Hans Lange: Näytelmä viidessä näytöksessä

HANS LANGE

Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

PAUL HEYSE

Alkukielestä suomentanut

C. Edv. Törmänen

Hämeenlinnassa, Hämäläisen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella, v. 1879.

Jäsenet:

SOPHIA, Pommerin herttuatar. BUGSLAFF, hänen poikansa. EVALD von MASSOV, hänen hovimarsalkkinsa. JÜRGEN von KROKOV | HANS von PUTKAMMER | pommerilaisia aatelismiehiä. JOST von DEVITZ | KLAUS BARNIM, Rügenvalden pormestari. ACHIM, Massov'in palvelia. HANS LANGE, talonpoika Lanzkessa. GERTRUD, hänen äitinsä. DÖRTE, hänen tyttärensä. HENNING, hänen palkka-renkinsä. HENOCH, juutalainen, eläin-kauppias. NIELS ERICHSON, ruotsalainen ase-seppä. VEIT KLINKER, vangin-vartia. Pommerilaisia aatelismiehiä. Rügenvalden raatiherroja ja porvareita. Palvelioita ja talonpoikia.

Tapaus Rügenwaldessa ja sen läheisessä Lanzken kylässä, Itä-Pommerissa, v. 1476.

Ensimäinen näytös.

Huone herttuallisessa linnassa Rügenvaldessa.

Ensimmäinen kohtaus

Herttuatar Sophia (tulee kirje kädessä, häntä seuraa) Palvelia.

Herttuatar. Mene herra Evald von Massov'in luo. Sano että minä pyydän hänen heti tulemaan tänne. — (Palvelia pois. — Herttuatar on tullut keskelle huonetta, seisoo siinä). Viisi vuotta eroitettuna puolisostani! Mikä vaikuttanee, että hänen nyt kirjoittamansa kylmät rivit saavat minun vapisemaan kovemmin, kuin hänen lempi-kirjeensä muinoin? Kauhistuukko ihminen ainoastaan silloin, kun huomaamattansa tarttuu kuollehen jää-kylmään käteen? (Katselee kirjettä tuskallisesti). Eiköhän tuossa tuhassa kiilune kipunatakaan enää?

Toinen kohtaus,

Herttuatar. Massov (tulee).

Massov. Rouva herttuatar — — —

Herttuatar. Minä kutsutin Teidät luokseni, Massov; tarvitsen neuvoanne. Puolisoni on lähettänyt minulle kirjeen. Keskellä riehuvaa sotansa melskettä Brandenburgia vastaan on hänellä ollut aikaa muistella minua, kun nyt huomasi olevansa tilaisuudessa tuottamaan minulle uusia tuskia. Hän vaatii minulta poikaani, joka juuri nyt tulee täysikäiseksi ja on muka kylläksi vaurastunut isänsä rinnalle aseita käyttämään.

Massov. Ja — Siinäkö kaikki?

Herttuatar. Kaikki? Saattaako äidiltä pyytää uhria suurempaa, kuin luopumaan pojastaan?

Massov. Ja kuitenkin — pyydätte minulta neuvoa. Minun mielestäni on äidin oma neuvo paras neuvo tämmöisessä asiassa.

Herttuatar. Hyvä Massov. Mutta jos ei tämä kirje koskisikkaan ainoastaan äitiä? Jos myöskin ruhtinattaren ylevyys — (hiljemmin) jos vaimon sydänkin tahtoisi neuvon-antoon yhtyä? — Massov, viisi vuotta on pitkä aika. Tämä aika on tehnyt minut kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi. Mutta ehkä on se hänestäkin pitkältä tuntunut? Ehkä on se hänestäkin ollut tukalampi, ikävämpi, kuin hän huomata antaa, ja ehkä hän kutsuu Bugslaff'in luokseen, toivoen pojan kautta — voivansa liittyä äitihin jälleen? — — Minä vain kuvittelen siten, Massov. Mutta voisihan se toki olla mahdollistakin, eikö totta, voisihan se olla mahdollista?

Massov. Sallitteko — —?

Herttuatar (antaa hälle kirjeen). Lukekaa! Siitä on pitkä aika, kun minä häneltä sain kirjeitä, joita en kellekkään näyttää saattanut. — No, Massov?

Massov. Todellakin kummallista. Ei edes uhkausta, ei edes solvausta Teidän uskollista palveliaanne kohtaan.

Herttuatar (elävästi). Eikö totta? Noiden kylmien rivien välissä piilee joku salainen aikomus.

Massov. Varmaankin joku salainen aikomus.

Herttuatar. Ja mitä Te näette noiden rivien välissä?

Massov. Että Eerikki-herttua tarvitsee rahoja pitkällisen sotansa käymiseen ja on otolliseen aikaan muistanut aarteet, jotka hänen puolisonsa, Tanskan prinsessana, toi muassaan Pommeriin ja varmaankin säilytti Rügenvaldeen, paetessaan puolisonsa, juuri tuon saman Eerikki-herttuan häpeällistä kohtelua.

Herttuatar. Te teette hälle väärin, Evald. Halveksittava hän ei ole. Monen vuoden elämän vaiheet ovat saattaneet masentaa tulista kiivautta, joka hänen hyviä ja suuria ominaisuuksiaan himmensi. Väärin tein minäkin. Minä olin itsekäs, min'en seurannut hänen tahtoaan. Minä tuskistelin, kun hän yhä oli luotani poissa, ainaisissa taisteloissa, ja kostin sen, kun hän kotiin palasi. Pojalleni olin nurja, kun hän piti isästään enemmän, kuin minusta. Kun nyi silmäilen mennyttä aikaa, täytyy mun lausua itselleni: Jos olisit ollut lempeämpi, olisi sua lempeämmin rakastettukin.

Massov. Silloin, — suokaa anteeksi suora puheeni: Silloin tunsitte itsessänne enemmän kuninkaallisuutta, kuin nyt. Silloin ette olisi saattanut ajatellakkaan panna alttiiksi poikaanne, voittaaksenne isän sydäntä jälleen. Semmoisena tapasin teidät Gollnov'in linnan häpeällisessä vankityrmässä, ja olen siitä saakka pitänyt Teitä palvelemisen elämäni tarkoituksena. Minulle oli kylliksi palkkaa siitä, että sain palvella prinsessaa. Lähettäkää nyt poikanne sanomaan isällensä: Äiti on tullut myöntyväisemmäksi ja tahtoo kernaasti luoksesi jälleen, ja sen merkiksi on hän armossa antanut virka-eron pelastajalleen ja suojelialleen Evald von Massov'ille — koska sitä vihaat.

Herttuatar. Lauseenne ovat katkerat. Ken ajattelee siten?

Massov. Se, joka Teidän silmillänne katselee tämän kirjeen rivien välejä. (Antaa kirjeen takaisin).

Herttuatar. Olenko tehnyt pahoin teitä kohtaan? Suokaa se mulle anteeksi, Evald. Sydämeni on surua täynnä. Te olette oikeassa: Keinoni olikin kehnosti valittu. Vaikkapa sovinto vielä olisikin mahdollinen, poikani ei sitä välittää saa. Suurimman tuskan tnottaapi mulle se katkera huomaus, että hän päivä päivältä yhä kauvemmaksi poistuu minusta.

Massov. Hän on isänsä kuva.

Herttuatar. Ja kuitenkaan en tätä kauvemmin voi kärsiä. Me olemme käyttäneet kovuutta. Poikani on siitä vain kovaluontoisemmaksi tullut. Jos olisimme kohdelleet häntä hellemmin, olleet myöntyväisemmät häntä kohtaan — —

Massov (tyynesti). Ja ehkä lähettäneet hänen isänsä luoksi, missä olisi saanut nauttia vapaata sota- ja leiri-elämää, huveja, juominkeja sekä suloisia naisia — — —

Herttuatar. Te olette säälimätön, ystäväni!

Massov. Niinkauvan kuin te minua tuolla kunnia-nimellä mainitsette, suokaa anteeksi, että harrastan tukehduttaa tuon pojan innollista taipumusta hekumalliseen elämään. Minulla on suunnitelma, jonka tänään ai'oin Teille esittää. Minunkin täytyy myöntää, että Bugslaff viimme aikoina on mennyt taaksepäin sekä sielunsa että ruumiinsa suhteen. Hän on laihtunut, hänen yönsä ovat olleet unettomat, hänen käytöksensä ärtynyt ja samalla on hän salamielisen haaveksiva.

Herttuatar (huo'aten). Hän ei viihdy äitinsä luona!

Massov. Sentähden tekisi lyhyt ero-aika —

Herttuatar. Ai'otteko lähettää hänet pois?

Massov. Ainoastaan maalle, aivan lähelle, raittiisen ilmaan, jossa hällä on tilaisuutta voimiensa käyttämiseen. Täällä — sen tiedätte itsekkin — muodostuu jok'ainoa hälle suotu vapaus huikentelevaisuudeksi. Tunnettehan Lanzken kylän, kolmen tunnin matkan päässä.

Herttuatar. (Nyykäyttää päätään).

Massov. Minä kuulin kerrottavan Hans Lange nimisestä miehestä, jolla on suuri talo Lanzkessa; hän on teidän vuokra-miehiänne; siellä olisi nuori junkkeri aivan kuin äitinsä luona. Minä lähetin kutsumaan Hans Langea kaupunkiin ja odotan häntä joka hetki.

Herttuatar (malttaen). Minulla ei ole muuta tukea, kuin te. Minun täytyy luottaa teihin!

Massov. Joku tulee; Jürgen von Krokov, kuulen ma.

Herttuatar. Tuo siivoton mies törkeine pilapuheilleen on minulle ilettävän vastenmielinen.

Massov. Ja kuitenkin on teillä täysi syy olla sitä hälle huomauttamatta. Sillä jos hän, suurine aatelis-puolueineen, rupeaisi puolisonne puolustajaksi, ei herttuan enää tarvitsisi nähdä vaivaa kirjeitten lähettämisestä, niinkuin nyt. Hän ryntäisi julkeasti tähän uskolliseen kaupunkiin ja ottaisi, mitä te ette hyvällä antaisi, poikanne, aarteenne — vapautenne. Onni vain, että Itä-Pommerin aatelisto on häntä vastaan, että tämä Krokov, Putkammer, Zitzevitz — — —

Kolmas kohtaus.

Entiset. Jürgen von Krokov (keski-ovesta. Viimeksi) Achim.

Krokov. Tuhannen tuhatta hornan kiehuvaa kattilaa, Massov — vai niin — rouva herttuatar!

Herttuatar (istun). Hyvää päivää, herra von Krokov. Kuinka kuluu aikanne pikku Rügenvaldessamme?

Krokov. No niin, ruhtinaallinen armo, kiitos kysymästä! Tiedättehän:

Salomo, hän oi' viisas mies, Hän Bacchon seuran arvon ties'; Bacchon seurass' aamuisin: Ja Venuksen aina iltaisin —

vaan täällä ei ylipäänsä ole Venus-rouvasta suurin puhettakaan; miesväki heittää heti uhkaavia mörönsilmäyksiä, kun vain rupeaa heidän vaimojaan — niin, niin, min'en jatka, Massov. Ja muutenkin, min'en enään ole juuri siinä iässäkään. Mutta mitä Bacchoon tulee — (hiljaa). Evald hoi, Devitz istuu tuolla alhaalla aamu-maljan ääressä, hän lähetti minut tänne — — —

Herttuatar. Oletteko ollut markkinoitamme katselemassa, herra von Krokov?

Krokov. Sieltähän minä nyt juuri tuloa teen. Siellähän on itse lempo irti, ilmassa-hyppiöitä, marakatteja, tanssivia karhuja, Turkin-musiikkia, jotta silmät ja korvat umpeen käyvät. Mokoma ei huvita minua, rouva herttuatar. Minä mielemmin ärsytän karhuja, kuin näen niiden tanssielevan muiden kesyjen kristittyjen tavoin. Mutta mitä minun pitikään sanoman, minä näin junkkerinnekin siellä markkinakojujen välissä.

Massov. Bugslaff'inko? Mahdotonta!

Herttuatar. Minä annoin hälle luvan, Massov. Minua säälitti, kun näin hänen synkkänä ja äänetönnä istuvan kirjojensa ääressä, kuunnellen miten markkina-väki hänen ikkunansa alla elämöi.

Krokov. No niin, Massov, mitäpä pahaa siinä? Olemmehan mekin aikoinamme olleet nuoria ja olemme kernaammin töllistelleet jättiläisiä ja muita kummituksia, kuin aasinvuodalle piirrettyjä variksenjalkoja. Muuten näyttää minusta, että sinä pidät nuoren herran ohjakset liian kireellä. Siksipä hän näyttääkin niin menehtyneeltä ja kurjalta kuin — empä sanokkaan.

Massov. Minun luullakseni vastaan minä hänen kasvatuksestaan.

Krokov. Luonnollisesti, ystäväiseni. Mutta ei kukaan voi toiselle opettaa sitä, jota ei itsekkään ymmärrä.

Massov. Mitä se olisi?

Krokov. Juomista, mässäämistä. Sitä pitää ajoissa opettaa niin nuorelle herralle, kuin Bugslaff-herttua on, muuten ei hänestä ikipäivinä tule miestä, joka valtiollisissa asioissa pitää oikean kurssinsa vielä silloinkin, kun toiset jo pöydän alla purjehtivat. Enköhän lie oikeassa, Teidän ruhtinaallinen armonne?

Herttuatar (pakoitetulla naurulla). Minun olisi kai pitänyt laittaa hänet Teidän kouluunne?

Krokov. Silloin ei hän oliskaan ollut huonoissa käsissä. Ja viinipikari on aina parempi, kuin arpa-pikari.

Ruhtinatar. Taivaalle kiitos, hän ei tunne kumpaakaan.

Krokov. Eikö tunne? Teidän tietonne on harhatiellä, — älkää pahastuko. Sillä arvatkaapa, missä minä armollisen junkkerin tapasin. Erään olutkapakan edessä, kahden lurjusmaisen porvarin-pojan seurassa. Ne veitikka-nulikat onkivat arpa-nappuloiden avulla taalerin toisensa jälestä nuoren herramme taskusta.

Herttuatar. Kuinka?

Krokov. Hän oli niin syvämielisesti kiintynyt työhönsä, ett'ei kuullut eikä nähnyt minuakaan. Hahaha, pidä kunnianas, Massov!

Massov (kiivaasti). Älä joutavia laskettele, Jürgen. Junkkerilla ei ole rahoja, millä peliin saattaisi ryhtyä.

Herttuatar. Anteeksi, ett'en ole Teille sitä sanonut. Minä annoin hälle vähän rahaa, että saisi ostaa jotain torilla. Jos olisin aavistanut — — —

Massov (tuimasti). Täten huomaan minä jo saaneeni virka-eron ja luovun siis nyt heti sekä toimestani että kaikesta muusta edesvastauksesta, jättäen ne Teidän käsiinne jälleen.

Herttuatar. Evald, Te ai'otte siis — — —?

Krokov. No, mutta kuules, veikko, mokoma tuimuus ompi turhuutta. Antakaa hänen vain pötkiä tiehensä, rouva herttuatar! Ottakaa minut hänen sijaansa hovimestariksi. Minä kyllä istutan junkkeriinne ihmistapoja, jotta maailma sadan peninkulman päässä lausuu: Kas, siinä oikea pommerilainen!

Herttuatar (nousee, hiljaa Massov'ille). Ettehän toki minun tähteni, hänen läsnä-ollessaan, toimittane ikäviä tapauksia.

Massov. (Kumartaa kylmästi).

Krokov. No, kuinkas on laita, Massov? Devitz odottaa. Rouva herttuatar — — —

Achim (Tulee, kuiskaa jotain Massov'in korvaan).

Massov (viittaa Achimia menemään pois; lähenee herttuatarta, hiljaa). Tuo talonpoika Lanzkesta on tullut. Jos tahtonne vielä on — — —

Herttuatar. Minä jätän sen Teidän tehtäväksenne, Evald. Tutkikaa häntä, jotta huomaisitte, kasvattaako hän poikaa rehellisyyteen ja siveyteen. Sittemmin puhuttelen häntä itse. Nyt huomaan, niin pitää olla, vaikkapa senkautta jäänkin haikeaan kaipaukseen, yksinäni vallan. — Herra von Krokov — — —. (Ojentaa kätensä Krokov'ille, joka ystävällisillä nöyryyden-osoituksilla seuraa häntä vasemmalle).

Neljäs kohtaus.

Massov (yksin).

Massov. Bugslaff pitää mun saada täältä pois, kun vielä on aika otollinen. Herttuattaren heikkoudet sekä aateliston ahnas suosio riistää pian ohjakset käsistäni ja kukistaa kaikki aikeeni. Miks'en sitä ennemmin huomannut! Nyt saattaisin vapaasti hengittää; minulla ei olisi joka askeleella tuon poikosen vihansilmäys esteenä, vaan olisin tämän maan hallitsia, ja tämä rouva — vait, tuollapa tuleekin Hans Lange. Jos hän vain on minun miehiäni, en vielä ole mitään kadottanut.

Viides kohtaus.

Massov. Hans Lange (astuu sisään: Achim, joka avaa hälle oven, poistuu heti. Lange, kumarreltuaan, jääpi ovensuuhun, toki osoittamatta liiallista nöyryyttä).

Massov (tarkastellen Langea). Sinähän olet Hans Lange Lanzkesta?

Lange. Olen niin, herra hovimarsalkki.

Massov (istuu). Tule lähemmäksi, hyvä ystävä! Istu.

Lange (tullen etu-alalle). Kiitän, hyvä herra. Minä tiedän velvollisuuteni.

Massov. Sinä asut hedelmällisessä paikassa: Lihavat maat, hyvät laitumet, elukat ja ihmiset hyvissä voimissa.

Lange. Synti oisi valittaa. Taivahan siunaus kaikkia johtaa.

Massov. Sinä olet myöskin älykäs ja hurskas. Ihmiset kertovat sinusta pelkkää hyvää; sinä näytät viisaammalta, kuin muut tavalliset talonpojat.

Lange. Eipä suurin kehumista, hyvä herra. Joukossa jotain.

Massov, Kerskaileminen ei kuulu olevan sinun mieli-syntejäsi. Onko sinulla lapsia?

Lange. Yksi tytär on, hyvä herra. Toiset ja kaksi poikosta kuolivat rokkoon.

Massov. Ja vaimo?

Lange. Hänet saatoin multaan jo kolme vuotta sitte. Hän oli oikea talonpojan-emäntä, jommoisia enää harvassa löytyy. Siitä saakka on Dörteni hoitanut taloutta, sillä äitini on jo seitsemänkymmenen.

Massov. Entä sinä itse?

Lange. On minullakin jo viisikymmentä niskoillani. No, eipä ne vielä toki liiaksi paina.

Massov. Sinä pidät kai väkesi kovassa kurissa?

Lange. Minun tietääkseni ei sitä vielä kukaan ole valittanut.

Massov. Älähän toki, Hans! Sehän juuri pääasia. Lapsien ja palkollisten pitää aina muistaa alamaisuutensa herransa suhteen. Eikö niin?

Lange. Niin kai, hyvä herra. Mutta äitini sanoo aina: Liika on liikaa, tuuma tuntuu nenänkin pituudessa.

Massov (nousee, lähenee häntä: lyöden häntä olkapäälle). Sinä olet minun mieleiseni mies, Hans Lange.

Lange. Liika kunnia, herra hovimarsalkki. (Itseks.) Mitä penturia tuo mies oikeastaan meinaa?

Massov. Kuuleppas, minä tarjoon sulle virkaa.

Lange. Taivas varjelkoon! Minä olen vain tavallinen, raaka talonpoika, minusta tulisi liian nolo virkamies.

Massov. Älähän vielä, Hans! Sinä saat kunnian-viran, joka ei tuota sulle mitään vaivaa, mutta suurinta kiitollisuutta.

Lange. Jos tarkoitatte jotakin virkaa hovissa, saisitte minusta kepuli-palvelian. Ee-e', hyvä herra, anteeksi; kun minä vain rehellisesti elän ja kuolen Lanzkessa, kristillisesti maksan verot ja kymmenykset ja — (itseks.) lempo leukas liittäköön! Jospa nyt olisin sadan peninkulman päässä tästä.

Massov (itseks.). Kaikessa talonpoikais-viisaudessaan on hän yksinkertainen eikä hänessä ole pisaratakaan kunnianhimon verta. (Ääneen). Pitkittä puheitta, Hans: Mitä sanot, jos rouva herttuatar lähettää nuoren junkkerinsa sinun luokses maalle ja käskee sinun pitää häntä tarkasti silmällä?

Lange. Kuulkaas, herra, onko tuo nyt totta, vai leikkiä?

Massov. Totista totta. Poikonen on yht'äkkiä laihtunut ja käynyt kipeänkarvaiseksi, eikä hänen muutenkaan ole hyvä olla kaupungissa. Kirjat ovat hälle vastenmielisiä, toimettomuudessaan ryhtyy hän kaikenmoisiin koiranjuoniin ja saattaa äiti-rouvalleen surun toisensa jälkeen. Sinun luonasi olisi hänellä ilmaa ja vapautta liikkuakseen, ja vahingoittamatta muita. Hän pitää paljon raskaasta työstä, raa'asta seurasta, muinais-pommerilaisista tavoista. Siellä saattaa hän kyllä renkien kanssa oppia kylvämään ja kyntämään ja ajelemaan, sekä saapi väli-aikansa tyttöjen kanssa hupaisesti kuluttaa.

Lange. Mutta, hyvä herra, sitenpä ei eletäkkään Lanzkessa.

Massov. No, siis saatat sinä estää häntä. Sinulla on täysi valta menetellä häntä aivan oman mielesi mukaan.

Lange. Maamme hallitsiaa?

Massov (purren huuliaan). Onko hän — —? Jumala tietää tokko hänestä sitä tuleekaan. — Ensinnäkin pitää hänen oppia ankaraa siveyttä ja kuuliaisuutta, ja hänen äitinsä luottaa sinuun, — sinä ryhtyisit asiaan ankarammin ja älykkäämmin, kuin kukaan muu. Anna vastaukses: Otatko sen tehdäkses?

Lange. Siihen toimeen — valitkaa joku toinen, hyvä herra.

Massov. Kuinka?

Lange. Minä kyllä osaan tehdä oikean talonpojan karhun-tanssittajasta, joka ei sormiaankaan tunne, mutta mitä oikeaan herttuaan tulee, sitä en itsekkään niin tarkoin ymmärrä, en ainakaan koskaan ole sitä mietiskellyt.

Massov. Sin'et ymmärrä tarkoitustani. Sinun ei pidäkkään hänestä prinssiä kasvattaman; pöyhkeä hän jo on kylliksi ja vielä enemmänkin ja on yhä pää täynnä ruhtinaallisia itsepintaisuuksia. Talonpoika sinun hänestä saaman pitää, kuuletko, ja vaikkapa siinä liiaksikin onnistuisit — se ei olisi vahingokses. Ymmärrätkö nyt?

Lange (katselee häntä terävästi; äänettömyys). Luulenpa huomanneeni jotakin, herra hovimarsalkki.

Massov (jatkaa). Pommerin vastaisen hallitsian pitää ymmärtää maanviljelystä, muuten hän syöksee maan turmioon, kuten nyt junkkerin isäkin, joka ainaisilla sodillaan oras-vainiot hiekka-autioiksi muuttaa ja vilja-varastot armeijansa ylläpidoksi tyhjentää. Siten ei saa vastaisuudessa tapahtua.

Lange (viekkaalla varovaisuudella). Hm! Eipä hullummasti sommiteltu.

Massov. Ymmärrätkö nyt? No, sinä suostut siis?

Lange (katsellen häntä teeskennellyllä vilpittömyydellä). Empä vainen sittenkään, hyvä herra.

Massov. Miks'et? Sano syysi!

Lange. Kyllä kai Te löydätte muita.

Massov. Mutt'en parempia, kuin sinä. Syysi!

Lange. No, siinä on nyt ensinnäkin alkaapäälle Dörte; kun semmoinen junkkeri tulee taloon, niin ken tietää vaikka tyttö — tuli ja leimaus — — —

Massov. Me vastaamme kaikista seurauksista. Ja paitsi sitä, sekään ei olisi suurin onnettomuus.

Lange (tulistuen). Herra hovimarsalkki — (malttaa, jälleen vilpitönnä). No niin, ehkäpä olette oikeassakin; ja voisinhan minä siinä tapauksessa hankkia yhden salvan lisää oven taakse. Mutta toisekseen: Junkkeri ei tahdo tulla minun luokseni.

Massov. Hänellä ei ole tahtoa, hänellä ei pidäkkään olla tahtoa!

