Produced by Tapio Riikonen

NAPASEUDUN YÖSSÄ

Romaani Huippuvuorilta

Kirj.

ØVRE RICHTER FRICH

Suomennos

Helsingissä, G. W. Edlundin Kustannusosakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

I. Pohjoista kohti.
II. Satumaa.
III. Sumu.
IV. Haaksirikko.
V. Agardb Bay.
VI. "Minä olen upseerin tytär".
VII. Viimeinen keino.
VIII. Pohjoismyrsky tulee.
IX. Ottamkovin majassa.
X. Huippuvuorten koira.
XI. Pimeys tulee.
XII. Revontulien loisteessa.
XIII. Napamaiden ritaristo.
XIV. Pitkä yö.
XV. Odottamaton vieras.
XVI. Valojuova.
XVII. Lähtö majasta.
XVIII. René Marmontin viimeinen keksintö.
XIX. Sassen-laakson jumalat.
XX. Viimeinen päivämarssi.
XXI. Pyyntimiesten luona.
XXII. Erämaan peto.
XXIII. Temppelitunturin varjossa.
XXIV. Langaton sähkölennätinasema.

I.

POHJOISTA KOHTI.

16 1/2 solmun vauhdilla höyrysi Hampurin—Australian linjan komea matkailijahöyrylaiva "Victoria" pohjoista kohti.

Jäämeren harmaalla ja kiiltävällä pinnalla vyöryivät pitkät mainingit levollisesti pohjoiseen päin. Joka suunnalla näkyi ainoastaan merta. Kauimpana taivaanrannalla seisoi aurinko liikkumattomana meren kynnyksellä ja lähetti valkeita sädekeihäitään, keveitä kuin aavistus, valoisaan sydänyöhön.

Kuin mahtava, kalpea kultainen kilpi, ripustettu hämärän reunalle, loisti siellä kaukana Pohjolan kesäyön ihmeellinen aurinko…

Suurella matkailijahöyryllä oli ollut vilkas päivä. Sen 400 matkustajaa oli tervehtinyt Karhusaarta, Jäämeren ensimäistä arktista edelläkävijää, iloisella juhlalla, jonka lopuksi pantiin toimeen tanssiaiset tilavalla kävelykannella. Kapteeni Strohmann oli pienessä puheessa muistuttanut niistä kahdesta rohkeasta miehestä, jotka ensimäisinä olivat jalallaan astuneet tälle epäystävälliselle saarelle. Wilhelm Barents ja Jacob Heemskirk olivat miehiä, jotka kulkivat suoraan läpi jään ja tulen. Ja kirjava kansainvälinen seura, joka luuli olevansa jossakin suhteessa kaikkien aikojen löytöretkeilijäin kaltainen, joi monta maljaa "Bären Eiland'in" (Karhusaaren) kunniaksi ensimäisten myrskylintujen kiertäessä laivaa lepattelevin siivin.

Mutta "Victoria" jatkoi matkaansa pohjoiseen, laivan soittokunnan soittaessa toista kiehtovaa valssia toisensa jälkeen sille kaikkien kansojen sekotukselle, joka puheli kymmenkunnalla kielellä.

Siellä oli tukkukauppiaita arvoisine rouvineen, vastanaineita, jotka nauttivat kuherruskuukauden suloja, nuoria hiukan seikkailuhaluisia miehiä, muuan professori, jolla oli omat tieteelliset suunnitelmansa, kauniita neitosia vartioivine vanhempineen, joilla oli pieni sivutarkoitus hankkia jälkeläiselleen joku varakas pankkiiri tai varaton kreivi — siellä oli tummasilmäisiä ja tulisia etelän tyttäriä, joiden ikä oli epämääräinen, mutta tarkoitukset selvät — siellä oli myöskin joitakuita rikkaasti koristettuja Rebekkoja, joilta aina riitti hymy kelle hyvänsä — lyhyesti sanoen siellä oli koko se ihmeellinen näyttely olentoja, jonka sattuma kokoaa 11,000 tonnin suuruiselle ensi luokan matkailijalaivalle.

Soitto loppui "two-step'iin", mutta nauru ja kuhertelu jatkui pienissä salasopukoissa ja kulmauksissa. Tarjoilijoilla oli kuin siivet. He lensivät paikasta paikkaan samppanjapullo toisessa ja puoli tusinaa seideleitä toisessa kädessä.

Muuan pariisilainen näyttelijätär, ympärillään ryhmä vanhempia elostelijan näköisiä herroja, lausui määkivällä paatoksella jotakin pitkäveteistä runoa auringonlaskusta Normandiassa pikku saksattaren suudellessa sulhastaan komentosillalle vievien portaiden takana, niin että läjähti.

Vähitellen tuli kannelle hiljaisuus. Kultainen pyörä lännessä heitti viimeisen säteen Mount Miseryn pyöreälle kupoolille — sitten vaipui Karhusaari mereen.

Ja nyt oli leikki lopussa. Väsyneinä ja kalpeina istuivat kaikki tuijottaen mahtavaan taivaankappaleeseen, joka vaipui maininkiin kohotakseen seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen yli taivaanrannan koko voittamattomassa loistossaan. Ja yö, joka jo oli nostanut mustan viittansa, väisti suurta voittajaa — pitkää, varjotonta päivää…

Komentosillalla käveli kapteeni Strohmann edestakaisin. Hän oli voimakas, germaanilainen tyyppi. Tukka oli harmaantunut ohimoilla, joka piirre leveissä kasvoissa oli kuin ahavan kuluttama, ja monien ryppyjen keskeltä katseli terävä silmäpari, joka ei koskaan kadottanut rauhallisuuttaan.

Nojautuen kompassikaappia vastaan seisoi norjalainen jääluotsi Nils Johnsen Tromsöstä. Hän oli pitkä, laiha, noin viidenkymmenen ikäinen, naama hyväntahtoisessa hymyssä. Hän oli kulkenut maailman ympäri perämiehenä eräällä parkkilaivalla, mutta hänen sydämensä oli vanginnut elämä siellä kaukana pohjolassa ahtojään seinien juurella — hänen lapsuutensa ja nuoruutensa elämä. Monta vuotta hän oli purjehtinut vesiä Huippuvuorten ympärillä, eikä kukaan toinen jääluotsi Tromsössä tai Hammerfestissä ollut saavuttanut niin syvällisiä tietoja mahtavan saaren vuonoista ja rannoista kuin Nils Johnsen.

Paitsi kapteenia ja luotsia oli komentosillalla tunnettu ranskalainen professori René Marmont Pariisin Sorbonnesta. Hän oli Europan suurmiehiä jäätikkötutkimuksen palveluksessa ja hänen teoksensa Sveitsin jäätiköistä kuuluu geologian perustaviin käsikirjoihin. Tänä yönä oli hänen käytöksessään aivan tavaton into.

— Eikö olekin niin, — kysyi hän kapteenilta sujuvalla saksankielellä, — että jääsuhteet ovat erittäin edulliset tänä vuonna?

— Kyllä, — vastasi kapteeni. — Niin ainakin väitetään. Vai mitä arvelette, Johnsen? — jatkoi hän kääntyen luotsin puoleen.

— Tavattoman suotuisat suhteet, kapteeni, — vastasi jääluotsi kärsimättömästi irvistäen, hänen kun oli vaikea puhua saksaa. — Jäät on lakaistu pois Huippuvuorilta tänä vuonna.

— Itäpuoleltakin? — kysyi professori innostuneesti.

— Niinpä kyllä, herra professori. Kolme eri pyyntilaivaa on tänä vuonna purjehtinut saaren ympäri aina Giles'in maahan asti. Hinloop-salmessa ei ole jääpalastakaan.

Professori kääntyi kapteeni Strohmannin puoleen.

— "Victoria" käyttää kai silloin harvinaista tilaisuutta tehdäkseen retken ylöspäin pitkin itärantaa?

— Sitä minä en ollut oikeastaan ajatellut, — vastasi kapteeni kiireesti, — mutta jos luotsi arvelee, että vedet ovat selvät ja ettei ole mitään vaaraa…

Professori katsoi kysyvästi Johnseniin. Tämä kohautti hymyillen olkapäitään.

— Ei ole ollenkaan vaikeata käväistä Suurvuonolla tänä vuonna, — vastasi hän. — Minä tunnen rannikon kuin viisi sormeani. Ja jos ei vain tule sumua…

— Mutta toisinaanhan on länsirannikollakin sumua, — keskeytti professori.

— Niin on, — vastasi luotsi. — Luulen melkein, että se on pahempi siellä, missä Golf-virta tapaa jäämerestä etelään kulkevan virran. Suurvuonolla on sää vakiintuneempi. Mutta jos sinne kerta kaikkiaan tulee sumu, on se paksu kuin seinä. Vuonna 1858 esimerkiksi tapahtui, että muuan laivuri, joka oli pyynnissä Suurvuonolla noin 9-10 peninkulman päässä koilliseen Eteläniemestä, ei osannut takaisin laivalleen sumun tähden. Hänen täytyi suorastaan soutaa takaisin Norjaan kuuden miehensä kanssa. He tulivat kotiin kylmänvihat jaloissa ja eliniäkseen vaivaisina. Niin, se sumu…

Tuli pieni äänettömyys.

