Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed

Proofreaders

RUNOELMIA

Kirj.

Paavo Cajander

Koonnut ja painosta toimittanut sekä elämänkerralla varustanut
A.V. Koskimies

1914.

SISÄLLYS:

Paavo Cajanderin elämänkerta.

I. Alkuperäisiä runoelmia.

Vv. 1866-1872.

Suomalaisen rukous
Lapsen sydän
Mieleni
Luonnon rakkaus
Rauhaton
Nykyinen sydämmeni
Järjen taisto
Ohdakkeen lempi
Tuskaa
Epätietoinen
Turvan pyytäjä lapsi
Syyskylvö
Perpetuum mobile
Toivoni
Mik' oli syy?
Iloa ja huolta
Poissa on kulta
Loista, maani!
Tuima tuli
Johdatukseksi saarnaan 12 s. Kolminaisuudesta
Maljan esitys August Ahlqvistille, Yrjö Koskiselle ja
Joh. Gabr. Geitlinille
Elämä
Scipio Africanus
Joululahja
Oi, jos oisi
Laulukilpa
Kotka
Tahdotko?
Unien maissa
Orja
Eerik Juhana Hiissa
Kullankeittäjä
Kateus
Emmalle
Sydämmeni
Sormien lävitse
Malja eräälle vanhukselle
Haudalla
Rouva Raa'lle
Maljan=esitys isänmaalle
Saaren impi
Arvan heitto

Vv. 1875-1908.

Aleksis Kiven haudalla
F.A.W. Boije
Kärpänen
Lähde
Tähdet
Viihdytystä
Tähti
Julius Krohnin ja Minna Lindroosin häissä
Aleksis Kiven hautakiveä paljastettaessa
Runo Suomalaisen Alkeisopiston vihkiäisissä
Eräässä kansanjuhlassa
Kuva
Palvelustyttö
Sydämmestäni
Salomaa
Aamulla
Vapautettu kuningatar
Matkamies
Kehrääjä=äiti
Runolaulaja
Vaivais=Aapo
Leena
Johannes Takasen muistoksi
Kantaatti tohtorin= ja maisterinvihkiäisissä 1886
Hämeenlinnan lyseekartanon vihkiäisissä
August Ahlqvistille
Laulun voima
Tervehdyssanoja v:n 1890:n maistereille
Lapsen laulu Isänmaalle
Kaarlo Bergbomille
Kantaatti (Kruunausjuhlan johdosta)
Suomalaisen teatterin 25=vuotis=juhlassa
Talven varalta
Kotiliesi
Me laulamme
Vanha lempi
Marketta
»Hupsu=maisteri»

Tietymättömiltä tekovuosilta.

Hämeen malja
Eräälle vainajalle
Taiteilijan muistolle
Eräille vastavihityille
Ahab ja Nabot
Leivo ja haukka

II. Suomennettuja runoelmia.

Vänrikin tervehdys (J.L. Runeberg.)
Nummero viistoista Stolt »
Von Essen (J. L. Runeberg.)
Veljekset »
Ensi lemmelle »
Augustan romanssi »
Saarijärven Paavo »
Aamulaulu (Z. Topelius.) »
Maasi »
Merimiehen ikävöiminen kotiinsa (Z. Topelius.)
Meren neito (Z. Topelius.)
Ahvenanmaan laulu »
Inarinjärvi »
Hankoniemen silmä »
Kirkkaalla jäällä »
Hellaan lapsi »
Kaarina Maununtyttären laulu Eerikki XIV:lle (Z. Topelius.)
Timantti (Z. Topelius.)
Myrsky »
Herra varjeleepi »
Vuoden ajat »
Tähtitaivas »
Nuku, nuori oksani »
Musti »
Laakson lilja (F.M. Franzén.)
Sotamiehen laulu (J.J. Wecksell.)
Lapsien elämästä (Rafael Hertzberg.)
Paimentyttö
Marjassa
Köyhän joulu=ilta
Ehtoolla (Lyydia Jannsen.)
Isänmaan hautaus »
Vapauden kuolleista nouseminen. (Lyydia Jannsen.)
Runoheponi (Aleksanteri Petöfi.)
Klára Zács (Juhani Arany.)
Himfyn rakkaudenlauluja (Aleksanteri Kisfaludy.)
Miksi metsä raskahasti huokaa? (B.E. Malmström.)
Tonttu (V. Rydberg.)
Nokkonen ja ruusu (C.G. v. Leopold.)
Laulu Kaarina Maununtyttärelle (Eerikki XIV.)
Ei saanut hän lupaa lähteä (Björnstjerne Björnson.)
Isänmaan laulu »
Zombi teki sen (H.C. Andersen.) »
Kohtaus Schillerin näytelmästä »Orleansin neitsyt» (Fr. v. Schiller.)
Sukeltaja (Pr. v. Schiller.)
Hansikas »
Hyvästijättö (E. Geibel.)
Tervehdys (H. Heine.)
Kansanlaulu (E. v. Peuchtersleben.)
Sonetteja (W. Shakespeare.)

Virsiä.

Stenbäckin virsikirjasta:
N:o 226 (J.L. Runeberg.)
N:o 311 »
N:o 345 »
Lasten virsi »
Isänmaan virsi »
Pyhäpäivänä
Dansk Salmebog N:o 455

Paavo Cajander.

24.12.1846—14.6.1915.

Kun Paavo Cajanderin runot nyt ensi kertaa kokoelmana tarjotaan suomalaiselle yleisölle, lienee monelle mieluista saada samalla elämäkerrallisia tietoja tästä suuresta yksinäisestä. Kuka on meillä tunnetumpi kuin Paavo Cajander, jos on kysymys suomenkielisen runouden suurtöistä, mutta kuinka moni, varsinkaan nuoremmista, tietää runoilijan elämänvaiheista juuri enempää kuin että hän oli hämäläinen ja että hän oli suomenkielen lehtori yliopistossa. Ja kuitenkin runoilijan elämän tunteminen tuo itse runoudenkin ikäänkuin lukijaa lähemmäksi ja tekee sen hänelle rakkaammaksi.

Paavo Cajanderin isoisä oli Kapakan talon vuokraaja Hauholla. Helmikuun 2 p. 1807 syntyi tälle miehelle poika, jolle annettiin nimeksi Frans Henrik ja joka lapsuudestaan opetettiin hämäläisen talonpojan ammattiin, ensin isän kodissa ja sitten renkinä. Vuonna 1826 jätti hän kuitenkin kuokan, mennäkseen Hämeenlinnaan nahkurinoppiin, mestari Juhani Aspholmin luo. Aikansa tätä ammattia hänen johdollaan harjoitettuaan meni hän Turkuun, jossa julistettiin nahkurinkisälliksi v. 1831.

Piakkoin tämän jälkeen muutti hän takaisin Hämeenlinnaan. Vuoden 1840:n lopulla tapaamme hänet sitten nahkurin lesken Helena Leanderin oikeuksien vuokraajana.

Joulukuun 18 p. samana vuonna meni hän naimisiin entisen oppi=isäntänsä, nahkurimestari Aspholmin tytärpuolen Maria Sofia Ylénin kanssa. V. 1842 sai hän maistraatin hyväksymyksen kaupungin nahkurimestariksi, teki seuraavana vuonna porvarinvalan, ja oli siten hyvinarvoisa nahkurimestari Hämeenlinnan kaupungissa.

Tähän verraten nopeaan kohoamiseen nähtävästi taloudellisestikin omavaraiseen asemaan oli ollut suurena apuna se vähäinen omaisuus, joka vaimon mukana oli pesään tullut. Maria Sofia Ylén omisti näet kolme kahdeksatta osaa Hämeenlinnassa olevasta talosta N:o 66, perintönä isänsä jälkeen, joka hänkin oli nahkuri ammatiltaan. V. 1845 osti Cajander muilta perillisiltä jäljellä olevat viisi kahdeksattaosaa ja oli siten koko talon omistaja.

Talo on nykyisen Rauhankadun, entisen Pyörö= (Rundel=) kadun varrella, ja on sen 1700=luvun loppupuolella luultavasti rakennuttanut Paavo Cajanderin äidinäidin isä, nahkuri Junge. Se on runoilijan syntymätalo ja vielä melkein semmoisenaan säilynyt niiltä ajoilta saakka, jolloin se vielä oli hänen kotinsa. Ollen korkealla pengermällä on talosta vapaa näköala poikki Hämeenlinnan veden ja sen luonnonihanien metsäisten niemikkörantojen Hattelmalan harjanteille saakka, näköala, tosin ei avara, vaan silmää viehättävä ja ajatusta ja tunnetta syventävä.

Nahkuri Cajander näyttää olleen arvossapidetty mies. Hänen varallisuutensakin kasvoi vähitellen, joten hänen kuollessaan 1853 perillisille jäi sen ajan oloihin katsoen sievoinen omaisuus, neljättätuhatta ruplaa, talo siihen luettuna. Leski jatkoi liikettä hyvällä menestyksellä, niin että hänen kuollessaan v. 1871 omaisuus oli jo yllämainitusta summasta viisikertaistunut.

Nahkuri Cajanderilla oli kaikkiaan viisi lasta, Frans Henrik, Henrik Juhani, Frans Juhani, Paul Emil ja Iida Maria. Kolme vanhinta kuoli pienenä, sisar, sarjan nuorin, naimisissa Hauhon nimismiehen Sigfrid Paasosen kanssa, eli keski=ikäiseksi. Nimi »Cajander» ei ollut suvussa vanha, vaan lienee vasta nahkuri Cajander käsityöläiseksi ja kaupunkilaiseksi ruvettuaan ajan tavan mukaan sen itselleen ottanut.

Mitä äidin sukuun tulee, lienee se samoin kuin isänkin suku ydinosaltaan vanhaa, vankkaa hämäläistä juurta. Hämäläisyyshän jalointa laatua olikin silmäänpistävä piirre runoilijan koko sielullisessa rakenteessa.

* * * * *

Paul Emil eli Paavo Cajander syntyi jouluaattona 1846—joululahjaksi maalleen ja kansalleen. Kotonaan sai hän yksinkertaisen, mutta huolellisen hoidon ja kasvatuksen. Isä oli ankaranlainen ja oikeudestaan kiinnipitävä mies, lapsilleen hyvä ja oikeamielinen isä. Suurella kunnioituksella mainitsi häntä Paavo Cajander, vaikka paljoa ei ollut muistiin aikaisin kuolleesta isästä jäänytkään. Pienet rikkomuksensa sai Paavo sovittaa istumalla itku kurkussa nahkurinpöydän alla, nahkurityöhuoneen väkevässä ilmanalassa. Se ulkonainen karuus ja jäykkyys sekä taipumaton tarmo, mikä oli Paavo Cajanderille ominaista, lienee ollut etupäässä isän perintöä.

Äiti oli hellämielinen ja hurskas nainen, joka oli kokenut elämän kovaa koulua, oppinut kieltäytymään ja työtä tekemään. Niin pian kuin kynnelle kykeni, hän oli kotiaskareissa saanut uurastaa ja sitten täysikasvuisena vieraissa perheissä ompelutyöllä ansaita toimeentulonsa. Paavon kehitykseen hänellä oli mitä suurin vaikutus, ei opillisen sivistyksensä tähden, sillä hädin tuskin osasi hän kirjoittaa, vaan luonteensa erikoisen lempeyden ja hienouden takia. Äidiltään Cajander kaiketi peri m. m. sen vakaan jumalanpelon, josta hän elämänsä varrella ei näytä koskaan luopuneen, sekä sen lämpimän sydämen, joka piili karun kuoren alla. Äidiltään hän myöskin arveli perineensä runolliset taipumuksensa.

Elokuun 23 p. 1855 tuli Paavo yhdeksän vuoden vanhana kotikaupunkinsa yläalkeiskouluun. Syyskuun 1 p. 1860 pääsi hän sitten kaupungin hiljan perustettuun siviilikimnaasiin, oppilaitokseen, joka kutakuinkin vastasi nykyajan realilyseoita. Nämä oppilaitokset olivat tietysti ruotsinkielisiä. Kotikielenä lienee käytetty sekä suomea että ruotsia. Mikään koulunero ei Cajander ollut, vaan laskettiin edistykseltään keskulaisten joukkoon, kuten koulusta ja kimnaasista saadut lukukausitodistukset osoittavat. Kevätlukukaudelta 1862 saatu todistus on kuitenkin poikkeus: siinä on yksi »kymppi», vieläpä suomenkielessä, jota tuleva kirjailija jo silloin oli ruvennut erikoisesti harrastamaan.

