E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
KUOLEMAN TARKOITUS
Kirj.
PAUL BOURGET
Ranskan kielestä suomensi
Aune Krohn
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1919.
I
Ennenkuin nämä muistot himmenevät, tahtoisin kirjoittaa ne paperille. Täällä sairaalassani Saint-Guillaume kadun varrella — sota on sen muuttanut kenttälasaretiksi — on minulla sangen vähän aikaa: neljäkymmentä vuodetta, ja kaikki aina käytännössä. Ja millaisia haavoitettuja! Meitä on kaksi lääkäriä. Sanoinko kaksi!… Kirurgimme ei tule muulloin kuin aamuisin leikkauksia suorittamaan. Hän palaa iltapäivällä, silmää hätäisesti potilaita ja menee tiehensä, jolloin minä jään kahden toista vuosikurssia opiskelevan ylioppilaspahasen kanssa, joka sydänvian vuoksi on vapautettu sotapalveluksesta ja on niin kömpelö, että töin tuskin voin uskoa hänen suoritettavakseen suoniruiskeen. Tätä on nyt kestänyt yhdeksän kuukautta: elokuun, syyskuun, lokakuun, marraskuun, joulukuun, tammikuun, helmikuun, maaliskuun, huhtikuun — yhdeksän kuukautta siitä lähtein, kun pyysin ontuvasta jalastani huolimatta päästä rintamalle palvelemaan haavoitettujen sidepaikkaan. Näen edessäni tuon säteilevän iltapäivän — sellaisia oli, mikä iva, niin usein vuoden 1914 traagillisena kesänä! — sekä tuloni opettajaparkani, professori Michel Ortèguen luo, joka oli ottanut esittääkseen anomukseni.
— Mahdotonta, rakas Marsal. Teitä ei huolita. Mutta olen järjestänyt koko asian toisin. Sotilaallistutan oman sairaalani. Olitte alilääkärinäni Beaujonissa. Siitä pitäin olette ollut hieman uskoton kirurgialle. Se antaa teille anteeksi. Tarvitsen apulaista, johon voin luottaa Otan Teidät… Se on siis päätetty?
Sille, joka kerrankaan on työskennellyt Ortèguen johdolla, on tämä mies voimakkaine persoonallisuuksineen ainaiseksi jäänyt "herraksi ja mestariksi", jonka käskyistä ei ole kiistelemistä. Suostuin siis. Olen nyt viettänyt koko sota-ajan tässä entisessä palatsissa, jonka Ortègue, niin kummalta kuin se tuntuukin, sovellutti oman erikoisalansa, hermokirurgian, harjoituskentäksi. Hän ylpeili tästä rakennuksesta, johon arkkitehti Daniel Marot vuonna 1690 teki piirrokset Colombièresin ensimmäistä herttuaa varten. Hän luetteli mielellään sen muistoja ja asukkaita: ensin sen omisti Colombièresin herttua, sitten joku suuren Condén pojantytär, sitten muuan rahamies, mikä lie ollut — Lawin järjestelmän rikastuttama parturinpoika. Hirmuvallan aikana oli palatsi vankilana muuttuakseen sittemmin Napoleonin aikana marsalkan asunnoksi sekä ottaakseen heinäkuun kuningasvallan aikana suojiinsa ulkomaisen lähetystön ja toisen keisarikunnan aikana erään senaattorin. Monta sydändraamaa on varmaan näytelty noiden kahdensadan kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa näiden seinäin sisällä ja tämän rauhaisan puutarhan näköpiirissä — missä parhaillaan ikivanhat puut työntävät esiin uuden kevään silmikoita. Niiden lehdet viheriöitsivät elokuussa. Olen nähnyt niiden kellastuvan, lakastuvan, karisevan. Näen niiden jälleen pukeutuvan vihreään. Monet muut silmät ovat katselleet näitä samoja puita ahdistuksen hetkinä, kummastellen, niinkuin minäkin, tämän luonnon työn, tasarytmisen, hitaana jatkuvan, ja inhimillisen mieltenkuohun surkean mielettömyyden vastakohtaisuutta. Mitä olivat kuitenkaan murhenäytelmät, joihin tämän talon asukkaat joutuivat ottamaan osaa, verrattuina siihen hirveään mullistukseen, jonka kamalia jälkimuistoja nyt nähdään täällä kaikkialla, jopa tätä keväistä puutarhaa katsellessa. Silvottuja ihmisiä laahustaa siellä, keneltä käsivarsi, keneltä jalka poikkisahattuna, heikkoina, ensi auringon hyväilyä etsien. Jos käyn tuosta ovesta sisään, näen huone huoneelta päänalaisilla haavoitettujen verettömiä tai punaisiksi pöhöttyneitä kasvoja, silmäterät kuumeisina, sieraimet yhteenpuristettuina, suut törröllään, ja vuodepeitteillä sanomalehtiä hujan hajan otsikkoineen, jotka loihtivat silmiin vielä kamalampaa kurjuutta: Rajuja taisteluita Dixmuidenissa… — Reimsiä uudelleen pommitettu… — Vedenalainen upottanut valtamerihöyryn!…
Kuinka monta kertaa minua koko tuon syksyn ja talven noita sodan läheisyyden todisteita nähdessäni kauhistikaan se, että itse olin tässä, tosin en hyödyttömänä, mutta poissa vaaran ulottuvilta! Olin maahan painua rujouteni häpeästä, aivan kuin olisi minulla ollut syytä siihen onnenoikkuun, joka pani minut kolmekymmentakaksi vuotta sitten syntymään kämpyräjalkaisena leikkauksenkin ollessa mahdoton! Kun "Taubet" ja "Zeppeliinit" heittivät pommejaan Pariisiin, tunsin, halki kapinoimishaluni ja kauhunikin, kuin jonkinlaista lievitystä. Tosin oli vaara mitätön, mutta se oli sittenkin vaara, ja minusta tuntui, että otin osaa taisteluun pelkästään silmänräpäyksen ajan kuulemalla tuota pommien räjähtelyä, jota sankarilliset sotilaamme kuulivat joka päivä. Sitten aloin harkita. Sanon sotilaitamme sankarillisiksi. Minkätähden? Koska he urheasti panevat henkensä alttiiksi. Minkä puolesta? Velvollisuutensa täyttämiseksi. Mutta mikä on heidän velvollisuutensa? Lainkuuliaisuus. Pohdin tätä ajatusta. Mitä on laki oppineitten silmissä? Joka-aikainen ja välttämätön syy-yhteys kahden tosiasian välillä. Jos Ortègue vielä eläisi, antaisi hän minulle sankaruudesta hyvin yksinkertaisen määritelmän: "Otaksutaan muuan tosiasia: vaara; otaksutaan ryhmä toisia tosiasioita: sellainen ja sellainen luonnonlaatu, sellainen ja sellainen perinnöllisyys, sellainen ja sellainen kasvatus. Tämä luonnonlaatu, tämä perinnöllisyys, tämä kasvatus erittää rohkeutta ja tuo toinen mielenlaatu, perinnöllisyys ja kasvatus erittää pelkuruutta, niinkuin mahalaukku erittää mahanestettä ja maksa sappea sen tai sen aineen vaikutuksesta." Minä kuuntelisin häntä. En uskaltaisi vastata. Silti en olisi ajattelematta, että sielulliset ilmiöt ovat paljon monimutkaisempia, kuin moiset selittelyt myöntävät. Emme arvostele mahalaukkua, erittipä se mahanestettä tai ei, emmekä maksaa, eritti se sappea tai oli erittämättä. Sotilasta arvostelemme, sekä sitä, joka osoittaa rohkeutta, että sitä, joka osoittaa pelkuruutta. Emme pelkästään totea heidän tekoaan, me määrittelemme sen laadun. Me tunnemme kunnioitusta, innostusta toista ja ylenkatsetta toista kohtaan. Miksi? Koska tuo teko ei ole välttämätön, koska se ei ole kumoamaton. Se on velvoituksesta johtuva. Sepä eroittaa ne lait, jotka vallitsevat vapaaehtoista toimintakykyämme, niistä laeista, jotka vallitsevat fyysillisiä voimiamme. Pohdin vielä tätä ajatusta. Velvoituksella on rajansa: kykyjemme raja. Ei minkään päällikön käsky voi velvoittaa sotilaita kävelemään meren pinnalla. Miksi? Koska sotilas ei voi sitä tehdä. Kykymme määrää siis velvollisuutemme. Minä esimerkiksi en voi olla rintama-ambulanssin lääkärinä rujouteni vuoksi. En saa moittia itseäni siitä, etten ole siellä. Olen tehnyt parhaani mukaan työtä tässä sairaalassa. Olen käyttänyt kykyni tämän sodan hyväksi. Enkö siis ole täyttänyt kaikkea velvollisuuttani?
II
Mistä kummasta on tämä ajatusteni kulku lähtöisin. Minähän olen lääkäri, parhaillaan lääkärintoimessa ja olevinani lääkäri, minä jos kuka? Tämä siveelliseen ongelmaan vajoaminen, sen alituinen käsittely on ollut elämäni pääsisällyksenä sodan kestäessä. Enhän ole muun vuoksi tarttunut tähän valkopaperiseen vihkoon ja alkanut sommitella tällaista "muistelmaa" kuin siksi, että saisin oman ajatukseni selville järjestelmällisesti ryhmittäessäni kokonaisen tapahtumasarjan, jonka todistajaksi sattuma minut teki juuri tässä samassa paikassa. Sillä hetkellä en niiden outouden hämmästyttämänä kyennyt tarkastamaan niitä älyllisesti, niin sanoakseni. Tunsin vain niiden traagillisuuden. Etäältä katsoen luulen voivani selvittää niiden abstraktisen merkityksen, niiden todistusarvon erään väitteen tai, pikemminkin, erään otaksuman tukemiseksi. Kuinka monta kertaa kuulinkaan Beaujonissa, leikkauspöydän ääressä, tuon samaisen Ortèguen, näiden tuskallisten kohtausteni sankarin, toistavan meille, juuri kun joku meistä oli tainnuttanut potilaan: "Jokainen potilas on oikealle lääkärille luonnon itsensä asettama koe." Ne tapahtumat, joiden yksityispiirteet tahtoisin saada kiinnitetyiksi, olivat nekin tuollainen koe, ja niistä luomani kertomus on oleva vain tuollainen "vaarinotto", jollaisia Ortègue myös neuvoi meitä runsaasti keräämään, "Tosiasioita", hän yhä toisteli, "kootkaa tosiasioita, yhäti tosiasioita. Magendie oli oikeassa: tiedemies on vain lumpunkerääjä, joka vaeltaa tieteen alueilla, koppa selässä, koukkija kädessä ja kerää, minkä löytää." Niin, mutta jos onneton opettajaparkani nousisi komeasta hautakammiostaan, jonka antoi valmistaa itselleen Passyn hautausmaalle ja missä hänen kiusaantunut ruumisraukkansa vihdoinkin on päässyt uneen vaipumaan — ilman morfiinia — niin tämä "vaarinottoni" tuskin häntä miellyttäisi. Ne tosiasiat, joita aion siinä panna muistiin, kuuluvat uskonnollisen psykologian alaan, ja tuolle tosiasiain jumaloitsijalle ei näitä tosiasioita ollut olemassakaan. Kun hänelle puhui "uskonnollisesta probleemista", hän nauroi ääneen ja hilpeästi. Silloin oli hänestä mahdoton saada irti muuta puheenpartta kuin seuraavan väännöksen "Luulosairaasta": "Primo purgare, ensuita philosophari." Vapautua? Mistä? Kokonaan ajattelemasta haudantakaisen elämän mahdollisuuttakaan, tuosta epäterveestä mystillisyys-atavismista, joka yllyttää meitä luonnonilmiöistä etsimään ajatuksen, tahdon, rakkauden jälkeä. Hän ei myöntänyt maailmassa olevan mitään jumalallista, ei sen enempää muussa kuin ihmisessäkään. Näin ajatellessaan hän luuli noudattavansa Magendien periaatetta: älyn alistamista tosiasioille sellaisinaan. Hän ei huomannut joutuneensa toisessa mielessä dogmatisoimaan, hän, kaiken dogmatismin vihollinen. Hän ei tunnustanut muita tosiasioita kuin ne ilmiöt, jotka olivat oikeaoppisuuden ennakolta valikoimat — yhtä systemaattisen, yhtä puolueellinen kuin tuo toinenkin: tieteellisen oikeaoppisuuden. Väitin arasti, että uskonnollinen tosiasia on tosiasia sekin; on siis täysin tieteellistä, kokeellisen tutkimustavan mukaista, että otamme sen lukuun. "Primo purgare", hän toisti. "Yliluonnollista ei ole olemassa. Kaikki, mikä edellyttää maailmankaikkeudessa persoonallista tarkoitusta, on tyhjää puhetta jo alunpitäen. Jos sanotte minulle: näin eläimen, joka hermostoa vailla tunsi ja käveli, ei minun tarvitse etsiä todistuksellenne vahvistusta, tiedän sen vääräksi…"
Lukemattomat oppineet ajattelevat Ortèguen tavoin. Minäkin ajattelin niin. En ollut koskaan silmästä silmään tavannut sellaista tosiasiaa, johon nyt jo viikkokausia olen törmännyt. Tämän ilmeisen asian nähtyäni tuntuu kaiken yliluonnollisen, tai tarkemmin sanoen, kaiken aineettoman jyrkkä kieltäminen liian umpimähkäiseltä. Tiede ei lopultakaan, jos menemme erittelyssä perille asti, ole muuta kuin pelkkä otaksuma, jonka arvon saamme selville todellisuuden tarkistusta käyttämällä. Lääketiede — siihen nähden oli Ortègue yhtä selvänäköinen — tuomitsee mitä loogillisimmat teoriat, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa tulevat kumotuiksi, ja tunnustaa mitä sekavimmat paikkansapitäviksi, kunhan ne kliinillisessä opetuksessa tulevat toteennäytetyiksi. Elävä elämä siis lopultakin on totuuden ylin koetinkivi. Jos yksinkertaisesti todettujen tosiasiain avulla on toteennäytetty, että jotkut tieteelliselle oikeaoppisuudelle aivan vastakkaiset aatteet sallivat muutamain ihmisten mukautua elämään, ja että päinvastoin eräät toiset tieteellisesti oikeaoppiset, eivät tuota mukautumista salli, niin osoittaa se epäämättömästi, että tuo tieteellinen oikeaoppisuus on tarkistamisen tarpeessa. Tämän nyt käsilläolevan "vaarinottoni" tarkoituksena on yksinomaan tällaisen todisteen esittäminen tapauksen tueksi, joka olosuhteiltaan on varsin erikoinen, mutta sisimmältä sisällöltään hyvin yleistä laatua. Olkaamme täsmällisemmät. Onko kysymyksessä todistuksen esittäminen? Ei, vaan se, että saisin muut ajattelemaan sitä mahdolliseksi, koska itse sen sellaiseksi näen. Tiedemiehen omatuntoni vaatii, että panen paperille tämän "vaarinottoni", että tutkin tätä kokemustani eroittaakseni siitä totuuden, mikäli siinä totuutta on. Tahdon päästä selville ajatuksistani, sanoin äsken. Tuollainen selvyys on meidän, tutkimuksen miesten, rehellisyyttä. Ortègue vastaisi vieläkin, nämä rivit lukiessaan: "Mutta minäpä olen sangen selvillä ajatuksistanne. Isänne oli filosofian professori Montpellierissä. Hän oli vitalisteihin mieltynyt metafyysikko. Äitinne oli hurskas katolilainen. Otatte ratkaistavaksenne probleemiksi perinnöllisyyksienne postulaatin? Primo purgare." Mutta kukapa tiedemies on ikinä työskennellyt muulla keinoin kuin perinnöllisyyksiensä luomilla aivoilla? On siis saatava tietää, onko tällä keinoin saatu tulos itsessään pätevä. Siinä on kysymys. Jos julkaisen nämä muistiinpanot, teen sen juuri voidakseni paremmin eroittaa tähän tapahtumaan nähden oman persoonallisen osani ja sen oleellisen, hävittämättömän lopputuloksen, johon jokainen muukin todistaja johtuisi.
III
Koska on kysymys tosiasioista, tarttukaamme siis suoraan tosiasioihin ja ensinnäkin tämän yksityissairaalan muuttamiseen varalasaretiksi elokuun alkupuolella vuonna 1914. Se tapahtui nopeasti. Ensimmäisenä päivänä elokuuta, sitten kun oli saatu ilmoitus armeijan liikkeellepanosta, tehtiin päätös. Seuraavana päivänä Ortègue näki Moreau-Janvillen, La Rochellen sulattamojen ja halkotarhojen upporikkaan johtajan. Hän oli pelastanut tämän teollisuusvaltiaan pojan hengen auto-onnettomuuden jälkeen tekemällään rohkealla trepaanileikkauksella. Moreau-Janville suostui heti suorittamaan sotilassairaalan kulungit koko sodan ajalta metallurgi-yhtiön nimessä, jonka päämies hän oli. Tämä lupaus taskussaan Ortègue juoksee sota-asiain ministeriöön. Hän pyytää, että tämä Saint-Guillaume kadun talo liitettäisiin Val-de-Grâceen, jotta hän voisi sairaalassa täydellisemmin isännöidä. Hän saakin luvan, ja muutaman päivän päästä, keskiviikkona, elokuun 5 p:nä, ryhdyimme tarpeellisiin sovittelemisiin Tätä toimeenpanon selvyyttä osoitti Ortègue kaikissa teoissaan, suurissa ja pienissä. Hän oli todellinen kirurgi tämän kauniin sanan täydellisimmässä mielessä, sanan, joka on kokoonpantu kahdesta muusta yhtä kauniista: keir käsi ja ergon työ. Hänellä ajatus tiesi toimintaa. Hänen koko olennossaan oli jotakin suoraaniskevää, tuon-tuokiollista. Kun hän teki leikkauksiaan, herätti noiden laihojen, harsonaamarin ympäröimien kasvojen kiinteä tarkkaavaisuus ja koko hänen olemuksensa antautumus ja valppaus hämmästystä. Hänen näki elävän teräksisten työaseittensa kärkiä myöten, kun hän kautsukkihansikkaissaankin perin näppärästi, notkein pitkin sormin käsitteli niitä milloin suurella tarmolla, milloin ylen hellävaroen. Ja mikä anatoomisen silmän varmuus! Pieni, hento, ahavoittunut mies, jonka kirkkaat ja lämpimän ruskeat silmäterät, samoin kuin koko hänen ulkomuotonsa yleensä, hänen hento luustonsa ja kauan mustina säilyneet hiuksensa ilmaisivat vierasta, miltei ulkolaista periytymystä. Ja kuitenkin oli hänen isänsä vain bayonnelainen notaario. Mutta nimi kertoo perheen espanjalaisesta alkuperästä, ja eiköhän liene tuolla puolen Pyreneitten ollutkin jokin kasvitieteilijä nimeltä Ortèga, jonka mukaan eräs kohokkien heimoon kuuluva kasvi on saanut nimekseen ortegia?
"En halua muuta kuolemattomuutta", sanoi Ortègue mielellään tätä yksityisseikkaa mainitessaan, "kuin että nimeni liittyy johonkin tieteelliseen keksintöön, pieneen tai suureen. Ken voi määrätä, kuten madridilainen kaimani, jonkun kasvilajin, tai, kuten Addison, Duchenne Boulognessa, Bright, jonkun taudin oireyhtymän, hän elää niin kauan kuin tiedekin. Tämä se on ainoata kuolemattomuutta."
Tämä kiihkeä rakkaus tieteeseen, omaan tieteeseensä — "pyhään kirurgiaan", hän jopa tapasi sanoa — se se oli tämän miehen pohja ja perusta, miehen, jonka profiili oli luiseva ja mahtipontisen käskevä, kuin olisi hän ollut arabialainen taikuri, kotoisin Tuhannen ja yhden yön satumailta. Siihen liittyi hänessä intohimoinen mieltymys ylellisyyteen, jossa oli todella jotakin itämaista. Tämä luonteenpiirre, niin outo kuin se olikin hermokirurgian professorissa, tuntui luonnolliselta, kun häntä tarkasteli. Hänen asuntonsa États-Unis torin varrella oli kerrassaan harvinaisten esineitten täyttämä museo: huonekaluja, kankaita, aseita, seinäverhoja, marmori- ja pronssiteoksia! Hän oli koonnut sinne parikymmentä taulua, jotka kaikki olivat — sattumaltako vai perinnöllisen vaiston ohjaamana — valikoidut omituisen espanjalaisen taidekoulun piiristä, joka meillä Ranskassa on niin niukasti edustettuna. Katalonialainen mestari Saint-Georges, Jacomart Baço, Luis Dalmau, Jorge Inglés, nämä taiteilijanimet, joita ainoastaan asiaan perehtyneet tuntevat, olivat kotoisen tuttuja kuuluisan professorin potilaille. Tullessaan ja mennessään he saattoivat odotushuoneissa hitaasti tavailla kokoon noita päätä pyörälle panevia tavuita vanhanaikaisten kehysten alareunaan kiinnitetyistä koristelaatoista, kehysten, jotka olivat kankaittensa ja puupintojensa veroisia. Olipa nähtävänä klassillisempiakin nimiä. Ortègue omisti Zurbaranin Pyhän Ursulan, niin viehkeänä keltaisen ja ruusunpunan värisessä puvussaan, Murillon Pyhän Fransiskuksen, ritariluonnoksen Velazquezin kädestä ja. Goyan härkätaistelun. Tämän ohessa oli huoneustossa ylellinen kukkarunsaus, ja koko muu elämä sen kanssa sopusoinnussa: livreapukuisia palvelijoita, hopeainen pöytäkalusto — ja ties mitä kaikkea? — kolme autoakin! Arabialainen taikuri oli pariisilaistuva pariisilainen, jolla oli tilattuina iltoina oma permantoaitionsa Théâtre Françaisessa ja Suuressa Oopperassa sekä oma ensi rivin aitio kaikissa pääharjoituksissa. Vertasin häntä Tuhannen ja yhden yön henkilöihin. Sisällisesti hän muistutti pikemmin Faust tohtoria, joka janosi kaikkia elämäniloja sulkien ne kaikki syleilyynsä. Omituinen tenho, jolla hän vaikutti meihin oppilaisiinsa, johtui tästä kaksoiselosta: tieteen ruhtinas, joka eli ruhtinaallisesti. Hän olikin meidän silmissämme kuin ruumiillistunut menestys. Tultuaan professoriksi neljänkymmenen ikäisenä, kilpahakijansa loistavasti voitettuaan, hän oli kiivennyt kunniasijoille. Hänellä oli älyä. Hänellä oli mainetta. Hänellä oli rahaa — puhuttiinpa hänen eräänä vuonna "päässeen miljoonaan"! Kauheaan sairauteensa saakka hän näytti ikinuorelta. Olipa hän voinut neljänviidettä vuotiaana — ilman että kukaan rohkeni pitää tätä liittoa naurettavana — naida kaksikymmenvuotiaan lapsosen, jolla oli hänelläkin lääketieteen alalla kuuluisa nimi, fysioloogi Malfan-Trévisin, Claude Bernardin lempioppilaan, tyttären. Noina vuosina — kuinka läheisiä ne ovatkaan, sillä heidän avioliittonsa solmittiin vuonna 1908, ja kuinka etäisiä sittenkin! — ei professori Ortègue rouvineen voinut astua mihinkään seuraan, teatteri- tai näyttelysalonkiin tuon nuoren naisen herättämättä sitä ihaileva; huomiota, joka saa iäkkään puolison sydämen sykkimään ylpeydestä — siksi kunnes siitä kehittyy mustasukkaisuus.
