E-text prepared by Jari Koivisto

VIISIKYMMENTÄ RUNOA JA KUUSI LAULUA

Kirj.

PAAVO KORHONEN

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 10 Osa.

Helsingissä, Osakeyhtiö F. Tilgmannin Kirja- ja Kivipaino, 1908.

SISUSTA:

Alkulause

I. Kertomusrunoja.

1. Sodan rasituksista. 2. Muistojuhlasta. 3. Nuotta-ankkurista. 4. Kuopion kirkon rakennuksesta. 5. Leppävirran kirkon palosta. 6. Kerkonjoen myllystä. 7. Pappilan uudesta pirtistä.

II. Kiitosrunoja.

8. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. 9. Turun viikkosanomain kirjoittajille. 10. Merimiehille. 11. Kestikievari Lyytiselle. 12. Koulumestari Hemlanterille. 13. Torppari Palmulle. 14. Eerikki Huttuselle. 15. Jalkaisten veljeksille. 16. Kamreeri Forsteenille. 17. Vallesmanni Östlingille. 18. Samalle.

III. Moiterunoja.

19. Väärän rahan tekiöistä. 20. Karttulan kirkosta. 21. Hevosen kuoliaksi ajosta. 22. Papin ja lukkarin saatavista. 23. Ketunpoikain elättämisestä. 24. Piipun-perästä. 25. Mustilaisista. 26. Maaningan papista. 27. Talonpaika Tuovisesta.

IV. Tapain parannusta tarkoittavaisia.

28. Talonpojille. 29. Nöyryydestä ja ylpeydestä. 30. Entisestä ja nykyisestä ajasta. 31. Viinasta. 32. Turhuudesta. 33. Pojille. 34. Tyttärille.

V. Huolirunoja.

35. Keisari Aleksanterin kuolemasta. 36. Kappalais Uppströmin kuolemasta.

VI. Erinäisistä aineista.

37. Aikain paranemisesta. 38. Savonmaan herjaamisesta. 39. Talonpojan säädyn puolesta. 40. Suomen kielestä. 41. Puustaveista. 42. Runonteosta. 43. Tampereen paperiruukista. 44. Turun palosta. 45 Väinämöisen veljenpojasta. 46. Ilmarisesta. 47. Panentarokosta. 48. Syyhelmästä. 49. Omasta elämästänsä. 50. Kuolemasta.

VII. Lauluja ja virsiä.

1. Jänikselle. 2. Häälaulu. 3. Onnistus nuorelle vaimolle. 4. Nimismies Kokista. 5. Laulu, olut ja viina. 6. Pahasta ja kalliista ajasta.

Alkulause.

Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi muunna 1775 Vihtajärven [sanotaan tätä taloa paikoin Vihtalahdeksikin] talossa Sonkarinsaaren kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä Vihtapaavoksi, jonka nimen itsekin muutamassa runossansa omistaa.

Ensimäisestä opistansa annamme hänen itse kertoa. Siitä lausuu runoissansa seuraavilla sanoilla:

En ole etäällä käynyt
Hakemassa harjoitusta,
Piisaapi kotoinen koulu
Talonpojan tarpeheksi;
Isä ennen iitä (I) neuvoi,
Äätä (Ä) äitini opetti.
Siihen sain enemmin sitte
Opetella itse vielä;
Aloin kirjoittaa kynällä,
Ja panna paperin päälle
Joutoaikoina jotakin,
Miesten muihenkin katsella,
Tulevaisten tunnustella,
Asioita ainoisia.
Piti kyllä kynteä'kin,
Kulkea kuressa aatran,
Koko viikot vieretysten:
Kynä kuivi sill' ajalla,
Leveämmäksi levesi,
Aatran kären kaltaiseksi.
Olin oppinut ojalle,
Viivyin siellä toiset viikot;
Kuivi lakkini kuraksi,
Ei juossut kynästä kyllin.
Palotyössä paljon uuvuin,
Siellä silmätkin pilaantui.
Elon aikana enemmän
Sirpin kammissa kamusin;
Viikot viljoa kokoilin,
Suunnittelin sunnuntaina
Piirteä paperin päälle,
Mitä mielessä makasi.
Olipa käsi olasta
Kovin käynyt kankiaksi,
Oli kanssa kyynäspäästä,
Kaikite'kin kalvosesta,
Eikä peukalo pitänyt
Kylläksi kyneä kiini;
Koko koura paljon painoi,
Se painoi paperin puhki.

Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki niminen herra nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kun viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain useinki piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta, viinakotien sivutse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro jo vanhastaan pahaan tyhjänä asumisen tapaan totuttua ei kuitenkaan ottanut oikein täytyäksensä, jonka tähden suurenteli tulojansa velanotoilla, joita talonpojat harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotka velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kun Kokki viimein juoniensa ja kujeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ta muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, joka sanotaan olleen Korhosen ensimäisiä kokeita, levesi heti yli ympäri pitäjän, opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kun myös tiedettiin Vihtajärven Paavo saman laulun tekiäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan ja aikaa voittain ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ettei siinä aina kummempiakin tapauksia eli muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komia kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee eli pois muuttaa siitä armon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteen alainen virkamies eli muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, eli kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä rustaa ruunu maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele, ettei enemmin tahtoisi niistä joita kuita runoja eli lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa, vaikkei niin, ettei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihtorunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.

Samoite kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään joista kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin laadittiin Korhostakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahanelkinen jutunkävijä ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoa'kaan tainneet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jälennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohtaen.

Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin, joita itse ei enään muistanut tuskin tehneensäkään. Kun häneltä kerran kysyttiin, paljoko yleensä olisi runoja tehnyt, viittaisi pöydän alalliseen melkoiseen kistuun sanoen: "saataisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan". Harvat runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte miten muisteli kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jollen kullen tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt, niin senkin jo usiammasti räntätyn, joka alkaa sanoilla:

No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:
Lopussa viel'ei entiset, ja toista aina tuodaan.

Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä myöten kun syntyivätkin, jos kohta joku kuulioista jälkeenpäin olisikin joita kuita paikkoja muistellut.

Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kun kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi, lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle pantuja vielä sopivammiksi, kun sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt olivat muistostansa kadonneet. Muutamassa kohti runoilee hän laulujensa vähästä armosta näillä sanoilla:

Virteni on verrattavat
Semmoisen sepän takeisiin,
Joka ahjollen ajaapi,
Hiilet polttaapi poroksi,
Rauan tuiki turmeleepi,
Ei kunnon kalua saahen.

Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletonta elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimikas ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onneton taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti. Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kun ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä, sanoen:

Eikä tullut miehen mieltä,
Ett' oisin heti herennyt,
Työstä turhasta lakannut.
Palkka mullen maksettihin:
Vieteltihin viinan kanssa,
Pyyntiin putelin kanssa,
A:ta, b:tä ensi aluksi,
Koko virret viimeiseksi.
Se oli opista voitto,
Että jouvuin juomariksi,
Ratkesin kylän ratiksi.

Toisessa runossa, jonka varta vasten on viinan turmelevaisista vaikutuksista tehnyt, lausuu ensittäin:

Vasta minä vanhoillani
Oivalsin tämän asian,
Kuinka kunnia meneepi,
Aleneepi miehen arvo,
Kaikki rakkaus katoopi
Entisiltä ystäviltä;
Miesi velkahan veäksen,
Joka ryyppeää rysyltä,
Viinan viljassa elääpi,
Monet päivät pääksytysten.
Maailman makia seura,
Tapa vanha tarttuvainen,
Jot'ei arvata alusta,
Saapi semmoiset vahingot.

Vähän jälkeenpäin valittaa samassa runossa itsestänsäkin, sanoen:

Aivan on asian kanta
Sillä lailla, lapsukaiset;
Minä sen todeksi tieän,
Kun olen itse'kin ollut
taipuva tähän tapahan,
Saanut semmoiset vahingot:
Terveys on turmeltuna,
Kaikki rikkaus kaonnut,
Matti taskussa makaapi.
Tällä suututin sukuni,
Esivaltani vihoitin,
Näytin itseni olevan
Hyvänsuoville suruksi
Irvihampaillen iloksi.

Viimein päättää runon seuraavilla loppusanoilla:

Olkohon opiksi muille,
Jotka saanevat sanoa:
"Muit' on mies opettanunna,
Itse oli oppimaton."

Tästä viastansa muistuttaa myös eräs hänestä tehty runo, jota Rautalammilla jo Korhosen eläissä laulettiin ja joka, koska ei ole erittäin pitkä, sopinee tähänkin pantaa. Se kuuluu seuraavilla sanoilla:

Vihtapaavo viisas miesi,
Sanottava Suomen maassa,
Muissa maissa mainittava,
Ei ole etäällä käynyt
hakemassa harjoitusta;
Kotona on koulu ollut
Oman suvun suosiosta,
Oman vanhemman opista.

Koska lassa lattialla
Pieni Paavo polvillansa
Itseksensä istukseli,
Kyykyllänsä katseleepi,
Ei luultu lukia-miestä,
Kirjamiestä milloinkana,
Tästä lapsesta tulevan,
Osaajata ollenkana,
Ensinkään yrittäjätä,
Rupeajata runoille.

Vaan koska ikä eneni,
Tuli tunto täyellinen
Rupes hän runon tekohon,
Teki runot, laitti laulut,
Hyvemmistä, huonommista,
Lukkarista ja papista,
Nimismiehistä, mittarista,
Talonpoikainkin tavoista,
Juomarista, kuoharista,
Sanoi sanat räätälistä,
Sotavuoenkin sovitti,
Pani sen paperin päälle,
Kansan kasvavan varalle,
Tulevaisten tunnustella,
Kuinka oli kumma aika,
Surullinen Suomen maassa,
Kuuluu veisuu kultahäistä,
Viinasta valitun virren.
Vielä sitte viimeiseksi
Sai maassa saneltavaksi
Pojan veljen Väinämöisen,
Liisan Antero Vipusen

Jo nyt lauluni lopetan,
Kosk'ei aika myöten anna,
Vaikk' ois' vielä virkkamista
Paavon tuhmista tavoista,
Juomisestakin jutella,
Kuinka viina vietteleepi,
Viepi voiman viisahalta,
Ymmärryksen oppineelta,
Panee maata pyllyksiinsä,
Viisahankin vierehensä.

Jospa tietäisin toeksi,
Ettei virttänsä omoa
Ottaisi pahaksi Paavo,
Suuttuisi sanoista näistä,
Paikkani ylös panisin,
Antaisin ala nimeni.
Vaan en tieä miehen mieltä,
Tunne toisen arveloita,
Puhu en paljo paikastani,
Ala en nimeä anna.

Paavon viinaan meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaanki kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsän nahoista sai, sillä hän oli viriä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenki sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samate oli kotiväkensä, kyläläisten ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kun että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.

Yhtä selvä ja teeskelemätön kun runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yhtaikaa sisar kuuden lapsensa kanssa ulkotautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen:

"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä — se on Jokelan talon emäntä Maria Korhotar.

"Tämä vainaja on syntynyt isästä Matti Korhosesta, joka oli isäntä Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä Anna Pulkittaresta, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon isännän Juhana Jokelaisen kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta — kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä — joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen.

"Koko hänen ikänsä oli kaksivii'ettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsiväisyy'ellä ja tytyväisyy'ellä kulutti; varustettu kestävällä ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sy'ämellä.

"Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun ei aika eikä tila sitä myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."

Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkiasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.

Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta penikulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun ensikerran 13 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varottain ja kehottain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen, ettei se olekaan vanhurskaille vaan syntisille annettu, sillä ei hän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.

Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä Anna Reetta, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityillä runolahjoillaan isä-vainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä surua osottavan huolirunon:

Nyt on luonto liikutettu,
Runotöihin taivutettu,
Vaikka ei riemusta runoja,
Ilmi anneta ilosta.
Kaikki on saanut syvälle,
Murhe pannut painon alle,
Kun on kuultuna kamalat,
Saatu surkiat sanomat,
Kuolemasta kummemmasta
Erosta tämän elämän;
Koska päätti Vihtapaavo
Maalimasta matkajuoksun,
Joka vaarassa vaelsi,
Tämän maaliman majoissa,
Surun lakson laitumilla,
Vuotta viisi seitsemättä.
Eikä tietoa edellä
Annettuna aikanansa
Viikon viimeisen olevan,
Virstan viimeisen tulevan.
Joka saattoi saaren päähän,
Kuolopaikalle kuletti.

Tuo on meiltä tietämätön,
Tuhmain tunnolta salattu,
Mik' oli laitettu lopuksi,
Mikä pantu päätökseksi:
Oisiko usma uuvuttanna,
Sumu silmänsä soaissut,
Vai viluko viivyttännä,
Eli nälkä näännyttännä;
Vaiko varsin määräpäivät
Lie jo tullut täytetyksi.
Ei hän kuollunna kotona,
Sairastanna saapuvilla;
Vasta viimein viikon päästä,
Kun oli kulkenna kotoa,
Kaonna ja kaivattuna,
Veli veljensä tapasi
Veen rannalla veneessä,
Ilman alla aukialla.

Totta tunsi tuskan tuiman
Veli veljen kuolemasta;
Tuossa kohtasi kovasti
Huokaus ja huutoääni,
Kun oli kuollut tuttavansa,
Kaunis kasvinkumppalinsa,
Kun oli linnun liukas ääni
Langetettu laulamasta,
Kun oli kuolo katkaissunna,
Aviotkin auaissunna.

