselle etsivälle poliisille. — Hänet oli vallannut eräänlainen levottomuus. — Eiköhän hänen olisi ollut paras pidättää noita salaperäisiä kalastajia?…
Pierre Cottet'lla oli hyvä vainu. Sepä juuri tekee Parisin etsivän poliisin Europan taitavimmaksi ajokoiraksi. Ja nyt hän tunsi veressään sen omituisen kutkan, jonka hän oli huomannut niin monasti ennen arveluttavina ja kohtalokkaina hetkinä. Vaistomaisesti hän veti taskustaan vahvan browninginsa ja tutki sen tarkoin. Se oli tosiaan saanut kauan levätä. Parisin apashit olivat sotanäyttämöllä, ja suurissa kaupungeissa olivat rikokset lamassa. Ampuminen, jota tarvittiin, tapahtui Belgiassa.
Mutta kuitenkin — Pierre Cottet oli tällä hetkellä huomaavinaan tuulahduksen suuresta rikoksesta. Nyt ei ollut liikkeellä roskaväki — ei, tällä kertaa hän oli tuntevinaan itse sen raskaan, tuntemattoman käden, joka vuosikymmeniä oli pidellyt kouristuksessaan yhteiskuntaa. Cottet kietoi kauhtanan tiukempaan ympärilleen. Hän oli nyt tullut kadulle. Dieppe oli hänen edessään pimeään peittyneenä.
Etäältä kuului sanomalehtipoikien huutoja.
Salapoliisi katsoi kelloaan ja astui reippaammin. Puolipimeässä hän löysi sen suuren ranan, josta Jerôme-vaari oli maininnut kirjeessään. Pimeätä taustaa vasten se näytti mahtavalta hirsipuulta. Heti sen alta hän kuuli ison motoriveneen sätkätyksen. Sitten sekin ääni katosi pimeyteen. Kaikki tuli yhtäkkiä niin hiljaiseksi. Cottet oli nyt tullut ranan luo. Kello oli 10 minuuttia yli määräajan. Hän astui ranan ympäri. Takapuolella hän äkkiä törmäsi yhteen erään miehen kanssa.
— Sinäkö se olet, Jerôme-vaari? hän kuiskasi. — Mutta mies ei vastannut. Salapoliisi tarttui lujasti tuntemattoman kaulukseen. Olipa se pitkä mies, sillä hänen hartiansa olivat melkein korttelia ylempänä kuin Cottet'n.
— No, mies hyvä, salapoliisi virkkoi, mitäs sinä täällä hommaat?
Kun mies ei vieläkään vastannut, otti Cottet taskulamppunsa ja valaisi tuon äänettömän miehen kasvoja.
Hän hätkähti kauhistuneena. Sillä valaistus lankesi suoraan ravintoloitsijan kamalille, vaaleankeltaisille kasvoille. Hän oli siis kuitenkin tullut täsmälleen. Hänen ryppyisessä linnunkaulassaan oli ohut manillanuora, joka oli kiinnitetty yhteen ranan haarukkaan, ja hänen jalkapohjansa olivat vain neljä tuumaa maasta. Mutta nämä tuumat olivat olleet ratkaisevat. Jerôme-vaari oli kuollut.
VIII.
VIIMEISESSÄ HETKESSÄ.
Pierre Cottet oli ennen nähnyt monta kuollutta, mutta ei yhtään inhottavampaa kuin tämä irvistävä susi, joka roikkui silmät selällään ja keltainen hammasrivi loistaen. — Häntä inhotti kajota tuohon ruumiiseen, joka oli jo kylmä ja kankea. Mutta hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja leikkasi nuoran poikki. Ei ollut vara hukata aikaa, jos ei mieli päästää murhaajia karkuun. Pimeää satamakatua pitkin tuli hiipien auto, jonka sivulyhdyt olivat sammuksissa. — Cottet huusi sen pysähtymään ja kantoi ruumiin vaunuun. Ohjaaja katsoi ihmeissään poliisia ja tämän taakkaa. Mutta hän tunsi Cottet'n ja ajoi käskyjä odottamatta poliisikamariin. Muutamia minuutteja myöhemmin salapoliisi seisoi puhelimessa, parin konstaapelin kantaessa ruumista tarkastushuoneeseen, missä laskivat sen pöydälle. — Cottet soitti ensin sataman suulla olevalle tullivartijalle.
— Onko sieltä kulkenut mitään alusta viime puolen tunnin aikana? hän kysyi palvelusvuorolla olevalta tullimieheltä.
