EI RAHALLAKAAN

Kirj.

P. N. Polevoi

Suom.

Emil Mannstén

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.

I.

Erään Moskova-joelle antavan umpikadun varrella, lähellä vanhanaikuista kirkkoa heleän-vihreine kupoolineen ja avoimine, valkoisine kivitapulineen, oli sijansa saanut uhkea, avara ja korealaitteinen kauppiaantalo. Ylhäältä alas asti öljyvärillä maalattuna tähtää se kokonaisine peiliruutuineen umpikadulle, tiheiden sireeni-, orjanruusu- ja kuusamapensasten takaa, ympäröitynä vahvalla harkkorautaisella ristikkoaidalla. Uusimman koulun nerokas arkkitehti, joka ei ollut kaihtanut keinoja taloa rakentaessaan, oli suunnitelmansa toimeenpanossa turvautunut jos jommoisiinkin mielijohteisiin: katon maalannut ruudukkaiseksi valkoisella ja punaisella värillä, ja kahteen kohti asettanut jonkinlaisia yliskamareita tahi vahtitornin tapaisia, joissa oli terävähuippuiset katot ja koristelippuja, ja talon ympäri kulkevan karniisin tehnyt silatuista kaakeleista, ja lakkakaton paraatiportaitten päällä taivuttanut tynnyrin kuosiin, ja ulkoparvekkeet kyhännyt vahtitornien rintakäytävien tapaan — sanalla sanoen, koettanut tarkasti noudattaa vallalla olevaa venäläistä rakennustapaa… Mutta sopii sanoa, että kaikki hänen puuhansa olivat melkein kuin hukkaan heitettyä työtä. Avara kaksikerroksinen talo häipyi kokonaan, hupeni aivan mitättömäksi ja huomaamattomaksi niitten äärettömien kolmikerroksisten aittojen ja varastohuoneiden, makasiinien ja kellariholvien rinnalla, jotka kolmittaisena kivivarustuksena ympäröivät sitä kolmelta taholta ja ikäänkuin painoivat sitä mahdottomalla suuruudellaan ja jykevällä rakenteellaan. Jo ensi silmäyksellä noihin korkeihin, jyrkästi viettäviin kattoihin, noihin tanakkoihin rautaoviin puudanpainavine lukkoineen, noihin paksuihin ikkunaristikkoihin, — jokainen heti saattoi kuvailla mielessään, että noissa varastohuoneissa oli useammankin miljoonan ruplan arvosta tavaroita kasattuna; ja sitä arvelua vahvisti täydellisesti ainainen liike, joka varhaisesta aamusta iltaan asti vallitsi varastohuoneiden lähettyvillä. Kymmenittäin kuorma-ajureita ajoi lakkaamatta solakadulta kujanpuoleisesta portista varastopihaan, milloin ottaen, milloin purkaen makasiinien edustalla tynnyreitä, mattoja, laatikkoja, säkkejä ja pakkoja, ja pitkin päivää jyristen raskailla pyörillä umpikadun kivitystä vasten. Satojen äänien sorina ei koko päivänä hetkeksikään tauvonnut varastohuoneitten välissä, ja tuon sorinan keskeltä erottautuivat muita selvemmin kauppapalvelijain äänet, jotka ehtimiseen kiitivät makasiineista konttoriin ja takasin, milloin avaimia, milloin kuormakirjoja, milloin itse isännän suullisia käskyjä lennättäen. Mainitsimme isännän. — Semjon Silytsh Gwozdilin oli kuuluisa moskovalainen kauppias ja arvoltaan kauppaneuvos.

Mutta huolimatta yhtämittaisesta tungoksesta, hyörinästä ja kiireestä, joka vallitsi makasiinien vaiheilla, huolimatta ainaisesta vilinästä, jossa kaiken kaltaiset ihmiset tungeksivat portailla Gwozdilinin konttorin ovella, missä puolen sataa kirjuria, konttoristia, palvelijaa, kassööriä ja kirjanpitäjää oli toimessa — koko tässä äärettömässä taloudessa ja suuremmoisessa liikkeessä oli nähtävänä ankara järjestys ja säännöllisyys, oli tunnettavana jonkun ainoa väkevä, johtava käsi, oli kuultavana jonkun ainoa painava sana, jota paitsi kukaan ei rohjennut askeltakaan tehdä, ei rohjennut avainta lukossa vääntää. "Semjon Silytsh käski", sanoo konttoristi — eikä kukaan uskaltanut vastustaa. "Semjon Silytsh ei suvainnut sen suhteen mitään käskeä" — ja kaikki kärsivällisesti odottivat korkeinta määräystä.

Ja tämä Semjon Silytsh ei ole mikään bulvaani, ei mikään nukki, jonka kanssa kaupanhoitajat ja konttoristit menettelevät mielensä mukaan, — Semjon Silytsh on elävä voima, jonka kanssa jokaisen on oltava tekemisissä. Hänen halunsa on ottaa selvä kaikesta, tarkastaa kaikkea, vakautua kaikesta omin silmin; ja kun "isännän" pitkä, ryhdikäs vartalo näyttäytyy konttorin portailla, lentävät yhtaikaa hatut kaikkien päästä, ja kaikille pihoille, aina uloimmille varastohuoneille saakka, leviää tuokiossa tieto siitä, että " hän itse " on tulossa ja että kaikkien on oltava varuillaan, sillä " hän itse " on kaikista asioista perillä, kaikki hän oivaltaa, ulottuupa hänen katseensa "väärältä syleltä maan sisäänkin". Semmoinen on hän itse!

Mutta nyt on jo viikon verran vierähtänyt, jona aikana hän itse ei ole kertaakaan näyttäytynyt konttorin portailla. Hoetaan hänen valmistavan talossaan juhlia; puolet Moskovaa kuuluu vieraiksi kutsuvan ja yhä puuhailee ja koristelee, uusii ja maaluuttaa. Saliin on nikkareita ja verhoilijoita haettanut; puistikkoon vieville portaille rakennuttaa laajaa kammaria, jotta olisi "välkkiämpi" tila karkeloida — ja kaikessa hän on itse ohjaajana, kaikessa itse valvojana… Ja niin on puuhissa kiinni, niin kiinni, ettei tänään, lauvantaipäivänä, jouda edes kerjäläistenkään luo mennä, jommoista poikkeusta ei kukaan muista tapahtuneen kahteenkymmeneen vuoteen.

Tuonne niitä on valkoiselle pihalle kokoontunut suunnaton joukko: koko pihan ovat anastaneet… Ja ketä kaikkia siinä onkaan tuossa kirjavassa pimeässä laumassa! Siinä vanha vakituinen kerjäläinen, joka kaiken ikänsä on mierolla kulkenut ja armopaloilla itsensä elättänyt; siinä satunnainen köyhä, joka kohtalon kovan iskun tähden on kerjäläiseksi joutunut; siinä juoppolalli, entinen mestari ja kelpo työmies, joka vähävähältä on mennyt alaspäin ja viimein yökodin vieraaksi päätynyt; siinä pääsemätön virkamiehen leski, joka on kuluttanut kaikkien virastojen ja kaikkien hyväntekeväisyystoimikuntien kynnyksiä, siksi että kohtalo on niin määrännyt, että hänen on tultava toimeen sillä kahden ruplan eläkkeellä, jonka hän kuukaudessa saa; siinä siivonnäköisiä, siististi puettuja eukkoja, mustat hilkut päässä, kantaen armottomia käsityölaukkuja, jotka kerjäämisellä ovat koonneet sievosia pääomia itselleen; siinä kalpeita, nääntyviä nuoria naisia, rintalapset käsivarsilla…

Ja kaikki seisovat ja odottavat, milloin Semjon Silytsh ilmestyy konttorin portaille, kahden kauppapalvelijan saattamana, ja alkaa säveän arvokkaasti jakelemaan almuja jokaiselle omasta kädestään, tarkasti silmäten eteentulevaa kerjäläisveljeä, ettei kenellekään vääryyttä tekisi tai jollekin toiselle kahdesti antaisi.

Häntä odottaessa kuuluu vilkasta, puoliääneen pidettyä puheen lopinaa hänestä kerjäläisten ja avunpyytäjäin joukosta.

— Isämme ja hyväntekijämme! huokaa muudan äijä, yllään liasta kiiltävä mekko. — Ken hyvänsä lauvantaisin tulee hänen pihaansa, niin palaa hän kylläisenä takasin… Omasta auliudestaan syöttää meitä!

— Syöttää! kyllä vaan! ärisee ukon vieressä jokin synkännäköinen retaleviitta, kenkärajat jalassa. — Työntää kasurikan leipää ja viiskopekkaisen käteesi — ja sillä hyvä… Ei siitä ole edes ryypyksikään panna!

— Oikein suvaitsette puhua, pistelee retaleviitan rinnalla huononlainen, keltainen, kuihtunut olio, silmät kauheasti pöhöttyneet: — parempi olisi, jos leipäkasurikan sijasta Semjon Silytsh toisi meille shkaalikan [shkaalik = 1/3 litraa (viinaa)] jokaiselle… Voipi sanoa, että silloin sitä kiitollisuudella ryypättäisiin heidän terveydekseen!

— Onpa se itse osannut ahmia… Miljoonia hyötynyt… Luulee jotakin olevansa, kun viisin kopekoin meikäläiselle lauvantaisin viskaa… taivaaseen meinaa hänkin pääsevänsä…

— Täällä on ihmisiä pettänyt, niin luulee yhtä helposti Jumalaltakin silmät sokaisevansa! lisää myrkyllisesti joku joukosta.

— Kyllä olette tekin! Kerjuulla kulette ja tuommoisia puheita laskette! tokaisee harmistuneena eron saanut puujalka-sotamies. Teidän pitäisi saada häneltä vielä enemmän kiskoa! Thyi!

— Vaiti, sotasorkka! Mihin ei kysytä, älä sinne työnnä nokkaasi, muuten voi sattua sinulle vasten pläsiä!

— He, veikkonen, vaikket uhkailis — ei tässä kumminkaan pelätä! Dargon luona oltiin, Shamyl voitettiin — ei sinua pelätä, mutta tosi on aina tosi! Semjon Silytsh suopi meille hyvää, ja siitä hänelle kiitos. Hän on rehti ja tunnollinen kauppias. Liikoja ei sinulle anna, mutta ei sinultakaan omaasi ota pois!

— Voi, hertta-kultaset! kuuluu kuiske ämmien puolelta. — Mikä hän on ellei hyväntekijä! Miksikä häntä voi muuksi sanoa kuin kristityksi! Jumalan huoneita kaunistaa, papistolle runsaita lahjoja antaa, kotikyläänsä vaskisen kirkonkellon lähetti — tuhatta puutaa oli painoa! Vähänkös se on!

— Niin, vähänkö hän tekee hyvää!

— Köyhiä taasen syöttää, juottaa ja vaatettaa! Ja entäs sitä työkansan joukkoa, joka hänen luonaan saa ruokansa ja lämpimänsä — oikein ihmettelemään panee! Ilmanko häntä herratkin arvossa pitävät, ja suuret kenraalitkin käyvät niinkuin ei mitään hänen talossaan…

— Niin vainenkin! Kummakos se?

— Nyt hänen kunniakseen aiotaan panna jupileita toimeen… Sanotaan hänestä itsestään siviilikenraali tehtävän… Orvoille rakentamiensa turvakotien ja sairashuoneiden tähden… Mikäs muu hän on kuin hyväntekijä!

— Mutta onko totta, äitiseni, työnnäksen juttusille kaikkitietävän virkamiehen lesken kanssa muudan likaisiin ryysyihin puettu harmaapäinen, paksu kerjäläismuija, — onko totta mitä sanovat — en sitä kielitelläkseni kysy — että hyväntekijämme lapsiensa puolesta ei olisi oikein onnellinen?

— Noo, se nyt on paljasta panettelua! paljasta vihapuhetta, ei muuta! laverti virkamiehen leski liukkaasti. — Lapset ovat hänellä ihan erinomaisia, kaikki yhtäläisiä, niinkuin omenat oksalla. Vanhin palvelee senaatissa ja on jo korkeassa virassa. Keskimäinen on tehtaassa Jaroslawlissa… Kuuluukin olevan oikein toimen mies — ihan isäkseen! Ja molemmat ovat rikkaissa naimisissa… Kolmas vain, nuorin veljeksistä, ei ole vielä missäkään toimessa, — alhaisena sotamiehenä palvelee, suorittaa asevelvollisuuttaan…

— Kuinkas se niin on? Miljoonanomistajan poika ja palvelee alhaisena sotamiehenä?! kysyivät useat äänet yhtaikaa. — Onpa se vähän outoa! Taisi olla laiska oppimaan… Tuossa on Nikola kirkonpalvelijan poika, sekin palvellessaan pääsi kohoomaan aliupseeriksi…

— Joo! Se on niinkuin vähän epatto se hyväntekijämme kolmas poika! lisäsi salamyhkäisellä puolikuiskeella virkamiehen vaimo. — Tämän pojan takia ovat Semjon Silytshin muutkin lapset joutuneet huonoon huutoon…

— Mikä hän sitte on? Juomari? Korttipelari? Vai muutoinko hän vain hurjastelee?

— Ts-s-s! Ei ollenkaan! Hiljainen ja säyseä hän on kuin neitonen morsiustuolissa! Mutta epatto; kuinka sen teille sanoisin? On vähän niinkuin uskonnon houreihin takertunut…

— Jo tulee! Itse tulee! Pusseja kannetaan! kuului joukosta ääniä.

Mutta portaille ei tullut hän itse, vaan vanhin kaupanhoitaja — harmaahapsinen kaunismuotoinen vanhus, pitkäliepeinen sortuutti yllä. Kaksi rotevaa puotipalvelijaa kantoi hänen jälestään vaskikolikoilla täytettyjä suunnattomia rahamasseja.

— Oikeauskoiset! kääntyi kaupanhoitaja pehmoisella, laulavalla äänellä kerjäläisjoukon puoleen: — Semjon Silytsh ei tänään voi itse tulla; käski minun jakaa teille… Tulkaa kukin vuoroonne!

Ja koko lauma lähti nopeasti liikkeelle, matkalla tungeksien ja sysien ja hiljakseen mukiloiden nyrkeillä ja haukkuen, vyöryessään kaikilta suunnilta portaiden luo, jossa jokainen ahnaasti kurotti kätensä ja kiiruhti vastaanottamaan almua.

II.

Semjon Silytshin ei todellakaan soveltunut tulla kerjäläisten luo: hänen vastaanotto-huoneensa oli täynnä avunpyytäjiä ja niitä, "jotka odottivat veden liikuttamista". Ja kaikki odottivat kärsimättömästi Gwozdilinin tuloa, sillä jo tunti sitte oli hän sulkeutunut kabinettiinsa jonkin korkea-arvoisen herran kanssa, joka oli saapunut hänen luokseen asialle.

Semjon Silytshin työhuone oli avara, komea sekä rikkaasti ja kauniisti sisustettu. Minne katsoikin, kaikkialla näki vain mustaa tammea, sahviaania ja täysi-pronssisia teoksia, kaikki harvinaisia, jykeviä ja lujatekoisia. Yhdessä työhuoneen viihdykkäässä nurkassa istui pehmoisella sohvalla itse Semjon Silytsh — korkea, ryhdikäs ja vahva 60-vuotias ukko. Hänen parrassaan ja venäläiseen tapaan kerityssä tuuheassa tukassaan väikkyy harmaita karvoja, mutta hänen kasvonsa ovat vielä verevät ja punakat, ja suurissa harmaissa silmissä, jotka ovat terävät ja läpitunkevat, kuvastuu järkeä ja ilmenee tahdonlujuutta. Nojaten kättään pieneen pyöreään pöytään, Semjon Silytsh tarkkaavasti ja nähtävällä mielihyvällä kuuntelee, mitä puhekumppaninsa hänelle puhuu. Tämä on kaunismuotoinen, tanakkaruumiinen mies, suunnaton Wladimirin ritarimerkki kaulassa ja kaksi tähteä rinnassa, jotka vaatimattomasti vilkkavat takin käänteen alta.

— Teidän pitkäaikainen hyödyllinen toimintanne yhteiskunnallisella alalla, kunnioitettava Semjon Silytsh, puheli ylhäinen virkamies mielistellen ja sulavasti: — ja erittäinkin teidän hyväntekeväinen toimintanne perustamiinne turvakotiin ja sairashuoneeseen katsoen on jo aikaa sitte vetänyt suosiollista huomiota puoleensa… Ymmärrättehän?… Ja ruhtinas on ottanut mieluisaksi velvollisuudekseen esittää hra ministerille, että teille suotaisiin todellisen valtioneuvoksen arvonimi…

— Olen suuresti kiitollinen hänen jaloisuudelleen. En ole ansainnut sellaista huomiota. Palvelemista pidän ilonani enkä minäkään rasituksena! vastasi Semjon Silytsh. — Siitä ei olisi palkinnon pitänyt tulla kysymykseenkään, teidän ylhäisyytenne! Mutta niinpä se on, että ei armot aina tule ansiosta!