Lange. Kun äsken ai'oin puhutella häntä torilla — sillä minä olen tuntenut hänet pikku paitaressusta saakka — silloin keikahutti hän vain päätään, aivan kuin olisi mielinyt lausua: Mitähän mokoma tuhma talonpoika minusta tahtonee? — Niin, näettekös, luultavasti hän ei voi sietää minun nokkaani.

Massov. Loruja! Minä kutsutan hänet tänne. (Menee ovelle). Achim!

Achim. (Näyttäikse; Massov puhelee hänen kanssaan).

Lange. Turkasen tuli! Mitähän tästä sopasta vielä kiehunee? Kaiken hyvän päälliseksi saan vielä prinssin niskoilleni! Ja mokoman! Mokoman korkeanenäsen mamman-porsaan, josta sitte jälestäpäin ylt'ympäri Pommeria kerrotaan: Herttua on Lanzkessa niin pilattu ja tullut niin roistomaiseksi, ett'ei hänestä milloinkaan enää hallitsiaa tule, ja herra von Massov — —. Annas koettaa! Annas koettaa! Ja mitenkä äitimuori ällistyy! Hän siitä suurimmat silmät saapi! (Melua, näyttämön takana. Achim viittaa ulos, poistuu Massov'in viittauksesta, Massov lähenee jälleen Langea).

Massov. No, Lange-ystäväni, oletko jo tarkemmin aprikoinnut asiata?

Lange. Oi, herra von Massov, pyytäisin nöyrimmästi saada huomauttaa — Lanzke ei ole niinkään terveellinen paikka, omatkin lapseni ovat siellä kuolleet rokkoon — siell'on niin julman huonoa vettä.

Massov. Ei ollenkaan verukkeita, vanhus! Sin'et vain tahtoisi ottaa poikosta luokses, minä näen sen katsannostas. Mutta sun täytyy, sillä sinä olet rouva herttuattaren tilallinen ja alamainen, ja hänellä on valta — — —

Kuudes kohtaus.

(Ovi auaistaan äkkiä, sisään astuu) Klaus Barnim, Bugslaff, (jota edellinen taluttaa kädestä; Bugslaff'in puku epäjärjestyksessä, tukka pörrössä, kasvot kalpeat ja synkät. Heidän jälestään Niels Erichson (oikea käsi kaulassa), Henoch ja useampia palvelioita. Sitte Herttuatar.)

Klaus. Nyt ei auta muu kuin totuus, hyvä junkkeri; sydäntäni särkee, mutta — lait ja oikeudet! Ahaa, hänen korkeutensa herra hovimarsalkki!

Massov. Klaus Barnim — mitä nyt? Mitä merkitsee mokoma meteli.

Erichson. Minä tahdon tehdä kanteen, anon vahingon-palkkiota, hyvitystä, oikeutta!

Klaus. Hiljaa, Niilo-mestari! Nyt olette esivallan edessä. Järjestystä, järjestystä. Korkea herra, sallikaa aimossa — — —

Bugslaff (seisoo synkkänä, poispäin kääntyneenä).

Herttuatar (tulee). Mitä on tapahtunut? Mitä tahtoo tämä joukko?

Massov. Saamme kuulla, rouva herttuatar. Sallitteko — — (saattaa hänet tuolille).

Herttuatar. Bugslaff, mitä olet sinä jälleen tehnyt? Voi, sinä tuotat mulle surua surun jälkeen!

Klaus. Anteeksi, Teidän ruhtinaallinen armonne, että minä esiintuon tämän asian. Valittaja on ensiksi kääntynyt minuun. Mutta koska asia koskee armollista junkkeriamme, en oikein tohtisi uskaltaa — — —

Herttuatar. Mitä pitää mun kuulla!

Klaus. Lyhimmästä tärkimpään on asian laita tämä: Armollinen junkkeri lähestyi tämän miehen markkina-kojua — hän on nimittäin ase-seppä, kunniallinen mies, minä tunnen hänet varsin hyvin, hän on kotoisin Ruotsin kaupungista Stockholm'ista, ja on joka vuosi ollut markkinoillamme, ja jos Teidän ruhtinaallinen armonne tahtoo hänestä enemmän tietoja — — —

Herttuatar. Asiaan!

Klaus. Asia on, näettekös, tämä: Meidän armollinen junkkeri läheni kojua ja kyseli tikaria tai tuommoista suuren lihaveitsen tapaista asetta, jossa oli kullattu pää, ja joka pisti hänen silmiinsä — — —

Massov. Tikaria?

Erichson. Tässä se on, armollinen herra, hyvästä Ruotsin teräksestä tehty, tuli itsellenikin maksamaan noin kolmetoista riikin-talaria, ja junkkeri nyrpisti nenäänsä, tarjoten kahdeksaa. Herraseni, sanoin minä — — —

Klaus. Teettekö te itse kanteenne, vai teenkö minä?

Massov. Päällekantaja puhukoon itse.

Erichson. Nuori herra, sanoin minä, — sillä hänen ulkomuodostaan ja seuralaisistaan en edes unissani olisi aavistanut, ken hän oli — jos tämmöisen tikarin niin helposta tahdotte saada, täytyy Teidän pyytää apua maantien-rosvoilta tai joltakulta Pitkäkynsi-mestarilta, joka tuntee ilmaiseksi-saantikaupat. Kahdeksan riikin-taalaria? Te ette milloinkaan ole nähnytkään Ruotsin terästä, minä sanoin, ja pistin veitsen jälleen lootaan, avoimeen lootaan, joka oli tiskillä. Samassa tuli — — —

Klaus. Ettepä, te viskasitte kaikki tavaranne huiskin haiskin. Sitte poistui armollinen junkkeri koettamaan onneansa arpa pelissä, toivoen voittavansa summan, mikä hältä veitsen hinnasta puuttui, vaan menetti vielä viimeisensäkin. Eikö totta, junkkeri?

Bugslaff (Nyykähyttää päätään huolimattomasti).

Massov. Ken on rohjennut houkutella häntä peliin?

Klaus (Nyykäyttää olkapäitään).

Massov. Ilmoitatteko niiden nimet, junkkeri?

Bugslaff (Pudistaa päätään).

Massov. Hyvä. Ne kyllä saadaan tietää ilman Teitäkin. Jatkakaa, pormestari!

Klaus. Kun hän oli viimeiset roponsa menettänyt, tuli parhaiksi karhuntanssittaja kojujen välistä, ja siitä syntyi suuri hälinä ja melske, ja paljon markkina-väkeä riensi kojuistaan, katselemaan tuota hyppivää karva-rullia, ja muiden muassa myöskin Niels Erichson; eikö totta, Niilo-mestari?

Erichson. Varmaan; mutta kun kontio jälleen oli poissa ja minä palasin kojuuni, niin — haloi, minnekkäs tikari on joutunut? Minä paikalla kuin nuoli ulos kojustani, ja tuskin kymmenen askeleen päässä tapasin torilla nuoren herrani, joka seisoi aivan rauhallisena, leikiten tikarilla, ikäänkuin olisi hän ostanut sen käteisellä rahalla. Minä tartuin hänen käsivarteensa ja huusin, että hänen piti antaman se takaisin jälleen, mutta silloinpa oli hän näppärä, käänsi oman aseeni terän minua kohti, sivalsi jänterini poikki, ennenkuin minä ehdin väistyä, ja veri juoksi virtana vain.

Bugslaff. Hän sanoi mua varkaaksi, tuo hävytön roisto! Hän sanoi siten vielä toisenkin kerran, ja minä pidin parhaana estää häntä kolmatta kertaa lausumasta siten.

Herttuatar. Bugslaff! — (Äänettömyys, sitten Erichson'ille). Mies, onko totta, että poikani varasti sulta tikarin?

Erichson. Enhän minä ollenkaan tuntenut häntä, teidän ruhtinallinen armonne, ja hänen puheistaan ja tinkimisestään — kuinka saatoin hänet siitä herttuaksi tuntea? Jospa minä sen vain olisin tiennyt, olisin kernaasti antanut hälle veitsen, kylläpä Teidän ruhtinaallinen armonne sen sittemmin olisi maksanut.

Herttuatar. Ja miks'et sinä, Bugslaff, tullut äitillesi toivoasi ilmoittamaan?

Bugslaff (Tahtoo sanoa jotain, katsoo äkkiä äitiinsä, kääntyy poispäin).

Massov. Hän tiesi kai hyvin, että häntä on ankarasti kielletty aseita käyttämästä, ennenkuin hänen hurjuutensa on masentunut. Kun hän halusi tikaria, piti hänen tietysti hankkia se salaa.

Bugslaff. Haa, uskallatteko Te — — —?

Massov. Saatatteko, suoraan katsoen, valehdella, ett'ette tämän miehen pöydältä ottanut mitään maksamatta?

Bugslaff. Kuolema ja kadotus! Jos olis mulla miekka nyt!

Massov. Pitää tietää olla varoillaan poikosen kanssa, joka ei vielä osaa hillitä itseään.

Bugslaff (hurjana). Pojasta kyllä tulee mies vielä — — —

Herttuatar (astuu heidän väliinsä). Poikani — herra von Massov — ei loitommaksi enää!

(Äänettömyys).

Henoch (on tähän saakka hämillään seissyt sivulla, lähenee pelokkailla katseilla, monin kerroin kumarrellen). Armollisella luvallanne — — —

Massov. Mitä tuo juutalainen täältä etsii?

Klaus. Korkea herra, hän tarjoutui todistamaan armollisen junkkerimme puolesta.

Massov. Todistamaan, mokoma konna, mieronkiertäjä todistamaan ruhtinaan pojan puolesta! Mainiota! Ja kuka todistaa hänen todistuksiaan?

Lange. Sen teen minä, armollinen herra. Tämä on Salomon Henoch, rehellisin juutalainen, kuin koskaan on makeata leipää suuhunsa pistänyt. Me olemme usein olleet hevoiskaupoissa, ja monta oinas-laumaa olen minä hälle velaksi uskonut, vaan jos kysymykseen tulee, onko hän jotakuta pettänyt, saatan minä sanoa — ei ainakaan Hans Langea.

Massov. Samantekevä; mitä tässä todistuksilla tehdään? Asia on selvä. Syyllinen ei valhettele.

Henoch. Luvallanne — vaikka minä olen vain kurja juutalainen — — —

Bugslaff. Kuunnellaanko todistusta siitä, olenko minä varas vai enkö, vai estelläänkö todistajaa siksi, että hän on halpa juutalainen?

Herttuatar. Sävyisästi poikani! — Jatka, juutalainen!

Henoch. Taivas suokoon Teidän herttuallisen armonne elää sata vuotta ja saada paljon iloa ja kunniaa armollisesta herra junkkeristanne, niin totta kuin minä nyt lausun ainoastaan, mitä nähnyt olen.

Massov. Asiaan!

Henoch. Minä näin, kuinka hän tinkieli tuota terävä-kärkistä veistä ja kuinka hän menetti rahansa noiden hirtehisien, porvarinpoika-ryökäleiden seurassa, ja kuinka tanssiva karhu luntusti esiin ja siitä nousi yleinen mölinä, ja kuinka kaikki riensivät katsomaan, miten se julma peto käveli kahdella jalalla. Ja sitte meni junkkeri pois, noin vain ajatuksissaan, ja heitti usein ihailevia silmäyksiä veitseen, kuni sulhanen armaasen morsiameensa. Nyt, mietin minä itsekseni, nyt, Salomon Henoch, sinun pitää mennä tarjoomaan hälle rahoja lainaksi kristillisestä prosentista, ja kun hän sitte herttuana maksaa ne sulle takaisin, saat tarpeeksi täyden summan ja prosentin myöskin.

Massov. Ja sinä uskalsit?

Henoch. Uskalsin? Minä ainoastaan ajattelin siten mun tuhmassa päässäni, eikä hän olisi ehdotukseeni suostunutkaan, sillä hän on niin ylpeä, että sylkäsee, kun kurja juutalainen hälle hyvän-päivän tekee. Siis otti hän veitsen, yhä vain noin ajatuksissaan, eikä sitä nähnyt kukaan, paitsi minä. Mitä hyppivä karhu minua liikutti? Minulla on muutenkin kylliksi karhuilemista! Ja kun hän sai veitsen käteensä, astui hän muutaman askeleen eteenpäin, avoimelle paikalle, ja kurkisteli ympärilleen, aivan kuin olisi hän ollut metsästämässä ja olisi pälyillyt hirvittävää petoa, hän kuunteli ja hänen silmänsä oikein säkenöivät, ja sitte hosui hän ylt'ympäriinsä ilmaa, aivan kuin olisi pitänyt itse karhua kurkusta, ja samassa tuli tuo ruotsalainen ihan hurjana, sieppasi häntä käsivarresta, huutaen: Haloi, varas, varas! ja aikoi väkisin riistää häneltä veitsen takaisin. Mutt' eihän nyt kummempaa! Arvatkaas mitä armollinen junkkeri teki? Hän sivalsi veitsellään — ja se oli oikea surman sivallus — yhä noin vain ajatuksissaan, hän luuli, näette, luultavasti joko karhun ja villisian hänen käsivarteensa tarttuneen, ja sitte siihen kokoontui koko markkina-väki, ja siinä oli sitte koko juttu.

Klaus. Kaulani kautta, noin oli asian oikea laita, Teidän ruhtinaallinen armonne.

Henoch. No, pitikös sen toisin olla sitte? Tarvitsisko Pommerin herttuan varastaa turhanpäiväistä veitsi-ramua, herttuan, joka saisi sekä kristityitä että juutalaisia takaukseksi, kuinka paljon tahansa, ja ilman panttia vallan? Ja jos hän korkea-sukuiseksi huvikseen olisi aikonut varastaa sen, olisiko hän jäänyt paikalleen seisomaan, leikkimään karhunjahtia varastetulla aseella? Vaikka minä olen vain kurja juutalainen — mutta varastamisen tunnen minäkin.

Massov. Kylliksi. Me tiedämme jo kaikki, mitä tietää tarvitsemmekin. Paljoko sinä vaadit, ruotsalainen?

Erichson. Minä pyydän viisikymmentä kultaguldenia sairastus-rahoiksi, jotta saan käteni terveeksi jälleen, ja vahingon-palkkioksi siitä ajasta, jona en kykene työhön.

Herttuatar. Te saatte kaksi sen vertaa, (hiljaa hälle) kun ette vain hiisku sanaakaan tästä tapauksesta. Mitä poikaani tulee — —

Massov. Mieheltä, jota hän haavoitti, pitää hänen pyytää anteeksi.

Bugslaff. En, en milloinkaan! Tappakaa minut — vaan sitä en tee sittekään. Hänelle tapahtui aivan oikein.

Massov (kiivaasti). Junkkeri!

Herttuatar. Jättäkäämme nyt hänet yksikseen. Kunhan ehdit asiata ajatella, puhumme siitä sittemmin. Herra pormestari, palkitkaa todistajan vaivat.

Henoch. Vaikka minä olen vain kurja juutalainen, en kuitenkaan ota maksoa siitä, että olen kertonut, mitä todellisesti tapahtuvan näin, — sit'ei tee Salomon Henoch.

Herttuatar. Massov, minulla olisi Teille sanottavaa.

Massov. Sittemmin puhelen enemmän sinun kanssasi, Hans Lange.

(Massov saattaa herttuattaren vasemmalle pois, joll'aikaa Klaus, Erichson ja Henoch poistuvat perä-ovesta. Lange on puhellut mennessään Klaus'in kanssa, kääntyy kynnykseltä takaisin, kuin olisi hän unohtanut jotain, ja katselee Bugslaff'ia, joka on heittäinyt tuolille etu-alalla ja peittänyt kasvot käsiinsä).

Seitsemäs kohtaus.

Bugslaff. Hans Lange.

Lange (itseks.). Hm! Minun on toki sääli tuota narri-parkaa! Hän on kuitenkin ruhtinaan lapsi ja täytyy antaa itseään noin menetellä. Hm! (Lähenee Bugslaffia; lyöden häntä olkapäälle). Junkkeri, älkää panko pahaksenne!

Bugslaff (kiivaasti, estäen). Pois luotani!

Lange. Katsokaahan toki minuun! No, eikös vain! Nuori herttua — ja itkee!

Bugslaff (hämmennyksissä). Itkee? — Niin, raivosta!

Lange. No, näettekös, junkkeri, tuo kuuluu jo paremmalta, vaan — hm, saattaa olla toisinkin.

Bugslaff (innostuen). Voitko sinä muuttaa seikat, talonpoika? Mitä minun on sinun kanssas tekemistä?

Lange. Kuulkaapas, nuori herra, noin ette puhu semmoiselle miehelle, joka tarkoittaa Teidän parastanne, vaikkapa tuo mies olisi kymmentä vertaa yksinkertaisempi, kuin Hans Lange. Talonpojat saavat prinssejä toimeen, Bugslaff — junkkeri, ja oikea talonpoika seisoo paremmilla korkoilla, kuin huono prinssi. Ellen minä nyt tarkoittaisi Teidän parastanne, tekisin niinkuin toisetkin, jättäisin Teidät paikallenne nuljottamaan ja ajattelisin: Ellei sormiasi polta, ei niitä puhaltaakkaan tarvitse, ja Herralle kiitos, ett'ei mokoma pilautunut piparruutti ole kasvanut minun yrttitarhassani, — kaikella kunnioituksella, Teidän herttuallinen armonne! Mutta min'en saata jättää sinua, sillä minun on sua sääli, junkkeri-hyvä, ja minä tahtoisin mielelläni auttaa sinua — niinkuin halpa talonpoika saattaa ja voipi.

Bugslaff (hellemmin). Minä kiitän sua, mies. Mutta mene pois! Sin'et voi mua auttaa. Erästä miestä vastaan ei muu mahda mitään, kuin kuolema — joko hänen tai minun.

Lange. Onko hän todellakin niin kelvoton?

Bugslaff. Näithän, kuinka häpeällisesti hän mua lokaan sotki, eikä ollut ketään, joka olisi puolustanut minua? Sillä kaikki pelkäävät häntä, maa, aateli, ritaristo — ja äitinikin. Minä jo ai'oin — kaksi kertaa — paeta isäni luoksi. Maalla ovat Massov'in ratsumiehet minut saavuttaneet, merellä hänen nopeat aluksensa. Ja sitten nälkää ja vankeutta — (hurjana, hiljaa) ja minä voimatonna häntä vastaan!

Lange. Hm! Hänen kanssaan ei lie helppo tulla toimeen. No, ette Tekään ole juuri hiljaisimpia, eikä kaksi kovaa kiveä koskaan hyviä jauhoja tee. Mitä minun piti sanomankaan — — —

Bugslaff. Että minun pitäisi maata sata syltä maan alla!

Lange. Entäs äiti-rouvanne?

Bugslaff. Hänestä ei sanaakaan! (Itseks.) Sepä kaikkein katkerinta!

Lange. No niin, hän lopultakin tarkoittaa Teidän parastanne, enemmän kuin luulettekaan. Ette suinkaan Te vielä tiedä hänen aikovan lähettää Teidät minun luokseni maalle?

Bugslaff. Mitä sanot, mies? Poisko täältä?

Lange (nyykähyttäin päätään). Minä olen, näette, Lanzkesta kotoperää, Lanzke on maakylä kolmentunnin matkan päässä Rügenvaldesta; sen asema on hyvin hupaisa, keskellä vainiota, metsiä ja soita, ja entä hevos-laumat sitte, joita mulla siellä on — —

Bugslaff. Hevosia?

Lange. Sekä villiä että kesyjä, ja niiden opettaminen onkin oikein herras-huvia, puhumattakaan metsän-otuksista, joita meidän seuduilla löytyy aivan sakeassa, ja susia ja kettuja — — —

Bugslaff. Ja te pyydystätte susia?

Lange (nyykähyttäin päätään). Ja entä kalastus sitte — aina järvellä — ja lohia ja — —

Bugslaff (äkkiä). Minä seuraan sinua. Tule, lähtekäämme heti paikalla!

Lange. Topp, junkkeri-hyvä! Ei noin kiihkeästi. Äiti-rouvanne on herra von Massov'in kautta kysynyt minulta, suostunko ottamaan Teidät luokseni, ja minä sanoin — —

Bugslaff. No — mitä?

Lange. Ensin tahtovani asiata aprikoida, ja että heidän piti etsiä toista minun sijaani Teidän isännäksenne.

Bugslaff. Sanoitko siten? Ja minkätähden?

Lange. No niin, junkkeri-hyvä, enhän minä vielä tuntenutkaan Teitä, ja mitä olen kuullut Teistä kerrottavan — siitä en saanut halua lähemmin tutustumaankaan kanssanne.

Bugslaff (tukehduttaa vihansa). Mutta nyt, jos sinulta nyt kysyttäisiin?

Lange. Niin miettisin ensin asiata kaikin puolin. Ee-e', junkkeri, jos vast'edeskin pysytte semmoisena, kuin nyt olette, niin me emme sovi yhteen. Minulla on myöskin kova pää, ja jos minun vanha kalloni ja Teidän nuori huima-päänne kolahtaisi yhteen, syttyis siitä säkenöiviä kipinöitä.

Bugslaff (hämmennyksissä). Luuletko niin?

Lange. Niin, näettekös, nuori herra, Te olette toki prinssi, vaikk'ette itse tahtoisikaan, ja minä olen äiti-rouvanne alamainen. Mutta minä olen herra huoneessani, ja niin mun pitääkin olla, jott'ei talouteni ravistuisi; ja raavasten ja ihmisten pitää antaa mulle ensimäinen sija, ymmärrättehän. Siksipä lemmon tarkkaan pidänkin silmällä, ett'ei mikään pääse minua ylikäteen, niinkuin esimerkiksi viha, viini, tai tuo armas ymmärtämättömyys. No no, me olemme ihmisiä kaikkityyni, mutta Herralle kiitos, jos maalliset vastoinkäymiset mua kohtaavat, silloin sallin vanhan äitini — huomatkaa — ajoissa lykkivän päätäni oikeille teloilleen jälleen; äitini ei tosin pidä pitkiä puheita, vaan jok'ainoassa hänen sanassaan on sekä sormia että kynsiä.

Bugslaff (osan-ottavaisuudella). Äitinne?

Lange (nyykähyttää päätään). Ja, näettekös, nuori herra, jos minä majoittaisin Lanzkeen mokoman prinssin, joka rupeaisi minun mestarikseni, tai hävyttömäksi tuota vanhaa vaimoa kohtaan — vaikkapa hän olisi itse keisarin perintö-prinssi, min'en moista leikkiä sietäisi.

Bugslaff. Hans Lange, semmoista — ei varmaan koskaan — —

Lange. Eikö koskaan? No, se huvittaa mua. Mutta siinä on vielä muitakin koukkuja. Me olemme vain yksinkertaista väkeä, junkkeri, ja jokaiselle, kolkuttavalle ovemme avataan, ja hän saapi istua pöytään aivan huolimatta siitä, onko kristitty vai juutalainen. Mutta jos minun pitäisi sanoa hyvälle ystävälleni: Jää oven sille puolelle, meidän talossa on prinssi, joka nyrpistää nenäänsä rehelliselle myllärille ja merimiehelle ja muille semmoisille, ja joka paitsi sitä sylkäsee kunnialliselle heprealaiselle, sanoin: "Hyi, mokoma ilettävä juutalainen" — semmoista — — —

Bugslaff (häveten). Ette minulta kuule milloinkaan.

Lange. Oikein, junkkeri. Mitä korkeasukuisempi ihminen on, sitä tarkemmin hänen pitää ajatella, että taivahan Tekiä pitää ylhäistä ja alhaista aivan saman arvoisena. No, näettekös, ettehän Te todella olekkaan niin paha, kuin kerrottiin. Jos minä olisin sen ennen tiennyt — lopultakin — —

Bugslaff. Olisit myöntynyt? Oi, hyvä Lange, anna mulle kätesi, — eikö totta, saanhan minä muuttaa sinun luokses, saanhan?

Lange. Junkkeri, junkkeri, sin'et tiedä, mitä pyydät. Vihdoin viimein toki huomaisit tulleesi tuhasta tuleen ja ikävöitsisit takaisin äiti-rouvasi lihapadan ääreen, vaikkapa Massov'in herra sitä pippurillaan höysteleiskin. Saatatko myöskin maata oljilla, istua puulla ja tulla toimeen talonpoikais-ruoalla?

Bugslaff. Oi, pois, pois vain tästä linnasta, jonka ilma minut tukehduttaa, ja jossa joka maljasta myrkkyä juon! Mies, minä luotan sinuun, niinkuin en vielä keneenkään luottanut ole. Min'en sinua tunne, mutta — minusta on — kuin sinä todella tarkoittaisit parastani.

Lange (juhlallisesti). Niin totta, kuin taivahan Herra on mun armollinen tuomarini, sen teen, rakas junkkeri, ja jos sinäkin siitä vakuutettu olet, niin tule — koettakaamme tohtia ruveta toveriksi toisillemme. Minä toivon, ett'emme sitä vast'edes kadu kumpainenkaan. Päätetty!