— Oikeastaan, — sanoi professori viimein, — minulla oli erikoinen syy ehdotukseeni. Parikymmentä vuotta sitten kulki maanmieheni Rabot suoraan yli Huippuvuorten, Jäävuonon Sassen Bay'sta Suurvuonon Agardh Bay'hin. Hänet pysäyttivät lopuksi erittäin omituisen luontoiset jäävyöryt. Voimatta sanoa mitään ehdottoman varmaa luulen kumminkin, että yhden ainoan päivän tutkimus näiden jäävyöryjen muodostumisesta voisi kumota koko meidän nykyisen teoriamme…

— No, — sanoi kapteeni Strohmann. — Minä en ole sidottu mihinkään määrättyyn reittiin, vaan voin kulkea minne hyvänsä, missä väylä on varma. Mutta minä tahdon olla vastuusta vapaa… Lähettäkää lista kiertämään matkustajien kesken, ja jos saatte kaikki mukaan — all right, silloin ohjaa Johnsen meidät Agardh Bay'hin. Ne kaksi päivää, jotka poikkeamiseen menee, saamme ottaa takaisin toisella taholla.

Hän ei ehtinyt puhua loppuun — sillä professori oli jo jättänyt komentosillan ja iski kuin haukka alas matkustajien joukkoon valtava paperirulla kädessä. Hänen gallialainen intonsa voitti kaikki. Kaikki, jotka olivat vielä hereillä, kirjoittivat alle. Ja professori lähetti uudet kannattajansa hytteihin hankkimaan allekirjoituksia.

Itärannikolle? — Luonnollisesti tahdomme itärannikolle, — sanoivat he kaikki.

Ja kahta tuntia myöhemmin tuli professori Marmont hengästyneenä ylös komentosillalle papereineen.

— No? — kysyi kapteeni.

— Tässä he ovat kaikki, — huusi professori riemastuneena. — Kaikki — paitsi kaksi, joita en voi löytää. Ne ovat nuori vapaaherrallinen neiti von Heffner ja muuan norjalainen eläintutkija Kristianiasta. Hitto ties minne he ovat lymynneet!

— Nuoresta neidistä vastaan minä, — selitti kapteeni hymyillen. — Hänet on laivanisännistö erikoisesti uskonut minun huostaani, ja hän on minun mieskohtaisen valvontani alaisena. Kenraaliluutnantti von Heffner, hänen isänsä, on paraita ystäviäni. Pikku Frida meni kokkapuolelle puoli tuntia sitten saadakseen häiritsemättä nauttia keskiyön auringosta. Ja saatte nähdä, että nuorella norjalaisella on ollut sama maku…

II.

SATUMAA.

Kapteeni Strohmann oli oikeassa. Kauimpana kokassa ankkuritukin ja etuluukun välillä istui pieni sylfidinen olento ja katseli hartaasti aurinkoa, joka nyt riemuitsevana nousi taivaalle.

Hänen tummat, uneksivat silmänsä loistivat nuoruuden hurmaavista kasvoista. Pikku paroonitar oli ainoastaan 19-vuotias.

Istuessaan siinä auringon kultainen loiste norsunluuvalkoisella otsallaan, jota reunusti kokonainen rikkaus kesyttömiä pikimustia kiharoita, muistutti hän jotakuta taidemaalari Gainsboroughin kauneimmista naisista.

Hänen kasvoillaan oli tuo kalpea väri, jonka alla pikemmin aavistaa kuin näkee vivahduksen punaiseen — elämänuskalluksen ja ilon pohjavirran.

Se nuori mies, joka seisoi muutamia askelia hänen takanaan nojautuen oikeanpuolista kaidetta vastaan, ei ollut koskaan uneksinutkaan saavansa eläessään nähdä niin kaunista profiilia kuin se, joka hänen edessään häämöitti aamutaivasta vasten. Koko tuo pieni, luja ja pyöristynyt vartalo, jonka ääriviivoja tuuli auttoi selvemmin esiintymään, oli täydellinen — aina kaunismuotoiseen nilkkaan ja pieniin, ruskeisiin kenkiin saakka, jotka vilahtivat pehmeän musliinin alta.

Koskaan ei ollut Jörgen Bratt nähnyt sellaista näkyä. Siitä asti, kun hän ensi kerran keksi hänet Hampurin laiturilla, oli hänen sydämessään tuntunut merkillistä ahdistusta joka kerta, kun tuo neito oli tullut hänen näkyviinsä.

Muuten Jörgen Bratt ei kuulunut kaikkein helpoimmin syttyviin. Tämä voimakas mies atleettimaisine hartioineen, luja tarmo vaaleissa ja reippaissa kasvoissaan ei ollut onnen suosikkeja. Hän oli taistellut läpi elämänsä vähillä rahoilla, mutta suurella tahdonvoimalla — oli ollut erään suuren löytöretkeilijän sihteerinä, opiskellut eläintiedettä, ollut sanomalehtimiehenä ja seikkailijana, ja nyt viimeksi oli muuan kaukainen sukulainen Hampurissa hankkinut hänelle lipun korkeammille leveysasteille.

Maailman epäsuosio ei kuitenkaan ollut painanut leimaansa tähän 25-vuotiseen mieheen. Hän oli innokas urheilun harjoittaja, ja hänen nyrkkinsä olivat raskaimpia, mitä Kristianiassa tunnettiin; terve ja iloinen sielu, joka karaistui vastoinkäymisissä, mutta ei koskaan kadottanut uskoaan luvattuun maahan.

Nyt Jörgen Bratt oli käynyt aivan surumieliseksi. Ei ollut hänelle hyödyksi katsella saavuttamatonta kauneuden kuvaa, joka uneksi tuolla auringon hehkussa. Tuntui siltä, kuin rakastuminen tunkeutuisi hänen joka suoneensa ja ryntäisi hänen sydäntään kohti.

Koskaan ei hänestä ollut tuntunut siltä kuin nyt. Hän oli kuherrellut monella kielellä, hän oli jättänyt monta leikkivää rakkausseikkailua hyvällä omallatunnolla. Mutta nyt hän seisoi siinä huokaillen kuin jokin lemmenkaihosta nääntynyt nuorukainen.

Hän teki kärsimättömän liikkeen, joka sai nuoren paroonittaren kääntymään häneen päin. Paroonittaren silmien väliin tuli pieni tyytymätön ryppy, kun hän huomasi, että joku oli löytänyt tien hänen mielipaikalleen. Majesteetillisena kokosi hän hameensa ja hyppäsi kevyesti ja sulavasti alas kannelle. Suomatta unelmiensa todistajalle katsettakaan hän asteli sievin askelin peräpuolelle.

Jörgen Bratt katsoi sykkivin sydämin pienen reippaan olennon jälkeen. Hän huokasi syvään ja tuijotti, teräksenharmaa tahdon välke uskollisissa sinisissä silmissään, pohjattomaan toivottomuuteen. Hän koki ravistaa sitä itsestään irti, vihelsi iloista varieteesäveltä, mutta ääni vaimeni hänen huuliltaan, hän nousi pystyyn ja nyrkkeili näkymättömän vastustajan kanssa, mutta hänen nyrkkinsä raukesivat pian, ja hänen katseensa kääntyi apeana sinne, mihin paroonitar oli hävinnyt…

Sitten hän kulki hitaasti takaisin kävelykannelle. Siellä puheli ranskalainen professori vilkkaasti neiti Frida von Heffnerin kanssa. Molemmat nauroivat. Bratt yritti pujahtaa ohi, mutta professori esti hänen pakonsa.

— Tässähän se eläintutkija on, — sanoi hän. — Nimeni on René
Marmont.

— Jörgen Bratt, — vastasi norjalainen lyhyesti.

Mutta professori ei hellittänyt. Hän esitti edelleen:

— Monsieur Bratt — baronesse von Heffner.

Pieni saksalainen aatelisneiti nyökkäsi huomaamattomasti, ja Bratt kumarsi liioitellun kylmästi.

— Kuulkaahan, — sanoi professori. Ja sitten hän selitti heille edut pikaisesta retkestä pitkin itärantaa heilutellen paperikääröänsä toisessa ja täytekynää toisessa kädessään. Molemmat kirjoittivat alle, ja professori syöksi taas ylös komentosillalle jättäen heidät yksin.

Paroonitar näytti hyvin tyytymättömältä ja polki laivankantta jalallaan.

— Nyt on kylmä, — mutisi hän. —- Ja kello on paljon — voi taivas, sehän on jo kolme, — lisäsi hän katsoessaan rannerenkaaseensa. — Minun täytyy kiirehtiä. Hyvää yötä!

Bratt kumarsi. Hänen kurkkuunsa oli tarttunut jokin möhkäle, joka esti puhumasta. Paroonitar katsahti häneen kummastuneena, heitti ylpeästi niskojaan ja hävisi salongin syvyyksiin…

Jörgen Bratt ei kaivannut unta. Hän istui tunnin toisensa jälkeen kannella ja seurasi aaltojen kulkua pohjoiseen. Paksuja pilviä vyöryi esiin läntiseltä taivaanrannalta, ja aurinko oli harson peitossa. Pienet väreet samensivat aaltojen pitkiä, keinuvia viivoja, ja kylmää vaahtoa viskautui "Victorian" kannelle. Päivä oli tulossa.

Mutta kaukana pohjoisen näköpiirin yläpuolella, missä taivas vielä oli puhdas, nousi valkea pilvisärkkä huomaamatta kuin kasvaen esiin merestä. Se sai jyrkemmät piirteet ja ihmeellisen lyijykiillon. Bratt nousi loistavin silmin ja otti kiikarin esille kotelosta.

Ja hän näki kokonaisen pikkumaailman kohoavan mahtavassa valossa. Hän näki valkeiden huippujen panssarinsinisine eetteriseinineen nousevan taivasta kohti — se oli mahtava satumainen, villiyden ja uhman maailma meren tummansinisissä kehyksissä.

Jörgen Bratt oli hetkessä muuttunut. Surumielisyys oli hälvennyt hänen kasvoiltaan. Koko hänen seikkailijasydämensä paisui riemusta ja odotuksesta.