Yliopistoon kirjoitettiin Cajander lokakuun 20 p. 1863 arvosanalla »hyväksytyt tiedot».

Cajanderilla oli jo kouluaikanaan harrastuksia, jotka olivat sille iälle ja ajalle outoja sekä hänen tulevaisuudelleen ennusmerkillisiä. Hän tutustui Tegnérin, Runebergin, Topeliuksen ja Geijerin teoksiin, koetti syventyä Suomen historiaan Grönbladin keskiaikaisesta lähdeteoksesta, tutki Kalevalaa ja Korhosen runoja sekä sommitteli runoja vanhalla runomitalla, vaikkakin ontuvasti sitä yrityksissään käytellen. Seuraelämä pikkukaupunki=iloineen, lukiolais=tanssiaisineen ja muine huveineen ei näy olleen hänelle, hänen ujoudestaan huolimatta, aivan vierasta ja sai sekin, muiden runollisempien mielijohteiden ohessa, hänet runosuontansa koettamaan. Erään ensimäisistä nuorukaisajan yrityksistään on hän omistanut äidilleen tämän nimipäivänä. Toinen saman ajan runosipale viittaa heräävään suomalaisuuden tuntoon, mikä onkin ymmärrettävää, kun muistetaan 60=luvun alkuvuosien merkitystä kansallishenkemme heräämiselle.

Yliopistoon tultuaan Cajander ensin kirjoittautui luonnontieteellis=matemaattiseen tiedekunnanosastoon, mutta erosi siitä ensimäisen lukuvuoden kuluttua. Hänellä oli harrastusta luonnontieteisiin, erittäinkin oli kasvioppi ollut kouluaikana hänen lempiaineitaan. Mutta nähtävästi yhä selvemmäksi elpynyt suomalaisuuden tajunta sekä nuo jo aikaisin alkaneet kirjalliset harrastukset saivat hänet sittenkin ryhtymään opintoihin, jotka olivat omiaan niitä hedelmöittämään. Yrjö Koskinen ja Ahlqvist olivat v. 1863 tulleet professoreiksi ja heidän vaikutuksestaan kansalliset riennot näyttävät päässeen ylioppilasnuorisossakin entisestään elpymään, jopa vaikuttaen lukusuunnitelmainkin muodosteluun. Historian, suomen ja filosofian valitsi Cajander nyt opintojensa pää=aineiksi.

Nopeasti eivät luvut kuitenkaan edistyneet, sillä Cajander oli perinpohjin hämäläinen siinäkin, että hän teki työtä hitaasti, mutta teki vankkaa. Hänen älynsä oli niitä, jotka tarvitsevat paljon aikaa varttuakseen täyteen valmiuteensa, mutta kypsyttyään saavuttavatkin häviämättömän henkisen voiman. Kirjallisetkin harrastukset yhä enemmän veivät hänen aikaansa. Kandidaattitutkinto täten viivästyi tavallista myöhäisemmäksi. Varhaisemman ylioppilasajan runotuotteet ovat vielä kypsymättömiä harjoitelmia, samoin käännökset Runebergin, Topeliuksen, Tegnérin y.m. runoista, kaikki nekin vasta=alkajan työtä. Niitä on runsaasti Hämäläis=osakunnan lehdessä »Hälläpyörässä» sekä hänen jälkeensä jääneissä peruissa. Vähän myöhäisemmältä ajalta lienee julkaisematon suomennos Runebergin runosarjasta »Svartsjukans nätter» nimeltä »Sukkamielen yöt», mutta sekin todistaa, että Cajanderin runotar ei vielä ollut harjoitteluasteellaan kehittynyt. Hänen kielellinen taituruutensa on vielä vajavaista, samoinkuin runomitan käsittelykin sekä oikeakielisyys. Parhaat myöhemmän ylioppilasaikansa lyyrillisistä runoista julkaisi hän albumissa »Kaikuja Hämeestä I» v. 1872.

Hämäläis=osakunnan pöytäkirjat 60= ja 7O=luvulta säilyttävät monta jälkeä siitä, että Cajander innokkaasti otti osaa osakuntansa elämään, ei niin, että hän olisi ahkerasti esiintynyt kokouksissa—hänhän oli peräti hiljainen ja harvapuheinen mies—, vaan suorittamalla monenlaisia hänelle uskottuja luottamustehtäviä. Niinpä työskentelee hän kirjallisissa palkintolautakunnissa, osakunnan kassan johtokunnassa, on jäsenenä osakunnan lähetystöissä y.m. Erikoista virikettä hänen kirjallinen toimintansa sai työskentelystä v. 1869 perustetun Helsingin Suomalaisen seuran hyväksi. Seuran näytelmäosastolle suomensi hän v. 1870 erään ranskalaisen huvinäytelmän, joka jo oli tanskaksi ja ruotsiksi mukailtu nimillä »En Nat i Roeskilde» ja »En natt i Falkenberg», joiden mukaan hän antoi suomennokselleen nimen »Yökausi Lahdella»; samana vuonna Orleansin neitsyen yksinpuhelun Schillerin samannimisen kappaleen neljännestä näytöksestä, jonka käännöksen rouva Raa esitti Seuran näytelmätilaisuuksissa lokakuun 29 ja marraskuun 1 p. 1870. Mutta suurin kirjallinen työ, minkä Cajander ylioppilasaikanaan suoritti, oli hänen suomennoksensa Björnstjerne Björnsonin »Kalatytöstä», joka ilmestyi v. 1869 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Novellikirjastossa. Mainittakoon myöskin, että Cajander on suomentanut libreton Weberin »Preciosa» oopperaan, joka esitettiin keväällä 1870. Kun toukokuun 31 p. 1867 se painovapauslaki, minkä hallitsija oli maallemme yhdeksi vuodeksi myöntänyt, lakkautettiin, saa tämä tapaus nuoren kirjailijan kirjoittamaan runon, jonka hän julkaisi kotikaupunkinsa sanomalehdessä »Hämäläisessä». Se on hänen ensimäinen julkisuuteen tullut runoelmansa, nimeltä »31:nä päivänä Toukokuuta vuonna 1867».

Kevätlukukaudella 1868 perustettiin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa ylioppilasten keskuudessa vapaaehtoinen »Kielitieteellinen yhteys», joka valitsi esimiehekseen professori Ahlqvistin. Cajander oli Almbergin jälkeen tämän seuran sihteerinä. Ohjelmansa oli Yhteys suunnitellut niin laajaksi, että se ei kyennyt sitä toteuttamaan. Aate oli sama, jota elinvoimaisempi »Kotikielen seura» myöhemmin perustettiin ajamaan. Seuraan kuului useita sittemmin kirjallisuuden palveluksessa tunnetuiksi tulleita miehiämme. Myös oli Cajander niitä nuoria yliopistollisia kansalaisia, jotka J.R. Aspelin ja K.A. Castrén keväällä 1870 kutsuivat perustamaan Suomen Muinaismuistoyhdistyksen.

Kandidaattitutkintonsa suoritti Cajander toukokuussa 1875, valmistauduttuaan siihen hyvin perusteellisesti. Korkein arvosana hänellä oli filosofiassa, historiassa ja suomenkielessä, sekä lähinnä korkein kaunotieteessä ja kirjallisuudenhistoriassa samoinkuin kasvitieteessäkin, jota hän vielä ylioppilasaikanaankin innokkaasti harrasti. Samana keväänä vihittiin hänet maisteriksi, tovereinaan melkoinen joukko sittemmin aikamme tunnetuimpia miehiä.

Vaikka Cajander olikin sen ajan oloihin nähden luettava varakkaampien luokkaan—asia, josta hänen köyhemmillä tovereillaan usein oli syytä olla kiitollisia—, asui hän silti ylioppilaana, kuten muutoin koko elämänsäkin, sangen vaatimattomasti. Asuintoverinsa kanssa oli hän—ainakin osittain—omassa ruoassaan, siivouksen ja muun palveluksen suoritti joku matami. Vilpittömän ja jalon luonteensa avulla saavutti hän harvinaisen runsaasti toveriensa luottamusta ja ystävyyttä, tullen heikoimmille heistä todelliseksi tueksi ja suojelijaksi. Huvina oli hänellä teatteri, kirjallisuus ja musiikki. Soitannollisille taipumuksilleen haki hän tyydytystä huilunsoitosta, jota hän jo aikaisin oli opetellut.

Loma=ajat Cajander oleskeli enimmiten äitinsä luona Hämeenlinnassa tai jossain maaseudulla. Olo siellä viehätti häntä erittäinkin siksi, että hän oli suuri luonnonkauneuden ihailija, ja luonnon ystävä, varsinkin milloin sen vielä tapasi mahdollisimman alkuperäisenä. V. 1868 rouva Cajander osti saamisiensa turvaamiseksi Akaan Sontulasta Uotila=nimisen pienen maatalon eräältä leskirouva Walleniukselta. Siitä sai Cajander toisen kodin, jossa hän näyttää usein kesiä viettäneen, ja jota hän voudin avulla isäntänä viljeli ja hallitsi siksi, kunnes se äidin kuoltua myytiin. Tämä Akaan aika oli hänen kehitykselleen siinä suhteessa tärkeä, että hän täällä ensiksi todella likemmin tutustui kansaan ja sen oloihin. Vertaisena ja ymmärtävänä johtajana hän seurusteli talonpoikaisen kansan kanssa, puuhaillen kansanvalistus=asiain edistämiseksi.

Elokuun 5 p. 1871 kuoli Cajanderin äiti. Kuinka syvästi tämä vaikutti poikaan, voimme päättää hänen runostaan »Haudalla», jonka hän nähtävästi myöhemmin samana syksynä on kirjoittanut. Siinä hän liikuttavin säkein kuvaa, kuinka ilman sitä, »ken haavat sitoo, hellä on», on »sydän puoltaan vailla». Eräässä yksityisessä, avomielisesti ystävälle kirjoitetussa kirjeessä, seuraavan vuoden helmikuulta, hän kertoo, kuinka hänellä äitinsä kuoltua tämän kuva oli alati mielessä. Kaunis se kuva oli, sanoo hän. »Se on totta, mitä joskus ennenkin on väitetty, että ihminen kuollessaan saa nuoruuden muodon takaisin… Rakastin kahdenkertaisesti tätä kuvaa: lapsena ja ihailijana… Ja silloin tein minä itselleni lupauksen, että äidilleni minä ijäti rakkauteni ytimen annan…» Hänen kaunis runoelmansa »Kuva» muistuu mieleen tätä kirjettä lukiessa.

Pesän tila oli äidin kuoltua ja kun kaikki saatavat oli peritty, niin hyvä, että Cajanderilla, sittenkun hänen sisarensa osuus oli erotettu, oli omaisuutta siksi runsaasti, että se tarkasti hoidettuna ja lisättynä kirjailijan omin töin ansaituilla varoilla takasi hänelle kutakuinkin turvatun tulevaisuuden. Tämä oli harvinaisen edullinen asianhaara, jopa miltei edellytys niin laajalle ja menestykselliselle kirjailijatoiminnalle kuin se mikä Cajanderin oli suotu suorittaa. Hyvin harva suomalainen kirjailija on voinut siinäkään määrässä leipämurheiden rasittamatta antautua työalalle, joka paitsi taitoa ja ahkeruutta vaatii huoletonta aikaa.

Kun vanha sukutalo Hämeenlinnassa ja Akaan maatalo oli myyty, tuli Cajanderista muuttolintu, jolla ei ollut vakinaista asuinsijaa. Kandidaattitutkintonsakin jälkeen näyttää hän ensimältä oleskelleen pääasiallisesti Helsingissä, jossa kuunteli lukuvuotena 1874-75 opetusta ruotsalaisessa normaalilyseossa. Kesänsä asui hän missä sattui, esim. 1875 Saarijärvellä, mutta asettui sittemmin Hauholle, ollakseen lähempänä sisartaan, nimismies Paasosen rouvaa. Vielä senkin jälkeen kun sisar miehensä v. 1880 kuoltua oli Hauholta muuttanut takaisin Hämeenlinnaan, hän asui siellä, mutta siirtyi sitten parempien kulkuneuvojen läheisyyteen Vanajan Kankaille, Parkun yksinäiselle ratsutilalle, n. seitsemän kilometrin päähän Hämeenlinnasta. Täällä hän viihtyi erittäin hyvin, lehtoriksikin ja samalla pääkaupunkilaiseksi tultuaan muuttaen sinne heti loma=aikain alettua. Vasta 90=luvun keskivaiheilla rupesi hän kaipaamaan muutosta. Yltyvä kivulloisuus sitäpaitsi pakotti hänet hakemaan terveydelleen parannusta eri kylpylaitoksista sekä kotimaassa että ulkomailla. Loppupuolella ikäänsä oleskeli hän enimmät kesänsä Keuruulla asuen siellä tunnetun hierojan Rajan emännän hoteissa. Tällä välillä oli hän kuitenkin ollut kesiä ystäviensäkin luona tai läheisyydessä, milloin mihinkin luonnon kauneus tai halu tutustua paikkakunnan väestöön häntä houkutteli.

