HEITUKAT

Adrien Zograffin kolmas kertomus

Kirj.

PANAIT ISTRATI

Tekijän luvalla suomentanut

Anna Silfverblad

Helsingissä, kustannusosakeyhtiö kirja, 1927.

SISÄLLYS:

Floarea Codrilor kertoo
Elias Viisas
Elias Viisaan kertomus
Munkki Spilca
Munkki Spilcan kertomus
Vataffi Movila
Vataffi Movilan tarina
Jeremias, metsän poika
Jeremiaan kertomus
Heitukka

HEITUKAT

»Adrien, nyt esitän sinulle heitukat», sanoi Jeremias. »Ja kaikkein ensimmäiseksi päällikkömme Floritchican, joka luopui tuttavallisesta nimestään ja omaksui nimen, joka soveltui paremmin naisen arvolle:

FLOAREA CODRILOR [Metsäkukka]
Heitukkain kapteeni.

— Te tahdotte sälyttää naisellisille hartioilleni edesvastuun taakan ja vaaditte minua vastaamaan päälläni sen laiminlyömisestä. Suostun kumpaankin… siksi meidän on tunnettava toisemme: te kerrotte minulle, keitä olette. Minä puolestani kerron teille ensinnä, kuka minä olen…»

Hän ei pitkiin aikoihin sanonut mitään, vaan käveli mietteissään edestakaisin.

Oli kulunut kuusi viikkoa Cosman kuolemasta, ja tänä sumuisena lokakuun aamuna, jonka edellisenä päivänä olimme saapuneet Hämärään laaksoon, putoilivat kapteenin sanat raskaina kuin hiljaisuus, joka ympäröi meitä tämän vähän tunnetun ja luoksepääsemättömän vuoriseudun sydämessä.

Neljätoista miestä, jotka olivat valinneet uuden elämän, loikoili nahkaisissa cojoceissaan sinne tänne heitettyjen aseiden ja tavaroiden keskellä, sillävälin kun hevoset kulkivat onnellisessa rauhassa. Esikunnan (sen muodostivat: Spilca, salaperäinen munkki, Movila, uusi vataffi [eräänlainen ylin tarkastusmies]; Elias ja minä) oli päätettävä tästä uudesta elämästä. Mutta kapteenimme äkkinäinen ja odottamaton vaatimus oli sille yllätys. Kahdeksantoista silmäparia iskeytyi tuohon rohkeasydämiseen, kokemuksista rikkaaseen ja yritteliääseen naiseen.

Päässään villalankainen turbaani, hartioilla ketunnahkaviitta, jalassa leveät housut, chalvarit, jotka soivat hänelle erinomaisen liikuntavapauden, hän mitteli kuumeisesti Karhuluolan lattiaa, jonka olimme edellisenä päivänä ottaneet haltuumme — talviasuinpaikaksemme. Vataffi nousi ja ryhtyi valmistamaan turkkilaista kahvia, minkä ylellisyyden Floarea oli tuonut mukanaan. Viimemainittu piti sitä välttämättömänä elämälle, metsäläiselämällekin.

Joko tahtoen koota ajatuksiaan tai antaakseen meille aikaa koota ajatuksiamme, hän vaikeni yhä, käveli edestakaisin ja katseli vuoroon pientä joukkoaan, vuoroon sumuun verhoutuneita rinteitä. Hänen kaidat kasvonsa olivat hiukan kalpeat, tummat varjot ympäröivät hänen silmiään, ja hänen huulensa, jotka muutoin loistivat punaisina kuin mansikat, olivat nyt ahavoituneet. Miehet seurasivat häntä levottomin ja samalla kunnioittavin katsein: tämä Cosman perintö oli heidän mielestään täynnä salaperäisyyttä ja vieläkin enemmän ylevyyttä. Tiedettiin hänen viettäneen kuljeksivaa elämää ja tuntevan perin juurin tämän maan, jonka pyöveleitä vastaan hän oli vannoutunut käymään leppymätöntä ja oikeutettua sotaa.

Tämä oli uskalikkojen mieleen. Mutta hän oli nainen sittenkin. Ja sievä päälle päätteeksi.

Mitä, hän tekisi kauneudellaan näillä karhujen asuinmailla? Totta oli myöskin, ettei Cosman kuoltua kukaan osannut ratsastaa hänen hevosellaan paremmin kuin Floarea eikä kestää paremmin väsymystä ja kieltäymyksiä eikä toimia ripeämmin kuin hän. Ainoan rakastajansa ruumiin ääressä hän oli julistanut:

»Täst'edes olen Floarea Codrilor, metsien rakastettu, vapaan miehen ystävä, ja teidän avullanne, vääryyden tuomitsija».

Vataffi Movila tarjosi hänelle höyryävän kahvikupin ja tupakkakotelonsa, jotka nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat. Hänelle tuotiin jakkara istuimeksi. Hän joi ja poltteli. Ja ryhtyi sitten jatkamaan puhettaan.

FLOAREA CODRILOR KERTOO

»Olen petollinen, mutta voin olla vilpitönkin, jos tahdon ja jos vastapelaajani on sen arvoinen. Minulla ei ole ollut isää, joten olen kukkien lapsi [äpärälapsi], kuten sanotaan. Äitini, joka paimensi lampaita lapsuudestaan hamaan kuolemaansa saakka, oli koko elinikänsä ollut tekemisissä vain ketojen, tuulten, paimenpillinsä, koiriensa ja lammastensa kanssa, joita hän paimensi ja joiden syyhyä hän paranteli. Syyhyä lukuunottamatta — jota hän usein sai hoidella paljain käsin — oli kaikki hänelle mieluista. Mutta elämä ei ole yksinomaan miellyttävää. Nais-parkaa kohtasi koettelemus, mutta tämä ainoa koettelemus myrkytti koko hänen elämänsä: häneltä puhkesi silmä tyttösenä leikkiessään.

»Me unohdamme tavallisesti kolhut, etenkin jos ne ovat kohdanneet meitä lapsina. Ei mennyt päivääkään, ettei äitini olisi muistanut tätä tapaturmaa.

»Hän ei tosin itkenyt, mutta ei sen jälkeen enää myöskään sydämestään nauranut. Sensijaan hän unohti maailman, tuon maailman, joka ei mitään tietänyt hänen surustaan eikä siitä tilinteosta, mikä hänellä oli ollut elämän kanssa. Hän etsi ja löysi lohdun olennoista ja oloista, joista aikaisemmin mainitsin.

»Hänen elämänsä kului rauhallisesti kolmenkymmenen vuoden ikään. Mutta usein hän oli tuntenut olennossaan jonkinlaista levottomuutta, kuumetta. Tyynnyttääkseen itseään piti äitini talvisin riittävänä hieroa ruumistaan lumella. Kesäisin hän kieritteli kuin puunrunko pitkin vihannoivan rinteen kuvetta. Mutta nämä toimenpiteet vain enensivät hänen surkeuttaan — kunnes hän eräänä päivänä kieritteli paimenen jalkoihin, ja se oli hänen pelastuksensa.

»Pelastus, vaan ei rauha. Sillä tällä paimenella, jolla oli 'pää kuin astrakaanilampaalla', oli vaivansa kuten äidillänikin. Hän ei tosin ollut silmäpuoli eikä toiskätinen; hän oli päinvastoin täydellinen, liiankin täydellinen, niin että hänen olisi pitänyt olla haaremin isäntänä, ja nyt hän paimentelikin vain lammaslaumaa. Hänen vaivaansa pahensi vain se seikka, että hän oli vaatelias, kopea ja ylenkatseellinen valittujaan kohtaan. Äitini, joka ei koskaan ollut kenenkään 'hyvänpäivän' vaivainen, suhtautui hyvänä toverina nuorukaiseen, kunnes tämä muuanna huhtikuun päivänä kevään vaivaamana valitteli 'silmäpuolelle' askeettista elämää, jota hän oli pakoitettu viettämään. Sukankudontaansa keskeyttämättä 'silmäpuoli' kysäsi kuin ainakin hyvä toveri, joka on selvillä toisen rakkaustarinoista:

— Eikö sinulla sitten enää olekaan Sultanaa, vaunusepän tytärtä?

— Onpa kylläkin, mutta hän sairastelee vatsaansa…

— Entä Maria, johon olit niin ihastunut?

— Hän ei enää pääse liikkeelle…

— Yritä sitten Katariinaa, joka syö sinut silmillään.

— Hän syö minut silmillään… Mutta hän ei antaudu syötäväksi: hän pelkää…

— Mutta tunnethan vanhan laulun, jossa sanotaan:

Nainen on aina valmis rakkauteen,
ja mies on elukka, jota on helppo ärsyttää…

… Luulisi sinun siis löytävän naisia, niin paljon kuin sydämesi halajaa.

»Silloin oli paimen suuttunut:

— Miksi sanot minua »elukaksi?» Siksikö, että rakastan, kuten rakastan? Ja mitä sitten pitäisi rakastaa? Hauen leukaluitako? Siilin nahkaako? Vai pitäisikö minun kävellä alastomana miehenkorkuisessa nokkospensaikossa? Tai hieroa itseäni lumella, kuten sinä teet? Tai puhkaista ehkä vatsani kantoon kieritellessäni alas rinnettä, kuten sinä?

»Ja tällainen oli äitini kertoman mukaan sen liikuttavan tunnin sisältö, joka seurasi paimenen vihanpurkausta, sillä tuona hetkenä 'taivaan kellot' soittivat minun elämäni alkajaisia:

»Olin täyttämäisilläni kolmekymmentä vuotta… Olin tullut maailmaan kaksi viikkoa ennen pyhän Yrjön päivää, mikä juhla sattuu aina samalle päivälle, ja huhtikuun ensimmäinen viikko oli juuri menossa. Vihan lauhduttua Akimen katse pysähtyi pitkäksi aikaa nilkkaani ja viimein hän sanoi:

— Rada, sinulla näkyy olevan vuohen nilkka, joka, kautta kunniani, on hyvin soma: etköhän näyttäisi minulle polveasi? Jos se on yhtä kaunis kuin nilkkasi, nain sinut, Rada!…

»Akimen puhuessa näin istuin maassa kutoen sukkaa, hänen seistessään edessäni sauvaansa nojaten. En ollut näinä viitenä vuotena katsonut häntä kolmasti kasvoihin, en häntä enempää kuin ketään muutakaan, senjälkeen kun minulla oli vain yksi silmä; mutta kuullessani hänen sanovan, että hän naisi minut, jos polveni oli kaunis, kohotin päätäni, sillä luulin hänen kadottaneen järkensä. Silloin näin, että Akimella oli sievät mustat viikset ja kauniit, kiihkeät silmät. Minä vain katsahdin häneen. Sellaiseen ei voi katsoa kauan. Mutta se oli kylliksi, jotta päätin näyttää hänelle polveni, samalla kun sanoin itsekseni: 'Nyt, Rada-tyttöseni, ovat lumikylvyt ja kierittelyt lopussa; nyt tulee jotakin muuta'. Mutta kun samalla tunsin itseni nöyryytetyksi, sanoin kiusoitellen:

— Ohoi, Akime-parka… Jos sinun olisi naitava kaikki, jotka ovat näyttäneet sinulle polvensa, tarvitsisit kokonaisen kasarmin.

— Rada, minä vannon naivani sinut!… Syökööt sudet lampaani, jollen nai sinua!…

— Ei ole tarvis vannoa, Akime: miehen on luvattava mitä tahansa, sillä nainen pyytää kuuta taivaalta, niinpian kuin hän näyttää polvensa. Mutta minä en ole noita naisia. Kas tässä polveni, Akime.

»Ja minä paljastin sen nostamatta katsettani Akimeen, ja jatkoin kutomistani. Silloin Akime sieppasi päästään raskaan reuhkanansa ja paiskasi sen maahan sellaisella voimalla, että tuo tuulten pieksämä lakkipahanen halkesi kuin sierakko. Samassa jäntereinen käsivarsi kiertyi ympärilleni ja kohotti minut maasta. Sallin hänen kantaa itseäni, mutta niinpian kuin hän laski minut maahan, livistin tieheni, en paetakseni häntä, vaan kiihdyttääkseni häntä yhä enemmän ja saadakseni hänet unohtamaan, että olin silmäpuoli.

»Hän unohti sen siinä määrin, että hän, juostuaan ketojen ja kunnaiden poikki saavuttamatta minua, heitti sauvansa jalkoihini ja sai minut siten kaatumaan. Toisin sanoen, en odottanutkaan muuta kuin saada kaatua hänen syytään. Miehen on aina kannettava syy, sillä jos hän, jonka käsivarsi on kova kuin puu, olisi lisäksi syytön, miten kävisi meidän naisten? Jollei syy olisi ollut Akimen tuona iltana pienessä jalavametsikössä, — kun lampaat määkivät kuin erämaahan jätettyinä ja molemmat aasit näyttivät ihmettelevän pitkää poissaoloamme — kuinka olisikaan käynyt seuraavana talvena Rada-paran, joka kantoi sylissään Floritchicaansa, ja sairasti vatsaansa kuten Sultana, vaunusepän tytär, eikä voinut enää liikkua enempää kuin Maria, jota Akime ihasteli.

»Akimen täytyikin melkein yksin hoitaa isäntämme molemmat lammaslaumat, valmistaa juusto, etsiä kuivia puita, keittää mamaliga ja kala_borshi_, vieläpä pestä liinavaatteet kuoritussa maidossa, estääkseen niihin tulemasta syöpäläisiä.