Bugslaff (antaa kätensä sydämmellisellä ilolla). Eikä nyt enää hetkeäkään — — —

Lange. Minnekkä matka?

Bugslaff. Lanzkeen, vapauteen!

Lange. Sanomatta jäähyväisiä äiti-rouvalle?

Bugslaff (synkästi). Min'en voi; sydämeni on liian täynnä — hänen tähtensä.

Lange. Hm! Sepä ikävätä. No hyväst' sitte, junkkeri! (kuni aikoisi hän pois).

Bugslaff. Mitä tuo merkitsee?

Lange. Minä menen yksin, sanomaan rouva herttuattarelle — että seikat jäävät sillensä.

Bugslaff (pelolla). Miten sillensä?

Lange (kuivasti). No, ett'en ota teitä mukaani!

Bugslaff. Jos tietäisit — — —

Lange. Minä tiedän vain, että neljännessä käskyssä luetaan: "Kunnioita isää ja äitiä"; ja siltä, joka ei tätä käskyä seuraa, siltä riistää pahahenki myöskin tahdon täyttämään sitä, mitä halpa talonpoika nyt on hälle esitellyt.

Bugslaff (sisällisen taistelon jälkeen). Minä en tiedä, mikä sen vaikuttaa, mutta sinä voit tehdä mulle, mitä ikinä tahdot. Menkäämme — äitini luoksi!

Lange. No, nyt minä jälleen pidän sinusta, hyvä junkkeri. Herran nimeen sitte! Ja kun menemme torin poikki, — sitä jahti-puukkoa emme jätä ostamatta; Hans Lange on toki niin rikas, ja hyvä sana ruotsalaiselle ei tunnu ollenkaan niin happamelta, kuin sinä luulet. — Nytkös vasta kotoväen naama venyy! Mutta nyt palajankin minä ensikerran markkinoilta, joilla olen prinssin ostanut! (Esirippu alas — ja äkkiä!)

Toinen näytös.

Talonpoikais-tupa Hans Langen talossa. Vasemmalla takka. Vasemmalla, perällä ikkuna, jonka edessä suuri pöytä, jota penkit ympäröipi. Vastapäätä, oikealla, pihalle vierevä ovi. Takan vieressä, vasemmalla, ovi, joka viepi naisten-kamariin; sitä vastapäätä kolmas ovi. Oikealla, etualalla, vaarin-tuoli, sen vieressä rukki.

Ensimmäinen kohtaus.

Hans Lange, vanha Gertrud, Dörte, Bugslaff, Henning, kaksi renkiä ja kaksi palvelustyttöä (istuvat atrioiden).

Lange. Maistuu hyvältä junkkeri! Näin maukasta ruokaa ei äitirouvanne hovikokkikaan keitä. Sianlihan kanssa keitettyä papurokkaa; jos vain Aatamilla ja Eevalla olisi paratiisissa ollut tämmöistä ruokaa, olisivat ne kai jättäneet happamet omenat rauhaan.

Bugslaff. Kiitoksia, Lange-isä; nyt olen kylläinen.

Lange. Sepä hyvä. Tietäkääs, Te olette näinä kymmenenä viik'kautena tullut paria kymmentä naulaa painavammaksi. Sitä kelpo ruoka vaikuttaa.

Dörte. Te unhotatte unen, isä. Maatessahan rasva kasvaa. (Palveliat nauravat).

Lange. Ää, sinä nenäkäs viisastelia! Aina sull' on pisto-sanat valmiina! Lue ennemmin ruoka-rukous ja te siellä, älkää unhottako velvollisuuttanne nuorta herraamme kohtaan.

Bugslaff. Antakaa heidän nauraa, Lange-isä. Olettehan itsekkin sanonut: Naurava suu ei syntiä puhu.

Lange. Tilaisuuden mukaan. Kaikki pitää paikoilleen, kaikki ajallaan. Kiitämme taivasta ruoasta nyt.

(Kaikki nousevat, tekevät ristin-merkin, laskevat kätensä alas).

Dörte.

Suot, Herra meille ravinnon, Sun kiitos on! Suo ruokaan, juomaan siunaustasi, — Suo meidän muistaa armoasi!

Gertrud. Amen.

(Kaikki tekevät ristin-merkin, nousevat pöydästä).

Lange. Siunaus atriaamme! (Jotenkin kovaa äitinsä korvaan). Kas niin, muori, menkää nyt heittämään pitkäksenne pikkusen.

Dörte. (Saattaa mummonsa, joka kävelee sauvan nojassa, kamariin vasemmalle. Rengit ja tytöt poistuvat yksitellen, ainoastaan Lange, Bugslaff ja Henning jäävät, viimeksi mainittu nitoo viikatetta).

Lange. No, entä te, junkkeri? Nyt teidän pitää kiiruhtaa vähäsen, jotta saatte lannan pois illaksi ja ajakaa vendiläisiä renkiänikin liikkeelle; ne ovat laiskoja, oikein välikuumeen tapaisia: Ellet tule tänään, niin tulethan huomenna.

Bugslaff. Lnnge-isä, minä näin äsken naaras-suden tuolla metsässä, sillä oli poikasetkin; ne loikkasi suoraan rämeitten poikki, jotta käsillänikin olisin ne kiini saanut; mutta alkoi jo olla päivällisaika, ja kun minä tiedän, että te ette salli talon järjestystä loukattavan, annoin minä susien pötkiä tiehensä. Mutta nyt — minä tunnen tarkoin sen jäljet — — —

Lange. Hm! Rämeistössä, sanoitte?

Bugslaff (nyykähyttää päätään). Se aikoi pesiä siellä, se oli juuri sama, joka viimeksi raateli ruskean varsani ja repi vanhan tamman kaula-suonen poikki, se oli juuri sama rakkari. Kun minä sen näin, kiehui sappeni, ja se kyllä huomasi, minkälaista herkku-soppaa minä sille valmistelin, sillä se vilkuili minuun niin kavalasti, häntä koipien välissä.

Lange. Ja nyt mielitte juosta sitä tavoittamaan?

Bugslaff. Hehkuvalla innolla. Susi ei vielä lienekkään kaukana — (aikoo mennä).

Lange. Hm! Entä tallin siivoaminen?

Bugslaff (pitkään). Eiköhän — Henning saattaisi — —

Lange. Hänellä on oma työnsä.

Bugslaff. Mutta jos minä pyytäisin renkejä ja varoittaisin niitä — —

Lange. (Nyykähyttää olkapäitään).

Bugslaff. Ja saattaahan tallin siivota huomenna yhtähyvin kuin tänäänkin.

Lange. Hm. Huomenna niitetään kauraa. Mutta niinkuin tahdotte, junkkeri, niinkuin tahdotte.

Bugslaff. Lange-isä, se ei ole teille mieleen, huomaan minä. Te ette voi kärsiä puolitekoista työtä. Mutta eiköhän petojen tappaminen ole tärkeämpi? Hevoset ehkä vieläkin viedään tuonne vanhaan karsinaan, jossa viimeksi vahinko tapahtui.

Lange. Vai niin? Viedäänkö ne? Tarhaan, jonka aitaus on niin rikki, että susi-lurjus saattaa aivan helposti sen läpi juosta röllöttää? Mutta niinkuin sanottu, ryhtykää te vain metsästykseenne, kyllä kai me tulemme toimeen ilmankin teitä.

Bugslaff. Lange-isä — — —

Lange. Henning, tallia siivoomaan. Anna viikate mulle. Minä lähden itse niitylle.

Bugslaff. Ei koskaan! Tämä oli vain mokoma mieli-johde. Te olette oikeassa, Lange-isä, eihän susi meiltä pakoon pääse.

Lange. Oikein, junkkeri. Aina tilaisuuden mukaan. Kun sinä vihdoin istut herttuan-istuimella ja pääsi on täynnä ilettäviä toimituksia, ja kun silloin susi juntustaa tiesi poikki, niin anna sen vain pötkiä matkoihinsa, junkkeri! Tuleepa vihdoin senkin vuoro. Mutta ken ei mitään täydellisesti tee, sillä ei koskaan ole juhla-iltaa. Ylihuomenna on sunnuntai, silloin saarramme rämeistön, ja ompa lempoa, ellemme saa tuota rakkaria kynsiimme ja monta penikkaa vielä kaupanpäälle. Oletko nyt tyytyväinen, poikaseni, — armollinen junkkeri, piti sanomani?

Bugslaff (ottaa häntä kädestä). Lange-isä, jos minusta vielä maailmassa tulee mies, joka vapaasti saattaa näyttäidä, on minun ainoastaan teitä siitä kiittäminen.

Lange. Älkää vain lausuko mokomia sanoja herra hovimarsalkin kuullen. Ylipäänsä, junkkeri, kun tulee kysymykseen, mihin suuntaan Te täällä olette talonpoikaistunut, syntyy siitä surman seikat, ja minun päänahkani vedetään silmilleni. Mutta kuulkaapa, jos Massov tulee tänne, pitää Teidän teeskennellä itseänne pikkurukkuisen tuhmaksi eikä käytöksellänne vähintäkään ilmaista, että täällä olette oppinut muuta, kuin syömään, juomaan ja Herran suomaa aikaa tuhlaamaan. Voitteko tehdä siten?

Bugslaff (puristaa nyrkkiään). Minä näytän hälle — — —

Renki (näyttämön takana). Isäntä hoi, tulkaapa tänne vähän.

Lange. No, tulkaa mukaan nyt! Tästä enemmän sittemmin. Niin, mutta kyllä vain Massov hiiden lailla hämmästyy. Hehehe! Siitä syntyy surman leikki. — Henning, kiiruhda! — Surman leikki! (Pois Bugsloffin kanssa).

Toinen kohtaus.

Henning (yksin. Sitte) Dörte.

Henning (jäätyään yksin, viskaa viikatteen pois). Jospa susi söisi sinut luinesi, lihoinesi, sä mieroon juossut herttuan-sikiö! Minun käy aina sydämelleni, kuullessani ja nähdessäni, kuinka hyvin kaikki häntä kohtelevat. Olen aivan, kuin noiduttu — — aivan kuin aina joku kurkkuani kuristeleisi. Tuhat tulimmaista! Jospa vain pääsisin tieheni täältä — mutta jättää hänet tänne aivan yksin vehkeilemään isännän selän takana — —. Ee-e'! Niin tuhmia emme sentään olekkaan! Mutta saada hänet pois, — tavalla tai toisella — jos se onnistuisi, sepä oisi parasta. Sittemmin, varmaan — asia ei saa jäädä entiselleen, ja sitten — — —

Dörte (tulee, alkaa askarrella astioiden kanssa takan ääressä). Oletko sinäkin vielä täällä, Henning?

Henning. Kuten näet, Dörte. Vaan ole huoletta, kyllä minä kohta menen tieheni.

Dörte. Minusta nähden ole tai mene, samantekevä.

Henning. Sinusta nähden, Dörte? — Niin, luonnollisesti, sinusta on aivan samantekevä, onko Henning'iä olemassakaan. Sinä muistelet tuota tuolia paljon enemmän kuin minua.

Dörte. Tuolista onkin paljon enemmän hyötyä, kuin mokomasta jöröpäiistä, joka ei tee muuta, kuin murisee ja vääntelee naamaansa.

Henning. Niin, mutta ihmisen pitää todellakin olla tammipölkky, voidakseen mitäkään hiiskumatta kärsiä kaikkea.

Dörte. Kuuleppas, Henning, sun kurisi alkavat ajan pitkään tuntua tukalilta. Miksi sinä alati kieput ympärilläni, nostellen olkapäitäs? Ja mitä nuo haa- ja hm-huudahdukset ynnä muut hullun-vehkeet merkitsevät? Ken on sinulle pahaa tehnyt, jotta aina kävelet kyräillen, kuin kiukkuinen sonni?

Henning (hieroen hattuaan käsiensä välissä). Minullekko, Dörte? Oi, minulle ei ole kukaan mitään tehnyt; kenpä viitsis tehdäkkään Henning'ille mitään; Henning tekee työnsä, kulkee omia teitään, jättäen lopun taivahan Taaton huostaan. Mitäpä huolittaiskaan Henning'istä; Henning on vain palkka-renki, on vain olevinaan pikkusen parempi kuin tavallinen, nelijalkainen työ-juhta; niinkauvan kuin se auran va'on päähän viepi, ei sille kukaan mitään tee. Kenpä viitsis tehdäkkään Henning'ille mitään?

Dörte. Tuhmia puheita!

Henning. Niinpä niinkin, — niinkuin renki puhua osaa. Prinssi osaa tietysti paremmin.

Dörte. Siihenkö tähtäsit? Sitäpä ajattelinkin!

Henning. Tietysti niinkauvan kuin ei prinssiä ollut pilkisteltävänä, oli Henning kylliksi hyvä. Silloin kuului "kulta Henning" ja "hyvä Henning", Henning siellä, Henning täällä, Henning kaikkialla. Ja jospa vain pähkinä-pensaat tuolla alhaalla puutarhanaidan vieressä voisivat puhua — — —

Dörte (kädet puuskassa, mennen aivan hänen eteensä). Olehan toki vaiti, ja suo mulle suunvuoro. Minä tiedän varsin hyvin, että välimme muinoin oli toisin, mutta minulla yksin on syy sitä valittaa.

Henning. Luonnollisesti! "Tule tänne, syyparka — —!" Miesväen niskoilla vika aina makaa, — tiettyä se.

Dörte. Miksikä sinä, joka ennen olit iloinen, nöyrä ja hyväluontoinen poika, heti muutuit vanhaksi jöröpääksi, kun nuori junkkeri taloon tuli?

Henning. Hm! Kenties juuri sentähden, että hyvänluontoinen, ystävällinen Dörte-neito muuttui ylpeäksi, heiluhäntäiseksi ryökkynäksi, heti kun nuori junkkeri taloon tuli.

Dörte. Nytpä valehtelit kurkkusi täyden, Henning.

Henning. Luonnollisesti! Ainahan miesväki valehtelee, kun naisväelle puhtaan totuuden sanoo.

Dörte. Totuuden? Minä sanon sinulle totuuden, Henning. Aivan hyvin huomasin minä jo alustapitäin, kuinka sinun nenääsi kirveli, kun nuori herramme Lanzkeen tuli. Ja siitä päivästä aikain olet sinä vaaninut minua, kävellyt kuin kissa kuuman puuron ympärillä, ett'en ole saanut junkkeria tervehtiäkkään, ennenkuin sinä olet kuonosi väliin tunkenut. Minä sanoin itsekseni: Mitä, — siitäkö kohdasta saapas nyt puristaa? Ja tuonko ai'ot vihdoin mieheksesi ottaa, mokoman pahankurisen, ilkeän kippura-nokan? Siitäpä vasta aika huoneen-ristin saisitkin. Ei — ja nyt heti pitää mun hälle huomauttaa, että aikeensa minun suhteeni huonosti onnistuvat, ja olla iloinen junkkerin kanssa, josta asianomainen huomatkoon, että kohteliaita ihmisiä kohdellaan kohteliaasti ja törkeitä hölmöjä — kartetaan. Niin on asia! Nyt sen tiedät, jätä siis minut rauhaan tuhmuuksiltasi! (Kääntyy äkkiä, menee jälleen takan luo).

Henning. Luonnollisesti! Ensin panevat he ihmisen pään ihan pyörälle, ja sitte pitää heidät jättää rauhaan! Jatkakaa vain, kulkekaa vain tietänne eteenpäin, Dörte-neito; kyllä minä teidät rauhaan jätän. Mutta häntä, tuota maankuleksiaa, tuota prinssiä — — —

Dörte. No?

Henning. Jota meidän on täytynyt nenästä neuvoa, joka valjastaa hevoset auran taakse — — —

Dörte. Onko se hänen vikansa?

Henning. Häntä min'en pidä pölhöäkään parempana, vaikka hän itse kummittelee olevansa taivahan Tekiätä viisahampi.

Dörte. Niin sinä todellakin "puhut kuin keitetystä lampaan päästä." Vaan omaksipa turmiokses pakisetkin, poikoseni.

Henning. Ja jos ei mulla enää muuta turmeltavaa ole, menen jo ajoissa pähkinäpensaasta hakemaan itselleni parin notkeita raippoja, ja kun vain vielä kerran näen prinssin tuhmuuksia tekevän, otan niillä hänen selästään "kirjavan takin mittaa" — ja oikein aika miehen kädellä!

Dörte. Koetappas vain!

Henning. Ja ellei hän sittekään tapojansa paranna, niin — — (käärii hiansa ylös).

Dörte. Henning, sinä olet — — —

Henning (puhuu itsensä suutuksiin). Villi peto, minä tiedän sen, siksipä en tahdo näyttääkkään paremmalta kuin olen, ja se, joka koskee siihen, mikä minun omani on ollut, se saapi toden totta tuntea villi-pedon puremia, se joutuu heti kohta hiiden pohtimeen, ja juuri tuo maankuleksia — — —

Kolmas kohtaus.

Entiset. Bugslaff (tulee reippaasti).

Bugslaff. Henning! Missä olet? Isäntä on jo kolmesti kutsunut sua.

Henning (pelästymällä, hitaasti käärien hiansa alas jälleen). Hyvä, minä tulen paikalla. Täytyi täällä ensin vähän soittaa suu-peliä. (Sylkee kämmeniinsä, heittää viikatteen olalleen ja menee vitkaan ovelle, sill'aikaa Bugslaff lähenee Dörteä. Henning kääntyy vielä kynnyksellä, katsoo heihin, uhkaa kärsivänä viikatteella, sulkee oven mentyään,)

Bugslaff. Mikä on tuon pojan maksan mullistanut?

Dörte (nyreissään). Hän on narri. Mitäpä hänestä. Mutta mitäs Te täältä etsitte?

Bugslaff. Mittaus-ketjujani ja tadikkoa.

Dörte. Ne ovat ladossa, oven takana.

Bugslaff (tarttuu hänen käteensä). Dörte, sanoppas totuus: Henning on paha sua kohtaan; eikö niin?

Dörte. Mitä se Teihin koskee? Minä selitin jo hänelle asian.

Bugslaff. Mitä hän sinusta tahtoo? Mitä hän yhä itsekseen jörisee ja sadattelee? Enkö saa sitä tietää?

Dörte. Ei se ole mikään salaisuus, saatte vaikka käsin tunnustaa sitä. Meidän välimme oli muinoin varsin hyvä ja kerran annoin hälle lupauksen että, ellei muka isällä olisi mitään vastaansanomista, minun puolestani kyllä voisimme koitua pariksi. Mutta luultavasti ei isä koskaan anna minua hänelle, kun hän on ainoastaan palkka-renki ja vallan köyhä.

Bugslaff. Sinäkö tuon törkeän veitikan vaimoksi?

Dörte. Hän olisi kyllin siisti minulle, ellei hän vain olisi niin kiivas ja äkäinen. Mutta kun hän vain näkee minun Teidän kanssanne puhelevan ja naureskelevan, joka ei suinkaan lie synnillistä, joutuu hän heti raivoon ja on — —

Bugslaff. Mustasukkainen? Minuun?

Dörte. Hän on narri, sanoinhan sen jo? Minä muka olen viehättävä makupala prinssille.

Bugslaff. Dörte, armas sulo Dörte — — (kietoo käsivartensa hänen ympärilleen.)

Dörte. Älkää! — Antakaa mun olla, junkkeri. Te ette suinkaan kosi minua, ja ainoastaan huvikkeeksenne, Teidän ruhtinaallinen armonne —

Bugslaff. Mutta jos minä vannon — — —

Dörte. Korvia myöten olevanne rakastunut minuun? Hahaha! Sepä vasta olisikin puhtainta totuutta! Te ette mielestäni näytä juuri hullummalta, mutta min'en pitkinä päivinäni ole nähnyt haukan ja varpusen yhdessä pesää rakentavan. Kun yhtäläiset yhteen liittyy, silloin sovussa ne viihtyy — aivan niinkuin Noakin arkissa.

Bugslaff. Yhtäläiset? Oi, Dörte, mikä onni isälleni siitä, että nai kuninkaan-tyttären? Mieleisensä kauniin, hurskaan talonpoikaistytön kanssa olisi hän elänyt paljon onnellisemmin.

Dörte. Siinäpä se: Äiti-rouvanne on olevinaan korkeampaa sukua eikä siis vertaisensa parina. Minun sananparteni pitää paikkansa.

Bugslaff. Dörte, osoitatko mulle pikkuruisenkaan hyvyyttä?

Dörte (nypiellen rukin ääressä). Miks en? Pitäähän lähimmäistään rakastaa, ja Te olette minun lähimmäiseni, niinkuin Henning'ikin.

Bugslaff. Näetkös, Dörte, isäsi on tehnyt mulle paljon hyvää. Ilman häntä istuisin yhä vielä vankeudessani, kiroten kurjassa velttoudessani mun syntymä-päivääni, ja unohtaisin velvollisuuteni sekä itseäni että tulevaisuuttani kohtaan. Vasta täällä olen tullut huomaamaan, mitä rehellinen päivätyö merkitsee, ja olen tehnyt päätöksen, joka koskee koko elämääni, enkä minä koskaan unhoita, että isäsi on minut siihen johtanut. Mitä olisi, jos minä, vihdoin hallitsiaksi tultuani, sanoisin: Sen ja sen hyvän työn on talonpoika Hans Lange mulle tehnyt, ja nyt minä otan hänen tyttärensä puolisokseni, merkiksi — — —

Dörte. — — että olisitte oikein lapsekas ja ett'ei Teille vain millään muotoa maata ja hallitusta uskottaisi.

Bugslaff. Voi sua, kelvoton, noinko sinä unohdat kunnioituksesi tulevata hallitsiaasi kohtaan? Pyydä heti anteeksi, muuten tukin minä jumalattoman suusi.

Dörte. Tehkää mik'on tehtävänne, minä puhun, mitä tahdon.

Bugslaff. Siitä sua pitää sakottaa, maankavaltaja! (Suutelee häntä).

Dörte. Menkää tiehenne! Te olette paljoa häijympi kuin Henning.

Bugslaff. Etkö lakkaa soimaamasta, vallaton? Odotappas!

(Aikoo jälteen suudella Dörteä, vaan tämä pakenee, juoksee takan taakse, Bugslaff jälessä. Samassa aukeaa ovi ja sisään astuu Massov, jota seuraa Henning, joka kääntyy heti takaisin, heitettyään tarkastelevan silmäyksen Dörteen.)

Neljäs kohtaus.

Massov. Bugslaff.

Massov. Täälläpä vasta hupaista. Älkää olko millännekään, junkkeri.

(Dörte juoksee kamariin, vasemmalle.)

Bugslaff (katselee ympärilleen, kivestyneenä.) Haa! Massov!

Massov. Tehän huvitteleitte oikein maalaisen tapaan, leikitte "koira- ja kissa"-leikkiä tai viatonta "avio-leikkiä" — tai miksi sitä täällä Lanzkessa nimitetään? Miksikä juoksi sievä leikkitoverinne pois? Minun on hauska katsella nuorison huvituksia.

Bugslaff. Herra von Massov — mikä saattoi Teidät tänne? Sanokaa pian, mmull'ei ole aikaa — — —

Massov. No no, junkkeri, eihän toki niin kiirettä. Olettehan kaiketikkin varma tytöstänne, enkä minä suinkaan yöksi tänne jää.

Bugslaff. Mitä tuo? Min'en salli sitä tyttöä pilkattavan.

Massov. Pilkattavan? Minun mielestäni pitäisi hänen lukea kunniakseen, että Teidän ruhtinaallinen armonne alentaa itsensä — — —

Bugslaff (kiivaasti). Massov —! (malttaa.) Jumalan haltuun, herra hovimarsalkki! (menee perä-ovelle päin.)

Massov (itseks.). Moistako nuottia nyt? (jyrkästi) Minun täytyy pyytää Teidän ruhtinaallista armoanne kuuntelemaan minua hetkisen. Min'en ole turhaan ratsastanut kolmea tuntia, ainoastaan maanilmaa nauttiakseni ja kuunnellakseni sammakkojen kurinaa Lanzken ojien-reunoilla (istuu vaarin-tuoliin).

Bugslaff (palajaa). Ette suinkaan, herra von Massov, teillä on varmaankin pätevämmät syyt. Sanonko minä, mikä teidät on tänne houkuttanut? Te toivotte minun täällä, yksinkertaisten talonpoikien seurassa, tykkänään unohtaneen sukuni ja sekä sielultani että ruumiiltani muuttuneen tylsämieliseksi ja veltoksi, jotta oma isäni, jos hän vielä näkisi minut, halveksien poistuisi minusta, aatelisto nostelisi olkapäitään ja minä tulisin koko kaupungin pilkaksi; sillä minä tiedän hyvin, mihin suuntaan te vehkeitänne viritätte. Mutta kautta Jumalan, joka on johdattanut niin, että teidän itse on täytynyt minut tämän katon alle saattaa, kautta Jumalan vannon: Te ette saa nauttia konnankoukkujenne hedelmiä, niinkauvan kuin ainoakin hengähdys tätä rintaa kohottaa ja heikoinkin jäntere tätä kättä jännittää. Ja nyt menkää kotiin ilmoittamaan se äidilleni!