— Oi, mitä puhutte, Semjon Silytsh! Te itse arvostelette ansioitanne liian vähäisiksi! Kuinka on mahdollista! Mehän luimme, ulkomuistilta luimme, ja saimme tulokseksi, että lahjoituksenne puutteenalaisten hyväksi tekevät jo yli puoli miljoonaa!…

— Mitä se sitte on? Annammehan yltäkylläisyydestämme vain hiukan: ei sillä tavoin että itseltämme jotakin riistäisimme, vaan enemmän siksi, että pidämme sielumme pelastamisesta huolta… Mutta tämä on jo semmoinen armonosotus… semmoinen…

— Olen varsin iloinen, Semjon Silytsh, että olen ennakollisella ilmoituksellani voinut tuottaa teille iloa… Yhtä voin sanoa, me aivan äsken puhuimme siitä ruhtinaan kanssa: harvoin sattuu, että ylhäinen suosio lankeaisi ihmisten osaksi, jotka siinä määrässä ansaitsisivat sen, kuin te…

— Kumarran syvimmästi, teidän ylhäisyytenne. Pyydän nöyrästi teitä huomenna tulemaan juhlaamme! Ja heidän jaloisuudelleen pyydän sanomaan, että olen altis vastakin palvelemaan…

Virkamies nousi ja ojensi Semjon Silytshille kätensä:

— Minä ilmoitan sen hänen jaloisuudelleen, sanoi hän: — ja vahvistan häntä toiveissaan teihin…

Ja hän kääntyi vastaanottohuoneen ovelle päin, isännän seuraamana, joka saattoi ylhäisen virkamiehen kynnykselle asti ja astui sitten takasin pöytänsä luo, itsetyytyväisesti hymyillen:

"Sinähän vasta olet Semjon Silytsh!" ajatteli hän painaen sähkökellon nappulaa. "Ylhäisyydellisiä olemme jo huomispäivästä alkaen… He? Ajatteles mikä merkitys on rahalla? Se se on voima!"

— Suvaitsitteko soittaa? kysyi Gwozdilinilta palvelija, joka samassa astui sisään.

— Niin, niin. Käske valjastamaan vaunujen eteen… Ja sihteeriltä kysy, ketä siellä odottaa vastaanottohuoneessa… Ellei ole tärkeätä asiaa, niin tulkoot seuraavalla kertaa… Jos on kirjeitä ja anomuskirjoja kellä, niin ottakoon pois: Katsotaan… Ja että, muka, pyydän anteeksi…

Semjon Silytsh pengasteli pöydällään, otti hopeaiselta tarjottimelta Moskovan pörssin kurssiluettelon ja ennätti häthätään silmätä muutamia rivejä, kun kabinettiin astui hänen kotisihteerinsä, pitkäkasvuinen ja solakkavartinen, miellyttävän näköinen nuori mies, kultaiset silmälasit nenällä, puku viimeistä muotia. Hän jäi kunnioittavaisesti ovensuuhun seisomaan, paperitukku kainalossa ja nimikortti kädessä, odottaen milloin Gwozdilin lopettaa lukemisen.

— Antakaa tänne paperit, herra Pokrowski! kääntyi Semjon Silytsh sihteerin puoleen. — Joko toimititte pois kaikki?… Tänään ei ole aikaa heidän kanssaan… Pitää joutua pörssiin.

— Toimitin, niinkuin suvaitsitte käskeä, vastasi sihteeri. — Pyytäjät sain kaikki tiehensä; anomuskirjat ja paperit korjasin pois. Yksi eronsaaneita kenraaleja ei vaan ollut ensinkään tyytyväinen; sanoi, että juoksutatte suotta-aikojaan…

— No, ei hän mikään niin suuri herra ole! Kohta itsekin päästään "ylhäisyydellisten" joukkoon! Joutaa hän käydä liian kerran, jos on rahan tarpeessa…

— Ja sitte vielä jäi yksi herrasmies, pyysi jättämään korttinsa teille…

— Mikä herrasmies! puhkui Gwozdilin kiukustuneena. — Pahus hänet vieköön! Sanoinhan minä teille, etten ota vastaan ainoatakaan pyytäjää enää — pörssiin on lähdettävä!… Ja te siinä korttinenne!…

Sihteeriä hytkähytti.

— Te erehdytte! Ei hän ole pyytäjiä ollenkaan… Niin käski sanoakin teille. Sanoi: maanmies ja isäntänne vanha ystävä olen…

Ja sihteeri ojensi kortin Gwozdilinille, joka tyytymättömästi katsahti siihen — mutta sitten yhtäkkiä kohotti hämmästyneenä kulmakarvansa:

— Terenti Holstshow! Ei kuuna päivänä!… Se samako se olisi? Kuolleistako hän olisi noussut vai mitenkä? Terjosha… Kutsukaa hänet tänne, olkaa hyvä… Kutsukaa pikemmin.

Ja Gwozdilin, ilosta liikutetuin mielin, kokonaan elpyneenä, loistavana, astui kiireesti sihteerin jälestä kabinetin ovelle.

Hetkisen kuluttua kabinetin ovi aukeni ja kynnyksellä näyttäytyi harmaapäinen vanhus — laiha ja pitkäpartainen. Hänen vaatteensa olivat hyvin kuluneet ja istuivatkin hyvin huonosti ja kömpelösti. Hänen laihoilla, kalpeilla kasvoillaan väikkyi leveä, riemuinen hymy, ja ihmeelliset sinisilmänsä hohtivat lämpöä ja ystävällisyyttä.

— Terjosha! Holstshow piru! huudahti Gwozdilin, käyden häntä vastaan ja levittäen kätensä.

— Senjka Gwozd! [lyhennys Gwozdilinin nimestä, merkitsee "naula". Suom. muist.] virkkoi hiljaisella äänellä Holstshow. Ystävykset syleilivät toisiaan ja seisoivat hetkisen sylityksin. Kuultiin vain voimakkaita suuteloita ja syviä huokauksia; jopa sitten lähti huudahduksiakin.

— Oi, hyvänen aika!… Sallipa Luoja vielä nähdä… No, Jumalan kiitos!… Ja mistä sinä yhtäkkiä ilmestyit…

— Siperiasta ystäväiseni… Senja, Senjushka!… Kolmeenkymmeneen vuoteen emme ole tavanneet. Koko pitkä aika, vai mitä sanot?

Suudeltuaan sitten kyllikseen, mutta hellittämättä vieläkään toisiaan käsistä, ystävät alkoivat tarkasti tähystellä toinen toistaan.

Holstshow mittaili silmillään Gwozdilinin ryhdikästä ja tanakkaa, reipasta ja hyvin hoidettua vartaloa, hänen kalliita vaatteitaan, jotka olivat Moskovan paraimpien räätälien tekemät, sekä lumivalkoisia, hienoja liina-vaatteitaan… Ei häneltä jäänyt huomaamatta hohtokiviset rintanapit, ei kantasormus järeine rubiinineen, ei täysikultainen kääty kelluttimineen, ei Wladimirin risti ystävänsä, miljoonanomistajan kaulassa.

Ja Gwozdilinkin katsoi syrjinkarin ystäväänsä, eikä hänenkään tarkkaavilta silmiltään jäänyt huomaamatta, että Holstshowilla oli vanhat, huonot vaatteet, kuluneet, risaiset housut sekä juhtinahkaiset saappaat…

— Vanhoiksi olemme tulleet, ystävä hyvä! sanoi hän, pakottaen suutansa hymyyn ja ystävällisesti taputtaen Holstshowia olalle.

— Hee! sinulla on kettu korvan takana, ystävä! vastasi hymyillen viisas Holstshow: — et sinä ollenkaan ajattele sitä, toiset tuumat sinulla pyörivät mielessä…

— Kyllä sinä keksit! Mistä sen päätät?…

— Vai ei! Näenhän minä: sinä katsoit ja ajattelit: "penni on arvoa tuollakin!"

— Lakkaa jo, nurkupussi! Olen päinvastoin suuresti iloinen! Näethän siitäkin, — olin juuri aikeessa lähteä pörssiin, vaan jätin sen, saadakseni tunnin-toisen jutella ja haastaa sinun kanssasi.

— Uskon, että ilostuit, ja näenhän minä… Mutta sittenkin olette te, miljoonamiehet, tottuneet tavarata arvostelemaan kankaan näytepäästä — arvaamaan miestä hattuun… No, ja hattu samoinkuin muutkin pukimet ovat jo nukkakuluja… se on tosi…

— Mutta heitähän jo, Terjosha! Jätä ne!… Hoi, kuka siellä? Denis Iwanowitsh! kääntyi Gwozdilin sisään astuvan sihteerin puoleen: — Sanokaa Starikowille, että hän lähtee minun sijastani pörssiin, ja että ottaa Koslowin papereita niin paljon kuin on tarjolla — sekä itämaisia noin kolmenkymmenen tuhannen arvosta. Ja tänne meille käskekää tuoda jotakin kylmää ruokaa… Istu, istu, ystävä! Kas noin — lähemmäksi!… Haastellaanhan…

— Miljoneeri, tuhat soikoon! jatkoi hyväntahtoisesti hymyillen Holstshow katsoen Gwozdilinia silmiin. — Omituista! Pörssissä tekee kauppoja satoihin tuhansiin rupliin! Lähättelee ihmisiä kuin pelinappuloita — se on voima, pahus vieköön!… No, mutta tunnustapa, kun sinulle sanottiin, että siellä on yksi, josta ei pääse eräksi, haluaa nähdä sinua, — niin kai sinä jo varustit uuniluudan minun varalleni?

— Mitä sinä oikein turiset, veli, kuvailet minua joksikin pedoksi! Tuo käy jo sapelle! vastasi Gwozdilin. — Sano sinä ennemmin: missä hotellissa pidät asuntoa? Minä lähetän heti vaunut, käsken ottaa sieltä kapineesi ja tuoda viipymättä tänne. On minulla vanhalle ystävälle tarjota muutakin kuin uuniluuta: täällä on sinulla rauhaista, saat kaikkea passausta mitä tarvitset…

— En minä hotellissa asukaan, veliseni… Miksikä antaisin itseni ryövättäväksi?… Minä asun kauppahallien takana — vuokrasin sieltä pienen kammaripöksän itselleni pariksi viikoksi… mutta tänne, sinun kultaiseen häkkiisi, minä en pistä päätäni! Minun on paljoa mukavampi asua pienessä kammarissani…

— Otus olet! Kauppahallien takana, likaisessa kammaripöksässä on hänellä mukavampi, kuin minun kattoni alla! Aina vaan näyt olevan samallainen kuin ennenkin…

— Samallainen, veliseni! sanoi Holstshow tyynesti ja päättävästi. — Ja samallaisena menen hautaan — kultaista vasikkaa en rupea palvelemaan…

— Mutta lakkaahan jo minua rikkauden tähden soimaamasta, Terjosha! Kerro ennemmin itsestäsi… Mistä tulet? Kuinka kauaksi, ja oletko asioilla, vai ilmanko vain tulit Moskovata katsomaan… itseäsi näyttämään…

— Kah, kah, ystäväni! Vielä tässä on aikaa itsestänikin jutella — minun elämäkertomukseni ei ole pitkä eikä mutkikas… Kerro sinä ennemmin minulle, miten Jumala auttoi sinua pääsemään puolestasadasta tuhannesta miljoonanomistajaksi…

Gwozdilin siristi itsetyytyväisesti silmiään ja valmistautui vastaamaan; mutta samassa tulivat frakkipukuiset lakeijat, valkoiset hansikkaat käsissä, ja asettivat isännän eteen pöydän ruokineen ja juomatavaroineen, ja jäivät sitten odottamaan käskyjä.

— Ei ketään saa ottaa vastaan eikä kukaan tänne tulla, ennenkuin kutsuttaessa!

Lakeijat poistuivat ja sulkivat mennessään tiiviisti oven.

Gwozdilin kaatoi itselleen ja Holstshowille ryypyn viinaa; ystävät ryyppäsivät, söivät, ja sen jälkeen Gwozdilin teki hyvin järkevästi ja taitavasti muutamin sanoin selkoa ystävälle, miten hän ennenmuinoin oli pitänyt maustavarain kauppaa, miten hän oli nainut rikkaan kauppiaanlesken, miten häntä oli kaupanpidossa onnestanut, miten hän maustavarain kaupasta luovuttuaan oli ruvennut urakoitsijaksi, päässyt osakkaaksi erääseen teollisuuslaitokseen ja voittanut miljooneja…

— No, ja nyt minä, veliseni, olen voima! päätti Gwozdilin itsetyytyväisesti kertomuksensa. — Vieläkös muuta! Kahdesti tahtoivat jo valita kaupungin pääksi (valtuuston puheenjohtajaksi) — itse kieltäysin! He-he-he! Olisi se ollut suuri kunnia, mutta siitä on niin paljon huolta ja puuhaa, hiisi vieköön! Ja mitä minä lähden sitä hakemaan? Ilmankin olen näet kauppaneuvos, Wladimiria kannan kaulassa, ja huomisesta päivästä, kun Jumala auttaa, tulee meistä "ylhäisyydellisiä"! Ha-ha-ha! Niin, Terjosha, semmoinen on Semjon Gwozdilin!

Holstshow kiinnitti miettiväisnä katseensa ystäväänsä eikä puhunut sanaakaan.

— Älä sinä, Terjosha, sentään luule, että minä ylvästelisin tahi tahtoisin kerskata rikkaudellani! En ollenkaan, ystäväni! Olen valmis sinua ja ketä hyvänsä kaikella tapaa auttamaan… Kuka mitä tarvitsee — puhukoon! Rahaa annan ja työtä annan… Duumassa (kaupungin valtuustossa), ja pankeissa, ja pörssikomiteassa minun ääneni tulee kuuluviin, jos vaan sanan sinun puolestasi lausun…

— Kiitos, veliseni, sanoi Holstshow tyynesti: — Huomaan, ettet sinä miljoonamiehistä, kultasäkeistä, ole huonompi muita… Et yhtään huonompi! Kuinkasta: vanhan ystäväsi miten otit vastaan! Miten herttaisesti kohtelit! Suojiisi kutsut asumaan — ja tointa olet valmis antamaan, ja lämpimän nurkan lupaat varata… Kiitos, vanha ystävä ja veli, kiitos! Suokoon Jumala sinulle terveyttä! Mutta minä en apuasi tarvitse, Luojan kiitos! Minä, veliseni, olen onnellisempi sinua!…

— No tuota, millä tavoin — onnellisempi? kysyi Gwozdilin hieman epäluuloisesti, huulilla hämmästynyt hymy. — Vai oletko rikkaampi minua, oletko tehnyt vielä parempia asioita, vielä laajemman apajan virittänyt kuin minä?

— Ho-hoo, veli! Sinä olet kynsin hampain kiinni miljooneissa, huoneesi ja aittasi olet läjännyt uppotäyteen ja luulet, että raha on kaikki kaikessa, että se vain on valoakin, mikä ikkunasta tulee! Mutta siinä olen minä onnellisempi sinua, että minulla ei ole minkäänlaisia asioita, ei kammareita eikä kartanoita! Kaikki olen jättänyt — luovuttanut lapsille — ja nyt kuten näet, olen vapaa kuin taivaan lintu…

Gwozdilin katsoi ihmeissään, jopa ankarastikin Holstshowiin.

— Mitä kummia, veli? Mikä sinä oikein olet miehiäsi? Sinullahan oli liike, sanoivat, eikä pienen pieni ollutkaan — ja olet jättänyt sen… Ja itse nyt toimetonna maleksit…

— Kas niin, siinä juuri puhuivat miljoonat sinusta! Semmoinen oli äänikin mahtava! Mikä sinä, muka, olet miehiäsi? Etköhän vaan, muka, pyri meidän verraksemme?… Ei! Nyt et osannut naulan kantaan, ystäväni! Sanon sinulle suoraan: maailman huolet alkavat rasittaa, aina rahoja, aina syntiä, ja oikeudenkäyntiä, ja riitaa, ja eripuraisuutta, — et jouda edes kirkkoon, et ristinmerkkiä rintaasi tekemään… Lakkaamatta vain hyörit, ja hääräät, ja vehkeilet lähimäistäsi vastaan, ja pyrit hänen vahingostaan hyötymään… Thyi! Mutta sielusi autuutta ei ole aikaa ajatella!… Ja sielussa on tuska, se kaipaa Jumalan valkeutta ja Jumalan sanaa… Tämmöinen himo on syttynyt sieluuni…

Holstshow pysähtyi hetkeksi ikäänkuin huoahtaakseen, sitten lisäsi lyhyesti:

— Kaikki vekselit ja kaikki asiapaperit kokosin ja työnsin uuniin! Kauppaliikkeen luovutin pojille… Itse otin sauvan käteen ja lähdin maailmalle…

— Mitä, etkö pitäne mieltä luostariin hakemaan pelastusta? kysyi ivallisesti hymyillen Gwozdilin, jonka povessa väkisten oli herännyt jokin vihamielinen tunne.

— En minä luostariin! Maailman turhuus elää yhtäläisesti luostarin muurienkin sisäpuolella, sanoi Holstshow tyynesti. — Minä matkustin kotikylääni Twerin läheisyydessä, ostin sieltä puolen tesettiä maata ja tupahökkelin — kyllä se minut elättää (jos lapset jotakin lähettävät, niin kiitos heille siitä!…) Niin minä nyt elän… On vapaata ja vilpoista!…

Gwozdilin kavahti yhtäkkiä seisoalleen ja rupesi suurin askelin mittelemään huoneen lattiata edestakasin.

— Juuri semmoiset… anna Jumala anteeksi… kuin sinä… Juuri semmoiset ovat minunkin poikani saattaneet pois tolaltaan! Jumalan pelossa häntä kasvatin, niin hän tiesi mistä lienee ajanut päähänsä kaikellaista hullutusta! Yhtäläinen viraton kuojus on… kuin sinäkin! Minä haastan hänelle asiata, niin hän minulle vain sielusta horisee!… Hornan tuuttiin joutaisitte kaikki uskonnollisine arveluinenne ja pelkoinenne!… Eivät osaa käsittää, että onhan se meissäkin sielu, eikä vain paljasta höyryä; että pidämmehän mekin Jumalan mielessämme… Ja onhan kaikella sitä paitsi oma aikansa, Terjosha ystävä! Aikansa on tehtävillä niinkuin Jumala-ajatuksillakin… Käsitähän sinä!…

— Olen minä, veli, tuota virttä monasti ennen kuullut. Enkä vain kuullut, olen itsekin vetänyt! sanoi Holstshow surulloisesti hymyillen. — Mutta sepä se juuri onkin, että tuo virsi ei ole muuta kuin petosta. Kun oikein hautaudut rahoihin ja vaivut asioihin, niin saat ehkä hätimiten Jumalalle kynttilän pannuksi tai kaikessa kiireessä ristinmerkin tehdyksi rintaasi — niinkuin suorittaisit välttämättömän tullimaksun — ja lähde sitte taas juoksemaan voittojen perään… Ja sillä tavoin yhä enemmän saastut, hengen turtumus tulee niin suureksi, että ajattelet: no, rahalla saan kaikki, ostan kaikki… Mutta sepä se temppu onkin, veliseni, että maailmassa on semmoistakin, mitä et saa ostetuksi edes rahallakaan.