IV
Pysäytän kynäni palauttaakseni muistoissani silmieni eteen tuon nyt niin onnettoman naisen niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli silloin itsekin niin onnellisen opettajani morsian. Millä äänen sävyllä tämä ilmoittikaan tuon tapahtuman, joka tuli meille aivan odottamatta! Hänen ympärillään leijailevat jutut hänen hyvästä nais-onnestaan eivät oikein tuntuneet sopeutuvan tämäntapaisten lausumain naiiviin intoiluun:
"Niin, rakas Marsal, nyt menen naimisiin ja olen löytänyt ihanteeni. Kuuletteko, ihanteeni! Ymmärrätte minua, kun näette Catherinen. Kutsun häntä ristimänimeltään. Olen tuntenut hänet tuon-korkuisesta, ja keksin hänet vasta tänä talvena. Sanon joskus itselleni: Olenko hupsu? Hän olisi voinut mennä toisellekin… Mutta saattepa nähdä hänet…"
Neiti Malfan-Trévis oikeutti tämän innostuksen. Kaksikymmenvuotiaana hän oli pitkä ja norja nuori tyttö, kasvojen ihonväri vaaleahko, piirteet miltei klassillisen puhtaat ja päätä verhoamassa erinomainen tukka, tumman kastanjanruskea vaalein vivahduksin. Hänen jalot, ylpeät kasvonsa huokuivat yhtä haavaa sekä tunnevoimaa että arvokkuutta ja suloa. Varsinkin hänen silmänsä, suuret ja miltei kummastelevat, loivat harmaitten teriensä katseen niin vakavan kiinteänä, että tuli ajatelleeksi syvän ja hillityn herkkätunteista sielua. Suun, joka vaiti ollen oli miettiväinen, teki hymy lapselliseksi, ja hieman ylen täyteläisten huulien takaa paljastui häikäisevä hammasrivi, jonka ehjyys tiesi tässä vielä hentoisessa olennossa piilevän koskemattomien fyysillisten voimien varaston ja ennusti tulevata naiseksi-puhkeamista avioliiton ja onnen huomassa. Noissa kauniissa kasvoissa oli jotakin, en tiedä, liiankin keskitettyä, joka lisäksi antoi niille liikuttavan viehätyksen niiden silmissä, jotka tiesivät — Ortègue ilmaisi sen minulle heti — minkä koettelemuksen hän oli kestänyt: hänen isänsä kuoli äkkiä ja mitä kiusallisimmissa olosuhteissa, ihan keskellä katua, ja äiti meni uusiin naimisiin vuotta myöhemmin yhtä kiusallisissa olosuhteissa. Oli liiankin ilmeistä, että rouva Malfan-Trévis vain rakensi ennalleen hyvin vanhan suhteen. Nuoren tytön sydäntä oli kylmännyt tämän äidin kodissa, jonka kaikkea vääryyttä hän ei ehkä ollut ymmärtänyt, mutta kyllä tunteellaan tajunnut. Oliko Ortèguen rakkaus osaltaan sääliä tätä moraalisesti yksinäistä olentoa kohtaan? Vai turvasiko hän tähän verukkeeseen puolustaakseen iän epäsuhtaa tässä liitossa, joka oli mahdollinen vielä vuonna 1908? Entäpä kymmenen, entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua? — Kiitollisuuttako oli se innokkuus, jolla orpo turvautui pelastajaansa, tämä kun vapautti hänet mitä tuskallisimmasta tilanteesta? Rakastiko hän Ortèguea hänen maineensa, hänen persoonallisuutensa voimakkaan nerokkuuden tähden, sen tenhon vuoksi, jolla häneen vaikutti samanlainen ylemmyys, mikä hänen kaipauksessaan verhosi isän muistoa? Yksi asia oli minulle ainakin käynyt ilmiselväksi: tämä avioliitto oli hänelle samoin kuin Ortèguellekin kiintymyksen eikä järkeilyn teko, ja nuoren tytön kiihkeä tunne ilmeni niin teeskentelemättömänä, että vihkiäistilaisuudessa me apulaislääkärit sanoimme yhdestä suusta:
"Mutta hänhän on vielä rakastuneempi mieheensä kuin tämä häneen."
V
Oliko hän yhtä rakastunut niinäkin aikoina, joista kertomukseni jatkuu, se on, seitsemän vuotta myöhemmin, noin elokuun alkupuolella vuonna 1914? Eikö rakkaus ollut antanut sijaa ehkäpä alttiimmalle, kaikkiin uhrauksiin valmiimmalle, mutta toisenlaatuiselle tunteelle? Miksi tämä kysymys tunkihe mieleeni niin voimakkaasti noina elokuisina odotuksen päivinä, jolloin järjestimme kenttäsairaalaamme? Rouva Ortègue oli halunnut johtaa tätä työtä. Ensikerran lähestyin häntä melkein jokahetkisen yhdessäolon perusteella. Hän kulki lakkaamatta edestakaisin vanhan palatsin huoneita ja käytäviä, yhä kauniina, jopa kauniimpanakin, niin jalovartaloisena puhtaanvalkeissa sairaanhoitajatarpukimissaan. Jo tästä uutteruudesta toimessa, joka hänet sitäkin likemmin liitti mieheensä, ja myös siitä tavasta, millä hän siihen antautui, olisi minun pitänyt huomata, ettei hän ollut muuttunut. Varmaa on, että Ortègue oli hänelle ainoa mies. Alilääkäreitä, toimihenkilöitä, jopa minua itseänikään kohtaan ei keimailun jälkeäkään. Millä huolella hän sitävastoin pyrki panemaan täytäntöön professorin määräykset sairaalan järjestämiseksi! Hänen jalkansa, jotka säilyivät siroina ja hentoina korottomissakin valkoisissa puolikengissään, kulkivat väsymättä ylös alas valtaportaitten marmoriastimia, kiiruhtaen apteekin puolelta liinavaatesäiliöön, leikkaussalista puhdistushuoneeseen. Hentoine sormineen, joissa ei välkehtinyt ainoatakaan sormusta — ei edes vihkisormusta, joka oli kiinnitetty esiliinaan pienellä Punaisen ristin jalokivineulalla — hän auttoi purkamaan esiin vetysuperoksidipulloja, pyöreitä kloroformilasikoita ja kautsukkisia mädänjohtoputkia sinetöityine metallisine suojuslieriöineen. Hän lajitteli haavoitettujen paitoja, latoi kasoihin sideharsoja ja vanukääröjä, tarkasti ambulanssivaunut ja teräksisine lääkärinaseineen välkkyvät lasikaapit. Hän tunkeutui tämän tylyn ammattimme yksityiskohdan salaisuuksiin niin tietämätönnä, että hän paljasti, minkä tiiviin väliseinän kuuluisa kirurgi oli kohottanut oman kotinsa ja ammatillisten toimiensa vakavan osan välille. Hän ilmaisi siinä intoa, joka samalla osoitti, kuinka suuresti hän halusi noina vakavina hetkinä ottaa osaa miehensä isänmaalliseen toimintaan. Nämä kuumeiset valmistelut loihtivat mieleen kamalia kuvia, varsinkin kun niihin yhtyivät ensimmäiset tiedot saksalaisten väkivaltaisesta tunkeutumisesta Belgiaan. Muut hoitajattaret, jotka lähimmäisrakkaus oli liittänyt työtovereiksemme, ne saivat jo ennakolta värisemään. Rouva Ortèguea ei. Hänen katseestaan, jonka hän kysyvästi loi professoriin, kun tämä käväisi vielä tyhjässä sairaalassa, saattoi aavistaa hänessä vallitsevan vain yhden huolen: miehensä tyydyttämisen. Niin tuskainen kuin hän olikin tämän ärtyessä — mikä sattui liiankin usein miehelle, joka muinoin niin hyvin osasi hermojaan hallita! — näin hänen huojentuvan miltei sädehtiväksi olennoksi, kunhan professori vain virkkoi: "Hyvä on! Oikein hyvä!" Tuntuupa, että moinen halu, moinen tarve, moinen kaipaus saada tyydyttää jotakuta, on rakkautta ja vieläpä onnellista rakkautta. Mikä hämärä sisäinen näkemys sai siis minut näistä tuntomerkeistä huolimatta aavistamaan noiden kahden olennon välillä — joilla sivumennen sanoen ei ollut lasta — tragedian piileilevän, tuollaisen sydänten draaman, joita tietämättämme ja vastaiseksi kauhuksemme tapahtuu itsetiedottomuutemme levottomissa syvyyksissä? Sisäinen näkemyskö? Ei. Ilmeinen tosiasia, vallan yksinkertaisesti ne seitsemän vuotta — kuusi ja puoli täsmälleen sanoen — jotka olivat vierineet siitä iltapäivästä, jolloin kuulin Ortèguen virkatoverien ja oppilaiden siviilivihkimyksen jälkeen 16:nnen vuosisadan aikuisen raatihuoneen istuntosalista poistuttaessa kadehtivan hänen herättämäänsä rakkaudentunnetta. Omituinen opettajani oli pyytänyt, etten olisi tullut kirkollisiin vihkiäisiin:
"Se on myönnytys, jonka teen vaimoni äidille — ensimmäinen eläissäni tuolla alalla. Teen sen, enkä siitä kunnioita itseäni. Toivon, etteivät todelliset ystäväni, hengenheimolaiseni, joihin luen teidätkin, näe minua kirkossa ja teossa, joka ei ole tosi…"
Mies, joka minulle näin puheli, oli vielä nuori neljästäviidettä ikävuodestaan huolimatta. Vajaan yhdenkuudetta vuotiaana oli Michel Ortègue elokuussa v. 1914 miltei vanhus. Edellisestä talvesta saakka huomasin hitaan ja alituisen muutoksen hänen ulkomuodossaan. Hän laihtui. Hänen piirteensä kävivät kuopalleen. Hänen luonnostaankin ruskea ihonvärinsä tummeni yhä. Sattui kaksi sappikuumekohtausta — huhtikuussa ja sittemmin kesäkuussa — seurauksenaan keltatauti. Nämä lievät keltataudinkohtaukset olivat jättäneet jälkensä sidekalvoihin ja käsien sisäpintaan. Hänen hiuksensa ja partansa olivat käyneet valkeiksi. Mutta pysyihän hän edelleenkin niin ripeänä, niin vilkkaana! Hän sai yhä tarmonpuuskia, ja olinhan toisaalta niin kiintynyt häneen. En tahtonut nähdä tuota hirveää totuutta, joka hiukankin tottuneen kliinikon silmissä oli jo koko hänen ulkomuotoonsa merkitty. Pidin itsepintaisesti noita kahta keltataudinpuuskaa tilapäisinä. Selitin hänen riutumisensa johtuvan liikarasituksesta, jonka turviin tietämättömyytemme on niin helppo lymytä. Varmistautuakseni loin mieleeni kuvan tämän hurjan työn-ihmisen työpäivästä: aamulla la Salpétrièriin, johon oli häntä varten perustettu erikoinen virka, sitten Saint-Guillaume kadulle leikkauksia suorittamaan kiireessä! ahmaistuun aamiaiseen saakka, samalla kuin jo ovella odottivat neuvoa etsimään tulleet sairaat; sitten seurasi vastaanotto tai käynnit kaupungilla potilaitten luona, illalla seuraelämää tai teatteri ja sen lisäksi luentojen valmistusta, itse luennot, omaperäisten kirjoitelmani toimittamista, matkoja maaseudulle tai ulkomaille jonkin epätoivoisen sairaustapauksen kutsumana. Ihme, että Ortègue oli tähän saakka kestänyt. Mutta kuinka kulunut olikin koko hänen elimistönsä!
Miten selvästi toikaan sairaala salien räikeä valo näkyviin tuon vastakohtaisuuden miehen yhä huomattavamman vanhentumisen ja vaimon yhä kukkeammaksi kohoovan nuoruuden välillä! En ollut sitä ennen siinä määrin älynnyt. Kotonaan isojen, ylen täysien huoneitten suurellisessa puolihämärässä säilyttivät Ortèguen kuihtuneet kasvot liikuttavasta muotokuvan luonteensa. Sairaalan heleää taustaa vastassa hän oli pelkkä ihmisraunio, kun sitä vastoin hänen vaimoonsa, jonka otsa ja posket olivat sileähipiäiset, silmäluomet sulavat, kaulan kaarre puhdas ja jonka hymy väikkyi vain huulten pinnalla, tuli näitten valkeitten, alastomain seinäin sisällä ikäänkuin kukkasen suloa. Tekivätköhän nuo kaksi puolisoa itselleen selvää siitä, että heidän pelkkä läsnäolonsa noin rinnatusten saattoi tässä kaikki ilmituovassa valesairaalassa herättää, sen ikävämpi, pahansuopaisissa sala-ivaa ja uskollisissa ystävissä, kuten minussa, alakuloisuutta, pelkoa, epäluuloa? Vaimo ei ainakaan aavistanut sitä lainkaan. Muutoin ei hänen huolenpitonsa Ortèguesta olisi ollut niin vilpittömän tyttärellistä, kun hän milloin pakotti tämän istumaan, milloin sulki ikkunan suojatakseen häntä vedolta ja toisin kerroin houkutellessaan häntä lähtemään kotiin lepäämään. Entä Ortègue? Useat kerrat huomasin sinä aikana, johon muistoni nyt palautuvat, hänen nuoreen vaimoonsa kiinnittämässään katseessa sangen oudon ilmeen. Luulin siitä voivani lukea tuskaa, villiä vainuamista, miltei julmuutta. Jo tämä mies sinänsä, joka oli niin kauan ollut ryhdikäs ja nyt ennenaikojaan vanhennut, hän oli siinä, kun hän noin katseli tuota omaamaansa, kuusikolmattavuotiaan koko upeudessa uhkuilevaa kaunista olentoa — ja lisäksi vielä näissä "kirurgisissa" puitteissa, missä joka paikassa tuntui sodassa haavoittuneitten paluun odotus — kuin kansallisen draaman taustalle piirtynyt yksilön draama. Sisäisen näkemyksen, toistan sen vielä, tuollaisen epämieluisan ounastuksen pohjalla, joka syistä käsittää seuraukset, näin, tai pikemminkin, aavistin edeltäpäin asian surullisen vakavuuden. Kaikki tuo tapahtuu aivan niinkuin meissä muutamin hetkin heräisi todellisuustunto selvänäköisempänä kuin yksikään aisteistamme, jopa järkemmekään. Se on myös jotain itsetiedotonta, ajatus, joka on sitä kiihkeämpi, koska se ei tajua itseään: tuo, että oma sielullinen olemuksemme mahdollisesti on henkisen ympäristön, meitä saartavan sielullisen olevaisuuden yhteydessä, jota tieteellinen oikeaoppisuus ei myönnä olevaksikaan. Mutta mitä se sitten myöntää? Ja kuinka köyhä se onkaan inhimilliseen todellisuuteen verrattuna! Olipa kylläkin oikeassa Hamlet sanoessaan: "Maan ja taivaan välillä on paljon enemmän kuin me viisaustieteinemme voimme käsittää."
VI
Johdun nyt vaiheeseen, joka minulle on näin ennakolta aavistamani murhenäytelmän varsinaisen alun rajaviittana. Päättymiseensä saakka sen oli määrä kulkea yhtä rintaa tuon toisen: suuren, hirvittävän ranskalaisen murhenäytelmän kanssa. Irroittaessani tästä vallan yksityisluontoisesta tapahtumasta, jonka todistajaksi jouduin, sen sisäisen merkityksen, luulen voivani nähdä selvemmin, ikäänkuin vilaukselta, erään niistä opetuksista, joita parhaillaan tätä kirjoittaessani yhä jatkuva suuri yhteinen koettelemuksemme tarjoo. Mutta älkäämme tehkö edeltäpäin johtopäätöksiä, joiden tulee perustua tosiasioihin, yksinomaan tosiasioihin. Palatkaamme siis noihin tosiasioihin. Olemme yhä elokuun alkupuolella. Sota oli kymmenen päivää takaperin julistettu. Ne neljätoista lisävuodetta, jotka täyttivät Val-de-Grâcen taholta vaaditun nelikymmenluvun, olivat kuntoonpantuina. Elimme historiallisten käännekohtain kuumeisessa levottomuudessa, jolloin hetket tuntuvat yhdellä haavaa niin pitkiltä ja niin lyhyiltä. Odotuksen päivistä ei näy tulevan loppua, ja kun sitten jokin tapahtuma laukeaa, on se niin suunnaton, että hämmästelemme, kuinka se onkaan voinut niin nopeasti puhjeta esiin. Koimme ensin toivehikkuuden kuumetta, josta Ortègue yksin oli vapaa. Minun on kuitenkin tehtävä hänelle sen verran oikeutta, että hän kätki pessimistisyytensä kaikilta muilta paitsi minulta. Olin ollut hänen mukanaan eräässä Berliinissä pidetyssä kirurgien kongressissa, ja hän muistutti minua silloisista vaikutelmistamme:
"Noiden ihmisten järjestämistaito on peloittava", hän sanoi minulle. "Vuonna 1904, kuten muistanette, palasimme Saksasta kauhistuneina näkemistämme. He ovat valmistuksissaan kymmenen vuotta meistä edellä — ja nyt on siitä kulunut lähes kymmenen vuotta lisää. Tehkää itse johtopäätös."
"Ettekö miksikään arvosta vapaaehtoisia, siveellisiä voimia?" kysyin.
"Muistelkaa Elsassiin tuloamme."
"Heillä on keskittämiskykyä, siinä koko juttu", hän vastasi. "Ja mitä siveellisiin voimiin tulee, niin menkääpä niiden varassa heittäytymään autoa vastaan!"
Sitten hänen laihat kasvonsa kurtistuivat, ja hän kohautti olkapäitään:
"Miksi jaaritella turhia! Lääkärin asiana on tietää totuus, mutta salata se potilailta."
Tällaisen teeskentelysuunnitelman laatiminen oli paljon helpompi kuin sen noudattaminen. Italialaisilla on arkipäiväinen, mutta mielevä sananlasku: "Siihen kieli kolkuttaa, missä hammasta kolottaa." Ilmaisipa Ortègue jos kuinkakin tahallista ihastusta saksalaisen kulttuurin tieteelliseen luonteeseen, hän oli sittenkin alatajunnaltaan kiihkeä ranskalainen — alatajunnalta, jonka hän kiivaasti kielsi kaikilla aloilla. Hän ei voinut puhua kenenkään kanssa puhkeamatta harmiin Belgiaan hyökkäämisen ja ensimmäisten väkivallantekojen johdosta. Hän, joka ennen vanhaan tuskin malttoi edes avata sanomalehteä, osti nyt niitä kymmenen, kaksitoista, viisitoistakin ja heitti meidän kaikkien muiden lailla heti aukaisemansa lehden käsistään pettyneenä, kun ei siitä koskaan löytänyt muuta kuin osittaista tai vääristeltyä totuutta.
"Jos lehdet eivät kertoisi muuta kuin minkä varmasti tietävät", hän virkkoi minulle eräänä päivänä, kun näytin hänelle peruutusta, minkä muuan iltalehti oli tehnyt aamupainokseensa nähden, "ne ilmestyisivät 'valkoisina', eikä painotarkastusta tarvittaisi. Mutta huomenna saamme täsmällisiä tietoja. Tunnettehan hyvinkin Ernest Le Gallicin, vaimoni pikkuserkun. Tapasitte hänet luonani päivällisillä, kun hän vielä oli Saint-Cyrissä. Nyt hän on erään jalkaväkirykmentin luutnantti. Oli Elsassissa ja saapuu moniaiksi tunneiksi asioille Parisiin. Hän ilmoittaa tulevansa meitä tervehtimään tänne sairaalaan, ennenkuin palaa junalle. Soturi kiireestä kantapäähän, joka ei kulje kielikellona. Muuten älyltään heikko… Mutta pelkästään hänen äänensävystään tuntoilemme kyllä, kuinka asiat siellä luistavat."
Olin todellakin usein États-Unis torin varrella olevan talon upeilla päivällisillä nähnyt pöydän äärimmäisessä päässä Saint-Cyrin sotakoulun vormuun puetun nuoren miehen hahmon — varsin yllättävän ilmiön niin vähän sotilaallisen Ortèguen kodissa. Mieleeni jäi kuva arasta ja kömpelöstä nuorukaisesta, jonka ääntäkään tuskin lienen sattunut kuulemaan. Tiesin hänen sukulaisuutensa talossa sen kautta, että kerran läksin tuollaisilta päivällisiltä parin Ortèguen kirurgi-kilpailijan seurassa ja kuulin heidän — sisuni kuohahtaessa — purkavan kateuttaan seuraavin lausein: "Yhä hän vain on täällä, tuo pikkuserkku?"
"Millä äänellä sen sanotte! Onhan se kuitenkin vallan luonnollista.
Catherine Ortèguen äiti oli syntyjään neiti Ferlicot, ja pikku Le
Gallicin äiti on Ferlicoteja hänkin. Hän on kuollut. Tunnen nuo
ihmiset, suuret ja pienet. He ovat tréguierläisiä ja itse olen
Lannionista."
"Yhdentekevä. Jos minä olisin ollut niin hupsu kuin nerokas ystävämme, että olisin ottanut itseäni viittäkolmatta vuotta nuoremman vaimon, ei hänellä suinkaan olisi 'pikkuserkkua'. Muistattehan tunnetun laulunpätkän?"
"Vallan hyvin", sanoi toinen nauraen, "se palauttaa nuoruusajat.
Kuvittelen olevani vahtisuojassa." Ja hän hyräili:
"Kolm' meit' on puotineitosta, kelpo flikkaa, naurunhaluista — ja kullakin pikkuserkku on, ain' valmis seuranpitohon."
Tämä pahanilkinen vihjaus pani minut hiukan lähemmältä tarkkaamaan saint-cyriläisen suhtautumista serkkuunsa. En huomannut siinä muuta kuin kunnioitusta, sitäkin silmiinpistävämpää, kun siihen liittyi jonkinlainen käytöstavan tuttavallisuus. Molemmat nuoret sinuttelivat toisiaan kuten kaksi lapsuustoveria ainakin. Ortèguessa sen sijaan totesin sydämellisyyttä, joka karkoitti kaikki mustasukkaisuuden otaksumat; tämä itsevaltias mies osasi huonosti salata vähimpiäkään mielentilojaan. Yhtä lämpimäksi kuin hänen aulis ihmisrakkautensa hänet teki niitä kohtaan, joihin hänellä oli mielenkiintoa, yhtä vapaasti hän päästi ilmoille vastenmielisyytensä tottuneena painostamaan omaa persoonallisuuttaan, mihin niin helposti johtuu hänenlaisensa esimies, oikea diktaattori virkatoimissaan.
VII
Tämän hänen luonteenpiirteensä tuntemus sai minut työntymään aivan väärille jäljille tuon "pikku Le Gallicin" käynnin jälkeen — kuten hänen lannionilainen maanmiehensä häntä nimitti. Olin läsnä, kun nuori upseeri astui sairaalaan, Ortèguen työhuoneeseen. Rouva Ortègue oli hänkin siellä. Teimme juuri professorille selkoa eräästä vähäpätöisestä toimiimme kuuluvasta sivuseikasta, joka oli saanut hänet miltei sairaalloisesti kiihdyksiin. Oli kyseessä muuan kloroformilasku, jonka tavaranhankkijat olivat suurentaneet vastoin suullista sopimusta. Tuo kiihtymys tuntui vielä siinä miltei närkästyneessä liikkeessä, millä hän kohotti päätään uuden tulokkaan saapuessa, ja piilipä juuri kuin pistopuheen sala-ivaa hänen ensi sanoissaan:
"Tekö, Ernest?… Sodankäynti käy Teiltä hyvin, vai mitä? Näytättepä tosiaan sellaiselta, jolla on ollut menestystä…"
Tämä kaksimielinen kohteliaisuus tuskin vastasi nuoren luutnantin ulkomuotoa. Joskin hänen sotilaallisista kasvoistaan joka piirrettä myöten, harjaannutetun ruumiin koko ryhdistä huokuikin voimaa, jopa iloa, oli tämän voiman ja ilon lähteellä tyyssijanaan jokin muu seikka kuin terveys. Jo ränsistyneessä puvussaan, vastikään alkaneen soodan ahavoittamana ja vähimmiltäkin liikkeiltään, en tiedä, samalla sekä pingoittuneena että sulavana, hän teki todella sen vaikutuksen, että oli sodan työmies, joka tuli vaaroista ja vaaroihin taaskin palasi. Hänen kirkkaat bretagnelaiset silmäteränsä, väriltään miltei samanlaiset kuin serkkunsa harmaan sinivihreät silmät, liekehtivät. Mutta se liekki ei ollut elämän onnenhehkua, vaan päättäväisen tahdon tulta. Entisen saint-cyriläisen epävarmat, kehittymättömät piirteet olivat kauttaaltaan miehistyneet ja hilliintyneet. Näiden kasvojen yksinkertaisuus ja yhtenäisyys — en tapaa sen oikeampaan osuvaa sanontaa — kertoi ihmisolennosta, joka oli täydelleen sopusoinnussa itsensä kanssa. Le Gallicin otsa oli leveä, nenä kaareva, silmät pitkänomaiset, kulmakarvat suoraviivaiset, suu voimakas ja totinen. Ajellut kasvot lyhyeksi leikatun tukan alapuolella näyttivät entistäänkin vielä koskemattomammilta. Varreltaan keskikokoisena hän oli hahmoltaan niin sotilaallinen, että hänestä miltei virtaili turvallisuutta herättävä tunne.
"Olenhan niin onnellinen, serkku hyvä", hän vastasi Ortèguen kitkeriin sanoihin. "Olen saanut elää loistavia päiviä. Elsassiin tulomme oli perin liikuttava, ja kuinka se miehiimme vaikuttikaan! Ranskalaisia ei tunne, ennenkuin on saanut johtaa heitä tuleen. Se tuli on jo lämmittänyt. Se on lupaavaa. Meille sattui pari tehtävää — en ole oikeutettu Teille sanomaan missä — mutta tuollapahan päin vain — vakavaa ja innostuttavaa!… Jos sitä jatkuu samaa menoa, saatte pian kuulla meidän kulkeneen Reinin yli."