Massov. Joka varmaan hämmästyy siitä yhtä suuresti, kuin minäkin. Minua sanomattomasti huvittaa nähdä maan-ilman tehneen teille hyvää. Te olette, kuten toivoimmekin, vaurastunut muunkin ettekä ainoastaan kielenne suhteen; mutta ihmistuntemisessa ette näiden kunnon talonpoikien parissa ole juuri sanottavasti edistynyt. Jos Hans Lange on joitakuita oikkuja päähänne saanut — — —

Bugslaff. Min'en tarvitse ketään korvaani kuiskuttamaan, tietääkseni minkälaisena miehenä minun tulee teitä pitää. Eikä täällä mikään pelko estä mua teille sitä suoraan sanomasta.

Massov. Rehellisyys maan perii. Mutta rehellisyydessä pitää myöskin aina olla ymmärrystä, ja teidän ruhtinaallinen armonne on — vielä liian nuori.

Bugslaff. Kylliksi vanha käsittämään — — —

Massov. Minä pyydän teidän korkeuttanne kuuntelemaan ilmoitusta, joka tulee rouva herttuattarelta teille.

Bugslaff. Ilmoitusta?

Massov. Joka toivottavasti todistaa, kuinka epäjärjellisiä soimauksenne ovat, joita olette armossa ottanut tehdäksenne nuoruutenne johtajaa vastaan. (Gertrud tulee, sauvaansa nojaten, nähtävästi huomaamatta sisällä-olioita, menee rukkinsa ääreen, vetää sen takan luo, alkaa kehrätä).

Massov. Ken on tuo vanha vaimo?

Bugslaff. Hans Langen äiti.

Massov. Käskekää hänen mennä ulos.

Bugslaff. Hän on aivan kuuro ja ymmärtää ainoastaan poikaansa ja sen tytärtä.

Massov. Rouva herttuatar on ihastunut siitä, että Te, muutaman kuukauden täällä oltuanne, olette ruumiillisesti vaurastunut ja jättänyt monta pahaa tapaa.

Bugslaff. Todellakin?

Massov. Mutta nyt luulee hän olevan otollisen ajan hankkia Teille olopaikan, joka paremmin, kuin tämä kehno maakylä, sopii Teidän ruhtinaallisia lahjojanne kehittämään.

Bugslaff. Onko mahdollista? Hän myöntyy siis hartahinpiin toivoihin ja päästää minut isänsä luo sotatanterelle?

Massov. Valitettavasti kyllä lienee päteviä syitä yhä vielä — — —

Bugslaff (katkerasti). Tiesinhän sen! Päteviä syitä, todellakin!

Massov. Puolan kuninkaan hovi on paikka, jonne rouva herttuatar tahtoo Teidät lähettää.

Bugslaff (hämillään). Mitä sanotte? (Vanha muori heittää tuontuostakin tarkastelevan silmäyksen Bugslaff'iin; seuraavan puheen ajalla nousee hän äkkiä, menee ulos perä-ovesta.)

Massov. Puolan kuninkaan hovi. Siellä on toki koko elämä vähän ritarillisempaa, kuin Hans Langen luona Lanzkessa. Siellä saa nähdä joka hovin lähettiläät, siellä saa silmäyksen maailman kauppaliikkeestä, siellä saa aseharjoitusta ja — siell' on joukko ihania, kukoistavia naisia, jotka varmaan ovat etevämmät kaikkia Lanzken sulottaria.

Bugslaff (suuressa liikutuksessa, kävellen edestakaisin. Massov, tyynesti vaanien häntä, seisoo keskellä huoneita). Puolaan! Olenko tehnyt väärin häntä kohtaan? (ääneen) Massov, ellei tämä ole petosta — on se ensimäinen hyvä-työ, minkä mulle teette. Käsitättehän, että minun pitää asiata mietiskellä.

Massov. Mutt' ei kauvan, jos pyytää saan. Sillä juuri nyt on Teillä paras tilaisuus matkustaa. Tanskan lähettiläs, joka on käynyt Rügenvaldessa äitirouvaanne tervehtimässä, lähtee huomenna lähetystoimissa Puolan kuninkaan luo. Hän on Teille arvonne mukainen seuraaja — — —

Bugslaff (itseks.). Hoviin!

Massov. Siihen hoviin, joka, lähinnä Rooman keisarin hovia, on loistavin ja ritarillisin koko maailmassa.

Bugslaff. Ja — nyt heti?

Massov. Viipymättä. Minun luullakseni täss'ei ole mitään arvelemista. Tuolla ulkona odottaa Teitä hevonen.

Bugslaff. Liian äkkiä — todellakin, min'en ymmärrä. Ja Lange-isä, mitähän Lange-isä — kas, tuossa hän onkin.

Massov (itseks.). Tuon lasku on sittemmin selvitettävä.

Viides kohtaus.

Entiset. Hans Lange (tulee, hänen jälessään Gertrud-muori, joka, ympärilleen katsomatta, menee rukkinsa ääreen, vetää sen kamariin).

Lange. Kah, — itse herra hovimarsalkki! (Teeskennellyn rehellisesti tervehtien Massov'ia, tultuaan etu-alalle). Hyvää päivää kanssa, korkea herra, ja tervetultuanne Lanzkeen! Olette kai pistäynyt katsomaan armollista nuorta herraamme ja miten siankinkkumme ja rokkamme poikosessa vaikuttaa? — He! Kuten näette, lihavaksi ja paksuksi hän on paisunut, (hiljaa Massov'ille) Mitä muuhun tulee, — tahtoo käydä hitaisesti; mutta kun vuoden ja vuorokauden kuluttua jälleen pistäytte tänne tirkistämään, ette varmaankaan enään äkkiä eroita häntä palkka-rengistäni.

Massov (niellen kiukkuaan). Hyvä, hyvä! Puhukaamme siitä toisella kertaa. — (Bugslaffille) Jos Teidän ruhtinaallisen armonne nyt sopisi — — —

Bugslaff (hämillään). Lange-isä — — —

Lange. Miksi naamanne on noin venynyt, junkkeri? Hä? Mitä tääll'on tapahtunut?

Bugslaff. Mitä sanot, minun täytyy lähteä pois täällä!

Lange. Lähteä pois?

Bugslaff. Äitini käskee, ja min'en tahdo hänen tahtoansa loukata. Myöskin on se parhaakseni, Lange-isä.

Lange. Vai tahtoo äiti-rouvanne; no, sitte se kai lienee parhaaksenne. Ja minne matka pitää, junkkeri hyvä?

Bugslaff. Puolaan, Lange-isä, kuninkaan hoviin, jotta oppisin ritarillisia käytöstapoja sekä ruhtinoiden ja naisten kanssa seurustelemista. Ja minä luulen, että nyt onkin jo aika.

Lange. Naisten kanssa — no hei, lieneekö sillä sentään hengen hätää. Mutta mitäs minä niistä ymmärrän? Minä olen vain yksinkertainen talonpoika ja rouva herttuattaren ja herra hovimarsalkin täytyy kaikenmoiset seikat paremmin tietää.

Bugslaff. Niin, näetkös — mutta se toki tuntuu minusta vaikealta.

Lange. Hm! Niin kai, niin kai. Te olitte aivan tyytyväinen oloonne täällä. Mutta luultavasti on herra hovimarsalkki — — —

Massov. Päivä kuluu, ja meidän pitää ennen myöhäistä iltaa olla kotona jälleen.

Lange. Lähdettekö tänään jo? Entäs — sudenjahtimme, junkkeri?

Bugslaff. Tosiaankin, Massov, sen olin vähällä unhottaa.

Massov. Puolassa on susia yltäkyllin.

Lange. Siin' on korkea herra ihan oikeassa, Puolan metsissä on susia suuret laumat. Mutt' entä lohet, armollinen herra? Mitenkäs lohenpyynnin nyt käypi?

Massov (eriks.). Kirottu lörppö!

Lange (Bugslaff'ille, iskien silmään). Ettekö juuri eilen sanonut kaiken mokomin tahtovanne nähdä lohenpyydystämistä? (Massov'ille) Näettekös, armollinen herra, lohi, se pyrkii sisä-järviin, joissa vesi ei ole suolaista, niinkutsuttuun "makeaan veteen", ja sentähden se uipi merestä jokiin, joissa usein töyttää sulku-aitaa vastaan, ja kun se luulee sulun tuonpuoleista vettä vieläkin makeammaksi, hyppää se yli sulku-aidan; mutta kalastajilla, jotka viisauksissaan ovat rakentaneet toisen sulun ylemmäksi jokeen, heillä on siten lohet satimessa kuni kala-arkussa vain, ja siitä ne niitä sitten ammentavat, toisinaan pari sataa kappaletta kerralla. Niin niin, moni on pyrkinyt "makeaan veteen", (yhä antaen salaisia viittauksia Bugslaff'ille) ja se saattais useallekkin olla hyväksi esimerkiksi, hehehe!

Bugslaff. Massov, sanokaa äidilleni, että minä täytän hänen tahtonsa, mutta viikonpäivät minä vielä täällä — — —

Massov. Valitettavasti kyllä ei rouva herttuatar voi semmoiseen viivytykseen myöntyä. Hän ei tohdi antaa Teidän seuratta matkustaa vieraasen maahan, ja tämä tilaisuus — — —

Bugslaff (seisoo neuvotonna). No siis, Lange-isä, Herran nimeen — — —

Lange (nörkisti itseks.). Herran päivät, hän ei vieläkään huomaa mitään! (ääneen) Kuulkaapas, junkkeri, kuinkahan pitkä matka täältä lie Puolaan?

Massov. Mitä se sinua liikuttaa? Minkätähden sinä yhä lörpötyksinesi puhettamme häiritset?

Lange. Minä tarkoitan vain, armollinen herra, sanomien tähden Wolgast'ista, kuinka pitkä aika kulunee, ennenkuin ne Puolaan ennättävät?

Massov (äimistyneenä). Mitä tuo?

Lange. No hei, noin vain junkkerin tähden ja hänen isä-herransa tähden, joka kuuluu makaavan hengenvaarallisesti haavoitettuna Wolgast'in tienoilla.

Massov. Hiisi! Ken siitä on — — —

Bugslaff. Mitä kuulen? Isäni haavoitettu, ja sen sanot sinä vasta nyt, noin vain sattumalta, ihan kuni parahan uutisen? Koska — kuinka — — —

Lange. Kuulkaas, junkkeri, minä itsekkin kuulin sen aivan sattumalta vasta äsken — —

Bugslaff. Keltä?

Lange. No hei, herra hovimarsalkin talli-rengiltä tuolla ulkona.

Massov (itseks.). Voi, sitä ruoskittavaa konnaa!

Bugslaff. Massov, sanokaa, onko totta, että isäni — — —

Massov. Pelkkiä huhuja, jommoisia sota-aikoina kuulee sadottain. Uskotteko todellakin kuorma-renkien loruja?

Bugslaff. Massov, älkäätte valehdelko. Isäni henki on vaarassa.

Massov. Jokaisenhan henki on Herran kädessä.

Bugslaff. Älkää piilkö katalan umpimielisyyden peitossa! — Haa, nyt ymmärrän Teidän helvetilliset vehkeenne!

Lange. No, Herralle kiitos!

Bugslaff. Isäni kuolemaisillaan, — silloin olin minä luonnollisesti tiellä. Minut piti saada pois, — jos vain mahdollista, maailman ääriin; se olis ollut suloisinta — jotta herra von Massov mielensä mukaan, minun näkemättäni, olisi saattanut kortteja sekoittaa. Minut piti saada pois, jotta herra von Massov — — —

Massov. Min'en ole tottunut soimauksia nielemään, enkä kärsi kenenkään moista lausuvan, en itse — — —

Bugslaff. Hallitsiasi ja herttuasi — — —

Lange (hiljaa Bugslaff'ille). Tyynemmin — kylmäverisemmin, junkkeri!

Massov. Minua ei käske kukaan muu, kuin armollinen rouvani, joka on myöskin Teidän hallitsiattarenne, ja joka minun kauttani käskee Teidät huomenna olemaan valmis matkustamaan Puolaan; ellette tottele — — —

Bugslaff. Järjetön, Te uhkaatte?

Massov (äkkiä muuttuen kylmäksi). Min'en uhkaile milloinkaan. Minä toimin. Te tunnette ilmoitukseni. Mitä pitää mun äidillenne puolestanne vastata?

Bugslaff (etsien sanoja, suuressa liikutuksessa). Vastatkaa hälle — — —

Lange (nykäisee Bugsfaff'ia kyynäspäästä). Junkkeri, ettehän toki omaa äitiänne — — —

Bugslaff. Oikeassa olet, Lange-isä. Menkää, ratsastakaa kotiin, Massov. Sanokaa Rügenvaldessa: Lohi ei tällä kertaa pyri "makeaan veteen", vaan jääpi toistaiseksi suolaiseen, joka tosin tuntuu muikeammalta, mutta jossa ei ole karia eikä putouksia. Ja sitte — — —

Lange (kuin edellä). Lohet ovat mykkiä, junkkeri.

Bugslaff (malttaa, kättelee Langea). Kiitoksia, vanhus! — Onnea matkallenne, herra von Massov! (Viittaa Massov'ia menemään, ja poistuu itse oikeanpuoliseen sivukamariin).

Massov (mykkänä kiukusta, sitte lävistävällä katsannolla Langeen). "Onnea matkalle!" — En minäkään mieli olla sulle kiitos-velassa. (kääntyy menemään ovelle).

Lange (seuraten, tyynellä kohteliaisuudella, ei ymmärtävinään häntä). Ei kestä kiittää, ei mitään kiittämistä, armollinen herra. Suurimmalla mielihalulla olen kaikki tehnyt. Ja jos yksinkertainen talonpoika vastakin saattaisi tehdä korkealle herralle jonkun pikku palveluksen, niin — — —

Massov (Menee ulos, paiskaa oven kiini heidän välillään).

Lange (tyynesti katsellen ympärilleen). Hm, nyt oli totisia kysymyksessä! Hehehe, sinne meni kalastaja tyhjiin pyydyksiin, ja lohi nauraa ilkkuen hänen kujeitaan. Nyt, kalamiesi, kiroile: Ei kala aina nykäise! Hehehe! Täytyy mennä katsomaan junkkeriani. Junkkeri! Junkkeri hoi!

Kuudes kohtaus.

Lange. Bugslaff (palajaa).

Bugslaff. Joko ilma on puhdas?

Lange. Pikkurukkuisen vielä haiskahtaa tulikiveltä. Ei muuta.

Bugslaff. Oi, kuinka hyvältä nyt tuntuu, kun vihdoinkin sain sieluni kepeäksi, kun hän vihdoinkin sai kuulla sen, mikä vuodet pitkät on mun — — (katsahtaa Langeen, joka aivan liikkumatta seisoo etualalla). Lange-isä, sinä pudistelet päätäsi. Enkö toimittanut asiaani oikein hyvin?

Lange. Jos aikomuksenne oli oikein lujasti kiristää paulaa kaulaanne, siinä tapauksessa suorititte seikkanne somasti, mutta muussa teitte — luvallanne — hullusti!

Bugslaff. Vereni kiehui, min'en voinut sitä hillitä.

Lange. Hm! Minä olen vain tyhmä talonpoika, mutta olen aina kuullut sanottavan: Joka valtakuntaa ja kansaa hallita aikoo, sen pitää ensin oppia hallitsemaan itseään.

Bugslaff. Älä mua toru, vanhus. Nähdä hänen kasvonsa, on sielulleni myrkkyä — (itseks.) nuo veriviholliseni kasvot, joiden tähden äitini omaa puolisoaan — — —

Lange. Vai niin? Ja tuo suloinen syötti — puolalainen hovi suloisine naisineen — antoi äsken sille myrkylle mesileivän ma'un, junkkeri, he?

Bugslaff (hämmennyksissään). Lange-isä —

Lange. No, sehän ihmisellistä. Olihan Hans Langekin aikoinaan nuori ja pyrkieli "makeaan veteen". Ja Te, kuin olette syntynyt prinssinä, Te saitte sen jo veressä. Mutta nyt — isä-herranne — — —

Bugslaff. Minä lähden hänen luokseen Wolgast'iin.

Lange. Hiljaa, poikani; tien sinne voipi herra von Massov salvata Teiltä. Ja vaikkapa sinne yksin pääsisittekin, pienipä hyöty isä-herrallenne Teistä. Mutta kuinka olisi, jos veisitte hälle vähän seuraa?

Bugslaff. Mitä tarkoitat?

Lange. Maata minä tarkoitan, koko Itä-Pommeria, tai ainakin kelpo lohkoa siitä; kaikkia, joilla rehellisyyttä on, ja jotka todelliselle hallitsialleen uskolliset ovat.

Bugslaff. Kuinka niin suuret tuumat mulle onnistuisi!

Lange (juhlallisesti). Vanha Jumala elää vielä. Onko sulla uskallusta, junkkeri?

Bugslaff. Uskallusta? Enemmän, kuin pää ja sydän sietää.

Lange. Hyvä, poikani. Siis julistan minäkin sinut täysikäiseksi. Näytä maailmalle, ett'et leipääsi Lanzkessa synnissä syönyt. Sinulla on ne, mitkä tärkeimmin tarvitaankin: Oikeus ja rohkeus. Mitä vielä puuttuu, siitä pitää Hän tuolla ylhäällä huolen.

Bugslaff (lankee Langelle kaulaan). Lange-isä!

Lange. Narrimainen poika! Mitä nyt? Mitä lempoa?

Bugslaff. Min'en milloinkaan voi teitä kylliksi kiittää! —

Lange. Tuhmuuksia! Mutta ellette voi kiitoksianne säästää, niin viekää ne äidilleni. Sillä ilman tuota vanhaa eukkoa Te olisitte nyt matkalla Puolaan — tai sinne, missä pippuri kasvaa. — Tuo naisväki! Se nainen, jonka Luoja on onnistunut saamaan todella hyväksi, — vaikka niitä tuskin lie yksi joka sata-luvussa — se on satunnaisissa suhteissa sata vertaa hyödyllisempi parahinta miestä!

Kolmas näytös.

Herttuattaren linna. Etu-sali, kolme ovea.

Ensimmäinen kohtaus.

(Oikealla kuuluu pitojen hälinää, lasia kilistetään, nauretaan ja puhellaan.) Massov (seisoo keskellä huoneita). Achim (sota-asussa, tulee oikealta). Sitte Herttuatar.

Massov. Oletko antanut hälle kirjeen, Achim?

Achim. Rouva herttuatar otti sen kädestäni ja vaaleni aivan kuin olisi hän aavistanut, mitä se sisälsi. Mutta hän vastasi erääsen herra von Krokov'in tekemään kysymykseen, sitte viittasi hän minun poistumaan.

Massov. Hyvä. Ja nyt, Achim, ratsaille, ja ota kymmenen tai kaksitoista tanakkaa miestä mukaasi. Jos kiirehditte, olette vielä ennen yötä määräpaikassa. Tässä kirjallinen käskyni hätävaraksi —

Achim (tallettaen sen költerinsä alle). Hyvässä tallessa, armollinen herra hovimarsalkki.

Massov. Sukkelaan! Me emme sua unhoita, jos miehen lailla toimes täytät. (Achim nyykäyttää päätään, pois).

Massov (yksin). Jälleen voin hyvin. Asiat muuttuivat jo pahalle tolalle; talonpoika petti minut häpeällisesti, pojan koko viha ja epäluulo on herännyt, ei missään mulle tuetta, voidakseni ryhtyä kapinaa masentamaan. Nyt — tärkeimpänä hetkenä — pitää vaimonkin se ymmärtää, vaikka sillä olisikin ainoastaan kymmenes osa tuon vaimon älystä — — — (Herttuatar tulee vitkaan, kirje hermottomana alasriippuvassa kädessä.) Te olette kai lukenut?

Herttuatar. Kuollut! Min'en luullut tuon sanoman niin syvästi liikuttavan sieluani. — Kuollut! Hän, jolle nuoruuteni annoin, hän, joka mua halventaa, mua sortaa tahtoi! Hänen kuolemansa minut vapautti — ja kuitenkin samassa teki mun niin kurjaksi! — (Käsivarret ristissä, kävelee edestakaisin, tarkkaamatta Massov'ia.)

Min'en saata vuodattaa kaipauksen kyyneleit hänen tähtensä, — kenpä multa kyyneleitä odottaakaan? Mutta ett'en voi olla iloinenkaan, ett'en voi tuntea itseäni täydellisesti vapautetuksi, pelastetuksi, sehän toki on kummallista! Eikö totta, Massov? (katsomatta häneen).

Massov. Eloon-jäänyt on voittaja, ja voitto aina jalostuttaa. Muistatteko — — —

Herttuatar. Minä muistan kaikki; kuinka hän alussa kohteli mua kuni lasta, ja sitte, huomattuaan vakavan mielenlaatuni, koki sitä masentaa; kuinka hän vaati kuninkaallisen isäni mulle antamia lahjoja ja, kun minä kielsin, heitti minut vankeuteen, jossa ilman Teitä olisin saanut hiutua vuodesta vuoteen, — kaikki, kaikki muistan päivänselkeästi; ja kuitenkin — antaisin tämän käteni, jos olisin saanut olla hänen kuolinvuoteensa ääressä, muutella hänen patjaansa ja hälle virvoittavaa juomaa tarjota.

Massov (kylmästi). Te olette pyhimys.

Herttuatar. En; mutta minä olin hänen vaimonsa. — (Äänettömyys.)

Massov. Ja mitä nyt olette ajatellut tulevaisuudestanne?

Herttuatar. Ajatelkaa Te sitä toistaiseksi minun puolestani. Minun ajatukseni ovat hämmennyksissä mennehitten aikojen muistoista.

Massov. Minä olen jo ajatellut. Ennen päivän-laskua ovat lähettilääni poikanne luona ilmoittamassa, että hänen heti on tuleminen äitinsä, Pommerin hallitsiattaren luoksi.

Herttuatar. Massov, oletteko tohtinut? Hän on täysi-ikäinen. Hän ei tule; tuskinpa äidin luoksi, hallitsiattaren luo ei varmaankaan.

Massov. Sitäkin jo ajattelin. Senpä tähden annoinkin lähettiläälleni seuraksi aseellisia, jotka, joko hyvällä tai pahalla, tuovat hänet Teidän eteenne, jotta hän vihdoinkin oppisi tottelemaan.

Herttuatar. Väkivallalla?

Massov. Se paras. Tai odotatteko häneltä ymmärrystä, älyä?

Herttuatar. Hänellä on oikeus.

Massov, Onko semmoisellakin oikeus, semmoisella, joka ei toivo mitään hartaammin kuin saada väärin käyttää oikeuttaan? Te kai toki tunnette hänet ja tiedätte, että hänessä vallitsee isänsä henki. Heti hänen hallituksensa ensi päivänä Te olette kerjäläinen, ja saatte kiittää taivasta, jos luostarin ovi Teille aukeaapi, ja minä — lintujen tai kalojen ruokana.

Herttuatar (pelästyen). Massov!

Massov. Min'en perinpohjin tunne Teidän taipumuksianne. Jos tahdotte ruveta pyhien ristiä kantamaan, niin vahvistakaa hänelle hänen — niinkuin sanoitte — oikeutensa. Teettekö siinä viisaasti ja oikein maata kohtaan, päättäkää itse. Ett'en toki minä ole Teiltä sitä ansainnut, sen kai itsekkin myönnätte.

Herttuatar. Voi, että olet oikeassa!

Massov. Ja nyt rahan toinen puoli. Hän tuodaan tänne ja, jos alkaa vastustella, pidetään silmällä, kunnes ritaristo ja valtiopäivät ovat asiasta lausuntonsa antaneet. Ken voisi epäilläkkään, ett'ei hallitusta kernaammin uskota kokeneelle, elämän kärsimyksiin ja vastuksiin tottuneelle ruhtinattarelle, kuin vallattomalle prinssille, jolla ei ole taipumusta muuhun kuin siivottomuuteen?

Herttuatar. Vanha oikeus on toki voima, joka peittää poikanikin nuoruuden-vallattomuutta.

Massov. Kuuletteko ääniä tuolta: "Eläköön herttuattaremme!" —? Te olette vielä kaunis nainen. Täällä ei löydy ainoatakaan, jota ei kunnian-himo kiihoittaisi rupeamaan Eerikki-herttuan jälkeläiseksi.

Herttuatar. Minä kunnioitan uskollisuuttasi! Mutta sieluni aavistaa siitä pahoja seurauksia syntyvän.