Sama surkia tapaus
Kun tuli tutuksi muille,
Tuotti kyllin kyyneleitä,
Antoi huolta, huokausta,
Sukulaisille surua,
Vielä muutenkin muretia,
Joihen kanssa kaunihisti
Oli aikansa asunut,
Elänyt ikänsä päivät
Sovinnolla, suosiossa.

Mutta ei nyt murhe auta,
Eikä vaikia valitus;
Heitetähän Herran päälle
Kaikki huolet, huokaukset,
Jonka viisaus visusti
Läpi kaikki katseleepi,
Jok' on tiennyt lähtötiiman,
Erohetken helpotuksen.
Jo oli iästä ilta,
Elämästä ehtopuoli;
Kyllä aika myöten antoi
Erota elosta tästä,
Päästä tästä Paapelista,
Sotomasta syntisestä.

Eipä siis surua siitä,
Valitusta vainajasta,
Että nuoruuen iässä
Tuli täältä temmatuksi;
Vaan se tuopi tuskan meille,
Sepä suurentaa surumme,
Ett' oli visseillä vioilla,
Tiellä tietyn turmeluksen,
Sitehissä synnin suuren,
Kaotuksen kahlehissa;
Siottuna siitä päivän,
Kun sai viina vietellyksi,
Joka piätti pyhältä,
Esti armo-atrialta;
Kun oli Paavalin sanoista
Käsityksen keksinynnä,
Ettei söisi syömärinä,
Eikä joisi juomarina,
Siitä juomasta pyhästä,
Armoleivän atriasta.

Kyllä siitä sielun kuorma
Paljo painoi ja pakotti,
Jota vainaja valitti
Ahkerasti aikanansa,
Ettei jo iällä ennen
Armon lahjoja anonna.
Aina toivoi tointuvansa,
Paremmaksi pääsevänsä,
Saavansa himolle salvan,
Lukon orjuuen ovelle;
Vaan se viipyi viimeiseksi,
Aivan ehtoolle elämän.
Nyt ei tietä Herran töitä,
Eikä tuta tuomioa,
Annettiinko armopaikka,
Vaiko kauhia kaotus.

Voi jos vielä viimeisellä
Ehtoolla elämän Herra
Oisi armon auaissunna,
Paratiisin Paavalille,
Muistanunna niinkun muinen
Ryöväriä ristin päällä,
Jollen juuri viimeisellä
Ovi armon auaistihin.

Vielä muutamat murehti,
Pahastuivat paljo siitä,
Kun oli kiini kirkonkellot,
Seurakunnan sielukellot.
Vaan kun tarkoin tutkittua
Saatihin sanoma kuulla,
Ett' oli kielty kirkkolaissa
Kellonsoitto kelvollinen,[1]
pian sekin murhepilvi
Riemuruskoksi rupesi,
Kosk'oli asiansa saanut
Siinä maassa siunatussa,
Missä muutkin matkamiehet
Saavat laskeita levolle.

Kyllä vainaja varusti
Itse jo elämäkirjan,
Joka joutui vuotta ennen
Kaikille katseltavaksi,
Jonka otti oppineetkin
Varsin vastahan halulla,
Luki herrat Helsingissä,
Antoi sille suuren arvon;
Vaikk' ei auta arvo suuri,
Nimi kuulu kuolemassa.
Kuolo on se kuulu vieras,
Joll' on valta vallallenkin;
Ei se kysy keisarilta,
Ruunupäältä ruhtinalta,
Vaatisiko valtakunta
Vielä täällä viipymähän;
Ei se pappia paraita,
Kierrä kirkon haltioita;
Eikä tutki tuomarilta,
Oikeuen oppineilta,
Tohtivatko itse tulla
Toisen tuomarin etehen.

Kuka kaikki kertoneepi,
Kuolon tuumat tutkineepi;
Ei se aikoja valitse,
Eikä paikkoja paraita;
Ei kysele kynnyksellä,
Taho tietä tanhualla,
Joko oisi outettuna,
Eli kauan kaivattuna,
Vai tuli kovin varahin,
Kesken töihen täyttämättä.

Siitä syystä syntisiltä
Vaaitaankin valmistusta,
Kun on kuolo tietämätön,
Joka hetki Herran käessä.

Onnellinen on se päivä
Uskovaisille ihana,
Joill' on toivo taivahassa
Ilonsa isän majassa.
Niilien vaan on vaikiampi,
Kuolo kauhia, kamala,
Joihen mieli maallisilta
Tavaroilta on tahrattuna;
Niillen maaliman makeus
Kaikki käypi katkeraksi
Kuolemassa kauhiassa,
Synnin palkan päätöksessä.

[1] Syystä, että Korhonen vapaehtoisesti oli niin kauan Herran ehtoollisella käymisen laimilyönyt, piti hänen ruumiinsa kirkkolain jälkeen hiljaisuudessa haudata, joka hautaus tapahtui kekripäivänä vuonna 1840.

* * * * *

Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.

Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin runonsa, siinä toki vähän eroava, että mielellään pisti sananlaskuja ja muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi. Sanain sovittamisessa oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen, kuin Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen ollaan, jonka tähden välimmiten tavataan virhellisiä lausuksia, kuin asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme, Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä lapsuudesta kuuli kotiseuduillansa laulettavan.

Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa mitteellisessä arvaannossa. Läpensä tavataan niissä sanat sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa virsikirjassamme. Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla vielä ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä suhteen kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja kelvottomat laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen Runottarelle tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat hänen suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet, elikkä turmelleet korvamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan Suomen runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa hypitteli kiviä ja kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.

Ne kuusi Korhosen tekemää laulua, jotka tämän kirjan lopulla löytyvät, ovat paraimpiansa, ja jos ei jo siitäkin syystä, niin kuitenkin näytteeksi hänen ulkorunoisesta laulutavastansa painettavat. Näistäkin lauluista on lyhemmyyden vuoksi muutamia kehnompia värsyjä pois jätetty, milloin se järestyksen loukkaamata taisi tapahtua. Peräti painamatta on jäänyt toista kuusi meille tiettyä laulua, nimittäin:

1. Venäjän ja Turkin sodasta rauhan päätös. 2. Leskikeisarinna Maria Weutorounan kuolemasta. 3. Turun Kaupungin palosta. 4. Kehoitus kristilliseen iloon hääpidon alettaissa. 5. Kiitossanat nuoren vaimon antimet vastaan otettua. 6. Joutohyräilykset häissä ilon korkeimmalla ollessa.

Epäilemättä löytyy myös monta muuta Korhosen tekemää laulua, eli kuitenkin on löytynyt, joita ei vielä ole kerätyksikään saatu. Kerääjät ovatkin enemmin ahkeroinneet saada hänen runojansa, kun laulujansa kerätyksi, koska edellisillä jo rakentonsakin puolesta nähtävästi oli parempi arvo.

Korhosen tytär, jo mainittu Anna Reetta, joka isänsä kuolemasta teki edellä luettavan kauniin runon, ei ole muunkin laulun laadinnassa isäänsä kehnompi, miltei ennen parempi. Sen voisi päättää seuraavistakin värsyistä, otetut hänen eräälle orpopojalle tekemästä laulustansa:

Minulla on mieli kirjoittaa,
Maailman surkeutta, mainita,
Jos aika myöten antaisi,
Ymmärrys ylös kantaisi.

Viheliäinen, surkia,
On ihmisellä elämä,
Niinkuin on Jopi puhunut,
Ja Salomoni sanonut.

Jopa sen tunsi Jooseppi,
Ja tarkoin tutki Taavetti;
Jo Haakar joutui huutamaan,
Ja Ismaeli itkemään.

Kuin lapsi ensin syntyypi,
Ja hengittämään herääpi,
Tuntee jo tuskan olevan,
Ja vaivan takaa ajavan.

Itku jo ompi alkuna,
Ja ensimäisnä äänenä,
Juurikuin ajat arvaisi,
Ja tulevaiset tuntisi.

Jos siitte vähä iloitsee,
Ja lasten kanssa leikitsee,
Ne ilot pian puuttuvat,
Ja murehiksi muuttuvat.

Pianpa saapi havaita,
Kuin maailma on kavala,
Kun nuoren ilon kadottaa,
Ja lasten leikin lopettaa.

Niin näkyy nytkin todeksi,
Ja kuuluu kyllä kovaksi,
Kun puhuu orja päivistään,
Yks' orpopoika onnestaan.

Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa seuraavilla kiitossanoilla:

Nöyrimmän sanon kiitoksen,
Kaikillen niillen yhteisen,
jotka minun ovat korjanneet,
ja tänne asti auttaneet.

Suuri on ollut vaivanne,
Suurempi olkoon palkanne,
Jota ei maassa makseta,
Vaan taivahassa on tarjona.

Ja jos nyt oikein tuntisin,
Hyvyyttä Herran muistaisin,
En vaiti olla saattaisi,
Vaan kiitos-uhrin antaisin.

Että niin olen autettu,
Ja vahingolta varjeltu,
Kuin Mooses kaisla-arkussa,
Ja Joonas kalan vatsassa.

Ne Herran suuret ihmetyöt
Muistuttaa mullen päivät yöt,
Että aika oisi palata,
Ja synnin tieltä lakata.

Maailman turhuus hyljätä,
Ja kaikki ylön katsoa,
Toivoa toista tulevaa,
Etsiä uutta elämää.

Että siitten taivaan kuorissa
Saisi voiton virttä veisata;
Siellä vanhat vaivat palkitaan,
Ja kaikki uudeksi muutetaan.

Siellä ompi oikia isänmaa,
Ja kaikki kallis tavara;
Siellä lesket levon löytävät,
Orvot osaansa nousevat.

Siellä taakse taukoo puutokset,
Murheet ja ajan muutokset;
Ei isä jätä seurastaan,
Eik' äiti heitä helmastaan.

Siellä köyhät saavat rikkauden,
Ja sairaat kaikki terveyden;
Siellä ompi ilo yltäinen,
ja riemu alinomainen.

Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä loppuvärsyllä:

Lyhyt on tämä kirjoitus,
yksinkertainen yritys,
Vaan kukas tarkoin tietänee
Ja toisen tuumat tutkinee.

Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä muutenkaan oikiaan laulu-intoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista kirjaa, eikä ainoastansa lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena, ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kun yhtä äitinsä kieltä, yli monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.

Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi. Siihen lisäksi saapi lukea senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja viimeiseksi että itse kirjoitti ne paperille, joka esti ne heti synnyttyänsä katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen arvoon ja leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita kuita mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän enemmin jääpi monestakin jälelle, jopa tyttärensäkin ja pitäjän miehensä Juhana Ihalainen siinä vetävät hänelle vertoja. Monta muuta tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikka eivät ole sinne päinkään ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin Saksalaiset Schilleriä ja Götheä.

Nimitimmä Korhosen runoista muutamia jo Karjalaankin levenneen. Semmoisia omat erittäinkin runot 23, 24, 25, 28, 31, 32, 33, 34, 45, 46, 48. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla muuttuvat, panemme tähän runon 24 sekä sillä tavalla, kuin se on Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla venäjän Karjalasta.

Rautalammilta.

Käännä päätä, katso päälle,
Ota vaari vanha muori,
Kuinka kummalta näkyypi
Tämän aikaiset asiat:
Kaikki pojat kasvavatkin
Piipun pohjalla pilaavat
Suunsa seuvun semmoiseksi,
Jos on paksu huuliparta,
Niin on posketkin porossa,
Kasvo puolipullollansa.

Eivät yr'tä yösialta,
Univuoteilta värähä,
Eikä pirtistä pihalle,
Vielä virkahan vähemmän,
Ulkotyöhön ollenkana;
Ennen karstat kaivetahan,
Ihmetkin imeksitähän.

Kyll' on sitte päivän päällä
Parta paksuna porosta,
Ihvestä ihan sininen,
Hihat hiessä, helmat noissa,
Rintapielet riivanteissa.

Vaimot ne valittelevat
Pilattavan paijat kaikki
Kesken päivän pestäväksi;
Muorit muutamat sanovat,
Että pyyhkeiksi pitäisi
Vanha vaippa laitettaman,
Että aikoa enemmän
Pesemätä päästäisihin.

Sepillen on selvä neuvo,
Valurille vanha käsky,
Kunnon neuloja kuvata,
Jolla vilja väännetähän;
Ilkeä on imeisten luona
Puista puikkoa piteä,
Kuletella kukkaroissa.

Miehet muutamat sanovat
Pilattavan piiput kaikki,
Pohjat puhki pisteltävän,
Kareksia kaivettaissa;
Toiset ne toki puhuvat,
Ett on oppi oivallinen,
Ja juuri komia konsti,
Maahan muuttunut tavaksi.
Muinoin toivat Mustalaiset,
Kusta lieneepi kotoisin:
On tuosta tupakin jatko,
Jopa työlle joutuisampi.

Venäjän Karjalasta.

Kuule ensin, katso siitä,
Kuinka kummalta näkyvi
Tämän aikainen elämä:
Miehet muutkin jos minäkin
Piipun pohjilla pilaavat
Suunsa seuvun semmoiseksi,
Jotta on leukansa liassa,
Parta paksussa porossa
Ihvestä iho sininen,
Tupakasta turmeltuna.