* * * * *

Kuten jo mainittiin, kuunteli Cajander Helsingin normaalilyseossa opetusta syyslukukaudella 1874 ja kevätlukukaudella 1875. Aineet olivat historia ja suomenkieli. Hänen taipumuksensa opettajatoimeen arvosteltiin »jokseenkin hyviksi». Lieneekö hän epäillyt sopivaisuuttaan tähän toimeen, vai kirjalliset puuhatko olivat esteenä, jatkuvaan valmistaumistyöhön ei hän ryhtynyt ennenkuin syyslukukaudella 1882, tällä kertaa Hämeenlinnan normaalilyseossa ja kuunteluaineena pääasiallisesti uskonto. Mihinkään ratkaisevaan päätökseen ei hän kuitenkaan nytkään päässyt, vaan luopui pian kokonaan aikeestaan ruveta opettajaksi, nähtävästi siksi, ettei hän pitänyt menestystään tällä alalla varmana. Papiksi rupeamista hän myöskin näihin aikoihin ajatteli, mutta luopui siitäkin aikeesta, kaiketikin sopivaisuuttaan epäillen. Papin tointa hän muuten piti jalona kutsumuksena. Nämä vakinaisen viran saannin puuhat raukesivat siksi, kunnes v. 1885, jolloin Julius Krohn nimitettiin suomenkielen ylimääräiseksi professoriksi, saman aineen lehtorinvirka yliopistossa joutui haettavaksi. Etupäässä ystäväinsä kehoituksesta Cajander nyt siihen pyrki, pitäen koeluennon yliopistossa huhtik. 28 p. 1886. Virkaa haki samalla kertaa myös tohtori Porkka, joka ylemmän oppiarvonsa takia sen saikin. Mutta Porkan sairastumisen takia sai Cajander kuitenkin ruveta melkein heti virkaa hoitamaan, ja kesti tätä viransijaisuutta syksyyn v. 1888, jolloin Porkka ryhtyi virkaansa. Tuoni tempasi kuitenkin pois jalon miehen jo seuraavana vuonna, joten Cajander uudestaan virkaa haettuaan vihdoinkin elokuun 8 p. 1890 siihen nimitettiin.

Kun toivo päästä tähän lehtorinvirkaan aluksi oli rauennut, aikoi Cajander ryhtyä valmistamaan tohtorinväitöskirjaa, opillisia ansioitansa lisätäkseen. Tutkimuksensa aiheeksi hän valitsi suomalaisten häätavat, nimenomaan mikäli ne kuvastuvat vanhoista häärunoista, mutta ei ehtinyt ainesten keruuta pitemmälle. Mikäli tallella olevista muistiinpanoista huomaa, näyttää tekijän tarkoituksena olleen verrata Suomen kansan ja muiden suomensukuisten kansain häätapoja keskenään, sekä näitä taas toiselta puolen skandinaavien ja muiden germaanien, toiselta taas venäläisten häätapoihin.

Cajanderin isänmaallisille harrastuksille kuvaavana mainittakoon hänen osanottonsa »Suomen Heimokansojen Seuran» perustamiseen. Heimokansojemme kohtaloita seuraamaan innostuneena oli hän eräitten muitten suomalaisten mukana ollut Tallinnan laulujuhlilla v. 1880, ja siitä käynnistä m.m. kypsyi ajatus, että olisi jotakin tehtävä molemmin puolin lahtea asuvien sukulaisten lähentämiseksi. Niinpä katsottiin tarpeelliseksi perustaa asiaa ajamaan erikoinen seura sekä ruveta julkaisemaan asianharrastajia varten helppotajuista vironkielistä kirjallisuutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 50=vuotispäivänä, maaliskuun 16:nä v. 1881 tämä seura perustettiin. Se kulkee aluksi nimellä »Viron kielen ystävät», ja »Suomen silta», kunnes se vihdoin saa yllämainitun nimen. Tarkoituksena oli »tieteellisillä tutkimuksilla valaista Suomen heimokansojen kieliä, kansatiedettä, muinaisia ja nykyisiä oloja sekä kansantajuisella kirjallisuudella levittää niistä tietoja yleisölle». Tämä puuha jäi kuitenkin silleen, kun Suomalais=ugrilainen seura muutamia vuosia myöhemmin perustettiin, mutta on merkillinen siitä, että sittemmin Suomen tieteelle niin hedelmälliseksi tullut heimoseuran aate ensiksi virisi eteväin ja isänmaallisten maallikkojen mielessä, joutuakseen sitten varsinaisten erikoistutkijain vaalittavaksi ja heidän huostassaan kehittyäkseen laajasuuntäiseksi, yli koko Europan tunnetuksi suomalais=ugrilaisen kielitieteen työpajaksi.

Vuosi 1884 on siitä mainittava runoilijan elämässä, että silloin kuoli hänen sisarensa, nimismiehen leski Iida Maria Paasonen, jättäen jälkeensä kaksi alaikäistä lasta. Vainajan pesän hoito sekä murheenpito orvoista, joiden holhoojaksi Cajander tuli, antoi tietenkin paljon huolta ja vaivaa. Nuorempi orvoista kuoli kuitenkin jo samana vuonna. Enona ja holhoojana teki Cajander kaiken voitavansa velvollisuutensa täyttämiseksi.

Paavo Cajander oli uskonnollinen mies. Surut ja ruumiilliset kärsimykset vain lujensivat sen pohjan, jolle hän elämänsä oli rakentanut. Taisteluitta hän tätä voittoa ei kuitenkaan saavuttanut, siksi ajatteleva ja syvällinen luonne hän oli. Mihinkään ahdashenkisyyteen ei hän ollut koskaan taipuvainen, yhtä vähän uskonnossa kuin muissakaan elämänkysymyksissä, joskin jyrkän ja suoran luonteensa mukaisesti arastelematta lausui käsityksensä silloin kun asia hänen mielestään niin vaati. Esimerkkinä mainittakoon eräs ote hänen muutamasta kirjeestään vuodelta 1883, jossa hän puhuu raittiusasiasta. Hiukan leikillisesti huomauttaa hän, että sekin, kuten kaikki muukin meillä, heti vaatii seuran perustamista. Raittius on kieltämättä hyvä asia, lausuu hän, mutta kysyy: mitä varten liittoja, seuroja ja lupauksia? »Onko hyveen ja velvollisuuden voima jo niin huono, etteivät ihmiset sitä voi noudattaa tekemättä liittoja ja lupauksia tovereillensa?»——»Voi, kuinka armahilta tuntuvat nuo fennomanian hyvät ajat Helsingissä. Liitot ja lupauksetko sitä kannattivat? Eikö se ollut sisällinen voima ja sydänten puhtaus?» Raamatun lukemisen tapa oli nähtävästi juurtunut jo äidistä poikaan. »Ei ole maan päällä mitään miellyttävämpää kuin naissielu, jossa hurskaus asuu»—nämä sanat hän jostakin Lutherin teoksesta on erääseen muistiinpanolippuseen merkinnyt, nähtävästi äitiään ajatellen. Myöhemmin hän uskonnollisen käsityksensä syventämiseksi jonkun verran tutki varsinaista jumaluusoppiakin. Ujo ja vaatimaton kun oli, hän ei mielellään näistä asioista muille puhunut, saatikka minään neuvojana esiintynyt. Hiljainen työmies hän oli tässäkin suhteessa, kalliin aarteen etsijään verrattava.

Hänen olennossaan oli, huolimatta hänen ulkonaisesta jäykkyydestään, jotakin erikoisesti puoleensavetävää, joka saattoi ihmiset pyrkimään hänen tuttavuuteensa, yksin ulkomaalaisetkin, vaikka eivät aina tienneetkään hänen olevan maansa merkkimiehiä… Niinpä hän kylpypaikoissa, joissa hän monesti kesäisin oleskeli, näyttää saaneen lukuisain vanhain ystäväinsä lisäksi uusia näiden jälkimäistenkin keskuudesta ja joutui joskus heidän kanssaan kirjevaihtoonkin. Muuten ilmeni hänen luonteessaan aina jotain surunvoittoista ja hillittyä. Yhtenä syynä lienee ollut jo lapsesta saakka heikko terveys. Itse hän kertoi noin 9 vuoden ikäisenä joutuneensa rajun hevosen jalkoihin ja silloin saaneensa jonkun sisällisen vamman, mikä häntä sitten myöhemmin, varsinkin vanhemmalla iällä, vaivasi. Toisena syynä saattoi olla se yksinäisyys, johon hän oli itsensä tuominnut. Nuoruudessaan hänkin tietysti, kuten useista hänen runoelmistaankin ilmenee, oli unelmoinut lemmen ja oman kodin onnea, mutta toteutumatta ne unelmat ainaiseksi jäivät, johon syynä lienevät olleet osaksi varovaisuus, osaksi pettymykset. Vilpittömiä lapsia hän rakasti isällisellä hellyydellä ja osasi heidän kanssaan vielä vanhanakin hilpeästi leikkiä.

Muuten ei läheisinkään ystävä voine kerskata tunkeutuneensa Cajanderin sydämen sisimpään, vaikka runoilija esim. kirjeissään toisinaan saattoi olla varsin avomielinen. Hänen persoonallinen tunne=elämänsä pysyi kaikilta suljettuna, mutta kätki varmaankin aarnioihinsa sydämen parasta kultaa. Niinpä hänen runoelmistaan loistaa korkeiden ihanteiden kauneus ja kirkkaus: jumalanpelko, hehkuva isänmaanrakkaus, rakkaus kotiin ja perheeseen, lämmin myötätuntoisuus ystäviä kohtaan ja samalla kaiken itsekkäisyyden ja vilpillisyyden syvä halveksinta. Seurustelussa nämä ominaisuudet myöskin tulivat näkyviin: ihailu ja kunnioitus hillittyinä vakaumuksen sanoina taikka vastenmielisyys ja inho muutamina toisinaan änkytyksen katkaisemina sydämenpurkauksina. Helposti hänen mielensä joutuikin kuohuksiin, ei ainoastaan silloin, kun se, mikä on pyhää, korkeaa ja koskematonta, vedettiin lokaan, tai kun teennäisyys pyrki esiintymään avun valhepuvussa, vaan silloinkin, kun joku, vaikkapa läheinen ystäväkin, koetti häntä hänen vakaumuksestaan luovuttaa omalle puolelleen.

Ne, jotka Cajanderin hänen elämässään tunsivat, eivät hevin unohda hänen ulkonäköänsä: hän oli tavallista pitempi, hoikanläntä mies, vartalo suora, kasvot tummaveriset, otsa korkea, nenä kaunis, roomalainen, leuka voimakas, parta aina huolellisesti ajeltu, tukka tummahko, sekin lyhyeksi leikattu, ääni syväsointuinen, silmät ruskeat, kirkkaat ja erinomaisen kauniit, milloin niihin vain ilmeni välähdys jostain kauniista sielunliikunnosta. Innostuksen hetkinä loisti niistä lämmin säteily, mielen kuohahtaessa ne singauttivat salamoita. Hänellä oli muutoin huumorille avoin mieli, hän ymmärsi ja piti sitä arvossa, mutta itse hän oli vakava ja harvapuheinen ja, jos pyrki pilantekoon, pikemmin ivallinen kuin leppoisan leikkisä. Joskus harvoin saattoi hän tuttavallisessa seurassa käydä puheliaammaksikin. Nuorempana toisinaan hän yltyi jopa vallattomaksikin, lyöden painia toveriensa kanssa. Voimistelua ja nimenomaan soutoa (uistelua) ja keilanheittoa harrasti hän miehuusvuosinaan. Vanhempana supistui ruumiillisen liikunnon tarve jokailtaiseen kävelyyn, tavallisesti pitkin Bulevardia.

