PAHOLAISEN SILMÄ

Kirj.

Øvre Richter-Frich

Suoment. W. F. I.

Porissa, Otto Andersin'in kustannusliike, 1924.

I.

SHAKINPELAAJAT.

Tapahtuipa kerran — ja samoin on tapahtunut usein — että kolme pohjoismaista taiteilijaa löi tuumansa tukkoon Parisissa ja elosteli kolme päivää yhteen menoon. Raudanlujalla johdonmukaisuudella he kaatoivat sisäänsä suuret määrät hyvää ja huonoa väkiviinaa. He häiritsivät aamukahviloita, tappelivat pika-ajurien kanssa ja tuottivat vaivaa poliisikonstaapeleille Sacré-Coeurista aina Belfortin leijonaan saakka. Mutta he putosivat aina jaloillensa. Niin tekevät pohjoismaiset matkailijat aina — elleivät jonkun erityisesti katalan onnettomuuden vuoksi joudu tutkimaan poliisivankilaa.

Kolmantena päivänä viiden ajoissa he syystä tai toisesta menivät Café de la Régenceen. He olivat harvasanaisia, juhlallisia ja humalasta jäykistyneitä. Näytti siltä, kuin he eivät voisi välttää kohtaloaan. Katsomatta oikealle tai vasemmalle syöksyivät he suoraapäätä sen shakkipöydän luo, jossa Napoleon I aikoinaan pelasi. He istuutuivat, järjestivät pelinappulat ja aloittivat pelin miettiväisen näköisinä.

Totiset herrat herättivät suurta huomiota. Arveltiin heidän olevan hyvin eteviä shakinpelaajia, koska olivat uskaltautuneet luutnantti Bonaparten rauhoitetun pöydän ääreen. Oliko siinä ehkä Tarrasch tai kerrassaan itse Lasker?

Joukko innokkaita katselijoita kokoontui pöydän ääreen. Heitä katseltiin hämmästyneinä. Tässä oli ilmeisesti kysymyksessä aivan uusia järjestelmiä. Pelin alku oli jotakin ainutlaatuista shakkipelin historiassa. Kumpikaan ei luovaillut eikä väistynyt askeltakaan. Molemmat pelaajat teurastivat toistensa pelinappuloita, niin että sitä oli ilo katsella. Talonpojat, hevoset, juoksijat ja tornit kaatuivat, ja kuningattaret poistettiin mitä rauhallisimmin.

Katselijain silmät kävivät lautasen suuruisiksi, kun kaksi viimeistä talonpoikaa teki itsemurhan ja kuninkaat kaikessa majesteetillisuudessaan kahden seisoivat taistelutantereella. Innostunut joukko veti helpotuksen huokauksen. Hauska peli!…

Mutta mitä oli tekeillä? Shakinpelaajat eivät näyttäneet tahtovan lopettaa. Nyt vasta vaikeudet alkoivat oikein toden teolla. Pelaajat siirtelivät heidän majesteettejaan liikuttavalla huolellisuudella. Maailmansodan päättymisestä saakka ei ole nähty mokomaa itsevaltiuden siirtyilemistä. Toinen kuningas ajoi toista takaa ympäri koko shakkilaudan. Silloin pakeneva kuningas yht'äkkiä rupesi hyökkäämään…

Siiloin katselijat lopulta kävivät viheriäisiksi raivosta. Heistä siis tehtiin pilkkaa?…

Sen jälkeen on oltu varovaisia shakkipelin katselemiseen nähden Café de la Régencessä. Ja Napoleonin pöydässä on kielletty pelaamasta. Mutta eräänä päivänä, monta vuotta edelläkerrotun jälkeen, tärisytti Café de la Régenceä seuraava tapaus.

Kaksi ulkomaalaista tuli shakkihuoneeseen. He olivat keski-ikäisiä, tunnettua kansainvälistä tyyppiä olevia miehiä. Paheiden leimaamia, juoponnäköisiä, tunnusmerkillisiä rosvonaamoja. Mutta he pelasivat shakkia erinomaisesti — se oli ilmeistä. Niinpä kerääntyi varovainen joukko noiden pelipöydässä istuvien vaiteliaiden herrojen ympärille. He pelasivat sisilialaista peliä, ja katselijat olivat ihastuneet molempien pelaajien nopeuteen ja täsmällisyyteen. Pelatessaan he joivat ahkerasti, ja heidän vieressään oleva whiskypullo tyhjeni nopeasti. Sitten alkoivat pelaajatkin käyttäytyä tyynemmin. Peli oli joutunut ratkaisukohtaan, missä yksi ainoa harhasiirto ratkaisi tuloksen. Katsojain jännitys kohosi kohoamistaan. He astuivat toistensa varpaille, kuiskailivat toisilleen ja hermostuksissaan raapivat päätänsä. Tämäpä oli kerrankin oikeata kunnon peliä.

Siirtojen väliajat kävivät yhä pitemmiksi. Pelaajien silmät tuijottivat jäykästi eteensä. Sitten peli tykkänään pysähtyi. Kului neljännes, kului puoli tuntia ilman mitään muutosta. Katselijat kävivät yhä kärsimättömämmiksi. Parittain menivät he erääseen nurkkaan ja väittelivät innokkaasti seuraavasta siirrosta. Sitten palasivat he takaisin ja murahtelivat kärsimättömästi. Salissa oli tullut aivan hiljaista.

Eräs vanha ammattipelaaja, joka viidestä frangista uhrasi taitonsa ja tietonsa amatööreille, tunsi mielialansa ihan kaameaksi. Molempiin pelaajiin oli ilmaantunut jotakin jäykkää ja tylsää, mikä suorastaan täytti hänet pelolla. Hän rupesi tuijottamaan nuorempaan heistä. Noilla leveillä, voimakkailla kasvoilla näkyi jotakin merkillisen ankaraa ja vastenmielistä. Hän näytti puusta veistetyltä. Hänen piirteensä olivat ikäänkuin jähmettyneet. Ja äkkiä hän keksi, mikä teki nuo kasvot niin ihmeen elottomiksi ja muuttumattomiksi.

Miehen silmäluomet eivät liikkuneet!

Vanha herra rupesi miettimään. Mitä ihmettä tämä saattoikaan olla? Viimeisestä siirrosta oli nyt kulunut yli kolme neljännestä. Äkkiä hän nousi, ikäänkuin jonkun ajatuksen valtaamana.

Hän tunkeutui katselijajoukon läpi pöydän ääreen ja hetkisen epäröityään löi toista pelaajaa olkapäälle. Mies ei liikahtanut. Ei myöskään hänen vastapelaajansa osoittanut mitään elonmerkkejä. He molemmat vain tuijottivat shakkilautaan ihmeen jäykin ja lasimaisin silmin.

Katselijat vetäytyivät säikähtyneinä takaisin. Mitä tämä merkitsi?

Noudettiin isäntä, joka lähetti lääkäriä kutsumaan. Lyhyen tutkimuksen jälkeen totesi tämä, että molemmat shakkimestarit olivat tehneet toisistaan "matin".

He olivat molemmat kuolleet samassa silmänräpäyksessä.

II.

SALAISUUS.

Nuo kaksi kuollutta shakinpelaajaa vietiin ensiksi poliisilääkärin vartiohuoneeseen. Sieltä lähetettiin ruumiit korkeammalle tieteelle Pasteur-laitokseen, missä vanha professori Le Rousc vielä hallitsi basilleja ja basillinviljelijöitä.

Poliisi oli tällä välin vaikeudetta todennut molempien vainajien henkilöllisyyden niiden paperien avulla, jotka löydettiin heidän taskuistaan. Molemmat olivat englantilaisia. Toisen nimi oli Simpson ja toisen Greyburn. Heidän toimialastaan ilmaisivat paperit vähän tai ei mitään. Mutta näytti siltä, kuin olisivat he elättäneet itseään tilapäisellä keinottelulla. Ainakin viime aikoina näytti keinottelu menestyneen hyvin, sillä vainajien papereitten joukosta löydettiin kaksi viidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitusta Crédit Lyonnaisiin.

Scotland Yardilta sai Parisin poliisi vainajista joukon varsin omituisia tietoja. Heidän poismenonsa ei ollut yhteiskunnalle mikään suurempi tappio. Kumpaakaan heistä ei ollut ennen rangaistu, mutta he olivat lukemattomia kertoja seisoneet vankilan kynnyksellä. He olivat olleet kantavieraita peliluolissa, yökahviloissa ja aamuhuoneustoissa. He elivät kädestä suuhun yhdessä Sohon henkevän rikollisylimystön kanssa ja olivat mestareja kaikenlaatuisissa peleissä. Simpson oli aikaisemmin ollut sekaantuneena suureen vääränrahan tekijäin juttuun, mutta oli luovaillut niin taitavasti, että oli päässyt vapaaksi kaikesta. Greyburnia epäiltiin ryöstömurhasta, mutta oli hänet todistusten puutteessa laskettu vapaalle jalalle.

Viime aikoina olivat he pysyneet rauhallisina. Mutta mieliala Sohossa ei ollut heitä kohtaan yhtä suopea kuin ennen, riippuipa se nyt sitten jostakin henkilökohtaisesta riidasta taikka yhteisen asian kavaltamisesta.

Lopuksi pyysi Scotland Yard ranskalaiselta poliisiprefektuurilta lupaa saada hieman lähemmin tarkastella tätä asiaa, joka kieltämättä oli sangen salaperäinen ja herätti aavistuksen rikoksesta. Englannin viranomaiset päättivät lähettää paikalle yhden miehistään Lontoosta. Hän ei tällä haavaa ollut virantoimituksessa, mutta hän tunsi Englannin rikollismaailman ja sitä lähellä olevat piirit paremmin kuin kukaan muu nyt elävä poliisimies tai rikosasiain tuntija. Hänen nimensä oli Ralph Burns.

Sillä aikaa asetettiin nuo kaksi ruumista leikkauspöydälle. Le Rousc itse johti oikeuslääketieteellistä tutkimusta, vaikka se ei oikeastaan kuulunutkaan hänen alaansa.

Lääkärien suureksi kummastukseksi ei löydetty mitään suoranaisen myrkytyksen merkkejä. Molemmat vainajat olivat olleet voimakkaita ja terveitä ihmisiä, eikä heidän hurjisteleva elintapansa ollut suurestikaan vahingoittanut heidän ruumiinrakennettaan. Ei voinut puhua äkillisestä aivotulehduksesta tai muusta sellaisesta.

Kumpaisessakin tapauksessa oli suoranaisena kuolemansyynä sydänhalvaus tai lähemmin määritellen veritulppa. Mikä sen oli aiheuttanut, sitä taas oli erinomaisen vaikea ratkaista. Näytti kuitenkin siltä, kuin olisi tapahtunut veren ankara maksoittuminen, mutta oliko se tapahtunut ennen vai jälkeen kuoleman, oli asian luonteeseen katsoen vaikea määrätä.

Otettiin useita verinäytteitä ja tehtiin useita viljelemiskokeita, jotta saataisiin tutkituksi, oliko vereen jollakin tapaa joutunut myrkyllisiä mikroobeja, mutta tulos oli kielteinen.

"Minä luulen", kirjoitti Le Rousc lausunnossaan ruumiinavauksesta, "että nämä molemmat omituiset kuolemantapaukset on katsottava yhteisen syyn aiheuttamiksi. Molemmat miehet ovat kuolleet samassa silmänräpäyksessä ja samalla tavalla, ja se otaksuma on sangen lähellä, että joku yhteinen ulkonainen tai sisäinen vaikutin on aiheuttanut heidän kuolemansa. Jos he olisivat yht'aikaa juoneet myrkkyä tai heidän vereensä olisi ruiskutettu jotakin myrkkyainetta, niin olisi asia ollut selvä. Mutta emme ole voineet löytää jälkeäkään mistään sellaisesta."

"Toistaiseksi", lopetti kuuluisa professori, "täytyy tieteen tyytyä toteamaan se seikka, että molemmat englantilaiset ovat kuolleet sydänhalvaukseen. Tämän syy on kuitenkin kumpaisessakin tapauksessa tätä nykyä selittämätön ja täytyy se toistaiseksi merkitä tieteelliseksi mysteerioksi."

Tämän lausunnon jälkeen luopui Parisin poliisi asiasta, jonka sen jälkeen otti tutkittavaksensa kuuluisa Ralph Burns. Greyburnin ja Simpsonin ruumiit vietiin paarihuoneeseen, heidän harvat jälkeensä jättämät tavarat jätettiin säilytettäviksi Hotel des Etrangersiin Malesherbesin puistokadun varrelle ja — sitten ei asiasta enään puhuttu Parisissa.

Ainoastaan tuon omituisen shakkipelin katselijat keskustelivat merkillisestä tapahtumasta vielä jonkun aikaa, jotkut heistä järjestivät uudelleen sen sisilialaisen pelierän, minkä molemmat englantilaiset olivat aloittaneet, ja pelasivat sen loppuun menettämättä henkeään.

Sitten koko juttu häipyi menneisyyteen. Mutta vain näennäisesti. Todellisuudessa se avasi portin itseensä helvettiin, jossa Paholainen istui ja levitti vaarallista valoansa yli maiden ja kansojen.

Mutta vielä ei kukaan sitä aavistanut — ei edes Ralph Burns, joka muutamia päiviä murhenäytelmän jälkeen saapui vaunuissa ajaen Gare du Nordista Café de la Régenceen. Hän oli kovin innoissaan nilkuttaessaan poliisiprefektuuriin, ja syvästi mietteissään, kun palasi sieltä takaisin.

III.

MITÄ RALPH BURNS LÖYSI.

Vuodet olivat kulkeneet verraten jäljettömästi yli Ralph Burnsin pään. Tosin oli hän raajarikko. Anarkistien oli onnistunut riistää häneltä toinen käsivarsi ja toinen jalka. Mutta sitten oli hän korvaukseksi saanut suloisen ja kelpo vaimon ja kaksi lasta, jotka osasivat seisoa päällään ja leikkiä isänsä puujalalla.

Omituista kyllä oli Ralph Burns silloin tällöin ikävissään. Ihmiset, joilla on koti, perhe ja vakiintuneet elämäntavat, ovat usein, lystikästä kylläkin, tuomitut olemaan ikävissään.

Ehkäpä se on sitä, jota nimitetään kodin rauhaksi ja onneksi? En todellakaan sitä tiedä, ja tuskinpa tietää sitä kukaan muukaan.

Mutta rauha on kenties syvimmästi katsoen kaiken pahan alkujuuri. Elämä, josta puuttuu tapahtumain aiheuttama jännitys, on mitätöntä ja köyhää. Se on ikäänkuin elämistä kansankeittiön ruokalistan varassa. Arkielämää ja arkiruokaa.

Burns ajatteli silloin tällöin kaikkea tätä. Mutta hän ei tahtonut jatkaa sitä. Sitäpaitsi on miehen, joka on kilpailun ulkopuolella, pakko rajoittua ahtaammille aloille, milloin on kysymyksessä juokseminen tai hyppääminen elämän sisälle. Burns ei tosin voinut pelata jalkapalloa, mutta hänen ainoa nyrkkinsä osasi iskeä paremmin ja lujemmin kuin mikään muu koko Englannissa. Eivätkä hänen kärsimättömyytensä ja intonsa tunteneet mitään rajoja.

Kun hän pienellä automobiilillansa ajoi Lontoon keskiosaan, hän harvoin unhoitti pientä retkeilyä Sohon kahviloihin tai poikkeamista Whitechapeliin, jossa hänellä edelleen oli monta "ystävää" niiden joukossa, jotka askartelivat kassakaapeilla, teräviksi hiotuilla veitsillä ja äänettömillä revolvereilla. Ja hän kävi joka päivä tervehtimässä vanhoja tovereitaan Scotland Yardissa, jossa tuo muhoileva skotlantilainen oli tervetullut vieras ja sangen hyödyllinen neuvonantaja. Palveluksessa ei näet ollut ketään, joka olisi tuntenut Lontoon kymmenentuhatta "outsiders" edes lähimain yhtä hyvin kuin Ralph Burns, Hän tunsi melkein kaikki tyynni, ja hänen aivonsa olivat täydellinen sanakirja Europan laittomista miehistä ja levottomista päistä.

Niin tapahtui, että Burns, oltuaan pitkät ajat toimettomana, yht'äkkiä syöksyi areenalle, täynnä rohkeutta, voimaa ja tarmoa.

Aluksi ei se hänestä tuntunut kovinkaan mielenkiintoiselta. Burns piti eniten oikein vaikeista asioista, todellisista salaisuuksista.

Hän oli kuitenkin tuntenut Greyburnin ja Simpsonin hyvin. He kuuluivat juuri senlaatuisiin ihmisiin, joita vastaan hän mielellään taisteli. Mutta nyt he olivat kuolleet, ja hänen oli saatava selville merkillisin kaksoiskuolema, mitä pitkiin aikoihin oli tapahtunut. Tosin olivat Simpson ja Greyburn läheiset ystävykset, mutta sittenkin näytti hieman omituiselta, että he ottivat kuollakseen tavallisesta halvauksesta täsmälleen samaan aikaan.

Burns oli järjestelmän mies. Hän tutki ensin vainajien harvat, mutta hienot jälkeensä jättämät kapistukset mitä perinpohjaisimmin. Siihen kului kokonainen iltapäivä. Kun hän lopetti, näkyi selvästi suuri pettymys hänen kasvoillaan. Ei ollut löytynyt kirjettä tai mitään muutakaan esinettä, joka olisi ilmaissut jotakin muuta kuin sen, että molemmat vainajat olivat olleet perin varovaisia miehiä, jotka olivat olleet alati valmistautuneina ruumiin tarkastukseen.

Ainoa, minkä hän pani syrjään, oli pieni amatöörivalokuva, joka tavattiin Greyburnin lompakosta. Se esitti kävelypukuun puettua naista.

Burns katseli sitä kauan. Ei siksi, että hän olisi tuullut löytäneensä jotain erikoisen tärkeätä, vaan koska nainen oli tavattoman kaunis ja muistutti ylvästä ja ankaraa pohjoismaista kauneustyyppiä.

Oli ilmeistä, että hänet oli valokuvattu hänen itsensä aavistamattakaan koko asiaa. Valokuva oli otettu sivulta, ja myymäläikkunoista näki Burns, että se oli tapahtunut syrjäkadulla jossakin englantilaisessa kaupungissa, otaksuttavasti Lontoossa.

Omituinen voima pakoitti skotlantilaisen yhtämittaa palaamaan tuon valokuvan luo, joka kulumisestaan päättäen oli varmaankin otettu jo pari vuotta takaperin. Hän luuli ennenkin nähneensä nuo kylmät kasvot säännöllisinä piirteineen ja suurine, tyynine silmineen. Nainen oli varmasti hyvin kookas ja voimakasrakenteinen. Hänen pukunsa oli sangen yksinkertainen, ja hiukset oli kammattu alas aivan korviin saakka pienen hatun alapuolelle. Ei ollut rahtuakaan naisellisesta kiemailusta tai vaikutuksen tavoittelusta hänen vaatetuksessaan ja tukkalaitteessaan.

Huokaisten pisti Burns valokuvan taskuunsa. Tuolla Greyburnilla oli joka tapauksessa ollut kaunis ystävätär.

Mutta tutkimuksen tulos oli valitettavasti mahdollisimman laiha. Ja ranskalainen poliisikonstaapeli, joka oli hänen mukanaan, kohautti olkapäitään ja valitteli yhtämittaa. Kenties monsieur Burns tahtoisi katsella vainajien paitoja?… Hienosti ja koreasti ne oli asetettu toistensa viereen.

Burns oli juuri laskemaisillaan ne pois käsistään, kun hän äkisti huomasi eräässä kalvosimessa muutamia kirjaimia. Ne olivat lyijykynällä kirjoitetut ja melkein poiskuluneet. Burns otti esille suurennuslasinsa ja tutki kirjoitusta. Se oli helppo selittää. Siinä oli aivan yksinkertaisesti:

Parmentier, Rue Bonaparte 105.

IV.

PANKKIIRI RUE BONAPARTEN VARRELLA.

Mennessään Rue Bonapartelle oli Burns hyvin alakuloinen ja hänellä oli mahdollisimman vähän toiveita tutkimuksiensa tulokseen nähden. Hän osui taloon, jossa oli raskas portti ilman nimikilpeä. Portti oli lukittu, vaikka oli keskipäivä. Kun ei myöskään ollut soittojohtoa, ei Burnsilla ollut muuta neuvoa kuin kolkuttaa jykevää rautaovea, minkä hän tekikin hyvin voimallisesti.

Ketään ei kuitenkaan saapunut, ja Burns kolkutti uudelleen, tällä kertaa puisella käsivarrellaan, joka oli valmistettu ensiluokkaisesta rautatammesta. Koko talo ihan kumahteli.

Burns näki, että toisessa kerroksessa muuan akkunaverho vedettiin syrjään. Muutaman minuutin kuluttua kuului laahustavia askelia ja portti avattiin raolleen. Suuret, sileiksi ajellut kasvot näkyivät raosta.

— Kuka olette ja mitä etsitte? kysyi pehmyt ja miellyttävä ääni.

— Haluan puhutella erästä Parmentieria.

— Vai niin, mutta en ole vielä saanut kuulla teidän nimeänne.

— Ralph Burns, vastasi skotlantilainen kotvan mietittyään. Scotland Yard on lähettänyt minut tutkimaan erästä asiaa ja tahtoisin pyytää herra Parmentierilta muutamia tietoja.

Kulki ikäänkuin nykäys läpi oven — seuraavassa silmänräpäyksessä se avattiin selko selälleen.

Burns seisoi paikoillaan hiukan hämmästyneenä. Vanhanpuoleinen, hyvinpuettu herra seisoi hänen edessään. Hänellä oli voimakkaat Napoleonin-kasvot, mutta pitkine, niskaan valahtaneine taiteilijatukkineen hän myös muistutti suuresti Ernest Renania. Hartiat olivat hyvin leveät ja niin ylös nostetut, että hän näytti melkein kyssäselkäiseltä. Myöskin ruumiin muu osa näytti hiukan epämuodostuneelta. Oli kuin olisi tuo kaunis ja komea pää luontoemolta saanut niin runsaasti, ettei muille ruumiinosille ollut paljoa riittänyt.

— Nimeni on Parmentier, sanoi hän kohteliaasti. Olkaa hyvä ja astukaa sisään. Millä voin teitä palvella?

Hän opasti Burnsin erääseen konttoriin, joka oli kaikkien muiden liikehuoneustojen kaltainen.

— Teidän on suotava minulle anteeksi, mr Burns, sanoi Parmentier ja istuutui mukavasti paikalleen leveään konttorituoliinsa. Mutta portinvartijani on saanut lomaa käydäkseen sairasta enoaan katsomassa. Minä olen vanha, raihnas mies, enkä halua asua avoimien ovien edessä… Muuten olen iloinen saadessani tutustua teihin, mr Burns. Olen kuullut teistä puhuttavan useissa tilaisuuksissa. Mutta sanokaa minulle nyt, mitä te haluatte.

Burnsilla ei näyttänyt olevan kovinkaan kiirettä asiansa esittämiseen. Hän kuunteli merkillistä, kalahtelevaa ääntä, joka tuntui tulevan yksinäisen talon sisäpuolelta. Se muistutti kaukaisen höyryvasaran kumeita iskuja.

Parmentier teki kärsimättömän eleen ja Burnsista näytti, että nuo pitkät, kapeat sormet tuolin käsinojalla hiukan vapisivat.

— Tunnetteko kahta englantilaista, joiden nimet ovat Greyburn ja Simpson? kysyi skotlantilainen äkisti ja katsoi Parmentieria suoraan silmiin.

Jos hän oli luullut jollain tavoin yllättävänsä vanhan herran, niin oli hän erehtynyt. Ranskalainen vastasi tyynesti hänen katseeseensa. Sitten nyökkäsi hän ymmärtämyksen osoitukseksi.

— Minä tunsin heidät sangen pintapuolisesti, sanoi hän. Te ehkä tiedätte, että olen useita vuosia ollut pankkiirina, jolla on ollut laajoja liikesuhteita Englannissa. Viime aikoina olen melkein kokonaan vetäytynyt syrjään, mutta saattaahan tapahtua, että järjestän jonkun asian vanhoille asiakkaille…

— Simpson ja Greyburn olivat siis…

Vanha herra keskeytti hänet innokkaasti.

— Eivät, eivätpä suinkaan, sanoi hän. Te erehdytte perin pohjin. Minulla on paljon ihmistuntemusta ja minä otaksun, että nuo molemmat herrat olivat täydellisiä huijareita — elleivät jotain vieläkin pahempaa. En näin ollen ihmettele, että poliisi on sekaantunut heidän asioihinsa… Mutta nythän he ovat kuolleet, lisäsi hän ja kumartui eteenpäin tuolissansa. Omituinen kuolemantapaus!…

— Mutta mitä liikeasioita teillä oli heidän kanssaan? kysyi Burns hieman kärsimättömästi.

— En ole koskaan nähnyt heitä kuin yhden kerran, enkä enään saakkaan heitä nähdä, vastasi Parmentier. He noutivat minulta kaksi Crédit Lyonnaisille osoitettua shekkiä. Mikäli muistan, olivat ne kumpikin 50,000 frangin suuruiset. Ne oli asettanut Hambro & Son Lontoossa. Minun oli vain luovutettava paperit.

Burns ei voinut salata pettymystään.

— Ja muuten ette ollenkaan tuntenut heitä?

— En, en ollenkaan.

Burns nousi.

— Mutta joka tapauksessa saitte heistä huonon vaikutelman?

Pankkiiri kohautti olkapäitänsä.

— Sekä sain että en saanut. He olivat hyvin miellyttäviä, mutta haisivat liiaksi whiskyltä. He näyttivät eläneen kauan lämpimissä maissa, ja he toivat mukanaan ikäänkuin tuulahduksen troopillisten maiden paheista He olivat seikkailijoita, mutta vasta toiseen arvoluokkaan kuuluvia.

— Teillä on terävä havaintokyky.

— Sen olen saanut harjoituksen kautta.

Burnsin päähän pälkähti äkkiä eräs ajatus. Hän otti käsille lompakkonsa ja veti esiin sen pienen amatöörivalokuvan, joka oli löydetty Greyburnilta, ja ojensi sen Parmentierille. Tämä otti kuvan hymyillen ja loi siihen välinpitämättömän katseen. Mutta äkisti oli kuin olisivat hänen silmänsä jähmettyneet. Hän nousi tuolistaan puoliksi, sitten vaipui hän jälleen istualleen.

Burns katseli häntä innokkaasti.

— Te siis tunnette hänet?

— En, sanoi Parmentier käheästi, mutta hän muistuttaa minua eräistä naisesta, jota olen rakastanut.

— Oletteko varma, ettei se ole…

— Kyllä, hän kuoli kolmekymmentä vuotta sitten.

Burns pisti muotokuvan taskuunsa, sanoi hyvästi ja meni tyytymättömänä tiehensä.

Parmentier katsoi vapisten hänen jälkeensä.

— Kuolema ja kirous, mutisi hän. Sellaisia raukkoja. Onpa hyvä, että he ovat kuolleet.

V.

UUSI MIES.

— Alkaa jälleen tulla kevät, mutisi Burns autonsa vieriessä yli Place de la Concorden. Hän hiljensi ehdottomasti vauhtia, sillä Champs Elyséetä pitkin lehahti leppoisa tuulahdus, jossa oli käymistilassa olevan mullan ja paisuvien kastanjannuppujen tuoksua.

Ja äkkiä tuli hän ajatelleeksi Jonas Fjeldiä. Hän muisti erään varhaisen aamun Champs-Elyséellä, kun hän oli yllättänyt tuon norjalaisen lääkärin kävelemästä edestakaisin kastanjain alla.

— Mitä sinä täällä teet? oli hän kysynyt.

— Minä juon Parisia, oli Fjeld vastannut. Minä juon tuoksua. Minä juon ihmisten silmissä päilyvää iloa ja ajattelen käristepaistia Fouquén ravintolassa.

Burns tuli aivan liikutetuksi. Hän oli unhoittanut sekä Simpsonin että Greyburnin — vieläpä Parmentier-ukonkin syvine ja älykkäine silmineen. Hän oli kerrassaan unhoittanut, minkä vuoksi hän oli Parisissa.

Aivan vaistomaisesti käänsi hän Champs-Elyséelle. Oli vihreä tunti, mutta ihmiset eivät enään juoneet absinttia iloisessa Ranskassa. Nyt menivät kauniit naiset suurten hotellien teehuoneustoihin, kun taas miehet vanhan hyvän perintötavan mukaan pohjustivat heräävää nälkäänsä whiskyllä ja soodalla.

Niin teki Burnskin. Hän pysähtyi erään ravintolan edustalle, antoi auton hoitaa itse itsensä ja istui kotvan kuluttua syventyneenä tuttavalliseen keskusteluun synnyinmaansa lempijuoman kanssa.

Se selvitti hänen ajatuksiaan erinomaisella tavalla ja terotti hänen aloitekykyään. Hän laski yhteen mitä oli toimittanut ja tuli ripeästi siihen käsitykseen, ettei se ollut juuri mitään. Parmentierin luona käynnistä ei ollut koitunut mitään tulosta, ja kuitenkin ei hän voinut vapautua ajatuksesta, että tuo vanha pankkiiri ehkä tiesi vähän enemmän kuin mitä hän oli tietävinään. Olihan muuten varsin luonnollista, ettei vanhus tahtonut tulla sekoitetuksi tähän asiaan. Ilmeistä oli, että nuoren naisen muotokuva oli tehnyt häneen jonkinlaisen vaikutuksen. Mutta vaikkapa Parmentierin kylmäverinen lausunto, että se oli kolmikymmenvuotinen rakkaus, ei olisi pitänyt paikkaansa, niin eihän mikään todistanut yhteydestä tuon nuoren naisen ja molempien englantilaisten kuoleman välillä.

Burns maiskutteli ja pyysi uuden whiskyn. Asia alkoi jo ikävystyttää häntä. Aluksi oli vaisto sanonut hänelle, että jokin merkillinen kostotoimenpide oli Café de la Régencessä sattuneen huomiotaherättävän tapahtuman takana. Mutta professori Le Rouscin oikeuslääketieteellisen selityksen ja omien tutkimustensa jälkeen vainajien ystävien keskuudessa Sohossa oli kuin olisi asia valunut pois hänen käsiensä lomitse.

Silmänräpäyksen oli hän aikonut sähköttää Jonas Fjeldille, mutta oli luopunut siitä. Täytyi olla suuria tapahtumia tuon norjalaisen jättiläisen herättämiseksi, joka nyt hiljaisuudessa ja rauhassa harjoitti perhe-elämää ja tiedettä Norjan pääkaupungissa.

Kolmatta whiskyä juodessaan päätti Burns palata pikajunalla Lontooseen, mutta siinä tapauksessa hänen täytyi kiirehtää. Hän maksoi nauttimansa ja ajoi täyttä vauhtia poliisivirastoon.

Täällä keskusteli hän kauan salapoliisipäällikön kanssa. Molemmat herrat olivat liikuttavan yksimielisiä siitä, että salaisuuden täytyi jäädä salaisuudeksi. Eikä kumpikaan heistä valittanut noiden kahden vaarallisen seikkailijan kuolemaa.

Burns mainitsi jotain Parmentieristä. Salapoliisipäällikkö selitti, että hän oli poliisille täysin tuntematon, ja että kaikki todisti hänen olevan rehellinen koroillaaneläjä, kuten niin monet muut Rue Bonaparten varrella. Sitten näytti skotlantilainen amatöörivalokuvaa. Ranskalainen kyllä ymmärsi antaa naisen uljaalle, kylmähkölle kauneudelle täyden arvon. Mutta kasvot olivat hänelle aivan oudot.

Kaikki tämä vahvisti Burnsin aikomusta matkustaa kotiin. Hän lausui virkaveljelleen sydämelliset jäähyväiset ja ajoi nopeasti ylöspäin Rue Rivolia, jolla liikenne ja tungos olivat kauheat. Tällä suurella liikekadulla oli suunnaton sekasotku. Autot törähtelivät ja sanomalehtien myyskentelijät kirkuivat sekä duurissa että mollissa.

Burns heristi korviaan. Mitä huomiotaherättäviä asioita kertoivat sanomalehdet tänään? Hän ymmärsi, että jotain erinomaista oli tekeillä, sillä kaupustelijani huudot olivat nyt kasvaneet yhteiseksi ulvonnaksi.

Burns pysähtyi silmänräpäykseksi ja osti pari sanomalehteä, sitten ajoi hän hiljaiselle syrjäkadulle ja pysäytti autonsa kaasulyhdyn kohdalle. Tässä levitti hän sanomalehden ja löysi heti sen, mitä etsikin.

Otsakkeen "Viime uutiset" alapuolella oli suurin kirjaimin: "Salaperäinen kuolemantapaus. Kolme englantilaista kuolee yht'aikaa Biljaardipalatsissa."

Burns pudotti sanomalehden. Mitä herran nimessä tämä merkitsi?

Sitten pani hän autonsa täyteen vauhtiin ja ajoi Grand Hôtelliin. Hän riensi huoneeseensa niin pian kuin mahdollista asettuakseen yhteyteen salapoliisipäällikön kanssa.

Ovea avatessaan hän näki hämärässä miehen istuvan nojatuolissa. Burns sytytti valon ja jäi seisomaan suu avoinna.

Sillä tuolissa istui Jonas Fjeld jalat ristissä ja sikaari suussa.

VI.

YSTÄVYKSET.

— Mitä ihmettä — sinäkö täällä? huusi Burns, niin että se kajahti läpi puolen hotellin, samalla kun hänen puujalkansa natisi ilosta.

— Niin, kuten näet, sanoi Fjeld ja nousi seisoalleen. Tulin Lontooseen eilen tehdäkseni sinulle yllätyksen ja niinpä yllätän sinut täällä. Olen varmaan tavalla tai toisella haistanut, että jotain on tekeillä.

Molemmat ystävykset syleilivät toisiaan.

— Niin, voitpa uskoa, että jotain on tekeillä, aloitti Burns huohottaen. Olin melkein aikonut luopua koko jutusta. Mutta sitten — —

— Minä tunnen jo suurimman osan, keskeytti hänet Fjeld hymyillen. Scotland Yardissa sain tietää matkasi syyn, ja nyt näen iltalehdistä, että asia on täydessä käynnissä. Käväisin pikipäinsä Biljaardipalatsissa tervehtimässä vanhoja ystäviäni Curea ja Maquetia. He kertoivat minulle koko jutun. Kolme englantilaista oli tullut sisälle suuren ottelun aikana. He löivät vetoa ja joivat ison kultamitalin kunniaksi. Mutta äkkiä kävi heidän paikkansa hyvin hiljaiseksi. Näytti siltä kuin olisivat he muuttuneet kuvapatsaiksi, ja kun heitä lähemmin tarkastettiin, havaittiin heidät kuolleiksi. Ryhdyttiin henkiinherättämisyrityksiin, mutta turhaan. Sen jälkeen vietiin heidät suoraapäätä Pasteur-laitokseen, jossa tiedettiin Le Rouscin toimittaneen noiden kahden shakkipelaajan ruumiinavauksen.

Vanha professori oli aivan suunniltaan näiden salaperäisten kuolemantapausten vuoksi, mutta ei voinut tälläkään kertaa saada selville mitään. Todettiin samat ilmiöt, kuin ennenkin, samat veritulpat. — —

Burns löi kätensä yhteen.

— Mutta ymmärrätkö tästä kaikesta mitään? kysyi hän.

Fjeld kohautti olkapäitänsä.

— Se on tavattoman mielenkiintoinen tapaus. Luulen, että lähimpinä neljänätoista päivänä saamme sangen paljon tekemistä. Onhan meillä joka tapauksessa johtolanka.

— Mikä sitten?

— Se, että asia koskee miehiä, jotka kuuluvat aivan samaan piiriin. Ystäviäsi Sohosta — kansainvälisen liittouman jäännöksiä. Nuo kolme englantilaista tunnettiin helposti. Minä en heitä tunne, mutta heidän nimensä olivat Leighton, Musgrave ja Carr.

Burns loi kätensä yhteen.

— Sopii hyvin, sanoi hän. Vain kahdeksan päivää takaperin join absinttia yhdessä Musgraven kanssa. Hän oli vaarallinen roisto. Eikä noiden kahden toisenkaan kanssa ollut leikkimistä. Carr oli ollut hyvin lähellä hirsipuuta, mutta suoriutunut muutaman vuoden vankeudella. Hän pääsi vapaaksi muutamia kuukausia sitten.

Burns kertoi nyt, mitä hän oli löytänyt molemmilta shakkipelaajilta ja näytti lopuksi pientä amatöörivalokuvaa.

Fjeld katseli sitä tarkoin suurennuslasin lävitse.

— Tämä on harvinaisen kaunis nainen, sanoi hän miettiväisesti. Hän ei näytä olevan sitä lajia, joka seurustelee pahantekijäin kanssa. Sellaiset ihmiset kiintyvät mieluimmin puolimaailman naisiin ja statisteihin. Otapa huomioon hänen yksinkertainen vaatetuksensa. Hänen kasvonsa ilmaisevat hänen askartelevan henkisessä työssä. Kun asiaa lähemmin tutkitaan, niin ehkäpä hänellä ei ole asian kanssa kerrassaan mitään tekemistä. Mutta siitä me pian voinemme päästä selville. Onko matka-laukkusi täytetty? — Meidän täytyy tänä iltana matkustaa Kanaalin yli. Juna lähtee kolmen neljänneksen kuluttua.

Burns katsoi hämmästyksissään ystäväänsä.

— Niin, sanoi hän vitkastellen, mutta en oikein ymmärrä… etkö usko, että meidän on etsittävä näiden kuolemantapausten syytä täältä?

— En, luonnollisesti en. Viimeiset kolme englantilaista olivat juuri saapuneet tähän kaupunkiin. Minä sanon sinulle, Burns, he saapuivat kuolema suonissansa. Ellei professori Le Rousc niin suurella varmuudella olisi väittänyt päinvastoin, niin tahtoisin sanoa, että heidät kaikki tyynni on ennen lähtöänsä myrkytetty hitaasti tappavalla myrkyllä, joka on vaikuttanut vasta yhtä tai kahta vuorokautta myöhemmin. Se voi mahdollisesti olla jotakin ainetta, jota emme tunne, ja joka automaattisesti katoaa elimistöön. Vanhat Rooman paavit tunsivat varsin hyvin senlaatuista myrkkyä.

Burns ei enään kuunnellut häntä. Hän täytti jo käsilaukkuansa.

— Minun täytyy antaa auton tulla jälestäpäin, sanoi hän. Sinullahan on aina niin kirotun kiire. — Mielisinpä tietää, mitä ystävämme Brookton sanoo tästä mieshukasta.

— Brookton?

— Niinpä juuri. Hänhän on joukon johtaja. Arvelen, että hän antaisi paljon saadakseen tietää, kuka noin pirullisella tavalla raivaa pois hänen parhaita miehiään.

— Tämä näyttää kostolta, sanoi Fjeld ja veti päällystakin yllensä. Se on otaksuttavasti mies, jolla on tuolle joukkueelle vanhaa kalavelkaa, ja joka on ottanut asian omiin käsiinsä. Epäilen, että tämän kylmäverisen joukkoteurastuksen takana on omituiset kiukusta kipinöivät kasvot — valtava hallitsijatahto ja rajaton viha. — —

Ei maksa vaivaa sekoittaa poliisia tähän asiaan. Se ei missään tapauksessa tule saamaan mitään selville. Ja tilanne on sangen omituinen. On jokseenkin harvinaista ajaa takaa pahantekijää, jonka erikoisalana on ottaa hengiltä pahantekijöitä. — Kas niin, maksa nyt laskusi. Minä halajan saada tervehtiä vaimoasi, suudella kummitytärtäni ja syödä aamiaista Scottin ravintolassa. On kulunut kauan aikaa siitä, kun sen tein.

Niinpä siis lähtekäämme liikkeelle!

VII.

"THE SPORTSMAN".

Alhaalla tiheimmässä Sohossa Lontoon keskiosassa on pieni mitätön kahvila, jolla on tuo kaunis ja viaton nimi "The Sportsman" (Urheilija). Se ei suinkaan ole ensiluokkainen, mutta whisky ja kahvi maistuvat hyvältä, joten vieraista ei ole puutetta. Sitäpaitsi on isäntä perin lihava ja hyväntahtoinen henkilö, joka kohtelee vieraitaan lempeästi ja hienotunteisesti.

Siellä kulkee alituinen tungos edestakaisin.

"The Sportsman" ei ole urheilua harrastavien ihmisten eikä liioin citymiesten kohtauspaikka. Kahvila on todellisuudessa Lontoon hienomman rikollismaailman kohtauspaikka: henkilöiden, joilla on hyvä kasvatus, tunnottomuutta, vihaa yhteiskuntaa vastaan ja elämänhalua.

Monia kieliä puhutaan tuossa pienessä kahvilassa. Sillä Lontoo on ollut, on ja tulee aina olemaan kaikkien niiden ihmisten suuri vapaakaupunki, jotka tahtovat kulkea omia teitään, eivätkä ole lakien orjia.

Lait ovat todellisuudessa sekava asia.

Mitä oikeastaan tarkoitetaan rikoksellisella? Onko se mies, joka nousee kaikkea lainopillista ihmisyyttä vastaan, vai onko se sellainen, joka tekee syntiä inhimillistä lainoppia vastaan — tai omia tunteitaan, omia tarpeitaan, omia aatteitaan vastaan?

Voi — nyt ovat pian roomalaisen oikeuden päivät luetut. Kohta ei Code Napoleon enään ole voimassa, jonakin kauniina päivänä me palaamme Sibyllan kirjoihin ja taivumme vain sisimpämme suurten inhimillisten oraakkelivastausten edessä.

Useimmat ihmiset ovat huijareita. Elleivät he valehtele toisille, niin he valehtelevat itselleen. He pelaavat uskollaan, he pelaavat rakkaudellaan. Mutta mies, joka rosvoaa pankin, ei ole yhtä rangaistava kuin se, joka rosvoaa ihmissielun.

Kaikki nämä kauniit ja epäilyttävät aforismit eivät kuitenkaan ilmaisseet Charles Brooktonin henkilökohtaisia ajatuksia. Hän oli "The Sportsmanin" kantavieraiden päämies ja hän oli sitäpaitsi paljon enempääkin.

Ensinnäkin oli hänessä mennyt hukkaan suuri taiteilija. Hän oli kerran soittanut selloa Colonnen orkesterissa Parisissa. Mutta siitä oli niin kauan, että hän itse oli sen melkein unohtanut. Nuoren sellistin taiteilijaura tuli näet julmalla tavalla katkaistuksi. Hän joutui kerran tappeluun erään kreikkalaisen kanssa ja tiimellyksen kuumuudessa hän menetti vasemman kätensä etusormen.