Muinen söivät Mustilaiset
Piipun pohjia poloset,
Konnat suuhunsa kokivat,
Karetsia kaavitsivat,
Siitä ottivat opiksi,
Suomen miehet mielityiksi,
Jotta jo nykyinen kansa,
Kaikki katsovat musikat,
Nuoret miehet naimattomat,
Pojat puoliparrattomat,
Huuliansa huuhtelevat,
Paian hiemalla hosuvat.

Ei lemmot leposialle,
Vuotehellenkaan väräy,
Kun ei poskessa poroa,
Suussa tuhkia tupakan.
Ilmanko akat sanovat,
Muorit muutamat puhuvat,
Pilattavan parrat kaikki,
Suun menevän surkiaksi.

Puikko on puolta kyynäreä,
Kyllä kyynärän pituinen,
Tehtynä teräväpäinen,
Jolla kaivavat karetsan,
Piipun pohjan poskehensa;
Ei purukset suusta puutu,
Tukut karmilta katoa,
Ikipallit ikkunalta.

Miehet muutamat puhui
Piiput pantavan pilalle,
Pohjat puhki pistettävän,
Kareksia kaivettaissa.

En nyt tuota tarkoin tunne,
Kusta on tupakka tuotu:
Sen mä tuntenen toeksi,
Ett on turmellut tupakka,
Pilannunna kansan kaiken,
Maahan muuttunut tavaksi.

Vielä muitakin toisintoja löytyisi tähän yhteenkin runoon, joilla ei kuitenkaan tarvinne tätä jo ilmankin pitkää alkulausetta venyttää, vaikka nämät kaksi toinen toisestaan eroavimmat jo senkin tähden piti pantaa, etteivät asian ymmärtämättömät luulisi Korhosen runoja tässä kokouksessa tahallaan muutetuksi, jos sattuisivat joita kuita kirjoitettuna käsiinsä saamaan eli muuten niitä rahvaassa vähän toisilla sanoilla kuulemaan. Siitä ei toki lienekään moitetta pelättävä, jos mistä tahansa saatuja toisintoja on runon täytteeksi ja muuksi parannukseksi käytetty.

Tähän kokoukseen ei ole otettu muutamia runoja, jotka tiettävästi eivät ole Korhoselta, jos kohta niitä onkin hänen nimeltänsä kerätty. Samasta syystä olisi runo 42, runonteosta, pitänyt pois jätettää, sillä kirjoituslaatu todistaa senkin toiselta tekiältä olevan, mutta koska se kuitenkin Turun Viikko Sanomissa on tullut Korhosen nimellä painetuksi ja myös antaa tähdellisiä neuvoja runonteossa, niin on se otettu mukiin. Kiitosruno Hemlanterille (12) on kyllä laitettu Hemlanterin omaan nimeen, kuitenkin on se epäilemättä Korhosen tekemiä, ja siksi sanovatkin sitä Rautalammilla. Runon 27 Tuovisesta oli joku toinen lauluniekka jatkanut pitkällä perälorulla, joka nähtävästi ei ollut Korhoselta ja siitä syystä sai jäädä.

Usiampia näistä on ollut ennenkin painettuna, nimittäin runo 2 kirjassa Wäinämöiset (vaikka erehdyksestä Ryynäsen nimellä); r. 3 Mehiläisessä 1836, Lokakuulta; r. 8 Sanansaattajassa Viipurista 1835, N:o 21; r. 13 Kanteleessa, 3 osa, s. 52; r. 19 Oulun Viikkosanomissa 1832, N:o 25; r. 25 S. S. Viipur. 1835, N:o 7 ja Lemminkäisessä, 1 osa, s. 11; r. 28 Topeliuksen runokokouksessa: S. kansan Vanhoja Runoja y.m. Nykyisempiä Lauluja, 5 osa, s. 55, ja Oul. V. S. 1831, N:o 22; r. 30 Oul. V. S. 1830, N:o 17; r. 31 Turun V. Sanom. 1820, N:o 23, ja Topel. runokok. 4 osa, s. 23; r. 32 S. S. Viipur. 1836, N:o 19; r. 34 Oul. V. S. 1831 N:o 26; r. 37 Mehil. 1836, Toukokuulta; r. 38 Mehil. 1837, Marraskuulta; r. 40 Helsingf. Morgonblad, 1835, N:o 32, 33; r. 42 Tur. V. San. 1821, N:o 2; r. 44 Oul. V. S. 1831, N:o 48; r. 45 Kanteleessa, 3 osa, s. 41; r. 46 Kanteleessa, 4 osa, s. 35. Lauluista ovat 2 ja 3 ennen painetut arkkiviisuissa; 4:jännen alku Maamiehen Yst. 1844, N:o 16; 5 Kantelettaren 1 osan alkulaus. s. XLI. Näiden ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin erikokousten avulla on Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin virheettömänä, kuin suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta ei kuitenkaan ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin ne, jotka tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin Suomessa löytyy. Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri-murteisin Suomen kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä syntyvän yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten murretten välillä. Arvattavasti pitäisi jokainen murre itseänsä muita parempana, joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä kannallansa ja estäisi sen tointumista. Jos vastahakaan kaikista murteista kasvatetaan kielen perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli, on se kymmenessä vuodessa tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla paremmaksi, kun minkä joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä lailla on Saksan kieli kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja Norjan kieli elävät köyhempinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät pysyneet yhtenä, vaan tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi kirjakieliksi. Lähimmän esimerkin antaa meille Vironkieli siitä vahingosta, minkä murretten itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi vaikuttava. Sen siaan kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin kahdeksi, Tarton ja Tallinan kieleksi. Kumpikin kulki omaa tietänsä ja kääreysi matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selveyttä, varaisuutta ja perustusta, joka näihin aikoihin asti on pysynyt Suomenkielen kalliina omaisuutena, saisit jo tyhjään Vironkielessä etsiä.

Kajaanista uudenvuoden päivänä 1848.

E. L.

I. Kertomusrunoja.

1. Sodan rasituksista.

Rakastettu Rautalampi!
Siitä mä sinua kiitän,
Että tässä täyellisen,
Opin oikian tap'aapi,
Yhyttääpi ymmärryksen
Tässä löytääpi läheltä
Sekä herkut hengelliset,
Että maalliset makeudet,
Mitä mielesi tekeepi.

En ole etäällä käynyt
Hakemassa harjoitusta,
Piisaa kotoinen koulu
Talonpojan tarpeheksi.
Isä ennen A:ta neuvoi,
Ä:tä äitini opetti,
Siihen sain enemmin siitte
Opetella itse vielä,
Jotta jo vähin kykenen,
Voin panna paperin päälle
Kansan kasvavan etehen,
Tulevaisten tunnustella,
Tämän-aikaiset asiat,
Kuinka oli kumma aika,
Suomen kansalle kamala,
Vallan vaihtuissa Venääksi.

Talon vaarit ne vapisi,
Talon muoriset murehti
Kamahteli kansa kaikki,
Kun ne kuulivat sanomat
Maaliskuussa mainittavat,
Siitte silmällä näkivät
Helmikuulla kulkemassa,
Pitkin Suomea sujuvan,
Pitkin maanteitä matavan,
Tutkimattomat tuhannet
Vierasta sotaväkeä,
Kauheilla sotakaluilla.

Saivat siitte huhtikuulla
Olla' seurassa samassa,
Vetämässä vaikiasti,
Ransporttia perässä,
Eikä miehillä evästä,
Eikä heiniä hevoilla;
Sapelia miehet saivat
Hevoisilla hengen vaara.

Siitte lankesi sisälle
Toukokuu se toivottava
Pahemmin pelotteleva
Kun sai kuunnella kotona
Ampumista ankarata,
pidettävän Pieksämä'ellä
Sotaväki suuri kanssa
Otti oikian asunnon,
Esipää Istunmä'ellä,
Toinen pää Toholah'essa.

Siit'ei käyty kirkon luona
Kahden kuukauden sisällä,
Eikä pappia pahaana —
Venäläiset veivät toisen,
Toisen pelko vei pakohon.

Silloin kuollehet kotona
Sel'än saarissa mätäni,
Ettei voinut vie'ä kaikki
Kirkkomä'elle kaukaiselle,
Eikä kaikki ennättänyt
Kun oli kuolo kunnollinen,
Asui tauti ankarampi.

Se oli työnä tervehillä
Että korjata kalua,
Toiset ne toden perästä,
Toiset tyhjästä pel'osta,
Vaikka surkia vahinko
Korjatullenkin kalulle
Tuli maantiellä mahdotoin,
Paikotellen poskissakin.

Saipahan näh'ä sitäkin
Sunnuntaina surkiata
Aivan aamulla varahin,
Ehto puolella eleä
Katsannolla karvahalla
Ilmitulta Istunmä'eltä,
Savua sakeanlaista,
Joka kuohui kartanoista,
Ala taivahan tasauntui.
Silloin siell' on paljon nähty
Kekäleitä kelpolailla,
Kivisalmen kartanoista
Aina asti Hintikkahan,
Kestikievarin talohon.

Katso nyt, tuleva kansa,
Koskas lähdet kirkon luota,
Lasket Laukahan rajahan,
Etkö kylmiä kyliä,
Koske kuolleita metissä,
Näe korkeita kojuja
Tällä matkalla makaavan.
Istu ja itke vähäisen,
Tätä muutosta murehi,
Anna alainen rukous
Jumalalle julkisesti,
Että rauhassa eläisit,
Kunnialla kuolla saisit.

Teille on, tuleva kansa,
Tämä kirja kirjoitettu,
Tämä muisto mainittuna.
Tämä ei kau'aksi käyne
paitsi pitäjän sisälle.

2. Muistojuhlasta.

Tuli taas kynälle kyyti,
Vuoro vuoltulle sulalle,
Halastulle höyhenelle!
Pännä pistetty läkissä
Muistomerkkiä tekeepi
Kansan kasvavan etehen,
Tulevaisten tunnustella,
Juhlan julkisen piosta,
Johon Keisari kehoitti,
Suurivoipa, voimallinen,
Valtias Venäjän maalla.

Kun oli kulunut kaikki,
Lokakuu lopulle käynyt,
Vuonna kun on kirjoitettu,
Tullunna tuhannen päälle
Saatuna sataa kahdeksan,
Siihen seitsemän lisäksi
Toisen kymmenen kulua:
Silloin siunattu solenni,
Juupeljuhla julkisesti
Vietettihin vielä kerran.

Esivalta ensin kaikki,
Herrat oikeuden omaiset,
Sitä suurella ilolla,
Kuuluttivat kunnialla.
Sitä pispatkin pitivät,
Rohvessorit ja rovastit,
Kaikki myöskin kappalaiset,
Kaikki kappelin papitkin,
Apulaiset aivan kaikki
Hengellisellä halulla.

Kutsuivat kokohon ensin
Seurakunnat selkiästi,
Aivan aamusta varahin.
Kaunistivat kirkot vielä
Varsin kynttilän valolla.
Itse päällensä pukivat
Juhlavaattehet valitut;
Siitten astuivat sisälle
Heti Herran huonehesen,
Voimalla varustetulla
Seurakunnalle selitit,
Ilmoittivat ihmisille
Opin oikian menoista,
Jonka tohtori totinen,
Julkinen jumalan pappi,
Luterus lujaksi laitti
Kaupungissa kaukaisessa,
Wittenperissä perusti.

Paljon siitäkin puhuivat,
Kuinka kunnian jumala
Hänen voimalla varusti,
Lahjoitti lavean tiedon
Hengellisissä hänelle;
Pani paljon uskallusta,
Rohkeutta runsahasti,
Yli paavin ylpeyden.
Apulaisen antoi vielä
Melanktonin mainittavan.

Nämät tohti toimellansa
Vastoin paavia puhua,
Sekä Tetselin tekoja,
Niin myös Samsonin samalla,
Jotka oli paavi pannut,
Synnin kaupalle sysännyt:
Rikoksistapa rahoja
Piti paaville tuleman.
Kirja siitte synnin päälle
Piti Tetselin tekemän,
Että vielä edeskinpäin
Saapi synnissä elää.

Monta muuta kauhistusta,
Taikaisiakin tapoja,
Muita munkkien menoja,
Joita ei kynällä jouda
Panemaan paperin päälle
Oppimaton ollenkana,
Kun ei oppinut osanne
Paavin juonia jutella.
Katosi kylistä kirjat
Katosivat kaupungeista,
Ei saatu sitä lukea,
Vähän kuulla kirkossakin,
Eik' ajalla muutamalla
Saanut saarnata kukana
Siinä selvässä valossa,
Jonka Jesus jätti meille.

Vaan koska herätti Herra
Tämän sankarin sy'ämmen,
Josta silloin saarnattihin;
Tämä saatti saarnoillansa
Ristikunnat rikkahiksi,
Antoi raamatut avata,
Laittoi lapsillen osansa,
Kirjat kaunihit kätehen,
Joihin kuitenkin käsitti
Kaikki ankarat asiat.

Siitä on nyt siirtynynnä,
Kulunut sata'a kolme
Ajastaika'a alusta,
Koska tohtori totinen,
Luterus lujasti päätti
Paavin vallasta vapaasti
Saarnata sanan Jumalan;
Jonka opin onnellisen,
Jonka toivotun totuuden
Kohta Kustavi kuningas
Otti vastahan ilolla,
Kahden kansan suosiolla.
Kaarlo siitte kaunihisti,
Isän kuoltua kuningas,
Sää'yt kutsutti kokohon,
Jotka varsin vahvistivat
Lasten lapsien hyväksi
Uuden opin Upsalassa.