"Ah, kuinka hyvä on kuulla sinun puhuvan noin!" sanoi rouva Ortègue, ja kääntyen taas professorin puoleen: "Näethän, ystäväni, että teet väärin ollessasi pessimistinen."
"Tekö, serkku hyvä, pessimisti?" kysäisi upseeri. "Sepä ei ole Teidän tapaistanne. Soisin, että olisitte ollut läsnä, kun lopettelin valmisteluitani Riomissa. Käskyläiseni sanoi: 'Luulisipa, että Teistä, hyvä luutnantti, on hauska lähteä sotaan.' — 'No, tietysti, eikö sinusta sitten?' — 'Oh, minähän olen tyytyväinen missä vain, kun saan Teitä seurata. Ja sitä paitsi tiedän, että tällä kertaa saamme heidät käsiimme.' Sellaisia ne ovat miehemme. Ja me tavoitamme heidät, serkku rakas. Kuuletteko, olen siitä varma! Tahdotteko että sanon Teille, miksi? Ei se ole vain meidän mielijohteitamme, vaan näen sen niin selvästi, etten voi vaieta. Voitettuna joutuisi Ranska perikatoon, eikä se saa joutua perikatoon, sillä se on katolisuuden suuri maa. Niin juuri, huolimatta hallituksestaan, valitsijoistaan, laeistaan, sanomalehdistään, huolimatta kaikesta. Katsokaas, ennen Riomista lähtöä pidettiin messu. Melkein koko rykmentti oli läsnä. Puolet siitä nautti ehtoollista. Messun piti muuan meikäläisistä. Voin vakuuttaa, että ylpeä on vaikutelma messupaidan poimuihin katoovista punahousuista! Mikä ihme joka tapauksessa, serkku hyvä, — Te, joka ette sellaisiin usko — että tuo laki 'reppuselkäisistä papeista', jonka oli määrä tuhota uskonto, johtaakin vain uskonnolliseen propagandaan armeijan keskuudessa! Muutama päivä sitten, hetkenä, jolloin ensi kerran kohtasimme vihollisen, sanoi päällikkömme, joka on harras kristitty, miehillemme: 'Lapset, ne jotka haluavat synninpäästöä, laskeutukoot polvilleen. Pastori sen antaa meille.' No niin, kaikki polvistuivat. Kun kerron Teille, serkku, tämän sivukohtauksen, en pyri sillä käännyttämään Teitä. Tiedättehän, että vältän puhua Teille näistä asioista, mutta Te elätte sotaa kauemmin, ja tahdon jo nyt antaa Teille todistukseni. Te, joka ette usko muuhun kuin kokemukseen, älkää sulkeko silmiänne tältä kokemukselta, sitä pyydän Teiltä! Me tulemme voittamaan, siksi että Jumala on oleva kanssamme." Ortègue oli kuunnellut tätä puhetta sitä keskeyttämättä, pureskellen viiksiensä päätä hampaankärjillään. Tunsin tuon hänen tavakseen hermostumisen hetkinä, kun hän esimerkiksi nähdessään jälleen iltapäivällä aamuisen leikkauspotilaan huomasi hänen ruumiinlämpönsä odottamattoman korkeaksi. Tuohon haltioituneen uskon tunnustukseen hän vastasi äänellä, joka oli yhtä pistävä kuin hänen kirurgisten aseittensa terä:
"Jos voitamme, rakas ystävä, johtuu se yksinkertaisesti kanuunaimme, pyssyjemme, kenraaliemme ja sotilaittemme paremmuudesta." Ja sitten hän, toisen tehtyä kädellään torjuvan eleen, mutisti suunsa virnistykseen ja katkaisi muitta mutkitta keskustelun toistaen pari säettä, jotka oli epäilemättä oppinut ylioppilasvuosinaan, sillä tuskinpa hän lienee tuhlannut aikaansa runoilijain lukemiseen:
— "Se sikseen!" lausahti mies. "Jo nään, on toinen kuin mulla Teill' laatu pään."
Ja kääntyen äkisti vaimonsa puoleen hän virkkoi:
"Catherine, tämä kloroformijuttu on saatava heti päättymään. Marsal sanelee sinulle kirjeen, jolla sen järjestämme. Nakuttelet siitä pari jäljennöstä… Niin, rakas Le Gallic, serkkunne opettelee soittelemaan tätä kauppiaitten soittokojetta…" Hän osoitti kirjoituskonetta. "Hän saa toimia sairaalan sihteerinä sodan aikana. Näette, että mekin kaikki olemme palvelemassa, kukin voimainsa mukaan. Ja hyvää työtä syntyy, sen vakuutan, ja hyödyllistä, vaikka olemmekin täällä 'Pyhän-Vilhon' kadun varrella pelkkiä maallikoita esimiehestä ja -miehettärestä alkaen hoitajattariin asti… Mutta Teillä on varmaan hetkinen meillekin omistaa. Näytänpä teille, miten olemme laitoksemme järjestäneet. Se ei ole hullumpi."
Hän veti mukanansa upseerin, ja kuulin hänen jatkavan käytävässä:
"Katsokaas. Joka ovelle olen antanut maalata kukkakimpun ja antanut joka huoneelle nimen kukkien mukaan: neilikkahuone, sireenihuone, ruusuhuone… Eivätkö nämä sorjat nimet ole yhtä hyvät kuin pyhän Laurentiuksen, joka palauttaa muistiin parilan, tai pyhän Labren, joka ei suinkaan tuo mieleen aseptiikkaa…?"
VIII
Rouva Ortègue oli varmaan tuntenut tämän keskustelun ajan samaa mielipahaa kuin minäkin. Tämä medisiinarimainen pilanteko ei ollut sen etevän miehen veroista, joka moiseen antautui, ja ketä kohtaan? Niin naiivilta kuin Le Gallic ja hänen uskonnollinen mielenpurkauksensa saattoikin tuntua, palasi hän joka tapauksessa keskeltä taistelua. Rohkeus, millä hän oli pannut henkensä alttiiksi, oli niin ylenyltäisenä takeena hänen vakaumuksensa vilpittömyydestä, että hänellä oli oikeus vaatia toisilta kunnioitusta. Huonosti peitetty ärtymys, jolle Ortègue oli antanut perään, ei johtunut hänen puhekumppaninsa mystillisperäisistä selittelyistä. Hänen kaltaisensa tiedemies, joka luentosalien ja laboratoorioiden tietä on päätynyt täydelliseen ja lopulliseen kieltämykseen, ei käy kärsimättömäksi uskovaista ihmistä, yhtä vähän kuin lasta tai puolihupsua kohtaan. Pelkkä Le Gallicin läsnäolo, eikä hänen puheensa, se se oli tämän ärtyneisyyden aiheuttanut. Miksi? Tähän kysymykseen johti se outo levottomuus, jonka näin valtaavan rouva Ortèguen, antamaan perin todennäköisen vastauksen. Sanellessani hänelle tuolle epätarkalle tavaranhankkijalle osoitettua kirjettä vapisivat hänen kätensä. Kirjoituskoneen nakutuksessa syntyvät aukot ja uusimiset olivat todisteina, samaten kuin sormien harha-iskutkin, ne kun eivät tavanneet kosketinta. Tuo nuori, kaunis, mielenkiintoinen serkkuko iäkkään puolison rinnalla sai liikkeelle ylen eloisan kaipuun tässä naissydämessä? Ajattelin sitä tuona hetkenä. Mutta jos niin olikin laita, niin varmaa on, ettei hän tahtonut sitä itselleen myöntää. Sillä minä tunsin, että se kysymys, jonka hän äkkiä teki minulle vetäessään valmiiksikirjoitetun lehden konerullalta, oli ehdottomasti vilpitön:
"Mieheni ei ollut erittäin ystävällinen serkkuani kohtaan. Tokko Teistäkään, Marsal? Älkää kieltäkö. Luin kummastuksenne kasvoistanne. Hän pitää hänestä kuitenkin paljon. Vielä tänä aamuna hän puhui hänestä mitä suurimmalla hellyydellä. Mutta…" Hän epäröi "Hän ärtyy nykyään vähimmästäkin seikasta ja toisinaan ihan suunnattomasti. Tuo virheellinen lasku esimerkiksi oli vallan mitätön asia…" Hän epäröi jälleen. "Hän oli ennen niin tasainen luonteeltaan! Hän on muuttunut, hän muuttuu edelleen. Olen sen kyllä huomannut. Se on vallan fyysillistä väsymystä. Henkisesti, älyllisesti hän pysyy samana… Pelkään sen vuoksi hänen terveyttään. Te, joka olette lääkäri ja joka olette niin kauan hänet tuntenut, mitä Te arvelette?"
"Hän tekee paljon työtä", vastasin, "ehkäpä liiaksi. Ja sitten vielä nämä vakavat tapahtumat…"
"Niin", sanoi hän. "Sanon samaa itselleni, ja pelkään. Toistan sen
Teille: minä pelkään. Pelkään, että hän sairastuu, vieläpä pahastikin.
En saa häntä edes syömään. Hän laihtuu hirvittävästi. Kaikki tämä
keltatautikohtauksesta saakka. Hän ei näytä siitä päässeen."
Sitä mukaa kuin hän kyseli minulta, iskivät hänen silmänsä minuun tutkivina, läpitunkevina, tavallista suurempina, kummastuneempina, totisempina. Luin niistä nyt halua päästä totuuden perille ja samalla kertaa sen ennakkokauhua — totuuden, joka tuttuna tai tuntemattomana oli yhtä sietämätön. Minunkin silmiini oli välähtänyt hirveä otaksuma, joka mahdollisesti selitti Ortèguen liiankin ilmeisen muuttumisen. Tuon heti ilmestyttyään karkoitetun ajatuksen sai tämän naisen yhä kasvava tuska uudelleen tunkemaan mieleeni, ja mietteeni ääneen ajatellen kuulin hämmästyksekseni, kuinka kaikuna vastasin hänen säikähdyksenhuutoonsa:
"Olen minäkin tosiaan toisin hetkin hänestä levoton…"
"Sepä se!" Ja hän tarttui suonenvedontapaisesti käsivarteeni: "Mikä häntä oikein vaivaakaan? Sanokaa minulle totuus. Rohkenen kuulla kaiken."
"En ole milloinkaan kysellyt häneltä enkä tutkinut häntä", vastasin, puolestani pelästyneenä siitä järkytyksestä, johon tarpeeton ja varomaton myönnytykseni — joka lääkärin kannalta oli tuskin puollettavissa — oli hänet saattanut.
"No hyvä!" hän jatkoi. "Kysykää häneltä, tutkikaa häntä, eikä vasta huomenna, vaan jo tänään. Olen aina kuullut Teidän sanovan kaikille, että ajoissa suoritettu taudin selvittely voi estää äkkiturman…"
"Älkää käyttäkö tuollaisia sanoja, rouva", keskeytin nopeasti, "älkää ajatelko niitä…"
"Minun rauhoittumiseni on Teidän varassanne", hän vastasi. "Eikö Teillä itsellännekin ole tarvetta päästä tästä selvyyteen? Sillä Tehän pidätte miehestäni. Olette niin monin kerroin osoittanut, että hän on Teille rakas. Teistäkin lienee tämä epävarmuus sietämätön."
"Mutta sellainen kuin professori on luonteeltaan", sanoin, "tulisi
Teidän ottaa lukuun, että moinen urkkiminen…"
"On hyvin vaikea?" hän keskeytti. "Kyllä, otan sen lukuun. Pyydänkin
Teitä vain yrittämään…"
"Hyvä on!" sanoin hänen tartuttavan levottomuutensa voittamana, "minä yritän."
"Jo tänään", hän sanoi käskevästi. "Tänään on hänelle asiasta puhuttava. Miksi siirtää toistaiseksi, kun vähinkin viivytys tietää vaaraa? Ja lisäksi, minä tunnen hänet, hänellä on nyt sellainen hetki, jolloin hän ei täysin hallitse itseään. Hän ehkä puhuu…"
"Hyvä on, rouva… Yritän tänään, vaikka…" Hän pysäytti minut katseellaan. Hänen päänsä kallistui kuuntelemaan käytävän puoleen. Hänen äärimmäinen liikajännityksensä sai hänet tajuamaan kolinoita, joita minä en vielä kuullut. Hän hellitti käsivarteni, jota hänen kätensä yhä oli puristanut, ja sanoi hyvin ääneen, tahallisen hilpeästi, vaikka kuulin äänestä hänen sydämensä värinän:
"En tiedä, missä ajatukseni olivatkaan. Tämä jäljennös on täynnä virheitä. Alan sen uudelleen, jotten saisi ylen paljon toruja professorin palatessa."
Hän oli solauttanut puhtaan paperiliuskan koneeseen ja pienten kosketinten nakutus kulki taas kulkuaan, kun ovi aukeni. Ortègue astui sisään Le Gallicin seurassa. Vaikka nopeus, jolla rouva Ortègue sai itsensä hallituksi, vielä kerran näytti minulle, miten hämmästyttävä itsehillitsemiskyky naisilla on käytettävissään, ei mieleeni juolahtanut, että hän olisi näytellyt pilaosaa ja pannut aviollisen huolestumisen laskuun toisen tunteen synnyttämää levottomuutta. Sitä paitsi oikeutti Ortèguen olemus liiaksikin pahimpaankin pelkoon. Hänen heiverä hahmonsa näytti tuon niin voimakkaan, solakan nuoren upseerin rinnalle joutuneena vieläkin haikeammalta, vielä selvemmin läheisen lopun poltinleimalla merkityltä. Hänen tavallista kellahtavammat, kuivettuneemmat kasvonsa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin ankara tuskankohtaus olisi samana hetkenä tuottanut hänelle kovaa kipua. Hänen lopen laihtunut ruumiinsa taipui etukumaraan, ryppyiset kädet puristuivat vatsan taipeeseen. Tuolla uljaalla olennolla oli kuitenkin kyllin tarmoa puhutella vaimoaan hymysuin.
"Le Gallicin hämmästys olisi varmaan sinua huvittanut, rakkaani", hän aloitti. "Hän ei olisi milloinkaan voinut uneksiakaan tämänkaltaisia varustuksia. Kehoitin häntä kiittelemään sinua eikä minua. Sinä olet todellakin muuttanut koko sairaalan näiden kymmenen päivän kuluessa toiseksi. Vanha kappeli sotilaitten makuusuojana — todella mainio ajatus sekin!"
"Se on totta, Catherine", jatkoi nuori upseeri kehumista; "professori ja sinä olette järjestäneet oikean ihanne-ambulanssin tähän valesairaalaan maalauksin kuvitettuine panellipintoineen, raikkaine puutarhoineen, kauniine vanhoine puineen, vihreine nurmikenttineen ja upeine kukkaryhmineen joka ikkunan alla." Sitten hän vakavana muutti äänensävyään. "Vain yksi moite minulla on sairaalastanne annettavana. Täällä olisi liian hyvä kuolla."
"Mikä onni, ettette kuulu sanitääriosastoon, kelpo Ernestini", sanoi Ortègue, nyt varreltaan suoristuneena. Nähtävästi kohtauksen ankaruus oli lievenemään päin. Ja sitten hän puolestaan kävi totiseksi ja sanoi omituisen vakuuttavasti: "Tuskaa ei voi koskaan kyllin 'untuvoida'. Minun määräykseni epätoivoisissa sairaustapauksissa on tämä: 'Tänne kelpo morfiini!' Sillä lopultakin, miksi hyväksi meidän oikeastaan pitäisi kärsiäkään?"
"Maksaaksemme", vastasi Le Gallic samaan syvällisen totuudellisuuden äänensävyyn.
"Maksaaksemme — mitä?" kysyi Ortègue.
"Synneistämme tietysti", sanoi Le Gallic. Hän epäröi hetken, ennenkuin lisäsi: "Ja toistenkin synneistä."
"Synneistämmekö — no, olkoon menneeksi", virkkoi Ortègue. "Ja sittenkin!…" Hänkin epäröi hetken, mutta jatkoi sitten katkerasti: "Synneistämme? Niinkuin muka olisimme anoneet elääksemme! Millä oikeudella siis hän, joka meille elämän tyrkytti, vaatisi meitä tekemään siitä tiliä?…" Ja kiihkeästi hän lausui: "Mutta toisten synneistä…?" Hän toisti: "Toisten? Nähkääs, se on hirveätä!… Anteeksi, rakas Ernest, jos loukkaan Teitä…"
"Ette loukkaa", sanoi Le Gallic, "mutta teette mieleni murheelliseksi. Koska kaikki elämässä päättyy kärsimykseen ja kuolemaan, niin jollei tämä vapaaksiosto ole kärsimysten ja kuoleman tarkoituksena, niin mikä on sitten niiden, mikä elämän tarkoitus?"
"Ei mikään", sanoi Ortègue. Syntyi äänettömyys. Tämä sana, päässeenä silminnähtävästi sairaan miehen suusta tässä sotilassairaalan suojassa, upseerin läsnäollessa, joka seuraavana päivänä palasi tuleen, kajahti sangen oudolta. Sen lausujakin kävi siitä hämilleen. Hän jatkoi uudelleen puhettaan:
"Juttelemme sitten filosofiasta ja uskonnosta, kunhan palaatte luoksemme kapteenina ja kunnialegioonan merkillä koristettuna. Älkää olko pahoillanne epäuskostani sen enempää kuin minäkään Teille uskostanne. Se seikka, ettei ihmisten aivojen kemiallinen kokoonpano ole sama, ei ole milloinkaan estänyt kahta sydämen ihmistä rakastamasta ja kunnioittamasta toisiaan, ja tiedättehän, että minä pidän Teistä paljon, että suuresti kunnioitan Teitä. Jo ennenkuin Teidät äsken näin niin uljaana, niin ripeänä, olin varma, että sotakentällä täysin täytätte velvollisuutenne, jopa teette enemmänkin… Mutta Teidän on kiire… Kas niin, syleilkää minua, ja sitten onnea matkalle… Lähettäkää tietoja itsestänne, paljon postikortteja… Catherine, saata serkkuasi ja kiipeä sitten apteekin puolelle. Siellä on äsken saapunut kokonainen tavaralähetys huolehdittavana. Minä ja Marsal tarkistamme kirjeesi ja teemme korjaukset… Hyvästi, Ernest. Tehän annatte minulle anteeksi, eikö niin?…"
IX
Kynnyksellä rouva Ortègue kääntyi. Hän loi minuun silmäyksen, joka merkitsi: "Nyt on sopiva hetki. Koettakaa." Tuo aviollista huolta puhuva katse, 'serkkunsa seurassa poistuvan Ernest Le Gallicin täydellinen luonnollisuus, se yksinkertainen tapa, millä Ortègue tarjosi nuorille kahdenkeskisen jäähyväishetken, se kaikki lopullisesti kumosi ensimmäiset kuvitteluni. Myöhemmin ymmärsin näiden eri kohtausten salaisen ja ristiriitaisen sisällön: toisaalta rouva Ortèguea enää kiinnitti mieheensä pelkkä aviouskollisuus, kiitollisuus, jota seikkaa hän kieltäytyi itselleen tunnustamasta, samalla kuin Ortèguen terveydentilan arvoituksellisuus oli hänelle liiaksi tuskallinen, jotta hän levottomuudessaan olisi kiinnittänyt huomiota toisen tunteisiin. Toisaalta rakasti Ernest Le Gallic serkkuaan, mutta hänen rakkautensa oli liian kauan pidätettyä, jottei hän jo olisi kyennyt sitä hillitsemään, ja kuinka olisi hän haltioituneen hurskasmielisenä uskaltanut lausua ainuttakaan sanaa, joka olisi voinut antaa tälle viime käynnille rikollisen luonteen? Hän oli suonut itselleen vain äänettömän hyvästijätön. Ja viimein Ortègue, hän tukahutti poveensa salaisen traagillisuuden, samalla kuin hänen veristävää sydäntään pikemmin kalvoi kateus kuin mustasukkaisuus hänen verratessaan omaa riutumustaan upseerin ylimieliseen nuoruuteen. Viedessään hänet pois vaimonsa ulottuvilta hän oli antanut myöten pikkumaiselle tunteelle. Nyt hän sitä jo punastui. Kuinka nämä piilopohjat nyt selviävätkin minulle! Sillä hetkellä minua vallitsi yksi ainoa vaikutelma: hetki oli tiedustelulleni edullinen ja samalla vaikea. Ortèguen takaisin tulo ja äkillinen sydämenpurkaus ilmaisivat sisäistä levottomuutta, jota oli viisasta käyttää hyväksi. Mutta kuinka sittenkään rohkenisin? Tämän tieteen mestarin olemus vaikutti minuun niin hypnotisoivasti, että aristuin ihan "tyhjiin", jos niin voi sanoa.
"Catherine oli oikeassa, tässä on todella liian paljon virheitä", hän virkkoi silmäiltyään kirjeen ensimmäistä jäljennöstä. Jälkimmäinen retkotti keskeneräisenä rullalla. Hänen huomautuksensa osoitti hänen kuulleen sanat, jotka oli vaihdettu hänen astuessaan huoneeseen. Hän lisäsi: "Missä lienevätkin hänen ajatuksensa todella olleet?"
Hänen kuopalle painuneet kasvonsa vetäytyivät taas kokoon kuten äsken. Epäilemättä hän tunsi jälleen tuota epäluulon pistävää tuskaa, joka on niin vihlovaa silloinkin kun se jää epämääräiseksi. Se näkyi minulle selvänä, mutta kun hän istuutui nojaten kädellään pöytään, ilmaisi hänen asentonsa niin huonosti peitettyä puhtaasti ruumiillista kärsimystä, että vaistomaisesti huudahdin:
"Voitteko pahoin, rakas opettaja?"
"Kuinka niin?" hän vastasi, ja hän nosti taas arabialaisen ruhtinaspäänsä pystyyn hänelle ominaisella ylhäisellä liikkeellä.
"Koska te näytätte kärsivän." Olin antautunut leikkiin, ja jatkoin:
"Aivan niinkuin kymmenen minuuttia sitten, kun palasitte, kädet tässä."
Matkin hänen kumaraa, linkkuun taipunutta asentoaan ja vatsantaipeeseen
puristettuja käsiä.
"Ah!" hän sanoi muuttuneella äänellä, nousten seisomaan. "Te siis huomasitte sen?"
Hän otti muutaman askelen huoneessa. Sitten, tullen suoraan minua kohden, hän laski kätensä olkapäilleni ja iskien katseensa minun silmiini sanoi:
"Marsal, voitteko luvata kunniasanallanne, että mitä nyt Teille uskon, jää meidän väliseksemme, ehdottomasti, ettette siitä kenellekään kerro sanallakaan, varsinkaan ette vaimolleni…"
"En voi antaa Teille tuota sanaa, rakas opettaja", vastasin, "ennenkuin tiedän… Aiottehan puhua minulle tilastanne, eikö niin?…"
"Aion", hän sanoi hämmästyneenä.
"Mutta kun äsken rohkenin kysellä Teiltä, tapahtui se siksi, että rouva Ortègue huolehtii terveydestänne. Hän se pyysi minua ottamaan tämän asian puheeksi kanssanne…"
"Hänkin!" hän vaikersi, ja hänen äänensävynsä viilsi sydäntäni. Hän painoi pään käsiinsä ja jäi hetkeksi tuskan kurtistamaksi. Sitten hän taas otti ohjat käsiinsä, ja paljastaen minulle otsansa, silmänsä, suunsa sen tahdon tulen kirkastamina, jonka niin usein olin nähnyt hänestä välkehtivän ylen vaarallisten leikkausten aikana, hän sanoi: "Näin piti käydäkin. Voitte kyllä sitoutua sanomaan hänen kysellessään yksinkertaisesti, että totesitte minut sairaaksi, mutta että ette tiedä, mikä minua vaivaa. Tuota sanaa, tuota hirveätä sanaa, ei saa hänelle lausua. Luvatkaa minulle kunniasanallanne, ettette ilmaise mitään sen varmempaa Minä puolestani tunnen pakottavaa tarvetta saada uskoutua Teille. Voin tehdä sen ainoastaan tällä ehdolla…" Ja rukoilevasti — hän, Ortègue, rukoili! — hän virkkoi: "Kuolevilla on oikeutensa, Marsal, ja minä kuoleva mies…"
"Se ei ole totta, rakas opettajani", huudahdin; "vakuutan Teille…"
"Se on totta", hän keskeytti. "Lupaatteko siis minulle?"
"Lupaan", änkytin vastaan.
"Kiitos", hän sanoi ilmeisesti huojentuneena. Ja tyyntyen hän lisäsi: "Ystäväni, minulla ei ole kolmea kuukauttakaan elonaikaa." Hän pysähdytti minut kädenliikkeellä: "Saatte itse päättää."