Brookton oli ilmeinen filosofi. Hän otti asian rauhalliselta kannalta, myi sellonsa ja ryhtyi juopottelemaan ja rikkomaan lakia. Nuoressa soittoniekassa piili vaarallisia taipumuksia. Vähitellen tuli hänestä sitten sen kansainvälisen liigan johtaja, jonka olivat perustaneet Delmo ja Jaap van Huysmann. Hän oli erinomainen järjestäjä, ja melkeinpä näytti siltä, kuin onnistuisi soittoniekan saada uudelleen kokoon se järjestö, minkä tohtori Jonas Fjeld kerran toisensa jälkeen oli tuhonnut.

Hän oli kova mies, häikäilemätön, raaka ja hurja luonne. Mutta hänellä oli hyvätkin puolensa.

Charles Brookton rakasti whiskyä ja kauniita naisia. Niinhän tekevät useimmat soittotaiteilijat… Mitä whiskyyn tulee, sai hän sitä enemmän kuin mikä hänelle oli hyödyksi, sillä Charlesin salainen pankkitili oli melkein rajaton. Hullummin oli kauniiden naisten laita. Ei siksi, että Brooktonin ulkomuodossa olisi ollut mitään peloittavaa — hän oli päinvastoin pulskan näköinen ja hänen ulkomuodossaan oli jotain raa'asti puoleensavetävää. Mutta heikompaa sukupuolta kohtaan hän oli kuin lammas. Tuo 40-vuotias mies, jonka omaatuntoa rasitti useamman tonnin painoinen rikostaakka — murhasta, sisäänmurrosta, merirosvouksesta ja pörssikeinottelusta myrkynsekoitukseen ja väärennyksiin saakka — antoi minkä nokkelan naikkosen hyvänsä kulettaa itseään talutusnuorassansa.

Sellainen hän oli, tuo entinen soittoniekka, hurja kuin tiikeri ja lauhkea kuin trubaduuri — suuri vaara Englannille kätketyssä, salaperäisessä kaikkivaltiudessaan.

Nyt istui hän "The sportsmanin" sisimmässä huoneessa ja tutki sähkösanomaa, paksun isännän huolestuneen näköisenä ollessa kumartuneena hänen ylitseen. Sähkösanoma oli Parisista ja sen oli allekirjoittanut Carpentier. Se kuului: Burns löytänyt Isabellan muotokuvan Greyburnilta. Muutoin kaikki kunnossa. Onko minun ryhdyttävä tutkimuksiin?

Charles Brookton kirosi itsekseen. Ne eivät muuten olleet mitään suoranaisia kirouksia, vaan pikemmin ikäänkuin rautatangolla kuritetun sirkustiikerin syvää murinaa.

— Mitä se on? kysyi isäntä innokkaasti.

Brookton katsoi hiukan vastahakoisesti selkänsä takana olevaan paksuun herraan.

— Ei mitään erikoista, sanoi hän kartellen. Mutta miehemmehän kuolevat kuin kärpäset. Ja mistä helvetistä he kuolevat? — Täältä matkustaa toinen toisensa jälkeen hieman huvittelemaan onnistuneen kaappauksen jälkeen, ja sitten he kuolevat suutansa avaamatta. Eikö siinä ole kylliksi, että poliisi on kintereillämme, onko meidän saatava vielä yksi vihollinen? Jonakin kauniina päivänä tulee meidän vuoromme!

— En pidä tuosta, mutisi isäntä ja katsoi peloissaan ympärilleen, ikäänkuin olisi epäillyt jonkun salaisen vihollisen piilevän nurkissa. Onko sinulla jokin erityinen epäluulo, Charles, vai mitä arvelet sen olevan?

— En tiedä mitään, vastasi Brookton synkeästi, mutta raskas käsi lepää päällämme. Meidän täytyy kiirehtiä elämään, ennenkun se on liian myöhäistä. Anna minulle kaksinkertainen whisky, se terottaa ajatusta ja helpottaa logiikkaa.

Isäntä meni.

Charles Brookton jäi istumaan syviin ajatuksiin vaipuneena.

Meitä ahdistetaan kahdelta taholta, mutisi hän, ja aseella, jota emme tunne. Ja parhaat mieheni kaatuvat ympäriltäni.

Sitten levisi hymyn tapainen noille ankaroille kasvoille.

— Asia loppuu siihen, että meidän täytyy pyytää apua poliisilta, kuiskasi hän. Se tapahtuu silloin ensimäistä kertaa. Minäpä puhun Isabellalle asiasta.

Hän tyhjensi whiskylasinsa, nousi maksamatta ja läksi.

VIII.

VALON PAPITAR.

Ylhäällä Kensingtonissa uusien korttelien edustalla on pieni, vanha huvila. Ei ole mitään erityisesti puoleensavetävää tuossa vanhassa rakennuksessa puutteellisine puutarhoineen ja huonosti hoidettuine villiviineineen, joka nojaa rapistuneeseen aitaukseen.

Erikoisleimansa antaa sille suuri lasikatto, joka viittaa siihen, että talossa asuu joku taiteilija tai mahdollisesti valokuvaaja.

Lähemmin tarkastaessaan löytääkin sisäänkäytävästä pienen, vaatimattoman kilven, jossa on hienoilla ja siroilla kirjaimilla:

Isabella Duncan Valokuvaaja.

Eräänä keväisenä iltapäivänä astui hyvin verhottu nainen portista sisään. Hän oli ilmeisestikin valokuvausateljeen asukkaita, sillä muutaman minuutin kuluttua näkyi vahva valonkajastus lasikaton kuvun läpitse.

Ken olisi saanut katsahtaa tiheiden akkunaverhojen taakse, olisi iloisesti hämmästynyt.

Ei siksi, että nainen oli kaunis — voihan olla montakin kaunista naisvalokuvaajaa — mutta se nuori nainen, joka juuri riisui päällysvaatteitaan hauskassa ja tilavassa ateljeessa, oli sangen harvinainen ja erikoislaatuinen kaunotar.

Hänessä oli jotakin amatsonimaista. Hän oli pitkä, hartiakas ja korkeapovinen. Hänen päätään saattoi ehkä sanoa liian pieneksi noin pitkälle ja komealle vartalolle, mutta korvaukseksi oli se tavattoman kaunis, hieno ja hyvin muodostunut, ja tuhlaileva sallimus oli asettanut sen jatkoksi kaulaile, joka kevyesti liikkui kaunismuotoisten olkapäiden välillä.

Mutta hänen koko olentonsa naisellisen rehevyyden, ruumiin kauniiden viivojen houkuttelevaisuuden ja ärsyttäväisyyden vastakohtana oli hänen silmiensä ilme. Se oli ihmeellisen kylmä ja kova. Katse oli merkillisen kauastähtäävä ja mitään ilmaisematon. Eivätkä silmät kuitenkaan olleet vailla ihastuttavuutta, mutta niiden teräksenharmaassa värissä oli omituinen, kylmä loiste. Se suojeli häntä miesten lähentelemisiltä ja oli ikäänkuin jäämuurina kaikkea hakkailua ja kuhertelua vastaan.

Sellaiselta hän näytti, tuo Kensingtonin naisvalokuvaaja. Hänen kasvoillaan ei ollut ammattivalokuvaajan hymyä. Hänen päänsä ei näyttänyt voivan kumartaa kenellekään tai minkään edessä, enempää kuin hänen mielensäkään.

Hänen nimensä oli siis Isabella Duncan. Se ei sanonut juuri paljoa, mutta kukaan, joka tunsi tuon 25-vuotiaan naisen, ei epäillyt, etteivät hänen yhteiskunnallinen kasvatuksensa ja tietonsa olisi olleet sen laatuiset, etteivät ne olisi voineet tärveltyä minkäänlaatuisesta huonosta seurasta.

Hän oli tosiaankin sangen omituinen nainen, joka osasi muutakin kuin valokuvaamista. Mutta vain harvat tiesivät sen.

Yksi noista harvoista oli madame Curie Parisissa, Sorbonnen fysikalisen maailman suuri valo.

Kun 18-vuotias, tuntematon Isabella Duncan saapui madame Curien luo ja istuutui hänen oppineisuutensa jalkain juureen, ei kukaan aavistanut, mistä hän tuli. Hänellä ei ollut ystäviä, ei sukulaisia, oli kuin olisi yksinäisyys hänet saartanut.

Hänen nuoruutensa ja kauneutensa herättivät suurta huomiota madame Curien luennoilla. Mutta Isabella Duncan osasi pysyttää nuoret fyysikot tarpeellisen välimatkan päässä. Hän ei tehnyt sitä kylmillä tai töykeillä sanoilla, vaan olentonsa ehdottomalla luoksepäästämättömyydellä.

Näytti siltä kuin olisi hän uhrannut kaikkensa tieteelle. Se sytytti tulen hänen tummiin silmiinsä ja se vei hänet siihen suureen valon maailmaan, joka kätkee kaikki elämän salaisuudet. Hänestä ei tullut ainoastaan madame Curien paras oppilas, vaan muutamia vuosia kestäneiden uutterain opintojen jälkeen hän alkoi kulkea omia teitään siinä maailmassa, missä valon syvimmät salaisuudet aaltoavat tulijaa vastaan.

Ja valosta tuli hänen elämänsä — hänen kaikkensa.

Hän sai tohtorinarvon väitöskirjalla kathodisäteistä ja näytti kulkevan suurta tulevaisuutta kohden. Mutta sitten eräänä päivänä hän täytti pienen matkalaukkunsa, lausui kaihomieliset jäähyväiset madame Curielle, jota hän ei enään koskaan saisi tavata, ja matkusti Lontooseen. Joukko unhoitti hänen nimensä. Hänestä tuli tuntematon valokuvaaja Kensingtoniin, ja syvästi salaperäinen varjo laskeutui hänen elämänsä yli. Eikä hän kuitenkaan pysytellyt kokonaan taka-alalla. Määrättyjen väliaikojen perästä hän tuli Sohoon, missä otti osaa suuriin kansankokouksiin ja koetti levittää äärimmäisyyteen asti meneviä mielipiteitä syndikalistiseen suuntaan. Monet luulivat hänessä näkevänsä uuden Vera Sassulitshin, syvimmän individualismin leimuavan naisprofeetan - sen individualismin, jota yhteiskunta nimittää rikokseksi.

Aluksi vastaanotettiin hänet epäluuloisesti. Kansainvälisen liiton muodostivat ihmiset, jotka eivät antaneet vetää itseänsä nenästä — eivät edes mitä kauneimpien naiskäsien.

Mutta Isabella Duncanin kestävyys, hänen rauhallinen sitkeytensä ja hänen mielensä salainen hehku voittivat vähitellen noiden kovien miesten epäluulot. Hän tuli heidän kokouksiinsa, mutta vielä ei hänelle uskottu heidän suunnitelmiansa.

Sellainen oli tilanne sinä iltapäivänä, kun Isabella Duncan riisui päällysvaatteitansa Kensingtonin pienessä valokuvaamossa. Kiirehtimättä riisui hän muutkin vaatteensa ja jäi kotvaseksi seisomaan ohuessa paidassaan. Vastapäätä häntä oleva peili kuvasti ihanan ruumiin samalla kertaa voimakkaine ja hienorakenteisine jalkoineen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän oli ilmeisestikin jo luopunut kaikesta naisellisesta turhamaisuudesta.

Ja kuitenkin säteili hänestä loiste, joka olisi saanut useimpain miesten sydämet sykkimään tahdissa veren ihmeellisen kaipauksen kanssa. Oli kuin olisi hänen jauhonvalkoinen ihonsa loistanut, kuin olisi jokaista hänen ruumiinsa piirrettä ympäröinyt kajastus, joka tuli ja meni ja leikki hänen marmorinvalkoisilla jäsenillään.

Valon papitar hän oli, seisoessaan siinä korkeana ja liikkumattomana. Kasvot eivät ilmaisseet suorastansa surua eivätkä iloa, vain ylevää rauhaa. Hän näytti naiselta, joka ei odota paljoa elämältä — vailla suuria vastoinkäymisiä, mutta myös ilman toivoa tai kaipausta.

Silloin hänen ovellaan äkisti soitettiin.

Hän säpähti hämmästyksestä ja tyytymättömyyden ryppy näkyi hänen puhtaalla, valkoisella otsallaan.

Hän kääriytyi väljään viittaan, napitti sen huolellisesti ja meni ovelle. Hän näytti silmänräpäyksen epäröivän, mutta sitten hän nopeasti päätti avata oven.

— Kuka siellä on? kysyi hän.

— Brookton, vastasi ääni pimeästä käytävästä. Suo anteeksi, että häiritsen sinua, mutta kysymyksessä on asia, josta minun täytyy puhua kanssasi.

— Hyvä on, toveri, vastasi tyttö tyynesti. Astu sisään!

Brookton sulki huolellisesti oven jälkeensä.

— Ei kukaan ole nähnyt minua, kuiskasi hän ja piti kättään silmiensä edessä voimakkaan valon takia. Mutta tilanne on sellainen, että minun täytyy puhua kanssasi tänä iltana. Viisi parasta miestämme on kuollut. Joku ahdistaa meitä aseilla joita emme tunne.

Isabella istuutui rauhallisesti ja pyysi myöhäistä vierastaankin painamaan puuta.

— Meidän kaikkien on kerran kuoltava, sanoi hän välinpitämättömästi

Brookton katsoi häneen hämmästyneenä.

Sitten hän nyökkäsi.

— Niinpä kyllä, sanoi hän, mutta me emme tahdo kuolla sisällesuljettujen rottien tavoin. Me tahdomme puolustautua. Pian ehkä tulee meidän omakin vuoromme.

IX.

"TOVERUSTEN" KESKEN.

Syntyi lyhyt vaitiolo.

Brooktonin ankariin ja teräviin silmiin oli tullut ihmeen ahnas ilme.

Sitten kumartui hän nuoren naisen puoleen, joka istui vastapäätä häntä kädet sylissä. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta sanat ikäänkuin jäätyivät hänen huulilleen tytön kylmän, hajamielisen ilmeen vuoksi.

— Tunsitko Greyburnia? kysyi hän äkkiä.

Isabella katsoi häneen hajamielisesti.

— Yhtä paljon kuin kaikkia noita toisiakin, vastasi hän. Hän kävi täällä ja valokuvautti itsensä vähää ennen lähtöänsä Pariisiin. Olen juuri kehittänyt levyn. Kuva on aivan erinomainen.

Hän nousi ja meni ateljeen taustalle, mutta tuli heti takaisin suuri kabinettikuva kädessään.

— Se on hyvä, eikö olekin? sanoi hän melkein väjyvä ilme harmaissa silmissään.

Brookton katseli valokuvaa tarkoin,

— Merkillinen muotokuva, mutisi hän. En ole koskaan ennen nähnyt tuollaista värisävyä. Voisi melkein ennakolta sanoa, että mies on kuollut. Kuolema on ikäänkuin merkitty hänen kasvojenpiirteisiinsä. Tuo vihreän keltainen väri on kuoleman oma väri. Koko valokuvassa on jotakin kammottavaa.

— Niin, olet oikeassa, sanoi Isabella miettiväisesti. Mutta miksi kysyt, tunsinko Greyburnia erityisesti?

Brookton kohautti olkapäitänsä.

— No, enpä oikein tiedä, sanoi hän. Olen saanut ilmoituksen eräältä tuttavalta Parisista. Tunnethan Parmentierin?

— Tunnen.

— Hän ilmoittaa, että Greyburnin ruumiilta on löydetty sinun valokuvasi.

Isabella kääntyi nopsasti Brooktoniin päin.

— Mitä tarkoitat? Luuletko minun antavan valokuvani kenelle tahansa? En kuulu sen lajin ihmisiin, jotka valokuvauttavat itsensä. Tässä on varmaan jokin väärinkäsitys.

Brooktonin mieli näytti keventyvän.

— Sitä saatoin ajatellakin, sanoi hän. Se oli amatöörivalokuva. Greyburn lienee ottanut sen tietämättäsi. Mutta minä en pidä siitä, sillä sinä voit tulla sekoitetuksi juttuun. Ralph Burns, tuo helvetinkoira, on ottanut asian hoteisiinsa ja nyt hän kai nuuskii koko maan etsiessään tämän kirotun valokuvan alkuperää.

— Mutta mitä merkitystä sillä voi olla? Enhän minä voi kieltää ihmisiä kuljettamasta valokuvaani taskussansa. Eikä suinkaan kukaan voi tulla sen johdosta syyttämään minua jostakin osallisuudesta Greyburnin kuolemaan. — Vai mitä sinä asiasta arvelet?

Brookton ei vastannut heti. Hän istui ja katseli synkästi eteensä. Hänen voimakkaat, kivikovat kasvonsa olivat aivan liikkumattomat, lukuunottamatta luonnottomasti väriseviä sieraimia.

— Isabella, sanoi hän käheällä äänellä, meidän täytyy terästäytyä vihollista vastaan. Se vaanii lähellämme. Ennen me uhkasimme yhteiskunnan jäsenten henkeä ja omaisuutta, olimme Westendin kauhuna. Mutta nyt on hirmu meidän itsemme kimpussa, siitä ei ole epäilystäkään. Viisi toveriamme, jotka kirjaimellisesti ovat jäykistyneet kuoliaiksi, huutavat kostoa ja taasen kostoa. — Kuulehan, Isabella, meidän täytyy olla viisaita ja varovaisia, muuten joudumme pilkanalaisiksi. Sillä kyllähän se on naurettavaa, että meidät, jotka pää pystyssä ja omatunto puhtaana tunnustamme murhan ja varkauden evankeliumia, voitetaan omilla aseillamme — murhataan kuten teuraseläimet, ilman että me voimme nähdä sitä kättä tai niitä käsiä, jotka ottavat henkemme? Huomenna ehkä on minun vuoroni…

— Niinkö luulet? kysyi Isabella äänenpainolla, joka pani Brooktonin katselemaan häntä ihmeissään.

— Niin, minusta ikäänkuin tuntuu silti, sanoi hän. Mutta sinä sanot sen niin merkillisesti. Tiedätkö jotakin tai onko sinulla joitakin aavistuksia…?

— Mitäpä minä tietäisin? sanoi Isabella kartellen. Enhän tunne ketään meidän piirimme ulkopuolelta — köyhä fyysikko ja valokuvaaja Kensingtonissa.

Brookton kumartui hänen puoleensa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut tarttua tytön käsiin, mutta muuttikin mieltänsä.

— Jos minä kuolisin, sanoi hän, tulisitko silloin pahoillesi?

Häntä vastapäätä istuva nuori nainen näytti äkkiä tulevan kovin liikutetuksi. Heikko puna näkyi hänen marmorinkalpealla hipiällänsä, mutta hänen silmänsä säilyttivät tyynen ja kylmän ilmeensä.

Brookton näki hänen liikutuksensa ja kaikkien itserakkaiden miesten tavoin väärinymmärsi sen omaksi eduksensa.

— Pidätkö minusta hiukan? kysyi hän innokkaasti. Voisitko esimerkiksi ajatella naimisiinmenoa minun kanssani?

Isabella nousi kiivaasti seisoalleen.

— En ja tuhat kertaa en! sanoi hän kovasti ja sydäntä vihlovasti.

Sitten hän hiukan rauhoittui.

— En ole niitä naisia, joiden kanssa mennään naimisiin, jatkoi hän äänellä, jonka turhaan koetti saada lempeäksi ja säyseäksi. Minä kuulun Dianan armeijaan ja voin ajatella itselleni vain yhtä puolisoa.

— Mikä hänen nimensä on? kysyi Brookton jännittyneenä.

— Viha, vastasi Isabella pilkallisesti. Ja hänen kanssaan on minulla lapsi, jonka nimi on kosto. Niin, viha ja kosto ovat ainoat sukulaiset, mitä minulla on tässä maailmassa. Kaikki muut ovat kuolleet — aikoja sitten… Mutta älkäämme syventykö yksityisiin tunteisiimme, jatkoi hän tavalliseen rauhalliseen tapaansa… Koska olemme näin hyvät toverukset, tekisi mieleni valokuvata sinut. Onko sinulla mitään sitä vastaan?

Brookton istui pää painuksissa, muutoin olisi hän huomannut tytön silmissä näkyvän kamalan ilmeen. Sellaiselta oli Circe varmaan näyttänyt muuttaessaan Odysseuksen miehet sioiksi.

— Ei, vastasi hän puoliääneen.

— Tahdon koetella uutta valoani, jatkoi Isabella. Se on tähän asti antanut minulta erinomaisia tuloksia.

X.

PAHOLAISEN SILMÄ.

Brookton katsahti kelloon.

— Haluan sitä mielelläni, sanoi hän. Mutta minun on tavattava eräs henkilö täällä Kensingtonissa. Hän on odottanut minua vähintään neljännestunnin, mutta asia on pian toimitettu. Voin suoriutua hänestä puolessa tunnissa ja sitten olen sinun käytettävissäsi.

Isabella näytti pettyneeltä.

— Mutta ei myöhemmin kuin puolen tunnin kuluttua, sanoi hän. Olen väsyksissä ja tahdon kernaasti mennä aikaisin vuoteeseen.

Brookton veti päällystakin ylleen ja läksi. Nuori nainen katsoi synkästi hänen jälkeensä.

— Hän on minun vallassani, mutisi hän, eikä hän ole välttävä kohtaloansa.

Sitten riisui hän levätin yltänsä ja pukeutui pitkään kumikaapuun. Sen jälkeen pani hän samanlaisesta kankaasta valmistetun päähineen päähänsä. Päähine peitti koko kasvot, mutta silmiä varten oli siihen leikattu kaksi reikää. Nämä reijät oli kuitenkin varustettu jonkinlaisilla vahvasti opaalinvärisillä laseilla.

Pienellä avaimella hän avasi seinäverhon peitossa olleen oven ja astui pieneen huoneeseen, jota valaisi yksi ainoa punainen lamppu. Se oli pienoislaboratorio, täynnä fysikalisia kojeita.

Nuori nainen pani erään dynamon liikkeelle. Se surisi ja sähisi, mutta sitten muuttui ääni vähitellen vienoksi, laulavaksi huilunääneksi.

Huoneen keskellä olevalla pöydällä oli reflektori, jonka pohjalla näkyi lapsen pään kokoinen lasipallo.

Isabellan huomio tuntui erityisesti olevan kiintynyt lasipalloon, joka himmeästi loisti tuossa hillityssä punaisessa valaistuksessa.

Äkkiä tuli siihen väriä. Oli kuin olisi pallon sisustasta putkahtanut esiin yksi ainoa terävä säde, sinertävä ja pureva kuin toledolaismiekka. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui säde sinisestä sinipunervaksi ja kävi merkillisen himmeäksi. Näytti siltä kuin olisi valoa vaimennettu, mutta sitä kesti ainoastaan muutamia sekunteja, sillä ilman mitään väliastetta puhkesi reflektorista leveä, valtainen valovirta. Se täytti koko huoneen loistollaan ja oli vahvasti myrkynvihreä, kuten vanha vaski.

Tuossa voimakkaassa ja myrkyllisessä värissä oli jotakin kammottavaa, mutta kamalinta oli, että itse lasipalloa näytti ympäröivän kaksi maidon-valkoista viirua, minkä vuoksi vihreä valo tuijotti avaruuteen niinkuin öisen petoeläimen silmäterä.

Se näytti suunnattomalta, kovasti ulospäin pullistuneelta silmältä, ja sen ilme oli kummallista laatua. Se oli selvästi ilkipintainen ja uhkaava koko helottavassa loistossaan.

On ihmisiä, jotka ovat luonnottoman herkkiä hyvin voimakkaille väreille. Sellaiset ihmiset olisivat sairastuneet, jos he olisivat joutuneet vastatusten tuon kauhean, saatanallisen vihreän värin kanssa, joka ikäänkuin kumpusi esiin jättiläissilmästä.

Ja ihmeellisintä kaikesta oli, että silmä ikäänkuin eli. Sen ilme vaihtui — käskevästä ja pilkallisesta ilkipintaiseksi ja kostonhimoiseksi. Siten lienee se kerran loistanut Danten helvetin salatuissa komeroissa. Niin — sellainen varmaankin on langenneen valonenkelin silmä, suuren paholaisen silmä.

Mutta tämän vihreän helvetin keskellä seisoi Isabella Duncan korkeana, hoikkana ja liikkumattomana. Pitkässä kaapussaan ja merkillisessä päähineessään hän muistutti jotakin keskiajan munkkia, joka salaisuudessa palvoi salatieteitä ja niiden hämäriä mysterioita.

Huoahtaen pysäytti hän dynamon ja silmä kävi äkkiä himmeäksi ja ilmeettömäksi. Valkoiset viirut katosivat ja niiden tilalle tuli sinivioletti värisävy, joka sitten vähitellen muuttui syvästi punakeltaiseksi varjoksi. Lopuksi oli jälellä ainoastaan pieni hehku syvällä pallon sisustassa, mutta sitten sekin katosi.

Mitä suurimmalla varovaisuudella otti ihmeellinen valokuvaaja reflektorin ja kantoi sen seinälle, jossa olevan pienen luukun hän avasi. Siihen asetti hän kummallisen kojeen siten, että siitä lähtevät säteet saattoivat langeta suoraan siihen paikkaan, mihin hänen oli tapana asettaa asiakkaansa.

Senjälkeen hän meni huoneen taustalle ja avasi pienen kaapin. Nuori nainen näytti potevan jonkinlaista hermostuneisuutta, sillä kaapin seinistä loistivat häntä vastaan viidet kammottavat kasvot. Himmeän vihreä kajastus lepäsi noiden miesten yllä, jotka lasimaisin silmin tuijottivat häneen. Näytti siltä kuin olisivat valokuvat olleet fosforiin kastetut, mutta kasvojenpiirteet vaikuttivat samalla kamalan eläviltä. Oli kuin olisivat ne palaneet vihreänkeltaisessa fosforitulessa. Noiden viiden merkillisen valokuvan joukossa oli myöskin Greyburnin, joka oli tehnyt Brooktoniin niin kammottavan vaikutuksen.

Jos suuri pahantekijä olisi saanut nähdä tämän pienen kuvakokoelman, olisi hän varmaan tuntenut mielensä vieläkin enemmän masentuvan. Sillä nämä viisi miestä, joiden kaikkien kasvoilla oli kuoleman leima, olivat juuri samat, joiden salaperäinen kuolema oli herättänyt poliisin ja tiedemaailman huomiota. Siinä oli Leighton, Musgrave, Greyburn ja nuo toiset, jotka niin äkkiä ja odottamatta olivat vaeltaneet ijankaikkisuuteen — ainoankaan lääkärin voimatta osoittaa heidän kuolemansa syytä.

Oli ilmeistä, että Isabella tiesi tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu. Eikä tuo ihmeellinen nainen nähtävästi ollut lainkaan tunneherkkä. Hän nautti noiden vihreänkalpeiden miesten katselemisesta, ja jälleen sulkiessaan kaapin hän nauroi itsekseen kuminaamion takana. Se oli naurua, joka tuntui olevan peräisin syvimmästä helvetistä taikka mielipuolen kammiosta.

Hän sai kuitenkin takaisin tavallisen rauhallisen ilmeensä, riisui yltänsä kumivaatteet ja odotti kärsimättömänä Brooktonin paluuta.

Kului sekä tunti että kaksi tuntia.

Mutta Charles Brooktonia ei valokuvattaisi sinä iltana. Ehkäpä se pelasti hänen henkensä.

XI.

PIKKU HERRA.

Brookton tapasi etsimänsä miehen pienessä kahvilassa muutaman asuntokorttelin päässä Isabella Duncanin asunnosta.

Niin — sana "mies" ei ehkä ole oikea nimitys sille pienelle keikarimaiselle nuorukaiselle, joka savuke suussa nyökkäsi Brooktonille siitä loukosta, missä hän istui. Mutta muuten ei hän ollut hullumman näköinen. Hän oli hyvin käherretty, kaunis kuin parturiadonis, ja hänellä oli hurmaavat silmät.

Hänen nimensä oli Max. Oliko se ristimä- vaiko sukunimi, sitä ei kukaan tiennyt.

Mitä hän teki, sitäkään ei kukaan tietänyt. Hänen päätoimenaan näytti olevan kaduilla ja kahviloissa maleksiminen ja New Bondstreetiltä ostettujen savukkeiden poltteleminen. Hänellä oli paljon maksavat elintavat, tuolla Max hyväisellä, ja vaatteet "istuivat" täysin moitteettomasti hänen tympäisevän uljaalla vartalollaan.

Mutta tuolla nuorella, turmeltuneella pojalla pienessä, hyvinhoidetussa olemuksessaan oli muuan harvinainen ominaisuus. Hänellä oli tavattoman hyvä muisti ja hänen tuttavapiirinsä eri kansankerroksissa oli suunnattoman suuri. Pikku Max oli vaeltava genealoginen sanakirja. Hän oli suoraan sanoen provokaattori, eikä hän käyttänyt oikealla tavalla niitä lahjoja, joilla sallimus oli hänet varustanut, mutta hän eli näkemisestä ja kuulemisesta ja hän käytti päivittäisiä kokemuksiansa erittäin tuottavalla tavalla. Hän teki rahaa melkeinpä kaikesta, mitä sattui saamaan selville, ja hän eli hyvin ja huolettomasti varomattomien lähimäistensä varomattomien tekojen kustannuksella.

Lukuunottamatta pakkotyötä, ulosmittausta ja rahojenkiristämistä ei ole huonompaa elinkeinoa. Mutta äärimmäisyydet koskettavat toisiansa, sillä Max oli nuoruudessaan aijottu johonkin suureen. Maailmansota lakaisi hänet pois, kun hän neljäntoista vuotiaana oli eversti saksalaisessa rykmentissä ja hallitsevan saksalaisen ruhtinaan toinen poika.

Mutta nyt ei enään ole everstejä ja ruhtinaat ovat painolain voimasta vaipuneet proletariatiksi.

Sillä tavoin vaelteli Max sinne tänne, mukanaan jäännös ylhäisyydestään ja erinomaisesta kasvatuksestaan.

Brookton käytti häntä visusti hyödyksensä. Max ei ollut mikään erittäin etevä jäsen yleisessä pahantekijäin ammattikunnassa. Olihan hän tosin hieman askarrellut taskuvarkauksien teossa, mutta tällä alalla, johon hän olisi hienoine, kapeine sormineen pitänyt sopia erinomaisesti, ei hän tosiaankaan ollut mitään suurtöitä toimittanut.

Mutta sen sijaan hän oli vainukoira jumalan armosta. Samoinkuin kaikki huonoluonteiset miehet ja naiset, oli hänkin intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta savu ei ollut heikentänyt hänen hienoa nenäänsä ja varmaa vainuansa.

Nuori Max oli vastikään tullut Parisista, jonne hänet oli lähetetty "varjoamaan" Ralph Burnsia.

Hän antoi raporttinsa honottavalla äänellä, joka muistutti saksalaisten upseerien ääntä ennen sotaa.

Burns ei ollut voinut saada selville juuri mitään, ei ainakaan aluksi. Skotlantilainen verikoira oli ensimäisinä päivinä ollut pahalla tuulella. Hän oli nuuskinut kaikki loukot, mutta ei ollut löytänyt pienintäkään jälkeä. Maxin mielestä asia olikin meikein toivoton. Hän esitti myös sen mahdollisuuden, että poliisi varmaankin tyytyväisenä hieroi käsiänsä Sohon ammattiseikkailijain ja -pahantekijäin keskuudessa tapahtuneen suuren mieshukan johdosta.

Tässä piti pikku Max taidepaussin, samalla kun sytytti uuden savukkeen nikotiininkeltaisilla sormillaan.

— Mutta, sanoi hän tyynesti, ikäänkuin nauttien joka sanasta, minulla on teille eräs toisen uutinen. Tiedätkö, kenen kanssa olin yhdessä matkalla kanaalin yli?

— En, sanoi Brookton välinpitämättömästi,

— Se oli muuan mies, joka herättää teissä suurta mielenkiintoa.

Brookton kohautti olkapäitänsä.

— Vain harvat miehet herättävät mielenkiintoani, sanoi hän synkästi. No, puhukaa suunne puhtaaksi!

Max tarkasti huolellisesti savukkeensa päätä. Sitten veti hän pitkän haijun, puhalsi savun ulos sieramiensa kautta ja seurasi sinisenharmaita savupatsaita jännittynein mielenkiinnoin. Savupilven sekaannuttua muuhun huoneustossa leijailevaan likaiseen savuun, sanoi hän uneliaasti:

— Se oli tohtori Jonas Fjeld.

Brookton säpsähti.

— Vai niin, onko hän taas kummittelemassa, mutisi hän. Otaksuttavasti oli hän yhdessä Burnsin kanssa? kysyi hän.

Max nyökkäsi.

Brookton katsoi synkästi eteensä, sitten nauroi hän viekkaasti.

— Siltä taholta ei meillä tällä kertaa liene mitään pelättävää. Kenties sen sijaan saamme apua tuolta kirotulta tohtorilta. Asiahan on aivan päälaellansa, nyt on meidän pakko suojella itseämme rikoksilta. Meidän täytyy kääntyä poliisin puoleen saadaksemme apua — hahhahaa!

Max katsoi ihmeissään ylös, sillä Brooktonin nauru oli ihmeen kovaa ja onttoa.

— Eikö voitaisi ajatella, alotti Max, heittäen toisen jalkansa toisen yli, että tuolla tohtori Fjeldillä on jotain tekemistä ystäviemme kuolemantapausten kanssa. Hänhän kuuluu olevan mitä pahimman laatuinen anarkistiensyöjä.

Brookton kohautti olkapäitänsä.

— Sinä et ilmeisestikään tunne sitä miestä, sanoi hän. Tohtori Fjeld on paha vihollinen, mutta hän ei ole salapoliisi eikä salamurhaaja. Olen varma siitä, että hän sekaantuu tähän asiaan ainoastaan siksi, että se on hänestä mielenkiintoinen. Sinun omatkin huomiosi viittaavat siihen.

Nuori mies nyökkäsi.

— En pidä hänen käsistään, sanoi hän hiukan vapisten.

— Sitä eivät tee monet muutkaan, mutisi Brookton ja katsoi kelloansa… Kuolema ja kirous, jatkoi hän, minun täytyy kiiruhtaa, Isabella Duncan istuu odottamassa.

Hän nousi, mutta Max istui välinpitämättömänä paikallaan.

— Isabella Duncanista puheen ollen, sanoi hän uneliaasti, on minulla sinulle jotakin kerrottavaa. Arvelen sen herättävän mielenkiintoasi. Sinun täytyy luopua tuosta vierailusta, Isabella saa odottaa. Se on pitkä ja jännittävä juttu. Mutta minun on saatava jotakin juodakseni. Jospa tässä kirotussa luolassa voisi saada edes absintin!

Brookton rypisti kulmiansa, mutta istuutui jälleen.

— No, anna kuulua! sanoi hän.

Silloin alkoi Max kertoa, ja kokonainen laatikko savukkeita muuttui savuksi, ennenkuin hän lopetti.

XII.

HÄMÄRÄ JUTTU.

Brooktonin jälleen noustessa oli kokonainen tunti kulunut, mutta hän ei enään katsonut kelloansa. Eikä hänellä liioin näyttänyt olevan kiirettä lähteä liikkeelle. Noihin ankaroihin kasvoihin oli tullut ihmeen huolestunut ilme, heräävä epäluulo, tukahutettu raivo — ikäänkuin verikoiralla, joka ei ole oikein varma siitä, että on aika puraista.

Sitten suuntasi hän ihmissyöjänsilmänsä pikku Maxiin.

— Oletko varma kaikesta tuosta? kysyi hän uhkaavasti.

Nuori mies katsoi puoliksi säälivästi hänen ohitseen.

— En koskaan erehdy sellaisissa asioissa, sanoi hän välinpitämättömin elein. Ja sitäpaitsi on muuan seikka, joka tekee sen vielä uskottavammaksi. Ja se on, että minä, päinvastoin kuin kaikki muut, en ole rakastunut Isabella Duncaniin.

— Tuhmuuksia, mutisi Brookton.

— Ja sinä olet eniten rakastunut heistä kaikista, jatkoi nuorukainen säälimättömästi. Niin — luulenpa, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, että sinä olisit voinut mennä naimisiin tuon sfinksin kanssa.

Brookton katseli poispäin. Tuo kirottu poikarakkari oli nähnyt liiankin oikein. Eihän ollut kulunut kuin muutamia harvoja tunteja siitä, kun hän oli laskenut sydämensä tuon kylmän amatsoonin jalkojen juureen.

— Kuka hän sitten on? kysyi hän vältellen.

— Senkin voisin ehkä sanoa sinulle, vastasi Max ja nousi hitaasti. Mutta pidän parempana odottaa, kunnes tiedän asiasta hieman enemmän.

Brookton rypisti kulmiansa. Epävarmuus ja epäilys, joka viime puolentunnin kuluessa oli herpaissut hänen tahtoansa, oli yht'äkkiä hävinnyt. Nyt oli hän jälleen valtias, joka vaati tottelevaisuutta ja alistuvaisuutta.

— Tämä on hyvin vakava asia, sanoi hän pakoittautuen rauhalliseksi. Tutkin sen itse ja henkilökohtaiset tunteeni saavat olla kokonaan syrjässä, siitä voit olla vakuutettu. Mutta minä vaadin, että kortit pannaan pöydälle. Minä en ole niitä, jotka tyytyvät vihjailuihin ja kieroiluihin. Sinä olet hitonmoinen mies, Max, sen tiedän. Mutta sinä vihaat naisia. Luulenpa toisinaan, että sinä olet hieman kade Isabella Duncanille hänen kasvavan vaikutusvaltansa takia.

Max hymyili, mutta se ei ollut mitään miellyttävää hymyä.

— Vai niin, sinä siis luulet, että minä aijon houkutella sinut ansaan?

— Niin, ennemmin tai myöhemmin. Sinulla tulee aina olemaan juonittelunhalu veressäsi, se on synnynnäistä. Minulle on sanottu, että isäsi oli taitava valtiomies eli toisin sanoen yksi suurimmista lörpöttelijöistä raiskatussa Saksanmaassa. Mutta varo itseäsi, poikaseni, me emme salli pienten savukkeennielijäin astua varpaillemme… Ja vaikka se, mitä kerrot Isabella Duncanista, olisikin totta, niin mitä pirua se todistaa? Eivätkö meidän kaikkien kädet ole veressä? Mitä sinä muuten tiedät Lewinin ja Isabellan välisestä suhteesta? Kenties mies jollakin tapaa ahdisti Isabellaa. Se olisi hänen, tuon naistenmetsästäjän, tapaista.

— Mutta hänhän on toverimme, väitti Max, ja hänen ylemmyyttä osoittava asentonsa yhtäkkiä ikäänkuin murtui.

— Niin, se on kyllä totta, vastasi Brookton. Ei koskaan ole ihmisen kuolema tehnyt minuun sellaista vaikutusta. Mutta joka tapauksessa hän on varmasti tehnyt tytölle jonkin häpeällisen ehdotuksen — kenties hän suorastaan yritti tehdä väkivaltaa hänelle… Siinä tapauksessa ei olisi ihme, jos…

Max oli äkkiä noussut ylös.

— Tuo on pelkkää lorua, sanoi hän kiukkuisesti. Isaac Lewin oli kuin vahaa hänen käsissään. Hän oli ehkä verenhimoisin meistä kaikista, mutta hän oli myös heikoin. Isabella olisi helposti vääntänyt hänen niskansa nurin. Varo itseäsi Brookton, ettei sinua jonakin kauniina päivänä löydetä London Bridgeltä myrkytetty tikari hartiaisi välissä — aivan kuten Isaac Lewin.

Brookton tuijotti synkästi eteensä.

— Mutta miksi paholaisen nimessä hän otti hänet hengiltä? Siihen täytyy joka tapauksessa olla syynsä. Ei suinkaan ihmisiä pistetä myrkytetyillä tikareilla kuoliaiksi vain huvin vuoksi?

Max nauroi pilkallisesti, karistaessaan savukkeestaan tuhkaa kaakeliuunin kylkeä vastaan.

— Sinä olet sokea, Charles hyvä, sanoi hän etevämmyyttä ilmaisten. Sinä olet takertunut rakkauden harmaaseen verkkoon. Eikö voida ajatella, että Isabella hautoi jonkinlaisia kostonajatuksia? Sinun pitäisi hiukan ottaa selkoa tuon nuoren naisen yksityiselämästä, ennenkuin otat rakastuaksesi häneen. Mikä estää häntä esimerkiksi olemasta urkkija?

— Sellainen hän ei ole.

— Ei, sitä en minäkään usko, mutta hän on pahempi kuin urkkija. Hän on nainen, joka vihaa. Ja ketä vihaa hän eniten? Niin, omia tovereitansa.

— Sinä kaiketi uskot myös, että hän on surmannut viisi ystäväämme Parisissa? sanoi Brookton pilkallisesti.

Max nyökkäsi.

— Olen useasti ajatellut sitä viime päivinä, sanoi hän ja katsoi Brooktonia suoraan silmiin. Mutta en tahdo saada sitä oikein lyömään yhteen. Hänellähän on muun muassa kiistämätön todistus muuallaolostaan.

— Sinä puhut kuin mieletön, sanoi Brookton torjuen. Mutta sinä mainitsit koston. Mitä kostettavaa Isabella Duncanilla olisi?

— En tahdo mielelläni sanoa mitä ajattelen, sanoi Max. Sillä en ole asiastani aivan varma. Mutta hänen isänsä ehkä voisi meille siitä kertoa. Hän asuu tässä lähellä. Hän on vanha sokea, nenätön ja korvaton mies. Luulen, että hän on minulle kaukaista sukua. Hän oli kerran Romanovien sukuun kuuluva suuriruhtinas. Bolshevikit saivat hänet käsiinsä ja riistivät häneltä useimmat hänen jäsenistään. Ja tiedätkö, kuka oli heidän etunenässään?… Sinä nähtävästi aavistat sen. Se oli sama Isaac Lewin, joka sai tikarin hartiainsa väliin muutamana yönä, kulkiessaan erään naisen kanssa London Bridgen yli.

— Ja nainen?

— Hän oli Isabella Duncan, suuriruhtinaan ainoa tytär, Sorbonnen fysikaalinen hirviö, Kensingtonin valokuvaaja, Charles Brooktonin platonisen rakkauden esine. Ja ellet minua usko, niin voit mennä hänen luokseen ja sanoa hänelle terveisiä Max serkulta ja pyytää häntä kuinka epäkohteliaasti tahansa menemään helvettiin.

XIII.

VALOKUVA.

Mutta Isabella Duncan istui ja odotti turhaan, tyynenä ja osoittamatta kärsimättömyyden tai suuttumuksen merkkejä.