— Eräs kalastajalaiva, kuului vastaus.
— Onko se laiturissa?
— Se lähti viisi minuuttia sitten.
Cottet oli vähällä kirota.
— Onko satamassa jotakin torpedovenettä? hän jatkoi.
— On, kaksi. Ja N:ossa 24 on höyry päällä. Mutta…
Salapoliisi ei tahtonut kuulla enempää. Hän sulki puhelimen voitokkaasti hymyillen ja riensi autoon.
— Tiedättekö, missä torpedoveneet sijaitsevat? hän kysyi ohjaajalta.
— Tiedän kyllä, tämä vastasi. Pääsette sinne muutamassa minuutissa.
— Ajakaa, niinkuin piru olisi kintereillä, Cottet kiljasi.
Ja mies teki parastaan. Raskas auto kiipesi ensin kaunista kävelytietä ja kiiti sitten kurjia katuja myöten alas ulkosatamaan.
Siellä oli pilkkosen pimeä. Mutta Cottet'n ilveksensilmät näkivät kipunat kahdesta savupiipusta aivan laiturin luona. Se oli II luokan torpedovene, jonka oli määrä lähteä yövartioon. Kaikki sen lyhdyt olivat sammuksissa, ja se oli jo poistunut muutamia metrejä laiturista saadakseen potkureilleen vapaata tilaa.
— Seis, Cottet huusi, heiluttaen sähkölamppuaan.
— Kuka piru te olette? kuului nuori ääni kysyvän torpedoveneen kannelta. Onko teillä jotakin määräystä?
Cottet puri huultaan.
— Ottakaa minut laivaan, hän huusi. Kysymyksessä on asia, josta saatte iloita. Joka minuutti on kallis.
Maihin viskattiin köydenpää, ja pari minuuttia myöhemmin Cottet seisoi kevyen aluksen kannella. — Päällikkö otti hänet vastaan sangen tylysti.
— Tämä on vastoin ohjesääntöä, hän sanoi. No — mitä siis tahdotte?
Salapoliisi ei menettänyt malttiaan.
— Kysymys on sotilasasioista, herra kapteeni, hän sanoi. Sikäli kuin voin ymmärtää. Noin puolitoista tuntia sitten tuli tänne joukko salaperäisiä miehiä laivalla Folkestonesta. Heillä oli passit kunnossa, mutta minulla on syytä uskoa, että ne ovat väärät.
— Mitä se meitä liikuttaa? Olivatko ne vakoilijoita? kapteeni kysyi terävästi.
— Minulla on syytä luulla vähin joka lajia. Eräs mies, joka aikojen kuluessa on antanut poliisille arvokkaita tietoja, varoitti meitä niistä. Hän oli suostunut tapaamaan minua selittääkseen, mitä lajia miehiä ne olivat. Minä menin tapaamaan häntä, mutta tullessani tapasin vain hirtetyn miehen.
— Sepä pirua!
— Se oli enemmänkin, herra kapteeni. Sillä kun minun piti etsiä murhaajia, jotka epäilemättä ovat noitten 40 miehen joukossa, niin nämä olivat paenneet tullivartion ohitse ja hävinneet yöhön 30 hevosvoimaisella motorilla varustetulla kalastajalaivalla. Meidän täytyy saada heidät kiinni, herra kapteeni. He eivät ole edellä muuta kuin puoli tuntia.
— Mutta eivätkö ne ole sivili-asioita? vakava kapteeni kysyi hiukan epäluuloisella äänellä.
— Eivät, Cottet vastasi väkinäisen levollisesti. En pane suurta merkitystä mainitsemaani murhaan. Ihmisen henki ei nykyisinä aikoina ole suuressa arvossa. Mutta siinä on pohjalla suuria asioita. Olen varma siitä, että olemme tässä joutuneet tekemisiin pirullisen vakoilijajoukon kanssa, joka laskee miinoja…
Nuori meriupseeri muuttui yhtäkkiä. Hän juoksi täyttä vauhtia keulaan.
— Nimenne? hän kysyi melkoista ystävällisemmällä äänellä.
— Cottet!
— No, oletteko Pierre Cottet! Miksi hemmetissä ette sanonut sitä heti! Kyllä minä saan ne peevelit kiinni, ennenkuin ovat sikarinsa polttaneet.
— He ovat koko joukon edellä.
— Puh! Me ajamme 25 peninkulmaa.
— Mutta motorivene kai voi piilottautua jonnekin?