Gwozdilin polkasi harmistuneena jalkaansa ja asteli vielä kiivaammin huoneessa. Holstshowin sanoista kuuli hän poikansa Iwanin äänen; keskustelu ystävän kanssa muistutti hänelle Iwanin kanssa tapahtuneita loppumattomia väittelyjä, jotka olivat päättyneet riitaan ja eripuraisuuteen.

— Ei rahallakaan! Ei rahallakaan! sanoi Gwozdilin melkein tiuskaten ja asteli kabinetin päästä toiseen ja pysähtyi aika-ajoin Holstshowin eteen. — Oletpa nyt keksinyt sanat lohduksesi! Mutta silmäilepä ympärillesi: kaikki on myytävänä, kaikki on ostettavissa, kaikki ovat villissä rahan perään! Rahatta ei päästä askeltakaan! Ja siksi toiseksi: saavatko rahat yksistään pahaa aikaan? Rahoillahan ruokimme kerjäläisiä, ja holhoomme orpoja, ja rakennamme kirkkoja — emmehän yksinomaan vain belsebubia palvele sillä, että kartutamme kopekoita…

— No, veliseni, sinun puheesi mukaan ei ihminen saane rahatta sieluaankaan pelastetuksi! keskeytti Holstshow hänet tyynesti.

— Mutta kuule mitä minä sanon! jatkoi Gwozdilin mahtavasti ja tuimasti. — Laiskureita on tätä nykyä kosolta olemassa, kaikki he tuomitsevat ja laittavat, mutta kukaan ei tahdo työtä tehdä. Pitävät suurta porua sielusta, mutta itse kiipeävät uunin päälle loikomaan… He-hee, veli! Antaisitte toisten olla rauhassa sieluinenne! Tässä saat ahkeroida ja puuhata sen minkä voimat sietävät, koetat liikettä kehittää suurempaan laajuuteen ja kukoistukseen, eikä sitte ole ketään, kelle sen jättäisit, kun poikasi kuuntelee tuommoisia omaa etuansa katsomattomia! Joutaisitte olla maan raossa!

Holstshow nousi paikaltaan ja ojensi hymyillen Gwozdilinille kätensä.

— Siinäpä se! Ja vielä pyysit taloosi asumaan! Tiesinhän minä, ettei meistä ole saman katon alla olijoiksi… Hyvästi, ystäväiseni!

— Kuule, kuule! Mihin sinä aiot? hätämystyi Semjon Silytsh, huomattuaan liikoja puhuneensa. — Enhän minä ollenkaan sinua tarkoittanut… Jää tänne, veli!

— Ei, ystävä hyvä! Älä koeta pidättää, et minua hempeillä sanoilla voita semminkään! Kiitos kestiystävällisyydestä! Jo tästä nyt pitää kömpiä omaan nurkkaan… Siellä on minulla niin mukava! Pistäyhän katsomassa!

— Kuinka, etkö aio enää talossakaan käydä? Otat jäähyväiset…

— Kunpa tietäisi! Ehkä vielä tulen käymään! Minähän olen vapaa lintunen… Tuumailin vähän lähteä pyhiinvaellukselle Solowein luostariin… Mutta nyt tahtovat lähettää minua rahankeräykselle kirkkoa varten…

—- Kuinka? Ja sinä… sinä, rikas kauppias, maan-asujain, lähdet likaa sorkkimaan, kerjäämään kopekoita kirkkoa varten… Mitä ajattelet, Terjosha, oletko löyhkäpäiseksi tulemassa! Jää tänne! Minä maksan sinulle kerrassa koko keräyssumman, vuodeksi eteenpäin maksan!

— Älähän kiirehdi, miljoonamies! Älä tuppaa itseäsi minne ei kysytä… Lesken ropo on kalliimpi sinun ruplaasi Jumalan edessä! Ja keräystäni, ja tahtoani, et niitäkään, veli, rahalla osta.

Ja ääneti puristaen Gwozdilinin kättä lähti hän huoneesta.

Semjon Silytsh katsoi hänen jälkeensä ja lausui vihoissaan:

— Pyhimys! Ihan hiuskarvalleen sama kuin minun poika nappulani — Iwan Semjonowitsh! Sopisi sitoa samaan nuoraan, ja…

Hän ei lopettanut lausetta; painoi sähkökellon nappulaa ja käski ajaa vaunut esiin.

III.

Nuorin ja enimmin rakastettu Gwozdilinin pojista oli Iwan Semjonowitsh, mutta huolimatta siitä oli hän viime kuluneina kolmena neljänä vuotena joutunut isän kanssa varsin kummallisiin, melkeinpä vihamielisiin väleihin.

Viikko Iwan Semjonowitshin syntymisen jälkeen kuoli Semjon Silytshin vaimo lapsivuodekuumeeseen, ja isän oli pakko hoitaa ja kasvattaa poikaa ilman äitiä. Kenties nuorin poika juuri siksi tulikin isälle niin rakkaaksi, ettei hän säälinyt mitään Vanjushan kasvattamiseksi ja kehittämiseksi. Kaikista huolista ja hellästä hoidosta huolimatta lapsesta kumminkin tuli heikko ja kivulias, kalpea ja rumamuotoinen, ja useinkin isä, pelko sydämessä, sai varoa hänen henkensä ja terveytensä puolesta… Myöhään alotti hän koulunkäynnin, mutta oppi uutterasti, tajuten helposti opittavansa, istuen yökaudet kirjojen ääressä ja unhottaen lukiessaan kaikki. Isä ei voinut kyllin ihailla Vanjaansa. Niinä vuosina, jolloin kahta vanhempaa veljeä melkein väkipakolla täytyi saattaa oppimaan, ei Vanjan halu ollut muuhun kuin lukemiseen; hän ei jättänyt opettajia rauhaan kysymyksiltään ja hämmästytti heitä erinomaisella muistillaan ja ahkeruudellaan… Ikäänkuin leikkiä tehden valmistausi hän klassillisen lyseon viidenteen luokkaan, yhtä helposti suoritti hän siinä täydellisen oppijakson, ilman että hänen kertaakaan kuultiin valittavan vanhojen kielien oppimisen vaikeutta.

Myöskään isä ei voinut kyllin iloita Vanjan puolesta vielä siitäkin syystä, että lyseon kahdessa viimeisessä luokassa vanhemmat veljet jo viftailivat, lainasivat syrjästä rahoja ja kirjoittivat vekselien alle; mutta Vanja se ei koskaan liikkunut jalallaan ulkona, taskurahojaankaan ei tiennyt edes minne panna… "Siitä se minulle kasvaa vanhojen päivien ilo! Tulee säästeliäs isäntä!" tuumaili Gwozdilin, hykertäen itsetyytyväisesti kämmeniään.

Yksi seikka ei vain miellyttänyt isää: pojasta tuli synkkäluontoinen, yksitotinen, lemmetön — melkeinpä juro. Yksin hän tavallisesti kuljeksi puutarhassa, omia mietteitään hautoen. Mutta isä koetti selittää tätä omalla tavallaan:

— Se on niin totinen se meidän Iwan Semjonytsh! oli hänellä tapana puhua ystävilleen. — Vanhin ja keskimäinen vakaantuivat vasta myöhään; mutta tälle lähti äsken seitsemästoista vuosi, ja hän on jo sekä oppinut että toimeen pystyvä. Tästä minä oikein saan apumiehen!

Ja siltä näytti, niinkuin Semjon Silytshin otaksumisien olisi ollut määrä hyvinkin pian toteutua, sillä lopetettuaan tutkinnot lyseossa ja saatuaan päästötodistuksen, Iwan Semjonytsh tuli isän luo ja ilmoitti, että hän ei aio mennä yliopistoon, vaan tahtoo nyt jo antautua toimeen.

— Toimeen? Voi sua kyyhkyläispoikaa… Katsos mimmoinen! Toimeen tahtoo antautua? puheli isä iloisena. — Sen sijaan, että muut tuolla iällä saavat päähänsä kaikellaista joutavaa — ryypyt ja liepeet — niin sinua haluttaa toimeen! Aika poika; kunnia sinulle!

Mutta poika silmäsi isäänsä hieman eriskummaisesti ja epämääräisesti, ikäänkuin olisi hämmästellyt sanoa sitä, mitä ajatteli.

— Mutta, isä… minä en huolisi sinun toimeesi ruveta, vaan antautuisin omalle alalleni… Olen sen jo ajatellut itselleni valmiiksi.

— Omalle! Ha-ha-ha! Taaskin aika poika! Nuori mutta ennen ikäänsä kypsynyt… Mitäs, jos lienet joutavaakin ajatellut, kunhan on jotakin uutta — niin ehkä se menee… Meikäläisen varoilla on kaikki mahdollista…

— Ei siihen varojakaan tarvita… Kysytään vain hyvää tahtoa…

— Kuinka? Ei tarvita varoja? kysyi isä jo vakavana. — Toimi, johon ei varoja kysytä?… Jo, jo poikaseni, tämä on jotakin eriskummaista.

Vanja joutui hämille, vaikeni, ja yhtäkkiä, ikäänkuin kooten kaikki voimansa, virkkoi nopeasti:

— Minun tekee mieli vankilan palvelukseen — hoitamaan kovaosaisia.

Semjon Silytsh katsoi poikaan silmät suurina ja kysyi viimein:

— Oletko vallan terve, poika?

Vanja katsoi vaieten alaspäin.

— Minä kysyn, poika, oletko ihan terve? Puhut kuin pökkelön päästä. Thyi! Tuleehan sinun ymmärtää, että isäsi on miljoonanomistaja! Kaupungissa tahi pörssissä, — joka paikassa on minulla arvoa! Ja sinä, minun poikani, menisit häpäisemään minua antautumalla vankilan palvelukseen… Mitä sinulla on siellä tekemistä! Etkö ole pakkotyöläisiä nähnyt? Ei ensinkään, niin kauan kuin minä elän, ei siitä tule mitään!

Vanja ei puhunut sanaakaan, ei vastustanut isäänsä, vaan vetäytyi omaan kammioonsa. Sinne hän sulkeutui ja lueskeli yhtä mittaa joitakin kirjoitettuja vihkoja… Isä tuosta tuumailemaan: — jopa leppyi poika, vanhaa, vahvaa polkua lähtee hänkin käymään…

Mutta vaikka ulkona oli helle, näki isä Vanjan istuvan pöytänsä yli kumartuneena ja kirjoittavan jotakin aina tuonne myöhään yöhön… Semjon Silytsh ei enää malttanut, vaan astui hänen luokseen kammariin.

— Mitä sinä täällä puuhaat, poika, mitä sinä yhtämittaa kirjoitat? Ilma on herttainen, hevoset kuluttavat suotten kauraa tallissa, kuskit ovat lihavuuteen pakahtua, — vaikka lähtisit Sokolnikiin ajelemaan, hankkimaan itsellesi huvia!

— Ei, isä kulta, minä en rakasta juoksijoillanne ajaa, istun mieluummin kotona.

— Mutta jos matkustaisit jonnekin! Ettet aina istuisi sisässä… Vai onko Matti kukkarossa.

— Ei, minulla on vielä viime kuukaudelta tähteenä… Ja sitä paitsi onhan minun hauska kirjojenkin ääressä. Minnekä minun pitäisi matkustaa?

Isä viittaa kädellään ja lähtee pois.

Aikansa lueskeltuaan kirjoja, Vanja yhtäkkiä rupesi joka päivä käymään Gwozdilinin sairashuoneessa.

"Mitä kummia?" ajatteli isä. "Senkö tekeminen hänellä on sairashuoneessa joka päivä? Eikö vain liene yhtynyt johonkin hienohelmaan?… Siellä niitä tapaa olla huimapäitä… Mutta asia on vasta alullaan — ei tee mitään!"

Mutta kummoinenpa oli isän hämmästys, kun Iwan Semjonytsh alulla elokuuta tuli isän luo ja pyysi:

— Saisinko minä, isä, ottaa osaa välskärikursseihin? Minä olen valmistautunut tutkintoon.

— Mitä uutta se taas on? Pelkäähän sinä Jumalaa, Vanitshka! Mikä tarve sinut pakottaa tuohon komppaniaan yhtymään?

— Minä niin mielelläni tahtoisin vaalia sairaita… Tahtoisin olla heille hyödyksi.

— Niin lue itsesi tohtoriksi! Mikäs sen parempaa? Semmoisella todistuksella kuin sinun, on tie kaikkialla avoinna edessäsi… Muutenhan katsoisivat kaikki jo kummaksi —- sinä, meikäläisen varoissa ja — välskärinä. Johan joutuisin siitä ystävieni pilkan alaiseksi.

Wanitshka koetti jos jollakin tavalla saada isä taivutetuksi; mutta Semjon Silytsh pysyi järkähtymättä päätöksessään, eikä luvannut.

Entistä synkemmäksi kävi Iwan Semjonytshin mieli, ja hän sulkeutui taas kammioonsa: penkoi yhä kirjojaan ja kirjoitteli. Miten lienee sitten kerran ollut, ettei isä voinut enää pitäytyä, vaan pojan poissa ollessa astui hänen kammariinsa ja katsahti vihkoon, joka oli pöydällä. Päiväkirjan avatulta sivulta luki hän seuraavaa:

"Vihaan rikkautta… Vihaan komeutta ja loistoa… Miksikä tämä suunnattomien pääomien kasautuminen yksiin käsiin? Miksikä kaikki tämä, mikä synnyttää pahennusta köyhissä, herättää heissä vihaa ja kateutta ja pakottaa heidät nöyryytyksiin rikkaiden edessä?… Miksikä minulle nämä rahat, kun minä en niitä tarvitse, en välitä niistä, kun itsekin voin ansaita kaikki mitä tarvitsen? Ollapa minulla valta…"

Samassa kuului käytävässä askelia, ja pantuaan kiireesti vihkon kiinni, Semjon Silytsh kiiruhti ulos kammarista.

"Vai semmoista se onkin hänen päänsä täynnä!" ajatteli hän sittemmin useasti ja päätti, että Vanja on pikemmin saatava kiintymään johonkin tositoimeen; muuten on tietymätöntä mitä tyhmyyksiä hän ikävissään vielä saattaa ruveta ajattelemaan.

Noin pari kuukautta tämän jälkeen Iwan Semjonytsh tuli isänsä tykö ja ilmoitti, että hän haluaa antautua kyläkoulun opettajaksi ja aikoo perustaa sellaisen koulun Neljubowo-kylään, noin viisikymmentä virstaa Moskovasta.

Tällä kertaa ei Semjon Silytsh asettunut vastahankaan — vaan, tukahuttaen mielipahansa, antoi suostumuksensa! Minkä sille mahtoi! Pitihän jollakin tavoin kokea varjella poikaa… Ja ilo välähti Iwan Semjonowitshin kasvoille: hän syleili ja suuteli isäänsä ja hän aivankuin elpyi. Jo toisena päivänä rupesi hommaamaan koululle lupaa. Sen saatuaan pyysi isältä rahoja, osti kirjoja ja koulutarpeita ja matkusti Moskovasta maan sydämeen talvisesongin ja talvihuvitusten vilkkaimmillaan ollessa.

Siitä asti oleskeli Iwan Semjonowitsh kaksi vuotta melkein yhtä mittaa Neljubowossa ja mieltyi suuresti maaseutuun ja kansaan. Asuntona oli hänellä talonpoikaistupa, mutta koulun oli hän varustanut komeaksi ja mukavaksi, ja seurakunnan kirkon kaunistamiseksi oli hän uhrannut paljo. Itse hän opetti, ja itse hän paransi kaikkia, jotka tulivat hänen luokseen apua pyytämään, ja rahansa hän jakoi niin tarkoin, että hänen ensi kertaa täytyi pyytää isältään palkanlisäystä, rupesipa palkkaansa ottamaan jo etukäteenkin.

Toisen vuoden lopussa, tullessaan isänsä luo käymään, Iwan Semjonowitsh isän mielestä oli terveemmän ja iloisemman näköinen, ja hän kertoi halusta itse, miten oli lapsia opettanut, miten oli lukuhaluisille maalaisukoille kirjoja jaellut, miten oli pannut leikkejä toimeen maalaispoikien kanssa, miten oli opetellut heille köörilaulua.

Tällä käynnillään poika sai nimipäivälahjaksi Gwozdiliniltä vastaanottaa sotapalveluksesta vapauttavan rekryyttitodistuksen, jota antaessaan isä lausui:

— Poikani, sinun on tulevana vuotena mentävä arvannostoon… Niin tästä saat todistuksen, samallaisen kuin vanhemmat veljesikin ovat saaneet. Jatka edelleen tointasi, koska se sinua miellyttää.

Iwan Semjonowitsh ei puhunut sanaakaan; kiitti isäänsä, otti todistuksen ja kätki sen lompakkoonsa. Kohta sen jälkeen matkusti hän maaseudulle takasin ja hoiti opettajantointa uutterasti vielä yhden vuoden.

"Kas niin", tuumi Semjon Silytsh, "nyt on aika ottaa Wanitshkan kohtalo päätettäväksi… Nuorukaisella on jo kahdeskymmenes vuosi täyttymässä… Leikkiminen koulun kanssa on jo kyllin kauan kestänyt… Nyt se saa piisata!"

Ja todellakin. Päätettyään jättää pojan hoitoon osan Moskovan asioistaan, Gwozdilin rupesi yksin ajoin katsomaan hänelle morsianta, kiinnittääkseen hänet lopullisesti Moskovaan. Heti kun Iwan Semjonowitsh oli saapunut kesälomalle Neljubowosta, isä ryhtyi tuumaansa käsiksi:

— Et kai sinä nyt enää mene jatkamaan sitä koulunpitoasi? tuumi hän.