Kolmen tunnin kuluttua hän heitti pois kumipukunsa, riisuutui verkallensa ja meni yksinkertaisesti sisustettuun makuuhuoneeseensa. Hän jäi hetkeksi istumaan vuoteen reunalle ja tuijotti tavattoman kauniisiin sääriinsä, mutta hän ei katsellut niitä minkäänlaisella turhamaisella tyydytyksellä. Hänen ajatuksensa asustivat tykkänään toisessa maailmassa — suurissa, valaistuissa saleissa, missä univormut ja koristeet salamoivat. Mutta kaikkien näiden ihmisten joukosta ajatteli hän vain yhtä ainoata miestä, pitkää, komeata, kenraalin pukuun puettua upseeria, jolla oli lempeät, iloiset kasvot. Se oli hänen isänsä.

Voi — miehen oli täytynyt kärsiä siitä, että oli syntynyt korkeaan asemaan. Vallankumous oli riistänyt häneltä kaikki, hänen perheensä, hänen rikkautensa, hänen ulkonäkönsä ja hänen aistimiensa täyden käytön. Politilliset verikoirat olivat leikanneet hänet palasiksi ja loput, mitä hänestä oli jäljellä, sulkeneet erääseen vaivaistaloon. Eivätkä nuo tähteet saaneet edes kuolla. Olosuhteiden hiukan parannuttua tuli nuori, surupukuinen nainen ja vei mukanaan ulkomaille sen, mikä kerran oli ollut Venäjin korkea-aateliston kaunistus.

Sellainen on vallankumous, kamalin, ihmisiä raaistuttavin poliittinen ilmiö, mitä on olemassa. Lauluissa sitä ylistetään jonakin sellaisena, jolla on tekemistä vapauden kanssa. Mutta vapautta ei saavuteta lörpöttelemällä ja kerskailemalla eikä vuodattamalla muutamia litroja verta. Vallankumous merkitsee säännönmukaisesti sitä halua, mikä ihmiskunnan suuren pullon pohjasakalla on saastuttaa sen koko sisältö — se on mielettömin fanatismin käheä variksenvaakuminen, joka ilmaisee sen halun turmella hyvien ihmisvaistojen viini.

Ja mitä merkitseekään valtiollinen vapaus yksilölliseen vapauteen verrattuna? Voi sitä, joka kahlitsee ihmisten kädet vapauden nimessä!

Tuota kaikkeako Isabella Duncan istui miettimässä tänä iltana Kensingtonissa? Vai liikkuiko hänen mielessään epäilys siitä, oliko tie, jolle hän tieten tahtoen oli astunut, oikea ja suora?

Kentiesi hänen suonissaan paloi heikko halu elää samoin kuin muut naiset ja noudattaa niitä naisellisia vaistoja, mitkä kostontunteet ja rakkaus tieteeseen olivat miltei tukahuttaneet hänen kauniissa ja uhkeassa ruumiissaan. Ken tietää?

Sitten sammutti hän valkean ja pani pitkällensä, mutta ei voinut nukkua. Oli kuin olisi jokin ääni kuiskaillut hänen sisimmässään — kentiesi orastava kaiho tai kasvava pelko. Äkkiä luuli hän näkevänsä Brooktonin kylmät ja ankarat silmät. Ne vaativat häntä edesvastuuseen.

Hän nousi vuoteessaan istualleen ja kuunteli. Kaukaa kuuli hän viimeisen raitiotievaunun soiton, mutta muuten oli kaikki hiljaista ja rauhallista.

Sitten kääntyi hän tyytymättömin liikkein toiselle kyljelleen ja koetti nukkua. Mutta ajatukset tulivat ja menivät ja sydän tykytti niin kummallisesti. Kevätkö se lauloi hänen nuoressa povessaan? Ei koskaan ollut hän tuntenut sellaista. Punainen veri se kiiti hänen ruumiinsa lävitse — elämä itse virtasi hänen sydäntään kohden, seurassaan kaikki inhimilliset tunteet. Hän rupesi äkkiä näkemään valveillansa unia nuoruudestaan sinä aikana, jolloin hän kauniina, mutta hyödyttömänä nukkena oli elänyt valossa, juhlissa ja loistossa, nuorten poikien ympäröimänä ja palvomana — suurissa, loistavissa saleissa tai puolipimeissä salaperäisissä kammioissa hämärine sohvankolkkineen.

Mutta sitten tuli sota. Se vaati kaikkea ja kaikkia. Se muutti upeat linnat soraläjiksi ja entiset valtiaat ryömivät ulos mahtavista saleistaan valonarkoina, vainottuina kerjäläisinä, proletariaatin ahnaat koirat kintereillänsä.

Äkkiä hän säpsähti. Heikko ääni sattui hänen korviinsa. Se kuului siitä, kuin olisi koira hiljaa raapinut hänen ovensa ulkopuolella. Isabella ei tavallisissa olosuhteissa olisi kuullut mitään, mutta nyt olivat hänen aistimensa tavattoman herkät.

Nyt kuuli hän sen selvemmin. Se oli lasin heikkoa natinaa ja ääni tuli ateljeesta.

Nuori nainen ei ollut arkalasta kotoisin, vaikka hän asui yksinään tuossa syrjässä sijaitsevassa huvilassa. Hän ryömi varovaisesti pois vuoteestaan, hänen ympärillänsä oli aivan pilkkosen pimeää. Hän työnsi ateljeeseen johtavan siirto-oven hiljaa syrjään ja pilkisti sisään.

Ensin hän ei nähnyt mitään, mutta totuttuaan puolipimeään hän havaitsi tumman ruumiin, joka makasi vatsallansa lasikaton edustalla ja pisti kätensä sisälle timantilla leikkaamastaan neliskulmaisesta aukosta nostaakseen akkunahaat ylös. Isabella huomasi kylmästä ilmavirrasta, että murtovarkaan oli onnistunut avata akkunaluukku. Hän epäröi silmänräpäyksen, mutta sitten palasi hän takaisin ja tuli matalasta, melkein näkymättömästä ovesta laboratorioonsa, missä asettui suuren reflektorin ääreen, joka seinässä olevan aukon läpi oli suunnattu ateljeehen.

Siihen asettui hän rauhallisesti ja odotti, mitä tapahtuisi.

Murtovaras ei kuitenkaan näyttänyt pitävän erikoisempaa kiirettä. Hän makasi kauan paikoillaan lasikatolla ja kuunteli, mutta kun ei ainoatakaan ääntä kuulunut, pujottautui hän katossa olevan avonaisen luukun kautta ateljeehen. Hänellä oli ilmeisesti köysi tai nuora mukanaan, sillä seuraavassa silmänräpäyksissä hän seisoi lattiamatolla.

Mutta siihen jäi hän seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kuului kaukainen sähisevä ääni ja suuri, himmeä silmä tuijotti suoraan murtovarkaan kalpeisiin kasvoihin. Ja tuo silmä suureni suurenemistaan, se vaihtoi väriä ja valtavasti liekehtivä syvän vihreä valonsäde kääriytyi pienen olennon ympärille ja ikäänkuin luikersi sisälle hänen ruumiiseensa.

Pieni mies jäi seisomaan kivettyneenä. Se ei tapahtunut niinkään paljon säikähdyksestä, mutta tuo kauhea silmä hypnotisoi hänet. Hänen silmäteränsä näyttivät siltä, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet, samalla kun äkkivihreät säteet värjäsivät hänen koko ruumiinsa.

Sitä kesti ainoastaan kymmenen sekuntia, sitten silmä himmeni näkymättömiin ja sähkövalo sytytettiin.

Isabella astui ateljeehen, hän oli vielä puettuna yöpukuunsa.

— Vai niin, tekö siinä olettekin, Max, sanoi hän tyynesti. Tahdotteko, että valokuvaan teidät näin myöhään illalla?… Olkaa hyvä ja istuutukaa. Tuolla pöydällä on savukkeita… Ja mitä saa tarjota?… Lasin portviiniä… Vaiko vermouthia ja hieman jäävettä?

XIV.

KAKSI LANGENNUTTA ENKELIÄ.

Nuori mies selvisi hitaasti hämmingistään. Hän ei kuulunut niihin, jotka pelästyivät pikkuasioista, mutta hän ei voinut itseltään kieltää, että viiden toverin kuolema oli hieman koskenut hänen hermoihinsa. Ja sitten tuo kirottu valo, joka vielä ikäänkuin oli kiinni hänen ruumissaan ja tuo valtainen silmä, joka muutamia sekunteja oli tuijottanut häneen itsestään mustasta pimeydestä.

Max otti savukkeen kädellä, joka hiukan vapisi

— Te olette ylen ystävällinen, sanoi hän.

Isabella nauroi iloisesti.

— Niinkö arvelette, Max? Mutta mitä te täältä tahdoitte? Viedäkö minut pois?… Se ei olisi minun mielestäni ollut oikein teidän tapaistanne.

Savuke näytti tekevän nuorelle herralle hyvää. Hän tunnusteli taskuansa — kyllä, revolveri oli tallella. Hän oli lopultakin tilanteen herra ollessaan kahdenkesken puolialastoman naisen kanssa.

— Rakas Isabella, sanoi hän vaanivasti. Voisinhan sanoa kysymyksessä olevan vedon tai jotakin sen tapaista, mutta te olette liian viisas nainen uskoaksenne jotakin sellaista. Minä sanon niinkuin asia on: tulin löytääkseni jonkin jäljen, joka voisi johtaa Isaac Lewinin murhan selvitykseen.

Max lausui viimeiset sanat jonkinlaisella ponnella, mutta jos hän oli luullut sen jotakin vaikuttavan Isabella Duncaniin, niin hän erehtyi. Kentiesi hänen siniharmaat silmänsä kävivät hitusen terävämmiksi, mutta hymy väikkyi hänen kauniilla huulillaan.

— Te kiertelette totuutta varsin omituisella tavalla, sanoi hän. Te tulette tänne yöllä ja leikkaatte reikiä minun akkunaruutuihini saadaksenne tietää jotakin, minkä ennestään luulette varmaan tietävänne. Murhasinhan minä Isaac Lewinin, joka oli sellainen inhoittava rotta. Siitä on kaksi vuotta. Minulla oli hänen kanssaan yksityinen selkkaus. Mutta mitä sanomista siinä on? Aijotteko ilmiantaa minut?

Max hymyili hyväntahtoisesti.

— Poliisille, niinkö tarkoitatte? En suinkaan. Mutta on ehkä joitakin hänen ystäviään, jotka kernaasti haluaisivat tulla esitellyiksi sille, joka työnsi tikarin hänen selkäänsä. Ja he kukatiesi eivät säästäisi edes teidän laistanne naista ja toveria.

— Te uhkaatte minua?

— Minä ainoastaan varoitan teitä.

— Ja mitä te minulta haluatte?

Max kumartui hänen puoleensa.

— Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että te poistuisitte Englannista. Te olette haitaksi minulle ja toisille. En luota teihin, te olette vaarallisempi kuin mitä ihmiset luulevatkaan. Sanokaa minulle, olitteko te antanut Greyburnille ja noille toisille jotakin hitaasti vaikuttavaa myrkkyä, ennenkuin he läksivät Englannista?

Isabella katsoi silmänräpäyksen tuimasti nuoreen mieheen ja hänen kasvoillaan kuvastui jonkinlaista ihmettelyä.

— En ole mikään myrkynsekoittajatar, sanoi hän välinpitämättömästi. Madame Brinvillièren taide ei minua huvita. Minähän olen vain valokuvaaja. Kuten kentiesi huomasitte, otin teistä kuvan hetkinen sitten. Toivon, että siitä tulee hyvä.

Pikku Max värisi.

— Minun täytyy myöntää, sanoi hän, että te olette mestari järjestämään kaikki parhaalla tavalla. En myöskään voi kieltää, että teillä on halua kaameiden mielialojen synnyttämiseen. Mutta minua te ette saa säikähtämään.

Isabella taivuttautui taaksepäin. Tuossa liikkeessä ei ollut mitään keimailua, mutta hänen kauniit säärensä ja ylvään, uhkean ruumiin ääripiirteet näkyivät selvästi ohuen yöpuvun alta.

Max tarkasteli häntä silmänräpäyksen ahnain silmin, sitten kohautti hän välinpitämättömästi olkapäitänsä.

— Ihmettelenpä, sanoi hän kyynillisesti, yrittikö Isaac Lewin tehdä teille väkivaltaa.

Isabella nousi nopeasti ylös. Hänen poskilleen valahti leimuava puna ja silmät syöksivät tulta.

— Mitä uskallattekaan sanoa? sanoi hän ja peitti säärensä. Tuollainen rakki!

— Vaikka mitäpä se merkitsee, mitä te sanotte, jatkoi hän. Sanat tulevat pian jähmettymään suussanne. Antakaahan kun lasken — huomenna kello viideltä iltapäivällä tulee teillä olemaan hyvät toiveet joutua uudelleen esitellyksi ystävälleen Isaac Lewinille.

Max tuijotti häneen jäykästi. Hänen silmiinsä oli tullut levottomasti harhaileva ilme.

— Te uhkaatte minua jälleen, sanoi hän käheästi. Mutta jos minä nyt uhkaan teitä. Te olette vallassani, Isabella Duncan. Minulla on revolveri taskussani. Minua saattaisi haluttaa nähdä, kumpi ensiksi tulee esiteltäväksi Isaac Lewinille — te vaiko minä. Asianlaita on niin, että minä voisin tehdä sen jotakuinkin turvallisesti. Te asutte täällä yksinänne. Kukaan ei ole nähnyt minun tulevan sisälle, eikä kukaan saa nähdä minun lähtevän ulos. Lontoon poliisilla ei ole kovinkaan hieno vainu ja toverini suojelisivat minua saadessaan tietää, että Isaac Lewinin puolesta olisi kostettu. Luulenpa tosiaankin, että se kannattaisi. Vain yksi seikka pidättää minua, ja se on meidän pieni sukulaisuutemme. Me olemme saman rungon haaroja. Olemmehan uudenaikaisen sinisen proletariaatin edustajia. Sininen veri on niin sanoakseni kehnointa koko sivistyneessä maailmassa. Ja jos minä säästän teidät, suuriruhtinatar, niin tapahtuu se siksi, että Romanovien verta virtailee suonissanne.

Isabella nousi.

— Me vain tuhlaamme aikaa lörpöttelemällä, sanoi hän torjuen. Syytä minun ampumiseeni ei suinkaan puutu. Muuten ette te ole luotu karkeampaan työhön rikoksen palveluksessa. Te olette oikeastaan huono rikoksellinen, huono taskuvaras, huono murhamies. Mutta te olette erinomainen vainukoira, käyttökelpoinen provokatööri. Mutta mitä apua teillä siitä on nyt?

Te seisotte jo toisella jalallanne iankaikkisuudessa. Ettekö itse huomaa sitä? Kirjoitettu on, että ken näkee Jehovan, hänen täytyy kuolla. Te olette katsonut Paholaisen silmään ja se tuottaa kuoleman. Kentiesi se on suurin onni meille vallan paratiisista karkoitetuille langenneille enkeleille.

Max ei vastannut.

Häneen oli tullut jotain väsynyttä ja halutonta.

— Hyvästi, sanoi hän hiljaa. Tahdotteko päästää minut ulos…

Ja hän pani revolverinsa pois.

XV.

KOHTALON PAULOISSA.

— Minä alan kyllästyä koko tähän juttuun, mutisi Jonas Fjeld itsekseen, istuessaan eräässä Sohon biljardisalongissa ja harmissaan tyhjentäessään toista absinttilasiansa.

Vihdoinkin oli hän keksinyt asian, joka oli verhottu sellaiseen hämäryyteen, ettei edes hänkään voinut mitenkään löytää ulospääsyä. Ja kuitenkin viittasivat monet merkit siihen, että näiden viiden omituisen kuolemantapauksen takana oli rikos. Mutta kenen harrastuksiin kuului raivata pois tieltä juuri nuo viisi miestä, joiden kaikkien kädet olivat veressä? Oli ilmeistä, että kansainvälinen liitto oli mitä pahimmin ymmällä noiden verettömien tapahtumain johdosta, jotka olivat riistäneet liitolta viisi sen etevimpiin kuuluvaa jäsentä.

Burns tuijotti allapäin eteensä ja mutisi itsekseen jotakin leveämahaisen portterilasin ylitse.

— Ensi kerran elämässäni, sanoi hän pahoilla mielin, olen tavannut jutun, joka koskee pahantekijöitä vastaan tehtyä rikosta. Minusta on viime aikoina alettu käydä aivan liikaa kieriksi. Ja kenellä voi olla hyötyä siitä, että hän näyttelee yhteiskunnan osaa niitä arvon herroja vastaan, jotka ovat lain ulkopuolella?

Fjeld katsoi melkein hämmästyneenä ystäväänsä ja halveksivan hymyn häivä lehahti hänen voimakkaille ja älykkäille kasvoilleen.

— Kun "Jack Halkaisija" aikoinaan hosui täällä Lontoossa yleisten naisten joukossa, sanoi hän kotvan äänettömyyden jälkeen, niin läksi poliisi, mikä saattaa olla vallan oikein, siitä olettamuksesta, että rikokset oli tehnyt joku murhatautinen — puolihullu, sukupuolielämältään sairaaloinen henkilö. Etsittiin erästä miestä, joka näköjään terveenä oli poistettu erään mielisairaalan kirjoista, mutta yksi tekijä unohdettiin.

— Mikä sitten?

— Kosto, helpoimmin selitettävissä oleva ja vähimmin epäluonnollinen kaikista inhimillisistä vieteistä. "Jack Halkaisija" ei ollut ainoastaan himomurhaaja, vaan myöskin kostomurhaaja. Ainoastaan se on tässä asiassa selvää, että olemme tekemisissä henkilön kanssa, jolla on verinen vääryys kostettavanaan. Ja tuo henkilö voi asian luonteeseen katsoen vallan hyvin oleskella syndikalististen murhaajien parissa ja nauttia heidän keskuudessaan jonkinlaista luottamusta, Sehän vain rajoittaa tutkimustemme aluetta. En oikeastaan luule käyvän kovinkaan vaikeaksi löytää salaperäinen murhaaja, mutta vaikeudet alkavat vasta sitten, kun meidän on otettava selville se tapa, jolla nuo miehet on murhattu. Nyt on kysymys: Onko liitossa tällä haavaa miestä, jolla syntyperän, kehityksen ja aikaisemman elämän perusteella on jotakin kostettavaa bolshevismin kuona-aineksille? Tunnethan sinä heidät, ajatteleppa!

Burns pudisti päätään.

Samassa silmänräpäyksessä avattiin katuovi ja nuori mies astui sisälle. Se oli Max. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan ainoastansa istuutui ensimäisen pöydän ääreen. Kaikki hienous oli hänestä ikäänkuin poispyyhkäisty, hänen vaatteensa olivat ryppyiset, hänen alusvaatteessa likaiset ja saappaansa herjaamattomat. Hän näytti täsmälleen mieheltä, joka on elostellut koko yön ja nyt jatkaa samaan tapaan seuraavana päivänä. Pieni herra pyysi kummallisella, käheällä äänellä cocktailin.

Burns oli puoliksi noussut tuoliltansa. Sitten kääntyi hän Fjeldiin päin.

— Tunnetko hänet? kysyi hän kuiskaten.

— Tunnen, vastasi Fjeld. Näin hänet Parisissa useampia kertoja meidän vanavedessämme. Hän "varjosi" meitä luullakseni.

Burns nyökkäsi.

— Hän käyttää nimeä Max, sanoi hän, mutta niinä tiedän sattumalta, että hän on erään saksalaisen ruhtinaan poika. Hän on yksi uuden ajan uhreista — ruhtinasproletaari. Tuolla pojalla on paljon kostettavaa.

Fjeldin piti juuri vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli Brookton ravintolaan. Hän meni suoraapäätä Maxin luo ja löi häntä olalle. Nuori mies katsahti ylös, mutta hänen silmänsä olivat väsyneet ja tylsät.

— No, sanoi Brookton, kuinka kävi? Löysitkö mitään, näitkö mitään?

Hänen äänensä kuulosti kiihtyneeltä, mutta Max ei ilmeisestikään huomannut sitä.

— Anna minun olla rauhassa, sanoi hän. Minua nukuttaa.

Brookton katsoi häneen ihmeissään.

— Älä turise tuhmuuksia, sanoi hän synkästi ja kumartui ystävänsä yli. En kärsi pilantekoa — olletikaan tässä asiassa. Ymmärrätkö?…

Maxin suuriin, kauniisiin silmiin tuli äkisti uutta eloa. Hän korotti äänensä.

— Olen nähnyt Isabella Duncanin alastomana, sanoi hän, ja hänet oli voideltu fosforilla, sillä hänen ympärillään loisti ja hänen silmänsä olivat kuin punaiset tähdet. Älä koske häneen, mestari, hänen jäsenissään asuu kuolema. Minä tunnen jo sen sormet kurkussani.

Oli kuin olisi hän tuntenut näkymättömäin käsien kouraisun, sillä hän tarttui kurkkuunsa ja katseli avuttomana ympärilleen.

Brookton aikoi juuri antaa kiukkuisen vastauksen, mutta samassa silmänräpäyksessä hän äkkäsi Burnsin ja vieraan. Hän empi hetkisen, mutta sitten meni hän salapoliisin luo.

— Hyvää päivää, Burns, sanoi hän hieman sydämellisyyttä tavoitellen. Mitenkä voitte?

Burns mutisi vastaukseksi muutamia välinpitämättömiä sanoja.

— Eikö ole synti, että nuoriso käyttäytyy tuolla tavalla, jatkoi Brookton — juo itsensä humalaan keskellä päivää…

— Onpa kyllä, vastasi Burns, ja muuten hänellä kylläkin on tapana pitää varansa sangen tarkoin. Häntä kai miellytti katsella selkääni, kun nyt viimeksi olin Parisissa.

Brookton kohautti olkapäitänsä.

— Täytyyhän meidän hiukan pitää teitä silmällä, herraseni, rakas Burnsini, kun te sekaannutte meidän asioihimme.

— En minä yksinäni ole teille haitaksi tätä nykyä, sanoi Burns tyynesti. Surullisen monta kuolemantapausta on sattunut perheessänne. Ei suinkaan se liene tuo nuori herra tuolla, joka tällä tavoin koettaa kostaa isänsä äkillisen viraltapanon?

Brookton katsoi silmänräpäyksen tuikeasti skotlantilaiseen. Sitten hänen katseensa lipui vieressä olevaan komeaan mieheen.

— Kuka hän on? kysyi hän.

Norjalainen nousi.

— Nimeni on Jonas Fjeld, sanoi hän tyynesti. Tunnen teidät hyvin.

Englantilainen nyökkäsi. Hänen huulensa olivat yhteen puristetut, ja hän sulki silmänsä, jottei ilmaisisi niiden hehkua.

— Vai niin, oletteko te Jonas Fjeld, sanoi hän hitaasti ja ikäänkuin sanoja tapaillen. Eikö mielenne tunnu täällä hiukan aralta? Melkein kuten leijonan kidassa?

— Ei, vastasi Fjeld, mutta minusta näyttää kuin olisi liitto näinä päivinä joutumassa kohtalon pauloihin. Onko se tuo sokea Fatum, joka aikoo iskeä?

Brookton aikoi vastata, mutta samassa silmänräpäyksessä hän näki Maxin nousevan ja hoipertelevan ulos huoneustosta, ja hyvästiä sanomatta hän riensi hänen jälkeensä.

XVI.

HAMPSTEADIN VANHUS.

Samana iltapäivänä istui eräässä paikassa Hampsteadissa vanha, sokea mies ja puheli koirallensa.

Hän oli pitkä ja kunnianarvoisa herra, ja koira, joka makasi torkkuen hänen jaloissaan, oli laiha ja takkuinen rottakoira.

— Kylläpä Isabella odotuttaa itseänsä, sanoi mies. Hänellä ei ole tapana olla näin myöhään ulkona. Vai mitä sinä arvelet, Pinto?

Koira raotti hiukan silmiänsä, haukotteli ja päästi kuuluviin heikon haukahduksen, joka selvästi merkitsi, että hän oli yhtä mieltä herransa kanssa.

Mies nousi puoliksi tuoliltaan, jolloin hänen ennen varjossa olleeseen päähänsä lankesi iltapäiväaurinko, joka paistoi sisään tuon yksinkertaisen, mutta siistin huoneen ainoasta akkunasta. Silloin näkyi, että miehen kasvoissa oli hirveän rääkkäyksen jälkiä. Siinä, missä ennen oli ollut nenä, oli nyt ainoastaan punainen arpi, silmät näyttivät syville päähän painetuilta sekä muistuttivat kahta maidonvalkoista puolipalloa, ja korvat oli leikattu pois.

Mutta huolimatta näistä pahoinpitelyn hirvittävistä merkeistä oli kuitenkin jonkinlaista arvokkuutta tuossa suuressa ja voimakkaassa päässä korkeine, valkoisine otsineen, tuuheissa kulmakarvoissa ja kauniissa, hyvin muodostuneessa leuvassa.

Oletko nälissäsi, ystäväiseni? jatkoi mies.

Koira päästi heikon, mutta epäilemättä myönteisen haukahduksen, nousi ja meni oven luo kuuntelemaan. Mutta kun ei mitään kuulunut, palasi se allapäin makuupaikallensa ja alkoi suruissaan nuoleskella käpäliänsä.

Syntyi hetken äänettömyys. Alhaalta kadulta kuului autojen käheä ulvonta ja sanomalehtipoikien kirkuna.

Mies nyökkäsi itsekseen.

— Kello on varmaankin yli viiden, sanoi hän. Olisikohan Isabellalle tapahtunut jotakin? Hän tapaa olla niin täsmällinen. Voi — ajat ovat huonot, Pinto. Herramme on kääntänyt kasvonsa pois meistä. Paholainen istuu taivaanvaltakunnan avaimet kädessään ja jakelee pahoilla käsillänsä elämän hyviä antimia.

Koira katsahti herraansa ja vikisi.

— Mitä hyödyttää vikiseminen, jatkoi mies alakuloisena ja kumarsi päänsä eteenpäin kuunnellakseen. Me olemme tuomitut suureen, kuolleeseen hiljaisuuteen. Me olemme kuolleet ja kuitenkin elämme. Autokratian rauniot ovat siroteltuina ympärillemme, ja me läähätämme soraläjien alla.

Hän tahtoi sanoa enemmän, mutta koira oli äkkiä noussut väärille säärillensä ja meni ilosta ulvoen ovelle, johon se jäi odottaen seisomaan pää kallellaan.

Ulkopuolelta kuului kevyitä askelia.

Seuraavassa silmänräpäyksessä astui sisään Isabella Duncan. Hän sulki oven nopeasti jälkeensä ja väänsi avaimen ympäri. Hän näytti kiiruhtaneen aivan erikoisesti. Hän painoi toisen käden sydäntään vastaan ja jäi seisomaan muutamiksi sekunneiksi oveen nojaten ja läähätti ilmaa. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja harmaista silmistä loisti jokin, mikä muistutti sekä pelkoa että voitonriemua.

Sitten hän suoristautui ja meni vanhan, sokean miehen luo, koiran hiljaa inisten hieroutuessa häntä vastaan.

— Tulen myöhään, isä, sanoi hän lempeästi, mutta minua viivytettiin. Te olette kai hirveästi nälissänne, mutta nyt tulee ruokaa tuossa tuokiossa. Olen tilannut häränpaistin alhaalla kulmauksessa olevasta ravintolasta.

Hänen äänensä oli tyyni ja luja, mutta joka tapauksessa lienee siinä ollut jotain erikoista, joka herätti vanhan miehen huomiota.

— Mikäs on, Isabella? kysyi hän huolestuneena. Jokin on pelästyttänyt sinut. Onko joku ollut sinulle paha?

Mies ojensi kömpelöt, raadellut kätensä tyttöä kohden ja hänen äänensä oli hellä ja rakastava, kuten nuoren naisen.

Isabella nauroi pilkallisesti.

— Eipä suinkaan, isä, sanoi hän. Tiedäthän minun kykenevän puolustautumaan. Ja onhan minulla rohkeutta ja aseita… Mutta koska kysyt minulta, niin kerronpa sinulle, mikä minua viivytti. Kun minun piti nousta tännepäin tulevaan raitiotievaunuun, äkkäsin sattumalta, että minulla oli urkkija kintereilläni. Hän oli nuori poika, ja minä tunnen häntä hiukan. Hän on Brooktonin parhaita kätyreitä ja hän ryömii jäljillä kuin pieni käärme.

Tuolilla istuva mies pudisti arvelevasti päätään.

— En ymmärrä, Isabella, sanoi hän valittaen, että sinä tahdot sekaantua tuohon joukkoon, vaikka sinulla on määrätty tarkoituskin sen suhteen. Sinä tahraat valkoiset kätesi, sinä saastutat sielusi seurustellessasi noiden rosvojen kanssa. Lyö heidät maahan, jos voit, mutta inhoa heitä… ja tuo Brookton!…

— Hän kuuluu heidän parhaimpiinsa, keskeytti Isabella miltei ankarasti. Hänellä on se rikoksen fanatismi, joka usein tekee pahimmasta roistosta melkeinpä kunniallisen miehen. Ja sitäpaitsi…

Hän keskeytti puheensa äkisti.

— Mitä tarkoitat? kysyi vanha mies melkein ankarasti.

— Vain sitä, että hän rakastaa minua. Eilen hän pyysi minua rupeamaan vaimoksensa.

Tuolissa istuva mies yritti nousta, mutta vaipui kovasti ähkien takaisin.

— Mitä pitääkään minun kuulla, mutisi hän melkein valittaen. — Etkö tunne kuka olet? Romanovien veri virtaa suonissasi. Huolimatta vallankumouksista, huolimatta joukkomurhista ja rääkkäyksistä me olemme erikoista rotua. Ei kukaan voi poistaa korkea-aatelin jaloja piirteitä ihmisen kasvoista. Anna proletariaatin räyhätä, anna sen ottaa valta — se kompuroi kuitenkin aina takaisin herrojensa luo, se notkistaa selkänsä sukupolvien aatteen edessä. Me olemme sukupolvi sukupolvelta rakentaneet kulttuuria, me olemme jalostaneet inhimilliset vaistomme, eikä mikään alhainen yhteiskunnallinen vallanhimo voi pyyhkiä sinistä verta pois historiasta. Pienenä ollessasi, Isabella, sinä kuljit puettuna silkkiin ja kultaan. Sinä näit kaiken kauneimman, minkä taide on synnyttänyt, sinut ohjasivat taitavimmat opettajat kirjallisuuden, ajattelun ja tieteen maailmaan. Olet leikkinyt yhdessä Tatjana Romanovan kanssa, olet istunut viimeisen Romanovin polvella. Viime vuodet ovat olleet meille kovia, nimesi on kadonnut, kukaan ei meitä enään tunne. Mutta vielä elää muutamia meistä, ja meidän aikamme tulee kyllä vielä. Historian aallot vyöryvät edelleen, ja kerran ne vyöryttävät meidät takaisin vanhalle palkallemme. Mutta seisokaamme Jumalan tähden suorassa. Suuri lauma ei saa lannistaa sisimmässämme asuvaa aateluutta, sielussamme piilevää ylevyyttä. Ja tuo kauhea Brookton…

Isabella hymyili hiljaa.

— Minä vihaan häntä, sanoi hän yksinkertaisesti. Mutta minä voin häntä käyttää — käyttää hänen luottamustaan minuun. Ja nyt näyttää siitä kuin…

Ovelta kuului koputusta.

Isabella meni avaamaan. Siellä oli nuori poika, jonka toisen silmän edessä oli side.

— Minun on jätettävä tämä kori, sanoi hän käheästi.

Isabella loi koriin katseen. Siinä oli päivällisruoka. Mutta hän luuli näkevänsä pojan toisessa silmässä jotakin, mikä sai käden, jolla hän vastaanotti korin, vapisemaan.

— Oletko loukannut silmäsi? kysyi hän välinpitämättömästi.

— Olen, sanoi poika. Mutta minun täytyy kiiruhtaa.

Hän ikäänkuin valokuvasi koko tuon ihmeellisen huone-interiöörin ainoalla ruskeanvälkkeisellä silmällään ja läksi.

Isabella aikoi estää häntä, mutta malttoi mielensä.

— Hän oli liian ovela, mutisi hän. Hän oli Brooktonin urkkija. Nyt riippuu elämäni hiuskarvan varassa… Max on siis juorunnut tietonsa. Hyvä on — nyt syttyy taistelu!…

Jonka jälkeen tuo nuori, kaunis nainen kattoi päivällispöydän, Pinto koiran rakastavaisella hartaudella seuratessa toimitusta.

XVII.

PÄÄLLEKARKAUS.

Jonas Fjeld oli omituisessa mielentilassa. Hän oli omin päin päättänyt seurata Brooktonin jälkiä, mutta se ei ollut mikään helppo tehtävä, eivätkä Lontoon automobiilit ole hyviä takaa-ajovälineitä. Hän oli jo kulkenut hänen perässään kautta useiden kahvilain ja monien salaperäisten syrjäkatujen. Max oli matkalla kadonnut mutta sen sijaan oli Brooktonin kaarti lisääntynyt muutamilla salaperäisillä olijoilla, jotka näyttivät jonkinlaiselta oikeudenpalvelijan ja teurastajanrengin välimuodolta.

Ja nyt olivat he pysähtyneet Kensingtoniin, missä Brooktonin kolme miestä oli asettunut vartioksi pienen huvilan edustalle. Fjeld istui puun takana naapurihuvilan puutarhassa ja odotti kärsivällisesti, mitä tuleman piti.

Kadulla oli hyvin vähän liikettä ja se oli huonosti valaistu. Se oli juuri sellainen kadunpätkä, joka olisi antanut sir Artur Conan Doylelle aihetta kaikenlaisten rikostapahtumani kuvaamiseen. Ei satanut, ei paistanut kuu, eikä ollut sumua. Oli aivan tavallinen ikävä iltapäivä ilman minkäänlaista erikoisleimaa.

Mutta kuitenkin soivat etäiset soinnut Fjeldin korvissa. Nyt tiesi hän, että jokin jännittävä tapaus saattaisi hänen verensä kuohumaan. Ja puun jäykkien oksien lomitse kaikui laulu, jonka hän oli kuullut tuhansia kertoja ennen: sen sävelissä asuivat hänen nuoruutensa kaipaus ja hänen miehuutensa tunteet.

Silloin kuului alhaalta kadulta askeleita — nopeita, ikäänkuin sellaisen ihmisen askeleita, joka aikoo ruveta juoksemaan.

Fjeld nousi hieman ja näki pitkän, nuoren naisen kulkevan katulyhdyn ohitse noin viidenkymmenen metrin päässä hänen väjymäpaikastaan. Fjeldin ei tarvinnut aprikoida, tätä naistako nuo kolme herrasmiestä vaanivat, sillä samassa silmänräpäyksessä, kun nainen kiiti hänen piilopaikkansa ohitse, syöksyi koko joukko hänen kimppuunsa.

Kuului yksi ainoa kimakka kirkaisu, joka päättyi käheään korinaan. Ilmeisesti olivat miehet heittäneet paksun peitteen naisen pään yli, tukahuttaakseen hänen avunhuutonsa. Fjeld nousi, mutta pysähtyi tahtomattaankin. Varmaankin se oli suuressa määrin tavallisuudesta poikkeava nainen, jonka kanssa roistot olivat käyneet kamppailuun. Silmänräpäyksen näytti siltä kuin olisi koko parvi hajaantunut, kuului hillitty kirous — ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua onnistui naisen todellakin kokonaan vapautua hyökkääjistä. Mutta peite, joka oli kääritty hänen päänsä ympärille ehkäisi hänen liikkeitään. Revolveri lyötiin hänen kädestään ja hiekkapussilla takaraivoon annettu raskas isku pani hänet vaipumaan maahan.

Silloin Fjeld tuli avuksi. Hän hyppäsi matalan aidan yli, tarttui kahta miestä kurkkuun, niin että he olivat tukehtumaisillaan sekä viskasi heidät luotaan sellaisella voimalla, joka sai heidät katoamaan kadun toiselle puolelle. Täällä he kokoilivat särkevät jäsenensä ja läksivät tiehensä. Kolmas, joka nähtävästi oli lievästi haavoittunut revolverinlaukauksesta, ei ilmeisestikään halunnut koetella norjalaisen voimia, vaan katosi silmänräpäyksessä pimeyteen. Kaukaa kadulta kuului raskaiden, nopeiden askelten ääntä — se oli poliisi, joka laukauksen kutsumana riensi areenalle.

Fjeldillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua tulla sekoitetuksi poliisiasiaan. Hän otti sen vuoksi tajuttoman naisen syliinsä ja kantoi hänet pieneen puutarhaan sekä odotti kärsivällisesti, mitä tapahtuisi. Kävi, kuten hän oli odottanut. Kaksi poliisikonstaapelia marssi päällekarkauspaikan ohi. He soittivat suutaan kilpaa ja pohtivat ilmiötä, mutta kun he eivät voineet saada selville mitään, tulivat he lopulta yksimielisiksi siitä, että he varmaankin olivat erehtyneet ja että koko juttu oli vain kuuloharha, jonka jälkeen he aivan tyytyväisinä poistuivat.

Mutta Fjeld kumartui kovasti huolissaan olentoraukan yli, joka makasi maassa matalain pensaiden välissä. Hänen huolestumisensa oli kuitenkin aivan aiheeton, sillä mustapukuinen nainen nousi äkkiä nuorekkaan joustavasti ja ryhtyi tottunein käsin hieromaan päätään, joka ilmeisesti tuotti hänelle tuskia ankaran iskun jälkeen.

— Tekee hiukan kipeää, sanoi hän ilman mitään esipuhetta, ja Fjeld totesi, että hänen äänensä oli syvä, sointuisa ja musikaalinen.

— Sallikaa minun kiittää avunannostanne, sanoi hän sen jälkeen melkein kylmästi. Mutta enhän ollenkaan tiedä, kuka te olette. Katuvalaistus on huono täällä Kensingtonissa. Ainoastaan sen tiedän, että te olette suuri ja väkevä. Uskaltaisinkohan tarjota — —

— Mitä sitten?

— En tiedä, mitä sanotte 5 punnasta.

Fjeld nauroi ääneensä.

— Mieluummin haluan saada suudella — kättänne, sanoi hän. Ammattinani ei ole sellaisten nuorten naisten pelastaminen, jotka illansuussa kuljeskelevat yksinään. Mutta emmeköhän luovu tästä keskusteluaiheesta ja sen sijaan tee jotakin päätöstä. Nuo ihmiset, jotka hyökkäsivät kimppuunne, tulevat kentiesi takaisin. Missä te muuten asutte?

— Asun tässä huvilassa, sanoi nainen hiukan jäykästi.

— Vai niin, sanoi Fjeld, silloinhan on kaikki kunnossa. Sallitteko, että seuraan teitä portille varmistautuakseni siitä, että pääsette turvaan.

— En missään nimessä. Olen tottunut tulemaan toimeen omin neuvoin, enkä anna itseäni kahdesti yllättää. Tämä ei ole ensimäinen vaara, jonka olen välttänyt… Mutta kiitän teitä joka tapauksessa. Teidän avuttanne olisin nyt ollut vihollisteni vallassa. Rohkenenko kysyä nimeänne?

— Jonas Fjeld, norjalainen lääkäri. Olosuhteet ovat tuoneet minut tiellenne. Ajoin takaa erästä miestä, joka ilmeisesti ajoi takaa teitä. Sillä tavoin olen muodostanut ketjun tapahtumista, jotka johtivat teidän puutarhaportillanne tapahtuneeseen tappeluun.

Nainen mietti kotvasen.

— Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi hän vaitiolon jälkeen. Tunnen nimenne ja seikkailunne. Opettajattareni ja hyväntekijättäreni madame Curie piti teitä suuressa arvossa. Te olette kerännyt paljon sekä ihailua että vihaa toimintanne ympärille. Sanokaa minulle, tiedättekö kuka järjesti tämän hyökkäyksen minua vastaan?

— Tiedän.

— Entä mikä on hänen nimensä?

— Charles Brookton.

Nainen säpsähti.

— Kerran sen täytyikin tulla, mutisi hän. Sitten hän äkillisen mielijohteen valtaamana ojensi Fjeldille kätensä.

— Nimeni on Isabella Duncan, sanoi hän, olen aivan tavallinen valokuvaaja Kensingtonissa. Luotan teihin, ettekö halua juoda kupin teetä kanssani, tai kentiesi kernaammin haluatte whiskyä ja soodaa?

— Eniten arvoa panen älykkään ja kauniin naisen tuttavuuteen, sanoi Fjeld ja sytytti taskulamppunsa. Kun valo lankesi nuoren naisen kauniille, säännöllisille Dianan kasvoille, kuolivat sanat hänen huulilleen. Hän jäi seisomaan epäröivänä kuin se, joka mielestään etsii jotakin epäselvää muisteloa, ennenkuin tahtoo ryhtyä mihinkään enempään.

— Mikäs on? kysyi nainen melkein huolestuneena.

— Olen varmasti nähnyt teidät ennen.

— Tuskin. En voi muistaa ennen tavanneeni teitä.

— Nyt muistan, sanoi Fjeld verkalleen. Se oli kauniin naisen valokuva kuolleen miehen taskussa. Miehen nimi oli Greyburn ja nainen olitte te.

XVIII.

RUUMISARKKU.

Sohossa on korkea viisikerroksinen talo, joka muistuttaa syrjälleen asetettua ruumisarkkua. Siinä kalkissa, jota käytettiin, kun taloa kymmenkunta vuotta takaperin hiukan siistittiin, lienee ollut jokin vika, sillä talon väri on vähitellen muuttunut melkein mustaksi, ollen siinä rumia kellahtavia pilkkuja siellä täällä.

On mahdollista, että Charles Brookton, tunnettu pahantekijä ja anarkisti, oli valinnut tämän talon asunnokseen sen vuoksi että se muistutti häntä kuolemasta, jonka kanssa hän niin usein oli leikitellyt. Tässä asumuksessa oli jotakin romanttisen kammottavaa, joka veti puoleensa kaikkien huomiota. Poliisikin oli pitänyt sitä silmäili, mutta vielä ei tuossa inhoittavassa "ruumisarkussa" ollut tapahtunut mitään, mihin Scotland Yardin herroilla olisi ollut syytä sekaantua.

Muuten asui talossa koko joukko epäilyttävää väkeä. Mutta Brookton oli aina osannut levittää valonarkojen asioittensa ylitse verhon, jonka läpi lain valvojat eivät vielä olleet kyenneet valoa levittämään. Pikku Maxkin oleskeli eräässä toisen kerroksen huoneessa, mutta vielä ei kukaan ollut saanut tilaisuutta katsahtaa tuon älykkään ja ovelan nuorukaisen akkunaverhojen taakse.