»Mutta pian Akime-parka sai kyllikseen sekä työstä että sairaasta vaimosta. Minä puolestani olin niinikään saanut tarpeekseni sekä vuoteesta että liian hyvinvoivasta miehestä. Siksipä hän, oltuamme naimisissa kaksi vuotta, sanoi minulle eräänä päivänä sen, mitä itse olisin tahtonut sanoa hänelle: — Kuulehan, Rada, olemme tehneet tyhmän kaupan. Olen tehnyt sinut sairaaksi ja sinä olet tehnyt minusta orjan, kun meillä kummallakin sensijaan kaksi vuotta sitten oli paremmat päivät. Nyt korjaamme erehdyksen. Minulla on kaksikymmentä lammasta, siinä koko omaisuuteni. Sinulla on melkein sama määrä. Annan sinulle omani huomenlahjaksi lapsellemme, mutta anna sinä minun lähteä 'Herran nimeen'. Näin menetellen on pikku Floritchicalla ennenpitkää toimeentuleva äiti, joka huolehtii hänestä. Minä lähden maailmalle etsimään uutta isäntää. Ja vannon, Rada, etten enää pyydä naisien näyttämään minulle polviaan enkä heitä sauvaani niiden jalkoihin, jotka koettavat paeta minua.

»Näin puhui Akime-parkani. Ja sitten hän suuteli minua. Hän suuteli vieläkin kiihkeämmin lastaan, joka tarttui pikku kädellään hänen tuuheaan tukkaansa ja sai hänet vuodattamaan kyyneleitä ensi kertaa elämässään. Sitten hän lähti 'Herran nimeen' enkä senjälkeen ole kuullut hänestä mitään.»

Floarea Codrilor pysähtyi, sillä mielenliikutus tukehdutti häntä. Kertomuksen alussa samoinkuin sitä jatkaessaankin hän kunnioitti katseellaan jokaista kuulijaansa, olkoonpa että hän oli kaikkein halvin heitukoista, mutta ennenkaikkea hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tahtoneet sanoa minulle: Sinä, Jeremias, metsän poika ja minun poikani, sinä olet koko minun elämäni… Sinun vuoksesi olen täällä…

Heitukat, jotka pitivät arvossa tätä avomielisyyttä, kuuntelivat äänettöminä. Spilca ahmi hänen jokaisen sanansa jännittyneenä ja tarkkaavaisena, sillävälin kun aina järkkymättömän tyyni Elias käänsi hänen puoleensa liikkumattomat apostolinkasvonsa. Vähemmän nerokas, hengenlahjoiltaan yksinkertaisempi, mutta yhtä tiedonjanoinen vataffi Movila seurasi häntä mielenkiinnolla, hoidellen samalla nuotiota.

»Ensimmäinen intohimoni alkaessani katsella elämää oli juoksennella hekumoiden rinta tuulta vasten. Vain kaksi olentoa rakastaa kiihkeästi tuota lapsuuteni ystävää: vapaa mies ja koira. Ne olivat ensimmäiset ystäväni. Minun vapaa mieheni oli eräs kylän poikaviikari, kolme vuotta minua vanhempi, yltiöpäinen ja kesytön, opettajani vapauden salaperäisillä poluilla. Hämmästytte kaikki kun sanon, että hän on tällä haavaa heitukoiden kapteeni, joka hallitsee Buzeu-vuoristossa, kymmenen peninkulman päässä meistä, ja kylvää kauhua noiden kurjien keskuuteen, jotka laativat lakeja; hänen nimensä on Groza.

— Groza?! huudahtivat heitukat.

— Kovasydäminen Grozako? kysäsi vataffi. »Miksi hän olisi »kovasydäminen?» Siksikö, että on nylkenyt elävänä erään oman joukkueensa miehen ja erään gospodarin [rikas maanomistaja]. Täten turmansa saanut heitukka oli petturi, syypää rikokseen, jonka Groza oli vähällä saada maksaa hengellään. Mitä gospodariin tulee, oli se hänelle, kautta kunniani, oikein: menkäähän vain puhuttelemaan tuon verenimijän sortamaa rahvasta; saatte nähdä naisten sytyttävän vahakynttilöitä ja rukoilevan suuren heitukan puolesta.

»Tunsin hänet lapsena ja nuorukaisena. Hän oli raju, mutta sydämeltään lempeä. Olin yhdeksän-, hän kaksitoistavuotias, kun juostessani muuanna päivänä rinta tuulta vasten, koira vierelläni, hän saavutti minut, tarttui käteeni ja juoksetti minua vieläkin nopeammin. Rinteen huipulla, mihin hengästyneinä pysähdyimme, kohotteli tuuli niin epähienosti helmojani, että häpesin tuon kauniin pojan edessä. Mutta hän ei pälyillytkään paljaita sääriäni, kuten muut, vaan puuhaili koirani kanssa, ja minä lakkasin kainostelemasta.

»En tuntenut häntä, en ollut koskaan tätä ennen häntä nähnyt, ja huomasin, että hän oli siisti, yhtä siisti kuin minäkin. Se miellytti minua, sillä en ole koskaan sietänyt likaisuutta. Hän oli paljain jaloin, paljain säärin kuten minäkin, mutta ne olivat pestyt ja vain tomuiset. Kädet, kaula ja kasvot vasta pestyt. Housut ja paita myöskin puhtaat, vaikkakin paikatut. Kaikki tämä miellytti minua, samoinkuin hänen avoimet sinisilmänsä. Ainoa, mikä ei ollut minun makuuni, oli hänen tukkansa, silmäripsiensä ja kulmainsa punaisenruskea väri.

»Häntä näytti myöskin miellyttävän minun asuni, joka oli hänen omansa kaltainen, mutta siitä vakuuttautuakseen hän loi minuun vain lyhyen katseen. Olin utelias tietämään, mistä hän oli, ja kysyin sitä häneltä.

— 'Palonnieristä', vastasi hän melkein miehisellä äänellä katsomatta minuun ja silitteli koirani päätä.

»Palonnier-nimellä mainittiin kyläryhmää, johon kuului noin kolmisenkymmentä hajallaan olevaa asumusta kahden kilometrin päässä meistä valtamaantien varrella, joka vie Ramnicista Buzeu'hin ja risteyttää tässä kohden kylätien. En ollut koskaan käynyt 'Palonnierissä', sillä kylän poikasten kerrottiin heittelevän kiviä ohikulkijoiden jälkeen.

— Ja mikä sinun nimesi on? Minua sanotaan Floritchicaksi.

— Sinulla on kaunis nimi, hän sanoi suoristautuen ja katsoen minua kasvoihin. Mutta olet yhtä kaunis kuin nimesi. Minun nimeni on Groza… Ja minusta tulee vielä kerran heitukka.

— Mitä heitukka merkitsee?

— Etkö sitä tiedä? No niin! Se on mies, joka ei siedä sortoa eikä palkkalaisia, elää metsissä, tappaa julmat gospodarit ja suojelee köyhää.

— En ole koskaan nähnyt sinun heitukoitasi.

— Kuinkapa olisit heitä nähnyt… Heitä ahdistelee Potera…

— Mitä Potera sitten on?

— Poterachit ovat heitukoiden ja vapauden vihollisia, sotajoukko, joka puolustaa gospodareja ja saa siitä Judaksen palkkion. Kolme vuotta sitten näin heitukoiden ja poterachien taistelevan keskenään aivan lähellä meitä Hirvimetsässä. Heitukat joutuivat tappiolle. Minä en koskaan joudu tappiolle, kun minusta tulee heitukka. Mutta et saa sanoa kenellekään, et edes äidillesi, että olen heitukoiden puolella. En ole sanonut sitä vanhemmillenikaan. Ja parasta se onkin, sillä kaikki vanhemmat ovat lörpöttelijöitä ja »seinilläkin on korvat».

»Näin sanoessaan Groza teki halveksivan eleen seinille ja vanhemmille. Silloin näin, että hänellä oli huilu pistettynä oikeanpuoliseen paidanhihaan. Minä kysyin:

— Soitatko huilua?

— Soitanko huilua!… Mutta sitäkään et saa sanoa kenellekään.

— Miksikä ei? Eihän ole synti soittaa huilua.

»Groza silmäili minua hetken suuttuneena ja sanoi sitten:

— Ei. Soittaminen ei ole jumalattomuutta, mutta saattaa se kaikkien tietoon, se on jumalattomuutta, vieläpä suurtakin… sille, joka rakastaa huilua.

— Kaikkihan sitä rakastavat…

— Olet typerä, Floritchica. Ihmiset rakastavat huilua kuten he rakastavat koiraa, jonka kytkevät koppiin, kuten he rakastavat satakieltä, jonka panevat häkkiin, kukkaa, jonka nyhtävät irti siitä, mihin Jumala on sen istuttanut, ja vapautta, jonka kääntävät orjuudeksi. Jos kaikki rakastaisivat huilua kuten minä, ei olisi heitukoita, ei poteracheja eikä gospodareja, vaan kaikki olisivat veljiä. Mutta veljiä ei nyt ole missään…

— Kuinka tiedät kaiken tämän, Groza?

— Kas, sinäpä olet utelias… Sanon sen sinulle, sillä olen seurannut sinua kauan aikaa ja huomannut, että sinä yksin olet samanlainen kuin minä niissä kahdeksassa kylässä, jotka tunnen. Mutta sinä tarvitset dascalin [isäntä] ja minä rupean dascaliksesi. Tahdotko, että Grozasta tulee dascalisi, Grozasta, joka vielä kerran on heitukka?

— Kyllä, Groza, ole sinä minun dascalini. Sano, kuinka olet saanut tietää kaiken tämän.

— Kas näin. Minulla on vanhempi veli, joka on naimaiässä, hän on kookas ja typerä. Hän soittaa huilua kyläjuhlissa, jotta hölmöt saisivat tanssia. Hänellä oli koira, jota hän piti kahleissa, satakieli, jonka hän oli sulkenut häkkiin, ja molemmat eläinparat kuolivat suruun. Silloin minä sanoin veljelleni, että hän oli aasi, huilua soittava aasi. Näistä sanoistani sain niin vähän veljellisen taputuksen, että poskeni paisui pulleaksi. Ja hän soitti edelleen huilua, jotta hölmöt saisivat tanssia, sulki häkkiin toisen satakielen ja kytki kahleisiin toisen koiran, mutta minä rikoin häkin ja heitin kahleet kaivoon. Silloin olin vähällä päästä hengestäni: hän ei enää ollut aasi, vaan oikea poterachi, ja se hänestä varmaan vielä tuleekin. Mutta minusta tulee heitukka, ja silloin hän saa tuntea, mistä tuuli käy.

* * * * *

»Siihen päivään saakka, jolloin tulin tuntemaan Grozan, olin ollut yksin. Äitini pakoitti minut viettämään lapsuuteni päivät korutöiden ääressä, silmät kytkettyinä kanavakankaaseen, ellostavaan ja surkeaan vaatepalaseen, joka nielee nuoren tytön kauneimmat vuodet, ja jonka vuorostaan turmelee koi, sitten kun se on ollut kaksi sukupolvea ihmettelyn esineenä. Nousin sotaan äitiäni ja koko kylää vastaan; minua pidettiin yleisesti laiskurina.

»Entä sitten? Olisiko ummistettava silmänsä auringonsäteelle, joka siroittelee hopealäikkiä metsäpolulle? Eikö olisi koskaan tarkattava, kuinka satakieli ahertelee pesässään? Luovuttava tuulen hyväilystä, joka pullistaa viittaamme? Tukkia korvansa puron lirinältä, joka hyppelee tyytyväisenä jokea kohti, — kerta kaikkiaan: pysyä kuurona kevään kutsuille, joka tuo sanomaa uudesta elämästä, kesän kutsuille, joka vaikeroi yltäkylläisyyden painosta, unohtaa syksy, joka on niin täynnä alakuloisuutta, ja elää, käymättä miettiväiseksi, kun katselee talven valkeaa käärinliinaa? Ja miksi tämä täydellinen kieltäytyminen?

»Siksikö, että tekisit pitkiä pyyheliinoja tulevan aviopuolisosi käsiä varten, joilla hän antaa sinulle korvapuusteja; tai kauniita pitsipeittoja, joiden päälle humalainen miehesi heittäytyy maata liejuisine saappaineen; tai vieläpä kädenpaksuisia villamattoja 'sielusi valitulle', joka liiaksi punaviiniä ja pastramaa nauttineena tahraa tuon kauniin lahjan, jonka ääressä ahkeroit kokonaisen vuoden unelmoiden tästä onnekkaasta päivästä? Oi, sinä jokaisen maalaistytön houkutteleva haave, olen onnellinen, ettet ole ollut minun! Minä kieltäydyin kiinnittämästä silmiäni kankaaseen ja haaveilemasta sellaisesta, jonka todenperäisyyden elämä ympärilläni kielsi.

»Minun silmäni, joiden olisi pitänyt kimmeltää kyynelistä gherghefin yli kumartuessani, kuvastelivat kenttien kirkkautta, joilla paimensin lampaitani; minä annoin niiden tähystellä taivaan sineä, kuilujen syvyyksiä ja kuusten latvoja; ja jos ne ovat kyynelöineet, on syynä ollut ensimmäisen rakastettuni, tuulen, hillittömyys.»

* * * * *

— Tiedätkö, sanoi Groza eräänä päivänä, kun olimme jälleen juoksennelleet villeinä kedoilla, tiedätkö, että tuulesta oli kerran vähällä tulla rotan appi-ukko?

— En, sitä en ole tietänyt!

— Niin, liki piti, ettei tuuli antanut somaa tytärtään puolisoksi maailman roistomaisimmalle eläimelle, ja hänet pelasti siitä vain ovela vastaus.