Massov. No, seuratkaa sitten aavistuksianne ja tervehtikää poikaanne, jos hän tänne tulee, Evald von Massov'in verisellä päällä. Ehkä sen kautta Teiltäkin luostari säästyy. (Äänettömyys).

(Eläköön-huuto ja ja maljojen kilinää kuuluu viereisestä huoneesta).

Eikö kaikki tapahdu hänen parhaakseen? Teettekö niinkään epä-äidillisesti, lähettäissänne hänet Puolaan, kunnes kypsyneemmällä älyllä saattaa hallitukseen ryhtyä? Ja sitte, kun on otollinen aika, kun Te tulette väsyneeksi hallituksesta ja kutsutte hänet takaisin, — eikö hän tuntisi itseään pakoitetuksi kiittämään Teidän viisauttanne, joka niin — — —

Toinen kohtaus.

Entiset. Jürgen. Krokov (oikealla).

Krokov. Minut lähetettiin katsomaan — mutta mitä naamoja täällä? Armollinen ruhtinatar — Massov — — —

Massov. Surun vallassa. Eerikki-herttua on kolme päivää sitte kuollut haavoistaan.

Krokov (seisoo väristen). Jumala hänen sielullensa armollinen olkoon!

Herttuatar (Nousee äkkiä, menee vitkaan sivuovesta vasemmalle).

Krokov. Tietääkö nuori herttua — — —?

Massov. Jürgen-serkku, Teill' on terävä äly, jota ei viini tavallisesti äkkiä tylsäksi saa.

Krokov. Pyhän Jürgen'in lohikäärmeen kautta! Te olette oikeassa, Massov. Toissapäivänä esimerkiksi, kun Gartz'in Barcken'in Hans'ia morsiusvuoteolle autoimme, näin toisten komppanjoonien rottien lailla makaavan nenä porossa, mutta minä istuin toki suorana ja saatoin vapaalla kädellä kynttilänkin niistää.

Massov. Te olette älykäs, Te ajattelette maailman juoksua.

Krokov. Ajattelen — no niin, serkku — minä juoksen peijakkaan kyytiä sen hännässä, minkä vain ennätän.

Massov. Te mielitte vähentää ansioitanne. Te olette valtiollinen älypää.

Krokov. Empähän, Massov, minä olen vain kunnon pommerilainen — en mitään muuta. Kymmenelle voin antaa selkään ja kaksikymmentä juoda pöydän alle, mutta mitä koiran-koukkuihiu tulee, niin — — —

Massov. Sanojenne mukaan. Kunnon pommerilaisena olette tietysti joskus mietiskellyt, mitenkä asiat sitte muuttuvat, kun Eerikki-herttua silmänsä ummistaa.

Krokov. Minäkö? En milloinkaan. Hyödyttömillä mietiskelyillä min'en koskaan ole päätäni vaivannut.

Massov. Hyödyttömillä?

Krokov. No niin, vallan-periminenkin — — —

Massov. Hm!

Krokov. Onhan se selvää, oikein kourihin koskevaa, että lapsi — — —

Massov. Lapsi? Olkoon. Mutta iäkkäät miehet, Jürgen! Toisinaan sattuu siten, että selvin oikeus on suurin vääryys.

Krokov. Tuo on minun aivoilleni liian kokkaista, serkku-hyvä.

Massov. Ihanhan se on silmiinpistävää. Eikö maan aateliston, säätyjen, kaupunkien — eikö tule valvoa maan parasta?

Krokov. Hyvä vain, jos niin tekevät.

Massov. No, Jürgen. Te olette itse nähnyt mitä laatua hän on, jolla olisi tuo niinkutsuttu selvä oikeus hallituksen perimiseen. Ajatelkaa vain markkina-päivää, jona Bugslaff-junkkeri — — —

Krokov. Se on totta, Massov, nuoreksi herttuaksi oli hällä sillä kertaa pirun vähän ihmis-tapoja. Vieläkö hän yhä viruilee tuolla maa-kylässä?

Massov. Hän ei tahdo lähteä pois sieltä; hän viihtyy sanomattoman hyvin paimenien ja karjapiikojen seurassa. Siellä hänen ei ole tarvis ruhtinaallisten tapojen tähden itseään vaivata.

Krokov. Suloinen taimi. Mutta herttua hän on kuitenkin.

Massov. Onko hän jo?

Krokov. Ellei ole, niin siksi hän tulee.

Massov. Tuleeko hän todellakin?

Krokov. No niin, serkku, kenpä voisi estää? Onhan hän täysi-ikäinen.

Massov (luottavasti ottaen häntä käsivarresta). Jürgen-serkku, puhuuko valtiomies noin? Tai kunnon pommerilainen? Mitä? Kiukkuinen, pahankurinen, poika —-

Krokov. Herttua hän on kuitenkin!

Massov. — — joka ei vielä osaa itseäänkään hallita, joka tuottaa omaisilleen pelkkää surua ja häpeätä, — hänkö saisi maan ja kansan haltuunsa?

Krokov. Herttua hän on kuitenkin!

Massov. Ja näin vaarallisena, sodan ja hämmennysten aikakautena, — ja hänenkö sallittaisiin syöstä meidät häviöön ja häpeään?

Krokov. Herttua hän on kuitenkin!

Massov (polkien jalkaansa). Eipä, sanon minä, jos me vain olemme kelpo miehiä, kunnon pommerilaisia.

Krokov. Te kiivastutte, serkku. Min'en kernaasti kiistele heti ruuan päälle. Siis kaikki olkoon olollaan. Mutta ken sitten on herttua ellei hän?

Massov. Ettekö ole huomannut?

Krokov. No, mutta, serkku, min'en toki voi luulla — — (katselee häntä suurin silmin).

Massov. Kenenkä luona nyt olette vieraana? Kenenkä ylevä henki ja ruhtinaallinen voima on jo kaikkien kunnioituksen ja ihmettelemisen voittanut?

Krokov. Ahaa, jopa huomasin. Te viittaatte herttuattareen. Sepä toista. Minä jo toden totta arvelin Teidän itse — — —

Massov. Ymmärrättekö vihdoinkin? Parilla sanalla: Jos olemme kunnon pommerilaisia, tunnustamme herttuattaren maan hallitsiattareksi, kunnes tuhlaaja-poika, joka Lanzkessa sikoja paimentaa — — —

Krokov. Hahaha! Te olette sukkela, Massov. Tuopa hauska juttu. No, ja Te luulette aateliston todellakin — — —

Palvelia (tulee oikealla). Rouva herttuatar pyytää herra hovimarsalkkia heti tulemaan luoksensa.

Massov. Minä tulen. (Palvelia pois.) Krokov, minä olen luottanut Teihin; min'en koskaan ole epäillyt, että Te ette heti käsittäisi asioiden menoa.

Krokov. Niin niin, me valtiomiehet!

Massov. Teidän on ilmoitettava ajatuksenne. Ymmärrättehän, ett'ei minun itse sovi sitä esitystä tehdä. Minä olen hänen ruhtinaalliselle armollensa liian läheinen.

Krokov. Ja olette ollut tuhlaaja-pojan hovimestari, hahaha, suuresti kunnioitan Teidän kasvatustapaanne!

Massov (purren huuliaan). Mutta jos Te esittäisitte asian oikealla tavalla — jokaisen pitää se ymmärtää.

Krokov. No, hei, tietysti! Siihenhän saattaa sokeakin aivan sormin tarttua.

Massov. Ja miettikääpä, kuinka kiitollinen herttuatar Teille ikuisesti on, jos vain tämän pikku seikan toivon mukaan perille ajatte.

Krokov. Pikku seikan — totta sekin. Se on toki hänen oma poikansa. No, Massov, mitä minun tulee — — —

Massov. Tiesinhän sen. Oikein, Te olette — — —

Krokov, Kunnon pommerilainen, Massov, en mitään muuta. Mitäpä kädenlyönnistä? Pommerilainen tekee, mitä voipi.

Massov. Minä luotan siihen. Älkää menettäkö aikaa. Juuri nyt ovat miehet tuolla parhaassa vireessä; älkää hukatko tilaisuutta. Minä palajan paikalla luoksenne jälleen. (Menee vasemmalle).

Kolmas kohtaus.

Krokov (yksin. Sitte) Joachim Devitz ja Hans Putkammer.

Krokov (itsekseen, katsellen hänen jälkeensä). Miehet parhaassa vireessä vanhaa, hyvää oikeutta jaloin polkemaan? No niin, serkku, löytyyhän miehiä, jotka maljojen ääressä ovat valmiit moiseenkin työhön. Ahaa, rouva herttuatar, senkötähden kyökki nyt niin kuuma ja rasvanen? Rasvalla hiiriä vietellään; mutta hiiri, jolla on valtio-älyä, ei sittekään mene loukkuun. Tuhannen tulista lentävää! Kernaammin syöksyn minä Pyhän Jürgen'in traakin kitaan, kuin sallin Massov'in, tuon konnan — — — (Devitz ja Putkammer oikealta).

Devitz. Jürgen-veikko, missä hitoilla sinä kuhjustelet?

Putkammer. Tuossapa hän seisookin ihko elävänä — ja lukee sormiaan, luulen ma.

Devitz. Sisään, Krokov! Juomanlaskia tuo meille heti muun muassa pohjattoman maljan täynnä spanialaista viiniä, ja Peter Zastrov tilasi arpa-nappulat pöydälle.

Krokov. Tulittepa kuni kutsutut. Levittäkää nyt korvanne selki seljälleen kuulemaan — — —

Devitz. Mitä tahansa, veikko; mutt'ei vain seisaalla (istuu vaivaloisesti tuolille).

Putkammer (nauraen). Hänen horjuvia käytäviään rasittaakin kahden härkätynnyrin rasva-aami. Hahaha!

Krokov. Turhat lörpötykset hiiteen, sillä nyt on asiasta leikki kaukana.

Devitz. Jättäkäämme sitte koko asia huomiseksi. Eikö niin, Hans?

Krokov. Teidän ei tarvitse nukkumalla humalaanne poistaa; sillä tämä asia teidät kyllä pirteiksi saa: (aivan lähelle heitä) Eerikki-herttua on kuollut, leski pyrkii hallitsiattareksi, Bugslaff ai'otaan työntää syrjään!

Putkammer. Krokov!

Devitz. Jyrinä ja leimaus! Ken sen on sanonut?

Krokov. Itse hän, joka koko juonta johtaa, joka on niin kavala, että pitää kaikkia kristittyjä aasina — Massov! Ymmärrättekö?

Putkammer. Herttuatar hallitsiattareksi? Se on — — —

Krokov. Massov'in armosta! Oikein, Hans. Minä huomaan, ett'en yksin ole valtiollinen älypää.

Devitz. Minä voin oikein pahoin säikähdyksestä.

Putkammer. Ja sen hän on sanonut sinulle?

Krokov, Suoraan täällä, ja minun piti muka ilmoittaa se toisille, ymmärrettävästi kaaritellen, näet, jokaisen parasta koskevana asiana. Ja hän oli kuin öljytty.

Putkammer. Etikka tulee jälestäpäin!

Devitz. Eipä hullummaksi. Min'en ole koskaan oikein luottanut tuohon Evald'iin.

Putkammer. Mutta mitäs nyt on tehtävä?

Krokov. Minä tiedän kyllä, mitä minä teen: Hevonen tallista, satula selkään ja matkalle. Ennenkuin minä tunnustan herttuattaren, piti sanomani, tuon konnamaisen matelian, tuon Massov'in — ennen minä — — —

Devitz (nousten vaivaloisesti). Veljen-sydän, ota minut mukaasi! Min'en, Jumal' avita, pääse omin neuvoin satulaan. Sinun pitää nuorilla köyttää minut hevosen selkään.

Putkammer. Entä toiset?

Devitz. Ne eivät ainakaan ennen neljänkolmatta tunnin kuluttua löydä konin selkään.

Krokov. Maatkoot he, tehkööt mitä tahansa. Kun me kiirehin ratsastamme naapuristoon ja saamme kylliksi joukkoa, jotta voimme käydä tuota kirottua koirankuonolaista vastaan, saapi Zastrov, Zitzevitz ja Gerdt Manteufel olla ketun kanssa luolassa — heistä ei mitään vahinkoa, kun toiset vain ovat Bugslaff'in puolella. (Menossa).

Devitz. Missä poikonen nyt oleksii?

Krokov. Eräässä maa-kylässä, Joachim-veikko. Kyllä hän jo ilmoittaa itsensä. Ja vaikka hän, kiitos hänen hovimestarilleen, olisi kymmentä vertaa kelvottomampi heittiö, — minä olen kunnon pommerilainen, ja te olette myöskin, ja se on konna, ken ei Bugslaff'ia puolusta, sillä (mennessään oven ohitse, josta Massov ulos meni, puhuu sinnepäin) olkoon hän valtioviisas tai ei — herttua hän on kuitenkin! (Viepi Devitz'in ulos, Pulkammer meni jo edellä).

Muutos.

Talonpoikais-tupa Lanzlessa, niinkuin toisessakin näytöksessä.

Neljäs kohtaus.

(Oikeanpuoleisesta kamarista tulee) Bugslaff (valmiina matkaan, puettu talonpoikais-röijyyn; hänen jälkeensä) Hans Lange. (Samassa aukee ovi vastapäätä ja) Mummo (sauvan nojassa) ja Dörte (tulevat).

Bugslaff. Onko Peter valmis?

Lange. Hän pitelee hevosia tuolla pihalla. Mutta minä varoitan teitä vieläkin, junkkeri-hyvä, jos joudutte vakoojitten kynsiin, älkää surkeilko hevosenvuotaa, vaan painakaa kylmää rautaa kylkiin vain ja edestä pois — antakaa mennä niin lemmon lennättävästi että — —! Minä satuloitsin teille tuon äkäpussin Papurikon, ja tiedättehän hyvin, se juoksee tykin kuulan kanssa kilpaa. Mutta taistelo vain viivyttää.

Bugslaff. Olkaa huoletta.

Lange. Ee-e', junkkeri, minä olen päinvastoin kovin huolissani. Te olette liian kiivas ja tahdotte aina työntää päänne seinän läpi. Mutta ellette herra Otto von Wedel'iltä saa tanakkaa seuraa, noin parikymmentä kypäri-päätä, niin älkää hyljätkö mutkatietä Malchov'in kautta Kurt Flemming'in luo, joka, kuten sanoitte, ei myöskään katsele Massov'ia hyvillä silmillä, ja joka siis kernaasti auttaa teitä häntä vastaan.

Bugslaff. Maa polttaa jalkojani. — Hyvästi, Dörte!

Lange. Tyttö seisoo sulavana, kuni voi päivän paisteessa; oletko jo laittanut eväs-korin reilaan?

Dörte. Olen, ja putellin myöskin, minä jätin ne Peterille, — voi junkkeri-hyvä, te ette palaja Lanzkeen enää milloinkaan!

Lange. Loruja! Odottaahan susi häntä täällä; sen hän ei kai anna turhaan kököttää.

Bugslaff. Dörte, anna mulle kätesi. Minun on ollut täällä erinomaisen hyvä olla. Mutta nyt ajattelen yhtä: Isäni on kuoleman kielissä, enkä minä ole hänen luonaan. — Mummo, nyt pitää kiirehtiä.

Gertrud (itsekseen, nyykäyttäen päätään). Niin, niin, niin! Ihmiset eivät pysy yhdessä. Kasper-vainajani näin myöskin lähtevän, ja sitte Fritz'in ja Veit'in ja Annan, ja niiden piti palajaman jälleen. Mutta nyt he ovat parahassa elossa, vaan täällä ovat he lämpimässä muistossa, ja me, vanhukset, matelemme täällä vielä, vaikk'ei jalat enää tahdo liikkua paikaltaan, — mutta tapahtukoon taivahan tahto, tapahtukoon taivahan tahto!

Lange (kovaa hänen korvaansa). Junkkerill' on kiire, hän tahtoo sanoa teille hyvästi.

Gertrud. Tiedän, tiedän, Hannuseni. Minä kuulen varsin hyvin. No, sanokaa paljon terveisiä isä-herrallenne, hänet minä hyvin tunsin siitä alkain, kun hän oli ainoastaan sauvani pituinen; silloin hän kerran ratsasti kylämme läpitse suuren hevosen seljässä, ja mun Herrassa nukkunut Kasperini sanoinkin vielä — — —

Lange. Junkkerill' on kova kiire.

Bugslaff. Antakaa mulle siunauksenne matkalleni, mummo!

Gertrud. Mitä junkkeri sanoo?

Lange. Hän pyytää teitä siunaamaan itseään, äiti.

Gertrud. Sen teen mielelläni. Se, joka toisella jalallaan jo seisoo haudassa, saattaakin laskea kätensä moisen vasta-nyt-maailmaan- kurkistajan pään päälle, lausuen: Poikani, Herra kaikki parhaaksesi johtakoon! (Bugslaff lankeaa toiselle polvelle hänen eteensä, hän laskee kätensä Bugslaffin pään päälle). Toimita asiasi hyvin, niin rakas Vapahtajamme suojelevalla kädellään tukee sua, ja Hänen siunauksensa varjelee sua kaikilla retkilläsi!

Bugslaff. Amen, mummo! Amen! Kiitokseni, sulimmat kiitokseni teille kaikille! (menee). Jääkää hyvästi!

Viides kohtaus.

(Bugslaff'in aikoessa ulos, tulee perä-ovesta) Henoch (mytty selässä) ja Henning.

Lange. Mitä hittoja, Henoch —-

Henning. Niin, nytpä kaikki hyvin!

Bugslaff. Mitä on tapahtunut?

Henning. Ratsastuksestanne ei tule mitään. Ne ovat jo jälillänne.

Lange. Kutka?

Henning! No, Henoch kertokoon. Henning on vain palkka-renki, joka ei kuulu herrojen ja juutalaisten eikä korkean herrasväen seuraan. (Heittää silmäyksen Dörteen, menee muristen).

Bugslaff. Ken voipi estää minua — — —?

Lange (Henoch'ille, joka hengästyneenä on vaipunut vaarin-tuoliin). Aukaise suusi jo vihdoinkin, Henoch. Miksi noin läähätät?

Henoch. Niin totta Jumala elää, minä vapisen ja värisen kuni vaimo lapsen-tuskissa. Antakaa vettä! (Dörte juoksee takan ääreen, tuopi vettä puu-astiassa). Minä olin Rützenhagen'issa, tein kauppaa hevos-parista, ja juuri kun ennätin kapakkaan — sillä kuuteen tuntiin en ollut ruuan mureneta maistanut — Herra sua, lapsikulta, siunatkoon (juopi) — eikä näilläkään ollut muuta kuin sianliha-sekoituksia, niin sitte minä mietin: Hyvä uni on puoli ravintoa, ja kapusin vinnille, luin rukoukseni ja ajattelin: Henoch, ajattelin minä itsekseni — — —

Bugslaff. Selitä ajatuksesi toisella kertaa, juutalainen! Mit' on tapahtunut? Sukkelaan!

Henoch. Mitäkö tapahtunut? Mitä tapahtuu, kun Massov'inlainen korskea herra hallitsee maata, kristityitä ja juutalaisia? Ihmetten ihme, että pääni vielä on niskoillani!

Bugslaff. Ellet sinä noita kirottuja kiertelemisiäsi — — —

Lange. Hiljaa, junkkeri! Älkää peloittako häntä, muuten saa hän halvauksen, ja sitte hältä yhtä vähän tietoja saamme. Henoch, kuinka on asia? Ratsastajiako matkalla tänne, herra von Massov'in sotilaita?

Henoch (nyykähyttää päätään, peloissaan). Kaks'toista — neljätoista — viistoista, hirvittävää väkeä! Tulivat ravintola-huoneesen, tilasivat hevosilleen kauroja ja itselleen paloviinaa, ja Henoch kuuli erään lausuvan toverilleen: Ellei hän meitä hyvällä seuraa, laahaamme hänet väkivallalla hevosen selkään.

Dörte. Oi, Kaikkivaltias!

Henoch. Toinen vastasi: Hän on toki tuleva hallitsiamme; siitä voipi meille olla pahat seuraukset vast'edes. — Siihen vastasi ensimäinen nauraen: Vast'edes? Pässinpää, sinä! Massov'in toimi on tehdä vastaisuudesta olemattomuus. Hän, näet, on hallitsia siitä, kun Eerikki-herttua kuoli Wolgast'issa.

Bugslaff. Isäni — kuollut! (peittää kasvonsa käsillään. — Äänettömyys).

Lange (lähenee Bugslaff'ia, laskee lohduttavana kätensä hänen olkapäälleen).

Henoch. Ja sitte meni Henoch — vaikk'ei ole muuta, kuin kurja juutalainen — sitte meni Henoch, nelinryömin kontaten vinnin yli kanahuoneen tikapuiden luo, ja kun alkoi niitä myöten kiivetä alas, tikapuut katkesivat, ja Henoch putosi maahan, nenä poroon, mutta Jumala salli hänen vielä toki jäädä eloon, ehkä sentähden, että pääsisi Lanzkeen varoittamaan junkkeria, jott'ei hän joutuisi konnien kynsiin, vaan että armollinen Jumala saisi pitää hänet ihmisten ilona sata vuotta vielä! (Lähenee nöyränä Bugslaff'ia, suutelee hänen röijynsä lievettä).

Bugslaff. Kiitos, Henoch. Sinua en unhoita, mutta nyt matkaan!

Lange. Minne ai'otte, junkkeri? Kun ne jo ovat tuolla tiellä; onhan tämä seutu niin autio ja lakea, kuin kämmeneni tuossa; luuletteko, ett'eivät ne näe teitä ja ett'ei viisitoista miestä voi tietänne salvata?

Bugslaff. Minä tunnen hevoseni.

Lange. Ee-e', junkkeri, ei sinnepäinkään. Sen ovea on piru kiini naulinnut.

Dörte. Meidän täytyy piiloittaa junkkeri.

Lange. Kyllä kai ne toki ovat siksi sukkelat, että joka mytyn ja korren pari kertaa pyörittävät. Junkkeri, tiedättekö mitä? Ottakaa Henoch'in pitkä talli-nuttu yllenne ja heittäikää tuohon penkille pitkäksenne ja — Henoch, onhan sulla poika?

Bugslaff. Kurjaa naamari-peliä! En, min'en siihen suostu! Ennemmin viikatteilla ja sauvoilla tuonne ulos — — —

Lange. Jotta ne saisivat piestä meidät pahanpäiväisiksi joka sorkan? Huomatkaa, junkkeri: Kun ei voi hypätä ylitse, pitää kontata alitse. Ettekö tiedä maailmassa käytettävän sota-petosta? Siis sukkelaan, Henoch!

Henoch. Minun nuttuni, minä olen vain kurja juutalainen, se ei ole tehty noin korkeaa herraa varten. Mutta täällä mytyssä (aukasee kiireesti mytyn) — tääll' on ihan uusi, jonka ostin Rügenvalden puodista Isaak-lankoani varten — tääll' on lakki myöskin — ja — — —

Lange. Nyt, junkkeri! (vetää nutun hänen ylleen). Näettekös, ei pidä halveksia ainoatakaan Luojan luomaa elukkata, eipä edes köyhää juutalaistakaan, jolla on tynnyrittäin rahoja kellarissaan. Kas niin! Lakki vielä. (Dörte noutaa takasta hiilen, jolla mustaa Bugslaff'in kulma-karvat). Eipä hullummaksi, Dörte! Ja nyt tuonne nurkkaan; kaikeksi onneksi on jo jotenkin hämärä, ja jos ne Teiltä jotain kysyvät, olkaa oikea sianlihan-vihaaja, muusta me kyllä pidämme huolen, jotta ne saavat pitkällä nenällä pötkiä tiehensä jälleen.

Henoch. Taivahan Tekiä, junkkerihan on ihan Gideon tai itse David-kuningas! (Bugslaff heittäikse pöydän takana penkille ikkunan ääreen, Henoch istuu vastapäätä häntä, selkä toisiinpäin, pää käsivarren nojassa).

Lange. Hyväinen aika, johan kuuluu töminä pihalta. No, tääll' on kaikki täydessä kunnossa. Aljettakoon vaikka heti paikalla.

Dörte. Polveni vapisevat.

Lange. Voithan toki pitää pääsi pystyssä, tyttö?

Dörte. Min'en suinkaan tointanne hämmennä, isä. Mutt' entä jos ne jäävät tänne koko yöksi?

Lange. Me teemme mitä voimme, Dörte. Hän tuolla (viitaten korkeuteen) kyllä pitää lopusta huolen.

Kuudes kohtaus.

Entiset. Achim ja neljä aseellista.

Achim (ovessa). Heinrich, Lütke ja Degener ratsastaa navetan ympärillä, Franz ja Peter Bützov vartioi portteja, toiset latoon ja talliin. — Hyv'iltaa isäntä! (sisään).