Sillä tuolla olivat Huippuvuoret, tuhansien jäävyöryjen saari, missä inhimilliset urotyöt olivat vuosisatoja taistelleet luonnonvoimien kanssa, missä ihmiset olivat eläneet ja kärsineet pitkinä öinä mahtavien talvimyrskyjen ulvoessa heidän majojensa ulkopuolella.

III.

SUMU.

"Victorialla" oli iloiset päivälliset. Vasemmalta kohoavan korkean saarimaan näky oli kohottanut matkustajien tunnelmaa ja ruokahalua.

Kaikki tunsivat, että tällaisessa retkessä Jäämerellä oli jotakin tavatonta. Tämä ei tosiaankaan ollut mikään tavallinen matka sivistyksen keskellä, ei, vaan nyt kuljettiin teitä, joilla maailman rohkeimmat miehet olivat uhranneet henkensä laajentaakseen tiedon rajoja. Voivathan nämä seudut kertoa sellaisista miehistä kuin Scoresky, Parry ja Markham, ja joka niemellä ja lahdella oli nimi, joka säilyy napaseutututkimuksen historiassa. Onko silloin kumma, että kullakin oli mielestään jotakin yhteistä sellaisten miesten kanssa kuin Nordenskiöld, Nansen, Andrée ja monta muuta.

Erotus oli kumminkin se, että "Victorialla" ei ollut mitään hätää.

Päinvastoin. Ruokajärjestys oli sovitettu kaikkein hienostuneimpien herkkusuitten maun mukaan. Syötiin tavantakaa. Eikä tarvinnut pelätä kerpukkia. Sitävastoin uhkasi joka päivä kardialgia kaikkine muine tauteineen, jotka johtuvat liian runsaasta ravinnosta.

Näillä päivällisillä — Horn-salmen huippujen suojassa — oltiin kuten sanottu hyvin vallattomalla mielellä. Kapteeni Strohmann itse oli seurueen isäntänä. Hänen oikealla puolellaan istui paroonitar Frida ja vasemmalla ranskalainen professori, joka säteili hyvää tuulta.

— Eikö ole ihmeellistä, — sanoi hän kauniille vastakumppanilleen, — täällä me purjehdimme mielemme mukaan muhkeassa laivassa, vaikka jää tavallisesti on kuin seinä täälläpäin. Luotsi kävi ylhäällä etumastossa hetki sitten, ja niin kauas kuin voi nähdä kiikarilla, ei näkynyt jääpalastakaan. Me ehdimme kyllä seikkailuitta Agardh Bay'hin ennen keskiyötä. Ja silloin annan jollekulle jäätikölle teidän nimenne, hyvä neiti. Teistä tulee yksi kuuluisimpia nimiä geologian historiassa… Asiasta toiseen… millainen on se nuori norjalainen, jonka esitin teille? Minä pidin niistä kasvoista!

Pikku neiti katsahti etsivästi pitkin pöytiä. Kauimpana erään pöydän ääressä hän tapasi hakemansa istumassa perämiehen vieressä.

— Oh, — sanoi hän hymyillen. — Hän oli hirveän norjalainen. Ei sanonut sanaakaan. Kumarsi vain kömpelösti.

— Oikein sanottu. — Ranskalainen kumartui pöydän yli ja nyökkäsi. — Minä näet tarvitsen oikean miehen, joka kykenee johonkin, kun tarvitaan. Katsokaahan ympärillenne, neiti, voitteko keksiä ainoatakaan ihmistä — paitsi kapteenia ja minua — joka ei pelkäisi kastaa jalkojaan. Tai ainoatakaan, joka voisi pitää suunsa kiinni oikealla hetkellä… Niin, katsokaahan tarkkaan… mutta ette löydä ainoatakaan tässä pöydänpäässä, ennenkuin osutte vaaleatukkaiseen norjalaiseen tuolla oven luona… Hän ei osaa kumartaa. Erinomaista! Mutta hän osaa kyllä nousta jäätikölle tai uskaltaa sylipainisille jääkarhun kanssa, jos oikein tunnen nuo hartiat. Näittekö hänen silmiään, neiti? Niissä on seikkailuja. Minä en ensi kertaa näe sitä lajia väkeä. Hekin kumarsivat huonosti, eikä heidän keskustelunsa ollut erinomaista, mutta he raatoivat ääntä päästämättä itsensä kuoliaiksi ja leikkivät revolverilla niinkuin, hyvä neiti, leikitte kahvelillanne. He olivat kullankaivajia Jukon-joella. Elämä oli heistä uhkapeliä. He pelasivat pokeria Onnettaren kanssa — ja hävisivät ylimalkaan. Mutta he kestivät levollisesti häviönsä, sillä elämä oli tehnyt heistä miehiä…

— Professori on oikeassa, — sanoi kapteeni Strohmann. — Olen puhellut aika paljon tuon norjalaisen kanssa. Omituinen mies! Hän on kulkenut ristiin rastiin yli Alaskan joka suuntaan ja kertoi monta hauskaa tapausta elämästä Dawson City'n kurjissa lautavajoissa. Tuntee myös hyvin Huippuvuoret. Kaksi vuotta sitten hän hiihti yksin Jäävuonon Kap Bohemanista Zeppelinin ilmalaiva-asemalle Crossbay'hin. Niin, se poika osaa jotakin, vaikkei hän menestyisikään tanssisalissa.

Nuori paroonitar hymyili kahden kavaljeerinsa ylistyspuheille.

— Minä en pidä sellaisista voimaihmisistä, — vastasi hän torjuen. — Me emme tarvitse revolvereita nykyään. Pitäisin paljoa enemmän miehestä, joka tuntee Goethen ja Heinen kuin sellaisesta, jolla on taipumuksia ainoastaan jääkarhujen ampumiseen ja hiihtämiseen.

— Mitä sanotte molempien lajien yhdistelmästä? — kysyi professori vilkkaasti. — Jospa minä olisin nuoruudessani harrastanut vähän vähemmän kirjallisuutta ja vähän enemmän ulkoilma-elämää! Tiede vaatii miehekkyyttä tullakseen hedelmälliseksi. Se ei saa homehtua kirjojen välissä, sen täytyy päästä ulos vapauteen. Mutta me emme sen parempaa tienneet siihen aikaan. Ja sentähden on minusta tullut tällainen naurettava, vanhahko pitkätukkainen, heikkopolvinen ja kauhean puhelias veitikka.

Paroonitar nauroi hilpeästi. Se oli nuoren elämänhaluisen naisen naurua.

— Nyt olisi isäni pitänyt kuulla teitä, — sanoi hän. — Se oli kuin hänen suustaan puhuttu, kun luuvalo häntä vaivaa. Sentähden hän komensikin minut tälle matkalle Huippuvuorille vanhan ystävänsä kapteeni Strohmannin kanssa. Kiirehdä katsomaan koko maailmaa, ennenkuin menet naimisiin, sanoi hän.

Nuori neitonen punastui omaa suorasukaisuuttaan.

— Anteeksi, hyvät herrat, — lisäsi hän arvokkaasti, — että vaivaan teitä näillä yksityisasioilla… Sanokaahan, kapteeni, mitä täällä itärannikolla niin hartaasti tavoitellaan?

— Minä en ole täällä koskaan olut, — vastasi kapteeni, — siitä yksinkertaisesta syystä, että vain perin harvoin vuono on jäistä vapaa. Ei mikään matkailijahöyry ole vielä koskaan kulkenut tätä tietä. Me siis saavutamme ennätyksen.

— Onko se aivan vaaratonta? Eikö voida ajatella, että törmäämme jäävuoreen?

— Ei, siinä suhteessa arvelee luotsi, ettei ole mitään vaaraa. Ainoa, mistä meille voisi koitua vaara, on sumu, jos se äkkiä nousisi. Virta on erinomaisen vahva tällä rannikolla, niin että mahdollisuus saada täällä ajelehtia sinne tänne ei ole juuri ilahduttava. Mutta meillä on ankkurit…

— Kun eivät vain syvyydet ole liian suuria, — huomautti professori.

— Mutta eikö sumu ole koko harvinainen näillä seuduin? — kysyi Frida. — Ja eikö olisikin ihmeellistä, jos se tulisi juuri nyt, kun me olemme täällä. Se olisi epäkohteliasta sen puolesta, vai miten, kapteeni?

Pikku paroonitar ei saanut vastausta kysymykseensä. Vartiopalveluksessa ollut perämies tuli ruokasaliin, kulki pöydän yläpäähän ja kuiskasi jotakin kapteenin korvaan. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä, ja ihmistuntija olisi huomannut syvän, huolestuneen rypyn leveällä ahavoituneella otsalla. Mutta hän katsoi hymyillen ympärilleen, nyökkäsi ystävällisesti perämiehelle ja sanoi:

— Minä tulen kohta.

Perämies meni ja kapteeni jatkoi keskustelua hieman väkinäisesti.

Paroonitar piti häntä tarkasti silmällä. Hän huomasi, että käsi, joka piteli lusikkaa, vapisi hiukan. Hän näki myös, kuinka kapteeni hermostuneesti kääntyi tuolillaan. Sitten hän keskeytti äkkiä keskustelun, nousi kohteliaasti kumartaen pöytäseuralle ja meni nopeasti ulos.

Tuli pitkä hiljaisuus. Frida kuori hajamielisesti ranskalaista päärynää, mutta unohti sitä maistaa. Ja professori istui syvissä ajatuksissa pohtien jotakin arvoitusta, joka oli noussut hänen aivoihinsa.