Näistä syistä on näkynyt
Kuninkaille kuuluisille
Ruotsin vallassa vapaassa
Juhla julkinen raketa,
Ristityille riemupäivä,
Jonka Jumala sovitti,
Että me elävä kansa
Sadan yhdeksän ajalla
Saimme jo kahdesti kuulla
Juupeljuhlan vietetyksi.

Ei tämä elävä kansa,
Tuskin myös tuleva kansa,
Saanne kuulla kutsuttavan
Juupeljuhlalle kokohon,
Solennille soitettavan.

Asiat on aivan suuret,
Joista puhuman pitäisi;
Vaan on puhe puuttuvainen,
Yksinkertainen yritys.

3. Nuotta-ankkurista.

Soisin Suomeni hyväksi,
Kaupuntini kaunihiksi,
Miehet muutkin verrakseni,
Poikani paremmakseni,
Että kuuluisi kylissä,
Hyvä nimi naapurissa;
Että uusia etuja
Ajateltaisi alati
Talonpojan tarpeheksi
Kansan kaikenkin avuksi.

Viel' on mielessä minulla
Vanhan aikainen asia:
Kun en saanut sauvointani
Luotohon lujasti kiini,
Aalto se ajoi venettä,
Viimein viskasi vihuri
Apajalta aivotulta
Toisen kolmannen kohalle.
Perävaaria pelotti,
Hirvittipä hiienlailla,
Ehkä äänellä isolla
Torui toisessa nenässä,
Itse noitui nostimilla,
Ajalla saman apajan.

Kyllä kynsiä kolotti
Syksykaudet katkerasti
Puristaissa jäistä puuta,
Kiirehen kirokin pääsi,
Vielä viisikin väkistä
Ajalla yhden apajan.

Miehet muutkin, jos minäkin
Tuskassa hikoilimme
Kiireissä kesämenoissa,
Parven aikana parassa.
Parvet ne pakeni kau'as,
Ei saanut syvälle mennä,
Syvän synnyn tietämättä.
Vaikka vartta jatkettihin
Pitkä salko sauvoimeksi,
Ei se seisonut selällä,
Lievillä lahetvesillä.
Tuot' on tehty tuon ikänsä,
Eikä tuosta tuohon tultu,
Eikä miestä meissä ollut,
Suomen suuressa su'ussa,
Satakunnan kuuluissa,
Joka ymmärsi jotakin
Avuksi tämän asian.

Sadan yhdeksän alussa
Kerran yksi kelpomiesi
Katseli Halkokarissa,
Havahti hahen perässä
Värkin vähän mahtavamman,
Joka hahta hallitseepi,
Isot laivat lainehissa.

Ajatteli itseksensä:
Eikös vihko viskattava,
Eli raskas rautahäkki
Auttaisi apajamiestä,
Kalamiestä kannattaisi,
Koska suuret suola-laivat,
Ankarat sota-alukset
Haminoissa hallitseepi,
Valkamissa vallitseepi?

Jopa kantoi rautakangen
Sillä reisulla rekeensä,
Aivan ankkurin varalle,
Kohta tultua kotiinsa,
Puhui selvästi sepälle,
Haastoi tuota Häyriselle:

"Käännä kanki kaksinkerroin,
Keitä kiini kolminkerroin;
Itse ymmärrät paremmin,
Mitenkä pitäis pitimet
Varustaman varren päähän,
Kiini kiehuman kovasti."

Seppo seisoi ja käveli
Vähän ajan arvelussa;
Pisti piippuhun tupakin,
Kaivoi kuonat ahjostansa,
Käski painella paletta,
Löyhytellä lietsotinta,
Lyötti kannen kappaleiksi,
Alkoi kiiellä kipunat
Yli ahjon aika lailla;
Vaan ei Häyrinen hätäillyt,
Eikä suuttunut Sakari,
Lyytinen lymyhyn mennyt,
Kipunoita kiitäviä
Säkeniä siitäviä.

Kuluessa kuuden tiiman,
Ruokavälin väistyessä
Jo tuli kalu kaluksi,
Aivan juuri ankkuriksi.

Naapurit ne ensin nauroi,
Kyläkunta kummitteli
Tuota turhaksi kaluksi,
Joku joukosta sanoopi:

"Elkäte mitänä miehet,
Ehk' on hyö'yksi jokaisen,
Arvattu tämä asia."

Miehet marsi maita myöten,
Toiset juoksi jäitä myöten,
Souti poikki Sonkaria
Katsomaan tätä kalua,
Mikä konsti Koivulassa,
Saatu Sonkarin kylässä:
Seilatessansa selällä
Saavat aikoihin apajan
Syvillä sel'än vesillä,
Kaikilla karin nenillä.
Sepät seurasi perässä
Osoviitan ottamassa.

Pian mahti maahan joutui
Kulkien kylä kylälle,
Pitäjästä pitkin ensin
Rautalammin rannikoita.
Viipymättä Viitasaari,
Kuulusa kalapitäjäs,
Saapi siitä selvän tiedon,
Pian joutui Pielaveelle,
Suonenjoelle sukkelasti,
Kautta Karttulan osasi,
Kuleksella Kuopiohan,
Maaningalle mahtavasti,
Iinsalmehen isosti.

Min'en tie'ä, miss'on laita
Tämän kuulon kulkemassa,
Tilan tie'än, kuss'on alku,
Kosk'on Koivulan pajassa
Rauta kiini kiehutettu,
Rakennettu ankkuriksi,
Sakari Lyytisen sanalla,
Juuri Jussi Häyriseltä;
Se oli pitäjän seppä,
Konstin oppinut osaava.
Kaikki nuoret nuottamiehet!
Viipymättä viinaryyppy
Laittakate Lyytiselle;
Ei se paljo palkinnoksi,
Mahti maksaapi enemmän.

4. Kuopion kirkon rakennuksesta.

Kuopioss' on kuulu kirkko,
Juuri julkinen rakennus,
Komea joka kohalta,
Rautakangilla rakettu
Seinämuurit seisoviksi,
Kivet kaikki kiinnitetty
Kalkkiruukilla kovasti,
Sivutut sileiksi päältä,
Kaikki kalkilla katetut,
Sisusvärkit sievät vielä,
Kaikki kaunista tekoa.

Pitivät puhetta ennen
Partavaarit paljon siitä,
Kuinka tuoll' on Kuopiossa
Juuri huono Herran huone,
Kirkko kehno kau'an ollut,
Vaikk' on maaherran hovina,
Ruunun kassan kaupuntina,
Pulskasti puoli sata'a
Ajastaika'a asunut.

Eipä Karplaani kajonnut,
Kiirehtinyt kirkon työhön,
Eikä Rampselli ruvennut
Uuden temppelin tekohon,
Eikä rohennut rovasti
Akanteri aikanansa
Kirkon korjuusta puhua;
Vasta Valkreeni rovasti
Alotti tämän asian.
Koska ennen aikanansa
Ruotsinvallalla vaelsi
Kuvernyöri Kuopiossa;
Sille Valkreeni valitti,
Kuinka huono Herran huone,
Vanha rau'ennut rakennus
Kuitenkin on Kuopiossa.

Nämät kaikki nähtyänsä
Vastasi vapasukuinen
ja kreivi rehellisesti:
"Ei ole maata miehetöntä,
Kirves on joka kylässä
Pitäjä peräti pitkä,
Virkamiehet vielä siitte
Kaupungissa kaikellaiset,
Vaikka kirkkonne kivestä
Rakennatte raudan kanssa,
Vaikka vaskesta katonkin,
On tei'än oma asia."

Viimein maaherra Vipelius
Vasta Valkreenin avuksi
Tuohon tuumahan rupesi,
Mukautti muutkin herrat,
Kaikki tyyni kaupungissa,
Taivutti talonpojatkin,
Miellytti pitäjän miehet
Emäkirkolla eniste.
Eihän kappelit kajonnut
Tuohon työhön tyytymällä;
Pantihin pakolla siihen,
Esivallan voiman kautta
Elatusta äi'illensä
Maksamahan maan tavalla,
Niinkun laki vanha vaati,
Vanha oikeus opetti.

Asia tuli alulle,
Juuri joutuen jalalle.
Perustuksen pohjan kanssa
Riivin riitingin perästä.
Koska Riivi kohta kuoli,
Mestari meni lepohan,
Pysäyntyi pykäysmahti,
Sota seurasi perästä,
Raukesi tämä rakennus,
Puut ne kaikki poltettihin,
Tehty tellinki katosi
Kaikki kirkon ympäriltä,
Värkit hankitut väsäyntyi,
Miehill' oli muuta työtä.

Kohta alkoi toinen aika,
Aika aivan toivottava,
Kun rakensi rauhan Herra,
Valta vaihtui Keisarille.
Alkoi kohta Kuopiossa
Kirkon työ jo kiirehesti,
Aivan ahkera rakennus,
Joka kulki kunnialla,
Tosin toimella hyvällä,
Kokonansa korkialle.
Tapulikin viimein taipui,
Että kellotkin kohosi
Sen kirkon kivisen päälle.
Siell'on varressa vasara,
Joka tiimoja takoopi,
Hetken päälle hellittääpi,
Vielä viisarit sivulla,
Tavallisen taulun kanssa
Joka kulmalle kuvattu,
Että kansa köyhempikin,
Niinkuin muutkin matkamiehet
Arvoaisi ajan juoksun.
Sen nyt tietävät tytötkin,
Mitä miehetkin puhuvat,
Kuinka nyt on Kuopiossa
Julkinen jumalan huone.

5. Leppävirran kirkon palosta.

Sanoma Savosta kuului,
Leppävirralta levesi,
Yli Suomen suuri itku,
Vaikia valitusääni,
Koska päivä päälle joutui
Toinen toistakymmenensi
Heinäkuussa heltiässä.
Siell' on pitkänen pitänyt
Vaarallista valkiata,
Eli selvemmin sanottu:
Julkinen Jumalan voima
Salli aivan sammumata
Tulemaan tulikeräsen
Tauvota tapulin päälle
Josta liekkiä levesi,
Ylös ilmahan yleni,
Sulautti suuret kellot,
Maahan malmina sekotti.

Tuo sama tuli Jumalan,
Joka ei sammune sateesta,
Ei kadonne kastehesta,
Kirkon kuuluisan kulutti,
Niinkuin nikkarit sanovat,
Pykymestarit puhuvat,
Ettei puusta pulskempata,
Suurempata Suomen maassa,
Taitavampata tekoa
Ennen nähty eikä kuultu,
Mahtavimmat maalaukset,
Kuvat kaunihit sisällä.

Kyllä saattaapi sanoa,
Sitä kun on silmä nähnyt,
Vaikka ei puhua paljon,
Sitä kun on korva kuullut.
Korva kuitenkin sanoopi,
Toisinansa toimittaapi,
Sitä kun ei silmä nähnyt,
Niinkun niitäkin monia
Tulen tuimia tekoja,
Joit'on toista toisen päälle
Sattunut sa'alla tällä,
Yhdeksällä yrtetyllä,
Tuimia sodan tulia,
Paljon kaupungin paloja,
Jonka ensiste alotti
Kova onni Kokkolassa,
Raahen rankaisi peräti,
Otti Oulun paljahaksi;
Mitä Turkuhun tuleepi,
Suomen suurehen kylähän,
Siitä on puhuttu paljon,
Itseksensä ilmoitettu.
Mikkelin komia kirkko,
Kaunis kirkko Kangasniemen,
Julkinen Kalajo'essa,
Kaunis vielä Kannuksessa,
Kuvitettu kuuluisaksi,
Tuli ukkosen tulesta
Poltetuksi pohjanmaalla.
Monta muutakin kyleä,
Kartanota kaunihinta
Väkivallan valkeasta
Ovat poltetut poroksi.

Emmä uskalla sanoa
Tämän päätöksen perästä,
Että on edellä muita
Kirkkoja ja kaupuntia
Kansan synti kauhiampi
Nämät vaivat valmistanut,
Koston kovemman vetänyt.
Eipä Jesus ennen niitä
Katsonut Kalileassa
Suurimmiksi syntisiksi,
Jerusalemiss' ei sanonut,
Joita piinasi Pilatus,
Pahemmaksi pannut niitä,
Kaikki ne kahdeksantoista,
Kun tappoi Silohan torni.
Kääntymään hän käski muita
Esimerkistä enemmän.

Jos sen tie'ät, tyhmä kansa,
Niin et toisesti tekisi
Turhimpia tuomioita,
Että ansaittu asia,
Oma suuri synnin syynsä,
Veti näihin vehkeisin.
Joka paikass' on pahoja
Vihan alla vielä nytkin.

6. Kertonjoen myllystä.

Sata miestä on sanonut,
Toinen puoli on puhunut
Kerkonjoessa on kelpo mylly,
Juuri julkinen rakennus,
Vasta saatu valmihiksi.
Vuonna kun on kirjoitettu
Ja tullut tuhannen päälle
Saatuna sataa kahdeksan
Kolmeneljättä kohonna,
Silloin vaipui vanha mylly
Väkivallan valkeasta
Kosken pohjalle poroksi.

Miehet mielellä pahalla,
Itkusilmissä isännät
Marraskuulla matkusteli
Käsi taskussa käveli,
Keskustellen keskenänsä:
"Miehet veikkoset, mitenkä
Me nyt mylly saataisihin?
Paljo kansa'a kylällä,
Paljo maata myllytöintä.
Alamylly aina huono,
Niinkun kaikki muutkin myllyt
Näissä seu'uin semmoisia.
Talvi päälle päätymässä,
Tuisku, pakkanen tulossa —
Miehet, mitäs nyt tehä'än?"