Lange. Jumal'antakoon, Jumal'antakoon, herra päämies. No, kas vain, sepä hyvä sattuma, että juuri eilen puimme riihtä. Varmaankin tahdotte rehuja ostaa. Hei, Henning, Henning!

Achim (aivan lähelle häntä). BugslafF-herttua on sinun talossasi. Kutsu hänet tänne. Minull'on hälle asiaa.

Lange. Bugslaff-herttuako? Ee-e', herra päämies, hän ei ole enää Lanzkessa. Ikävä kyllä hälle itselleen, mutta poissa hän on.

Achim. Poissa?

Lange. Aivan poissa, herra päämies. Hän oli löytänyt suden-jäljet, ja sitten ei hän enään olisi pysynyt pukinnahkaisissa pöksyissäkään; sillä hukka rakkareita hän väijyy, kuin piru syntisten sieluja.

Achim. Mitä höpiset!

Lange. Kyllä vaan, minä juuri itse vielä kehoitinkin häntä jättämään juoksunsa huomiseksi. Mutta vieläkö mitä! Nyt on meillä kuutamo, Lange-isä — hän kutsuu minua Lange-isäksi — ja samassa sieppasi jousen seinältä, ja nyt metsään niin paljon, kuin käpälistä pääsi, se sakramenskatun poika.

Achim. Ja minne hän meni?

Lange. Metsään — minnekkäs muuanne? Jälkiä myöten — minne sudet ovat löngöttäneet — suohon tahi hongikkoon — min'en niin tarkoin tiedä, missä ne rakkarit oikeastaan oleskelevat. Jos Tekin ehkä tahdotte mennä hänen kanssaan metsästämään, minä tulen saattamaan Teitä suolle.

Achim. Tuletko? Hm! Sinähän olet täydellisin, verrattomin konna.

Lange. Minäkö?

Achim. Sinä juuri, kettu lampaan-naamoinesi! Luuletko, ett'emme sua tunne? Sinä saattaisit meidät suolle, joka on niin syvä ja vetelä, että mies hevosineen sinne uppoisi, — eikö niin?

Lange. Kauniita hevosia suohon — sehän olisi vahinko! Hyi, herra päämies, minä tosin olen halpa talonpoika, mutta — — —

Achim. Mutta koiraa koko mies. — Hän on siis sutta ajamassa?

Lange. On ollut jo kaksi tuntia.

Achim. Eipä hullummasti valehdeltu. Sillä puoli tuntia sitten oli vanha Liisa nähnyt hänet tuolla ulkona, pihalla.

Lange, Kas niin, Dörte, mitä minä olen sanonut. Liisa-muorin laita ei ole oikein, hän näkee unta keskellä päivää. Liisa, näettekös, herra päämies — — —

Achim. Vaiti, konna! Junkkeri on talossasi, sanon minä.

Lange (suuttuvinaan). No, koska hän täällä on, niin kai hän täältä löydetäänkin.

Achim. Niinpä luulen minäkin. (Kahdelle seuralaisistaan). Menkää, tarkastakaa kaikki nurkat, koputtakaa kaikkiin laipioihin ja repikää arkut ja laatikot auki.

Lange. Dörte, mene heidän mukaansa, avaa pöytä-laatikko ja suola-astia. Ja kaiketipa heidän pitää pistää nenänsä vanhaan kehtoonkin, joka on siellä ylisellä.

Achim. Pilkkaatko meitä, talonpoika? (kaksi aseellista ja Dörte pois).

Lange. Siitä mua Herra varjelkoon. Mutta kyllä koko tämä mylläkkä hyvin narrimaista on — minun mielestäni. Ja minkätähden hän olisi piilossa? Minä sanon, meidän junkkerilla on parahin omatunto koko Pommerissa. Eikä hän enää niin pieni lapsukainen ole, että hänen tarvitsis vitsaa pelätä, kun mamma häntä kutsuu. No, ja mitä se mamma hänestä nyt oikeastaan tahtoo?

Achim (on istunut vaarin-tuoliin, Lange seisoo aivan hänen vieressään). Lurjus, mitä se sinuun kuuluu? (Katselee ympärilleen). Ken asuu tuolla?

Lange. Siellä makaa äitini, herra päämies, ja tyttäreni, Dörte.

Achim. Sisään, Philip, tuonne, ja väännä sängyt tarkasti ylös-alasin. (Kolmas aseellinen vasemmanpuoliseen kamariin).

Lange. Ripeästi! Käskekää hänen vain tarkoin nuuskimaan kaikki hiiren-kolot. Sillä hiiriä, herra päämies, hiiriä siell'on julman paljon.

Achim. Mitä tuo juutalais-roisto täältä etsii?

Lange. No, ettekö Te tunne Henoch'ia, herra päämies, ja hänen poikaansa Isaak'ia? Onhan hän ostanut herra hovimarsalkilta monta paria hevosia. Henoch! — Luulempa, tonttu vieköön — oikein, hän makaa jo sitkeimmässä unessa. Nyt näette kuinka nuo kurjat narrit itseään rääkkäävät; ne ovat matkustaneet tänään kymmenen tuntia, tulivat Stolpesiin — jalkapatikassa tietysti ja ainoastaan kahden pfennig'in edestä leipää vatsassa, — on paasto, näette — kaloja eivät saaneet, vaikka olisivat maksaneet taalerin joka suomuksesta. Mutta siinä saavat nyt kärsiä siitä, että Judas kolmekymmentä hopeapenninkiä — — —

Achim (on noussut, lyöpi nyykyksissä istuvaa Henoch'ia olkapäähän). Haloi!

Henoch. Armoa, herra päämies. Vaikka minä olen vain kurja juutalainen — — —

Achim. Sinut vielä keitetään ja paistetaan, juutalainen, jos vain vähänkin uskallat tehdä koirankoukkuja. Sinä tiedät, missä junkkeri oleskelee. Nyt suusi puhtaaksi, tai muuten — — (vetää miekkansa).

Henoch (lankee väristen polvilleen hänen eteensä). Armoa, herra, armoa! Minä olen viaton, minä ja Iisak-poikani, me olemme viattomat kuni lampaat kedolla.

Achim. Sä vapiset, juutalainen! Sinä siis tiedät kaikki.

Henoch. Oi, onko ihme että vapisen, koska minut keitetään ja paistetaan ja Isaak jää tuohon orvoksi, ja kaikki tämä sentähden, että olemme viattomat kuni kukkaset kedolla.

Achim. Sano heti paikalla, missä junkkeri oleksii, muuten sinä ja poika-rötkäleesi — hei! (Menee Bugslaff'in luo ja nykii häntä nutusta). Heräätkö, tai muuten miekkani teidät kumpaisenkin — — —!

(Lyö miekkaansa pöytään. Bugslaff tekee yht'äkkiä liikkeen).

Gertrud (nousee äkkiä takan ääressä). Lopettakaa jo herran nimessä vihdoinkin tuo julman raaka pakanallinen mölinänne; ymmärrättekö? Onko nyt yht'äkkiä sota julistettu, poikani? Miksikä tuo mies täällä räyhää ja sapeloitsee kuin mielipuoli, jotta ihmiseltä sydän polvikin putoaa?

Lange. Hän leikittelee vain, peloittaakseen kahta turvatonta juutalais-raukkaa. Hän näyttää olevan oikein uljas herrasmies!

Gertrud. Jättäköön hän vain juutalaiset rauhaan (uhkaa sauvallaan), ne ovat lepo-hetkensä vaivalla ansainneet. Kuuletteko, herra'? Ei milloinkaan pidä kuultaman vanhan Gertrud'in, joka kohta on Jumalan tuomio-istuimen edessä, oman kattonsa alla sallineen kahdelta rehelliseltä juutalaiselta peloitettavan sielua ruumiista. Eikö niin Hannuseni?

Lange. Oikein äiti. Nuo ovat muuten urhoollista väkeä, nuo sotamiehet. Ne eivät ollenkaan pelkää syöstä kylmää rautaa moisen aseettoman juutalais-pojan sydämeen.

Achim (on sillä välin pistänyt miekkaansa huotraan, kokee peittää häpeämistään). Kylliksi! Min'en tietänyt Lanzkessa osattavan — — —

Seitsemäs kohtaus.

(Oikealla palajaa) Dörte ja ne kaksi sotilasta (kohta sen jälkeen tulee keski-ovesta) kaksi sotilasta, Henning (heidän välissään. Myöskin aseelliset vasemmanpuolisesta kamarista palajavat päätään pudistellen).

Achim. No?

Sotilas. Ei missään jälkeäkään, herra päämies.

Achim. (Polkee jalkaansa).

Lange. Näytitkö heille kehdonkin, Dörte?

Achim. Kirous! Ja kuitenkin olen vakuutettu kuin omasta hengestäni, että tuo vanha kettu — — — (Sotamiehet tuovat Henning'in).

Toinen sotamies. Herra päämies — — —

Achim. Haa, Carsten, mitä nyt?

Toinen sotamies. Löytäneet emme ole mitään, mutta tarkastaissamme tallia, oli tämä renki hevosten luona ja murisi itsekseen kyllä tietävänsä, missä aita on matalin.

Lange, ja Dörte (puoliääneen). Henning!

Achim. Tule lähemmäksi, toveri! Sinä saat kelpo juomarahat, jos ilmoitat, mistä junkkerin löydämme. Hänelle ei tapahdu mitään pahaa, mutta meidän pitää toimemme täyttää!

Henning. (Tulee etu-alalle, lähelle Dörteä; katse synkkä).

Dörte. Henning, ethän toki — — —

Henning. Luonnollisesti, Dörte-neito! Henninghän on vain renki, hän ei tohdi hiiskahtaakkaan. Oho! Miltäs täällä nyt näyttää? (puoliääneen Dörtelle) Onko Henoch-vanhus aivan yht'äkkiä saanut lapsia ja vallan täysikasvuisia? Hä?

Dörte. Henning-kulta, minä lupaan sulle — — —

Henning. Haha! Tuon hiiren-loukun minä tunnen. Ee-e', herra päämies, älkää luulkokkaan Henning'in enään antavan mokoman korkeamielisen talon tyttären vetää miestä nenästä. Sitä on Henning jo liian kauan sallinutkin. Mutta nyt — — —

Achim. Et ainakaan vahingolle tule (näyttää hälle kukkaroa).

Henning. Pitäkää vain itse roponne, ja vaikkapa tarjoaisitte sata taaleria, rahalla ette Henning'iä viekoittele. Ellen olisi vannonut kostaa tuolle herttua-junkkarille, että hän täällä sieppasi lusikkani nenäni edestä, juuri kun sitä ai'oin vatiin kuroittaa — — —

Achim. Sinä siis vihaat nuorta herraa?

Henning. Ja tietäkääs minkätähden! Katsokaas, herra päämies, ennenkuin hän tuli Lanzkeen, pidettiin minun aivan kuni omaa lasta, eikä isäntä eivätkä muutkaan olisi voineet elää eikä kuolla ilman minutta. Eivätkös asiat olleet sinnepäin, isäntä?

Lange. Suus'kiini, kurja kadehtiva jäärä!

Henning. No niin, kadehtiva minä olen, mutta nytpä en sentähden pidäkkään suutani kiini. Te olisitte myöskin kadehtiva, jos teitä janottaisi ja joku joisi kruukkunne kuiviin, tai jos olisitte nälissänne ja joku sieppaisi viimeisenkin leipäpalasen suustanne. Ja sentähden — — —

Achim. Lyhyesti lausuen: Missä on junkkeri?

Lange. Tuo konna on hevosilla palaisiksi ajettava, jos hän vain — koira! (Uhkailee itsekseen).

Dörte. Armahin kulta Henning, jos nyt minä — — —

Henning. Ei mitään! Minä kostan! Te voitte testamentteerata mulle tilanne ja talonne, ja vieläpä tyttärennekin lisäksi — minä hylkään ne ja kostan! No niin, teitä on ai'ottu pettää, herra päämies. Sillä junkkeri, jota etsitte — — —

Achim (äkkiä). On talossa? (Äänettömyys).

Henning. Ei, herra päämies!

(Lange ja Dörte koettavat salata hämmästystään).

Achim. Minne hän on mennyt?

Henning. Hän tietää teidän aikovan joko hyvällä tai pahalla viedä hänet Rügenvaldeen, hän sai kuulla sen jo kaksi tuntia sitte, ja sentähden laitti hän itsensä pois, varmaan — — —

Achim. Minne?

Henning. Niin niin, viitatkaa te vain, isäntä. Suuni minä puhun puhtaaksi vaikka — —. (Achimille). Hän ratsasti Malkhov'iin hakemaan Kurt Flemming'iltä apua herra von Massov'ia vastaan — no, nyt tiedätte kaikki, laittakaa vain niin, että saavutatte hänet.

Achim. Ratsaille! (Sotamiehet ulos). Tänne, talonpoika! (Lange lähenee häntä tyynenä). Sinä tiesit junkkerin olopaikan, ja salasit sen, huolimatta rouva herttuattaren käskystä?

Lange. Niin, herra päämies, sitä en saata kieltää.

Achim. Sinä olet kavaltaja.

Lange. Mahdollista kyllä, herra päämies. Mutta sitä en ole tähän saakka tiennyt.

Achim. Sinun pitää ratsastaa kanssamme Malchov'iin ja sieltä Rügenvaldeen, maan ruhtinattarelle teoistasi tiliä tekemään.

Lange. Kyllä vaan, herra päämies. Minä olen itsekkin jo monta aikaa halunnut puhua sanasen rouva herttuattaren kanssa.

Achim (kahdelle sotamiehelle). Sitokaa hänen kätensä. Philip ottakoon hänet eteensä hevosen selkään.

Dörte. Isä (Bugslaff liikuttaikse äkkiä).

Lange. Olkaa huoletta, lapset! (painolla) Niinkuin sanottu, sotapetoksia pitää olla, eikä niitä tarvitse itse herttuankaan hävetä. — Annappas, Dörte, mulle joku lakin-tapainen myöskin. Kas niin! Ja sitokaa nyt käteni sukkelaan, ennenkuin ennätän vääntää niskat nurin tuolta kirotulta konnalta! (Henning seisoo vakaana). Kahlehtikaa vain sekin jonnekkin nurkkaan; se on suurin roisto ja valehtelia, se — — —

Achim. Ei mitään soimauksia! Henning, minä jään sulle suureen kiitollisuuden-velkaan. (Langelle) Nyt pois, lurjus!

Lange. No, äiti, pitäkää vaaria talosta. Luultavasti päästetään minut piankin irti. Nuori herttuani (kovemmin) ei toki jättäne mua vanki-luolaan mätänemään; onhan vielä muitakin kunnon pommerilaisia, jotka auttavat häntä rutistamaan tuota, jumal'auta meitä, tuota Massov'ia.

Achim (työntää häntä ulos). Ole varoillas, jos henkes on sulle rakas!

Lange. No, herran nimeen sitte! Hyväst' nyt. Dörte! (Viedään ulos).

(Bugslaff nousee varovasti, Henoch nostaa päänsä pöydästä; Henning seisoo aivan etu-alalla, katse miellyttävän kirkas; Dörte sulkee oven isänsä jälkeen. Äänettömyys. Katsastajien kuullaan poistuvan).

Dörte (palajaa). Poissa!

Bugslaff (hypähtää ylös, heittää pois valepukunsa.). Pelastettu! Mutta — liian kalliilla hinnalla!

Dörte (entäen Henning'in luo). Ja vaikka sinä olet kavala, paha, kadehtiva ihminen ja vaikka olet peloittanut meidät puolikuoliaiksi, juuri sentähden täytyy mun sua syleillä.

Bugslaff. Henning! Kunnon, uskollinen Henning! (Puristaa hänen kättään).

Henning (seisoo tyynenä, antaa tehdä itselleen mitä tahansa). Tämähän kaikkein helpointa!

Neljäs näytös.

Torni-huone Rügenvalden linnassa. Oikealla kalteri-ikkuna. Perällä ovi. Etu-alalla pöytä ja penkki. Pöydällä vesi-astia.

Ensimmäinen kohtaus.

Hans Lange (makaa penkillä, hattu pään alla; nukkuu, puhuu unissaan). Aina uskaljaasti, junkkeri — noin, oikein —! Mitä? Rukoukseenko ruveta? — Kova onni! — — Henoch — minä leikkaan sulta nenän poikki, jos vain — hyi, vapiset kuin vanha — — Ee-e' — kas niin! Ottakaa se kiini, Bugslaff, tuo susi — tuo Massov — susi — — —

(Ovi aukeaa, Henning tulee, kantaen koria, häntä seuraa Vanginvartia, joka viittaa vanhukseen ja samassa poistuu).

Henning. Hyvä on, Veit. Kyllä minä pidän huolen. — Tuossa hän makaa. Pitää kai herättää hänet. (Panee korin pois, menee nukkuvan viereen). Lange-isä! (ravistaa häntä) Ai'otteko maata tuomiopäivään saakka?

Lange (unen horroksissa). Dörte — jokohan on — Henning, se vain aina — — (hieroo silmiään).

Henning. Henning on aina vain esillä — ja esittääpä jotain nytkin! — Jos herra von Massov'ia kauniisti rukoilette, lähettää hän teidät neljän hevosen kyydillä taivaaseen; siellä saatte sitten itse koota ruumiinne palaset yhteen jälleen.

Lange (nousee istualleen, iloisesti). Vai niin, nyt ei näemmä ollakkaan Lanzkessa enää. Hyvää huomenta, Henning.

Henning. Päivää!

Lange. Kuinka pitkälle on jo aika joutunut?

Henning. Päivä on vasta puolessa. Tuolla alhaalla linnan-kyökissä käristetään par'aikaa pässinreittä. Se haiskahti oikein hyvältä.

Lange. No, eikös vain, hiisi vieköön, olempa kokonaista kaksitoista pitkää tiimaa vetänyt unta päähäni. Mutta minä olinkin eilis-iltana lemmon väsyksissä. Mokoma nelistäminen aamusta iltaan myöhään, se tuntuu liian tuntuvasti vanhoihin luihin.

Henning. (Nauraa itsekseen).

Lange. Sitte ne tahtoivat minulta tietää, missä junkkeri muka oleskelee. Niin, sanoin minä, ellei hän ole täällä, lie hän tehnyt tiellä toisen päätöksen. Mutta tänne hän ainakin lähti, kuulittehan sen itse siltä Henning-roistolta.

Henning (Pyyhkäsee kädellään hiuksiaan, hymyillen).

Lange. Sitte ne sadattelivat ja kiroilivat kuni hurjat, ja minä kökötin vain aivan rauhassa niiden keskellä, mietiskellen: Piru periköön teidät kaikkityyni pala palalta! No, ja sitte ne syöttivät pari tuntia, ja sitte satulaan jälleen ja aika vauhtia Rügenvaldeen. Ja miten Massov karjui, kun minä joka suhteessa jäin syyttömäksi — sen kai arvannet. Vihdoin laitettiin minut tähän huoneesen, joka näköjään on jonkinlainen aarre-aitta. Ei täältä juuri helpolla ihmistä varasteta ainakaan, se on varma. No, mutta sanoppas, kuinka on teidän käynyt?

ja Dörte lähetti teille terveisiä. Ruskea lehmä sai viime yönä vasikan, sonni-vasikan, ja susi vei jälleen lampaan. Kauroja ai'oimme — — —

Lange. Tuon saatat kertoa sittemmin. Minä tahdon tietää, miten junkkerin on laita.

Henning. No, aluksi niin ja näin. Hän aikoi ensin kaikkien renkien kanssa lähteä ratsastajia takaa-ajamaan. Vasta sitte, kun me häntä kieltelimme, muisti hän isänsä kuoleman ja muuttui hurjan raivoksi; sitte mummo lohdutteli häntä. Sitte pyysi hän satuloitsemaan Papurikon ja ajoi täyttä laukkaa Buggenhagen'in herran luo, pyytämään sitä ja_Henning_. Tähän saakka varsin hyvin, isäntä. Mummo on hyvissä voimissa

toisiakin avukseen. Ja tuskin oli hän poistunut näkyvistämme, niin tuli kolme herraa ratsastaen, Krokov'in ja Devitz'in herra — kolmatta min'en tuntenut — ne kysyivät Bugslaff-herttuaa, ja kun me sanoimme hänen menneen Buggenhagen'in herran luo, kääntyivät ne vasemmalle ympäri ja nyt kuni tuuliaispää hänen jälkeensä; mutta ett'eivät ne hälle pahaa aikoneet, sen minä kyllä huomasin.

Lange (juhlallisesti). Vanha Jumala elää vielä, Henning. Saatpa nähdä, ennen päivän laskua kuulemme jälleen uutisia.

Henning. Ehkäpä kyllä! — Ja sitten, isäntä, sitte lähetti Dörte teille jotakin; hän arvasi hyvin, ett'ei teitä täällä liiaksi lihoteta (tyhjentää korin).

Lange. Kiitoksia poikani. Minull' onkin nälkä, kuin talvisella sudella.

Henning. Ja tämän putellin — hyvää Stargardt'in olutta — tämän pisti vanginvartia mulle salaa teitä varten. Se on se Veit Klinker, meidän sepän veljenpoika, ja paitsi sitä on kaikilla paha silmä Massov'iin.

Lange (istuu pöydän ääreen, juo). Tämä virvoittaa, Henning! Min'en ole neljäänkolmatta tuntiin maistanut mitään muuta, kuin vettä, ja vettä — sen tiedät sinäkin — min'en kärsi saappaissanikaan, sitä vähemmin vatsassa.

Henning. Pitäkää hyvänänne. Tämähän onkin viimeinen päivällisenne.

Lange (syöden, tyynesti). Miksi niin, Henning?

Henning (pyyhkien tukkaansa). Hm! Niin! Kyllähän te tiedätte, että — — —

Lange. Minä luotan junkkeriini. — Täm'on oivallista olutta (juopi).

Henning. Rasvatkaa vain kurkkuanne; sillä kyllä teidät hirtetään — vähintäinkin.

Lange. Sinullapa lohdutusta!

Henning. Voipi ehkä tulla pelastus — voipi tulla kuolemakin. Veit kai tietää parhain. Mutta syökää vain toki rauhassa, jos teitä maittaa; saattaahan vielä pari hetkeä — — —

Lange. Mitä Veit tietää? Aukase suusi äläkä aina mutise hampaittesi lomitse. Mikä saattaa vielä pari hetkeä — — —?

Henning. No, saattaa kestää vielä pari hetkeä, ennenkuin teidät hirtetään tai mestataan tai ruhjotaan tai neljään palaan revitään tai — — —

Lange. Tomppeli! Ja sitäkö vielä pelkäisin!

Henning. Hm! — Niin! — Minun puolestani — — —

Lange (nousee). Henning, pidä nyt suusi kiini, — tai puhu kaikki suoraan!

Henning. No, koska tahdotte tietää, niin: Hovimarsalkki on kiistellyt herttuattaren kanssa, hän tahtoi teidät hirtättää — uusi hirsipuu valmistui vasta neljätoista päivää sitte, ja siinä riippuu jo paraikaa eräs räätälin-sälli, joka saksilla pisti mestarinsa tyttären kuoliaksi.

Lange. Kaunista seuraa!

Henning. Ja hän — ei tuo räätälin-tytär, vaan herttuatar — on kyllä rukoillut edestänne. Mutta, sanoi Veit, vihdoin tapahtuu kuitenkin Massov'in tahto, ja, kuten hyvin tiedätte, hän ei suinkaan teidän hyväksenne pistä sormeaan nuoran väliin. Korkeintaan antaisi hän teidät mestata hirttämisen sijaan, — no, ja jospa vain minun pitäisi valita niistä toinen, en tietäisi muuta neuvoa, kuin lyödä arpaa.

Lange (Kävelee edestakaisin, kädet selän takana).

Henning. Älkää sentään antako ruoan pahentua. Kaikkienhan kuolla pitää. Dörtelle olisi toki mieleen, kun huomaisi laitoksensa käyneen kaupaksi.

Lange. (Seisoo kalteri-ikkunan ääressä, katselee ulos).

Henning. Mitä minun piti sanoa: Kuinkas nyt vast'edes menetellään? — Talvi-kylvyä teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä ja kyllä elukoistakin huoli pidetään. Tiedänhän minä teidän tahtonne. Mutta — siinä on — no, kyllähän te tiedätte — — —

Lange (itsekseen). Sen uskonkin Massov'ista!

