Viisikymmentä runoa ja kuusi laulua

VIISIKYMMENTÄ RUNOA JA KUUSI LAULUA

Kirj.

PAAVO KORHONEN

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 10 Osa.

Helsingissä, Osakeyhtiö F. Tilgmannin Kirja- ja Kivipaino, 1908.

SISUSTA:

Alkulause

I. Kertomusrunoja.

1. Sodan rasituksista. 2. Muistojuhlasta. 3. Nuotta-ankkurista. 4. Kuopion kirkon rakennuksesta. 5. Leppävirran kirkon palosta. 6. Kerkonjoen myllystä. 7. Pappilan uudesta pirtistä.

II. Kiitosrunoja.

8. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. 9. Turun viikkosanomain kirjoittajille. 10. Merimiehille. 11. Kestikievari Lyytiselle. 12. Koulumestari Hemlanterille. 13. Torppari Palmulle. 14. Eerikki Huttuselle. 15. Jalkaisten veljeksille. 16. Kamreeri Forsteenille. 17. Vallesmanni Östlingille. 18. Samalle.

III. Moiterunoja.

19. Väärän rahan tekiöistä. 20. Karttulan kirkosta. 21. Hevosen kuoliaksi ajosta. 22. Papin ja lukkarin saatavista. 23. Ketunpoikain elättämisestä. 24. Piipun-perästä. 25. Mustilaisista. 26. Maaningan papista. 27. Talonpaika Tuovisesta.

IV. Tapain parannusta tarkoittavaisia.

28. Talonpojille. 29. Nöyryydestä ja ylpeydestä. 30. Entisestä ja nykyisestä ajasta. 31. Viinasta. 32. Turhuudesta. 33. Pojille. 34. Tyttärille.

V. Huolirunoja.

35. Keisari Aleksanterin kuolemasta. 36. Kappalais Uppströmin kuolemasta.

VI. Erinäisistä aineista.

37. Aikain paranemisesta. 38. Savonmaan herjaamisesta. 39. Talonpojan säädyn puolesta. 40. Suomen kielestä. 41. Puustaveista. 42. Runonteosta. 43. Tampereen paperiruukista. 44. Turun palosta. 45 Väinämöisen veljenpojasta. 46. Ilmarisesta. 47. Panentarokosta. 48. Syyhelmästä. 49. Omasta elämästänsä. 50. Kuolemasta.

VII. Lauluja ja virsiä.

1. Jänikselle. 2. Häälaulu. 3. Onnistus nuorelle vaimolle. 4. Nimismies Kokista. 5. Laulu, olut ja viina. 6. Pahasta ja kalliista ajasta.

Alkulause.

Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi muunna 1775 Vihtajärven[sanotaan tätä taloa paikoin Vihtalahdeksikin] talossa Sonkarinsaaren kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä Vihtapaavoksi, jonka nimen itsekin muutamassa runossansa omistaa.

Ensimäisestä opistansa annamme hänen itse kertoa. Siitä lausuu runoissansa seuraavilla sanoilla:

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta, Piisaapi kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi; Isä ennen iitä (I) neuvoi, Äätä (Ä) äitini opetti. Siihen sain enemmin sitte Opetella itse vielä; Aloin kirjoittaa kynällä, Ja panna paperin päälle Joutoaikoina jotakin, Miesten muihenkin katsella, Tulevaisten tunnustella, Asioita ainoisia. Piti kyllä kynteä'kin, Kulkea kuressa aatran, Koko viikot vieretysten: Kynä kuivi sill' ajalla, Leveämmäksi levesi, Aatran kären kaltaiseksi. Olin oppinut ojalle, Viivyin siellä toiset viikot; Kuivi lakkini kuraksi, Ei juossut kynästä kyllin. Palotyössä paljon uuvuin, Siellä silmätkin pilaantui. Elon aikana enemmän Sirpin kammissa kamusin; Viikot viljoa kokoilin, Suunnittelin sunnuntaina Piirteä paperin päälle, Mitä mielessä makasi. Olipa käsi olasta Kovin käynyt kankiaksi, Oli kanssa kyynäspäästä, Kaikite'kin kalvosesta, Eikä peukalo pitänyt Kylläksi kyneä kiini; Koko koura paljon painoi, Se painoi paperin puhki.

Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki niminen herra nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kun viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain useinki piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta, viinakotien sivutse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro jo vanhastaan pahaan tyhjänä asumisen tapaan totuttua ei kuitenkaan ottanut oikein täytyäksensä, jonka tähden suurenteli tulojansa velanotoilla, joita talonpojat harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotka velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kun Kokki viimein juoniensa ja kujeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ta muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, joka sanotaan olleen Korhosen ensimäisiä kokeita, levesi heti yli ympäri pitäjän, opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kun myös tiedettiin Vihtajärven Paavo saman laulun tekiäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan ja aikaa voittain ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ettei siinä aina kummempiakin tapauksia eli muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komia kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee eli pois muuttaa siitä armon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteen alainen virkamies eli muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, eli kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä rustaa ruunu maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele, ettei enemmin tahtoisi niistä joita kuita runoja eli lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa, vaikkei niin, ettei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihtorunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.

Samoite kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään joista kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin laadittiin Korhostakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahanelkinen jutunkävijä ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoa'kaan tainneet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jälennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohtaen.

Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin, joita itse ei enään muistanut tuskin tehneensäkään. Kun häneltä kerran kysyttiin, paljoko yleensä olisi runoja tehnyt, viittaisi pöydän alalliseen melkoiseen kistuun sanoen: "saataisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan". Harvat runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte miten muisteli kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jollen kullen tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt, niin senkin jo usiammasti räntätyn, joka alkaa sanoilla:

No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan: Lopussa viel'ei entiset, ja toista aina tuodaan.

Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä myöten kun syntyivätkin, jos kohta joku kuulioista jälkeenpäin olisikin joita kuita paikkoja muistellut.

Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kun kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi, lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle pantuja vielä sopivammiksi, kun sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt olivat muistostansa kadonneet. Muutamassa kohti runoilee hän laulujensa vähästä armosta näillä sanoilla:

Virteni on verrattavat Semmoisen sepän takeisiin, Joka ahjollen ajaapi, Hiilet polttaapi poroksi, Rauan tuiki turmeleepi, Ei kunnon kalua saahen.

Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletonta elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimikas ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onneton taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti. Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kun ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä, sanoen:

Eikä tullut miehen mieltä, Ett' oisin heti herennyt, Työstä turhasta lakannut. Palkka mullen maksettihin: Vieteltihin viinan kanssa, Pyyntiin putelin kanssa, A:ta, b:tä ensi aluksi, Koko virret viimeiseksi. Se oli opista voitto, Että jouvuin juomariksi, Ratkesin kylän ratiksi.

Toisessa runossa, jonka varta vasten on viinan turmelevaisista vaikutuksista tehnyt, lausuu ensittäin:

Vasta minä vanhoillani Oivalsin tämän asian, Kuinka kunnia meneepi, Aleneepi miehen arvo, Kaikki rakkaus katoopi Entisiltä ystäviltä; Miesi velkahan veäksen, Joka ryyppeää rysyltä, Viinan viljassa elääpi, Monet päivät pääksytysten. Maailman makia seura, Tapa vanha tarttuvainen, Jot'ei arvata alusta, Saapi semmoiset vahingot.

Vähän jälkeenpäin valittaa samassa runossa itsestänsäkin, sanoen:

Aivan on asian kanta Sillä lailla, lapsukaiset; Minä sen todeksi tieän, Kun olen itse'kin ollut taipuva tähän tapahan, Saanut semmoiset vahingot: Terveys on turmeltuna, Kaikki rikkaus kaonnut, Matti taskussa makaapi. Tällä suututin sukuni, Esivaltani vihoitin, Näytin itseni olevan Hyvänsuoville suruksi Irvihampaillen iloksi.

Viimein päättää runon seuraavilla loppusanoilla:

Olkohon opiksi muille, Jotka saanevat sanoa: "Muit' on mies opettanunna, Itse oli oppimaton."

Tästä viastansa muistuttaa myös eräs hänestä tehty runo, jota Rautalammilla jo Korhosen eläissä laulettiin ja joka, koska ei ole erittäin pitkä, sopinee tähänkin pantaa. Se kuuluu seuraavilla sanoilla:

Vihtapaavo viisas miesi, Sanottava Suomen maassa, Muissa maissa mainittava, Ei ole etäällä käynyt hakemassa harjoitusta; Kotona on koulu ollut Oman suvun suosiosta, Oman vanhemman opista.

Koska lassa lattialla Pieni Paavo polvillansa Itseksensä istukseli, Kyykyllänsä katseleepi, Ei luultu lukia-miestä, Kirjamiestä milloinkana, Tästä lapsesta tulevan, Osaajata ollenkana, Ensinkään yrittäjätä, Rupeajata runoille.

Vaan koska ikä eneni, Tuli tunto täyellinen Rupes hän runon tekohon, Teki runot, laitti laulut, Hyvemmistä, huonommista, Lukkarista ja papista, Nimismiehistä, mittarista, Talonpoikainkin tavoista, Juomarista, kuoharista, Sanoi sanat räätälistä, Sotavuoenkin sovitti, Pani sen paperin päälle, Kansan kasvavan varalle, Tulevaisten tunnustella, Kuinka oli kumma aika, Surullinen Suomen maassa, Kuuluu veisuu kultahäistä, Viinasta valitun virren. Vielä sitte viimeiseksi Sai maassa saneltavaksi Pojan veljen Väinämöisen, Liisan Antero Vipusen

Jo nyt lauluni lopetan, Kosk'ei aika myöten anna, Vaikk' ois' vielä virkkamista Paavon tuhmista tavoista, Juomisestakin jutella, Kuinka viina vietteleepi, Viepi voiman viisahalta, Ymmärryksen oppineelta, Panee maata pyllyksiinsä, Viisahankin vierehensä.

Jospa tietäisin toeksi, Ettei virttänsä omoa Ottaisi pahaksi Paavo, Suuttuisi sanoista näistä, Paikkani ylös panisin, Antaisin ala nimeni. Vaan en tieä miehen mieltä, Tunne toisen arveloita, Puhu en paljo paikastani, Ala en nimeä anna.

Paavon viinaan meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaanki kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsän nahoista sai, sillä hän oli viriä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenki sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samate oli kotiväkensä, kyläläisten ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kun että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.

Yhtä selvä ja teeskelemätön kun runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yhtaikaa sisar kuuden lapsensa kanssa ulkotautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen:

"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä — se on Jokelan talon emäntä Maria Korhotar.

"Tämä vainaja on syntynyt isästä Matti Korhosesta, joka oli isäntä Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä Anna Pulkittaresta, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon isännän Juhana Jokelaisen kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta — kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä — joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen.

"Koko hänen ikänsä oli kaksivii'ettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsiväisyy'ellä ja tytyväisyy'ellä kulutti; varustettu kestävällä ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sy'ämellä.

"Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun ei aika eikä tila sitä myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."

Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkiasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.

Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta penikulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun ensikerran 13 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varottain ja kehottain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen, ettei se olekaan vanhurskaille vaan syntisille annettu, sillä ei hän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.

Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä Anna Reetta, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityillä runolahjoillaan isä-vainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä surua osottavan huolirunon:

Nyt on luonto liikutettu, Runotöihin taivutettu, Vaikka ei riemusta runoja, Ilmi anneta ilosta. Kaikki on saanut syvälle, Murhe pannut painon alle, Kun on kuultuna kamalat, Saatu surkiat sanomat, Kuolemasta kummemmasta Erosta tämän elämän; Koska päätti Vihtapaavo Maalimasta matkajuoksun, Joka vaarassa vaelsi, Tämän maaliman majoissa, Surun lakson laitumilla, Vuotta viisi seitsemättä. Eikä tietoa edellä Annettuna aikanansa Viikon viimeisen olevan, Virstan viimeisen tulevan. Joka saattoi saaren päähän, Kuolopaikalle kuletti.

Tuo on meiltä tietämätön, Tuhmain tunnolta salattu, Mik' oli laitettu lopuksi, Mikä pantu päätökseksi: Oisiko usma uuvuttanna, Sumu silmänsä soaissut, Vai viluko viivyttännä, Eli nälkä näännyttännä; Vaiko varsin määräpäivät Lie jo tullut täytetyksi. Ei hän kuollunna kotona, Sairastanna saapuvilla; Vasta viimein viikon päästä, Kun oli kulkenna kotoa, Kaonna ja kaivattuna, Veli veljensä tapasi Veen rannalla veneessä, Ilman alla aukialla.

Totta tunsi tuskan tuiman Veli veljen kuolemasta; Tuossa kohtasi kovasti Huokaus ja huutoääni, Kun oli kuollut tuttavansa, Kaunis kasvinkumppalinsa, Kun oli linnun liukas ääni Langetettu laulamasta, Kun oli kuolo katkaissunna, Aviotkin auaissunna.

Sama surkia tapaus Kun tuli tutuksi muille, Tuotti kyllin kyyneleitä, Antoi huolta, huokausta, Sukulaisille surua, Vielä muutenkin muretia, Joihen kanssa kaunihisti Oli aikansa asunut, Elänyt ikänsä päivät Sovinnolla, suosiossa.

Mutta ei nyt murhe auta, Eikä vaikia valitus; Heitetähän Herran päälle Kaikki huolet, huokaukset, Jonka viisaus visusti Läpi kaikki katseleepi, Jok' on tiennyt lähtötiiman, Erohetken helpotuksen. Jo oli iästä ilta, Elämästä ehtopuoli; Kyllä aika myöten antoi Erota elosta tästä, Päästä tästä Paapelista, Sotomasta syntisestä.

Eipä siis surua siitä, Valitusta vainajasta, Että nuoruuen iässä Tuli täältä temmatuksi; Vaan se tuopi tuskan meille, Sepä suurentaa surumme, Ett' oli visseillä vioilla, Tiellä tietyn turmeluksen, Sitehissä synnin suuren, Kaotuksen kahlehissa; Siottuna siitä päivän, Kun sai viina vietellyksi, Joka piätti pyhältä, Esti armo-atrialta; Kun oli Paavalin sanoista Käsityksen keksinynnä, Ettei söisi syömärinä, Eikä joisi juomarina, Siitä juomasta pyhästä, Armoleivän atriasta.

Kyllä siitä sielun kuorma Paljo painoi ja pakotti, Jota vainaja valitti Ahkerasti aikanansa, Ettei jo iällä ennen Armon lahjoja anonna. Aina toivoi tointuvansa, Paremmaksi pääsevänsä, Saavansa himolle salvan, Lukon orjuuen ovelle; Vaan se viipyi viimeiseksi, Aivan ehtoolle elämän. Nyt ei tietä Herran töitä, Eikä tuta tuomioa, Annettiinko armopaikka, Vaiko kauhia kaotus.

Voi jos vielä viimeisellä Ehtoolla elämän Herra Oisi armon auaissunna, Paratiisin Paavalille, Muistanunna niinkun muinen Ryöväriä ristin päällä, Jollen juuri viimeisellä Ovi armon auaistihin.

Vielä muutamat murehti, Pahastuivat paljo siitä, Kun oli kiini kirkonkellot, Seurakunnan sielukellot. Vaan kun tarkoin tutkittua Saatihin sanoma kuulla, Ett' oli kielty kirkkolaissa Kellonsoitto kelvollinen,[1] pian sekin murhepilvi Riemuruskoksi rupesi, Kosk'oli asiansa saanut Siinä maassa siunatussa, Missä muutkin matkamiehet Saavat laskeita levolle.

Kyllä vainaja varusti Itse jo elämäkirjan, Joka joutui vuotta ennen Kaikille katseltavaksi, Jonka otti oppineetkin Varsin vastahan halulla, Luki herrat Helsingissä, Antoi sille suuren arvon; Vaikk' ei auta arvo suuri, Nimi kuulu kuolemassa. Kuolo on se kuulu vieras, Joll' on valta vallallenkin; Ei se kysy keisarilta, Ruunupäältä ruhtinalta, Vaatisiko valtakunta Vielä täällä viipymähän; Ei se pappia paraita, Kierrä kirkon haltioita; Eikä tutki tuomarilta, Oikeuen oppineilta, Tohtivatko itse tulla Toisen tuomarin etehen.

Kuka kaikki kertoneepi, Kuolon tuumat tutkineepi; Ei se aikoja valitse, Eikä paikkoja paraita; Ei kysele kynnyksellä, Taho tietä tanhualla, Joko oisi outettuna, Eli kauan kaivattuna, Vai tuli kovin varahin, Kesken töihen täyttämättä.

Siitä syystä syntisiltä Vaaitaankin valmistusta, Kun on kuolo tietämätön, Joka hetki Herran käessä.

Onnellinen on se päivä Uskovaisille ihana, Joill' on toivo taivahassa Ilonsa isän majassa. Niilien vaan on vaikiampi, Kuolo kauhia, kamala, Joihen mieli maallisilta Tavaroilta on tahrattuna; Niillen maaliman makeus Kaikki käypi katkeraksi Kuolemassa kauhiassa, Synnin palkan päätöksessä.

[1] Syystä, että Korhonen vapaehtoisesti oli niin kauan Herran ehtoollisella käymisen laimilyönyt, piti hänen ruumiinsa kirkkolain jälkeen hiljaisuudessa haudata, joka hautaus tapahtui kekripäivänä vuonna 1840.

* * * * *

Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.

Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin runonsa, siinä toki vähän eroava, että mielellään pisti sananlaskuja ja muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi. Sanain sovittamisessa oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen, kuin Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen ollaan, jonka tähden välimmiten tavataan virhellisiä lausuksia, kuin asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme, Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä lapsuudesta kuuli kotiseuduillansa laulettavan.

Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa mitteellisessä arvaannossa. Läpensä tavataan niissä sanat sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa virsikirjassamme. Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla vielä ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä suhteen kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja kelvottomat laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen Runottarelle tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat hänen suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet, elikkä turmelleet korvamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan Suomen runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa hypitteli kiviä ja kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.

Ne kuusi Korhosen tekemää laulua, jotka tämän kirjan lopulla löytyvät, ovat paraimpiansa, ja jos ei jo siitäkin syystä, niin kuitenkin näytteeksi hänen ulkorunoisesta laulutavastansa painettavat. Näistäkin lauluista on lyhemmyyden vuoksi muutamia kehnompia värsyjä pois jätetty, milloin se järestyksen loukkaamata taisi tapahtua. Peräti painamatta on jäänyt toista kuusi meille tiettyä laulua, nimittäin:

1. Venäjän ja Turkin sodasta rauhan päätös. 2. Leskikeisarinna Maria Weutorounan kuolemasta. 3. Turun Kaupungin palosta. 4. Kehoitus kristilliseen iloon hääpidon alettaissa. 5. Kiitossanat nuoren vaimon antimet vastaan otettua. 6. Joutohyräilykset häissä ilon korkeimmalla ollessa.

Epäilemättä löytyy myös monta muuta Korhosen tekemää laulua, eli kuitenkin on löytynyt, joita ei vielä ole kerätyksikään saatu. Kerääjät ovatkin enemmin ahkeroinneet saada hänen runojansa, kun laulujansa kerätyksi, koska edellisillä jo rakentonsakin puolesta nähtävästi oli parempi arvo.

Korhosen tytär, jo mainittu Anna Reetta, joka isänsä kuolemasta teki edellä luettavan kauniin runon, ei ole muunkin laulun laadinnassa isäänsä kehnompi, miltei ennen parempi. Sen voisi päättää seuraavistakin värsyistä, otetut hänen eräälle orpopojalle tekemästä laulustansa:

Minulla on mieli kirjoittaa, Maailman surkeutta, mainita, Jos aika myöten antaisi, Ymmärrys ylös kantaisi.

Viheliäinen, surkia, On ihmisellä elämä, Niinkuin on Jopi puhunut, Ja Salomoni sanonut.

Jopa sen tunsi Jooseppi, Ja tarkoin tutki Taavetti; Jo Haakar joutui huutamaan, Ja Ismaeli itkemään.

Kuin lapsi ensin syntyypi, Ja hengittämään herääpi, Tuntee jo tuskan olevan, Ja vaivan takaa ajavan.

Itku jo ompi alkuna, Ja ensimäisnä äänenä, Juurikuin ajat arvaisi, Ja tulevaiset tuntisi.

Jos siitte vähä iloitsee, Ja lasten kanssa leikitsee, Ne ilot pian puuttuvat, Ja murehiksi muuttuvat.

Pianpa saapi havaita, Kuin maailma on kavala, Kun nuoren ilon kadottaa, Ja lasten leikin lopettaa.

Niin näkyy nytkin todeksi, Ja kuuluu kyllä kovaksi, Kun puhuu orja päivistään, Yks' orpopoika onnestaan.

Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa seuraavilla kiitossanoilla:

Nöyrimmän sanon kiitoksen, Kaikillen niillen yhteisen, jotka minun ovat korjanneet, ja tänne asti auttaneet.

Suuri on ollut vaivanne, Suurempi olkoon palkanne, Jota ei maassa makseta, Vaan taivahassa on tarjona.

Ja jos nyt oikein tuntisin, Hyvyyttä Herran muistaisin, En vaiti olla saattaisi, Vaan kiitos-uhrin antaisin.

Että niin olen autettu, Ja vahingolta varjeltu, Kuin Mooses kaisla-arkussa, Ja Joonas kalan vatsassa.

Ne Herran suuret ihmetyöt Muistuttaa mullen päivät yöt, Että aika oisi palata, Ja synnin tieltä lakata.

Maailman turhuus hyljätä, Ja kaikki ylön katsoa, Toivoa toista tulevaa, Etsiä uutta elämää.

Että siitten taivaan kuorissa Saisi voiton virttä veisata; Siellä vanhat vaivat palkitaan, Ja kaikki uudeksi muutetaan.

Siellä ompi oikia isänmaa, Ja kaikki kallis tavara; Siellä lesket levon löytävät, Orvot osaansa nousevat.

Siellä taakse taukoo puutokset, Murheet ja ajan muutokset; Ei isä jätä seurastaan, Eik' äiti heitä helmastaan.

Siellä köyhät saavat rikkauden, Ja sairaat kaikki terveyden; Siellä ompi ilo yltäinen, ja riemu alinomainen.

Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä loppuvärsyllä:

Lyhyt on tämä kirjoitus, yksinkertainen yritys, Vaan kukas tarkoin tietänee Ja toisen tuumat tutkinee.

Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä muutenkaan oikiaan laulu-intoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista kirjaa, eikä ainoastansa lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena, ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kun yhtä äitinsä kieltä, yli monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.

Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi. Siihen lisäksi saapi lukea senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja viimeiseksi että itse kirjoitti ne paperille, joka esti ne heti synnyttyänsä katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen arvoon ja leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita kuita mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän enemmin jääpi monestakin jälelle, jopa tyttärensäkin ja pitäjän miehensä Juhana Ihalainen siinä vetävät hänelle vertoja. Monta muuta tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikka eivät ole sinne päinkään ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin Saksalaiset Schilleriä ja Götheä.

Nimitimmä Korhosen runoista muutamia jo Karjalaankin levenneen. Semmoisia omat erittäinkin runot 23, 24, 25, 28, 31, 32, 33, 34, 45, 46, 48. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla muuttuvat, panemme tähän runon 24 sekä sillä tavalla, kuin se on Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla venäjän Karjalasta.

Rautalammilta.

Käännä päätä, katso päälle, Ota vaari vanha muori, Kuinka kummalta näkyypi Tämän aikaiset asiat: Kaikki pojat kasvavatkin Piipun pohjalla pilaavat Suunsa seuvun semmoiseksi, Jos on paksu huuliparta, Niin on posketkin porossa, Kasvo puolipullollansa.

Eivät yr'tä yösialta, Univuoteilta värähä, Eikä pirtistä pihalle, Vielä virkahan vähemmän, Ulkotyöhön ollenkana; Ennen karstat kaivetahan, Ihmetkin imeksitähän.

Kyll' on sitte päivän päällä Parta paksuna porosta, Ihvestä ihan sininen, Hihat hiessä, helmat noissa, Rintapielet riivanteissa.

Vaimot ne valittelevat Pilattavan paijat kaikki Kesken päivän pestäväksi; Muorit muutamat sanovat, Että pyyhkeiksi pitäisi Vanha vaippa laitettaman, Että aikoa enemmän Pesemätä päästäisihin.

Sepillen on selvä neuvo, Valurille vanha käsky, Kunnon neuloja kuvata, Jolla vilja väännetähän; Ilkeä on imeisten luona Puista puikkoa piteä, Kuletella kukkaroissa.

Miehet muutamat sanovat Pilattavan piiput kaikki, Pohjat puhki pisteltävän, Kareksia kaivettaissa; Toiset ne toki puhuvat, Ett on oppi oivallinen, Ja juuri komia konsti, Maahan muuttunut tavaksi. Muinoin toivat Mustalaiset, Kusta lieneepi kotoisin: On tuosta tupakin jatko, Jopa työlle joutuisampi.

Venäjän Karjalasta.

Kuule ensin, katso siitä, Kuinka kummalta näkyvi Tämän aikainen elämä: Miehet muutkin jos minäkin Piipun pohjilla pilaavat Suunsa seuvun semmoiseksi, Jotta on leukansa liassa, Parta paksussa porossa Ihvestä iho sininen, Tupakasta turmeltuna.

Muinen söivät Mustilaiset Piipun pohjia poloset, Konnat suuhunsa kokivat, Karetsia kaavitsivat, Siitä ottivat opiksi, Suomen miehet mielityiksi, Jotta jo nykyinen kansa, Kaikki katsovat musikat, Nuoret miehet naimattomat, Pojat puoliparrattomat, Huuliansa huuhtelevat, Paian hiemalla hosuvat.

Ei lemmot leposialle, Vuotehellenkaan väräy, Kun ei poskessa poroa, Suussa tuhkia tupakan. Ilmanko akat sanovat, Muorit muutamat puhuvat, Pilattavan parrat kaikki, Suun menevän surkiaksi.

Puikko on puolta kyynäreä, Kyllä kyynärän pituinen, Tehtynä teräväpäinen, Jolla kaivavat karetsan, Piipun pohjan poskehensa; Ei purukset suusta puutu, Tukut karmilta katoa, Ikipallit ikkunalta.

Miehet muutamat puhui Piiput pantavan pilalle, Pohjat puhki pistettävän, Kareksia kaivettaissa.

En nyt tuota tarkoin tunne, Kusta on tupakka tuotu: Sen mä tuntenen toeksi, Ett on turmellut tupakka, Pilannunna kansan kaiken, Maahan muuttunut tavaksi.

Vielä muitakin toisintoja löytyisi tähän yhteenkin runoon, joilla ei kuitenkaan tarvinne tätä jo ilmankin pitkää alkulausetta venyttää, vaikka nämät kaksi toinen toisestaan eroavimmat jo senkin tähden piti pantaa, etteivät asian ymmärtämättömät luulisi Korhosen runoja tässä kokouksessa tahallaan muutetuksi, jos sattuisivat joita kuita kirjoitettuna käsiinsä saamaan eli muuten niitä rahvaassa vähän toisilla sanoilla kuulemaan. Siitä ei toki lienekään moitetta pelättävä, jos mistä tahansa saatuja toisintoja on runon täytteeksi ja muuksi parannukseksi käytetty.

Tähän kokoukseen ei ole otettu muutamia runoja, jotka tiettävästi eivät ole Korhoselta, jos kohta niitä onkin hänen nimeltänsä kerätty. Samasta syystä olisi runo 42, runonteosta, pitänyt pois jätettää, sillä kirjoituslaatu todistaa senkin toiselta tekiältä olevan, mutta koska se kuitenkin Turun Viikko Sanomissa on tullut Korhosen nimellä painetuksi ja myös antaa tähdellisiä neuvoja runonteossa, niin on se otettu mukiin. Kiitosruno Hemlanterille (12) on kyllä laitettu Hemlanterin omaan nimeen, kuitenkin on se epäilemättä Korhosen tekemiä, ja siksi sanovatkin sitä Rautalammilla. Runon 27 Tuovisesta oli joku toinen lauluniekka jatkanut pitkällä perälorulla, joka nähtävästi ei ollut Korhoselta ja siitä syystä sai jäädä.

Usiampia näistä on ollut ennenkin painettuna, nimittäin runo 2 kirjassa Wäinämöiset (vaikka erehdyksestä Ryynäsen nimellä); r. 3 Mehiläisessä 1836, Lokakuulta; r. 8 Sanansaattajassa Viipurista 1835, N:o 21; r. 13 Kanteleessa, 3 osa, s. 52; r. 19 Oulun Viikkosanomissa 1832, N:o 25; r. 25 S. S. Viipur. 1835, N:o 7 ja Lemminkäisessä, 1 osa, s. 11; r. 28 Topeliuksen runokokouksessa: S. kansan Vanhoja Runoja y.m. Nykyisempiä Lauluja, 5 osa, s. 55, ja Oul. V. S. 1831, N:o 22; r. 30 Oul. V. S. 1830, N:o 17; r. 31 Turun V. Sanom. 1820, N:o 23, ja Topel. runokok. 4 osa, s. 23; r. 32 S. S. Viipur. 1836, N:o 19; r. 34 Oul. V. S. 1831 N:o 26; r. 37 Mehil. 1836, Toukokuulta; r. 38 Mehil. 1837, Marraskuulta; r. 40 Helsingf. Morgonblad, 1835, N:o 32, 33; r. 42 Tur. V. San. 1821, N:o 2; r. 44 Oul. V. S. 1831, N:o 48; r. 45 Kanteleessa, 3 osa, s. 41; r. 46 Kanteleessa, 4 osa, s. 35. Lauluista ovat 2 ja 3 ennen painetut arkkiviisuissa; 4:jännen alku Maamiehen Yst. 1844, N:o 16; 5 Kantelettaren 1 osan alkulaus. s. XLI. Näiden ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin erikokousten avulla on Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin virheettömänä, kuin suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta ei kuitenkaan ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin ne, jotka tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin Suomessa löytyy. Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri-murteisin Suomen kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä syntyvän yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten murretten välillä. Arvattavasti pitäisi jokainen murre itseänsä muita parempana, joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä kannallansa ja estäisi sen tointumista. Jos vastahakaan kaikista murteista kasvatetaan kielen perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli, on se kymmenessä vuodessa tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla paremmaksi, kun minkä joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä lailla on Saksan kieli kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja Norjan kieli elävät köyhempinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät pysyneet yhtenä, vaan tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi kirjakieliksi. Lähimmän esimerkin antaa meille Vironkieli siitä vahingosta, minkä murretten itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi vaikuttava. Sen siaan kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin kahdeksi, Tarton ja Tallinan kieleksi. Kumpikin kulki omaa tietänsä ja kääreysi matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selveyttä, varaisuutta ja perustusta, joka näihin aikoihin asti on pysynyt Suomenkielen kalliina omaisuutena, saisit jo tyhjään Vironkielessä etsiä.