Jopa siitte joulukuulla
Kerran keskensä isännät
Pyhä-iltana puhuivat:
"Koska meill' on kunnon koski,
Tehkäämme mylly kanssa,
Joka jauhoja jakaapi,
Edemmäkkin ennättää
Tulisihan tullikappa
Tekomiesten tarpehiksi,
Myllyn mahissa pidoksi.
Kyll' on miehiä kylällä
Vanhempia, nuorempia,
Kankahall' on puita kanssa
Suurempia, pienempiä,
Viel' on honkia halastu
Suorempia, kierompia.
Minkäslainen mittakeppi
Seinäpuille pantaisihin
Joka passaisi paraiksi?
Pidetään nyt pitempi mitta,
Erilainen entisestä,
Pannahan paria kaksi
yhtä rinnoin yrttämähän.
Meillä on mestari lähellä,
Oppia omalla maalla,
Koukkulammilla kotona;
Semmoisia seppiäkin,
Jotka taitavat takaa
Rakennuksen rautavärkit.
Matti mahtinsa paneepi,
Toiset miehet totteleepi,
pojat pohjan laitoksessa."

Tasaisesti kaikki taipui,
Tuohon tuumahan rupesi;
Miehet yksimielisesti
Alkoivat alusta talven
puut katsella kankahalta.

Saivat aitan salvetuksi
Tukalalla tuiskusäällä,
Kestivät kun kelpomiehet,
Aivan niinkun aikamiehet,
Tahtoivat ja tarkenivat
jäistä puuta jälkytellä.

Avullisen aitan saivat,
Sisusvärkit sievät vielä,
Rattahat hyvin raketut,
panivat paria kaksi
Kunnollista kulkemahan,
yhtä rinnoin yrttämähän
Aivan aitassa yh'essä,
jotka kyllä jou'uttaapi,
Suorittaapi suuret kuormat
Ilman viikon viipymättä.

Sen minä todeksi tie'än,
jonka olen kotona kuullut
Monen myllärin sanovan,
Kerkonjo'essa on kelpomylly,
joka jauhot jou'uttaapi.
Ei puutu hevosen heinät,
Eikä mieheltä evästä
Odotettaisi ollenkana.

Myllyn haltiat havahti
Vähän vääryyttä olevan
Myllärissä muinaisessa,
Valitsivat vahvan miehen
Kelpokalun katsojaksi,
Tuli virka Vilhelmille
Tullimahti Markkaiselle.

Mitähän Sari sanoisi,
jos nyt antaisi isännät
Vielä virkansa takaisin,
Laittaisivat Laitiselle
Vielä uu'en virkavaalin?
Vaan on tuota toivoakkin
Aivan turha Toikkasella:
Joka kerran keksitähän
Sitä aina arvellahan,
joka on vähässä valski,
Sit' ei panna paljon päälle.

Kerran minä mielessäni
Kerkonkoskella kävelin;
Sain siellä sanoja näitä,
Kun tuo kunnian isäntä
Kutsui ensin Kampinmä'ellä
Vierahaksensa minua;
Jaakkopa jalo isäntä
Antoi siitten aamusella
Vatajalla vahvan ryypyn.
Itse Nokkalan isäntä
Käski käy'ä katsomassa
Ensin myllyssä minua,
Kutsui siitte kammariin,
Virkkoi sanan Vilhelmille,
Antoi siellä aika ryypyt.
Eipä siitte päivän päälle
Mieli maistunut mesille,
Hunajalle höyrähtänyt.
Vielä viimeinen katosi,
Haihtui Hoikan taipaleella.
Kyllä se kylässä siitte
Palvalah'essa parani;
Siinä isäntä siveli
Minun mieleni hyväksi.
Ei se ryyppy ennättänyt
Korvan tasalle kohota,
Kun jo luonto liikahteli,
Juohtui mielehen minulle:
Jos minä kotihin jou'un,
Ja nyt pääsen pännän luokse,
Kirjoitanpa kiesavita
Ja panen pari sanaa
Kyläkunnan kunniaksi
Sitä kun on silmä nähnyt,
Koska vielä korva kuullut
Miesten kaukaisten kehuvan,
Kirkonkylän kiittelevän,
Horonpohjankin puhuvan:
Kerkonjo'ess on kelpo mylly,
Juuri julkinen rakennus.

7. Pappilaa uudesta pirtistä.

Julkinen juhannusaamu,
Kesäpäivä kelvollinen
Silloin lankesi sisälle,
Koska Kontrahtirovasti
Valmisti perehen pirtin,
Jossa käyvät kirkkomiehet,
Maata saavat matkamiehet.

Itse rovasti isäntä,
Rakas pappi Rautalammin
Tuli myös itse tupahan,
Aivan aamulla varahin.
Eikä juuri joutumilla,
Tullut turhilla puheilla;
Toi hän tuonne tullessansa,
Kantoi kallihin tavaran,
Aika raamatun asetti
Pitkän pöy'än kunniaksi,
Olevan tuvan omana
Tosin toivossa hyvässä,
Jos se joukossa tulisi,
Miestä miehissä olisi,
Eli vaimoissa varoja,
Koska kirkosta tulevat,
Etsiä esipuhetta,
Testi temmata käsihin.

Toivo toinenkin hänellä
Oli tässä täy'ellinen,
Että muutkin matkamiehet
Kaukaisemmat katselisi,
Tutkisit todella tuota,
Illoin, aamuin ahkerasti,
Kun pitävät korttieriä,
Ovat öitä pappilassa.

Saamme toiseksi sanoa,
Kiitokseksi kirjoitella,
Ettei hän eväätä tullut.
Silloin jo oli sisällä
Neuvo pidetty neitsyelle,
Panna pannu lämpimäksi,
Kahven kanssa valmistella,
Kupit kuultavat sivulle,
Siitte seurassa jälestä
Itsensä isännän kanssa
Tulla uutehen tupahan.

Tämä rohkea rovasti
Neuvo neitsyttä hyvästi
Kaatamahan kaikellaista,
Se'otella semmoisia
Kupin kullenkin osaksi,
Tottuneille toisen vielä.
Ukoista uni pakeni,
Pitivät puhetta siitte,
Hiljaksensa haastelivat:
Suu se maistaapi makean,
Kieli kypsen koitteleepi.
Vaimot kanssa vanhat, nuoret
Kehui paljon keskenänsä
Tuvan uu'en tuomisista,
Juhlaeineistä enemmin.
Täst' on muisto muutamilla,
Hyvä huuto taitavilla.
Toiset tomppelit pitävät
Kaikki yhdenkaltaisena,
Panevat hyvän pahaksi,
Laimin lyövät laupeu'en,
Ohitse opinkin käyvät,
Kirjapöy'än kiertelevät;
Enemmän ihastuisivat,
Jos ois pantu pappilassa,
Tuotuna tuvan omaksi
Kahdet eli kolmet kortit,
Kynttylätä kyllän päälle,
Pantu pöy'älle puteli,
Jok' ei kupista kuluisi,
Korttelita kallistuisi,
Ei oisi ikävä ilta,
Eikä aamu aivan pitkä.
Kyllä siitte päivän päälle
Kokki pappi, kyökki kirkko,
Pirtin pöytä alttarina.
Tälle luokalle sopiipi
Myöskin vaatetta valita,
Uutta taattia tapailla
Jok' on virka virhellinen
Julman juomisen sivulla.
Aluss' on hyvät asiat
Lopussa pahat puhe'et.
Taas jo taukoaa runoni
Lauluni lamahan käypi.

II. Kiitosrunoja.

8. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraile.

Soisin Suomeni hyväksi,
Kaupunkini kaunihiksi
Sananlasku sangen vanha,
Mutta vielä muistettava.
Kyll' on Helsingin kylässä
Ajastaikoja asuttu
Vissiinkin satoja viisi,
Vaan onko vähän vajaalle
Eli päälle pikkuruisen,
Empä tuota tarkoin tie'ä.

Vaan ei ennen Helsingissä
Sia ollut oppineitten,
Koti korkiasukuisten,
Istunta isojen miesten;
Oli Turku toimellansa,
Koulun korkean kotina.
Siinä oli oppihuone,
Aikansa akatemia
Paikoille pari sataa,
Kyllä kymmentä vajaalle.

Vaan se Suomen suuri äiti,
Turku tuli turmiolle,
Tuimassa tulipalossa,
Rikki rinnoilta repesi.
Niin silloin nisätkin kuivi,
Äi'iltä imettävältä.
Lapset laajalle hajoili,
Isät kulki itkusilmin
Kohden päivän koittamista,
Auringon ylenemistä;
Saivat sian Helsingissä
Niinkun Lothi muinon löysi,
Sai Zoarissa siansa,
Tultuaan tulipalosta
Sotomasta sorretusta.

Filosohvi, suuri viisas,
Plato laittoi ensimmäisen
Akatemian alotti
Kreikanmaalla mainiolla,
Osti maata maksun eistä
Akatemolta lunasti
Johon koulunsa kohensi,
Alusti akatemian.
Siitä saivat siitte muutkin,
Alkunsa akatemiat.
Saksan mailla on ennen saatu,
Siitte Ruotsissa ruvettu,
Viimein saatu Suomessakin
Jo sia sille nimelle.

Suokohon Jumala suuri
Aina kunnian asuvan,
Herrauden Helsingissä,
Liiton arkin liikkumata!
Että oikeus olisi
Varsin vahva ja totinen,
Että oppi onnellinen
Olis' oppihuonehissa,
Vielä muuta viisautta
Mieli määrältä mitata;
Koska hän on pääksi pantu,
Suomen ruunuksi ruvennut,
Korotettu keisarilta,
Tehty tuomarin taloksi,
Pantu aika pappilaksi.

Suuri kiitos, suuret herrat,
Viisauden viljeliät,
Toimen totiset jäsenet!
Vaikka kielet korkeatkin
Ymmärrätten, yhtä kaikki
Suvaitsette Suomen kielen
Kasvamista, karttumista,
Annatten apusanoja,
Valmistatte valkeutta
Syvänmaissa syntyneille
Kaunihilla kirjoillanne,
Että peittyisi pimeys,
Sumu kansasta katoisi;
Että valkeus vapaasti
Leviäisi lentämällä,
Linnun siivillä iahan.

Se on kiitos kirjoitettu
Sanottu Savon kylistä,
Annettu alamajoista,
Miehiltä mitättömiltä,
Osotettu oppineille,
Jotka ratki rakkahasti
Suvaitsevat Suomen kieltä,
Ottavat opin tiloille
Savon raakoja sanoja,
Talonpoikaisten puheita.

Mont' on miestä maakylissä
Sadan yh'eksän ajalla
Opin kasvoja katellut,
Toimen tietä tunnustellut,
Ett' on kirjat kaikellaiset
Oppineilta ohjattuna,
Lahjoitettu lapsillemme;
Koska itse korkeatkin,
Esivallan ensimmäiset
Antavat luvan lukea
Opetella outojakin,
Koska myös papit paremmin
Erilailla entisestä
Tahtovat talonpojille
Valkeutta valmistella.
Siihen on sivulle vielä
Annettu aviisikirjat,
Saatu lehdet lentämähän
Talonpoikien tupihin
Joka lystääpi lukea
Varsin vanhoja satuja.
Siinä on sisällä kanssa
Aivan uudetkin asiat,
Että yksinkertaisetkin
Saavat mieltänsä mitata,
Järjen jousta jännitettä,
Ulkomaankin uutisilla.

Juuri on sitä sama'a
Ajatellut Suomen seura,
Kun on Kultalan asiat
Suomen kielen kirjoittanut,
Että kieli kirkastuisi,
Sekä mieli virkistyisi
Aivan uutehen elohon,
Miss' on vanha vaillinainen.

Moni kirja kiitettävä
Ompi aikain kuluissa
Tullut ennenkin tutuksi
Tuskin toista tuon nä'öistä,
Kun on kirja Kultalasta.
Mikäs paikka on pahasti
Toivoselta toimitettu,
Eli Elsalta enemmin?
Kylläpä joka kylässä,
Aivan tälläkin ajalla
Olis työtä Toivosellen,
Ehkä vielä Elsallenkin.
Sanat on sangen somasti
Joka miehen mieltä myöten
Siihen pantuna sisälle.
Välistä lukian luonto
Vesisilmäksi vetäypi,
Toisin paikoin taivuttaapi,
Liikuttaapi lukian luonnon
Hypätä hyville mielin.
Se paras papin rukous
Herättääpi hartau'en,
Se paras Suomen pakina
Sy'äntä sytytteleepi,
Kaikki käypi kaunihisti
Jost' on kiitos kirjoitettu,
Sanottu Savon ukoilta
Teille, taitavat tekiät,
Hyvät herrat Helsingissä!
Empä tie'ä, enkä taida
Teh'ä teille kumminkana
Parempata palkintoa
Laitetuista lahjoistanne.

9. Turun viikkosanomain kirjoittajille.

Vielä paljon viisautta,
Paljo tuntoa Turusta,
Tuli meille mennä vuonna;
Siellä oli oppineita,
Joilla oli ou'oillenkin
Sanomista sangen paljo.
Vuodessa viikkoja meneepi
Kaksi kuudetta kuluupi;
Jopa koko viikon päälle
Koko arkki annettihin
Täynnä suotuja sanoja.
Monta ihmettä isoa
Saavat näh'ä Suomalaiset,
Kaikki kaukaiset sanomat,
Varsin vanhatkin asiat,
Asiat erinomaiset,
Mitä maassa mainitahan,
Tuli kaikille tutuksi.