Katu oli autio kun Brookton palasi Kensingtoniin tekemältään epäonnistuneelta retkeltä. Hän oli hirveästi liikutettu. Etäältä oli hän nähnyt miestensä surkean tappion, ja älykkäänä ja varovaisena kenraalina oli hän peräytynyt poliisien marssiessa ohi tuolla pienellä kadulla. Hän ei ollut nähnyt Fjeldin asiaan puuttumista, mutta ymmärsi asian kehittymisestä, että Isabella taholta tahi toiselta oli saanut aavistamatonta apua.

Muutoin niin viisas ja harkitseva rikolliskenraali oli hirveästi kiihoittunut. Hän kiristeli hampaitaan pistäessään avainta salaperäisen talon portinlukkoon sekä juostessaan kehnosti valaistuja rappuja ylös. Ja jos joku olisi seisonut kuuntelemassa kunkin rappukäytävän pimeissä nurkkauksissa, niin olisi hän kuullut, kuinka kiroukset ja sadatukset virtasivat miehen suusta.

Charles Brookton oli toivonut paljon tästä sotaliikkeestä. Hänen rakkautensa Kensingtonissa asuvaan kauniiseen naistoveriin oli vähitellen vienyt voiton viisaudesta, ja pikku Maxin niljakkaat sanat olivat jättäneet hänen mieleensä heikon epäluulon, josta hän nyt rohkealla otteella tahtoi saada selvyyden.

Hän avasi nopeasti erään yläkerroksen huoneen ja sytytti sähkövalon. Huone oli ilmeisesti kuntoonpantu juhlallista vastaanottoa varten. Se oli hienosti sisustettu monilla pehmeillä pieluksilla ja houkuttelevilla nurkkauksilla sekä muistutti lähinnä naisen vastaanottohuonetta. Ilma oli täynnä vastapoltetun suitsutuksen tuoksua, toisellapuolen oli pieni, ruokahalua kiihottavasti katettu illallispöytä ja samppanjapullojen kaulat pistivät esiin jäähdyttimestä.

Brookton jäi pariksi minuutiksi seisomaan kynnykselle, ikäänkuin luodakseen yleissilmäyksen noihin kauniisiin asetelmiin. Hänen silmänsä kävivät syviksi ja synkiksi, samalla kun kumea voihkaisu tunkeutui esiin hänen kurkustaan. Hän ei kuulunut senlaatuisiin miehiin, jotka masentuvat vastoinkäymisestä. Koko hänen elämässä oli ollut taistelua vaaroja vastaan, mutta tämän yksinäisen ja voimakkaan miehen sielussa oli yksi haavoitettava paikka, ja siinä värisi nuoli, joka pani hänet lyyhistymään kokoon tuskasta. Hän oli pettynyt rakkaudessaan ja nyt alkoi vihan ja koston myrkky virrata hänen suonissaan. Äkillisessä raivonpuuskassa hän sieppasi samppanjapullon ja paiskasi sen lattiaan, missä se särkyi vaahdon sihisten purkautuessa sirpaleiden lomitse.

Näytti kuin olisi tämä hillitön purkaus hieman rauhoittanut häntä. Hän heittäytyi tuolille ja tuijotti synkästi eteensä. Silloin sai hän äkisti ajatuksen, hänen silmiinsä tuli vaarallinen väijyvä katse.

Hän nousi nopeasti, astui ulos huoneesta ja hamuili eteenpäin pimeää käytävää pitkin. Koko talo oli ikäänkuin asukkaista autioksi jäänyt. Ei kuulunut ääntäkään tuosta kapeasta käytävästä, missä kaksi ihmistä tuskin saattoi kulkea rinnatusten.

Brookton pysähtyi matalan oven eteen ja kolkutti sille varovasti. Hän odotti muutamia minuutteja, mutta kun ei kukaan sisäpuolelta vastannut, kolkutti hän uudelleen ja tällä kertaa paljon kovemmin.

— Täytyyhän hänen olla kotona, mutisi hän, Max ei riko sopimusta.

Mutta edelleenkään ei kuulunut ainoatakaan ääntä tuosta salaperäisestä talosta, josta kaikki kadun ja suurkaupungin hälinä oli ikäänkuin poissuljettuna.

Brookton kävi kärsimättömäksi. Hän ravisteli ovenripaa, mutta tuloksetta. Huoneessa täytyi joka tapauksessa jonkun olla, sillä ovi oli sisäpuolelta lukittu. Saattoi avaimenreiästä selvästi nähdä avaimen.

Silloin alkoi hän joutua pahojen aavistusten valtaan. Hän sammutti taskulamppunsa, otti sorkkaraudan ja mursi arvelematta oven suki. Se oli vanha ja kehno, eikä tehnyt sanottavaa vastarintaa.

Brookton epäröi silmänräpäyksen. Hiljaisuus ja pimeys laskeutuivat raskaina hänen ylitseen. Hän tuli yht'äkkiä vakuutetuksi siitä, että tuohon hänen edessään olevaan pimeään huoneeseen kätkeytyi jokin outo salaisuus. Oli kuin olisi jotain peloittavaa uinunut tuossa mustanharmaassa pimeydessä. Ja nyt se heräsi…

Mitä se oli?…

Brookton oli vaistomaisesti työntänyt ovea hiukan syrjään. Näky, joka hänelle esiintyi, pani hänet vetäymään takaisin.

Sillä keskellä huonetta ja pimeässä näki hän ruumiin, joka kuvastui mustalle seinälle ihmeellisin vihreänsinipunervin ääriviivoin. Se oli varjo seinällä, mutta varjo oli ikäänkuin fosforiin kastettu. Himmeä sädeloiste läksi koko ruumiista, joka selvästi kuvastui taustalle. Siinä oli tuolissa istuva ihminen ja Brookton näki kauhukseen avoimista silmistä loistavan vielä syvemmän vihertävän hehkun.

Suuri pahantekijä, jonka hermot olivat karaistuneet monissa vaarallisissa yöllisissä teoissa voihki salaperäisestä pelosta, joka kouristaa vahvintakin sydäntä. Sorkkarauta putosi hänen kädestään, mutta tämän aikaansaama kolina herätti hänet täyteen tajuntaan. Hän puri kiroten hampaansa yhteen, sai käsiinsä taskulampun ja pani sen valon lankeamaan tuohon ihmeelliseen olentoon. Silloin salaperäisyys ikäänkuin liukui pois koko huoneesta. Tuolilla istui vain tavallinen ihminen ja se oli pikku Max. Hän näytti siltä, kuin olisi hän istunut miettimässä jotakin filosofista ongelmaa. Liikkumattomana hän istui ja tuijotti mitään huomaamatta ulos avaruuteen. Hänen silmänsä olivat rauhalliset — liian rauhalliset. Hän oli ratkaissut ongelman.

Ja ongelma oli hyvin vaikea Se oli itse kuolema.

XIX.

VAARALLINEN NAINEN.

— Vai niin, te olette tohtori Jonas Fjeld, sanoi Isabella Duncan mietteissään. Olen kuullut paljon puhuttavan teistä ja minulla on usein ollut aavistus, joka on sanonut minulle, että te osuisitte tielleni — joko ystävänä tai vihollisena.

Hän oli noussut, ja Fjeld katseli ihaillen tuota ylvästä, puhdasviivaista vartaloa. Hänen hiuksensa olivat hieman epäjärjestyksessä kadulla sattuneen mellakan jälkeen ja hänen toinen hihansa oli ratkennut auki ja paljasti pyöreän, voimakkaan käsivarren. Hän oli nainen, jolta puuttuivat kiemailu ja naisellinen turhamaisuus, mutta hänen silmiensä katseesta saattoi Fjeld arvata osan hänen sielussaan liekehtivästä tulesta. Ja hän ymmärsi, että tämä ihmeellinen, kalpea Diana neitseellisine piirteineen ja silmiinpistävästi miehekkäine olemuksineen varmaankin omisti jonkin suuren salaisuuden. Tavallisuudesta poikkeavat ympäristöt myös vahvistivat hänen olettamustaan. Nyt, kun sähkövalo oli sytytetty, ei huone ollenkaan muistuttanut valokuvaamoa. Siellä ei ollut mitään rihkamakorua, ei tekokukkia, ei pieluksilla peitettyä sohvaa. Kaikki oli yksinkertaista, kaunista ja aistikasta. Seiniä koristavat harvalukuiset taulut oli huolellisesti valikoitu — erityisesti silmällä pitäen voimakkaita ja omituisia valovaikutuksia. Madame Curien mustasta marmorista veistetty rintakuva näkyi eräässä nurkkauksessa.

— Te koetatte muodostaa itsellenne käsityksen minun maustani ja harrastuksistani, sanoi Isabella vaisusti hymyillen. Mihin tulokseen pääsette?

Fjeld nyökkäsi vakavasti.

— En välitä Sherlock Holmesin tapaisesta analyysistä. Sir Conan Doyle voisi varmaan kirjoittaa useita mielenkiintoisia sivuja tästä huoneesta. Täällä piilee salaisuuksia joka nurkassa. Tiedän vain yhden asian: te olette omituinen nainen, yksinäinen ja voimakas nainen — kentiesi hyvä, ehkä paha. Teissä on jotakin sfinksimäistä, mutta tuskinpa tahdon muutaman minuutin tuttavuuden jälkeen ryhtyä tulkitsemaan sielunne arvoituksia.

— Miksi luulette, että minussa piilee jokin salaisuus?

— Tiedän sen, sanoi Fjeld ja kumartui hiukan eteenpäin, olen aavistanut sen siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin löysin kuvanne kuolleen Greyburnin taskusta. En ole päässyt siitä selville minkään loogillisen johtopäätöksen kautta, mutta vaistoni on vuosien varrella niin harjaantunut, että harvoin erehdyn. Ja nyt sanovat itse asianhaarat, että olen oikeassa. Henkilöt, jotka hetkinen sitten hyökkäsivät kimppuunne, eivät tehneet sitä aikomuksessa rosvota tai varastaa teiltä. He tahtoivat kokonaan toisista syistä saada teidät valtaansa. Ja kun minä sattumalta tiedän, kuka oli koko jutun takana, niin näytän saavan teoriani vahvistettua oikeiksi.

— Entä kuka oli päällekarkauksen takana? kysyi nuori nainen hieman jännittynein äänin.

— Se oli Charles Brookton itse, sanoi Fjeld tyynesti. Tunnetteko hänet?

Isabella nojautui taaksepäin tuolissaan.

— Olen kauan odottanut sitä, sanoi hän puoliksi itsekseen… Tunnenko hänet, jatkoi hän eloisasti. Onhan hän ystäväni, toverini, melkein ihailijani. Ei ole montakaan tuntia siitä, kun hän tässä huoneessa pyysi minua vaimokseen… Niin, suokaa anteeksi, että puhun teille näin avomielisesti syvimmästä salaisuuksistani, mutta on kuin olisin tuntenut teidät kauan. Elämänne ja elämäntyönne ovat sanoneet minulle, kuka te olette: oikea mies, joka ette koskaan voisi pettää naista, joka luottaisi teihin. Ja jos te pettäisitte minut…

Hän ei jatkanut lausettaan, mutta hänen silmiensä kylmä ja kova kiilto puhui hyvin selvää kieltä.

Jonas Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan. Hän oli käynyt hyvin miettiväiseksi. Hän oli häneen tuijottavista silmistä lukenut jotakin, jonka hän varsin hyvin tunsi. Satoja kertoja oli hän nähnyt sen ilmeen ennen. Se oli melkein varjomainen katse, joka luultavasti riippui hyvin lujatahtoisten ihmisten silmäterien voimakkaasta kokoonvetäytymisestä. Hän tiesi, mitä se merkitsi, murha oli luettavissa nuoren naisen silmistä.

Hän kääntyi pois. Kun hän jälleen katsoi tuohon kauniiseen kuvaan, ei hän voinut havaita muuta, kuin hienon ja ystävällisen hymyn sekä heikon punastuksen noilla omituisilla naiskasvoilla.

Fjeld nousi päästään pyörällä ja pyyhkäisi otsaansa.

— Te sanoitte, miss Duncan, tuntevanne minut elämästäni ja teoistani. On mahdollista, että kerran tai toisen olen kavaltanut itseni, mutta koskaan en ole kavaltanut naista. Ymmärrän nyt paremmin, kuka te olette. Te olette vaarallinen meille miehille — sekä yhdessä että toisessa merkityksessä. Te vedätte meidät puoleenne ja työnnätte meidät takaisin… Te edustatte, lisäsi hän hymyillen, jonkinlaista korkeampaa kiemailua. Ja tuskinpa tahtoisin minä olla Charles Brooktonin vaatteissa.

Isabella ei ollut viimeisiä sanoja kuulevinaan. — Te olette ensimäinen, joka on syyttänyt minua kiemailusta, sanoi hän vakavasti, mutta kentiesi on hiukan perää siinä, mitä sanotte. Luonto on nyt kerta kaikkiaan osoittanut minulle paikan sukupuolten joukossa. Olen koko elämäni protestannut sitä vastaan ja luulen voivani väittää, että tahtoni, työni ja ajatustapani puolesta olen ollut miesmäisempi kuin useimmat miehet. Mutta kentiesi tulee päivä, jolloin naisellisuus herää ja vaatii oikeutensa.

— Te tarkoitatte…?

Isabella katsoi häneen tiukasti.

— En ole koskaan ennen puhunut näin tuttavallisesti miehen kanssa, sanoi hän, ja minä halveksin itseäni puheliaisuuteni takia…

Hän vaikeni, ikäänkuin jotakin olisi tarttunut hänen kurkkuunsa.

— Mutta minä olen ollut niin hirvittävän yksin monta vuotta, virkkoi hän äkkiä. Minulla on ollut useita ystäviä, mutta ei ainoatakaan ystävää. Olen aina paennut naisia. Lukuunottamatta madame Curieta en ole välittänyt ainoastakaan omaan sukupuoleeni kuuluvasta. Siitä johtuu, että minä aikaisimmasta nuoruudestani saakka olen ollut yksin, seuranani vain pieni kunnianhimoni, mittaamaton tiedonhaluni ja — rajaton kostonhimoni.

Hän oikein sähisi viimeiset sanat kuuluviin.

Fjeld nyökkäsi.

— Ajattelinkin jotain sellaista olevan kysymyksessä, sanoi hän puoliksi itsekseen… Onko elämässä jokin tai joku, joka on tehnyt teille jotakin pahaa?

— Ei, vastasi hän. Henkilökohtaisia pettymyksiäni ja tappioitani en ole niinkään paljon pannut sydämelleni. Mutta sielussani on vanha muisto, joka vielä kiehuu ja kuohuu. Ja se on syövyttänyt pois kaiken naisellisen heikkouden, se on tehnyt minut voimakkaaksi ja katkeraksi.

— Ja vaaralliseksi, jatkoi Fjeld.

— Niin, sanoi Isabella hetken mietittyään. Luulen teidän olevan oikeassa.

XX.

MIES JA NAINEN.

Jokaisen ihmisen elämässä on jokin tilaisuus, jolloin miehen ja naisen välinen myötätunto leimahtaa julki, niinkuin olisi kaksi sähkövirtaa kytketty yhteen. Jonas Fjeld tunsi jollakin ihmeellisellä tavalla, että tuo kaunis, puhdaspiirteinen ja teräväkatseinen nainen oli hänen sukuansa — ehkä oli hän suuri rikoksentekijätär, mutta joka tapauksessa olento, joka toimi sielunsa voimakkaiden ja puhtaiden vaikuttimien mukaisesti. Ja hänet valtasi äkillinen halu ottaa tämän puhtaan jumalattaren ruumis syliinsä ja kuiskata hänelle, ettei elämä ollut yksinomaan vihaa, kostoa ja tiedettä.

Näytti siltä, kuin olisi Isabella lukenut hänen ajatuksensa, sillä hän nousi nopeasti, vienon punan levitessä hänen kalpeille, klassillisille kasvoilleen.

— Luulen, että teidän nyt täytyy mennä, tohtori Fjeld, sanoi hän arvokkaasti. Ei silti, että minä olisin millään tapaa turhan tarkka, sillä ystäväni ovat tulleet ja menneet täällä milloin hyvänsä. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi tuhota minun hyvä nimeni ja maineeni. Olenhan puoleksi mies ja erotiikka vain kyllästyttää minua… Mutta minä olen väsynyt ja hiukan liikutettu. Sallikaa minun vielä kerran kiittää teitä avunannostanne.

Hän ojensi Fjeldille kätensä. Se oli kylmä ja kova ja hänen kädenpuristuksensa oli luja ja voimakas.

Fjeld katsahti häntä suoraan silmiin. Koskaan ei hän ollut tuntenut sydänkanteleensa kielien väräjävän tällä tavoin. Seisoessaan siinä ylväänä ja korkeapovisena pää takakenossa muistutti Isabella amatsoonia. Niin — tämä oli jumalainen Penthesilea, joka saattoi mitellä voimiaan vaikka itsensä Akilleen kanssa.

He jäivät seisomaan muutamiksi sekunneiksi vastatusten, sitten nainen loi katseensa maahan, silmäluomet värisivät ja hänen huulensa puoleksi avautuivat…

— Menkää, kuiskasi hän käheästi, menkää…

Jonas Fjeld otti hattunsa.

— Hyvästi, sanoi hän tyynesti, ja kiitos ystävällisyydestänne. En ole koskaan ennen tavannut teidän kaltaistanne. Teidän olemuksestanne ikäänkuin tulvehtii valonsäteitä.

Isabella katsoi ylös vaisusti hymyillen.

— Valo on minun erikoisalani, sanoi hän. Olenhan fyysikko. Ja kaikki ilmakehässä olevat tuhannet säteet ovat ystäväni. Kentiesi ne ovat asettuneet asumaan minuun ja antavat nyt näytännön teidän kunniaksenne.

— Voin ymmärtää sen, vastasi Fjeld samaan sävyyn. Mainitsittehan madame Curien.

— Niin, rakastin häntä. Hän oli älykäs, teräväpäinen ja selväkatseinen. Hänellä oli miehen aivot ja naisen tunteet.

— Toivoisimpa teidän olevan hänen kaltaisensa, sanoi Fjeld ja otti hattunsa. Ylipäänsä toivoisin, etteivät yhteiskunnan ovenvartiat olisi satunnaisiin tunteisiin nähden niin kovasydämisiä. Tämä ei ehkä ole kauniisti sanottu ja minä pyydän anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä juuri nyt. Varokaa tarkoin henkeänne. Hyvästi.

Hän kumartui syvään Isabellan käden yli ja suuteli sitä, ja jälleen tunsi hän, koskettaessaan hänen kylmää, valkoista ihoansa, tuon ihmeellisen sähköisen säteilyn, joka tuntui virtaavan hänen huokosistaan.

Sitten hän huoaten karkoitti tämän magneettisen mielialan ja astui nopeasti ulos ovesta.

Isabella seisoi ja katseli hänen jälkeensä kummallisesti hymyillen. Hänen huulensa vapisivat, oli kuin olisivat ne etsineet jotakin sanaa. Kentiesi kiiti hänen päänsä läpi ajatus, että hänen pitäisi huutaa mies takaisin, ottaa hänen syliinsä ja suudella häntä. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän jäi ainoastaan seisomaan ja tuijotti oveen, joka oli sulkeutunut Jonas Fjeldin jälkeen.

Konemaisesti rupesi hän riisuutumaan. Hän viskasi vaatteet yltänsä viimeistä kappaletta myöten. Sitten astui puhdas Diana alastomana ja kauniina kylpyhuoneeseen jäähdyttämään kiihkoansa. Hänen käsivarsissaan oli mustelmia ja hänen olkapäässään pitkä punainen viiru päällekarkauksen jälkeen, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiotansa.

Muutamia minuutteja myöhemmin hän makasi silmät ummessa ja antoi kylmän veden syleillä ihmeellistä valkoista ruumistaan.

Ja niin hän vähitellen sai takaisin levollisuutensa. Sitten alkoi hän halveksia itseänsä. Voi — hän oli siis ainoastaan mieletön nainen, kuten kaikki muutkin. Hän oli käyttäytynyt rakastuneen puotineidin tavoin tuota norjalaista jättiläistä kohtaan, jolla oli siniset uneksijansilmät. Niin pitkälle oli siis Isabella Duncan joutunut. Hän oli melkein joutunut seikkailuun…

Isabella nousi kylvystä ja nauroi.

Se oli kovaa ja kylmää naurua.

Siltä se tuntui myöskin miehestä, joka revolveri kädessä seisoi kylpyhuoneen ulkopuolella ja silmät palavina kuunteli vedenloisketta.

Miten kaunis hän lieneekään, mutisi hän. Kuinka valkea lieneekään hänen hipiänsä…

Hän tarttui lukkoon, mutta malttoi mielensä.

— Olisinkohan erehtynyt? mutisi hän. Onko todellakin mahdollista, että hän on pettänyt meidät kaikki? Oliko Max raukka oikeassa väittäessään hänen metsästävän ihmisiä? Kun kaikki seikat otetaan lukuun, niin ehkäpä juuri hän on jollakin kavalalla tavalla ottanut hengiltä pikku Maxin ja kentiesi nuo toisetkin. Seuraavalla kerralla kai olisi hänen vuoronsa. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua… Nyt tunsi hän salaisuuden. Kun hän Maxin kuoleman johdosta oli surusta raivoten jättänyt kaiken varovaisuuden syrjään, ottaakseen hengiltä naisen, jota hän rakasti, oli hän myös saanut selville jotakin, joka yhä enemmän oli lisännyt hänen vihaansa… Juuri tuota Jonas Fjeldiä tyttö rakasti, tuota kirottua tohtoria, jolla oli valtaiset hartiat ja siniset terässilmät. Hän oli, seisoessaan tikkailla sen akkunaruudun ulkopuolella, joka salli hänen parhaiten katsella huoneeseen, missä nuo kaksi istuivat, nähnyt tuon kylmän naisen silmissä erään välähdyksen. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Ei koskaan ollut Isabella sillätavalla katsonut toiseen mieheen. Siinä oli sekaisin heikkoutta ja antaumusta, joka asian haarojen painolla työntää voimakkaimmankin naisen miehen syliin. Mutta sitä ei saisi koskaan tapahtua. Nyt oli Fjeld lähtenyt. Hän olisi voinut pistää hänet kuoliaaksi tuolla ulkona puutarhassa — olisi voinut tappaa hänet kuin sian. Mutta hänen vuoronsa kyllä tulisi.

Taas vei hän kätensä lähelle ovenripaa, mutta viivytteli. Oli kuin olisi hän jostakin kuullut nälkäisen suden ulvontaa. Se oli tuskan, vihan ja koston kiljuntaa hänen rikkirevityssä sydämessään. Sellainen rakastunut ja inhoittava roisto hänestä oli tullut — hänestä, tuosta suuresta, ihaillusta pahantekijäin johtajasta, joka istui yhteiskunnan viidakossa niinkuin ihmistiikeri verestävine silmineen ja veren tahraamine käpälineen.

Hän kumartui alas ja tirkisti avaimenreiästä. Puolihämärässä näki hän Isabellan kaunismuotoiset jalat, jotka liikanaisetta lihavuudetta liittyivät kauniisiin vyötäreihin.

Charles Brookton voihki.

Ei, tyttö ei saisi koskaan kuulua kenellekään muulle! Sitten nosti hän revolverin, tarttui lukkoon ja väänsi.

Mutta ovi oli sisäpuolelta teljetty.

XXI.

KUOLLEEN LUONA.

Jonas Fjeld käveli jalkaisin Kensingtonista saakka kaupungin keskukseen. Oli hieman sumuinen ilta, ilma oli raikas ja viileä. Hän käveli hitaasti selventääkseen sotkeutuneita tunteitaan, ja mitä lähemmäksi hän tuli Piccadillyn suurta yöliikennettä ja mitä kirkkaammin sähkölamput loivat valoaan oikean ja väärän ilon ylitse, sitä tyytymättömämmäksi itseensä hän kävi. Hän oli käyttäytynyt kuten koulupoika, taitamaton alottelija. Hän oli kuunnellut seireenien laulua.

Mutta hän ei voinut kokonaan päästä vapaaksi vaikutelmasta, minkä hän oli saanut tuosta ihmeellisestä, ylväästä naisesta. Heidän välilleen oli sytytetty tuli, jota oli vaikea sammuttaa. Mutta hän tunsi velvollisuutensa eikä Isabella kuulunut senlaatuisiin naisiin, jotka kallistavat korvansa ensimäiselle tulijalle.

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Charles Brooktonia. Burns oli kertonut koko joukon asioita tästä älykkäästä ja varovaisesta pahantekijästä, jolla oli taiteellinen entisyys. Hän ei varmaankaan luopuisi yrityksestään saada Isabella Duncan pauloihinsa. Mutta mikä oikeastaan olikaan hänen tarkoituksensa?

Hän pysähtyi erään lyhtypylvään luo ja otti esille pienen muistikirjan, johon hän oli kirjoittanut Brooktonin osoitteen. Sehän soveltui hyvin, Soho oli aivan lähellä. Saapuessaan kadulle, jonka varrella Brookton asui, hän jäi hämmästyneenä seisomaan. Pieni ihmisryhmä oli kokoontunut suuren, synkän ja ikävän talon edustalle. Fjeld katsoi numeroa, niin — se oli juuri se talo, missä Charles Brookton oleskeli.

Oli selvää, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, sillä kokoontuneet yökulkijat, jotka suurimmalta osaltaan olivat ilotyttöjä ja naismetsästäjiä, keskustelivat matalalla ja kolkolla äänellä. Koko keskus oli synkkä ja masentava — ihmiset, musta ruumisarkkutalo, usvainen yö.

Samassa silmänräpäyksessä, kun Fjeld pääsi perille, astui eräs poliisikonstaapeli ulos ovesta.

— Onko täällä ketään, joka voi juosta lääkäriä noutamaan, sanoi hän. En voi talosta löytää puhelinta.

Fjeld tunkeutui pienen ryhmän läpi.

— Minä olen lääkäri, sanoi hän, ja olen käytettävissänne.

Konstaapeli katsoi tiukasti edessään olevaan pitkään mieheen, mutta Fjeld ei antanut hänelle aikaa arvelemiseen.

— Oletan, sanoi hän mahtipontisesti, ettei tässä ole varaa ajan tuhlaamiseen. Näyttäkää minulle tietä.

Konstaapeli mutisi jotakin itseksensä. Senlaatuiset ihmiset eivät yleensä hyväksy mahtipontisuutta muissa kuin itsessään. Mutta tilaisuus ei ollut sovelias suunsoittoon eikä riitelemiseen. Talossa lepäsi jossakin kuollut tai kuolemaisillaan oleva mies, eikä hän näyttänyt hupaiselta.

Niin tapahtui, että Jonas Fjeld sai nähdä saman näyn, joka hetki sitten oli lyönyt Charles Brooktonin peljästyksellä ja täyttänyt hänet raivoon johtavalla pelolla.

Siellä istui pikku Max ja loisti pimeässä — yhtä vihreänsinipunervana kuin Brooktonin nähdessä hänet. Valo sytytettiin ja heti katosi kaikki salaperäisyys — jälellä oli vain kalmankalpea mies himmeästi tuijottavine silmineen ja retkottavine alaleukoineen.

Fjeld astui hänen luokseen. Silmäys noihin valkoisiin lapsenkasvoihin, joissa oli kuoleman selvä leima, sanoi hänelle heti, mitä oli tapahtunut.

— Täällä ei ole mitään tehtävissä, sanoi hän, tämä mies on ollut kuolleena pari tuntia.

Portinvartija, joka kalpeana ja vapisevana oli näyttänyt heille tietä, astui Fjeldin luo.

— Onko se — murha? kysyi hän.

Fjeld kohautti olkapäitään.

— Sitä en tiedä, sanoi hän. Mahdollisesti on hän saanut myrkkyä. Mutta merkit ovat samat kuin tavallisessa sydänhalvauksessa. Teidän täytyy lähettää noutamaan ruumiintarkastusmiehiä, ruumis on leikattava.

Portinvartija kääntyi mennäksensä.

— Toivoisinpa Brooktonin olevan huoneessaan, sanoi hän, sillä hänellä on puhelin. Mutta hän lähti tunti takaperin ulos. Hän oli myös pikku Maxin paras ystävä… Kuljin sattumalta tästä ohitse, lisäsi hän, ovi oli puoliavoinna, ja kun täältä näkyi kummallinen loiste, pilkistin sisään.

Vanha ovenavaaja ei kyennyt jatkamaan. Näky oli ilmeisesti tehnyt häneen varsin kamalan vaikutuksen, sillä hän saattoi tuskin retostautua ovesta ulos.

Konstaapeli ja Fjeld jäivät kahden. Ensinmainittu näytti hyvin neuvottomalta.

— Teidän täytyy heti paikalla lähettää sana Scotland Yardiin, sanoi Fjeld. Tässä on otaksuttavasti tapahtunut rikos. Teidän täytyy kiiruhtaa. Minä vartioin täällä niin kauan.

Taas näkyi voimakkaan irlantilaisen silmissä epäluuloinen katse, mutta hän tuli pian siihen tulokseen, ettei ollut muuta neuvoa kuin totella. Hän läksi ja Fjeld sulki oven hänen jälkeensä.

Hän odotti pari minuuttia, kunnes konstaapelin askeleet olivat lakanneet kuulumasta rappukäytävässä, sammutti sitten sähkövalon ja katseli mitä suurimmalla mielenkiinnolla kuolleesta säteilevää ihmeellistä fosforiloistetta. Se ei ollut puhdasta vihreää fosforiväriä — pikemmin opaalinkaltaista, jossa oli pieniä pirskeitä sinipunervasta.

Ihmeellisintä kaikesta oli, että nämä säteet loistivat yhtä kirkkaasti vaatteiden kuin ihonkin läpi. Ainoastaan muutamat harvat tummat paikat osoittivat kuolleen mukana olevia metalliesineitä: kravattineula, taskukello, kultainen lyijykynä ja muutamat pikkurahat näkyivät pienten reikien tapaisina tuossa kaameassa värisoinnussa. Sillä oli kuin olisivat nämä säteet olleet eläviä. Ne läpättivät kuin kielekkeet, ne sädehtivät kuin revontulet tummalla yötaivaalla, ne leikkivät tuhansien pienten soihtujen kaltaisina lukemattomin vaihtelevin värivivahduksin.

Fjeld jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena. Tässä seisoi hän siis vastatusten uuden ilmiön kanssa — uuden kohdan kanssa valoilmiöitten maailmasta. Olihan olemassa omavaloisia eläimiä, mutta koskaan ei hän vielä ollut havainnut kuolleen ihmisen voivan valaista.

Sitten sytytti hän valon ja katseli ympärilleen. Huone oli perin yksinkertaisesti mutta aistikkaasti kalustettu. Kuollut oli ilmeisesti ollut järjestystä rakastava ihminen, jolla oli varma maku. Tuossa pienessä huoneessa ei ollut mitään silmiä loukkaavaa, jokainen esine oli paikoillaan.

Fjeld astui kirjoituspöydän luo. Kirjesäiliö oli avoinna ja siinä oli alotettu kirje. Kuollut ei nähtävästi ollut ennättänyt lopettaa sitä. Kynänvarsi oli lattialla ja ilmeisesti pudonnut hänen kädestään. Sitten oli hän hoiperrellut sille tuolille, missä kuolema oli hänet tavannut.

Silmäys kesken jääneeseen kirjeeseen sai Fjeldin avaamaan silmänsä selki selälleen. Hän luki sen tarkasti läpi kasvavin mielenkiinnoin, sitten käänsi hän sen huolellisesti kokoon ja pisti lompakkoonsa.

Sen jälkeen jatkoi hän kotietsintäänsä. Kirjoituspöydän laatikot olivat lukossa, mutta Fjeldille oli helppo asia tiirikoida ne auki. Siellä oli ainoastaan joukko merkityksettömiä papereita ja kirjeitä, useita maksettuja hotellilaskuja sekä muutamia paketteja hienoja turkkilaisia savukkeita. Pikku Max oli nähtävästi varovainen mies, joka oli aina ollut valmistautunut kotitarkastukseen.

Lähinnä alimmasta laatikosta Fjeld löysi pienen apteekin. Siinä oli opiumia, hiilihappoista natronia ja aspirinia, mutta ei mitään vaarallisempaa myrkkyä. Lisäksi revolveri ja pieni valokuvauskone. Se oli Kodak. Sen takapuolella oleva numero osoitti, että neljä valokuvaa oli otettu. Empimättä käänsi Fjeld koko filmirullan kokoon, otti sen pois kamerasta ja pisti taskuunsa.

Sitten avasi hän alimman laatikon.

Siellä oli vain yksi ainoa esine: nenäliina.

Fjeld katseli sitä ihmeissään. Se oli nähtävästi vanha, mutta tehty paksusta, pehmeästä silkistä. Yhdessä nurkassa oli monogrammi: suuri "M", jonka yläpuolella oli ruhtinaankruunu.

XXII.

VIEKKAUDESSA VOITETTU.

Kiihtynyt mies seisoo revolveri kädessä naisen kylpyhuoneen edustalla. Ovi on lukossa joko sattumalta tai koska yksinäiset naiset menevät kainoudessaan niin pitkälle, että tuntevat yksinolemisen tarvetta, ollessaan alastomina.

Tilanne on varsin tuskallinen. Ja Isabella Duncan tunsi kaikesta sisukkaisuudestaan huolimatta olevansa hyvin peloissaan, kun hän kopeloi kylpyviittaansa.

Sillä välin yritti Brookton murtaa ovea auki. Se ei ollut mikään tavallinen vuokrakasarmin lautaovi, vaan vahva, hyväntekoinen englantilainen tammiovi, jonka aukimurtamiseen tarvitaan sekä voimaa että harkintaa.

Brooktonilla oli nämä molemmat ominaisuudet, niin että oven kohtalo oli jo määrätty. Tottuneelta ovien ja kassakaappien aukimurtajalta kului täsmälleen kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai sen myöntämään. Mutta lentäessään auki se rasahti äänekkäästi kiukusta ja vastustusvoimasta.

Silmänräpäyksen Brookton empi. Rakastuneet miehet suovat, jumalan kiitos, silloin tällöin itsellensä aikaa arveluihin. Sitä kesti vain kymmenen sekuntia, mutta näillä sekunneilla oli merkityksensä, sillä kun Brookton suu vaahdossa juoksi kylpyhuoneeseen, oli se tyhjä.

Revolveria kohottava käsi vaipui hänen sivullensa ja Brooktonin raivoaviin silmiin tuli melkein mieletön ilme. Vanha juttu leijonasta, jonka hyppy epäonnistuu. Mihin hiiteen olikaan nainen livistänyt? Tuossa oli sisäpuolelta suljettu ovi, tuossa neljä sileätä muuriseinää ilman ainoatakaan rakoa, joka olisi ilmaissut uloskäytävän, ja tuossa oli kylpyamme, joka oli muurattu kiinni lattiaan. Brookton huomasi, että vesi oli juossut pois ja että koko toisen päätyseinän saattoi siirtää syrjään, kuten työntöoven. Ja se oli avoinna.

Ei ollut mitään epäilystä siitä, mihin Isabella oli mennyt. Nuori, käytännöllinen nainen oli järjestänyt kylpyhuoneensa laboratorion yhteyteen, otaksuttavasti helpottaakseen eräiden fysikaalisten kokeiden suorittamista.

Brookton laski revolverinsa alas ja veti helpotuksen huokauksen. Hän tiesi nyt, että Isabella Duncanin henki tällä kertaa oli kaikesta vaarasta pelastunut. Puhelimen soitto kuului etäältä: ahaa, nyt soitti nuori nainen poliisia… Brookton oli nyt kokonaan rauhoittunut. Hän näytti mieheltä, joka iloitsee siitä, että on välttänyt jonkin vaaran. Kiirehtimättä pisti hän revolverin taskuunsa ja meni ateljeehen. Täällä jäi hän muutamaksi minuutiksi seisomaan ja kuunteli. Tuossa oli Isabellan hame ja sukat ja kaikki nuo muut merkilliset vaatekappaleet, jotka ympäröivät naisen ruumista.

Brookton tunsi sydämensä vallan lämpenevän.

— Isabella! huusi hän.

Toisessa seinässä oleva pieni luukku avautui ja hän näki vilahdukselta osan nuoren naisen marmorinvalkeista kasvoista.

— Vai niin, sinä alat taas palata järkiisi, sanoi Isabella. Mikä sinua muuten oikeastaan vaivaa? Sinä ajat minua takaa niinkuin villieläintä revolveri kädessä. Onko se uusi rakkauden muoto?

Brooktonin pieniin, pistäviin jaguarinsilmiin tuli häijy ja väijyvä ilme, mutta hymy ei häipynyt hänen huuliltaan.

— En tiedä, mikä minun tuli, sanoi hän väsymystä teeskennellen. Tarkoitukseni oli kai säikäyttää sinua. Kentiesi luulen — niin, herra tietäköön mitä minä luulen… Tahdotkohan antaa minulle anteeksi?

— Siitä voimme puhua toisella kertaa, sanoi Isabella tyynesti. On parasta, että lähdet nyt, sillä muutoin voisit mahdollisesti joutua vaaraan saada toisen kohtauksen. Eikä suurelle Charles Brooktonille sovellu juosta revolveri kädessä naisen kimppuun, joka makaa kylpyammeessa. Totta vie — kylläpä miesten rakkaus ilmenee naurettavalla tavalla.

Brookton nauroi, mutta naurussa oli jotakin, mikä sai luukun takana olevan nuoren naisen vapisemaan. Hän hamuili suuren reflektorin johtoa — sen, joka oli lähettänyt kuolettavat säteet Maxin ruumiin lävitse — mutta hän malttoi mielensä.

Ja Brookton käveli hitaasti ovea kohden.

— Hyvästi, Isabella, sanoi hän, saamme puhua asiasta enemmän päivän valossa. Oletko telefoinnut poliisia?

— En, sanoi Isabella hetken mietittyään. Mutta olen pyytänyt apua. Näyttää kuitenkin siltä, kuin en tarvitsisikaan mitään apua.

Brookton jäi silmänräpäykseksi seisomaan käsi ovenrivassa.

— Lähdenkö ystävänä? kysyi hän.

— Miten vain haluat, vastasi Isabella. Mutta minä pyydän sinua olemaan varuillasi. Olen pitänyt sinusta paljon, Charles, sen tiedät. Sinun laitasi oli hieman toisin kuin muiden toverien. Sielussasi oli eräs sävel, joka toisinaan puhui minun sydämelleni. Sinä et ole tavallinen rosvo, et pelkästään oivallinen käsityöläinen niin vakavassa ammatissa kuin elämässä ja kuolemassa — sen vuoksi pidin sinusta paljon ja — sen vuoksi säästin sinut.

— Säästit minut? Mitä tarkoitat?

Isabella ei vastannut heti.

— Oh, sanoi hän vihdoin vältellen, olen säästänyt sinut monista pettymyksistä ja vieläkin pahemmasta. Jos olisin ollut kiemaileva nainen…

— Sinun ei tarvitse käyttää niin paljon sanoja, keskeytti Brookton hänet. Vast'edes olemme sodassa keskenämme. Minun puoleltani se on oleva taistelua sinun voittamiseksi ja omistamiseksi. Nähdessäni sinun valkoinen ruumiisi…

— Vaiti! huusi Isabella äänellä, joka oli raivosta kimakka. Kiiruhda pois täältä, muutoin sokaisen saastaisen katseesi ainiaaksi.

— Minä lähden, sanoi mies tyynesti, mutta sisimmässäni vien mukanani näyn, jota ei mikään voi häivyttää…

Sitten hoiperteli hän ulos. Hän käveli kuin sokea, muristessaan petoeläimen tavoin, joka silmät ummessa uneksii valkoisesta antiloopista suuren keitaan äärellä.

Mutta Isabella Duncan sulki huolellisesti kaikki ovet ja meni vihdoin vuoteeseen. Kesti kauan, ennenkuin hän sammutti valon. Hän ei voinut karkoittaa merkillistä, ryömivän pelon tunnetta — pelon, joka aiheutui siitä, että hän oli yksin ja oli nainen. Ensi kerran hän pelkäsi yksinäisyyttä. Oh — hän olisi tappanut Brooktonin ja lähettänyt hänet toiseen maailmaan. Mutta hän ei ollut voinut. Mikä oikeastaan oli häntä ehkäissyt? Oliko se miehen silmissä asuva himo, vaiko hehkuva rakkaus, joka häntä riudutti?

Silloin sammutti Isabella Duncan valon. Mutta uusi päivä tapasi hänet edelleen silmät avoimina.

XXIII.

KIRKAISU PUHELIMESSA.

Seitsemän ajoissa seuraavana aamuna tapasi rouva Burns vieraansa vielä täysissä pukimissa ja hänen vuoteensa koskemattomana.

Fjeld istui kumartuneena muutamien paksujen nidoksien yli, jotka osoittautuivat British Encyclopediaksi, ja Burns tallusteli ympäri yönutussa ja puuhasi innokkaasti muutamien kodak-filmien kopioimistyössä.

— Ei silti, että minä haluaisin sanoa jotakin asiasta, sanoi nuori rouva epäonnistuneesti koettaen salata huolestunutta ilmettään — — Mutta ettekö todellakaan tarvitse hiukan unta?

Fjeld katsahti hajamielisenä ylös kirjoistaan.

— Kahvi, hyvä Helena-rouva, sanoi hän, on ainoa, mitä me tällä haavaa tarvitsemme. Ja niin väkevää pitää sen olla, että se saa silmät päässämme seisomaan niinkuin mikroskoopin linssit.

— Onko se niin vaikeaa? kysyi rouva.

— Kyllä, siitä saat olla ihkasten varma, pauhasi Burns. Tässä on salaisuus toisensa niskassa. Rikoksellisemme kuolevat kuin kärpäset. Kohta ei Fjeldille ja minulle jää mitään tekemistä. Olethan kuullut puhuttavan pikku Maxista, eikö totta? Hänet on viime yönä tavattu kuolleena kotonansa Sohossa. Fjeld löysi hänet, ja tiedätkö, minkä näköinen hän oli?

— En.

— Niin, hän loisti kuin kiiltomato pimeässä. Muuten ei hänessä ollut mitään katseltavaa. Näytti siltä — sanoo Fjeld — kuin olisi hän niellyt puoli tonnia fosforia.

Pientä Helena-rouvaa pöyristi. Hän ei voinut koskaan oikein mukautua siihen vaaralliseen leikkiin elämällä ja kuolemalla, joka aina seurasi Jonas Fjeldin käyntiä Lontoossa.

Sitten riensi hän kahvia noutamaan.

Tällä aikaa katseli Burns tarkoin ensiksi kopioitua valokuvaa, joka oli otettu pikku Maxin kamerasta. Hän joutui yhä enemmän ihmeisiinsä. Lopuksi kuului oikein hyvä ja vanhanaikainen kirous hänen suustaan.

Fjeld katsoi ylös.

— No, onko siinä jotakin erikoisesti mielenkiintoista.