Lehtorinvirkaansa Cajander hoiti suurella tarkkuudella ja täsmällisyydellä; opiskelevan nuorisoparven tasaisesti kasvaessa hänenkin työnsä karttui ja tuntui hänestä toisinaan rasittavalta, olletikin kun hän samalla oli yliopiston virallisena kielenkääntäjänä ja pakotettu milloin mitäkin suomentamaan. Osittain sairauden, osittain kirjallisten töiden tähden oli hän virkavapaana 1905—31/5 1911, ja otti virastaan eron toukok. 8 p. 1912. Samana vuonna sai hän valmiiksi Shakespeare=sarjan kaksi viimeistä näytelmää.

Cajander karttoi ulkonaisia suosionosoituksia, mutta joutui sittenkin toisinaan kansalaistensa kunnioittavan huomion esineeksi; niin esim. silloin, kun kymmenes Suomalaisen teatterin esittämä Shakespearen näytelmä »Antonius ja Kleopatra» maaliskuun 11 p. 1896 annettiin— juhlahetki sekä teatterille että näytelmän suomeksi tulkitsijalle—, ja silloin, kun runoilija täytti 60 vuotta. Yliopiston seppelejuhlassa keväällä 1907 hänelle suotiin kunniatohtorin nimi ja arvo. Erinäisiä kertoja hän myös sai kirjallisista töistään kunniapalkintoja Suomalaiselta Kirjallisuuden Seuralta.

Sairastettuaan jonkun aikaa tuskaisaa sappikivitautia Paavo Cajander kuoli kesäkuun 14 p. 1913 ja haudattiin saman kuun 19 p. Helsingin Vanhalle luterilaiselle hautausmaalle, tuohon isänmaallisista muistoista rikkaaseen kalmistoon. Ruumiinsiunaustekstinä oli vertaus miehestä, joka löysi kalliin päädyn ja möi kaikki mitä hänellä oli, ostaaksensa sen. Niin kätkettiin synnyinmaan poveen suomalaisen Suomen aamulaulaja, jonka elämä oli ollut opetusta koko kansallemme.

* * * * *

Edellä on lyhyesti mainittu Cajanderin kirjallisista harrastuksista koulu= ja varhaisempana ylioppilasaikana. Ne olivat olleet alkuharjoittelua, henkevää huvitusta lukuharrastusten lomassa. Muutamat myöhäisemmän ylioppilasajan runoelmat ovat jo Cajanderin parhaita, esim. »Scipio Africanus» v:lta 1869 ja »Saaren impi» v:lta 1870, mutta vasta 1870=luvun jälkipuoliskolla tekijän varttuessa parhaimpaan miehuudenikäänsä, voi sanoa hänen runoutensakin saavuttavan täyden miehuutensa: sen kuulakan kirkkaan ja samalla välittömän yksinkertaisen muotonsa sekä kansallisesti ja yleisinhimillisesti täysipätöisen sisällyksensä, jotka piirteet ovat sille tunnusomaiset, samoin kuin se sydämeen tehoova lämmin ja miltei yhä lämpenevä sävy, mikä niissä aallehtii runoilijan lämpimän sydämen maininkeina. Tila ei myönnä tässä ryhtyä hänen runottarensa luonnetta tarkemmin tutkimaan, eikä se ole tarpeellistakaan, sillä kirjallisuuteen perehtynyt yleisömme tuntenee Suomen runoniekoista juuri hänen runottarensa parhaiten ja voi nyt kun hänen runoelmansa ovat koottuina saatavissa tätä tuntemustaan itse mielensä mukaan syventää ja uudistaa. Runoelmista itsestään useimmiten ilmenee, missä olosuhteissa ja tilanteissa ne ovat syntyneitä. Lukuunottamatta nuoruudenrunoelmia sekä niitä harvoja, jotka hän miehuusikänsä loppuvietteellä julkaisi, ovat ne useimmat tavallaan tilapäärunoja, usein erityisestä pyynnöstä aiheutuneita. Lienee sen sijaan paikallaan mainita, mitä periaatteita on noudatettu tätä kokoelmaa tehtäessä.

Mitä valintaan tulee, on toimittaja katsonut oikeammaksi antaa ennemmin liian paljon kuin liian vähän. Kun Cajanderin runoja ei ole tätä ennen koottuna ilmestynyt, lukuunottamatta sitä pientä valikoimaa, joka julkaistiin Kansanvalistusseuran v. 1898 ilmestyneessä »Helmiä Suomen runoudesta» sarjan kuudennessa vihossa, on näyttänyt olevan syytä tarjota ensiksikin yhteen koottuina ylimalkaan kaikki, mitä runoilija itse on siroittanut hajalle kymmeniin eri julkaisuihin; sen lisäksi on otettu mukaan vainajan säilyneistä käsikirjoituksista hänen nuoruudenaikaisista tuotteistaan melkoinen joukko runoelmia, jotka kyllä osoittavat vielä tekijänsä vasta=alkajan kantaa, mutta ovat silti runoilijan ja runokielemmekin kehitykselle kuvaavia ja tärkeitä todistuskappaleita. Niissä Cajanderin sisin olemus tulee ikäänkuin meitä lähemmäksi siitä jylhän umpinaisuutensa kuoresta, johon se jokapäiväisessä elämässä yleensä oli verhottuna. Kun valinta oli sittenkin tehtävä melkoisen runsaasta varastosta, on tekijän vaikea mennä onnistumistaan arvioimaan; työssään on hän neuvotellut runoudentutkijain ja Cajanderin ystäväin kanssa. Suotakoon muuten toimittajalle anteeksi, että hän noudattaen tapaa, joka ei ole harvinainen tällaisia teoksia toimitettaessa, on joskus harvoin uskaltanut jollakin aivan pienellä muutoksella parantaa muotoa tai selventää ajatusta jossakussa nuoruudenaikaisessa runoelmassa taikka jossakin virressä.

Käännöksistä on uudestaan julkaistu enimmät, jotka Cajander itse on tekemikseen merkinnyt tai muuten siksi tiedetään, ja on samalla koetettu valikoida sellaisia, jotka vieläkin olisivat lukijalle sinänsäkin mielenkiintoisia.

Joku määrä on varmaankin vielä olemassa Cajanderin runotuotteita, joista toimittajan on ollut mahdoton saada tietoa. Niin vähän piti Cajander huolta siitä, että tämmöiset pienemmät jäljet hänen elämäntyöstään jäisivät jälkipolven tietoon, ettei hän ole säilyttänyt mitään likimaillekaan täydellistä kokoelmaa käsikirjoituksistaan tai luetteloa julkaisuistaan. Toisinaan ovat käsikirjoituksetkin vain ensi luonnosten tapaisessa muodossa, jotenka on hyvin mahdollista, että hän ne kädestään laski jonkun verran toisellaisina, ehkäpä sujuvampaan asuun viimeisteltyinä. Näissä luonnoksissa tavatuista sana= ja lausetoisinnoista on valittu ne, jotka tuntuvat parhaimmilta, jommoinen valikointi ei ole aina ollut helppoa. Tämä erittely on varsinkin Shakespearen sonettien käännöksissä tuntunut vastuunalaiselta. Toimitustyössä on silmällä pidetty alkukielistäkin muotoa, avuksi ottamalla Bodenstedtin saksankielinen ja Nyblomin ruotsinkielinen käännös.

Mikäli lukija edellä olevaa lyhyttä elämäkertaa lukiessaan kaipaa enempiä tietoja Cajanderin runoilusta, sikäli hän hakekoon niitä itse runoelmista, joiden yhteyteen on merkitty erinäisiä niitä koskevia tiedonantoja.

Mutta Cajander ei ole vain maamme huomattavimpia alkuperäisiä runoilijoita, vaan myöskin suuri käännösrunoilija, jos niin voi sanoa. Muistomerkillisen elämäntyönsä toisen ja painokkaamman puolen rakensi hän tulkitsemalla korkeamman sivistyksen alkutaipaletta vaeltavalle kansalleen ihmiskunnan suuria aikaansaannoksia kirjallisuuden alalla. Hänen elämäntyönsä ei olisikaan saavuttanut sitä suuripiirteistä eheyttä, joka on sen lopullinen päätunnus, jos hän olisi hajoittanut voimansa tilapäisiin töihin milloin minkin hyvän asian edistämiseksi. Hänellä oli ratkaistavana, kumpiko kirjallisen työskentelyn haara, omintakeinen ja itsenäinen tuotanto vaiko tulkitsijan tehtävä, oli elämäntyöksi otettava. Ja hän epäilemättä katsoi tuottavansa isänmaalleen suuremman hyödyn ryhtymällä pukemaan kielemme asuun häntä itseään mahtavampain laulajain ikituotelmia. Ei kyvyn puute, vaan velvollisuuden tunto, suurempi itsensä voittaminen, kuin mikä tavalliselle ihmiselle on ominainen, vei Cajanderin sille alalle, josta häntä iäti Suomessa kiitoksella muistetaan.

Ennenkuin sanomme sanasen hänen suurtehtävästään, saanemme mainita, vaikkapa vain luettelemalla, tunnetuimmat hänen muista kirjallista töistään. Vv. 1873-75 Cajander kuului Kirjallisen Kuukauslehden toimitukseen kirjoittaen lehteen kirjallisuudenarvosteluja, kuvauksia ja tutkielmia eri aloilta, runoja y.m. Suomen Kuvalehdessä Cajander oli aputoimittajana vv. 1875-80. Hänen siihen antamansa kirjoitukset, mikäli ovat tunnettavissa, ovat enimmäkseen kirjallisuuden, taiteen ja sielutieteen alalta. Huomattava on elämäkerrallinen kirjoitus J.F. Granlundista. Paitsi jo aikaisemmin mainittuja käännösharjoitelmia, on Cajanderin kädestä lähtenyt m.m. seuraavat käännökset: runoja Z. Topeliuksen »Lukemisiin lapsille» (K.A. Hougberg=Vaarasen valikoima, 1874-1882); E. Brachvogel: »Narcisse Rameau» (1874, käsikirjoituksena Kansallisteatterin kirjastossa); Otto Ludwig: »Taivaan ja maan välillä» (1875); J.J. Wecksell: »Daniel Hjort» (esitettiin ensi kertaa huhtikuussa 1877); Z. Topelius: »Maamme kirja» (parannettu J. Bäckvallin suomennoksesta, 1878); J.L. Runeberg: »Hanna» (1880) ja »Jouluilta» (1881); yhdeksän arkkia K.J. Gummeruksen kustannuksella vv. 1883-1887 ilmestynyttä J.H. Merle d'Aubignén »Kuudennentoista vuosisadan uskonpuhdistuksen historiaa»; »Vänrikki Stoolin tarinat» (lopullisessa asussa v. 1889); Z. Topelius: »Luonnonkirja» (parannettu laitos J. Bäckvallin käännöksestä, 1886); teokseen »Suomi yhdeksännellätoista vuosisadalla» Topeliuksen kirjoittamat osastot »Maa» ja »Kansa», sekä L. Mechelinin kirjoittama »Valtiollinen katsaus» (1893).

Viimeisinä elinvuosinaan otti Cajander osaa Kaarlo Bergbomin kirjallisen perinnön julkaisemiseen. Hänen tehtäväkseen tuli semmoisten sitä varten valittujen tuotteiden suomentaminen, jotka tekijä alkujaan oli ruotsiksi kirjoittanut. Huomattavin näistä on Bergbomin mielenkiintoinen nuoruudendraama »Pombal ja Jesuiitat», jonka osaksi runomittaisen teoksen Cajander tottuneen taitavin käsin puki suomenkieliseen asuun. Kuten tunnettua, ilmestyivät Kaarlo Bergbomin kirjoitukset Suom. Kirj. Seuran toimesta v. 1907.