Pöytien ääressä tuli yhtäkkiä hiljaista. Ranskalaisen näyttelijättären kulunut ääni häiritsi hiljaisuutta, ja joku hihittävä nauru raukesi sikseen…

Mitä oli tapahtunut?… Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, mutta synkkä ahdistus hiipi näiden iloisten silmänräpäysihmisten keskuuteen — — raskas puristava tunne ryömi mieliin kuin varoittava enne… Joku yritti katkaista hiljaisuutta… teennäinen nauru, rohkea sanasutkaus, puoliksi lausuttu kohteliaisuus — mutta hiljaisuus levisi nopeasti yli kaiken. Mikään ei voinut keventää sitä hirveätä painostusta, joka ahdisti kaikkia — oli kuin näkymättömiä olentoja hiipisi salonkiin kietomaan kylmät käsivartensa kaiken elollisen ympärille…

Professori nosti päätään — ihmetellen ja hämmästyneenä.

— Kuulitteko, mitä hän sanoi? — kysyi hän hillitysti.

Pikku paroonitar nyökkäsi. Hän katsahti nopeasti salin toiseen päähän.
Norjalainen oli hävinnyt. Sitten hän kääntyi professoriin päin.

— Minä kuulin mitä hän sanoi, — nyökkäsi hän puoliksi itsekseen. —
Yhden ainoan sanan.

— Minkä?

— Sumu! — vastasi hän hiljaa. Mutta näytti kuin tämä sana olisi lentänyt tuskaisiin mieliin, herättäen onnettomuuden aavistusta hirveine pelkoineen.

IV.

HAAKSIRIKKO.

Komentosillalla seisoivat kapteeni ja jääluotsi. Asema tuntui olevan muuttumaton. Ei tuulen henkäystäkään liikkunut, ja meri oli kiiltävä ja tyyni. "Victoria" sivuutti Whales Bay'n, ja kulki nyt muutamien satojen metrien päässä rannikosta pitkin mahtavia jääylänköjä. Savupiippujen paksut pilvet jäivät roikkumaan leveinä nauhoina kosteaan ilmaan… ja laivan kevyt tärinä merkitsi, että koneet työskentelivät korkeimmalla paineella.

Mutta kaukana idässä, missä Tuhatsaarien saaristo kajasti taivaanrannalla ja missä Edge Island kohosi ohuena juovana, vyöryi valkoisia pilviä esille. Näytti siltä kuin meri olisi kiehunut ja lähettänyt aaltoilevia höyrypilviä syvyyksistään. Ne levisivät itäisellä taivaalla hirvittävän nopeasti, ne peittivät kaiken pumpulinpehmeään vaippaansa, ne pyörivät kuin jättiläismäiset lumipallot länttä kohti, kunnes käsittivät koko eteläisen ja itäisen taivaanrannan. Se oli sumu, vaarallinen napamaiden sumu, joka nosti seinän etelään ja itään, sulkien paluutien suurelta matkailijalaivalta.

Ainoastaan pohjoiseen oli tie vapaa, ja "Victoria" pakeni selkeyttä kohti, joka teräslihas mahtavissa koneissaan jännitettynä.

— Se ei onnistu, kapteeni, — sanoi jääluotsi katsahdettuaan tutkivasti etelää kohti. — Tunnin päästä peittää sumu peräkannen. Ankkuroidaan Whales Bay'hin ja odotetaan selkeää säätä.

Kapteeni Strohmann kohautti hartioitaan.

— Vauhtimme on nyt 18 1/2 solmua, — sanoi hän.

— Olisi ihmeellistä, jos emme ehtisi Agardh Bay'hin ennenkuin sumu meidät tavoittaa. Siellähän on hyvä satama, sanotte. Eikä minulla ole mitään halua ajaa karille Whales Bay'ssa. Tehän sanoitte itse, ettei väylä ole siellä selvä.

— Mehän voimme hapuilla eteenpäin purren avulla.

Strohmann oli hetkisen kahden vaiheilla. Hän katsoi taaksepäin, missä sumu ryömi jo Horn-salmen huippujen yli ja liukui nyt kuin yliluonnollinen valkoinen varjo pitkin rannikkoa. Sitten hän käänsi katseensa pohjoista kohti, missä kaikki oli selkeätä ja valoista jään kimallellessa vihreänä jäykältä, epäystävälliseltä rannalta.

— Me jatkamme, — sanoi hän.

Luotsi kohautti vain olkapäitään.

— Yksi voi olla yhtä hyvä toinenkin, — mutisi hän. — Jos saamme pohjoistuulen päivemmällä, niin olemme kyllä turvassa.

Näin tapahtui, että kapteeni Strohmann, vanha kokenut laivuri, joka oli kuljettanut laivoja 25 vuotta ilman ainoatakaan onnettomuutta, nyt teki ratkaisevassa silmänräpäyksessä virheen, joka oli saattava komeimman laivan, mikä koskaan oli purjehtinut Huippuvuorten ohi, yhteen kauheimmista onnettomuuksista merenkulun historiassa.

* * * * *

Alhaalla kävelykannella olivat matkustajat kokoontuneet ryhmäksi. Ei kukaan heistä ymmärtänyt aseman vajavuutta. Mutta se tunnettiin.

Pelästys valtasi heidät kuin vilunväre — kylmä väristys, joka sai heidät vaikenemaan kesken puheensa ja katsomaan ympärilleen. He kokivat pudistaa päällään salaista pelkoa, laskivat leikkiä ja nauroivat, mutta nauru oli soinnutonta — he turvautuivat samppanjaan, mutta se maistui katkeralta.

Kukaan ei välittänyt valkeasta aaveesta, joka hiipi nopeasti esille heidän takaansa. He katselivat ainoastaan eteenpäin, missä valo leikki jäissä ja lumessa. Mutta kuitenkin — oli kuin koneiden kiihdytetty työ olisi laulanut väräjävää moll-säveltä heidän mieliinsä. Ja toisinaan tuntui kuin kylmä ja kostea ilmavirta olisi pistänyt heitä poskeen ja jäädyttänyt hymyn heidän huulilleen.

Näytti siltä, kuin kapteeni Strohmann olisi ollut oikeassa. Tunti toisensa jälkeen kului. Kevyt tuulen henki pohjoisesta tuntui pitävän sumua loitolla. Mutta sittenkin se ryömi eteenpäin. Sen valkea huntu levittäytyi nopeasti yli maan heidän takanaan ja pyyhki pois kaikki ääriviivat "Victorian" jatkaessa hurjaa pakoaan kuin kannustettu hevonen.

Iltapuolella näkyi niemi Agadh Bay'n suulla, ja kun suuri patarumpu kutsui matkustajia pöydän iloihin, nähtiin selvästi mahtava jäätikkö, joka vyöryy alas pitkin tunturin kylkeä ja ojentaa käsivarttaan kauas ulos lahdelle.

Mutta äkkiä tapahtui jotakin, mikä sai kaikki pysähtymään. Hajanaisia sumun pärskeitä tuli lentäen joka taholta kuin villejä lintuja — ensin harvakseen ja yksitellen. Ne näyttivät jättiläismäisiltä lumihiutaleilta, jotka laskeutuivat laivalle purevan kylmyyden seuraamina. Ne syleilivät ensiksi peräpuolta, ne taistelivat valoa vastaan ja voittivat sen, ne ryntäsivät joka taholta, ja vilauksessa oli "Victoria" suuren sumusärkän vankina.

Matkustajat katselivat toisiaan hämmästyneinä. Mitä tämä oli? Yhä tiheämmin kietoutui kaikki läpitunkemattomaan harmauteen. Puhuttiin ainoastaan kuiskaamalla, ja äänet kuulostivat raskailta, kaameilta. Tuskin näki vierustoveriaan.

Hapuiltiin kaiteen ääreen. Meri oli jo aikoja sitten kadonnut. Kaikki oli sumua. Se tunkeutui laivan kaikkiin aukkoihin ja täytti hytit ja salongit painavalla kosteudellaan. — — Kuinka helposti kaikki kuului! Matalinkin kuiskaus, hillityinkin yskähdys kuului… Ja mitä se oli? Kimeä soitto vavahdutti kaikkia. Se kaikui kuin epätoivoinen valitus syvältä laivan sisältä. Koneet pysähtyivät… ja suuri laiva liukui hiljaisella vauhdilla kaameaan sumuun…

Matkustajat kokoontuivat kävelykannelle suuriin ryhmiin kuin säikähtäneet lampaat. Perämiehet kulkivat heidän joukossaan ja rauhoittivat hätääntyneimpiä. Sehän oli vain sumua. Aivan vaaraton juttu vesillä, missä ei ollut pelkoa yhteentörmäyksestä. Muutamassa minuutissa olisi ankkuri pohjassa ja silloin olisi kaikki "allright"…

Pikku paroonitar istui mielipaikallaan äärimmäisessä kokassa, kun sumu tuli. Hän hapuili varovasti perään päin ja tapasi silloin Jörgen Brattin, joka tuli häntä vastaan.

— Kapteeni on lähettänyt minut teitä rauhoittamaan ja auttamaan, jos jotakin sattuisi, — sanoi tämä kohteliaasti.

— Minä en tarvitse mitään lapsentyttöä, — vastasi Frida torjuen.

— Hyvinkin mahdollista. Mutta kapteeni arveli, että kuitenkin voisitte tarvita auttavaa kättä, jos…

— Jos…? — kertasi paroonitar kevyt huolestuneisuus äänessä. — Mitä te tarkoitatte? Onko vaara lähellä? No, puhukaa sitten, mies!

— Laiva, joka kulkee 28 jalkaa syvässä, on aina vaarassa tällaisella säällä, kun ei näe omaa kättänsäkään, — vastasi Bratt terävästi. — Minä en tahdo kuitenkaan tungetella. Voitte tulla yksinkin toimeen.

Hän vaikeni äkkiä. Valtava jyrinä kajahti aivan heidän välittömässä läheisyydessään. Se kuulosti kanuunanlaukaukselta, jolla oli pitkä kajahteleva ääniaalto perässään. Äänekkäitä kauhunhuutoja kuului peräkannelta…

— Mitä se oli — voi Jumala — mitä se oli? — mutisi nuori tyttö kalpein huulin.