— En tiedä, mitä arvelet, saadessasi nähdä oman kuvasi, sanoi hän hymyillen. Tuo Max hyvänen on ollut nokkelampi kuin luulimmekaan. Hän on seurannut meitä kuin varjo. Katso tätä!… Siinä ovat herra Fjeld ja herra Burns seisomassa Grand Hôtelin edustalla Parisissa. Me katselemme ilmeisesti autoa. Toinenkin filmi näyttää uhratun meille.

Fjeld nojasi taaksepäin tuolissaan ja hieroi silmiänsä.

— Ilmeisestikin nopsa ja tarkka nuorukainen, sanoi hän. Viittasit jotakin sinne päin, että hän on ruhtinaallista sukua.

Burns nyökkäsi.

— Ruhtinaitten pojat eivät enään nykyisin ole korkeassa kurssissa, sanoi hän. Tunnen pari sellaista, jotka ovat sanomalehtipoikina. Max hoiti asiansa hiukan paremmin. Hän oli erään saksalaisen pikkuvaltion hallitsevan ruhtinaan vanhin poika, ruhtinaan, jolla oli tuollainen inhoittava nimi. Ei Lippe-Detmold, mutta jotakin sinne päin. Harvoin olen tavannut niin merkillistä laiskuuden ja tarmon sekoitusta. Hän oli intohimoinen savukkeenpolttaja, mutta hän oli viisaampi kuin mitä kukaan aavistikaan.

Fjeld nyökkäsi myöntävästi ja otti esille lompakkonsa.

— Täällä on minulla pikku Maxin testamentti, sanoi hän ja otti esiin sen keskeneräisen kirjeen, jonka oli löytänyt pikku Maxin kirjoituspöydältä, ja joka nähtävästi oli välttänyt Brooktonin huomion.

Burns luki sen yhä enemmin hämmästyen.

Rakas Charles!

Laitani on jollakin tapaa hullusti. En ole sairas, mutta pääni on pyörällä. Veressäni kuohuu jotakin, ja äkisti olen saanut päähäni, että pikku Isabellan sormi on mukana kaikessa siinä sairaudessa ja kuolemassa, joka meitä kaikkia uhkaa. Millä tavalla sitä en tiedä. Mutta sanotaan, että Isaac kidutti hänen isänsä puolikuoliaaksi ja yritti raiskata hänen sisarensa. Onhan siinä hiukan kostamista, joten asia nyt voisi olla kuitattu. Varo häntä, Charles, jonakin kauniina päivänä hän tekee lopun meistä kaikista. Jos minulla olisi voimia toivoakseni jotakin, niin toivoisin, että sinä häpäisisit hänet ja sitten työntäisit pois. Ja jos minulle jotakin tapahtuu, niin lähetä vuoteeni alla oleva pieni matka-arkku Adèle-sisarelleni New-Yorkiin. Tuo pieni prinssessa on naimisissa hissinkuljettajan kanssa. Mies taas oli aikoinaan kenraali. Osoitteen löydät…

Tässä loppui kirje mustetahraan. Kynä oli ilmeisesti pudonnut kirjoittajan kädestä.

Burns katsoi ihmeissään ylös tuosta omituisesta asiakirjasta.

— Isabella Duncan, mutisi hän… Mitä arvelet tästä?

— Alan saada pienen aavistuksen yhdestä ja toisesta seikasta, sanoi Fjeld jonkun verran torjuvasti. Hän on varsin merkillinen nainen, usko pois. Kylmä, älykäs ja puhdas ja ihmeen kaunis. Brookton on mielettömästi rakastunut häneen. Mutta viimeisten kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa hänen silmänsä ovat avautuneet, ja nyt en tahtoisi maksaa paljoakaan Isabella Duncanin hengestä.

Hän nousi nopeasti.

— Se olisi muuten suuri vahinko, mutisi hän. Tahdotko koettaa telefonoida hänelle? Tapaat hänen nimensä Kensingtonin valokuvaajien joukosta. Jos hän on valveilla tahdon kernaasti puhutella häntä.

Burns meni puhelimen luo ja kohta sen jälkeen oli Fjeld keskustelussa kauniin valokuvaajattaren kanssa.

— Te olette siis vielä elossa, sanoi hän. Pelkäsin Brooktonin tänä yönä käyvän luonanne.

— Niin hän kävikin, vastasi Isabella, ja Fjeld luuli kuulevansa hänen äänestään, kuinka väsynyt ja ränstynyt hän oli… Mutta minun onnistui pelastua hänen kynsistään. Hän ei enään tule takaisin.

— Te olette rohkea nainen, sanoi Fjeld. Mutta Brookton tulee kyllä takaisin. Hän tulee ennenkuin aavistattekaan. Saadessaan nähdä, että pikku Max on kuollut…

— Missä hän kuoli?

— Kotonaan. Kuljin sattumalta ohitse ja lääkärinä minut kutsuttiin sisälle. Se oli kummallinen kuolemantapaus.

— Vai niin!

— Hän loisti pimeässä.

— Huomasiko sitä kukaan muu kuin te?

— Enpä luule.

— Kiitän teitä huolenpidostanne, sanoi Isabella nopeasti. Ja koskaan en unhoita, mitä olette tehnyt puolestani. Matkustatteko pian?

— En aivan kohta. Olen saanut tehtäväkseni tutkia niiden monien salaperäisten kuolemantapausten syytä, jotka viime viikkoina ovat sattuneet pahantekijäin maailmassa.

— Onko teillä siinä suhteessa jotakin erityistä asianharrastusta? Antakaa pahantekijäin kärsiä tekojensa takia.

— Saanko tänään aamupäivällä tulla luoksenne keskustelemaan kanssanne asiasta?

— Saatte kernaasti. Mutta tahdon valmistaa teitä siihen, että…

Fjeld ei kuullut enempää. Oli ilmeistä, että Isabella väkisin temmattiin puhelimen äärestä. Fjeld kuuli tukahutetun kirkaisun. Sitten oli kaikki hiljaista ja rauhallista.

XXIV.

NAISRYÖSTÖ.

— Murhattuko? kysyi Burns, kun hänen pieni automobiilinsa muutamia minuutteja myöhemmin pysähtyi Kensingtonin pienen valokuvaamon edustalle.

— Tuskin, vastasi Fjeld. Luonnollisesti on ystävämme Charles Brookton vakoillut kaunista neitiä ja käyttänyt hyväkseen sitä otollista hetkeä, jolloin hän oli puhelimen kimpussa. Mutta nyt saamme nähdä…!

Burns napisi.

— En pidä naisryöstöistä, sanoi hän kuivasti. Se on epähienoa rosvourheilua.

— Eikä se kuitenkaan ole vailla eräänlaista romantiikkaa. Tunnen nuoria naisia, jotka kernaasti haluaisivat, että joku mustasilmäinen kreivi ryöstäisi heidät pois pari kertaa viikossa. Mutta kun useimmat kreivit nykyään ovat vääriä, ei romantiikan laita ole oikein hyvin pienten tyttöjen kaihoavissa sydämissä. Isabella Duncan kuitenkin kuuluu harvinaisiin naisiin, hän on ylpeä, kova ja ylevämielinen. Hän on tehty merkillisestä metallista — jostain platinan kaltaisesta. Ei mikään väkivalta pysty häneen. Hänet voidaan tosin voittaa, kiduttaa ja murhata, mutta sitä miestä ei ole syntynyt, joka kykenee vallitsemaan hänen voimakkaita aivojaan ja kylmää sydäntään.

— Sinä näyt tuntevan hänet hyvin, sanoi Burns hiukan pisteliäästi.

Fjeld ei vastannut, hän koetti ulko-ovea. Se oli avoinna. Talosta ei kuulunut niin ääntäkään.

— Varmaankin tapaamme tuolla ylhäällä ainoastaan ruumiin, mutisi Burns.

Hänen ystävänsä pudisti päätään, samalla kun hänen sieraimensa laajenivat.

— Tämä on varmasti varsin tavallinen tapahtuma, sanoi hän pettyneellä äänellä. Tunnetko hajun? Se ei ole kloridia, vaan eetteriä. Näen selvästi koko asian silmieni edessä. Se on sama, josta saa lukea kehnoissa amerikalaisissa salapoliisiromaaneissa: vaate pään ympärille, annos naftaa, avara säkki — siinähän ovat Savage, Burton Stevenson ja A. K. Green ilmielävinä. Menkäämme ja hirttäytykäämme, Burns. Hyvien rikolliskepposien päivät ovat olleet ja menneet. Sota on tehnyt mielikuvituksesta lopun. Me ryömimme maan yli päät painuksissa ja etsimme granaattien verisiä vakoja. Mitä nyt…!

Fjeld vaikeni äkisti ateljeehen johtavan pienen ylöskäytävän luona.

— Katso, katso, mutisi hän, nuorella naisella on suuret voimat. Hän on taistellut urhoollisesti.

Ateljee tarjosikin sangan omituisen näyn. Tuolit ja pöydät oli viskelty sikin sokin ja selvä verijälki osoitti taistelun tapahtuneen.

Molemmat miehet astuivat edelleen makuuhuoneeseen. Se oli varsin yksinkertaisesti sisustettu sohvavuoteella, joka oli vailla kaikkea kiemailua. Pukeutumispöydällä, jolta puuttuivat kaikki kaunistuskeinot, mitkä parantavat naisen kasvoja miehisen sukupuolen iloksi, oli nuoren naisen valokuva. Sillä oli myös muutamia kampoja, harjoja ja puhelinkone. Mikrofoni oli lattialla — muuten ei siellä ollut mitään, joka olisi viitannut siihen, että kadonneella naisella olisi hyökkäyksen ensi asteella ollut syytä tehdä vastarintaa.

Yöpöydällä oli avattu kirja. Se oli erään nuoren ranskalaisen lääkärin tutkielma leukocytheistä. Fjeld selaili sen läpi. Ei näyttänyt siltä, kuin olisi nuori nainen ollut kirjaan kovinkaan ihastunut, sillä se oli tuskin puoliväliin luettu ja joukko huuto- ja kysymysmerkkejä lehtien laidoissa osoitti, että tutkielma oli punnittu ja köykäiseksi havaittu.

Eräällä tuolilla oli Isabellan tumma kävelypuku ja sen vieressä pitkä kumitakki sekä päähine keltaisine silmälaseineen.

— Rosvot eivät näytä olleen hyvinkään kohteliaita, mutisi Fjeld. Heillä on ollut kiire. Tyttö on pistetty säkkiin vähissä vaatteissa. Vain yöpuku tai pyjamas… Mutta tarkastelkaamme huoneustoa lähemmin — luulen voivamme löytää yhtä ja toiste, joka voi antaa meille viitteen tämän rikoksen syystä.

He kulkivat edelleen läpi tyhjän talon. Siinä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, ei edes kissaa tai kanarialintua. Ilmeisesti oli Isabella aivan yksinään asunut tuossa pienessä talossa. Ei myöskään mikään ilmaissut miss Duncanilla olleen asiakaspiiriä. Eikä ateljeessa ollut ainoatakaan valokuvaa.

He olivat saapuneet pimeäänhuoneeseen, Fjeld viivytteli sisälleastumistaan.

— Luulenpa, että meidän täytyy olla varuillamme, sanoi hän.

— Dynamiittiako? kysyi Burns, vaiko kentiesi myrkyllisiä kaasuja?

Fjeld hymyili.

— Ei juuri sitä, sanoi hän. Mutta ei edes Isabella Duncan itse mene sinne aseistautumatta.

Burns katsoi häneen ymmärtämättä mitään.

— En tiedä, huomasitko kumikaapua tuolla hänen makuuhuoneessaan, jatkoi Fjeld. Olen nähnyt samanlaisen kerran ennen. Se on sen laatuinen, jonkalaista fyysikot käyttävät, kokeillessaan keskitetyllä valolla, suojellakseen ihoaan ja näköään. Me vierailemme parhaillaan hyvin tieteellisen valokuvaajan luona. Luulen olevan parasta, että otan kumitakin ylleni ja menen yksinäni pimeäänhuoneeseen. Sillä välinhän sinä voit tutkia puutarhaa, sieltäkin ehkä voi joku jälki löytyä.

Mieli hiukan jännityksissään Fjeld, pukeuduttuaan kaapuun ja päähineeseen, meni siihen salaperäiseen huoneeseen, jonka Isabella nähtävästi oli varannut kaikkein pyhimpiin toimituksiinsa.

Hän tuli uudenaikaisen fyysikon huoneeseen, yhdistettyyn pimeäänhuoneeseen ja laboratorioon. Siinä oli voimakas dynamo sekä kaikki uusimmat kojeet valon mittaamista ja sen värien määräämistä varten. Kalkki Röntgenin, Birkelandin, Ramsayn ja Berthelotin kojeet määrättyjen säderyhmien eristämistä varten oli asetettu riviin mallikelpoiseen järjestykseen.

Mutta Fjeldin tutkimuksilla oli määrätty tarkoitusperänsä. Hänen vahva taskulamppunsa paljasti pian voimakkaan heijastimen, jonka silmä tuijotti ateljeehen aivan rinnan sen valokuvauskameran kanssa, joka oli ainoana näkyvänä merkkinä miss Duncanin ammatista.

Hän väänsi yhdistäjää, kuului heikkoa rapinaa, ikäänkuin kaukana olevan kalkkarokäärmeen aiheuttamaa. Ja verkalleen syttyi tuli reflektorin silmässä. Oli kuin olisivat säteet vähitellen putkahtaneet esiin, ja vaikka ne liukuivat voimakkaaseen päivänvaloon, ei heräävän kaupungin ylitse paistava kirkas aamuvalo imenyt itseensä ainoatakaan sädettä. Syvä ja vaarallinen fluorescoiva loiste oli noissa hiuksenhienoissa säteissä, jotka tunkeutuivat auringonpaisteeseen. Toisinaan ne halkesivat ja ojentelivat päitään kuten kamalat myrkkykäärmeet Medusan päässä. Fjeldistä näytti hetkisen, että jokainen tuosta hirveästä silmästä esiinputkahtava säde oli elävä olento, vaarallinen myrkkyeläin, joka vihelteli uhria, minkä voisi pusertaa syliinsä, tukahuttaa ja musertaa.

Hän katkaisi yhdistäjän ja merkilliset säteet hävisivät hitaasti, muuttuen opaalinvärisistä vihreiksi, vaihtuivat punakeltaisiksi ja ryömivät vihdoin kokonaan reflektoriin.

— Paholaisen silmä, mutisi Fjeld. Karkoitettujen enkelien vihaava katse taivasta kohden.

Hän aikoi jatkaa tutkimuksiansa, mutta sai äkkiä kuulla Burnsin lujat askeleet ulko-ovelta.

Skotlantilainen tuli ateljeehen ja Fjeld näki tähystysreijästään hänen kantavan suurta hopeakaniinia käsivarrellaan.

XXV.

KOEKANIINI.

— Olipa talossa sentään jokin elävä olento, sanoi Burns ja heitti hopeakaniinin sohvalle, johon se kaniinien tavalliseen tapaan jäi makaamaan silmiänsä räpytellen. Se oli suuri ja lihava eläin, jolla oli täysi työ suojellessaan itseään nyt kaikista akkunoista sisäänvirtaavalta valolta.

— Tämä oli suurin niistä kaikista, jatkoi skotlantilainen nauraen. Mutta minä luulen, että tuolla alhaalla kaniinikopissa on lisäksi puolitiuta kaalinlehtiä syömässä… Merkillinen nainen, tuo miss Duncan, ja kummallisia mielihaluja valokuvaajalla… No — oletko keksinyt jotakin?

Fjeld nyökkäsi hajamielisesti. Hän oli riisunut kumipäähineensä ja istui nyt syviin ajatuksiin vaipuneena.

— Minä tarvitsen koekaniinin, sanoi hän hetken vaitioltuaan… Luulenpa tahtovani kokeilla. On parasta, että menet alas ja käyt hieman nuuskimassa Scotland Yardissa. Mutta ei sanaakaan Isabella Duncanista. Koeta saada selville, mitenkä Charles Brooktonin on käynyt tai onko bolshevikien keskuudessa yleensä havaittavissa liikehtimistä. Ota auto… minä tulen jälestä.

Burns läksi ja Fjeld telkeytyi uudelleen pimeään laboratorioon. Tällä kertaa hän ei sytyttänyt valkeata. Pienen huoneen eräässä nurkassa hän äkkiä havaitsi heikon valoviirun, joka aikaisemmin oli välttänyt hänen huomionsa.

Hän sytytti valon ja totesi, että kummallisen, fosforimaisen kajastuksen täytyi tulla erään pienen kulmakaapin avaimenreiästä. Sitten puki hän jälleen yllensä kumikypärin suojelevine silmälaseineen sekä avasi kaapin.

Kauhistuneena hän peräytyi, taskulamppu putosi hänen kädestään ja sammui, ja hän jäi yksinään seisomaan pimeään. Ei, ei yksinään — sillä kaapin sisältä tuijotti häneen neljä miestä. Vaikka heidän kasvonsa olivat kalvakkaan vihreät, näyttivät he eläviltä. Fjeld luuli voivansa nähdä, kuinka silmät liikkuivat heidän päissään, kasvolihasten vetäytyessä kokoon. Ja äkisti näytti siltä, kuin olisi yksi heistä hymyillyt.

Norjalainen lääkäri, joka oli karaissut luontonsa kaikkinaista pelkoa vastaan, tunsi käsiensä vapisevan. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen, sitten ryhtyi hän ilmiötä lähemmin tutkimaan. Hän sai käsiinsä tulitikun ja sen valossa hän havaitsi, että siinä oli vain neljä valokuvaa. Ja nyt tiesi hän, ketä ne kuvasivat. Nämä miehet eivät enään olleet elossa, sillä he olivat Greyburn ja hänen kaksi ystäväänsä, jotka olivat äkkiä kuolleet Parisissa, ja mies, joka väsyneesti ja pilkallisesti hymyili toisesta nurkasta oli pikku Max.

Ja hitaasti selvisi hänelle totuus.

Sitten sulki hän kaapin sekä käveli valokuvauskoneen ja reflektorin luo. Hän avasi pienen työntöluukun, joka johti ateljeehen, ja katsoi sinne. Kaniini, joka nyt oli yksinänsä, näytti saaneen rohkeutensa takaisin. Se juoksenteli ympäri ja vihdoin se loikkasi itse valokuvaustuolille.

Fjeld hymyili synkästi, sitten väänsi hän reflektorin yhdistintä, otti suojustimen pois kamerasta ja tarttui kumipalloon, varmistauduttuaan siitä, että koneessa oli levy.

Kaniini jäykistyi huomatessaan ympärillensä virtaavan ihmeellisen valon. Se suipisti suunsa ja jäi istumaan liikkumattomana kuin ripillelaskettu, joka ensi kerran ikuistetaan uudessa asussaan. Ja nuo vaaralliset säteet ympäröivät sen hopeanharmaan nahan. Oli kuin olisivat sadat käärmeenkielet sylkeneet myrkkyään sitä vastaan, sitten kuului sulkimen näpsähdys ja kauheat säteet heikkenivät ja vähitellen katosivat.

Jonas Fjeld meni ateljeehen. Kaniini näytti olevan erittäin hyvässä voinnissa. Se näytti tottuneen outoon tilanteeseen ja käveli vallan julkeasti makuuhuoneeseen.

Mutta Fjeld katsoi kelloansa, se oli täsmälleen 8.

Hän otti esille kangaspussin, tarttui kaniinia korvista, pani valokuvauslevyn huolellisesti kääreeseen, soitti autoa, sulki oven ja ajoi Burnsin kotiin.

Siellä kohtasi hän Helena-rouvan, joka parhaillaan puki lapsiansa.

— Tästä saat leikkikalun pienokaisille, sanoi hän iloisesti ja veti kaniinin pussista, mutta eräästä syystä pelkään, ettei se ole kovinkaan arvokas. Ja tässä on valokuva, joka on kehitettävä kymmenen tunnin kuluessa. Voitko lähettää luotettavan lähetin tuntemasi taitavimman valokuvaajan luo?

— Kyllä, mutta missä on Burns — —?

— Ralph on sotajalalla. Hän on vainuamassa vanhoja syndikalistisia pahantekijöitään.

Nuori rouva kävi hyvin totiseksi, mutta ei sanonut mitään, vaan kiiruhti ulos huoneesta, Fjeldin ja kaniinin pitäessä seuraa lapsille, jotka hurjasti iloitsivat uudesta leikkikalustaan.

— Kuulehan, sanoi Fjeld, kun Helena-rouva muutamien minuuttien kuluttua tuli takaisin, ovatko naiset hyvin kostonhimoisia?

Entinen sairaanhoitajatar, joka vielä oli yhtä kaunis kuin sillä kertaa, kun hän epätoivoisin sydämin istui kuolonsairaan Ralph Burnsin vuoteen ääressä, hymyili.

— En ole koskaan tietänyt, mitä kosto on, sanoi hän lempeästi. Ja eikö kosto ole epäjalo tunne?

— Sitä en usko, sanoi Fjeld melkein ankarasti. Oikeudenmukainen kosto on maskuliininen elämänlaki. Yhteiskunta kostaa ja onhan herramme selittänyt, että kosto on hänen. Miksi me ihmiset emme iskisi maahan niitä, jotka hyökkäävät kimppuumme väijyksistä, jotka kiduttavat taikka tuhoavat ystäviämme… Mielestäni on miehen velvollisuus vastata korvapuustiin nyrkiniskulla. Mutta naiset…

— Onhan niin paljon pahoja naisia. Mutta minkä vuoksi sitä kysyt?

Fjeld kumartui hänen puoleensa.

— Kysyn sen vuoksi, että juuri vast'ikään olen nähnyt jotakin, jota en voi selittää — yksinäisen naisen, joka lannistumattomalla rohkeudella ja lujuudella on tunkeutunut tuntemattomien lakien maailmaan, ehkä ei niinkään paljon tieteen kuin koston takia. Yhteiskunta sanoisi häntä suureksi pahantekijättäreksi — Circeksi, Medeaksi. Mutta hän on joka tapauksessa täyttänyt minut ihailulla, sillä olen varma siitä, että hänellä on jotain kauheata kostettavanaan — verinen vääryys, joka vaatii verta. Hän on kieltäytynyt kaikesta, jota naiset muutoin rakastavat: rakkaudesta, ystävyydestä, taiteesta, elämänilosta. Yksinään ja kauniina on hän kulkenut tietään suoraan eteenpäin — vihan ja koston tietä.

Helena rouva kumartui Fjeldin puoleen ja tarttui hänen käteensä.

— Piditkö hänestä paljon? kysyi hän.

— Tuskin tunnen häntä, mutta toivoisin saavani kerran hänen omasta suustaan kuulla, minkä vuoksi hän sokeasti ja intohimottomasti lyö vihollisensa maahan.

— Kysy häneltä.

— Se ei käy päinsä.

— Miksi ei?

— Siksi, että hän on vihollistensa vallassa. Hänet vietiin pois tänä aamuna — puolialastomana ja puolustuskyvyttömänä. Nyt seisoo hän koston tuomioistuimen edessä.

Pikku rouvan pää kohosi, eikä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta hopeakaniini makasi sohvan alla ajattelematta vihaa tai kostoa. Se muisti ainoastaan suuren kaalinlehden, jota se ei ollut ehtinyt syödä kaniinikopissa Kensingtonissa.

XXVI.

KELLO KAHDEKSAN.

Oli seuraava päivä.

Burns oli ollut ulkona varhaisesta aamusta, koettaen päästä Charles Brooktonin jäljille. Mutta anarkistijohtaja oli poissa, eikä kukaan voinut sanoa, minne hän oli saaliineen kadonnut. Poliisilla oli erittäin suuri halu saada hänet kiinni, koska hänen epäiltiin tietävän jotakin pikku Maxin äkillisestä kuolemasta. Ja Burns lietsoi tätä epäluuloa, saadakseen Scotland Yardin herrat kaksinkertaistuttamaan ponnistuksensa etsinnässä.

Burns oli saanut selville vain yhden asian — nimittäin että yksi Brooktonin kätyreistä, Jim Fraser niminen mulatti, myös oli kadonnut Sohon korttelista. Tämä mulatti, joka oli tunnettu ammattinyrkkeilijä, jonka raakuutensa vuoksi oli vaikea saada tointa, kuului karkeampiin pahantekijäluonteisiin. Hän oli syntynyt Galvestonessa, suuren Jack Johnsonin syntymäkaupungissa, jossa hän oli yhtä kuuluisa kuin huonomaineinenkin. Vain harvat miehet maailmassa vetivät hänelle vertoja voimissa, mutta hänen nyrkkeilytapansa olivat kehnot ja hänen keinonsa eläimelliset. Mulatin petomaisuudesta kierteli tuhansia juttuja. Hän sai kiittää ainoastaan voimaansa ja hurjuuttansa siitä, ettei häntä aikoja sitten hirtetty puuhun Tennesseen metsissä raiskauksen ja murhan takia, Amerikan maa poltti hänen jalkojensa alla, ja nyt oli Suuri Jim pesiytynyt Lontooseen, ruvetakseen sellaisten aivojen kätyriksi, jotka olivat etevämmät kuin hänen omansa.

Fjeld huolestui kovin kuullessaan tämän, mutta Burns rauhoitti häntä.

— Charles Brookton on suuri pahantekijä, sanoi hän, mutta hän on samalla kertaa jonkinlainen kunnianmies. Ja jos hän todella on rakastunut tyttöön, niin osaa hän kyllä pitää Suuren Jimin aisoissa.

Fjeld pudisti päätään.

— Rakkaus ja viha ovat läheistä sukua toisilleen, mutisi hän. Ja Brooktonilla on sitäpaitsi paljon kostettavaa.

— Mitä Brookton oikeastaan tietää?

— Hän tietää enemmän kuin tarpeeksi. Luulen, että hänen aavistuksensa ovat muuttuneet varmuudeksi. Hän on sitäpaitsi taiteilijaluonne ja taiteilijat ovat yleensä julmia… Oletko tutkinut kaikki ilmailumahdollisuudet?

— Tietysti. Hän ei ole päässyt Lontoosta sitä tietä ellei hänen ole onnistunut vuokrata yksityistä lentokonetta. Mutta se on melkein mahdotonta, sittenkun poliisi ja tullilaitos ovat alkaneet harjoittaa tehokasta ilmailuvalvontaa.

— Eikö mitään epäilyttäviä olioita ole näyttäytynyt miss Duncanin huvilan edustalla?

— Varmasti ei. Olen palkannut erään yksityisen apulaiseni vartioimaan siellä — ollakseni sekoittamatta poliisia asian siihen puoleen. Hän on asettunut kaniinikopin luo ja huvitellut ruokkimalla kaniineja. Mies on vastikään telefonoinnut minulle ja sanonut, että hän pitää työstään. Hän opettaa erästä kaniinia hyppäämään tynnyrin vanteen läpi… Kaniineista puheen ollen, sinulle on saapunut valokuva kirjeen ohella, jossa sanotaan, että se oli ihmeellisin valokuva, minkä valokuvaaja milloinkaan on nähnyt. Hän haluaa nähtävästi ostaa patentin.

Fjeld avasi suuren kirjekuoren.

— Vai niin, sitäpä juuri ajattelinkin, mutisi hän ja ojensi valokuvan Burnsille.

Huoneessa oli puolipimeä.

Suuri skotlantilainen nousi tuolilta niin kiivaasti, ettei sitä olisi voinut luullakaan miehestä, jolla oli puujalka ja puinen käsivarsi.

— Mitä saatanan metkua tämä on? sanoi hän. Näyttää aivan siltä, kuin kaniini palaisi tulisimmassa helvetissä. Sehän elää ja vilkuttaa silmiään.

— Eipä olekaan huono patentti.

— Ei, sen uskon. Mutta siinä on jotakin kamalaa. Tuonlaatuisista elävistäkuvista en pidä. Se on ikäänkuin kuvattaisiin itseänsä elämää…

— Taikka kuolemaa!

Burns katsoi häneen ihmeissään, mutta ei ehtinyt pyytää selitystä. Puhelin soi ja hän tarttui kuulotorveen. Syntyi pitkä keskustelu, jonka kestäessä Ralph Burnsin kasvot kirkastuivat.

— No, mitä se oli? kysyi Fjeld uteliaasti.

— Tietoja Scotland Yardista, vastasi Burns ja pöyhistelihe kuin espanjalainen kukko.

— Kuinka ne kuuluvat?

— No, Charles Brookton ajoi kello 5 iltapäivällä Edinburghin läpi harmaalla automobiililla. Hänen seurassaan oli eräs mulatti.

— Vangitaanko hänet?

— Ei, mutta kaksi moottoripyöräilijää kulkee hänen vanavedessään. Hän ei voi päästä meiltä pakoon. Tarkastaja ei uskaltanut kirjoittaa vangitsemismääräystä häntä vastaan, eihän ole mitään todistuksia. Hänen mielestään Brookton ei ole syypää pikku Maxin kuolemaan ja minä myönsin hänen siinä olevan oikeassa. Mutta mielestäni Charles kyllä voisi antaa poliisille vihjauksen tavasta, jolla tuo pieni mies on murhattu. Ja tarkastaja suostuu epäämään häneltä passin Englannista poistumiseen, ennenkuin hän on todistanut tässä asiassa. Niin pitkälle siis kaikki on hyvin ja oikein. Tunnin kuluttua saamme tietää, mihin Brookton aikoo yöpyä.

Fjeld nousi.

— Meidän täytyy kiiruhtaa, sanoi hän. Milloin lähtee matkustajalentokone pohjoiseen päin?

— Kello 12 Brooklandista. Se on Edinburgissa päivän koittaessa.

— Tahdotko tilata paikan?

Burns tarttui jälleen puhelimeen.

Mutta Fjeld nojausi taaksepäin tuolissaan, sytytti uuden havannan ja alkoi miettiä. Ei — hän ei miettinyt hän uneksi. Kahdesta kylmästä, kirkkaasta, harmaista silmistä — puhtaasta, ylväästä ja ankarasta naisesta, jonka aivoissa ja sydämessä asui vain yksi ainoa ajatus.

Ja kuitenkin muisti hän pienen hymyn, heikon punastuksen, haparoivan ja epävarman eleen, joka muistutti siitä, että hän oli nainen, ja että ehkä syvällä hänen sydämessään uinui tunne, toive, rukous…

Sitten nousi hän nopeasti.

Kaniini tuli hoiperrellen sisään verannalta. Se katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Sitten se meni eräälle matolle ja pani maata.

— Merkillinen kaniini, sanoi Burns, lakattuaan telefonoimasta. Se näyttää ihan siltä, kuin alkaisi se sädehtiä. Onko sen ihossa fosforia? Se lienee valoasäästävä. Luulenpa sen sytyttäneen yölamppunsa ja menneen nukkumaan.

Se on kuollut, sanoi Fjeld. Kuinka paljon on kello?

— Kello on kahdeksan.

XXVII.

SÄKISSÄ.

Kun Isabella Duncan heräsi pitkällisestä tainnostilastaan, oli hän pimeässä. Hän koetti liikkua, mutta kohtasi vastarintaa joka taholla. Hänen päätään särki ja hänen toisessa kädessään oli jotakin vikaa.

Sitten hän äkisti muisti kaiken: puhelimen ja vaatteen, joka kiedottiin hänen päänsä ympärille sekä eetterin hajun — kuinka hänen silmänräpäykseksi oli onnistunut irroittautua vihollisensa otteesta sekä iskeä isku suuriin, leveisiin ja mustiin kasvoihin.

Mutta tähän loppuivat hänen muistonsa. Hän liikahti jälleen ja aikoi huutaa, mutta malttoi mielensä. Hän oli vihollistensa vallassa ja nyt oli saatava täysi varmuus, ennenkuin hän toimi… Ah, tuo herkeämätön surina hänen allaan, se oli kuin ompelukoneen surinaa… Niin, nyt ymmärsi hän sen. Hän makasi erittäin nopeasti kiitävän automobiilin pohjalla.

Sangen varovaisesti hän hapuili hamettaan — ja huomasi ällistyksekseen, että hän oli puettu ohueen yöpaitaan.

— Luulen hänen alkavan tulla tajuihinsa, kuuli hän äkkiä paksun äänen sanovan. Mies oli amerikalainen ja hänen äänessään oli uskomattoman raaka sointu, joka pöyristi Isabellaa.

— Se on mahdollista, kuuli hän toisen sanovan ja kuuli Brooktonin äänen. Mutta annos jonka hän sai, pitää hänet kyllä nukuksissa yhden tunnin.

Sen jälkeen syntyi pitempi vaitiolo.

— Onpa siinä hauska naikkonen, kuuli hän amerikalaisen sanovan. Hänen oikea kätensä, lempo soikoon, lyö kuin höyryvasara. Minusta vuotaa vielä verta kuin härästä. Mutta odotapa, kyyhkyläinen, myöhemmin juttelemme uudelleen.

Isabella Duncanin täytyi purra hampaansa yhteen, ollakseen huutamatta säikähdyksestä. Mikä kauhea välikappale olikaan tuo, jota hänen ennen niin uskollinen ihailijansa oli käyttänyt. Nyt kuuli hän jälleen Brooktonin äänen.

— Tämä on minun asiani, sanoi hän kylmästi. En kärsi sinun ollenkaan sekaantuvan siihen. Sinä saat palkkiosi ja sillä hyvä.

Toinen murahteli, mutta ei sanonut mitään.

Sitten taukosi keskustelu. Tunti kului toisensa jälkeen.

Isabella koetti tehdä itselleen tirkistysreijän. Hän käytti kynsiään mitä suurimmalla varovaisuudella, mutta säkkikangas oli ihan uutta ja läpitunkematonta.

— Onko tuo Edinburg? kuuli hän äkkiä amerikalaisen sanovan. Emmekö pysähdy sinne? Kurkkuani kuivaa niin, että tuskin voin pitää kieltäni oikeinpäin suussani.

— Olemme perillä kahdenkymmenen minuutin kuluttua, sanoi Brookton kuivasti.

Isabella alkoi hengittää helpommin. Hänen sydämensä rupesi jälleen työskentelemään. Nyt ymmärsi hän, että Charles Brookton aavisti hänen salaisuutensa. Mutta hän ei pelännyt häntä. Hän ei pelännyt kuolemaa — hän, joka oli houkutellut valolta sen kaikki salaisuudet ja leikkinyt kuolettavilla säteillä… Sitten tuli hän äkkiä ajatelleeksi norjalaista lääkäriä, joka oli pelastanut hänet Brooktonin ensimäisestä päällekarkauksesta. Hän oli näkevinään hänen voimakkaat kasvonsa suurine, mutta säännöllisine piirteineen ja kirkkaine, älykkäine silmineen. Miehen koko käytöksessä oli valtijaan ylevää rauhallisuutta, jokainen lihas, jokainen piirre puhui miehuudesta ja voimasta, ja hänen silmiensä sisimmästä loisti seikkailu — suurten elämyksien, uusien paikkojen, uusien ihmisten ja uuden luonnon kaipuu.

Maatessaan siinä kokoonkyyristyneenä pimeässä tunsi Isabella sydämensä sykkivän. Tulisiko seikkailu koskaan hänen luokseen — hänen, joka oli elänyt ainoastaan suurille aatteillensa? Ah, hän istui Vestan ikuisen tulen ääressä ja vartioi ikuista loimua ihmisten ajatuksissa — hän hoiti valon rikkautta sinä puhtaana papittarena, mikä hän oli, ja elämän ja kuoleman säteet virtasivat hänen valkoisista käsistään.

Äkkiä hän jäykistyi. Hän tunsi kuinka kylmä hiki virtasi hänen ruumiistaan. Hänen isänsä — kuinka hänen kävisi?… Hänen täytyi päästä takaisin Lontooseen. Rääkätty vanhusparka, joka istui siellä ikäänkuin jumalan kuvan irvikuva, julmien ihmisten leikkelemänä ja raatelemana. Hän istui odottamassa tytärtään — hiljaa ja kärsivällisesti — tuo ylväs vanhus, jolla oli Venäjän keisarillista verta suonissaan, mutta jonka oli täytynyt kärsiä kaikki bolshevismin kauhut. Ja Isabella kirosi itseään siitä, että oli tunteellisuuden puuskassa säästänyt Charles Brooktonin — koska uskoi häntä, kun hän puhui rakkaudestaan. Hän oli siis lopultakin vain heikko, hempeä nainen epäilyksineen, ominetuntoineen ja tunteellisuuksineen… Isabella väänteli käsiään ajatellessaan vanhaa, sokeaa miestä, joka vapisevin huulin kuiskaili hänen nimeään. Hänen täytyi päästä takaisin, maksoipa se mitä tahansa.

Automobiili pysähtyi nytkähtäen. Hän kuuli Brooktonin vaihtavan muutamia sanoja ohjaajan kanssa. Sitten hänet kannettiin johonkin taloon ja laskettiin lattialle. Naru katkaistiin ja voimakas käsi tarttui säkin toiseen päähän sekä kirjaimellisesti kaatoi hänet ulos.

Vaistomaisesti kokosi Isabella yöpuvun paljaiden jäsentensä ympärille sekä sulki silmänsä häpeästä ja raivosta.

Sitten hän nousi äkkiä. Hänen runsas, tuhankarvainen tukkansa valahti uhkeille olkapäille, kun hän vetäytyi huoneen pimeimpään soppeen.

Hän oli pienessä, kurjasti kalustetussa majassa, kahden kesken kolme kyynärää pitkän jättiläisen kanssa, jolla oli karkeat, raa'at piirteet ja turpeat huulet.

— Vai niin, pikku neiti on nyt herännyt, ärisi hän ihastuneena ja hänen pienet, pyöreät silmänsä hehkuivat himosta. Olette varmaankin väsyksissänne, sanoi hän liioitellun kohteliaasti, ettekö halua mennä maata?

— Elukka, sanoi Isabella tyynesti, menkää tiehenne.

Nuoren naisen puheensävyssä oli sellaista inhoa ja hänen sanoissaan sellaista voimakasta hallitsijantahtoa, että teksasilainen sekasikiö tahtomattaankin taivutti niskaansa.

Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäyksen.

Hän astui sanaakaan sanomatta Isabellaa kohden.

— Brookton, kirkaisi tyttö.

— Hän on mennyt tiehensä, irvisteli mulatti ja ojensi gorillamaiset käsivartensa häntä kohden.

Silloin kuului laukaus ja Isabella vaipui pyörtyneenä lattialle.

XXVIII

SANDERSONIN ONNETTOMUUS.

Sotilas Sanderson seisoi käsiään hieroskellen vahtiteltan vieressä Burnt Islandin suurella lentokentällä. Oli auringonnousun aika ja kelpo skotlantilaisesta tuntui, huolimatta hänen vahvoista vaatteistaan, että oli kirotun kylmä. Usva seisoi paksuna muurina ja vastusti nousevan auringon kovia yrityksiä särkeä sen sitkeätä kosteutta. Sanderson kiroili itsekseen, sytytti piippunsa ja loi silloin tällöin tutkistelevan katseen ilmaan, jossa muuan ilmapallo tuskin näkyi sadan jalan korkeudesta. Oli ollut tyyni yö, mutta Sanderson oli silloin tällöin tuntevinaan ikäänkuin vienon länsituulen henkäyksen kylmässä ilmassa.

Pienelle tähystysilmapallolle oli tapahtunut jotakin erikoista. Se oli kytketty maahan teräsköydellä, joka oli kiinnitetty kelaan. Kun se edellisenä iltana piti kiskottaman maahan ja tyhjennettämän, oli kela reistaillut niin, ettei asiantunteva mekaniikkokaan ollut voinut sille mitään. Ja kun tuli pimeä, herkesi ilmailija työskentelemistä tuon vastahakoisen koneen kimpussa ja antoi pallon hoitaa itsensä hiljaisessa yössä.

Mutta sotilas Sandersonin oli käsketty pitää tarkasti varalta, nousisiko myrsky.

Äkkiä yksinäinen vartija heristi korviaan. Jostain lähettyviltä kuului laukaus. Ja usva vahvisti ääntä, niin että se varhaisena aamuhetkenä kuulosti ihan pelottavalta. Oikeastaan ei se kuulunut häneen ollenkaan. Kaikki, mikä tapahtui hänen vartioimisalueensa ulkopuolella, oli hänelle aivan yhdentekevää. Sotilaana, mutta ei ihmisenä. Ja Sanderson oli utelias. Hän oli kyllä kuullut laukauksia ennenkin maailmassa, mutta tätä aamun sarastaessa ammuttua laukausta hän ei voinut ymmärtää. Luoden viimeisen silmäyksen palloon, joka näytti voivan kaikin puolin hyvin, pani hän kovan patruunan kivääriinsä ja läksi kevyin jaloin kävelemään sille suunnalle, mistä laukaus oli tullut. Hän kuuli kovia ääniä, mutta sitten hiljeni kaikki.

Sanderson käveli aina suurelle tielle saakka, missä pieni maja kiinnitti hänen huomiotaan. Ovi oli avoinna. Hän loi silmäyksen tuohon pieneen huoneeseen, se oli tyhjä. Mutta Sanderson kiinnitti vähemmän huomiotaan tähän seikkaan, kuin niihin tuoreisiin verijälkiin, jotka johtivat toiselta nurkalta rapulle. Niin, hän saattoi seurata niitä aina tielle saakka.

Ja mikä tuo oli? Eikö tuossa ollut suuri, harmaa auto, joka miltei katosi sumuun?

Sotilas Sanderson katseli ympärilleen, rehellisillä kasvoillaan kuvaamattoman hullunkurinen hämminki. Maja oli tyhjä, automobiili oli tyhjä, mutta veriset jäljet puhuivat selvää kieltä. Kaikki haiskahti rikokselta. Sanderson tunsi äkkiä olevansa juuri kuin meksikolainen verikoira, joka on saanut verisen vaatekappaleen haisteltavakseen. Hän ei huomannut, että heikko tuulenhenki alkoi puhaltaa usvaa pois ja että ilmapallo näkyi selvemmin sekä että se kiemailevasti asettui kallelleen länsituulen sylissä.

Sitävastoin hän iloksensa kuuli moottoripyörän etäistä toitotusta. Apua oli tulossa. Sanderson astui keskelle tietä ja nosti ylös kätensä, niinkuin poliisikonstaapeli Fleet Streetillä. Seuraavassa silmänräpäyksessä suhahti suuri Henderson salaperäisen majan edustalla olevalle pihalle.

— Oletteko nähnyt harmaata automobiilia? kysyi kulettaja ja hyppäsi alas, samalla kun matkustaja, suuri, voimakas mies juoksi hyljätyn auton luokse. Nähdessään, että se oli tyhjä, kääntyi hän sotilaan puoleen.

— Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän. Sandersonin mielestä miehen ääni oli liian käskevä siviilimiehen ääneksi.

Sen vuoksi hän ei viitsinyt vastata, vaan viittasi ainoastaan majaan.

— Scotland Yardista, sanoi moottoripyöräilijä anteeksipyytäen, toisen tutkiessa verijälkiä, joita hän seurasi puoliksi ryömien.

Sitten hän nousi.