Kajaanista uudenvuoden päivänä 1848.

E. L.

I. Kertomusrunoja.

1. Sodan rasituksista.

Rakastettu Rautalampi! Siitä mä sinua kiitän, Että tässä täyellisen, Opin oikian tap'aapi, Yhyttääpi ymmärryksen Tässä löytääpi läheltä Sekä herkut hengelliset, Että maalliset makeudet, Mitä mielesi tekeepi.

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta, Piisaa kotoinen koulu Talonpojan tarpeheksi. Isä ennen A:ta neuvoi, Ä:tä äitini opetti, Siihen sain enemmin siitte Opetella itse vielä, Jotta jo vähin kykenen, Voin panna paperin päälle Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Tämän-aikaiset asiat, Kuinka oli kumma aika, Suomen kansalle kamala, Vallan vaihtuissa Venääksi.

Talon vaarit ne vapisi, Talon muoriset murehti Kamahteli kansa kaikki, Kun ne kuulivat sanomat Maaliskuussa mainittavat, Siitte silmällä näkivät Helmikuulla kulkemassa, Pitkin Suomea sujuvan, Pitkin maanteitä matavan, Tutkimattomat tuhannet Vierasta sotaväkeä, Kauheilla sotakaluilla.

Saivat siitte huhtikuulla Olla' seurassa samassa, Vetämässä vaikiasti, Ransporttia perässä, Eikä miehillä evästä, Eikä heiniä hevoilla; Sapelia miehet saivat Hevoisilla hengen vaara.

Siitte lankesi sisälle Toukokuu se toivottava Pahemmin pelotteleva Kun sai kuunnella kotona Ampumista ankarata, pidettävän Pieksämä'ellä Sotaväki suuri kanssa Otti oikian asunnon, Esipää Istunmä'ellä, Toinen pää Toholah'essa.

Siit'ei käyty kirkon luona Kahden kuukauden sisällä, Eikä pappia pahaana — Venäläiset veivät toisen, Toisen pelko vei pakohon.

Silloin kuollehet kotona Sel'än saarissa mätäni, Ettei voinut vie'ä kaikki Kirkkomä'elle kaukaiselle, Eikä kaikki ennättänyt Kun oli kuolo kunnollinen, Asui tauti ankarampi.

Se oli työnä tervehillä Että korjata kalua, Toiset ne toden perästä, Toiset tyhjästä pel'osta, Vaikka surkia vahinko Korjatullenkin kalulle Tuli maantiellä mahdotoin, Paikotellen poskissakin.

Saipahan näh'ä sitäkin Sunnuntaina surkiata Aivan aamulla varahin, Ehto puolella eleä Katsannolla karvahalla Ilmitulta Istunmä'eltä, Savua sakeanlaista, Joka kuohui kartanoista, Ala taivahan tasauntui. Silloin siell' on paljon nähty Kekäleitä kelpolailla, Kivisalmen kartanoista Aina asti Hintikkahan, Kestikievarin talohon.

Katso nyt, tuleva kansa, Koskas lähdet kirkon luota, Lasket Laukahan rajahan, Etkö kylmiä kyliä, Koske kuolleita metissä, Näe korkeita kojuja Tällä matkalla makaavan. Istu ja itke vähäisen, Tätä muutosta murehi, Anna alainen rukous Jumalalle julkisesti, Että rauhassa eläisit, Kunnialla kuolla saisit.

Teille on, tuleva kansa, Tämä kirja kirjoitettu, Tämä muisto mainittuna. Tämä ei kau'aksi käyne paitsi pitäjän sisälle.

2. Muistojuhlasta.

Tuli taas kynälle kyyti, Vuoro vuoltulle sulalle, Halastulle höyhenelle! Pännä pistetty läkissä Muistomerkkiä tekeepi Kansan kasvavan etehen, Tulevaisten tunnustella, Juhlan julkisen piosta, Johon Keisari kehoitti, Suurivoipa, voimallinen, Valtias Venäjän maalla.

Kun oli kulunut kaikki, Lokakuu lopulle käynyt, Vuonna kun on kirjoitettu, Tullunna tuhannen päälle Saatuna sataa kahdeksan, Siihen seitsemän lisäksi Toisen kymmenen kulua: Silloin siunattu solenni, Juupeljuhla julkisesti Vietettihin vielä kerran.

Esivalta ensin kaikki, Herrat oikeuden omaiset, Sitä suurella ilolla, Kuuluttivat kunnialla. Sitä pispatkin pitivät, Rohvessorit ja rovastit, Kaikki myöskin kappalaiset, Kaikki kappelin papitkin, Apulaiset aivan kaikki Hengellisellä halulla.

Kutsuivat kokohon ensin Seurakunnat selkiästi, Aivan aamusta varahin. Kaunistivat kirkot vielä Varsin kynttilän valolla. Itse päällensä pukivat Juhlavaattehet valitut; Siitten astuivat sisälle Heti Herran huonehesen, Voimalla varustetulla Seurakunnalle selitit, Ilmoittivat ihmisille Opin oikian menoista, Jonka tohtori totinen, Julkinen jumalan pappi, Luterus lujaksi laitti Kaupungissa kaukaisessa, Wittenperissä perusti.

Paljon siitäkin puhuivat, Kuinka kunnian jumala Hänen voimalla varusti, Lahjoitti lavean tiedon Hengellisissä hänelle; Pani paljon uskallusta, Rohkeutta runsahasti, Yli paavin ylpeyden. Apulaisen antoi vielä Melanktonin mainittavan.

Nämät tohti toimellansa Vastoin paavia puhua, Sekä Tetselin tekoja, Niin myös Samsonin samalla, Jotka oli paavi pannut, Synnin kaupalle sysännyt: Rikoksistapa rahoja Piti paaville tuleman. Kirja siitte synnin päälle Piti Tetselin tekemän, Että vielä edeskinpäin Saapi synnissä elää.

Monta muuta kauhistusta, Taikaisiakin tapoja, Muita munkkien menoja, Joita ei kynällä jouda Panemaan paperin päälle Oppimaton ollenkana, Kun ei oppinut osanne Paavin juonia jutella. Katosi kylistä kirjat Katosivat kaupungeista, Ei saatu sitä lukea, Vähän kuulla kirkossakin, Eik' ajalla muutamalla Saanut saarnata kukana Siinä selvässä valossa, Jonka Jesus jätti meille.

Vaan koska herätti Herra Tämän sankarin sy'ämmen, Josta silloin saarnattihin; Tämä saatti saarnoillansa Ristikunnat rikkahiksi, Antoi raamatut avata, Laittoi lapsillen osansa, Kirjat kaunihit kätehen, Joihin kuitenkin käsitti Kaikki ankarat asiat.

Siitä on nyt siirtynynnä, Kulunut sata'a kolme Ajastaika'a alusta, Koska tohtori totinen, Luterus lujasti päätti Paavin vallasta vapaasti Saarnata sanan Jumalan; Jonka opin onnellisen, Jonka toivotun totuuden Kohta Kustavi kuningas Otti vastahan ilolla, Kahden kansan suosiolla. Kaarlo siitte kaunihisti, Isän kuoltua kuningas, Sää'yt kutsutti kokohon, Jotka varsin vahvistivat Lasten lapsien hyväksi Uuden opin Upsalassa.

Näistä syistä on näkynyt Kuninkaille kuuluisille Ruotsin vallassa vapaassa Juhla julkinen raketa, Ristityille riemupäivä, Jonka Jumala sovitti, Että me elävä kansa Sadan yhdeksän ajalla Saimme jo kahdesti kuulla Juupeljuhlan vietetyksi.

Ei tämä elävä kansa, Tuskin myös tuleva kansa, Saanne kuulla kutsuttavan Juupeljuhlalle kokohon, Solennille soitettavan.

Asiat on aivan suuret, Joista puhuman pitäisi; Vaan on puhe puuttuvainen, Yksinkertainen yritys.

3. Nuotta-ankkurista.

Soisin Suomeni hyväksi, Kaupuntini kaunihiksi, Miehet muutkin verrakseni, Poikani paremmakseni, Että kuuluisi kylissä, Hyvä nimi naapurissa; Että uusia etuja Ajateltaisi alati Talonpojan tarpeheksi Kansan kaikenkin avuksi.

Viel' on mielessä minulla Vanhan aikainen asia: Kun en saanut sauvointani Luotohon lujasti kiini, Aalto se ajoi venettä, Viimein viskasi vihuri Apajalta aivotulta Toisen kolmannen kohalle. Perävaaria pelotti, Hirvittipä hiienlailla, Ehkä äänellä isolla Torui toisessa nenässä, Itse noitui nostimilla, Ajalla saman apajan.

Kyllä kynsiä kolotti Syksykaudet katkerasti Puristaissa jäistä puuta, Kiirehen kirokin pääsi, Vielä viisikin väkistä Ajalla yhden apajan.

Miehet muutkin, jos minäkin Tuskassa hikoilimme Kiireissä kesämenoissa, Parven aikana parassa. Parvet ne pakeni kau'as, Ei saanut syvälle mennä, Syvän synnyn tietämättä. Vaikka vartta jatkettihin Pitkä salko sauvoimeksi, Ei se seisonut selällä, Lievillä lahetvesillä. Tuot' on tehty tuon ikänsä, Eikä tuosta tuohon tultu, Eikä miestä meissä ollut, Suomen suuressa su'ussa, Satakunnan kuuluissa, Joka ymmärsi jotakin Avuksi tämän asian.

Sadan yhdeksän alussa Kerran yksi kelpomiesi Katseli Halkokarissa, Havahti hahen perässä Värkin vähän mahtavamman, Joka hahta hallitseepi, Isot laivat lainehissa.

Ajatteli itseksensä: Eikös vihko viskattava, Eli raskas rautahäkki Auttaisi apajamiestä, Kalamiestä kannattaisi, Koska suuret suola-laivat, Ankarat sota-alukset Haminoissa hallitseepi, Valkamissa vallitseepi?

Jopa kantoi rautakangen Sillä reisulla rekeensä, Aivan ankkurin varalle, Kohta tultua kotiinsa, Puhui selvästi sepälle, Haastoi tuota Häyriselle:

"Käännä kanki kaksinkerroin, Keitä kiini kolminkerroin; Itse ymmärrät paremmin, Mitenkä pitäis pitimet Varustaman varren päähän, Kiini kiehuman kovasti."

Seppo seisoi ja käveli Vähän ajan arvelussa; Pisti piippuhun tupakin, Kaivoi kuonat ahjostansa, Käski painella paletta, Löyhytellä lietsotinta, Lyötti kannen kappaleiksi, Alkoi kiiellä kipunat Yli ahjon aika lailla; Vaan ei Häyrinen hätäillyt, Eikä suuttunut Sakari, Lyytinen lymyhyn mennyt, Kipunoita kiitäviä Säkeniä siitäviä.

Kuluessa kuuden tiiman, Ruokavälin väistyessä Jo tuli kalu kaluksi, Aivan juuri ankkuriksi.

Naapurit ne ensin nauroi, Kyläkunta kummitteli Tuota turhaksi kaluksi, Joku joukosta sanoopi:

"Elkäte mitänä miehet, Ehk' on hyö'yksi jokaisen, Arvattu tämä asia."

Miehet marsi maita myöten, Toiset juoksi jäitä myöten, Souti poikki Sonkaria Katsomaan tätä kalua, Mikä konsti Koivulassa, Saatu Sonkarin kylässä: Seilatessansa selällä Saavat aikoihin apajan Syvillä sel'än vesillä, Kaikilla karin nenillä. Sepät seurasi perässä Osoviitan ottamassa.

Pian mahti maahan joutui Kulkien kylä kylälle, Pitäjästä pitkin ensin Rautalammin rannikoita. Viipymättä Viitasaari, Kuulusa kalapitäjäs, Saapi siitä selvän tiedon, Pian joutui Pielaveelle, Suonenjoelle sukkelasti, Kautta Karttulan osasi, Kuleksella Kuopiohan, Maaningalle mahtavasti, Iinsalmehen isosti.

Min'en tie'ä, miss'on laita Tämän kuulon kulkemassa, Tilan tie'än, kuss'on alku, Kosk'on Koivulan pajassa Rauta kiini kiehutettu, Rakennettu ankkuriksi, Sakari Lyytisen sanalla, Juuri Jussi Häyriseltä; Se oli pitäjän seppä, Konstin oppinut osaava. Kaikki nuoret nuottamiehet! Viipymättä viinaryyppy Laittakate Lyytiselle; Ei se paljo palkinnoksi, Mahti maksaapi enemmän.

4. Kuopion kirkon rakennuksesta.

Kuopioss' on kuulu kirkko, Juuri julkinen rakennus, Komea joka kohalta, Rautakangilla rakettu Seinämuurit seisoviksi, Kivet kaikki kiinnitetty Kalkkiruukilla kovasti, Sivutut sileiksi päältä, Kaikki kalkilla katetut, Sisusvärkit sievät vielä, Kaikki kaunista tekoa.

Pitivät puhetta ennen Partavaarit paljon siitä, Kuinka tuoll' on Kuopiossa Juuri huono Herran huone, Kirkko kehno kau'an ollut, Vaikk' on maaherran hovina, Ruunun kassan kaupuntina, Pulskasti puoli sata'a Ajastaika'a asunut.

Eipä Karplaani kajonnut, Kiirehtinyt kirkon työhön, Eikä Rampselli ruvennut Uuden temppelin tekohon, Eikä rohennut rovasti Akanteri aikanansa Kirkon korjuusta puhua; Vasta Valkreeni rovasti Alotti tämän asian. Koska ennen aikanansa Ruotsinvallalla vaelsi Kuvernyöri Kuopiossa; Sille Valkreeni valitti, Kuinka huono Herran huone, Vanha rau'ennut rakennus Kuitenkin on Kuopiossa.

Nämät kaikki nähtyänsä Vastasi vapasukuinen ja kreivi rehellisesti: "Ei ole maata miehetöntä, Kirves on joka kylässä Pitäjä peräti pitkä, Virkamiehet vielä siitte Kaupungissa kaikellaiset, Vaikka kirkkonne kivestä Rakennatte raudan kanssa, Vaikka vaskesta katonkin, On tei'än oma asia."

Viimein maaherra Vipelius Vasta Valkreenin avuksi Tuohon tuumahan rupesi, Mukautti muutkin herrat, Kaikki tyyni kaupungissa, Taivutti talonpojatkin, Miellytti pitäjän miehet Emäkirkolla eniste. Eihän kappelit kajonnut Tuohon työhön tyytymällä; Pantihin pakolla siihen, Esivallan voiman kautta Elatusta äi'illensä Maksamahan maan tavalla, Niinkun laki vanha vaati, Vanha oikeus opetti.

Asia tuli alulle, Juuri joutuen jalalle. Perustuksen pohjan kanssa Riivin riitingin perästä. Koska Riivi kohta kuoli, Mestari meni lepohan, Pysäyntyi pykäysmahti, Sota seurasi perästä, Raukesi tämä rakennus, Puut ne kaikki poltettihin, Tehty tellinki katosi Kaikki kirkon ympäriltä, Värkit hankitut väsäyntyi, Miehill' oli muuta työtä.

Kohta alkoi toinen aika, Aika aivan toivottava, Kun rakensi rauhan Herra, Valta vaihtui Keisarille. Alkoi kohta Kuopiossa Kirkon työ jo kiirehesti, Aivan ahkera rakennus, Joka kulki kunnialla, Tosin toimella hyvällä, Kokonansa korkialle. Tapulikin viimein taipui, Että kellotkin kohosi Sen kirkon kivisen päälle. Siell'on varressa vasara, Joka tiimoja takoopi, Hetken päälle hellittääpi, Vielä viisarit sivulla, Tavallisen taulun kanssa Joka kulmalle kuvattu, Että kansa köyhempikin, Niinkuin muutkin matkamiehet Arvoaisi ajan juoksun. Sen nyt tietävät tytötkin, Mitä miehetkin puhuvat, Kuinka nyt on Kuopiossa Julkinen jumalan huone.

5. Leppävirran kirkon palosta.

Sanoma Savosta kuului, Leppävirralta levesi, Yli Suomen suuri itku, Vaikia valitusääni, Koska päivä päälle joutui Toinen toistakymmenensi Heinäkuussa heltiässä. Siell' on pitkänen pitänyt Vaarallista valkiata, Eli selvemmin sanottu: Julkinen Jumalan voima Salli aivan sammumata Tulemaan tulikeräsen Tauvota tapulin päälle Josta liekkiä levesi, Ylös ilmahan yleni, Sulautti suuret kellot, Maahan malmina sekotti.

Tuo sama tuli Jumalan, Joka ei sammune sateesta, Ei kadonne kastehesta, Kirkon kuuluisan kulutti, Niinkuin nikkarit sanovat, Pykymestarit puhuvat, Ettei puusta pulskempata, Suurempata Suomen maassa, Taitavampata tekoa Ennen nähty eikä kuultu, Mahtavimmat maalaukset, Kuvat kaunihit sisällä.

Kyllä saattaapi sanoa, Sitä kun on silmä nähnyt, Vaikka ei puhua paljon, Sitä kun on korva kuullut. Korva kuitenkin sanoopi, Toisinansa toimittaapi, Sitä kun ei silmä nähnyt, Niinkun niitäkin monia Tulen tuimia tekoja, Joit'on toista toisen päälle Sattunut sa'alla tällä, Yhdeksällä yrtetyllä, Tuimia sodan tulia, Paljon kaupungin paloja, Jonka ensiste alotti Kova onni Kokkolassa, Raahen rankaisi peräti, Otti Oulun paljahaksi; Mitä Turkuhun tuleepi, Suomen suurehen kylähän, Siitä on puhuttu paljon, Itseksensä ilmoitettu. Mikkelin komia kirkko, Kaunis kirkko Kangasniemen, Julkinen Kalajo'essa, Kaunis vielä Kannuksessa, Kuvitettu kuuluisaksi, Tuli ukkosen tulesta Poltetuksi pohjanmaalla. Monta muutakin kyleä, Kartanota kaunihinta Väkivallan valkeasta Ovat poltetut poroksi.

Emmä uskalla sanoa Tämän päätöksen perästä, Että on edellä muita Kirkkoja ja kaupuntia Kansan synti kauhiampi Nämät vaivat valmistanut, Koston kovemman vetänyt. Eipä Jesus ennen niitä Katsonut Kalileassa Suurimmiksi syntisiksi, Jerusalemiss' ei sanonut, Joita piinasi Pilatus, Pahemmaksi pannut niitä, Kaikki ne kahdeksantoista, Kun tappoi Silohan torni. Kääntymään hän käski muita Esimerkistä enemmän.

Jos sen tie'ät, tyhmä kansa, Niin et toisesti tekisi Turhimpia tuomioita, Että ansaittu asia, Oma suuri synnin syynsä, Veti näihin vehkeisin. Joka paikass' on pahoja Vihan alla vielä nytkin.

6. Kertonjoen myllystä.

Sata miestä on sanonut, Toinen puoli on puhunut Kerkonjoessa on kelpo mylly, Juuri julkinen rakennus, Vasta saatu valmihiksi. Vuonna kun on kirjoitettu Ja tullut tuhannen päälle Saatuna sataa kahdeksan Kolmeneljättä kohonna, Silloin vaipui vanha mylly Väkivallan valkeasta Kosken pohjalle poroksi.

Miehet mielellä pahalla, Itkusilmissä isännät Marraskuulla matkusteli Käsi taskussa käveli, Keskustellen keskenänsä: "Miehet veikkoset, mitenkä Me nyt mylly saataisihin? Paljo kansa'a kylällä, Paljo maata myllytöintä. Alamylly aina huono, Niinkun kaikki muutkin myllyt Näissä seu'uin semmoisia. Talvi päälle päätymässä, Tuisku, pakkanen tulossa — Miehet, mitäs nyt tehä'än?"

Jopa siitte joulukuulla Kerran keskensä isännät Pyhä-iltana puhuivat: "Koska meill' on kunnon koski, Tehkäämme mylly kanssa, Joka jauhoja jakaapi, Edemmäkkin ennättää Tulisihan tullikappa Tekomiesten tarpehiksi, Myllyn mahissa pidoksi. Kyll' on miehiä kylällä Vanhempia, nuorempia, Kankahall' on puita kanssa Suurempia, pienempiä, Viel' on honkia halastu Suorempia, kierompia. Minkäslainen mittakeppi Seinäpuille pantaisihin Joka passaisi paraiksi? Pidetään nyt pitempi mitta, Erilainen entisestä, Pannahan paria kaksi yhtä rinnoin yrttämähän. Meillä on mestari lähellä, Oppia omalla maalla, Koukkulammilla kotona; Semmoisia seppiäkin, Jotka taitavat takaa Rakennuksen rautavärkit. Matti mahtinsa paneepi, Toiset miehet totteleepi, pojat pohjan laitoksessa."

Tasaisesti kaikki taipui, Tuohon tuumahan rupesi; Miehet yksimielisesti Alkoivat alusta talven puut katsella kankahalta.

Saivat aitan salvetuksi Tukalalla tuiskusäällä, Kestivät kun kelpomiehet, Aivan niinkun aikamiehet, Tahtoivat ja tarkenivat jäistä puuta jälkytellä.

Avullisen aitan saivat, Sisusvärkit sievät vielä, Rattahat hyvin raketut, panivat paria kaksi Kunnollista kulkemahan, yhtä rinnoin yrttämähän Aivan aitassa yh'essä, jotka kyllä jou'uttaapi, Suorittaapi suuret kuormat Ilman viikon viipymättä.

Sen minä todeksi tie'än, jonka olen kotona kuullut Monen myllärin sanovan, Kerkonjo'essa on kelpomylly, joka jauhot jou'uttaapi. Ei puutu hevosen heinät, Eikä mieheltä evästä Odotettaisi ollenkana.

Myllyn haltiat havahti Vähän vääryyttä olevan Myllärissä muinaisessa, Valitsivat vahvan miehen Kelpokalun katsojaksi, Tuli virka Vilhelmille Tullimahti Markkaiselle.

Mitähän Sari sanoisi, jos nyt antaisi isännät Vielä virkansa takaisin, Laittaisivat Laitiselle Vielä uu'en virkavaalin? Vaan on tuota toivoakkin Aivan turha Toikkasella: Joka kerran keksitähän Sitä aina arvellahan, joka on vähässä valski, Sit' ei panna paljon päälle.

Kerran minä mielessäni Kerkonkoskella kävelin; Sain siellä sanoja näitä, Kun tuo kunnian isäntä Kutsui ensin Kampinmä'ellä Vierahaksensa minua; Jaakkopa jalo isäntä Antoi siitten aamusella Vatajalla vahvan ryypyn. Itse Nokkalan isäntä Käski käy'ä katsomassa Ensin myllyssä minua, Kutsui siitte kammariin, Virkkoi sanan Vilhelmille, Antoi siellä aika ryypyt. Eipä siitte päivän päälle Mieli maistunut mesille, Hunajalle höyrähtänyt. Vielä viimeinen katosi, Haihtui Hoikan taipaleella. Kyllä se kylässä siitte Palvalah'essa parani; Siinä isäntä siveli Minun mieleni hyväksi. Ei se ryyppy ennättänyt Korvan tasalle kohota, Kun jo luonto liikahteli, Juohtui mielehen minulle: Jos minä kotihin jou'un, Ja nyt pääsen pännän luokse, Kirjoitanpa kiesavita Ja panen pari sanaa Kyläkunnan kunniaksi Sitä kun on silmä nähnyt, Koska vielä korva kuullut Miesten kaukaisten kehuvan, Kirkonkylän kiittelevän, Horonpohjankin puhuvan: Kerkonjo'ess on kelpo mylly, Juuri julkinen rakennus.

7. Pappilaa uudesta pirtistä.

Julkinen juhannusaamu, Kesäpäivä kelvollinen Silloin lankesi sisälle, Koska Kontrahtirovasti Valmisti perehen pirtin, Jossa käyvät kirkkomiehet, Maata saavat matkamiehet.

Itse rovasti isäntä, Rakas pappi Rautalammin Tuli myös itse tupahan, Aivan aamulla varahin. Eikä juuri joutumilla, Tullut turhilla puheilla; Toi hän tuonne tullessansa, Kantoi kallihin tavaran, Aika raamatun asetti Pitkän pöy'än kunniaksi, Olevan tuvan omana Tosin toivossa hyvässä, Jos se joukossa tulisi, Miestä miehissä olisi, Eli vaimoissa varoja, Koska kirkosta tulevat, Etsiä esipuhetta, Testi temmata käsihin.

Toivo toinenkin hänellä Oli tässä täy'ellinen, Että muutkin matkamiehet Kaukaisemmat katselisi, Tutkisit todella tuota, Illoin, aamuin ahkerasti, Kun pitävät korttieriä, Ovat öitä pappilassa.

Saamme toiseksi sanoa, Kiitokseksi kirjoitella, Ettei hän eväätä tullut. Silloin jo oli sisällä Neuvo pidetty neitsyelle, Panna pannu lämpimäksi, Kahven kanssa valmistella, Kupit kuultavat sivulle, Siitte seurassa jälestä Itsensä isännän kanssa Tulla uutehen tupahan.

Tämä rohkea rovasti Neuvo neitsyttä hyvästi Kaatamahan kaikellaista, Se'otella semmoisia Kupin kullenkin osaksi, Tottuneille toisen vielä. Ukoista uni pakeni, Pitivät puhetta siitte, Hiljaksensa haastelivat: Suu se maistaapi makean, Kieli kypsen koitteleepi. Vaimot kanssa vanhat, nuoret Kehui paljon keskenänsä Tuvan uu'en tuomisista, Juhlaeineistä enemmin. Täst' on muisto muutamilla, Hyvä huuto taitavilla. Toiset tomppelit pitävät Kaikki yhdenkaltaisena, Panevat hyvän pahaksi, Laimin lyövät laupeu'en, Ohitse opinkin käyvät, Kirjapöy'än kiertelevät; Enemmän ihastuisivat, Jos ois pantu pappilassa, Tuotuna tuvan omaksi Kahdet eli kolmet kortit, Kynttylätä kyllän päälle, Pantu pöy'älle puteli, Jok' ei kupista kuluisi, Korttelita kallistuisi, Ei oisi ikävä ilta, Eikä aamu aivan pitkä. Kyllä siitte päivän päälle Kokki pappi, kyökki kirkko, Pirtin pöytä alttarina. Tälle luokalle sopiipi Myöskin vaatetta valita, Uutta taattia tapailla Jok' on virka virhellinen Julman juomisen sivulla. Aluss' on hyvät asiat Lopussa pahat puhe'et. Taas jo taukoaa runoni Lauluni lamahan käypi.

II. Kiitosrunoja.

8. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraile.

Soisin Suomeni hyväksi, Kaupunkini kaunihiksi Sananlasku sangen vanha, Mutta vielä muistettava. Kyll' on Helsingin kylässä Ajastaikoja asuttu Vissiinkin satoja viisi, Vaan onko vähän vajaalle Eli päälle pikkuruisen, Empä tuota tarkoin tie'ä.

Vaan ei ennen Helsingissä Sia ollut oppineitten, Koti korkiasukuisten, Istunta isojen miesten; Oli Turku toimellansa, Koulun korkean kotina. Siinä oli oppihuone, Aikansa akatemia Paikoille pari sataa, Kyllä kymmentä vajaalle.

Vaan se Suomen suuri äiti, Turku tuli turmiolle, Tuimassa tulipalossa, Rikki rinnoilta repesi. Niin silloin nisätkin kuivi, Äi'iltä imettävältä. Lapset laajalle hajoili, Isät kulki itkusilmin Kohden päivän koittamista, Auringon ylenemistä; Saivat sian Helsingissä Niinkun Lothi muinon löysi, Sai Zoarissa siansa, Tultuaan tulipalosta Sotomasta sorretusta.

Filosohvi, suuri viisas, Plato laittoi ensimmäisen Akatemian alotti Kreikanmaalla mainiolla, Osti maata maksun eistä Akatemolta lunasti Johon koulunsa kohensi, Alusti akatemian. Siitä saivat siitte muutkin, Alkunsa akatemiat. Saksan mailla on ennen saatu, Siitte Ruotsissa ruvettu, Viimein saatu Suomessakin Jo sia sille nimelle.

Suokohon Jumala suuri Aina kunnian asuvan, Herrauden Helsingissä, Liiton arkin liikkumata! Että oikeus olisi Varsin vahva ja totinen, Että oppi onnellinen Olis' oppihuonehissa, Vielä muuta viisautta Mieli määrältä mitata; Koska hän on pääksi pantu, Suomen ruunuksi ruvennut, Korotettu keisarilta, Tehty tuomarin taloksi, Pantu aika pappilaksi.

Suuri kiitos, suuret herrat, Viisauden viljeliät, Toimen totiset jäsenet! Vaikka kielet korkeatkin Ymmärrätten, yhtä kaikki Suvaitsette Suomen kielen Kasvamista, karttumista, Annatten apusanoja, Valmistatte valkeutta Syvänmaissa syntyneille Kaunihilla kirjoillanne, Että peittyisi pimeys, Sumu kansasta katoisi; Että valkeus vapaasti Leviäisi lentämällä, Linnun siivillä iahan.