Tutkimuksia varten varattu leposohva täytti kokonaan tuon pienen huoneen nurkkauksen. Hän ojensihe sille, avasi liivinsä, nosti polvensa koukkuun ja sanoi ohjaten kättäni:
"Kas tuossa, valhekylkiluitten alapuolella, tunnustelkaahan. Tunnetteko siinä maksan reunan ja siinä tuon pienen irrallisen kovettuman?… Eikö niin? Nyt etsikää käsiinne sappirakko… Johan löysitte?… Ottakaa vaari tuosta päärynänmuotoisesta ajoksesta; sen on aiheuttanut sappi, joka ei enää pääse jatkamaan kulkuaan. Palauttakaa mieleenne Courvoisier-Terrierin antama tuntomerkki. Rakko on laajennut. Ei siis ole kyseessä sappikivi… Pysähtykää…"
Hän oli työntänyt pois käteni ja kohottautunut pystyyn. Hän räpytti hetken silmäluomiaan.
"Tuotin Teille kipua", huudahdin yhä järkyttyneempänä.
"Ette Te", hän vastasi hyvin lempeästi, "vaan kasvannaisen valtaamat hermosäikeet." Hän osoitti viimeisen selkänikaman tasalla olevaa kohtaa. "Tässä se tuska tuntuu, syvänä, kalvavana, vihlovana. Siitä se säteilee kaikkialle. Minä saan sen hiukan tyyntymään ainoastaan taivuttamalla vartaloani eteenpäin; sehän liike kiinnittikin huomiotanne. Yksin ollessani paneudun tälle sohvalle kyyryssä kuin ammuttu koira. Siten kipu menee ohi. Säästän Teiltä muut oireet. Ne ovat liian nöyryyttävät. Olen ne kaikki itse huomannut, toisen toisensa perästä. Muistanette keltataudin-kohtaukseni? Se oli lievä, pian ohimenevä. Mutta se uusii ajoittain. Kun tämän liittää kaikkeen muuhun, ei voikaan erehtyä. Rakas Marsal, olen saanut syövän mahasylkirauhasen kärkeen. Olen mennyttä miestä."
Runsaimmin kättentaputuksin palkituilla yliopistoluennoillaan hän ei ollut koskaan ollut niin selvä sanonnaltaan, katseeltaan niin päättäväinen, vakuutuksissaan niin varma. Kuullessani tuon: "Olen mennyttä miestä", muistin suurta Trousseauta, joka aivan samoin sanoin lyhyesti määritteli tohtori Peterille oman tautinsa. Näin hengessäni tuon alistuvan surumielisyyden, josta Peter puhuu. Trousseau sitä tunsi. Ortègue samoin. Noina minulle unohtumattomina hetkinä antoi tieteellinen toteamus nerokkaalle kirurgille sen älyn tyyneyden, mistä vanha stoalaisuus ammensi voimansa. Niinkuin Trousseau hänkin irroittautui omasta persoonallisesta kohtalostaan nähdäkseen itsessään toteutuneena vain kappaleen sisäispatologiaa. Hänen määrittelyään taudistaan en epäillyt, yhtä vähän kuin Peter epäili Trousseaun. Kyseessäolevassa tapauksessa se merkitsi samaa, kuin jos olisi asetettu salakirjoitukselle sen lukuristikko, joka tuo kirjoituksen koko sisällön ilmi matemaattisella tarkkuudella. Ne epämääräiset huomiot, jotka olin tehnyt, tai pikemmin, jotka itsestään olivat minussa syntyneet näinä viime aikoina, kirkastuivat nyt kolkon varmassa valossa. En edes yrittänytkään väitellä tämän sankarillisen ja säälimättömän tiedemiessielun kanssa. Siinä seisoin, voisinkohan sanoa, ihailun tyrmistyttämänä. Ortèguen odottamaton tyyneys, hänen ilmaistessaan tällaisia asioita, verhosi hänet minun silmissäni liikuttavaan, jopa majesteettiseen suuruuteen. Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä sanatonna. Hän vastasi puristukseeni katseella, joka merkitsi uutta "kiitos'ta", ja hän jatkoi:
"Ymmärrätte nyt, miksi äsken tunsin milteipä vihaa, kun Le Gallic parka rupesi meille pitkin puhein tarjoomaan epäpätevää optimismiaan. Että hän hämmästyttää omaa itseään kuvittelemalla sieluelämää ilman hermoston välitystä, se on anteeksiannettavissa. Hän ei ole koskaan suorittanut ruumiinleikkausta. Mutta hän tuli sotatanterelta, ja hän palaa jälleen sotatanterelle. Tuota hirvittävää sanaa sota ovat hänelle jo muutaman päivän tulkinneet kauhunnäyt, jotka hän lisäksi tietää todellisiksi: ruhjotut jäsenet, auki ammutut vatsat, halkaistut kallot, koko tuo ihmisessä irtipäässyt isiltä-perityn pedonluonnon julmuus, kirkuna, ulvonta, henkitoreinen korina ja röhinä ja lopulta — luu-tarha. No niin, ja sille veitikalle eivät nuo kaikki kauheudet ole saaneet opetettua mitään, hänelle ne eivät tuo mitään mieleen. Hän ei perästäpäin ajattele näitä asioita sen enempää, aivan kuin ei niitä olisi koskaan kohdannutkaan. Ja hän rupeaa meille puhumaan Jumalan hyvyydestä! Hän on itse nuori ja vankka — kaunis poika muuten — näittehän Te hänet. Hän voi saada surmansa huomenna, ja tällä hetkellä on Europassa miljoonittain hänenlaisiaan nuoria miehiä, jotka tyhjän vuoksi syöksyvät tähän verilöylyyn, koska mieletön valloituksenajatus on tunkeutunut muutaman rappeutuneen ihmisen aivoihin, joka sairastaa märkivää ja parantumatonta korvatulehdusta. Te ja minä selitämme yksinkertaisesti tämän raivon johtuvan ihmisen eläimellisestä alkuperästä, valtavan apinaihmisen uudelleen ilmaantumisesta kulttuuri-ihmisessä. Mutta hän — kuulittehan hänen puheensa — hän uskoo raudanlujasti, että kaikkivoipa ja täydellinen Olento, hänen Jumalansa, johtaa tätä joukkoteurastusta. Tuon Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja hyvyydestä hän on sille saavinaan muka jonkin tarkoituksen! Hotel-Dieun sairaalassa oli minulla muuan alilääkäritoveri, joka huvittelihe kauhistuttamalla erästä vanhaa nunnaa näillä sanoilla: — 'Jos Jumala olisi, sisar hyvä, olemassa, hän olisi ansionsa mukaan pantava rangaistussiirtolaan.' Marsal, hän oli oikeassa. Sillä otaksutaanpa, että hän on olemassa, tuo Jumala, ja otetaanpa minun kohtaloni esimerkiksi… Mitä siis? Hän on hyvä. Hän on oikeudenmukainen. Ja hänkö olisi luonut minut, Michel Ortèguen, jotta minulta viisikymmenvuotiaana, ollessani rikas, kuuluisa ja naimisissa naisen kanssa, jota jumaloin, koko tämä onni julmasti ryöstettäisiin, vaikken koko olemassaoloaikanani ole muuta tehnyt kuin lievittänyt kurjuutta, parantanut kuolemaan tuomituita? Sehän juuri on hermokirurgiaa. Ja tuo isku kohtaa minua hetkenä, jona voisin parhaiten hyödyttää! Nykyaikaiset, murha-aseet saavat aikaan paljon runsaammin aivo- ja selkäydinhaavoittumia tässä sodassa kuin yhdessäkään muussa. Ja ihmisiä kuolee, ihmisiä jää halvatuiksi ja tylsämielisiksi, ja tulee sokeiksi, koska Michel Ortègue, joka olisi heidät pelastanut, itsekin kuolee samaan aikaan inhoittavaan syöpään, joka aiheutuu — mistä? Mitä typerimmästä sattumasta, auton kumirenkaan halkeamisesta lähellä Versaillesia minun ja virkatoverini Salvanin ollessa matkalla yhteiseen lääkärineuvotteluun. Ajopelit kaatuvat. Muistanette sen kyllä. Sanomalehdet kertoivat asiasta siihen aikaan. Kuljettaja suoriutuu ehein nahoin. Salvan samoin. Minä saan ankaran iskun palleaan. Epäilemättä oli minulla joitakin ennakkotaipumuksia, ja tällaiseksi nyt olen tullut!…"
Kapinamieli jyrisi nyt hänen äänessään ja vanha, miltei persoonallinen viha, jota olin aina todennut hänen kantavan kaikkea uskonnon lohdutusta vastaan. Pysyin yhä vaiti. Jos äsken olin tuntenut hänen suhtautumisensa kauheaan taudinselvitykseensä kauniiksi, niin en nyt enää tuntenut muuta kuin tuon samaisen määrittelyn traagillisuuden. Se ajankohta, jossa elämme, uhkaava osallistumisemme hirvittävään sotaan, se löi vielä kauhistavamman leiman tämän kuolemaniskun saaneen ja siitä tietoisen kuuluisan kirurgin tuskaan. Säälin aalto kuohahti sisimmästäni, ja tarttuen uudelleen hänen käteensä toistelin pakostakin:
"Opettaja raukkani, opettaja raukkani!…"
Tällä kertaa hän tempaisi kätensä irti. Hän pudisti kärsimättömästi päätään. Surkuttelu oli hänelle vastenmielistä. Ylpeys antoi hänelle saman voiman kuin hetki sitten tiede, ja hän voitti itsensä niin että saattoi jatkaa:
"Puhuin Teille kuin lapsi, Marsal, ja melkein yhtä typerästi kuin Le Gallic. Maailmassa ei ole mitään järjetöntä, koska kaikki on sellaisekseen säädettyä. Mutta kun emme kahden tapahtumasarjan risteillessä käsitä ilmiöiden yhteenkuuluvaisuutta, sanomme tuota niiden kohtaamista sattumaksi. Lausumme silloin sanan 'mysteerio'. Sattuma ei ole sen mystillisempi kuin kuolemakaan. Olemme tietämättömiä, siinä kaikki. — Mutta jättäkäämme tämä sikseen. Kun olen pitänyt tarpeellisena uskoutua Teille, rakas ystävä, on syynä siihen ollut, että minun on pyydettävä Teiltä muuatta palvelusta. Raha-asiani eivät ole sellaiset kuin ne voisivat olla. Olen ansainnut paljon, mutta paljon myös tuhlannut. Olen intohimoisesti rakastanut elämää, Marsal. Olen tahtonut nautinnossa tunkeutua yhtä syvälle kuin tieteessä, toteuttaa itsessäni ehjän ihmistyypin, olla joka suhteessa aikani kuningasyksilöitä. En ole koskaan tehnyt laskelmia. Tunsin voimani, olin varma huomispäivästä. Se karkaa käsistäni. Viidenkymmenen tuhannen frangin leikkaukset ovat ollutta ja mennyttä. Jos minun onnistuu saada hiukan työskennellyksi tässä sairaalassa, niin siinä onkin kaikki; ja kuinka monta viikkoa! Olin tehnyt eräitä suuria rahain sijoituksia, jotka uhkaavat joutua vaaraan näinä levottomina aikoina. Omaisuuteni varmin osa on tämä Saint-Guillaume kadun palatsi, jonka onneksi lopullisesti maksoin viime talvena, sekä tämä sairaala, minun oma sairaalani. Kun minä olen poissa, niin mikä on sen kohtalo? Marsal, kun minua ei enää ole, tulee Teidän koettaa säilyttää se vaimoani varten. Minun olisi liian kovaa jättää Catherine niukentuneisiin oloihin. Jo pelkästään tämä talo tietää hänelle, kunhan nykyinen vaiheaika kerran on ohi, hyvin hoidettuna melkoista riippumattomuutta. Näiden tulojen sekä lisäksi henkivakuutukseni varassa hän voi jäädä asuntoonsa État-Unis torin varrelle. Hänen ei ole pakko supistaa elämäänsä. Tämän vuoksi tarvitsen jonkun, joka antautuu tälle sairaalalle, tekee sen omaksi asiakseen ja joka on toimeensa pätevä, rehellinen mies. Tahdotteko Te olla tuo 'joku'? Älkää vastatko heti. On kyseessä rahallisesti edullinen asia — painostan sitä vielä — jossa luonnollisesti Teidänkin etunne otetaan lukuun. Jos periaatteellisesti suostutte, tutustutan Teidät tämän talon tileihin. Saatte tietää sen menot ja tulot. Laadimme yhtiövälikirjat. Tärkeintä on nyt, ettei Teillä ole mitään perusteellista estettä. Vai onko Teillä?"
"Ei, rakas opettajani. Voin vain kiittää Teitä ystävyydenosoituksesta, joka seuranneena niin monia toisia…"
Hän keskeytti minut:
"Huomenna otamme uudelleen tämän ehdotuksen puheeksi. Käväisen pikimmältään tuolla yläkerrassa katsomassa… Ehkä näette rouva Ortèguen ennen kuin minä. Muistakaa sitoumustanne. Älkää lausuko tuota sanaa…"
"Mutta", keskeytin puolestani hänen puheensa ja virkoin, kun hän oli menossa ovea kohti: "Oletteko ehdottoman varma tautinne määrittelystä?… Tiedättehän paremmin kuin minä…"
"Ehdottoman varma", hän vastasi. "Muistanette, että sain kuusi viikkoa sitten kutsun Saksaan erään potilaan luo. Käytin tilaisuutta ja ulotin matkani aina Berliiniin saakka. Menin väärän nimen varjossa erään sikäläisen erikoistuntijan luo. Hän ei epäröinyt puhua suutaan puhtaaksi ja neuvoi minulle tietysti Kehrin kuuluisaa leikkausta, niin sanottua 'opération en baïonette'a — 'en pajonett'", hän toisti matkien karkeaa saksalaista ääntämystä.
"No, entä sitten?" kysyin.
"Sittenkö, minä en halua sitä", hän vastasi. "Täydellinen parantuminen ei ole mahdollinen. Tämä leikkaus voisi kenties taata minulle neljä-, viisikuukautista elämänpidennystä, jollei leikatessa kuolema tapaa. Tuohon mahdollisuuteen, että ihan siihen paikkaan kuolisin, en tahdo antautua. Rakastan vaimoani liian suuresti pannakseni kadottamisen uhkalle alttiiksi ainuttakaan minulle suotua hetkeä. Tiedän ainakin varmasti saavani viettää ne hänen kanssaan. Ei, ei, ei", hän toisti, "tuohon mahdollisuuteen, että minun pitäisi täältä aikaisemmin poistua, en antaudu. Sitä paitsi tekisi leikkaus minut liikuntokyvyttömäksi. En voisi suorittaa täällä edes niitä muutamia viimeisiä palveluksia, joihin tämä inhoittava sota suo minulle tilaisuutta. Tahdon ne suorittaa. Tahdon olla hyödyksi viimeiseen saakka. Le Gallioille ja muille mytoloogeille on näytettävä, ettemme tarvitse heidän Jumalaansa eikä Kristustaan eikä tulevaista elämää tehdäksemme ihmisrakkauden työtä — vaikkapa ilman toivoakin. Ei! Minua ei leikata, vaan minä leikkaan itse, niin kauan kuin tässä kädessä on voimaa pidellä leikkausveistä… Mutta…" Hän kymärtyi taas kaksinkerroin, keräten molemmat nyrkkinsä painoksi rintaansa vasten. "Mutta toisinaan kärsin ylen suuresti. Jos nämä kohtaukset kestäisivät viittä minuuttia kauemmin, menehtyisin siihen paikkaan… Mutta odottakaapa…"
Näin hänen astuvan pientä kalua kohden, josta avasi laatikon. Hän otti siitä esille injektioruiskun, sytytti väkiviinalampun ja hehkutti neulan. Hän oli taas saavuttanut ammatillisen menettelytavan ja verkkaisuuden. Hän tyhjensi ruiskuun morfiinilasikon, paljasti käsivartensa, tunki siihen neulan ja painoi mäntää, yhäti yhtä levollisena, kuin olisi hän tehnyt tuon pistoksen johonkin vieraaseen henkilöön. Sitten hän pannen paikoilleen nuo hyvätuntoisen, mutta kohtalokkaan myrkytyksen välineet, sulki laatikon ja sanoi minulle:
"Olen päässyt jo kymmeneen senttigrammaan. Pahaksi onneksi siihen tottuu, kuten kaikkeen muuhunkin. Vaimoni jääköön tästäkin tietämättömäksi, eikö niin? Lupaattehan sen minulle?"
"Lupaan."
X
Tämä armeliaan valheen hyve, se on lääkärille ammatin alkeita. Siihen me kaikki nuoret opiskelijat harjoittaudumme sairaaloissa heti ensi oleskelustamme lähtien. Sairaitten suhteen sitä on helppo toteuttaa käytännössä. Heidän itsesäilytysvaistonsa liittoutuu meidän kanssamme heidän pettämisekseen. Niihin nähden, jotka kuuluvat heidän ympäristöönsä ja rakastavat heitä, käy tehtävä vaikeammaksi, varsinkin jos on vainuttava naisen levottomuutta. Äideillä, puolisoilla, tyttärillä, sisarilla on aavistava aisti, jonka avulla he mitä luonnollisimmin esittämistämme puheista pääsevät salaamamme perille ja saavat särökohdan selville mitä avonaisimman katseemme pohjista. Silloin he eivät enää kysele suoraan, he tekevät huomioitaan, he vakoilevat. Syntyy kaksintaistelu väijymysten välillä, heidän ja meidän. Ei sitä elettämme, ei sitä äänensävyä, ei sitä kasvonpoimua, jota he eivät tutkisi, jolla heidän levottomuutensa ei tulkitsisi olevan juuri sitä merkitystä, josta tahdomme heidän mielensä kääntää pois. Tätä kaksintaistelua odotin nyt omalle kohdallenikin. Se alkoikin samasta hetkestä, jolloin uudelleen näin rouva Ortèguen puolituntia sen jälkeen, kun olen eronnut professorista. "Ovelinta on olla näyttelemättä levollista", olin sanonut itselleni. Niinpä luulinkin hänen ensimmäiseen kysymykseensä: "Oletteko puhutellut miestäni?" vastanneeni varsin osaavasti:
"Olen häntä puhutellut. Olen häneltä kysellyt Hän ei puolustautunut. Hän jopa salli minun tutkiakin itseään. Pysyn yhä sanoissani: epäilemättä huolestuttavaa liikarasitusta, varsinkin kun tietää hänen ikänsä. Mutta ei minkäänlaista vammaa, ei ainakaan huomattavampaa."
"Entä tuo keltataudinkohtaus muutama kuukausi sitten uusiintumisineen?"
"Aivan tavallinen keltatauti, jolle en anna mitään merkitystä."
"Ettekö mitään merkitystä?" hän virkkoi tarttuen sanoihini. Tästä huomautuksesta ymmärsin hänen tietävän asiasta enemmän kuin ilmaisi. Hän pani minulle ansan. "Miksi sitten Dieulafoy kirjoittaa Patologia'ssaan: 'Keltataudin oireisiin nähden on aina oltava varuilla'? Miksi hän lisää: 'Keltatautia on aina pidettävä arveluttavana, kun siihen liittyy kuume, tai kun se puhkeaa heikkoudenoireitten yhteydessä?'… Osaan nämä rivit ulkoa, niin usein olen yhä uudelleen lukenut tuon luvun. Olen ottanut tämän kirjan mieheni kirjastosta, sekä muitakin, ja siitä lähtien…"
"Hyvä rouva", keskeytin hänet äänensävyllä, jolla lapsia nuhdellaan, mutta värisin ajatellessani tuossa samassa käsikirjassa olevia lauseita, jotka ilmoittavat lievän keltataudin haimasyövän enteeksi. "Hyvä rouva, olette lääkärin tytär ja lääkärin puoliso. Kuinka usein lienettekään kuullut sekä isänne että puolisonne Teille toistavan, että ammattimme vitsauksia ovat lääketieteellisiä kirjoja lukevat tietämättömät ihmiset? Sallikaa minun sanoa Teille: näin erikoisluontoisissa asioissa Tekin kuulutte noihin tietämättömiin. Toistan Teille, ettei tuonlaatuisella keltataudilla, ohimenevällä, pikimmältäisellä, ole merkitystä, ja pyydän Teitä, juuri miehenne rauhan nimessä, ettette enää avaa koko käsikirjaa ettekä liioin yhtäkään muutakaan. Jos uskoisin professorin olevan vaarassa, niin ensimmäisenä vaatisin häntä hoitamaan itseänsä."
Hän ei vastannut mitään. Olin valehdellut kehnosti. Sen tein itselleni selväksi. En yrittänyt jatkaa, en liioin uusia tätä liian vaarallista puhelua naisen kanssa, joka oli kasvanut lääketieteellisten keskustelujen ilmapiirissä ja kykeni saattamaan häpeään tavalliset juonemme. Hän itsekin pyrki sekä sinä päivänä että sittemminkin minua puhutellessaan välttämään vähintäkin viittausta levottomuuteen, joka yhä häntä kalvoi; aavistin sen hänen liikkeittensä automaattisuudesta hänen hoitaessaan järjestelyhommiamme. Tämä unissakävijöille luonteenomainen piirre kävi sitä selvemmin ilmi, kun koko hänen olennossaan tapahtui äkillinen herääminen, niin pian kuin hän joutui olemaan samassa huoneessa kuin miehensä. Mutta oliko vain yksi syy tähän sisäiseen levottomuuteen, jonka tunsin tuon tyynen ulkoasun takana häntä niin rajusti järkyttävän? Vaikken Le Gallicin käynnin jälkeen enää uusinutkaan alkuperäisiä epäilyksiäni, en voinut olla huomaamatta, että hänen levottomuutensa eneni toisin päivin ja juuri silloin, kun oli saapunut joku Ortèguen itsensä upseerilta pyytämistä postikorteista. Rintamalta tulleena ei tässä "sotilaspostissa" ollut mitään paikkoja mainittuna. Se oli pelkkä sovittu lyhyt elossaolon viesti. Että rouva Ortègue ei voinut liikutuksetta ottaa vastaan tätä nelisnurkkaista paperia, käden kyhäämää, joka ehkä jo oli kuolon kangistama hetkenä, jolloin kirje saapui vastaanottajalleen, se oli ylen luonnollista — ylen luonnollista oli, että vaara, jolle hänen läheinen sukulaisensa, lapsuus- ja nuoruustoverinsa oli alttiina, yhä enemmän järkytti hänen jo ennestään jännittyneitä hermojaan. Olin siitä vallan selvillä: ei ollut mitään romanttista tuossa aivan yksinkertaisessa, kokonaan inhimillisessä mielenliikutuksessa. Kuinka muutoin olisikaan tämä naissydän, niin lujasti, niin todellisesti elämän draaman ruuvipihtien puristamana, hetkeksikään antautunut kuviteltuihin tunneliikutuksiin?