Henning. Lange-isä, olenhan jo pyytänyt teiltä Dörte-tytärtänne. Tähän saakka te olette nauranut mua, ja minun on täytynyt tukehduttaa toivoni. Nyt luulen toki naurunne loppuneen, koska tiedätte — (viite, merkitsevä hirttämistä) ja kun talo ja tila on isäntää vailla — ja jos Dörte minusta huolii, niin sopisimme asiasta vihdoinkin, ja senvuoksi olisi paras — että antaisitte meille siunauksenne, — tietäisi toki missä olisi — eikä kuolemakaan tuntuisi teistä niin vaikealta, kun tietäisitte tyttärenne — — —

Lange (on kääntynyt). Seis, hirtehinen! Sainpa sinut kiini vihdoinkin viekkautesi telineiltä? Saatanallinen konna, kavala kuin synti! Lämmitit ensin helvettini kyllin kuumaksi, saadaksesi mieleni heltymään, ja sitte pitäisi Hans Langen antaa isällinen siunauksensa — eipäs, poikaseni! — Ei sanaakaan enää mestaamisesta eikä hirttämisestä eikä naimis-puuhista eikä siunauksesta! Korjaa pois, Henning, ruokasi ja koiran-juonesi, ja jos vain Dörte on tähän pienintäkin sekoittanut, niin — jos minä vielä kotiin pääsen — ukkosen tuli ja leimaus — — —! (Torven-toitotus alhaalta linnan-pihalta). (Äkkiä hiljemmin). No, mitä merkitsee meteli tuolla alhaalla?

Henning. Rügenvaldessa toitotetaan aina, kun jotain yleistä tapahtuu. Neljä vuolta sitte, kun noita Maria Schlimmenitz poltettiin, — silloin toitotettiin samalla tavoin. (Menee tyynenä ikkunan ääreen).

Lange. Taivahan Tekiä! Jos todellakin niin loitos — ei, ei, siten en ole Bugslaff'ia tuntenut. Henning, mitä nyt on tekeillä?

Henning. Joukko ihmisiä on linnan-pihalla, toiset ratsain, toiset jalkasin — kaikki katselevat tänne ylös.

Lange. Katselevat tänne ylös?

Henning. Niin, aivan kuin odotellen pää-henkilöä. Lange-isä, kuinka on siunauksen laita?

Lange. Ei, poikani. Bugslaff ei jätä mua kiikkiin, siitä panen pääni pantiksi!

Henning (jälleen katsoen ulos, nykäisee olkapäitään). Siitäpä vähän pantattavaa. Siell' on yksi punaisessa manttelissa.

Lange. Sepä koreata! (Aikoo ikkunan ääreen. Samassa jälleen torventoitotuksia. Seisahtuu ehdollaan pelästyneenä. Käytävästä kuuluu avainten helinää).

Henning. Kas niin, nyt tullaan teitä noutamaan! (Läheten häntä). Lange-isä — — —

Lange. Ukkosen nuoli pyövelin tappakoon! No, ei ne suinkaan minun täällä parkuvan näe.

Toinen kohtaus.

Entiset. Veit Klinker.

Veit. Tst! Henning!

Lange. Kyllä minä olen valmis, Veit. Mutta jos sattumalta joudut Bugslaff'in pariin, sano hälle terveisiä minulta, ja sano että hän on vanha yömyssy, sano minun sanoneen siten.

Veit (korjaa kaikki pöydältä). Laita itses pois, Henning. Armollinen rouva tulee tänne; ja jos hän huomaa minun katsoneen sormieni lomitse — — —

Lange. Rouva herttuatarko? Eikö vielä ollakkaan niin pitkällä?

Veit. Kuinka pitkällä, kummi?

Lange. No, kurkussani.

Veit. He, Herra varjelkoon! Junkkerihan on hyökännyt kaupunkia vastaan sadan ratsastajan kanssa ja vaatinut hovimarsalkkia otteloon.

Lange. Junkkeri? No, tunsinhan minä Bugslaff'ini. Pyhä risti! Ja tuo hirtehinen, tuo — (uhaten Henning'iä nyrkillään'). Odotappas!

Veit. Taisteloon hän on vaatinut hovimarsalkin torvilla ja julistajan kautta, ja puoli Rügenvaldea on muureilla, ja vast'ikään lähti Massov'ikin taisteloon — kuulittehan kai toitotukset; — nytkös siitä saadaan punaisia päitä! Mutta pois, pois! Minä menetän virkani, jos armollinen rouva — — — (työntää Henning'in ulos).

Lange. Taivahan Luoja, nyt putosi myllynkivi sydämeltäni.

Kolmas kohtaus.

Lange. Herttuatar Sophia (kiireesti), Veit (menee, sulkee oven mennessään).

Herttuatar (etu-alalle, ankarasti katsellen Langea). Sinä olet pahoin loukannut luottamustamme, talonpoika!

Lange. Minäkö, rouva herttuatar? Aivan tietämättäni.

Herttuatar. Saattaako omatuntosi valehdella vasten silmiäni?

Lange. Omatuntoniko, rouva herttuatar? No niin, minulla on tosin vain raaka, talonpoikainen omatunto, mutta on se minun aina toki maata antanut — vieläpä täällä tornissakin, jossa en suinkaan ole höyhen-tyynyillä lepäillyt.

Herttuatar. Sinä olet kiihoittanut poikaa äitiänsä vastaan.

Lange. Minäkö, rouva herttuatar? Ee-e', empä — sit'ei tee Hans Lange! Siitä on perin toinen väki huolen pitänyt.

Herttuatar. Onko hän aivan sinun tietämättäsi kutsunut kokoon maan aateliston ja hyökännyt kaupunkia vastaan?

Lange. Ei, Teidän ruhtinaallinen armonne, sen minä tosin neuvoin hänen tekemään, mutta siihen ei mun tarvinnut turhia sanoja kuluttaa, sen hän ymmärsi itsestäänkin. Kun pojalta suljetaan tie oman isänsä kuolin-vuoteelle, on hällä joko tämä tai tämä (viittaa päähän ja sydämeen) vaillinainen, ellei hän — — —

Herttuatar. Vait! Min'en ole tottunut alamaisiltani syytöksiä kuulemaan. Aika on tärkki. Meill' on, taivaalle kiitos, toki kylliksi voimaa kapinata kukistamaan. Mutta kun hän on minun poikani ja kun, hänen hillimättömän nuoruutensa tähden, soisin hälle erhetyksensä anteeksi, tahtoisin keskeyttää kapinan. — — Sinä olet ohjannut hänen luonnettaan, valitettavasti kyllä, pahaan. Sinä voit nyt rikoksesi sovittaa, jos johdat hänen hurjan sielunsa hyvyyteen jälleen. (Äänettömyys).

Lange. Min'en ymmärrä Teitä. Minull' on julman kova pää.

Herttuatar. Mene kaupungin portille, huomauttamaan hänelle, kuinka suuresti hän rikkoo Jumalan käskyä vastaan, kun äitiänsä uppiniskaisuudella kohtelee, aseellisena äitinsä tahtoa vastustaa.

Lange. Hm! Ja mitä pitää hänen sitte tehdä?

Herttuatar. Lähettämän pois sota-joukkonsa ja katuvaisena poikana palajaman luo äitinsä, joka lupaa käyttää armoa oikeuden sijassa.

Lange. Hm! Tuo kuuluu kyllä kauniilta, mutta on aivan samaa, kuin jos minä rupeaisin Lanzken suota ruoteilla permannoitsemaan: Suuria vaivoja hyödyttä vallan, mulskahtaa sinne sittekin, kaulaan saakka, — älkää pahastuko.

Herttuatar. Sinä voit, jos vain tahdot.

Lange. Voinko vai enkö voi, sit'en tiedä; mutta vaikkapa voisinkin — min'en sitä tekisi, sen varmaan tiedän.

Herttuatar. No, siis saat kärsiä kapinoitsian kanssa, uskalias ukko!

Lange (jatkaa tyynenä). Sillä, näettekös, rouva herttuatar, nuori herra on jo aivan täys'ikäinen, sen kai tietänette parhaiten Te, kuin olette hänet synnyttänyt. Ja jos täys'ikäisen miehen ja lisäksi ruhtinaan edelleenkin pitää antaa mokoman — hovimarsalkin menetellä itseään kuni koulu-poikaa — älkää pahastuko, silloin on kaikki loppu; silloin mies miestä, nyrkki nyrkkiä vastaan, ja itse taivahan Taattokin kurkistelee tänne alas, lausuen: Urhokkaasti, vanha lapsi, äläkä kauvemmin kiusaajaasi kärsi! —

Herttuatar (kiivaassa liikutuksessa edestakaisin. Hyvin etäältä torventoitotuksia. Kuuntelee). Se oli taistelo-merkki! Nyt he jo ottelevat. — Eikö sinun mielessäsi liiku mitään, noiden sävelten soidessa? Eikö salainen ääni kuiskaa: Tuon olisin minä voinut estää?

Lange. Ei, rouva herttuatar. Sillä mitä minä olen Bugslaff-herttualle tehnyt — tosin aivan vähän — siitä voin, Herralle kiitos, vastata kuolinvuoteellanikin. Minä en ole häntä isästään eroittanut, minä en toimittanut hälle Massov'in herraa kasvatusmestariksi ja piiskuriksi — — —

Herttuatar. Lange!

Lange — — min'en ole laittanut tusinoittain miehiä häntä takaa-ajamaan ja pois raastamaan kuni hevos-varasta.

Herttuatar (pakoittaen itseään). Paljon on tapahtunut, joka olisi voinut olla tapahtumatta. Minäkin saatan erehtyä ja olenkin erehtynyt. Mutta hänellä on toki siksi isänsä luonne, että olisin voinut toivoa, — vaan turhaa on siitä sulle puhua.

Lange (läheten häntä). Puhukaa Te vain minun kanssani, rouva herttuatar. Se on parempi, kuin Massov'in kanssa keskusteleminen. Näettekös, Hans Lange on raaka talonpoika eikä tiedä valtio-toimista enempää, kuin kartano-koiransakaan. Mutta mitä kuuluu äidin ja pojan väliin, sen hän tietää paremmin, kuin tuo kuiva, kalpea, myrkyllinen heittiö, tuo oiva herra Massov. Sillä minullakin on äiti, ja kun olin nuori, oli mulla kova pää ja hällä kova käsi, eikä hän mua juuri huonosti kuranssannutkaan, kun se juoni päähän pisti. Minä tiedän siis vallan hyvin, mitä pojan tulee äidiltään kärsiä, mutta tiedän myöskin, mitä hänen ei tule kärsiä, ja voin pyhästi vannoa: Jos minun äitini olisi pidellyt minua niinkuin Te — tarkoitan herra von Massov'ia — nuorta junkkeriamme, niin, Jumal' anteeks' suokoon syntini, hirttänyt minä olisin itseni katon harjaan, jotta jalkani olisivat heiluneet suoraan äitini ikkunan edessä! Sitte hän ehkä toki pikkusen olisi aprikoinut asiata.

Herttuatar (seisoo syvissä mietteissä). Minä olen monesti koettanut kutsua häntä luokseni. Mutta yhäti on hän minusta poistunut.

Lange. Kun hän on tiennyt, että Massov-ilkiö aina olisi oven takana piileksinyt, kun poika olisi tahtonut au'aista sydämensä äidilleen.

Herttuatar. Minä kiellän puhumasta moista uskollisimmasta palveliastani, jota ilman vieläkin istuisin Gollnov'in tyrmässä.

Lange. Tai jota ilman monta aikaa sitten olisitte elänyt sovinnossa jalon aviopuolisonne kanssa. (Äänettömyys. Toitotuksia lähempää).

Herttuatar. Kuolleet ovat rauhassa. Oi, taivas eläviäkin rauhaan saattakoon! (Kasvavalla innolla). Melske lähenee kaupunkia, kapinoitsiat ovat siis voitolla, — Lange, vielä kerta, hänen ja minun tähteni: Riennä ulos, puhu, neuvo häntä, ilmoita hälle minun tahtoni. — Sinä olet puhellut mulle paljon, joka sietää ajattelemista, minä huomaan rehellisen tarkoituksesi, vaan täytä toimesi, — ruhtinattaren, äidin, syvästi nöyryytetyn vaimon kiitos sinut palkitsee!

Lange. Ei, rouva herttuatar, siit'ei synny mitään. Mielelläni täyttäisin tahtonne, mutta minä en pysty kieltämään nuorta herttuaani, kun hän tekee velvollisuutensa, ottaessaan valtaansa maansa, joka oli vähällä luiskahtaa hänen kouristaan. Mutta tiedättekö mitä? Te olette hänen äitinsä, menkää Te taistelo-paikalle ja ottakaa sanansaattaja mukaanne, joka ilmoittaa Teidän tahtovan puhua sanasen poikanne kanssa, ja min'en tuntisi Bugslaff'ia, jos hän ei — — —

Herttuatar (huomattavan viivyttelemisen jälkeen, elävästi). Sinä tulet kanssani, Lange!

Lange. Min'en sekaannu valtio-toimiin. Ee-e'; kyllä Te sen yksinkin toimitatte.

Herttuatar, Nyt menisi äiti poikansa luoksi, ei ruhtinatar luo kapinoitsian. Vieläkö sittekin kiellät?

Lange. No, Herran nimeen sitte! (Heidän aikoessaan ovelle, kuuluu alhaalta linnan-pihasta heleä torven-soitto). Mintähden ne yhä vielä puhaltanevat tuolla alhaalla?

Neljäs kohtaus.

Entiset. Henning (tulee, suuri Koin-tähti kädessä).[Koin-tähdellä tässä tarkoitetaan piikki-nuijaa, jota yövartiat muinoin aseena käyttivät. Suomentajan muistutus.]

Henning. Isäntä, oletteko kuullut?

Lange. Mitä nyt, Henning?

Henning. Saanko palkinnon, jos tuon hyviä sanomia?

Lange. Valhe-säkki!

Herttuatar. Mitä on tapahtunut? Tulitko tappelu-tantereelta?

Henning. En, rouva herttuatar, niin kauvas min'en vielä ennättänyt. Sillä kun Veit Klinker'in kanssa menin rappusia alas, pisti päähäni, että junkkerimme lopulla voisi käyttää ehkä minuakin tappotanterella, ja sitte sanoin minä Veit'ille: Veit, sanoin minä, onko sulla täällä jossain kelpaamattomia keihäitä tai sota-nuijia tai muita semmoisia? Suuret läjät, hän sanoi, ja vei minut vanhaan ase-kamariin, ja minä tartuin heti suurimpaan, kahdenkäden käytettävään miekkaan, vaan Veit sanoi, ett'ei se ollut talonpoikia varten, ja antoi sitte tämän "koin-tähden" kouraani, ja minä ai'oin heti hyökätä linnan-portista ulos, mutta siinä oli jumalattoman suuri joukko porvareita, ja ne sanoivat Massov'in aika hassusti otellen junkkerimme kanssa ja Bugslaff'in jo olleen kärventävässä kuumassa, mutta yht'äkkiä oli Krokov'in ja Devitz'in herrat rientäneet kaupungin valleilta hovimarsalkin niskaan ja löylyttäneet häntä niin, että hän lie kiittänyt onneaan, päästyään käpälämäkeen, sillä kaupunkilaiset jättivät hänet aivan yksikseen keskelle kuuminta liekkiä. No, hän kai hankkii uuden joukon, sillä, sanoivat ne, ylimys-väki ei suinkaan salli Massov'in niin äkkiä poistuvan. Mutta heti kun rügenvaldelaiset huomasivat junkkerimme olevan voitolla — (toitotuksia) siinä kuulitte jälleen; ne ovat au'aisseet portit selki-seljälleen ja vaatineet häntä heidän hallitsianaan ratsastamaan linnaan, ja jos hän liian kauvan on antanut itseänsä vaatia, niin — — —

(Linnan-pihalla huudetaan): Hallitsiamme eläköön! Eläköön herttua Bugslaff!

Lange (kiiruhtaa ikkunaan). Bugslaff! Peijakkaan poika! No, Luojalle kiitos, ettäs siellä olet. Tuolla huudetaan "eläköön", ja oikeastaan pitäisi minunkin huutaa sekaan, mutta tuntuu aivan kuin kurkussani olisi jonkinlainen tönkkä — min'en voi muuta, kuin käydä junkkeriani vastaanottamaan. Rouva herttuatar, Te tulette tietysti mukaan?

Herttuatar (viivytellen). Kuinka saatan minä häntä nyt lähestyä?

( Bugslaff'in ääni käytävästä.) Missä hän on? Minne olette Lange-isän raastaneet?

Lange. Sieltäpä hän jo tuleekin, ja varmaankin varmoissa tamineissa. Puhutelkaa häntä suoraan oikein niinkuin äiti poikaansa — — —

Viides kohtaus.

Entiset. Busglaff (sota-asussa).

Bugslaff (näyttäikse ovessa). Miss'on vanha — haa, mitä näen! (Peräytyy, jääpi ulkopuolelle kynnystä).

Lange. Päivää, Bugslaff; herttaista, että tulit, sinulla onkin sentään nuoremmat jalat. Me molemmat olimme juuri tulossa sinun luoksesi, mutta — kävi vitkaan; näet, pelko — ja riemu — on pikkusen vaikuttanut polviimme — eikö totta, rouva herttuatar? — No, ja anna nyt kättä äidillesi, Junkkeri, ja sillä hyvä, ja antakaa toisillenne anteeksi ja unohtakaa, niinkuin kristityt ihmiset — — —

Bugslaff (astuu esiin, viittaa Henning'in poistumaan). Hiljaa, Lange-isä! Älä väsytä puhevoimiasi. Minä tiedän velvollisuuteni.

Lange. Sitä parempi, Bugslaff. Sitte sinä äidillesi — — —

Bugslaff. Onko mulla äiti? Onko mulla ollut äiti?

Herttuatar. Poikani — — —

Bugslaff. Salpaako äiti pojaltansa kaupungin portin, jotta pojan täytyy aseitten avulla auki murtaa ja vihollis-joukon lävitse raivata itselleen tie äitinsä huoneesen?

Lange. Mutta, junkkeri, ajattelehan toki — — —

Bugslaff. Minä ajattelen, että isäni silmät ovat sammuneet ja ett'ei niitä sulkenut hänen vaimonsa eikä poikansa käsi. Helposti annan anteeksi ja unohdan sen, mitä minua vastaan on rikottu. Mutta sitä, mitä isääni kohtaan on väärin tehty — sitä en unhoita milloinkaan!

Herttuatar. Poikani, minä tiedän katkerasti loukanneeni sinua. Mutta erhetykseni eivät ole kotoisin kylmästä sydämestä, ja Jumala, joka salaiset kyyneleeni tietää — — —

Bugslaff. Kylliksi, äiti-rouvani. Minä en syytä teitä. Mutta meidän välillämme on kuollut ja elävä, ja nyt etsein minä teitä sentähden, että muuttaisitte pois ja valitsisitte itsellenne lesken-paikan Pommerin rajojen ulkopuolella, missä vain herra von Massov ja te parhain viihdytte. Palvelianne seuratkoot teitä, eikä Eerikki-kuninkaan aarteistakaan pidä pienintäkään jälkeenne jäämän. Ja niin suojelkoon teitä Jumala ja johtakoon, ett'emme ikinä enää toisiamme näe.

Herttuatar (vaipuen penkille). Minä olen siis kirottu! Oma poikani on mua kironnut!

Lange. No, mutta kuuleppas nyt, Bugslaff, tämähän on toki minun mielestäni liian hullua. Mene nyt äitisi luo, anna hänelle kättä ja sano, että mielesi on paha, kun tulit lausuneeksi niin paljon tuhmuuksia.

Bugslaff. Vanhus, minä tiedän mitä puhun, ja herttuan-valani kautta — — —

Lange. Ohoo, junkkeri, sieltäkö nyt tuuli käy? Joko herttua on näin äkkiä kallonne mullistanut, jotta luulette jok'ainoan lausumanne sanan olevan puhtahinta kultaa ja vanhan talonpojan täytyvän pitää suunsa lukossa? No, kyllä kai minä tahtonne täytän. Mutt' ei kenkään voi kieltää mua ajattelemasta, että äidin on varsin hyödytöntä pyytää anteeksi pojaltaan, joka ei tahdo sitä kuullakkaan.

Bugslaff (kiivaasti). Lange-isä!

Lange. Ei mitään isättelemistä. Minun pitäisi hävetä silmät päästäni, jos olisin kasvattanut oman pojan, joka käyttäisi itseään tuolla tavoin. Bugslaff, tai herra herttua, piti sanomani, minä kysyn sulta nyt kunniasi ja autuutesi kautta: Onko tuo sulta todentekoa, — etkö tarjoa äidillesi kättäsi?

Bugslaff (kovassa taislelossa). En — saata, — en — voi!

Kuudes kohtaus.

Entiset. Putkammer, Devitz, Krokov ja muita aatelismiehiä.

Putkammer. Varustakaa itsenne, herttua, ja astukaa ratsaille. Koko kaupunki odottaa, tahtoen nähdä nuoren hallilsiansa.

Krokov (tulee). Minä sanon teille, junkkeri, silmänne suurenee. Kuni taikalyömästä kaikki rakennukset täynnä kiehkuroita ja lippuja ja koko raatikunta juhla-puvussa — — —

Bugslaff. Heti pidän katselmuksen, arvoisat herrani, (läheten Langea) ja sinä, Lange-isä, ratsastat lähinnä minua, jotta koko maailma näkisi — — —

Lange. Minäkö?

Bugslaff. Ethän hämmennä tätä riemullista nautintoani?

Lange. Ratsastaisin vieressänne? Minäkö? Jotta rügenvaldelaiset saisivat osoittaa minua sormellaan; Tuo on se, jolta nuori herttua on oppinut säädyllistä käytöstä äitiänsä kohtaan? Semmoista oppia saa Hans Langen luona Lanzkessa? — Minä vaipuisin maahan, jos sellaisen häpeän harmaille hiuksilleni saattaisin. Ja vaikk'ei sitä kukaan sanoiskaan, — täältä, sisästä kuuluisi ääni, kuuluisi kovemmin kaikkia torvia ja eläköönhuutoja! Nyt ratsastat kelvottoman pojan rinnalla, ja siis olet itsekkin kelvoton mies! (Aatelismiehet nurisevat).

Krokov. Minä luovun teistä, junkkeri, jos sallitte tuon hullun kauvemmin raivota!

Bugslaff (äkkiä hilliten kiihkonsa). Kylliksi! Minä näytän, että olen hänen koulussaan jotain oppinut ja että taidan hänettäkin paremmin hillitä itseäni, ja jos hän on unohtanut velvollisuutensa hallitsiaansa kohtaan, muistan toki minä, mistä minun tulee häntä kiittää. Seuratkaat herrat! (Reippaasti pois toisten kanssa).

Seitsemäs kohtaus.

Lange. Herttuatar.

Lange (katsellen Bugslaff'in jälkeen, äkkiä jälleen tyynesti). Mitähän taas tuo? Hiisi vieköön, Hannuseni — —! (kynsien korvallistaan) tämäpä kirottu historia! Jos äiti tietäisi, mitä kummia minulle on tapahtunutkaan! Niin niin, yhdessä kohden ovat prinssitkin ihmisiä: Ne eivät mielellään kärsi itsestään törkeyksiä lausuttavan, ja varsinkin kun vasta ovat hallitukseen päässeet. Mitenhän tämä saadaan järjestykseen jälleen?

(Seisoo mietteissään, kääntyy sitte herttuattareen).

Rouva herttuatar, kuulitteko, kuinka armollisin herttuamme ja maamme-isä antoi mulle valistusta, jotta silmiäni häikäsi? Tuhannen vietävä! Hän on kasvanut korkeammaks' meitä. No, olkaa vain huoletta. Tiedättekö mitä? Nyt juolahti mieleeni ajatus: Tulevana yönä, kun kaikki ovat vaipuneet uneen, varastamme me molemmat itsemme hiljakkaiseen täältä pois ja minä saatan teidät Lanzkeen. Siellä on äitimuori, hän kyllä neuvon keksii, ja minäkin, vaikka tässä talossa olen tyhmän pääni menettänyt; mutta kun jälleen pääsen raittiisen ilmaan, saan kaikki ajatus-säilöni entisille teloilleen jälleen; ja min'en tuntisi Bugslaff'ia — — (on aivan lähellä herttuatarta). Laupeuden henget! Tainnoksissa — hän ei ollenkaan kuulekkaan puhettani. (Liikuttaa häntä). Rouva herttuatar! Armollisin rouva herttuatar! — No, tätähän vielä tarvittiin! Rouva herttuatar!

(Hänen puuhaillessaan herttuattaren kanssa laskeutuu esirippu).

Viides näytös.

Lanzke. Toisen näytöksen talonpoikais-tupa.

Ensimmäinen kohtaus.

(Etu-alalla, oikealta, noja-luolissa) Herttuatar. Vanha Gertrud (seisoo hänen edessään, sauvan nojassa, toisessa kädessään pitäen pientä vatia).