— Ette tunne täkäläistä rannikkoa. Täällä ei ole sijaa soutuveneellekään. Luottakaa minuun, herra salapoliisi. Takaan, että meillä on roskaväki kiinni 20 minuutissa. Jos ei… Kapteenin käytös muuttui yhtäkkiä vähemmän varmaksi.
— Mitä tarkoitatte? Cottet kysyi jännityksellä.
Kapteeni ei vastannut.
— Minusta näyttää tulet käyvän niin hämäriksi, salapoliisi jatkoi.
— Hitto sentään, kapteeni mutisi ja antoi käskyn koneelle, joka heti rupesi käymään hiljempaa.
Heidän kasvoihinsa löi äkkiä kova koillistuuli. Salapoliisi nosti takkinsa kauluksen korvilleen. Hän kääntyi kaupunkiin päin ja huomasi kauhistuksekseen, että valot eivät enää loistaneet.
— Meneekö tämä nopeasti? hän mutisi ihmetellen.
Samassa kapteeni pysähdytti koneet. Heidän ympärillään oli yhtäkkiä niin merkillisen hiljaista. Pieni laiva tuntui kuin vyöryvän salaperäiseen, läpinäkymättömään pimeyteen.
— Roskaväellä on onni, kapteeni huusi raivoissaan. Koillinen tuo mukanaan sumun. Ja se on niin sakea, että sen voisi panna juustokuupan alle.
Mutta äkkiä hän heristi korviaan.
Aivan oikealta puolelta kuului tasainen puhkuminen niinkuin velton meri-eläimen sydämentykytys.
— Motorivene, kapteeni kuiskasi. Se ajaa suoraan syliimme. Pankaa tykit kuntoon, luutnantti, ja pitäkää miehet valmiina ottamaan vastaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä suuri kalastajalaiva ajoi torpedovenettä kohti, raapaisten sen perää. Mutta laivan peräsimessä oleva mies oli viimeisessä hetkessä kääntänyt peräsintä, niin että raskas alus pääsi irti ja hävisi jälleen sumuun.
— Pysähdyttäkää siellä, kapteeni ärjäsi. Tasavallan nimessä.
Ei kuulunut vastausta. Kalastajalaiva jatkoi matkaansa, löyhkäten ja jyskyttäen. Kapteeni kuohui raivosta ja sähkötti koneeseen: hiljaa eteenpäin!
— Se sika ei pääse meiltä karkuun. Niinkauan kuin meillä on korvat ja nenä tallella, seuraamme sitä.
Mutta pitemmälle hän ei päässyt. Sillä sumusta kajahti hempeä ja iloinen ääni, joka soi omituisen kirkkaana.
— Hyvästi, herra kapteeni. Ja terveisiä Pierre Cottet'lle!
Sitten oli kaikki hiljaista. Veden päältä ei kuulunut pienintäkään ääntä. Ja bentsiininhaju häipyi vähitellen
Neljä tuntia torpedovene risteili etsiskellen ristiin rastiin. Mutta laiva oli kuin puhallettu näkymättömiin.
Niin se todella olikin. Sillä ajeltuaan hetkisen edestakaisin, Pekka Pleym käänsi suoraan Cherbourgia kohti puolittain hankamyötäisellä, joka vei kalastajalaivaa 9 peninkulman vauhdilla.
Ja sumua kesti vuorokauden. Sen hajotessa Normandian saaret loistivat ilta-auringon valossa.
— Joku meidät oli ilmiantanut, Anstey virkkoi sytyttäessään piippuaan ruhvin takana. Luulen, että se oli Jerôme-vaari. En paljon maksaisi hänen hengestään tällä hetkellä.
— En minäkään, Pekka Pleym tokaisi kuivasti, kerkisin hädin tuskin kietaista manillaköyden hänen kaulaansa. Hänestä ei meillä enää ole kiusaa.
IX.
LAITTOMIEN LIITTO.
Sumun haihduttua, Ambroise Vilmart näki taivaanrannalla kohoavan jyrkkiä kallioita. Hän istui pienen kalastajalaivan keulassa syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen takanaan piti joukko miehiä puheen porinaa, joka muistutti Babelin kieltensekotusta.
Erotus oli vain siinä, että nämä miehet ymmärsivät toisiaan. Se oli Välimeren ranskan ja anglosaksilaisen kielen sekotusta — kieltä, jonka maailmaa kiertäneet merimiehet oppivat ja jota kaikki maailman seikkailijat mielellään käyttävät juonikkailla laittomuuden teillä. Se on kieli, joka on hyvin tuttua Marseillen opiumiluolissa, Singaporen pelihelvetissä ja San Franciskon kiinalaiskorttelissa.