Se on kiitos kirjoitettu Sanottu Savon kylistä, Annettu alamajoista, Miehiltä mitättömiltä, Osotettu oppineille, Jotka ratki rakkahasti Suvaitsevat Suomen kieltä, Ottavat opin tiloille Savon raakoja sanoja, Talonpoikaisten puheita.

Mont' on miestä maakylissä Sadan yh'eksän ajalla Opin kasvoja katellut, Toimen tietä tunnustellut, Ett' on kirjat kaikellaiset Oppineilta ohjattuna, Lahjoitettu lapsillemme; Koska itse korkeatkin, Esivallan ensimmäiset Antavat luvan lukea Opetella outojakin, Koska myös papit paremmin Erilailla entisestä Tahtovat talonpojille Valkeutta valmistella. Siihen on sivulle vielä Annettu aviisikirjat, Saatu lehdet lentämähän Talonpoikien tupihin Joka lystääpi lukea Varsin vanhoja satuja. Siinä on sisällä kanssa Aivan uudetkin asiat, Että yksinkertaisetkin Saavat mieltänsä mitata, Järjen jousta jännitettä, Ulkomaankin uutisilla.

Juuri on sitä sama'a Ajatellut Suomen seura, Kun on Kultalan asiat Suomen kielen kirjoittanut, Että kieli kirkastuisi, Sekä mieli virkistyisi Aivan uutehen elohon, Miss' on vanha vaillinainen.

Moni kirja kiitettävä Ompi aikain kuluissa Tullut ennenkin tutuksi Tuskin toista tuon nä'öistä, Kun on kirja Kultalasta. Mikäs paikka on pahasti Toivoselta toimitettu, Eli Elsalta enemmin? Kylläpä joka kylässä, Aivan tälläkin ajalla Olis työtä Toivosellen, Ehkä vielä Elsallenkin. Sanat on sangen somasti Joka miehen mieltä myöten Siihen pantuna sisälle. Välistä lukian luonto Vesisilmäksi vetäypi, Toisin paikoin taivuttaapi, Liikuttaapi lukian luonnon Hypätä hyville mielin. Se paras papin rukous Herättääpi hartau'en, Se paras Suomen pakina Sy'äntä sytytteleepi, Kaikki käypi kaunihisti Jost' on kiitos kirjoitettu, Sanottu Savon ukoilta Teille, taitavat tekiät, Hyvät herrat Helsingissä! Empä tie'ä, enkä taida Teh'ä teille kumminkana Parempata palkintoa Laitetuista lahjoistanne.

9. Turun viikkosanomain kirjoittajille.

Vielä paljon viisautta, Paljo tuntoa Turusta, Tuli meille mennä vuonna; Siellä oli oppineita, Joilla oli ou'oillenkin Sanomista sangen paljo. Vuodessa viikkoja meneepi Kaksi kuudetta kuluupi; Jopa koko viikon päälle Koko arkki annettihin Täynnä suotuja sanoja. Monta ihmettä isoa Saavat näh'ä Suomalaiset, Kaikki kaukaiset sanomat, Varsin vanhatkin asiat, Asiat erinomaiset, Mitä maassa mainitahan, Tuli kaikille tutuksi.

Moni tahtoi ja tapaili Niitä lehtiä lukea, Niitä karttoja katsella, Kussa ne kummat asiat Oli maailman osista, Koko vahvuuden vaellus, Pysyminen, pyöryminen, Kulkeminen, kääntyminen, Oppineilta oivallettu; Joissa Aasian olento, Europan elämän laatu, Amerikan ajan juoksu, Valtakuntain vaihetukset, Muita ihmeitä isoja, Joit'ei ennätä puhua, Eikä kerkiä kehua, Eikä ole ennen kuultu, Eikä uskottu olevan.

Nyt on saanut Suomen kansa Ulkomaalta uuden tie'on, Tie'on oppinsa alusta, Jok'on juuresta juteltu, Asti paavista alettu, On siinä sivussa tullut Mahometti mainituksi. Jo on Luterus lu'ettu, On saatu samati näh'ä Niistä suurista so'ista, Joita usko ennen kärsi. On jo kanssa kirjoitettu Suomen surkeimmat asiat; On jo meille ilmoitettu Kaikki kauheimmat elävät, Jotka maalla matkustavat, Taikka merellä menevät; Tehtynä tutuksi meille Neki suuret suolavuoret, Tuli vuorten tupsaukset. Myös on tehty tiettäväksi Tarinaiset taitavasti, Siihen liitetty lisäksi Runsaasti runosanoja, Pantu vielä palkioksi Vaka vanha Väinämöinen, Myös on loih'ettu lopulla, Vielä päälle päätteheksi, On tullut oma puheemme Suomen kieli kiitetyksi.

Moni ihminen ihaistui, Kun ei kuulunut ikänä, Mitätöintä milloinkana; Jos hän vähä joutavia Oli seulottu sekahan, Ei se riko miesten mieltä, Ei siitä valita vaimot.

Näin ne sanovat Savossa Mei'än puolessa puhuvat: Ei ne herrat helpommasti, Maaten ruualle rupea, Jotka näitä jou'uttavat, Kun ne kaikki katselevat, Vanhat historiat hakevat, Vasta alkuiset asiat, Samati Suomen sanomat Antavat aviisin päälle. Ihmettelevät isosti Räntti konstin korkeutta Että sekin ennättääpi Teh'ä kaikki kauppakirjat, Joissa herkut hengelliset Tarkoin tallella pysyvät, Ja vielä viikkosanomat Yli Suomen suorittavat.

Savon taitavat sanovat, Toimelliset toivottavat Että tuntoa Turussa Olentoa onnellista Piisaisi pitemmän päälle, Lapsen lapsille hymyyttä; Lähettävät lämpösiä, Kiitoksia kirjan kanssa Tuonne Turkuhun takaisin.

Nyt mä lauluni lopetan Kosk' en saanut syntymähän Niinkun Könni kellojansa Seppä iso Ilmajo'ella.

10. Merimiehille.

Vasta vanhalla i'ällä Virrekseni viimeiseksi Ymmärsin yh'en asian Aivan arvosta isosta, Kokonansa korkeasta, Kun on kuuluisa kulento, Merimahti mainittava Tupaväeltä tuntematon. Sepä vaankin vahvan luonnon, Tarkan toimen tarvitseepi, Perustetun pitkän mielen, Ettei kummasta kulusta Hämmästy hätätilassa, Eikä säitä säikähtele. Ei sovi syville mennä Syvän synnyn tietämätä, Tuntemata tuulen mielen.

Miehiä on miehet kaikki, Mitk' on miessä ollaksensa, Jotka maita matkustavat, Työnsä toimella tekevät; Merimies on merkillinen, Joka aalloilla ajaapi. Ei kohta kotona käy'ä, Kun laiva lahdelta lähti, Seilit ottivat selälle. Haihtui silloin herran rouva, Unehtui ukolta akka, Kun laiva lahelta lähti Tuuli tuuvitti alusta. Tie on pitkä tietämätön, Aika arvelun alainen, Kaukanako käytänehen, Milloin tuolta tultanehen, Viivytäänkö vuotta viisi, Vaiko vuosi, vaiko kaksi. Kaikki katteini lukeepi, Joka tarkan tarvitseepi Teh'ä reisusta rätinnin, Kuinka kauppa kannattaapi, Voitto voimassa pysyypi, Mitä miehille tuleepi, Kuinka kuulta maksetahan, Kuinka vaarat vältetähän, Kierretään kivikaria.

Herroja on herrat kaikki, Oppineet on oppineita, Virkatyönsä toimittavat, Ansaitsevat miehen arvon; Vissihin vassa siinä Koko miestä koitellahan. Kukas arvoaa asian Sy'änmaissa syntyneistä, Kuinka on kallis kauppakeino, Mikä taitava tavara, Rahasummat kuinka suuret. Yh'en miehen mielen alla Kuleksivat kuohun päällä, Aalloilla ajeltavina, Vihurilta vietävinä. Ei tunne tupa-isännät Paremmin kun palveliat Miehen toimesta mitänä, Joka hahden hallitseepi, Työtä tyyrissä tekeepi, Pimeissä perän pitääpi. Ei ole soutu saaren päite Matka mantereen näkymin, Kohden kuuta kulkeminen, Vielä pilveä vähemmin, Eikä tuttu tuulen suunta, Lasku laineihen mukahan. Mitäs miehistä puhumme, Jotka seiliä selaavat, Purjeita pujettelevat, Rihmarappuja ravaavat, Niinkun oksalla orava, Hongassa havuttomassa, Hämähäkki verkossansa, Lukki luomassa omassa. Vuoret vieryvät sivulla, Toiset eissä ja takana, Kuohuu kuolema kupeilla, Vähän lautoja välissä.

Meit' on maalla miestä monta, Vahvalla vaeltamassa, Astumassa anturalla, Kuolla kumminkin pitääpi. Monta on mereltä tullut, Toisia yhä tuleepi, Vaarina vaeltelevat, Maalle hautansa hakevat. Kaikki maalla märkäneisi, Happanisi haisevaksi, Tuima kansalle tulisi Jos ei mentäisi merelle, Liikuttaisi liemen päällä.

Kerran minä kelpolailla Puhuttelin puolen yötä, Puolen päivä'ä keväistä Merimiestä merkillistä, Purjevärkistä puhelin, Tyyrin työtä tievustelin Lokalautoja kyselin, Yhtä toista kaikellaista Matkustaissa ulkomaille. Merimiesi merkillinen Puhui kaikki kannallensa. Minä vaan en ymmärtänyt, En paljon paremmin tienyt Kun koppi kepin perässä Kukon laulun kuultuansa.

11. Keskikievari Lyytiselle.

Ahkeruus on lapsen arvo, Työ ja toimi vanhan turma, jota Jaakoppi Juteini Herra sihteeri sanoopi. ylpeys on yksi niistä Vihattavista vioista; Nöyryys on näkynyt aina Joka sää'yssä sopivan. Kenpä arvosta alainen Ilman itse-mielestänsä, Sill' on ymmärrys yläinen Muien kaikkien katsellen. Viisaus on vielä sitten Kaikitekkin kallis lahja, Toimi on jalo toveri, Joka leivänkin lisääpi, Arvon kanssa ansaitseepi.

Katso miestä kauan ensin, Jos tahdot tapoja tietä; Elä miestä ennen kiitä Kun tarkoin tapansa tie'ät. Moni lassa lastattuna Ompi toiste mielen miesi, Moni piennä pilkattuna Toiste toimella elääpi.

Kerran kulki Kainulainen, Talonpoika pohjalainen, Savon maata matkusteli; Kauan katseli kylässä, Talossa Toholah'essa, Kuinka on pytinnit py'ätty, Käsityöllä kaunistettu, Tuvat tehty miesten tulla, Talli tarpeeksi hevoisten; Kuinka kellari kehätty, Valvin kanssa valmistettu, Seinämuurit seisovaksi, Laki laskettu lujaksi.

Katseltua Kainulainen Puhkesi tähän puheesen: "Ei ole maata miehetöntä, Onkos puuta oksatonta; Talo on talon näköinen, Kylä on kylän kokoinen, Kyllä kaikelta koh'alta; Minä en milloinkaan kysyne Kuinka kauan tuot' on tehty, Vaan tah'on paremmin tietä, Mitkä miehet näit' on tehnyt; Täss' on kaikki täy'ellistä, Ei ole pilattu puita, Eikä turmeltu tupa'a."

Sattuipa Savon isäntä Kanssa silloin kartanollen, Joka vastasi vapaasti Pohjalaista porstuassa: "Tietähän nämät tekiät, Kosk' ovat kotikylistä — Itse on isäntä tässä; Vaikk'on varrelta vähäinen, Mutt' on muutoin miestä kaikki; Ehkä on matala ääni, Viisas sillä vastatahan. Ei se käännä kaikin aioin Sinne tänne silmiänsä, Vaan sill'on sisällä silmät Joilla kauas katseleepi."

Oli se lykky Lyytisellä, Onni Pentillä peräti, Tulla siihen sillan päähän, Päästä tällen penkerellen, Kosk' on mies joka koh'alta Missä miestä tarvitahan, Ehk' on emännän perintö, Laitokset on lautamiehen, Jok' on tuttu tuomarilta, Vasta virkahan valittu. Ehkä on jo ennen ollut Asessorin arviossa, Niitä patsaita paraita Talonpoikain lavoilta, Ain' on pännäkin apuna Kestikievarin kylissä, Vaikka pilkkana pitävät Vihamiehet vielä nytkin.

Mutta yksi ystävistä Sanoopi samalla lailla:

"Olipa onni Lyytisellä Tulla siihen sillan päähän, Päästä sillen penkerellen, Saaha se valittu vaimo, Erinomainen emäntä, Jok' ei säiköitä sävyllä, Eikä äänellä peloita, Vaikk' on toimi toimellinen, Vaikka vastaapi asiat, Hyvälle ja huonollenkin, Hiljaisilla huulillansa Lauhkialla luonnollansa. Vielä se vihanta kasvo, Silmän luonti siivollinen, Kaunis katsanto suloinen — Sepä kaikki kaunistaapi, Itsekkin talon isännät, Emännät enemmin vielä."

Vielä vanha Vihta Paavo, yksi toinen ystävistä, Sanoopi sanalla tällä, Jolla muka muutkin miehet: "Oli se lykky Lyytisellä, Onni Pentillä peräti, Tulla siihen sillan suuhun, Kohota sillen koh'alle, Missä miestä tarvitaankin, Vakaista vaa'itaankin; Eipä siinä sillan päässä Tuhma aikahan tulisi. Eikös ollut Eljaksella, Isännällä entisellä, Onnen ohjakset olalla, Saaha semmoista vävyä; Kukas vanhan appivaarin Oisi palvellut paremmin, Muistaisiko muoriakin Joka tolvana totella, Siinä siivossa pitä'ä? Eikös se emäntä kiitä Lykkyänsä Lyytisestä; Nytpä näkyypi näköisä, Salmen rannalta rakennus, Komia joka koh'alta, Siivo käytökset sisällä, Tavaroita tarpeheksi, Yhtä toista kaikenlaista, Kunniata kummallakin."

En pannut paperin päälle Toisten vanhoja valeita; Nämät puustavit puhuvat Sitä kun on silmä nähnyt, Korva kuullut kunnon miesten Sanovan samalla lailla.

Kynnys vääriä kylähän: Käyppä kerran katsomassa, Onko liikoja lisätty, Onko viskottu valeita. — Jos menet sisälle siitä Puhuttele puhtahasti Isäntätä itseänsä, Lautamiestä miehen lailla; Eli jos emännän löy'ät, Tokko tointa puuttuneepi, Eli ryhtää'kö rätinki? Ei vanha aletta lausu, Vihamies sitä sanoopi.

Koska kerran kelpo herra, Miesi oppinut osasi Tämän kehnon kirjoituksen Luonnon toimella lukea, Sanoi suulla julkisella: "Eipä oikein osannut Vihta Paavo viisahasti, Ruveta runon tekohon, Kun ei arvannut alusta Panna paraita sanoja; Kosk' ei kohtuutta ylistä, Kyllin kiitä raittiuutta. Raittiuus on rauhan kanta, Juopuminen julma synti Joka kansat kaa'uttaapi Kyllä Suomenki kylässä, Perin pohjin turmeleepi. Vaan ei Penttiä petetty, Viinan kanssa viivytetty, Ei ole löytty Lyytistämme Rouvissa rotisemassa, Eipä saanut Saksan viina, Eikä emännän tekemä, Oma Suomen suorittama, Miestä mielellen pahalle; Eipä ryypyt reissuvaisten, Ei käsky keräjämiesten, Tehnyt tunnon turmiota."

Vähä väärin muuan herra Aivan aatelis-sukua Arvasi tämän asian: Sanoi viinan viettelevän, Norrin narriksi tekevän, Väkisekkin viimein vievän Lukkarin ja lautamiehen, Siihen virkahan vetävän, Jota joukot juopuneitten Toimittelevat todella. Kuitenkin on korva kuullut, Sitä myös on silmä nähnyt, Vielä niissäkin viroissa Istuvan koko ikänsä Päällä pettämättömällä — Ei virka vi'oille veisi, Jolla mieltä muutoin oisi.

12. Koulumestari Hemlanterille.

Joka lassa lastatahan, Miessä mielehen tuleepi; joka piennä pilkatahan, Vanhana valitteleepi; Sananlaskut saanen selvät, Valmistetut vanhemmilta, Meiltä mielehen otettu, Sy'ämmehen sylkytetty. Ei sanat Savosta puutu, Karjalasta kanteleita Ei kaikki katolle nouse, Jotka rappuja ravaavat; Ei kaikki kapoille pääse, Jotka pänneä pitävät Koulussakin korkeassa. Toiset saavat suuret sarvet, Toiset pienillä palaavat.

Minä olin orpo poika Syntynyt Savon rajalla, Kyntömiehen kartanolla. Jou'uin juoksevan jälille, Ainakäyvän askelille, Perityltä pelloltani, Matkalle isäni maalta. Kun ma kynnelle kykenin, Aloitelin askelille, Niin suostuin sukuni töille, Pikkupojaksi panetin.

Juohtui mielehen minulle, Yhtenä kesässä yönä, Tottumahan toista kieltä, Puustavia piirtämähän. Tuolle nauroi naapuritkin, Isännätkin irvesteli: "Tuosta se herra tuleepi, Aika pappi paukahtaapi." — Min' en virkkanut mitänä: Vasta annan vastauksen.

En ole etäällä käynyt Hakemassa harjoitusta Suuren kukkaron kululla, Enkä vanhemman varoja Kuluttanut koulun kanssa; Totta tunnen toisen kielen, pi'än vähin pänneäkin. Mies olin miesten seassa, Poika poikain parissa, Sotajoukossa sopiva, Miekkaväessä mielen kanssa. Kerran kersantin kepillä, Unterupsierin nutulla, Kauluksessa kallis nauha, Hopeasta hohtavainen, Samati sapeli vyöllä Kävin Kuopion katuja. Ymmärrän myös ymmärryksen, Valitun vaksiinikonstin. Taidan kirjat kiitellä, Kaikki kansiihin sitoa. Olenpa otettu vielä, Kappamieheksi katsottu, Koko koulumestariksi, Suuren kirkon suntiaksi, Rautalammille rakettu.

Kas niin on kapoille tultu, Niin on leipäni levinnyt, Sahtituoppini sakonut, Toisen miehen toivomata, Vihasuovan sallimata. Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet; Ei katehen kainalossa, Pahan suovan sormen päässä.

Kangasniemen karvakulmat, Entiset ikätoverit, Haukivuoren harjaparrat, Muinoset muka-jäsenet! Minull' ei paha'a mieltä, Eikä viikkoista viha'a, Jos on matka markkinoille Toistekin Toholah'essa, Käykäte minun kotona, Maantiessä minun majani. Tulkate minun tupaani, Saatte sanoja hyviä; Käytänehen kammarissa, Potun kannan kaapistani, Korkin pullosta kohotan, Pullon pöy'ältä sivallan, Sillä maksan muinosia, Pieniä pilkkasanoja, Joita kärsin käy'essäni Haukivuoren harjumaita, Savon synkeillä selillä. Ei sanat sanoihin puutu, Virret veisaten vähene, Jolla ainehen alotin, Sillä lauluni lopetan.

13. Tolppari Palmulle.

Kuule, katso, Kalle Palmu, Jalo tolppari totinen! Joka annoit aivan suuren, Seurattavan selkeästi, Esimerkin markkinoilla. Tuhat miestä tunnustaapi, Sata vaimoa sanoopi, Lapset laulavat sopissa, Ettei monta markkinoilla Palmun vertaista kuleksi. Mont' on miestä markkinoilla, Monta miestä, monta mieltä, Paljon konnan koukkuisia, Vaan on harvalta hyviä, Hyvän nimen haltioita.

Yksi ystävä vakuuden, Sekä totuuden toveri, Kuului puo'issa puhuvan: "Se on Palmulle paremmin Hyötynä hyvä nimensä, Kun olla omistajana Tuntemattoman tavaran." Toiset haukkui tolvanaksi, Perityhmäksi perusti, Kun ei ollut ymmärrystä Palmu raukalla paremmin.

Saatua tämän sanoman, Tämän kumman kuultuansa, Taskuvarkahat vapisi, Rosvot rohkeat häpesi, Metsän vorot voivotteli, Vettyi silmät veiarien, Viekas nauroi ja vihelsi.

Kun sen kuuli kunnon herrat, Kiittelivät Ruotsin kielin, Sekä Suomeksi sanoivat; Ettei monta markkinoilla Kallen kaltaista kävele; Suotto-herrat ne sohahti: "Piru olkohon pitäisin Toisen puolen palkastani, Elikkä enemmän vielä."

Talonpoika pohjalainen: Mitäs mahtaisit sanoa, Jos sen joku toinen miesi Ylösottanut olisi? Eipä hiiret hiiskahtaisi, Pentu haukkuisi perähän. Vaan se vaka Kalle Palmu, Jalo Tolppari totinen, Kysyi kyllä kiiruhusti, Tievusteli taitavasti Oikiaa omistajia Tieltä löydetyn tavaran. Kun sen kuuli kulkeneeksi, Heti kohta sai hevoisen, Jolla jou'utti jälestä.

Tästä siis näh'ään to'ella Ettei kaikki Suomen kansa, Eikä lapset Rautalammin, Viel' oo tuiki turmeltuna, Tärvättynä kaikki tyyni. Saattaapi satalu'uissa Miehen toisenkin tavata, Rehellisen retkillänsä, Vaelluksessaan vakavan.

Etten lii'alla lorulla Virttä pitkäksi venytä, Lamahuta lauluani, Päästän virteni välehen, Annan lopun aikanansa; Mahdan mainita sanalla Hänen valtavanhemmasta: Se oli ukko ulkomaalta, Kova korpraali sodassa, Täh'en täy'en miehuutensa Kah'en kantava ritarin, Jotka Kalle kaunistaapi, Poika puhtaana pitääpi.

14. Eerikki Huttuselle.

Kerran kiitti Kainulainen, Pohjalainen poikiansa Tavan kaiken taitaviksi, Tyttöjänsä naitaviksi. Nyt on saatuna Savosta, Hyvä huuto Huttusesta, Suomen pojasta pakina; Se pystyi pykäystöihin Rakasti rakennustöitä, Suostui myöskin summatöihin.

Se sana mesille maisti, Hunajalle höyrähteli — Kun se kuului kauemmaksi, Mainittiin kylä kylältä, Että on omassa maassa Mahtimiehet mainittavat, Jotka jaksavat jalosti Päälle summan suuremmankin, Jotka tarkoin tietävätkin Kuinka tingata tuleepi. Ettei keppi kesken taitu, Niinkun muilta muutamilta, Jotka alkavat asian, Yrittävät ylpeästi, Masenevat matkan päälle, Kaupat kaatuvat kumohon.

Työ kiittää tekiätänsä, Rakennus rakentajaansa. Huttusella on toinen hattu, Toinen haltia hatulla. Ei kauas kapalla mennä, Teh'ä työtä tynnörillä, Eikä riksillä raketa Kovin kauan kartanota. Ei päästä pytinnin päälle Yh'en viikon viettämällä, Eikä mennä maan sisälle Aivan paljon astumalla.

Seurakunta Suonenjo'ella Joss' on Eerikki elänyt, Kävi kuorissa kokohon, Keskusteli keskenänsä, Tievusteli tietäksensä, Kuka kellarin tekisi Tämän kirkon tarpeheksi, Jossa saisi Saksan viina Suonenjo'ella suojeluksen. Pieni on pitäjän työksi, Suuri suntion viraksi, Summa päälle pantakohon, Yks' työhön yrittäköhön. Huttunen hyvin osasi, Sano summan kohtalaisen, Johon suostui seurakunta.

Eipä Eerikki ruvennut Työhön tyhmällä tavalla, Alkoi työnsä taitavasti, Teki virkansa visusti, Aivan lystisti lopetti, Teki seinät seisovaksi, Katon kiinitti kivestä, Pani paadet paikallensa, Käski syynin käy'ä päälle, Josta kiitti kirkkoherra, Vielä vieraskin rovasti, Sekä kaikki seurakunta, Itsekkin talon isännät Palkan väärtiksi panivat.

Vaan ei Eerikki vihastu, Eikä suutu Suomen poika, Vaikk' on paitsi palkastansa, Keltä vuo'en, keltä kaksi, Ei laske lakia päälle, Ota ylös oikeutta, Antaapi ajan kulua, Tulla aina tuonnemmaksi. Mikäs miehille tulisi? Ryöstö päälle ryöpsähtäisi, Ois se kumma kuulemankin, Ihme ilmankin olevan.

Vieläpä sanon sanani, Kaksi vielä vieretyksin: Eipä vanhemman varalla, Perityllä peningillä Ole oppia otettu; Kohta kun jalalle joutui, Kykeni kylässä työhön, Näki jo leviän leivän Ansiosta annettavan, Palkan pantavan perästä, Tuli tuosta työlle into, Poika tottui toimen tielle, Pystyypi pykäystöihin Muurin mutkat ymmärtääpi, On jo herroilta havaittu, Hyvin tuttu tuomarilta, Ettei säitä säikähtele, Pyri tuiskusta takaisin.

Vieläpä sanon sanani: Eipä Eerikki ruvennut Valskin myntin vaihtajaksi, Niinkun miehet mielettömät, Jotka kulki kuutamolla, Kaupan kaihessa tekivät, Mynttikalut kammarissa, Lujasta lukon takana Kuoppakoution kotona, Kuurttilaisen kartanossa; Huttunen, hyvän tapanen, Katsoi ylen kaikki tyyni Kuurttilaisen kummitukset, Kuoppakontion kolinat.

Vielä minä miestä kiitän Kun pysyy pyhät kotona, Ei hän juokse juhlan alla Kuleksele kuutamella, Ei hän käy kyliä myöten Piikoja pilaamassa, Eikä seiso seinuksilla, Outtele oven takana Sy'än öillä yksinänsä.

15. Jalkaisten veljeksille.

Kerran keskensä isännät, Talonmiehet taitavasti Piti pitkältä puhetta, Pakinata paljoltakin, Tuolla lukkarin tuvassa, Herra kanttorin kotona, Kuinka Jalkaiset jalosti Avo silminsä asuvat. Täm' on suku Suonenjo'ella, Juuri juurtunut jaloksi, Onni oikeassa kä'essä, Toimi toisessa kä'essä, Onnen ohjat olkapäissä, Hyvä kartano kotona, Nimi kuuluisa kylissä, Housuissa hopeakello, Pöy'ällä leveä leipä, Potussa punanen viina Isännällä itsellänsä. Povessa punanen nahka, Joka kaupat kannattaapi, Summat suuretkin väliste. Tokko tie'ät Tiilestetti, Samoin myös Sahalan herra, Onko Jalkaiset jaloja, Suomen pojat sukkelia? Mitä veljekset vetääpi, Kestävätkö lapsen leikin?

Nämät kirjoitin kotona Ja panin paperin päälle. Lu'in kerran luikuttelin Tätä pilkkarin pihalla, Kaehtivan kartanolla, Sama mies sanoi minulle: Elä vielä virttä laula, Vielä on asia auki, Jalkaisista jatkamata, Mull' on entistä äkeä, Minä soisin mielelläni, Jos se jäisi maksamata. Tämän kaehtivan katalan Kaikki tietävät tytötkin Pitäjäksi tyhjän tuuman, Mutta jollaiset jalosti Vältti kaiken väärän myntin, Hauta-Pekan halvan pankon, Maksoi myntillä hyvällä, Maksoivat ja jaksoivatkin, Kestivät kun kelpomiehet Osti konnun onneksensa.

16. Kamreeri Forsteenille.

Yksi mull' on muistossani Vielä viimeinen asia, Pantava paperin päälle Parikunnan kunniasta, Armosta aviosää'yn, Jonka Aatami alotti Emäntänsä Eevan kanssa.

Siihen suuret siunaukset Ovat luojalta luvatut, Jotka siinä siivon kanssa Elinkautensa elävät.

Vaan nämät asiat vanhat Sivu sillähän menemme, Koska on asia uusi Mei'än korville kohonnut. Sillä eipä ennen vielä Ole kuultu kultahäitä, Haastettu hopiahäistä Rautalammin rannikoilla, Vaan nyt on valittu herra, Miesi armossa oleva Esimerkin ensimmäisen Tämän kunnian kuvaksi Näyttänynnä näillä mailla Seurakunnan kuultavissa, Vanha herra vallesmanni Kunnialta Kammareeri, Joka ennätti elä'ä I'än korkean kohalle, Rouvan kanssa kaunihisti, Ilman puolen puuttumata Ajastaika'a alusta Viisikymmenen visusti.

Täm' oli ukko uskollinen, Ruunun toimessa totinen, Kyllä vaelsi viisahasti, Teki paljon palvelusta, Ruotsin ruunun hallitessa, Vietti aikansa virassa, Saatti poikansa samate Opin oikian osihin, Tiedon suurihin tiloihin; Siinä tyttäret sivussa Kasvatteli kaikkityyni, Seurassa totisen toimen, Ymmärryksen ystäviksi. Niitä vissit virkamiehet Ovat siitte ottanunna Alkamaan aviotietä, Niistä toimet toimelliset Ovat ilmahan itännä, Iloksi ison isänsä, Suuren äi'in suosijoksi.

Ei saata sanoa tuota, Ettei se elämän laita, Ja se kunnian kumaus Olisi opiksi muille Parikunnille pahoille, Jotka alkavat asian Perin toisella tavalla; Elävät erimajoissa, Toruvat ja tappelevat, Laimi lyövät lasten koulun, Opetuksen unhottavat, Eikä tyyvy toisiinsa. Kuinkas siitte kultahäitä Toiste toivoa pitäisi?

Siivolliset Suomalaiset! Antakaa tämä asia Aina arvossa pysyä; Ehkä ei monen elämä Saavuta sitä sama'a.

Sanat paljo puuttuvaiset Kiirehesti kirjoitettu, Lyhykäisesti lykätty Vanhan Forsteenin varaksi, Kunniaksi kultahäi'en, Vallesmannin maineheksi.