Mutta tätä niin sanoaksemme ohjelmatonta käännöstoimintaa rupesi jo aikaisin vaatimaan palvelukseensa se innostus, jonka 70=luvun sivistyselämässämme herätti nuoruudenvoimaansa päässyt Suomalainen teatteri. Olemme jo nähneet, kuinka Cajander mielellään riensi sitä näytelmäin ja oopperatekstien suomentamisella avustamaan. Ja perehdyttyään draamallisen runokielen käyttelyyn Daniel Hjort =suomennoksessaan hän jos kukaan meillä pystyi toteuttamaan suurempiakin samanlaatuisia tehtäviä. Vastaanottavaisena luonteena Cajander vain tarvitsi tielletoimittajaa, sitten ottamansa tehtävän tunnontarkasti täyttääkseen. 70=luvun alkupuolella oli Helsingin teatteriyleisössä ilmapiiri, rouva Raan vierailunäytäntöjen johdosta suomalaisella näyttämöllä ja J.A. Lindbergin ruotsalaisella, niin Shakespeare=sähköinen, ja nimenomaan juuri Hamletin ihailua täysi, että ajatus tämän draaman suomeksi saamisesta oli niinä aikoina aivan luonnollinen. Niinpä olikin jo päätetty, että K. Slöör, joka jo 1860=luvulla oli sangen ansiokkaasti suomentanut Macbethin, kääntäisi Suomalaiselle teatterille myöskin Hamletin, vaikka asia sitten kumminkin raukesi ja tehtävä siirtyi Cajanderille. Daniel Hjortin suomentajana ja teatterin etevän johtajan sekä sen näyttelijöiden, Vilhon ja Leinon, hyvänä tuttuna häntä tietenkin kehoitettiin, ellei hän sitä omasta alotteestaan olisi tullut ajatelleeksi, tähän työhön ryhtymään. Niinpä hänen pyynnöstään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeri Rothsten tiedustelee huhtikuun 5 p. 1878 Seuralta, ottaisiko se kustantaaksensa Shakespearen draamalliset teokset suomeksi käännettyinä; Hamlet=käännös olisi jo melkein valmiina. Marraskuun 8 p. samana vuonna Seura päätti suostua Cajanderin pyyntöön. Seuraavan vuoden alkupuolella valmistuu sitten Hamlet lopullisesti ja ilmestyy painosta samana vuonna. Venetsian kauppias näyttää olleen toisena välillä, mutta suomalaisen teatterin johtokunta ja Ida Aalberg anovat häneltä hartaasti Romeota ja Juliaa. Niin tuli alkuunsa tämä suurenmoinen tehtävä, jonka loppuunsaattaminen tosin muiden suomennoksien sekä virkatöiden ja sairalloisuuden viivästyttämänä, vaati neljättäkymmentä vuotta. Sen suoritettuaan tekijä pian oli muunkin tehtävänsä tässä maailmassa toimittanut.

Dramat ilmestyivät seuraavassa järjestyksessä:

I Hamlet, 1879, 2 pain. 1899; II Romeo ja Julia 1881, 2 pain. 1907; III Venetian kauppias 1882; IV Kuningas Lear 1883; V Julius Caesar 1884; VI Othello 1884; VII Macbeth, 1885; VIII Coriolanus 1887; IX Kesäyön unelma 1891; X Myrsky 1892; XI Talvinen tarina 1894; XII Antonius ja Cleopatra 1895; XIII Kuningas Henrik IV, edell. osa, 1897; XIV Kuningas Henrik IV, jälkim. osa, 1898; XV Kuningas Richard III 1897; XVI Loppiaisaatto 1899; XVII Timon Ateenalainen 1900; XVIII Cymbeline 1901; XIX Kuningas Juhana 1901; XX Kuningas Richard II 1905; XXI Kuningas Henrik V 1905; XXII Paljo melua tyhjästä 1906; XXIII Iloiset Windsorin rouvat 1906; XXIV Kuningas Henrik VI ensim. osa 1907; XXV Kuningas Henrik V toinen osa 1907; XXVI Kuningas Henrik VI kolmas osa 1907; XXVII Turhaa lemmen touhua 1910; XXVIII Miten haluatte 1910; XXIX Kaksi nuorta veronalaista 1910; XXX Hairauksia 1910; XXXI Kuningas Henrik VIII 1910; XXXII Loppu hyvä, kaikki hyvä 1911; XXXIII Troilus ja Cressida 1911; XXXIV Verta verrasta 1911; XXXV Kuinka äkäpussi kesytetään 1912; XXXVI Titus Andronicus 1912.

Näiden lisäksi tulee vielä 30 Shakespearen sonettia, joiden suomentamisen Cajander suoritti nähtävästi loppupuolella vuotta 1912 ja kentiesi alkuvuodesta 1913—viimeinen kirjallinen työ, minkä tiedämme hänen tehneen.

Jos runoilijalle olisi suotu elonpäiviä pitemmälti, hän tähän Shakespearen suomennosten sarjaan vielä olisi liittänyt suuren brittiläisen runoilijan elämäkerrankin viimeiseksi osaksi, mutta tämä työ samoinkuin sonettienkin loppuun kääntäminen on siirtyvä nuorempien voimien tehtäväksi. Shakespearen jälkeen Cajander vielä toivoi ehtivänsä suorittaa Miltoninkin »Kadotetun paratiisin» suomentamistyön—niin haaveili hän terveenä ollessaan,—mutta saatuaan Shakespearenkin käännöksen valmiiksi hän tunsi elinvoimansa jo niin väsähtyneen, että hän, kuten valtioneuvos Aspelin=Haapkylä kertoo kauniissa jälkimuistossaan, minkä hän Cajanderin kuoltua julkaisi Aika=lehdessä, ystävän kysyessä, mihinkä hän nyt aikoo ryhtyä Shakespearetyönsä päätettyään, oli vastannut: aion kuolla! Runoilijat ovat tietäjiä.

* * * * *

Näin lähtevät nyt Paavo Cajanderin runoelmat ensikerran yhtenä parvena kaikkeen maailmaan suomalaisten iloksi. Olkoon niillä yhäkin se sama sytyttävä, innostava ja jalostava vaikutus, minkä niiden parhailla tietää olleen se sukupolvi, joka on saanut kokea niiden ensi salaman iskevän tenhon. Vasta valkenemassa oli silloin suomalaisuuden taivas ja ilmaa puhdistavana ja elähdyttävänä kajahteli runoilijan herätyshuuto; synkkää synkempiin pilviin on se jälleen peittynyt—uutena kajahtakoon siis runoilijankin kirkassointuinen kehoitus.

Ja hätäpäivä raskas kun joskus päälle saa
Ja tukala ja ankea on aika,
Se sana tenhovainen se kansat nostattaa,
Ja kauas käy sen lumoava taika;
Ja silloin sana kaikuu: »isänmaa eläköön
Ja rauha yksityisen sen tieltä väistyköön,
Ja etu menköön, ajallinen onni!»

A.V. Koskimies.

Huomautuksia ja oikaisuja.

Niiden runoelmien vuosituksessa, joiden tekoaikaa ei ole käsikirjoituksissa merkitty tai muuten tunneta, ovat viitteinä olleet muutamat ulkonaiset asianhaarat, semmoiset kuin käsikirjoituksessa esiintyvän käsialan tai paperin laatu, sekä varsinkin sellainen sattuma, että samassa käsikirjoituspaperissa toisinaan tavataan tekovuodeltaan ennen tunnettu kappale, taikka on myös syntyaikaan nähden tehty johtopäätös runon sisällyksen perusteella, silloin kun se on näyttänyt liittyvän muihin tekoajan puolesta tarkemmin määrättäviin kappaleisiin. Mutta koska tämmöiset ajanmäärittelyperusteet sittenkin voivat tulokselleen olla jonkun verran epävarmat, on otaksuttu vuosiluku muutamissa tapauksissa varustettu kysymysmerkillä, tahi on kaksi vierekkäistä vuotta ilmoitettu.—Runo »Rouva Raa'lle» on merkitty vuosiluvulla 1872, mutta lienee oikeammin v:lta 1875 ja kentiesi se runo, jonka näyttelijä Vilho sanomalehtien kertomuksen mukaan luki mainiolle näyttelijättärelle 25/9 s. v. pidetyissä jäähyväiskekkereissä.—»Maljan=esitys isänmaalle» on painettu »Kaikuihin Hämeestä» v:sta 1872, jota seikkaa ei ole tekstin alla mainittu.—»Saaren impi» on oikeastaan sijoitettava v:n 1870:n runotuotteisiin.—»Runoon Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä» on 4:ksi säejaksoksi otettu mukaan säkeistö, jonka sensuuri aikanaan pyyhki. Se tavataan eräässä alkuperäisessä käsikirjoituskappaleessa samoin kuin muutamassa korjausvedoksessa, jonka prof. A.V. Streng on säilyttänyt.—»Eräässä kansanjuhlassa» on kirjoitettu v. 1877. —»Vapautetun kuningattaren» loppusäkeistöksi on jälleen pantu se säejakso, joka alkuaankin oli runoelman päätteenä, mutta joka myöhemmistä painatuksista; tavallisesti on jätetty pois.—»Vänrikki Stoolin tarinoista» on uudestaan painettu näytteiksi vain ne neljä, jotka Cajanderin tiedetään yksinomaan itse kääntäneen.—Schillerin »Sukeltaja» poikkee hiukan K.P.T. albumissa painetusta kappaleesta; syynä ne lukuisat painovirheet, jotka tuossa ensi painatuksessa tavataan ja nyt on korjattu sisällyksen vaatimusten mukaan; m.m. muoto raadin kuuluu nyt raidin, Kajaanin murteessa = laivanantura, jota vastoin edellistä muotoa tämänmerkityksellisenä ei mistään murteesta tavattane.—Virsi 455 tanskalaisesta virsikirjasta on tekstissä otaksuttu olevan v:lta 1909. jolloin Cajander vietti osan kesäänsä Skodsborgin parantolassa Tanskassa, mutta jälkeenpäin saadun tiedon mukaan se onkin jo v:lta 1904 ja käännetty lehtori Kaarlo Länkelän pyynnöstä.

I.

ALKUPERÄISIÄ RUNOELMIA

Vv. 1866-1872.

SUOMALAISEN RUKOUS.

Illan kuu ja tähti,
Loista tietäni,
Väinämöisen miekka,
Viittaa matkani,
Jota mennen päivät, yöt,
Siksi kun ma vaivain työt
Lasken uhriksi
Helmaas, Suomeni!

Ja Sä taivaan Luoja,
Kuule minua,
Kuule rukousta,
Ohjaa onnea!
Säteilläsi lämmitä
Kylvöäni kultaista,
Nosta korrellen
Kiiltotähkänen!

Ja jos sitten tähden
Taas näen koittavan
Taivaallasi, Suomi,
Armas synnyinmaan',
Tyytyväisnä painallan
Pääni kalman helmahan,
Lepään povessas
Kultakukkanas.

1866 (?).

LAPSEN SYDÄN.

Tunnetko, mitä lapsen sydän tuntee,
Kun äitinsä hän lepää helmassa,
Kun hymyellen tunto luokseen lentää
Ja hetken kuvat piirtää sieluunsa?
Ja pieni suu kun työntää muiskujansa,
Kun käsiään laps äidin kaulaan lyö,
Ah, tunnetko sa silloin tunteitansa?
Ah, tunnetko kuin lapsen rinta lyö?

Tunnetko, kuinka lapsen painaa syäntä,
Kun vuoteella hän istuu äitinsä
Ja itkusilmin vaaliellen häntä
Hän vihdoin sulkee silmäluomensa?
Ja kun hän saattaa hautaan armastansa
Ja kukkavihkon laskee haudalle,
Ja sitä kastaa kyyneltulvallansa,
Ah, tunnetko mi painaa syämmelle?

Ja silmänsä kun taivaaseen hän nostaa
Ja sinen katsoo tähtilaumoa
Ja autuutensa siltä tahtoin ostaa
Hän soihdun ihmettelee lentoa
Ja kuihtuin kun hän silmää Luojahansa
Ja äidin rukouksen sammaltaa,
Ah, tunnetko min tuntee sydämmensä?
Ah, tunnetko mi pientä vaivaltaa?

1867.

MIELENI.

Avaruudessa lintunen rientää,
Voimiaan pienonen paisuttaa,
Toivot jo kultaiset kaukana siintää,
Hattarat taasen ne haihduttaa.
Kolkko on ilma ja lintunen oi!—
Koska se toivonsa tavata voi!

Ulapall' aavalla myrskyt pauhaa,
Venhosta lainehet vierittää,
Ilta jo vienoista tarjovi rauhaa,
Koitar se myrskyjä taas herättää.
Loitoss' on ranta ja kotimaa—
Koska ne venhoni saavuttaa!

Loitoss' on toivot, ne kuitenkin entää,
Vaikkapa pilvenkin varjosta,
Mieleni mun sekin kauvaksi lentää,
Toivoa koita ei ainoata,
Loistaispa tähti jos pieninkin,
Aina sun lentohon työntäisin.

Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.

LUONNON RAKKAUS.

Nyt Suomeni saloissa kevät taas on,
Kevät myös joka rinnassakin,
Ja laulajaparvi tuo luopumaton
Taas rientää sen riemuihin,
Jo tervehdys metsissä kajahtaa,
Jo hallainen kukkakin suutelon saa,
Mut honka härmän luo oksiltansa
Ja pienille majan suo suojassansa.