Rotta meni muuanna päivänä Auringon pakinoille ja puheli näin:

— Kuulehan, sinä voimakas tähti! Olen onnettomin olio maailmassa, sillä minua vainoavat alati ihmiset, koirat ja kissat, niin etten ole varma hengestäni yöllä enkä päivällä; olen joka hetki vaarassa joutua ansaan ja elän kuolettavassa pelossa. Ja mikä on rikokseni? Se, että jyrsin joskus henkeni pitimiksi maissintähkiä ja juustoa.

— Ystäväni, mutta tuollainenhan on moraalitonta! sanoo Aurinko, joka ei rakasta rottia.

— Mitäpä siitä! huudahtaa kosiskelija. Etkö tiedä, että maan mahtavat tekevät samoin? Eikä heidän edes tarvitse panna henkeään vaaraan. Mutta olen tehnyt sen havainnon, että he, suojellakseen itseään kaikelta vaaralta, naivat jonkun mahtimiehen tyttären ja asettuvat appi-ukkojensa suojelukseen. No niin, olen päättänyt noudattaa heidän esimerkkiään, ja olen valinnut sinut, voimakkaimman kaikista: anna minulle tyttäresi puolisoksi ja suojele minua. Olen saanut kyllikseni tällaisesta elämästä!

Hätääntyneenä aurinko kiiruhtaa estelemään:

— Sinä erehdyt! Minä en toki liene voimakkain luomakunnassa!

— Kuka sitten?

— Pilvi. Olethan nähnyt, että keskellä päivää, kun haluaisin paahtaa maata, peittää Pilvi minut ja olen voitettu. Ystäväni, mene Pilven luo. Pyydä hänen tytärtään: hän on kaikkein mahtavin.

Rotta lähtee häntä heiluen Pilven luo ja kertoo hänelle huolensa:

— Sinä olet voimakkain kaikista! Anna siis minulle tyttäresi!

— Minäkö kaikkein voimakkain? Teetkö minusta pilaa?

— En lainkaan. Aurinko todisti sen minulle, ja onhan totta, että pimennät sen, milloin haluat.

— Minäkö pimennän sen? Kuinka pitkäksi aikaa? Pieni tuulahdus, eikä minusta ole jälkeäkään. Niin, voimakkain on Tuuli, usko minua. Muuten hän on hyvin turhamainen, ja on varmaankin tyytyväinen, kun saa kuulla asiasi; mutta sanon sinulle ennakolta, että hänen tunteensa ovat hyvin häilyväiset. Hän on aika vekkuli!

— Olkoonpa millainen vekkuli tahansa, hänen on annettava minulle tyttärensä.

Ja niinpä rotta riensi Tuulen luo, joka parhaillaan tuuditteli huvikseen tytärtään riippumatossa. Hän ilmaisi tälle huolensa ja käyntinsä tarkoituksen:

— Älä luulekaan minua onnenonkijaksi, päätteli hän puheensa, aion edelleenkin työskennellä ansaitakseni leipäni, mutta huomaan, että elämäni käy mahdottomaksi ilman voimakkaan suojelusta: voimakkaat ovat anastaneet kaiken maissin ja kaiken juuston; heikot saavat kiristää suolivyötä.

— Mutta ethän sinä suinkaan ole heikko, huudahtaa Tuuli. Olet päinvastoin voimakkaampi kuin minä!

— Mitä? kysyy rotta mairiteltuna.

— Näetkö luodon tuolla meressä? Ennenkuin se joutui sinne, missä sen näet, oli se osa vuoresta, joka pistää niemekkeenä mereen. Muutama tuhat vuotta sitten ryhtyivät jotkut mahtavat, mutta typerät herrat rakentamaan sen huipulle linnaa, joka oli yhtä typerä ja vahva kuin sen herratkin. Kauniilta vuorelta hävitettiin riista, rosvoritarien linna loi synkän varjon mereen ja korkeat muurit rumensivat kauniin maiseman. Tiedäthän, etten rakasta minkäänlaista vapauden kahlehtimista. Minun mielityöni on kiitää ja kiidättää. Aloin siis puhallella kaikin voimin tuota petolintujen pesää. Mutta se oli lujasti paikoillaan! Ah, hukkasin vuosituhansia koettaessani hävittää tuota roskajoukkoa. Se vain eneni ja kävi pöyhkeämmäksi vuosisata vuosisadalta! Mikään ei auttanut: kallio ei hievahtanutkaan; tuskin oli muuri sortunut jostakin kohden, kun se jo korjattiin ennalleen. Eräänä aamuna levähdin murheellisena ja nääntyneenä salmen toisella rannalla, kun kauhea jyrinä herätti minut. Meri vyöryi muurin korkuisena ja oli hautaamaisillaan minut alleen! Kallionäyräs, jolla rosvolinna oli sijainnut, oli sortunut itsestään! Itsestäänkö? Ei vainkaan! Juoksin paikalle, nuuskin ja tarkastelin, ja totesin kiukukseni, että mitä minä en ollut voinut tehdä tuhansien vuosien kuluessa, sen olitte te, rotat, suorittaneet muutaman sukupolven aikana. Ymmärräthän: nuo herrat olivat koonneet kellareihinsa maan koko rikkauden, ja joka sanoo: herrat ja rikkaus, sanoo: rotat. He ovat samaa sukua. Ja niin hyvin oli rottien suku tehnyt tehtävänsä kiistellessään herrojen kanssa rikkaudesta, että kallio oli lopulta sortunut.

Tästä syystä minä äsken sanoin, että sinä olet minua voimakkaampi!
Palaa siis kotiisi, ystäväni, ja ota puoliso omasta suvustasi, sillä
Jumala on niin hyvin jakanut voiman luotujensa kesken, että jokainen,
ken hiukankin on kohtuullinen, voi olla tyytyväinen!

* * * * *

»Pian Grozasta tuli päivieni sisältö, ja ilokseni huomasin olevani hänen ainoa ystävänsä. Se johtui siitä, että meille oli selvinnyt muuan seikka, jota ainoakaan seudun lapsi ei ollut huomannut, seikka, joka oli jäänyt huomaamatta meitä vanhemmiltakin: maalaiselämän kurjuus, joka oli vain orjamaista raadantaa ja halpaa huvia. Kesäkiireiden aikana oli aamunkoitosta yöhön saakka aherrettava kumaraisena pelloilla, joiden sadosta kolme viidettäosaa meni isännän latoihin; syksystä kevääseen oli istuttava selkä koukussa kangaspuiden ääressä, ja kun tuo loputtoman pitkä kangas viimein valmistui, oli se säästettävä tulevaisuuden varalle; tai vietettävä pitkät ja ikävät iltapuhteet pakinoiden clacoissa, puhdistaen maissia, kuorien papuja ja kartaten villaa; tai oli autettava kankaistaan ylpeilevää ystävätärtä morsiuskapion valmistamisessa. Ainoana huvina sunnuntai-iltojen hora, missä yksitoikkoinen tanssi ikävystyttää jo neljännestunnin kuluttua; tai sitten keskustelu kaivolla rakastuneen houkan kanssa, joka puhuu hämärästi selvistä tarkoitusperistään.

»Luontainen vastenmielisyys piti Grozan ja minut loitolla yhtähyvin noista töistä kuin huveistakin, joilla ne korvattiin. Mutta ei poiketa rangaistuksetta elämästä, johon keskinkertaisuus meidät tuomitsee. Niinpian kuin meidän liittomme huomattiin, jouduimme pilanteon ja vihamielisyyden esineiksi. Sillä ei hyödytä mitään, ettemme häiritse keskinkertaisuutta, että siirrymme syrjään sen tieltä; se ei siedä, että joku on sitä etevämpi: se on yhtä mieltä vain itsensä kanssa, sietää vain omaa nahkaansa.

»Jumalani! Emme kehoittaneet ketään omaksumaan meidän elämäämme, emme pyytäneet päästä kenenkään iltaseuroihin. Seitsentoistavuotiaana oli Grozalla omat rattaat ja oma hevonen, jotka hän oli ansainnut otsansa hiellä. Ne olivat tuohon aikaan välineet, jotka vapauttivat ihmisen palkkatyöläisyydestä ja soivat hänelle näköjään vapaan elämän. Ystäväni vei kaksi kertaa viikossa Buzeu'n torille yhteisen työmme tulokset: villaa, juustoa, vuonia, viljaa, vihanneksia, munia, hedelmiä, lintuja, aina vuodenajan mukaan.

»Tätä lämmintä yksimielisyyttä kahden lapsen välillä, jotka kieltäytyivät suutelemasta papin, bojaarin kanssarikollisen, kättä, ja paljastamasta päätään 'hovin' jokaisen palvelijan ohikulkiessa, pitivät rikoksena ei vain itse asianomaiset, vaan nekin, joiden, ollen orjia kuten hekin, olisi pitänyt noudattaa heidän esimerkkiään. Mutta vaikka olinkin viisitoistavuotiaaksi hyvin kehittynyt, olin sittenkin vain tytöntynkä, ja Groza puhdas kuin lapsi. Meidän retkeilymme metsissä, pitkät poissaolomme kylästä olivat ilkeämielisten silmissä synnillistä ja vallatonta pakoilua. Olimme vain luoneet itsellemme joka suhteessa kauniin elämän, aurinkoisen saaren keskelle pimeää valtamerta: noina vuosina Groza opetti minut soittamaan huilua ja katselemaan järjen valossa tätä villiä luomakuntaa, jonka tähän saakka olin tajunnut vain sydämelläni.

»Kun hänen sormensa ensi kerran suostuivat loihtimaan kuultavakseni lumoavat Doinamme, oli hän mielestäni kuin legendan Fât-Frumos. Unohdin ylpeyteni ja heittäydyin hänen jalkoihinsa, syleillen hänen polviaan.

»Kaikkivoipa Jumala! Varmaankin sinä ryhdyit työhösi ja saatoit sen päätökseen soittaen huilua alkuaineille, joilla ei vielä ollut muotoa! Sillä Kaikkeus, jonka sinä loit tämän lumoavan sävelvuon saattelemana, oli kuin ihmeellinen laulu.

»Noina vuosina opin niinikään lukemaan ja kirjoittamaan kreikankieltä.
Ja Grozaa saan kiittää tästäkin saavutuksesta.

»Hän oli opetellut tätä kieltä kyläläisten tietämättä Buzeu'ssä käydessään.

— Tahdotko oppia kreikkaa? hän kysyi minulta eräänä päivänä. Meidän kielessämme ei ole omaa kirjakieltä. Voidakseen lukea ja kirjoittaa on valittava joko slaavin- tai kreikankieli. Minä olen oppinut kreikankielen, ja nyt minulla on »neljä silmää». Tee kuten minäkin. Saat oppia sellaista, josta et ole koskaan kuullut puhuttavankaan!

— Tahdonpa kyllä, mutta missä? Miten?

— Sitä opettaa Yhden Puun Kirkon kuuluisa kanttori Joakim Buzeu'ssä. Hän on ystäväni, vaikka pahat kielet väittävätkin, että hän on satyyri. Minä en sitä usko etkä usko sinäkään, saathan nähdä. On totta, että kanttori Joakim on peloittava nähdä ja kuulla. Mutta vain houkkiot ovat sellaisia, ettei kukaan heitä pelkää. Mutta hän on voimallinen ja ihailtu parjauksista huolimatta. Olen jo kauan puhunut hänelle sinusta; hän suostui ilomielin; hän on tyytyväinen saadessaan ystävän, sillä hän on meidän kaltaisemme: hänellä ei ole ystäviä.

»Seuraavana sunnuntaina, kauniina kevätpäivänä, minä nousin Grozan rattaille. Hän oli ylpeä hevosestaan, joka oli todella kaunis eläin, ja minä olin ylpeä Grozasta, joka ohjasi isäntänä hevostaan ja istui liikkumattomana kuin aikamies.

»Olimme molemmat pyhäpukimissa; hänellä kiiltosaappaat, paita borangicista, kukillinen cojoc, ja päässä caciula tzourcana; minulla valkoinen käsinkirjailtu puku, ilick ja kirkaskuvioiset samettitohvelit. Olimme kauniita kuin nuorikot.

»Luonto, joka avautui nähtäväkseni tällä seitsenpeninkulmaisella, minulle oudolla taipaleella, oli mielestäni yhtä kaunis kuin mekin, ikäänkuin olisi sekin ollut sunnuntaipuvussa. Tämä oli minun ensimmäinen pitkä matkani enkä lakannut ihastelemasta viiniköynnöksen peittämiä rinteitä, vieraita metsiä, jokia ja puroja, kiemurtelevia teitä, vieläpä lintuja ja eläimiäkin, jotka näyttäytyivät meille kuin olisi näkymätön käsi kohottanut esirippua aina sitä mukaa kuin etenimme.

»Istuin patjalla ystäväni vieressä, joka oli vaiti. Mutta kun hän sitten alkoi puhua — noustessamme paljaan kukkulan kuvetta — teki hän sen kylvääkseen sieluuni oman myötäsyntyneen kapinanhenkensä siemenen, joka oli hänessä kypsynyt ja valmis puhkeamaan:

— Kaiken sen, mitä näet ja joka niin miellyttää sinua, sanoi hän, heilutellen ruoskaansa päittemme päällä, koko tämän kauniin ja avaran maan on oltava meidän kaikkien oma, sillä me tulemme maailmaan alastomina, ja se tarjoutuu meille muokattavaksi ja kantaa hedelmää nautittavaksemme. Se ei ole meidän. Sen on kuitenkin oltava meidän. Meidän on riistettävä se käsistä, jotka pitelevät sitä, vaikka eivät sitä muokkaa. Se on tehtävä!