Minuakin nämä rautapihdit pusersivat, yhä piukemmin joka päivä. Miten olisi minulta riittänytkään aikaa monimutkaisten tunnepunoutumain pohtimiseen, kun joka hetki kolhaisin itseni niin ankaraan todellisuuteen? Nuo elokuun viikot nousevat taas haudastaan, ja minä kärsin uudelleen niiden kuoleman tuskaa. Ensimmältä oli nyt ambulanssimme aineellista puolta tarkoittavien toimien ohella pitkiä kahdenpuheluita Ortèguen kanssa minun tutustamisekseni sairaalan vastaiseen hoitoon. Olin luonnollisesti suostunut lopullisesti hänen ehdotukseensa. Minun tuli käyttää ajatusvoimaani minulle tuntemattomien käsitteiden ja asiapaperien piirissä. Jokaiselta tuollaiselta yhteisistunnoltamme uusiutui minussa tunne tuosta patoloogisesta murhenäytelmästä, johon sattuma oli minutkin sekoittanut. Pääsin tarkemmin yksityiskohtaisesti perille siitä kauhistuttavasta työnpaljoudesta, jolla Ortègue oli itsensä loppuun kuluttanut, samoin kuin siitäkin elämän yltäkylläisyydestä, josta lähestyvä kuolema oli hänet tempaava. Varsinkin sain kerta kerralta — minun nähteni kärsiminen ei häntä enää kiusannut — olla toteamassa hävitystyötä, jota miltei hetkestä hetkeen suoritti häntä kalvava tauti sekä lääke, jota hän käytti sietämätöntä tuskaansa lievittääkseen. Hän vertasi itsekin alituista syhyämistä, joka häntä vaivasi, elävään jouhipaitaan, joka hetkittäin oli saattaa hänet hulluksi. Näin keltataudin uusiintuvan kämmenissä ja sidekudoksissa, valtaavan kasvot, syventyen paikka paikoin väriltään. Hänen ulkomuotonsa espanjalaisuutta yhä lisäsi tuo tummahkon viheriäksi painuminen, joka loi häneen eräänlaista peloittavaa, kaameaa kauneutta, ja tämä kaikki tapahtui tuon nuoren naisen yhä terävänäköisemmiksi käyvien silmäin edessä! Tämä tapahtui samoihin aikoihin ja yhtä rintaa sodan hädän kanssa, joka oli yhä kasvamassa Elsassissa ensimmältä saavutetun menestyksen luoman mielettömän toivehikkaisuuden jälkeen: ranskalaiset joukot työnnetty takaisin Nancyta kohti — belgialainen armeija umpikujassa Antwerpenissä — Namuria pommitetaan — taistelu alkanut Charleroin luona — Liège valloitettu — Dononista ja vuorensolista Saalen seuduilla luovuttu — vihollinen Péronnessa — Longwy vallattu, samoin Mabeuge — sitten peräytyminen — saksalaiset Compiégnessa, Senlisissa — hallitus siirtynyt Bordeaux'iin — Pariisi uhattuna — lopulta Joffren päiväkäsky, jonka sanamuoto ilmaisi vaaran vakavuuden: "Maksoi mitä maksoi, valloitettu alue pidettävä hallussa; paikalle kuoltava", — sitten odotusta — suunnaton toivo, johon emme rohjenneet uskoa — sitten Ourcq, Grand-Morin, Montmirail — vihollinen työnnetty takaisin — Lunéville, Saint-Dié, Raon, Pont-a-Mousson vapautettu — viimein Marnen voitto. Mikä ilo olisikaan tulvehtinut sieluuni jopa kuolevan Ortèguen nähden, jolleivät nuo vapautuksen päivät ja ensimmäisten haavoitettujemme saapuminen olisi sattuneet yhteen!
Eräänä tiistaina, syyskuun kahdeksantena, sotilashallinto heidät lähetti luoksemme. He olivat kaikki vioittuneet päähän tai selkäytimeen. Ortèguen erikoisala sai aikaan, että heihin nähden oli Val-de-Grâcessa tehty tällainen valikointi. Heidän tulonsa ilmoitti meille soittokello, joka oli vasituisesti tähän tarkoitukseen varattu. Kauan kaikui korvissani tuo ensi kutsu, nuo kolme kimeää, pitkitettyä pimpahdusta, jotka saivat meidät, Ortèguen ja minut, hypähtämään paikaltamme, vaikka puhelimitse jo olimme saaneet tiedon. Ja tuossa tuokiossa oli ambulanssin koko henkilökunta kadulla, hoitajat ja hoitajattaret ja rouva Ortègue heidän seurassaan. Kolme autoa oli pysähtynyt oven edustalle, kolme pitkänomaista harmaata vaunua, Punaisen ristin merkillä varustettuja ja vaatesuojuksen kattamia. Olemme sittemmin nähneet monien samanlaisten ajoneuvojen seisahtuvan ahtaalle Saint-Guillaume kadullemme surullisine kuormineen, mutta aina tunnen sisäistä väristystä tämän ensi tulon muiston palautuessa. Oli vielä niin lähellä elokuun alku, nuo hehkuvat päivät, jolloin Ranskan koko nuoriso, sen koko voima läksi matkaan, nauru ja viha huulillaan. Näimme kaikki itäisen ja pohjoisen suuren rautatieaseman tulivuoren lailla heittävän ihmislaavaa kohti rintamaa: lämpimimmän, parhaimman veremme. Näimme kukitettujen vaunujen lähtevän liikkeelle, kuulimme laulut, jotka veturin savun mukana kiitivät yli seutujen etelästä pohjoiseen saakka. Olin tuntenut tämän kaiken sitäkin vihlovammin, kun minun oli sillä ravittava silmiäni kiireimmiten sairaalatoimieni lomassa ja pakollisen joukostajäämiseni kaipuun kivistäessä. Olin myös nähnyt kauhun suurentamia naissilmiä, jotka, läpitunkevampina kuin miesten, ennakolta lukivat tuntemattomia kohtaloita. Vuodenaika ei ollut muuttunut. Kesäinen aurinko paistaa hellitti kirkkaalta taivaalta, mutta näköhäiriöisten silmien näyt olivat muuttuneet todellisuudeksi, veriseksi, välittömäksi, leppymättömäksi. Silmäini edessä veti parhaillaan pari mieshoitajaa vaunuista ulos paareja, joilla lepäsi jäykistynyt olio — sotilasviitta sininen, housut punaiset, pää käärittynä liinakääreisiin, jotka päästivät näkymään vain mullan väristen kasvojen alaosan, sinertävän suun ja kuivettuneitten hampaitten yli pingoittuneet huulet. Ja sitten toiset paarit ja sitten taas toiset. Yhdeksät niitä hoitajamme sijoittivat alakerran eteiseen. Ortègue ja minä toimitimme opiskelijamme avustamina haavoitettujen ensi tutkimuksen. Kiireellinen leikkaus saattoi käydä välttämättömäksi. Heidän äänettömyytensä kummastutti meitä. Tuntui kuin he olisivat liiaksi kärsineet ajaa jyryytettyään karjavaunuissa Charleroista asti pysähtymällä pikku-ambulansseihin, missä ei oltu uskallettu koskea moisiin haavoihin — liiaksi kärsineet halutakseen enää puhua! Heidän repaleisista, oljenkorsien peittämistä vaatteistaan läksi hien ja veren löyhkä. Heillä oli vielä jaloissa raskaat nauhakengät ja niissä kiinni-iskostunutta sotatanteren multaa. Totesimme kauhuksemme, että kaksi heistä oli sokeita, kolmas todella kykenemätön lausumaan sanaakaan, haavoittuma kun oli riistänyt hänellä puhekyvyn. Muut näkivät ja kuulivat, mutta heillä oli miltä käsivarsi, miltä sääri herpaantunut. Eräältä heistä, jo puolitajuttomaksi vaipuneelta, pääsi aika ajoin tuo aivokalvotulehdusta sairastavien kirkaus, jonka vihlovuutta et unohda sen kerta kuultuasi.
"Täydellinen näytekokoelma Jumalan hyvyydestä, johon pikkuserkkuni, Le Gallic, uskoo", sanoi Ortègue ja lisäsi, osoittaen sairainta koko joukosta, aivokalvotulehduspotilasta: "Jos on jotain heti tehtävissä, niin tämän miehen hyväksi on toimittava. Kantakaa hänet yläsaliin."
XI
Olin usein nähnyt Ortèguen tekevän leikkauksia. Olin alilääkärinä ollut osallisena noissa kirurgisissa voimannäytteissä, joita hän mielellään suoritti hämmästelevien kilpailijainsa nähden. "Ne eivät ole leikkauksia", sanoi eräänä päivänä Poncet, lyonilainen taituri, "ne ovat veikanlyöntiä." Ja Poncet lisäsi, suvaitsevainen hymynsä huulillaan: "Mutta hänpä ne kaikki voittaa!" Tämän miltei ihmeentekijä-ylemmyyden salaisuus piili tavattomassa anatomian tuntemuksessa, johon yhtyi yhtä harvinainen katseen tarkkuus ja sorminäppäryys. En ollut milloinkaan yhteisleikkauksissamme päässyt näkemään Ortèguea sen loistokkaampana, sen rohkeampana ja onnekkaampana leikkausveitsitaiturina kuin näiden ensimmäisten haavoittuneitten äärellä sekä niiden, joita heidän jälkeensä nopeasti tuli ylen suuret joukot. Viikko ensimmäisten saapumisen jälkeen olivat kaikki neljätoista vuodettamme käytännössä. Kuta lukuisammiksi kävivät esimerkit vammoista, jotka hänen taitoaan tottelivat, sitä enemmän elpyi kirurgi "isännässä". Hänen tieteellisen nuoruutensa into syttyi uudelleen tuossa kuolemaantuomitussa miehessä. Minua, joka tiesin totuuden, ei tämä ammatillisen innon uusi kevätaika alkavan voimattomuustilan ohessa päässyt pettämään. Morfiini alkoi työnsä, yhtä tuhoisan kuin syöpä. Tuo elpymys antoi leiman tälle ensimmäiselle myrkytyskaudelle. Mitä tuskallisinta oli todeta rouva Ortèguen levottomuuden heltiävän. Hän oli tietämätön turmiokkaasta tavasta, johon hänen onneton miehensä oli antaumassa. Hän näki hänen innostuvan erinomaisista tapauksista, kertovan niistä, väittelevän niistä. Hän saattoi päätellä parantumisen mahdolliseksi, jos tämä riutumus johtui pelkästään neurasteniasta, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun Ortèguen kaikissa sielunkyvyissä samalla tapahtui nousu, esimerkiksi hänen uhrautuvaisuudessaan. Hän oli aina tuhlannut alttiiksiantavaisuuttaan onnettomien palvelukseen. Kun hän pyysi Moreau-Janvillen tapaiselta mieheltä viisikymmentätuhatta frangia leikkauksestaan, hän lausui: "Rikkaat maksakoot köyhien puolesta!" Hänen suhteensa tuo lause piti tarkoin paikkansa. Hänen ilmaiset neuvonantonsa ja leikkauksensa olivat lukemattomat. Oli siksi johdonmukaista hänen luonteeseensa katsoen tuo, mitä hän toisti meille noina elokuun loppupuolen ja syyskuun alun aikoina:
"En tiedä mitä minusta olisi tullut, jollen olisi voinut olla hyödyksi tämän sodan kestäessä. Me siviili-ihmiset emme koskaan saa velkaamme sotilaille tarpeeksi maksetuksi. Nuo ihmiset kuolevat puolestamme, sitä ei saa lakata meille yhä uudelleen toistamasta — sinulle, Catherine, Teille, Marsal, ja minulle, Ortèguelle, itselleni. Eilen tuo mies, jolta vedin luodin pois korvan takaa ja joka jää eloon, kiitti minua kyynelin. 'Kiitokset, poikani, minä olen sinulle velkaa', vastasin hänelle. En lisännyt, että hänet oli onnekseen lähetetty tänne. Ihan kauhistaa mitä kaikkia tyhmyyksiä saan lääketieteellisistä lehdistä lukea hermokirurgiasta. Kunhan sota loppuu, niin saattepa nähdä, Marsal, minkä kirjan me kirjoitammekaan!"
Hän oli hyvässä luottamuksessa — oman diagnoosinsa jälkeenkin! Miten ihmeellisiä ovatkaan nuo harhakuvitelmamme, joihin ymmärryksemme ei todellisuudessa yhdy, ja joista kuitenkin hetken puhumme, aivan kuin niihin uskoisimme! Muutoin eivät nämä vakuuttelut, niin oudot itseään niin ankarassa kurissa pitävän tiedemiehen ja niin riutuvan sairaan suusta, epäilemättä olleet muuta kuin uusia morfiinin vaikutuksia. Ei ollut kulunut kahtakaan viikkoa, kun tätä onnellista kautta seurasi rappeutumisen kausi. Joko Ortègue lisäsi annostaan tai taudinmyrkky alkoi yhtyä lääkemyrkkyyn — joka tapauksessa huomasin kauhukseni äkillisiä merkkejä hänen siveellisessä olemuksessaan tapahtuvasta tuskallisesta muutoksesta. Hänet, jonka aina olin tuntenut niin ankaraksi vähäisimmistäkin totuuden vääntelyistä, hänet yllätin valehtelemasta, ilmeisestä patoloogisesta valheesta. Hän sanoi esimerkiksi olleensa kävelemässä puutarhassa, kun olikin jäänyt toimistohuoneeseensa ja päinvastoin. Hän väitti lukeneensa sanomalehteä, jota ei ollut lukenut. Tähän vähäpätöiseen jutunkeksimiskiihkoon liittyi jo todellista tahdon herpaantumista, morfiinin levottomuutta herättävimmät poltinmerkit. Nykyään saattoi tapahtua, että hän aamulla puki ylleen työtakkinsa ja esiliinansa, mutta jäikin sohvalleen makaamaan sanoen minulle:
"Marsal, suorittakaa Te sairaskäynnit. Teette sitten minulle selkoa…"
Eikä hän edes puolustaunut väsymyksellään! Lakkaamatta hän, joka kymmenen, kaksitoista ensi päivää oli ollut niin toimelias, lausui nyt tapauksissa, jotka vaativat nopeaa leikkausta, aivan kuin laiska kirurgi aikaa voittaakseen: "Teemme leikkauksen huomenna." En yksin minä todennut näitä rappion oireita. Lyhyen helpoituksen-ajan jälkeen, josta huomautin, ilmeni rouva Ortèguen katseessa uudelleen entinen levottomuus, johon tuli lisäksi kummastus. Hän ei enää tuntenut tuota etevämmyyden miestä, jota hän oli ihaillen rakastanut. Enkä minäkään häntä tuntenut. Tiedossani tuo kaksinainen vaikutus, joka hetki hetkeltä ehdytti hänen antoisan tarmonsa muinoin tyhjentymättömän lähteen, pelkäsin romahdusta voimatta kuitenkaan täysin aavistaa sitä odottamatonta muotoa, johon se oli pukeutuva, yhtä vähän kuin sitä vallan ammattiimme kuuluvaa tapahtumaa, joka oli merkitsevä tämän murhenäytelmän toista näytöstä.
XII
Tuo tapahtuma sattui täsmälleen maanantaina, elokuun 28:ntena. Määrätystä syystä muistan tuon päivämäärän. Edellisenä päivänä oli saksalainen lentokone heittänyt neljä pommia Pariisiin osuen kolmentoistavuotiaaseen pieneen tyttöön.
"Kuinka sattuma sentään on typerä!" sanoi Ortègue minulle tuona maanantaiaamuna, näyttäen minulle lehdestä uutista tuosta hyökkäyksestä. "Miksi en minä ollut Trocadéro kadulla tuon lapsen sijasta?"
"Entä Dufour", vastasin, "kukapa hänet sitten leikkaisi?"
Tämä Dufour oli muuan tykistökapteeni, joka edellisellä viikolla oli tuotu luoksemme, selkäytimen paikkeilla kuulan tekemä hirvittävä haavoittuma. Hän ei voinut enää kävellä. Tarkan tutkimuksen tehtyään Ortègue oli päätellyt olevan kyseessä puristuksesta johtuvan lamauksen, joka oli korjautuva, kunhan luoti poistettaisiin.
"Olette oikeassa, Marsal. Kukapa hänet leikkaisi?" hän toisti. "Ei. En ole unohtanut tuota onnetonta raukkaa enkä sitäkään, että määräsimme tämän aamun yrittääksemme pelastaa häntä. Kuta pikemmin, sen parempi. Olemme liiaksi viivytelleet. Sellainen kuin tuo lovi on — on ehkä kysymys vain tunneista. Tahdotteko ystävällisesti antaa käskyn, että hänet kuljetetaan saliin?" Ja palatessani hän virkkoi: "Kolmeen päivään en ole hänen tähtensä enää käyttänyt morfiinia. Ah, kärsin jälleen julmasti! Mutta on jotain tätäkin kärsimystä pahempaa. Tuossa se vaiva piilee", hän osoitti päätään, "ajatus, joka pakenee käsistäsi, sakea seinä itsesi ja toiminnan välillä, sisäinen liikkumattomuus… Olen pelännyt, kun olen nähnyt tämän Dufourin leikkauksen välttämättömänä edessäni, pelännyt, etten ole enää oma itseni, ja jollen tämänlaisessa tapauksessa voi toimia, merkitsee se Ortèguen kaltaiselle miehelle kaiken sikseen heittämistä… Mutta minä olen luvannut itselleni, etten enää ota ruisketta, ja lopetin paikalla. En ole puolitien mies, sen tiedätte… Tein itselleni selväksi, etten pääse perille annosta vähentämällä… Mutta minussa on kaikki äkkinäisen ehdottomuuden klassilliset oireet: unettomuus, kutkutus, kylmänväreet ja tavaton herkkätuntoisuus. Mutta kaikki, kaikki mieluummin kuin tämä maahan masentava painostus, tämä lyijypuristin tahdollani… Marsal, minä tahdon, että Dufour voi jälleen kävellä, ja hän on kävelevä… Tulkaa, hän lienee valmis…"
Muutamaa minuuttia myöhemmin astuimme leikkaussaliin, hän hyvin hermostuneena ja jännittyneenä, minä toivoen hartaasti, että uhkarohkea yritys, johon hän aikoi antautua urhean, onnettoman Dufourin hyväksi, olisi onnella ohi. Totesin levottomana, että Ortèguen jännitys yhä kasvoi, sitä mukaa kuin toiminnan hetki läheni. Ennen vanhaan oli ollut päinvastoin. Pelkkä esiliinaan ja kumihansikkaisiin pukeutuminen pystyi tyynnyttämään hänet. Tuona aamuna hän puhui, puhui, niin pitkältä kuin käytäviä riitti, hänen sanatulvansa oli vallan sairaalloista! Muistan selvästi kaksi hänen lausumaansa — toisella hän pidätti minut miltei jo salin kynnyksellä, osoittaen minulle puutarhasta kenttäpapin hahmoa tämän laskeutuessa alas ulkoportaita:
"Apotti Courmont tulee morfiiniaan jakamasta — kenties Dufour raukallemme. Se myrkky on vielä tylsyttävämpi kuin tuo toinen."
Toisen lausunnon näyttämönä oli itse leikkaussali ja kuulijakuntana hoitajain ja hoitajattarien parvi, ympäröiden haavoitettua, joka leikkauspöydällä makaavana juuri oli nukutettu:
"Saatte olla läsnä ihmeenteossa", sanoi heille Ortègue, "mutta todellisen ihmeen, tieteellisen ihmeen. Tämä rampeutunut mies nousee kävelemään. Avaan häneltä selkäydinkanavan ja saan käsiini luodin. Oi, tämä leikkaus on suurenmoinen! Siitä on teille hyötyä, nuoret miehet! Kahden kuukauden aikana te tulette jo olleeksi läsnä kolmessa laminektomialeikkauksessa! Kysykää Marsalilta. Hän ei ole niitä nähnyt sen enempää koko alilääkäriaikanaan."
Moinen leikkisä hilpeys, jolla hän ilmoitti verisimmästä leikkauksesta mitä voi tapahtua, todensi mitä muuan humoristi herjaavassa komparunossaan meistä väitti, että me nimittäin rupeamme kirurgeiksi vain saadaksemme rankaisematta tyydyttää teloittajanvaistojamme. Kuinka vähän olikaan hänen tapaistaan tuo äitelä iloisuus, yhtä vähän kuin äkillinen katseen tiukkuus, jolla hän tarkasti minua sivellessäni jodilla haavoittuneen selkää tämän maatessa vatsallaan! Huomasin myös, että hänen tavallisesti niin vakavat sormensa vapisivat hieman, kun hän kolmihaaraisella harpilla varustettuna ja röntgenlevyn ohjaamana, jolle luoti heijastui, merkitsi kolme viivaa tuohon nyt kellertävään ihoon — sen keltaisempi se ei ollut kuin hän itse oli kasvoiltaan. Kun nämä valmistelut olivat päättyneet, hän alkoi ryhtyä paljastamaan selkänikamia tekemällä selkärankaan asti ulottuvan, syvän, suoraviivaisen leikkauksen. Olinko itse hermostunut? Minusta näytti, ettei leikkausveitsen työnnössä ollut hänen tavallista päättäväisyyttään. Minulla ei ollut aikaa miettiä tuota merkkiä. Tätä paljastamista seurasi, kuten aina, runsas verenvuoto, joka uhkasi hälventää näkyvistä koko leikkauspinnan. Olin tarttunut niihin kahteen eristäjänäpittimeen, joilla oli määrä pidellä koholla haavan reunoja. Käytin itse toista ja ojensin toisen Ortèguelle. Näin hämmästyksekseni, ettei hän ottanut kädenliikkeestäni vaaria. Hän työskenteli yhä eteenpäin tuossa veritulvassa, mutta epäröivin, epävarmoin käsin. Äkkiä hän hellittää leikkausveitsen kahvasta. Näen hänen taintuvan, silmät harhaten, piirteet vääntyneinä. Tuskin ennätimme saada hänet jakkaralle, jolle hän lysähti änkyttäen käheällä äänellä:
"En näe sitä!… En voi!…"
Ja kesken tämän äkkiheikentymisen, joka jätti ammatillisen kunniantunnon yksin jäljelle muitten sielunkykyjen himmetessä, oli hänellä vielä voimaa työntää minut pois ja sanoa osoittaen leikkauspöytää, jolla potilaamme makasi verissään:
"Hän, Marsal! Ottakaa Te hänet huostaanne. Vetäkää luoti ulos…"
XIII
Velvollisuuttani en voinut epäillä: hänet oli ensin leikattava. Sillä välin kuin kaksi hoitajista kuljetti pois voitetun kirurgin tukien häntä, koetin minä puolestani pysäyttää verenvuotoa. Mutta entä sitten? Tuliko minun tukkia haava, samalla kuin korvissani kaikui tuo hirvittävä sana: "On ehkä kysymys tunneista."? Tuliko minun jatkaa leikkausta umpimähkään ja luottaen yksinomaan Ortèguen ilmoittamaan diagnoosiin? Valitsin jälkimmäisen, aivan kuin tuo suuri nero, jonka himmenemisen kuitenkin juuri äsken totesin, olisi minut siihen pakottanut. Annoin myöten varsinkin siksi, että tunsin tarvetta hankkia hänelle siihen ahdistuksen tuskaan, johon voimattomuutensa hänet vaivutti, sen ainoan lohdun, minkä hän kykeni vastaanottamaan. Hänen ensi sanansa jälleen kohdattuamme tulisi olemaan kysymys: "Entä Dufour?" Mikä lohdutus, jos voisin vastata hänelle: "Luoti on hallussani. Oli tosiaankin kyseessä pelkästään selkäytimen puristus. Hän on pelastettu!" Kesken näiden ajatusten sekasorron annoin tainnuttajalle — hän oli noussut paikaltaan hänkin — määräyksen, että hän laskisi naamarin uudelleen haavoitetun suulle, sillä tämän vaikerrus ilmaisi heräämisen lähenevän; sitten suoriuduttuani erittäjänäpittimistä rupesin jälleen tutkimaan aluetta, jolla muutaman millimetrinkin harhaus uhkaa käydä kohtalokkaaksi. En muista koko lääkäriajallani suorittaneeni työtä, joka olisi minusta tuntunut kestäneen niin kauvan. En liioin ollut, halki kaikkien näiden luunmurtamisten ja -avaamisten tuskallisten yksityisseikkain, syvemmin tuntenut tuota tunnetta, josta muuan lääketieteen mestareista, Jean-Louis Favre, niin taidokkaasti puhuu Kirurgin sielu nimisen tutkielmansa kaunopuheisilla sivuilla. Hän osoittaa siinä, kuinka kirurgi tuntee värinän kulkevan lävitseen, innostaen, kohottaen, antaen hänen olemukselleen uutta voimaa. Yhä kulkiessani syy syyltä tuon vertavuotavan, elävän lihan läpi ihailin mielessäni vielä kerran Ortèguen ohjeitten varmuutta ja hänen aavistelevaa katsettaan. Luoti oli täsmälleen hänen mainitsemassaan paikassa. Sain sen käsiini. Vedin sen pois. Selkäytimen puristus alkoi hälvetä ja sen mukana lamaantumus. Ihme tapahtui. Haavoitettu oli pelastettu. Sivumennen sanoen, hänen pelastuksensa oli niin täydellinen, että hän läksi sairaalasta seuraavalla viikolla hankkiakseen itselleen toipumisloman, koko aikana yhtään aavistamatta, millaisten odottamattomain tapausten kuluessa hänen vapauttamistyönsä oli tullut suoritettua. Jean-Louis Favre on myöskin sanonut tainnutetusta, että tämä on ainoa välinpitämätön siinä näytelmässä, jota näytellään leikkauspöydän äärellä. Ei ole milloinkaan tämä lause minusta tuntunut niin todelta kuin tämän sivukohtauksen aikana, jonka onnelliseen päättymiseen en rohjennut uskoa apulaisteni kantaessa pois tuota yhä nukuksissa olevaa, mutta elämään palautettua miestä.
* * * * *
Tuskin maltoin pestä pois käsiäni ja kasvojani peittävän veren. Esiliina vielä tahraisena syöksyin kohti Ortèguen työhuonetta, puristaen sormieni välissä, kuin mitäkin aarretta, luotia, jonka aioin ojentaa hänelle ennenkuin mitään sanoisinkaan.
"Professori on tullut jälleen tajuihinsa", sanoi minulle hoitajatar, jonka tapasin. "Hänelle on pyynnöstään annettu morfiiniruiske. Hän halusi, että jättäisimme hänet yksin. Hän lepää sohvallaan. Rouva Ortègue on häntä valvomassa."