— Mihin johtaa tämä polku? kysyi hän.

— Armeijan lentokentälle.

— Kuulutteko te sinne?

— Kuulun.

— Tulitteko tänne tätä tietä?

— En, kuljin tuon metsän laitaa. Se käy pikemmin.

— Onko siitä kauan, kun kuulitte laukauksen?

— Luullakseni seitsemän tai kahdeksan minuuttia.

— Siinä tapauksessa he eivät voi olla kaukana, sanoi kookas mies seuralaiselleen. Laukaus on ammuttu hökkelin avoimesta akkunasta. Luoti on osunut huoneessa johonkin ja sitten porautunut seinään. Se ei voi olla vaarallinen haava. Te voitte nähdä jäljet tässä hiekassa — he ovat kantaneet taakkaa välissään ja perimmäinen mies on jättänyt verijälkiä.

Sanderson tuijotti ihmeissään.

— He ovat siis lähteneet lentokentälle, jatkoi kookas mies. Onko siellä vartioita?

Skotlantilainen kalpeni.

— Minä olen vahdissa. Kuulin laukauksen ja luulin…

Ei ainoakaan elävä ihminen saanut koskaan tietää, mitä sotilas Sanderson luuli… Sanat hyytyivät hänen huulillaan, niinkuin lämmin ihra jääpalasen päällä.

— Ilmapallo, mutisi hän kauhuissaan… ilmapallo…

Kaikkien silmät kääntyivät pieneen ilmalaivaan päin, jonka nähtävästi oli vallannut halu lähteä liikkeelle. Se nousi majesteetillisena yli puiden latvojen. Ja aamuaurinko tunkeutui läpi usvan katsellakseen sen komeata lentoa. Mutta mitä se oli? Gondoolissa ei istunut ketään, mutta se hinasi perässään pitkää köyttä ja köyden alapäässä leijaili säkin kaltainen esine avaruuden halki.

Voihkien alkoi Sanderson juosta ja toiset seurasivat jälestä. Muutamia minuutteja myöhemmin he seisoivat ilmapallon kiinnityspaikalla.

— Joku on irroittanut koukun vararenkaasta ja päästänyt kelan auki. Voi, mikä onnettomuus! Minut ammutaan.

Kookas mies ei voinut olla hymyilemättä.

— Mutta säkki, kysyi hän, mitä siinä on?

— Minä annan palttua säkille!… Se ei ole ohjesäännön mukaista.

Silloin löi kookas mies otsaansa.

— Tiedättekö, mitä säkissä on, Smith? Isabella Duncan siellä makaa, niin totta kuin nimeni on Fjeld. Voi tuota saatanan roskajoukkoa!

— Mitä nyt teemme?

Tohtori Fjeld suoristihe.

— Jos te pidätte huolta Brooktonista, sanoi hän, niin minä otan ajaakseni ilmapalloa takaa. Täällä on varmaan lentokone läheisyydessä.

— Tuolla vajassa on 250 lentokonetta, sanoi Sanderson ja väänteli käsiään.

XXIX.

ILMARETKI.

Scotland Yardin pieni moottoripyöräilijä oli aivan pyörällä päästään. Hän oli saanut määräyksen ajaa takaa harmaata automobiilia, jolla oli se ja se numero, sekä pidättää Charles Brookton todistamaan eräässä rikosasiassa. Mutta hän ei ollut kuullut mitään nuoresta naisesta, eikä häntä liioin ollut esitelty tuolle kookkaalle tohtorille, joka muitta mutkitta oli hypännyt hänen moottoripyörälleen Edinburghissa. Hän oli tosin vedonnut Ralph Burnsiin, mutta mahdotontahan oli tietää…

Hän oli tietysti vastustanut — mutta varsin heikosti. Ei ollut viisasta joutua riitoihin miehen kanssa, joka oli suuri kuin talo, ja jonka silmissä oli vaarallinen loiste.

Ja sitten tuo ilmapallo juttu!… Hän ei pitänyt siitä, mutta siinä oli kieltämättä romantiikan tuoksua. Ja uudenaikaiset salapoliisit eivät voi olla tulematta hieman romanttisiksi aikana, jolloin kirjoitetaan vähintään 365 salapoliisiromaania vuodessa.

Mutta kun ulkomainen tohtori muitta mutkitta syöksyi vajaan anastaakseen yhden valtiolle kuuluvista lentokoneista, alkoi hän vastustaa suuremmalla voimalla. Ja nyt sai hän kannatusta Sandersonilta, joka arveli, että hänen oli herätettävä vahtipalveluksessa oleva upseeri luvan pyytämistä varten.

— Älkää puhuko pötyä, sanoi tohtori tyynellä ja varmalla tavallaan. Eikö yhtä valtion ilmapalloista ole varastettu ja eikö meidän velvollisuutemme ole koettaa saada se takaisin? Ja ettekö te itse ollut ilmapalloa vartioimassa?… Sanderson ei pitänyt viimeisestä todisteesta ja hänen vastustuksensa kävi heikoksi ja epäröiväksi, sillä välin kun tuo lemmon tohtori tottunein käsin tutkisteli pientä Handley Page-raceria.

— Kiiruhtakaa takaisin suurelle tielle, sanoi Fjeld yhä vielä epäröivälle salapoliisille ja pitäkää harmaata autoa silmällä. Jos oikein tunnen Brooktonin, on hän jo matkalla Lontooseen. Hänen mukanaan on pitkä, voimakas mulatti, nimeltä Jim Fraser, joka ymmärtääkseni on lievästi haavoittunut vasempaan käsivarteensa.

— Mutta kuka oli ampuja…?

— Brookton, vastasi Fjeld kärsimättömästi. Hän antoi ystävälleen pienen opetuksen. He olivat eri mieltä herrasmiehen käyttäytymisestä naisia kohtaan. Mutta nyt voitte vangita heidät molemmat, sillä nyt ovat he anastaneet valtion omaisuutta.

Salapoliisi aikoi väittää vastaan, että oli olemassa muitakin, jotka tekivät itsensä vikapäiksi samanlaiseen lainrikkomukseen, mutta hän ei saanut sanoja suustaan, sillä vaaleanverinen jättiläinen näytti tällä hetkellä siltä, kuin olisi hän voinut syödä pieniä lapsia.

Hän oli vetänyt lentokoneen ulos vajasta. Se oli pitkänmatkan kone hyvin suurine säiliöineen, joka oli partaitaan myöten täynnä bentsiiniä.

— Se on meidän paras koneemme, sanoi Sanderson salaa ylpeillen… Mutta tuolta tulee kapteeni!

Fjeldkin oli äkännyt virkapukuisen henkilön, joka hyvin nopeasti lähestyi lentokentän toiselta puolelta. Hän nousi koneeseen ja pani itsetoimivan starttaajan käyntiin…

— Odottakaa, huusi Sanderson.

— Se ei pälkähdä päähänikään, sanoi Fjeld kiukkuisesti. Sanokaa kapteenille tohtori Fjeldiltä sellaisia terveisiä, että minä tuon hänen ilmapallonsa takaisin.

— Pysähtykää, karjui Sanderson kiväärinsä kohottaen, muutoin ammun!

— Pois tieltä pyssymies, sanoi Fjeld ja lisäsi jotain muutakin, joka kuitenkin hukkui propellin kolinaan, jonka jälkeen pieni, upea kone syöksyi eteenpäin kumipyörällään.

Sanderson ampui näön vuoksi, mutta varoi osumasta. Minuutin kuluttua osoitti pienen lentokoneen keula suoraan itää kohden, mihin ilmapallo oli kadonnut taivaanrannalle.

Kapteeni saapui nyt perille. Hän oli unissaan ja raivoissaan, eikä ymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän tuomitsi sotilas Sandersonin yhdeksi viikoksi pimeään arestiin ja kiroili niin, että se saattoi kuulua aina Leithiin saakka.

Tämän panoksen purettuaan hän meni aamukahville, salapoliisin kävellessä syviin ajatuksiin vaipuneena moottoripyöränsä luo. Kun hän saapui majan kohdalle, oli harmaa auto kadonnut. Se ei kuitenkaan tehnyt häneen suurtakaan vaikutusta, sillä 40 hevosvoimaisen Wolseleyn ja 190 sm pituisen mulatin ei ole helppo kadota, vaikkapa koko Skotlanti on heidän käytettävänään. Onnettomuutta ennustavasti nauraen ja luoden viimeisen silmäyksen katoavaan lentokoneeseen, joka nyt näytti kärpäseltä, nousi lainpalvelija Hendersoninsa selkään. Mutta oiva kone kieltäytyi noudattamasta käskyjä. Hän polki ja uurasti niin, että hänen kasvonsa kävivät sinisiksi, ja ajatteli kaikkea muuta kuin ystävällisiä ajatuksia aamukasteesta. Mutta lähemmin tutkiessaan hän havaitsi, että yksi tärkeimmistä ruuveista oli kadonnut.

Pikku mies joutui nyt aivan pois suunniltaan. Hän alkoi viskellä joukottain mitä valituimpia skotlantilaisia kirouksia niiden puiden väliin, joiden keskellä John Knox kerran oli vaeltanut.

Hampaitansa kiristellen hän sitten vyörytti raskaan moottoripyörän ohi vanhan Roslynin linnan, jossa Maria Stuart ennen maailmassa oli rakastanut yksisilmäistä ja punatukkaista Boothwellin jaarlia. Myöhään saapui hän vihdoin Burnt Islandin pieneen hiilikaupunkiin, jonka puhelimessa ja lennättimessä hän pani toimeen sellaisen metelin, että hiki haisi vielä monta päivää jälkeenpäin.

* * * * *

Mutta Charles Brookton ajoi kaikessa rauhassa takaisin Lontooseen. Kun auto kulki Newcastlen läpi, oli se maalattu vihreäksi ja Yorkin luona se oli musta kuin onnettomuus. Suuri Jim Fraser oli iholtaan käynyt hiukan valkoisemmaksi, mutta oli vastapainoksi saanut ryppyjä ja valkoisen parran sekä muistutti Methusalemia hänen viimeisinä elinvuosinaan.

Ikä nähtävästi rasitti häntä. Hänellä oli lihashaava käsivarressaan ja tuon tuostakin hän murahti jotakin sen kivistämisestä ja ettei ollut hyvinkään ystävällistä kohdella toveria sillä tavalla.

Mutta Brookton ei kuunnellut, mitä hän puhui. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena. Oli kuin olisi ilma hänen ympärillään ollut täynnä valittavia molli-säveliä. Hänen toivoansa ja kaihoansa parhaillaan haudattiin. Hän oli muutamina vaivaisina hetkinä kuullut rakkauden kevätlaulua sydämessään, mutta nyt oli kaikki ohitse.

Isabellan kauhistuneet silmät, kun he uudelleen pistivät hänet säkkiin, kiusasivat häntä. Sanaakaan ei hän ollut sanonut, vain tuijottanut häneen, kietoessaan yöpukua kauniin ruumiinsa ympärille. Ei mitään rukousta, ei valitusta!… Mikä ylpeä ja kauhea nainen! Hänen täytyi kuolla.

— Annoin hänelle joka tapauksessa yhden edun, mutisi hän ja kietoi väristen vaipan tiukemmasti ympärillensä, loihtien samalla esiin viimeisen muistamansa kuvan ainoasta naisesta, jota hän milloinkaan oli rakastanut — kuvan, joka leijaili edestakaisin sinisessä eetterissä.

XXX.

LENTO POHJANMEREN YLI.

Vähän yli 1000 metrin korkeudessa tapahtui merkillinen kilpalento irtipäästetyn tähystyspallon ja lentokoneen välillä. Tähän korkeuteen päästyä kohtasi onnellista ilmapalloa, jota nyt ei teräsköysi pidättänyt, raikas tuulahdus, joka kantoi sen sylissään korkealla yli Pohjanmeren lakkapäisten laineiden.

Se ei ollut mikään tavallinen, tavallisella yksinkertaisella hiilikaasulla täytetty pallo Edinburghista. Se juokseva aine, mikä pullisti palloa, oli uusi keksintö ilmateknillisellä alalla ja antoi pallolle uskomattoman kestävyyden.

Aurinko paistoi sen keltaisiin kylkiin, ja kun Fjeld vähitellen lähestyi pakolaista, näytti tämä itsekin pieneltä auringolta, joka oli täynnä elinvoimaa ja kaikki lihakset jännittyneinä. Kuin elävä olento oli se — titaani, joka on matkalla ikuista valoa kohden — niin, taivaan valloittaja liitossa kaikkien kapinallisten valtojen kanssa: pois Skotlannista, pois teräskahleista, pois kaikkien noiden loistavien herrojen luota, joilla on kartat ja kiikarit. Nyt se kulki omia teitään, hei, kuinka se lensikään!

Kului toista tuntia, ennenkuin Fjeld saavutti karkulaisen. Hän näki ilokseen, että ilmapallo edelleen oli erinomaisen liikuntakykyinen. Siinä ei vielä näkynyt mitään kokoonkutistumisen merkkiä. Toiveet Norjan rannikolle pääsemisestä olivat vielä hyvät.

Mutta oliko Isabella Duncan siihen aikaan elossa, oli toinen kysymys. Näytti siltä, että roistot olivat sitoneet hänet kiinni hyvin huolellisesti. Ja säkin asennosta päättäen oli hänen päänsä ylöspäin.

Fjeld ei uskaltanut lähestyä pitkää teräsköyttä, joka kamalasti heilui edestakaisin. Hän ajatteli kauhulla sitä silmänräpäystä, jolloin ilmapallo kulkisi yli Norjan tunturien ja ihmisankkuri paiskautuisi jotakin kallionkylkeä vastaan.

Hänen ei koskaan tarvitsisi käyttää kylmäverisyyttään niinkuin nyt.

Tuuli pysyi voimassaan ja kompassi osoitti suoraan itään. Ilma oli kirkas ja tähystys hyvä. Syvällä allansa hän näki pienen lastun laineilla — se oli suuri Amerikan-laiva, ja kohta sen takana hän näki prikin, joka näytti valkoiselta pilkulta tummansinistä merta vastaan katsottuna.

Ja kas, noin kahden tunnin kuluttua lähdöstä nousi Norjan rannikko näkyviin taivaanrannalla. Siellä olivat Ryfylken korkeat tunturit valkoisine lumireunuksineen. Siellä oli Utsire, joka seisoi kuin kiinnipuristettu nyrkki aaltovaahdon keskellä, ja siellä näkyi Hvidingsön majakka ohuena valkoisena viiruna.

Kauempana näkyivät Jäderenin kedot suurena keltaisen ja viheriäisen värisenä peitteenä. Hänellä oli onni matkassaan, he kulkivat suoraan Jädereniä kohden. Monta vuotta takaperin oli Trygve Gran ensimäisenä Pohjanmeren-lentäjänä laskenut maihin juuri tällä hiekkarannalla.

Nyt oli toimittava.

Tähystyspallo ei osoittanut ollenkaan halua lähestyä maata. Se näytti päinvastoin tahtovan leijailla yli sekä Norjan että Ruotsin, sillä nyt oli se vapaa ja juuri nyt oli leikki alkanut!…

Fjeld, joka oli vähentänyt koneensa vauhtia, jotta ei joutuisi liian kauvas ilmapallosta, nousi noin 50 metriä seuralaisensa yläpuolelle, veti esiin revolverinsa ja lähetti koko luotivaraston ilmapallon läpi.

Mutta oli kuin olisi tähystyspallo karistanut luodit pois. Se vaipui vähän, mutta ei niin paljoa, että sen olisi huomannut. Maa lähestyi lähestymistään, Fjeldin pommittaessa härkäpäistä ilmapalloa revolverillaan. Mutta sitten hän epätoivokseen näki, ettei hän tällä tavoin saisi palloa laskeutumaan Jäderenin pehmeälle hiekalle.

Silloin sattui hänen katseensa terästankoon, joka nähtävästi kuului koneistoon, ja joka oli unohtunut lentokoneen pohjalle. Hän tarttui siihen, sovitti sen revolverin suuhun ja ohjasi lentokoneensa rohkealla liikkeellä suoraan kohti kovasti kallellaan olevan ilmapallon yläosaa. Noin kymmenen metrin päästä hän revolverillaan ampui uuden ammuksensa suoraan tuohon keltaiseen päällykseen. Hän näki suuren repeymän silmäräpäyksessä avautuvan, jonka jälkeen hän ohjasi poispäin tuon haavoittuneen hirviön luota.

Ilmapallo näytti äkkiä niin raskaalta ja kömpelöltä. Sen kyljet kävivät rempalleen, eikä niillä ollut samaa kauniisti paisuvaa muotoa kuin ennen.

Oli kuin olisi se joutunut äkillisen väsymyksen valtaan. Se ei enään välittänyt kapinasta eikä vallankumouksesta. Nyt se äkisti kaipasi lepoa. Se hengästyi ja kapusi maata kohden — ei nopeasti, vaan tasaisesti liukuvassa linjassa. Maa tuli yhä lähemmäksi… Fjeld saattoi jo erottaa hyrskyt. Hän oli saanut ilmapalloon eloa, mutta kunhan se nyt ei vain menisi maahan liian nopeasti!…

Säikähtäen hän näki, kuinka ilmapallon päällyksessä oleva repeymä kävi yhä suuremmaksi sen luikerrellessa kohden syvyyttä. Matkaa oli vielä jäljellä muutamia satoja metrejä, ja jos se laskeutuisi liian nopeasti, putoaisi se suoraapäätä hyrskyjen keskelle.

Mutta ilmapallo oli kokonaan luopunut taistelusta. Sillä ei enään ollut mitään sanomista. Se vaipui vaipumistaan ja samassa silmänräpäyksessä, kun Fjeld laski maihin hiekkarannalla, näki hän säkin koskettavan veteen yli 100 metrin päässä maasta ankarimpain hyrskyjen keskellä. Siis olivat kaikki hänen ponnistuksensa lopultakin turhat!

Näytti siltä, kuin olisi kuolevassa ilmapallossa ollut jokin tunne matkustajaansa kohtaan. Se teki viimeisen epätoivoisen tempauksen ja veti säkin suunnattomalle aallonharjalle sekä siitä aina rannalle saakka, missä Fjeld seisoi valmiina veitsi kädessä leikatakseen poikki sen nuoran, jolla säkki oli teräsköyteen kiinnitetty.

Ilmapallo vyöryi eteenpäin yli rannan, teki muutamia suonenvedon tapaisia hyppäyksiä ja lyyhistyi sitten aivan läjään.

Mutta jännityksestä vavisten otti Fjeld säkin olalleen ja meni pieneen tähystyshuoneeseen, missä hänet vastaanotti tullivirkamies, joka perin epäluuloisesti katseli hänen säkkiään.

— Onko siinä tullinalaista tavaraa?

— En tiedä.

— Mitä siinä sitten on?

— Ihminen!

Ja tohtori Fjeld ryhtyi vapisevin käsin avaamaan niitä nahkahihnoja, joilla säkin suu oli sidottu.

XXXI.

TULLIVIRKAMIEHEN ASUNNOSSA.

Norjalainen tullivirkamies Solessa ei ollut mikään Erling Skjalgen. Hän ei odottanut enempi "Ormen Langea" kuin Olav Trygvasoniakaan. Sitä vastoin oli hän alati tähystelemässä whiskyä. Tästä elähyttävästä nesteestä oli kieltolain voimaanastumisen jälkeen tullut taivaallinen manna Norjan kansalle. Kun vesitie suljettiin, kävi uudenaikaiseksi koettaa ilmatietä. Ja nyt satoi whiskyä kuin mannaa alas taivaasta Sitä tuli suurissa tynnyreissä, hyvin pakatuissa laatikoissa. Sitä löydettiin mitä kummallisimmista paikoista. Kerran putosi häränpää, täynnä puhtainta whiskyä, Galdhöpiggeniin juuri kun muuan matkailijaseurue istui siellä juomassa mehua ja vettä kuljettajansa kanssa. Kun seurue saapui Spiterstuleniin, olivat he kaikki tuntemattomiksi saakka iloisia ja irti maasta. Toisella kertaa liukui kokonainen uiva whiskytelakka jättiläisilmalaivasta suoraapäätä Piperin lahteen. Oli pimeä yö, ja koska asianharrastajia oli paljon, eivät whiskysäiliöt kärsineet mitään vaurioita.

Ilmatullivirkamiehillä oli paljon puuhaa näistä janoiselle Norjan kansalle tuoduista lahjoista. Ja aivan luonnollista oli, että he tunsivat epäluuloa kaikkia ja kaikkea kohtaan.

Tämä Jäderenin tullivirkamies siis uskoi (salaisella ilolla), että tässä oli whiskylähetys, vaikka sen tapaiset kuljetukset yleensä olivat pimeyden töitä.

Hän siis peräti hämmästyi kuullessaan, että säkissä oli ihminen.

Elävät ihmiset ovat yleensä tullivapaat, mutta kuinka oli laita kuolleiden ihmisten?

Hän lausui heikon virkamiesmäisen epäilyksen tässä suhteessa.

Mutta kookas mies ei kunnioittanut häntä vastauksella. Hän seisoi kumartuneena säkin yli — ja mitä se oli? Tullivirkamies oli kaatua selälleen säikähdyksestä, sillä säkin suussa hän näki naisen kasvot. Ne olivat kalmankalpeat ja silmät olivat kiinni… Kalman väri oli levinnyt tuohon vaaleakassaiseen päähän, mutta koskaan ei nuori tullivirkamies ollut nähnyt niin kaunista Stavangerissa taikka sen ympäristöissä.

— Kuollutko? kysyi hän vapisevalla äänellä.

Mutta toinen ei vastannut. Hän käyttäytyi kuten se, jolla on hyvin kiire. Ja tullivirkamies jäi seisomaan suu avoinna, kun naisen ruumis tuli ulos säkistä ja osoittautui olevan puettu vain yöpukuun.

— Huopapeite, komensi mies.

Tullivirkamies meni noutamaan ainoan, mikä hänellä oli, ja katseli mielenkiinnolla, kuinka lentäjä kääri naisen huopaan ja alkoi vierittää hänen puoliksi jäykistynyttä ruumistaan edestakaisin lattialla.

— Konjakkia, huusi vieras.

Tullivirkamies nauroi hetken vakavuudesta huolimatta.

— Ei ole — virallisesti.

— No, antakaa sitten helvetissä minulle sitä yksityisesti.

Lain nuori vartija empi hiukan, mutta sitten meni hän lattiassa olevan luukun luo ja pisti päänsä tilapäiseen kellariin. Hetkisen kopeloituaan erilaisia pulloja, hän veti hiukan pölyisen pullon päivänvaloon.

— Bisquet Dubouche Imperial, kolme tähteä, luki hän ylpeästi.

Mies ei näyttänyt erikoisesti ihastuvan. Säälimättömästi löi hän pullolta kaulan poikki sekä kaatoi muutamia pisaroita naisen suuhun, jonka jälkeen hän hieroi hänen kasvojaan tuolla kallisarvoisella nesteellä. Sitten hän nousi tyytyväisesti hymyillen.

— Luulenpa hänen toipuvan, sanoi hän ja pudisti äkkiä hämilleen joutuneen tullivirkamiehen kättä.

Sen jälkeen hän etsi käsiinsä lasin, kaatoi sen täyteen konjakkia ja tyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella.

— Kuinka saatoitte tietää, että tämä on minun lempimerkkiäni? kysyi hän.

Tullivirkamies hymyili hämillään.

— Se oli sula sattuma, sanoi hän. Se on osa takavarikoidusta määrästä — lääkettä tai mitä hittoa vain tahdotte.

— Ymmärrän… Ette kai sattumalta ole takavarikoinut osaa jostakin naisen puvustosta?

— En, sanoi hän, mutta sellaisenhan voisi hankkia Stavangerista. Ei sinne ole montakaan kilometriä. Mutta kas tuota — nainen avaa silmänsä!

Fjeld nyökkäsi.

— Hän on kunnossa, sanoi hän. Mutta kestänee vielä vähintään puoli tuntia, ennenkuin hänen sydämensä tulee täysin normaaliksi. Ei ole mikään pikkuasia riippua pari sataa metriä liikkeellä olevan ilmapallon alapuolella. Se koskee aivojärjestelmään, semminkin kun matka kestää pari tuntia.

Mutta tällä kertaa oli Fjeld laskenut väärin. Hän näki sen heti Isabella Duncanin kirkkaista ja pelokkaista silmistä. Tyttö halusi sanoa jotakin, mutta ei voinut saada sitä suustaan. Hän oli kuitenkin tullut tajuihinsa ja pelko noissa tummissa, syvissä silmäterissä kasvoi. Kuumeinen puna levisi noille kalpeille poskille.

Fjeld kumartui hänen ylitseen ja siveli tyynnyttäen hänen otsaansa.

— Teidän ei enään tarvitse pelätä, neiti, sanoi hän. Kaikki vaara on ohitse. Se oli vaikea matka, mutta te suoriuduitte siitä loistavasti.

Nuori nainen yritti nousta, mutta vaipui uupuneena takaisin. Hän pudisti epätoivoisena päätään.

— On varmaan jotakin, joka vaivaa häntä, mutisi Fjeld. Jokin muisto, pelko, joka ei ole suoranaisessa yhteydessä tuon hirveän ilmaretken kanssa.

— Voinko tehdä jotakin puolestanne? kysyi hän lempeästi ja ojensi Isabellalle jälleen konjakkia… Tiedättehän, että nyt olette turvassa, ja että voitte luottaa minuun.

Nainen tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti ja syvä, koriseva voihkina tunkeutui esiin hänen kurkustaan. Hän ei voinut saada esiin sanoja, jotka pelko toi hänen huulilleen.

Tullivirkamies poistui hiljaa huoneesta.

— Minä menen telefonoimaan muutamia naisenvaatteita, sanoi hän kynnyksellä. Morsiameni on jokseenkin samankokoinen kuin neiti. Hän on eräässä muotiliikkeessä. Pyydän häntä lähettämään tänne urheilupuvun jonkun moottoripyöräilijän mukana, se kai on parasta?

Fjeld ojensi hänelle lompakkonsa.

— Te olette kunnon mies, sanoi hän. Järjestäkää se parhaan kykynne mukaan. Minä jään tänne. Katsokaa, että joku ottaa haltuunsa ilmapallon. Se on Britannian hallituksen oma. Ja koettakaa myös hankkia minulle 150 litraa bentsiiniä lentokonetta varten!

Muutamia minuutteja kului. Isabella oli sulkenut silmänsä.

Sitten nousi hän äkkiä istualleen ja tuijotti säikähtyneenä huoneeseen.

— Minun täytyy rientää, sanoi hän kamalan selvästi. Isä kuolee nälkään, minun isäraukkani. Hän odottaa minua. Jumalan tähden — matkustakaamme heti Lontooseen.

— Olemme nyt Norjassa, mutisi Fjeld.

Mutta kun Isabella sen kuuli, päästi hän kirkaisun, joka tuntui tulevan tuomitun henkiolennon suusta.

Sen jälkeen meni hän jälleen tainnoksiin.

XXXII.

YHTEISKUNNAN IHMISSUDET.

Syndikalististen pahantekijäin kantakahvilassa Sohossa oli kellarissa pieni huone, jota käytettiin ainoastaan perin salaisissa kokouksissa. Se oli kalustettu vain muutamilla whiskytynnöreillä sekä muutamilla pienillä geneveriankkureilla, joita tarpeen tullen voitiin käyttää tuoleina.

Isäntä kävellä tallusteli tuossa puolipimeässä huoneessa, jota valaisi ainoastaan nokinen ja puoleksi palanut hehkulamppu. Hän sijoitti muutamia whiskypulloja ja laseja suurten tynnörien päälle ja koetti turhaan saada huoneen näyttämään kodikkaalta, asettamalla pienten tynnyrien päälle joitakuita kirjavia pieluksia. Kuten useimmilla ravintolanisännillä, oli hänelläkin hauskana tapana pakista itsekseen.

— Ihmettelenpä, mikä Charlesta vaivaa, mutisi hän. Hänestä ei tätä nykyä ole paljon mihinkään. Luultavasti on siihen syynä tuo tyttö Isabella Duncan. Hän on rakastunut kuin vanha papukaija. Tai ehkäpä nuo monet kuolemantapaukset ovat tehneet hänet hieman kaistapäiseksi. Luulenpa, lempo soikoon, että hän pelkää kuolemaa.

Isäntä pudisti päätään jakaessaan muutamia soodavesipulloja eri tynnöreille.

— Ei ole kunnollisia pahantekijöitä nykyaikana, jatkoi hän keskustelua itsensä kanssa. Ennen maailmassa annettiin aatteille palttua ja vain toimittiin. Nyt täytyy rikos, herra paratkoon, tehdä hienosti. Sitä täytyy valmistella lörpötyksellä ja asiakirjoilla. Minun aikanani murhattiin ja ryöstettiin murhan ja ryöstön itsensä takia. Nyt kävellään anarkismin katkismus kainalossa ja lyödään kuoliaaksi määräysten ja pykälien mukaan. Ei, silloin olivat Saimler ja Delma eri miehiä, ja entäs vanha Jaap van Huysman sitten! Asia loppuu siihen, että me annamme kastaa itsemme ja rupeamme rakentamaan rukoushuonetta.

Isäntä mutisi edelleen, mutta hänet keskeytti hiljainen kolkutus. Neljä miestä Brookton etunenässään astui huoneeseen.

He näyttivät kaikki kalpeilta ja huolestuneilta, lukuunottamatta mulattia, Jim Fraseria, joka sijoittui oven luo vahdiksi, ilman mitään kursastelua täytettyään suuren lasin whiskyllä ja tyhjennettyään sen pohjaa myöten.

— Onko kaikki kunnossa? kysyi Brookton. Eikö mitään uutta eilisestä saakka?

— Ei, sanoi isäntä nöyrästi. Ei mitään muuta, kuin että poliisi on käynyt tälliä Maxin kuoleman johdosta. Burnskin oli täällä ja kysyi sinua.

Brookton kohautti olkapäitään. Hän näytti mieheltä, joka juuri oli noussut pitkäaikaiselta tautivuoteelta. Hänen poskensa olivat sisäänpainuneet ja silmissä oli kuumeinen loiste.

Syntyi pieni vaitiolo. Saattoi vain kuulla lasien kilinän.

— Vain yksi tehtävä on nyt suoritettava, sanoi hän ja kumartui noiden kahden miehen puoleen. Meidän täytyy toimia, ennenkuin menetämme kaikki parhaat miehemme. Raskas käsi lepää päällämme, ja tällä kertaa se ei ole lain käsi. Toinen toisensa jälkeen meistä kuolee. Meidät lyödään omilla aseillamme… Ei edes poliisi voi meitä suojella.

Hän nauroi pilkallisesti ja molemmat tummat miehet häntä vastapäätä sähisivät kuuluviin jotakin nauruntapaista.

— Olen kutsunut teidät tänne täksi illaksi sen vuoksi, että meidän nyt täytyy toimia, sanoi hän. Epätoivon hetki on tullut. Meidän täytyy hetkiseksi hyljätä kaikki viisaus ja varovaisuus. Nyt on tilaa ainoastaan suurelle terrorille…

— Hyvä, mutisi isäntä.

— Sen vuoksi olen pyytänyt teitä tulemaan tänne. Sinä, Abram Kornitzky, ja sinä, Zimmerman! Te tiedätte, kuinka sen tulee tapahtua. Te tunnette punaisen sorron vallan, veren vallan. Sinä Abram olit mukana tsaari Nikolaita murhattaessa ja sinä Zimmerman johdit suurta verilöylyä Moskovassa. Bolshevikeilla ei koskaan ole ollut kahta niin julmaa palvelijaa… Jos muistan oikein, niin sinä se olit, Kornitzky, joka käsittelit hieman kovakouraisesti tsaarin serkkua, suuriruhtinasta…

Kookas ryssä ulkonevine poskipäineen, pienine silmineen ja hoitamattomine partoineen hymyili ilkeästi.

— Minä leikkasin nenän ja korvat tuolta vanhalta sialta, sanoi hän. Isaac Lewin kuohitsi hänet. Hän kuoli sen leikkauksen jälkeen.

— Olisi parasta, ettet puhuisi niin äänekkäästi siitä asiasta, Abram, varoitti Brookton. Suuriruhtinas elää vielä eikä kaukanakaan täältä — Lontoossa.

Ryssä nousi kiivaasti.

— Mahdotonta, mutisi hän.

— Sinä tiedät, kuinka Isaacin kävi, jatkoi Brookton miltei säälimättömästi. Hänet löydettiin eräänä päivänä kuolleena Londonbridgeltä. Tiedätkö, kuka hänet tappoi?

— En.

— Niin, sen teki suuriruhtinaan tytär. Hän oli meidän toverimme. Sinä tunnet hänet, Abram. Voit kiittää onnesi tähteä siitä, ettet aikaisemmin ole ollut niin avomielinen suuriruhtinaan nenän ja korvien suhteen. Muutoin ei henkesi olisi ollut edes paperiruplan arvoinen. Ymmärrätkö?

— Kuka hän on? kysyi ryssä happamesti.

— Kysy mieluummin, kuka hän oli, sanoi Brookton vapisevalla äänellä. Jim Fraser ja minä lausuimme hänelle jäähyväiset tänä aamuna. Hän läksi maasta ja elämästä 12 tuntia takaperin. Eikö totta, Jim?

Mulatti nyökkäsi. Hänen silmänsä punoittivat whiskystä, hänen käsivartensa muistutti hänelle, ettei Isaac Lewinin puolesta ollut kostettu siten, kuin hän olisi ansainnut.

— Entä suuriruhtinas? kuiskasi ryssä käheästi.

— Tuo vanha hylky ei herätä minussa mielenkiintoa, sanoi Brookton. Hän ei voi enään haukkua.

Mies, jota nimitettiin Abram Kornitzkyksi, hengitti helpommin. Kuten kaikki julmat miehet oli hän luonteeltaan pelkuri ja piti oman henkensä sangen korkeassa arvossa.

— Mutta olipa asian laita nyt miten tahansa, jatkoi Brookton kiihoittuneena, niin on meitä viime aikoina vainonnut kova kohtalo. Ystävämme ovat kaatuneet ympäriltämme tuntemattoman aseen satuttamina. Nyt on meidän tilaisuutemme tullut. Meidän on iskettävä iskumme. Huomen illaksi kokoamme kaikki ystävämme kokoukseen Hampsteadin kokoussaliin. Mutta ainoastaan äärimmäisyysmiehet kansallisuuteen katsomatta ja mieluimmin ne, jotka aikaisemminkin ovat olleet tulessa. Varokaa tarkoin, ettei urkkijoita pääse sisälle, sillä nyt on punainen terrori päästettävä valloilleen maailman suurimmassa kaupungissa. Työläisten joukossa olevat nuuskijamme on pantava liikkeelle… Sosialististen porvarisikojen täytyy määrätä kantansa — tasavalta julistetaan viikon kuluessa… Meillä on riittävästi aseita, ja porvarilliset puolueethan ovat tällä haavaa hajallaan ja näyttävät hampaita toisillensa parlamentissa… Ja kuulkaa nyt minun suunnitelmani…

Charles Brookton nojausi eteenpäin ja alkoi kuiskaavalla äänellä ikäänkuin olisi peljännyt whiskytynnörien kuuntelevan, esittää suunnitelmaansa.

Toiset kuuntelivat verestävin silmin ja hampaitaan kiristellen, niinkuin suurilla aroilla asustavat sudet, jotka pitkän ja ankaran talven jälkeen kohtaavat kevään lihavimman saaliin.

XXXIII.

BROOKLANDIN KILPARADALLA.

Myöhään eräänä iltapäivänä tuli yksitaso lentäen Brooklandin kilparadalle.

Suuren kilpa-ajoradan ja lentokentän tarkastaja seisoi juuri vakavasti puhumassa Scotland Yardista tulleen herran kanssa, joka tahtoi saada kuulla, oliko kukaan kentän monista lentäjistä päivän kuluessa nähnyt erästä armeijan lentokonetta, joka sangen omituisella tavalla oli kadonnut sotilaiden lentokonevajasta Edinburghin lähellä.

Salapoliisi kertoi juuri lähempiä yksityiskohtia tästä tilaisuudesta, joka paljon muistutti varkautta, mutta jota myös saattoi ajatella mielipuolen teoksi.

— Se lensi itäänpäin, sanoi hän, mutta se tapahtui kai ainoastaan silmienlumeeksi. Sillä ei suinkaan mies Norjaan aikonut. Onpa siinä tavaton kovanonnen kolaus: ilmapallon ja lentokoneen menetys samana päivänä.

Tarkastaja ei vastannut. Hän seisoi kiikari silmiensä edessä ja tarkasteli innokkaasti yksitasoa, joka ilmeisesti valmistautui laskeutumaan maahan.

— Oliko se Handley Pageracer? kysyi hän.

— Oli oikein. Uutta hävittäjätyyppiä.

— Tuolla se on tulossa, sanoi tarkastaja tyynesti. Senlaatuisia ei ole monta tässä maassa.

Salapoliisi oli lentää selälleen ihmetyksestä ja ilosta.

— Sepä vasta on onnenpotkaus, sanoi hän. Toivon teitä auttavan minua vangitsemaan pakolaisen ja varkaan.

— Ilomielin, vastasi tarkastaja. Sallitteko, että käyn sisältä noutamassa revolverin?

Pienellä yksitasolla ei kuitenkaan näyttänyt olevan kovinkaan paha omatunto, kun se rohkealla liukulennolla suuntasi matkansa maata kohden, juuri sen paikan lähelle, missä molemmat hyvin asestetut miehet seisoivat sitä odottamassa.

— Hän osaa taitonsa, mutisi tarkastaja, käsi karkeakaliberisella revolverillaan. Se on varmaan vaarallinen mies.

Heille ei kuitenkaan jäänyt aikaa mielipiteiden vaihtamiseen, sillä kone tanssi jo suuren linnun tavoin yli ruohopeitteisen maan tuskin 50 metrin päässä paikasta, missä salapoliisi ja tarkastaja odottivat uhriaan.

Molemmat herrat toimivat ripeästi ja rohkeasti. Samassa silmänräpäyksessä, kun yksitaso pysähtyi, lepäsi tarkastajan käsi sen siivellä, salapoliisin seisoessa ohjausluukun luona.

Lentokoneessa oleva mies ei kuitenkaan näyttänyt kiinnittävän heihin mitään mainittavampaa huomiota. Hän hyppäsi maahan ja auttoi koneesta pois nuoren kalpean naisen, jonka suuret silmät loistivat omituisesti.

— Miten jaksatte? kysyi hän.

— Paljon paremmin, vastasi nainen, jonka liikkeissä oli jotakin kuumeentapaista kiirettä, minkä salapoliisi käsitti aivan väärin. Tässä oli toimittava nopeasti. Hän laski kätensä rotevakasvuisen miehen olalle.

— Lain nimessä vangitsen teidät, sanoi hän tärkeän painokkaasti.

Lentäjä kääntyi häneen päin.

— Joutavia, sanoi hän lyhyesti… Voitteko hankkia minulle auton?

Salapoliisi katsoi hölmistyneenä ensin häntä ja sitten naista. Hän totesi, että nainen oli suorastaan hiton kaunis, mutta palasi heti, joskin hieman epävarmana, velvollisuuksiensa täyttämiseen.

— Tämä on valtion yksitaso, lausui hän ankarasti. Se on varastettu. Kuinka voitte asian selittää?

Rotevakasvuinen mies vilkasi salapoliisia ensi kerran. Hänen silmiinsä ilmestyi terävä välähdys, joka sai salapoliisin hämmentymään. Onpa tosiaan vaarallinen mies, ja salapoliisi tavoitteli revolveriansa. Tarkastaja, joka oli tehnyt saman päätelmän, teki samoin.

— Kuka te olette, kysyi Scotland Yardin mies, äänessä tällä kertaa kahden revolverin voima, ja kuinka kykenette tyydyttävästi selittämään valtion omaisuuden varkauden?

— Minulla ei ole aikaa selittää yhtään mitään, lausui mies. Ja minä neuvon teitä panemaan pois revolverit — vaikka sanottekin olevanne Scotland Yardista. Mr Redpath on ystäväni eikä hän pidä siitä, että henkilökunta tekee tyhmyyksiä… Tahdotteko olla ystävällinen ja kutsua tänne auto? Voitte päästä siinä mukana takaisin Lontooseen. Tarkastaja on kyllä ystävällinen ja ottaa haltuunsa lentokoneen sekä toteaa että kaikki on kunnossa… Nimeni on tohtori Jonas Fjeld.

Hämmästyksissään irroitti salapoliisi heti kätensä revolverista. Hän oli ammatissansa nuori, mutta Jonas Fjeldin nimellä oli hyvä kaiku Scotland Yardissa. Siitä miehestä kerrottiin monta juttua… Ja hän tiesi hänen olevan päällikön, mr Redpathin, henkilökohtainen ystävä.

— Pyydän anteeksi, sanoi salapoliisi nopeasti ja työnsi syrjään hämmästyneen tarkastajan revolverin. Ymmärrättehän, tohtori Fjeld, että tilanne oli jonkun verran epäilyttävä, eikä minulla ollut kunniata… Auttaahan te käskitte?

Fjeld hymyili.

— Kyllä. On muuan asia, joka on järjestettävä viipymättä, Se koskee tätä naista. Teen työtä yhdessä Scotland Yardin kanssa. Te tulette aivan kuin lähetetty, minä tarvitsenkin juuri nyt miestä…

Mutta salapoliisi o!i jo matkalla puhelimeen, tomu pölisi pilvenä hänen kiireisissä askeleissaan.

Tarkastaja kohotti kohteliaasti hattuaan.

Riippui ilmeisesti jostakin väärinkäsityksestä, lausui hän ja naurahti.

— Riippuu siitä, kuinka asian ottaa. Tosiasiallisestihan minä olenkin tämän koneen varastanut.

— Mitä tarkoitatte, naurahti tarkastaja typerästi.

— Tahdotteko tehdä minulle palveluksen, jatkoi Fjeld. Lähettäkää sähkösanoma Burnt Islandin lentokentälle, että tohtori Jonas Fjeld on tavoittanut kiinni havaintoilmapallon Jäderenissä Norjassa ja että se lähetetään ensi laivalla Newcastleen, arvatenkin jo huomenna. Ja sanokaa myös että yksitaso on täyshyvässä kunnossa ja että se huomenna tuodaan lentoteitse Burnt Islandiin. Tahdotteko hankkia minulle jonkun siihen työhön? Tässä on 100 puntaa. Hyvästi.

Tohtori Fjeld ei odottanut hämmästyneen tarkastajan vastausta, vaan otti naisen — tuon ihmeellisen kauniin, mutta kalpean naisen, — käsipuoleensa ja riensi veräjälle. Salapoliisi oli toiminut ripeästi ja auto oli siinä jo odottamassa.

— Minne? kysyi kuljettaja.