»Siinä kaikki, mitä Groza on koskaan sanonut minulle gospodarien ikeestä. Silloin minä ymmärsin, että hänestä vielä kerran tulee heitukka, sillä heitukat olivat ainoat, jotka eivät ajatelleet kuten kaikki muut. Sen mukaan mitä muut sanoivat, oli Jumalan tahto, että maailmassa oli orjia ja gospodeja, köyhiä ja rikkaita, piestyjä ja pieksäjiä; mutta heitukat eivät välittäneet tästä Jumalan tahdosta, eivät enää menneet hänen kirkkoihinsa, vaan vetäytyivät metsiin, mistä tekivät hirvittäviä hyökkäyksiä hirmuvaltiaiden, vieläpä kirkonkin alueille, ryöstäen, murhaten ja auttaen.

»Buzeu, departementin pääkaupunki, oli mielestäni kuin sunnuntaivaatteissa koreileva neitonen. Siinä oli kaksi katua, jotka kulkivat keimailevassa kaaressa kuin maalatut silmäkulmat. Loka ja tomu oli sieltä tyyten karkoitettu; maa oli laskettu kauttaaltaan puulla. Myymälöitä oli niissä toinen toisensa vieressä, ja niiden suurten lasi-ikkunoiden takaa saattoi ihailla näytteillä olevia tavaroita: toisaalla kotimaan tuotteita, toisaalla mitä loisteliaimpia ulkomaisia silkkikudoksia; etempänä runsain kaiverruksin koristeltuja aseita; tshibukien ja stambulilaisten vesipiippujen seassa tupakkaa, joka oli sidottu nippuihin kullanvärisillä silkkinauhoilla. Kauppoja, jotka olivat täpötäynnä mattoja. Toisissa oli näytteillä ikooneja, raskaita hopeaisia suitsutusastioita, pyhiä kirjoja. Lukemattomissa myymälöissä tarjoiltiin syötävää ja juotavaa; cafanat olivat tulvillaan ihmisiä, jotka maistelivat tuoksuavaa kahvia, polttelivat tshibukeja ja keskustelivat eri kielillä.

»Kaikilla myymälöillä oli erinimiset ja kullekin sopivat kilvet, kuten:
Buzeun talonpoika; Kultainen kashmir; Damaskon pyssy; Ispahanin matot;
Vizirin tshibukit; Hyvän onnen majatalo; Hopeinen suitsutusastia;
Pienen Beyn kahvila, ja muuta sellaista.

»Groza jätti rattaansa laitakaupungilla sijaitsevan majatalon talliin. Maalaisrattailta oli kielletty pääsy katetuille kaduille; vain vaunujen oli lupa edetä sinne saakka. Arkoina tämän rikkauden keskellä ja oudolla mielin me kuljeskelimme täynnä ihailua kävelijöiden joukossa, jotka kulkivat edestakaisin, puhelivat, laskivat ambrasta tehtyjen rukousnauhojen suuria helmiä ja katselivat meitä kuin olisimme olleet kaksipäisiä vasikoita. Useimmat bojaarit olivat puetut turkkilaisiin nuttuihin ja kauniisti kirjailtuihin icheliceihin; toisilla oli yllään puku, jollaisia käytetään vain laskevan auringon maissa. Viimemainitut olivat kotiutuneet ulkomaisista yliopistoista; heidän kasvonsa olivat sileiksi ajellut ja he kantoivat lasia vain toisessa silmässä, jonka vuoksi luulin heidän käyneen liiasta opiskelusta toissilmäisiksi.

»Naisia näkyi vähän, mutta he olivat jumalaisen kauniita, taidokkaasti maalattuja, kaikki ilman päähineitä, hiukset kammattuina sileästi taapäin, laskehtien vain hiukan ohimoille, kasvoilla ohuet, läpinäkyvät harsot, yllä tiukasti ruumiinmukaiset liivit ja suunnattoman leveät, kellomaiset hameet, jotka lakaisivat maata. He kävelivät uinaillen aviomiestensä käsivarteen nojaten ja puhuivat nenä-äänellä kuin papukaijat.

— Täällä ei voi mennä mihinkään, sanoi Groza, jollei kukkarossa ole yhtä paljon rahaa, kuin mitä me ansaitsemme kokonaisessa kesässä. Jotta nämä gospodarit ja heidän perheensä voisivat elää tällaisissa ja vieläkin suuremmissa kaupungeissa, on meidän, orjien, hankittava heille varat. Siksi heillä on poterachit, jotka puolustavat heitä ja pakoittavat meidät tekemään työtä heidän hyväkseen. Minä en tahdo ruveta orjaksi, minä. Pian minusta tulee heitukka. Silloin me kaikki heitukat nostamme kylät kapinaan ja teemme lopun vääryydestä.

»Yhden Puun Kirkko oli tehty, niin kerrottiin, katosta alttariin saakka yhdestä ainoasta tammesta.

»Oli messun aika, hiukan ennen puoltapäivää. Emme uskaltaneet käydä sisään, sillä pääsy tähän Herran huoneeseen, kuten komeisiin kauppoihinkin, oli sallittu vain gospodareille.

»Kirkon edustalla oli joukko kaikenlaisia ajopelejä, ratsuhevosia, ajomiehiä ja palvelijoita maalauksellisessa sekamelskassa odottelemassa isäntiensä tuloa. Nämä rukoilivat kirkossa, joka oli varattu vain heille (joskin se oli vaatimattomasti 'yhdestä puusta'), ja josta he palasivat mässäämään taloihinsa, jotka niinikään olivat vain heitä varten.

»Me odottelimme jumalanpalveluksen päättymistä ja noiden kunnon kristittyjen lähtöä, jotka noudattivat Kristuksen käskyjä anastamalla itselleen maan. He tulivat ulos hurskaannäköisinä ja nousivat ajopeleihinsä, herättäen ilmestymisellään pelkoa katalassa palvelusväessään, pelkoa, jota tehosti kirkonkellojen käskevä kumahtelu. Me pujahdimme tämän pöyhkeän joukkueen selkäpuolelle ja pidellen toisiamme käsistä kuin syylliset, Groza ja minä tunkeuduimme tyhjään kirkkoon, missä elostelijoiden vaatteista jäänyt myskin haju taisteli voittoisasti suitsutuksen kanssa.

»Täällä oli hämmästykseni suurempi kuin katsellessani ylellisiä myymälöitä. Mikä ero olikaan meidän kirkkomme köyhyyden ja tämän rikkauden välillä! Se oli yhtä ruhtinaallisen upeileva kuin myymälätkin.

»Maalattujen ikkunaruutujen kajastuksessa näin ensinnä tummana häämöittävän, veistoksilla koristetun alttarin. Ylinnä keskellä voittoisa Jumala, joka säteili terveyttä valkoisesta parrastaan huolimatta, punnitsi vasemmassa kädessään kurjaa maata, jonka hän oli luonut kuvakseen, samalla kun hän oikealla etusormellaan uhkasi meitä ties millaisella rangaistuksella. Alttarille vievän oven molemmissa puoliskoissa pyhät apostolit Paavali ja Pietari, yhtä hyvinvoipina kuin isäntänsäkin, hoitivat vartian virkaa, jälkimmäisellä kädessään oikeauskoisten paratiisin avaimet. Sitten kokonainen sarja pyhimyksiä poliisinkatseineen, kirkon marttyyrejä ja santarmeja, joiden vaatteet olivat raskasta hopeaa ja kultaa; kaksi riviä rikkailla leikkauksilla koristeltuja nojatuoleja, joiden selkänojaan oli kaiverrettu onnellisen seurakuntalaisen nimi; katossa kolme kruunua, Kristuksen ja Neitsyt Marian edessä kaksi palavaa kynttiläkruunua ja kaksi isoa kynttiläjalkaa seinien edessä — kaikissa kynttilät puhdasta vahaa, joista monet hämmästyttivät minua suuruudellaan ja herättivät minussa ajatuksen, että niiden synnit, jotka toivat tuollaisia uhrilahjoja, varmaankin olivat suhteelliset niihin.

»Groza jätti minut hetkeksi keskelle tätä kristillistä aseistoa ja meni kolkuttamaan sakariston pienelle ovelle.

»Kanttori Joakim tuli esiin. Hän oli nelikymmenvuotias, lyhyenläntä, kaljupäinen, suurisilmäinen mies, kasvot hyväntahtoiset, kaula paksu.

— Tuolla on ystävämme Floritchica, sanoi Groza minua osoittaen.

»Joakim kurottautui varpailleen ja jäi hetkiseksi neuvottomana katselemaan minua. Hänen papilliset nautiskelijankasvonsa leimusivat oranssinkeltaisina valon langetessa niille ikkunaruuduista. Hän kohotti käsivartensa taivasta kohti ja huusi kreikankielellä niin että ikkunat tärisivät:

— Evloghimeni! (joka merkitsi: ole siunattu!)

»Minua peloitti ja olisin tahtonut paeta, mutta näin Grozan hymyilevän ja vilkuttavan minulle silmää. Kanttori jatkoi puhettaan, ja vaikka pelkoni kasvoi sitämukaa, halusin niin kuulla tuota ääntä, jonka vakuutettiin olevan ensimmäisiä koko Romaniassa, että jäin aloilleni:

— Siunatut olkoot kosteat silmäsi! Siunatut kosteat huulesi! Ja siunattu olkoon kostea maa, joka kasvattaa tuonkaltaisia hedelmiä!

»Tunsin punastuvani näin moninaisten kosteuksien siunaamisesta, mutta
Joakim alkoi samassa puhua kuivuudesta. Hän lauloi näin:

— Sillä, oi Herra, kosteutesi tekee maalle mahdolliseksi kestää kuivuutta, kestää kuivuutta, sinä kaikkivoipa Jumala!

»Groza laski kätensä hänen olkapäälleen ja keskeytti hänet:

— Lopeta jo veisuusi kosteudesta ja kuivuudesta ja opeta tytölle aakkoset. Sinä unohdat, ettemme aio nukkua Hyvän onnen majatalossa, vaan olkikattoisissa mökeissämme.

»Kanttori silmäili häntä hetkisen hurskaan näköisenä ja alkoi veisata entistä hartaammin:

— Paljon lämpimämpi on niiden, jotka nukkuvat yhdessä mökissään, kuin sen, joka nukkuu yksin palatsissa!

— Mutta emmehän me nuku yhdessä, sinä houkka! huudahti Groza.

— Virta yhtyy jokeen! Mies ja nainen…

— Menevät helvettiin! ärjähti ystäväni, ravistellen kanttoria käsivarresta. Tahdotko opettaa hänelle aakkoset vai et? Lupasit tehdä sen!

— Kyllä, vastasi Joakim lähestyen minua kuin unissakävijä, niin, olen luvannut ja nyt alan.

»Sitten hän sanoi, luoden minuun maailman rehellisimmän katseen:

— Floritchica! Musta kyyhky! Lausu aivan kuten kuulet minun lausuvan: Alpha… Vita… Gamma… Delta… Epsilon…

»Tavasin pelottomana hänen perässään koko aakkosluettelon.

— Ehtahtos! Ehtahtos! [Ihastuttavaa! Ihastuttavaa!] hän huudahteli sitten kreikankielellä. Vain yksi virhe, pieni vähäpätöisyys, joka on korjattava; ne ovat nämä kolme vaikeasti lausuttavaa kirjainta: gamma, dzeta ja thita. Gammaa lausuttaessa on tehtävä samoin kuin kurkkua huuhdeltaessa. Dzetaa lausuttaessa on matkittava pohjatuulta. Mitä thitaan tulee, niin se muistuttaa hanhen ääntelyä. Lausu siis uudelleen ja anna minun samalla nähdä suusi. Minä autan sinua.

»Minä lausuin. Hän katsoi läheltä suutani ja kosketti sormellaan leukaani. Mutta me näimme hänen vetäytyvän äkkiä pois kuin poltinraudan koskettamana ja alkavan vaikeroiden harppailla pitkin kirkkoa painaen käsin kaljua päälakeaan.

— Minua vaivaista! Minua vaivaista! Tuo suuhan on lähde, josta muinaisajan jumalat ammensivat juovuttavan nektarinsa! Tuo suu ei ole luotu tavailemaan aakkosia vaan jakamaan elämää ja kuolemaa! Tuossa on varmaankin se tyttö, josta muuan hurmioitunut viisas sanoi: Kyyhkyläiseni, sinä joka asustat kalliorotkoissa ja jylhissä vuoristoissa, anna minun nähdä katseesi ja kuulla äänesi… Niin, katseesi, äänesi… olisipa hänen pitänyt sanoa suusikin. Mutta, oi Salomo, mitäpä hyötyä on siitä, että sydän halaa kauneuden ylenkylläisyyttä, kun on näöltään muodoton kuin murmeli. Ja onko minun syyni, että sydämeni on vasemmalla puolen kuten hullun eikä oikealla, missä sanotaan viisaan sydämen sijaitsevan? — Jumala! Sinä tunnet hulluuteni, eivätkä vikani ole sinulta salatut.

»Tämän sanottuaan Joakim palasi nopein askelin minun luokseni ja sanoi, korostaen ja ääntäen sanat ylhäisten tapaan:

— Cori-mou! Coritzaki-mou! [kreikkaa ja merkitsee: tyttöseni, pikku tyttöseni]. Sinä loukkaat minua, jos pidät minua raakana. Hulluuteni ei ole vaarallista ja syntini on vain sanoissa! Siinä koko rikokseni! Älä siis kiellä minulta suloutesi katselemista! Lähde nyt »hyvinvoipana» ja palaa takaisin »hyvinvoipana». Opetan sinulle kreikkaa kyvykkäänä oppineena ja epäitsekkäänä ystävänä. Ja minä aseistan sinut hengen miekalla, jota vain harvat voivat käytellä.