Kun olis kuka lukisi Nämät sanat selkiästi Kammareerin kammarissa, Rouan Stenfältin tuvassa Kunniaksi kummallenkin, Että ovat ensimmäiset Siinä arvossa isossa, Kultahäi'en kunniassa.

17. Vallesmanni Östlingille.

Yksi mull' on muistossani Mainio marianpäivä, Jonka löysin Laakkolassa, Joss' oil herralla hyvyyttä, Roualla rehellisyyttä, Kunniata kummallakin, Kutsuivat minun katalan Koko päiväksi kotiinsa.

Siin' oli pöytä puuttumaton Herkkuruuvista hyvistä, Varsin kaikista kaluista, Liha, leipä liiallinen, Kaunihit kalavatiset, Ol'tta vielä oivallista, Jot' ei koskana kotona, Eikä kussana kylässä Näinä aikoina enämpi Tavata talonpo'issa, Tuskin herrojen taloissa, Parahissa pappiloissa. Syötit miehen syövyksihin, Näännyttivät näännyksihin, Miehen mielettä näkevät, Puolen tointa pois olevan, Tuskalla tuvan välillä Kelpo kunnolla kuleksin. Se on kunnia taloillen, Vika suuri vierahillen, Varsin hirmuinen häpeä.

18. Samalle.

Hyvä herra herran poika, Varustettu vallesmanni Miehen miekalla hyvällä, Ruunun kourasta kovasta, Luotipyssyllä lujalla, Omin rahoin ostetulla, Ketun saksien keralla Talon tarvetten sivulla! Talon pojat tahtoisivat Tahtoisivat, toivoisivat, Kiitokseksi, kunniaksi, Aivan pitkältä puhua. Pedon pahan pettämistä, Suden suuren ampumista, Ruunan vanhan runnakolta.

Kiitoksia kymmenkunta, Toisen toivotussanoja, Isännät itse sanoivat Sille herralle hetikin, Joka unensa unohti, Valvoi öillä vartiossa, Outteli omilla mielin Sitä tuntia tulevan, Jolla laavun laukaisisi Kohten tuota kontiota, Joka varsat vaivuttaapi, Emälehmät langettaapi, Varsinkin vasikat pienet, Siihen siat suuremmatkin, Koirat vielä viimeiseksi.

Entäs kun emännät kuuli Suden suuren ammutuksi, Lauaistuksi Laakkolassa, Hyppivät hyvillä mielin Että helmat heilahteli, Kahta kämmentä takoivat Siinä sanoivat sanansa: "Saitko saatana palasi Kuinsas ruunasta rupeisit, Syömähän suden tavalla, Vaikkas multakin vasikan Otit aivan onnekseksi, Tapoit talvilampahatkin. Kutti, kutti, kumma koira! Kutti, kutti, pitkä häntä!"

Suuri kiitos, hyvä herra, Juohata hyvä Jumala Toistekin totinen luoja Saamasalmille samoille! Kanna kynsiä kupilla Kynttä suurta, kynttä pientä Kynttä kaiken karvallista. Mimerki, metsän emäntä Kanna karvoja säkillä, Hallavata, harmoata, Puoleksi punasekaista Hänen pyyntöpaikoillensa.

III. Moiterunoja.

19. Väärän rahan tekiöistä.

Kirjoituksen kallis konsti Alkoi ennen Aasiassa, Varsin vanhalla ajalla, Jost' on siitte joutusasti Lentosiivillä levennyt Avaruuden kaiken alle, Kansan kaiken tarpeheksi, Ihmiskunnalle iloksi E'uksi elämän kaiken.

Tämä on keino kelvollinen, Jonka puute pimittäisi, Kaikki kansat hämmentäisi, Tätä kouluissa kovissa, Tiedon seuroissa somissa Herrat heillensä hakevat, Lahjottavat lapsillensa.

Kirjoituksen kallis konsti On jo saanut Suomessakin Ikiistuimen ihanan, Miesten korkeiden kotona, Oppineiden olkapäillä. Vaan kun kansamme katalat, Villipojat Pohjanmaalla Saivat sarvesta samasta Maistoa märän vähäisen, Löysi luonnon laitumelta Ruohon sielunsa ruu'aksi, Opin oksilta omenan, Ei se herkku heille käynyt, Tehnyt tervettä eloa: Söivät siitä surman tau'in, Sattu sairaus monelle Suomen kansassa kamala: Tuli turmio rahalle, Ruunun pankolle pahennus, Oppi vei ojahan miehet, Valkia vahingon saatti.

Sai viimein Savonkin miehet Taidon pilvestä pisaran, Opin oksasta osansa; Tuli Juhot juovuksihin Pisarasta pikkuisesta Maun saivat sokkosilmät, Pääsi pöllöt pöy'än päähän Isäntinä istumahan.

Luonto haikea havaihti Ruveta rahantekohon, Mieli mynttiä lisätä, petollista penninkiä, Tulla tuolla rikkahaksi, Kuuluisaksi kunniasta. Piru kohta pännän vuoli, Saatana sanat opetti, Rumahenki ruotsin kielen, Vieläpä venäettäkin. Lusiveri on laittanunna Mynttivärkit miehillensä, Pestanunna Pelsepupi Apulaiset oivalliset, Jotka tehtyjä tekoja Likelle levittelivät, Kulettivat kauemmaksi.

Niin on sattunut Savossa Iso pila Pieksämä'ellä, Suonenjo'ella suuri kumma: Talonpojat taidottomat, Yksinkertaiset yleni Koulun käyneiden kohalle, Vielä siirtyivät sivute Esivallankin edelle, Kunnes tuosta kompastuivat, Putosivat puolen syllän Askeleita muien alle. On nyt kyllä kyntömiehet Tieto tieltä temmassunna, Vienyt väärälle salolle, Kauppatielle kauhealle.

Itse Keisari, isämme, Majesteetti, maan isäntä, Herrat suuret Helsingissä, Esivallan kaiken kanssa, On jo huolella havanna, Mutkan matkassa olevan, Suomessa pahan sohinan. Kun on konnat kaivanehet, Vähän tehnehet veräjän, Josta muutamat menevät Sisälle si'an tavalla, Opin taimet tallailevat, Opin oksat taittelevat Vääriksi välipaloiksi, Muremuonaksi monelle.

Ompa syytä oppineilla Keskustella keskenänsä, Tie'ustella tietäksensä: Kussa on se oppihuone, Ainoinen akatemia, Jossa konnat koulun käyvät, Osoviitan ottamassa? Mistä on si'alla silmät, Joilla kuuta katseleepi? Eipä niillä ennen nähty Ylös yhtänä väheä, Otavata ollenkana, Tuskin marjoja metsässä. Vasta on ovi opilta Avaraksi au'astunna.

Kyllä taittaisiin taloissa Ajallamme armiaalla Tulla toimen tanterille, Hyvän tiedon tietä myöten; Vaan on menty männikköhön, Kuiville katajikoille, Vetelille vehkasoille, Eksytty erämetille.

Seurakunta Suonenjo'ella! Anna kaikki anteheksi Tämä miehelle minulle, Jos olen pahoin puhunna, Oman sää'yn suututtanut! Elä kanna katkerata, Pi'ä pitkältä viha'a! Ei satu sanat sinuhun, Joka kul'et kunnialla, Ostat oikeilla rahoilla, Jaksat myntillä hyvällä, Laillisesti laitetulla

Jos joku opin vi'aksi Asiata arvoaisi, Sepä pettyisi peräti, Luikahtuisi luulossansa; Ei ole opissa syytä, Syy opin omistajissa. Minä tie'än miestä monta Seurakunnassa samassa, Niinkun maassa muu'allakin, Jok' on ehtinyt etemmä Kulkea opin kujilla, Kun ne miehet mainittavat; Vaan ei ole ollenkana Mielinynnä milloinkana, Mennä myntillä pahalla, Peiaellen pettämähän Miestä missänä tilassa. Haittana on kyyryhammas Hyvän hampahan sivussa: Väärä mies on moitittava Seurakunnankin seassa.

Tästäpä tämäkin seikka Tuli mielehen minulle, Kun ma kuulin itkemällä Valittavan vanhan rengin Seteliä semmoisia Pannun palkaksi hänelle, Vuoden päähän päästyänsä, Ajastajan ahkerasti Oltuansa orjan työssä.

20. Karttulan kirkosta.

Yks' on mielessä minulla Vanhanaikainen asia, Kauan piilossa pysynyt: Antanenko vielä ilmi?

Oli aamu uuden joulun Ennen Sittingin eläissä, Kun ma kävin Karttulassa, Siellä Sittingin talossa. Tuolla tuttu kauppamiesi, Papin poika Kannuksesta, Oli aamuna samana Silloin Sittingin salissa.

Herrat ruotsia rupesi Keskenänsä kelpolailla Syyvessänsä syytämähän. Kahen miehen rengin kanssa Oven pielessä olimme.

Minä en mitänä tiennyt, Mitä herrat haastoi silloin; Tuota kuitenni kysäsin Rengiltä rehellisesti, Mitä herrat haastelivat. Se tuon selvitti minulle, Sitä Sittingin sanovan, Porisevan porvarille, Kuinka huono herran huone, Halpa rau'ennut rakennus, Kellojalat kelvottomat Karttulass' on kauan ollut.

Porki, porvari, sanoopi: "On tei'än oma vikanne, Kun etten kuria anna. Sekanen on seurakunta, Se se paljon seisottaapi Yhteisen asian tointa."

Sanoi siihen kirkkoherra: "Eipä miehet milloinkana Keskustele keskenänsä, Puhu puolella sanalla, Että kirkko kiirehesti Kohta korjattaa pitäisi, Vaikk' on lattia lamassa, Sisusvärkit vässällänsä, Katto kaikki sammalissa. On sitä minulla siinä Ehkäpä elinajaksi, Eipä taida ollakkana Miestä pitkäistä minussa; Sairaus on sangen pitkä, Kaiken talvinen tavannut, Etten kirkkohon kyennä. Nyt mä sinne mielin mennä, Ehkä saatan saarnatakkin."

Hevosella kirkkoherra Lasketti lahden ylite, Hohfreeni minua hoihki Käy'ä kautta kammarinsa, Antoi siellä aika ryypyn, Rupesi minun rekeeni. Lau'astiin lahden ylite Kirkon puolle kiirehesti, Siitte kirkkohon sisälle. Siellä Sittingi selitti, Antoi armot uuden vuoden, Otti salmista sanatkin Eniste esipuheeksi, Juuri voimasta Jumalan.

Pääsin penkkihin minäkin, Istuin vieressä isännän, Antti Karttusen keralla. Penkit ne porahtelivat, Laudat ne lavahtelivat Penkin reunoista peräti (Valetta vähän lisäksi) Eihän monta maahan puonnut.

Minä puhun puolestani, Ja panen pari sana'a: Taitavat talon isännät Kaiketikkin Karttulassa, Niinkun maassa muuallakin, Taitavat ja tahtovatkin Mahin maallansa piteä Kaunistella kartanonsa. Mikä lie nyt liika mutka, Ett' on yhteinen asia Tau'onnut takapajulle. Kuuluvat sitä sanovan, Väliste vähän puhuvan: Kirkko oisi korjattava, Oisi kello ostettava, Oisi tehtävä tapuli, Jos nyt rikkahat rupeisi, Köyhät kiljuen perässä. Liekkö totta, vai valetta, Hukka tienneepi totuu'en.

Kerran yksi kerjupoika Kävi sieltä Karttulasta, Puhui pulskia puheita, Sanoi paksuja sanoja: Olla kirkko mikä olla Päältä katsoen katala, Siellä Sirenius sisällä Päästääpi aika porakan, Ja kun Mäkliini meneepi Saarnastuolille tuleepi, Ei silloin sanoja puutu, Kun ois kuuliat paremmat.

Sen nyt tietävät tytötkin, Mitä pojatkin puhuvat, Karttulass' on kehno kirkko, Halpa, rauennut rakennus.

21. Hevosen kuolioksi ajosta.

Vieras vitsalta tuleepi, Kestikievari kysyypi: Mihinkä menossa miehet, Kunne herrat kulkemassa? Onko käypä ruunun käsky, Vai onko oma asia? "Pankate paras hevonen, Antakate aika ruuna; Ei kestä keväinen varsa, Kukas tammoja takaisi?" Siitte tielle tultuansa Jopa naukui nahkasiima Varustettu varren päähän, Jolla ruunat ruoskitahan, Orihit opetetahan, Tammat teh'ään taitaviksi.

Hollimiehet haastoi silloin: "Onko luojalta luvattu, Esivallalta vapaus Kulkea sillä kurilla? Mitäs Jaakoppi Juteini, Herra Sihteeri sanoopi Pirun pilkkoja puhuvan, Viiksarin viheltelevän? Mik' on mahti maalimassa Varsin taipunut tavaksi, Ettei huoli huonot herrat, Jos hetken hevonen seisoi Talvisella tantereella, Eli heinähelle heillä Paarman aikana parassa? Itse suutansa sukivat, Vielä viipyvät sisällä, Viimein viskaaksen rekeensä, Eli käyvät kärryihinsä, Kyllä se kylän välillä, Maksetahan matkan päällä, Naukumalla nahkasiiman, Ongen siiman oikomalla Kunnon kutsarin käsissä."

Kettu koiralta kysyypi: "Kumpi kuolema parempi, Kumpi helpompi hevolle: Tuoko koivunen kurikka, Vaiko piiska pitkäsiima?" Koira vastaapi ketulle: "Yhtä se sulle tekeepi, Kuoli se kummin tahansa, Kosk' ei tuosta korpit huoli, Saa se silmän kummaltakin."

Ei sanat Savosta puutu, Ei Savo sanoihin suutu. Talonpoika tappoi tamman Sill' oil koivunen kurikka; Herralta hevonen kuoli Nahkasiiman naukumalla, Kulkemalla kuuden virstan. Vähänkös väliste saavat Hollimiehet hoijakkata? Niskatalkkunat tapaavat, Kun ne kuskiksi rupeevat, Ottelevat ohjaksia. Silloin kulki kumma herra, Se pyys' ongella oritta: Sai se ongella orihin, Orihin ja oivallisen, Eikä tarvinnut täkyä.

Pojat portilla puhuivat, Kartanolla kalkuttivat: Ei hyvä hyl'yksi jou'a, Vaikka on vahinko tullut, Kaikki korjata pitääpi, Mikä kelpaapi kaluksi, Nahka nylkeä sel'ästä, Siitä suutari tekeepi Kauppakengät kelvolliset, Jotka ostaapi ajaja Kestingissä käy'äksensä, Saisipa samati vielä Satul'maakari satulan, Elikkä oriillen ohjat, Taikka päitet tamman päähän Kampamiehelle kaviat, Harjajouhet jouhikkaiksi.

Hännästä hyvän tekivät Muinoin ukkomustalaiset Ongen siiman oivallisen, Avullisen ahvennuoran; Rasva laukun voiteheksi, Vuokkiniemen vutjanoille, Lihan saavat linnut syy'ä, Koira karvat päästä vie'ä, Maksa ja keuh'ot ketulle, Suolet surmaksi susille, Luista ei mitään lukua.

22. Papin ja lukkarin saatavista.

Kerran yksi loisi vaimo Näki pilan Pieksämä'ellä, Suonenjo'ella suuren kumman, Kun on sattui saapuville, Koska maksettiin papille, Saarnamiehen saatavia: Leipä paimenen kakuksi, Voita kuitenkin kupissa Vähintä tiaisen verta, Villa varpusen kokonen, Eikä lintua lisäksi.

Sama vaimo sattui vielä Vanhan kanttorin kotihin, Koska pohjilta palasi: Sen oil tullessa tupahan Käissä lampahan käpälä Eikä toista toistaseksi.

Sama vaimo sanoi tuossa: "Missä lihat, missä linnut, Missä ne leveät leivät, Kussa ne parahat paistit? — Eipä missänä mitänä, Ei pahoin pölähtävätä."

Pian pantaman pitäisi Vuohi jospa vuo'eksikin Suonenjo'elle lukkariksi Se ehkä heinillä eläisi, Määkisi havuilla männyn; Ei pitäis mokoman miehen Omin ruokinsa oleman, Rannalla rasvattomalla Virren päätä päästämässä.

23. Ketunpoikain elättämisestä.

Kerran kettu miestä neuvoi, Metsän otsina opetti: "Minä luojani luvalla, Tekiäni tuomiolla, Laitoin pienoisen pesäni, Majani matalanlaisen, Kaivoin tuonne kankahasen, Vaaran rintahan varustin."

Siinä siittelin sukuni, Kasvattelin kaltaiseni, Siinä vatsani vajensin, Sokiana synnyttelin Ruskiat revon näköset, Metsän piskat pikkuruiset. Sinä kannoit silmitönnä Minun poikani polosen, Näkemähän nälkäpäivät, Kitu-viikot viettämähän, Kaukana emon ko'ista, Pesän pienoisen periltä.

Kuuleppa, kylän isäntä, Oot suvussasi omassa Monta nälkäistä näkevä, Onnetonta orpolasta. Ota niitä orjiksesi, Kanna niille maitokauha, Keitä niille keuhkovelli; Kyllä kettu kerkiääpi, Emäraukka ennättääpi Imetellä itse niitä, Kasvatella kasvamansa, Metsän ruu'illa ravita, Syötteä salon paloilla.

Kun ne kasvavat katalat, Emon koolle ennättävät, Meneviksi metsän päälle, Pyytömiesten pyy'yksille, Paa silloin salolle sangat, Auki raudat rannikolle, Kankaalle käpäläkanto, Niihin nirhoja nimeksi, Pyy'ä pyssyllä metsästä Jalan neljän juoksevia, Siiven kahden kiitäviä. Siihen on lupa sinulla; Sitte saalis saatuasi Ota korvista kopeikat, Selkärannasta siniköt, Kaksinkin koko ketusta. — Sit'ei kielletä sinulta; Kuolla kumminkin pitääpi.

24. Piipunperästä.

Kuule ensin, katso siitä, Ota vaari, vanha muori! Kuinka kummalta näkyypi Tämän aikainen elämä. Kaikki pojat, kasvavatkin, Miehet muutkin jos minäkin, Piipun pohjalla pilaavat Suunsa seu'un semmoiseksi, Jott' on leukansa li'assa, Poskipielet pullollansa, Koko suunsa surkiana.

Muinen söivät Mustilaiset Piipun pohjia poloset, Konnat suuhunsa kokivat, Karetsia kaavitsivat. Siitä ottivat opiksi, Mei'än miehet mielityöksi, Nuoret miehetkin mokomat, Pojat puoliparrattomat, Sillä suutansa sukivat, Huuliansa huuhtelevat. Ei lemmot leposialta, Vuoteheltakaan väräh'ä, Ilman karstan kaivamatta, Ihvien imeksimättä, Vielä virkahan vähemmän, Ulkotyöhön ollenkana, Kun ei poskessa poroa, Suussa tuhkia tupakan. Kyll' on siitte päivän päälle Parta paksuna porosta, Ihvestä iho sininen, Hihat hi'essä, helmat no'essa, Rintapielet riivanteissa.

Ilmanko akat sanovat, Vaimot ne valittelevat Pilattavan pai'at kaikki, Kesken päivän pestäväksi. Noin mä kuulin kummakseni jonkun joukosta sanovan: "Pitäisipä pyyhke'eksi Vanha vaippa laitettaman, Että aikoa enemmän Pesemätä päästäisihin."

Kun on kuitenkin kamala, Ilkeä imeisten luona, Puista puikkoa piteä, Kuletella kukkarossa, Niin siit' on sepälle työtä, Valurille vahva käsky, Kunnon neuloja kuvata, Puikko puolta kyynäreä, Kyllä kyynärän pituinen, Tehtynä teräväpäinen, Jolla karstat kaivetahan, Jalo vilja väännetähän, Piipun pohjat poskehensa. Kyllä sitte päiväkaudet Ei purukset suusta puutu, Tukut karmilta katoa, Ikipallit ikkunalta.

Miehet muutamat sanovat Pilattavan piiput kaikki, Pohjat puhki pistettävän Kareksia kaivettaissa. Toiset ne toki puhuvat Ett' on oppi oivallinen Ja juuri komea konsti, Maahan muuttunut tavaksi; Muinoin toivat Mustalaiset, Kusta lieneepi katosin.

On tuosta tupakin jatko, Jopa työlle joutusampi.

25. Mustalaisista.

Suku musta Mustalaisen Kansa laiska, kiertolainen, Jolla on se outo kieli, Kansan kaiken tuntematon, Jot' ei kouluissa kysytä, Oppihuoneissa osata; Sitä äänellä isolla Aivan pulskasti puhuvat, Röyhkeästi röykyttyvät.

Suku musta Mustalaisen, Kansa työtön, kulkevainen, Jok' ei kylvä, eikä kynnä, Eikä niitä, eikä laita, Leivän syö kun lemmon koira, Pitääpi palat paremmat, Kun se vanha vaivan-nähnyt, Joka vääntääpi väkehen, Työtä työntääpi hikehen.

Kun on mailla Mustalainen, On vaolla vartaita, Kun on Tattari talossa, On valehet vallan päällä; Ruoska tullessa tupahan, Kalu julma kainalossa Varsin tappelun varalla.

Mitäs äijä äyhkäseepi? Hevoselle heinät ensin. Akka, mitäs se sanoopi? Siitäkö sialle ruoka, Piimäpytyt itsellensä, Lihat leivät lapsillensa; Siitä villat viimeiseksi, Pellavatkin päälle vielä.

Siin' on ensin siunaukset, Loh'ulliset loilotukset, Kirouskin kiirehesti, Kun ei käyne mieltä myöten.

Suku musta Mustalaisen, Kansa laiska, kiertolainen: Miehet on mitättömiä, Akat on avuttomia. Mikä miehistä parahin, Kutsutaan se kuohariksi, Sanotahan salvuriksi: Mutt' ei miestä millonkana Muuhun ollut ollenkana Tässä laiskassa lajissa, Koko konnassa su'ussa. Muuan akka Mustalainen, Koska kortilla povaapi, Talonpojan tyttärille, Ennustaa hyvän elämän, Naima-onnen oivallisen, Saapi niiltä suuret palkat; Se on akoista apua.

Kysyppä kylän ukoilta, Mist' on muona Mustalaisen, Mistä kaikki vaatevärkki, Koreutensa kotosin? Heill' on kyllä herrasnuttu, Mutt' on mustalaiskujeita; Heill' on paita palttinasta, Vaan on alla narrin nahka; Heill' on vielä herrashuivi, Vaikk' on kohta korpin kaula, Korpin kieli, korpin mieli, Kokonansa korpin luonto, Noitumahan, raikumahan, Omin luvin ottamahan.

Suku suuri Mustalaisen Siev' on kyllä siittämässä, Nuorra naimahan nopea. Kuret niitä kuuluttavat, Siitt' on viidassa vihitty, Vaipan alla vahvistettu, Yksi ensin, toinen siitte, Mikä milloin, kuka kulloin Vaihtokaupoissa valittu.

Ihme on ikäni ollut, Minun kumma mielestäni, Kuinka kau'an kansakunta, Esivalta voimallinen Sietääpi sitä sukua — Miehiä mitättömiä, Akkoja avuttomia — Kulkemassa, kiertämässä, Puistamassa, paistamassa, Viemässä, varastamassa, Omin käsin ottamassa; Ettei kiellä kiertämästä, Neuvo niille muuta työtä, Opeta oja-ukoiksi, Sotamiehiksi sovita.

26. Maaningan papista.

Onkos kuultu kummenpata, Maalimassa mainittuna, Pappia pahantavaista, Luvatonta lukkaria, Kun on Kuopion sisällä, Maaningalla mainittavat, Joill' on tavat taidottomat, Lakimiesten laitettavat, Seurakunnalta sanottu, Keksittynä kehnommaksi: Paha on näh'ä näkevän, Paha kuulta kuulevankin Askareita aikamiesten, Virkamiesten miettehiä.

Saatana on siansa saanut, Juutas julkisen elannon, Sielun paimenet pilanna, Syntihin syvälle syösnyt, Huoruutehen haikiahan, Jonka itse ilmi annoit. Riidan nostit riettahimman, Keskenänsä kelvottoman, Pahat sielun palveliat, Josta oli oikeudelle Tekemistä, tutkimista, Koko vuosi kohdastansa, Toinen puoli toista vielä, Vaikk'ei pitkiä väliä Yhtä kuukautta kulunut, Kun asia urillehan Tuli oikeuden etehen, Lukkarin luvaton leikki, Papin huoraus hävitön.

Satakunnin kulki siihen Totuutta to'istamahan, Salaisuutta saattamahan, Julki töitä tuottamahan. Laihtui siellä lahnan purstot, Si'an kinkut sitkistyivät, Vähenivät voirasiat, Ruunun miehet ruuvan söivät, Kalakukot kaivelivat; Viinapotut pohjillensa Oikeutta outettaissa, Riidan jatko riettahampi Särki mieltä virkamiesten. Tuli ilmi ilkeydet Koiruudet kovin yleni, Papinkin pahat elämät.

Murhe tuotti mustat päivät, Huoli haikean elämän. Pappi tuo pahantapainen Luuli virkansa vajovan, Alenevan ansionsa, Sylen siimoa sivalsi, Köyttä kolmet kyynärätä, Jota oksahan osotti Aivan täy'en tunnon kanssa.

Niin oli hulluna hävitön, Varsin vaivata vi'assa, Viratonna viipyi vuoden, Pahuutensa palkkioksi, Töiden tyhmien kuriksi.

Ei se saata suuruksella Itseään ylöspitä'ä, Jok'ei naura narrin töille, Papin joukolle pajata; Vaikk'ei ole se asia Naurun kanssa katseltava, Kun on kappa kauluksesta Naulassa nakottamassa; Leipäpytty pyllyllänsä, Oluttuopit vettä täynnä, Kannut kaljan jäänöksiä, Rästikirjat kiini pantu, Risti rinnasta otettu, Reki kaatunut kumohon, Kinoksissa kirkkoreisut, Sakastihin suuri salpa, Lupa on leivättä elä'ä, Valta syö'ä särpimettä. Toinen mies se toimittaapi Asioita alttarilla; Pappi katsoopi kanoja, Kirkherra kiven kolosta.

Apulaiset, aika miehet, Syövät leivän lystiksensä, Palkan ottavat perästä, Kävellessä kappalaisen, Viratonna viipyessä, Jutellessa juttujansa.

Kunpa saivat kerran kuulla Opin oikian sanoja, Silloin seisoi seurakunta, Ihanasti istukseli Pahat Maaningan pakanat Alallansa saarnan ajat. Apulaiset, aika miehet, Kun ne astui alttarille, Helähteli herranhuone; Saarna oli sitä parempi, Kaikin kuulta kaunihimpi. Vielä nytkin viisahammat Pienet lapset laulelevat, Kilvan kiitosta jakavat, Ikimuistossa pitävät, Kun ne kuulit kunnon saarnat, Vuosikauden kaunihisti.

Silloin tunsi tuhmemmatkin, Mitä ilmi annettiin, Saarnassa selitettihin; Nyt on istua ikävä, Alallansa saarnan ajat, Kun ei kuule kumminkana, Ihmisparat ilmoitusta Evankeliumin opista. Sanapuolt' on saarna kaikki, Puhe varsin vaivaloista,

Ei sitä tunne tuhma kansa, Yksipäiset ymmärtele. Jonka tähden joukkokunta Humalassa huutelevat, Kiivastellen kirkkomä'ellä, Kaksin kauppoja tekevät; Pienet pojat piippu kä'essä Vesakossa väittelevät, Perän suuhunsa panevat, Kareksia kaivelevat.

Papin pojat, paskahännät, Hävittömät häikäläiset, Itse kurjat kuleksivat Juomajoukot juohattavat, Vievät viina rouvariin, Aina ilkeesti elävät, Viinan kanssa viettelekset, Vesakossa vieretellen, Mahallansa mättähällä. Tyttäret tavattomasti, Keno kauloin keikastellen, Itseänsä ilmoittavat, Saavat juosta saarnan ajat Pitkin kirkossa katuja, Kun ei anneta kuria, Varoitusta vanhimmilta.

Minä kerran muistan kanssa Kuulin kummia sanoja Puhuttavan pulskeasti, Saarna ajalla arveltavan, Kuinka vaarit vaintoilivat Toisiansa torpparihin Ottamahan aika ryypyt, Tahi tasku-lekkeristä. Kesken meiningin menivät, Amenetta astukselit, Soittamatta suorastansa.

Paljon niit' on pappiakin, Jos on pappi parkojakin; Ilmankos ne ihmisparat Hakelevat hartahasti Sielun ruoka'a suloista, Opetusta oikiata. Herännehet hengelliset Eivät löy'ä loh'utusta Saarnamiehiltä mitänä; Täytyy kulkea kylässä Luona veljien veläitä, Kokoukset kohti käy'ä, Vaikk' on kielto Keisarilta, Esivallalta varoitus, Yhtä hyvin yöllä käyvät, Piilo kirkkoja pitävät, Josta ovat onnettomat Saanut sakot suuremmaiset, Kuritukset karkeammat, Rangastukset raskahimmat.

Kirkko on kivijalalla Kohotettu korkeallen Maaningassa mainitussa, Herran huone hengellinen Aivan uu'esta rakettu, Joka on kaikilla kohilla Juuri julkinen rakennus. Saarnastuoli on sangen kaunis, Messu-alttari ihana. Lasit ovat laitettuna Liki katon korkeuiset: Ovet kanssa oivalliset, Joista vaikka joukottaisin Sopii astua sisälle. Tapuli on täy'ellinen, Kellotorni kelvollinen. Mitäs siitä on mieli hyviä, Harmi haikea perästä, Kun ei ole paljon paimenesta, Milloin se on mielipuolla, Milloin varsin mieletönnä, Toinen silmä on sillurassa, Toinen silmä killin kallin.