Pian ruskokin valoksi sulanut on,
Sepä loiston nyt luonnolle myö,
Ja riemu on luonnossa verraton,
Ja hongankin rinta se lyö,
Sen oksille poikaset riemuja tuo,
Ja harmajan havuille suutelon suo,
Mut honka silmäilee suojaamaansa
Ja opettaa hälle huminaansa.

Oi ihmislapsi sulla tunto on,
Sulla järjen on valokin myös,
Ja kuitenkin rintas on kiittämätön,
Ja pilven varjoja työs!
Vaan lintu, kun hallat sen karkoittaa,
Suo hongalle muiskuja, muiskuja saa,
Ja suvessa vielä sen huminata,
Hän laulaa, kaivaten hallojen maata.

Hälläpyörä 30/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.

RAUHATON.

Minne läksit, muinaisrauhani,
Autioksi jättäin rintani,
Päiv' on vielä taivahalla,
Luonto kaunis taivaan alla,
Lintu vielä lehdon suussa
Laulelee.
Läikkyvänä laine päilyy,
Lainehilla pursi häilyy,
Kultain viiri pursipuussa
Nuokkuilee.
Lännestä tuulonen viestiä tuo,
Riemua virtana rintaani luo,
Mutta hetkeks ainoasti—
Pian rinta riehuu taas.
Karvas huoli! Kahleitas
Kantaa saanko hautaan asti?

Ei!—Rautasi ma annan ruostuttaa,
Rauhaa tahdon. Enkö sitä saa?
Kalmistoon käyn joka ilta
Riemun kerjuun kuollehilta;
Mullassakin veljen rinta
Lämmin on.
Kummulle tuon kukkaiskehdon,
Haavoist' istuttelen lehdon,
Niiden viihtymys—se hinta
Itkuin on.
Lehtohon linnut taas riemuja tuo,
Viihdynnän mullekin hetkeksi suo,
Viihdynnän, vaan kuinka kauvan?
Yö tuo taasen halloja,—
Linnun lakkaa laulanta———
Ihminen, käy onnes sauvaan!

1868.

NYKYINEN SYDÄMMENl.

Kuin tappelutanner mun rintani on;
Sen tunteitten kiista on loppumaton.
Min järki paikkaa, sen viha murtaa,
Ja kosto myrkkyjä syvään uurtaa,
Ja ystävyys, lempi ne murhataan
Sun rauhasi tähden ainoastaan.

Oi, ennen ma halloissa lepäsin
Ja kesän riemuista vaan uneksin,
Mut toiveista sykähti silloin rinta,
Vaikk' härmäinen oli armaan pinta.
——Oi hallaas, talvi, ja härmääsi
En kesään ma konsanaan vaihtaisi!

1868.

JÄRJEN TAISTO.

Voi! sairas järki, kuin voimiaan
Taas turhaan se ponnistaapi;
Se lukee luonnolle lakiaan,
Silt' ilmatkin sääntönsä saapi,
Maan radan se tahtoisi muutaltaa,
Ja tähdiltä himmentää loiston,
Vaan—tähdet loistaa, maa vaeltaa,
Ja tappio hintan' on taiston.

Ei aika pysähdy kulussaan,
Ei maailman laitos murru,
Ja henki, vapaa jo luotunaan,
Ei kahleiden alle sorru,
Jos voitettu järkikin julmistuu,
Ja taiston myrsky taas pauhaa,
Niin on tappio sen,—tuo vaan uudistuu;
Kera Luojan ei taisto tuo rauhaa.

Hälläpyörä 30/10 1868.

OHDAKKEEN LEMPI.

Mä kerran lemmin. Silloin kevään koi
Ens säteitään loi Pohjan kylmään maahan.
Päiv' oli kirkas, linnun äänet soi,
Ja valo tänne lintuparvet toi,
Ja Suomi lauloi riemutoivojahan.
Mä silloin lemmin. Jalkain' juuressa
Ja siimekseni alla ruusu loisti,
Mut ohdake se hymyi toivosta,
Sen rinta löi ja toivo murheet poisti.

Me kasvoimme kuin siskot vierekkäin,
Ohdakkeen juuri ruusun juurta kiersi;
Mä ruusulle soin suojan lehvistään,
Se taivaaltain taas poikkeen pilvet siirsi,
Ja ruusulle kun impi muiskun toi,
Kun nuorukainen katseen iski sille,
Iloita ohdakekin karkee voi—
Ne soivat muiskun senkin pistimille.

Oi kulta=aika! Avaruuteen en
Ois vaihtanunna lempein pientä alaa,
Vaan särkyvä on tahto ihmisen,
Se jumalilta turhaan mieltään salaa;
Mun ruusuin ryöstettiin—mä yksin jäin,
Vaan vielä kerran nuokkuin ruusun puoleen
Ja vielä kerran lehvän levittäin
Jäähyväisillä vaivuin tuskain huoleen.

10/8 1868.

TUSKAA.

Jo päiv' on vaipunut manalaan,
Yö luonnon kattavi verhollaan,
Ja tähdet pilvihin hukkuvat,
Ja myrskyt pauhaavat.

Ma rauhatonn' olen vuoteella,
Ja luonnon kuultelen taistoa,
Ja aina nuoli kuin maahan lyö,
Minunkin rintani lyö.

Niin vuoroin rintani säpsähtää,
Käy vuoroin kylmäks kuin järven jää,
Nuol' ampui taas!—Isä maailmain,
Oi, suojaa kukkastain!

11/3 68.

Hälläpyörä 13/11 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.

EPÄTIETOINEN.

Ma silmieni iskun teroitan
Ja sydämmesi pohjaan katseen työnnän,
Vaan jota enemmän sua tarkastan,
Sit' enemmän sun salaisuutes myönnän.

Kyll' ilmankaikkisuutta tutkin ma
Ja puhun maailmalaisjärjen kieltä,
Vaan rintas tunnelmihin tunkea
Ei orjallas oo lahjaa, voimaa, mieltä.

Väristen kauhusta, ma toivoton,
Sit' ongelmaa saan ikäin arvostella:
Niin käsittämätönkö lempes on,
Vai tunteillainko tahdot voitostella.

1868. Hälläpyörä 2/2 1869.

TURVAN PYYTÄJÄ LAPSI.

Salaman ja myrskyn alta
Kyyhky turvaa tarkastaa:
Älä, äiti, uupuvalta
Kiellä silloin satamaa.

Älä! Ota kantelesi,
Kielet sointoon kaiuta,
Oma laps käy polvillesi
Nukkumaan pois huolista.

Sitten tenhovoimaas käytä,
Poista pilvi valoton,
Palavin myös muiskuin näytä,
Sull' ett' äidin sydän on.

Näin kun vihdoin tyyntä rauhaa
Unen henget tarjoovat,
Kiellä ettei rinta pauhaa,
Kiellä tunteet raivoisat.

Kiellä henget luopumasta,
Hetki rauhaa viihdytä,
Kiellä ettei satamasta
Kukkaas huoliin vietetä.

1868.

SYYSKYLVÖ.

Edessäs kylvetty on vainio;
Mies kalpee katsehia multaan lukee.
Hän työns' on tehnyt; orait' aurinko
Jo suutelee ja kastehelmiin pukee.
Mies onnellinen! tää on juhliaan,
Kiitoksen kyynel silmissänsä kiiltää,
Mut lyhyt syyspäiv' on, se lumoo vaan
Ja kipeemmin kuin miekka haavan viiltää.

Minullakin on pieni kylvömaa,
Valolle, hallall' altis sekin ain' on.
Kun päivä paistaa, sekin loiston saa,
Sen päälle halla nostaa huolen painon;
Ma siihen kylvin lemmen siementä,
Päiv' oli kirkas, maata kastoi muiskut,
Vaan lyhyt syyspäiv' on, sen päätteenä
On pakkanen, seurana tuulen tuiskut.

Sun rientos, rinta, pilviin peitetään,
Sun korsillasi muiskut jääksi muuttuu,
Sun kirkkaat tuntees myrskyyn heitetään,
Sä kuihdut pois, sinusta muistot puuttuu.
Niin,—unhotus se tapa talven on;
Mut kevät taasen talven jälkeen koittaa,
Taas kirkkaampi on valo auringon,
Ja rinta riemun omakseen taas voittaa.

Hälläpyörä 16/10 1868; Kaikuja Hämeestä 1872.

PERPETUUM MOBILE.

Kuul' aseet kolkosti kolajaa,
Kuin vangin kahleiden kalkkeet,
Ja rattaat raskaasti raksuttaa,
Tult' tuiskii liehtivät palkeet.
Mik' on se koneiden kolke se?—
—Se on »perpetuum mobile».

Näin vastaa mies, hänen silmistään
Tul' levoton vastaan entää,
Ne etsii jotain—ja etsintään
Taas järkensäi maailmaan lentää.
Tää kulku se totuttu tapa on sen,
Hän keinoja etsivi »mobilehen».

Vuoskausia hän jo on liehunut näin
Ja tutkinut viisauden lähteet,
Häll' aineiden voimat, lait tuttuja on
Ja muinaisuudenkin tähteet.
Vaan miesi, jo vanhennut toimessaan,
Ei päähän oo ehtinyt kuitenkaan.

Eik' koskaan ehdi! niin kauan kun maa
Saa vanhalla radallaan olla,
Kun tähdet tuikkaa, kuu kumottaa,
Kun loisto on auringolla,
Niin kauan mieskin näät tutkia saa
Ja Vipusen virsiä tarkastaa.
Mik' on se voima, joka ihmisen
Voi sydämmeen maansa lemmen siittää?
Se voima, mi kautta vaarojen
Voi ihmiselle elon, onnen niittää?

Mik' on se voima, joka kuolossais
Ijäisen kruunun sulle antaa tais?
Se henki, jok' kaikki ja sinunkin
On astinlaudakseen tuonut,
Se maailmanhenki, mi »mobilenkin»
On »perpetuumiksi» luonut,
Se henki, jok' itsens' on luonut, se
On ainoo »perpetuum mobile».

1868 (?)

TOIVONI.

Oi, jos oisi mull' linnun siivet,
Halki pilvien lentäisin,
Tähtitarhojen kultaniidet
Suomen korpihin johtaisin.

Jokivarret ja vetten partaat,
Laaksot, tunturit honkineen,
Lehdot, nurmet ja vuorten kaltaat
Loisin kultaan ja kukkaseen.

Sitte laskisin tähtirihman
Aallon helmahan helkkymään,
Tähtirihman ja sädevihman
Loisin aaltohon välkkymään.

Niin,—kun jättäisin pilven harjat,
Tähdet aalloista loisteleis,
Tähdet loistais, ja sädesarjat
Taivaan talohon mielen veis!

1868(?)

Hälläpyörä 2/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.

MIK' OLI SYY?

Mik' on tuo haamu haaveksiva yössä?
Kuink' kalmankolkko katsantonsa on!
Käs' otsaan käy, siell' ajatus on työssä,
Ja silmäst' tuikkii liekki levoton;
Se kilpaa tekee ukon nuolten kanssa,
Ja myrskyn ääntä rintans' soinnuttaa;
Mut taivaalle luo pilvet verhojansa,
Sielt' täht' ei tuiki,—mies ei rauhaa saa.

Auk', umpeen silmät käy, ne harhaellen
Täht'tarhoja ja Tuonta tapailee,
Kirkkaiksi käyvät, synkiks vuorotellen—
Mik' on tuo haamu? hän mit' aattelee?
Hakeeko onneaan hän kadonnutta?
Yön salaisuudetko hän ilmi luo?
Vai, Suomellenko mieltäin uraa uutta,
Yön henget kanssaan neuvotteluun tuo?

Kah! Kas! Tuoll' liepeit' yön jo päivä puistaa,
Koht' urallensa taivaan silmä käy,
Jo säilähtäin sen kultaniidet loistaa,
Muut' ei kuin valoo taivas=alla näy;
Ja linnut laulaa, kanteloiset soivat,
Ja haaveksijan muoto verestyy.
Toiveetko täytetyt tuon hohteen toivat?
Vai päivä? soitto? vai mik' oli syy?

1868(?) Hälläpyörä 16/4 1869.

ILOA JA HUOLTA.

Kun aamun koi
Maan kultiin kaarittaa,
Kun kannel soi
Ja linnut säveltää;

Tuon sovitan
Oloosi, synnyinmaa,
Uus aamuhan
Noin sullei sarastaa.