»Suutelin kanttoria molemmille poskille ja sanoin:

— Joakim, olet ensimmäinen mies, jota eläissäni olen suudellut.

* * * * *

»Kokonaisen vuoden ajan Yhden Puun Kirkon kanttori opetti minulle kreikkaa ja paljon muutakin, ollen opettajana milloin kohtelias, arkatuntoinen, melkeinpä kaino, milloin yltiöpäinen, rohkea, melkeinpä mieletön. Kuitenkin hänen luonnonlaatunsa paljasti mielenkiintoisia puolia ihmisluonteessa, ja kun järkeni ja luonteeni olivat toista maata kuin ikäisteni nuorten tyttöjen, taivuin nöyrästi hänen mielitekoihinsa, jotka olivatkin vaarattomia, — vain saadakseni nähdä, oliko hänen puhtautensa todellista, vaiko vain pettävä naamio.

»Se oli todellista.

»Minulla oli tunteja kaksi kertaa viikossa, tyhjässä kirkossa kello yhdentoista messun jälkeen. Groza oli usein saapuvilla. Joskus hän jätti meidät yksinkin. Mutta olimmepa yksin tai hänen seurassaan, oli Joakim sama mies. Tietäen, että hänen lauluäänensä tuotti minulle yhtä paljon, jollei enemmänkin iloa kuin kreikan opetus, hän aloitti säännöllisesti tuntinsa jylisevillä taivaallisilla hymneillä, jotka lankesivat sieluuni valoisana ryöppynä. Hänellä oli ehtymätön varasto lauluja, virsiä ja sovitelmia. Hänen vilpittömyytensä oli itsetiedotonta, ja niinpä sattui eräänäkin päivänä, että hän, harppailtuaan laulaessaan kirkon kynnykseltä aina alttarille asti, unohti minut, ja tapasin hänet sitten sakaristossa kyyneleet silmissä. Mutta tämä vilpittömyys kävi minulle hyvin tukalaksi, sillä usein hän opetustaan keskeyttämättä jäi katselemaan minua hyväntahtoisilla häränsilmillään, pani kätensä vatsalleni tai rinnalleni, ja sanoi ikäänkuin anteeksi pyydellen:

— En ole koskaan tuntenut käteni alla mitään näin miellyttävää enkä tahdo kuolla saamatta tuntea naisruumiin lämpöä. Floritchica, salli sen tapahtua! Jokainen houkka saa tuntea sitä, antamatta sille mitään arvoa, sensijaan että minä annan sille arvon tuntematta sitä. Teet minut onnelliseksi niin vähällä. Ennenpitkää sinä tuhlaat suosiotasi saamatta vastalahjaksi kunnioitusta. Äläkä pelkää, että tavoittelen enempää, sillä jos saarnaaja on oikeassa sanoessaan, että loppu on alkua parempi, on myöskin totta, että elämässä alku useinkin vie voiton lopusta. Niinikään on totta, ettei elämää ole katseltava Saarnaajan silmillä.

»Soin hänelle tämän onnen jääden odottamaan mitä seuraisi. Ei seurannut mitään. Hän ei enää edes halunnut uudistaa tätä huvia, unohti sen eikä kajonnut koko asiaan.

»Olisin tahtonut jollakin tavoin osoittaa hänelle tämän johdosta kiitollisuuttani antamalla jonkun lahjan, jotakin, joka muistuttaisi minusta. Mutta hän sanoi:

— Mitä? Korillisen tuoreita munia? Kananpoikia? Voipurtilon? Donitzan hunajaa? Talossani on niitä yltäkyllin! Vaikka sinä tarjoaisit minulle pyhimyksen, jonka sädekehä olisi puhdasta kultaa, tai rukousnauhan, jonka helmet olisivat kaikkein harvinaisinta ambraa, tai loisteliaan smyrnalaisen vesipiipun, en huolisi niistäkään. Gospodarit, jotka rakastavat ääntäni, Jumala ties miksi, hukuttavat minut tuollaisiin antimiin. Se, mitä haluaisin ja mikä voisi tehdä minut kuolettavan onnelliseksi, sitä et voi minulle antaa sinä eikä itse Jumalakaan: se on ruumis, kasvot, jotka olisivat paremmin ääneni ja sydämeni arvoiset. Ne tekisivät minulle mahdolliseksi elää elämää, jota ilman riudun tässä aasin kuoressa! Sitä ei Jumala ole sallinut; hän ei ole suonut satakielelle riikinkukon sulkia; ehkäpä hän on tehnyt siinä oikein, sillä sanotaanhan, että jos sialla olisi sarvet, kääntäisi se nurin maan.

»Tällaiseksi osoittautui panettelujen esine, Joakim kanttori. Keskellä kesää, joka seurasi tätä oppivuotta, opin tuntemaan hänessä toisenkin miehen, ja tämä havainto oli yhtä yllättävä koko kaupungille kuin minulle ja Grozallekin.

»Olin nyt seitsentoistavuotias. Ja kaunis, kuten näette. Kauneuteni veti muun muassa puoleensa gospodarimme Bolnavulin pojan huomion, jonka isä omisti kaksikymmentä tuhatta hehtaaria maata ja metsää sekä lukemattomia harasia ja karjalaumoja. Tuon monokkelisilmäisen, vasta opiskelemasta palanneen herran mielestä olin vain soma, kaksijalkainen karitsa, joka oli helppo ahmaista, ja joka ehkä oli onnellinenkin siitä, että oli voinut herättää niin korkean herran ruokahalun. Hän ei osannut kuvitellakaan kohtaavansa vastarintaa minun puoleltani. Ja turhaanpa olivat menneet hänen opintonsa, sillä ensi töikseen hän alkoi loukata minua.

»Eräänä kesäisenä sunnuntaina, joka ratkaisi Grozan kohtalon, ilmestyi kylän horaan coconache Mano-laki, kuten hänen orjansa häntä nimittivät, nuoremman sisarensa seurassa, ohjaten itse komeaa hevostaan. Hän, meidän tuleva herramme, tuli joukkoomme saavuttaakseen siten suosiota ja tarkastellakseen samalla sitä laumaa, jota hän sai käyttää nautinnokseen. Tämä yksinvaltias Jumalan armosta alkoi heti mitä mauttomimman narripelin. Hänen yhtä tyhmä sisarensa ei pannut tätä pahakseen, ja rahvas otti sen vastaan kuin taivaan mannan. Vanhukset nostivat hattua, paljastaen kauniit, hopeanharmaat hiuksensa; nuoret jatkoivat tanssiaan, mutta tavallista eloisammin, miellyttääkseen korkeita vieraita, sillävälin kuin pomojnic [Apulaisprefekti], joka seurasi herraansa palvelevaisena kuin orja, lasketteli karkeita sukkeluuksia. Hänen määräyksestään carciumar kaatoi viiniä kulhoihin, ja juojat toivottivat terveyttä ja pitkää ikää anteliaille vieraille. Sitten viimemainitut nousivat ajopeleistä ja kilistivät kehässä tanssijoiden kanssa, jättäen vaunut erään maalaisnuorukaisen vartioitavaksi.

»Käyttäen hyväkseni heidän poissaoloaan minä pujahdin Grozan kiellosta välittämättä, hyväilemään tuota kaunista eläintä, jonka piti vetää tätä inhimillistä kuormaa. Pidin aivan liiaksi kauniista hevosista, jotta olisin voinut vastustaa haluani silitellä sen kaulaa. Sain maksaa kalliisti tuon huvin, sillä molemmat verenimijät palasivat odottamatta takaisin ja minun oli kuunneltava heidän puheitaan. Nuo puheet koskivat kaunista pukuani ja hevosrakkauttani; mutta coconache ei tyytynyt tähän; hän luuli tuottavansa minulle suunnattoman ilon heittämällä vaunuista jalkoihini kultarahan, joka, kuten hän sanoi, oli tarkoitettu 'viattomiin huvituksiin'. Minä peitin käsin kasvoni ja juoksin pois, jättäen rahan siihen, mihin se oli pudonnut, orjien ja heidän isäntänsä suureksi hämmästykseksi.

»Groza, joka makasi ruohikossa kaukana horasta, huomasi kansanjoukon kiihkeästä elehtimisestä bojaarien lähdettyä, että jotakin oli tapahtunut. Hän juoksi meidän luoksemme ja tapasi minut nyyhkyttämässä. Vuodatin ensimmäisiä surun kyyneleitäni.

»Pian tulisi niitä lisää.

»Naisen vilpitön vastustaminen ei tehoa raa'an miehen haluihin. Hän ei tiedä, missä on naisellisen kainouden raja ja missä alkaa syvä inho, jota arvokkuudessaan loukattu nainen tuntee. Tälle raakalaiselle, joka isännöi maan päällä, on kaikki sallittua.

»Kahden kuukauden aikana hän koetti neljä eri kertaa vakuuttaa minulle, että minun olemassaoloni tarkoitus oli hänen halujensa tyydyttäminen. Joka kerta käänsin hänelle selkäni sylkäisten hänen jalkoihinsa. Silloin hän yritti väkivaltaa. Hän sai tehdä tuttavuutta Grozan käsivarren ja hänen garbaciunsa [nuorasta punottu ruoska] kanssa.

»Minulla oli nyt paimennettavana noin puolisentoistasataa lammasta, joista kolmasosa kuului lapsuudenystävälleni, loput äidilleni ja minulle. Olin onnellinen, joskin minua painosti orjanelämä ympärillämme ja olin levoton hirviön uudelleen ilmestymisestä. Tiesin, että hän ennemmin tai myöhemmin iskisi kyntensä minuun kuin haukka pikkulintuun. Groza antoi minulle pistoolin ja pienen tikarin, joita kannoin kätkössä vyölläni. Varovaisuuden vuoksi hän tuli joka ilta Palonnierista viettämään pari tuntia minun seuranani ja auttoi minua ajamaan lampaat kotiin. Kuinka kaukana tunnuttekaan olevan minusta tänään, te hellän ystävyyden kauniit päivät, joihin osallistuivat kolme koiraamme ja joita kirkastivat auliit sydämemme, elävöittivät toiveemme, tuudittelivat huilujemme sävelet!

»Muuanna elokuun iltana, jolloin taivas liekehti kullanhohtoisena, tuli onnettomuus. 'Coconache' oli yksin ja ratsain. Kiinnittämättä lainkaan huomiota Grozaan, hän kääntyi vain minun puoleeni, tervehti ja kysyi:

— Oletko lauhkeampi tänään?

»En edes vastannut hänelle, vaan käänsin selkäni ja poistuin. Groza, joka seisoi lammikon rannalla, alkoi heti piestä vedenpintaa isolla garbaciullaan. Arvasin, että hän tahtoi norjistuttaa nuoraa, jotta se paremmin suomisi nenäkkään vierailijan kupeita. Hekuma paisutti rintaani tietäessäni, että voimakas ja rohkea ystäväni pian kostaisi puolestani, mutta vihan sokaisemana en lainkaan tullut ajatelleeksi näin peloittavan teon seurauksia.

»Bojaari hyppäsi hevosen selästä, jätti sen paikoilleen ja alkoi hitaasti seurata jälessäni. Groza hypähti hänen eteensä, seisten siinä suorana kuin kuusi ja tyynenä kuin filosoofi. Toinenkin oli suora, mutta ei tyyni; veri kohosi hänen kasvoilleen, kun hän kysyi:

— Mitä tahdot?

— En mitään… sanoi Groza, tahdon vain tietää, mitä sinä tahdot…

»Raivostuneena siitä, että moukka sinutteli häntä, tuo onneton tarttui pistooliinsa. Silmänräpäyksessä hän makasi maassa aseetonna, ja ennenkuin hän ehti tointua, istui Groza jo kahareisin hänen päällään. Se, mitä nyt seurasi, ilmaisi minulle sen vihan mitan, joka kyti ystäväni sydämessä. Sensijaan, että olisi paennut, kuten luulin, hän alkoikin suomia 'coconachia' tähdäten kostean carbaciun iskut mieluiten päätä kohti, ajaen häntä edellään sinne tänne pitkin autiota seutua, jonka hiljaisuutta halkoivat piestyn huudot, ruoskien hänen ruumistaan vielä sittenkin, kun hän jo makasi maassa vertavuotavana ja tajuttomana möhkäleenä.

»Groza ajoi täyttä laukkaa luokseni. Hän ei enää ollut sama mies. Hänen liikkumattomat kasvonsa näyttivät minusta elottomilta kuin pergamentti. Veristävissä silmissä ei ollut mitään inhimillistä. Kaulasuonet pullottivat halkeamaisillaan. Alahuuli oli vieläkin vihasta riipuksissa. Hänen äänensäkään ei ollut entinen, kun hän sanoi:

— Olen ensi kertaa maistanut koston maljasta. Se on yhtä virkistävää kuin kylmä vesi, jonka siemaisee polttavassa kuumeessa. Nyt, Floritchica, jätän sinut iäksi: rupean heitukaksi. En lähde yksin: seitsemän Palonnierin huonomaineista poikaa seuraa minua. Heidän sydämissään ei ole hellyyttä, kuten sinun ja ystävämme Joakimin, ja olen siitä murheellinen; he ovat kostonhimoisia ja janoavat villiä elämää; he tuntevat metsät kuten minäkin ja ovat valmiit menemään tuleen minun käskystäni. Kaikki on valmiina. Huomenna päivänkoitteessa kokoonnumme Hirvimetsään, »kaltevan kallion» taa. Tule tapaamaan minua. Siellä selitän sinulle tarkemmin, mitä sinun on tehtävä. Nyt minun on riennettävä Buzeu'hin ilmoittamaan asiasta Joakimille ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.