— Ajakaa Hampsteadiin, niin saatte siellä myöhemmin tarkemman osoitteen. Mutta antaa kuljettajan ylittää Englannissa säädetyn suurimman nopeuden niin paljon kuin suinkin.

— Isäni, isä parkani, lausui hiljaa nuori nainen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

XXXIV.

SAIRAS VANHUS.

Auto seisahtui suuren vuokrakasarmin eteen Hampsteadissa.

Se oli keskiluokalle tarkoitettu talo, portaissa suunnattomat lapsilaumat ja paljon juoruja. Mutta ylhäällä ullakkokerroksessa oli hiljaista ja rauhallista. Sinne ei kuulunut työläisvaimojen vihainen ajatustenvaihto — siellä oli kaikki kuin rauhoitettua.

Kaikki näet tiesivät että tuolla ylhäällä asui vanha, sairas mies, jota ei kukaan vielä ollut nähnyt. Ja kuta korkeammalle kerroksiin noustiin, sitä enemmän vaimenivat äänet, tullen ikäänkuin kunnioittaviksi ja juhlallisiksi.

Tuossa vuokralaisessa oli jotakin salaperäistä, hän kun ei milloinkaan lähtenyt huoneestaan eikä milloinkaan puhunut kenenkään muun kuin sen pitkän, kauniin naisen kanssa, joka joka päivä saapui sinne mukanaan koppa, ja sulkeutui huoneeseen yhdessä sairaan kanssa. Oli pari kertaa sattunut että uteliaat pikkupojat olivat hiipineet ullakkokerrokseen kuuntelemaan. Heillä ei kuitenkaan ollut muuta kerrottavana kuin että nuori nainen niinä tunteina, mitkä viipyi vanhuksen luona, luki ääneensä kieltä, jota he eivät ymmärtäneet. Ja kun avainreijätkin olivat tuketut, eivät he voineet kertoa edes miltä tuo salaperäinen vuokralainen näytti.

Ainoa, joka jotakin tiesi, oli portinvartija. Hän se kerran monta vuotta sitten oli ottanut vastaan tuon vanhan ja sairaan miehen, jonka kaksi kaupunginlähettiä kantoi asuntoon. Mutta koska miehen kasvot olivat peitetyt ja kun nuori nainen, joka ilmeisesti oli sairaan tytär, oli järjestänyt kaiken muuttoa koskevan sekä vastannut kaikkiin tarvittaviin kysymyksiin, ei portinvartijakaan voinut tyydyttää kaikkien suutarin ja räätälin vaimojen luontaista uteliaisuutta. Hän tiesi ainoastaan, että vuokralaisen nimi oli mr Duncan sekä että vuokra maksettiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä. Tytär ei sitäpaitsi ollut sitä laatua, jonka kanssa helposti pääsee juttusille.

Ullakon vuokralainen oli siis säilyttänyt jonkinlaisen salaperäisyyden arvonannon, mikä ei muuten aiheuttanut mitään enempiä tutkimisia. Kun salaperäisyys tulee tottumukseksi, niin se, kuten tiedetään, menettää viehätyksensä.

Mutta nyt tuli tuo auto, mukanaan tytär ja muukalainen, joka pituudellaan ja rotevuudellaan herätti huomiota. Ei ollut vielä milloinkaan sattunut, että tuolla nuorella naisella olisi ollut mukanaan herraseuraa, ja portinvartija tunsi yhtäkkiä, miten hänen vanha mielenkiintonsa mysteriota kohtaan ullakolla uudelleen heräsi henkiin. Sitten johtui hänen mieleensä, ettei hän pariin päivään ollut nähnyt tuota nuorta naista. Saattoihan kuitenkin olla niinkin, että nainen oli käynyt siellä, vaikka hän itse silloin oli sattunut olemaan kadunkulmassa olevassa ravintolassa. Mutta kun hänen eukkonsakaan ei sattunut olemaan kotosalla, niin ei hän sillä hetkellä voinut saada mitään selvyyttä asiaan.

Mutta miltä näyttikään tuo nuori nainen?… Hän oli puettu ihmeelliseen, ryppyiseen urheilupukuun ja kankaiseen päähuppuun, mikä painui matalalle korvien alapuolelle. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, ja harmaat silmänsä harhailivat hämmentyneinä sinne tänne ikäänkuin apua etsien. Rotevakasvuisen herrasmiehen täytyi miltei nostaa hänet pois autosta, mutta kadulle päästyään riuhtasi hän itsensä irti ja miltei lensi portaita ylös.

— On varmaan tapahtunut jotakin, mutisi portinvartija itsekseen huolestuneena ja siirtyi pois akkunareikänsä äärestä. Mikseivät olleet hänen puoleensa kääntyneet?

Sillä välin riensi nuo kaksi ylös ullakolle. Tohtori Fjeld kykeni töin tuskin seuraamaan nuorta naista, joka paksusta norjalaisesta hiihtopuvustansa ja pikisauma-saappaistansa huolimatta miltei lensi portaita ylös.

Hän pysähtyi hengästyneenä ullakko-oven eteen ja painoi kädellään sydäntään.

— Minä niin pelkään, valitti hän.

Sitten tarttui hän lukkoon. Ovi oli teljetty eikä sisäpuolelta kuulunut yhtään ääntä.

— Avain, mutisi hän, avain on kotona käsilaukussani. Minullahan ei ollut mitään mukanani — kirous Charles Brooktonille.

— Meidän on murtauduttava sisään, sanoi Fjeld ja vei hänet rauhallisesti syrjään. Tämä on jotakin minua varten.

Hän painoi olkapäänsä vasten heikkoa ovea, joka heti murtui ja lensi surkeasti parahtaen auki. Jonas Fjeld ei koskaan unohda sitä näkyä, mikä häntä nyt kohtasi.

Valoisassa, ystävällisessä huoneessa, joka oli järjestetty rakastavan naisen huolella, istui leveässä, yksinkertaisen koneiston avulla vuoteeksi muutettavassa tuolissa jokin, joka ei enää muistuttanut ihmistä. Silmät olivat ainoastaan kaksi mustaa reikää punaisine reunoineen, nenä kammottava arpi ja korvat ilkeännäköisiä, käpristyneitä ihopoimuja.

Suu oli puoliavoin aivan kuin se juuri olisi kuiskannut jonkun nimen ja, molemmat kädet, jotka kouristuksen tapaisesti pitelivät tuolin käsinojia, olivat täynnä vanhojen palohaavojen arpia.

Siitä huolimatta uhoi tuosta rääkätystä ruumiista omituisen korkeata arvokkuutta, rauhaa ja kohtaloonsa tyytymystä, mitkä selvällä tavalla ilmaisivat että tämä raadeltu jumalan kuva kerran oli ollut mies.

Isabella oli jäänyt seisomaan ovenpieleen. Hänen huuliltaan ei päässyt äännähdystäkään. Oli aivan kuin hän olisi jähmettynyt epätoivoon.

— Kuollut, kuollut, mutisi hän.

Fjeld astui Isabellan editse ja kumartui vanhan miehen puoleen. Hänen tutkimuksensa ei kestänyt kauvan.

— Hän on nukahtanut tyynesti ja rauhallisesti, lausui hän hillitysti. Kaksi tahi kolme tuntia sitten… Hänen elämänsä on ollut kärsimystä, hänen kuolemansa oli helppo.

— Nälkään nääntynyt, mutisi Isabella, nälkään nääntynyt!

Yhtäkkiä lysähti nuori nainen aivan kokoon. Hän syöksyi kuolleen jalkoihin, tarttui hänen silvottuihin, kylmiin käsi parkoihinsa ja puhkesi hillittömään valitukseen, joka puistatti koko hänen ruumistaan. Nyt hänestä jälleen tuli yksi rajattomien arojen naisista, joiden hurja valitus on vuosisatoja kaikunut suurissa hautajaissaatoissa aina Iivana Julman ajoista viimeisten Romanovien kuolinparahdukseen Jekaterinenburgin vankilassa.

Fjeld ei häntä häirinnyt, kun hän valittaen puhui kuolleelle kotimaansa kielellä ja loihti esiin nuoruutensa muistoja siitä hyvästä, hienosta ja jalosta miehestä, joka nyt oli saanut tietää ijankaikkisuuden arvoituksen ratkaisun.

Mutta nopeasti hän kohottausi pystyyn ja näytti siltä kuin uusi tuli hänen silmissään olisi saanut kyyneleetkin kuivumaan. Hän katsoi Fjeldin ohi, ja hänen silmäteränsä näyttivät tulevan ilkeän keltaisiksi ja ikäänkuin jotakin etäistä päämäärää etsiviksi. Sitten otti hän raidin ja verhosi sillä kuolleen.

— Tahdotteko auttaa minua tässä? sanoi hän hiljaisesti ja osoitti kuollutta.

Fjeld nyökäytti päätänsä.

— Nythän ei ole muuta tehtävää, kuiskasi hän. Tahdotteko nyt seurata minua kotiin? Ja myöhemmin…?

— Mitä te tarkoitatte?

Hän ei vastannut. Mutta hänen ei myöskään tarvinnut kysyä, sillä toisen silmissä näki hän jotakin, jota ei milloinkaan aikaisemmin ollut nähnyt yhdenkään naisen katseissa.

XXXV.

JUUTALAISPOIKA.

Isabella Duncanin huvilan edustalla Kensingtonissa seisoi pieni 15-vuotias juutalaispoika ja oli ikävissään. Hän seisoi siinä vartioimassa, tunsiko joku mielenkiintoa taloa kohtaan. Charles Brookton oli perusteellinen mies, ja juutalaispojallahan oli hyvää aikaa. Joukkueen johtaja tahtoi tietää, oliko kadonneella Isabellalla joitakin suhteita ja oliko joku hänen takanaan.

Pieni, tumma israeliitta ei ollut nähnyt ketään ihmistä. Hän oli leikkinyt kaneilla ja varustautunut monioilla arvottomilla pikkuesineillä pihamaalta. Aluksi oli hän ollut hyvin varova, mutta kun ei ketään kuulunut, jota hän olisi voinut vakoilla, muuttui hän yhä välinpitämättömämmäksi. Ja niin tapahtui että Jonas Fjeld ja Isabella Duncan yllättivät nuoren herran juuri kun hän huvittelihe pistämällä nuppineuloja erään vanhan kanin takamuksiin.

Pojan huono omatunto kävi selvästi ilmi. Hän kirkui kuin pieni porsas, kun Fjeld tarttui hänen pitkään kaninkorvaansa ja veti hänet sisään huoneeseen.

— Juutalaispojat ovat hyvin harvinaisia tässä kaupunginosassa, lausui hän, jotenka on parasta että hieman tarkemmin tutkimme häntä. Hän on arvattavasti vakoilija. Eipä olisi laisinkaan soveliasta, että Charles Brookton, asioiden tällä kannalla ollessa, saisi tietää, että hänen järjestämänsä omalaatuinen kuolinlento Pohjanmeren yli onkin epäonnistunut. Mutta nyt meillä ei ole aikaa hänen kanssansa. Onko teillä joku kellari, joka on sovelias säilytyspaikka tälle otukselle?

Minkä jälkeen juutalaispoika suljettiin erääseen puolipimeään kellariin, minkä paksut seinät vaimensivat hänen porunsa. Koska hän oli osoittanut suurta mielenkiintoa kaneja kohtaan, sai hän sinne yhden sellaisen leikkitoveriksensa.

Isabellan mennessä sisään pukeutumaan, keskusteli Fjeld puhelimessa. Hän tapasi Burnsin ja kertoi hänelle asiain tilan sekä pyysi häntä järjestämään kaiken, mikä koski Hampsteadissa kuolleen vanhuksen hautaamista. Burns oli kuin tulessa ja tappuroissa.

— Brookton on tullut takaisin kaupunkiin, sanoi hän. Hän valmistaa suurta iskua. Huomenna pidetään suuri rosvojoukon kokous, mutta meidän on mahdoton saada selville missä se tapahtuu… Avustajani sanovat että Charles on aivan raivona ja aikoo 24 tunnin kuluessa Lontoossa päästää valloilleen kaikki helvetin voimat.

Fjeld kävi vakavaksi. Hän meni kellariin ja veti esille juutalaispojan. Nuori herra oli nyt koko joukon paremmalla tuulella, sillä hänen oli onnistunut saada henki kanista, mikä seikka täytti tuon pienen murhaajapennun salaisella ylpeydellä.

Kun hän tuli takaisin ateljeeriin, seisoi siellä Isabellakin. Hän oli nyt kokonaan mustiin puettu ja häneen oli tarttunut ihmeellinen levottomuus.

— Kuulepa, poikaseni, sanoi Fjeld ankarasti, kuka sinun on pyytänyt pitämään silmällä tätä taloa?

Juutalaispoika koetti näyttää typerältä.

— Ei kukaan.

Fjeldin luja koura kosketti hieman pojan käsivartta. Hän huudahti kimakasti.

— Se on siis Brookton, jatkoi Fjeld ja hänen rautaiset sormensa tekivät jälleen pienen liikkeen.

— Niin on, kirkasi poika.

— Vai niin, se on hyvä. Kuulepa nyt, pikku babiani, missä Brooktonilla on tapana pitää kokouksiaan?

— En tiedä… Ai, ai…

— Tänä iltana pidetään suuri kokous. — Missä? Kas niin, suu puhtaaksi vaan, taikka minä likistän sinut kenkävoiteeksi. Ymmärrätkö sitä, sinä lihava kaneelinkuori?… Isäsi kait aikoo myös sinne?

— Aikoo, ulisi poika. Aiotaan pitää kokous nyrkkeilyklubin kellarissa Hampsteadissa…

Fjeld irroitti otteensa pojan kädestä.

— Siltä varalta että olet valehdellut, meillä on kellarissa tynnyrillinen vihreää suopaa, johon pistämme sinut. Jos puhut totta, saat punnan ja tappamasi kanin. Toistaiseksi on sinun jäätävä tänne. Saat pitää hyvänäsi kellarin. Neiti antaa sinulle patjan maataksesi sekä vähän ruokaakin. Mutta älä koetakaan karata, sillä silloin sinun on pestävä musta sielusi valkeaksi vihreällä suovalla.

Juutalaispoika vietiin jälleen kellariin ja hän vakuutti innokkaasti tekevänsä itsensä ansioituneeksi saamaan sekä punnan rahan että kuolleen kanin.

— Kas niin, nyt saimme tietää senkin. Ystävänne Charles Brookton aikoo saada huomenna koko kaupungin kapinaan. On vaadittava uhreja, ja minkä tähden?

— Niin, minkätähden?

— Sentähden että hän on rakastanut teitä.

Nuori nainen naurahti pilkallisesti.

— Hän saa tuntea rakkauteni, lausui hän miltei raa'asti… Minä menen tuohon kokoukseen, lisäsi hän. Meidän on hankittava itsellemme pääsy sinne keinolla millä hyvänsä.

— Se käy kyllä vaikeaksi. Luulenpa melkein, ettei siitä kokouksesta tule yhtään mitään. Ystäväni Ralph Burns pitää varmaankin siitä asiasta huolen.

Isabella laski kätensä hänen käsivarrellensa.

— Rakas tohtori Fjeld, lausui hän, olisin teille ijäti kiitollinen, jos olette poliisille puhumatta missä tuo kokous pidetään. Minä tunnen tuon n.s. nyrkkeilyklubin Hampsteadissa. Se on pieni sali, mutta voitte olla varma siitä, että siellä huomisiltana on koossa Europan pahin kuona. Spartakismin ja bolshevismin kaikkein vastenmielisin roskajoukko on näinä päivinä saapunut Lontooseen. Siinä on joukossa ihmisiä nimeltä Peters, Abram Kornitzky, Verloff ja Zimmerman. Oo — saada kaikki nämä miehet yhdellä kertaa käsiinsä — kootuiksi kuin yhdeksi ainoaksi niskaksi, jolle saa antaa telottajakirveen pudota!… Kuulkaahan, tohtori Fjeld, minulla on jo suunnitelma. Te ette saa minua estää… Ettekö käsitä, että kuollut isä-raukkani huutaa kostoa… Kostoa ja jälleen kostoa…

— Se voi maksaa teille itsellenne henkenne, väitteli Fjeld vastaan.

— Henkeni ei ole minulle minkään arvoinen, vastasi hän torjuvasti.

— Viimeisten 24 tunnin kuluessa olen oppinut tuntemaan teidät. Minusta olisi tuskallista kadottaa ystävyytenne.

Heikko puna nousi Isabellan kasvoille.

— Kuulkaa minua, tohtori Fjeld, sanoi hän lempeästi. Jos olisin tavannut teidät aikaisemmin, olisin ehkä uskonut että elämällä on toinenkin tarkoitus kuin vain kosto.

Norjalainen lääkäri nousi liikutettuna.

— Elämä pettää meitä kaikkia, mutisi hän. Se antaa meille enemmän vihaa kuin rakkautta.

Syntyi parin minutin äänettömyys.

— Minä teen kuten tahdotte, sanoi vihdoin tohtori Fjeld. Mutta yhdellä ehdolla. Jos luotatte minuun, niin kertokaa minulle, kuinka murhasitte Greyburnin ja ne muut.

Isabella nousi säikähtyneenä.

— Te siis tiedätte sen.

— Tiedän.

XXXVI.

MYRKYTETTY VALO

Isabella Duncan istui kauvan ja tuijotti eteensä. Hän antoi elämänsä soljua sisäisten silmiensä editse. Se oli enimmäkseen työtä ja hyvin vähän iloa.

— En ole milloinkaan uskonut itseäni kellekään miehelle, lausui hän, enkä käsitä miksi minä nytkään olen kertomaisillani onnettoman elämäni salaisuudet — muukalaiselle… Mutta teissä on, tohtori Fjeld, jotakin erikoista, joka tekee oloni turvalliseksi… Te olette ainoa tuntemani mies, joka tyynesti voi katsoa minua silmiin. Sisässäni sanoo minulle jokin, että te olette lähtenyt kaikkein alkuperäisimmästä, mikä on olemassa väkevimmällä sukupuolella: miehekkyydestä ja ritarillisuudesta.

Fjeld teki torjuvan liikkeen.

— Ystäväni, sanoi hän lempeästi, en istu tässä lausuakseni kohteliaisuuksia. Mutta minä tunnen miehet. Uusaikaiset "ritarit" eivät ole paljon arvoiset, he ovat täynnä puheenparsia ja teennäisyyksiä. Heidän lemmensanansa ovat rikkaita ja moninaisia, eikä heidän jalomielisyydellään ole mitään rajoja, kun he tahtovat voittaa jonkun naisen suosion. Mutta heidän lämpönsä on teennäistä, heidän ritarillisuutensa väärennettyä, heidän menettelytapansa arkipäiväisiä kuin nykyaikainen neekerisävelmä… Ja minkätähden?… Sentähden että useimmat heistä ovat huvitteluhaluisen ja kieron yhteiskuntaelämän turmelemia eivätkä useimmat heistä ole tunteneet vapaan työn rehellistä raikkautta. Te, tohtori Fjeld, ette ole kuluttaneet anturoitanne tanssisaleissa, te ette ole jumaloineet sitä tahi tätä muotiurheilua, tahi kuluttanut aikaanne puolimaailman naisten kanssa. Te olette kuin raikas tuulahdus, seikkailu loistaa silmistänne. Te tunnette suuren yksinäisyyden, te olette karkaissut mielenne vaaroissa ja kiusauksissa ja te olette oppinut katselemaan kaikkea inhimillistä suurpiirteisesti ja ennakkoluulottomasti… Sentähden minä luotan teihin — jopa enemmänkin…

Mutta palatkaamme nyt minuun itseeni. Minun historiani on monen muun kaltainen nykyisin. Minä olen syntynyt kukistuneen valtaistuimen juurella. Isäni oli tsaari Nikolain lähimpiä sukulaisia. Olen kasvanut mitä suurimmassa loistossa ja, voinpa sanoa, myöskin onnessa. Kotini oli mallikoti… Sitten syttyi sota, joka sai maan jalkaimme alla huojumaan… Sen mukana vallankumous… Me muutimme yhteen suurista linnoistamme. Isäni oli pidetty ja nautti kansansuosiota. Hän oli ahkera tiedemies, joka ei milloinkaan sekaantunut politiikkaan, ja me uskoimme varmasti saavamme elää rauhassa. Sitten tulivat bolshevikit, jotka säästivät isääni, mutta heidän jäljissään kulkivat villit rosvolaumat, mitkä olivat koristeiksensa ottaneet poliittisia nimityksiä… ne hävittivät maan pohjoisesta etelään, ne rosvosivat, ryöstivät ja murhasivat. Eräänä päivänä tuli muuan sellainen lauma isäni linnaan. Olin silloin 14-vuotias, mutta minä muistan sen kuin olisi se tapahtunut eilen. Isäni avasi heille oven sekä antoi heille ruokaa ja viiniä… He pilkkasivat häntä, mutta kun hän vastasi heille arvokkuudella ja halveksumisella, hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja rääkkäsivät häntä mitä hirveimmällä tavalla. Mutta ei siinä kyliin. Saadaksensa tietää, minne hän oli kätkenyt aarteensa, polttivat he hänen käsiään tulisilla pihdeillä ja kiskoivat hänet puutarhaan, jossa riisuivat hänet alasti, naulitsivat kiinni erääseen puuhun ja rupesivat ammuskelemaan häntä löytämällänsä ilmapyssyllä. Sen jälkeen sytyttivät he linnan tuleen peittääkseen jälkensä Moskovan neuvostohallitukselta ja lähtivät matkaansa.

Kaiken tämän tapahtuessa olin minä eräässä pienessä talonpoikaistalossa lähistössä, minnekä isäni oli minut salaa lähettänyt. Olin hänen ainoa tyttärensä ja äitini oli kuollut monta vuotta sitten…

Iltasella hiipivät kauhun valtaamat talonpojat poltetun linnan paikalle. Minä seurasin heitä ja löysin silloin onnettoman isäni ristiinnaulittuna, kuolemaisillaan… Veimme hänet kanssamme talonpoikaistaloon ja siellä hän vähitellen toipui.

Uskokaa minua, tohtori Fjeld, siitä hetkestä alkaen minä tulin "kovaksi". Oli kuin olisi sydän rinnassani jähmettynyt. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni oli hävitetty olemattomaksi. Olin ollut vilkas ja iloinen tyttö — siitä hetkestä alkaen en enää ole nauranut. Iloni oli kuollut, mutta joka säije ruumiissani keskittyi yhteen ainoaan: kostoa, kostoa!

Antakaa suurimpien puhujien nousta ja kieltää kosto. Antakaa heidän saarnata lempeydestä ja anteeksiannosta… En usko heitä. Kun Jumala itse meidät hylkää, on meidän otettava kosto omiin käsiimme…

Siitä hetkestä alkaen tulin viisaaksi, viekkaaksi ja varovaksi. Muutamien uskollisten ystäväin avulla onnistuin pääsemään Mustanmeren rannikolle. Siellä vuokrasimme itsellemme laivan, jonka eräs englantilainen risteilijä kotimatkalla ollessaan muutamia päiviä myöhemmin valtasi. Puolen vuoden harhailun jälkeen tulimme vihdoin Parisiin, missä isälläni oli salanimellä eräässä pankissa muutamia satojatuhansia frangeja. Siellä asuimme kuusi vuotta. Minä antauduin tutkimaan fysiikkaa. Madame Curie otti minut miltei äidilliseen hoitoonsa, ja minusta tuli ennen pitkää hänen rakkain oppilaansa. Täytettyäni 20 vuotta väittelin tohtoriksi teoksella, joka koski zodiak-valoa.

Antauduin kuitenkin yhä enemmän kokeilevan fysiikan alalle. Opintoihini oli tullut määrätty suunnitelma. Onhan tunnettu asia, että muutamilla valosäteillä on voimakas vaikutus ihmisruumiin kudoksiin. Finsenin loistavan keksinnön Röntgen-säteiden parantavasta vaikutuksesta ihosyövässä ja muissa senlaatuisissa taudeissa te kyllä tunnette.

Nyt tuli minun tehtäväkseni keksiä säderyhmä, joka on niin voimakas, että kykenee tappamaan ihmiselimistön. Pari vuotta sitten keksin myrkytetyn valon. Olin itse kuolla vaarallisten kokeitteni aikana. Minulla ei ollut yhtään assistenttia, ja madame Curiella ei ollut aavistustakaan keksinnöstäni. Pidin salaisuuteni omana tietonani, ja minä toivon että se kuoleekin minun mukanani. Sillä päivänä, jona myrkytetty valo lasketaan irti ihmisten keskuuteen, on vaarallista elää.

Saatan vain mainita teille, tohtori Fjeld, että näillä minun valosäteilläni on ihmeellinen hiipivä voima. Valkoisiin verisoluihin — leukocytheihin — nämä säteeni imeytyvät. Solut muuttavat biologisen tehtävänsä — niiden kyky vaikuttaa sääntelevästi veren kokoomukseen vähenee vähitellen, jolloin tapahtuu punaisten verisolujen sakoutuminen. Tämä koaguloituminen tapahtuu aivan yhtäkkiä ja määrätyn ajanjakson kuluttua, joka voi vaihdella noin puolen minutin verran sen jälkeen kuin säteet ovat vaikuttaneet vereen. Sille, joka edes muutamia sekuntteja on ollut alttiina näille säteille, ei ole mitään pelastusta, elleivät ole puetut kumiin tahi muuhun läpäisemättömään aineeseen.

Nyt käsitätte iloni ja riemuni, keksittyäni nämä säteet. Minä konstruoin heijastimen, joka tavallisen seinäsulkijan avulla saadaan toimimaan. Sitten matkustin Lontooseen, kätkeydyin valokuvaajan nimen taakse — ja loput te aavistatte. Hankin itselleni yhteyden vihollisieni kanssa, tuuditin heidät turvallisuuteen ja valokuvasin heidät kuoliaaksi.

— Te säästitte Charles Brooktonia, lausui Fjeld.

Isabella nousi.

— Niin, minä säästin häntä, vastasi hän. En tiedä oikein itsekään minkätähden, ehkä siksi että hän rakasti minua… Olisin säästänyt myös pikku Maxia, mutta hän astui itse kohtalonsa tielle… Nyt en säästä enää ketään, en edes itseäni. On aika merkitä piste.

— Mitä tarkoitatte?

Isabella katsoi häneen jonkun verran hämmentyneenä. Hänen huulillaan oli vastaus valmiina, mutta hän pidätti sen.

— Jos minulle tapahtuisi jotakin, lausui hän sitten vitkaan, tahdotteko te silloin huolehtia siitä että isäni tulee kunnialla hautaan. Ei mitään köyhän hautausta. Ja tahdotteko myös pitää huolen minusta?

Fjeld tarttui hänen käteensä.

— En ole koskaan pettänyt ystävää, sanoi hän hiljaa. Saanko tavata teitä huomenna.

— Ette saa tavata minua enää koskaan.

Hän erehtyi.

XXXVII.

SELLOTAITEILIJA.

Fjeld asteli hitaasti kaupunkia kohti. Hän oli hämmennyksissään kaikesta kuulemastansa.

Tuntui aivan kuin hänet olisi viety johonkin uuteen maahan, missä kaikki vanha ja totuttu oli käännetty ylös alas. Hän katseli maailmaan, missä valo tuotti kuolemaa — missä aurinko, tuo suuri elonantaja, paistoi suunnattomaan, hedelmättömään erämaahan, täynnä ihmisnikamia ja irvistäviä pääkalloja.

Hän kulki kulkemistansa, ja vihdoin hän oli, samoin kuin tuona kohtalokkaana yönä muutamia päiviä aikaisemmin, saman kammottavan talon edessä, missä Max oli heittänyt henkensä.

Oli aivan kuin jokin tuntematon voima olisi vetänyt hänet "ruumisarkun" läheisyyteen. Hän pysähtyi epäröiden, mutta ennenkuin hän edes oli ehtinyt asiata tuumatakaan, oli hän kohottanut vanhanaikaista portinkolkutinta, joka sai tehdä soittokellon virkaa.

Vanha pää näyttäysi heti sen jälkeen ovessa.

— Kuka siellä? kysyi karhea ääni.

— Olen sama lääkäri, joka tutki pikku Maxin, vastasi Fjeld. Tahtoisin mielelläni puhutella Charles Brooktonia…

— Oletteko varma, että hän haluaa puhutella teitä, murahteli portinvartia jonkun verran suosiollisempana. Voittehan joka tapauksessa koettaa; luulen että hän on kotosalla.

Talo oli merkillinen vanha rakennus, jossa vielä näki muutamia yksinäisiä jätteitä menneestä kauneudesta. Mutta se kallistui sortumistansa kohti. Portaat rytisivät ja ryskivät, ja silloin tällöin oli Fjeld kuulevinaan kuin ihmeellisiä voihkaisuja pimeistä nurkista. Muutamat yksinäiset kaasulamput valaisivat portaita ja tuuli viuhui kaikissa raoissa ja saumoissa.

Yhtäkkiä Fjeld seisattui. Hän kuuli etäisiä säveliä — ne kuuluivat ihmiskurkusta lähteneiltä valituksilta. Ja sävelet paisuivat, ne nousivat ja laskivat, ne vyöryivät esiin kuin onnettomasta, kiusatusta ihmissielusta.

Jossakin päin talossa istui mies ja improvisoi sellolla.

Fjeld astui ovelle, jonka takaa sävelet kaikuivat, ja hänen sydämensä aivan kouristui kokoon säälistä sitä taiteilijaa kohtaan, joka tässä hirvittävässä yksinäisyydessä istui ja keskusteli ihanalla soitikollansa suruistansa. Se oli tosiaan epätoivoisen miehen tuskanhuutoa, se oli kadotetun ihmissielun viime rukous sille kauneudelle, kirkkaudelle ja ikuiselle selkeydelle, joka musiikissa elää ja joka asuu sillä väreilevällä rajalla, missä elämä loppuu ja se alkaa, mikä on olemattomuutta.

Oi, kuinka kaikki oli latteaa, kurjaa ja matalaa verrattuna sieluun, joka kokonaan voi uppoutua taiteeseensa — mitä merkitsevät ilo, rikos, politiikka, sellon syvien, värähtelevien tunnustusten kuulemisen rinnalla muutamina köyhinä minuutteina. Siinä on ihminen, köyhä, kulunut ja rakkaudeton sielu, joka loihtii esiin tuskan syvimmän soinnun — sen soinnun, joka tekee surun ja ilon yhtä arvokkaiksi ja kääntää sinun kyynelien soentamat silmäsi niitä etäisiä maailmoita kohti, jonka väreilevät eetteri-aallot niin helposti hukkuvat elämän vastenmielisen höyryvasaran meluun.

Silloin katkesi äkkiä kieli. Se kuului lapsen huudolta.

Samassa tuli niin omituisen hiljaista, ja miehestä, joka seisoi ulkona puolipimeässä käytävässä, tuntui siltä kuin viimeiset kuolevat sävelet olisivat hiipineet pois talosta läpi rakojen ja reikien ja rientäneet edelleen kuin itkevät lapset.

Hän kumartui ovea kohti ja näki valkean kortin, jossa seisoi

Charles Brookton.

Fjeld arveli hetken, mutta koputti sitten ovea. Kukaan ei vastannut, minkä vuoksi hän itse avasi oven. Ensin hän ei eroittanut mitään himmeässä, maidonkarvaisessa valaistuksessa. Vihdoin hän käsitti huoneen, joka muistutti naisen budoaria paksuine mattoineen ja pehmeine leposohvineen, joilla oli paisuvia itämaisia silkkityynyjä.

Lopuksi hän näki Brooktonin itsensä. Sello oli lattialla, mutta sellonsoittaja itse istui kirjoituspöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä. Fjeld näki miten hänen ruumiinsa vavahteli voimakkaiden nyyhkytysten vallassa.

Yhtäkkiä kohotti Brookton kasvonsa häntä kohti. Ne olivat kovin kalpeat, ja haaveellisessa puolihämärässä ne muistuttivat pääkalloa. Mutta silmät elivät. Ne paloivat kuin hehkuvat hiilet, harhaillessaan älyttömästi ovensuussa seisovaan mieheen.

Sitten kohottausi Brookton seisomaan.

— Mitä tahdotte, huusi hän raivokkaasti. En tarvitse mitään lääkäriä!

— Olette sairaampi kuin uskottekaan, vastasi Fjeld tyynesti.

Brookton näytti taistelevan voittaakseen takaisin malttinsa.

— On vaarallista pistää päänsä leijonan kitaan, sanoi hän, koettaen säestää sanojaan raa'alla naurulla.

— En pelkää teitä enää Charles Brookton. Olette pääsemäisillänne juoksunne päähän. Kuolemattoman sielunne laita on hullusti. Sellonne on paljastanut teidät. Kuulin teidän soittavan. Se ei ollut Schubertia, Gollermania tahi Chopinia. Se oli itsetunnustus. Nimitämmekö sitä Brooktonin menetetyksi onneksi?…

— Ivaatteko minua?

Fjeld astui hänen luoksensa.

— Miksikä murhasitte hänet?

Brookton säpsähti.

— En kaipaa rippi-isää!

— Sentähden että rakastitte häntä, jatkoi Fjeld säälimättömästi. Sen kertoi minulle sellonne.

— Te tiedätte paljon, voihki Brookton. Olette aina tiennyt enemmän kuin teidän olisi pitänyt tietää. Mutta pian teidänkin suunne eteen pannaan lukko. Minkätähden te oikeastaan tulette tänne?

— Varoittamaan teitä.

Brookton puhkesi ivanauruun.

— Ketä vastaan?

— Itseänne vastaan. Te olette nyt kiihtynyt, olette tekemäisillänne tuhmuuden. Ostakaa selloonne uusi kieli ja haihduttakaa surunne soitollanne.

Silloin kumartui Brookton lattialle, otti sellonsa ja viskasi sen kaikin voimin erästä kaappia vastaan. Soitikosta kuului kuin valituksen huokaus, kun sen kappaleet sinkosivat joka taholle ympäri huonetta.

— Näen kyllä tieni, huusi hän.

— Se on kuoleman tie… Mutta muistakaa minun sanani, että te olisitte ollut paremman tien arvoinen. Teidän sielussanne piilee siemen, joka oikeaan maaperään istutettuna voisi kasvaa taivaaseen.

Tohtori Fjeld läksi pois.

Mutta vielä kauvan näyttivät syvät sellon sävelet leijailevan ympäri tuossa synkässä talossa ja täyttävän sen ihmeellisellä tuskallansa.

XXXVIII.

KOKOUS NYRKKEILYKLUBISSA.

Charles Brookton oli lopettanut esityksensä. Se ei oikeastaan ollut mikään varsinainen esitys, se oli vain kiihtynyttä puhetta. Hän osasi taidon tiputella verta kuulijainsa silmiin. Hän sähisi, ärjyi ja murisi.

Useimmat vähänkin merkitsevät kansanpuhujat ovat samalla hyviä näyttelijöitä. Heillä on kyky sovittaa esityksensä kuulijainsa vastaanottokyvyn mukaan. He eivät vetoo älyyn vaan vaistoihin. Toisinaan heidät kiihdytetään hurmioillaan ja tuo hurmio ajaa heidät älyttömyyden tilaan. Ulkonaisesti — sillä ensi luokan kansanpuhuja osaa aina kätkeä itsensä sanojen taakse ja käytellä kuulijoitansa kuin marionettinukkeja. He teeskentelevät esim. hehkuvaa vihaa pääomaa kohtaan, jota salaisesti jumaloivat, he puhuvat, silmiään mulkoillen, verestä, jota inhoavat, he kiihoittavat väkivaltaan, joka on heille kokonaan vierasta.

Kansanpuhujat ovat nimittäin useimmiten aika siivoa väkeä, he ovat sanateknikkoja, ja he vapisevat sisäisesti, ajatellessaan murhaa ja ryöstöä. Heitä voidaan verrata politikoihin, jotka pitävät enemmän työskentelystä jonkun asian puolesta kuin sen toteuttamisesta. Mitä tekemistä on vaivaisella, punanenäisellä kieltolakipolitikolla sen jälkeen kuin kielto on toteutunut? Alkaako hän sodan kahvia, naisia ja limonaadia vastaan?

Me elämme ihmeellisessä maailmassa, mutta se ei näyttänyt olevan Charles Brooktonin mielipide. Kalman kalpeana ja hiki otsalla seisoi hän siinä ja kuunteli sitä suosionosoitusten pauhua, mikä seurasi hänen esitystänsä. Hän ei näytellyt komediaa. Viha säkenöi hänen silmissään, ja hänen sieraimensa laajenivat kuin verta vainuavalla sioux indianilla.

Mitä hän oli sanonut? Irrallisia ja löyhiä sanoja, mutta kaikki päättyivät samaan: Me tahdomme lyödä, me tahdomme päästää irti punaisen terrorin hukat, me emme enää tahdo rosvota ja ryöstää hiljaisuudessa, tahdomme nähdä verta…

Ja kaikki nuo pariin sataan nousevat miehet, mitkä istuivat alhaalla hänen puhujakorokkeensa juurella, olivat veren poikia.

He olivat miehiä, joiden raakuus, häikäilemättömyys ja julmuus oli kestänyt kokeensa. He olivat vallankumouksen, kapinan ja rosvoretkien tuotetta. Heidän särmikkäissä häränaivoissansa ei ollut mitään teorioja, vaan ainoastaan verisiä lauseparsia tikarin, revolverin, tulen ja kirveen evankeliumista.

Oli vain enää osoitettava se hävityksen tie, jota heidän oli kulettava.

— Toverit, aloitti Brookton…

Mutta enempää hän ei saanut sanotuksi.

Sillä kulissien välissä näki hän haamun, mikä koko yön oli pitänyt hänen silmänsä selällään kauhusta, tuskasta ja kaipauksesta… Hän ei voinut erehtyä, se oli Isabella Duncan kumivaipassaan. Hän oli asettanut kuntoon kameransa ja piti kädessään suurta heijastinta ja sen heikosti valaisevaa silmää.

— Väisty, saatana! mutisi puhuja ja tarttui päähänsä.

Kuulijakunta tuli levottomaksi. Mikä paholaisen nimessä häntä vaivasi? Näkikö hän näkyjä?

Mutta Brookton ei nähnyt enää mitään. Hän horjui alas puhujakorokkeelta hurjasti parkaisten, syöksyi alas portaita ja joutui Jim Fraserin syliin. Suuri mulatti tarttui häneen kuin lapseen, kantoi hänet erääseen syrjäkäytävään ja laski hänet eräälle pöydälle.

— Täytyy olla petosta mukana, murahteli hän.

Nähdessään haamun kulissien välissä, kävi hänenkin ihonsa vihreäksi säikähdyksestä. Sillä Isabella Duncan oli ottanut kumikypärän päästään ja astui nyt esille kulisseista.

Nyt hän käsitti Brooktoninkin äkillisen kohtauksen.

— Saatanan naikkonen!, sähähti hän ja paljasti veitsensä. Nyt et minua enää vältä…

Mutta sanat jähmettyivät hänen huulilleen, sillä yli koko kuulijakunnan levisi raskas punertava sumu suuresta heijastimesta. Se oli kuin suuri mahtava käärme, mikä tylsin liikkein kiemurteli penkkirivien välissä. Käärme vaihtoi väriä ja jakautui. Siitä tuli satoja vihreitä matelijoita, mitkä kiemurtelivat sähisevin suin. Sitten taas valo odottamatta muutti sävyä — oli kuin huone nyt olisi uponnut yhteen ainoaan suunnattomaan säihkyvään maidonkarvaiseen liekkiin, mikä tunkihe joka soppeen.

Kuului lyhyt napsahdus, valo sammui ja sali oli aivan kuin ennenkin.

Isabella Duncan tempasi kumikypärän päästään, ja vaaleat, aaltoilevat kutrinsa olivat kuin sädekehä hänen kauniin, käskevän Diana päänsä ympärillä.

— Tehän tunnette minut, huusi hän… minähän olen vain "toveri" Duncan, valokuvaaja.

Olen juuri valokuvannut seurakunnan. Siitä tulee varmaan onnistunut kuva. Se osui suoraan teidän mustiin sydämiinne. Oo — te ette tunne minua vielä oikein. Olette unohtaneet sen pikkutytön, joka vältti teidän veriset kyntenne, joilla silvoitte rikki isäni — suuriruhtinaan… Monet teistä sen varmaan vieläkin muistavat. Näen täällä Abram Kornitzkyn ja tuolla Zimmermanin. Mutta Isaac Lewin astelee ympäri helvetin tulessa, puukko selässä — se on minun puukkoni, toverit…

Nyt on teidän vuoronne. Minun valosäteeni jäytävät jo parhaillaan teidän sydänjuurianne. Te kuolette kaikki — kaikki. Te jähmetytte synteihinne, kirotut elukat, ja te ryömitte ikuiseen vaivaan minun käärmesäteet verissänne — Ettekö tunne, että teidän sydänjuurenne jo sykähtelevät? Kosto on yllänne — ryömikää nyt rotanloukkoihinne kuolemaan…

Miehet katselivat toinen toisiaan. Heidän kasvoilleen oli ilmestynyt ihmeellinen fosforin keltainen värisävy. He olivat toiminnan miehiä, mutta nyt heidän suonissansa ikäänkuin hiipi pelko, joka heiltä riisti heidän tahtonsa. Oliko tyttö oikeassa — oliko heidän tosiaankin kuoltava.

Siiloin hypähti tumma haamu pienelle näyttämölle, missä tavallisesti nyrkkeilijät kolhivat toistensa kasvoja. Mulatin silmät verestivät ja valkeaa vaahtoa näkyi hänen turpeitten huuliensa ympärillä.

Väistämättä kohtasi Isabella hänen katseensa. — Koira, lausui hän tyynesti, ryömi loukkoosi!…

Silloin kuului jyrähdys näyttämön takaa, muutamat ovivartijat horjahtivat sisään voimakkaan käden lennättäminä. Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksi sisään tohtori Fjeld.

Isabella kääntyi hänen puoleensa hymyillen.

Juuri sillä hetkellä iski Iso-Jim hurjasti kiroten veitsensä nuoren naisen korkeaan poveen.

XXXIX.

TAISTELU.

Ei ole monta, jotka voisivat kertoa siitä taistelusta, mikä tapahtui tuona muistorikkaana iltana Hampsteadin nyrkkeilyhuoneistossa, kun Charles Brookton tylstynein aivoin liukui tietoisuudesta tarkoituksettomaan tiedottomuuteen.

Ei milloinkaan ole taistelua suoritettu kahden niin raivokkaan miehen kesken, jotka eivät taistelleet rahasta, vaan ainoastaan sen verisen mestaruuden puolesta, missä panoksena on henki. Eivätkä he taistelleet muilla aseilla kuin nyrkeillä, voimakkailla keuhkoillaan ja kahden komean ruumiin lihasvoimalla.