Se on kansainvälinen pahantekijäin kieli, jolle ei ole mitään kielioppia. Ei yksikään oppinut filologi ole koskaan soveltanut kielellistä järjestelmäänsä siihen kieleen. Eikä hän onnistuisikaan saamaan tätä omituista sian-saksaa sopusointuun fonetikan teoriojen kanssa.
Ambroise Vilmart oli näppärä mies. Hän puhui kaikkia eläviä kieliä, joita tarvitsee matkallaan Lontoon ja Buenos Airesin välillä. Mutta hän ymmärsi vain osittain, mitä hänen selkänsä takana nauraen ja ilkamoiden puhuttiin.
Joukko oli repäisevällä tuulella. He naureskelivat kuin keskenkasvuiset pojat. He eivät näyttäneet surullisilta eivätkä rikollisilta. Päinvastoin. Heidän äänensävyssään oli jonkinlaista sivistyksen silausta, joka viittasi siihen, että useimmat heistä olivat jonkun verran haistelleet tämän maailman oppia.
— Tarkastelet tovereitasi? Anstey kysyi istahtaen hänen viereensä. Se on iloista joukkoa. Jokaisella noista miehistä on elämäntarina, jota romaaninkirjoittaja saisi turhaan imeksiä sormistaan. Heissä ei ole ainoatakaan, joka ei olisi törmännyt lakia vastaan. Mutta he ovat sivistyneitä pahantekijöitä. Ja he ovat kaikki taitavia ammatissaan… En tiedä, oletko koskaan kuullut puhuttavan "yhdistyksistä rikosten parahtamiseksi". Ne ovat työskennelleet monet vuodet, ja Englannin rikkaimmat ja kauneimmat naiset ovat antaneet niille hyvää apua. Se on ilmaus yhteiskunnallisesta taudista: hyväntekeväisyydestä. Meidän johtajamme, suuri nero François Delma, tunsi mieltymystä aatteeseen. Hän perusti Lontooseen konttorin, jonka tehtävänä oli ottaa huostaansa vapaaksi päästetyt pahantekijät, tutkia heidän taitonsa ja tulevaisuudensuunnitelmansa ja antaa heille uusia keinoja taistelussa yhteiskuntaa vastaan. Tässä näet yhden tuloksen tuosta pienestä järjestöstä. Ja semmoisiin miehiin voi luottaa. Europan vankilat ovat tehneet heidät yksipuolisiksi ja lujiksi tunteissaan kaikkea semmoista kohtaan, mikä on laillista. Täällä kulkee vääränrahantekijä vierekkäin murhamiehen ja väärentäjän kanssa… Ja nämä ovat parhaita merimiehiä, mitä voi saada. Näetkös tuota pitkää, voimakasta miestä, joka nyt istuu juttelemassa Pleymin kanssa? Hänen nimensä on Jarvis. Kun White Star-yhtiön piti aikoinaan saada uusimpaan laivaansa koneenkäyttäjä, niin valittiin hänet. Hänellä oli paras pää ja varmin käsi kaikista, jotka koskaan ovat käsitelleet höyrykonetta. No — kerran pikaistuksissaan hän löi erästä lämmittäjää. Ja siitä se vaivainen kuoli. Sanomalehdet kirkuivat, sosialistit kirjoittivat paloartikkeleita, ja Jarvis sai marssia vankeuteen… Nyt hän on meikäläisiä… Tuolla istuu maston juurella pieni ruskea mies. Hänellä on arpi poskessa. Hän on italialainen. Hänellä oli kerran kreivillinen nimi ja häntä pidettiin ensimäisenä tykistötieteen asiantuntijana Italian armeijassa. Hän oli varapäällikkönä eräässä suurimmista risteilijöistä. Lugeni — niinkuin me häntä kutsumme — kohtasi erään vaarallisen naisen, joka sai hänet raivaamaan tieltään erään kilpailijan. Hän joutui kiinni, pantiin vankeuteen ja karkasi. Se on mainio mies, eikä ole hänen vertaistaan tykin hoitajaa… Saat nähdä, että hänen seurassaan on hauska olla… Ja tuo japanilainen. Meidän kesken hän käy nimellä Sato. Hän on lääkäri. Hän oli kerran Parisilaisen lääkärin, tohtori Doyenin parhaita oppilaita. Kirurgi kiireestä kantapäähän. Mutta hänen tieteensä teki hänet semmoiseksi, että hän kerran rääkkäsi erästä puolihullua miestä tutkiakseen eräitä ilmiöitä pernassa. Sen johdosta syntyi vaarallinen hälinä. Sato pääsi siitä kuitenkin jollakin tavoin erilleen. Mutta hän tuli mahdottomaksi sekä Ranskassa että Japanissa. Nyt hän on meikäläisiä… Vilmart oli kuunnellut kylmäverisen englantilaisen sanoja yhä kiihtyvällä jännityksellä. Hänen tukevat nyrkkinsä aukenivat ja pusertuivat kokoon tavalla, joka sai Ansteyn katselemaan niitä entistä tyytyväisempänä. Sitten hän nyökkäsi.