— En. Niin minä olen itsekin ajatellut, etten mene, vastasi Iwan Semjonowitsh. — Olen jo onnistunut saamaan sinne sopivan opettajan.

— Tuommoinen huomaavaisuus on minulle mieleen! virkkoi Semjon Silytsh itsetyytyväisesti pojalle. Olet tullut käsittämään, että sellaisista leikeistä on jo aika luopua ja että on koetettava perehtyä isän asioihin. Eikä isäsikään tällä välin ole tiedotonna torkkunut: olen katsonut sinulle morsiamen.

Iwan Semjonowitshin muoto meni yhtäkkiä synkäksi.

— Turhaan kiitätte huomaavaisuuttani… Minä en ymmärrä teitä, ettekä te ymmärtäneet minua.

— Kuinka en ymmärtänyt? Vai luuletko, että isäsi alkaa käydä vanhuuttaan höperöksi?… Ymmärrän hyvinkin, että koulutyö on alkanut sinua ikävystyttää ja että olet ajatellut luopua siitä!

— Ei, isä, ei ensinkään niin! Nämä kolme vuotta, jotka olin opettajan toimessa, ovat minusta elämäni onnellisimmat vuodet… Enkä olisi kouluani jättänyt ollenkaan, ellei olisi asevelvollisuus suoritettavana. Minun on tänä vuonna mentävä sotapalvelukseen.

— Mitenkä sotapalvelukseen? kysyi Gwozdilin harmistuneesti. — Mitä sinä loriset? Vai oletko unhottanut kuitin?

— En ole unhottanut; mutta asia on niin, että sitä kuittia ei minulla ole ollut enää kaukaan aikaan.

— Ku…uinka? Eikö ole? Missä se sitten on?… Hävinnytkö?… Varastettu!… Vai oletko myynyt?

— En. Annoin sen ilmaiseksi eräälle talonpoikaisystävälleni. Hänen poikansa…

— Mitä sanot? Kuinka sinä uskalsit?… Kenenkä luvalla sinä!? Talonpojan moukalle antoi todistuksen! Tiedäthän että se maksoi viisituhatta ruplaa…

— Mistä sinä olet vihoissasi, isä? lausui Iwan Semjonowitsh tyynesti. — Sinähän lahjoitit sen minulle… Se oli minun omani — olihan minulla valta tehdä sen kanssa mitä halusin. Talonpoika tarvitsi sitä enemmän, hänen poikansahan oli työmies!

Semjon Silytsh vaipui nojatuolille ja, tukahduttaen vihaansa, lausui hampaitten välitse:

— Ei! Sekamölö sinä olet! Siitä ei päästä mihinkään — sekamölö!

Iwan Semjonowitsh ei vastannut halaistua sanaa.

— Mutta oli miten oli! Mikä kuormasta putoo, se on mennyttä! Minä hankin toisen todistuksen — maksan vaikka kymmenen tuhatta… Mutta palvelemaan en päästä sinua! Tarvitaan sinua täälläkin.

— Kyllä minä menen sentään palvelemaan, jos vain satun nostamaan arvan! lausui Iwan Semjonowitsh päättävästi. — Koska toiset suorittavat asevelvollisuuttaan, niin tahdon minäkin suorittaa.

Semjon Silytsh kavahti ylös, polki jalkojaan, vapisi, kävi vaaleaksi, huusi, pauhasi, pyysi ja uhkasi — jopa rukoilikin. Mutta viimein hän näki, ettei millään saanut pojan itsepintaisuutta murretuksi.

Kolme kuukautta peräkanaa Gwozdilin harva se päivä kinasteli Iwan Semjonowitshin kanssa, osotti hänelle, että palvelukseen meneminen on heidän varoissaan olevan miehen puolelta sulaa hulluutta, järjettömyyttä. Että palvelusta suorittamattakin voi tuottaa hyötyä "sellaisen kapitaalin omistajana". "Jos haluat, niin rakenna vaivaistaloja ja sairashuoneita! Kerää ympärillesi köyhiä ja kodittomia minkä mielit… Annan sinulle täyden vapauden!" Mutta kauhukseen kuuli hän pojalta saman, minkä ennen salavihkaa oli lukenut hänen päiväkirjastaan:

— Rikkaus minua vain rasittaa! Mitä minä sillä? Antakaa osuuteni vaikka huomispäivänä veljilleni, minä en virka sanaakaan… Sallikaa minun vain pitää vapauteni: kyllä minä itsekin osaan valita sydämeni halun mukaisen tehtävän.

Kovasti loukkaantuneena pojan itsepintaisuudesta Gwozdilin viimein heitti Herran hamaan kaikki; mutta hänessä kyti yhä se ajatus, että Iwan Semjonowitsh vielä luopuu päätöksensä toimeenpanosta. Mutta pahaksi onneksi hänen otaksumisensa eivät toteutuneet: poika tuli kaupungin kutsuntatoimistoon, nosti arvan, havaittiin sotapalvelukseen kelpaavaksi ja määrättiin kohta sen jälkeen alhaisena sotamiehenä astumaan N:n rakuunarykmenttiin.

Tämän kuultuaan isä kääntyi sairaaksi, ei tullut kolmeen päivään kabinetistaan ulos eikä päästänyt ketään puheilleen. Parisen viikon kuluttua hän jätti kylmästi jäähyväiset pojalleen, eikä edes mennyt asemalle häntä saattamaan.

IV.

Seuraavana päivänä Holstshowin käynnin jälkeen, — Gwozdilinin hyväntekeväisyystoiminnan 25-vuotisena muistopäivänä, hänen rakentamansa turvakodin ja sairashuoneen salissa tapahtuneitten juhlatervehdysten ja vastaanottojen jälkeen, ja sittenkun oli syöty hyvinkin kolmen kelpo päivällisen veroinen aamiainen, juotu maljoja loppumattomiin sekä kuultu puheita, vieläpä juhlarunojakin, — niin alkoi illansuussa vieraita tulvata taloon, noudattaen isännän kutsua tanssiaisiin ja illalliselle. Koko umpikatu oli juhlatulilla valaistu ja päästä päähän lipuilla kaunistettu, ja sen täyttivät tölmäilevät ihmisjoukot, jotka tungeksivat ei ainoastaan jalkakäytävillä, ei ainoastaan Gwozdilinin taloa ympäröivän ristikkoaidan luona, vaan keskellä katuakin. Väkijoukon ohi kiiti tavantakaa komeita vaunuja ja kaleskoita, gummiset pyöränkiskot pehmeästi poukuttaen, ja kylläisten, puhdasrotuisten juoksijain kaviot vonkeasti kauskaen.

— Pois tieltä! kuului ehtimiseen korkeilta ajoistuimilta parrakasten kuskien jyleä huuto.

— Onhan sanottu, ettei saa tuppautua keskelle katua! huusi sadannetta kertaa kaupunginosan poliisipäällikkö. — Santarmi, sysää yleisö jalkakäytävälle… jolleivät lempeätä sanaa tottele.

— No nähdä pitäisi vaikka toisella silmällä! viisastelee joukosta joku ryysymekko. — Kerran on meidänkin kadulla juhla tämmöinen, sopii sanoa, yksinäinen laatuaan… Niin ei annettaisi vielä katsella!

— Katsoppas! Katso! Kolmissa vaunuissa paljaita kenraaleja, tähtilöissä ja olkalipuissa niin että välkkää, — sehän on vasta Gwozdilin!

— Entäs tuossa, kun meni komeasti puettu rouva, päässä ihka elävä lintu — ilmanen ihme!

— Entäs tuota sitten! Karahutti ohi kaksi niin paksun pulskaa rouvasihmistä, luultenkin kauppiassäätyä, — hohtokivet ne vaan loistivat. Taitaa se vaan pitää komeat paalit tän'iltana!

— No eipä! Tuollaisia vieraita kun yhtyy, niin pitää ne olla paalitkin oikeata viisiä… Ei semmoista joukkoa paljaalle puurolle ja kaalikeitolle kutsuta!… He-he!

Ja paalit olivat todellakin "oikeata viisiä".

Troopillisilla kasveilla somistettujen ja sähkölampun kirkkaasti valaisemien marmooriportaitten yläpäässä seisoi isännän kaksi poikaa, Dmitri ja Mihail, pitkäkasvuisia, rotevia, pulskeita nuoriamiehiä, — ottaen vastaan vieraita. Kullekin naiselle annettiin kukkavihko, kullekin kavaljeerille kultainen jetooni. Salin ovella ottivat vieraita vastaan Gwozdilinin miniät, runsaasti koristettuina briljanteilla, ja Gwozdilin itse, frakkipuvussa ja valkoinen kravatti kaulassa, odotti vieraita keskellä avaraa salia, puristaen jokaisen kättä ja koettaen jokaiselle lausua jotakin miellyttävää…

Täsmälleen kello yksitoista päättyi vierasten tulo, samassa kaksi mainiota orkesteria kajahutti puistoon antautuvalta, kasvien peittämältä terassilta hurmaavia säveleitään, — ja tanssit alkoivat. Tanssivat parit kirmailivat ja kiehtoivat valssin pyörteessä, milloin olukset ja kultakaulukset välkkyen, milloin kalliit puvut heleine väreineen silmiä häikäisten, milloin kallisarvoiset kivet kaarenväristen kypenin kimmeltäen. Ne taas, jotka eivät tanssineet eivätkä pelanneet, jakautuivat ryhmiin, asettuen salin nurkkiin tai kasvien keskeen terassille, jonka vilpoisiin luoliin oli sovitettu komeita hedelmäpöytiä samppanjoineen, vilvotusjuomineen ja makeisineen.

— No, mon cher! lausui muudan arvokkaan näköinen virkamies, Annan tähti kaulassa, kääntyen huiman keikarin puoleen, joka oli puettu punaiseen hännystakkiin ja kullalla kirjaeltuun paitaan, silmälasi yhteenpuristetussa oikeassa silmässä: — en luullut, että tämä muistojuhla muodostuisi joksikin yleisvenäläiseksi juhlallisuudeksi! Ajatteles: kolme piispaa, ja muita pappeja epälukuinen joukko… Isä Porfyrius puhui mainiosti: vertasi Semjon Gwozdilinia laupeaaseen samarialaiseen! Excusez du peu! Entä sitten kun lähetystöjä alkoi saapua kaikkien laitosten ja hyväntekeväisyysseurojen nimessä, niin oikein pyrki naurattamaan… Eläinsuojelus-yhdistyksenkin puolesta! Pahus tietää niin mitä se oikein on!

— Niin, niin! Naura sinä vaan! Hän on kumminkin päässyt tarkoituksensa perille. — Korotettu todellisen valtioneuvoksen arvooni — se on nyt "hänen ylhäisyytensä".

— Malta, malta! Hänen kukkaronsa se on korotettu, vaan ei hän! Ollapa meilläkin semmoinen, niin me jo aikaa sitten…

Loitompana oli toinen, etupäässä kauppiaista kokoonpantu ryhmä, jossa keskustelunaine oli toista laatua.

— Tämä nykynen juhla, hyvät herrat, puhui paksu ja harmaahiuksinen kauppias, kaksi mitalia kaulassa: — on niin sanoakseni meidän yhteinen juhla… Sillä hallituksen aikomuksena on tiettävästi kehoittaa meitä Semjon Silytshin esimerkin kautta hyödylliseen toimintaan ei ainoastaan yleisvenäläisen kaupan, vaan yleisvenäläisen hyväntekeväisyydenkin hyväksi…

— Sen sinä nyt sanoa pölähytit jokseenkin hämärästi, Ilja Petrowitsh! keskeytti hänet naapuri, paksu partasuu äijä. — Semmoista äytäriä, kuin Semjon Silytsh on, ei missään syrjäytetä, minne hyvänsä hän kääntyykin!… Sillä järjen voima on hänellä tavaton… Siksi kannattaa meidän hänen terveydekseen hiukan samppanjeerata! Palvelija, tuo meille valvottavia!

— Se on nyt sillä tavalla, hyvät herrat, yhtyi kauppiasten keskusteluun pieni, kellertävä ukko, tummat silmälasit nenällä, kaulassa korkea kravatti lävistettynä hohtokivi-neulalla; — järjen voima on meidän Gwozdilinilla tavaton, ja tahto, voipi sanoa, on hänellä rautainen — mutta eipäs vaan saanut poikaansa pidetyksi aisoissa… se mitä tahtoo, sen tekee.

— Sinä puhut Iwan Semjonowitshista? kysyi paksu, harmaahiuksinen kauppias: — mahdotonta on nykyään saada mitään aikaan, sillä nuoriso on kovin kurittomaksi kasvanut!

— Käsittämätöntä! pitkitti kellahtava ukko: — ajatelkaas, siitä asti, sanovat, kun lähti rykmenttiin, ei ole isälle sanaakaan kirjoittanut, eikä ota rahaakaan häneltä, elää kasarmissa sotamiesten parissa… Sanokaapas, miltä sen pitää vanhemman sydämestä tuntua!

— Mitäs? Luultavasti ei isäkään liene liiaksi tuhlaavainen enemmän rahojen kuin hellyytensäkään suhteen… Mitäs niille nykyään mahtaa?

— Mutta Ilja Petrowitshin poika se on tykkänään toista maata! virkahti partasuu nauraen. — Se ei isäukkoa hevin unhota: joka kuun ensimäisenä päivänä lähettää vekselin — puolenkymmentä tuhatta ruplaa kuitti! Eikö niin, naapuri?

Ilja Petrowitsh kääntyi hänestä pois ja viittoi käsillään…

— Mutta sittenkin, hyvät herrat, huomautti tummarillinen ukko mielevästi: — olen valmis tälle tuhlarille ja hurjastelijalle antamaan etusijan Iwan Gwozdilinin rinnalla. Sillä taholla on näet huomattavana jonkinlaista ylpeyttä, ynseyttä, hyvät herrat.

Hiukan loitompana, erityisen pienen pöydän ääressä, kaksi hirveästi hengästynyttä tanssijaa koetti mitä kiireimmin hotmasta suuhunsa heille tarjottua jäätelöannosta, joutuakseen sitte uudelleen tanssiin.

— Ei, Mitja, sinä et katsonut oikein tarkkaan! Hänen silmänsä ihankuin polttavat, tunkevat olentosi läpi… Ihmeen kaunis! Mutta mahtaa hän olla aika huimapää myöskin… En tahtoisi olla hänen miehensä sijassa…

— Onpa sinulla huolta mokomasta! Minä ajattelin toista, ystäväni, ja surulla ajattelinkin… Kohta tullaan kutsumaan illalliselle — ja illallinen on luultavasti oleva erinomainen! Itse Oliwjé on laittajana! Tahtoo loistaa vieraitten edessä Napoleonin aikuisella pöytäkalustolla! — Mutta ajatteles, kuinka paljon tyhmyyksiä kaikki nuo paksukukkaroiset leveäotsat tulevat illallispöydässä latelemaan.

Toveri oli aikeessa jotakin vastata, mutta samassa helähtivät masurkan sävelet, ja molemmat tanssijat syöksyivät päistikkaa hakemaan daamejaan.

Sillä välin, kun masurkka oli mitä paraimmassa vauhdissa ja tanssijaparit jyskäen ja kannuksilla kilahuttaen liitelivät parkettia myöten salin päästä toiseen, ja puutarhaan pystytetyssä suunnattomassa teltassa kasveilla ja kukilla kaunistetut pöydät hohtivat hopeoineen ja korkeissa, upeissa kandelaabreissa tuikkavine satoine kynttilöineen… saapui Gwozdilinin riemujuhlaan vielä eräs myöhästynyt vieras.

Tämä vieras ei tullut vaunuissa ajaen, ei juoksijoilla karahuttaen, vaan aivan yksinkertaisesti issikalla… Maksettuaan kyytimiehelle pystyaidan rautaristikon luona, hän lähti astumaan kirkkaasti valaistuja paraatiportaita kohti, kuunnellen kaukaa heläjäviä musiikin säveleitä ja Semjon Silytshin vilpastuneiden vieraiden innostunutta puhetta. Mutta tämä Gwozdilinin uusi, myöhästynyt vieras ei ollut pyhätamineihinkaan puettu — päässä punareunuksinen sotilaslakki, yllä viitta, heitettynä olkalapuilla varustetun sortuutin päälle… Ja hitaista oli hänen astuntansakin, ikäänkuin hän ei olisi mennyt juhlalle vaan asialle. Kun hän paraatiovella heitti viittansa ovenvartijan käsiin, niin tämä hieman kierosti, vieläpä jonkinlaisella ihmetyksellä katseli häneen.

— Ketä te haette? kysyi ovenvartija, silmäillen kiireestä kantapäähän sotilaan tukevata vartaloa, sillä välin kun tulija huolellisesti peilin edessä silitteli taskuharjalla tukkaansa.

— Semjon Silytsh Gwozdilinia! vastasi sotilas.

— Heitä ei nyt mitenkään voi tavata! vastasi ovenvartija päättävästi.

— Ilmoita hetikohta, että santarmiöversti haluaa tavata heitä erittäin tärkeän asian johdosta.

— Olkaa hyvä ja käykää vastaanottohuoneeseen, vastasi huolestunut ovenvartija. — Minä ilmoitan tulostanne isännän pojalle, se on sitte heidän asiansa miten he…

Ja saatettuaan överstin vastaanottohuoneeseen, hän haki käsille Dmitri Semjonowitshin ja pyysi häntä tulemaan överstin puheille.

— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua? kysyi översti, läheten Dmitri Semjonowitshiä, joka hämillään silmäillen kutsumatonta vierasta kiiruhti esittämään itseään hänelle.

— Te olette siis Semjon Silytshin poika?

— Niin, vanhin poika, toisti Dmitri Semjonowitsh.

— Ilmoittakaa siis isällenne, että minun on välttämättömästi saatava puhutella häntä, ja lisäksi aivan kohta.