»Sitten hän lisäsi, ensimmäistä uhriaan osoittaen: — Peto ei ole kuollut eikä se ollutkaan tarkoitukseni. Tahdon vain, että tuo kaunis herra muistaa minut koko elinikänsä, aina kun hän kääntää naamansa peiliin päin: siitä olen pitänyt huolen! Pidän itselläni hänen hevosensa. Tovereilleni etsimme hevoset hänen isänsä laitumilta.

»Oli melkein pimeä… Lampaat, jotka Groza oli ajanut hajalle vainotessaan vihamiestään, määkivät niin, että kalliot kumahtelivat. Ystäväni ajoi ne ratsastaen koolle ja auttoi minua saamaan ne kotiin. Sydän raskaana tapahtuneen johdosta minä erosin tuona iltana Grozasta ja jäin istumaan kietoen käsivarteni lempikoirani kaulaan, ja vieraalta näytti minusta seutu ja vierailta lampaanikin.

»Ja minä itkin kaiken yötä.

»Seuraavana aamuna päivän koittaessa menin kaltevan kallion luo. Groza ja hänen seitsemän toveriaan olivat jo siellä. Lisäksi siellä oli muuan karjakauppias Buzeu'stä ja Joakim. Groza sanoi minulle kauppiasta osoittaen:

— Floritchica, varovaisuuden kannalta pidin parhaana kutsua tänne tuon ystäväni. Neuvon sinua luovuttamaan hänelle lammaslauman. Olen nostanut jo rahat omalta osaltani. Jos tahdot myydä hänelle loputkin, suostuu hän jättämään sinulle niin monta kuin tarvitset elääksesi. Siinä tapauksessa, että vainoojamme tahtoisivat käydä käsiksi omaisuuteesi, tarvitsee sinun vain sanoa, ettei se ole sinun, vaan että lauman omistaa baciu Zamfir.

»Myönnyin hyvillä mielin. Baciu, tuo kelmi, mutta aivan varmaan minulle hyödyllinen mies, lähti tiehensä. Ja nyt tuli lopullinen eronhetki, jolloin näin viimeisen kerran elämäni parhaimman ystävän. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän saattoi tuskin puhua, sillä mielenliikutus tukahdutti hänen äänensä:

— Floritchica, nyt on elämä meiltä lopussa… Olemme olleet tosiystäviä… Sinä et koskaan tapaa toista Grozaa enkä minä toista Floritchicaa! Mikä vahinko, ettei nainen ole luotu heitukan elämään! Ah, saisinpa tuntea sinun ystävyytesi ja sinun vihasi vierelläni samotessani vuoristoissa ja metsissä, mutta ei, Jumala ei ole sitä tahtonut, sillä se olisi vienyt järjen meiltä kummaltakin!

»Jää siis tänne, mutta kuuntele, mitä sanon: heitukka ei ole yksin se, joka samoilee metsiä. Se, joka elää kaupungissa gospodarien parissa, voi yhtä hyvin olla heitukka ja kapinallinen kuin sekin, joka elää vuorten onkaloissa, mutta sillä ehdolla, että hän on petollinen suuriin nähden ja vilpitön sorrettuihin nähden. Sinä osaat olla sekä petollinen että vilpitön: mene siis ja pujahda susien laumaan, ulvo niiden mukana, tarkkaa heidän tapojaan, ota selville heidän heikkoutensa, ja ammu sitten heitä selkään, ja tee hyvätyö kansalle, kosta sen puolesta! Toisin sanoen, auta minua! Olet teräväpäisempi kuin minä, hienompi, ovelampi, ja päälle päätteeksi kaunis nainen. Tee siis kuten minäkin: uhraa nuoruutesi, kuten minä uhraan omani! Kansa on ruma ja alhainen siksi, että kaikki mikä sen parista nousee, muuttuu rumaksi ja alhaiseksi. Hyviä ei sieltä koskaan nouse. Sitten Zapciu Janco Jianon ja sluger Judor Vladimirescon aikojen, joista toinen oli sydämeltään bojaari, toinen maamies, molemmat heitukoita ja kapinallisia ja jotka kumpikin kavalasti murhattiin, ei ainoatakaan miestä ole noussut kansan joukosta, jollei sortaakseen sitä vieläkin enemmän. Ne harvat heitukat, jotka kylvävät hävitystä siellä täällä, ovat vain lyhytkatseisia kapinoitsijoita, ja heitä pidetään onnenonkijoina. He tarvitsisivat päällikön, joka laajentaisi heidän toiminta-alaansa. On tähdättävä korkealle! Ei ole tavoiteltava vain kreikkalaisia ja turkkilaisia, vaan myöskin, ja ennenkaikkea, romanialaisia bojaareja.»

Jos voidaankin puolustella muukalaista, joka imee kansamme verta, kuinka voidaan puolustaa gospodaria, joka antautuu ulkomaisen sortajan välikappaleeksi?

Olen odottanut tätä päivää sanoakseni sinulle, missä tarkoituksessa kehoitin sinua opettelemaan Joakimin johdolla lukua ja kirjoittamista, ja missä tarkoituksessa itse tein sen: kirjat opettavat meille sen, mihin älymme ei yksinään voi tunkeutua. On tunnettava menneisyys ja nykyisyys, jotta tiedettäisiin, mihin pyrkiä tulevaisuudessa. Työskentele siis parempaa tulevaisuutta varten. Kreikkaa ei tarvita lampaiden paimentamisessa. Tee, mitä pääsi neuvoo. Olet melko ovela. Nainen voi hirttää miehen yhdellä ainoalla hiussuortuvallaan. Laskemalla sormensa suulle hän voi saada sen puhumaan tai vaikenemaan. Ole tuollainen nainen! Kultaa saat minulta pian.

Nyt jätän tämän seudun. Lähdemme Brailan alueille, Buzeu'n ja Serethin alajuoksun tienoille, missä minun on tavattava Cosma. Mutta en aio työskennellä hänen kanssaan. Häneltä minun on opittava yhtä ja toista. Yleensä tahdon toimia omin päin. Jos milloin tarvinnet minun apuani, käänny carciumar Ursoun puoleen, joka pitää kapakkaa Vadenissa, Galatzin puolessa. Olisi parasta, jos asettuisit asumaan niille seuduin. Potera tulee tänne tänä iltana. Se ei voi mitään sinulle. Mitä minuun tulee, tulkoon se etsimään minua.

»Grozan puhuessa tarkastelin hänen seuralaistensa ilmeitä; niin, kuten hän oli sanonut, he olivat kovia, päättäväisiä, ehkäpä uskollisiakin miehiä, mutta ei sen enempää. Oi, hellyys, hellyys! Jos sinä asustaisit ihmissydämessä, olisi kapina käsittämätön sana. Groza-parka, minä säälin häntä tietäessäni, että hänellä oli ympärillään vain kapinallisia, yksinomaan kapinallisia miehiä. On hyvä vihata. On parempi rakastaa. Vain se, joka kykenee vihaamaan ja voi rakastaa, tuntee elämän koko arvon.

»Onneksi Grozalle oli rakkaus valveilla. Se oli aivan hänen lähellään eikä kukaan siitä tietänyt.

»Huomasin, että Joakimin ulkoasu oli hullunkurinen. Kiedottuna pitkään, nilkkoihin asti ulottuvaan ghebaan, päässään caciula, joka oli painettu melkein nenään saakka, hän piteli kainalossaan isoa ebenpuista lipasta, joka näytti olevan raskas, sillä hän muutteli sitä tuon tuostakin kainalosta toiseen. Hänen tavallisesti niin säteilevät kasvonsa olivat vakavat, huolestuneet ja kalpeat. Panin tämän eron aiheuttaman mielenliikutuksen laskuun ja sanoin hänelle:

— Hyvä Joakim… Olet ikävissäsi kuten minäkin…

— En… sanoi hän, ravistaen suunnatonta päätään, en… en ole ikävissäni kuten sinä; olen ikävissäni kuten Groza.

»Heitukka katsoi minuun kysyvästi, mutta hänen sanansa pysyivät meille arvoituksena.

— Mitä tarkoitat, Joakim? kysyi ystäväni.

— Tarkoitan, Groza, että olen ikävissäni kuten sinä enkä kuten hän.

— Hyvä… Sen olemme kuulleet, mutta selitähän tarkemmin.

— Minäpä selitän!

»Ja hän alkoi laulaa pehmeällä, matalalla äänellä, silmät suurina, kasvot pitkiksi venähtäneinä, siirrellen lipasta lakkaamatta kainalosta toiseen, sillä aikaa kun me kuuntelimme hämmästyksissämme.

— Minä olen ikävissäni kuten sinä, Groza, siksi että jätän Floritchican: minäkin rupean heitukaksi! Kuten si-i-nä!… Ja lähden sinun kanssasi, jos huolit minusta-a-a!… Niin… niin… Olen saanut kyllikseni ki-ir-kosta! Papeista, ja suitsutuksesta! Parastas, roskaa! Kuolleet ja uudestasyntyneet: kaikki jumalankieltäjiä!… — Avioliitot ja kaste: vain jumalanpilkkaa! — Jumalisuus: voitonpyyntiä! — Rakkaus Jumalaan, hyvästi!

»Hän lopetti hetkeksi, sillä suuret hikipisarat valuivat virtana lakin alta; sitten hän avasi laatikon — täynnä suuria ja pieniä kultarahoja ja kalliita kiviä, kuten jalokiviä, rubiineja, safiireja, smaragdeja ja turkooseja — näytteli meille sen sisältöä ja huudahti äänellä, joka ilmaisi vilpitöntä halveksumista:

— Kas tässä kaikki, mitä kirkko, gospodarit ja itse Jumalakin voivat antaa miehelle, joka on rakkauden tarpeessa! Siksi, että minulle oli suotu ääni, joka ylentää sielua, minut riistettiin kauas vuorteni, lakeuksieni, lampaitteni ja koirieni luota ja kaiken tämän korvaukseksi minulle annettiin metallia, jonka sanotaan olevan kallista, ja kiviä, joita väitetään arvokkaiksi! Olin tuohon aikaan vain seitsentoistavuotias. Kauan minä kärsivällisesti odottelin jumalallista aarretta, josta minulle oli niin paljon puhuttu, mutta huomasin, että aina olikin kysymys metallista ja kivistä. Entä rakkaus? Hellä rakkaus ja ystävyys, jotka menetin tshobanitzaini, lampaitteni, kauniitten koirieni, sinitaivaan ja metsien mukana? Mitä minä sain tämän aarteen, tämän todellisen onnen sijaan? En mitään! Mairittelevan sanan, taputuksen, joskus kohteliaan kädenpuristuksen tai ylhäisen, suojelevan hymyn, siinä kaikki! Ja minä katselin vesi kielellä kauniita rintoja, joita kauniit liivit vangitsivat. Nähdessäni silmät, jotka ovat itsensä demoonin työtä, huulet, jotka ovat valmiit lausumaan synnillisen sanan, joka käy hurskaankin sieluun, minä, Joakim-parka, nielin haluni ja jäin ajattelemaan Jumalan kitsautta. Aika ajoin sattui niin, etten enää voinut sietää tätä elämän kiittämättömyyttä, joka vaatii sinulta parhaimpasi ja antaa sinulle vain sen, mikä sille itselleen on tarpeetonta ja liikaa: »Minäkin tahtoisin juoda tuota viiniä ja maistaa noita hedelmiä!» Silloin oli kaikki mennyttä: en enää ollut »meidän Joakim-kanttorimme, jollaisia on vain yksi metropoliittisessa kirkossa», olin »inhoittava mies». — Ja miksi oli minussa inhoittavaa sama halu, jota papit ja gospodarit tyydyttivät joka päivä?

Voi, niin kuitenkin oli! Minun täytyi itsenikin myöntää, että haluni oli, joll'eikään inhoittava, niin ainakin naurettava. Jumala oli luonut minut laulamaan eikä saamaan osakseni rakkautta ihmisiltä, joille lauloin. Luulenpa vielä, että Jumala oli ehdoin tahdoin pannut enkelin äänen aasin ruumiiseen: puhdas voi pysyä puhtaana vain rumassa kuoressa. Niinpä kun lauloin ihmisille ja ylensin heidän sydämensä taivaaseen, ihailivat he minua ja tuhlailivat minulle kylmää suosiotaan, mutta niinpian kuin yritin kajota heidän lämpimiin hyvyyksiinsä, he muistuttivat minulle, että olin aasi. Enkelit, jotka tulivat kirkkoon tuoden tullessaan demoonin ja joiden puoleen Joakim-kanttorin ääni ja halut kurkoittivat, muistuttivat minulle samaa, sillä nainen on kuten aurinko: se kuvastelee itseään joka lasinpalasessa, jonka tapaa tiellään.

Palaan siis kuningaskuntaan, jonka turhamaisuuttani petin, kuten tulviva joki aina lopulta palaa uomaansa. Ja ääneni, jota kulutin turhaan kaupungin kivierämaassa, missä se ei herättänyt pienintäkään armeliaisuutta, kaikuu täst'edes lain ulkopuolella elävien miesten sydämissä, jotka omaksuvat ankaran elämän kanssaihmistensä hyväksi. Ja silloin minä sanon: »Oi, Jumala, sinua minä etsin päivän koitteessa; sieluni janoaa sinua, lihani isoaa sinua tässä autiossa erämaassa, nähdäkseni sinun voimasi ja kunniasi, kuten katselin sinua temppelin pyhäkössä. Sillä sinun hyvyytesi on parempi kuin elämä; siksi minun huuleni ylistävät sinua. — Ylpeät ovat pilkanneet minua, mutta minä en poikennut sinun laistasi. Päästä minut sorrosta ja pilkasta, sillä minä olen ollut sinun todistajasi».