Moni tahtoi ja tapaili
Niitä lehtiä lukea,
Niitä karttoja katsella,
Kussa ne kummat asiat
Oli maailman osista,
Koko vahvuuden vaellus,
Pysyminen, pyöryminen,
Kulkeminen, kääntyminen,
Oppineilta oivallettu;
Joissa Aasian olento,
Europan elämän laatu,
Amerikan ajan juoksu,
Valtakuntain vaihetukset,
Muita ihmeitä isoja,
Joit'ei ennätä puhua,
Eikä kerkiä kehua,
Eikä ole ennen kuultu,
Eikä uskottu olevan.

Nyt on saanut Suomen kansa
Ulkomaalta uuden tie'on,
Tie'on oppinsa alusta,
Jok'on juuresta juteltu,
Asti paavista alettu,
On siinä sivussa tullut
Mahometti mainituksi.
Jo on Luterus lu'ettu,
On saatu samati näh'ä
Niistä suurista so'ista,
Joita usko ennen kärsi.
On jo kanssa kirjoitettu
Suomen surkeimmat asiat;
On jo meille ilmoitettu
Kaikki kauheimmat elävät,
Jotka maalla matkustavat,
Taikka merellä menevät;
Tehtynä tutuksi meille
Neki suuret suolavuoret,
Tuli vuorten tupsaukset.
Myös on tehty tiettäväksi
Tarinaiset taitavasti,
Siihen liitetty lisäksi
Runsaasti runosanoja,
Pantu vielä palkioksi
Vaka vanha Väinämöinen,
Myös on loih'ettu lopulla,
Vielä päälle päätteheksi,
On tullut oma puheemme
Suomen kieli kiitetyksi.

Moni ihminen ihaistui,
Kun ei kuulunut ikänä,
Mitätöintä milloinkana;
Jos hän vähä joutavia
Oli seulottu sekahan,
Ei se riko miesten mieltä,
Ei siitä valita vaimot.

Näin ne sanovat Savossa
Mei'än puolessa puhuvat:
Ei ne herrat helpommasti,
Maaten ruualle rupea,
Jotka näitä jou'uttavat,
Kun ne kaikki katselevat,
Vanhat historiat hakevat,
Vasta alkuiset asiat,
Samati Suomen sanomat
Antavat aviisin päälle.
Ihmettelevät isosti
Räntti konstin korkeutta
Että sekin ennättääpi
Teh'ä kaikki kauppakirjat,
Joissa herkut hengelliset
Tarkoin tallella pysyvät,
Ja vielä viikkosanomat
Yli Suomen suorittavat.

Savon taitavat sanovat,
Toimelliset toivottavat
Että tuntoa Turussa
Olentoa onnellista
Piisaisi pitemmän päälle,
Lapsen lapsille hymyyttä;
Lähettävät lämpösiä,
Kiitoksia kirjan kanssa
Tuonne Turkuhun takaisin.

Nyt mä lauluni lopetan
Kosk' en saanut syntymähän
Niinkun Könni kellojansa
Seppä iso Ilmajo'ella.

10. Merimiehille.

Vasta vanhalla i'ällä
Virrekseni viimeiseksi
Ymmärsin yh'en asian
Aivan arvosta isosta,
Kokonansa korkeasta,
Kun on kuuluisa kulento,
Merimahti mainittava
Tupaväeltä tuntematon.
Sepä vaankin vahvan luonnon,
Tarkan toimen tarvitseepi,
Perustetun pitkän mielen,
Ettei kummasta kulusta
Hämmästy hätätilassa,
Eikä säitä säikähtele.
Ei sovi syville mennä
Syvän synnyn tietämätä,
Tuntemata tuulen mielen.

Miehiä on miehet kaikki,
Mitk' on miessä ollaksensa,
Jotka maita matkustavat,
Työnsä toimella tekevät;
Merimies on merkillinen,
Joka aalloilla ajaapi.
Ei kohta kotona käy'ä,
Kun laiva lahdelta lähti,
Seilit ottivat selälle.
Haihtui silloin herran rouva,
Unehtui ukolta akka,
Kun laiva lahelta lähti
Tuuli tuuvitti alusta.
Tie on pitkä tietämätön,
Aika arvelun alainen,
Kaukanako käytänehen,
Milloin tuolta tultanehen,
Viivytäänkö vuotta viisi,
Vaiko vuosi, vaiko kaksi.
Kaikki katteini lukeepi,
Joka tarkan tarvitseepi
Teh'ä reisusta rätinnin,
Kuinka kauppa kannattaapi,
Voitto voimassa pysyypi,
Mitä miehille tuleepi,
Kuinka kuulta maksetahan,
Kuinka vaarat vältetähän,
Kierretään kivikaria.

Herroja on herrat kaikki,
Oppineet on oppineita,
Virkatyönsä toimittavat,
Ansaitsevat miehen arvon;
Vissihin vassa siinä
Koko miestä koitellahan.
Kukas arvoaa asian
Sy'änmaissa syntyneistä,
Kuinka on kallis kauppakeino,
Mikä taitava tavara,
Rahasummat kuinka suuret.
Yh'en miehen mielen alla
Kuleksivat kuohun päällä,
Aalloilla ajeltavina,
Vihurilta vietävinä.
Ei tunne tupa-isännät
Paremmin kun palveliat
Miehen toimesta mitänä,
Joka hahden hallitseepi,
Työtä tyyrissä tekeepi,
Pimeissä perän pitääpi.
Ei ole soutu saaren päite
Matka mantereen näkymin,
Kohden kuuta kulkeminen,
Vielä pilveä vähemmin,
Eikä tuttu tuulen suunta,
Lasku laineihen mukahan.
Mitäs miehistä puhumme,
Jotka seiliä selaavat,
Purjeita pujettelevat,
Rihmarappuja ravaavat,
Niinkun oksalla orava,
Hongassa havuttomassa,
Hämähäkki verkossansa,
Lukki luomassa omassa.
Vuoret vieryvät sivulla,
Toiset eissä ja takana,
Kuohuu kuolema kupeilla,
Vähän lautoja välissä.

Meit' on maalla miestä monta,
Vahvalla vaeltamassa,
Astumassa anturalla,
Kuolla kumminkin pitääpi.
Monta on mereltä tullut,
Toisia yhä tuleepi,
Vaarina vaeltelevat,
Maalle hautansa hakevat.
Kaikki maalla märkäneisi,
Happanisi haisevaksi,
Tuima kansalle tulisi
Jos ei mentäisi merelle,
Liikuttaisi liemen päällä.

Kerran minä kelpolailla
Puhuttelin puolen yötä,
Puolen päivä'ä keväistä
Merimiestä merkillistä,
Purjevärkistä puhelin,
Tyyrin työtä tievustelin
Lokalautoja kyselin,
Yhtä toista kaikellaista
Matkustaissa ulkomaille.
Merimiesi merkillinen
Puhui kaikki kannallensa.
Minä vaan en ymmärtänyt,
En paljon paremmin tienyt
Kun koppi kepin perässä
Kukon laulun kuultuansa.

11. Keskikievari Lyytiselle.

Ahkeruus on lapsen arvo,
Työ ja toimi vanhan turma,
jota Jaakoppi Juteini
Herra sihteeri sanoopi.
ylpeys on yksi niistä
Vihattavista vioista;
Nöyryys on näkynyt aina
Joka sää'yssä sopivan.
Kenpä arvosta alainen
Ilman itse-mielestänsä,
Sill' on ymmärrys yläinen
Muien kaikkien katsellen.
Viisaus on vielä sitten
Kaikitekkin kallis lahja,
Toimi on jalo toveri,
Joka leivänkin lisääpi,
Arvon kanssa ansaitseepi.

Katso miestä kauan ensin,
Jos tahdot tapoja tietä;
Elä miestä ennen kiitä
Kun tarkoin tapansa tie'ät.
Moni lassa lastattuna
Ompi toiste mielen miesi,
Moni piennä pilkattuna
Toiste toimella elääpi.

Kerran kulki Kainulainen,
Talonpoika pohjalainen,
Savon maata matkusteli;
Kauan katseli kylässä,
Talossa Toholah'essa,
Kuinka on pytinnit py'ätty,
Käsityöllä kaunistettu,
Tuvat tehty miesten tulla,
Talli tarpeeksi hevoisten;
Kuinka kellari kehätty,
Valvin kanssa valmistettu,
Seinämuurit seisovaksi,
Laki laskettu lujaksi.

Katseltua Kainulainen
Puhkesi tähän puheesen:
"Ei ole maata miehetöntä,
Onkos puuta oksatonta;
Talo on talon näköinen,
Kylä on kylän kokoinen,
Kyllä kaikelta koh'alta;
Minä en milloinkaan kysyne
Kuinka kauan tuot' on tehty,
Vaan tah'on paremmin tietä,
Mitkä miehet näit' on tehnyt;
Täss' on kaikki täy'ellistä,
Ei ole pilattu puita,
Eikä turmeltu tupa'a."

Sattuipa Savon isäntä
Kanssa silloin kartanollen,
Joka vastasi vapaasti
Pohjalaista porstuassa:
"Tietähän nämät tekiät,
Kosk' ovat kotikylistä —
Itse on isäntä tässä;
Vaikk'on varrelta vähäinen,
Mutt' on muutoin miestä kaikki;
Ehkä on matala ääni,
Viisas sillä vastatahan.
Ei se käännä kaikin aioin
Sinne tänne silmiänsä,
Vaan sill'on sisällä silmät
Joilla kauas katseleepi."

Oli se lykky Lyytisellä,
Onni Pentillä peräti,
Tulla siihen sillan päähän,
Päästä tällen penkerellen,
Kosk' on mies joka koh'alta
Missä miestä tarvitahan,
Ehk' on emännän perintö,
Laitokset on lautamiehen,
Jok' on tuttu tuomarilta,
Vasta virkahan valittu.
Ehkä on jo ennen ollut
Asessorin arviossa,
Niitä patsaita paraita
Talonpoikain lavoilta,
Ain' on pännäkin apuna
Kestikievarin kylissä,
Vaikka pilkkana pitävät
Vihamiehet vielä nytkin.

Mutta yksi ystävistä
Sanoopi samalla lailla:

"Olipa onni Lyytisellä
Tulla siihen sillan päähän,
Päästä sillen penkerellen,
Saaha se valittu vaimo,
Erinomainen emäntä,
Jok' ei säiköitä sävyllä,
Eikä äänellä peloita,
Vaikk' on toimi toimellinen,
Vaikka vastaapi asiat,
Hyvälle ja huonollenkin,
Hiljaisilla huulillansa
Lauhkialla luonnollansa.
Vielä se vihanta kasvo,
Silmän luonti siivollinen,
Kaunis katsanto suloinen —
Sepä kaikki kaunistaapi,
Itsekkin talon isännät,
Emännät enemmin vielä."

Vielä vanha Vihta Paavo,
yksi toinen ystävistä,
Sanoopi sanalla tällä,
Jolla muka muutkin miehet:
"Oli se lykky Lyytisellä,
Onni Pentillä peräti,
Tulla siihen sillan suuhun,
Kohota sillen koh'alle,
Missä miestä tarvitaankin,
Vakaista vaa'itaankin;
Eipä siinä sillan päässä
Tuhma aikahan tulisi.
Eikös ollut Eljaksella,
Isännällä entisellä,
Onnen ohjakset olalla,
Saaha semmoista vävyä;
Kukas vanhan appivaarin
Oisi palvellut paremmin,
Muistaisiko muoriakin
Joka tolvana totella,
Siinä siivossa pitä'ä?
Eikös se emäntä kiitä
Lykkyänsä Lyytisestä;
Nytpä näkyypi näköisä,
Salmen rannalta rakennus,
Komia joka koh'alta,
Siivo käytökset sisällä,
Tavaroita tarpeheksi,
Yhtä toista kaikenlaista,
Kunniata kummallakin."

En pannut paperin päälle
Toisten vanhoja valeita;
Nämät puustavit puhuvat
Sitä kun on silmä nähnyt,
Korva kuullut kunnon miesten
Sanovan samalla lailla.

Kynnys vääriä kylähän:
Käyppä kerran katsomassa,
Onko liikoja lisätty,
Onko viskottu valeita. —
Jos menet sisälle siitä
Puhuttele puhtahasti
Isäntätä itseänsä,
Lautamiestä miehen lailla;
Eli jos emännän löy'ät,
Tokko tointa puuttuneepi,
Eli ryhtää'kö rätinki?
Ei vanha aletta lausu,
Vihamies sitä sanoopi.

Koska kerran kelpo herra,
Miesi oppinut osasi
Tämän kehnon kirjoituksen
Luonnon toimella lukea,
Sanoi suulla julkisella:
"Eipä oikein osannut
Vihta Paavo viisahasti,
Ruveta runon tekohon,
Kun ei arvannut alusta
Panna paraita sanoja;
Kosk' ei kohtuutta ylistä,
Kyllin kiitä raittiuutta.
Raittiuus on rauhan kanta,
Juopuminen julma synti
Joka kansat kaa'uttaapi
Kyllä Suomenki kylässä,
Perin pohjin turmeleepi.
Vaan ei Penttiä petetty,
Viinan kanssa viivytetty,
Ei ole löytty Lyytistämme
Rouvissa rotisemassa,
Eipä saanut Saksan viina,
Eikä emännän tekemä,
Oma Suomen suorittama,
Miestä mielellen pahalle;
Eipä ryypyt reissuvaisten,
Ei käsky keräjämiesten,
Tehnyt tunnon turmiota."