— Kyllä, kyllä! Mutta minä en todellakaan tiedä… Minä pelkään häiritä isää… Sen lisäksi on vieraita, isän riemujuhla… käsitättehän…

— Kaikki käsitän; mutta minun on tarkalleen suoritettava toimekseni jätetty asia, ja lisäksi viivyttelemättä? Uskokaa, se on minusta hyvin vastenmielistä, mutta isänne oma paras vaatii sitä…

— Enkö minä voisi toimittaa sitä hänelle?

— Valitettavasti minulla ei ole oikeutta uskoa teille sitä, mikä minun on personallisesti saatettava Semjon Silytshille itselleen tiedoksi.

— Ei sitte auta! Minä kutsun heti isän… Ja Dmitri Semjonowitsh poistui kiirein askelin, hämillään ja huolestuneena. Noin kymmenen minuutin kuluttua tultiin överstiä kutsumaan ylös, ja hän nousi vähäisiä kiertoportaita myöten pieneen sohvahuoneeseen, joka oli kabinetin kanssa vieretysten.

Minuutin kuluttua tuli samaan huoneeseen Semjon Silytsh, puettuna frakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan, Wladimirin risti kaulassa. Hän kulki otsa kohotettuna ja astui jykevästi; hänen kasvoillaan ei näkynyt levottomuutta, vaan pikemmin ihmettelyä.

Hän läheni överstiä, ojensi hänelle kätensä ja osotti sohvaan, lähelle itseään.

— Olen varsin pahoillani, että minun juhlapäivänänne on ilmoitettava teille eräs… poikaanne koskeva ikävä sanoma…

Översti vaikeni ja sekamustui, sillä hänestä oli näköjään vaikeata tuoda asia esille.

Semjon Silytsh vavahti ja kysäsi kiivaasti:

— Onko hän kuollut, vai? Sanokaa suoraan…

— Ei, ei juuri sitä… Mutta ehkä suvaitsette itse lukea… Minua on käsketty näyttämään teille tämä kahdenkeskinen sähköilmoitus.

Ja hän ojensi Semjon Silytshille sinisen paperilehden, josta tämä koneenomaisesti, syventymättä itse sanojen kamalaan sisältöön, luki seuraavaa:

"Sotamies N:n rakuunarykmentissä, Iwan Gwozdilin, on viime viikon lopulla jätetty sotaoikeuden tuomittavaksi syytettynä aliratsumestari Dwukrajewin murhasta. Isän läsnäolo välttämätön."

Sähkösanoma putosi Gwozdilinin käsistä lattialle. Hän ei mitään käsittänyt, ei uskonut itseään, vaan kiinnitti kysyväisen katseensa överstiin. Hän huomasi tämän kasvoissa kuvastuvan sääliä.

— Voin antaa teille ainoastaan yhden neuvon, sanoi översti: — ottakaa ylimääräinen juna ja lähtekää heti paikalla… Asia on kovin vakavalaatuinen.

V.

Rakuunarykmentti, jossa Iwan Semjonowitsh suoritti sotapalvelustaan, oli sijoitettu Zasodimitshi nimiseen kauppalaan, N:n lääniä, yhteen niitä Jumalan unhoittamia juutalaiskauppaloita, jotka armeijaratsuväellemme ovat niin tuttuja. Koko kauppalan muodosti likainen kauppatori, jossa lakkaamatta kuhisi räyhääviä juutalaisia maalaisten heinä-, kaura-, tali- ja muiden kuormien keskellä. Torin ympärillä oli rikkaitten paikkakunnan juutalaisten rakennuttamia jos minkinnäköisiä muodottomia, huonosti valkaistuja kivitaloja, joitten omistajien käsissä oli kaikki kauppaliike 40:n virstan laajalta ympäri Zasodimitshin kauppalan. Noiden talojen takana ulottui sitten pitkin ahdetta joelle asti hämärä, harmaa, yhtenäinen joukko juutalaishökkelejä, joissa surkean lian ja löyhkän keskellä viiteen tuhanteen nouseva juutalaisväestö piti olentoa. Tästä hökkelijoukosta erottautui kaupungin äärimäisellä laidalla vielä yksi kivinen talo pihan yli ulottuvine kallelleen painuneine katoksineen ja porttineen. Tämä rakennus, tuttu jokaiselle, kenen kohtalo oli tuonut Zasodimitshiin, oli majatalo, isäntänä kauppias Moisha Mordkin, yleinen toimitsija ja asioitsija, hankkija ja välittäjä. Juutalaishökkeleistä aivan erillään, pienen Hwistsh-joen rannalla, kuultelivat valkoseinäisinä vasta hiljakkoin asuttavaan kuntoon saadut tallit ja kasarmit, joihin oli sijoitettu kolme eskadroonaa N:n rakuunarykmenttiä. Kasarmit ja tallit olivat vielä keskeneräiset, ja sentähden olivat rykmentin toiset kolme eskadroonaa saaneet jo kuudetta vuotta perätysten väliaikaisesti majailla ympärisseudun kylissä.

Rykmentti oli niitä, joita sotilasten kesken on tullut tavaksi nimittää vaatimattomiksi. Upseerien joukossa ei ollut erittäin rikkaita tai erittäin taipuvaisia tuhlaamiseen. Ei ollut suuria rahapelejä, ei liian meluavia, tolkuttomia juominkeja; paitsi sitä oli rykmentinpäällikkö, esikuntaan kuuluva mies, suuri pedantti, vaativainen virkaan nähden ja upseereja alituiseen taktillisten tehtävien touhussa pitävä. Sattui tosin, että upseeriseura jälkeen illallisen upseeriklubissa joutui istumaan aamupuoleen yötä, tyhjentäen tusinan verran pulloja, tahi että joku luutnantti poloinen riivautui viattoman ruuvipelin sijasta pelaamaan kiellettyä faaraota ja sai sitten pistää parisataa ruplaa panokseen; mutta semmoiset tapaukset olivat harvinaisia, ja puhuttiin niistä upseeripiireissä pari kolme päivää yhtämittaa sen jäiseen.

Valtavimpana aineksena rykmentin elämässä oli kauhea ikävä ja lamautus semmoinen, jotta oli kovin vaikeata sen kourissa pysyä maltillisena, olla hairahtumatta johonkin äärellisyyteen tai intohimoon sekä säilyttää itsenäinen katsantokantansa. Virkatehtäviensä ulkopuolella upseerit viettivät aikaansa sillä, että alituisesti kävivät toinen toisensa luona, keskustelivat sadannetta kertaa elämänsä loppuun lorutuista teemoista tahi ratkaisivat uudestaan jo ennen ratkaistuja asioita saadakseen uudelleen niistä väitellä ja joutua kiihkoon. Mutta useimmiten oli pelastuksena ikävästä enemmistöön nähden metsästys, jota toiset harjoittivat intohimoisesti, hakien siitä huvia, jännittäviä seikkailuja tai vain jotakin tekosyytä viettääkseen muutaman hetken ulkopuolella sitä lumottua piiriä, jonka muodostivat kasarmi, maneesi, päivystäjätoimi, klubi ja kunkin yksityisen kammio välttämättömine sotamies-palvelijoineen ja samovaareineen.

Tietysti tämmöisen yksitoikkoisen elämän vallitessa jokainen uusi tapaus: jonkun päällikkökuntaan kuuluvan henkilön saapuminen, tai jonkun mies- tai naissukulaisen tulo tuon tai tämän naineen upseerin perheeseen — kaikki nämä olivat sellaisia tapahtumia, jotka koko upseerikunnassa herättivät huomiota, mieltenkiihkoa, huhuja, juoruja ja puheita. Siitä sen arvaa, millainen hälinä rykmentin keskessä nousi, kun vuosi takaperin levisi tieto, että moskovalaisen miljoonamiehen Gwozdilinin poika saapuu rekryyttien joukossa rykmenttiin. Uutinen otaksuttiin alussa paljaastaan loruksi; mutta siitä huolimatta asiata monen päivän mittaan eri puolilta tyystin ja huolellisesti pohdittiin upseeripiirissä — klubissa ja yksityisissä seuroissa.

— Miten hyvänsä — se on käsittämätöntä! Miksi pitää hänen palvella juuri alhaisena sotamiehenä? Nimenomaan alhaisena — huomatkaa! puheli ratsumestari Podbelski.

— Sanovat, että hänen isänsä on sika, joka ei anna mitään hänen ylläpidokseen, niin on hän isän kiusalla mennyt alhaiseksi sotamieheksi, sanoi joku upseereista.

— Mitäs hän sillä hyötyy? Isän takia ottaisi sellaisen ristin kaulaansa! huudahtivat useat yhtaikaa.

— Olisi antanut isälle viisi, mennyt vapaaehtoisena palvelukseen, niin ainahan se olisi ollut parempi, huomautti vanhin esiupseeri Pyshkin, tavattoman ruumiikas mies.

— Kai se on semmoinen tukkipää, semmoinen kauppiaan-poika, joka ei ole voinut vapaaehtoisilta vaadittua tutkintoakaan suorittaa.

— En muista, keltä minä kuulin, että hän olisi patajuoppo, huomautti ylen tosissaan luutnantti Fliege, rykmentin ajutantti, joka oli tunnettu siitä, että hänellä aina oli mitä luotettavimmat tiedot. — Sanovatpa isän vielä tahallaan niin laittaneenkin, että pojasta tehtiin alhainen sotamies…

— Oh, siinä ei nyt suinkaan ole perää, Fliege! vastasi Pyshkin nauraen: — eihän enää ole ne ajat, jolloin sai antaa sotamieheksi… Tyhjää puhetta!

— Ei, herrat, kuulkaapa, minusta asia ei ole niin päinkään! puuttui puheeseen aliratsumestari Dwukrajew, joka oli tunnettu syvämietteisyydestään sekä arvostelujensa ja johtopäätöstensä erinomaisesta tarkkuudesta. — Minun ajatukseni on se, että tämä miljoneerin poika, tämä Gwozdilin, on vaarallinen henkilö…

— Tahtoo sanoa, mitenkä? Kuinka niin? kuului taaskin.

Agitaattori! lausui Dwukrajew juhlallisesti, väänteli viiksiään ja silmäili salamielisesti ympärilleen.

Johtopäätös oli niin äkkiarvaamaton, että se ällistytti kaikkia — vieläpä siinä määrässä, ettei kenenkään mieleen johtunut väittää sitä vastaan; ja ennen kuin kukaan ennätti mitään sanoa, niin syvämietteinen Dwukrajew jo vahvisti johtopäätöstään "epäämättömillä", niinkuin hän lausui, todistuksilla.

— Miljoonamiehen ei olisi ollut mikään vaikea asia käydä vaikka junkkariopiston läpi, mutta hän, suvaitkaapas nähdä, menee ja nostaa arvan! Miljoonamiehen — olkoon hän tuhma kuin vasemman jalan saapas — olisi ollut helppo päästä johonkin ratsuväen rykmenttiin Moskovassa ja elää siellä herroiksi, mutta tämä joutuu meidän luoksemme Zasodimitshiin. Ei, sanokaa mitä tahdotte, tässä piilee jotakin erinäistä …

Ja Dwukrajew nosti paljo-merkitsevästi etusormensa ylös.

Vielä suurempi oli hämminki upseerien leirissä, kun vähää ennen rekryyttien saapumista Zasodimitshiin rykmentin päällikölle tuli kauppaneuvos Semjon Silytsh Gwozdilinilta kirje, jossa isä pyysi lupaa saada lähettää pojalle rykmentin kanslian kautta 250 ruplaa kuukaudessa, kuin myöskin, että hän päällikölle itselleen saisi jättää 5,000 ruplaa äskettäin valmistuneen rykmentin kirkon kaunistamiseksi.

— Näkyy siis, ettei hän ole isän kanssa riidassa! päättivät upseerit. — Eikä isäkään siis ollenkaan ole semmoinen sika, kuin hänestä on puhuttu. Mutta mitä se sitten on? Kuinka se on ymmärrettävä? Tämähän on ensimäinen tapaus koko meidän rykmentin historiassa!

— Olkoon kuinka tahansa, herrat! puhui paljon-merkitsevästi kuten ennenkin Dwukrajew: — minä pidän sittenkin kiinni entisestä mielipiteestäni…

— Mitä te sitte arvelette? Olisi hauska tietää? sanoa äsähti Fliege, käyden tarkkaavaiseksi ja katsoen aliratsumestaria silmiin.

— Agitaattori, lausui Dwukrajew juhlallisesti: — vieläpä hyvin vaarallinen… Mutta joutukoonpas hän minun eskadroonaani — niin minä hänet heti otan isällisiin kouriin!

Kukaan ei sanonut Dwukrajewille vastaan, ja niin muodostui mielipide sotamies Iwan Gwozdilinista ylimalkain sanoen jokseenkin kieroksi ja nurjaksi.

Kun sitten kaikkien näitten juttujen jälkeen Iwan Semjonowitsh muiden rekryyttien joukossa saapui rykmenttiin, niin ei upseeristo pariin päivään voinut rauhoittua. Kaikki upseerit kävivät vuorostaan kuka minkin tekosyyn nojalla siinä kasarmissa, minne rekryytit oli sijoitettu, katsellakseen miljoneeri-sotamiestä. He näkivät edessään jokseenkin laihan keskikokoisen valkoverisen nuorukaisen, silmät siniset ja hiukan miettiväiset, viikset tuskin orastavat. Hän ei juuri minkään puolesta eronnut eikä tahtonutkaan erota muista rekryyteistä; turkistakkinsa vain keveltyi paremmin hänen ruumiilleen kuin muilla, ja saappaat olivat jalan mukaiset.

Upseereista ennätti muudan, Jumala tiesi mitä tietä, saada joitakin yksityistietoja hankituksi Iwan Semjonowitshin entisestä elämästä. Tuli tiedoksi, että hän oli päättänyt lyseon oppikurssin, oli sen jälkeen toiminut kyläkoulun opettajana, ja kersantin kysymykseen, miksi hän oli astunut palvelukseen arvan nojalla, käyttämättä hyväkseen oikeuksiaan, hän vastasi:

— Minun tekee mieli palvella sotamiehenä…

Kaiken tämän jälkeen ei kukaan halunnut ottaa Gwozdilinia edesvastuulleen; vieläpä kaikki olivat iloisetkin, kun hän aivan sattumalta joutui juuri Dwukrajewin eskadroonaan, ja Dwukrajew ryhtyi suurimmalla innolla harjoittamaan tätä kummallista rekryyttiä ryhtiin.

Arvoisa aliratsumestari kuului niihin lyhytjärkisiin ihmisiin, joita syystä nimitetään "visapäiksi". Ollen perin rehellinen, täsmällinen ja toimekas sekä rintamapalveluksen kaikkiin yksityisseikkoihin tarkoin perehtynyt — oli hän verraton etevänä upseerina. Hänen ainoa heikkoutensa, jonka kaikki tiesivät, oli hänen mieltymyksensä kauniimpaan sukupuoleen, josta Dwukrajew oli tottunut saamaan helppoja ja nopeita voittoja… Mutta paitsi tätä heikkoutta oli Dwukrajewissa vielä toinenkin hyvin arveluttava vika. Jos hän näet, paitsi sitä mihin palveluksessa esiintyvät muodollisuudet ja sotalain pykälät velvottivat, omin miettein johtui johonkin vakaumukseen tai omisti jonkun näkökohdan, jota hän nimitti "prinssiipiksi", niin oli aivan mahdotonta saada häntä millään keinoin tästä "prinssiipistään" luopumaan. Sitä hän alkoi kaikille saarnata ja tyrkyttää, kiusasi sillä kaikkia aivan viime mahdollisuuteen saakka ja saavutti vihdoin sen, ettei kukaan viitsinyt väittää hänen "prinssiippiään" vastaan eikä riidellä hänen kanssaan. Ja silloin Dwukrajew oli riemastuksissaan: hän oli nimittäin vahvasti vakuutettu, ettei ainoastaan hänen "prinssiippinsä" ollut vastustamatonta totuutta, vaan että hän kukistamattoman logiikkansa ja hienon dialektiikkansa avulla oli pakottanut kaikkia sen pätevyyttä tunnustamaan.

Iwan Semjonowitsh, joka jo ennen saapumistaan oli tuntunut Dwukrajewista "epäiltävältä", kiihdytti eskadroonaan jouduttuaan yhä suuremmaksi aliratsumestarin vihan itseään kohtaan. Hän näytti Dwukrajewista sekä jurolta että ynseältä. Dwukrajewin oli sekä outoa että kiusallista nähdä, ettei Gwozdilin koskaan mitään pyytänyt, ei kertaakaan ollut saattanut hänelle puuhia vapautus- tai helpotus- anomuksillaan, ja näitä tämmöisiä puuhia Dwukrajew häneltä juuri odottikin, olipa päättänyt olla häntä kohtaan jalomielinenkin… Ja päästettyään näin aiheettomasti vihansa valloilleen Gwozdilinia kohtaan, Dwukrajew päätti ruveta pitämään häntä tarkasti silmällä, ja toisti järjestelmällisesti joka päivä kersantille aina samat kysymykset:

— Mitenkä Gwozdilin käyttäytyy?

— Hyvin, herra aliratsumestari.

— Saako hän paljon kirjeitä?

— Ei. Hän ei ole vielä saanut yhtään.

— Entä tuleeko hänelle paketteja postissa?

— Ei tule. Tähän saakka ei ainoatakaan.

— Hm! Katso että pidät häntä tarkemmalla. Muuten tulet itse vastaamaan.

— Kuten käskette, herra aliratsumestari.

Mutta huolimatta näistä ankarista käskyistä, ei kersantilla ollut muuta ilmoitettavana aliratsumestarille, kuin että Gwozdilin kaikin puolin käyttäytyy hyvin, ei kieltäydy mitään tekemästä, vaan täyttää kaikki mitä käsketään.

— Käykö hän ulkona kasarmista?

— Pari kertaa on hän pyytänyt päästä metsästämään, herra aliratsumestari.

— Ilman minun luvattani et saa päästää.

— Kuten käskette, herra aliratsumestari.

— Lukeeko hän kirjoja kasarmissa?

— Lukee. Enimmästään uskonnollisia.