Joko haastan haisevia, Puhun niinkun puolihullu. Ei ole se oma vikansa, Kaikki on Jumala luonut Aivan yh'estä verestä Ilman alle ihmiskunnat. Mutta kuitenkin kysynen: Kuinka se toki sopiipi Olla vartia vakainen, Neuvon antaja ihana Siinä Herran Siionissa Jok' on itse ensimmäissä Lautamiehen leu'an alla Jaaritusta jatkamassa, Asioita antamassa, Käskyjä käräjän teillen?

Ei pitäisi papiksi panna, Mielipuolta milloinkana, Pöykeitä pyhälle työllen. Ilmi työt on ilkiöitä, Salajuonet saastaisia, Naapurilta naurattavat, Ei se rannia rakasta, Eikä seuraa säätyänsä, Niinkun se on näissä nähty, Esimerkiksi äkätty —

Maaningalla mainitussa On isäntiä itsessänsä, Ymmärryksen ystäviä, Kun ne peiaita pitävät, Tahi tansit laittanevat; Niin ne herransa halulla Vaativat vapasukuset.

Halolassa oli hautajaiset, Surupäivä suuren herran, Johon oli kuulut kutsuttuna, Vaa'ittuna valtamiehet, Herrat arvosta isommat, Kunniasta kuuluisimmat. Kutsuttihin kappalainen, Toivon kanssa toivottihin. Sy'ämessä oli salaiset juonet, Viha veljien välissä, Ylenkatsoi kutsumuksen, Ettei tullut ensinkänä.

Vielä on toinenkin to'istus, Sy'än synkeä havaittu Peltolassa peiaisissa, Rouvan kuolokutsonnoissa, Johon oli kuulut kutsuttuna Sukulaiset, suuret herrat. Kutsuttiin myös kappalainen, Viran työtä täyttämähän, Tavallista toimitusta. Ylpeys oli yhtä kaikki Sy'än raukka synkeämpi, Kovempi kun kirvesrauta: Ylönkatsoi kutsumuksen, Viran työnkin vielä jätti, Olisi saattanna sanoman, Koko maassa mainittavan, Häpiän hävitön tehnyt Kunnialla kutsuvallen, Jos ei Lyra, lankopappi, Olisi osannut tulla Kovan ilman estämähän, Joka teki toimituksen, Virastansa vaarin otti, Ei ollut puutosta papista Eikös ne oo erhetykset, Polosella mielen puutos, Tahi suuren sy'ämen valta. Siitä mä sinua kiitän: Tunnet tuntosi hyvästi, Arvaat asian polven, Vaikka vallat vaatisivat, Tahtoisi talon isännät, Kestinkiinsä kutsuisivat, Ele tule turmioksi, Poies poista itseäsi. Nuoret herrat naurelevat, Kompilla kovin puhuvat, Herjaa pilkkana pitävät.

Se on kuulla kummempata, Näh'ä vielä vaikiata, Kun on pojat pappilassa Häihin kutsutut katalat; Niin ne ovat onnettomat, Niinkun su'et surkiasti Näl'än kanssa nääntyneet, Eli mustat mustilaiset, Haakerin hävitön joukko. Kun ne nokki rokkareista, Kalamaista kynsillänsä, Humalassa huutelivat; Johon on mulla merkki vissi, Esimerkki ennen nähty. Minä muinoin Maaningalla, Iinsalmen ison rajalla, Lapin maassa laakeassa, Kävin häissä käy'essäni, Matkustaissa matkojani Mykkälässä mainiossa.

Minä outo, äkkinäinen, Niinkun muutkin muukalaiset, Oven pielehen pysäytyn Käytöksiä katsomahan, Kuinka julmat juutalaiset, Papin pojat paskahännät, Ihmisistä ilkeimmät Marsivat majuorin lailla, Hemmin lailla hölkyttivät, Niinkun muutkin mustalaiset. Lauloit kanssa loilottelit, Niinkun su'et soitimessa. Pillit oli kun piiskavarret, Mustalaisen ruunan ruoska, Oton oikea opetus.

Vielä niill' on virka suuri Kun ne koiria kokoovat, Hiiren syöjät hirttelevät, Teilit valmiiksi tekevät, Joihin kissat kiinittävät, Koirat kynsistä vetävät, Särpimeksi säästelevät. Hyvä on hylky tarpeessa, Heittiö hätä varana. Kaikki ne ruu'aksi rupeevat, Pappilassa paistetahan, Kun on kuorehet märännä, Kiiskin kalat katkeraksi, Ruoko virran vieremillä Heittiöksi heitettynä. Niitä Kalle kahven kanssa Pyyteleepi paistiksensa.

Kallen kä'ess on kahvipannu, Oota antaapi enissä Ruman rau'an Ruokoveellä Rokkajauhosta ryätyn, Soturiksi suolapalli. Ranssi vakkoja vetääpi, Seisoi säkki kainalossa, Johon kutsui kuoreheita, Kiiskin poikia kivoitti. Aaroni enissä antoi Säkin täy'en särpimeksi, Tahi paistiksi papille. Vielä Kalle vaikuttaapi: "Kovin nyt kahveni meneepi, Rokkaruoka runsahasti. Pistä Pietari liseä, Katso vielä Karhunenkin, Nälkä ompi nähtävästi, Särpimestä suuri puutos, Keittoruu'asta kovempi. Juhla ompi joutumassa, Hetikohta helluntaki; Anna veikkonen apua. Eipä sitä evästä jäänyt Paljon suuhun pantavata, Kissan kuivatut nivuset, Lauta-Husson koiran kylki, Ratikaisen leivän loppu, Räkänenän rieskan kanta, Voita viimeinen vipale, Taisi olla tiaisen verta. Viina loppui varsin kaikki, Olutta ei ou ollenkana."

Hätä saattoi haihtumahan, Kellarihin kertymähän, Tuomarin tukon sisälle, Yöllä aivan yksinänsä, Luvata lukon sisällen, Salvan taakse suuri paatos. Olisi ottanut apua, Varsin varkahan tavalla Herkkuruu'at helluntaiksi, Sunnuntaiksi suuruspullon.

Alpiini asian tunsi, Kuuli riskehen rasian, Putelista pulputuksen, Kellarista kehnot tuumat. Huudon nosti huikeasti: "Tuokaten minullen miekka, Jolla rosvot rohkeasti Kartanosta karkottaisin."

Otti lyh'in oivallisen, Lasiseinän selkeämmän, Valkean nä'ön varaksi. Kallen halsissa havaihti, Keksi narrin kellarissa. Silmät katsoopi sikana, Alahalla arveleepi, Nenä kengän kantapäissä.

Alpiini sanoi samassa: "Ompa sulla oiva reisut, Askarehet aivan vissit, Kulet toisin kuoporoihin, Luvata lukon sisälle. Tavaton on tutentille, Mah'oton magisterille, Koulun käyneelle kovempi. Filosohvia ei suvata Olla yöllä yksinänsä Luvata lukon takana."

Kyllä Kalle kärttämässä Monen moitti mustilaisen, Haakerinkin haastamassa, Jätti akkoineen jälelle. Se on varsin vaikiata, Nytkin kuulla kummempata, Kun se painui polvillensa, Alas maahan ahkerasti. Antoi aivan ainoankin Rukouksen runsahasti, Kumarteli, kunnioitti Puolen tunnin polvillansa.

Huuto kuului Hussolassa, Saaresta sanoma kumma: Koira on kuollut kunniatta, Ammuttuna aivun kautta, Joka on Kallen kainalossa, Penuherran reen perässä, Kurjan kulkiissa kotia. Koiran kinkku kirstun alla, Kirstu täynnä kissan päitä, Kattia kapusäkissä, Kuoreheita kukkarossa, Jotka tuopi tuomisiksi, Salin pöy'älle paneepi.

Ranssi on vielä vikkelämpi: Kun se Ouluhun osasi, Kulki suolakaupungissa, Turkit tuopi tullessansa, Mustapuuhkan Pohjanmaalta, Kainuhusta karvapelsin, Nahkavaattehen varasti. Vielä syöpi viilipytyt, Maksamatta maitokannut. Koko Kainuhu valitti, Hulikoita huutelivat, Mainitsivat maitojansa Papin pojalta perästä.

Kerran katsoin katkerasti, Äkkäsin yh'en asian, Tunsin varsin tuhmimmaksi, Ilkeäksi ihmetyöksi, Kuinka Kalle kauhiasti, Istui miesi ilkeämpi, Alttarai'allen asettui. Saarna ajan aika narri Istui paikalla pyhällä, Kopeasti korkealla. Tupakissa oli turvan seutu, Karetsissa kasvot kaikki, Viinapottu oli povessa, Lasi-pullo lakkarissa. — Ei ole se istuin ilkiöitten, Eikä tuoli tupakka-Jussin!

Vielä minä vihastuin siitä, Kun ne laittoi laulamahan, Panivat pyhälle työlle Luvattomat lukkariksi, Parkumahan paskahousut, Kissan syöjän kiljumahan, Kunniahan koiravouvin. Vaan ei oo kumma kunniaksi, Jok' on kaikki koulut käynyt, Opin oikian hakenna. Magisteri on mah'oton, Filosohvi suuri viisas, Käynyt kaikki koiran konstit, Akatemiat asunna, Tavinniemen tallin alla, Tahi tallitunkiolla, Peräniemellä peh'ussa, Uunin päällä oivallisen, Kyökin piisillä paremman.

Vielä sanon viimeiseksi, Sanan puolen pulskiasti, Tahi kaksi kaunistusta. Paljo on tehnyt pappilassa, Rakentanut raskahasti Seurakunta surkeasti: Seinät suuret seisomahan, Jotk' on kaikki kaatununna, Rakennukset rau'ennunna. Nyt on tehty toiset seinät Paljon ennistä paremmat, Pytingit papin varalle, Kun oisi kunnolleen pitäjä, Hallitsia huonehien. Ei la'asta lattioita, Siivota salin sisusta, Kammaria kaunistella, Vahingossa viikon päästä. Pesust' on peräti laiskat, Kerran vuossa, kerran kuussa, Joulukuussa kuuluisassa. Lattiall' on lapsen paskat, Kanan paskat kaapin päällä, Syöttöporsahat sisällä, Tinakooli koiran e'essä, Posliinit porsaan jal'oissa.

Kun se rouva lapsen saapi, Tahi siittäpi sikiön, Likasia on raukan rievut, Ryökäleitä rievut kaikki, Kovia kun koskuttormi, Tahi talon säkkivaate. Ei niitä kestä kehno ruumis, Iho nuori itkeväisen. Huuto huikea tuleepi, Valitukset vaikiaksi.

Elä suutu seurakunta, Vielä nytkänä vihastu, Jos minä sanan sanoisin, Vielä virteni lisäksi. Papin poi'sta pahoista, Maaningassa mainitussa. Ei niitä keisari kehoita, Eikä huoli hovirätti, Pispat pilkkana pitävät, Poies viskovat virasta, Sotaherrat heittiöiksi, Antoi apsietin käteen, Kirjottivat kiirehesti, Harmahan paperin päälle; Kun ei ole opin ottajata, Toimitusten täyttäjätä, Papin poi'ssa pahoissa, Vaikk' on kasvot kaunihimmat, Miehen mitta mieltä vailla; Josta muistan muutamiksi Sananlaskun suomalaisen: Kanna vettä kaivohosi, Lainehia lähtehesen, Ei se pysy polvenansa, Istu ilmoissa ikänä: Ei mieltä mitalla saaha, Panemalla päähän panna.

Nekin virkahan viruvat, Toimituksihin tulevat, Joihen ei ou isästä iloa, Eikä auta äi'in armot, Syntyjänsä suomalaiset, Oppimattomat olevat: Kopeikan kylästä saavat, Leipäpalan palkaksensa, Jyväkouran kohtalaisen Virren värsyn veisattua. Opin käyvät yhtä kaikki, Läpi maita matkustavat, Akatemiat asuvat. Mistä tulee mittaria, Mistä pappia pyhiä, Vielä tuomarit tuleepi, Siitä herrat suuremmaiset. Ei sie'ä sinä ikänä Papin pojat paksupäiset Kuulla kunnian nimeä, Joill' on pää kun pässin otsa, Maitolasku laavullinen.

Vielä ne virsiä tekevät, Laulun teille laittelekset, Rupeevat runon tekohon! Ei se tule tuhman päästä Sanat säätyksi sialle, Paikallensa passatuiksi. Sanat toistansa sahaavat, Kirjoitukset kihnuttavat. Ei si'an pitäisi siihen Runotyölle työnnätellä, Jok' ei oo luotu laulajaksi, Virren töille toimitettu. Ei ne tule tuhman päästä Lauluvirret laa'ulliset; Sillä pitääpi parempi Oppi olla oikeampi. Häpiäksi hyö rupeevat, Virren töille työntelekset.

Voi minä polonen poika, Kun olen kuitenni puhunna, Puhunna parempiani, Isompia itseäni, Sukuani suurempia, Pappia pahoin puhunna, Papin pojat pilkanunna, Nauranunna nappirinnat; Jos vielä joutunen itsekin, Sattunen Savon sanaksi, Suomen maassa maineheksi! Joko laaten laulamasta Lasken lauluni lopulle? Kosk' en jaksane jutella, Enkä yksin ymmärtäne, Tarinoi'a tarpeheksi. Uni minun uuvuttaapi, Kiini silmäni sitoopi. Suuni sulkea pitäisi, Kiini kielen kantimeni; Pää on kieleni kipeä, Kuiva kurjan kulkkutorvi.

Vaan en saata vaiti olla Ikävässä iltakautta, Sanat suuhuni tulevat, Ajatukset aivohoni, Öitä pitkin maatessani, Koiras-pelit korvilleni Papin poikien pahojen; Kun niitä kylä puhuupi, Nurisevat nuoret miehet, Valittavat vanhemmatkin. Sanat kuuluvat Savosta, Kainuhusta kaipaukset, Mainitsevat markkinoilla, Kuopiossa kummeksivat Papin poikia pahoja, Ilkiöiksi ihmisiksi. Kumu kuuluupi kylähän, Tohu toisehen talohon, Missä miehet Maaningalta Hurjapäiset kuleksivat. Kaikki niitä kauhioiksi Julistavat juomariksi.

Elä suutu seurakunta, Kanna mieltä kankeata, Viaton vihasy'äntä Minulle miesi paralle, Jos minä mitenkin lienen Paljonkin pahoin puhunna! Tämä on kirja kirjoitettu Tuolla puolla tuulimyllyn Koivusen kiven takana, Leppä lehmän lautasella. Kyll' on tässä kerraksensa, Eipä se lukia laiska Lu'e loppuhun tätänä.

27. Talonpoika Tuovisesta.

Suitset suuhun hullun varsan, Päitset päähän mielipuolen, Sananlaskussa sanovat Suomen syvät Suomalaiset. Pah' on kuulla kummitusta, Näh'ä varsin vaikeampi.

Sanat kuului Kuopiossa, Markkinoilla mainitsivat Tuota Tuovilan taloa Rikkahaksi riistan vuoksi, Elosta erinomate. Se oli kuulu Kuopiossa, Maaningalla mainittava, Rahan vuoksi varsin vahva, Tavarasta täy'ellinen, Suomen maassa suurempia, Vielä arvosta isompi, Kunniasta kuuluisampi Ollut aina näihin asti.

Siin' oli itse isäntä Lakikunnan lautamiesi, Viel' oli uskottu hänelle Rahakassat seurakunnan Kirkon töissä tehtävissä, Pantu paljon kansan päälle. Vaan nyt kuuluupi kylästä Puhelevat puuttuneeksi, Kadonneeksi kattiloita Tuohon Tuovilan talohon, Seurakunnan kuuluisahan.

Juho kantoi kattilata Varsin varkahan tavalla, Tuopi Tuovisen käsille Kuparia kumman joukon, (En minä enempi tiennyt, Mitä se painoi puntarissa; Liekkö leiviskät lu'etut, Naulat kaikki kirjoitetut.) Paita kastui kaikki tyyni, Tukka tuntuupi mär'älle Kattilata kantaessa.

Viel' on toinenkin to'istus Mulla tuttu Tuovisesta, Kun se vaimon viekotteli Lauttaheitto langoltansa, Teki juutas julkiseksi Ruma henki rohkeaksi, Kutsui kultarenkahita, Sormuksia saahaksensa; Hussolan hyvät hopeat Otti lahjaksi lusikat, Koko kolmet kappaletta Vähin hinnoin vaimovä'eltä.

Hussoll' on hyvä to'istus, Lusikoissa lu'etut merkit, Jost' on juttu julki tullut, Niinkun aina annetahan Ilmi oikeat asiat, Saapi julki suuri luoja.

Vielä väärät velkakirjat Tietty Jussi Tuovisella, Nähty kirkon nähtävillä Luona laiskan lautamiehen. Niist' oli nimeksi juuri Antanunna aineheksi, Velkakirjan vastimeksi, Merkiksi mitä hyvänsä: Joko kahmalon kapasta, Eli kapan kymmenestä, Kellen kapan, kellen kaksi, Liekkö kolmatta lisännyt.

Ei sovi Suomen maassa, On tuo outo muuallakin, Ilkeä etempänäkin, Turkin maalla tunnotonta Ottoa omin lupinsa Maksoa mah'ottomasti. Eikä noita ennen tietty, Ennenkun kuulin Kuopiossa, Mainitsivat markkinoilla Oikeutta onnetonta Tutkittua tuomarilta.

Se on kuulla kummempia Rikkahasta riettahampi, Vielä vääryyttä tekevän, Ihmisille ilkeyttä; Vaikk' on kyllä kymmeniä, Itsellänsä yltäkyllin, Tuhansia turkin alla, Taalerit takana vielä Kirstut täynnä kirjoitusta, Velkakirjoja kovia.

Synti on suuri synkeämpi, Jos arvotta ottaisivat Köyhät konstilla eläisi, Varastaisi vaivasetkin; Vaan se on sitä pahempi, Hirmu synnin hirviämpi, Kun tuo rikas riettahasti Vielä vääryyttä tekeepi. Kun se otti onnettoman, Varsin vaivaisen tavaran, Vielä lapset lahjan kanssa Viekkahasti viekotteli.

Mieli miestä hallitseepi, Omatunto oikaseepi, Mutt' ei tunne Jussin tunto Tuota synnin synkeyttä, Kadotuksen kauheutta, Kun on hirmu helvetissä, Liekki tuonelan tulinen, Johon sielu siirtyneepi, Kautta kuolon kulkeneepi, Kun on saanut synnin kuorman Täytehen ajassa täällä.

Nyt minun puuttuvat puheeni, Jutut Jussi Tuovisesta, Eikä anna aika myöten E'empätä etsiksellä To'istusta Tuovisesta, Jussin juttuja hakea; Vielä puuttuupi paperi, Läkki kaatu kaikki tyyni, Käsi kanssa kankiana Vapiseepi vaikeasti, Suoni sormia vetääpi, Pakottaapi peukalota, Vaikk' on vielä viekkautta, Mielessäni miesten juonet, Aina ainoset asiat, Korvakuulon kummitukset, Mitä pojat pulskeammat, Puhelevat pulloturvat Tuosta Tuovilan talosta, Jussin töistä julmimmista.

IV. Tapain parannusta tarkoittavaisia.

28. Talonpojille.

Ei oppi ojahan kaa'a, Ei taito takaisin työnnä, Neuvo syrjähän syseä. Ensin mies opetetahan, Siitte hattu hankitahan.

Joll' on oppia otsassa, Sill' on nappia nutussa, Housuissa hopiakello. Kuninkaall' on kultaruunu, Herrat hattua pitävät, Kyntömiehell' on kypärä. Herrat käyvät saappaissa, Toisen vuoron tohvelissa, Viertomies on virsuillansa; Herran on kä'essä keppi, Puhe pulska mestarilla, Peltomies on pel'on alla; Herroilla kupera kappa, Syvä säkki mestarilla, Talonmies, takana silmin, Astuupi aitan ovelle. Joll' on virka pienempikin, Sill' on paita palttinasta; Palomies on paikkaisissa, Riihenpuija rikkuneella.

Kuules kuitenkin minua, Taitava talonisäntä: Elä suutu säätyhysi, Elä virkahas vihastu; Vaikka vaivalla kovalla Maasi mahtihin rakennat, Pi'ät pellon pehmeänä, Hankit halmetta lisäksi, Ojit korpia kovia, Väännät leivän lapsillesi, Kannat kontissa evästä, Viikon muonan mennessäsi; Vaikkas vanhana valitat Jäykäksi jäseniäsi, Ruumistasi raukeaksi, Kun ompi kipiä selkä, Kaikki hartiat hajalla.

Ei elätä pännä meitä, Jos ei atrasta apua; Kun et kyntöhän kykene, Etkä kestä korpitöissä, Pi'ä pojille porua, Opeta työtä tyttärille, Aja pellolle perettä, Palolle paljon väkeä, Kaskimaille kaikki joukko, Niinkun niitylle ikähän. Siitte siunoaa Jumala, Tuopi aittahan oloa, Rahakassan kammarihin, Ettei jää verot vajaalle, Maksot puutu puolitiehen. Papit saavat saatavansa, Lukkari oman osansa; Kaikki muutkin kappamiehet Suorittelet suosiolla.

Sitä miestä mielellänsä Herratkin hyvin pitävät, Jolta saavat saatavansa, Vähät viemiset välistä. Sille vielä viipymättä Kirkkoherrankin kotona Kahvikuppi kannetahan, Luona lukkarin samate Aamuryyppy annetahan. Nimismiehet mielellähän Kelpomieheksi kehuvat, Sanovat salituvissa: "Istu nyt, hyvä isäntä, Ota ryyppy oivallinen. Pane'pa paritsat päälle." Sille mestarit menevät Työhön ilman tinkimättä; Sille rengitkin rupeavat Ilman paljon pyytämättä; Pii'at vielä pyrkimällä Laurinpäivänä paneivat. Kasakoita kaikin ai'oin Hänen työhönsä tuleepi.

Tämmöinen talonisäntä Saapi hankkia hatunkin, Pai'an puhtahan piteä, Ja siihen siniset housut, Vielä västin oivallisen.

Saankohan vielä sanoa, Eli pikkuisen puhua Oman sää'yn suosioksi, Muihen mieliksi samassa? Eihän maailma mahissa Paitsi herroja pysyisi; Herrat ei herrana kävisi, Eikä mestarit eläisi, Kun ei maata kynnettäisi. Maasta maalima elääpi; Sekä suuret, että pienet Maastapa makeat saapi, Maasta vääntyypi väkevät, Hapan kaikki hankitahan Kaiken kansan tarpeheksi.

Siis sinä, siveä vaari, Taitava talonisäntä, Jolla on omasta työstä Tavaroita tarpeheksi! Et huoli hätäillä siitä, Jos herra hevosen kanssa Tuleepi tuvan etehen; Käske kohta kiirehesti Rengin riisua hevonen, Kanna kauroja etehen; Käytä herra kammarihin, Pane pöy'älle pötyä, Laita lapsi naapurihin, Rannin vaarille varoitus, Kutsu kanssanne ruu'alle; Itse istu pöy'än päähän, Ota pottu polvillesi, Pi'ä kä'essäsi pikari. Siitte haastele hyvästi, Herran kanssa kaunihisti, Tie'ustele taitavasti Kaikki yhteiset asiat, Kanssa kaukaiset sanomat. Kun on siitä siitte päästy, Laita saatavat samalla, Panepa paras hevonen Kyytihin kylänväliksi. Anna ruokoa rahalla Vielä muille vierahille; Pi'ä vaivaisten varalla Kala, leipä kaikin ai'oin; Maksa palkka mestarille, Rengille rehellisesti, Koska kohtuutta anovat; Vaan jos paljosta puhuvat, Mahdotonta mainitsevat, Suutu ja sano sinuksi, Elä toiste työtä anna. Ole muorille mukava, Pi'ä perettä hyvänä, Polta pirtissä pärettä, Kammarissa kyntteliä. Elä liiku li'assa silmin, Elä astu einehettä, Pi'ä kohtuutta kotona, Reissuissa rehellisyyttä; Niin sä astut arviossa Pienen porvarin sivuhun, Kauppamiehen kunniahan, Etkä väärähän vaella, Vaikka vanhaksi eläisit.

29. Nöyryy'estä ja ylpey'estä.

Nöyryys on näkynyt aina Joka sää'yssä sopivan, Sill' on onnesta osansa, Ajatustakin etua; Ylpeys on yksi niistä Vihattavista vi'oista. Se se Aatamin alensi Alas onnen kukkulalta, Vajottipa Varaonin Meren pohjahan punaisen, Alensi myös Apsalomin, Tammen oksahan kakisti Hivuksistansa hyvistä. Sama sattui Sauliinkin Kuninkaalle kuuluisalle, Ehkä päätänsä pitempi Oli kansasta katsellen. Vaikka sankari so'assa, Leirissä leviä herra, Pisti miekalla mahansa, Satutti oman sapelin. Vielä kovan Koljatinkin Toinen otsahan osasi, Ehkä herra haarniskoittu, Rautapai'alla pu'ettu. Sovinto on suurin niistä Auttavaisista avuista, Joista Paavali puhuupi, Opettaa apostolimme; Sovinto on suora polku Onnen ovien sisälle, Sekä korkeimman kotona, Että majassa matalan.

30. Entisestä ja nykyisestä ajasta.

Savon ukko, sarkahousu, Pikimusta, pitkäparta Päästi äänen uunin päältä, Laski pankolta pakinan Puhe oli aivan pulska, Sanat kaikki sarvipäitä, Jotka rikkoi miesten mielet, Akat näytti närkästyvän.

Lausui ukko uunin päältä, pani pankolta sanansa: "Elettihin ennen meillä, paistettihin paksut leivät, Verot markoin maksettihin Taalerin talon asiat, Kun ei kul'ettu kuvissa, Maalatuissa matkusteltu: Ajokalut kaikkityyni, Voi'eltiin voitehella, Siveltihin juuri sillä, Jolla voi'ellaan venekin. Akat vaipoissa vaelsi, Villaröi'yissä röhötti. Ukot sarkakauhtanoissa, Kelsiturkissa köhötti, Oli kellona otava, Kukon virret viisarina. Arveltihin ajan juoksu, Tulo päivän tunnettihin Ilman uuritta tuvissa, Seinäkellon kertomatta.

"Minä miessä ollessani, Kun ma kul'in kaupungissa, En kauan katuja käynyt, Puhutellut puotimiestä; Suolat survasin rekehen, Rautakangin kannoin siihen; Luoti pari painehia, Vaimolleni lakkivaate, Lapsille lakeripalli, Inkivääriä vähäisen. Olin ilmankin iloinen Kapineilta kauppamiehen. Heti valjastin hevosen, Heti kukkaron kuristin, Kissan nahan kiini käärin, Koivet solmisin kovasti; Enkä ennen lievittänyt, Vasta vouvin vaatimalla, Veroherran huutamalla. Herrat veti vissit viivat, Kaksi kuuta kuittihini. Kesti silloin kissan nahka, Vaikk' ei nyt vasikan nahka.

"Nyt on aika aivan toinen, Vouvin luku loppumaton, Rahanpuute puuttumaton; Rästikirjat kiirehtivät, Nahka naukuupi punainen, Monen karja kirjan päällä, Alla ausionin hevonen, Pannut panttina kylässä, Hyvät ryysyt ryöstön alla. Herra teillä, toinen meillä, Ruunun käskyllä kovalla; Mikä piti pitkin maita, Toinen pyrki poikki maita, Lautamiehet laukun tuovat, Joista arkit aukiavat Niiss' on rästit räknättynä, Nurkissa pahat numerot."

Ei ukko unessa ollut, Ei paljon valetta pannut; Vaan se oli sangen vanha, Muisti muinoiset asiat, Tiesi tämänaikaisetkin, Vaikka nuoret naurahteli, Pojat pisti pilkkojansa.

31. Viinasta.

Kuules, viina, kun ma laulan! Kuules, pulloni, puheeni! Empä moiti mahtiasi, Enkä voimias vähennä: Olet kyllä oiva ruoka, Siivosyöjälle suloinen, Joka ryypyn ryyppeääpi, Harvoin kaksi kallistaapi, Kolmannest' ei konsa huoli.

Kuinka kultainen kuleksit, Herran lahja heilukselet, Sy'ämessä syömättömässä Eineryyppynä esitte Annat aamusta varahin Ruokalystin ruumihille; Vaan jotk' ovat ystävänä Suunsa kanssa suuttumatta, Hankkivat halulla siihen Kaikin ai'oin kaatamista, Niillen on ikänsä ollut Viina varsin vaarallinen, Eikä se sukua katso, Eikä säätyä eroita.

Teki se ennen tengan rei'än Talonpojankin povelle; Potkasi se porvarinkin Kauppakaaret kallellensa. Saavutti se saarnamiestä, Pani valmihin papinkin Uu'ellehen teinin teille, Lipan leu'alta pudotti, Laulatteli lukkareilla Väärän virrenkin välistä. Toimittaapi toisen kerran Tuomaritkin tuhnioiksi, Lautamiehet laitteleepi Juttumiesten mieltä myöten: Käymähän käräjämiesten Arkun kautta kaiket öiset, Josta siitte päivän päällä Kyllä torkkuvat tuvissa, Oikeutta istuttaissa, Virka vaihtui kohmeloksi, Oikeus unennä'öksi.

Minkä teki mittareille, Minkä muille muutamille, Virkamiehille vähille? Nimismiehet niinkun muutkin Paneepi pahalle tielle, Viskoaa virattomiksi, Toimittaapi torppariksi. Se se seppiä pilaapi, Suutaria, räätäliä, Äkäseksi ärryttääpi, Viepi tukkanuottasille. Vielä vaimotkin vetääpi Penkin päähän pyllyllensä. Lakki päästä pyörähtääpi, Pois nokka nenän koh'alta, Joita varjele Jumala Näkemästä, kuulemasta! On outo näh'ä näkevän, Kumma kuulla kaukaisenkin.

Vasta minä vanhoillani Oivalsin tämän asian, Kuinka kunnia meneepi, Aleneepi miehen arvo, Kaikki rakkaus katoopi Entisiltä ystäviltä, Miesi velkahan vetäiksen, Joka ryyppääpi rysyltä, Viinan viljassa elääpi Monet päivät pääksyttäisin. Maaliman makea seura, Tapa vanha tarttuvainen, Jot' ei arvata alusta, Saapi semmoiset vahingot. Sill' on sielulla enemmän Tekemistä tuonelassa. Kun on kuolema tukinnut Kulkun kuohuvan peräti, Vettä viepi viimeiseksi, Hunajasta ei hän huoli, Eikä viinoja valitse.