— Sinulla on omituiset kädet, hän virkkoi. Toinen katsoi häntä kysyvästi.
— Isäsi, englantilainen jatkoi, oli kova mies, mutta hänellä oli loistavan iloinen mieli. Hän hurmasi kaikki, joitten kanssa joutui tekemisiin. En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut niin voimakas ja sopusointuinen ruumis ja niin sopusuhtainen sielu. Mutta hänellä oli yksi omituisuus. Hän tahtoi piilotella käsiään.
Nuori belgialainen katsoi häntä jännityksellä.
— Mistä syystä?
— Koska ne puhuivat liian paljon, hän itse sanoi. Ne olivat näet luonnottoman voimakkaat, ja sormet olivat väärät ja terävä-päiset. Kun hän raivostui, ei hänen kasvoistaan voinut havaita mitään. Mutta hänen kätensä kouristuivat vaistomaisesti, — niistä ikäänkuin pistivät kynnet ulos.
Anstey vaikeni.
— Mitä sitten? nuori mies kysyi.
— Sinulla on isäsi kädet, Anstey sanoi. Pian tulee päivä, jolloin niistä pistävät kynnet esiin.
He vaikenivat. Ja miehet, jotka istuivat läjässä pienellä kannella, tuijottivat jännittyneinä eteensä.
Pikku laiva oli suunnattomalla uhkarohkeudella heittäytynyt korkeitten kalliorantojen kuohuihin. Pitkät mainingit nakkelivat sitä edes-takaisin, ja heidän vieressään olevilta vedenalaisilta kareilta syöksyivät hyökylaineet matalan kannen yli.
Mutta miehet eivät hievahtaneet.
X.
"HAI".
Oli varsin merkillistä, kuinka nopeasti kaikki perehtyivät tuohon pieneen saksalaiseen torpedoveneeseen. Tanskalainen istui päällikönpaikalla vastaanottamassa raportteja. Hänen lempeään ja iloiseen ääneensä oli tullut jyrkempi sointu. Oli ilmeistä, että hän osasi komentaa, ja että hänen väkensä tiesi, mitä hän oli miehiään.
Konehuoneessa isännöi Jarvis. Hänen silmänsä ja kätensä tutkistelivat kiireesti jokaista koneosaa.
— Noista saksalaisista voi sanoa mitä tahansa, hän lopetti päällikölle antamansa raportin, mutta kyllä ne ymmärtävät tehtävänsä. Tämä kone on niin hyvä, kuin suinkin olla voi.
Lugenillakin on sanottavana vain kehumisia pienistä nopeasti ampuvista tykeistä ja ampumatarvevarastoista. Pienen italialaisen silmät loistivat, hänen tehtyään kiertotarkastuksensa.
— Laivassa on kolme torpedoa, hän sanoi Pleymille. Ne ovat toista järjestelmää kuin ne, joihin minä olen tottunut. Mutta mikäli voin ymmärtää, on niillä suurempi vaikutusalue kuin tavallisella Whitehead-torpedolla.
Dick Anstey oli kiireesti tarkastanut laivan muonavarat.
— Olutta ja makkaraa on yllin kyllin, hän virkkoi, mutta muuten ei näytä varustaudutun pitemmälle matkalle. Meiltä puuttuvat nisujauhot ja tuore liha.
Ei ole terveellistä ahtaa sisäänsä suolattua lihaa miesten, jotka elävät aivan tykkien suun edessä… Ja totta puhuen, whiskystä on puute. Rommia ei ole. Ylimalkaan tämä on kaunis pikku raittiuslaiva, jossa ei, ole muuta väkevää kuin se, mitä saksalaiset sanovat olueksi.