— Pidä vaaria hänestä. Hm! Ettei jotakin tapahtuisi… Muuten vastaat…

— Kuten käskette, herra aliratsumestari.

Aika kului, vaan Gwozdilinin käytös oli aina moitteeton kersantin ilmoituksen mukaan. Dwukrajewin juohtui viimein päähän se ajatus, että Gwozdilin antaa lahjuksia kersantille, juottaa sotamiehiä, ja että sotamiehet sen takia tekevät kaikki työt hänen edestään, ja kersantti aina vaan ilmoittaa hänestä samaa.

"Hyvinkin mahdollista, hänhän veitikka saa 250 ruplaa kuukaudessa käsirahoja. Tiesi mitä kaikkea hän niillä voi saada aikaan!" tuumi Dwukrajew ja huusi samassa:

— Hei! Kutsukaa kersantti tänne!

Kersantti ilmestyi paikalla ikäänkuin maasta yleten.

— Sinä et pidä lukua mistään… Et tiedä mitä nenäsi edessä tapahtuu!

Kersantti oli vaiti ja seisoi asennossa, odottaen mitä tuleva oli.

— Gwozdilin juopottelee sotamiesten kera… Juottaa sotamiehiä! Häh? Sano suoraan — älä mutkittele yhtään!

— Ei, herra aliratsumestari. Gwozdilin ei nauti mitään, ja sotamiehille ei hän pane tippaakaan.

— No tuota, paljonko sinä saat kuukaudessa siitä, että peität hänen vikojaan?

— Sitä ei ole tapahtunut, herra aliratsumestari. Minä en ole ottanut häneltä mitään; eikä hän itsekään pidä rahoja käsillä. Rahoistaan on hän viiden kuukauden ajalla kaikkiaan ottanut minulta 30 ruplaa, vaikka niitä on minun tallessani enemmän kuin tuhatta.

"Mahdotonta!" välähti Dwukrajewin päässä. Hän väänteli viiksiään, asteli kammarissaan kädet selän takana, ja seisahtui kersantin eteen.

— Määräätkö häntä useinkin työhön?

— Kyllä. Vuoron jälkeen…

— Ilmoita joka kerta minulle, milloin hänet määräät.

— Niinkuin käskette, herra aliratsumestari.

Ja siitä lähtein jos vain mitä syytä olisi tullut Gwozdilin paran päähän! Heti kun kersantti määräsi hänet työhön, joko lunta lapioimaan, tai viemään lantaa pellolle, niin oli Dwukrajewkin siinä, pani mullin mallin koko työvuorotuksen ja määräsi Gwozdilinin liialle päivystysvuorolle. Tahi saapui hän katsomaan ajoa kentällä tahi maneesiin, — näki Gwozdilinin ja heti huusi:

— Gwozdilin! Istut kuin jauhomatto!… Kersantti, ojenna häntä… Kersantti pane hänet liialle päivystysvuorolle!

Tuleepa hän sitte, tyytyväisenä omaan johdonmukaisuuteensa ja ankaruuteensa, klubiin ja siellä itse kertoo kaikille, miten hän "kovistelee", miten hän "pitää piukalla" Gwozdilinia.

— Kyllä minä hänet pidän pihdissä, kehui Dwukrajew Podbelskille, ja Pyshkinille, ja Fliegelle. — Minä pidän silmät auki hänen suhteensa… Ei hän minun kynsissäni tohdi pikahtaakaan.

— Ettäpä hennotte! tuli Pyshkin jollakin tavoin huomauttaneeksi hänelle. — Minä olen kuullut, että hän olisi tavattoman siivoluontoinen — hiljainen kuin kananpoika… Ja te vaan yhtenään häntä piukkaatte ja kovistelette…

— Kuka teille sitä on voinut sanoa, en tiedä! lausui Dwukrajew syvämietteisesti. — Mutta sen sanon, että minun käsissäni hän on vaaraton…

Pyshkin kohotti olkapäitään ja ilmoitti hertalla ottavansa seitsemän tikkiä; hän tiesi, että Dwukrajevia oli mahdoton saada harhaluulostaan luopumaan, vaikka hänen menettelynsä sotamies Gwozdilinin suhteen jo oli tullut yleiseksi puheenparreksi, ja vanhempien upseerien kesken oli ollut puhetta siitäkin, että Gwozdilin olisi siirrettävä toiseen eskadroonaan.

Siten kului lähes vuosi. Leirikokousten päätyttyä, kun rykmentti oli palannut Zasodimitshiin ja harjoitukset lähenivät loppuaan, kutsui Dwukrajew eräänä iltana luokseen kersantin ja ilmoitti hänelle, että hän aikoo käydä tarkastuksilla eskadroonan kasarmissa ennen iltataptoa.

— Ovatko miehet kaikki koolla?

— Kyllä. Kuusi henkeä vain on lähetetty heinän hakuun.

— Entä se? Mikä hän nimeltään onkaan?

— Gwozdilin? muistutti kersantti.

— Niin Gwozdilin, — onko hän kasarmilla?

— Kyllä.

Dwukrajew painoi tiiviisti hatun päähänsä, silitti poskipartaansa, otti parvikkohyllyltä ratsupiiskan, napitti kiinni takkinsa ja lähti kasarmeille.

Tervehdittyään komennuskuntaa, hän käski sotamiesten avata kirstunsa ja ilmoitti rupeavansa niitä tarkastamaan. Näön vuoksi penkoi hän paria kolmea arkkua, teki sivumennen pari kolme muistutusta, sitten astui Gwozdilinin kirstun luo.

— Mitä sekasotkua tämä on? lausui hän julmistuneesti: — Mitä rojua tänne on koottu? Mitä kirjoja sinulla on? Annas tänne!

Gwozdilin ojensi ääneti hänelle kirjat. Dwukrajew selaili muutamia pyhimysten elämäkertoja ja kansankirjasia ja pysähtyi yhtäkkiä tarkastelemaan Tolstoin "Pimeyden valtaa".

— Mitä tämä on? Kuka on antanut sinulle luvan pitää kiellettyjä kirjoja? Kuinka uskallat!?

— Herra alirat… tahtoi Gwozdilin ruveta selittämään.

— Vaiti! karjasi Dwukrajew.— Kersantti! Tämmöinenkö täällä on järjestys? Kirjat ovat otettavat pois… Hänet itsensä kahdeksi päiväksi arestikoppiin…

Kalman kalpeus peitti Gwozdilinin kasvot. Dwukrajew kääntyi pois, vilkasi vielä pariin kolmeen kirstuun, löylytti aika lailla aliupseeria joistakin laiminlyönneistä ja lähti kasarmista.

* * * * *

Kolme päivää sen jälkeen koko kaupunki joutui kovaan kiihtymykseen kauhean rikoksen johdosta, joka oli tapahtunut jokseenkin omituisissa, epäiltävissä oloissa. Aliratsumestari Dwukrajew oli löydetty läheisestä metsästä, vähän matkaa tien viereiseltä myllyltä; hän makasi verissään, ruhjotuin päin; mutta kello perineen sekä lompakko ja rahat olivat koskematta. Murha oli silminnähtävästi tehty koston tarkoituksessa…

Ensimäisen tiedon tästä hirveästä tapahtumasta toi Gwozdilin, joka samana päivänä varhain aamulla oli lähtenyt metsälle. Hän sanoi sattumalta joutuneensa rikospaikalle ja tavanneensa aliratsumestarissa vielä muutamia elonmerkkejä. Mutta hän oli niin hämmästynyt ja niin kiihtynyt, ja hänen vastauksensa tehtyihin kysymyksiin olivat niin sekavia, että päivystäjänä oleva upseeri heti ryhtyi toimiin sotamies Gwozdilinin vangitsemiseksi ja, komennettuaan sotamiesosaston vartioimaan Dwukrajewin ruumista, juoksi viemään raporttia päällikölle.

Puolen tunnin kuluttua kauhistava uutinen levisi kautta koko rykmentin, ja kaikki, jotka tiesivät, millaisiksi Dwukrajewin ja Gwozdilinin välit olivat muodostuneet, lausuivat yhteen ääneen, että aliratsumestarin ei ollut voinut tappaa kukaan muu kuin Gwozdilin. Näitten puheitten vaikutuksen alaisina ryhdyttiin heti pitämään tutkintoa.

VI.

Tyrmistys oli vallannut Semjon Silytshin hamasta siitä hetkestä, jona santarmiöversti oli sähkösanoman hänelle antanut. Hän oli yhtäkkiä lakannut tuntemasta sitä, mitä hänen ympärillään tapahtui ja mitä hänessä itsessään liikkui… Varustauduttuaan heti paikalla matkaan, Semjon Silytsh muisti vain sen, miten hän oli antanut viimeiset käskynsä ennen lähtöään ja miten hän oli lähettänyt poikansa Dmitrin tilaamaan ylimääräistä junaa. Mutta sitten olivat hänen tahtonsa ja voimansa yhtäkkiä loppuneet: hän antautui kuin pieni lapsi ihan kokonaan poikansa Dmitrin ohjattavaksi, ja Dmitri, joka isän käskystä oli lähtenyt mukaan saattajaksi, sai hoitaa häntä pitkin matkaa. Koneellisesti, täysin tajuamatta mitä teki, istui Semjon Silytsh vaunuun, tuijotti ikkunaan ja, istuen liikkumatta kuin kivipatsas, hautoi mielessään surullisia mietteitään.

"Häpäisi… Koko suvun ja heimon kunnian sorti!… Vaan ei, en usko että hän olisi murhaaja… Vai olisiko Jumala sen sallinut?"

Ja noihin mietteihin vajoutuneena, hän istui liikahtamatta, kunnes poika hänelle muistutti, että oli lähdettävä asemalle syömään päivällistä tai juomaan teetä. Ei hän edes muistanut milloin ja missä he tuhannen virstaa kiidettyään olivat muuttaneet toiseen junaan ja millä asemalla he olivat pysähtyneet, istuakseen kärryihin ja ajaakseen kyytihevosilla Zasodimitshiin.

Kyytirattaat tärskyivät epätasaisella tiellä, edessä neljä hyvin syötettyä hollihevosta, jotka laukkasivat minkä kavioiltaan jaksoivat, ja tämä huima meno yhdessä yöllisen raittiin ilman kanssa pakotti Semjon Silytshin jonkun verran hereille ja auttoi hänet virkoamaan turtumuksestaan, joka raskaana, lannistavana oli painanut häntä aina lähdöstään asti Moskovasta.

— Montako virstaa? kysyi hän Dmitri Semjonowitshilta, — ja tämä oli hänen ensimäinen kysymyksensä, jonka hän lausui pojalle puolitoista vuorokautta kestäneellä matkalla.

— Seitsemänkymmentä, vastasi Dmitri Semjonowitsh. — Aamuksi joudumme perille.

Ja taaskin vaipui Gwozdilin entiseen tylsyyteensä ja seurasi aivan välinpitämätönnä hevosten vinhaa juoksua, kuunteli ajurin viheltämistä ja katseli puiden häipymistä, jotka oli istutettu kahden puolen tietä. Hämärästi muisti hän vain sen, että jossakin matkalla oli muutettu hevosia, että taas oli lähdetty entistä hurjemmin kiitämään ja että hän aamuyöstä oli joutunut unen valtaan, joka kevyenä huntuna oli verhonnut kaikki aina siihen saakka, kunnes pyörät kolahtivat Zasodimitshin kurjaa katukivitystä vasten ja kaleskat pysähtyivät Moisha Mordkinin majatalon eteen.

Ensimäinen, mikä herätti Semjon Silytshin huomiota, oli tuhatmäärään nouseva juutalaisjoukko, joka oli kokoontunut majatalon ääreen ja suurella kärsimättömyydellä odotti moskovalaisen miljoonanomistajan saapumista. Itse Moisha, pitkäkasvuinen, laihanpuoleinen juutalainen, tukka harmaa ja parta harvahko, odotti vieraita portailla ja, kohteliaasti kumartaen, vei heidät kahteen heitä varten varattuun kammariin.

— Aks suurikuuluisille herroille on kaks kammari vähän? kysähti Moisha arasti. — Aks heill' on kolm kammari, nelj kammari tarvis? Moisha anta kolme ja anta neljä…

— Ei mitään ole tarvis. Saat mennä! vastasi hänelle Dmitri Semjonytsh, nähdessään että isä kalpeana ja synkkänä istahti ensimäiselle tuolille, minkä sattui näkemään, ja painoi alas päänsä.

— Anteksi… mee tietä, että suurikuuluisa herra suuri handeli ja miljooni geshefti käypi, ja me varsi suur reshpekti herra kohta pittä…

— No, hyvä, hyvä. Mene nyt matkaasi!

Moisha kääntyi ovea päin, mutta palasi jälleen ja, houkuteltuaan salaperäisesti Dmitri Semjonowitshin syrjään, lisäsi kuiskaten:

— Anteksi… Mee tietä mitä varte te tänne tulit… Mee kaikki tietä… ja minun pit teille sanno… ett tein murhaja ei ole murhaja! Juudalaiset kaikki tietä… Ja vaikk herrat tuomio heittä tänä päivän tuomitko… niin hän ei ole murhaja. Ja mee suur reshpekti tein pappan kohta tunnet…

— Menetkö jo matkaasi! tiuskasi Dmitri Semjonowitsh kärsimättömästi ja työnsi Moishan oven ulkopuolelle. — Ja hanki pian hevonen isää varten!

— Kaikk valmina! huusi Moisha eteisestä ja juoksi valjastamaan hevosta rillojen eteen.

Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh jo ajoi komentajan talon paraatiportaiden eteen ja pyysi ilmoittamaan tulostaan komentajalle. Palvelija ja kaksi ordonanssia silmäilivät häntä kiireestä kantapäähän ja pyysivät häntä odottamaan vastaanottohuoneessa. Mutta minuutin kuluttua salin oven takana kuului kovaa puhelua ja kiireisiä askelia ja palvelija lensi kuin nuoli vastaanottohuoneeseen.

— Olkaa niin hyvä… Översti pyytävät teitä kaikin mokomin!

Gwozdilin astui saliin ja tapasi siellä kohta rykmentinpäällikön, pitkävartaloisen laihanpuoleisen miehen, sortuutti päällä ja Wladimirin risti kaulassa.

— Pyydän luokseni kabinettiin! sanoi hän joltisenkin kuivasti ja väkinäisesti, antamatta Gwozdilinille kättä.

Kun Gwozdilin oli astunut kabinettiin ja istunut nojatuoliin kirjoituspöydän ääreen, niin rykmentinpäällikkö kiersi avaimella oven lukkoon ja istui toiseen nojatuoliin vastapäätä Semjon Silytshiä.

— Minä varsin hyvin käsitän… teidän… teidän asemanne… isänä, lausui päällikkö: — mutta tapahtuma itsessään on niin kamala, niin merkillinen julmuuteen… ja rikoksen merkitykseen nähden… että minun täytyy peittelemättä ja ennakolta sanoa, että oikeus luultavasti tulee tuomitsemaan syylliseksi teidän poikanne…

Gwozdilin nojasi käsillään polviinsa ja loi överstin silmiin katseen, joka tätä ehdottomasti värisytti.

— Herra översti, lausui Semjon Silytsh liikutuksesta vapisevalla, oudolla äänellä: — minä en usko teidän oikeutenne päätökseen… Sillä poikani ei ole voinut tehdä murhaa — minä tunnen hänet…

Päällikkö kohotti olkapäitään, ja rypistäen kulmakarvojaan, lausui: — Tietysti, isän vakaumus… vanhempain itserakkauden sokaisemana… En rupea väittelemään! Mutta kaiketi uskotte, kun minä teille sanon, että kaikki todistavaiset seikat ja rykmentin yleinen mielipide ovat jyrkästi teidän poikaanne vastaan…

— En tiedä… En voi sanoa mitään! virkkoi Gwozdilin vapisevalla äänellä: — minä uskon vasta sitten, kun hän itse sanoo minulle, että hän… kelvoton… on syypää murhaan!

— Toistan taaskin: vanhemman sydän… Minä käsitän… Mutta meitä ja oikeutta varten ovat olemassa rikoksen ilmeisyys ja sitä todistavat selvät merkit… Kaikki nämä merkit — veripilkut vaatteissa ja kengissä, sekä veriset jäljet pyssyn perässä, aseessa, jota poikanne käytti metsästysretkellään, ja vihdoin hänen hämmästyksensä… hänen sekavat vastauksensa… Kaikki se todistaa hänet syylliseksi… Hän on nähtävästi tehnyt murhan koston tarkoituksessa, sillä… aliratsumestari Dwukrajew vainaja piti häntä kovalla… Mitä taas tulee siihen seikkaan, että hän ei tunnusta vaan kieltää koko rikostapahtuman, niin sillä… sen myöntänette tekin… ei oikeuden mielestä saata olla mitään merkitystä…

— Olkoon teidän mielestänne niin, sanoi Gwozdilin: — minä kuitenkin pyydän teiltä yhtä asiaa, herra översti; myöntäkää minulle lupa poikani tapaamiseen… Myöntäkää se heti! Sanokoon hän minulle, pitkitti Semjon Silytsh ääntään korottaen: — sanokoon koko totuuden… Vastatkoon hän, minkätähden hän on häväissyt harmajat hiukseni, minkätähden kunniani polkenut jalkainsa alle… minkätähden…

Ja vanhus ei voinut pitäytyä, vaan ratkesi itkuun.

— Rauhoittukaa, herra Gwozdilin, rauhoittukaa, virkkoi översti, nähtävästi heltyen: — älkää turhaan kiihdyttäkö itseänne… Paitsi sitä ei minulla tätä nykyä ole oikeutta myöntää teille mitään… Minun on tuossa paikassa oltava läsnä oikeudessa ottaakseni osaa asiassa pidettävän oikeudellisen tutkinnon loppuväittelyihin… ja kun… oikeus on tuomion langettanut, silloin voidaan yleisellä perusteella, 1116 pykälän nojalla myöntää teille lupa poikanne tapaamiseen asianmukaisen valvonnan alla.