Yksi on ankara asia, Joka täällä tutkintoa Tarkempata tarvitseepi, Varotusta vanhempata Ihmisiltä ansaitseepi. Kun jo kasvavat musikat Kaksin kupin kaatelevat, Ettei matkoilla evähät, Eikä määrätyt rahaset Kestä keskitiehenkänä.

Kunpa häntä kuusin markoin Poika pikkuinen paneepi, Sievä siit' on siitte tulla Kolmen taalerin koh'alle, Tott' on tolppa irtanaissa, Eikä lou'usta lukua, Vähä riksistä rätinki. Uskaltaapa ukko vielä Toisellensakin tokaista: "Ele ystäväin, pakene! Seisoksele näillä seu'uin, Niin saat suuhusi sinäkin; Minä annan aika ryypyn, Enkä heitä huomeneksi."

Annas aika aamun tulla, Miehellä on toinen mieli, Kuitenkin kulunnin täh'en Miesi päältänsä puhuupi, Haikeasti haasteleepi: "Vaikkas jo, kipeä kallo, Tahdot harmista hal'eta; Empä säästä sittenkänä, Totta maksan minkä jaksan. Tuolle taaleri tuleepi, Tolppa toiselle koh'alle, Koko loutu kolmannelle; Vaan ei nyt varsin ruveta Kuitenkana kuolemahan, Vielä on viinoa kylässä, Vielä sittenkin sivallan Koko korttelin velaksi: Autas, veikkonen, vähäisen! Toiste maksan, jos ma jaksan."

Aivan on asian kanta Tällä lailla, lapsukaiset! Minä sen to'eksi tie'än, Ett' olen itsekin ollut Taipuva tähän tapahan, Saanut semmoiset vahingot: Terveys on turmeltuna, Kaikki rikkaus ka'onnut, Matti taskussa makaapi. Tällä suututin sukuni, Esivaltani vihoitin Näytin itseni olevan Hyvänsuoville suruksi, Irvihampaillen iloksi. Olkohon opiksi muille Jotka saanevat sanoa: "Muita on mies opettanunna Itse oli oppimaton!"

32. Turhuudesta.

Yksi vaka vanha poika Kävi kirkossa kesällä. Kohta kun meni mä'ellen, Näki joukon juopuneita, Jotka pauhasi pahasti Yöllistä elämätänsä, Sanoivat sanan pahimman: "Nyt lempo lopetti viinan."

Tämä vaka vanha poika Pistihin kirkkopiha'an, Siell' oli koreat ko'olla, Kiiltonapit kinkerissä, Jotka nauroi nahkavöillä, Nyörimyssyillä myhäili.

Tämä vaka vanha poika Otti askelen takaisin, Meni tuosta männikköhön: Siell' oli tarha tyttölöitä, Miniöitä miekkosia, Ehkäpä emäntiäkin, Jotka puhui pummulista, Silkistä sivertelivät. Heitä luuli herrasvä'eksi, Mutt' oli sanat suomalaiset.

Tämä vaka vanha poika Istui kuitenkin kivelle, Pisti piippuhun tupakin, Kuulosti pitemmän päälle. Sanoi tyttö toisellensa, Että se etemmä kuului: "Vieläpä sull' on villaröiy, Kotikarvoista hamekin, Huivi kanssa huonollainen; Oisit tok kotona ollut!"

Sanoi taaskin toinen tyttö: "Elä huu'a, herttaseni! Ei oo käynyt kauppiaita Koko talvena kotona. Kävi poika Pohjanmaalta Raahesta rahan anoja, Ei se huolinna hameesta, Eik' anna isä rahoja." Sanoi taaskin toinen tyttö: "Katsos tuota turmiota, Antaapi minun isäni, Vaikk' on itsekin velassa."

Sanoi taaskin toinen tyttö: "Jospahan nyt käypi teillä Miehiä milloin hyvänsä, Laukku semmoinen sel'ässä, Jok' on pitkä poikkipuolin, Käske käy'ä mei'än kautta."

Tämä vaka vanha poika Poltti piipun pohjillehen, Kuuli siitte kellon soivan, Kävi kirkkohon sisälle, Kuuli siellä toisen kumman, Sanoi toinen toisellehen: "Köyhä kyll' on tuokin vaimo, Koska on kuvaton myssy, Kovin huono kaulahuivi." Tämä vaka vanha poika Veti nuuskua nenäänsä, Pappi astui alttarille, Enempätä ei hän kuullut.

Tuli taaskin talven päälle, Istui kirkon kynnykselle. Siinä räätäli rapuilla Seisoi selkänsä kenossa, Visintieraten vikoja Miesten, vaimoin vaattehissa. Tuli tyttö turkki päällä, Ihan uusi uutuhelma, Vasta saatu valmihiksi. Sen hän seisotti eteensä, Otti kiini olkapäistä, Rintapielistä piteli.

Sanoopi samassa sillen: "Kuka tuon on turkin tehnyt? On tuossa vähän vikoa. Eihän nyt koko kylällä Tuosta tyylistä tykätä."

Silloin sen imeisen silmät Vesikierteillen kihahti. Sanoi raukka räätälille: "Niinpä ne sanovat muutkin, Niin sanoi sisarenikin, Ettei tuota päälle panna Ennenkun se entratahan. Hyvä mei'än mestarimme! Tulisko tuosta kalua, Jos toisin tei'än käsiinne?"

Sanoi räätäli samassa: "Jos panet vähän liseä, Siitä saataisi sinelli, Tahi kaitanen kapotti." Tuostapa tuo tyttö raukka Hyrskähti hyville mielin, Suu se nauruhun vivahti.

Tämä vaka vanha poika Enempiä ei nyt kuullut; Kun oli siunaus lu'ettu, Läksi kirkosta kotia.

33. Pojille.

Se on vaka vanha poika, Tunnon maja, toimen teltti, Vakuu'en vakainen kätkö, Jolle jouluna Jumala, Uunna vuonna uu'et lahjat Talveksi tasaeleepi, Ettei öillä juoksentele, Kuleksele kuutamilla.

Pysyypi pyhät kotona Juhlat ilman juoksematta, Seisomatta seinuksilla, Outtelematta ovilla, Hiljoillehen hiipsimättä, Verkalleen vetelemättä, Ettei koirat kuulla saisi, Eikä haukkujat havaita. Pyhä henki helluntaina Mieltä mittaapi kesäksi, Ettei vie venettä toisen, Poikki salmen saatattele, Eikä kuivalla kuleksi, Peltopolkuja poleksi.

Yöt ne lystit ja lyhy'et Kaunihit keväiset yömme, Katselee kalan kutuja, Linnun soivan liikuntoa, Tuopi keiton kelvollisen, Avullisen aamuruu'an. Niillä rinnassa ritari Oivallinen olla saisi!

Vaan on vanhoilla valitus, Papillakin paljo huolta, Että on enemmän niitä, Joitten into iltapuolla Laulantoina lankeaapi, Ilman iltaruu'attakin, Kytmäistä kylän väliä, Jotka joukolla menevät, Kierosilmin kirkkotiellä, Kylkivienolla kylissä, Katsoi sinne, katsoi tänne, Vielä taaksekin vilahti. Niill' on polku poikki pellon, Venesoutu salmen taakse, Vievät rannoista venehet, Tallaavat tou'ot kaiket.

Tämä tapa tärvättävä, Moitittava, muutettava, Viepi mestarit mukaansa, Talon veljekset vetääpi, Tuopi saunahan tuvasta, Rengin pestaapi peräänsä, Vaikk' ei tuosta luonto luovu, Ennen leivästä eriipi. Saisi olla saakeleilla — Sais' olla sylenpituinen, Kolmen kyynärän kokoinen Kaikilla kalainen häntä; Havuista leveä hattu, Että tuosta tuttasihin Seinän vieren seisoiliat, Saunan salvan aukasiat. Kummako jos kurvat siitte Kulkevat kyliä myöten, Pitkällä pitäjän tiellä; Syötä äiti, saata lapsi, Jos tuosta johi tulisi, Apulainen ajan päälle.

Vaan se vaka vanha poika Saapi sängyn itsellensä. Jos hän penkille petaapi, Eli pankolle paneksen, Siihen laskeksen levolle, Unen maistaapi makian, Ilman huoran hurstiloitta, Lakanoitta mieron lautan.

34. Tyttärille.

Yksi tohtori totinen, Suomen suuri kirkkoherra Puhui suulla puhtahalla, Pakinoiksi paljon siitä, Kuinka kunnia pysyypi Muutamilla muuttumatta; Toisille tosin tuleepi Vika ilman viipymättä.

Vii'en viisahan sekahan Niitä neitsiä nimitti, Jotka kulki kunnialla Vietit aikansa visusti, Eikä ottanut ovesta Sala-sissiä sisälle Eikä vuo'etta vetänyt Kaikille kasa-pukille, Outtelivat oikeata Puhe-mieheltä puhetta; Kun ei tuota kuulla saanut, Suostui siihen suuttumatta.

Vastasivat vanhat siihen Talonpojat taitavasti: "Sana oikehen sanottu, puhe oikehen puhuttu." Saammeko mekin sanoa, Mitä mei'än mielessämme: Heillenpä hopea-helmet Ruunun rustata pitäisi, Kaksi kaulan-ympärystä, Että näistä näh'ä saisi Pitäjän pila-miniät, Kuka on kunnian pitänyt, Kuka arvon ansaitseepi. Kyll' on niitäkin kylissä Tyttäriä tuhmempia, Jotka rientävät ripille, Sitä varten sinne käyvät, Saahaksensa sulhasia Vii'entoista vuo'en päästä, Olla mies mikä hyvänsä: Talon-laiska, juoppolalli, Eli köyhä loisen poika, Sotapoika, muuttosonni, Elikkä rahaton renki, Jokahan vihille veisi, Vaikka vaskisormuksella, Jos vuo'en, parin päästä Korjan perä on kotina, Talon turkki tuiskun suoja, Läpilauta lapsenlikka, Käsi virkka kätkyn souto, Penkki, pankko, pöytä lauta.

Saanenko minä sanoa Vielä viimeisen sanani? Jos on paljon piikojakin, Niin on piikaparkojakin, Jotk' ei outa ollenkana Puhemieheltä puhetta; Kesällä kenossa kaulan, Talvella takana silmin, Läpi kirkon kiitelevät, Kenen keksimän pitäisi, Josta into iltapuolla Tietä neuvoisi tilalle. Itse alkavat asian, Ett' on aina ajan kunkin Sitä myöten mylläriä, Kun on myllyt mieltä myöten. Jospa tuosta toissa vuonna Jo heti hepo etehen, Saalis saunasta rekehen; Tulla tuomarin etehen, Tievustella tietäksensä Keltä tullia tulisi, Vuoroa vähänkin saisi.

Vaan se vaka vanha piika Itse siunaapi siansa, Itse sänkynsä sätääpi, Perustaapi pehmeäksi, Höyhen-tyynyllä hyväksi, Päälle peittehet paneepi, Jotk' on nastannut nahasta; Siihen laskeksen levolle, Unen maistaapi makean Ilman itkun kuulematta, Lapsen laulun tuntematta.

V. Huolirunoja.

35. Keisari Aleksanterin kuolemasta.

Sangen kuuluisat sanomat Kaupungista kaukaisesta Tulivat rajalta Turkin, Jotka joutui joulun alla Pohjan pitkälle perälle: Toivat Suomehen surua, Ehkäpä enemmän vielä Vanhalle Venäjänmaalle; Esti Europan ilolla Alkamasta uutta vuotta. Kirjat, jotka kiiruhusti Kulki kaupungin ka'uilla, Päästi portit Pietarista, Liikutteli linnan salvat.

Kaikkinaisen kansan lapset Silloin kirkossa kyseli: Kellenkä ne kellot soivat, Mikä semmoinen sanoma Saarnastuolist' on sanottu, Että painavat papitkin, Päänsä piilossa pitävät, Muutkin herrat heittelevät Silmävettä silmistänsä?

Vastasivat vanhat siihen: "Sanomat on sangen suuret, Siitä arvosta asia, Että puutumme puheita, Vaikka vanhatkin olemme." Tämän vähän vastauksen Vanhat lausui lapsillensa.

Ehkä puutumme puheita, Yritämme yhtäkaikki, Josko saanemme sanoa, Itkultamme ilmoitella, Kun on kuollut Keisarimme, Majesteetti maan isäntä, Mennyt mailla kaukaisilla Tuonen tielle tiettävälle, Kuss' on Taavetti kuningas, Kuningasta monta muuta, Monta suurta sankaria, Monta muuta matkamiestä; Katselevat kauan siellä Uutta Taavetin taloa Jerusalmissa samassa, Josta Johannes puhuupi, Ilmestykset ilmoittaapi. Vaikk' on nyt valitus täällä, Vaan on ilo enkeleillä Kanssa kaikkien pyhien Uu'en ystävän ylitse.

Oppineet nyt ottakate Avatkaapa almanakka, Vuosiluku laskekate Kuinka paljon on kulunut Kun on tämä tähti tänne Ilmestynyt ilman alle. Vuonna kun on kirjoitettu Ja tullut tuhannen päälle Selvät seitsemän numerot, Kokonaista kolme niitä, Silloin tämä tähti tänne Tuli ihmisten iloksi, Vasta valkeni paremmin Kokonansa koittamahan Sa'an yh'eksän alussa Vanhalle Venäjän maalle, Kussa vuotta kuusitoista Suomalaiset saivat olla Suloisessa suojassansa, Alla alhaisen tilamme Katsoi päälle kaunihisti, Antoi aina auki olla Makasiinit maan sisällä Kovan köyhyy'en ajalla, Näl'än katkeran käsistä Meitä päästi ja pelasti.

Jos nyt vielä viimeiseksi Saisin suurilta sanoja, Ojennusta oppineilta Puhuakseni paremmin, Vaan on suuretkin surussa, Oppineetkin alla huolen, Ovat pannehet pajuihin Kaikki hei'än kanteleensa. Nyt soivat surusanomat, Huoliharput huutelevat, Tansit kaikki on lau'onnehet, Pu'onneet puvut punaiset, Kaikki ruhtinaat ruvennut, Huoli kauhtanat hakenut, Valtakunnan valtamiehet Huolihuivit ottanehet.

Suuret suurella surulla, Halvemmatkin haikiasti, Murehella muistelevat Kertoilevat keskenänsä Kuinka kulki kuuluisasti Kuinka hallitsi hyvästi Aleksanter aikanansa Valtakuntansa varusti Kuuluisalla kunnialla, Avitteli ahkerasti Koko Europan etuja, Jonkatäh'en joutumalla Tahtoi tarkasti katsella Kaukaisetkin kaupunkinsa, Unoutti oman leponsa, E'esauttoi oikeutta, Toimitti totuu'en teitä.

Vaan ei tuoni tuosta huoli, Tuo on tuonella tapana: Ei hän keltänä kysele, Onko kaukana kotoa, Ei hän ilmoita e'ellä Viikon viimeisen olevan, Virstan viimeisen tulevan. Vahva on se vanha liitto: Kuolla kumminkin pitääpi, Vaikk' on tila tietämätön, Aika ainakin salattu, Ihmisiltä ilman alla.

Tuosta tunnemme to'eksi, Ettei ollut ensimmäinen, Joka vaihtoi valtikkansa, Jätti ruununsa jälelle; Tuon on jo tuhannet tehnyt, Vielä vastakin tekeepi. Eikös Pietari pitänyt, Alekseivits aikanansa Valtakunnan vahvan kyllä Tehnyt suuria tekoja, Vaikkap' on ajasta siitä Valtakunta vahvistunut, Polvi polvelta koronnut Täy'ellisempään tilahan.

36. Kappalais Uppströmin kuolemasta.

Rakastettu Rautalampi! Siitä mä sinua kiitän, Että tässä täy'ellisen, Opin oikean tapaapi. Tässä myös on aina ollut Miesten muistossa monessa Opettajat oivalliset, Sangen jalot saarnamiehet Sivulla Sionin vuoren. Vaikkapa vaellus täällä, Tuonen tiellä tiettävällä, On sama opettajilla, Kun opinkin ottajilla.

Tapa vanha tarttuvainen, Jonka surmaksi sanovat, Kutsuvat myös kuolemaksi, Se ei muuta mahtiansa, Voimoansa ei vähennä. Kuninkaat se kuolettaapi, Rupeaapi ruhtinoihin, Sama arvo aatelilla, Sama helppo herroillakin. Käypi köyhänkin kotona, Talonpojatkin tapaapi. Täss' ei auta miesten mieli, Eikä vaimojen valitus; Kaikki se hautahan hakeepi, Kalmistohon kaateleepi. Tämä on tapa hänellä, Ollut asti Aatamista, Ei heti her'ennekänä, Yhtä jos valittelemme Elikkä olemma ilman.

Vaan en saata sittenkänä Ilman ääneti ruveta, Minun mieleni tekeepi, Ajuni ajatteleepi, Luonto käskeepi kovasti, Ruveta runon sanoilla Antamaan asian tietä, Joka nyt tapahtui taasen, Koska herra hengellinen, Julkinen Jumalan pappi, Kutsuttihin kuolemalta, Tuonelalta temmattihin. Joka vanhoja varoitti, Neuvoi nuoria jalosti, Ottamaan ajasta vaari; Sanoi sanan syntisille, Tuotti tuomion etehen, Rangaistuksen raamatusta. Pani myöskin paatuneille.

Ei hän pannut pään-alaista Nukuttanut nuorukaista Synnin synkiän unessa, Poi'es päästi väärän turvan Kaikkein niihen kainaloista, Jotka aikovat asua Elämässä entisessä, Pyytävät pyhiksi tulla Oman ansion avulla.

Joilla ymmärsi olevan Synnin tunnon täy'ellisen, Kovin sär'etyn sy'ämen, Herran töillä liikutetun Perin pohjin pehmeäksi, Niille löysi loh'utukset, Armon lähtehet avasi. Osotti olevan meillä Välimiehen oivallisen, Jesuksen, Jumalan pojan, Joka taitaapi tu'eta Hengellistä heikkoutta.

Nämät tiettävät totuu'et Uskalsi ulossanoa Voimalla varustetulla, Sillä selvällä opilla, Äänellä ulottuvalla, Jotk' olivat luonnon lahjat Vainajallamme valitut, Yli monen ystävänsä, Jotka sää'yssä samassa Herran puolesta puhuvat. Sanat kuului selkeästi, Kaikkui aivan kaunihisti, Ja kun astui alttarille, Helähteli herran huone Messu-ääntä merkillistä.

Mitäs muistat Rautalampi Tämän vainajan tavoista? Täm' oli täynnä laupeutta, Vaan ei yhtään ylpeyttä; Omilleen oli suloinen, Otollinen ou'oillenkin, Taitavammille tasainen, Eikä tyly tyhmillenkä. Otti alhaisten asiat Hetikohta korvihinsa; Ne kun neuvoa kyseli, Saivat selvän joh'atuksen, Jotka oppia anoivat, Saivat vissit vastaukset; Vanhat harmajat halaili Saaha häntä seuroihinsa, Nuoret kanssa kaipasivat Tulla kanssansa tutuiksi.

Mitä laulat Rautalampi? Onko summalta surua, Onko huolta, huokausta, Onko itku ja ikävä? Suista kuitenkin surusi, Murehesi muunne heitä: Ei hän ollut ensimmäinen, Joka joukosta erosi, Vielä viimeinen vähemmin; Nukkuvatpa nuoremmatkin, Saavuttaa se sankaritkin. Hän oli vaivoissa väsynyt, Taistellut jo tau'in kanssa, Sai jo huolella havata, Näh'ä suurella surulla, Sanan siemenen makaavan Kauan kyllä kalliolla, Kun jo vuotta kuusitoista Julisti Jumalan neuvon, Oikean ojennus-nuoran, Antoi kaikille kätensä, Jonka laski laskiaissa Vielä viimeiksi etehen. Vaan ei nyt enämpi kuulla Sitä miestä milloinkana Siinä paikassa pyhässä; Niin soivat sanoma-kellot, Huoliharput huutelevat.

Laula vielä Rautalampi, Vaan elä sitä valita, Puhu puolella sanalla, Että oppi on vähennyt, Sana kaiketi ka'onnut; Ei tai'a elävät miehet Ennen aikansa eritä, Mennä mennehen jälessä. Meill' on miehet merkilliset, Jotk' on jäänynnä jälelle, Täyttämään tätä vajoota, Jotka vanhoja varovat, Neuvovatpa nuoriakin, Julkisen Jumalan kanssa Sopimahan syntejänsä; Toki tähän tyytykämme! Vaikka nyt valitetahan, Kaivatahan kappalaista, Ehkä vielä esivalta Toisen toimittaa siahan.

VI. Erinäisistä aineista.

37. Aikain paranemisesta.

Ei oo pakkoa pahana Varsinkana vanhan miehen, Ikäpuolen ollenkana Ruveta runon te'olle; Luonto kuitenkin lupaapi, Tapa vanha vietteleepi, Että pikkuisen pitäisi Kihnutella kirjoitusta, Nuorten miesten nähtäväksi Mitä kaksi kirkkomiestä Pyhä aamuna puhuivat Kiven päällä kirkon luona, Päivän puolella tapulin.

"Kun me ennen ensikerran Kiersimme tätä kiveä, Istuimme isän sylissä, Katselimme kaikkialle, Ilman silloin siellä täällä, Kaksin kolmin kankahilla, Näkyi miehiä mäellä. Kun ne siitte kutsuttihin Kaikki kelloilla kokohon, Sopi ne sisälle silloin Joka henki helluntaina, Toki pääsi pääsiäissä Itse kukin istumahan Jaksoi jouluna lukea Helposti joka hevosen. Nyt on tehty temppeliä, Kaksin kolmin kappelia, Kaikki täytehen tulevat.

"Ei silloin sinistä nähty, Eikä paljon painettua, Silloin sulhaset sujotti Mehtikanan karvasina, Nuoret nei'et nostavatkin Varsin varpusen värissä. Ei silloin rikasten rinta, Eikä maha mestarien Kirkkomä'ellä kiilottanna Talviselta taivahalta; Eikä köyhä kestin poika, Väinämöisen viitakkeelta. Nytpä ei nä'e puvusta, Ei eroita vaattehista, Jok' ei miestä muuten tunne, Mikä herra, kuka narri, Mitkä muita mestaria; Koriana kaikki käyvät, Vaikka työtäkin tekevät."

Vaari toinen taitavasti Sanoi vastaten sanansa: "Siitä minä mielelläni Julistan Jumalan töitä, Hallitusta Herran suuren, Ett' on riittävä elatus Pantu paljolle vä'elle, Jäänyt vielä järvihinkin Siunausta sillä lailla. Jos on paljon pyytäjiä, Ottajia oiva lailla, Niin on myös otettavata, Saalista samalla lailla; Maata kanssa kaivajilla, Kyll' on siemenen sioa, Kyntämistä, kuokkimista, Paljo entistä enempi. Kuss' on ennen kahta nähty, On nyt neljäkin taloa Tiluksilla tiettävillä; Kuss' ennen hevoista kaksi Tuli tuskalla kesähän Lu'etuilla kylkiluilla, On jo kaiketi kah'eksan, Ompa kyllä kymmenenkin, Lihavilla lautasilla. Norot selkämäin sivulla On jo pelloksi perattu; Suuret kuusikot kumossa, Joiss' ennen oravamiehet Viettelivät viikkokau'et, Kaikki kasvavat eloa; Kuss' ennen kur'et munivat, Niiss' on suuret nurminiityt, Tahi laitumet lakiat; Kussa peurat piehtaroivat, Porot poikia latoivat, Siinä aumoja asuupi; Kuka ennen seitsemälle Löysi raavaalle ravinnon, Saapi jo samalla maalla Kyllä monta kymmentäkin Runsahasti ruokituksi; Sitä myöten silmät suuret, Kun on otsakin leveä." Tähän kaikki kirjoitettu Ompi vanhojen pakina.

Siinä paikassa samassa Oli monta oivallista Isäntätä istumassa, Jotka kuuli kaikkityyni, Virkkasivat viimeiseksi: "Suuri kiitos, suuret vaarit! Lysti on likellä olla, Kuulla kuinka kaunihisti Muisteletta muinoisia, Maamme entistä eloa"; Lisäsivät siihen siitte, Sanoivat sanoilla näillä: "Eikös ne eläisi vielä, Viljavuonna varsinkana, Jos ne joisivat vähemmän Joukolliset joutomiehet. Kun tekevät viikon työtä, Puoli palkasta meneepi Heti suuhun sunnuntaina. Akka parat arvelevat Mikä viepi viikon palkan, Kuhun vaipui vaivaukset."

Siinä seisoi saapu'illa Niitä rengin rehvanoita, Olipa oppipoikiakin. Yksi kiljasi kivasti: "Mitä vielä vettä jäällä Kolmin kerroin kohva päällä, Minä ostan, enkä säästä, Mull' on pankkoja povessa, Toista kekrinä tuleepi. Minä tie'än miestä monta, Jotk' ei anna itsellensä, Eikä toiselle taritse, Ehkä tälläkin erällä Nälkä suolia sukiipi."

"Aivan oikehen sanottu!" Sanoi suutarin kisälli, Niin sanoi samalla lailla Ompelian oppipoika. Sanoopi sepän aloke: "Vielä tais vähälle jäähä."

Vielä siinä viimeiseksi Talonmiehenkin tapainen Sanoi sanat kelvottomat: "Kas niin poikaset pitääpi Tinkapaikoissa puhua, Antoa sana sanasta, Siitte niilt' on silmillänsä."

Muorit poskesta murahti: "Pojat pienet, parrattomat Hiihtäkäte hiljemmästi, Niin ette tipahta tielle, Kyykähä kylän välille. Jok' ei arvoa ajalla Oikein mieltänsä mitellä, Usein keppikerjäläisnä, Kun paras palan anoja, Saapi mieroa mitellä, Kytmäistä kylän väliä, Vanhan vaarin vastuksina, Vietävinä vaarin pojan."

Vaarit kirkkohan menivät, Pojat meni männikköhön. Yksi veiari vetäsi Taskumatin taskustansa, Josta jakoi joukollensa, Vaan ei vaarille sanonut.

Tämä kirja kirjoitettu, Vihtajärvellä sanottu.

38. Savonmaan herjaamisesta.

Joka lassa lastatahan, Miessä mielehen tuleepi, Sananlasku sangen selvä, Valmistettu vanhemmilta, Meiltä mielehen otettu.

Minä miessä nuorempana Kävin kerran Kokkolassa. Kuulin kummia sanoja, Kuulin siellä kainulaisen Maani miehiä manaavan, Sanovan Savon si'oiksi. Tulin taas Turusta kerran, Hämäläisen hurjan kuulin Ukon vanhan Urjalasta Savon miehiä sanovan, Roimahousuiksi hokevan, Pitäjiksi pieksukengän; Min' en virkkanut mitänä, Sanonut sanoa puolta, Otin muistoksi mukaani, Vasta annan vastauksen, Kun on vuosia kulunut, Jäänyt jo ajasta siitä Kyllä kaksin kymmeniä. Kuules kunnon Kainulainen, Oivalla Hämehen ukko, Kun sanon pari sanoa. Ei ole maata miehetöntä, Kirvehetöntä kyleä, Ei sie'ä si'an nimeä Ylisummahan sanoa. Kukas nyt ei kuuta tunne I'ästä eneneväksi, Luotehesta loppuvaksi, Niin sano sitä si'aksi.

Sekalainen seurakunta, Tuon nyt tietävät tytötkin, Eikös hulluja Hämeessä, Kataloita Kainussakin, Samati Savonkin maalla; Vaan samassapa Savossa, Jos on joukko joutavia, Miehiä mitättömiä, Niin on toisia to'ella Ymmärryksen ystäviä, Isäntiä itsessänsä, Renkiä rehellisiä, Jotka kyllä joutusasti Pystyvät pykäystöihin. Savoss' on samati vielä Oja-ukot oivalliset, Kannon vääntäjät väkevät; Nevan kuokkiat kotona, Jost' on leipämme levinnyt, Sahtikannumme sakonut, Puuropata paisununna, On vielä oman takeiset Muurimestarit mokomat, Semmoisia seppiäkin, Jotka taitavat takoa Niinkun itse Ilmarinen; Löytyypi likeltä vielä Valurit ja varvalitkin, Niinkun myöskin nikkaritkin; Etempätä ei nyt tuo'a Pulskempata puukalua, Käsityötä käyvempätä Räätäliltä, suutarilta, Kun on jo omassa maassa. Sillä se sana sy'äntä Vielä nytkin vihlaseepi, Koko maata miehinensä Sanoa Savon si'oiksi, Roimahousuiksi hokea. En sie'ä sitä nimeä Osaksi oman pitäjän, Enkä huoli housujani Poikki polvesta sahata. Pitäköhöt pinkkapöksyt, Joill' on vaatetta vähemmän, Eli sukkia enemmän; Rohkenee tuo roimahousu Pieksukenkiä piteä, Saa tuo saappahat pyhäksi.