— Hyvä, Pleym virkkoi, lähipäivinä tulee laiva, joka tuo Argentinasta elävää karjaa Southamptoniin. Se on eräs Nelson-linjan laivoja. Antakoon se meille tuoretta lihaa. Onko laivassa jäähdytyshuonetta?
— On; kokki sanoo, että perässä on pieni huone, jossa säilytetään hapankaalia ja makkaraa. Heitämme sen roskan mereen, niin saadaan tilaa heinä-arojen karjalle…
Ambroise Vilmart oli loistavalla tuulella kajuuttaan tullessaan, tutustuttuaan torpedoveneen langattomaan sähkölennättimeen.
— Se on tavattoman voimakas asema, hän sanoi. En pidä järjestelmästä. Mutta dynamo on mainio. Olen jo yhdistänyt laitteeni johtoon ja eristänyt aparaatin. Nyt tarvitsee vain lämmittää kone ja panna dynamo käyntiin. Kyllä se käy.
— Saamme odottaa, kunnes tulee pimeä, Pleym virkkoi. Nyt on takaa-ajo käynnissä. Vannon, että tänä päivänä on Kanavassa sotalaivoja kirjavanaan. Ja joka vartioasemalla on kaksinkertaiset tähystäjät. Koko rannikko Dieppestä Brestiin nuuskitaan pohjia myöten, arvaan minä. Sääli vain, että merimies pahat eivät löydä tätä rakoa. Maailmassa on korkeintaan vain kolme miestä, jotka tämän tuntevat. Ja niillä on siitä siksi paljon hyötyä, että eivät sitä ilmaise… Mutta kuitenkin toivoisin, että olisi yö taikka että tulisi jälleen sumu. Sillä sitten ei viipyisi kauan, kun olisimme merellä. Ja sitten… yhteenkasvaneet lihakset puristuivat kokoon kauhean miehen kasvoilla… Sitten alotamme siunauksellisen toimintamme, hän lausui. Pikku sotamme niitä vastaan, jotka käyvät sotaa. Jos minulla olisi jotakin tekemistä Haagin rauhanlaitoksen kanssa, niin tahtoisin sanoa, että annamme suurvalloille pienen läksytyksen. Amiraali von Tirpitz ja amiraali Jellicoe saavat muuta ajattelemista kuin leikkiä kissaa ja hiirtä, ja Englannin kauppalaivasto saa opetella uuden värssyn pöytärukoukseensa… Kuulehan, poikani, sinä itse olet pakolainen, jolla ei ole kotia eikä isänmaata. Ja me, olemme heikot suuria vastaan. Mutta tässä sodassa täytyy kerran tulla hetki, jolloin pienet nousevat suurten ylpeyttä vastaan ja käyttävät niitä ampiaisenpistoja, joita voivat tehdä valtojen pöhöttyneihin kasvoihin… Ymmärrätkö? Tämä pikku laiva on meidän kuningaskuntamme. Me julistamme sodan sotia vastaan… Olenpa laittanut kirjelmän, joka ensi tilassa lähetetään sotaa käyvien valtojen ulkoministereille. Tämän laivan kannelta lähetämme kaikille niille, jotka elävät uskossa omaan voittamattomuuteensa, rehellisen uhkauksemme upottaa heidän kauppalaivansa ja hajottaa heidän sotalaivastonsa… Onko se mieleesi?
— Te lausutte ajatuksenne hämmästyttävän selvästi, Vilmart sanoi hymyillen. Kaunistelette merirosvouksemme monilla suloisilla sanoilla. Mutta älkää pelätkö kuulevanne minulta siveyssaarnoja, vaikka mahdollisuus tulla hirtetyksi ei olekaan kovin houkutteleva.
Tanskalainen nousi vaivalloisesti seisomaan.
— Sinä olet rakastuva tähän laivaan, hän lausui, laskien toisen muodottoman kätensä nuoren miehen olalle. Etkä suostu koskaan eroamaan siitä… Mutta nyt minun täytyy mennä keulaan hieman katsomaan, mitä Macpherson laittelee. Meillä on laivassa eräs irlantilainen, jolla oli hyvä nimi taidemaalarina… Olen hankkinut suuren lipun, johon on kuvattuna pääkallo — niinkuin Marryatin merirosvoilla. Ja nyt pitää Macpherson huolta hirvityksen muusta osasta… Nimi on yksinkertainen. Olemme sopineet niin, että veneen nimeksi pannaan "Hai".