Mutta Gwozdilin ei kuunnellut häntä, vaan itki yhä, pyyhkien nyrkillä kyyneliä, jotka vastustamatta valuivat silmistä. Kaikesta siitä, mitä rykmentinpäällikkö puhui, ei hänen muistissaan säilynyt muuta kuin tuo hirvittävä sana tuomio, ja se soi hänen korvissaan kuin kuolemankellojen humina.

Hän nousi yhtäkkiä paikaltaan ja tarttui kovasti, kouristuksen tapaisesti överstin käteen.

— Tuomio! Te sanotte tuomio? Tänään jo tuomiokin… Mikä tuomio, sanokaa mikä?

Översti tempasi kätensä irti Gwozdilinin käsistä ja, rypistäen kulmakarvojaan, loittoni hänestä kunnioituksen vaatiman matkan päähän.

— Pyydän teitä rauhoittumaan ja olemaan varovaisempi, sanoi hän kuivasti: — Minä en ole tuomari enkä prokuraattori: he ovat, jotka säätävät tuomioita…

Sen jälkeen nousi hän, väänsi avainta lukossa ja osotti Gwozdilinille salin ovelle päin.

Pää alaspainettuna, ajatukset sekaisin, epätoivo sydämessä, Gwozdilin lähti päällikön talosta ja kuuli kuinka översti hänen selkänsä takana saneli jotakin ankarata käskyä palvelijalleen ja ordonansseille.

Istuessaan rilloihin paraatiportaitten luona, Semjon Silytsh tahtomattaan huomasi rillojen ääressä, keskellä taajaa juutalaisjoukkoa, joka turisi ja torisi kuten hätyytetty kimalaispesä, jonkin korkeakasvuisen, synkännäköisen miehen, karvalakki päässä ja valkoinen esiliina puettu rikkinäisen lyhytturkin ylle. Kun Gwozdilin oli istunut rilloihin, ja Moisha nykäisi ohjaksia ja maiskautti suullaan, tikittäen hevostaan, niin kaikki juutalaiset, kääntyen karvalakkisen miehen puoleen, yhtaikaa melskasivat jotakin omalla kielellään, osottaen sormillaan Gwozdiliniin, ja lähtivät juoksujalassa seuraamaan hänen ajopeliensä perästä.

VII.

Tultuaan Moishan majataloon takasin, Semjon Silytsh meni huoneeseensa, heittäytyi kovalle sohvalle ja vaipui jälleen entiseen tylsyyteensä, jonka kestäessä yhä samat mietteet kuin ennenkin pyörivät hänen päässään.

"Tappoi… Tuomitsevat… Tuomitsevat henkensä menettämään… Mahdotonta — hän ei ole voinut murhata… Vanja ei ole voinut murhata!"

Ja taasen palautui sama kauhistava, sietämätön ajatus viattoman tuomitsemisesta ja siitä ansaitsemattomasta häpeästä, joka uhkasi hänen harmaata päätänsä, koko hänen perhettänsä.

Hän ei ollut itsekään tolkulla, kauanko hän sillä tavoin oli istunut… Hän ei edes nähnyt, kuinka palvelija, joka oli hänellä mukana matkalla, tavantakaa käväsi huoneessa, kuinka parisen kertaa, oven avattuaan, pilkisti huoneeseen itse Moisha… Hän ei liikkunut paikaltaan, istui hievahtamatta, hautoen kamalia, epätoivoisia mietteitään: epäilyksen kyy luikerteli lähellä hänen sydäntään ja hillitsemättömän surun ohdakkeet haavoittivat häntä piikeillään, — eikä kukaan tohtinut häntä häiritä.

Vihdoin palasi Dmitri Semjonowitsh ja astui suoraan isän luo.

— Isä, sanoi hän.

— Häh? Mitä? Onko tuomio langetettu? virkkoi yhtäkkiä Semjon Silytsh ja kavahti ylös sohvalta. — Kai sinä oikeudessa olit? Kuulitko — näitkö häntä?

— Ei — sitä en voinut! Luontoni ei salli sitä, vastasi Dmitri Semjonowitsh, pää rintaan painuneena. — Mutta ajutantin luona sekä sotaoikeuden tutkimustuomarin luona minä kävin…

— No, ja mitä? Mitä he sanoivat? kysyi isä hätäisesti.

— Sanoivat että toiveita ei ole… hänen syyttömäksi julistamisestaan. Vaikka hän ei tunnustakaan… ovat kaikki vakuutetut hänen syyllisyydestään… Tuomio heidän kumminkin on lähetettävä vahvistettavaksi… ja voipi olla…

Semjon Silytsh painoi alas päänsä ja laskeutui jälleen sohvalle.

— Ajutantti tahtoi tulla tänne ilmoittamaan, että teille on annettu lupa tavata Iwania… Sanoi kohta päästettävän.

— Niin, niin! Tuomion julistettua. Tiedän, tiedän!

Ja hän vaipui jälleen entiseen puolitoreeseen, puolitainnoksiin. Ja taasen kesti tukalaa, pelonalaista odotusta pitkät, loppumattoman pitkät tunnit.

Vihdoin viimein, noin kello kuuden ajoissa iltasilla, kun jo alkoi hämärtää, kuului askelia porstuvasta, ja huoneeseen astui Fliege, jalkaa raapaisten ja pyytäen anteeksi, että häiritsi.

Gwozdilin kavahti' nopeasti ylös sohvalta ja astahti häntä vastaan.

— Joko on langetettu? kysyi hän melkein levollisesti ja luonnottoman välinpitämätön väre äänessä.

— E… en voi sanoa! Minä en oikeudessa ollut… selitti Fliege hämmästyneenä. — Minut rykmentinpäällikkö lähetti teille sanomaan, että teille on annettu lupa… tavata poikaanne…

— Ah, niin! On annettu… No, mitäpäs, suuri kiitos siitäkin. Lähdetään sitte joutuummin!

Ja Semjon Silytsh alkoi kiireimmiten hommaamaan lähtöä majatalosta.

Fliege käytti hyväkseen tätä hetkeä ja kuiskasi tuskin kuultavasti Dmitri Semjonowitshille:

— Tuomittu ammuttavaksi!

Dmitri Semjonowitsh ponnahti erille Fliegestä ja, salatakseen hämmästystään, riensi ojentamaan isälle hattua.

Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh ja Fliege, päästen vaivalla kulkemaan sankkain juutalaisparvien läpi, jotka tuhatlukuisina joukkoina täyttivät kaikki kadut majatalon ympärillä, saapuivat Moishan rilloissa avaran kasarmipihan nurkassa sijaitsevan yksinäisen rakennuksen luo. Rakennusta vartioitiin ankarasti. Kuullessaan ajopelien ratinan, hyppäsi nurkan takaa esille aliupseeri, nosti käden hatunrajaan ja läheni Fliegeä; saatuaan tältä käskyn, vei hän Semjon Silytshin kapeata käytävää myöten, johon pääsi vain niukalti valoa kahdesta pienestä ikkunasta, jonkin oven luo, jonka ääressä seisoi kaksi vartiomiestä asennossa, paljastetut miekat kohotettuina. Aliupseeri käänsi avainta lukossa, aukaisi salvan ja, avaten kirisevän oven, lausui puoliääneen, kääntyen Semjon Silytshiin:

— Tehkää hyvin, teidän vapaasukuisuutenne!

Mutta hänen täytyi toistaa tämä kahdesti siksi että voimat yhtäkkiä pettivät Gwozdilinin, ja hän tunsi jalkojensa raukeavan. Lopulta sai hän miten kuten hillityksi mielenliikutuksensa ja astui, aliupseeriin nojaten, karsserin kynnyksen yli. Ovi sulkeutui hiljaa heidän jälkeensä. Fliege jäi hienotuntoisuudesta oven ulkopuolelle.

Hämärän läpi, penkillä ristikkoikkunan luona, josta himmeätä valoa vielä tulvi karsseriin, Gwozdilin näki sotamiesviittaan puetun olennon, joka vitkaan ja koneenomaisesti kohousi paikaltaan.

— Va… Vanja… Va-njushka! kuiskasi isä tuskin kuultavasti.

Noihin sanoihin sisältyi kaikki, mitä isä tahtoi saada hänelle sanotuksi. Ne sisälsivät kysymyksen syyllisyydestä, sekä vinhaa, polttavaa, hirmuista surua että sydämen haikeata pidättämätöntä valitusta…

Iwan Semjonowitsh seisoi isän edessä kalpeana, nääntyneenä viettämistään unettomista öistä ja raskaista, huolten täyttämistä päivistä; mutta hänen katseensa oli suoraan tähdättynä isän silmiin.

— Isä, minä en ole murhaaja! Jumala sen näkee.

— Ah! Jumala on armahtanut, huudahti Semjon Silytsh iloisesti ja karkasi poikansa kaulaan.

Ja molemmat itkivät ja syleilivät toisiaan ja vuodattivat uudestaan kuumia auvon kyyneliä, unhottaen paikan, missä he toisensa tapasivat, sekä senkin, että "kirves jo oli pantu viikunapuun juurelle."

Viimein Iwan Semjonowitsh vei isänsä istumaan penkille, istui itse hänen viereensä ja lausui lyhyesti ja koruttomasti:

— Minut on tuomittu kuolemaan — kai sinä sen jo tiedät?… Mutta luotan Jumalan armoon… Syyllinen en ole!… Kuka murhaaja on — en tiedä. Minä löysin hänet metsässä, pää rikottuna ja verissään; tahdoin auttaa häntä — itse juoksin päivystävälle upseerille ilmoittamaan… Minua sitten syytettiinkin!… Hän teki väärin minulle, olipa julmakin minua kohtaan, vaan minä annoin hänelle kaikki anteeksi — kaikki kuitenkin nyt varmasti uskovat, että minä kostin hänelle pahan pahalla… Kaikki! Mutta, olkoot Herran huomassa…! Nyt olen nähnyt sinut — olen kertonut sinulle kaikki… Sinä siis tiedät!

Samassa narahti ovi, ja Fliege pisti päänsä sisään.

— Herra Gwozdilin! sanoi hän hiljaisella äänellä: — minun täytyy pyytää teitä poistumaan… Kauemmin teidän ei ole luvallista täällä viipyä.

Semjon Silytsh nousi sukkelasti penkiltä. Hän tunsi itsensä vahvistuneeksi, tunsi näkönsä ikäänkuin kirkastuneeksi… Hänen mielestänsä ei ollut enää mitään epäilemistä, kaikki oli muka selvillä, tarvitsi vain selittää heille kaikille, noille sokeille — prokuraattoreille, tuomareille ja tutkijoille, ja ketä kaikkia niitä lienee ollut — että hänen Vanjansa on syytön, että hän ei ole murhaaja… Selittää sillä vakaumuksella, mikä hänellä itsellään oli, ja kaikki heti häntä ymmärtävät…

— Isä, siunatkaa minua, kuuli hän äkkiä vieressään poikansa kuiskaavan: — ja antakaa anteeksi… tahalliset ja heikkoussynnit…

Gwozdilinia hytkähytti, ja hän rupesi kiireesti ristimään poikaa vapisevin käsin, suuteli häntä otsaan, silmille ja poskille ja puristi hänen jääkylmiä käsiään.

"Pelastamaan häntä! Pikemmin pelastamaan häntä, niinkauan kuin vielä aikaa on", välähti Gwozdilinin päässä, ja hän suisti heti pois ja hyökkäsi vankityrmän uloskäytävää kohden.

— Hyvästi… ja antakaa anteeksi! kuului hänen takanaan huokaus, tai oikeammin kuiske, joka raskaan oven naristessa saranoillaan ja ruostuneen salvan kirahtaen siirtyessä paikoilleen haipui melkein kuulumattomiin.

— Kaikki on lopussa — kaikki! ajatteli hän, voimatonna vaipuen penkille.

VIII.

Semjon Silytsh astui nopein, pitkin askelin pimeän käytävän läpi, huomaamatta Fliegeä, joka kääntyi hänen puoleensa jotakin kysyen, syöksyi melkein juoksujalassa ajopelien luo, hyppäsi niihin juurikuin kymmenen vuotta nuorentuneena ja huusi Moishalle, joka istui ajoistuimella:

— Anna mennä! Kiireesti rykmentinpäällikön luo!

Moisha, pahoin säikähtäen Semjon Silytshin äänen sointua ja hänen äkkinäisiä liikkeitään, löi hevostansa selkään ja ajoi täyttä laukkaa kasarmipihan poikki rykmentinpäällikön talolle.

Gwozdilin hyppäsi alas kärryistä ja oli jo astua jalallaan alimmalle porraslaudalle, kun yhtäkkiä kaksi vahtisotamiestä sulki häneltä tien.

— Mihinkä tunget?… Ei saa!

— Kuinka ei saa? Minun täytyy tavata överstiä…

— Sanotaan, ettei saa. On kielletty päästämästä ketään!

Ja vartiomiehet kalahuttivat hyvin uhkaavaisesti pyssyjään, laskien ne ristikkäin.

Semjon Silytsh tarttui molemmin käsin päähänsä ja töytäsi päistikkaa takasin kärryjen luo.

— Prokuraattoriin — pikemmin! huusi hän Moishalle.

Ja ajopelit kiitivät jälleen Zasodimitshin kapeita, pimeitä katuja, kääntyivät solakadulle, porhaltivat ulos kauppatorille ja pysähtyivät erään kaksikerroksisen kivitalon eteen.

Joukko juutalaisia tungeksi jalkakäytävällä ja paraatiportaitten ääressä.

— Herra prokuraattori teillä on tarvis! Tässä — olka niin hyvä! mongersivat juutalaiset, osottaen toiseen kerrokseen vieviä portaita ja ympäröivät Moishan ajopeleineen.

Semjon Silytsh nousi portaita ylös ja soittaa kilahutti.

Pitkäkasvuinen viiksekäs sotamies-palvelija aukaisi hiukan raolleen oven.

— Ei ole lupa päästää, virkkoi hän puoliääneen.

— Sano, hyvä mies, että on matkustavainen Moskovasta! Kovin tärkeässä asiassa. Anna samalla korttiinkin!

Ja yhdessä kortin kanssa pisti hän kymmenruplaisen palvelijan käteen.

Sotamies kaappi niskaansa ja lähti ilmoittamaan. Hetken kuluttua hän tuli takasin ja päästi Gwozdilinin vähäiseen kammariin, joka ei ollut sali eikä oikein kabinettikaan.

Kärsimättömänä rupesi hän siellä astelemaan eestaas, ja asteli siksi, kunnes viereisestä kammarista tuli hänen luoksensa pienenläntä, pyöreähkö mies, univormutakki yllä ja harmaita läikeviä sileäksi kammatussa tukassa. Pehmeästi astuen ja hieroen valkoisia käsiään, tulija kohteliaasti kumarsi Gwozdilinille, osotti ikkunan ääressä olevaa tuolia ja kysyi sitten:

— Millä voin olla avuksi teidän ylhäisyydellenne?

Gwozdilin ei ollut tätä kysymystä juurikuin odottanutkaan. Hän oli ajatellut, että prokuraattori ilman muuta järjestään ottaa puheeksi tuon hirmuisen, vastikään päätetyn asian.

— Minä… minä tulin tykönne… tuon… tuon jutun… Tulin ilmoittamaan, että poikani ei ole syyllinen. Hän ei ole tappanut… Ei ole ketään tappanut! pitkitti Gwozdilin korottaen vähitellen ääntään ilman että hän sitä itsekään huomasi. — Hän on minulle itse sen sanonut… Ymmärrättekö?

Prokuraattori kohotti tuuheat kulmakarvansa, rypisti otsaansa ja katsoi Semjon Silytshiin aivan levollisesti, jopa hieman kuin säälien.

— Teidän ylhäisyytenne, alotti hän lauhkeasti ja hiljaisella äänellä: — oikeus ratkaisee kysymyksen syytteenalaisen syyllisyydestä tai syyttömyydestä oman sisimmän vakaumuksensa mukaan ja tarkastamalla yleisesti niitä asianhaaroja, mitkä rikosjutun käsittelyssä ovat tulleet ilmi; ja sentähden ei meillä teidän kanssanne voi olla puhettakaan…

— Mutta oletteko te edes isä… Onko teillä lapsia? keskeytti hänet yhtäkkiä Gwozdilin.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, lausui prokuraattori vielä lauhkeammin: — se on syrjäseikka, joka ei kuulu keskustelumme aineeseen. Paitsi sitä asia on jo kokonaan päättynyt… Minun osanottoni siihen samoin… Ja siitä syystä minä en voi mitään.

— Herra prokuraattori! Minun täytyy pyytää teitä… Neuvokaa minulle… Kenenkä puoleen on käännyttävä… Mitenkä voisi viivyttää — ehkäistä… ehkäistä päätöstä! Käsittäkäähän, minä olen vakuutettu hänen viattomuudestaan!

Prokuraattori hivutti otsaansa ja lausui verkkaan ja säntillisesti, juurikuin tahtoen syövyttää joka sanan kuulijansa muistiin:

— Minä en voi neuvoa teille mitään!… Tässä… on asian kulkua mahdoton keskeyttää… Ainoa, mitä voi toivoa, on armahdus…

— Eihän ole kysymys armahduksesta!… Kysymys on saada päätöksen toimeenpano viivytetyksi vuorokaudeksi tahi pariksi… Näistä kahdesta vuorokaudesta minä olen valmis antamaan puoli miljoonaa… Olen valmis antamaan kaikki… Käsittäkää!

Kauemmin ei pehmytluontoinen ja rauhallinen prokuraattori voinut pitäytyä. Hän kavahti seisoalleen ja lausui ilmeisellä mielenliikutuksella:

— Anteeksi… anteeksi teidän ylhäisyytenne, — enempää minulla ei ole oikeutta puhua teidän kanssanne.

Ja tehden kumarruksen hän peräytyi huoneensa ovelle päin.

Gwozdilin jäi yksin huoneeseen… Laskeuduttuaan sukkelasti portaita alas, hän jälleen istui ajopeleihin.