— Joutavia, — vastasi Bratt. — Jäätikkö tuolla lahden sisässä on poikinut. Se on jokapäiväinen ilmiö täälläpäin. Joku suuri jäämöhkäle on irtaantunut jäävyörystä ja pudonnut mereen. Nyt voimme vyöryaallosta laskea, kuinka kaukana olemme rannasta…

Hän ei ollut vielä lausunut viimeistä sanaa, ennenkuin valtava aalto syöksi "Victorian" leveitä kylkiä vastaan. Suuri laiva kohosi hieman puristuksen vaikutuksesta, mutta kulki järkähtämättä edelleen.

— Me olemme aivan likellä maata, — huusi Bratt. — Virralla on täällä kuuden solmun vauhti, ja se ajaa meidät jollekin karille… Kuulkaa! .. sanoi hän kuunnellen. — Kuulkaa, kuinka tuolla kohisee!

— Tiukasti oikealle! — karjui hän keuhkojensa täydellä voimalla komentosillalle päin.

Siellähän ymmärrettiin selvästikin, mikä vaara uhkasi. Laiva kallistui hieman ja viilsi suuressa kaaressa ulospäin.

— Selvittäkää ankkurit, — huusi kapteeni megafooniin. — Tarkastakaa luotia!

— Viisitoista syltä vettä, — kuului ääni uloimmasta kokasta. —
Kaksitoista syltä, — kuului heti sen jälkeen.

Silmänräpäys myöhemmin tuntui tärinää peräpuolesta. Molemmat potkurit peräyttivät epätoivon voimalla. Mutta se oli jo myöhäistä. "Victoria" kulki viiden solmun vauhdilla niitä vedenalaisia kareja kohti, jotka aitauksen tavoin ympäröivät Huippuvuorten rannikoita.

— Yhdeksän syltä! — kuului ääni taas. — Kahdeksan syltä!

Alihangan puolelta kuului keveästi raapaiseva ääni. Mutta laiva jatkoi kulkuaan… Sitten tuli kova sysäys, etupuoli kohosi hiukan, ja köli hyppi voimakkain sysäyksin luodoille. Tuntui siltä, kuin mahtava laiva olisi kulkenut jättiläismäisen sahanterän yli. Kokkapuoli kohosi, kun taas peräpuoli vajosi.

Sitten tuli viimeinen sysäys, ja "Victoria" jäi paikalleen. Sen voimat olivat lopussa, ja kuin kuoleva eläin se laskeutui kyljelleen.

Tuli hetken hiljaisuus.

Sitten puhkesi meteli. Kuulosti siltä, kuin helvetin portit olisi avattu. Huudot tunkivat sumun läpi. Parkua ja rukouksia kohosi harmaasta usvasta kuin tuskaista voihkinaa kadotettujen piinapaikasta. Siinä oli naisten kirkumista ja miesten ulvontaa.

Mutta yli kaiken jyrisi kapteeni Strohmannin ääni megafoonissa.

— Kaikki rauhoittukoot! Ei ole mitään hätää. Seisomme turvallisesti siinä, missä olemme.

Ne olivat vanhan kapteenin viimeiset sanat. Kuin ivallisena vastauksena hänen lohduttavaan vakuutukseensa kuului seuraavassa hetkessä ihmeellinen ääni keskilaivasta. Oli kuin jättiläiskäsi olisi repinyt rautalevyjä. Etupuoli vaipui eteenpäin, tulikuilu avaantui molempien savupiippujen väliin, seurasi ankara räjähdys, ja läpi sumun tunkeutui musta, sisältä punertava savupilvi.

Kattilat olivat räjähtäneet ja "Victoria" revennyt kahtia.

Jyrinä kieri sumupilvien välissä tuhannesti kajahdellen jäävyöryistä ja tuntureista, ja voimakas ilmanpaine oli hetkeksi päästävinään vilauksen aurinkoa laivahylylle. Ylväs höyrylaiva oli repeytynyt palasiksi. Se oli ampunut viimeiset tervehdyslaukauksensa.

Pitkin laivan laitoja oli huiskin haiskin ruumiita, koneenkäyttäjien ja lämmittäjien veriset ja palaneet hahmot roikkuivat kiinni rikkirevityssä rungossa. Kauimpana perässä, ylimmällä kannella, istui yksinäinen nainen ja repi mielipuolena vaatteitaan. Hän levitti kätensä ja hänen käheä äänensä hoki yhä uudelleen erään ranskalaisen runon katkelmaa.

Se oli ranskalainen näyttelijätär, joka puolialastonna ja hulluna yhä lausui Musset'n jäähyväislaulua rakkaudelleen. Pikimusta tukka aaltoili kellertävillä hartioilla ja paljaalla rinnalla, mustien silmien tuijottaessa kuvitelluille katsojapaikoille ja ammattimaisen taiteilijahymyn väreillessä punaisilla huulilla… Naisraukka! Hän oli jälleen rakkaassa Ranskassaan. Hän seisoi näyttämöllä Voltairen talossa ja oli kuoleva murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä…

Ylpeällä hymyllä otti hän päältään loputkin vaatteistaan — vielä viimeinen viittaus taivasta kohti, ja sitten hän hyppäsi ikuiseen sumuun…

Ja hiljaisuus laskeutui "Victorian" kuolonretken yli.

Mutta kuulkaapa — mitä se oli?

Rannikolta kuului kuin heikko keskeytymätön kuiske. Oliko se jäätikön ikuista suhinaa? Vai oliko se kaukaisen ihmisjoukon mutinaa — kuolleitten äänettömiä lauluja kuolon virralla?

V.

AGARDH BAY.

Sumu oli suorittanut loppuun hävitystyönsä nyt, kun "Victoria" rikkirevittynä ja pahoinpideltynä laskeutui lepoon Huippuvuorten vedenalaisen saariston teräville kallioille. Sillä ei ollut enää mitään tehtävää. Muutama minuutti haaksirikon jälkeen tuli pohjoistuuli ja lakaisi meren puhtaaksi.

Aurinko heitti säälimättömiä säteitään kuoleman hävityksiin, tavaten vain ne ainoat elolliset olennot, jotka kuin Jumalan ihmeestä olivat pelastuneet tuhosta.

Kun "Victorian" keula sukelsi mereen, huuhtoutuivat paroonitar von Heffner ja Jörgen Bratt yli kaiteen. Se pelasti heidät molemmat laivan räjähdyksestä. Mutta meri tuntui olevan yhtä säälimätön kuin sumukin. Vesi oli jääkylmää, ja pikku paroonitar risti alistuvasti sormensa ja sulki silmänsä. Hän kadotti tajunsa.

Bratt oli kuitenkin mies, joka ei hellittänyt niin vähällä. Hän tarttui pitkään vihreään huntuun, jonka tyttö oli kietonut päänsä ympäri, ja pujotti sen tainnoksissa olevan käsivarsien alitse. Sitten hän sitoi sen rintansa ympäri ja alkoi uida pitkin ottein kohti sohisevaa jäävyöryä.

Juuri silloin sumu keveni ja näytti uimarille pitkän hietarannan muutamien satojen kyynärien päässä karien sisäpuolella. Toisissa olosuhteissa olisi Jörgen Bratt voinut uida useita kilometrejä väsymättä, mutta tämä uimamatka jäävedessä, kuorma selässä, vaati koko hänen jäykän voimansa ja sitkeän tarmonsa. Taakka kävi yhä raskaammaksi, vaatteet liimautuivat kiinni ruumiiseen, ja hänen täytyi uida pitkät matkat pää veden alla päästäkseen eteenpäin. Voimakas virta vielä pitensi välimatkaa maihin.

Äkkiä hän huomasi, että nuori nainen heräsi tainnoksista. Hän tunsi, kuinka paroonitar nosti päätään hänen olaltaan, kuuli hänen hiljaisen kauhunhuudahduksensa, kun asema hänelle selvisi. Se oli kuin pienen linnun piipatus.

Jörgen Bratt pysähtyi hetkeksi, irrotti huntua ja hengähti syvään.

— Osaatteko uida, neiti? —- kysyi hän puoleksi kääntyneenä seuralaiseensa päin.

— Osaan, — vastasi toinen. — Koko ruumis tuntuu vain niin kankealta ja aralta.

— Koettakaa, voitteko liikuttaa jäseniä.

— Se on kai mahdotonta.

— Teidän täytyy, — sanoi Bratt ankarasti. — Jännittäkää tahtoanne! Nyt on henkenne kysymyksessä. Me olemme velvolliset taistelemaan sen puolesta niin kauan kuin voimme.

Frida teki muutamia uintiliikkeitä käsillään, ja Bratt auttoi häntä voimakkaalla otteella hänen viittansa kauluksesta.

— Kas, kas, — sanoi hän. — Sehän käy erinomaisesti. Muutamia metrejä vielä, niin meillä on pohja jalkojen alla.

Bratt oli oikeassa. Hiekkasärkkä ulottui kauas merelle päin. Ja neljännestuntia "Victorian" karilleajon jälkeen oli nuori norjalainen maissa puoleksi tajuton nainen sylissään.

Hän laski Fridan varovasti kivelle.

— Nyt on tosi edessä, — sanoi hän käskevästi. — Hierokaa koko ruumistanne ja koettakaa juosta.

— Minä en voi, — mutisi tyttö. — Jalat on kuin lyijyä. Voi Jumala, mitä minun pitää tehdä?

— Teidän täytyy juosta, — vastasi Bratt kalmankalpeana ja yhteenpuristetuin huulin. — Tulkaa nyt!

Ja hän veti mukaansa Fridaa, joka kompastui, mutta nousi jälleen. Paroonitar rukoili säästämään, mutta Bratt laahasi häntä armotta eteenpäin.