Se ei tosiaankaan ollut mikään säännönmukainen kamppailu kreikkalais roomalaisten nyrkkeilysääntöjen mukaan, eivätkä he nyrkkeilleet viime olympiadin ohjeiden mukaisesti. Mutta ei siinä kuitenkaan ollut kaksi taitamatonta villi-ihmistäkään, mitkä omituinen kohtalon käänne oli johtanut samaan kehään, missä miehet sellaiset kuin Bombardier Wells, Carpenter tahi Frank Klaus olivat käyneet toistensa kimppuun kunnian ja ansion vuoksi. Kummallakin oli suuri tekniikka nyrkkeilyn ja painin alalla, mutta nyt ei ollutkaan kysymys eristä ja pisteistä; sen huomasi heti. Tässä oli kysymys vain yhdestä ainoasta ratkaisusta, yhdestä ainoasta knock outista — heikomman kuolemasta.

Jos olisi ollut kysymyksessä tavallinen ottelu, olisi läsnäolleella yleisöllä ollut täysi työ vetojen lyömisestä siitä, kumpi voittajana suoriutuisi taistelusta.

Siinä oli vastakkain kaksi miestä, selät kumarassa ja suuret nyrkit puristettuina iskuun, nuoren naisen, kuolema rinnassansa, jäykin silmin katsellessa tuota raivotaistelua, mikä liukui hänen sammuvan tajuntansa ohi.

Kukaan ei tuntenut tohtori Jonas Fjeldiä, mutta kaikki olivat ainakin joskus nähneet Ison-Jim Fraserin kaikessa voimassaan riemuitsevan mannermaan valkeista miehistä saamistaan voitoista. Cyganovitshin, Hackensmidtin, Lurichin ja Jens Pedersenin, väkevän tanskalaisen, kaikkien heidän oli täytynyt väistyä tuon uuden ilmiön edessä Galvestonista. Hän oli tosiaankin valtava paksuine häränniskoineen, suunnattomine rintalihaksineen ja pitkine gorilla käsivarsineen. Hän oli komea ihmispeto, miesmurhaaja paholaisen armosta, tiheimmän ja vaarallisimman ihmistiheikön poika. Hän näytteli naureskellen kultapaikkaisia hampaitansa, kun hän tappeli. Se oli ilkeää ja kammoittavaa naurua.

Ja vastapäätä häntä valkea mies. Ei niin pitkä, mutta kaula hänellä oli hyvämuotoinen ja voimakas ja käytöksessään sellainen varmuus, voima ja itsensähillintä, että se sai Ison Jimin hetkeksi hajamielisesti ajattelemaan, että oli valkeitakin miehiä, silmissään, nyt punaisilta verestävissä, pohjolan sineä, joka oli verrattavissa siihen, mitä on neekeriorjain jälkeläisten katseissa, joiden esi-isät kerran pyydystettiin Kongon metsissä koetellakseen voimiaan Texasin puuvillaplantaaseissa.

Taistelu raivosi hetkeksikään herkeämättä — ilman sekunninkaan hengähdystä. Molemmat ruumiit kietoutuivat toisiinsa, nyrkiniskujen suhahtaessa ilmassa ja määrätyin väliajoin pudotessa toisen vatsalle tahi rinnalle. Kumpikaan ei välittänyt iskuista, joista jokainen yksitellenkin olisi riittänyt tekemään lopun tavallisesta ihmisestä. Kiihtymys on kerta kaikkiaan suoja kivuntunnetta vastaan. Kuultiin vain noiden kahden ähkyvä hengitys ja heidän hurjat, korahtavat kurkkuäänensä.

Mikä taistelu se olikaan! Säikähdyksen valtaama yleisö jonka korvissa vielä kaikuivat Isabellan uhkaukset, unohti kaiken sen hirveän voimanmittelön vuoksi, mikä suoritettiin näyttämöllä. Katsojat olivat nousseet seisomaan ja katselivat nyt henkeään pidätellen tuota kiihtymyksen ja raivon draamaa, mitä parin minutin ajan esitettiin näyttämöllä ja joka oli pyhitetty terävä-älyisimmälle ja viisaimmalle ihmisvoiman käytölle.

Ja Isabella Duncan, joka makasi siinä, nojaten kauniin päänsä erästä kulissia vastaan, katseli tuijottavin silmin tätä taistelua. Se oli kuin kahden taruolennon yhteenotto hämärässä muinaisuudessa. Ja kuolemakin, joka jo oli ruvennut sumentamaan hänen katsettaan, keskeytti työnsä. Viikatemies oli pannut syrjään viikatteensa ja odotti kärsivällisesti uutta uhria.

Joka kerta kun nyrkkimiehet vierivät ympäri permannolla ja koettivat pusertaa lujat sormensa toisensa kurkkuun, oli kuin olisi kuullut raudan kumean kilahduksen.

Ei kukaan suuressa katsojakunnassa ollut huolissaan Isosta-Jimistä. He tunsivat hänet ja tiesivät että maailmassa oli tuskin yhtään miestä, joka pystyi mittaamaan itseään hänen kanssansa — ei ainoastaan voimassa, vaan raakuudessa ja häikäilemättömyydessäkin. Hän kyllä pian saisi selvän muukalaisesta.

Mutta mikäli minutit vierähtivät, rupesi heidän uskonsakin horjumaan. Tuo vaalea kultuuri-ihminen oli luopunut kaikesta rotunsa maltillisesta ja harkitsevasta levollisuudesta. Hänen silmänsä muuttuivat palaviksi tulikuuliksi, hänen otsallaan näkyi kaksinkertainen poimu, mikä hehkui kuin verinen arpi. Ja kaikki nuo rikoksien sankarit alhaalla salissa valtasi puistatus, kun huomasivat hänen silmistään tiukkuvan verta.

Mikä paholainen olikaan päässyt irti?

Iso Jim ei enää nauranut. Hänen suunsa näytti veriseltä massalta kasvoihin hyvin suunnatun iskun jälkeen, hänen vasen kätensä tunsi kovaa kipua sen jälkeen, kun valkea jättiläinen oli sen saanut kierrokseen, ja kova kipu vasemmassa kyljessä ilmaisi, että muutamia kylkiluita oli poikki.

Silloin ulvahti Jim yhtäkkiä kuin haavoitettu peto. Hänen gorillakätensä mursivat vastustamattomasti Fjeldin puolustusotteet ja yli inhimillisin ponnistuksin onnistui hänen saada kurkkuote.

Nyt vihdoin — seurakunta oli unohtanut henkäistä sitä ilmaa, joka vähitellen alkoi myrkyttyä mulatin hikoilusta —, käytti se tilaisuutta hyväkseen. Ja katso — Fjeldin kasvot kävivät yhtäkkiä tumman puhuviksi, hänen koettaessa pudistaa itsestään tuo kamala ote. Oliko hän jo mennyttä?

Silloin heittäysi hän kaikella voimallaan taakse päin. Mulatti kierähti hänen ylitsensä, mutta menetti samalla otteensakin. Haukkoen ilmaa, heittäysi norjalainen vastustajansa luotaan, ja seuraavalla hetkellä oli kumpikin taasen pystyssä. Mulatti jatkoi hyökkäystään, syöksyi jälleen Fjeldin kimppuun, mutta kun hänen uusi hyökkäyksensä epäonnistui, koetti hän saada veriset hampaansa Fjeldin kurkkuun. Silloin kumartui norjalainen alas, tarttui mulattia vyötäröistä, kohotti ylös hänen painavan ruumiinsa aivan kuin nostetaan lapsi, ja, tehden täyspyörähdyksen, viskasi hänet kauvaksi luotaan. Ikäänkuin pyörivästä heittokoneesta viskattuna lensi tuo tumma olento, putosi yli näyttämöpartaan ja tuli hirveällä ryskeellä maahan katsojapaikkojen keskelle, missä iski takaraivonsa ensi penkin laitaan.

Hän koetti nousta pystyyn, mutta veri virtasi nenästä ja korvista, ja mörähtäen kuin kuolettavasta haavoittunut härkä, vaipui hän raskaasti maahan. Oli kuin olisivat hänen rautaisen ruumiinsa lihakset herpautuneet, hänen kasvonsa kalpenivat ja verinen suu avautui puoliksi.

Fjeld astui näyttämöpartaalle, hänen päänsä oli pahassa kunnossa, ja veri virtasi haavasta hänen kaulassansa, mutta hänen silmänsä olivat uudestaan tulleet tyyniksi ja teräviksi. Hän huomasi nopeasti, että Jimillä ei enää ole mitään sanomista.

Sitten kääntyi hän ympäri, astui heijastimen luo ja viskasi sen kulissien väliin, missä se lensi seinään ja pirstautui. Oli aivan kuin jotakin elävää olisi samalla särkynyt, sillä tuo uupunut mies näki samalla näyn, jota hän ei milloinkaan unohda. Tuolla sisällä puolihämärässä välähti samalla silmä, raskas, jäykkä silmä, jolla oli maidonkarvaiset reunat. Sen ylle ilmestyi kuin kalvo, ja sen ilme muistutti aarniometsän käärmettä, joka on syönyt liiaksi erämaan eläimiä ja nyt valmistautuu lepoonsa.

— Luciferin silmä, mutisi Fjeld, ja katsoi ympärilleen. Kukaan ei sanonut mitään, mutta oli kuin raskas, synkeä pelko olisi hiipien tullut kaikilta tahoilta. Se kuiskasi:

— Huomenna sinun on kuoltava!

Silloin nosti Fjeld Isabella Duncanin käsivarsilleen ja astui nopeasti ulos.

Kukaan ei estänyt häntä.

XL.

VEITSI RINNASSA.

Ralph Burns istui Isabella Duncanin atelierissa ja sytytteli kolmatta piipullistansa. Hän oli saanut määräyksen laskea ulos juutalaispoika. Nuori herra ei kuitenkaan osoittanut mitään iloa saavuttamansa vapauden johdosta. Kellarissa oli ollut hauskaa, hänellä oli ollut yllin kyllin ruokaa, patja oli oivallinen ja kanista hänellä oli ollut paljon iloa.

Ilman suurempaa vaikeutta, mutta silti melkoisella älykkäisyydellä oli hänen onnistunut miltei täydellisesti rääkätä henki kani-parasta. Mutta sitten hän jälleen oli hoitanut tuota rääkättyä elikkoa niin hellällä huolenpidolla, että se osoitti epäämättömiä merkkejä siitä, että elintoiminnat jälleen olivat käynnissä. Silloin kävi tuo pieni juutalaisvaivainen jälleen käsiksi uhriinsa. Hän oli löytänyt naulalaatikon, jossa oli paljon käyttökelpoisia esineitä, ja niiden avulla hän naulitsi eläimen korvista oven pieleen. Siinä roikkui nyt kani, kun Burns päästi pojan ulos. Kani vapautettiin myöskin tuskistansa, ja sen kiusanhenkeä virkistettiin muutamilla korvatillikoilla, mitkä saivat hänet ulisemaan kuin maaseutu-oopperan diiva.

Ja nyt istui Ralph Burns ja syyhytti puujalkaansa. Se oli hänellä tapana aina, milloin tapaukset rupesivat käymään ylivoimaisen valtaviksi. Sitäpaitsi ei hän ollut oikein tyytyväinen. Tohtori Fjeld oli kertonut hänelle kokouksesta Hampsteadissa, eikä hän pitänyt siitä, että hänen oli siitä pysyteltävä syrjässä. Ja kuollut mies, jonka hän erään vaiteliaan hautaustoimiston ja suurien rahojen avulla oli saanut siirretyksi erääseen hautauskappeliin, ei myöskään vaikuttanut häneen rauhoittavasti.

Oli ollut vaikeata saada käsiinsä lääkäri, joka olisi kirjoittanut hyväksyttävän ja kelvollisen kuolintodistuksen, mutta vihdoin sekin onnistui. Se, mikä häntä erikoisesti kiusasi, oli vainajan ulkonäkö. Tuota suurta, karaistunutta skotlantilaista karsi puistatus, kun hän ajatteli sitä murhenäytelmää, mikä oli tuon rääkkäämisen takana ollut. Ja Ralph Burns tiesi myös, kuka mies oli ollut, sillä hänen kaulastansa oli löydetty medaljonki, jossa oli nuoren, lumoavan kauniin naisen kuva. "Rakas vaimovainajani Marie Aleksandrovna", oli siihen myös kirjoitettu.

Burns oli selaillut papereitansa ja heti saanut tietää, kuka Marie Aleksandrovna oli, samoin kuin hänen miehensäkin. Ajatuksissaan kuvitteli hän kuinka tätä vanhusta, joka nimellä Gregor Duncan asusti ullakolla Hampsteadissa, oli rääkätty bolshevikiterrorin aikana 1919. Siitä oli nyt monta vuotta ja Venäjä oli jo aikaa sitten vapautunut tuosta kamalasta painajaisesta. Lenin ja Trotski olivat aikaa sitten unohdetut, heidän tilallaan olivat uudet miehet ja uudet järjestelmät, mutta Romanovien aika oli ohi, eikä kukaan sen niminen saanut astua jalallaan Venäjän maaperälle. Nuo monet vallankumoukset olivat kuin puhaltaneet pois maailmasta kaikki suuriruhtinaat. Monte Carlossa oli yksi croupierinä, ja muuan hissinkuljettaja Buenos Airesissa sai joka päivä kokea kuinka helppoa on kohota ja jälleen painua alas. Hissi on filosoofinen laitos, joka saarnaa elämän ylös ja alas menoa yksinkertaisella ja helposti ymmärrettävällä tavalla.

Mutta Burns ei miettinyt ihan sitäkään tällä hetkellä. Hän märehti sen sijaan sitä ajatusta kuinka hyödyllistä miehelle on, että hänellä on tallella nenänsä, silmänsä ja korvansa. Hänhän oli itse rampa. Toisen jalan ja toisen käsivarren olivat häneltä anarkistit ottaneet, mutta hän ei silti ollut heille katkera. Taisteluhan on taistelua, ja miesten on mukauduttava maksamaan osansa panoksesta taistelun riemun ja vaaranmahdollisuuden vuoksi. Mutta rääkätä kanssaihmisiänsä sillä tavalla kuin tuo pieni anarkistin siemen kellarissa oli rääkännyt kania! Se ajatus täytti Ralph Burnsin yksinkertaisen ja rehellisen sielun kiukulla ja vihalla.

Kolmannen piipullisen ääressä suuntausivat hänen ajatuksensa toisaanne. Isabella Duncan, valokuvaaja, jonka ateljeerin hän nyt täytti Navy Gut-savullaan, oli siis sen miehen tytär, minkä hän äsken oli toimittanut hautauskappeliin. Ja tuo nainen oli semmoisen väen toveri kuin Charles Brookton ja pikku Max. Ajan merkki sekin ja peräti merkillinen sittenkin. Nykymaailman aikaan tapahtui tosiaankin ihmeitä. Vaaditaan lujia aivoja ne kaikki selittämään.

Mutta yhtäkkiä häiriytyi Burns mietteissänsä. Auto pysähtyi talon eteen. Se mölysi kuin sumutorvi, ja Burnsista tuntui se huonolta enteeltä.

Hän hypähti ylös ja tarttui revolveriinsa.

Portaita nousi mies, kantaen käsivarsillansa naista. Aluksi ei Burns tuntenut häntä, sillä miehen kasvot olivat rikkihakatut ja veriset, tukka oli takeltunut otsaan ja kaula oli sininen, ikäänkuin tiikerin kynsien repimä. Vaatteet oli puoliksi revitty hänen yltään.

— Lämmintä vettä, ähkyi tuo olento — nopeasti!

Ääni oli selvä. Sen olisi Burns eroittanut tuhansista. Hän veti pois kätensä revolveritaskusta.

— Oletko haavoittunut? kysyi hän.

— En, en minä, sanoi Fjeld torjuvasti. Se on kohdannut Isabella Duncania.

Burns loi nopean silmäyksen nuoreen naiseen jonka Fjeld mitä varovimmin laski eräälle sohvalle. Hän näki kauhuksensa leveäteräisen veitsen pistettynä toisen rintaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta huulensa olivat vetäytyneet rauhalliseen ja onnelliseen hymyyn.

Sitten riensi hän keittiöön, viritti kaasuliekin ja sai tulelle vesikattilan.

Kun hän jälleen palasi sisälle, oli Fjeld riisunut yltään rikki revityt vaatteensa ja seisoi nyt vyötäröitään myöten alastomana edessään sidelaukkunsa sisältö. Hän oli pessyt haavansa kylpyhuoneessa ja näytti nyt melko siistiltä. Mutta koko hänen komea yläruumiinsa paisuvine lihaksineen kantoi merkkejä mulatin jättiläisotteista.

— Keitä leikkausvälineet, sanoi hän, ja auta minua sitten eetterin käyttämisessä! Meidän on selviydyttävä niin hyvin kuin taidamme. Emme saa hukata minuttiakaan.

Ralph Burnsin kunniaksi on mainittava, ettei hän vitkastellut.

Tohtori Fjeld otti sakset ja leikkasi auki Isabellan vaatteet. Tiedottomuustilassakin näytti siltä, että hänen neitsellisyytensä vaistomaisesti koetti vastustaa kaikkea riisumista.

Fjeld epäröi hetken, mutta sitten hän taivutti syrjään tytön kädet ja ryhtyi uudelleen leikkaamaan vaatteita Jim Fraserin veitsen ympäriltä.

— Hän kuolee, kun minä vedän veitsen ulos haavasta, mutisi hän.

Kun Burns tuli lähelle, kalpeni hän, sillä kummankin kuvankauniin marmorivalkean rinnan välissä, jotka olivat luodut kuin Afroditen kunniaksi, törrötti mulatin bowie-veitsi, terä monta tuumaa syvässä Isabella Duncanin sydänjuurissa.

— Että niinkin kauniin naisen on kuoltava! kuiskasi hän.

Fjeld ei vastannut, vaan ojensi hänelle eetterin.

— Jos hän palaisi tuntoihinsa, niin tiedäthän mitä sinun on tehtävä, virkkoi hän.

Sitten kävi hän käsiksi instrumenttivatiin ja asetti kuntoon veitset, pinsetit ja suontensalvat.

Hän kumartui eteenpäin ja veti veitsen pois kuolevan naisen rinnasta, Burns huomasi että hänen kätensä värisi. Sitä ei skotlantilainen vielä koskaan ollut nähnyt.

XXXXI.

VALOLÄHDE.

— Se ei käy, mutisi tohtori Fjeld väsyneenä ja laski luotaan instrumenttinsa sekä verhosi tiedottomana olevan naisen ruumiin. Veitsi oli liian leveäteräinen. Se on tehnyt pahaa jälkeä hänen keuhkoissaan.

Tunnin verran olivat he tehneet työtä ja koettaneet paikata ehjiksi rikkirevittyjä elimiä. Hän oli avannut rintaontelon ja ommellut kokoon vahingoittuneet verisuonet. Ilokseen oli hän todennut että sydän oli jäänyt vahingoittumatta. Haava oli tuskin kuolettava, mutta verenhukka oli ollut siksi suuri, että toiveet nuoren naisen toipumisesta olivat perin vähäiset.

Ei ollut kuitenkaan vaikeata palauttaa Isabella jälleen tuntoihinsa.

— Mikä ihmeellinen ruumiinrakenne, kuiskasi Fjeld ystävälleen. Olisipa veitsenterä ollut vain puolta tuumaa kapeampi ja käsi, mikä sitä käytteli, vähän heikompi, niin olisimme voineet pelastaa hänen henkensä. Avaa akkuna ja laskekaamme tänne raittiimpaa ilmaa!

— Kenenkä tuo veitsi oli? kysyi Burns ja potkasi veristä asetta.

— Jim Fraserin.

— Painijan?

— Niin.

— Tahtoisin nähdä hänet hirtettynä.

— Ei ole tarpeen.

— Kuinka niin?

— Hän on kuollut; minä otin hänet hengiltä.

Burns katseli synkästi ystäväänsä.

— Kadehdin sinulta sitä käsivartta ja jalkaa, mikä minulta puuttuu, virkkoi hän.

Fjeld kohautti olkapäitään. Hän oli pukemassa jälleen ylleen repeytyneet vaatteensa.

Silloin Isabella Duncan äkkiä avasi silmänsä. Ne olivat ihmeen kirkkaat ja älykkäät.

Olenko ollut Venäjällä? mutisi hän. Minä ratsastin pitkin aroa isän kanssa ja sitten tulivat sudet…

Hän vaikeni… silmänsä sattuivat Fjeldiin.

— Se oli vain unta, sanoi hän äänekkäämmin. Nyt muistan kaiken… Ison neekerin… veitsen ja taistelun… Kuolenko minä nyt?

Hänen katseessaan ei ollut mitään tuskaa.

— Meidän on taisteltava kuolemaa vastaan niinhyvin kuin taidamme. Riippuu teistä itsestänne, jäättekö elämään — teidän tahdostanne ja tarmostanne. Teidän täytyy kerätä kaikki vastustusvoimanne.

Hän makasi kauvan ääneti ja mietti.

— Missä minä olen? kysyi hän vihdoin.

— Omassa kodissanne.

Hän nyökkäsi tyyntyneenä päätänsä.

— En tiedä, miksikä minun täytyy kamppailla elämän puolesta, virkkoi hän hiljaa. Isäni on kuollut ja minä olen kostanut hänen puolestansa…

Hänen silmänsä muuttuivat äkkiä vihanleimuaviksi.

— He ovat kaikki levylläni. He kulkevat kuolema suonissansa. He kulkevat ympäri hiljaisen kauhun vallassa, heidän tarmonsa on lamaantunut, heidän jalkansa tulevat lyijyn raskaiksi ja heidän silmänsä loistavat kuin fosfori… Helvetissä pidetään kohta suuri bolshevikikokous.

Hän koetti nauraa, mutta siitä tuli vain heikko voihkina.

Hän tuijotti ympäri huonetta.

— Missä on heijastin? kysyi hän huolestuneena.

— Löin sen rikki, vastasi Fjeld.

Isabella nyökäytti päätään.

— Olisin itsekin sen tuhonnut, lausui hän. Se oli elämäni työ ja voitto. Mutta minä en työskennellyt suuren tieteen vuoksi tahi ihmisten tunkemiseksi tietämisen pyhälle maalle. Minulla oli epäpuhtaat vaikuttimet enkä siis ansaitse paikkaa tieteen temppelissä… Ja kun minä olen poissa, niin polttakaa kaikki muistiinpanoni ja hävittäkää kaikki erikoisinstrumenttini laboratoriossani. Ei ole oikein lähettää myrkytettyjä säteitä maailmaan. Ilmestyy kyllä jonakin päivinä joku toinen, joka niille jälleen antaa elämän. Lordi Ramsay oli jo oikealla tiellä. Barthelot aavisti niiden olemassaolon. Birkeland on viitannut niiden teoriaan, ja Svante Arrhenius on ollut niiden kummi. Mutta ne ovat vaarallisia lapsia leikkitovereiksi. Olen itse ollut monta kertaa sortumaisillani, ja minä ennustan että niiden uudelleen syntyminen on tapahtuva monen viisaan ja suuren miehen elämän kustannuksella.

— Te ette saa puhua niin paljon, rakas neiti, keskeytti hänet Fjeld. Minä olen teidän lääkärinne nyt, ja kaikki riippuu siitä, että te saatte lepoa ja keräätte voimia viimeistä ponnistusta varten haavaanne vastaan…

— Te ette säikähdytä minua, tohtori Fjeld. Minä olen hyvä ystävä kuoleman kanssa, ja hän on kuiskannut korvaani, että minun on pian seurattava häntä suureen tuntemattomaan. Minä seuraankin häntä halusta… Olen pahoillani vain yhdestä asiasta, ja se on se, etten sitten enää voi kiittää teitä siitä, mitä olette tehnyt puolestani. Jos olisin saanut elää, olisin uhrannut kaikkeni teille — elämäni, tieteeni, ystävyyteni.

Hänen katseensa tuli äkkiä lämpimäksi ja helläksi.

— Ja tässä mysterioista kaikkein suurimman kynnyksellä saanen ehkä sanoa teille, että te minussa olette herättänyt ajatuksen siitä maallisesta mysteriosta, joka liittää toisiinsa miehen ja naisen myötätunnossa, ihailussa ja — rakkaudessa. Teistä tuli siis "mies" minun elämääni, elämääni ilman rakkautta, ilman iloja ja riemuja. Ainoastaan vihaa, kostoa. Tahdotteko silloin tällöin muistella minua, valokuvaajaa, murhaajaa…?

Fjeld polvistui sohvan viereen, ja hänen siniset silmänsä olivat lempeät ja kirkkaat kuin lapsella.

— En koskaan unohda teitä, lausui hän käheästi. Mutta älkäämme puhuko kuolemasta, vaan elämästä. Te olette ylväin ja vahvin nainen, mitä milloinkaan olen nähnyt. Te olette ihmeellinen valo minun elämässäni.

— Myrkytetty valo, mutisi hän.

— Ei, sanoi tohtori, valo, joka loistaa silmistänne, on välähtänyt esille suuresta, ikuisesta valon lähteestä. Te kieltäydyitte kaikesta saadaksenne sielullenne rauhan, te ette kulkenut mitään kiertoteitä, te vihitte sielunne ja ruumiinne sille suurelle, pakanalliselle, alkuperäisestä inhimilliselle evankeliumille, jonka nimi on kosto. Ja koston vuoksi te uhrasitte kaiken — rakkauskaipuunne, toivonne kaikesta, mikä elämälle antaa sen köyhät ilot… Mutta nyt kun kosto on suoritettu, odottaa teitä elämä…

Hän pudisti päätään, ja hänen sinertävän harmaat silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Minä olen maksanut velkani, lausui hän vakavasti. Kaikki muu oli mahdotonta. Minä seuraan kuolleita valosäde raukkojani ikuiseen valomereen…

Isabella Duncan sulki silmänsä, ja näytti aivan siltä kuin hänen päätään, joka näytti niin väsyneeltä ja onnelliselta, olisi ympäröinyt sädekehä…

XXXXII.

AAVEITTEN YÖ.

Sen jälkeisenä yönä, jona anarkistikokous pidettiin Hampsteadissa, sattui Lontoossa monta salaperäistä tapausta, joita ei varmaan milloinkaan saada selvitetyiksi. On olemassa vain yksi mies, joka voisi luoda valoa näihin asioihin, mutta hän ei puhu enempää kuin mitä itse haluaa. Ja tässä tapauksessa hän tahtoo vaijeta.

Journalistiselta kannalta näytti asia seuraavan laatuiselta:

Kaksi hieman humalaista henkilöä taivalsi kotiin eräästä klubista Hyde Parkissa. Yö oli kirkas, mutta pimeä. He puhelivat äänekkäästi, he naureskelivat ja huusivat, ja mitä ollakaan rupesivat verryttelemään itseänsä hyppäämällä pukkia. Lähestyi muuan poliisikonstaapeli ja neuvoi heitä esiintymään vähän hillitymmin, syntyi kiivas sanavaihto, joka päättyi miesten pidättämiseen. Lain valvoja otti molemmat kiihtyneet gentlemannit mukaansa, mutta puiston ulkosyrjässä päästi hän säikähtyneenä kummankin.

Sillä eräällä penkillä istui muuan mies, joka loisti aivan kuin olisi ollut fosforilla voideltu tahi rikissä palamaisillaan, ja pienet kellanvihreät liekit näyttivät nuolevan hänen ruumistansa kuin mikäkin helvetin tuli.

Molemmat gentlemannit, jotka olivat matkalla poliisivartioon, säikähtivät yhtä kovasti. Näyttihän ihan siltä kuin saatana itse olisi harjoittanut elkeitänsä ihan keskellä Lontoon sydäntä.

Joka tapauksessa tointuivat miehet vähitellen säikähdyksestänsä. Kaikkihan voidaan selittää, ja nämä humalaiset kansalaiset päättivät tutkia fosforiloisteista ilmiötä. He suorittivatkin hätäisen katselmuksen ja havaitsivat, että mies, joka näytti Puolan juutalaiselta, oli jättänyt kammottavan maallisen majansa ja oli kuollut.

Kun konstaapeli ilmoitti tapauksen päivystävälle komissariolle, tuli tämä melko vakavaksi Hän oli juuri ottanut vastaan tiedonannon, että Fleet Streetin varrella oli tehty murto erääseen pankkiin. Varkaat olivat saaneet puhkaistuksi panssariholvin. Olivatpa saaneet haltuunsa pääkassankin. Sitävastoin eivät he olleet saaneet viedyksi pois mitään saaliistansa, sillä kun vartia mitään aavistamatta teki tavallisen kierroksensa, sai hän taskulamppunsa heikossa valossa nähdä näyn, mikä sai hänet horjumaan.

Eräässä huoneista panssariholvin edessä istui kaksi miestä, edessään haljennut rahasäkki. Suuret setelit makasivat kultarahojen ohella hajallaan lattialla. Kun rahat myöhemmin laskettiin, havaittiin että niitä oli noin 100 000 puntaa. Mutta varkaat tuijottivat tuohon suureen omaisuuteen jäykin, kiillottomin silmin, ja heidän ruumiinsa valaisivat kuin kiiltomadot.

Säikähdyksissään hukkasi vartija ensin taskulamppunsa ja toimeenpani sitten hälyytyksen. Siihen ei kuitenkaan ollut oikeastaan mitään aihetta, koskapa varkaat eivät liikahtaneet mihinkään, eivätkä rahat itsestänsä lähteneet kävelemään. Lähetettiin hakemaan lääkäriä, mutta hänen tullessansa olivat kaikki valot sytytetyt jotenka hän ei saanut nähdä kuinka kauniin vihreästi valaisevia nuo molemmat kummitusvarkaat olivat. Hän totesi heidän kuolleen sydänhalvaukseen. Varmuuden vuoksi vietiin ruumiit pois lääkeopillisesti tutkittaviksi.

Yhdessä näiden Lontoon pahimman kuonan surullisien jätteiden kanssa ilmestyi neljä muuta ruumista. Ne löydettiin eräästä ravintolasta Sohossa ja niiden joukossa oli paikan isäntä itse. Se lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle, sanoi että häntä lähetti hakemaan isännän vaimo. Mikäli voitiin käsittää, oli kaikki neljä kuollut hiljaa, kenenkään siihen kiinnittämättä huomiota. He olivat ikäänkuin nukahtaneet pois kesken jotakin liikettä. Isäntä oli juuri ryhtynyt sekoittamaan kokteilia, ja oli parhaillaan kaatamassa giniä erääseen lasiin, kun kuolema hänet tavoitti. Hän ei ollut luhistunut kokoon, vaan jäykistynyt kuin suolapatsas. Hän piteli vielä lasia kädessänsä ja hänen kamalat, tumman keltaiset silmänsä olivat himokkaasti kiintyneet sekoitettavaan juomaan.

Molemmat muut vainajat olivat ilmeisesti ulkomaalaisia. He olivat istuneet sanomalehtiä lukemassa. Ensin luultiin heidän vain nukahtaneen, mutta myöhemmin havaittiin että hekin olivat vaipuneet ikuiseen uneen.

Mutta tämä oli vain vähäinen aihe sille ruumiiden tulvalle tänä ikimuistoisena yönä, mikä todettiin kaikissa ruumishuoneissa ja leikkaussaleissa.

Raitiotievaunuissa tavattiin ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tahtoneet nousta pois. Kun konduktööri pääteasemalla vaati heiltä uutta maksua, kävikin selville, että he jollakin salaperäisellä tavalla olivat hankkineet itsellensä matkalipun toiseen maailmaan.

Muuan muukalaiselta näyttävä autonohjaaja seisoi ajoneuvoineen samassa paikassa Holbornissa useita tunteja. Kun muuan ohikulkeva herrasmies kääntyi hänen puoleensa kysymällä saisiko lainata tulitikkuja, ei hän saanut mitään vastausta. Silloin herrasmies suutahti, mutta hänen suuttumuksensa kuristuikin hänen kurkkuunsa, kun hän katseli miehen kasvoja. Ne näet olivat merenkarvaiset ja itsestään loistavat, ja silmänsä suorastaan säkenöivät vihreälle. Herra toimitti hälyytyksen, ja autonohjaaja, jolla oli paikka Venäjän lähetystössä, vietiin ruumishuoneeseen muiden salaperäisyyksien kanssa.

Sairaalat ja ruumishuoneet tulivat täten aivan kuin piiritykseen, kunnes jättiläiskaupungissa melkein puhkesi paniikki. Lääkärien vartioasemilla ei sinä yönä pelattu bridgeä, ja "Daily Chronicle" nimitti sitä aaveiden yöksi. Kuolleita oli kaikkialla, viheljäisissä music halleissa, elävienkuvienteattereissa, ravintoloissa ja bordelleissa. Yksityiskodeista ei kuitenkaan tullut juuri ainoatakaan. Ja kaikkein useimmat olivat ulkomaalaisia, kuuluen erääseen määrättyyn kansanluokkaan, joka oli poliisin silmälläpidon alaista.

Oli vielä eräs seikka tässä jutussa, joka erikoisesti herätti Scotland Yardin huomiota. Useimmilla vainajista tavattiin aseet. Näytti siltä että nämä vainajat olisivat pelänneet jotakin — tahi kenties suunnitelleet jotakin hyökkäystä. Se asekokoelma, mikä saatiin näiltä kuolleilta, oli oikein komea, mutta laadultaan melko omituinen. Paitsi revolvereita, veitsiä ja tikareita, oli jokaisella heistä pieni pommi ommeltuna nuttuun. Ne näyttivät kutakuinkin vaarattomilta, mutta tämän alan erikoistuntijat saattoivat todeta, että ne olivat n.s. pikriinihappopommeja Zimmermanin patenttia.

Myöhemmin kävi selville, että tämä Zimmerman oli yksi niistä miehistä, jotka löydettiin kuolleena ravintolasta Sohon kaupunginosassa.

Yksi seikka oli kuitenkin varma, nimittäin että punaisen terrorin johtomiehet yhdellä iskulla oli saatettu toiseen maailmaan. Poliisi hengähti helpommin, ja kun siitä oli päästy selville, ei tehty mitään tarmokkaampia ponnistuksia itse arvoituksen selvittämiseksi, mikä liittyi tähän Sohon rikollismaailman keskuudessa tapahtuneeseen joukkomurhaan. Selvityksen löytäminen jätettiin tiedemiesten tehtäväksi, ja he ponnistelivatkin tosiaan. He kaivoivat ja etsivät, mutta eivät mitään löytäneet, ei mitään myrkkyä, ei mitään väkivallan merkkiä.

Koko joukon johtajaa etsittiin kuitenkin, mutta Charles Brooktonia ei löydetty mistään. Tylstynein aivoin käyskenteli hän ympäri. Hän oli unohtanut nimensä, tehtävänsä… Myrkylliset valosäteet olivat hänelle olleet armottomia. Ne eivät olleet häntä tavanneet, kun hän oli kohtalotovereittensa ruumiiden suojassa ja ponnisteli sitä usvaa vastaan, mikä laskeutui onnettoman sellonsoittajan sieluun.

Aaveitten yö jäi selittämättömäksi arvoitukseksi kaikille. Se säilyi kuitenkin niiden muistossa, jotka olivat tuon kamalan ilmiön nähneet — tuon gehennan fosfori-ilveen yhteiskunnan kadotettujen sielujen kanssa, jotka jäykästi tuijottavin silmin astuivat inhimillisen mielikuvituksen peloittavimpaan maailmaan, siihen, missä ei tuli milloinkaan sammu.

XXXXIII.

VIIMEINEN TAISTELU.

Ei ole mikään taistelu niin kiihdyttävä, niin kiihkeä ja niin täynnä uhrautuvaisuutta, kuin se, minkä taitava lääkäri suorittaa kuoleman kanssa. Se voi olla puhtaasti urheilun luontoista, mutta se voi myös olla täynnä sielun jännitystä ja hypnootista tahdon voimaa. Lääkärillähän on se etu, että hän on elämän puolella, että hän taistelee liitossa koko sen sitkeän koneiston kanssa, jota nimitetään elintoimintojen itsesäilytysvaistoksi.

Sellaisen taistelun suoritti tohtori Jonas Fjeld Isabella Duncanin sairasvuoteen ääressä. Hän pani liikkeelle kaiken tarmonsa ryöstääkseen kuolemalta sen melkein varman saaliin. Ja hänellä oli hyvä liittolainen tämän nuoren naisen rautaisessa ruumiinrakenteessa. Huolimatta runsaasta verenvuodosta ja siitä että Jim Fraserin veitsi oli vahingoittanut hänen sydänjuuriansa, ei hän kadottanut tajuntaansa koko ensi vuorokautena. Hänen kirkkaat, harmaat silmänsä riippuivat Fjeldissä selittämättömin, miltei veitikkamaisin ilmein. Niissä ei ollut mitään pelkoa, ne puhuivat vain ylhäisestä rauhasta, kärsivällisestä odotuksesta, syvästä, resigneeraavasta ilosta. Fjeld oli kieltänyt häntä puhumasta, mutta hänen katseensa ilmaisivat selvästi mitä hänen sisässään liikkui.

Ja tämä katse voi saada Fjeldin epätoivoiseksi, sillä se ei ilmaissut kaipuuta elämään, jota Fjeld toivoi. Ne näyttivät ennemminkin sanovan: koettakaa kaikkea, mikä tehtävissä on, vaikka se onkin aivan toivotonta. Minä tiedän että minun on kuoltava.

Fjeld ja Burns eivät väistyneet hänen luotansa. He olivat ottaneet kumpikin sohvansa, joilla nukkuivat kuin suuret vahtikoirat, jotka vartioivat haltijattarensa turvallisuutta.

Yöllä heräsi Fjeld äkisti. Hän kuuli alhaalta pihasta ihmeellisen äänen. Se oli kuin sairaan koiran heikkoa uikutusta. Burns nukkui, Isabella makasi suljetuin silmin ja hengitti vaikeasti. Yölampun valossa näki hän että kalpeita kasvojansa elvytti heikko puna.

Fjeld rypisti kulmiansa, tarttui Isabellan käteen ja tunsi kauhuksensa että se oli kuuma ja polttava… Hän ajatteli herättää Burnsin, mutta kuuli samassa jälleen tuon heikon uikutuksen. Se kohosi kuin kuolettavasti ammutun eläimen ulvonta ja vaipui kuin sairaan lapsen hiljainen valitus.

Fjeld päästi Isabellan käden. Puistatus kävi tuon voimakkaan miehen jäsenissä. Hän oli aikasemminkin kuullut tuon äänen, kun kuolema seisoi jonkun talon kynnyksellä. Se oli itse luonnon valittava varoitushuuto yössä. Hän heitti silmäyksen Isabella Duncanin kasvoihin ja niiden petolliseen punaan. Niinpä siis hän kuitenkin kuolisi hänen käsiinsä. Oi, hän oli vain ihminen, ja kuolema oli ihmisten suuri voittaja!

Hiljaa huokaisten nousi hän ja meni ateljeriin, missä Burnsin voimakkaat henkäykset selvästi ilmaisivat, että hänen hyvä unenlahjansa uhmaili kaikkia kapean sohvan puutteitakin.

Fjeld avasi ulko-oven ja astui pihamaalle. Oli pimeä ja kaamea yö. Nopeasti kiitävien, repalaisten pilvien lomitse pilkoitti silloin tällöin pienenevän kuun viime tähteet. Luoteistuuli vinkui jättiläiskaupungin yllä.

Nyt käsitti hän mikä ääni hänet oli herättänyt. Sehän oli myrsky, joka oli kuljettanut kuoleman enteen hänen horrosuneensa. Mutta hän ei sittenkään ollut täysin varma. Hän sytytti taskulamppunsa.

Mutta yhtäkkiä hän jäi seisomaan. Tuo omituinen ääni kuului uudelleen ja tällä kertaa aivan hänen läheisyydestänsä. Hän suuntasi lyhdyn kanihuonetta kohti. Ja katso — keskellä tuota suurta häkkiä, kaalinlehtien ja vesikaukaloiden välissä makasi ihminen — risainen, nälkiintynyt mies, synkin, tuijottavin ja kuumekiiltoisin katsein. Kanit olivat vetäytyneet joka soppeen, jäykkinä kauhusta, peläten tuota ihmistä, joka siinä makasi hapuillen jotakin näkymätöntä ja silloin tällöin päästellen pieniä valittavia äännähdyksiä kuin koppiinsa suljettu koira.

Fjeld katseli miestä mitä syvimmän säälin vallassa. Hän oli ilmeisesti aivan murtunut, ja luonnottomasti tuijottavat silmät katselivat mielipuolisuuden maailmaa, mistä ei enää mitään paluutietä ole olemassa. Mies oli Charles Brookton. Niin — siinä hän nyt makasi, tuo suuri rikoksien järjestäjä, murtunein aivokudoksin — tiedoton massa lihaa ja hermoja, kulunut, läpiruostunut ihmiskone viimeisissä, kitisevissä käyntiliikkeissään.

Fjeld kääntyi pois ja meni takaisin taloon.

Burns seisoi portailla ja hieroi silmiänsä.

— Hän huutelee sinua. Minä luulen…

Fjeld syöksyi hänen ohitsensa odottamatta pitempiä selityksiä. Hän tiesi mikä oli tulossa.

Isabella kohottausi kyynärpäänsä varaan. Hänen päänsä huojui edes takaisin. Kaula ei jaksanut kannatella sen painoa.

— Tohtori Fjeld, virkkoi hän heikolla äänellä, on jotakin, jota tahdon pyytää teiltä. Se on kummallinen pyyntö. Tahdotteko suudella minua?

Norjalainen lääkäri polvistui hämillään hänen vuoteensa viereen, laski hänen päänsä oikealle käsivarrellensa ja suuteli häntä. Hänen huulensa olivat lämpimät ja pehmeät kuin lapsella, ja tuntui silti kuin kaikki se elämä, mikä vielä oli jälellä tuon kauniin naisen ruumiissa, olisi keskittynyt tuohon yhteen ainoaan köyhään hellyyden todistukseen.

— Tämä oli ensi kertaa kuin joku mies on minua suudellut, mutisi hän surumielisesti hymyillen… Ensimäisen kerran, ensimäisen kerran…

Sitten hän sulki silmänsä, ja viimeinen kuume otti hänet säälivään syleilyynsä. Hän vaipui kuoleman näkemyksiin, missä ei ole aikaa eikä paikkaa — hän unelmoi Volgan aroista, hän kuuli susien ulvonnan etäisistä metsistä ja troikan melun suurilla teillä. Ja kun päivä koitti, tuli kuolema hänen luoksensa lempeästi ja ystävällisesti kuin lapsen hymy.

Mutta alhaalta kanihäkiltä kuului vielä tuo valittava uikutus, ja kun päivänvalo hiipi äänettömään ateljeeriin, tuntui Fjeldistä että hän näki silmän yhdessä sen pimeimmistä nurkista. Tahi ehkä se oli heijastus siltä suuresta valoa tuovasta soihdusta, mikä kimmeltää idässä ja kuiskii elämästä, joka syntyy ja kuolee vihassa, kostossa ja lemmessä.