"Hän on langennut uudelleen", ajattelin. "Sepä oli turmioksi. Mutta sittenkin ehkä parempi. Tuo pyörtymys kesken leikkausta, näön häiriintymisineen ja jalkojen pettämisineen — sen aiheutti morfiinin äkillinen poisjättäminen. Se olisi voinut johtaa kuolemalla päättyvään tajuttomuuteen. Minun täytyy ottaa selkoa hänen tilastaan… Mutta entäpä jos hän nukkuu?… Käyn ainakin hänen työhuoneensa viereiseen suojaan. Jos hän nukkuu, vetäydyn pois. Muutoin olisi tieto leikkauksen onnistumisesta parhain lääke…"
Avasin siis ensimmäisen oven niin hiljaa kuin mahdollista ja varpaillani kulkien. En ollut vielä astunut kynnyksenkään yli, ennenkuin korviini ennätti kovaäänistä puhetta työhuoneesta, jonka odotushuoneena tämä suoja oli. Lähenin kolkuttaakseni toista ovea ja ilmoittaakseni läsnäoloni. Muuan lause, jonka selvästi kuulin, naulasi minut siihen paikkaan, niin se minut tyrmistytti, ja kas tässä se hirveä keskustelu, jota kuuntelin, liikkumatonna, todellisen halvauksen tapaamana. Ortègue ei äärimmäisessä tuskassaan ollut enää kyennyt vaikenemaan salaisuudestaan. Hän oli juuri ilmaissut vaimolleen sairautensa nimen ja kaiken muun. Ja rouva Ortègue huudahti:
"Mutta jos sinä kuolet, en minäkään voi elää sen jälkeen! Sinä et saa kuolla!…"
"Lapsi raukkani", vastasi Ortègue, "sinä elät jälkeeni, ja niin on oikein. Et ole vielä kolmeakymmentä. Sinulla on oikeus elää…"
"Ei ilman sinua."
"Älä puhu niin. Älä saata minua kiusaukseen!… Älä saata minua kiusaukseen!" hän toisti. Arvasin siirretyn tuolin kolinasta, että hän nyt käveli huoneessa. "Aivan niin. Minulla oli hirveä ajatus: että vetäisin sinut kanssani pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen. Siitä saakka kun tiesin olevani tuomittu mies, nousin, en vain kerran, vaan kymmenet kerrat öisin kuunnellakseni nukkumistasi. Kuulin tyynen, raikkaan, säännöllisen hengityksesi. Sytytin kynttilän, jota varjostin kädelläni, jotten herättäisi sinua. Näin sinut niin kauniina, niin nuorena! Ah, nuoruus, mikä sana! Näin sinut vuoden päästä, kahden, kymmenen, viidentoista, alati yhtä kauniina, ja itse silloin niin kaukana poissa!… Sanoin itsekseni: 'Minä olen silloin vain pelkkä varjo. Hän on minut unohtava…'"
"En koskaan", vaikeroi rouva Ortègue rajusti.
"Kyllä", väitti mies yhtä rajusti… "Kaikki unohtuu… Ja silloin syttyi epätoivo, mustasukkaisuus, raivo. Ja minä ajattelin: 'Mitä jos tappaisin hänet tuohon, hänen nukkuessaan, ilman että hän sitä tuntee?… Voin vain valita sopivan keinon. On olemassa paljon tappavia myrkkyjä. Minulla on niitä.' Ja sitten minua kauhistutti. Polvistuin vuoteesi viereen ja pyysin anteeksi. Et voi aavistaa, kuinka sinua rakastan. Enhän pelkää kuolemaa. Kuolema ei ole mysteerio muuta kuin niiden silmissä, jotka ovat tietämättömiä, jotka eivät ole nähneet totuutta. Minä, minä kyllä tiedän, mitä on tuo suuri uni. Mutta, Catherine, kun siihen on astuttava sinusta luopuen! Jättäen sinut toisille!… Mutta miksi kerron sinulle koko häpeäni, raukkamaisuuteni?… Saan sinut kauhistumaan minua…"
"Sinäpä et aavista, kuinka suuresti minä rakastan sinua", vaimo vastasi.
"Ei", sanoi mies, "sinä et voi enää rakastaa minua. Ei voi rakastaa tällaista haaskaa, mikä minusta on tullut. Kun katson itseäni peilistä, ja kun näen nämä kaameat kasvot, nuo laihtuneet posket, tuon vihertävän ihon, ymmärrän hyvin, ettei minua enää voi rakastaa. Ei voi enää. Se on ollutta ja mennyttä… Tähän aamuun asti oli minulla oikeus ajatella: 'Älykäs kuin on, isänsä kaltaisen tiedemiehen tytär, voi hän vielä löytää minussa sellaista, mihin voi mieltyä: taitoni, tieteeni; nähdessään minun työskentelevän tässä sairaalassa, kaikkien ihailemana, hän voi olla minusta ylpeä, ylpeä saadessaan kantaa nimeäni…' Tämä ajatus minua ylläpiti, innosti. Sen voimasta olen saanut näin tavattomia aikaan näinä viime viikkoina. Salli minun antaa itselleni tämä tunnustus, aivan kuin antaisin sen vainajalle. Sekin kaikki on nyt mennyttä, mennyttä!… Pyörryttyäni tänä aamuna en uskalla koskettaa ainoatakaan työaseistani. Pelkäisin liiaksi joutuvani murhaajaksi… Olenkin ehkä murhaaja, jollei Marsal ole onnistunut… Silloin olet sinä, tieteeni, taitoni, mennyttä, kaikki mennyttä, kaikki… Katsos, kauheata on, kun kaikki, mitä rakastit, menee menojaan, haihtuu, häviää, ja kun täytyy se nähdä, tuntea, itse poistua mukana, ja minkälaiseen kuolemaan!…"
"Mutta minä en poistu, Michel!" Millä äänensävyllä hän päästikään tuon huudahduksen!… "Minut sinä säilytät! Minua et kadota. Rakastan sinua, kuuletko, rakastan sinua."
"Älä käytä sellaisia sanoja." Millä äänensävyllä myöskin Ortègue vuorostaan väitti vastaan!… "Ne tekevät minun ylen kipeää… Sillä se ei ole mahdollista!… Sinä et rakasta minua. Sinä vain säälit minua. Ja tosiaan olenkin hyvin säälittävä."
"Minä rakastan sinua", vaimo rukoillen pyyteli. "Koko elämäni on sinussa. Rakastan sinua… En tiedä, liekö se mahdotonta, mieletöntä. Tiedän vain, että niin on. Rakastan sinua yhtä hellästi kuin sinä päivänä, jolloin pyysit minua vaimoksesi ja jolloin annoin sinulle myöntymykseni. Sinä päivänä annoin sinulle koko sieluni. Se on sinun, etkö tunne, että se on sinun? En ole koskaan sinulta mitään pidättänyt, en mitään. Mutta sano minulle, että ymmärrät minun rakastavan sinua, että tunnet sen. Sano se minulle…"
"En voi sitä tuntea", mies sanoi. "Se ei ole enää mahdollista…"
"Siksikö, että kärsit, että olet onneton?… Et ole siis ymmärtänyt, miksi sinua rakastan, miksi koko elämäni on sinussa, toistan sen sinulle vielä? Niin, koko elämäni. Sillä minä en myönnä, että voimme rakastaa kahdesti, tai että lakkaamme rakastamasta. Varsinkaan en myönnä, että voisimme alkaa elämämme uudestaan. Sitähän en ole milloinkaan voinut antaa äidilleni anteeksi. Olit minua paljon vanhempi. Olen aina tietänyt, että tulet vanhenemaan ennen minua, ja jo siitäkin syystä olen rakastanut sinua sitä enemmän. Isäni kasvatti minut tieteen palvojaksi. Hän oli minulle kertonut ajatuksensa sinusta, tiedemiesarvostasi. Sinun elämäsi runous, tuon niin monen kovan halki totuudelle pyhitetyn elämän, se se veti minua puoleensa, kaikki, mikä tuossa niin karkealta näyttävässä työssä on ylevää, hyvää. Sanoin itselleni: 'Kun hän alkaa vanheta, olen hänen luonaan. Olen hänen sairaanhoitajattarensa, jos niiksi tulee.' Muut naiset uneksivat äitiydestä. Minustakin olisi tullut äiti sinun kauttasi. Se olisi tehnyt minut ylen onnelliseksi. Minusta ei tullutkaan äitiä. En sitä sure. Mutta jollet tunne tätä juuri tällä hetkellä, jolloin sinulla on tarve se tuntea, niin mitä luulet minustakaan tulevan? Mistä luulet minun saavan voimaa? Jollen auta sinua tässä viime koetuksessa, niin, silloin on kaikki mennyttä. Mutta minä olen ylläpitävä sinua, auttava sinua'…" Ja uudelleen, rajusti: "Sinä aioit surmata minut? Vastaa."
"Olen sen jo sanonut sinulle."
"Vastaa vieläkin: oletko myös aikonut surmata itsesi?"
"Olen sitäkin ajatellut."
"No hyvä! Tahdotko, että kuolemme yhdessä? Uskotko silloin, että rakastan sinua?…"
Syntyi äänettömyys.
"Onko se ihan totta?" kysyi mies.
"Tottako? Katsohan toki minuun!"
"Ah!" sanoi mies, ja minä värisin todetessani, että hänen äänensä muuttui ja että sen epätoivoista sävyä seurasi haltioitunut, ihastunut, hurmaantunut sointu. "Niin, minä uskon, että rakastat minua… Oi kiitos, kiitos! Ensi kerran viikkojen takaa irtaudun painajaisestani, tunnen hiukan hengittämisen, tuntemisen suloa. Niin, nyt tunnen, että sinä rakastat minua. Kuinka suloista se onkaan! Mikä tyyneys sydämessäni! Mikä jännityksen laukeaminen!… Kuinka rakastanetkaan minua, kun voit minulle näin puhua!"
"Viimeinkin!" huoahti vaimo. "Niin, rakastan sinua kiihkeästi, ehdottomasti. Katsos, minun ei tarvitse ponnistella erotakseni maailmasta, jossa sinua ei enää ole. En minäkään pelkää kuolemaa. Minäkin tiedän sen tuoksi suureksi uneksi. Milloin tahdot, että siihen vaivumme? Tänäänkö, ettei sinun ruumisraukkasi tarvitse enää niin kovasti kärsiä? Hetikö, tällä hetkellä, kun olemme niin yhtä, niin läpinäkyvät toinen toisellemme? Tahdotko? Olen valmis."
"Ei vielä", mies vastasi. Miten tuskaisesti odotinkaan noina kauheina silmänräpäyksinä vastaankuohahduksen huutoa hänen puoleltaan, tuon miehen, jota olin tottunut niin suuresti kunnioittamaan, kieltävää elettä tämän mielettömän alttiiksiantaumuksen tarjouksen kuultuaan! Tuota huutoa hän ei päästänyt. Tuota liikettä, sen aavistin, hän ei yrittänytkään. Se todisti, sen pahempi, että hänen sielunsa oli yhtä sairas kuin hänen ruumiinsa. Hän otti vastaan tuon hirveän kaksoisitsemurhan ehdotuksen, panematta sitä edes keskustelun alaiseksi, houreen vallassa, joka osoitti, että tuo rakkaus oli hänenkin koko elämänsä. Ja hän jatkoi: "Olen ylen onnellinen tällä hetkellä. En tahdo tätä onnea kadottaa. Niin kauan kuin minulla on silmät sinut nähdäkseni, kädet käsistäsi pidelläkseni, yksikin ajatus tietääkseni sinun olevan olemassa, tahdon elää, en tahdo kadottaa sinua hetkeksikään, en silmänräpäykseksikään. Morfiini pelastaa minut ylen suurista kärsimyksistä. Pelkäsin sitä, koska se esti minua työskentelemästä. Se ei estä minua sinua katselemasta, kuulemasta hengitystäsi, tuntemasta että elät. Minulla on vielä viikkoja jäljellä, ehkäpä kuukausia. En tahdo niitä menettää."
"En minäkään", sanoi vaimo. "Mutta lupaa minulle eräs asia. Vanno minulle kautta rakkautemme, että tämä on vain tuonnemma siirtämistä, ettet lähde ilman minua, että olemme tehneet liiton keskenämme, aivan niinkuin sinä päivänä, kun pyysit minua omaksesi. Muistathan?… Olet lääkäri. Tunnet hyvin lopun oireet. Kun ne ilmaantuvat, ilmoitat minulle siitä sekä myös keinot minunkin varaltani. Minulla on kyllä silloin oleva rohkeutta. Soljumme yhdessä pimeyteen, kylmyyteen, tyhjyyteen, kuten sanoit. Katsos, tulisi olemaan jotain vielä pimeämpää, kylmempää, tyhjempää: kotimme ilman sinua. Michel", hän juhlallisesti lausui sanoistaan hellittämättä, "tiedän, ettet ole koskaan ollut pitämättä antamaasi sanaa. Lupaa tämä minulle?"
"Minä lupaan", hän vastasi. "Kiitos", sanoi vaimo. Sitten mairitellen, puhuen hänelle kuin sairaalle: "Koeta nukkua hetkinen, rakkaani. Kaipaat unta. Sinun on säästellen pideltävä sitä vähää, mitä meillä on jäljellä, sen olet minulle velkaa. Kuuletko? Sinun on nukuttava."
"En ennenkuin tiedän leikkauksen tuloksen", mies vastasi, äänessään palava levottomuus. "Olen ollut niin järkytetty! Olen unohtanut onnettoman Dufourin. Jospa vain Marsal olisi hänet pelastanut!…"
"Menen kuulustelemaan", vastasi rouva Ortègue, "ja palaan sitten."
XIV
Minulla oli puolestani kyllin aikaa pujahtaa tieheni, siirtyä takaisin käytävään. Siellä olisin kohdannut rouva Ortèguen aivan kuin sattumalta. Hän olisi luullut minun tulleen leikkaussalista. Ensi tunteeni kehoittamana olisinkin vetäytynyt pois. Ja kuitenkin jäin. Korvissani kaikuivat nuo sanat: "Tänään… Heti…" Jos Ortègue niihin uudelleen tarttuu voimiensa loppuessa ja taudin uuden käännekohdan sattuessa? Jos tuo hirveä suunnitelma pannaan toimeen tänä iltana, huomenna? Voisinko antaa itselleni anteeksi, etten päästänyt heti huutoa, joka oli kurkustani tulossa tämä rikos tiedossani. Sillä rikos se oli, tämä raukkamaisuus tuskassa, rikos sen esimerkin kautta, jonka se antoi kaikille sairaalamme haavoitetuille ja vieläpä tällä hetkellä. Minun vielä epäröidessäni, tuskin muutaman sekunnin, rouva Ortègue avasikin oven. Hän oli nähnyt minut. Hän peräytyi tyrmistyksen järkyttämänä; sitten hän, kehoittaen minua vaikenemaan panemalla toisen käden huulilleen, toisella osoittaen suljettua ovea ja tarttuen minua käsivarteen, veti minut mukanaan.
"Olitteko kauan tuolla?" hän kysyi, johdettuaan minut huoneeseen, joka oli varattu hänelle itselleen — niin lähellä sairasta! Ja sehän vielä enensi keskustelumme traagillisuutta, tuo mahdollisuus, että Ortègue ilmaantuisi haluisa houkuttelemana, saadakseen pikemmin tietää kapteeni Dufour raukan kohtalon.
"Olin kyllä, rouvani", vastasin. Miksi olisinkaan koettanut valehdella hänelle? "Tulin ilmoittamaan professorille suorittaneeni leikkauksen loppuun ja siinä onnistuneeni sekä tuodakseni hänelle luodin."
"Miksi ette siis tullut sisään?" hän kysyi käskevästi. "Miksi kuuntelitte puhettamme, vakoilitte meitä?"
"Hyvä rouva", keskeytin, "en voi puolustaa itseäni. Minun olisi ollut joko astuttava huoneeseen tai poistuttava. Se on totta. Olin kuin naulittu paikalleni."
"Ja nytkö aiotte puhutella häntä, sanoa, ettei hänellä ole oikeutta vetää minua mukanaan kuolemaan, järkyttää vielä ankarammaksi hänen suurta tuskaansa, evätä häneltä viime ilon, jonka olen voinut hänelle antaa? No niin, sitä en tahdo, Marsal. En sitä tahdo… Mutta vaiti!…" Hän laski taas sormensa suulleen heristäen korviaan. Joku kulki käytävässä, poistuvin askelin. "Antakaa minulle tuo luoti", hän sanoi, "jotta saan viedä sen puolisolleni. Kun hän tietää potilaalleen käyneen hyvin, menee hän levolle. Ei ennen… Ja odottakaa minua."
Viittä minuuttia myöhemmin hän oli tullut takaisin. Minulla oli ollut ajatuksen aikaa, ja minä se solmin uudelleen keskustelumme ottamalla hänet vastaan näillä sanoilla:
"Hyvä rouva, en aio puhua herra Ortèguelle. Hän on ylen sairas. En saata hänelle sen enempää mielenliikutusta. Jo kuukausimääriä hän on kärsinyt liiaksikin, nythän tekin sen tiedätte. Ja kaiken huippuna tuo niin tuskallisesti keskeytynyt leikkaus!… Jollemme olisi sotilassairaalassa, lähtisin tieheni tästä talosta. Nyt en voi. Hän ei päästäisi minua menemään. Minun läsnäoloni on täällä sitäkin välttämättömämpi, kun minä professorin oppilaana olen itsemäärätty hänen ohjeittensa toimeenpanijaksi, jos hän kieltäytyy leikkaamasta, niinkuin hän sanoi. En siis lähde pois enkä liioin puhu hänelle, toistan sen vielä. Mutta vaitiolo, johon sitoudun opettajaani nähden, palvova tunteeni häntä kohtaan, kunnioitukseni Teitä kohtaan, ne antavat minulle oikeuden puhua Teille itsellenne. Rouvani, tämä kaksoisitsemurha on rikos. Älkää tehkö sitä rikosta, älkääkä saattako häntäkään siihen."
"Rikos? Olipa sen laita miten hyvänsä, eikö elämäni ole omani?"
"Ei yksin Teidän omanne, rouva. Ei kenenkään elämä ole hänen yksinomaisuuttaan. Vaan menkääpä sairassaleihimme, äsken leikkaamani haavoittuneen huoneeseen. Katselkaa häntä ja kysykää sitten omaltatunnoltanne. Niin kauan kuin maailmassa on joku kärsivä, jolle voimme tehdä hitusen hyvää, on poistumisemme karkurin työ, ja sota-aikana, tässä yhteisessä onnettomuudessamme, on kaikkialla ihmisiä, jotka kärsivät…"
"Entä jos mieheni tarvitsee minua enemmän kuin kaikki nuo toiset?" hän keskeytti. "Jollen voi muulla tavoin auttaa häntä kuolemaan? Puhuitte leikkaamastanne miehestä? Otaksukaa, että hän tällä hetkellä sairastaa varmasti tarttuvaa ja kuolettavaa tautia. Tulen sanomaan Teille: 'Häntä valvomaan tarvitaan hoitajatarta, minä lähden.' Sekin olisi itsemurha. Puhuisitteko rikoksesta silloinkin? Marsal, minun tekoni ei ole toisenlainen, ja omatuntoni on täysin rauhallinen. Muutoin ei omatuntonne minulle puhukaan, vaan ennakkoluulonne. Olen sen jo kauan huomannut. Te ette uskalla ajatella totuudenmukaisesti. Minä olen ensin isältäni, sitten mieheltäni oppinut totuudenmukaisesti ajattelemaan. Kuulkaas, tahdotteko, että kerron mitä mieheni ajattelee itsemurhasta? Kaksi vuotta sitten — silloin hän ei ollut sairas — eräs ystävättäremme surmasi itsensä. En mainitse Teille hänen nimeään. Asiaa peiteltiin - ennakkoluulosta joka tapauksessa. Joku sydämistyi hänelle siitä. Kuulen vielä mieheni vastaavan: 'Väitteet itsemurhaa vastaan ovat kylläisten sepittämiä, ihmisten, jotka rakastavat elämää ja tahtoisivat jokaisen rakastavan sitä heidän laillaan. Eläimellisimmän vaistomme he ovat keksineet muuttaa hyveeksi.'"
"Mutta itse tuo vaisto", vastasin, "todistaa, että itsemurha on vastoin luontoa, vastoin järjestystä, vastoin lakia."
"Menkää pohjiin saakka!" hän vastasi omituisen sala-ivaisesti. "Sanokaa, että Jumala sen kieltää, koska nyt kerran olette näin pitkällä. Minä hämmästytän Teitä. Siinä olisi ainakin järkeä. Mutta Jumala! Jos olisi olemassa Jumala, eläisinkö tänä hirveänä hetkenä? Olenko sen ansainnut?… Entä hyvä ja paha, mitä merkitsevät nuo sanat? Olen tiedemiehen tytär, tiedemiehen puoliso. Olen koko elämäni tottunut ajattelemaan. Tiedän, ettei Jumalaa ole. Tiedän, ettei ole haudantakaista maailmaa. Tiedän, että hyvä ja paha ovat pitkäaikaisen mukautumis-atavismin tuloksia. Muille naisille ei näissä sanontatavoissa ole järkevää sisältöä. Minulle niissä on. Isäni ja mieheni ovat niitä minulle riittävästi selittäneet. Kun tuo mukautuminen ei enää ole mahdollinen, kun ihmisolento kärsii liiaksi, kenen nimessä silloin kiellätte häntä vapauttamasta itseään tästä kärsimyksestä? Se on minun tarinani, Marsal. Minä kärsin liiaksi."
"Entäpä jos joku nykyinen juoksuhautasotilas, joku, jota kunnioitatte, jota rakastatte, esimerkiksi serkkunne Le Gallic, sanoisi hänkin: 'Kärsin liiaksi' ja surmaisi itsensä, mitä ajattelisitte hänestä?"
"Että hän on pelkuri, raukka, jos hän nimittäin kykenee taistelemaan. Mutta jollei hän kykene?… Marsal, antakaa minulle keino, jonka avulla taistella tätä hirvittävää tautia vastaan, joka ottaa minulta mieheni, riistää hänet minulta. Saattepa sitten nähdä!… Ei. Te tiedätte liiankin hyvin, ettei ole mitään tehtävissä, että syöpä on olemassa, leppymättömänä, parantumattomana, ja sen määräaika tulee yhtä varmasti, kuin yö ja päivä palaavat. Te tiedätte, että mieheni on mennyttä kalua. En puhunut hänelle äsken valhetta. Kuulitte sanani. Koko elämäni on hänessä. Jos häntä ei minulla ole, en voi jatkaa elämääni. En tahdo alkaa sitä uudelleen. Puhuitte ihmisluonnosta? Minun luonnolleni on olemassaolon koko arvo, sen koko kauneus liittynyt uskollisuuteen. Kaikki muu: naiset, jotka rakastavat rakastettuaankin, jotka toistavat toiselle miehelle samat sanat, jotka sanoivat toiselle, jotka kieltävät oman itsensä ja oman menneisyytensä, se kaikki on minulle vastenmielistä, kauhistuttaa minua. En tahdo muuttua; ja jälkeenjäämisessä on hirveintä tuo, että eläessämme vastoin tahtoamme muutumme. Jo tänä vuonna, mieheni sairastumisesta lähtien, olen hetkittäin pelännyt, että tunteeni, joka kuitenkin on niin ehjä, niin yksinomainen, luisuu käsistäni. Muistattehan Vincentin morsiamen, tuon onnettoman miehen, jonka kasvot murskaantuivat, ja kuinka tyttö pakeni kauhistuneena tuota sokeaa raukkaa verisine, märkivine kasvoineen ensin hiivittyään salaa auttamaan sitomisessa, ja kuinka hän kirkui pitkin käytäviä: 'Tuo ei ole enää hän! Tuo ei ole enää hän!…' Tuo epätoivo on minunkin epätoivoni. Toisin hetkin tuntuu kuin en enää tuntisi miestäni. Minua värisyttää ajatus, että hän sai ennen minussa liikkeelle sellaista, mitä hän ei enää saa liikkeelle. Mutta tuo väristys se on vielä rakkautta. Se on kiihkeää halua, etten olisi koskaan ollut olemassa muuta kuin häntä varten ja hänen kauttaan. Kun poistun hänen mukanaan, täytän tuon haluni. Se merkitsee minulle sitä, että olen todella elänyt elämäni."