— Tuntuuko paremmalta nyt? — kysyi hän.

— Jalkoja pistelee niin ilkeästi, — vastasi Frida.

— Mainiota! — mutisi Bratt. — Silloin juoksemme kerran vielä, kunnes olette aivan lämminnyt. Lupaatteko liikutella itseänne, kunnes koko ruumista polttaa?

— No niin, hyvä on!

Bratt kiirehti takaisin rantaan. Eräs mies kahlasi maihin vetäen puolikuollutta olentoa perässään. Se oli jääluotsi, joka matkalla oli löytänyt ranskalaisen professorin ajelehtimasta pelastusvyön varassa.

— Olemmeko me ainoat? — kysyi luotsi alakuloisesti ja viittasi ylöspäin, missä paroonitar juoksi edestakaisin auringonpaisteessa. — Me neljä… neljästäsadasta. Enkä minä ole suuren arvoinen, — lisäsi hän väsyneesti. — Olen saanut jonkin sisällisen vamman, joka vie voimat. Räjähdys heitti minut selälleni erästä taavettia vastaan. Ei tässä kauvaa kestä, ennenkuin tulen aivan rammaksi… Olen välttänyt kuoleman, mutta pian se tulee minua taas hakemaan… Muuten, se on yhdentekevää. En juuri tahdo palata Tromsöhön, kun tällainen häpeä sattui. — Ja hän viittasi ulospäin, missä "Victorian" harvat jäännökset nyt pistäytyivät esiin sumusta.

Bratt oli hieromassa professorin vanhoja jäseniä eikä kestänytkään kauvaa, ennenkuin tämä vilkas mies oli jalkeilla. Hänen pitkä tukkansa oli tarttunut kiinni soikeaan päähän, ja ruskeat silmät katselivat kysymysmerkkeinä hänen kalpeista ja älykkäistä kasvoistaan.

— Missä me olemme? — kysyi hän ja veti syvään henkeä.

Jääluotsi katsahti ympärilleen.

— Me olemme perillä, — sanoi hän ja hymyili katkerasti. — Tämä on Agardh Bay. Viisikymmentä metriä pohjoisemmaksi — ja kaikki olisi käynyt hyvin. Virta oli tänään liian vahva. Se ajoi meidät kareille.

— Agardh Bay! — toisti professori, ja heikko puna nousi hänen kalpeille poskilleen. — Minähän pyysin kapteenia muuttamaan suuntaa. Kaikki tyyni on minun syyni… Kuinka voin enää katsoa lähimmäisiäni silmiin?… Minun on syy… Ja jäätikkö tuolla?

— Se on juuri Rabotin jäätikkö.

Professori hymyili surullisesti.

— Vai niin, sekö se on? — kuiskasi hän itsekseen. — Rabotin jäätikkö! Sitä tietä on saatavana muuan suurimmista tieteeni voitoista. Mutta mitä se on maksanut!

— Te unohdatte jotakin, herra professori, — huomautti Bratt. — Unohdatte, että olemme ajautuneet maihin ilman muonaa, aseita ja polttoaineita. Huippuvuoret eivät anna meille mitään. Syksy on jo pitkälle kulunut ja tie Jäävuonolle kulkee noiden jäätiköiden yli. Kova lumipyry — ja me olemme suljetut tänne kuin rotat loukkuun, jos ei joku pyyntialus tänne eksyisi… Vältyimme hukkumasta "Victorian" mukana, mutta Herra ties, eikö se olisi ollut parempi kuin nähdä nälkää ja kuolla viluun täällä jäätiköillä.

Jääluotsi kohautti hartioitaan.

— Niiden meistä, jotka voivat, — sanoi hän, — täytyy kiivetä tunturin yli Sassen Bay'hin. Se on enintäin neljän päivän marssi. Viimeinen matkailijalaiva tulee noin viikon kuluttua —- kapteeni kyllä lähettää apua meille, jotka jäämme tänne, jos se vain ei tapahdu liian myöhään… Pikku paroonitar raukka, — mutisi hän nähdessään pienen hennon olennon juoksevan edestakaisin auringonpaisteessa.

Bratt seurasi hänen katsettaan.

— Meillä on yksi mahdollisuus, — sanoi hän päättävästi. — Ja sitä meidän täytyy heti yrittää. Onko näillä seuduin mitään taloa?

— Toisella puolen lahtea on pieni viheliäinen venäläismaja, — vastasi Johnsen. — Se on pieni ja matala, mutta se suojaa tuulelta ja pahalta säältä. Ja tällä rannalla on runsaasti ajopuita.

Nuo kolme miestä kokosivat mukaansa puunkappaleita ja sälöjä, joita oli heidän ympärillään. Ne puut olivat tehneet pitkän matkan Siperian suurten jokien suilta saakka. Ja veden valuessa haaksirikkoisista ja polvien väristessä kylmyydestä ja väsymyksestä kulkivat he hitaasti pitkin pitkää hiekkarantaa ja astuivat mahtavan jäätikön juurelle, joka laski teräksensinisen kypäränsä tunturin päälaelle.

He eivät puhuneet sanaakaan. Oli kuin hiljaisuus olisi heitä painanut.
Ja heidän jäljissään kulki epätoivo.

VI.

"MINÄ OLEN UPSEERIN TYTÄR".

Pieni venäläismaja oli melkein näkymätön, se kun oli sammaleen peitossa.

Nähtävästikään ei ainoankaan ihmisen jalka ollut sinne astunut senjälkeen, kun venäläiset pyyntimiehet runsaasti puolitoista vuosisataa sitten olivat Jäämereltä lähteneet.

Maja oli rakennettu paksuista hirsistä. Se oli 14 jalkaa pitkä, 10 jalkaa leveä ja 6 jalkaa korkea. Aivan maan rajassa oli kaksi ikkuna-aukkoa. Katto oli tasainen ja peitetty paksulla maakerroksella ja suurilla kivillä.

Eräälle seinustalle oli muurattu tulisija ja siihen leivinuuni. Pohjoissivulla oli pieni eteinen, jossa oli ovi idästä päin. Se oli majan sisäänkäynti ja osaksi se myös valaisi sitä.

Puupatsaassa oven yläpuolella, joka oli lohjennut saranoiltaan, oli kirjoitus venäjäksi: "Sija isba staroverska" (Tämä tupa on vanhauskolainen). Ja ovikamaran alapuolelle oli veitsellä tai taltalla hakattu nimi: Jeremias Ottamkow.

Professori Marmont katsahti hämmästyneenä ympärilleen.

— Ottamkow! — sanoi hän miettiväisesti. — Hänen nimeensä liittyy sellainen Robinson-seikkailu, joka on maailman merkillisimpiä. Jos muistan oikein, lähetti Jeremias Ottamkow vuonna 1743 Huippuvuorille laivan, jonka miehistöön kuului 14 miestä. He joutuivat Suurvuonoon Edge Islandin kohdalle, minne jää heidät sulki. Neljä miestä, etunenässä Himkovin veljekset, lähetettiin hakemaan majaa, joka kuului olevan rakennettu lähiseudulla. He löysivätkin sen, mutta kun heidän piti palata laivalle, tekivät he sen huomion, että laiva oli samana yönä joutunut haaksirikkoon. Heillä oli muonaa pariksi päiväksi, yksi luodikko ja tusina panosta, tulukset, kirves, veitsi ja kattila — siinä kaikki, mitä he olivat ottaneet laivasta mukaansa. Nuo kaksitoista panosta hankkivat heille yhtä monta peuraa, jonkun laivahylyn kappaleet ainesta aseiksi ja työkaluiksi, maihin ajautuneen hongan juuri käytettiin jouseksi ja jänne tehtiin karhunjäntereistä. Tällä kaaripyssyllä tapettiin 250 peuraa ja paljon kettuja.

— Tällä tavoin he elivät kuusi vuotta ja ainoastaan yksi heistä sortui kerpukkiin. Seitsemäntenä vuonna vei muuan pyyntialus heidät takaisin Venäjälle.

— Ranskalainen Le Roy, joka oli Pietarin akatemian jäsen, on kirjoittanut näiden pyyntimiesten omituisen historian. Olen muistavinani, että luin sen nuoruudessani. Ihmiset olivat kovempaa lajia siihen aikaan kuin nyt, — lisäsi hän huokaisten.

Bratt oli sillä välin tutkinut majaa. Paitsi suurta rautapataa, muutamia kattiloita ja kahta hylkeenrasvalamppua ei ollut mitään työkaluja. Eräässä nurkassa seisoi tynnyri, jonka sisällykselle oli laskeutunut satavuotinen pöly. Se sisälsi paksua nestettä — arvatenkin valaanöljyä. Sisemmällä oli majassa joku määrä ajopuita varastossa. Seinällä riippuivat tulukset piikivineen ja tauloineen.

— Tulta meiltä siis ei ainakaan tule puuttumaan, — mutisi Johnsen helpotuksesta huoaten.

— Minulla on sikaarinsytyttäjä, — sanoi Bratt. — Se voi olla sangen hyödyllinen niin kauan kuin bensiiniä riittää.

Kävi selville, ettei merivesi ollut vahingoittanut nykyaikaisia tuluksia, ja pian leimusi mahtava rovio Ottamkowin vanhassa majassa.

Sitten Bratt meni ulos noutamaan nuorta tyttöä. Tämä istui kivellä ja itki, mutta koki salata kyyneliään kuullessaan jonkun lähestyvän.

— Ettekö tahdo tulla sisälle majaan? — sanoi Bratt. — Olemme sytyttäneet ihanan rovion. On tärkeätä päästä kuivaksi mahdollisimman pian, jos tahtoo saada jotakin toimeen. Se ei ole mikään linna, mutta parempi kuin ei mitään.