Vähä väärin muuan herra
Aivan aatelis-sukua
Arvasi tämän asian:
Sanoi viinan viettelevän,
Norrin narriksi tekevän,
Väkisekkin viimein vievän
Lukkarin ja lautamiehen,
Siihen virkahan vetävän,
Jota joukot juopuneitten
Toimittelevat todella.
Kuitenkin on korva kuullut,
Sitä myös on silmä nähnyt,
Vielä niissäkin viroissa
Istuvan koko ikänsä
Päällä pettämättömällä —
Ei virka vi'oille veisi,
Jolla mieltä muutoin oisi.

12. Koulumestari Hemlanterille.

Joka lassa lastatahan,
Miessä mielehen tuleepi;
joka piennä pilkatahan,
Vanhana valitteleepi;
Sananlaskut saanen selvät,
Valmistetut vanhemmilta,
Meiltä mielehen otettu,
Sy'ämmehen sylkytetty.
Ei sanat Savosta puutu,
Karjalasta kanteleita
Ei kaikki katolle nouse,
Jotka rappuja ravaavat;
Ei kaikki kapoille pääse,
Jotka pänneä pitävät
Koulussakin korkeassa.
Toiset saavat suuret sarvet,
Toiset pienillä palaavat.

Minä olin orpo poika
Syntynyt Savon rajalla,
Kyntömiehen kartanolla.
Jou'uin juoksevan jälille,
Ainakäyvän askelille,
Perityltä pelloltani,
Matkalle isäni maalta.
Kun ma kynnelle kykenin,
Aloitelin askelille,
Niin suostuin sukuni töille,
Pikkupojaksi panetin.

Juohtui mielehen minulle,
Yhtenä kesässä yönä,
Tottumahan toista kieltä,
Puustavia piirtämähän.
Tuolle nauroi naapuritkin,
Isännätkin irvesteli:
"Tuosta se herra tuleepi,
Aika pappi paukahtaapi." —
Min' en virkkanut mitänä:
Vasta annan vastauksen.

En ole etäällä käynyt
Hakemassa harjoitusta
Suuren kukkaron kululla,
Enkä vanhemman varoja
Kuluttanut koulun kanssa;
Totta tunnen toisen kielen,
pi'än vähin pänneäkin.
Mies olin miesten seassa,
Poika poikain parissa,
Sotajoukossa sopiva,
Miekkaväessä mielen kanssa.
Kerran kersantin kepillä,
Unterupsierin nutulla,
Kauluksessa kallis nauha,
Hopeasta hohtavainen,
Samati sapeli vyöllä
Kävin Kuopion katuja.
Ymmärrän myös ymmärryksen,
Valitun vaksiinikonstin.
Taidan kirjat kiitellä,
Kaikki kansiihin sitoa.
Olenpa otettu vielä,
Kappamieheksi katsottu,
Koko koulumestariksi,
Suuren kirkon suntiaksi,
Rautalammille rakettu.

Kas niin on kapoille tultu,
Niin on leipäni levinnyt,
Sahtituoppini sakonut,
Toisen miehen toivomata,
Vihasuovan sallimata.
Jumalall' on onnen ohjat,
Luojalla lykyn avaimet;
Ei katehen kainalossa,
Pahan suovan sormen päässä.

Kangasniemen karvakulmat,
Entiset ikätoverit,
Haukivuoren harjaparrat,
Muinoset muka-jäsenet!
Minull' ei paha'a mieltä,
Eikä viikkoista viha'a,
Jos on matka markkinoille
Toistekin Toholah'essa,
Käykäte minun kotona,
Maantiessä minun majani.
Tulkate minun tupaani,
Saatte sanoja hyviä;
Käytänehen kammarissa,
Potun kannan kaapistani,
Korkin pullosta kohotan,
Pullon pöy'ältä sivallan,
Sillä maksan muinosia,
Pieniä pilkkasanoja,
Joita kärsin käy'essäni
Haukivuoren harjumaita,
Savon synkeillä selillä.
Ei sanat sanoihin puutu,
Virret veisaten vähene,
Jolla ainehen alotin,
Sillä lauluni lopetan.

13. Tolppari Palmulle.

Kuule, katso, Kalle Palmu,
Jalo tolppari totinen!
Joka annoit aivan suuren,
Seurattavan selkeästi,
Esimerkin markkinoilla.
Tuhat miestä tunnustaapi,
Sata vaimoa sanoopi,
Lapset laulavat sopissa,
Ettei monta markkinoilla
Palmun vertaista kuleksi.
Mont' on miestä markkinoilla,
Monta miestä, monta mieltä,
Paljon konnan koukkuisia,
Vaan on harvalta hyviä,
Hyvän nimen haltioita.

Yksi ystävä vakuuden,
Sekä totuuden toveri,
Kuului puo'issa puhuvan:
"Se on Palmulle paremmin
Hyötynä hyvä nimensä,
Kun olla omistajana
Tuntemattoman tavaran."
Toiset haukkui tolvanaksi,
Perityhmäksi perusti,
Kun ei ollut ymmärrystä
Palmu raukalla paremmin.

Saatua tämän sanoman,
Tämän kumman kuultuansa,
Taskuvarkahat vapisi,
Rosvot rohkeat häpesi,
Metsän vorot voivotteli,
Vettyi silmät veiarien,
Viekas nauroi ja vihelsi.

Kun sen kuuli kunnon herrat,
Kiittelivät Ruotsin kielin,
Sekä Suomeksi sanoivat;
Ettei monta markkinoilla
Kallen kaltaista kävele;
Suotto-herrat ne sohahti:
"Piru olkohon pitäisin
Toisen puolen palkastani,
Elikkä enemmän vielä."

Talonpoika pohjalainen:
Mitäs mahtaisit sanoa,
Jos sen joku toinen miesi
Ylösottanut olisi?
Eipä hiiret hiiskahtaisi,
Pentu haukkuisi perähän.
Vaan se vaka Kalle Palmu,
Jalo Tolppari totinen,
Kysyi kyllä kiiruhusti,
Tievusteli taitavasti
Oikiaa omistajia
Tieltä löydetyn tavaran.
Kun sen kuuli kulkeneeksi,
Heti kohta sai hevoisen,
Jolla jou'utti jälestä.

Tästä siis näh'ään to'ella
Ettei kaikki Suomen kansa,
Eikä lapset Rautalammin,
Viel' oo tuiki turmeltuna,
Tärvättynä kaikki tyyni.
Saattaapi satalu'uissa
Miehen toisenkin tavata,
Rehellisen retkillänsä,
Vaelluksessaan vakavan.

Etten lii'alla lorulla
Virttä pitkäksi venytä,
Lamahuta lauluani,
Päästän virteni välehen,
Annan lopun aikanansa;
Mahdan mainita sanalla
Hänen valtavanhemmasta:
Se oli ukko ulkomaalta,
Kova korpraali sodassa,
Täh'en täy'en miehuutensa
Kah'en kantava ritarin,
Jotka Kalle kaunistaapi,
Poika puhtaana pitääpi.

14. Eerikki Huttuselle.

Kerran kiitti Kainulainen,
Pohjalainen poikiansa
Tavan kaiken taitaviksi,
Tyttöjänsä naitaviksi.
Nyt on saatuna Savosta,
Hyvä huuto Huttusesta,
Suomen pojasta pakina;
Se pystyi pykäystöihin
Rakasti rakennustöitä,
Suostui myöskin summatöihin.

Se sana mesille maisti,
Hunajalle höyrähteli —
Kun se kuului kauemmaksi,
Mainittiin kylä kylältä,
Että on omassa maassa
Mahtimiehet mainittavat,
Jotka jaksavat jalosti
Päälle summan suuremmankin,
Jotka tarkoin tietävätkin
Kuinka tingata tuleepi.
Ettei keppi kesken taitu,
Niinkun muilta muutamilta,
Jotka alkavat asian,
Yrittävät ylpeästi,
Masenevat matkan päälle,
Kaupat kaatuvat kumohon.

Työ kiittää tekiätänsä,
Rakennus rakentajaansa.
Huttusella on toinen hattu,
Toinen haltia hatulla.
Ei kauas kapalla mennä,
Teh'ä työtä tynnörillä,
Eikä riksillä raketa
Kovin kauan kartanota.
Ei päästä pytinnin päälle
Yh'en viikon viettämällä,
Eikä mennä maan sisälle
Aivan paljon astumalla.

Seurakunta Suonenjo'ella
Joss' on Eerikki elänyt,
Kävi kuorissa kokohon,
Keskusteli keskenänsä,
Tievusteli tietäksensä,
Kuka kellarin tekisi
Tämän kirkon tarpeheksi,
Jossa saisi Saksan viina
Suonenjo'ella suojeluksen.
Pieni on pitäjän työksi,
Suuri suntion viraksi,
Summa päälle pantakohon,
Yks' työhön yrittäköhön.
Huttunen hyvin osasi,
Sano summan kohtalaisen,
Johon suostui seurakunta.

Eipä Eerikki ruvennut
Työhön tyhmällä tavalla,
Alkoi työnsä taitavasti,
Teki virkansa visusti,
Aivan lystisti lopetti,
Teki seinät seisovaksi,
Katon kiinitti kivestä,
Pani paadet paikallensa,
Käski syynin käy'ä päälle,
Josta kiitti kirkkoherra,
Vielä vieraskin rovasti,
Sekä kaikki seurakunta,
Itsekkin talon isännät
Palkan väärtiksi panivat.

Vaan ei Eerikki vihastu,
Eikä suutu Suomen poika,
Vaikk' on paitsi palkastansa,
Keltä vuo'en, keltä kaksi,
Ei laske lakia päälle,
Ota ylös oikeutta,
Antaapi ajan kulua,
Tulla aina tuonnemmaksi.
Mikäs miehille tulisi?
Ryöstö päälle ryöpsähtäisi,
Ois se kumma kuulemankin,
Ihme ilmankin olevan.

Vieläpä sanon sanani,
Kaksi vielä vieretyksin:
Eipä vanhemman varalla,
Perityllä peningillä
Ole oppia otettu;
Kohta kun jalalle joutui,
Kykeni kylässä työhön,
Näki jo leviän leivän
Ansiosta annettavan,
Palkan pantavan perästä,
Tuli tuosta työlle into,
Poika tottui toimen tielle,
Pystyypi pykäystöihin
Muurin mutkat ymmärtääpi,
On jo herroilta havaittu,
Hyvin tuttu tuomarilta,
Ettei säitä säikähtele,
Pyri tuiskusta takaisin.

Vieläpä sanon sanani:
Eipä Eerikki ruvennut
Valskin myntin vaihtajaksi,
Niinkun miehet mielettömät,
Jotka kulki kuutamolla,
Kaupan kaihessa tekivät,
Mynttikalut kammarissa,
Lujasta lukon takana
Kuoppakoution kotona,
Kuurttilaisen kartanossa;
Huttunen, hyvän tapanen,
Katsoi ylen kaikki tyyni
Kuurttilaisen kummitukset,
Kuoppakontion kolinat.

Vielä minä miestä kiitän
Kun pysyy pyhät kotona,
Ei hän juokse juhlan alla
Kuleksele kuutamella,
Ei hän käy kyliä myöten
Piikoja pilaamassa,
Eikä seiso seinuksilla,
Outtele oven takana
Sy'än öillä yksinänsä.

15. Jalkaisten veljeksille.

Kerran keskensä isännät,
Talonmiehet taitavasti
Piti pitkältä puhetta,
Pakinata paljoltakin,
Tuolla lukkarin tuvassa,
Herra kanttorin kotona,
Kuinka Jalkaiset jalosti
Avo silminsä asuvat.
Täm' on suku Suonenjo'ella,
Juuri juurtunut jaloksi,
Onni oikeassa kä'essä,
Toimi toisessa kä'essä,
Onnen ohjat olkapäissä,
Hyvä kartano kotona,
Nimi kuuluisa kylissä,
Housuissa hopeakello,
Pöy'ällä leveä leipä,
Potussa punanen viina
Isännällä itsellänsä.
Povessa punanen nahka,
Joka kaupat kannattaapi,
Summat suuretkin väliste.
Tokko tie'ät Tiilestetti,
Samoin myös Sahalan herra,
Onko Jalkaiset jaloja,
Suomen pojat sukkelia?
Mitä veljekset vetääpi,
Kestävätkö lapsen leikin?

Nämät kirjoitin kotona
Ja panin paperin päälle.
Lu'in kerran luikuttelin
Tätä pilkkarin pihalla,
Kaehtivan kartanolla,
Sama mies sanoi minulle:
Elä vielä virttä laula,
Vielä on asia auki,
Jalkaisista jatkamata,
Mull' on entistä äkeä,
Minä soisin mielelläni,
Jos se jäisi maksamata.
Tämän kaehtivan katalan
Kaikki tietävät tytötkin
Pitäjäksi tyhjän tuuman,
Mutta jollaiset jalosti
Vältti kaiken väärän myntin,
Hauta-Pekan halvan pankon,
Maksoi myntillä hyvällä,
Maksoivat ja jaksoivatkin,
Kestivät kun kelpomiehet
Osti konnun onneksensa.