Taas koittaret
Kun kiertää lounahan,
Maan kukkaset
Kehittäin kuorestaan;

Ma mietin: noin
Sa pukeut kukkihin,
Noin kerran koin
Luo päiväks Suomikin.

Mut umpeen kun
Käy päivän pyörä tuo,
Kun sulkuhun
Teränsä kukka luo;

Niin silloin lyö
Surusta rintan': oi!
Noin synkkä yö
Myös kansat kattaa voi.

Hälläpyörä 23/4 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.

POISSA ON KULTA.

Taivahan silmä entää
Purppuravuoteelleen,
Perhonen lepoon lentää
Kukkaseen;
Pyydä ei muuta:
Mett' unimaljasta jois,—
Suikkasee suuta,
Nukkuu pois.

Taivaalla tähdet kulkee
Kuutamo kattaa maan,
Patjahan impi sulkee
Suortuviaan;
Silm' iskee tulta,
Rinta se riehuu ja lyö—
Poissa on kulta,
Pitkä on yö!

Hälläpyörä 23/4 1869.

LOISTA, MAANI!

Kupehesta vuoren laineitansa
Laakson helmaan puro juoksuttaa,
Sointuun yhtyy kuusten, honkain kanssa,
Taivaan sinett' aalto kangastaa,
Muiskun suoden äyrään kukillen
Eespäin rientää läikkyin, soitellen.

Ilman rantaa kiertäin tähti tuikkaa,
Sukkuloistaan kultaa valuttaa,
Aamun leiskuu, päivän suuta suikkaa,
Kirkkaan illan, yönkin heloittaa,
Loistamast' ei lakkaa milloinkaan,
Taivaasta ei poikkee konsanaan.

Kirkkaana kuin laakson puro kulje
Virtajuovaas sinäi, synnyinmaa,
Maan ja taivaan sulot helmaas sulje,
Läiky, tanssi, soita, humaja,
Kirkkautta taivaan kangasta,
Honkain ääneen kieltäs soinnuta!

Kuni koitontähti sinäi loista
Illoin, aamuin yhtä kirkkaana,
Öiset hallat, raskaat usmat poista,
Kastehelmiksi ne muutalla,
Tummat pilvet tieltäs torju pois,—
Kenpä sulta loiston kieltää vois!

Hälläpyörä 7/5 1869.

TUIMA TULI.

Tuot' tuimaa tult' en tunne,
Mi riehuu rinnassain,
Jos käynen vaikka kunne,
Se seuraa mua ain'!
Se raataa rauhan multa,
On murtaa mielenkin,
En tunne tuimaa tulta,
Mist' tullut lieneekin.

Kun mieli lepoon horjuu,
Ja aatos mettä juo,
Tuo unen henget torjuu,
Ja sijaan tuskan tuo;
Kun sitten rinta parkaa
Uus aamu virvoittaa,
Taas häijy luokse karkaa
Ja riemun karkoittaa.

Jäätyyhän järven pinta,
Katoohan kukkain kuu,
Käy kylmäks luonnon rinta,
Mykistyy linnun suu;
Vaan rint' ei jäähdy multa,
En rauhaa saane ma:
Oi riennä, tyttö kulta,
Tää tuskain luovuta!

1869 (?)

JOHDATUKSEKSI SAARNAAN 12. S. KOLMINAISUUDESTA.

Omp' ihailtu, nyt taaskin ihaillaan,
Ja kiitost' täynnä rinta huokaa hiljaa,
Kun antihelmat aukee taivaan, maan,
Ja pellot pöllyy runsast' elon viljaa,
Kun meillekin, joit' äsken uhkas yö,
Taas aamuruskon ensi hetki lyö.

On kirkas taasen luonto, kirkas maa,
Ja kirkkaana taas päivä taivaall' loistaa,
Taas tyyntä rauhaa rinta raukka saa,
Ja riemu hetkeks mustat murheet poistaa—
Mut hetkeks vaan,—taas alkaa raskas työ,—
Koht' uhkailla taas saattaa synkkä yö.

Ei tiedetä, kosk' kylmää päivä tuo,
Koht' turmella voi kalliin viljan halla,
Koht' uhkaa vihamieskin, surman tuo
Ja kansan lyö kuin hongan kankahalla;
Vert' itkee sydän, tuskahuudot soi:
Näin, ystävät, se riemu mennä voi.

Vaan tiedetäänpä, ett' on ponneton,
Tuo Luoja, jonka käess' on kansain ohjat,
Ja tiedetäänp', ett' tieto ääritt' on,
Ett' ijäks tutkimatta jää sen pohjat,
Vaan tiedetäänpä myös, ett' tieto tää
Se päivä päivält' yhä selviää.

Se selviää, kuin myrskyn laattua
Tuoll' ylähällä selvii tähden valo,
Se loistaa, lämmittää, kuin taivaalta
Maan kukkaa lämmittää syänpäivän palo;
Ja senpä vuoks juur' meille työksi jää
Viel' enemmän tät' tietoo selvittää.

Mut ihmisvoimat murtuu, hukkuu pois,
Ei kestä nuoruus, vanhuus, järkevyyskään,
Ois tyhjät työt, jos emme tietää vois
Niit' armon valoss' arvostella tyyskään;
Ja sepä valo nytkin, Herra, suo,
Kun kumarrumme istuimesi luo.

1868 t. 1869.

MALJANESITYS

AUGUST AHLQVISTILLE, YRJÖ KOSKISELLE ja JOH. GABRIEL GEITLINILLE.

Hämäläisosakunnan vuosijuhlassa 1/10 1869.

Tuoll' ulkona on syksy. Tuimat tuulet
Vie lehdet puista, kukat maaksi lyö.
Henk' kylmä käy, ja pikemmin kuin luulet
On lumen alla kesän kaunis työ.
Mut tähdet tuolla loistain kaiken yötä
Tuo mieleen, ett' on pysyvääkin työtä,
Ja mieli pyrkii kauko=ilmoihin.
Se kulkuansa käyden ijät' uutta,
Nyt muistuttaa, ett' iankaikkisuutta
On säilymässä ihmistöissäkin.

On meilläkin jo aikaa käyty työksi—
Ens aluskivi ammoin laskettiin.
Vaan suo se petti, kivi kuljuun syöksi,
Ja yritetty työ se jäikin niin,
Mut uudet polvet uuteen työhön ryhtyy,
Eik' aikaakaan, kun hornan vallat vyhtyy,
Ja perustus on vankka, valmis nyt;
Sen nojaan nousee muuri, pylvässarja
Kohoopi pilvihin, ja temppel'harja
Jo patsaan tukeille on liittynyt.

Tuo helposti ei käynyt. Usein hukkui
Työt miehen parhaimmankin syvyyteen,
Men' usein taappäin työ ja moni nukkui
Jo kesken tointaan uneen ikuiseen.
Mut vaikka tuskin kenkään päähän jaksaa,
Niin työ se sentään hikihelmen maksaa,
Se kansan työt' on, työtä pysyvää!
Ja vaikka syvyys monet mietteet nieli,
Jäi heelmä niistä sentään, kansan mieli
Niist' temppelin sai kerran pystyttää.

Se valmis onkin. Vielä silitystä
Sen patsaat, katot, muurit kaipaavat:
Viel' oppi selv' ei ole, kiel' ei kystä,
Ja kansan vaiheet valoo vaativat,
Mut tekohon kun mestarit on saatu,
Kun tointen ohjissa on nero taattu,
Ei valmist' oottaa kauan kestäkään,
Ja niillepä, joill' on tät' työläst' työtä,
Suon, ett' ois onni heillä aina myötä.
Ma muistokseen juon pohjaan maljan tään!

U. Suometar 1869, n:o 79; Hämäläinen 1869, n:o 40.

ELÄMÄ.

Voi kuinka tääll' on ihanaa!
Voi kuinka linnut pauhaa!
Ei huolta ole, kuolemaa,
Tääll' elo tyynt' on rauhaa;
Niin tääll' on koti armahin,
Tääll' äiti, täällä kultakin.

Näin poika miettii. Armahat
Nyt tunteet rinnan täyttää,
Ne helkkyvät, ne pauhaavat,
Kuin soinnult' elo näyttää.
Mut tuskin aikaa vierryt on,
Ne raukee hajasointohon.

Syys tulee, kukat maaksi lyö,
Ja linnun äänet raukee,
Talv' ehtii, syksyn jätteet syö,
Ja tuonen ovet aukee,
Heilt' tuskin muisto säilöön jää,
Ett' oli kulta=aikaa tää.

Ja voitost' telme kiihon saa,
Se myrskyt irti kiskoo;
Ja laineit' tuuli kuohuttaa,
Ja venhett' aallot viskoo.
Ja elämä se riehuu näin
Ja rientää yhä eteenpäin.

Sit' asettamaan riitä ei,
Ei miel', ei miehen järki;
Se monet mietteet kuohuuns' vei
Se monet järjet särki;
Mut purjeit' taidoin käytä vaan,
Niin tyyneen pääset satamaan.

Ja siell' on taasen ihanaa,
Ja siellä linnut pauhaa.
Ei huolta ole, kuolemaa,
Siell' elo tyynt' on rauhaa,
Niin siell' on koti armahin,
Siell' äiti, siellä kultakin.

Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.

SCIPIO AFRICANUS.

On vainon hirmupäivä päästy päähän,
Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi.
Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän,
Viel' ilmi hohteen taivahalle loi.
Mut taivaan alla riutuu tuskissansa,
Veriinsä nääntyy mainehikas kansa,
Ja kansan muistot liekki tasoittaa;
Syö liekki Karthagon, mut murhamiesi
Iloiten takoo kahletta, ja liesi
Kuin hornan kita tultaan leiskottaa.

Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaa
On aatteissansa mies. Mit' aikoo hän?
Hän on kuin nukkunut,—jo silmäns' avaa
Ja katsoo, tähtää—mitä näkee hän?
Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy,
Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyy
Ja rintaa vasten päänsä kallistuu;
Hän äsken iskun taivahalle heitti,
Mut mustat pilvet ennustähdet peitti,
Nyt lausumahan aukee miehen suu:

»Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen,
Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu;
Oon nähnyt kalman murhaa, nähnyt naisen,
Kuin kultaansa hän surren lakastuu;
Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansa
On hautaan vienyt miehet parhaimpansa,
Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt;
Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa:
Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointa
Jää, hukkuu pois, näen ensi kerran nyt.»

»Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla:
Maaks sorretun Karthagon eessäin nään.
Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas=alla,
Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään.
Vaan kunnias sen vaatii, Rooma, sinä
Tuon tehtäväksi määräsit, ja minä
Mies roomalainen olen.—Huoli pois!
Ei kuollut Curtius, kun maahan syöksi,
Ei Mucius, kuin murhan otti työksi.
Tät' enkö työtä minä kestää vois!»

»Vaan täytymyst' ei minun kieltää sovi,
Ja se, se Karthagonkin hautaan vei;
Niin säätää jumalat, ja tuonen ovi
Se vielä kerran aukee Roomallei.
Niin, Rooma, kerran vahvat muuris murtuu,
Maan tasalle sun kuulu kansas sortuu,
Sep' Iliaan on kohtaloa vaan!
Mut käyköön niinkin, tulkoon kuolo vainen,
Kun kansassa vaan henk' on roomalainen,
Meit' alentamaan voimaa tarvitaan.»

Hälläpyörä 22/10 1869; Kaikuja Hämeestä 1872.

JOULULAHJA.

Tuhannet kultakorut kai
Muut joululahjaksensa sai,
Minä sain yhden lahjan vaan,
Mut sit' en vaihtais kultaankaan.

Ja kultaa on se kuitenkin
Ja kulta on sen nimikin,
Mut se vaan sitä kultaa on,
Mi valuu säteist' auringon.

Kun väliin ilmaretkillään
Koi kohtaa hämärikkiään,
Se lemmest' ihastuksissaan
Suo kultavihman maailmaan.

Ja nuoret ahot kulloittuu,
Heloittaa kuuroittunut puu,
Ja kun sit' ihmisrinta juo,
Niin palamahan syttyy tuo.

Semmoisen liekin autuain
Minäkin sydämmeeni sain,
Ja sydän kylmä ennen, nyt
On liekkimähän syttynyt.

1869 (?)

OI, JOS OISI.

Oi jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta,
Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.

Mieli ois kuin päivänpaiste, aatos huolta vailla,
Korkealle liiteleisi ilman kotkan lailla.