Pikku paroonitar kohotti katseensa.

— Minä en jaksa sitä ajatella, — vastasi hän. — Onko tosiaankin totta, että he ovat kuolleet kaikki tyyni, paitsi me neljä. Ja mistä me saamme ruokaa? Sitä minä en ymmärrä — täällähän ei ole mitään elollista — voi, mikä kauhea maa tämä on! — Hän peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti.

Bratt kumartui hänen puoleensa.

— Ei maksa vaivaa heittäytyä toivottomaksi. Meitä on kolme miestä, jotka koetamme auttaa teitä täältä. Te ette saa heittää toivoa. Te ette saa lamauttaa meidän rohkeuttamme.

Paroonitar nousi nopeasti ja heitti päätään taaksepäin.

— Minä olen upseerin tytär, — sanoi hän ylpeästi. — Te ette enää saa nähdä minun itkevän. Isäni oli mukana sekä Sadowassa että Sedanissa — hän ei tiedä, mitä pelko on. Mutta teidän tulee muistaa, että minähän olen ainoastaan nainen, turvaton nainen.

— Te erehdytte, — vastasi Bratt lämpimästi. — Tuolla majassa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei olisi valmis uhraamaan henkeään teidän tähtenne. Te olette yhtä hyvässä turvassa kuin isänne talossa. Luottakaa siihen… Tulkaa nyt, — lisäsi hän. — Saamme ryhtyä heti siihen, mitä on tehtävä. Te olette upseerin tytär, sanoitte… Hyvä, silloin tiedätte, mitä kuri on. Ja täällä teidän on toteltava määräyksiä.

Hän kääntyi odottamatta toisen vastausta ja kulki nopeasti majaa kohti. Paroonitar puri huultaan ja katsahti kookkaan miehen jälkeen, joka kulki alaspäin märissä vaatteissaan.

Sitten hän seurasi pää kumarassa… ja pian senjälkeen hän seisoi yhdessä toisten kanssa leimuavan valkean ääressä.

— Rakas lapseni, — sanoi professori. — Kuinka julma onkaan kohtalo! Minuun nähden ei ole mitään vaaraa. Minä olen saanut osani elämästä, mutta että te, joka olette nuori, reipas ja elämänhaluinen…

Frida hymyili.

— No mutta herra professori, — sanoi hän teennäisen iloisesti. — Mehän olemme toivomustemme perillä. Ja professorinhan piti antaa sille jäävyörylle minun nimeni.

Professori tuijotti häneen hämmästyneenä. Sitten hänen katseensa äkkiä kirkastui.

— Oh — te olette hurmaava! — sanoi hän ihaillen. — Kuinka reipas te olette! Itse Jumalan lähettämä auringonsäde!

— Voi, minä olen varmaan kauhean näköinen! — huudahti Frida ja sipaisi hiuksiaan. — Eikö täällä ole kampaa eikä kuvastinta…? — Hän keskeytti äkkiä ja sävähti tulipunaiseksi kohdatessaan Brattin vakavat silmät.

— Te saatte yksin pitää majaa hallussanne puoli tuntia, — sanoi Bratt. — Meillä on jotakin toimittamista alhaalla lahdessa. Neuvon teitä riisuutumaan ja antamaan vaatteiden kuivaa tulen ääressä. On tärkeätä, että kaikki pitävät itsensä niin terveinä kuin mahdollista. Te olette täällä turvassa ja noiden luukkujen kautta tuolla voitte nähdä meidät.

Frida nyökkäsi nöyrästi.

— Teen niinkuin sanotte. Mutta onko luvallista kysyä, mihin nyt aiotte ryhtyä?

Bratt mietti hetken.

— Te olette urhoollinen, nuori neiti, — sanoi hän suoraan. — Ja kestätte kyllä kuulla totuuden… Katsokaahan… Tällä puolen Huippuvuoria on vain vähän hengenpitimiä. Ja vaikka peurat joskus eksyisivätkin tänne, niin ei meillä ole mitään asetta. Emme voi kuristaa niitä pelkin käsin… Meidän ainoa toivomme on "Victorian" hylky. Meidän täytyy päästä sinne tavalla tai toisella, ennenkuin myrsky tai virta kuljettaa sen pois karilta. Laiva on pilalla, mutta siellä on vielä paljon, mikä voi auttaa meitä pysymään hengissä. Ennen kaikkea ruokavaroja ja aseita. Sää ei ole varma. Voimme saada pohjoismyrskyn milloin hyvänsä. Sentähden täytyy meidän kiirehtiä.

— Mutta mitenkä sinne pääsette? — kysyi Frida huolestuneena.

— Samalla tavalla kuin sieltä tulinkin, — vastasi Bratt maltittomasti ja kääntyi mennäkseen…

— Viipykää silmänräpäys, — pyysi Frida liikuttavasti. — Te pidätte minua varmaankin kauhean kiittämättömänä — hyödyttömänä, hemmoteltuna lapsena. Ja sehän minä olenkin. Mutta ennenkuin menette vaaralliseen tehtäväänne, tahdon kiittää teitä siitä, että olette pelastanut henkeni.

Bratt lensi tulipunaiseksi. Koko hänen varmuutensa oli poissa. Hän yritti sanoa jotakin… Sitten hän kiiruhti toisten perässä alas rantaan.

Pikku paroonitar katsoi kauvan hänen jälkeensä.

Sitten hän alkoi hitaasti riisuutua silloin tällöin katsahtaen huolestuneesti merelle. Ja samassa hetkessä, kun hän veti päältään pitsireunaisen paitansa, näki hän alastoman miehen heittäytyvän veteen uloimmalta niemekkeellä ja reippain vedoin uivan ulospäin.

VII.

VIIMEINEN KEINO.

— Mitä teillä on tuossa peltirasiassa? — kysyi professori, heidän seistessään alhaalla niemekkeellä. — Minusta se haisee niin hitosti.

— Se on valaanöljyä sieltä majan tynnyristä, ja sillä on aihetta hieman haista, se kun on pian 190 vuoden vanhaa.

— Ette suinkaan aio sitä juoda? — huudahti professori kauhistuneena.

— En, — vastasi Bratt vetäen päältään märät vaatteensa. — Se on aiottu ulkonaisesti käytettäväksi. Luulen, että kylmä vesi vaikuttaa minuun vähemmän, jos voitelen koko ruumiini Ottamkowin öljyllä. Se ei ole juuri erittäin mieluista, mutta meidän täytyy sietää pahempaakin. Tahtovatko herrat auttaa?

— Te olette kyllä se mies, joksi teitä luulin, —- sanoi professori.
— Ja teidän ansioksenne jää, jos joskus pääsemme tästä jäähelvetistä.

Jääluotsi ravisti päätään. Hänen suunsa oli yhteenpuristettu kuin sen, joka kärsii kovia tuskia. Hän kumartui ottamaan peltirasian puoleksi voihkaisten, otti sen sisällystä käteensä ja alkoi hieroa rasvaista haisevaa nestettä Brattin ruumiiseen.

Professori tarkasteli ihmetellen valkeata vartaloa, joka seisoi rannalla. Leveäselkäisessä ruumiissa kuvastui aivan tavaton lujuus ja voima.

Ohuen vaalean ihon alla, joka loisti kaulan ahavoituman alapuolella, näkyivät paksut lihassäikeet toisiinsa pujoutuneina alituisessa liikkeessä — aina valveilla, aina valmiina. Hartiat viettivät heikosti hauislihakseen päin, mikä tietää tavatonta voimaa. Ja leveä rinta, kalteva lantio-viiva sekä jalkojen selvästi miehinen rakenne kertoivat sekä synnynnäisestä että harjoitetusta voimasta. Pitkät käsivarret leveine ranteineen ja jäntereisine lihaksineen olivat sitä lajia, joka merkitsee jotakin ensiluokkaista sekä nyrkkeilykehässä että painimatolla.

— Kuinka te olette saanut nuo lihakset? — kysyi professori.

Bratt hymyili.

— Hädässä, vastoinkäymisissä ja vaaroissa, — vastasi hän. — Etelä-Amerikan aropaimenten ja Alaskan kullankaivajien keskuudessa. Nälässä, tappelussa ja hengenvaarassa. Sellainen se miehelle voimaa antaa. Jotakin kait täytyy saada kaiken sen sijaan, mitä kaipaa, — lisäsi hän hiukan katkerasti. — Minä en ole koskaan omistanut muuta kuin voimani, kestävyyteni ja verrattain hyvän mielialani.

— Se ei ole tosiaankaan vähäisen, nuori mies, — sanoi professori. — Minä vaihtaisin mielelläni palasen aivojani saadakseni hiukan sitä, mitä teillä on. Rakas ystävä, tehän olette kuin intiaani. Pikku ystävättäremme tuolla ylhäällä pelkäisi teitä sellaisena kuin miltä nyt näytätte… Sanokaa, voimmeko jollakin auttaa teitä täältä maan puolelta?

— Ette, — vastasi Bratt. — Annetaan olla. Minun täytynee koettaa panna kokoon jonkunlainen lautta tuolla hylyllä, jos löydän jotakin, mikä on mukaanottamisen arvoista. Suurin osa on kai veden alla tai räjähdyksen turmelemaa.

Kevyt viileä tuulenhenki puhalsi maihin päin. Auringon editse kulki pilvi.

— Saamme päivemmällä pohjoismyrskyn, — mutisi jääluotsi. — Teidän tulee kiirehtiä. Parin tunnin päästä ette pääse mihinkään. Uikaa kauas uloimpia kareja kohti, muuten ajaa virta teidät suoraan hiiteen.

Bratt nyökkäsi, hyppäsi niemekkeeltä ja ui reippaasti ulospäin osoitettuun suuntaan, toisen vihaisen tuulenpuuskan toisensa perästä röyheltäessä merta.