16. Kamreeri Forsteenille.

Yksi mull' on muistossani
Vielä viimeinen asia,
Pantava paperin päälle
Parikunnan kunniasta,
Armosta aviosää'yn,
Jonka Aatami alotti
Emäntänsä Eevan kanssa.

Siihen suuret siunaukset
Ovat luojalta luvatut,
Jotka siinä siivon kanssa
Elinkautensa elävät.

Vaan nämät asiat vanhat
Sivu sillähän menemme,
Koska on asia uusi
Mei'än korville kohonnut.
Sillä eipä ennen vielä
Ole kuultu kultahäitä,
Haastettu hopiahäistä
Rautalammin rannikoilla,
Vaan nyt on valittu herra,
Miesi armossa oleva
Esimerkin ensimmäisen
Tämän kunnian kuvaksi
Näyttänynnä näillä mailla
Seurakunnan kuultavissa,
Vanha herra vallesmanni
Kunnialta Kammareeri,
Joka ennätti elä'ä
I'än korkean kohalle,
Rouvan kanssa kaunihisti,
Ilman puolen puuttumata
Ajastaika'a alusta
Viisikymmenen visusti.

Täm' oli ukko uskollinen,
Ruunun toimessa totinen,
Kyllä vaelsi viisahasti,
Teki paljon palvelusta,
Ruotsin ruunun hallitessa,
Vietti aikansa virassa,
Saatti poikansa samate
Opin oikian osihin,
Tiedon suurihin tiloihin;
Siinä tyttäret sivussa
Kasvatteli kaikkityyni,
Seurassa totisen toimen,
Ymmärryksen ystäviksi.
Niitä vissit virkamiehet
Ovat siitte ottanunna
Alkamaan aviotietä,
Niistä toimet toimelliset
Ovat ilmahan itännä,
Iloksi ison isänsä,
Suuren äi'in suosijoksi.

Ei saata sanoa tuota,
Ettei se elämän laita,
Ja se kunnian kumaus
Olisi opiksi muille
Parikunnille pahoille,
Jotka alkavat asian
Perin toisella tavalla;
Elävät erimajoissa,
Toruvat ja tappelevat,
Laimi lyövät lasten koulun,
Opetuksen unhottavat,
Eikä tyyvy toisiinsa.
Kuinkas siitte kultahäitä
Toiste toivoa pitäisi?

Siivolliset Suomalaiset!
Antakaa tämä asia
Aina arvossa pysyä;
Ehkä ei monen elämä
Saavuta sitä sama'a.

Sanat paljo puuttuvaiset
Kiirehesti kirjoitettu,
Lyhykäisesti lykätty
Vanhan Forsteenin varaksi,
Kunniaksi kultahäi'en,
Vallesmannin maineheksi.

Kun olis kuka lukisi
Nämät sanat selkiästi
Kammareerin kammarissa,
Rouan Stenfältin tuvassa
Kunniaksi kummallenkin,
Että ovat ensimmäiset
Siinä arvossa isossa,
Kultahäi'en kunniassa.

17. Vallesmanni Östlingille.

Yksi mull' on muistossani
Mainio marianpäivä,
Jonka löysin Laakkolassa,
Joss' oil herralla hyvyyttä,
Roualla rehellisyyttä,
Kunniata kummallakin,
Kutsuivat minun katalan
Koko päiväksi kotiinsa.

Siin' oli pöytä puuttumaton
Herkkuruuvista hyvistä,
Varsin kaikista kaluista,
Liha, leipä liiallinen,
Kaunihit kalavatiset,
Ol'tta vielä oivallista,
Jot' ei koskana kotona,
Eikä kussana kylässä
Näinä aikoina enämpi
Tavata talonpo'issa,
Tuskin herrojen taloissa,
Parahissa pappiloissa.
Syötit miehen syövyksihin,
Näännyttivät näännyksihin,
Miehen mielettä näkevät,
Puolen tointa pois olevan,
Tuskalla tuvan välillä
Kelpo kunnolla kuleksin.
Se on kunnia taloillen,
Vika suuri vierahillen,
Varsin hirmuinen häpeä.

18. Samalle.

Hyvä herra herran poika,
Varustettu vallesmanni
Miehen miekalla hyvällä,
Ruunun kourasta kovasta,
Luotipyssyllä lujalla,
Omin rahoin ostetulla,
Ketun saksien keralla
Talon tarvetten sivulla!
Talon pojat tahtoisivat
Tahtoisivat, toivoisivat,
Kiitokseksi, kunniaksi,
Aivan pitkältä puhua.
Pedon pahan pettämistä,
Suden suuren ampumista,
Ruunan vanhan runnakolta.

Kiitoksia kymmenkunta,
Toisen toivotussanoja,
Isännät itse sanoivat
Sille herralle hetikin,
Joka unensa unohti,
Valvoi öillä vartiossa,
Outteli omilla mielin
Sitä tuntia tulevan,
Jolla laavun laukaisisi
Kohten tuota kontiota,
Joka varsat vaivuttaapi,
Emälehmät langettaapi,
Varsinkin vasikat pienet,
Siihen siat suuremmatkin,
Koirat vielä viimeiseksi.

Entäs kun emännät kuuli
Suden suuren ammutuksi,
Lauaistuksi Laakkolassa,
Hyppivät hyvillä mielin
Että helmat heilahteli,
Kahta kämmentä takoivat
Siinä sanoivat sanansa:
"Saitko saatana palasi
Kuinsas ruunasta rupeisit,
Syömähän suden tavalla,
Vaikkas multakin vasikan
Otit aivan onnekseksi,
Tapoit talvilampahatkin.
Kutti, kutti, kumma koira!
Kutti, kutti, pitkä häntä!"

Suuri kiitos, hyvä herra,
Juohata hyvä Jumala
Toistekin totinen luoja
Saamasalmille samoille!
Kanna kynsiä kupilla
Kynttä suurta, kynttä pientä
Kynttä kaiken karvallista.
Mimerki, metsän emäntä
Kanna karvoja säkillä,
Hallavata, harmoata,
Puoleksi punasekaista
Hänen pyyntöpaikoillensa.

III. Moiterunoja.

19. Väärän rahan tekiöistä.

Kirjoituksen kallis konsti
Alkoi ennen Aasiassa,
Varsin vanhalla ajalla,
Jost' on siitte joutusasti
Lentosiivillä levennyt
Avaruuden kaiken alle,
Kansan kaiken tarpeheksi,
Ihmiskunnalle iloksi
E'uksi elämän kaiken.

Tämä on keino kelvollinen,
Jonka puute pimittäisi,
Kaikki kansat hämmentäisi,
Tätä kouluissa kovissa,
Tiedon seuroissa somissa
Herrat heillensä hakevat,
Lahjottavat lapsillensa.

Kirjoituksen kallis konsti
On jo saanut Suomessakin
Ikiistuimen ihanan,
Miesten korkeiden kotona,
Oppineiden olkapäillä.
Vaan kun kansamme katalat,
Villipojat Pohjanmaalla
Saivat sarvesta samasta
Maistoa märän vähäisen,
Löysi luonnon laitumelta
Ruohon sielunsa ruu'aksi,
Opin oksilta omenan,
Ei se herkku heille käynyt,
Tehnyt tervettä eloa:
Söivät siitä surman tau'in,
Sattu sairaus monelle
Suomen kansassa kamala:
Tuli turmio rahalle,
Ruunun pankolle pahennus,
Oppi vei ojahan miehet,
Valkia vahingon saatti.

Sai viimein Savonkin miehet
Taidon pilvestä pisaran,
Opin oksasta osansa;
Tuli Juhot juovuksihin
Pisarasta pikkuisesta
Maun saivat sokkosilmät,
Pääsi pöllöt pöy'än päähän
Isäntinä istumahan.

Luonto haikea havaihti
Ruveta rahantekohon,
Mieli mynttiä lisätä,
petollista penninkiä,
Tulla tuolla rikkahaksi,
Kuuluisaksi kunniasta.
Piru kohta pännän vuoli,
Saatana sanat opetti,
Rumahenki ruotsin kielen,
Vieläpä venäettäkin.
Lusiveri on laittanunna
Mynttivärkit miehillensä,
Pestanunna Pelsepupi
Apulaiset oivalliset,
Jotka tehtyjä tekoja
Likelle levittelivät,
Kulettivat kauemmaksi.

Niin on sattunut Savossa
Iso pila Pieksämä'ellä,
Suonenjo'ella suuri kumma:
Talonpojat taidottomat,
Yksinkertaiset yleni
Koulun käyneiden kohalle,
Vielä siirtyivät sivute
Esivallankin edelle,
Kunnes tuosta kompastuivat,
Putosivat puolen syllän
Askeleita muien alle.
On nyt kyllä kyntömiehet
Tieto tieltä temmassunna,
Vienyt väärälle salolle,
Kauppatielle kauhealle.

Itse Keisari, isämme,
Majesteetti, maan isäntä,
Herrat suuret Helsingissä,
Esivallan kaiken kanssa,
On jo huolella havanna,
Mutkan matkassa olevan,
Suomessa pahan sohinan.
Kun on konnat kaivanehet,
Vähän tehnehet veräjän,
Josta muutamat menevät
Sisälle si'an tavalla,
Opin taimet tallailevat,
Opin oksat taittelevat
Vääriksi välipaloiksi,
Muremuonaksi monelle.

Ompa syytä oppineilla
Keskustella keskenänsä,
Tie'ustella tietäksensä:
Kussa on se oppihuone,
Ainoinen akatemia,
Jossa konnat koulun käyvät,
Osoviitan ottamassa?
Mistä on si'alla silmät,
Joilla kuuta katseleepi?
Eipä niillä ennen nähty
Ylös yhtänä väheä,
Otavata ollenkana,
Tuskin marjoja metsässä.
Vasta on ovi opilta
Avaraksi au'astunna.

Kyllä taittaisiin taloissa
Ajallamme armiaalla
Tulla toimen tanterille,
Hyvän tiedon tietä myöten;
Vaan on menty männikköhön,
Kuiville katajikoille,
Vetelille vehkasoille,
Eksytty erämetille.

Seurakunta Suonenjo'ella!
Anna kaikki anteheksi
Tämä miehelle minulle,
Jos olen pahoin puhunna,
Oman sää'yn suututtanut!
Elä kanna katkerata,
Pi'ä pitkältä viha'a!
Ei satu sanat sinuhun,
Joka kul'et kunnialla,
Ostat oikeilla rahoilla,
Jaksat myntillä hyvällä,
Laillisesti laitetulla

Jos joku opin vi'aksi
Asiata arvoaisi,
Sepä pettyisi peräti,
Luikahtuisi luulossansa;
Ei ole opissa syytä,
Syy opin omistajissa.
Minä tie'än miestä monta
Seurakunnassa samassa,
Niinkun maassa muu'allakin,
Jok' on ehtinyt etemmä
Kulkea opin kujilla,
Kun ne miehet mainittavat;
Vaan ei ole ollenkana
Mielinynnä milloinkana,
Mennä myntillä pahalla,
Peiaellen pettämähän
Miestä missänä tilassa.
Haittana on kyyryhammas
Hyvän hampahan sivussa:
Väärä mies on moitittava
Seurakunnankin seassa.

Tästäpä tämäkin seikka
Tuli mielehen minulle,
Kun ma kuulin itkemällä
Valittavan vanhan rengin
Seteliä semmoisia
Pannun palkaksi hänelle,
Vuoden päähän päästyänsä,
Ajastajan ahkerasti
Oltuansa orjan työssä.

20. Karttulan kirkosta.

Yks' on mielessä minulla
Vanhanaikainen asia,
Kauan piilossa pysynyt:
Antanenko vielä ilmi?

Oli aamu uuden joulun
Ennen Sittingin eläissä,
Kun ma kävin Karttulassa,
Siellä Sittingin talossa.
Tuolla tuttu kauppamiesi,
Papin poika Kannuksesta,
Oli aamuna samana
Silloin Sittingin salissa.

Herrat ruotsia rupesi
Keskenänsä kelpolailla
Syyvessänsä syytämähän.
Kahen miehen rengin kanssa
Oven pielessä olimme.

Minä en mitänä tiennyt,
Mitä herrat haastoi silloin;
Tuota kuitenni kysäsin
Rengiltä rehellisesti,
Mitä herrat haastelivat.
Se tuon selvitti minulle,
Sitä Sittingin sanovan,
Porisevan porvarille,
Kuinka huono herran huone,
Halpa rau'ennut rakennus,
Kellojalat kelvottomat
Karttulass' on kauan ollut.

Porki, porvari, sanoopi:
"On tei'än oma vikanne,
Kun etten kuria anna.
Sekanen on seurakunta,
Se se paljon seisottaapi
Yhteisen asian tointa."

Sanoi siihen kirkkoherra:
"Eipä miehet milloinkana
Keskustele keskenänsä,
Puhu puolella sanalla,
Että kirkko kiirehesti
Kohta korjattaa pitäisi,
Vaikk' on lattia lamassa,
Sisusvärkit vässällänsä,
Katto kaikki sammalissa.
On sitä minulla siinä
Ehkäpä elinajaksi,
Eipä taida ollakkana
Miestä pitkäistä minussa;
Sairaus on sangen pitkä,
Kaiken talvinen tavannut,
Etten kirkkohon kyennä.
Nyt mä sinne mielin mennä,
Ehkä saatan saarnatakkin."