Tässä siis olen; kanttori Joakim, joka ei tavannut armeliaisuutta Yhden Puun Kirkossa, antautuu heitukaksi kuten Grozakin, tehdäkseen Jumalan töitä ja etsiäkseen rakkautta!

* * * * *

»Ystävä, josta erotaan ainiaaksi, on meille rakkaampi kuin se, joka palaa jäädäkseen luoksemme ainiaaksi. Kun rakkaat kädet viittasivat minulle kaukaa viimeiset jäähyväiset, heittäydyin koirani kaulaan ja painoin kasvoni sen karvaista otsaa vasten, josta ihmettelevät silmät katselivat minua. Sitten lähdin paluumatkalle, joka oli minulle kuin kalman tie, näin jälleen kotini, metsäni, lampaani, ja kaikki näytti autiolta kuin olisi kulo kulkenut hävittäen yli seudun. Sieluni valtasi alakuloisuus, joka tähän saakka oli ollut minulle melkein tuntematon. Kaikki, mikä oli ollut riemullista, muuttui kärsimykseksi. Herra, mihin olet kätkenyt enemmän hekumaa: iloon vaiko suruun, jota intohimoinen sielu tuntee? Lehtien havina, kukkojen laulu, koirien haukunta, lampaiden määkiminen, ystäväni tuulen loputtomat kuiskeet, kaikki ne vain haavoittivat sydäntäni, jota kalvoi kaipaus. Harhailin yötä päivää kuusi- ja koivumetsissä kuin sieluaan etsivä varjo. Huiluni, joka ei ollut tietänyt, mitä oli riuduttava yksinäisyys, täytti metsät kaiullaan ja hämmästytti linnut, jotka soittelivat kukin omaa säveltään.

»Eräänä päivänä Grozan lähetti toi minulle tiedon, että Cosma kulkisi sillä viikolla seudun poikki, nähdäkseen olisiko mitään toiminnan mahdollisuutta. Kirjelippu, jossa hän puhui Cosmasta, päättyi näin: 'Olen suudellut tuon veljen parrakasta poskea. Ota hänet vastaan sydämesi neuvon mukaan'.

»Sydämeni neuvoi minua etsimään tuon suudelman jälkeä Cosman parrakkailta poskilta. Minä löysinkin sen, koska miehellä on vain kaksi poskea, löysinpä vielä muutakin, jota en ollut etsinyt, vaan joka tuli minua vastaan kuin myrskytuuli, jonka tulo ei riipu meidän tahdostamme.

»Tuolla viikolla huiluni huhuili kuusikoissa sellaisin sävelin, joita vain kipein kaipaus voi loihtia esiin kahdeksanreikäisestä pajupillistä, sillävälin kun silmäni tähysivät maata, jossa näkyi näillä seuduin outoja saappaannaulan jälkiä. Aloin seurata niitä, ja eräänä aamuna päädyin sattumoisin metsänaukioon, missä Cosma ja hänen veljensä Elias polttelivat piippujaan kohtaloonsa tyytyväisinä ja lainkaan aavistamatta minun olemassaoloani. Cosma kopeili ja minä tein hänestä pilaa. Siitä huolimatta tunsin hänessä heti ylempäni. Kiihoittaakseni häntä minä pakenin. Hän alkoi ajaa minua takaa, jotta vahvistuisi lauselma, joka sanoo: nainen, joka pakenee miestä, herättää tässä vain kiihkeämpää halua, — ja samana iltana, saatettuani Cosman tunteet ilmiliekkiin, minä sallin kiertyä vyötärölleni käsivarren, joka oli levittänyt kauhua gospodarien keskuuteen.

»Cosma otti minut, mutta Grozan sydämelle olin antautunut. Cosma sai sen, mitä kuka tahansa voi saada. Groza sai minun sieluni, jota hän tahtoi. Näin elin unohduksen hetkenä mahdottoman unelman. Sitten luotasin meren syvyyttä sormellani: pyyhin elämältä sellaista, jota se ei voi antaa. Tahdoin omistaa yksinäni Cosman, Grozan ja kaiken onnen. Enkä saanutkaan mitään. Silloin särin ruokopillini. Ja nyt alkoi uusi elämä, jota kesti noin kolme vuotta, joiden kuluttua jätin metsälle sen, minkä olin metsästä saanut.

»Senjälkeen peitin kasvoni petoksen naamarilla ja sukeltausin ihmisjoukkoon, mistä palaan luoksenne vilpittömänä, valmiina kaikkeen hyvään ja kaikkeen pahaan, mitä maailma minulta vaatii.

»Tällainen olen siis minä».

ELIAS VIISAS

»Elias Viisas, Cosman veli ja minun neuvonantajani, nyt on sinun vuorosi antaa meidän tietää kuka olet ja mistä syystä olet antautunut heitukaksi», sanoi päällikkömme Floarea Codrilor.

Elias otti hitain elein caciulansa päästään ja laski sen maahan. Tiesikö hän ehkä, että hän, paljastaessaan uurteettoman otsansa ja heitukan harjansa, näytti meille tyyneydessään ainutlaatuisen pään. Hänen ulkonäkönsä oli sotaisen metropoliitan, joka voi tehdä murhan kahden rukouksen välillä, syödä ja juoda kahden verilöylyn välillä. Hänen mustat, kirkkaat, tiukat silmänsä, joiden katse ei ollut arka eikä uskalias, sanoivat tyynesti: Rauha teille, tai tapan teidät! Mutta epämääräinen marttyyriuden hohde väikkyi alati hänen hopealle vivahtavalla sysimustalla parrallaan, ja törröttävät viikset näyttivät vartioivan suuta, joka joka hetki oli valmis linkoamaan esiin tuon käsittämättömän sanan: Oikeus!

Sen se linkosikin aloittaessaan kertomuksensa.

ELIAS VIISAAN KERTOMUS

»Muutin metsiin löytääkseni sieltä oikeuden, joka pakeni kaupungista.

»Brailassa, missä avasin ensi kertaa silmäni, oli isäni ravintolanpitäjänä. Isäni — jonka piru periköön — oli aivoituksiltaan kelpo mies. Mutta useimmat ihmiset, joilla on hyvät aivoitukset, ovat kotioloissa hirmuvaltiaita, etenkin milloin pitelevät peräsintä. Isäni hoiteli suuren talonsa peräsintä, jonka hän tahtoi nähdä turvassa myrskyiltä; siinä tarkoituksessa hän laski ankkurin tyyneen veteen, huolimatta muutamien matkustajien vastaväitteistä, joille tämä ei ollut mieleen.

— Eikö se miellytä teitä? kysyi hän. Odottakaa, kunnes Allah kutsuu minut luokseen. Sitten saatte tehdä, kuten haluatte…

— Niin, vastasimme me, veljeni Cosma, sisaremme Kira ja minä, — niin, teemme mielemme mukaan, kunhan Allah kutsuu sinut luokseen. Mutta milloin hän kutsuu sinut?

— Se on Allahin asia!

»Se oli todellakin Allahin asia ja hyvin ikävä asia, sillä meitä halutti kovin noudattaa omaa mieltämme, kun isää sitävastoin ei lainkaan haluttanut lähteä taivaaseen ja jättää peräsintä meille. Vaikka olikin vanha, piteli hän peräsintä voimakkain käsin, nojaten omiin laatimiinsa periaatteisiin.

»Hän uskoi hurskaasti Jumalaan, kaikkiin jumaliin, ja pelkäsi heitä kaikkia. Ollakseen mieliksi jokaiselle heistä hän otti haaremiinsa kauniita naisia, jotka edustivat kolmea suurta uskontoa: muhamettilaista, juutalaista ja kristinuskoa. Hän antoi perheensä jäsenille täyden vapauden uskontonsa valintaan nähden, mutta vaati heitä ankarasti valitsemaan jonkun näistä, unohtaen, että paras kaikista, — se, ettei ollut mitään uskontoa — puuttui joukosta.

»Hän uskoi vilpittömästi Jumalaan, mutta vakuutti romanialaisen sanontatavan mukaan, että:

— Vielä Jumalan luonakin voivat ylhäiset syödä meidät suuhunsa!

Miellyttääkseen siis ylhäisiäkin hän avasi heille hotellinsa ovet selkoselälleen, ja majoitti heidät kaikki. Tietystikin hän kantoi heiltä maksun, mikä ei ollut niinkään helppoa, sillä nuo peijaan ylimykset olivat hiukan ihmissyöjäin sukua. Mutta isäni ei ollut niin tyhmä, ettei olisi ymmärtänyt, että oli hyvä miellyttää Jumalaa henkevillä keinoilla, ja vieläkin parempi hankkia ylhäisölle nuoria neitosia.

»Menestys oli perinpohjainen: herra — joka ei ollut sen vähäisempi kuin itse Suurvisiiri — antoi isälleni avoimen valtakirjan, jossa hänet julistettiin Portin hotellinpitäjäksi ja hänelle annettiin oikeus pidättää itselleen ja myydä huutokaupalla jokaisen maksukyvyttömän asukkaan matkakapineet. Mutta kun joskus saapui sellaisiakin ovelia vieraita, joilla ei ollut mukanaan mitään matkatavaraa, lahjoitti isäni tuolle asukkaalle aivan ainutlaatuiset matkakapineet: niinpian kuin petturi nosti ankkurin huutamatta matkanmääräksi rautatieasemaa, hän juoksi kaikkivoivan agan luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja ojensi hänelle käärön:

— Effendi Se ja Se unohti tämän luokseni lähtiessään aamulla, hän sanoi viattomasti. Hän unohti niinikään maksaa kuukauden ylöspidon, mutta se ei tee mitään!

»Se ei merkinnyt mitään isälleni. Mutta se merkitsi paljon Effendi-paralle, sillä Aga, joka oli utelias kuten kaikki Agat, penkoi käärön sisällön, löysi arkaluontoisia papereita ja katkaisi pään huonomuistiselta Effendiltä.

»Niin, isäni oli aikeiltaan kelpo mies.

»Taatakseen meille omaisuuden tulevaisuudessa hän pakoitti meidät elämään hänen elämäänsä nykyhetkellä, mutta vain vaivalloisen puolen siitä. Koko talon oli otettava osaa hänen rukouksiinsa ja paastoihinsa ja kumarreltava ylhäisiä, jonka jälkeen hän lähti yksin viettämään hauskoja hetkiä ystäviensä seuraan joko kotonamme tai Carc-Serdarin ja Zapciun luona, missä pelattiin loppumattomiin ghiulbaharia korisevien vesipiippujen säestämänä. Me saimme huvitella ja juhlia vain kerran vuodessa, bairamin aikana. Ja nämäkin juhlat kävivät meille kalliiksi, sillä ne sattuivat ramazan-kuukauden jälkeen, joka saattoi ruuansulatuksemme epäkuntoon, sillä yöt kuluivat ylensyömisessä ja päivät mitä ankarimmassa kieltäytymisessä. Tästä syystä me nousimmekin sotaan talon päämiestä vastaan.

»Vaikka oli tuskin viisitoistavuotias uskalsi Cosma ensimmäisenä syödä, juoda ja tupakoida heti ramazanin alettua, mikä aiheutti loputtoman riidan. Käytin hyväkseni tätä torailua ja noudatin hänen esimerkkiään. Meitä oli kaksi pitämässä puoliamme isää vastaan, joka koetti aluksi palauttaa meidät kuuliaisuuteen vakuuttamalla, että Profeetta 'kieltäisi meiltä iankaikkisen elämän'.

— Mikä vahinko iankaikkiselle elämälle! huudahdimme me.

— Itse Profeettakin paastosi tänä kuukautena! selitteli isä.

— Niinpä niin, mutta hän nukkui päivät.

— Mutta hänkin teki työtä öisin kirjoittaen Korania, joka on valomme.

»Silloin Cosma ilmaisi haluavansa olla kristitty:

— Se on äitini uskonto ja se on vähemmän vaivalloinen: kristittyjen Profeetta sai edes syödä joka päivä! Ja hänkin on luvannut iankaikkisen elämän: lienee siis samantekevää.

»Isä taipui, sillä hän pelkäsi loukkaavansa muita jumalia. Cosmasta ja minusta tuli kristityitä, toisin sanoen, ei tapahtunut mitään muutosta, sillä voi siirtyä uskonnosta toiseen ja pysyä entisessä nahassaan. Tulipa sitten pitkä paasto, joka käy kristittyjen pääsiäisjuhlien edellä, jolloin on seitsemän kahdeksan viikon ajan elettävä leivällä ja papukeitoksella. Tämä oli mielestämme järjetöntä. Seurasi myrskyisä kiista.

— Saatte luvan kunnioittaa lakia, jonka itse olette valinneet! ärjyi isämme.

— Olemme tosin valinneet sen, vastasi Cosma, mutta siinäkin on jokin erehdys: ei voi olla mahdollista, että iankaikkisen elämän saamiseksi on pakko ahtaa itseensä kuivia papuja kokonaista kaksi kuukautta!

— Se on pakko! Teidän on syötävä vedessä keitettyjä papuja. Muussa tapauksessa: ei kristinuskoa eikä paratiisia!

— No niin, päätteli veljeni, olemme ilman kumpaakin! Vedessä keitettyjä papuja ei käy syöminen!

»Isä huudahti epätoivoissaan:

— Tämä on surkeaa! Vedän aivan varmaan päälleni taivaan vihan: nuo kaksi eivät tahdo omaksua ainoatakaan niistä kolmesta uskonnosta, joita vaalin kattoni alla!