Mitä vastata hänelle? Kenen nimessä todellakin julistaa hänen olevan väärässä? Näin hänet niin totuudellisena, ja ehdottomasta vilpittömyydestä virtaa muut pakostakin valtaava voima. Päästessämme käsittämään ihmisluontoa kaikkein sisimmältä ajatuskulultaan me samalla annamme sille tunnustuksemme. Suomme hetkeksi oikeutuksen ajatustavoille, jotka muuten, erillään vaikeroivasta, kärsivästä yksilöstä, hylkäämme inhoittavina. Emme voi enää häntä tuomita, niin eläväksi tunnemme hänet. Olin ennenkin kyllä aavistanut rouva Ortèguessa noiden kahden etevämmyysmiehen vaikutusta, joiden ilmapiirissä hän oli kasvanut ensin nuorena tyttönä, sitten aviovaimona. Mutta hänen kauneutensa, hänen loistelias hienoutensa, hänen ylellisyytensä näennäinen pintapuolisuus, hänen itsehillintänsä ja tavallinen vaiteliaisuutensa olivat estäneet minua tunkeutumasta tähän luonteeseen, joka monimutkaisuudessaankin oli niin lujasti yhtenäinen. Nyt totesin, kuinka suuresti hänen isänsä ja miehensä ajatustapa hallitsi hänen omaansa. Ei hän syyttä suotta ollut bretagnelaista alkuperää. Hän oli tarrautunut heidän opetukseensa kuin uskontoon. Tuo järjetön itsemurhapäätös oli kummunnut esiin tämän niin keskitetyn olemuksen pohjasyvyyksistä, olennon, joka kykeni sydämessään sitoutumaan vaikka kaikkein nurjimpaan. Tuo äärimmäisen alttiiksiantaumuksen halu, jossa oli aivan sekaisin hurmiota ja harkintaa ja joka oli syntynyt säälinhoureessa kaikkituhoovan nihilismin selviöiden oikeuttamana, se muodosti kokonaisen ihmiselämän samalla kertaa niin hehkuvan romanttisen ja ankarasti järjestelmällisen viimeismäärän, sen loppusumman. Yhtä hyvin olisi voinut teljetä virran pikkukivistä luodulla padolla kuin skolastisilla todisteluilla vastustaa näin kiihkeää mielettömyyttä. Sitä rajummin kuohuen se vyöryttää ne tieltään. Puhtaasti abstraktiset aatteet eivät pysty pidättämään ihmistä, jonka sielu on siinä kokonaan jännittyneessä tilassa, jossa ajatuskyky ja tunnekiihko ovat täysin sulautuneet yhteen. Hän taipuu ainoastaan apostolimaisen valtavoiman alaisuuteen, toisten yhtä jännitettyjen sielujen vaikutettavaksi. Elämä yksin voi taistella elämää vastaan. Sisäinen voimattomuuteni, omat älylliset epäselviöni olisivat joka tilassa jättäneet minut aseettomaksi noin hillittömästi purkautuvan tarmon edessä. Tässä tapauksessa herpautti minua toinenkin asianhaara. Aviollisella läheissuhteella on omat salaisuutensa. Pyhänhäväisyä on, jos kuka koettaa tunkeutua liian syvälle niihin. Tunsin tänä hetkenä, että olin kuunnellut — vastoin tahtoani — mutta sittenkin kuunnellut sellaista, mitä minun ei olisi milloinkaan tullut kuulla.
Hänelle oli kuitenkin sanottava jotakin, ja niin lausuin hänelle tapaamatta muita sanojakuin nämä yksinkertaisimman inhimilliset:
"Kuinka olette onneton, hyvä rouva, ja kuinka Teitä säälin!"
"En ole säälittävä", hän vastasi ylpeydellä, joka muistutti mieleeni Ortèguen ja hänen päänpudistuksensa, puristaissani hänen kättään saatuani hänen sisimmän luottamuksensa. Hän oli todella, ikäerosta huolimatta, tuon miehen vaimo. Hänet osoitti siksi vielä enemmän se jyrkkä päättäväisyys, joka sai hänet lopettamaan lyhyeen kohtauksen, joka oli vähällä kääntyä tarpeettoman liikuttavaksi. Hän oli puhutellut minua ainoastaan ehkäistäkseen ennakolta uuden tunkeutumisen siihen traagilliseen kaksin-oloon, jota hän halusi viimeisiin asti ylläpitää itsensä ja miehensä välillä. Häntä jo kadutti, että tämä purkaus oli ollut hänen tahtoaan voimakkaampi. Näin hänen jäykistyvän, vetäytyvän kuoreensa, ja kuivalla, katkaisevalla äänellä hän lisäsi: "Tämä on ajantuhlausta minulta, jonka on päätettävä laskut ennen mieheni heräämistä, sekä Teiltäkin, jonka on valvottava leikkauspotilastanne. Käykää hänen luokseen."
Tottelin häntä, mutta tuskin olin päässyt ulos ovesta, kun jo hänen läsnäolonsa magneettinen vaikutus särkyi, ja minä olin taas oma itseni ja toistin käytäviä kulkiessani itselleni:
"Minä estän tuon kauhean teon. Minä estän sen. Mutta kuinka?"
XV
Vissejä sanoja seurannut eräänlainen äänettömyys tekee perin omituisen vaikutuksen. Kun kahta tuntia myöhemmin taas tapasin rouva Ortèguen, tunsin, että kaikkinainen viittaaminen keskusteluumme oli mahdoton; hän oli jo tointunut eikä sallinut minun sitä uusivan. Olimme Ortèguen luona, joka oli tointunut hänkin. Levähtäneenä, muutaman hetken nukahdettuaan, hän oli kysynyt minua saadakseen tietää aamullisen leikkauksen yksityiskohdat.
"Olen tyytyväinen teihin, rakas Marsal", hän sanoi minulle. "Se on hyvin lohdullista. Luultavasti en enää koskaan tee leikkauksia." Hän pysäytti vastustavan kädenliikkeeni. "Mutta joskin käsi pettää, jää diagnoosi jäljelle. Voin vielä tehdä palveluksia — Teidän kanssanne. Tunnustakaa, etten ollut väärässä, kun Beaujonissa Teille toistelin: 'Ruvetkaa kirurgiksi.' Tämä tieteeseen perustuva taito on niin ihana! Ja miten joutuukaan ajatuskykymme liikkeelle, kun leikkausveitsi kädessä, vähäisintenkin anatoomisten yksityisseikkain uudelleen mieleen muistuessa, kirjaimellisesti oksastamme oman työmme elämän itsensä työhön! Tämä sota tarjoo meille ainoanlaatuisen tilaisuuden tavallisuudesta poikkeavain kokemusten tekemiseen. Pankaapa vain tarkoin huomioonne tuo tämänpäiväinen asia ja varsinkin nuo paikallistuttavat tuntomerkit. Muistattehan ne?"
Hänen täten muutamin valaisevin lausein tehdessään lyhyesti selkoa vaikuttimistaan, miksi hän kyseessäolevassa tapauksessa asetti selkäydinpuristus-diagnoosin siihen ensin sovelletun poikkileikkautumisen-diagnoosin tilalle, hämmästytti minua levollisuus, joka nyt painoi leimansa hänen kasvoilleen. Koko hänen olennossaan oli jotain lauennutta, rauhallista, särkyneen lempeätä. Mikä tunnusmerkki olikaan, että tämä leikkausveitsen mestari voi näin levollisesti kieltäytyä, tämä kirurgian ruhtinas luopua vallastaan näin alistuvasti! Tuo kaksoisitsemurhan suunnitelma, harhaanmenneen säälin tarjooma, erhettyneen epätoivon vastaanottama, tuo houreliitto, se tyynnytti kuin ihmeen kautta hänen kapinoimishalunsa rajun, kouristavan myrskyn. Kuoleva mies, joka vimmastui tuntiessaan itsessään ja ympärillään kaiken luhistuvan, sortuvan kuiluun, sai äkkiä voimaa sanoakseen jäähyväiset elämälle, johon hänen ei tarvinnut jättää sitä olentoa, jota rakasti — ah, niin palavasti, hulluuteen saakka! Tämä rauha kauhistutti minua vielä enemmän kuin äskeiset mielenpurkaukset. Eikö siis tämän miehen ja tämän naisen välinen kuolemansopimus ollutkaan leikkiä, houkan hetken oikkua? Heti sen synnyttyä he sen omaksuivat vilpittömyydellä, joka oli ehdoton, täydellinen, vastustamaton. Kun näin heidät tällaisina, miehen niin sairaana, morfiinin ja tunnekiihkonsa kaksoispäihtymyksen vallassa miltei hurmiotilaan joutuneena, ja vaimon, katse lumottuna, kävi minulle ilmeiseksi, että edessäni oli molemminpuolisen silmänlumeilun ilmiö, johon kaikki avunyritykset ajautuisivat karille. Olin ollut läsnä tämän itsemurhahalun yht'aikaisesti puhjetessa. He eivät olleet sitä toisilleen tyrkyttäneet, vaan osallistaneet siitä toinen toisensa jonkinlaisen tunnetarttuman kautta, joka nyt tällä hetkellä näytti minusta kohtalolta, ennustelmalta, ja minä värisin olemukseni sisintä soppea myöten.
Tämä sallimus-ajatus kohtaa lääkäriä lakkaamatta. Ei ole toista, jota ammattimme opettaisi meitä useammin katsomaan silmästä silmään, omaksuen sen, kun loppupäätös on äkillinen ja musertava, ja taistellen sitä vastaan, kun määrähetki, epävarmana tai tuonnemmaksi siirtyneenä, suo meille aikaa. Aika, se se on meidän taistelukenttämme. Tai vielä paremmin, se on liittolaisemme. Kuinka usein olemmekaan nähneet sen verkallisen, salaisen työn parantavan korjaamattomat haavat, tuovan tapahtumain johdonmukaiseen kuteeseen odottamattoman aineksen, joka kumoaa varmat laskelmamme! Minulla oli aikaa. Olkoon se puolustuksenani, etten koettanut kaikkeani, ja heti paikalla, vastustaakseni kaameaa suunnitelmaa, johon sattuma oli minut tutustanut. Tiesin, ettei se toteutuisi huomenna eikä ylihuomenna eikä ennenkuin vasta pitkän ajan päästä. Ortèguen rakkauskiihko oli minulle siitä takeena: viimeiseen, äärimmäiseen asti hän karttaisi iäisen eron tuovaa liikettä. Ehkäpä tänä väliaikana omatunto itsestään herää hänessä? Muuan uusi keskustelu, johon miltei heti jouduimme, osoitti sen minulle: entisen moraalinsa haaksirikosta oli hänelle jäänyt tallelle rehellisyydentunto. Hän halusi puolustaa minun silmissäni tuonnottaista uudelleen-lankeamistaan morfiinin käyttöön.
"Marsal, tunnustakaa, ettette kunnioita minua, kun aloin taas ottaa ruiskeita? Olette väärässä. En ole pettänyt sanaani. Olin itseeni nähden sitoutunut kärsimään voidakseni tehdä leikkauksia ja palvella lähimmäisiäni. Mutta koska en enää voi, olen peruuttanut sanani. Tehdä leikkauksia? Silloinkaan, kun pyörtymykseni muisto ei minua siitä estäisikään, ei minulla olisi enää siihen voimaa… Katsokaas, tuskin jaksan nostaa tätä kirjaa…" Tarkoittamansa kirja oli hänen edellisenä vuonna julkaisemansa suurteos "Kliinillinen hermokirurgian tutkielma". Hän avasi sen ja sanoi, osoittaen minulle valkolaitaan lyijykynällä tehtyjä muistiinpanoja: "Olen oikaissut muutamia pikkuseikkoja. Jos siitä joskus tulee uusi painos, niin sovittakaa Te siihen nämä korjaukset. Marsal, tiedemies ei voi milloinkaan olla kyllin turhantarkka."
Tuo hänen tarkkatuntoisuutensa, sehän ihan pyytämällä pyysi puhumaan hänelle! Mutta kuinka tunnustaa kuunnelleeni hänen ja vaimonsa kauhistuttavaa keskustelua aiheuttamatta ehkä ylen rajua vihanpuuskaa, jollaisia hänellä oli ollut näinä viime viikkoina, sekä väliemme rikkoutumista? Jos hän ajoi minut tieheni tästä Saint-Guillaume kadun talosta — siihenhän hänellä oli valta — oli minun mahdoton uudelleen päästä kosketuksiin niiden kahden myötärikollisen kanssa, joiden rikoksen tahdoin hinnalla millä hyvänsä estää. Niin, minun täytyi malttaa mieleni, koska minulla, vielä kerran sanoen, oli aikaa. Tuosta harvinaisesta voimasta, jonka odotus synnyttää, soi hyvän esimerkin Marnen taistelu, jonka kehittyminen minun kohdaltani yhtyi tämän raskaan syyskuun kaikkiin tunneliikutuksiin. Puhelipa Ortègue itsekin siitä lakkaamatta.
"Tiedättekö, miksi Joffre on niin suuri?" hän sanoi minulle. "Siksi, että hän käy sotaa tieteellisesti."
Hän loihti silmäimme eteen kuvan kenraalista Charleroissa, missä tämä matemaattisesti mittasi saksalaisen lumivyöryn törmäysvoiman sekä laski, etteivät hänen omat varajoukkonsa ennätä rintamalle oikeaan aikaan, ja siksi antoi rintamansa peräytyä lähemmä näitä. Hän päätteli seuraavasti:
"Sellainen on tavallista tervettä järkeä ja huomiokykyä. Alista oma ajatuksesi tosiasioille ja ole valmis siitä luopumaan, sitä muodostelemaan tai muuttamaan, sen mukaan mitä opit ilmiöitä vaarinottamalla, tämä Claude Bernardin lause pitää paikkansa yhtä hyvin sotaan kuin laboratoorioon nähden. Ihmishengellä ei ole kahta eri järjestelmää, yksi ainoa kelpaa: todellisuuden vaarinotto sellaisenaan mukautuaksemme siihen. Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta."
Näin hänen tuumivan ja päättelevän näin oikeamielisesti ja järkevästi ja hämmästyin: niin suuri viisaus yhtyneenä samassa miehessä niin suureen eksymykseen! Koko päivän, kesken sairaalatoimieni, toistin ihaillen itsekseni hänen niin osuvaa sanontaansa: "Tosiasioihin ei voi vaikuttaa muuten kuin tosiasiain kautta." Kahden haavasidonnan lomassa koetin sitä sovittaa siihen probleemiin, joka alkoi minua vaivata ja vaivaisi, sen tunsin, koko elämäni ajan, jollei minun onnistuisi sitä ratkaista ennen Ortèguen määräämää päivää. Tuon tosiasian, jonka olin yllättänyt: tuon hirvittävän kaksoisitsemurhapäätöksen, millä toisilla tosiasioilla sen estäisin? Yksinomaan sielullisilla tosiasioilla, sen tein itselleni selväksi. Kouriintuntuvat tosiasiat luisuivat käsistäni. Ei ole sitä pakkovaltaa, jonka voimalla ehkäistä tämänlaiset yritykset ja parantaa Ortèguen terveydentilaa, tämän draaman ensimmäistä, sen perusaihetta, — yhtä hyvin voisit ajatella antavasi hänelle takaisin viisikolmatta vuotiaan Ortèguen turmeltumattoman elimistön! Tuota toista tosiasiaa kartoin, antautumista selittelyihin hänen kanssaan. Olen jo sanonut minkä vuoksi. Yksi alue minulle jäi: rouva Ortèguen sieluntila. Hänkin, ja hän varsinkin, voi muuttua. Elämisen vaisto on hänen iällään vielä niin voimakas! Niin kyllä, mutta yhtä voimakas on persoonallinen kunniantunto, tuo tarve, ettemme petä sitoumustamme, sitäkin vähemmän, kun se on noin hirvittävä ja tuskallinen! Olin ylen selvästi todennut meidän keskisessä selvittelyssämme, että hän oli niitä, jotka eivät siedä edes pelon tai peräytymisen epäilystäkään. Kuinka voisin puhua hänelle pelatessani saavani hänet entistä lujemmin jäykistymään ylpeyteensä, jota hän tunsi traagillisesta uhrauksestaan?
* * * * *
Päivä liittyi kuitenkin päivään, viikko viikkoon; tuon maanantain, syyskuun 28:nnen jälkeen tuli maanantai, lokakuun viides, sitten maanantai, lokakuun kahdestoista. Jos olisin tehnyt päivittäisiä muistiinpanoja suhteistani Ortèguen perheeseen, olisin saanut joka ilta kirjoittaa nämä sanat: "Tilanne muuttumaton", nuo sanat, jotka minut masensivat, liian usein kun ne sain lukea "Sotatiedonannoista". Sillä sota jatkui perin läheisenä — kahdeksankymmenen kilometrin päässä Pariisista — ja yhä vielä niin epävarmana! Seurasin sen äkkivaihteluita yhtä suurella tuskanahdistuksella, aivan kuin en olisi ollutkaan sekaantunut tähän yksityisdraamaan — joka sittenkin oli niin vähäpätöinen, niin pieni tuon toisen rinnalla! Ymmärsin perin hyvin, että tuo ääretön taistelu, joka sillä hetkellä ulottihe aina Aisneen saakka, oli kahden erehtyneen aviopuolison mahdollisesti tapahtuvaan itsemurhaan verraten kuin Lissabonin tai Messinan maanjäristykset kahden muurahaisparan musertumiseen. Kansallisen levottomuuden ei onnistunut herpauttaa minusta tuota toista levottomuutta. Ne sekaantuivat toisiinsa, elvyttäen toisiaan. Avasin aamuisin sanomalehden kiireisen kärsimättömänä saadakseni tietää, kuinka pitkälle olimme ennättäneet Arrasin, Woevren ja Meusen kukkulain tienoilla ja taitoin sen kesken lukemisen kokoon Ortèguen ja hänen vaimonsa lähestyessä vaaniakseni yksinomaan heidän kasvonilmeitään. Miten pitkälle heidän rikoksellinen suunnitelmansa oli ennättänyt? Olivatko he uudelleen siitä puhelleet? Tietysti en päässyt selville muusta, kuin että opettaja raukkani kasvoista luin tuon leppymättömän taudin tekevän työtään ja hänen toverinsa kasvoilta tämän päättäneen välttää tiedustelujani. Hän oli nykyjään ylen rasittunut puuhistaan. Hänen väsymätön toimeliaisuutensa herätti kaikissa hämmästystä. Näin hänen päivät päästään sukkulana suikahtelevan miehensä työhuoneen ja sairaalan eri salien väliä, ilmoittaen professorille pienimmätkin tapahtumat ja saattaen perille määräykset, joita tämä itsepintaisesti tahtoi jaella leposohvaltaan. Ortègue makasi sillä pitkänään tuntikaudet polttaen savukkeen toisensa perästä. Kuolemanpäätöksen, jota nuori vaimo piilotteli kauniitten totisten kasvojensa varjossa, ja sen uutteran rakkaudentyön välillä, johon näin hänen antautuneen, vallitsi ymmälle saattava ristiriita. Olin siinä tajuavinani salaisen katumisen merkin. Hän kun miltei kuumeisesti halusi olla avuksi noille onnettomille ihmisille, niin tuntui minusta hetkittäin, kuin olisi hän ennakolta tahtonut sovittaa tekoaan. "Ei ole mahdollista", toistin itselleni, "ettei hän tuntisi tosiksi sanojani: että itsemurha tällä hetkellä on karkurin teko. Kerran jo vetosin tähän tunteeseen. Teenpä sen uudestaan." Odotin yhä antaakseni tämän ilmeisen tosiasian kehittyä edelleen hänessä. Silloin tällöin hän teki vaatimattomia huomautuksia, jotka osoittivat minulle, kuinka syvälle sairaalan kurjuus painui hänen mielikuvitukseensa, ja kuinka paljon arvoa hän pani sen vähäiseenkin lievitykseen. Muistan esimerkiksi, että kun muuan hänen ikäisensä ystävätär, erittäin kaunis ja viimeisen kuosin mukaisesti puettu nainen, tuli pyytämään häntä päivällisille, sanoin hänelle:
"Oikein tyrmistyy kun näkee ihmisiä, jotka eivät aavista, että nyt on sota."
"Niin, todellakin", hän vastasi. "Hän on sangen hyvä ihminen, mutta ei näe haavoitettuja. Jos minä hänen laillaan yhä kävisin kaupungilla syömässä, niin luulenpa, että täkäläiset vieraamme kummittelisivat aterialla silmissäni ja panisivat minut häpeämään itseäni. Niin kauan kuin he kärsivät, emme mekään saa elää entiseen tapaamme."
Toisen kerran, eräänä aamuna, kun hän tapasi minut sanomalehteni päähän päässeenä, ojensin sen hänelle.
"Lukekaahan", sanoin hänelle. "Siinä on muuan hyvin kaunopuheinen pätkä."
"En", sanoi hän tehden kieltävän liikkeen. "Mitä puhutaan ja kirjoitetaan, ei herätä harrastustani. Ei ole olemassa enää muuta todellista kuin näiden ihmisparkojen kärsimykset", — hän osoitti pylväskäytävän läpi kulkevia, joilta oli jokaiselta joku jäsen poisleikattu — "sekä apu, jota heille voidaan antaa. En ymmärrä, kuinka Ranskassa kukaan nykyjään ajatteleekaan muuta kuin joko taistelemista tai haavoittuneiden hoitamista."
* * * * *
Saman päivän iltana, jolloin hän oli tällä ylevämielisellä uskontunnustuksellaan liikuttanut mieltäni, sain hänestä toisenkin vilauksen, joka lopullisesti antoi minulle aihetta toivoa, ettei tuo kaamea aie toteutuisikaan. Läheni lokakuun puoliväli. Taistelu raivosi Lillestä Verduniin saakka, ja hallinnollisen yhtenäisyyden sanomattomasta puutteesta oli seurauksena, että haavoitettujen tulo sairaalaamme oli miltei keskeytynyt. Kello oli lyönyt viisi. Iltapäivän haavahoito oli päättynyt tavallista pikemmin. Käytävissä vallitsi sairaskäyntimme jälkeinen hiljaisuus. Oli se hetki, jolloin toipilaat tulivat pois puutarhasta välttääkseen joutumasta ensimmäisten syyskylmäin yllättämiksi. Olin asettunut ikkunaan katsoakseni, ottaisivatko sotilaamme määräyksestä vaarin ja jäisikö kukaan jälkeen. Näin rouva Ortèguen kävelevän yksinään tyhjiksi käyneitä lehtokujia. Tuskin häntä ensimmältä tunsin, niin laahustava oli hänen tavallisesti varma ja ripeä käyntinsä — kuin tuiki uupuneen, murtuneen. Hän asteli katsellen puitten harvenneen kultaisen lehtikatoksen lomitse ihanaa punakeltaista lännen taivasta vaaleanvihreine kajastuksineen. Ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt ilmaa. Tämä vihanta, tyyni soppi, jatkonaan toiset samanlaiset, loi tästä suljetusta alueesta pienen puiston, harvinaisen rauhallisen ja suloisen. Sen yläpuolella kuvastuivat palatsien julkisivut, meidän palatsimme aikalaisten. Lehdistön aukoista näin niiden virttyneiden ja epämääräisten värien siellä täällä vilkastuvan ja auringon sattuvan muutamiin yläkerroksen ikkunaruutuihin. Paikan ja hetken tavaton hiljaisuus olivat sopusoinnussa sen valkean hahmon kanssa, jonka näin astuvan yhä väsyneemmin askelin. Tekikö tämä levon ilmapiiri tuon nuoren naisen kiusaantuneelle sydämelle hyvää, vai kärsikö hän ympäristönsä rauhallisuuden ja oman ajatuksensa ristiriidasta? Nurmikenttää koristivat kukkakorit, joiden kukat Ortègue antoi joka viikko uusia. Tämä kuului hänen sairaalansa aistikkuuksiin, ja huolimatta sodasta hän jatkoi samaan tapaan noudattaen itserakkautensa hienoista ylvästelynhalua. Rouva Ortègue pysähtyi tummanpunaisia kukkia kantavan ruusupensaan eteen. Hän poimi niistä yhden lähentäen sitä kasvoihinsa. Näin kaukaa ja alkavassa hämärässä en erottanut hänen piirteitään, mutta miten vertauskuvallisia olivatkaan tuo kädenliike, tuo asento, tuo kukka, jonka tuoksua hän hitaasti ja hekkumoiden hengitti, taustanaan lännen leimuava taivas — tämä nainen, jonka olin kuullut vihkiytyvän kuolemaan ja joka minulle äkkiä kajasti legendan nuorena vankina, joka jättää elämälle jäähyväisiään, surren sitä, surren itseään! Hänen, joka oli jo monta kertaa sairaalassamme törmännyt kuolemantuskan kylmään ja kamalaan todellisuuteen, kavahtiko hän kauhistuneena ajatuksissaan sitoumusta, johon oli tarjoutunut niin hellän, mutta mielettömän säälin kiihtymyksessä? Nousiko luonto tuossa liian alttiissa sielussa kapinaan lupausta vastaan, jonka oli pulpahuttanut esiin yli-inhimillisen jännityksen hetki? Äänettömän draaman, jota siinä mielessäni kuvittelin, teki äkkiä täydelliseksi Ortèguen tulo.