Jo sanon sanani toisen: Savoss' on samati vielä Melkiöitä mestaria; Harvoin on ha'ettuna Hämeestä, Harvoin Kainusta katsottu, Käsitöihimme ketänä. Niin jo taasenkin tapahtui Suonenjo'ella suuri kumma: Mies on teettänyt tapulin, Opin käymätön osannut Kellotornin kelvollisen, Jok' on kaikelta kohalta Juuri julkinen rakennus. Kukas kummaksi sanoisi, Jos ne teettävät tapulin, Jotka koulua kokevat Monen mestarin mah'ista. Eipä hän opissa ollut, Ei toisen tekevän nähnyt, Eikä keltänä kysynyt, Kuinka pannahan perustus, Kuinka seinät seisonevat, Kuinka pylvähät pysyvät. Siin' on kellot kelvolliset Kohotettu korkealle; Ei se heilu, hemmahtele, Soitettaissa sinne tänne. Sen on lattiat laviat, Siinä sillatkin sileät, Astuimet on aivan selvät, Käsipuut on käytävillä; Ei sen rappusia ramah'a, Ei putoa portahilta; Sen on tiennyt teettäjäkin, Mitä muinoin Moosekselle Ilmoiti isä Jumala: Käsipuut hän käski panna Korkeille käytäville, Ettäp' ei veren vikoja Tapaturmasta tulisi. Sama mies on saanut tai'on, Ymmärtänyt itsestänsä, Uurimaakarin mahinkin; Itse tehnyt työkalunsa, Värkkitaattinsa takonna, Joilla taitaapi takoa Semmoisetkin seinäkellot Joissa tiuku tiiman päästä Heliäsi hellittääpi.

Tämä kunnia tuleepi Ollin poika Pietarille, Jok' on syntynyt Savossa, Kasvanut kotikylässä, Olli Konttisen kotona, Seurakunnassa samassa, Jossa työtäkin tekeepi.

Monta muuta mustapäätä Saattaapi Savossa olla Sillä se sana sy'äntä Vielä nytkin vihlaseepi: Koko maata miehinensä Sanoa Savon si'oiksi.

Eipä kaikki Kainulaiset, Puoletkana Pohjalaiset, Eikä myös etelän miehet Opi näitä itsestänsä, Tule selväksi sepäksi, Pääse päälle sittenkänä, Vaikka vissin viisi vuotta Usein ovat opissa Toisen mestarin tykönä. Rakastetut Rantalaiset, Armahat Hämeen asujat, Kelpomiehet keskimailla! Elkäte pahaksi panko, Jos ompi jotain sanottu, Maamme puolesta puhuttu; Saa siltä hyvin piteä Itsekukin kunniansa, Kellen kunnia tuleepi. Monta maassa, maa monessa, Niin ennen isät sanoivat. Sen on keisarin senaatti, Sen on Herrat Helsingissä Hyvin tuntenna to'eksi, Koska palkkiot panevat, Laittavat rintaritarin Samaten Savon ukoille, Kun on muille muuallakin, Aina ansion perästä.

Kosk' on nyt sanani kaikki Savolaisista sanottu, Niin on kyllä kerraksensa. Eipä laiskempi lukia Katso kaikkia tätänä.

39. Talonpojan säädyn puolesta.

(Tämä runo taitaa olla talonpojan Pentti Lyytisen tekemä, saman miehen, joka moniaita vuosia takaperin oli talonpojan säädyn puolesta Ruunun pankin katseluhun Helsingissä kutsuttu, ja joka on kestikiivarina Toholah'essa Rautalammilla.)

Jota elääpi enemmän, Sitä kuule kummempia Maailmassa mainittavan, Joita oppineet osaapi, Silmän eissä siistit kyllä, Mutta poskessa pureepi.

Nyt on varsin vaaralliset Ajat astuneet sisälle, Kun on kunnia kumossa Kaikki pantu palveliat Miehiksi mitättömiksi, Talonpojat tallattuna, Arvoisilta arvattuna.

Missähän miehet meneepi, Jotka ennen arvon antoi, Osasi oikian nimensä Piirustella pienillenkin? Nyt ei anneta enemmän, Kun se kelpo kelmin passi Kyntömiehillen kylissä, Talonpoikain taloissa; Vaikka kyllä kyntömiehet Aina aamusta varahin Kaiveleepi kaiket päivät Julmiakin juurikoita.

Jos on kelmiä keralla, Niin on maassa miehiäkin; Onhan joukossa jotain, Kun on niin sukumme suuri. Millä ompi miehen mieli, Millä kelmin keppoisetkin; Sekalutt' on seurakunta, Joka veljessä vikoja.

Toisinaan talonpojasta Kerkiääpi kelpo herra, Toisinaan herras-heleistä, Ketjahtaapi kelpo kelmi. Näit' on nähty näissä maissa, Ehkä häilyypi Hämeessä, Kavaloita Kainuhussa Heittiöitä Helsingissä, Toppeloita Torniossa, Vieläpä Pietarporissa, Vaikka kelpo keisarimme, Itsevaltias isäntä Siellä liikkuupi likellä, Aina laittaapi lakia. Tosin hänkin toisinansa Saapi harmilla havaita Vierellänsä viekkahia, Liehakoitsevan likellä.

Näitä näyttääpi to'eksi Varsin vanhat aikakirjat, Näitä myöskin näytteleepi Mei'än aikamme aviisit.

Joka sääty saattaneepi Itse puoleltaan puhua; Kotonaan on koskemista, Kukin saapi sää'yltänsä Kipiästi kintuillensa. Jok' on virhittä, vi'oitta Aivan syytönnä elääpi, Hänpä ensin heittäköhön Meiän säätymme sämäksi, Kaatakohon kaikki tyyni Talonpojat tantereelle.

Vaan jos kaikki kaatuneepi Talonpojat tappelussa, Ketäs sitten käsketähän, Kun on itsekseen isäntä? Alaspäin on aatra silloin, Kun on kourassa koreessa, Pyllyllään on pyörä silloin, Kun on akseli alaalla. Kallella'an kaikki tyyni Maailmamme mahtinensa, Jos ei sää'yissä sovinto Saane sievästi siansa.

Talonpoika se takoopi, Isot vaunut valmistaapi Vapasukuisten varalle, Talonpoikapa takoopi, Rakentaapi rautavöillä, Linnat liittääpi kokohon, Saapi värkit västinkihin. Kukas laivat laitteleepi, Joilla suolat sou'etahan Melkiän meren ylitse, Lainehissa lasketahan.

Ihmeeksi isot isämme Katseleisi kaikin puolin Mei'än aikamme menoja, Kuunteleisi kummitellen, Kun on kaikki katkottuna Rauhan rakkahan sitehet Joilla vyötteli välinsä Entiset esiisämme, Naprasivat kultanauhat Toinen toisensa välillen, Sovinto somasti soitti, Heimolaisissa helisi.

Nyt on syrjähän sysätty Kujaisillen kulkemahan, Rauhan lapset laitettuna Vankina vaeltamahan, Suosion pyhät pykälät Unhotettu ulkopuollen, Esi isämme e'utkin Meillä mennyt männikköhön.

Minä muistan muinoisia Entisten esiisäimme Kärsiväistä kättä lyövän, Kulkevan käsi kä'essä. Esimiehet ne e'ellä Polun oikian osasi, Talonpoikakin tapaili Herran helmoissa pysyä.

Esimerkit ennustavat Eli aikain etuja, Eli varsin valmistavat Onnettomia oraita, Jos on viitta viisahasti Tiemme haarahan hakattu, Silloin oikehen osaapi Matkustella matkamiehet. Nyt on viitat viskottuna Yli ympäriä uria, Jotka vievät viitoihinkin, Erämaille eksyttävät; Siit' on epäilys eväsnä, Vielä pelko peittehenä, Jos vielä pimiä pilvi Tuopi raskaita rakeita.

Onkohan esiisämme Saanut alun aatelista? Kussa silloin kuulut miehet, Kussa aatelit asuivat, Koska Aatam aatroansa Pitkin päiviä piteli, Eeva villoja virutti, Kekrävarrella kehäsi? Ei silloin silkkiä nähty, Eikä purpura-pukua; Nahat naukuivat hamenna, Rohtimista rouvi paita.

Näin on aamusta asunut, Esivanhemmat elänyt, Vaan on pojat päivän päälle Kovin korkeelle kohonnut; Pojat samoovat salissa, Ukko jäänyt ulkopuollen Outtamaan oven takana Laupiuutta lapsiltansa

Aatelkaapa alkuanne, Mitä toitte tullessanne, Muistakaapa muuttohetki, Mitä viette mennessänne! Pannahanko paljo muuta, Kun ne kolme kouran täyttä Mullan muruja mukaanne?

Maltappa matala herra, Tutki turpehen alainen Entistä esiisääsi Ahtaassa asuinsiassa, Kyllä kylmässä kylässä, Johon joutuupi jokainen Toinen toisensa perästä, Jost' ei valtikka vapauta Eikä keppi kerjäläisen; Kaikki kaatuvat kumohon Ruhtinatkin ruununensa. Siell' on rinnassa ritarit Yltäänsä yh'en näköiset, Virkavaate valmistettu, Nuttu nurmesta kyhätty. Samooppas siellä salissa Yli määrän ylpiästi; Outo ukko ulkopuolla, Eli pojatko paremmat.

Jos on virressä vikoja Oppineemmat oikaskohon; Jos on värsy väärin tehty, Niin se jääköhön jälelle, Muistokirjoista mutahan, Takapuollen tau'otkohon. Rauhaa minä rakennan, Sovittelen suosioa, Soisin rauhan rantamaillen, Soisin suosion tulevan, Joutuvan joka tilahan. Mitäs siitä miesi saapi, Jos hän toistansa toruupi? Vielä voittaapi vähemmän, Joka poskessa pureepi.

Minä tahtoisin tapailla Tässä kaikkia kokohon, Se ois kerran kelpo kesti, Kun soisi sovinnon kellot Istuimella sen isoimman, Aina asti Aatamihin.

Sanoisin pari sanoa Josma oikein osaisin, Jossa sovinto suloinen Oisi veljesten välillä, Siinä koittaisi koreesti Aina onnen aamurusko, Sekä korkeihen kotona Että majassa matalan. Siviä sovinnon poski Sepä kaikki kaunistaapi, Vi'at pienet peitteleepi, Rii'at ratkaisee rajoilta. Rakkaus on rauhan juuri: Siin' on enemmän evästä, joss' on rakkaus rakettu, Siin' on siunaus sisällä, Rauha kanssa kartanolla, Siin' on valta vanhemmalla, Siinä lapsilla lakinsa.

Kun ei Aatami asuisi, Vallitseisi vallan päällä, Maalla missäkään majassa, Silloin onnesta osamme, Saisimme salatun voiman, Seurata sovinnon tietä Maailmassa matkallamme, Sitten saisimme samota, Kuleksella kunnialla, Sisällen onnen ovista Kaikissakin kartanoissa.

40. Suomen kielestä.

Suvahteeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät, Että Suomesta suloinen Sananlasku lauletahan, Koska mieli kättä käski, Käsi kätteli kyneä, Kynä piirsi puustavia?

Mitäs puustavit puhuivat? Sitä ne sanoivat silloin, Kuinka suotta Suomenkieli Kapaloss' on kauan ollut Lapsen tautisen tavalla, Niinkun tuo on nytkin vielä Sitehissä sitkeissä, Vaikka on jo vanha kyllä. Eikä tai'a tullakkana Siitä miestä milloinkana Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aikamiehen askelia, Päästä päähän pitkän pöy'än Isommille istumille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi; Että vielä virkamiehet, Oikeu'en omat jäsenet, Suomen kieltä kirjoittaisi; Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat, Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla.

Suottapa on Suomenkieli Kauan penkillä pysynyt, Lavitsalla lautamiesten, Eikä vielä ennättänyt Astua asian kanssa, Tulla tuomarin tutuksi, Rotokollahan kohota. Kaikk' on kanne suomalainen, Suomen suoroa puhetta, Tutkinto sitä samoa; Vasta penska viskatahan Pantaissa paperin päälle.

Kyllähän kynä tekisi Suomalaisia sanoja, Kun on kuultuna puheessa; Oppineematkin osaisi Suomen suoria sanoja, Jos sen antaisi asetus, Eikä estettä olisi La'in vanhan laitoksista. Kylläpä me kyntömiehet Tuolla aikahan tulemme Keskenämme kelpolailla, Vaan ei tuta tuomioita, Välikirjoja vähiä, Kuittiamme kuitenkana. Eikä suuta suuremmilta Suomi saattaisi pilata.

Lintuset lievertelevät Kukin äänellä omalla, Kielellänsä kerkiästi, Jonka heille äiti neuvoi, Oma vanhempi opetti, Pesissänsä pienempänä. Ei ole sitä etua Suomen kansalle suvattu; Ruotsinkieli on ruvennut, Joutunut jo ensialusta Suomen suureksi isäksi. Aina sill' on arvo suuri, Joll' on ystävät yläiset, Sukulaiset suuret muutkin. Sanotaanpa Saksankielen Ruotsin heimoa olevan; Missäs on sukua Suomen! On vähän Virossa vielä Aivan arvossa samassa, Ettei kouluissa kysytä, Akatemioissa anota.

Meill' ou Suomen suuri äiti Turku, tuttava isoilta, Kokonansa korkioilta Virkamiehiltä visusti, Jotka on Turusta tullut Onnellisella opilla Kielten koulusta kotiinsa. Siellä kuitenkin sanovat, Mainitsevat matkamiehet Suurten Suomea puhuvan Keskenänsä kelpolailla; Vaan ei tuolla Vaasan puolla Pietarsaaren saapuilla, Kovemmin kun Kokkolassa Suuta Suomella pilata. Raahessa on rankka Suomi, Oulussa on oivallinen, Viel' on selvä Suomenkieli Tuolla puolen Tornionkin.

Vaan mikä Turkuhun tuleepi, Se on Suomen suuri äiti, Siell' on Suomelle suvattu Eksemplari ensimäinen; Siell' on räntistä räkännyt Valkeutta vanhemmille, Suomalaisille suvuille. Aina ratki runsahasti, Kaikite satoja kaksi, Vuotta kahtako vajaatte; Siell' on selvä Suomenkieli Laitettu jo lapsillekin Aina autuu'en opista; Vaan ei pääse päätöksissä, Eikä tule tuomioissa Talonpojan tuttavaksi.

Mitäs vielä viimeiseksi Suomen puolesta puhumme? Jos ne herrat Helsingissä, Suuren oikeu'en omaiset, Antaisi luvan lujimman, Vuoron vuoltulle sulalle, Että tuomiot tulisi, Välikirjat kaikellaiset, Kansan kielellä omalla, Talonpojan tuttavalla; Siitte sihtierit tekisi Halastulla höyhenellä Samallaisia sanoja, Kun on suullakin sanottu, Jopa pispatkin pitäisi Suomenkieltä suurempana, Kaikki pappimme paremmin, Kirkkoherrat kiivahammin Tuohon tuumahan rupeisi, Kirjoittaisi Suomenkieltä, Vielä muutkin virkamiehet, Kansan kieltä kannattaisi. Se on Suomeksi sanottu Suomalaisten suosioksi.

41. Puustaveista.

Vasta vanhalla i'ällä, Kuu'en kymmenen koh'alla, Jouhtui mielehen minulle, Kuinka puustavit puhuvat.

A se alkaapi asiat, A on aina ensimäisnä Pi'etty Suomen pipliöissä; A on aapeskirjoissakin; A on vielä viimeinenkin, A se amenen sanoopi.

B se paikkansa pitääpi Vaikk' ei tuota tuhma tunne.

C on Suomessa siaton, Kun ei anna kunnon ääntä; D on kanssa tietämätön, Vähä oppisen osata.

E on yksi äänellinen, Aina ollut A-n apuna.

F-n ääntä ei osata Suomen huulilla sanoa; G on kuitenkin paremmin Suomenkielehen sopiva.

H-lla on hyvä nimikin; H se paljo haasteleepi; H se herratkin sanoopi.

I on arvosta isosta, Jota Jumalan sanoopi, Isämei'än ilmoittaapi; Jesuksen Jumalan pojan Maailmalle mainitseepi.

K se paljon kirjoittaapi K-sta korkiat nimetkin, K-sta koulut, k-sta kirkot, K-sta koko keisarikin.

L-n ääntä tarvitahan Lu'ettaissa, laulettaisi M myöskin mainitahan, M äitinä meneepi Pienimmillä puustavilla.

N nuoremman näköinen Ehkä on yh'en ikäinen; N näkyypi tulevan Paikallensa pantavaksi.

O-lla on oma nimensä, Oma ääni o-lla kanssa.

P on pantava paremmin Oppilapsille osaksi; B-tä ei lapset pitäisi, Talonpojat tarvitseisi.

Kukas Q-ta kaivanneepi Suomen suorissa sanoissa, Koska k saman sanoopi, K se kuunkin kirjoittaapi.

R-ll' on äreä ääni, Jota ei jokaisen kieli Tai'a oikein tavata; Eikä oo sioa sillä Mei'än isämei'ässämme.

S-llä on aina ollut Sanomista sangen paljon, Sitä silloin, tätä tällöin.

T on Suomelle sopiva, Tätä T-tä tarvitahan, Tällä toimehen tuleepi, Jos ei toista (nimttäin D-tä) tunnekkana.

U se itse uskaltaapi Ulos äänensä sanoa; V on kanssa vuorollansa Kokonainen konsonantti.

X-n ääni on mitätön, K ja S sen sanovat; Y on hyvä yhtäkaikki, Y on yksi äänellinen.

Z on meikein mitätön, T ja S sen tekevät. Ä ja Ö on äänelliset, Jos Ä-llä on enempi ääntä, Ompa Ö-lläkin osansa.

Koska ei nyt konsonantit Anna ääntä yksinänsä; Vaan kun vokalit sekahan Paikoillensa pantanehen, Kyllä sattuupi sanoja Lukioille, laulajoille, Taitaville, tietäville, Käypi riimiksi, runoiksi, Aina passaapi paraiksi, Kun on miestä miettimähän, Ettei vesoja välihin Tapaturmassa tapahu, Tule turhia sanoja, Jotk' ei merkitse mitänä.

Sen mä mieheksi sanoisin, Luulisinpa laulajaksi, Joka saisi sattumahan Sanat kaikki säntillensä, Että kaksi äänellistä, Eli kaksi äänetöntä, Kah'eksan tavausta kanssa Ain' olis pantu paikallensa, Oikein sattunut somasti, Ruvennut runoratihin.

Niin on runo rustattuna Muka laatunsa mukainen, Muutoin on lamassa laulu Virsi pitkäkin pilalla.

Vieläpä vika tuleepi, Joka lii'alla lorulla Virren pitkäksi vetääpi, Syöpi sanoista sy'ämet, Kuoret siitä kirjoittaapi. Aina alussa pitäisi Asiata aprikoja; Eipä tie'ä tuulen päällä Mikä sattuupi sel'ällä.

Olipa ennen Oululainen, Olipa kaiketi Kajanus,[2] Koulun kaiken kautta käynyt, Ollut Upsalan opissa, Kantitaatti kauan ollut.

[2] Joka on kirjotttanut virsikirjassa N:o 278.

Ei hän ollut ennättännä Vielä virkoja tavata; Siltä kulki siivolailla Riimi runo rinnatuksen. Ei se sanoja sahaillut, Puolitellut puustavia, Niinkun muinoin vanha munkki, Joka virttä viikkokau'en Mietti mielensä pakolla, Eikä saanut syntymähän — Nurin aina nuotti kulki, Sanat värsyssä väheni, Laulu loppui luonnokselle; Kävi niinkun köyhän miehen Talkou'essa tapahtui, Joka illalla isosti Juominkiansa julisti, Jakaisissa juomat loppui, Perakoilla pidot päätti, Suuret tulensa savulla.

Ei se virttä väärin laula, Joka oikein osaapi Panna sanat säntillensä, Että nuotti nou'attaapi Kellosepän kelvollisen Könnin kuuluisan tekeitä.

42. Runonte'osta.

(Tämä Turun Viikko Sanomissa 1821 N:o 2 luettava runo, joka on sanottu Korhosen tekemäksi, ei kuitenkaan näytä olevan häneltä. Sen rakennus ja sananlaatu on toisenlainen.)

Luonto laulajan tekeepi, Itse into ilmoittaapi Runojalle rohkealle Mitä veisuhun vetääpi, Sovittaapi soittohonsa.

Ei se luotu laulajaksi, Runon työhön tuuvitettu, Joka virttä viikkokau'et Mietti mielensä pakolla, Hankki työllä haikealla, Niinkun muutama nykyinen Kirkkovirren kirjoittaja: Sanat järsi ja sahaili, Nurin tunki nuottihinsa, Väärin virtehen pakotti, Värsyjen perät väkisen Saattoi samanäänisiksi, Kielen riimahan rivitti Kamalasti katkottuna.

Sinä, poikani, paremmin Asiasi aprikoitse: Ellös pyrkikö pyhälle, Runotyölle työnnätelkö, Jos on mielesi matava, Luonto sulla lii'an kylmä.

Vaan jos tuntenet tulisen, Povessasi polton tuiman, Ruveta runontekohon, Laulamahan kansan kuulten; Niin sä laske laulujasi, Miten kielesi kajuupi. Paras on pauloja pa'eta Riiman kovan kahlehita, Joihin muinoin jouto munkki Kurjat veisunsa kuritti, Lorut pahat palmikoitsi; Eipä näitä nähnyt ennen, Kuullut kunnon laulajamme. Itse isä Väinämöinen Riimattomilla runoilla Miellytti metsän kapehet, Luonnon kaiken liikutteli, Meren aallotkin asetti.

Viel' on vanhoista runoista Jalot jäännökset jälellä, Hyvät pirstat Pohjolassa, Samate Savon kylissä, Karjalassa kaiketikin. Näistä ota oivallusta, Näistä taitoa tapaile, Kuink' on runo rustattuna Jamottu jaloihin virret.

Kun saanet sanelemahan, Läh'et virttä laulamahan, Saattele sanat rivihin, Kerro kaikki taitavasti — Isosti isot asiat, Lystit laula leikitellen, Hiljan pienistä puhele, Ihanista ilon kanssa. Lausu surten surkioista, Heitä kehnot kertomatta, Päätä virtesi välehen, Ettet lii'alla lorulla, Joutavia jaarittele, Virttä pitkäksi venytä, Lamahuta lauluasi; Ettei koko Suomen kansa, Suku vanhan Väinämöisen Ennen päähän päästyäsi, Ikävystyisi ilosta, Viheltäisi laulullesi.

Puhu suusta puhtahasta Savon selvillä sanoilla, Taikka oivan Oululaisen, Mitä itse into tuopi, Luonto lauluhun latoopi.

Ajateltua alusta, Kuhun käännät virren juoksun, Mihin laulusi lopetat, Hiljaisesti ensin hiih'ä, Al'a veisu verkallensa, Ettäs intosi enennät; Kun on laulusi lavulla, Päässyt virsi virstan päähän, Ala pauhata paremmin, Panna suulta suuremmalta.

Muinoin tätä muistamatta Ylen ylpeä runoja Alkoi suurilla sanoilla, Kulki kohta kiljumalla, Niinkun ajuton ajaja; Mutta matkalla maseni, Vaipui varsin viimeiseltä, Lopetti lorulla laulun, Perakolla pidot päätti, Savulla suuret tulensa.

Vaikk' on soittosi somempi, Luonteampi lausuntosi, Kuitenkin on virsi kehno, Kehno, kelvoton runosi, Jos ei se mesille maistu, Hunajalle höyrähtele, Eikä nosta miehen mieltä, Tykytä tytön povea, Etkä oikehin osannut Panna sanat säntillensä, Varat virtehen tasata.

Sepän ison Ilmajo'ella, Könnin kuuluisan pajassa Miehen keksit kelvollisen, Joka tietääpi tasailla Uurin pyörät pienemmätkin Toinen toisensa mukahan, Heilumahan hetkellänsä, Ilman virhettä vähintä.

Sen mä mieheksi sanoisin, Laulajaksi arvoasin, Joka taitaisi takoa, Voisi virren valmistella Niinkun Könni kellojansa — Jospa muuten jollon kullon Ruvetessani runoille, Saisin laulun syntymähän Tavalla tämän tekiän, Lailla mestarin mokoman, En vaihtaisi virkoani Kanssa miehen kuuluisamman, Joll' on kappa kamlotista, Kallis kauhtana verasta.

43. Tampereen paperiruukista.

Kirjoituksen kallis konsti Alkoi ensin Aasiassa Kansan kaukaisen tykönä, Jolla oli outo kieli, Puhui Sanskritin sanoja, Joita tuskin tunnetahan Muissa maailman osissa.

Siltä kansalta samalta Keksittiin se kallis keino, Merimahti mainittava, Siellä alkoi kaupan kanta, Kalun kaiken vaihtaminen, Tarvetten merentakaisten. Väri kaunis kaikenlainen, Tuossa maassa tunnettihin, Siellä aivan ensimäinen Lasiruukki rustattihin[3] Vaan en tie'ä, vanha parka, Muitten ainetten alusta, En tie'ä sitä sanoa, Kust' on ruukit rustattuna, Missä metalli mitattu, Kusta lienee läkki löytty, Mistä paikasta paperi Arkin teko arvattuna. Semmä vaan sanoa tie'än Vähän puustavit puhuisi, Jos ei olis läkki löytty, Arvattu paperin alku.

[3] Se kansa, josta on puhuttu, oli Phenisiläiset Aasiasta. Ne löysivät konstin puustavilla kirjoittaa, purjehtia merellä, teh'ä lasia, värjätä ja maalata, ja monta muuta ihmeellistä rakennusta teh'ä.

Mieli on minun kysyä Onko tieto oppineilla, Vieläkö valuupi virta, Kuuluupi kohina kosken, Joss' on ollut ensimäinen Rustattu paperiruukki.

Vaan nämät vanhat asiat Sivu siltänsä menemme, Ett' on eissä uu'empia. Suuri on mahti Suomessakin, Opittu omassa maassa: Ruvetaanpa Runkkolasta, Otetaan järven ojasta Ajanlasku lapsillemme, Taikka tuosta Tampereesta, Kaupungista kaunihista, Muistomerkit muorillemme.

Kaupunki on kaunis siellä, Joss' on kauppa kaikenlainen. Pantu on paperiruukki Kylän kuuluisan lisäksi, Juuri julkinen rakennus Jossa arkkia asuupi, Paperia sangen paljon, Hyvempätä, huonompata Kansan kaiken tarpeheiksi. Kukas arvaapi asian, Ymmärtääkö yksi meistä Sy'änmaassa syntyneistä, Kuinka korkiat asiat Pannahan paperin päälle. Sitä maalla ja merellä Kaikin ai'oin kaivatahan, Sekä sota että rauha Arkin päälle päätetähän; Kuninkaat ja keisaritkin Sitä pöy'ällä pitävät; Tätä aatelit anovat, Sotaherrat hankitsevat, Tuota tuomarit kysyvät, Kaikki pispatkin pitävät, Hengelliset herrat kaikki, Suurimmasta pienimmähän; Kaikkinaiset kauppamiehet Suuret summansa panevat Pännällä paperin päälle. Paperia paljon vielä Oppipojat ostelevat; Taitaapi talonpojatkin Tuota turmella vähäisen, Osan pikkuisen pilata. Yli summassa sanottu: Tätä maalla ja merellä Kaikin ai'oin kaivatahan, Kaupungissa ja kylissä Kesän, talven tarvitahan. Kirjat kaikki hengelliset. Kaikki kartat maallisetkin, Tätä ainetta anovat.

Tämän täh'en tarvitahan Ruukin herralla halua, Että piisaisi paperi, Huoli ruukin riivarilla, Ett' ei puuttuisi paperi. Täst' on vielä ilmeiseksi Lumppu-vouville varoitus, Että tarkasti tapailla Paperiksi vanhat pai'at Hankkia halun perästä, Lii'at liinaiset kokohon, Kuletella suuret kuormat Talvikau'et Tampereelle.

44. Turun palosta.

Pääskynen teki pesänsä Laulu-lintu laitoksensa, Tälle maalle tultuansa, Katon alle kartanolle. Siinä siitteli sukunsa, Kasvatteli kaltaisensa; Vaan ei saanut sille vielä Laulu-ääntä laitetuksi Tällä maalla täy'ellistä. Otti matkan ulkomaalle Mennäkseen meren ylitse, Siellä nuoret nuotin oppi, Lapset laululle osasi, Kerkeisi keväillä tänne, Pani sanat säntillensä, Aivan äänellä samalla, Emän entisen tavalla.

Saman linnun laatuisiksi Papin pojat pantaneenko, Kun ei koskana kotona, Ikänään isän tykönä Saaha niistä saarnamiestä, Menevätä messun töille, Ennenkun etäällä käyvät, Aina aikansa asuvat Akatemian tuvissa. Siellä ne sanoja saavat, Miehet miehiksi tulevat, Astuviksi alttarille, Meneviksi messun töille.

Vaan se oiva oppi-huone Akatemia Turussa, Jok' oli kaikelta koh'alta Juuri julkinen rakennus, Joutui valkean varaksi Tuimassa Turun palossa, Joka siellä seinät särki, Kivi-muuritki murensi, Kaasi kirkon kelloinensa, Torni-uurit urkuinensa, Monta kallista kalua, Jotk' on kaikki kaivattavat. Kuss' on kulta ja hopea, Kussa vaski, missä rauta, Tina tuhkana vajosi, Posliini kävi poroksi, Lasi lankesi muruiksi; Talot ja talon tavarat, Katupuo'it kaikkityyni, Tässä täysineen menivät, Nousivat nojassa tuulen Pilven mustan muotoisiksi Ala taivahan tasaisen.

Te'eppä mulle muistokirja, Ve'äppä vuo'elle lukunsa Parahaksi passoava Milloinka tämä tapahtui. Silloin pisti sulkamiehet Tekivät täh'en tuhannen Kah'eksan numeron kanssa, Joka satoja sanoopi, Lisäsivät siihen siitte Kyllä kaksi kymmenystä Vielä siitten viimeiseksi Selvän seitsemän numeron.

45. Väinämöisen veljenpojasta.

Väinämöisen veljenpoika Otti kuusesta oravan, Petäjästä pöyryhännän; Kantoi ensiste etehen Kuusen kuivia käpyjä, Siitte toi on tuorehia, Kantoi kauroja väliste, Heitti heiniä sekahan.

Hän teki tekoa tuota Kokonaista kolme vuotta; Muuttu orava oriiksi, Tulipa oronen oiva, Yli korttelin yh'eksän, Häntä pitkä, harja paksu, Lautaset hyvin leviät; Vaan ei kasvanna kaviat, Kyllä kynsille kokoa. Väinämöisen veljenpoika Arvasi asian uu'en, Katseli ajokaluja, Suihtet suuhun, päihtet päähän, Antoi puntista punoa, Riimut rautarenkahista, Teki länget tervaksista, Luokin karhun kylkiluista. Ajoi tuonne tunturille, Meni jäiselle mä'elle, Pysy kynnet kalliolla, Ei livennyt liukkahalla.