— Sähkölennätin-asemalle! huusi hän Moishalle.

Ja taasen kiitivät ajopelit kivikatua myöten.

"Ei!" ajatteli Gwozdilin itsekseen, kadottamatta vieläkään rohkeuttaan: "se ei voi olla mahdollista! Jumala ei saata sallia sitä!… Ei, minä luovutan kaikki, — mutta poika on pelastettava!… Minä suojelen häntä! Olkoot herran huomassa miljoonat!… Heti sähkötän kaikille suunnille… Ruhtinaalle, sekä ministerille — mutta viattomalle on hankittava turvaa."

Kymmenisen minuutin kuluttua Gwozdilin jo oli asemalla ja, astuttuaan sisään, läheni pöytää, jonka ääressä näki sähkölennätin-virkamiehen istuvan, — tukka pörröllään, yrmeänä, silmät unenpöpperössä; hän tarkasteli jotakin salamerkeillä kirjoitettua sähköilmoitusta, sillä välin kuin viereisessä huoneessa kaksi telegraafikonetta kilvan piti helskettään ja naputustaan.

— Antakaa minulle blanketteja, tulee lähetettäväksi kolme kiireellistä sähkösanomaa! kääntyi Semjon Silytsh sähkölennätin-virkamiehen puoleen.

— Myöhään! vastasi tämä, kääntämättä edes katsettaan häneen, ja jatkoi keskeytymättä työtään. — Meillä on vastaanotto kello kahdeksaan asti!

— Ottakaa sata ruplaa sähkösanomasta, kunhan saan ne heti paikalla lähetetyksi!

— Tässä ei ole torikauppa! vastasi lennätinvirkamies purevasti. — Te sata ruplaa, toinen tarjoaa tuhatta, — ja teidän tähtenne pitäisi hallituksen sähkösanomien jäädä viikoksi virumaan. Tulkaa huomenaamulla!

Siinä vasta Gwozdilin näki olevansa aivan avuttomassa tilassa, aivan auttamattomassa pulassa. Miljoonansa eivät nähtävästi pystyneet hänen poikaansa pelastamaan! Viimeinen toivo raukesi!… Miten lie tullut asemahuoneen portaita alas, miten sieltä kotiutunut — hän ei muistanut mitään. Dmitri Semjonowitsh säikähti, katsahtaessaan isän kasvoihin, kun tämä tuli huoneeseen.

— Isä! — Isä kulta! puheli hän, ottaen isää kädestä: — älkää antautuko surun valtaan… Jumala on armollinen!

Semjon Silytsh seisoi keskellä huonetta, pää rintaan painuneena, ja hänen silmänsä liikkuivat niin eriskummaisesti, kun hän katseli huoneen pimentyneitä nurkkia.

— Siinä se nyt on… Jota ei saa rahallakaan … Haa… Käsitän… Kaikki on mennyttä!

— Ei kaikki vielä ole mennyttä, isä! sai Dmitri Semjonowitsh vaivoin lausutuksi, koettaen hillitä itkuaan, joka pyrki tukehuttamaan häntä. — Olette unhottanut Jumalan: tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa, eikä meidän!

— Jumalan? toisti Gwozdilin, ikäänkuin ei olisi täysin ymmärtänyt poikansa sanoja. — Niin aina, Jumalan… Kiitos poikaseni… Rukoilkaamme todellakin hänen puolestaan… rukoilkaamme Vanjan puolesta…

Ja he molemmat — isä ja poika — lankesivat polvilleen ikkunan eteen, kumarsivat syvään otsansa ja kuiskailivat itseksensä hiljaa hartaita rukouksen sanoja…

IX.

Huolimatta siitä, että Zasodimitshin väestö tavallisissa oloissa kävi hyvin aikaiseen makuulle, — niin aikaisin, että kello yhdentoista aikaan iltasilla ei näkynyt kaduilla ainuttakaan olentoa, — vallitsi tänä iltana vastoin tavallisuutta Zasodimitshin kaduilla vilkas liike ja humina aina puoleen yöhön asti. Melkein joka talon edustalla, lyhtyjen hämärässä valossa, näkyi tummissa ryhmissä juutalaisia perheitä, jotka ilmeisesti odottivat jotakin erinomaista. Kaikkialta kuului juutalaisväestön lakkaamatonta kurkkuäänistä puhelua, jossa tavantakaa toistuivat sanat: prokuraattori — sähkölennätinasema — tutkimustuomari — rykmentinpäällikkö — Morduh Mlynar. Erittäin paljon kansaa oli kokoontunut prokuraattorin talon ulkopuolelle sekä sähkölennätinaseman ja Moishan majatalon viereisten kartanojen läheisyyteen. Tämmöinen tavaton kiihtymys paikkakunnan juutalaisväestön keskuudessa oli saanut rykmentin päällikkökunnan ryhtymään vastaaviin toimenpiteisiin. Lähikylistä haettiin lisäksi kaksi eskadroonaa, ja puoliyön aikaan alkoi kaduilla liikkua patrulleja ratsain, ja sähkölennätinaseman sekä prokuraattorin paraatikäytävän luona lisättiin vahtimiehistöä. Kulkuvahdit ryhtyivät ajamaan väkijoukkoa hajalle, ja onnistuivat siinä niin hyvin, että jälestä puoliyön kadut olivat tyhjät; mutta kaupunki ei vaan nukkunut: kaikkialla paloi tulet ikkunoissa, kaikkialla pilkisteli suljettujen käymäporttien takaa uteliaita, ja vastapäätä asemaa, vastapäätä prokuraattorin asuntoa ja vastapäätä Moishan taloa jäi 5-6 vuorottelevaa tarkkaajaa, joiden sijaan joka neljännestunnin päästä tuli uudet; poistumisvuorossa olevat kertoivat näille huomiollepanonsa ja juoksivat toiseen paikkaan.

Näiltä valppailta tarkkaajilta ei jäänyt huomaamatta se itsessään aivan vähäpätöinen tapahtuma, että noin kello yhden aikaan yöllä kuriiri sähkölennätinasemalta, kahden rakuunan seuraamana, vei jonkin sähköilmoituksen rykmentinpäällikölle ja prokuraattorille ja palasi saman vartiojoukon saattamana takasin. Kohta sen jälkeen katselijajoukkueet katujen kulmissa ja risteyksissä rupesivat taajenemaan, ja kasarmien ääreen kertyi uusia parvia uteliaita, matkan päässä tähysteleviä ihmisiä.

Eivätkä he katselleet turhaan: kasarmeissa syntyi jonkinlaista liikettä… Kasarmipihan perimmässä nurkassa juosta puikkelehti ihmisiä lyhdyt käsissä, hevosten kaviot kauskivat tallin kivipermantoa vasten… hevosten ääressä hääräili harmaita viittoja. Vähän sen jälkeen puoliplutoonaa rakuunoita ajoi takaportista ulos ja lähti ratsastamaan aukeata ketoa kohden lähellä metsää, missä murha oli tapahtunut. Puoliplutoonan jälkiä ajoi hienoa hölkkäjuoksua kahdet kärryt: ensimäisissä istui aseettomaan komennuskuntaan kuuluvia miehiä, lapiot kourassa, jälkimäisissä kuljetettiin jotakin mustaa patsasta.

Eivätpä ajopelit ehtineet kasarmilta edetä vielä kahtakymmentäkään syltä, kun juutalainen muurahaispesä alkoi kuhista ja myllätä, — ikäänkuin kerrassa elpyen. Koko asutus tulvahti ikäänkuin sovittua merkkiä myöten kadulle; kaikkialla hälistiin, huudettiin ja huiskittiin käsillä; kaikki oli kiivaassa hyörinässä ja liikkeessä, ja sekavana, sorisevana ja myllertävänä hyökytulvana koko tämä ihmispaljous vyöryi mainitulle kedolle päin. Ja kaikkien mieliä elähdytti ja kiihdytti nähtävästi sama ajatus, sama perusaihe, sama pyrkimys. Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun tuhatlukuinen joukko jo piiritti paikkaa joka puolelta ja tarkkaan seurasi, mitä kasarmista lähetetty sotamiesosasto siellä toimitti. Vasta hieman himartavassa aamuvalossa ei ollut vaikeata huomata, että puoliplutoona asettui ketjuun keskellä aukiota, ja ketjun sisäpuolella aseettomat ryhtyivät maahan pystyttämään mustaa patsasta ja patsaan taakse kiireenvilkkaa kaivamaan hautaa…

Muutamaksi hetkeksi kedolle kokoontuneet juutalaiset taukosivat hälisemästä, rupesivat tarkkaavaisiksi ja kuiskaamalla ilmoittivat toinen toiselleen huomiollepanonsa; mutta hetkestä hetkeen joukko yhä taajeni, puhe ja melu kasvoi yhä äänekkäämmäksi, ja tuossa puheen pauhinassa erottautuivat taaskin aivan selvästi ehtimiseen toistuvat sanat: rykmentinpäällikkö — prokuraattori — Morduh Mlynar. Ei kulunut puoltakaan tuntia siitä, kuin sotamiehet olivat alkaneet kaivaa hautaa, kun joukon keskellä taaskin ilmautui sama pitkäkasvuinen, synkännäköinen juutalainen, joka karvalakki päässä ja valkoinen esiliina vyöllä, edellisenä päivänä oli astunut Semjon Silytshin erityiseen huomioon. Kaikki hänen ympärillään olevat juutalaiset huusivat ja viittoilivat äkäisesti käsillään. Karvalakkinen juutalainen, pantuaan voimakkaat, lujajäntereiset käsivartensa ristiin rinnalleen ja vilkuillen hatun alta mustilla silmillään, katseli tarkkaavaisesti sotamiesten työskentelyä keskellä ketoa, — hievahtamatta paikaltaan ja välittämättä hälinästä ja melskeestä yltympärillään. Mutta joukko, joka häntä piiritti, oli silmitönnä raivosta, huusi ja kiljui vimmaisesti, milloin riepottaen häntä hihasta, milloin sormillaan osottaen mustaa patsasta, milloin nyrkeillä uhaten häntä.

Ja niin tämä synkännäköinen olento kääntyi poispäin patsaasta ja, painettuaan pään rintaansa, lähti verkalleen astumaan kauppalaa kohti. Ilohuutoa, riemun rääkynää kuului joukosta, joka äkkiä, aivan kuin yhtenä miehenä, lähti liikkeelle, suunnaten kulkunsa Zasodimitshiin päin — ja suoraan sen talon luo, jossa prokuraattori asui. Uutisenlevittäjät, suutapahkaa kiitäen joukon edellä, tekivät jo aikaa ennen sen saapumista kaikkialla tiettäväksi sanoman, että itshe murhaja, Morduh Mlynar, menne herra prokuraatori tygö. Eikä aikaakaan niin tämä joukko täytti jo kaikki kadut ja kujat, koko torin prokuraattorin portaitten äärellä — ja arvoisan prokuraattorin herättivät mahtavat huudot:

— Murhaja tuli! Morduh Mlynar murhaja — itshe tuli!

Katsahdettuaan ikkunaan ja nähtyään, aamun hämärtävässä valossa, mitä kadulla oli tekeillä, prokuraattori ensin joutui ymmälle eikä tiennyt, mihin ryhtyä; mutta kohta palvelijansa auttoi hänet pulasta… Kalpeana ja säikähtyneenä astui hän prokuraattorin makuuhuoneeseen ja ilmoitti:

— Teidän korkeavapaasukuisuutenne! Juutalaiset ovat tuoneet tänne saman Morduh myllärin, joka tappoi aliratsumestari Dwukrajewin.

— Mahdotonta! Mitä se merkitsee?

— Todentotta! Hän itse pyytää — rukoilee, että suvaitsisitte ottaa hänet vastaan.

— No, niin kutsu hänet tänne joutuun! huudahti prokuraattori hämillään, pukien kiireesti ylleen; häntä ehdottomasti värisytti ajatellessaan, että tuomion täytäntöönpanoon jäi vain pari kolme tuntia aikaa.

Hetkisen kuluttua astui makuusuojan viereiseen huoneeseen Morduh mylläri.

Prokuraattorin astuessa huoneeseen hän otti hatun päästään ja lausui jokseenkin virheettömällä venäjänkielellä hänelle.

— Minä tapoin upseerin… Ei se tappanut, jota tahdotaan ampua… vaan minä, Morduh…

— Miksikä hänet tapoit? kysyi prokuraattori, tarttuen nopeasti kynään ja merkiten paperille tuon odottamattoman itsesyytöksen.

— Tapasin hänet tyttäreni kanssa — metsässä väijyin heitä — upseerin tapoin, ja tyttölutkan hukutin jokeen… Köytin kiven hänelle kaulaan, koiralle, ja paiskasin veteen…

— Ja näytätkö paikankin missä hänet hukutit? kysyi prokuraattori, laskien tulisella kiireellä rivin toisensa jälkeen paperille.

— Näytän! Siellä hän makaa nytkin pehon alla.

— Miksi et tullut ennemmin? kysyi prokuraattori ihmeissään.

— Jos sotamies olisi lähetetty pakkotyöhön, minä en olisi ensinkään tullut… Mutta sotamies määrättiin ammuttavaksi, niin minä tulin. Juutalaiset käskivät tulla — heidän tuli kaikkien sääli hänen isäänsä.

Prokuraattori silmäili vielä enemmän ihmetellen myllärin synkkää olentoa, piirsi paperille pitkän kummallisen koukeron ja huusi palvelijaansa.

— Juokse heti paikalla rykmentinpäällikön luo, anna hänelle tämä paperi, ja rykmentin päivystäjälle annat tämän kirjelipun.

Ja vasta sitten, kun palvelija suinpäin töytäsi ulos käskyä toimittamaan, prokuraattorin iskeytyi mieleen, että hän oli jäänyt silmitysten murhaajan kanssa, joka niin helposti oli suoriunut kahden uhrinsa kanssa ja niin levollisesti siitä haastoi… Mutta kun prokuraattori, astuessaan lattiata pitkin, syrjäkulmin katsahti Morduhin puoleen, niin hän näki tämän suuren, jättiläismäisen miehen istua kyyröttävän tuolilla ovensuussa ja, kasvot mahdottomien käsiensä peitossa, itkeä nyyhkyttävän kuin pieni lapsi.

Prokuraattori katsoi häneen ja, istuttuaan pöydän ääreen, rupesi laatimaan sähköilmoitusta piirikunnan päällikölle, antaen tiedoksi, että sotamies Iwan Gwozdilinin tuomio sen ja sen pykälän nojalla kumotaan.

Päätettyään sähkösanoman prokuraattori hengähti täydestä rinnasta: oli kuin vuori olisi kirvonnut hänen hartioiltaan…

Mutta Morduh istui lyyhistyneenä tuolilla ovensuussa ja itki ja nyyhkytti kuten ennenkin.

JÄLKILAUSE.

Sai kuluneeksi enempi kuin puoli vuotta tästä kauheasta hetkestä. Moskovan kaduilla henkivät kevään tuulahdukset… Puistot ovat vehreinä, ja omenapuut ovat alkaneet verhoutua nupuistaan aukeneviin valkoisiin kukkiin. Ikkunat Semjon Silytshin kabinetissa, hänen talossaan Moskovassa, ovat avatut selkiselälleen, ja yhden ikkunan ääressä istuu hän, lämpimällä peitteellä suojattuna, pitkässä leposohvassa. Hänen vieressään, matalalla rahilla, istui Iwan Semjonowitsh ja katseli miettiväisenä ikkunaan, ihaillen puiston vehreitä kasveja ja kuunnellen lintujen iloista sirkutusta sekä taivaan alla kirmailevien pääskyjen pakinaa.

Semjon Silytshin oli Zasodimitshin matkansa jälkeen kestettävänä pitkällinen ja ankara hermotauti, ja oli hyvin lähellä vaineeseen vaipumista… Mutta vahva luonto ja Ivan Semjonowitshin hellä hoito pelastivat ukon. Kauan aikaa häälyi hän siinä tuskallisessa tilassa, joka tekee ihmisen kykenemättömäksi hallitsemaan aistejaan, tekee hänet vieraaksi elämälle ja todellisuudelle, välinpitämättömäksi kaikelle sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pitkään aikaan ei hän tuntenut edes sitä nuorukaistakaan, joka ei askeltakaan poistunut hänen luotaan, vaan valvoi pitkinä unettomina öinä hänen päänaluksensa ääressä… Viimein koitti riemuinen päivä, jolloin hän tässä nuorukaisessa tunsi oman Wanjansa — käsittämättömiä onnen-teitä pelastuneen kalliin poikansa. Ja siitä hetkestä alkoi hänen paranemisensa. Nyt hänen tautinsa kulki oikeata latua, ja hän nautti täysin määrin raitista kevään henkeä, joka tuoksui puistosta ja täytti huoneen hyvällä hajullaan.

Isä ja poika istuivat kauan ikkunan ääressä mitään puhumatta: — heidän oli niin hyvä olla; heidän sydämensä oli täynnä riemuista auvontuntoa. Ja tämä tunto paisui vihdoin niin suureksi Semjon Silytshin povessa, ettei hän voinut pitäytyä sitä huojentamasta, vaan poikansa puoleen kääntyen sanoiksi virkkoi:

— Vanja! Olipa se sittenkin oikeassa se Holstshow… Maailmassa on semmoista, mitä ei saa rahallakaan … Itse olet nähnyt, itse kokenut… Tee siis osallasi mitä vaan haluat: minä en rupea sinua vastustamaan!

Iwan Semjonowitsh suuteli kunnioittavaisesti isänsä kättä ja katsoi häntä silmiin syvällä, vilpittömällä kiitollisuudella.

— Isä! sanoi hän: — minäkin tulin kuoleman läheisyyttä ajatellessani kokeneeksi niin paljo, ja on mieleni siitä asti monessa suhteessa muuttunut! Opin siinä myöskin pitämään arvossa teidän sydäntänne ja teidän rauhaanne. Olkaa huoleti: minä en tee teidän tahtoanne vastaan…