Soitellen ma kulkisin ja laulain päivätöillä,
Kullan kuva mielessäni nukahtaisin öillä.

Metsät tieltä siirtyis pois ja rymähtäisi kuusi,
Kunhan kankaan kainalossa pirtti nousis uusi.

Sinne kullan saattaisin ma kurkihirren alle,
Liedestä kun ensi sauhu nousis taivahalle.

Ja kun sieltä oman kullan kirkkohon ma veisin,
Kadehtien lintusetkin meitä katseleisi.

Nurmen heinä helkkyisi ja kukat kumartaisi,
Kumartaisi kukkaset ja tuomet tuoksahtaisi.

Oi jos oisi, niinkuin muilla, mulla oma kulta,
Vilisten kuin virran juoksu luistais aika multa.

1869 (?) Kaikuja Hämeestä 1878.

LAULUKILPA.

Terve, lintuni, terve!
Tahdotko kieltäsi koittaa?
Kilvan nyt laulumme soikoon
Nähdäppä saa ken voittaa!—
Paljo en taida ma koito,
Noudatan luontoni mieltä,
Laulan rintani tunteet,
Laulan kultani kieltä.

1869 (?)

KOTKA.

Katsos, kultani, kuinka kotka koittaa voimiansa:
Etkös tahtois kilvoitella taivaan linnun kanssa?

Ilmain kautta ja tuulten poikki ja kautta tuon mustan pilven
Kiidättää se riemulauluin luokse taivaan kilven.

Ja taivaan kilvelle kirjoitettu on kauniita tähtilöitä;
On sadottain noita tähtiä, kuin nurmella kukkasvöitä.

Mut kilpi tuo, se on kultani mun, ja tähdet on silmäis tulta,
Ja minä se kotk' olen ilmassa,—noin muiskun ma ryöstän sulta!

1869 (?)

TAHDOTKO?

Tahdotko, neitonen, kanssani tulla?
Tahdotko luomisen henkiä kuulla?
Tahdotko poimia kukkia maan?
Tahdotko nähdä taivahan palon,
Tähtitarhat ja kuuttaren valon?
Tahdotko vaan!

Tahdotko riemuja kanssani jakaa?
Tahdotko surra, kun riemujen takaa
Kohtavi silmää huolinen tie?
Tahdotko kanssani kärsiä, kuolla?
Tahdotko luulla ett' Tuonessa tuolla
Autuus lie?

Tahdotko luulla ett' Tuonelan tiellä
Lempemme kuolematonna on vielä,

Viel' että sielläkin muiskuja jaat?
Tahdotko riemuita kanssani, kulta?
Kirvoita helmas, riennä jo!—multa
Suutelon saat!

1870 (?)

UNIEN MAISSA.

Ol' eloni outo kantaa,
Pois rauha ol' itsestäin;
Näin silmäten taivaan rantaa
Siell' auringon laskevan näin.

Ja kulta= ja purppuraverhot
Sen katteheks kierrettiin,
Ja pilvet, kuin kukkahan perhot,
Sen vaipuivat siimeksiin.

Elon mailta se näkö mun sulki,
Ma hukuin sen purppuraan,
Ja taivaalla tähdet kulki,
Ja kuutamo kattoi maan,

Ja kahlehens' irroittaissa
Kuin kotka lens aatteeni mun,
Ma lepäsin kukkien maissa,
Luon' istuimen kirkastetun.

Löin painia enkelin kanssa,
Elon immeltä suutelon sain
Nous aurinko loistossansa,
Mä heräsin taivaastain.

Mä heräsin maallen tälle,
Maryn helmaani suljin taas,
Soin enkelin muiskun hälle,
Ja—taas olin unien maass'.

1870 (?)

ORJA.

Kuuletko Herran voiman, hattarat näätkö kuin halkes?
Näätkö kuin ukkosen nuol' leimuten pilvistä lens?
Huomaatko rintani nousun, huomaatko silmäni iskun,
Kuuletko kahlehen kalskeen?—haa, onko unta se vaan?
Onko se unta? Ei, ei—se on luonnon ja Jumalan kieltä,
Rintani kieltä se on, kieltä on vapauden.
Sen mulle neuvoi koskien kuohut ja harmajat hongat,
Neuvoi kukkaset maan, neuvoi taivahan kuu.

Ilt' oli tyyni, ja taivahat loisti; ma haudoilla kuljin,
Huolteni kyllyyden tahdoin huoata pois,
Huoata ilmahan hengen niin paksun, ett' helvetti täyttyis,
Hengen, mi saatanankin rauhan rikkoa vois.
Taivahat säikkyi jo.—Näin silloin kukkasen maassa,
Hurmehest' isien näin kukkasen puhkeavan,

Verta sen lehdistä hohti, verta sen suonissa kiehui,
Verta sen huulilta join,—ens oli muiskuni tuo!
Ensikerran nyt lemmin ma, helmaani maailmat suljin,
Honkia syleilin, tähtiä rukoilin; mut
Vert' oli suutelu orjan, vert' oli halaus orjan,
Vert' oli rukous orjan—verta ja hurmetta vaan!

Kuuletko rintani kuohun, kuules kuin ukkonen pauhaa!
Kuules kuin taivahat soi—haa onko unta se vaan?
Untako kallihin ihmistunne, jumalain kieli,
Untako sen vuoks vaan, tää ett' on orjien maa!
Vannotan pilviä, tähtiä, vannotan kukkasta maassa,
Vannotan kosket ja hongat—kaikk', kaikki kostoa soi!
Katkea kahle! Voimasko suurempi henkeni voimaa?
Ruostu jo rauta! hohoi säilänä säihky nyt!
Kiidä pilvistä maahan, nuoli! Ukkonen jyskää!
Hattarat haljetkaa! vaaru, vapise maa!
Nouskaa, untelot! Tää, tää on orjien kunniapäivä,
Vapautt' ääneni soi!—vapaus, vapaus, oi!

Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.

EERIK JUHANA HIISSA.

k. 5/4 1870.

Tuoll' ulkona on kirkas, lämmin nyt,
Yön kahleet juotteistaan on hellinnyt,
Luonnolta kolkko ruumispeitto raukee.
Kaikk' uuden elon, uuden kiihkon saa,
Hengelle uudet rientoalat aukee:
Tää tietää juhlaa, rauhaa ennustaa.

Ken arvas sortaa nämät luonnon lait!
Ken rikkoa tään rauhaisuuden!… Vait!…
Tuolt' tunnen äänen särkyneen: on aivan,
Kuin luonnon rinta halkeis kahtia
Ja juopahansa peittäis maan ja taivaan…
Taas tyynt' on, tyyntä niinkuin haudassa.

Rikos on tehty! Nopeudessaan
Sen vertainen ei ihmis=aatoskaan.
On kuin se olis syvää salaisuutta:
Sen rinnalla on laki voimaton,
Sen työt ne ovat ijankaikkisuutta,
Ja itse rikos täytymystä on.

Olemme haudan partahilla. Tän,
Tän pohjukass' on kätkö ystävän.
Se katetaan—hän ijäks pois on meiltä.
Viimeiset pirstat haudan omiks jää.
Hän ijäks, ijäks pois on elon teiltä,
Ja ehkä muistonsakin häviää.

Ei, ystävä! niin ei se käydä saa,
Niin ei se käydä voi, sit' epuuttaa
Se sama sääntö, mi sun käski kuolla.
Sua muistimme, kun kärsit täällä, nyt
Sua muistamme, kun taivaissa oot tuolla.
Näet rintamme on ijäks liittynyt.

Hälläpyörä keväällä 1870; Kaikuja Hämeestä 1872.

KULLANKEITTÄJÄ.

Kuin lausuit, kullankeittäjä? Siis sulta
Kadonneen onnens' ihmissuku saa?
Kohennat hiilusta, enennät tulta
Ja ahjoon lietsot ilmaa kuohuvaa,
Ja taivaankaaren=karvaisena kulta
Edessäs taian lailla kimaltaa;
Viel' yksi hetki, valmiina on taika,
Ja maailmalle koittaa kulta=aika.

Ja »kultaa» kaikuu pitkin taivaan rantaa,
Ja »kultaa» vastaa syvyydestä maan:
Kuningas valtikkansa etees kantaa,
Kun saa tuot' elon voimaa rahdun vaan,
Ylimys maineens', impi kultans' antaa,
Kaikk', kaikki lumoo taikas loistollaan,
Ja kunniallaan vaivainen sen ostaa,
Jok' asemille Luojan hänet nostaa.

Ja mailm' on autettuna, niinkö luulet?
Ja rauha, onni palaa sydämmeen!
Mut lastaan äidin kiroovan kun kuulet,
Kun rakkauden kuulet kadonneen,
Kun immen pettyneen näet kalpeet huulet,
Kun uskon, toivon kuulet rauenneen,
Kun miehen pettävän näet synnyinmaansa,
Uskotko taikojas, uskotko vaan sa!
———
———
Ja polta poroks kaikki, polta tyyskin
Imeinen himoineen, sen itsekkyyskin!
———
———
Ja tyhjyys ääretön on sydämmissä,
Ja tyhjyys maassa, tyhjyys taivahissa.

1870=luvun alkuvuosilta.

KATEUS.

Kukkasissa lepää poika,
Kaunis niinkuin kukkanen,
Päivän koi ja metsän linnut
Suosii häntä vuoroten.

Unelmia toiset laulaa,
Toiset häntä suutelee.
Tyttö kaukaa katsoo tuota,
Katsoo, katsoo—kalvenee.

Lakkauttais linnun laulun,
Kukat maasta tempais pois,
Estäis päivän paistamasta,
Peittäis taivahat, jos vois.

Miksi tuota rangaistusta?
Noinhan tuim' ei talven sää!
Tyttö miettii: silloin vasta
Voin hänt' ehkä miellyttää.

Silloin päivän koittarena
Suudella hänt' aina saan,
Laulaa laulun, helmassani
Tuuvittaa hänt' unelmaan.

Hälläpyörä kevätluk. 1871 (»Vanhoista piiloista»);
Kaikuja Hämeestä 1872.

EMMALLE.

I.

Ihanne.

Mull' lapsest' aikain oli ihantein,
Ja onnellinen olinkin sen kanssa;
Mä kukkaskiehkuroita sille tein
Ja palkinnoks sain aina makeitansa.

Ja makeita ne makeet olikin,
Ne oli mitä kastehelmet maalle,
Ne oli niinkuin kyynel enkelin,
Kun lempeään hän lausuu Jumalalle.

Kun laski päivä ja kun koitti koi,
Me ihailimme taivaan purppuroita,
Ja tähdet taivaalla kun loisti,—voi,
Kuin kauniisti me selitimme noita!

Niin, taivaat, kukat, suutelot, ne vaan
oi' aino'ina lempimaina meille,
Maan murheista ei tietty milloinkaan,
Ja pitk' oi' askel vielä tuonen teille.

Mut kuinka kävi!—Aatos siivet sai,
Ma käydä tahdoin itse taivaan koissa;
Mut ystävä sai tuosta kaimon kai,
Ja siitä saakk' on ihanteeni poissa.

Se haihtui, niinkuin sumu haihtuu pois
Ja niinkuin meren häviääpi vahto—
Mut jospa vielä herättää sen vois!—
En, en, ma sitä herättää en tahdo.

1870 (?) Hälläpyörä kevätluk. 1871 (»Vanhoista piiloista»).

II.

Emma.

Mitä näen, taasen taipuu
Mieli minne muinoinkin,
Taasen näen, kuin päivä vaipuu
Hämärikin helmoihin;
Taasen näen, kuin koitar tuo
Suuteloita maalle suo.

Purppurainen puku nytkin
Peittää taivahan ja maan—
Liekö vainen herännytkin
Ihanteeni taineestaan?
Ei, ei, aika ihanteen
Mennyt pois on polvekseen.

Mutta sentään katselen ma
Riemumielin koita koin.
Miksi? selitä se Emma,
Miksi sitä ihanoin?
Sinä sen voit selvittää:
Olet itse koitar tää.

Näkyä oi suloisinta
Armaist' armahinta, oi!
Kun sun näen, oitis rinta
Niinkuin Memnon=patsas soi.
Sydämmeni riepaleet
Sinä sointuisiksi teet.

Autu'utta rinta kaikaa,
Aatos kotkan siivet saa,
Miel' ei katso paikkaa, aikaa,
Pois se lentää tähtein taa:
Jumalien vertainen
Ompi hetkeks ihminen!

1870 (?)

SYDAMMENI.