»Nuo kaksi eivät tosiaankaan sitä tahtoneet. Ja ennenpitkää heitä oli kolme, kun sisaremme Kira liittyi meihin, sitten neljä, Ismail-veljemme mukaanluettuna, joka hirttäytyi eräänä päivänä ahneutensa vuoksi. Hän himoitsi herkkuja, ja kun kaikki herkut olivat tarkoitetut samoille kuluttajille, sieppasi kunnon Ismail ne itselleen keittäjien käsistä, ulvoi mielihyvästä syödessään niitä ja kivusta niitä sulattaessaan, sillä isä suomi häntä niin kauan kuin tätä sulattamista kesti.

»Mutta meidän oloamme tässä talossa vaikeutti ennenpitkää aistillisten intohimojen ilmestyminen näyttämölle. Minä en ollut tässä osallisena: en ole koskaan tuntenut tarvetta kohottaa verhoa, joka peittää naisen kasvoja. Cosma sensijaan kohotti verhoa omasta puolestaan, minun puolestani, hirttäytyneen veljen puolesta ja kaikkien niiden esivanhempiemme puolesta, jotka olivat olleet arkoja kuten minä, tai hirttäytyneet kuten Ismail. Cosma kohotteli kaikki verhot. Ja se olikin paikallaan eikä liikuttanut minua lainkaan.

»Hän oli täynnä naisia, sellaisia, jotka kuuluivat isälleni ja isäni ystäville, ja cadanoita, jotka kuuluivat hotellissa asuville kiabureille. Heidän hajuvesiensä tuoksu täytti talon. Cosma kierteli ympäri taloa nuuskien ilmaa kuin vinttikoira, kuten Ismail oli tehnyt hiiviskellessään keittiön mailla. Mutta jos viimemainitun aiheuttamat vauriot olivat siedettäviä, ei asianlaita näyttänyt olevan sama Cosmaan nähden. Niin ainakin vakuuttivat aviomiehet, isämme etunenässä. Mutta he olivatkin ainoat, jotka valittivat tätä vitsausta. Naiset eivät koskaan valittaneet. Siksipä katsoinkin Cosman ja naisten olevan oikeassa, sillä Cosmalla oli puolellaan Korani, joka sallii miehelle useita vaimoja, ja naisilla oli puolellaan Raamatun viisas, joka sanoo: 'On kolme seikkaa, jotka ovat minulle ylen ihmeelliset, vieläpä neljäkin, joita en lainkaan tunne: kotkan jälki ilmassa, käärmeen jälki kalliolla, laivan jälki meressä ja miehen jälki neitseessä'.

»Jollei siis näy mitään jälkeä, niin miksi tämä hälinä? Sillä oli vain yksi vaihtoehto: joko oli Profeetta lukenut raamatun viisaan sanat ja myöntänyt ne Koranissaan oikeiksi tahi eivät uskovaiset lainkaan kunnioita hänen säädöksiään, ja kun he näin ollen ovat ensimmäiset vikapäät, ei heidän pitäisi suuttua. Mutta he suuttuivat sittenkin. Cosma sai selkäänsä. Minä syöksyin puolustamaan häntä. Sain vuorostani selkääni. Veljeni kysyi, mistä hän voisi ottaa sen, minkä kaikki uskonnot hänelle sallivat. Ei mistään, tällä haavaa. Tämä nainen on äiti. (Täällä oli siis äitejä!) Tuo toinen on sisar. (Oli siis sisariakin!) Muut kuuluivat miehilleen. (Eivätkä he pyytäneet muuta kuin saada kuulua Cosmalle!)

— Kaikki nuo naiset kuuluvat taloon ja heidän herransa elättävät heidät, selitettiin hänelle; sinun on etsittävä naisesi ulkopuolelta, ostettava heidät, elätettävä heidät omilla rahoillasi, kun saat niitä!

»Cosma ei ymmärtänyt tällaista ja tuli minun luokseni sanoen:

— Elias, selitähän minulle, miksi minut lähetetään ulos talosta?
Eivätkö oman talon naiset ole rakkaampia kuin vieraat?

— Olet oikeassa, Cosma: oman talon naiset ovat meille rakkaampia.

— Eikö niin? Selitähän vielä eräs seikka: kun nyt kerta talon naisväki saa elatuksen herroiltaan ja kun he eivät pyydä minulta muuta kuin rakkautta, miksi minun sitten pitäisi hukata aikaani juoksentelemalla ulkosalla niiden perässä, jotka eivät minua lainkaan tunne, ja kiellettävä ilo niiltä, jotka tuntevat minut ja pyytävät sitä minulta?

— Olet oikeassa, Cosma: älä juoksentele ulkona äläkä kiellä iloa niiltä, jotka sitä pyytävät; säästä kaikki taloon, jossa sinua rakastetaan.

— Sitähän minäkin! Vielä eräs kysymys, Elias: he kieltävät minua lähestymästä naisia, jotka eivät maksa minulle mitään, ja tahtovat, että ostaisin niitä itselleni, kunhan ensin saan rahaa. Mitä on tehtävä saadakseen rahaa?

— En tiedä, Cosma. Sinun olisi ehkä kysyttävä tätä seikkaa papilta, hodgealta tai Carc-Serdarilta: he ovat kaikki miehiä, jotka eivät pane rikkaa ristiin, ja heillä on rahaa.

»Cosma läksi kysymään heiltä. Kaikki kolme vastasivat, että työ yksin tuottaa rahaa.

»Tämä vastaus sai veljeni raivoamaan. Minuakin se suututti, sillä nuo kolme eivät tehneet muuta kuin pelasivat ghiulbaharia isämme kanssa, sillävälin kun kaiken työn heidän tiluksillaan suorittivat helotit verotöinään. Siitä huolimatta Cosma piti kiinni heidän sanoistaan ja sanoi isälle:

— Kolme ystävääsi, jotka edustavat arvovaltaa ja uskontoa, ovat sitä mieltä, että rahaa saa vain tekemällä työtä. No niin, minä teen työtä sinun luonasi: anna siis minulle rahaa ostaakseni ja elättääkseni kolme vaimoa. Tarvitsen kolme vaimoa!

»Silloin isä puhui meille aikeistaan:

— Niin, Cosma, sinä teet työtä, ja samoin veljesi ja minä itsekin, mutta rahat, jotka kertyvät sendukiin, ovat tulevaisuutta varten. Löydätte ne sieltä minun kuoltuani ja olette tyytyväisiä…

»Cosma keskeytti hänen puheensa:

— Lopeta juttusi tulevasta tyytyväisyydestä! Nyt on minun saatava kolme vaimoa. Sanot, että minun on ostettava ja elätettävä ne. Anna siis minulle rahat työstäni!

— Mutta olet liian nuori, poikani: kolme vaimoa yhdeksäntoistavuotiaana? Ei… On odotettava…

— En voi! Minun on saatava ne.

»Hän puhui totta… Hän tarvitsi niitä… Kuinka monta? Kolme tai kuusi, en tiedä, mutta näin omin silmin talon kaikkien naisten tulevan Cosman luo ja palaavan takaisin ilomielin.

»Siinä hänen tarpeensa.

»Talossa oli muitakin tarpeita. Ensinnäkin Kiralla. Isän sanojen mukaan ne olivat tuhoisia. Hän pukeutui yksinomaan aasialaisiin silkkeihin, käytti hajuvesiä, jotka maksoivat painonsa kultaa, ja vaati käytettäväkseen ajopelit, jotka olivat yhtä loisteliaat kuin itsensä Agan. Hänen almunsa yksin nousivat kymmeneen dukaattiin kuussa. Isä rakasti ja hemmoitteli häntä enemmän kuin muita lapsia, mutta huusi moista tuhlausta vastaan:

— Sinä saatat minut perikatoon! Sinun menosi ovat yhtä suuret kuin beyn tyttären, mutta rukouksesi, joilla käännyt kristityn Jumalasi puoleen, ovat leikintekoa! Tuolla tavoin en minä ole onnistunut kokoamaan teille omaisuutta.

»Kira, joka vietti kolmeneljännestä ajastaan peilin edessä, vastasi hänelle yli olan:

— En tiedä, kuinka lienet menetellyt kootessasi meille omaisuuden, mutta kun se nyt kerta on olemassa, näytän puolestani, että olen sen arvoinen: se, mikä tulee helposti, menee helposti. Tunnethan vanhan romanialaisen sananparren: aarteen kokoojan omaisuus joutuu aina tuhlaajan käsiin. Siellä, missä on paljon rahaa, voittavat kyyneleet sen painossa. Koetan saada sinulle anteeksiannon synneistäsi levittämällä hiukan iloa sinne, mihin sinun kultasi on kylvänyt surua, ja se on minun paras rukoukseni. Mitä muiden rukousteni niukkuuteen tulee, on se ainoa seikka, mistä olen saita, mutta sitä ei Jumala pane pahakseen, sillä hän tietää, että sydämeni on antelias.

»Sellaiset olivat Kiran tarpeet.

»Lopuksi oli tarpeeni minullakin. Puhuakseni totta, eivät ne olleet minun vaan oikeuden. Minä puolestani sain kotona mitä tarvitsin, sillä en tarvinnut paljoa. Ruo'an, vuoteen ja vesipiipun, nuo kolme elämälle välttämätöntä hyvää sain ilman muuta korvaukseksi työstäni. Se, mitä en saanut helposti, oli oikeus olla välittämättä Jumalan olemassaolosta, joka vaati minua olemaan syömättä, vaikka olin nälissäni, ja laulamaan hänen ylistystään tyhjin vatsoin.

»On totta, ettei tuo vaatelias Jumala koskaan ollut pyytänyt sitä suoraan minulta. Isä, pappi ja hodgea puhuivat hänen nimessään. Minä nousin noita miehiä vastaan, ja silloin he kurittivat minua, yhä tuon Jumalan mieliksi.

»Mutta tuolla Jumalalla, joka vaati niin paljon minulta, ei ollut mitään muistuttamista näiden palvelijoittensa julmuutta vastaan, jotka harjoittivat ympärillään mitä pahinta väärinkäytöstä. Kirkon miehet, jotka unohtivat kokonaan, että kaikki inhimilliset olennot ovat samanarvoisia Luojansa edessä, sortivat rahvasta veropäivillä siinä määrin, että he saivat tehdä työtä puolet vuodesta ilmaiseksi. Cojane-parka nääntyi elukkansa viereen: pappi kehoitti häntä alistumaan, lupasi hänelle paremman elämän taivaassa, ja käski hänen paastota ja rukoilla. Se oli Jumalan tahto.

»Zapciu, jonka oli hallituksen nimessä valvottava järjestystä alueellaan, lähetti apurinsa ryöstämään asukkaiden karjaa, antoi samaisten apurien jälleen löytää ne, ja pakoitti sitten talonpojan lunastamaan oman elukkansa muka 'varkaiden' kiinniottamisesta aiheutuneiden kulujen peittämiseksi. Kaikkein kauneimpia hevosia ja härkiä ei tietystikään koskaan löydetty.

»Carc-Serdar lähti Poteroineen, johon kuului kaksi sataa palkkasoturia, ajamaan takaa heitukoita, jotka kostivat rahvaan puolesta, mutta ylen onnellisina siitä, etteivät näitä tavoittaneet, tuo heinäsirkkaparvi laskeutui kyliin ryöstäen, rääkäten ja tehden väkivaltaa, syösten näin epätoivoon joukon syyttömiä kuntia, ja palasivat retkeltään nostamaan palkkaa ja jatkamaan vesipiipun polttelemista, joka oli jäänyt kotiin. Jumala katseli tätä ja salli sen tapahtua.

»Silloin suutuin tähän Jumalaan, vihasin hänen miehiään, ja tässä suhteessa pyyteeni olivat suuret.»

* * * * *

»Cosma näki nämä väärinkäytökset vain puolella silmällä ja Kira yhdellä. Muuten he tuijottivat vain omiin tarpeisiinsa. Eräänä päivänä pyysin hetkeksi toisen unohtamaan haareminsa, toisen keimailunsa, ja katselemaan molemmin silmin vääryyttä kasvoista kasvoihin. He tekivät niin ja heitä puistatti, mutta pian heidän tarpeensa saivat ylivallan. Cosma ei voinut elää tuntiakaan ilman haaremiaan eikä Kira ilman keimailuaan. Jäin yksin ja olin siitä murheissani. On onnetonta olla yksin tietäessään olevansa oikeassa.

»Mutta vaikka olimmekin erilaiset haluiltamme, olimme yhtämieltä niiden tyydyttämiskeinoista. Voimakkaat varastivat heikoilta. Me päätimme varastaa voimakkailta, olkootpa he ketä tahansa. Huomasimme erään hämmästyttävän seikan: kun heikot jakautuivat eri kansallisuuksiin ja uskontoihin kiroten pahaa, voimakkaat — olivatpa he turkkilaisia, kreikkalaisia tai romanialaisia — elivät sovussa ja iskivät ympärilleen ilman eroitusta. Minä huomasin tämän ensimmäisenä.

»Potera oli melkein tykkänään kokoonpantu muukalaisista, mutta Zapciu oli romanialainen, vieläpä patrioottikin, eikä Carc-Serdarilla kuitenkaan ollut parempaa ystävää kuin tämä poliisipalvelija, joka sorti suojeluksensa alaista lääniä yhtä säälimättömästi kuin Poteran päällikkö. Kumpikin oli ostanut asemansa Bukarestin Divanilta täysinäisillä kukkaroilla, ja kummallakin oli vain yksi päämäärä: ryöstää maata, saada takaisin rahansa, rikastua mitä pikimmin, sillä he tiesivät olevansa riippuvaisia mahtavampiensa oikuista samoinkuin viimemainitut Korkean Portin mielivallasta.