Näin hänen laskeutuvan ulkoportaitten astimia, epäilemättä etsien vaimoaan. Hän kulki muutaman askelen käytävää pitkin, ilman että tämä häiriintyi unelmistaan, joihin oli jäänyt liikahtamattomaksi, yhä painaen kasvojaan vasten tuoksuvaa punakukkaa. Mies pysähtyi ja katseli puolestaan häntä, niinkuin vaimo äsken oli katsellut ruusuja. Taivaanranta oli vaalennut. Auringonkajastus ei enää leimunnut ikkunaruuduilla. Tuntui kuin olisi Ortèguen tullen tuon rauhaisen hetken lumous häipynyt. Mitä lieneekään hän itse ajatellut katsellessaan vaimonsa kaihomielisyyttä, jos hän todellakin yhä aikoi vetää hänet mukanaan hautaan? Äkkiä hän lähestyi häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Vaimo käännähti kuin pelästyneenä; sitten näin heidän palaavan taloa kohti hitain askelin, puhelematta toisilleen, aivan kuin olisivat kumpikin pelänneet toinen toisensa äänen sointua. Heidän vaiteliaisuuttaan säälien laskeusin alakertaan mennäkseni heitä vastaan. Kohtasin heidät ulkoportailla, ja aloin puhella heidän kanssaan sairaalaa koskevista kysymyksistä, jonka varjolla rouva Ortègue saattoi meidät jättää.
"Minä menen tätä asiaa järjestämään", hän sanoi, "ja palaan sitten."
Hän oli poismennessään laskenut kauniin ruusunsa eräälle pylväskäytävän pöydälle. Ortègue, joka oli istuutunut, otti kukan, ja nyttemmin aina hansikoiduilla käsillään — hän halusi peittää niiden yhä tummuvaa värittymistä — hän alkoi riipiä sitä rikki, lehti lehdeltä, julma ilme pronssinvärisissä laihoissa kasvoissaan ja vihanvälkähdys leimuavissa silmissään, joiden ruskahtavaa jännekalvoa oli hirveä katsella. Kun kaikki terälehdet olivat pudonneet lattialle, heitti hän pöydälle ihanan ruusun surulliset, silvotut jäännökset ja sanoi vavahduksellisesti naurahtaen:
"Niin pitkälle on tultu, Marsal, että minä kostan kukille, minä, Michel Ortègue!…" Hän toisti: "Michel Ortègue!" Ja hän katosi samasta ovesta kuin vaimonsa, minun saamatta esiin sanaakaan vastaukseksi.
XVI
Puoltatuntia myöhemmin hän kutsui minut työhuoneeseensa. Hänellä oli kädessä sähkösanoma, jonka ojensi minulle. Muuan rintamalääkäri, hänen entinen oppilaansa, ilmoitti hänelle Saint-Guillaume kadun sairaalan haltuun luovutettavaksi luutnantti Ernest Le Gallicin, joka oli vaikeasti haavoittunut päähän Albertin tienoilla sattuneissa taisteluissa:
"Tahtoisin, että valmistaisitte Catherinea", hän sanoi minulle.
"Minulla ei ole enää voimaa mihinkään. Menen nukkumaan."
Hänen silmäterissään häilehti unenhorros, joka, samoin kuin puolitiehen kiinnityönnetty morfiinilaatikkokin, todisti minulle hänen juuri ottaneen ruiskeen. Hän ei ollut tällä kertaa halunnut huumata ruumiillista tuskaansa. Koko äskeinen kohtaus oli saanut hänen mielensä liika suureen sekasortoon. Mihin kuiluun hän olikaan vajonnut, miten riutunut siitä kuitenkin niin äskeisestä päivästä lähtien, jolloin hän tässä samassa työhuoneessa oli vastaanottanut Le Gallicin tosin kimppuun-hyökkäävin sanoin, mutta koko olemukseltaan vielä niin varmana! Muistin, kuinka hän veti minut mukanaan käytävään ja laski leikkiään kukkain nimistä, jotka oli pantu pyhimysnimien tilalle. Muistin myös ensimmäiset pian-kumotut epäluuloni rouva Ortèguen itsensä ja sen harrastuksen suhteen, minkä serkkunsa hänessä herätti. Sain todeta, kuinka oikein silmäni olivat nähneet, kun en ollut antanut noille epäluuloille myöten, sekä että tämä naissielu oli liian uskollinen suvaitakseen naimisestaan lähtien itsessään tunnetta, jota hänen olisi tarvinnut punastua.
"Ernest parkani!" hän sanoi yksinkertaisesti luettuaan sähkösanoman, ja suuret kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Hän ei yrittänyt niitä sen enempää salata kuin vilpitöntä liikutustakaan, joka pani ne valumaan. "Sitä odotinkin", hän jatkoi. "Se ei ollut vältettävissä. Parhaimpiin aina osutaan. He ovat urhoollisimmat ja panevat itsensä alttiiksi ollakseen muille esimerkiksi. Ja serkkuni oli niin urhea! Sellainen hän oli jo lapsena. Näen hänet edessäni kymmenvuotiaana, koululomalla, jonka yhdessä vietimme Tréguierissä. Luostarissa tehtiin korjauksia, ja siellä oli telineet, jotka ulottuivat katolle asti. Muuan pieni sen kaupungin poikanen oli, Jumala ties kuinka, hilautunut ylimmille parruille tavoittaakseen paperileijansa. Ylös päästyään hän jäi siihen paikkaan, kahdareisin, kauhun valtaamana, liikahtamatta eteen- tai taaksepäin. Hän äkkää meidät ja huutaa apua. Ennenkuin hoitajatar, joka oli mukanamme, ehti estää, Ernest oli jo syöksähtänyt sinne, kiivennyt lankku lankulta ja kävelee parrua pitkin huutaen pikku pojalle: 'Katsos, ei tämä ole ollenkaan vaarallista.' Hän tarttui häntä käteen, toi hänet alas ja palasi sitten ottamaan kiinni leijaa, koko aikana ollenkaan kyykistymättä. Olen kuulevinani hänen sanovan minulle: 'Etpä usko, Catherine, kuinka hauska on pelätä ja sittenkin mennä vaan!' Hän rakasti vaaraa. Sitä vain pelkään, Marsal, kun hänellä on tuo haava päässä, ettei hän ole enää tajussaan, ei järjissään. Miten surullista, kun ihminen ei enää ole oma itsensä!"
"Mutta miksi pelätä?" kysyin häneltä.
"Siksi että hänet lähetetään tänne", hän vastasi, ja lisäsi väristen: "Kaikkeen täällä sairaalassa tottuu paitsi siihen. Ajattelin sitä viime yönä makuusalissa valvojana ollessani. Noina valvontaöinä panee aina muuan hetki tunteeni liikkeelle; se hetki, jolloin sinervä aamusarastus tunkee huoneisiin. Koko yön olet kuullut epätasaista hengitystä, sekavia huokauksia, sanalla sanoen, tuskaa. Tuona hetkenä sen näet; mutta se on samalla hetki, jolloin tuska melkein aina tyyntyy; ja nuo kärsivät ruumiit silmäisi edessä, jotka kaikesta huolimatta ovat nukahtaneet, alat taas toivoa. Sanot itsellesi, että jo tuokin uni on pieni lepo. Katselet heitä, vuode vuoteelta. Tunnet heidän haavoittumansa. Sanot itsellesi: 'Kahden, kolmen, viiden kuukauden perästä he ovat parantuneet.' Ja sitten katse pysähtyy yhteen niistä, joille ruumiillinen parantuminen vain merkitsisi surkastunutta, hävitettyä elämää, ilman muistia, ilman puhekykyä. Toivot, etteivät he enää koskaan heräisi. Ah, jos minun täytyy nähdä Ernest parka sellaisena!"
"Älkää aavistelko pahinta, hyvä rouva", pyysin. "Ei se ole hyväksi."
"Olette oikeassa", hän sanoi. "Muutoin emme jaksaisikaan." Hänen katseensa synkistyi vielä enemmän, kun hän lausui nuo arvoitukselliset, mutta minulle niin selvät sanat. Ja sitten, itsensä hilliten: "On pantava kuntoon huone, jonne hänet sijoitamme, sama, joka tuli tyhjäksi tänä aamuna, ensimmäinen oikealla toisen kerroksen käytävässä, tiedättehän. Minun tulisi sanoa 'kielohuone'. Mutta kukkanimet tuntuvat tänään liian kaameilta noista suojista."
* * * * *
Niiden välillä oli tosiaankin tavaton ristiriita: kevätajatusten, kevään raikkauden, keveän kevätiloisuuden, jotka heräävät kielon, tuon laakson liljan, lilium convalliumin mieleen johtamina, ja sen miehen ulkonäön välillä, jonka sanitäärit seuraavana päivänä toivat luoksemme. Vaikka Le Gallic saattoi kävellä, kannettiin hänet käsipaareilla häntä ensimmäiseksi hoitaneen kirurgin, ohjeitten mukaan, tämä kun nähtävästi pelkäsi vähäisimmänkin liikkeen seurauksia. Moninkertaiset harsositeet oli kääritty hänen päänsä ympärille. Niiden jatkona oli leukanauha. Näistä puitteistaan hänen tarmokkaat kasvonsa kuvastuivat kalvenneina, kuopalle painuneina, silmät suurentuneina ja surumielisyyden täyttäminä — kuin eläimellä, jos niin voisin sanoa. Kaksi sotakuukautta oli pyyhkäissyt innokkaan luutnanttimme yli, joka elokuun alussa lähti vielä murtumatonta voimaa uhkuen. Hän palasi luoksemme sekä haavoittumansa että liiallisen väsymyksen ja myös ylenmääräisten mielenliikutusten tyystin uuvuttamana. Mutta rouva Ortèguen ilmilausuma pelko ei ollut ainakaan toteutunut. Tässä ankaran iskun saaneessa ruumiissa oli henki säilynyt koskematonna, uljuus entisellään, toivehikkaisuus samana. Sen osoittivat hänen ensi sanansa, kun hän tuskin oli sijoitettu huoneeseensa ja näki serkkunsa kyynelsilmäisenä:
"Ei pidä itkeä, Catherine. Minun tähteni se ei maksa vaivaa. Nyt ei ole muuta surtavaa kuin yksi ainoa asia: saksalaisten voitto — ja he ovat lyödyt. Minä puolestani en ole koskaan mitään niin hartaasti pyytänyt hyvältä Jumalalta kuin sitä, että saisin oikeamielisessä sodassa kaatua aivan vihollisen nähden." Hän hymyili: "Hän on minua hemmoitellut, kun soi minulle kaupanpäällisiksi sen armon, että sen itse tajuan."
"No, kas niin, pikku Ernest", sanoi Ortègue, joka oli ottanut valvoakseen haavoitetun siirtämistä, "älkää puhuko liiaksi. Haluaisinpa tietää, kuinka oikein on tuon pikku pipin laita tuossa. Ottakaa pois kääre, Marsal, ja Te, Ernest, vastatkaa minulle, yksin tavuin vain, ettette väsytä itseänne. Ja ensinnäkin, kuinka monta päivää on täsmälleen siitä, kun haavoituitte?"
"Kuusi."
"Entä missä kipu tuntuu? Tuossa?…Tuossa?… Tuossa?…"
Hän seurasi kädellään oman niskansa rakennetta. Le Gallic pysäytti hänet, kun hän osoitti takaraivon hermojen kulkusuuntaa.
"Siinä."
"Onko tuska kova?"
"On."
"Sisäseinämän hermot — katkenneet tai vioittuneet… Eikö pyörrytä?"
"Ei tällä hetkellä."
"Eikä kuumetta?"… Hän oli pannut potilaalle lämpömittarin kainalokuoppaan. "Ei lainkaan. Teillä ei ole ollut kouristuksia?"
"Ei."
"Oivallista. Ajatuskyky vahingoittumaton… Näettekö sormeni?"
Hän oli asettanut molemmat kätensä pienen välimatkan päähän, haavoitetun ohimoitten molemmin puolin. Tämä vastasi: "En oikein hyvin."
Olin jo purkanut auki harsositeet. Huomasimme takaraivossa pienen läven, sitäkin selvemmin havaittavan, kun oli pidetty huolta hiusten poisajelemisesta sen kohdalta. Ortègue tarkasti kauan haavoittumaa.
"Luulen voivani laatia diagnoosinne", hän sanoi vihdoin. "Niskaluun vioittuma. Haava tunkee lävitse ja on syvä. Luoti on jäänyt päähän. Sen pitäisi sijaita oikeanpuolisessa niskaliuskassa… Ei ole syytä tarttua asiaan, koska Teillä ei ole pyörrytystä, ei kuumetta, ei kouristuksia. Haavan näöstä päättäen ei siinä ole luusiruja. Se on todettavissa varovan trepanoimisen kautta. Te voitte parantua. Luoti jää ruumiiseen vieraaksi esineeksi, joka on helposti siedettävissä. Lepoa vuoteessa, morfiiniruiskeita ilkeän hermokivun tyyntämiseksi; on vain vähän liikuttava, jottei luoti siirry paikaltaan. Olette vielä nuori. Te toivutte kyllä. Teillä on vielä monta ihanaa elonpäivää, rakas ystäväni."
"Ei sen ihanampia kuin ne, jotka olen elänyt juoksuhaudoissa nämä viime viikot", vastasi upseeri. "On suurenmoista olla tulessa ja sanoa itselleen: 'Milloin tahansa voin saada nähdä Jumalan kasvoista kasvoihin!'"
"Se jäänee toiseen kertaan", puuttui Ortègue puheeseen tahallisen hilpeällä äänellä. "Meidän lääkärien toimena on noiden kohtaamisten estäminen. Marsal panee siteenne taas paikoilleen. Minä menen hiukan lepäämään. Nähkääs, Ernest parka, minä olen ollut hyvin sairas siitä pitäin, kun viimeksi toisemme näimme. Olen yhä vieläkin sairas. Mutta en tahtonut jättää kenenkään, en edes hänen huolekseen", hän osoitti minua, "Teidän tutkimistanne. Huomenna annamme Langelin ottaa Teistä Röntgen-kuvan, hän on täällä Pariisissa sellaisiin toimiin taitavin. Hämmästyisin suuresti, jollei hän vahvistaisi diagnoosiani."
Hän lähti, jättäen meidät, rouva Ortèguen ja minut, yksin haavoittuneen luo. Tämä sulki puolittain silmänsä, keskeneräisestä sidottu pää liikkumatonna päänalusella.
"No niin!" alkoi rouva Ortègue. "Näethän, ettei asia olekaan niin vakava. Professori ei usein erehdy, ja koska hän ei ryhdy mihinkään toimenpiteisiin…" Haavoitetun yhä vaietessa hän jatkoi: "Uskothan mitä hän sanoi sinulle, eikö niin?"
"Tiedän minkä tiedän", vastasi Le Gallic viimein. "Olen nähnyt rintama-ambulanssissa erään toverini, jota luoti oli osunut juuri samaan kohtaan. Hänkin oli, kuten minä, ilman kuumetta, ilman kouristuksia, ilman ajatushäiriöitä. Ja sitten hän äkkiä kuoli. Se on oleva minunkin tarinani, mutta minä olen 'selvä', niinkuin ne meidän kotipuolen merimiehet sanovat, muistathan? Ei puhuta minusta, suostu pois!"
"Ei toki, puhutaan vain siitä. Sanokaa toki hänelle, Marsal, ettei koskaan ole kahta vallan samanlaista haavoittumaa. Kuulehan, kerro meille pikemminkin, miten sait oman vammasi, sen sijaan että 'typeröit'. Sekin on niitä kotipuolen sanoja. Muistat kai sinäkin?"
"Oh, ei siinä ollut mitään sankarillista", vastasi upseeri, "ei edes mielenkiintoista. Semmoistahan sota on. Olet mukana parissakymmenessäkin taistelussa. Luodit eivät piittaa sinusta, ja sitten menet, kuten minäkin, juoksuhautaan määräystä viemään. Ollaan levolla. Päivä on raukean tyyni. Juuri sillä hetkellä, kun olla olettelet, tulee granaatti, ja sitten joudut — kuten minä — typerästi kiikkiin, sanoisin, jollei se olisi tapahtunut palvelusta suorittaessa, ja jollen olisi nähnyt samoissa olosuhteissa niin moneen tavalliseen sotamieheen osutun ilman että he valittivat. Enkä minäkään valita. Sodan alusta saakka vallitsi tovereitani ja minua vain yksi ajatus: ettemme olisi mekään arvottomia miestemme rinnalla. He ovat ihailtavia."
"Sinä myös, siitä olen varma?" kysäisi rouva Ortègue.
"Toivon tehneeni velvollisuuteni", Le Gallic vastasi… "Mutta puhutaanpa miehestäsi. Hän sanoi äsken olleensa sairaana?…"
Ehätin väliin.
"Hän on jo parempi", sanoin, "ja me toivomme…"
"Emme me toivo mitään", sanoi rouva Ortègue. "Miksi valehdella serkulleni, Marsal? Ernest näkisi liiankin selvästi mieheni tilan. Hän kysyisi häneltä, onko hänellä tuskia ja missä. Hän hermostuttaisi hänet — tehän tunnette hänet — ja ihan tyhjänpäiväisesti. Niin, Ernest, Michel parka on hyvin sairas. Hänen päivänsä ovat luetut. Yksi sana kertoo sinulle kaiken: hänellä on syöpä."
Haavoittunut katsahti serkkuunsa ensi kerran Ortèguen poistuttua. Tyynen kärsimyksen ilme vaihtui hänen kasvoillaan sanomattomaksi sääliksi. Hän mutisi kuin itsekseen:
"Ristin tapaatte kaikkialta…" Sitten, kyselevästi: "Syöpä? Onko se varma?"
"Varma on."
"Ja hän tietää sen?"
"Kyllä, hän tietää sen."
Le Gallic näytti epäröivän ja sanoi vakavasti:
"Salli minun tehdä sinulle yksi kysymys? Miten pitkälle hän on tullut uskonnollisessa käsityskannassaan?"
"Miten pitkälle sitten tahtoisit hänen tulleen? Tiedäthän hyvin, ettei noita probleemeja ole hänelle koskaan ollut olemassakaan."
"Eikö nyt edes kuolemankaan uhatessa?"
"Ei kuolemankaan uhatessa", vastasi rouva Ortègue.
Le Gallic epäröi taas ja kysyi, tällä kertaa tuskaisena:
"Entä sinä itse, Catherine? Kun vielä olimme lapsia, oli sinulla uskosi tallella. Ei ole kuin kymmenen vuotta siitä, kun pääsiäislomallani — sinä olit silloin jo melkein nuori neito — näin sinut tuomiokirkossa, missä vuosisatoja ovat ne käyneet ehtoollisella, joista me polveudumme, sinä ja minä. Tuo lupaus, johon he uskoivat, johon sinäkin uskoit, eikö se palaudu mieleesi näin eron aattona — eron miehestäsi?"
"Mikä lupaus?"
"Iäisen elämän lupaus."
"Ei ole iäistä elämää."
"Vastaan sinulle pyhän Paavalin sanoin, joita muuan pappissotilas, joka sai surmansa Ypernissä, toisteli meille juoksuhaudoissa: 'Jos me olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat!"
"Ei ole kysymys siitä, tiedämmekö olevamme surkuteltavat, vaan siitä, elämmekö totuuden kannalla."
"Totuus ei voi sisältyä siihen käsityskantaan, jonka varassa ei voi kärsiä eikä kuolla."
"Katso minua, Ernest, ja katso miestäni", rouva Ortègue sanoi oudon uhittelevalla äänenpainolla. "Saat nähdä, emmekö me osaa sekä kärsiä että kuolla." Ja hän lähti huoneesta, lisäten: "Professori soisi, että puhuisit vain vähän, ja minä tässä panen sinut jaarittelemaan loputtomiin. Menen hakemaan hoitajatarta, jolle Marsal antaa ohjeet." Sitten hän, kuin hyvittääkseen rajua pakoansa, hymysi: "Hyvästi, Ernest, mutta vain vähäksi aikaa!"
XVII
Olin vavahtanut kuullessani hänen kutsuvan tuota kristittyä miestä näkemään hänen kärsimystään — ja kuolemaansa, oli hän lisännyt. Le Gallic sovellutti sen sanan vain Ortègueen. Minä olin ymmärtänyt, että hän sovitti sen itseensä. Hänhän oli täten vain uudelleen vakuuttanut haluavansa tuota itsemurhaa, ja minä olin jäänyt toimettomaksi — varovaisuudesta, johon yhä enemmän sekoittui omantunnonnuhdetta. Näin äkkiä haavoittuneessa upseerissa välikappaleen työn suorittamiseksi, johon minä tunsin itseni kykenemättömäksi. Hän oli rouva Ortèguen läheisin sukulainen, lukuunottamatta äitiä, joka oli ollut poissa Pariisista elokuun alusta asti. Olin hetken tuuminut kirjoittaa entiselle rouva Malfan-Trévisille. Siitä ajatuksesta luovuin, kun en tahtonut saattaa tämän niin poikkeuksellisen aviodraaman yhteyteen tuota itsekästä ja lahjatonta naista. Muistin, mikä oli minulle selvinnyt rouva Ortèguen tunnustusta kuunnellessani: että harkinta on voimaton kiihkotunnetta vastustamaan, ja että hillitöntä sielua hallitsemaan tarvitaan toisen sielun vaikutus, apostolimainen voima. Tuo voima oli nyt edessäni. Minun tarvitsi vain luoda katseeni upseerin lujiin kasvonpiirteisiin, hänen silmiinsä, joista kärsimyksenkin halki loisti sisäinen tuli, muistaakseni taas hänen puheensa poislähtiessään ja hänen äskeiset sanansa. Uskoessaan sen, minkä uskoi, ja niin vilpittömästi, hän varmastikin kauhistuisi kaksoisitsemurhaa. Mitäpä hän ei tekisikään estääkseen sitä! No niin. Minulla ei ollut oikeutta kertoa siitä hänelle, ei oikeutta ilmaista salaisuutta, jonka olin yllättänyt oman puolittain tahdottoman tahdittomuuteni kautta, mutta josta en ollenkaan itseäni kunnioittanut. Mutta kukapa tietää, eikö hän itse arvanne totuutta? Ne muutamat sanat, jotka hän lausui serkkunsa poistumisen selvitykseksi, ilmaisivat todella tuon luonteen syvällistä, miltei aavistuksellista tuntemusta. En sitä myöhemmin enää niin hämmästynyt tietäessäni, kuinka suuresti Le Gallic oli häntä rakastanut.
"Entä Te, tohtori Marsal", hän minulta ensin kysyi, "mitä Te ajattelette? Oletteko Tekin täydellisen kieltämisen kannalla?"
"En", vastasin hänelle, "mutta en myöskään myöntämisen. Siihen nähden, mikä koskee sielullista elämänpiiriä, olen jo aikoja ottanut mielilauseekseni erään keskiaikaisen padualaisen lääkärin hautakirjoituksen. Se kuuluu näin: 'Olen elänyt kahdeksankymmentä vuotta, olen lakkaamatta opiskellut ja olen ainakin oppinut yhden asian: etten ole tietämätön omasta tietämättömyydestäni… ignorantiam meam non ignorare.'"
"Nöyryys", sanoi Le Gallic, "on jo puoli uskoa. Mutta serkku raukkani — kuulittehan hänen sanansa? Hän pyytää minua näkemään hänen kärsivän, ja näittehän, kuinka hän pujahti pakoon. Mitä pakoon? Kärsimystään; niin vähän on hänellä voimaa sitä kestää. Vain ylpeys voi kärsiä yhtä tyynen naamarin varjossa kuin usko. Mutta se on vain naamari, ja sen taakse kätkeytyy epätoivo. Catherinen oppi on ylpeyden oppia; hän itse ei ole ylpeä. Nuorena tyttönä hän ihaili isäänsä. Hän ajatteli hänen tavallaan. Nyt hän rakastaa miestään. Hän ajattelee samoin kuin miehensä. Hänen persoonallisuudellaan on aina muihin nojautumisen tarve. Hän on nainen. Mitä hänestä tullee, kun Ortèguea ei hänellä enää ole?"
Sairaanhoitajattaren tulo keskeytti tämän keskustelun. Rouva Ortègue toi hänet mukanaan. Me poistuimme tällä kertaa yhdessä, hän ja minä. Hänen äskeiset sanansa olivat tuoneet taas sydämeeni sen levottomuuden, jota olin tuntenut Ortèguen työhuoneen oven takana tuon kauhean kohtauksen päivänä. Oli kuin olisin kuullut hänen juhlallisesti uudistavan itsemurhasopimuksensa, ja, niinkuin silloin, oli minun nytkin mahdoton vaieta.