Professori katseli surumielisesti hänen jälkeensä.

— Nyt on kysymyksessä meidän kaikkien elämä tai kuolema, — mutisi hän.

— Ei minun, — vastasi jääluotsi tyynesti. — Minulle on kuolema varma. On kuin kylmä käsi koskettaisi lanteitani. Pian on minusta teille yhtä vähän hyötyä kuin tyttölapsesta tuolla ylhäällä tuvassa. Minä vain toivon, että tästä tulisi pian loppu.

— Ystäväni, — sanoi professori lempeästi suurten kyynelten vieriessä pitkin laihoja poskia. — Elkää kadottako rohkeuttanne. Muutama päivä lepoa — ja saattepa nähdä, että kaikki on ohitse.

— Ei, — vakuutti jääluotsi. — Nils Johnsen on valmis, ja hyvä niinkin. Hän on pian lepäävä siinä maassa, missä hänen isänsä ovat taistelleet ja kärsineet. Meitä lepää monta täällä pitkin saaria. Huippuvuorten koira saa ulvoa meille pitkinä talviöinä ja jääkarhu tavoittaa meitä kivien välistä… Hän kohotti päätään.

— Katsokaa, — sanoi hän. — Hän on jo laivalla. Se mies menee läpi jään ja tulen kuin Jacob Heemskerk vainaja.

Professori nousi.

— Niin, tosiaankin, — sanoi hän. — Eikö hän vain seisokin kuin pronssinen Apollo taivaanrantaa vasten, reipas poika…

Jörgen Brattin onnistui vammatta päästä laivahylylle. Hän kömpi sen sisään kävelykannen kaiteen yli, joka vielä oli veden pinnan yläpuolella. Laiva oli pahasti kallellaan, niin että hänen täytyi ryömiä kannen yli portaille, jotka veivät komentosillalle. Kaikkialla näkyivät räjähdyksen jäljet. Suuret halkeamat irvistivät rautaisessa kannessa, molemmat savupiiput olivat poikki, ja koneen paksut rautatangot olivat tunkeutuneet läpi laivan rautakylkien. Mutta Bratt näki ilokseen, että suuret osat keskikantta salongin ympärillä olivat jääneet melkein eheiksi.

Ammottavassa halkeamassa kokkapuolen ja peräpuolen välillä kohtasi häntä kauhea näky. Neljä veristä ruumista oli paiskautunut murskaantuneiden rautalevyjen joukkoon riippuen siinä päät veden yläpuolella. Muutamia suuria valkeita lintuja hyppeli edestakaisin nokkien sisälmyksiä. Siinä oli työssä kalalokki, Huippuvuorten saaliinhimoinen korppikotka. Ja alhaalla vedessä räpäyttivät ja kirkuivat myrskylinnut kuin vihaiset kanat pyöreiden kyyhkyssilmien melkein tunkeutuessa ulos päästä paljaasta innosta. Muuan jäälokki oli tunkeutunut kajuuttaan saakka, mistä se nähtävästi oli saanut runsaan saaliin, sillä ruoka roikkui esille sen nielusta.

Bratt kulki veneeltä veneelle. Mutta kaikki, jotka olivat kävelykannen katolla, olivat pirstoina ja pilalla. Kauimpana perässä oli pursi vesillä. Se riippui vielä taaveteista ja oli täynnä vettä. Tuhtojen välissä uiskenteli merimiehen ruumis.

Jännityksestä vavisten liukui Bratt alas köysiä pitkin. Vene riippui vielä koukuissaan, ja kaikki viittasi siihen, että se oli pantu vesille karille-ajon ja räjähdyksen välillä. Joko se oli kiireessä tullut täyteen vettä tai oli perä painanut sen alas — joka tapauksessa oli vene vedessä laitoja myöten. Mutta pikainen tarkastus osoitti, että se oli eheä. Vieläpä olivat airot tuhtojen alla säännöllisessä rivissä.

Syvä kiitollisuus kohtaloa kohtaan valtasi hänen mielensä. Tällä veneellä voitaisiin saada paljon toimeen.

Hän kiipesi reippaasti ylös kannelle, ja ponnistaen kaikki voimansa hänen onnistui hinata raskaan aluksen peräpuoli ylös ja siten melkein tyhjentää se vedestä. Merimiehen ruumis huuhtoutui pois viheriänharmaan jääveden mukana joutuen heti virran valtaan.

Sitten Bratt meni alas salonkiin. Ruokasalongissa oli illallispöytä kaatunut kumoon. Siinä oli sekasotku rikottuja tuoleja ja murskattuja lautasia. Kaikki oli paiskautunut suojan puolelle, ja tarjoiluhuoneen seinät olivat pirstoutuneet kuin lasi. Vesi oli venttiilien tasalla ja lotisi salongin keskipalkoille asti. Mitä suurimmalla varovaisuudella raivasi Bratt tiensä keskeytyneen illallisen raunioiden välitse ja pääsi siihen kapeaan käytävään, joka vei ruokasäiliöön. Hän löysi sieltä laatikon säilykkeitä ja kantoi sen kannelle yhdessä suuren Hampurin-liikkiön kanssa, joka lojui katkenneiden pöydänjalkojen välissä. Vähitellen hän tyhjensi kokonaisen kaapillisen siirtomaantavaroita, jotka oli ladottu toistensa päälle pieniin pusseihin. Siinä oli sokeria, suolaa, kahvia, teetä ja eri jauholajeja.

Keittiöstä, mikä selvästi oli jätetty suurimmassa kiireessä, löysi hän suuren häränruhon, jonka joku kokeista oli jättänyt veitsi iskettynä selkään. Hän otti sen selkäänsä ja kantoi sen ylös toisten varastojen ääreen. Laatikko laivakorppuja ja paljon tuoretta leipää ajelehti huoneessa ja meni samaa tietä. Pieni tynnyri suolaamatonta pöytävoita ynnä kahvipannu ja kaksi galvanisoitua pataa täydensi sen, mitä keittiöstä löytyi. Siellä ei enää ollut mitään käyttökelpoista. Lamppuöljyä hän etsi turhaan, mutta sen sijaan hän löysi tarjoiluhuoneesta monta pakettia steariinikynttilöitä ja otti niitä niin monta kuin jaksoi kantaa.

Bratt pysähtyi äkkiä kantaessaan pientä oluttynnyriä kaikenlaisten elintarpeiden läjään. Mitä se oli? Hänen altaan kuului kummallinen raapiva ääni. Se oli kuin mahtavan merieläimen murinaa. Ja hylky natisi kaikissa liitteissään.

VIII.

POHJOISMYRSKY TULEE.

Jörgen Bratt kävi kalmankalpeaksi. Oliko kaikki hänen työnsä turhaa? Oli selvää, että peräpuoli oli lipumassa syvyyteen. Hän kiirehti kannelle.

Tuntui siltä, kuin jokin näkymätön voima olisi temponut ja repinyt hylkyä. Pienet aallot huuhtelivat jo varaperäsintä ja kansi oli kallistunut enemmän.

Mutta laiva ei lipunut enää. Viimeinen tempaus sai "Victorian" surulliset jäännökset voihkimaan, mutia hylky makasi kuin ennenkin.

Mutta tämä varoitus pani Brattin kiirehtimään. Hänen onnistui suurin ponnistuksin tunkeutua omaan hyttiinsä, mistä lyhyen etsinnän jälkeen löysi belgialaisen rihlapyssynsä ja painavan patruunalaatikon. Lisäksi hän otti mukaansa kaikki, mitä siellä oli, pari karkeita saappaita ja käsilaukun, missä hän tiesi olevan kompassin ja muita hyödyllisiä esineitä. Kapteenin hytistä hän keksi pienen karbiinin ampumavaroineen ja erinomaisen Zeiss-kiikarin. Hän pääsi myös pikku paroonittaren hyttiin, joka oli ylimmässä kerroksessa ylähangan puolella. Se oli puolillaan vettä, mutta matkalaukku, joka oli verkossa, oli välttänyt hävityksen. Samoin hieno turkisviitta, joka riippui naulassa, ja sotilaallisen näköisen vanhanpuolisen miehen valokuva.

Lopuksi Bratt yritti päästä professorin hyttiin, mutta siitä hänen täytyi luopua, sillä vesi sulki tien. Hän kaappasi itselleen muutamia matkalaukkuja, hiukan vaatteita hyttien kaapeista ja kaikki peitteet, mitkä käsiinsä sai.

Puolitoista tuntia oli Bratt työskennellyt. Hän oli perin uupunut, ja hänen täytyi levätä useita kertoja, ennenkuin voi jatkaa. Eräästä hytistä hän löysi housut ja puseron, jotka hän puki päälleen, ja sitäpaitsi karvalakin, jonka hän painoi päähänsä korvia myöten.

Kylmä tuuli pyyhki pitkin kantta, ja tummia, lyijynharmaita pilviä nousi koilliselle taivaalle. Professori ja jääluotsi istuivat rannalla ja seurasivat jännittyneen tarkkaavaisesti hänen toimiaan.

Pitkän luotausköyden avulla, jonka hän leikkasi lyhyiksi pätkiksi, sai Bratt kaikki löydetyt tavarat lasketuiksi purteen. Se oli pitkällistä ja vaivaloista työtä, mutta vihdoinkin oli viimeinen kallisarvoinen laatikko saatu veneeseen pienen oluttynnyrin viereen, ja Bratt saattoi lähteä. Hän laski veneen veteen ja kiipesi siihen. Sitten hän päästi koukut irti taaveteista, tarttui airoihin ja souti maihin pohjoismyrskyn ensimäisten edelläkävijöiden ulvoessa "Victorian" taklingissa.