Ajoi aikansa mäkeä, Tuuritteli tunturia; Laskihen Lapin kedolle, Sille suurelle sileelle. Siellä ajoi aikalailla, Aikahollia hojotti, Lapin kammiot kumohon. Lapin äijät ne ärisi, Pienet poikaset porisi, Ei hän siitä säikähtynyt.

Viimein mielehen majahti, Äijän tolkkuhun tolahti, Kuulustella kuoharia, Saahaksensa salvuria Orihillensa hyvälle. Kun ei kuullut kuoharia, Eikä saanut salvuria, Innosti itse samassa; Teki tulen tervaksista, Pani pai'an palkeheksi, Alakiven alasimeksi. Takoi veitsen vuoren alla, Kirkasti kiven välissä. Veti sillä veitsellänsä, Puotti kellukset kedolle. Ei hän köysiä kysellyt, Eikä kaatanut oroa, Teki salvon seisoalta, Vaan ei suonia sitonut, Eikä solminut sanoilla.

Veri pääsi vallallensa, Tulipa puro punainen Lakeelle Lapin ke'olle. Ruuna horjaten horusi, Äijä itki ja porusi Veren juoksun julman täh'en. Livahti Vipulan Liisa, Häilähti tähän hätähän, Sylkäsi syl'en tulisen Ruunan reisihin välihin, Tuli solmut suonten päihin, Kuivi se puro punainen. Sanoi äijälle samassa: "Jos olet itse isäntä, Mä olen itse emäntä, Kaksi kauppaa tekeepi, Omallansa kumpanenkin. Ota peura, anna ruuna, Viel' annan vähän väliä, pikkuruisen päällisiä."

Väinämöisen veljenpoika Heilutteli helmojansa, Teki kaupan, ei katunut; Astui peuran ahkiohon Ajoi tuonne tunturille, Meni jäiselle mä'elle. Äijä parka äkkinäinen Ei hän ohjata osannut, Eikä kierteä kiviä, Eikä pel'ätä petäitä. Alta ahkio hajosi, Pää se kiljahti kivehen, Aivot kaatui kalliolle. Peura pötkähti takaisin, Haki vanhan haltiansa.

Liisa arvasi asian: "Nyt on kuohari kumossa, Hevoslanko langennunna." Istui kohta kiirehesti Ruunan ruskean rekehen, Haki peuran haltiata. Tuon hän löysi tunturilta, Puotti aivot äijän päähän, Pani päälle peukalonsa. Pianpa sekin parani, Tuli aivan terveheksi.

Väinämöisen veljenpoika Alkoi nai'a ja nahista, Siitten istuivat yh'essä Ruunan ruskean rekehen, Laskivat Lapin ke'olle.

Väinämöisen veljenpoika Sanoi Liisalle samassa: "Pane paljolta patahan Hirven huulta, peuran kieltä, Kyllä mä hapanta hankin." Tuotti viinan Torniosta, Hoiti Oulusta olu'en, Kutsui vanhan Väinämöisen Vielä siihen soittajaksi. Setä vanha siinä soitti Hau'inluista harppuansa, Että kalliot kajahti, Vuoret urkuna ujersi, Kivet hyppi kankahilla, Nä'illä pelmusi petäjät. Häät loppui, väki hajosi, Väinämöisen veljenpoika Teki talon ensimäisen Lakeille Lapin ke'olle. Siinä vaati vaimoansa, Likisteli Liisoansa, Siit' on saatu salvuria, Siitä kuoharin sikiä.

46. Ilmarisesta.

Itse Seppä Ilmarinen Kerran kengitti hevosta, Reistasi rekivetosta, Vaskesta oli vasara, Hopeaiset huohtinvarret. Veisteleepi värkkiänsä, Käänteleepi kenkiänsä. Pih'it pikkusen ramahti, Jopa heilahti hevonen, Sälkö säikähti äkisti, Potkasi jalan pitäjän, Kirvotti kisällipojan Polviketran porstuahan.

Siinä seppä Ilmarinen Vähän suuttua suhahti, Otti ryypyn oivallisen, Pullon kulkusta kumosi, Veti maahan marhaminnan, Ruuvipenkkihin rutisti, Turmeltihin lapsen tuutu, Pöytä honkanen hajosi.

Seppä otti uu'et neuvot Köytti kuoharin tavalla, Sitoi salvurin mahilla. Ennättääpi ensimäisen Naulan kenkähän nakata. Siitte sälkö sääriänsä, Soristeli sorkkiansa; Katkesivat kaikki nuorat, Nousi melkonen meteli. Kaatoi kiukahan kivisen, Löyhytteli leipäuunin.

Emäntä ovelta katsoi, Se antoi sepälle neuvon, Sepä pisti tuiman tuuman: "Eroita etuinen jalka, Ota oikea kavia Poikki polvesta sahalla. Kuse kuumia vesiä, Suihkauta suonten päälle." Sen teki seppä samassa, Kantoi kavian pajahan, Takoi kengän siellä kiinni, Takoi toisenkin kovasti, Jopa kohta kolmannenkin, Saman neuvon neljännelle. Eipä hyppinyt hevonen, Eikä sälkö säikähtellyt, Pysyi kengät kesti kauan, Yli kymmenen yh'eksän Ajastaikoa ajella.

47. Panenta rokosta.

Suvahteeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät, Että kiitän keisaria, Ylivaltoa ylistän, Joka aina ajan kunkin Asetukset armolliset Luotansa lähetteleepi, Joka vaksiinin valitsi, Ylensi myös ymmärryksen Rokon entisen etehen. Ei miehet etelämaalla, Eikä pojat pohjan alla Liene luontoa samoa Vasten vaksiinin panoa.

Nyt kun kulkeepi rupuli, Vaeltaa tuo vanha herra, Joka on Jumalan tauti, Kysyen kyliä myöten, Tahtoen talossa työtä: "Laita lapsia käsiini, Minä mestari likellä." Vanha saapi vastauksen: "On mulla tuvassa tuolla Musikoita muutamia, Ilman arvitta jokainen." Vaan jos vaksiinin pania Sille samalle sanoisi: "Minä tai'an rokkotau'in Teh'ä tiellä työttömäksi:" Saisipa samassa kuulla Kovan kohta vastauksen: "Olkohot ololla sillä Vanhan luojansa varassa, Turmissa totisen herran! Jos saisin satakin lasta, Tuhansia tuuvittaisin, Empä antaisi sinulle. Siitä synnistä minua Varjele, vakainen luoja, Että pieneni panisin Tahallani tautiseksi."

Mutta muistakaa musikat, Arvatkaa asian laita, Kun ennen oletten ollut Rupulin ruman käsissä, Joka teillen arvet antoi, Otti kasvon kauneu'en, Teki monta turmiota, Sokeata silmäpuolta, Rasitteli rampausta. Arvatkaa asia uusi, Kuinka käypi vaikeaksi Keisarille korkealle Vaatia väkisten teille, Sakon haastella hakea Omituista onneanne, Vahingoita välttämähän.

48. Syyhelmästä.

Syyhyn synty syntisestä: Syyhy syntisen toveri, Se on maassa moitittava, Vihattava viivakuono, Jok' ei anna öillä maata, Eikä päivillä levätä. Kyllä kynsiä kysyypi, Kaikki vuoleepi kuluksi.

Sill' on monta seuramiestä! Apulaisina ajokset, Märkäkuplat kumppalina. Kyytimiehinä kipeät. Joist' on vastus vanhoillakin, Aikavä'elläkin asia.

Siinä se siivon tekeepi Kun tuleepi tuutusehen, Kätky'ehen käännähtääpi Itkettää imevät lapset, Paruttaapi pikkuruiset.

Niin se on nimeltä syyhy; Vaan on varsin viekas vieras. Kun se kulkeepi kylillä, Tuleepi talon tupahan, Hetikohta hän kysyypi: "Onkohan likellä kaivo, Saako tuossa saunapuita, Onko ko'ottuna kesällä Vastoja varaksi talven? Oisin taassa yötä ollut, Kaksi kaikkien enintä." Siitte saatua siansa Ensin kinkun kääntimiä Kitkuttaapi, kutkuttaapi, Näppylöitä näytteleepi, Väistäksen vähän ylemmä, Reisille rehenteleksen. Siitä annaksen ylemmä, Väännäksen vähän etemmä, Hajoitaksen hartioille; Sieltä kautta kainaloien Käsivarsille valuupi, Välit sormen väänteleepi; Tuo tuoll' on tapana ollut Monen muorin muistoajan.

Syy on syyhylle sanoa: Kuules, syyhy, kun sanelen, Saat nyt tästä kumman kyy'in, Löy'ät kyy'in löylyttömän: Pistän pääsi pik'öljyssä, Neuvon siitte neljä tietä Sy'änmaalle synkeälle, Kust' ei miehet milloinkana, Ihmiset sinä ikänä Näille maille matkustele.

Jos et siellä öitä olla Tarkenisi talvisia, Pistäte karhun pesähän, Kontion peräkololle; Kutkuttele, katkuttele, Kutauta karhun kuvetta. Elä, syyhy, sikiä huoli, Vaikka on vihainen karhu Karhu kaikella kurilla, Perijulma persieltä; Ja jos karhu käänteleksen Eli annaksen pakohon, Ota häntä häppöihinsä, Ve'äte villojen sisähän. Sen tie'än toteen sanoa, Saat sa siinä kumman kyy'in, Kyy'in kyllä toisellaisen Kun on myötä matkamiehen, Kulkiessa kaupunkihin.

Tie'än vielä toisen keinon: Voi'e on jo valmistettu, Kauan aikoja katsottu, Varsin vanhoilta ukoilta, Jok' on tehty tervan kanssa Keltiäisen keltaisesta, Kusiaisen kutkelmasta; Sillä sä siveltänehen, Pantaneen paha pakana Tielle tietämättömälle, Talviselle taipaleelle, Sanattomalle salolle.

49. Omasta elämästänsä.

"Vuosi vanhan vanhentaapi, Kaksi lapsen kasvataapi." Sama se minulle sattui; Niinkun on minun nimeni, Niin on ruumihin rakennus Kohta maahan kaatumassa.

Lassa lauluja latelin, Tulin siitä tuntemahan Vielä puolet puustavia, Aloin kirjoittaa kynällä, Ja panna paperin päälle Jouto-aikana jotakin Miesten muihenkin katsella, Tulevaisten tunnustella. Piti kyllä kyntämänkin; Koko viikot vieretysten, Kulkea kuressa aatran. Kynä kuivi sill' ajalla, Leveämmäksi levisi, Aatran kär'en kaltaiseksi.

Olin oppinut ojalle, Viivyin siellä toiset viikot, Kuivi läkkini kuraksi, Ei juossut kynästä kyllin. Palotyössä paljon uuvuin, Siellä silmätkin pilauntui, Näkö oli niistä näistä. Elon aikana enemmän Sirpin kammissa kamusin, Viikot viljoa kokoilin, Suunnitelin sunnuntaina Piirteä paperin päälle, Mikä mielessä makasi. Olipa käsi ol'asta Kovin käynyt kankeaksi, Oli se kanssa kyynäspäästä, Kaiketikkin kalvosesta. Eipä peukalo pitänyt Kylläksi kyneä kiini, Koko koura painoi paljon, Se painoi paperin puhki; Eikä tullut miehen mieltä, Ett' oisin heti her'ennyt, Työstä turhasta lakannut.

Palkka mulle maksettihin, Vieteltihin viinan kanssa. Pyytihin aluksi ensin A:ta, B:tä antamahan, Viimein virret tykkänänsä, Koko laulut laittamahan. Se oli opista voitto, Että jou'uin juomariksi, Ratkesin kylänratiksi. Kaikk' on virret verrattavat Semmoisen sepän tekeihin, Joka ahjolle ajaapi, Hiilet polttaapi poroksi, Rau'an tuiki turmeleepi, Ei kunnon kalua saahen.

50. Kuolemasta.

Kaikki luonto kauhistuupi Kuolon tullessa tupahan, Hellä luonto hämmästyypi Tuohon tuimahan tapahan, Kun ei valta vanhemmilla Yksin lastensa ylitse, Eikä puolta puolisolla Toisen puolesta puhua; Ei ole lapsilla lakia, Viepi vanhemmat molemmat, Lyöpi kuolema kumohon.

Tämän Aatami alotti, Luoja lopun tietäneepi, Aatami isä imeisten, Eeva äiti ensimäinen. Ei ole sitä sanottu, Kumpi heistä ensin kuoli, Siitä vaan on vahva tieto, Ett' on kuollut kumpanenkin. Muut ne menevät perässä, Varsin vaipuvat sekasin, Niinkun ilmassa itikat. Kaks' on miestä kaikkinensa, Ne on Enok ja Elias, Jotk' on päässyt kuolematta, Tuskin kolmatta tuleepi.

VII. Lauluja ja virsiä.

1. Jänikselle.

Ah sinä jänis parka Kuinkas olet arka! Niin sun tosin tulee olla'kin; Se on luonnon laki, Tarves kanssa vaatii, Vaara vielä pyörii siittenkin; Ei ole pitkää suuta, Eikä hammasluuta, Ei myös suurta voimaa, Eikä kynttä julmaa; Siitä olet vapa, Et sinä ketään tapa, Et sie etsi saa'a voittoa.

Ajat ensimmäiset, Pojat pienimmäiset Ilman linnutkin ne iskevät; Isästä ei ole turvaa, Äitin neuvo ou turha, Oman onnen nojaan laskevat; Pesää heille ei tehdä, Suurta ei vaivaa nähdä, Emät ei ne anna, Leipää kaukaa kanna, Kesäksi harmaa takki, Talveksi valkea turkki, Valmistettu on vanhemmiltansa.

Kaikki kun maalla käyvät Häntä peljättävät, Paitsi omaa hyvää sukua, Metsän pedot vahtaa, Kissat, koirat jahtaa, Kumppalista ei ole apua. Jos pyyn lennon kuulee, Senkin haukaksi luulee, Ei voi sotaa nostaa, Poikain puolta kostaa, Pakko ottaa täytyy Kussa kolo löytyy Mikä linna lienee vieläkin.

Tulee syksykuura, Metsämiehet luuraa, Varsin tarkan vaarin ottavat; Jälet luoksi vetää Kierosilmän kiertää Leposiaan hänen pettävät. Kerran keksii hyyryn Löytää pienen lymyn, Kohta rikkoo rauhan, Antaa paukun pahan; Ei se muuksi muutu, Ruvaksi on hän luotu Pyyten tuota pannaan pyytäkin.

Tulla talvikeli, Pannaan toinen peli, Mikäs siitte miehen mielessä? Jänis antaa alun Hyppää hyvän polun, Virkut värkit taas on tallessa. Monet kummat koukut, Juuri julmat loukut, Sangen kovat sangat, Varsin vahvat langat; Jos se käypi laatuun, Niin on saalis saatu, Mieltä tarkoin tuossain tarvitaan.

Jo nyt lienee tässä Kyllin jäniksestä, Ei hän meidän mieltä tarvitse. Häll' on ruumis raitis, Leipä aina valmis, Vähä ruoka hänen ravitsee. Pitkän paaston pitää, Ei pane kokoon mitään; Siellä taikka täällä Ei ole toisen tiellä, Käy'en eli juosten, Syö'en, maaten, nosten, Siittämään on sievä sukuaan.

Kun nyt tämän kuulet Mitäs tuostai luulet? Etsi ylös oma elämäs: Vaarat vaikiammat, Kahta kauhiammat, Ehk' on omassakin e'essäs. Jos niin olet raitis, Kuolemahan valmis, Kun on jänis raukka Altis joka aika. Pian jänis kuolee, Mutta meillen tulee Kuolemassa kova metsämies.

2. Häälaulu.

Noh miehet, miehet veikkoset! Näin näitä häitä juo'aan: Lopussa viel' ei entiset Ja toista aina tuo'aan.

Vaan ei täällä kauvan eletä, Et päälle tämän päivän, Jos ei vaan poikia laiteta, Kihloja kylään viemään.

Pianpa tästä paikasta Ukot uralle joutuu, Kohmelon saavat palkasta, Kuinkas se käypi laatuun.

Vaan laita pojille naiminen Niin pian, kuin he täyttää Viis vuotta päälle kymmenen, Jos kohta pieniksi näyttää.

Et sitte puutu pitoja, Jos muutoin onni seuraa; Voi tyhmät pojat jotk' ei nai, Pii'atkin teille nauraa.

Miks' ette liiku liukkaammin Näin aika asioissa, Ja puhu piioille sievemmin Kuin huokii teille tuossa?

Vai eikö olle tullunna Teille oikiata käskyy, Ettekö ole kuullunna Sitä vanhaa sananlaskuu:

Se kaikkiansa katuupi, Ken nuorta naimistansa; Sitäpä kaikki kiittääpi, Ja se on tosi kanssa.

Kun lassa lapsen tekeepi, Ja onni pojan antaa, Niin silmillänsä näkeepi, Että se neuvo auttaa.

Toisia tehdään paraillans', Toiset jo työtä vääntää; Kun terve lienee vanhin laps', Jos poika on, niin kyntää.

Sanoisin vielä sanoja, Jotka toisiansa vastaa, Ja eivät olisi vanhoja, Jos noita kuulla lystää.

Vaan ellei ensin ehdolle Nyt panna paloviinaa, Niin minä sanon miehille Olkoonpa se sinään.

Tämäpä ompi kulkulle, Kun rattaillen ihra; Nyt laulu lankee nuotille, Eik' yhtään kaipaa kirjaa.

Kas nyt mä tahdon tanssia, Jos suinkin konnat kestää, Nyt on mulla mieli marsia, Jos ei vaan vanhuus estä.

Kun ennen viulut vinkasi, Huonotkin silloin yr'tti; Kun pelimannit pelasi, Vanhatkin vähän hyppi.

Vanhat pitävät varansa, Etteivät ensin huoli, Vaan kunpa saavat päähänsä, Virkuksi syttyy mieli.

Ei malta enään istua, Vaan jalan kah'en kanssa Kokevat kohta astua, Eikä kaipaa lakkiansa.

Mieli myös nuorten tekeepi, Kun viulun äänen kuulee, Ja naurusuulla näkeepi, Että vanhat tanssiin tulee.

He pian koko joukolla Lähtevät lattialle, Tekevät tansin taidolla, Jos minkä pelin jälkeen.

Pojat ne polskan hyppelee, Vaan vanhat sinne tänne Nurkasta nurkkaan kiitelee, Yhteenpä tuokin käynee.

Pojat ne ensin pyytävät Sulhasta suosiolla, Väkiste viimein vetävät, Jos ei se tahdo tulla.

Morsianpiiat puhuvat: "Eiköhän me jo mennä!" Vaan yritykset viipyvät Likellen illan päivää.

Sitte ne temput tekevät, Kun kokit maidon keittää, Ja tansin koukut kokevat, pois nutut päältään heittää.

Isäntä itse ilossaan Istuu putelin viereen, Kurkisteleepi kuppiaan, Mielessä mikä lienee.

Hän taiten kantaa, kallistaa Kullenkin kupin viinaa, Käskee myös ottaa palasta Sen jonka mieli pitää.

Viina se sitte välehen Nostaapi ilon vallan, Ja laulu yltyy äänehen, Va ralla ralli ralla.

Vaan joka paikat pahentaa Ja räyhyää ja ryskää, Sen miehet väestä vähentää, Ja pojat poies viskaa.

Jokainen tuon nyt ymmärtää, Mihin se sitte pannaan, En tuota huoli nimittää, Ja lasten kuulta laulaa.

Ken ei taas tahdo tanssia, Kun kuulee kurauksen, Hän saapi jouten kollottaa Sen polskan purauksen.

Ei siihen panna pakkoa, Pitäköön mielen päässään. Ja olkoon ruokain kantaja, Sill' ompi työtä työssään.

Tai tupakkia polttakoon, Ja jaaritelkoon juttui, Toistansa kylkeen korkatkoon, Ettei se uneen nukkuis.

Vaan minä vainen yritän Sulhasen kanssa tanssiin, Oluttakin, jos taritaan, Ensin kulahuttaisin.

Nyt mielelläni läh'enkin Jos aivan yksinäni, Vaan täytyy tulla mui'enkin, Kun nousi pelin ääni.

3. Omistus Nuorelle vaimolle häissä.

Mä sanon suuren kiitoksen, Ja kiitoksia paljon, Se on mun velvollisuuten', Ja mielelläin sen sanon. Vaan se on sitä värkkiä, Kuin itse kukin tietää, Ettei se täytä säkkiä, Vaikka sitä paljon pietään.

Mutta jos aika antaisi Laulella nuorell' vaimoll', Ja vanha väki salleisi Puhella onnen toivoll', Niin minä mielialani Ilolla ilmoittaisin, Ja sanoisin ne sanani, Kuin tullessani löysin.

Jumala kaikkivaltias, Se hyvä onnen isä, Aviosäädyn haltia, Kuin sitä aina lisää, Antakoon sinun askeleis Tääll' onnelliset olla, Ja päälle pannut askareis Hyvästi toimeen tulla!

Suokoon sun saa'a saalista Silloinkin, kosk' et luule, Ja enemp' olla valmisna, Kuin tarvestakaan tulee! Hän onnen sulle antakoon Karjalles katsojaksi! Toimi sinulle pantakoon Talossa haltiaksi!

Ett' onni sinnn maatessais Jo hyvän neuvon pitäis, Ja toimi sinua nostessais Kä'estä ylös vetäis, Taluttais toimituksissais Pitämään järjestyksen, Ja siivon asumisessais, Se tuo sulle ylistyksen.

Ja koskas olet kulkenut Pois sinun isäs luota, Ja myös sen oven sulkenut, Josta nyt sinua tuo'aan, Onni sulle olkoon parempi, Kuin sinun oma isäs. Sillä se on häntä vanhempi, Ja tavaroista rikas.

Olet jo eron ottanut Sun äitis kartanosta, Seuraamaan itses antanut Nyt tätä nuorta miestä; Toimi sulle töitä neuvokoon Enee kuin oma äitis, Varemmin tähtes valvokoon, Ett' aina hyvin kävis!

Ja niinkuins olet siunattu Aikahan tähän asti, Ja kaiken aj'an suojeltu, Kun olet ollut lapsi, Niin onnellinen, siunattu, Olkoon sun ikäs vielä, Jos pian olis aivottu Sun äitiksikin tulla!

Se sama onni olkohon Silloinkin valvomassa, Ja lapsesi kukoistakoon Kuin sinä itse lassa! Vaarat ja vastoinkäymiset Pa'etkoon silloin poies, Ja vuorokau'et iloiset Astukoon aina e'es!

Että sun lapses kasvaisit Rauhass' ja tervey'ess', Kuin istutukset seisoisit Isäns' ja äitins' e'es', Ja sitte teille tekisit Vanhemman palvelusta, Ja joka päivä etsisit Perheellen elatusta!

Suokoon myös teidän suvusta Maan perilliset tulla, Omista teidän pojista Myös kyntömiehet olla, Jotka perintömannertans Toimell' asua taitaa, Omalla käsivarrellans; Niskaans' ei orjaksi taita.

Tai on mun toivotukseni Hyvästä aivoitukseni, Aljettu sydämestä, Hartaasta kiitoksesta; Jumala armias isä, Joll' ompi onnen ohjat, Vielä paremmin tehdä osaa, Kuin sanat tässä soivat.

4. Nimismies Kokista.

Ruunan Kokki, Jämsän Kokki, Runtalammin Kokki, Reikänuttu, paikkapöksy, takkukarva takki; Kokki joka kypsen kysyi, kypsen kyllä tiesi, Kypsen tehdä taitamata, kypsen kyllä löysi. Kokki joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi, Kokki joka koplotella miehen taskut taisi. Ruunun roisto, Jämsän jättö, kovan onnen Kokki, Rahan kurri, velan herra, koko tämä Kokki, Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki, Jolla oli, siltä otti, peijakas kun petti. Siinä armo sekä hirmu rinnatuksin pantiin, Että aivan äänetönnä iso aika oltiin. Kaikki pere pelästyypi: "mitähän nyt tehdään" Kokki kovin vihastuupi: "kyllä se nyt nähdään." "Elä suutu, hyvä herra, kyllä minä annan, Kun ma katson kassojani, tasan tässä pannaan." Itse Kokki rahat luki, näitä meillä nähtiin, Halttunen se värkit hankki, joilla kirjat tehtiin. Heti kohta kestinkihin ukko akkoinensa Kutsuttihin kirkkotieltä, vanhin poika kansa. Piti viedä viinakannu, josta suuhun saatiin; Kuiva ol' se kahvipannu, mitäs sille taittiin. Eipä Kokin kestingissä haihtun't miehen hattu; Se ol' harva viinaryyppy, joka siellä sattui. Viekää veikot velkakirjat, kyllä Jaakko jaksaa, Yhtähaavaa saatte rahaa, Kokki kaikki maksaa; Mutta pienet velkamiehet yksitellen menkää, Ettei Kokki, velan herra, paljoutta pelkää! Veitset, piiput, viinaryypyt, kaikki hän ne maksaa, Säkit, kontit, saavit, pytyt, tämä velkasaksa; Voit ja talit, kenkäparit, vaikka mitä otti, Palsarin se poikinensa ottamassa voitti, Tämä Kokki Kokin poika Kokin koulut käynyt, Konstillisen Kokin mahdin koulusta on tuonut. Jämsän joki, Rautalampi tämän Kokin tietää, Ettei tämä Kokki ole, joka puuron keittää. Kokin pitää pitäjästä ahkerasti ajaa, Kerustella keittämistä, särvintä ja suolaa, Muuta kanssa kaikenlaista, josta soppa syntyy; Kokit ne ei paljon puista, keittohon ne tyytyy.

5. Laulu, olut ja viina.

Löytyypi kultaa kupiksi, Jos talonpoika tahtoo, Hopiata housun napiksi, Ken kaluksi sen katsoo; Löytyy myös sanoja virsiksi, Kun etempätä etsii, Ja laitteleepi lauluiksi, Runoiksi tehdä viitsii.

Vaan aina tulee varoa Ne monet väärät värsyt. Ettei laki sua sakoita, Ja pane pahat reisut; Niin saatin laulaa helistä, Ett' oikein seinät soipi, Olutta juo'a välistä, Kun kallo kantaa voipi.

Se mielen tanssiin taivuttaa, Antaa myös vähän voimaa; Kyll' uni muuten saavuttaa, Jos välill' ei saa hoivaa. Ja tekin, nei'et naitavat! Sen kernahasti suotte, Myös olette yhtä taitavat, Jos itse vähän juotte.

Miehellen ei tuo mitään tee, Jos ryypyn, kaksi ottaa, Vaan kolmas mieltä koittelee, ja neljäs älyn voittaa. Viinasta ei tule viisaus, Kun sitä paljon ryyppää, Vaan kevyt mieli, kerkeys Sen kanssa olla pyytää.

6. Pahasta ja kalliista ajasta.

Kyynelten kanssa katselkaam, Murheella myöskin muistelkaam, Kuink' aik' on tullut pahaksi, Paavalin sanat to'eksi! Siis tarkka silmä tarvitaan, Jos ajan merkit arvataan.

Julkinen jumalattomuus, Ja syvä synnin turmelus, On ylivallan ottanut, Peräti kansan pettänyt; Ei aikaa enää osteta, Vaan turhuu'essa tuhlataan.

Ilma kutsutaan kovaksi, Kun se näyttääpi raittiiksi, Vaan sitä vastaan pahaksi, Koska se muuttuu myrskyksi, Tuimaksi tuulen voimaksi, Rakeiksi raju-ilmaksi.

Aikaa samalla tavalla Monella muotoo turmellaan, Kun paha siemen kylvetään, Niin turmelusta niitetään; Aika on aivan pahennut, Sen asujat on ansainnut.

Jos tämän sa'an alkua, Kolmenkymmenen kulkua, Kaikilta puolin katsellaan, Muutokset kaikki muistellaan, Mustat on ollut muutokset, Ja paikoin paljot puutokset

Valtakunnat on vaihtuneet, Ja miehet miekkaan kaatuneet: Leskein luku on lisäännyt, Orpoin osa on vähennyt; Idästä isot sanomat Ain' alinomaa kuuluvat.

Koleran kova sairaus On yksi uusi vitsaus, Se itämaalla ilmestyi, Jo lähes meitä lähestyi, Suuret on miehet surmannut, Halvatkin hautaan kaatanut.

Elementit myös suuttuivat, Ja vihamiehiksi muuttuivat, Pilvet pitävät kasteensa, Maa halkielee kuivasta, Valkia suuren vallan saa, Kylät ja metsät kukistaa.

Kaupungin palot kauhiat, Suomessa suuret surkiat, Lasten leivän lyhentäneet, Vanhain varan vähentäneet; Kaikkia silloin kaivataan, Kun tulen töitä tutkitaan.

Jo mainitulla ajalla, Sa'an yh'eksän alulla, Kapunti vanha Kaarlepyy On valkian vaaran kärsiny, Raahe ja Oulu kaikkineen, Kirkkoinehen ja kelloineen.

Kuuluisa kylä Turku myös, Valittu vanha rakennus, Armottoman ja ankaran Kautta väkivallan, valkian, On ollut paitsi onneaan, Tavaroitaan ja tarpeitaan.

Monta kaunihinta kirkkoa Suuresta Suomen saaresta On tuli myöskin polttanut, Ja paljon työtä tuottanut; Ei silloin leipää hankita, Kun tulen töitä parsitaan.

Maat, kylät, suojat polttanna, Talot ja taloin tavarat; Elatus-aine aivottu On tulen suuhun survaistu; Kaikkia silloin kaivataan, Kun tulen töitä mainitaan.

Kaikkia näitä katsellaan, Pahaksi aika arvataan, Siis aikaa armon ajalla Aina pyytäkäämme parata, Odottaen parempia Tulevaisia aikoja!