Gertrud. Sinun pitää toki syödä jotain, rouva herttuatar. Ihminen luulee tosin monta kertaa olevansa kylläinen pelkästä surusta ja tuskasta, vaan "suru ilon edel' käy", ja kun mun Herrassa nukkunut Kasperini kuoli, ei mullekkaan ensin tahtonut mikään maistua; mutta minä mietiskelin itsekseni: Ellet itsesi tähden syökkään, syö toki lastesi tähden, ja sitte rupesikin ruoka vähitellen käymään kaupaksi.

Herttuatar. Poikani tähden! Hänelle kai olisi mieluisinta, ett'ei maallista ravintoa koskaan enää huulilleni tulisi.

Gertrud. Niin, nuo lapset! nuo lapset! Me lesket tosin saamme niiden tähden kärsiä monta suloista huolta, mutta ellei niitä olisi, mekin olisimme valmiit hautaan astumaan. Ja kyllä sinäkin vielä saat junkkeristas iloa nauttia, sillä Bugslaff — pikkuisen rajupäinen hän tosin on, mutta se ei pahinta, ja kun minä vielä muistelen Hannuani, kun hän täytti noin kaksikymmentä — ai, mutta minun pitikin ensin panna ruoka lämpimään. Tulee muuten vahinko kalliista Jumalan viljasta. (Menee takan ääreen).

Herttuatar (nousee). Ei vieläkään sanomia! Min'en saa rauhaa. Miksi olenkaan niin lujasti päättänyt pysyä tässä huoneessa? (Kääntyy oveen päin).

Gertrud. Istu sinä vain, rouva herttuatar. Nyt ei tosin ole kristin-sielua koko viikkokautena ollut kotona, siitä saakka kun kaikki renkimme kiirehtivät auttamaan junkkeria tuota Massov'in herraa vastaan. Mutta ikkunasta saattaisi naapurin väki nähdä sinut, ja poikani on aivan oikeassa, parasta on, ett'ei kukaan tiedä sinun täällä olevan, ja ellei Henoch'ilta olisi tarvittu hevosia lainata, ei hänkään olis sitä tietää saanut. No, hän on rehellinen. Siis saat olla ihan rauhassa, ja ellet tahdo istua alallasi, niin saatathan kehrätä; kehrääminen pitää kädet ja jalat liikkeessä.

Herttuatar. Hyvä vaimo, mitä multa vaaditkaan? Poikani taistelee maasta ja hengestään aivan vähän matkan päässä tästä, ja minäkö voisin olla rauhassa, huoletta aivan? Jospa vain saattaisin nousta kummulle taistelua katselemaan! Voi, sydäntäni! Voittakoon kumpi tahansa — minä olen asiani kadottanut.

(Ovea kolkutetaan. Langen ääni.) Aukase, äitiseni! Minä täällä olen.

Gertrud (teputellen ovelle). Heti paikalla, Hannuseni, heti.

Herttuatar. Oi, Armon Äiti! — Mitä tietoja tuonee hän?!

Toinen kohtaus.

Entiset. (Gertrud lykkäsi teljen ovella). Lange, ja Henoch (molemmat peukalot tupossa).

Lange. Hyviä sanomia, rouva herttuatar! Taistelo on päättynyt, junkkerimme on terve ja eheä ja palajaa suurella voitolla ja kaikki palkka-soturit, jotka Massov'illa oli, ovat kuolleet kuni kärpäset. Niin, äitiseni, ja Lanzken pojat puivat kuin luuvassa vain, mutta nuori herramme toimitti toki parhaan työn, niinkuin Henoch'ikin todistaa taitaa.

Herttuatar. Onko totta, Henoch? Olitko sinä hovimarsalkin lähellä? Kuinka hänen kävi? Elääkö hän?

Henoch. Jumala maan-pinnan pirstokoon, jotta se jumalaton miehineen päivineen syvyyteen vajoaisi. Kuinka ne minua rääkkäsivät, raatelivat! Viisi hevosta, erinomaisen hyvää rotua ja vanhin kuuden vuoden vanha, ne ryöstivät minulta, ja kun kysyin, keltä makson saisin, ne vain nauroivat, sanoen: Kirottu juutalainen, sanoivat ne, sinä olet vihollisiamme, saat kiittää Abraham'in Jumalaa, ett'emme revi pukinpartaasi leuvastasi ja puno siitä nuoraa ja hirtä sua sillä korkeimpaan puuhun. Ja eräs, Achim-niminen, sanoi: Henkeni kantta, sanoi hän, tuo juutalaislurjus tietää, missä herttuatar piilee. Sillä hän kuljeksii ympäri maata, nuuskien joka sopen, ja nyt puhu suusi puhtaaksi, sanoi hän, sillä tällä kertaa et pääsekkään yhtä helpolla, kuin Lanzkessa, sillä herra von Massov antaa viipsiä sielun ruumiistasi ja täyttää makosi makkara-lihalla, ellet heti paikalla ilmaise kaikkea, mitä tiedät.

Lange. Mitä hittoja, ethän siitä ole mulle sanaakaan — — —

Henoch. Vastahan minä juuri äsken teidät tapasinkin.

Herttuatar. Ja sinä ilmaisit minun olopaikkani?

Henoch (lankee hänen jalkojensa juureen). Jumala suokoon Teidän elää vielä sata vuotta, mutta voipiko ihminen pysyä ihmisenä, kun sen sormia kruuvataan ja pinnistetään, jotta veri niistä virtana vuotaa? Kuinka on kirjoitettu Viisauden kirjaan? Minä olen sinun palveliasi ja palveliattaresi poika, heikko ihminen, heikkohenkinen ja liian kurja ymmärtämään oikeutta, lakia ja — — —

Lange (kiivaasti). Ja olet ilmaissut? Rouva herttuattaren olevan Lanzkessa?

Henoch. Arvoisa ystäväni, ellen olisi ilmaissut, en enää eläisi — niin totta Jumala elää. Ja rouva herttuatar varmaankin suo sen mulle anteeksi, sillä ihmisellä on ainoastaan kaksi peukaloa ja yksi kieli, ja härkäkin, vaikka on ymmärtämätön elukka, olisi ilmaissut mitä tahansa, jos sitä olisi menetelty niinkuin minua, kurjaa juutalais-parkaa.

Lange. Hyi, Henoch!

Henoch. Hyi? Ja miksi hyi, kun ei siitä mitään vahinkoakaan ole? Onhan herra von Massov saanut selkäänsä kuin aika mies, ja olenhan minä omin silmin nähnyt hänen viidentoista, kahdenkymmenen sotilaan kanssa pakenevan merta kohden, ja kun hän vain ensin uipi vedessä — — —

( Dörten ääni:). Isä, isä!

Lange (menee ovelle, jonka avaa). Se on Dörte. — Minä tulen!

Kolmas kohtaus.

Entiset. Dörte (kiireesti sisään).

Dörte. Junkkeri tulee. Hän on jo tuolla suden-kuopan vieressä.

Lange. Mitä? Rugslaff?

Dörte. Ja Henning hänen kanssaan, he nousivat alas ja laskivat hevoset niittyyn syömään; minä juoksin minkä ennätin — — —

Herttuatar. Poikani!

Lange. Rauhoittukaa, lapset. Rouva herttuatar, tehkää minulle mieliksi ja (osoittaen vasemmalle) menkää aluksi tuonne sisään, älkääkä liikkuko siellä paikaltanne, ennenkuin minä annan merkin. Näkivätkö he sinut, Dörte?

Dörte. Ei. Mutta Henning, hänpä vasta joltain näyttää!

(Herttuatar mummon kanssa pois).

Lange. No, tulkoot nyt vain. Tiesinhän Bugslaff'in — mutta Henoch, jos nyt vain jollain tavoin huomautat — (viittaa vasemmanpuoliseen oveen) — niin leikkaan sulta korvat poikki ja saat itse ne syödä herne-rokassa!

Henoch. Taivas suojelkoon ja varjelkoon — — —

Neljäs kohtaus.

Lange. Henoch. Dörte (menee askaroimaan takan ääreen. Kolkutetaan. Langen lausuttua "sisään!", tulee) Bugslaff ja Henning (molemmat sota-asussa, Henning'illä suuri, kahdenkäden käytettävä miekka olkapäillä).

Bugslaff. Hyvää päivää, Lange-isä. Kuinka jaksat, Dörte? Kas, Henoch-ystävämmekin (estää Henochia, kun tämä aikoo suudella hänen sota-takkinsa palletta). Niin, Lange-isä, nyt olen jälleen armahassa Lanzkessani, parahimpien ystävieni luona.

Lange (suurella nöyryydellä). Liian suuri kunnia, armollisin herra herttua, liian suuri!

Bugslaff. Loruja, Lange-isä! Min'en saattanut olla ratsastamatta täyttä laukkaa taistelo-tanterelta tänne, sillä minä tiesin teitä huvittavan nähdä mua voittajana jälleen. Ja samassa sanon jäähyväisenikin vähäksi aikaa, sillä minä kiiruhdan kostamaan rakkaan isäni kuoleman Pommerin vihollisille. Myöskin olisi mulla yksi pyyntö.

Lange. Armollisin herra herttua ei pyydä, vaan käskee, ja mitä halpa talonpoika vain saattaa ja voipi — — —

Bugslaff. Vai niin, siis kaikkein ensiksi käsken sinun jättämään pois nuo koru-puheet ja kaunistukset, vanha ystäväni, ja puhelemaan kanssani, kuin ennenkin. Mutta pyyntöni koskee oikeastaan Dörteä. Suotko Henning'in vielä vähäks' aikaa minulle? Hän luulee, näet, Lange-isä, työn, jonka hän minun luonani tappo-tanterella oppii, olevan kaikkein enimmän mielensämukaista, ja te voitte olla ilman hänettä helpommin, kuin minä. Jos sentähden häänne vielä voisi pikkusen aikaa odottaa — — —

Dörte. Minulla ei ainakaan ole kiirettä, eikä olisi ollenkaan vahingoksi, että hän tulisi sodasta vähän ihmismäisempänä, kuin sinne lähtee. Eikä isäkään vielä ole suostumustaan antanut.

Lange. No, mitä tuo hupakko nyt jälleen lörpöttelee? Etkö tiedä, että puhuttelet maamme hallitsiaa, ja kun hän jotain tahtoo, on halvan talonpojan pitäminen suunsa kiini?

Bugslaff (katsoo häneen pitkään). Lange-isä! — — (Viittaa toisia menemään ulos, kun ovat kahdenkesken, lähestyy Langea). Olimpa vähällä unohtaa, Lange-isä: Me emme viime aikoina ole olleet oikein hyvät toisillemme. Mutta me olimme kiihoissamme kumpainenkin; unohda se ja anna kaikki välillämme olla entisellään.

Lange. Entisellään? Ee-e', herra herttua, eihän se nyt enää tahdo oikein lyödä lukkoon, sillä kaikella on aikansa. Mutta minulle on mieluista, että tänään saan alamaisimmasti pyytää anteeksi tuhmuuksiani. Talonpoika pysyy talonpoikana, armollinen herra, ja orjantappura-pensaista ette korjaa viini-rypäleitä; ja kun en minä saa sitä päästäni, että Teidän ja rouva herttuattaren välillä — — —

Bugslaff. Äitini! Joko tiedät hänen kadonneen?

Lange. Mitä sanotte?! Kadonneen?

Bugslaff. Minä luulin hänen vihdoin sinulle ilmoittaneen salaisuutensa. Sillä ei kukaan kaupungissa ole nähnyt häntä. On aivan, kuin olisi hän loihdittu näkymättömiin.

Lange. No, eihän nyt kummempaa! Minä olen tähän saakka luullut kaikkien loihtimisien olevan pelkkää hullutusta, mutta nythän niitä saattaa ihan käsin tunnustella!

Bugslaff. Ei siis täälläkään mitään tietoja? Kun ajattelen, Lange-isä, että hän mahdollisesti on jollain tavoin itsensä — — —!

Lange. Taivas varjelkoon, armollinen herra. Mutta toden totta — jos hän tosiaankin on kadonnut — — —

Bugslaff. Luuletko sinä hänen, toivotonna minun kovista, kiivaista sanoistani, — — —

Lange. Minäkö, armollinen herra? Min'en luule mitään.

Viides kohtaus.

Lange. Bugslaff. Gertrud (vasemmanpuolisesta kamarista).

Lange. Mutta tuoltapa tulee äiti. Katsoppas, äitiseni, kuinka suuren kunnian armollinen herra meille osoittaa.

Bugslaff. Minä tahdoin vielä kerran nähdä teidät, mummo, ennenkuin jälleen sotaan lähden, ja kiittää teitä — — —

(Gertrud, huomaamatta Bugslaff'ia, menee nojatuolin luo ja alkaa kehrätä).

Lange. Ettekö kuule, äiti? Armollisin herramme — — —

Gertrud (vilkaisten Bugslaff'iin). Vai niin?

Bugslaff. Mummo, teidän siunauksenne on kantanut hyviä hedelmiä, se on johtanut minua voittoon.

Gertrud. Poikani, mitä junkkeri sanoo?

Lange. Hän sanoo teidän siunauksenne auttaneen häntä.

Gertrud, Minun siunaukseni? Eipä, junkkeri; sillä sille, joka sinun laillasi käyttää itseään, sille ei voi koko maailman piispatkaan siunausta antaa.

Lange. Mutta äiti! Te puhuttelette hallitsiaamme!

Gertrud. Se minusta samantekevä, minä sanon mitä ajattelen, ja hallitsiat ovat ihmislapsia, hekin, joita ei puissa kasva, vaan jotka heidän äitinsä tuskalla synnyttävät, ja sentähden pitäisi heidänkin muiden ihmisten tavoin kunnioittaa äitiään, että heille hyvin kävisi ja he kauvan eläisivät maan päällä.

Lange. Mitäpä noista, äitiseni. Rouva herttuatar on kuitenkin kadoksissa, kuten armollinen herramme on kertonut, ettekä te voi puhua häntä takaisin enää.

Gertrud. Kadoksissako? No, ehkä on hän ripustanut myllyn-kiven kaulaansa ja upottanut itsensä meren syvyyteen; sitä ei kukaan kummastelisikaan. Kun hänen ainoa poikansa hänet maan-pakoon ajoi — — —

Bugslaff. Mummo, jos toki tietäisitte — — —

Gertrud. Mutta jos vain Hannuseni olisi minua ovelle osoittanut tai Lanzkesta pois ajanut — ee-e', ennemmin olisin hypännyt mereen, kuin kärsinyt häpeätä. — — Hannu, mitä sanoo junkkeri?

Lange. Ei mitään, äitiseni.

Bugslaff (ratkee puhumaan). Täyttäkää onnettomuuteni mitta, soimatkaa mua, minä olen syyllinen. Minä olen soimauksenne täydellisesti ansainnut. Ja jos olisi totta se, mitä pelkään, mitä aavistan — oi, vaikka puhelisitte enkelien kielellä, antaen mulle anteeksi, ei olisi elämässäni milloinkaan iloista hetkeä enää. Mutta tietäkää myöskin, ei ollut helppo sekään asia, joka sydämeni kovaksi, kivestyneeksi sai. Siitä ei ole vielä kolmea kuukauttakaan, kun kävelin salin ohitse, jossa herrat istuivat ryypiskellen, ja minä kuulin äitini nimeä häpeällä mainittavan, ja kun peljästyksestä seisahduin, kuulin herra von Krokov'in lausuvan: Olkaa vaiti tai puhukaa hiljaa, ett'ei Bugslaff-parka millään lailla saisi sitä tietää, sillä mitä voipi hän sille, että hänen äitinsä pitää Massov'ia omaa miestään rakkaampana — — —

Lange. Te kuulitte sen?

Bugslaff (synkkänä). Enkä saattanut vetää miekkaani, vaatiakseni selvitystä, sillä minä olin aseeton ja halveksittu poikonen! (Vaipuu tuolille, peittää kasvonsa käsiinsä. — Lyhyt äänettömyys. — Sitte kuuluu pihalta Dörten ääni: Isä, isä, apua!)

Lange. Herrainen aika, mikä häntä nyt vaivaa — — (menee reippaasti ovelle, jonka aukasee, vaan sulkee myös heti, lykkää teljen eteen ja tulee kiivaassa liikutuksessa etu-alalle). Taivas meitä auttakoon — Massov seuralaisineen on pihassa!

Bugslaff (hypähtäen ylös). Massov?

Lange (nyykähyttäen päätään). Eikä kotona muita, kuin Henning ja Henoch.

Bugslaff. Missä hän on? Miekkani janoo hänen vertansa!

Lange (estää häntä, kovalla äänellä). Tehkää nyt viimeisen kerran elämässänne, niinkuin minä sanon. Menkää tuonne sisään, älkääkä tulko esiin, ennenkuin ilma jälleen on puhdas.

Bugslaff. Minäkö tuota kurjaa pakenisin? Siten saatoin tehdä silloin, kun en vielä ollut hänen hallitsiansa. Nyt — — —

Lange. Saatatte nytkin, herra herttua, kun sanon: Äitinne henki on nyt vaarassa, ellette nyt itseänne hillitse.

Bugslaff. Äitini? Onko hän — — —?

Lange. Tämän katon alla, ja loppu on minun asiani. Tuonne, junkkeri!

Bugslaff. Äitini! (Menee oikeanpuoliseen kamariin).

(Ovea kolkutetaan kiivaasti. — Massov'in ääni). Avatkaa, tai murramme oven!

Lange. Ken siellä niin hurjasti meluaa?

Massov (ulkona). Se, joka kiertää pääsi jalkojes eteen, niskoitteleva konna, ellet heti paikalla — — —

Lange. Ahaa, herra Massov'ihan siellä, kuulemma, onkin. No, sitte täytynee kai avata. (Menee, aukasee oven).

Kuudes kohtaus.

Lange. Gertrud. Massov (tulee. Aseellisia ovessa).

Massov. Onnesi oli, että hyvällä aukasit, sillä me tunnemme ketun-juonesi, ja varoiksi olemme ruoskineet tyttäresi ja molemmat apumiehesi tuolla ulkona ihan voimattomiksi.

Lange. No, mutta, herra von Massov, miksi niin paljon vaivaa kurjan talonpojan tähden, joka kuitenkin on vallassanne? Vaikka pistäisitte taloni tuleen, täytyisihän minun sekin kärsiä.

Massov. Sekin tapahtuu, jos nimeksikin niskoittelet tahtoamme vastaan. Herttuatar on sinun luonasi.

Lange. Niin onkin, Jumal' paratkoon, armollinen herra! Minä olen kyllä rukoillut ja pyytänyt häntä säästämään meitä siitä kunniasta; sillä parempi kahden myllynkiven välissä, kuin kahden suuren herran keskellä. Mutta tunnettehan Te naisväen; ainahan niiden pitää tahtonsa perille saada.

Massov. Vaiti! Sin'et saa lasketella joutavia, ainoastaan vastata. — Sinä olet hänet tänne saattanut; toiko hän aarteensakin, kullat ja kalliit kivet, tänne muassaan?

Lange (itsekseen). Sinnekkö mieles? Sempä jo arvasinkin! (ääneen) Ei, armollinen herra, ainoastaan vaatteet, jotka hällä oli yllään, ei mitään muuta. Mutta odottakaas, hän sanoi kaivaneensa jonnekkin; minne se olikaan — —? Oikein — —!

Massov. Muista uhkaustani! Varo itseäs, jos meitä viekoittelet — —!

Lange. No, kysykää hältä itseltään sitte.

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Herttuatar.

Herttuatar. Poistukaa, ystäväni. Minulla on puhuttavaa herra von Massov'ille. (Lange keski-ovesta ulos. Mummo, viitattuaan Langelle, oikealle. — Herttuatar, arvokkaisuudella läheten Massov'ia). Mikä on saattanut teidät tänne, Massov?

Massov. Mitä kysyttekään, herttuatar? Vaara uhkaa henkeänne ja vapauttanne, ja minäkö en rientäisi tarjoomaan teille suojelevaa, teitä palvelevaa kättä?

Herttuatar. Vaara uhkaa vapauttani — niin aivan siitä hetkestä, kun näin teidän jälleen. Te olette erinomaisen älykkäästi ymmärtänyt johtaa turvattoman vaimon askeleita, saadaksenne minut kiedotuksi verkkoonne, joka jok'ainoasta liikkeestänne yhä kireämmäksi supistuu. Siteeni on katkaissut ankara kohtaloni, ja minne se minua ohjanneekin — meidän tiemme eivät vie samaan suuntaan.

Achim (tulee, pitäen Langea käsivarresta). Emmekö ota tätä talonpoikaa kiini myöskin, armollinen herra?

Lange. Minä ai'oin vain tuonne suden-kuopalle, herra hovimarsalkki, se on parinkymmenen askeleen päässä tästä. En minä paeta aikonut. Onhan teillä Dörte ja koko taloni panttina.

Massov. Laske hänet irti, Achim. Ei hän voi meitä vahingoittaa. Vihollinen on vähän matkan päässä täältä. Katso, ett'emme enää tule häirityksi. (Achim Langen kanssa pois).

Massov (jälleen kääntyen herttuattareen). Teidän tilanne on arveluttavampi, kuin aavistinkaan. Olisi aivan tunnotonta jättää teidät yksin nykyiseen asemaanne, se tuottaisi uskolliselle ystävälle sanomattomia katkeruuksia.

Herttuatar. Antakaa peitteen pudota, joka teitä vain rietastaa eikä salaa aikeitanne ollenkaan. Te ette ole täällä minun tähteni, vaan ainoastaan vallan-himon kiihoituksesta; vallan-saavuttamisen välikappaleena veisitte minut muassanne; saadaksenne omaisuuteni ja kultani, jotta saattaisitte palkata uusia sota-joukkoja poikaani vastaan. Sietääkö omatuntonne teidän valhettelevan vielä?

Massov. Ja jospa niin olisikin, jos en olisi kadottanut toivoa voittaa takaisin tätä maata, enkö sitä tekisi ainoastaan teidän tähtenne, teidän, jonka luonnoton poikanne on karkoittanut maasta ja valtaistuimelta, sekä häpeällisellä kirouksella kunnianne soaissut? (läheten herttuatarta) Ruhtinattareni, tuntekaa ystävänne oikein, ainoa ystävänne, joka teillä enään on, ja jolle te olette niin suuressa kiitollisuuden-velassa — — —

Herttuatar. Mistä olen minä teille kiitollisuuden-velassa? Tässä kysyn nyt teiltä Jumalan kuullen: Minkä oikeuden olen minä teille myöntänyt, jota en saattaisi ottaa takaisin, koska vain tahdon? Minä olen kutsunut teitä ystäväkseni, kun luulin teitä uskolliseksi palveliakseni. Se oli erhetys, ja kalliisti olenkin saanut sen maksaa. Mutta toisesta hairahduksesta, joka muka ainiaksi minun kohtaloni teidän kohtaloonne sitoisi, siitä voivat ainoastaan häpeälliset panetteliat minua syyttää; aina olen ollut yhtä vapaa kuin nytkin sanomaan teille: Menkää! Ja suokoon teille anteeksi Jumala niinkuin minäkin!

Massov. Sallinette meidän vielä jatkaa puhettamme rauhallisempana hetkenä. Nyt on teidän vapautenne tärkein. (Menee ovelle, aukasee sen ja huutaa ulos). Achim, tuo esiin rouva herttuattaren hevonen.

Herttuatar. Massov, — tohditteko — — —

Massov. Te olette totuttanut minua käyttäimään miehen lailla, kun itse, vaimona, olette valmis avo-silmin turmioon syöksymään. Älkää hyödyttömillä vastuksilla vaikeuttako velvollisuuttani, joka on suojella teitä poikanne takaa-ajosta. Jos vain olisitte rauhallinen, rouva herttuatar — — —

Herttuatar. En askeltakaan tule Teidän kanssanne, vaikka mua kuolema pakoittaisi!

Massov (läheten häntä). Suokaa siis anteeksi, että otan Teitä kädestä ja — — —

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Bugslaff (hyökkää sisään vedetyin miekoin, hänen jälessään) Gertrud, (joka jää oveen seisomaan).

Bugslaff. Ken koskee äitiini niin kauvan kuin hengen kipinä rinnassani on ja kädessäni miekka, jolla häntä voin suojella?! (On tullut Massov'in ja äitinsä väliin, vyöttää kätensä herttuattaren ympärille).

Herttuatar. Oi! Poikani, oi!

Massov (äkkiä hämmästyksensä voittaen). Todellakin, armollinen herra, minä olen Teille suuressa kiitollisuuden-velassa jalomielisyydestänne, jolla nyt valtaani antautte, vaikka voittaja olettekin. Olkaa hyvä, antakaa mulle miekkanne, sillä niinkuin itsekin näette, Te olette vankini.

Bugslaff. Kuuletko, äiti? Katsoppas vihollistamme! Näetkös, kuinka kauvan kytenyt kiukku nyt hänen silmistänsä liekkinä leimuaa? Kenenkä eduksi nyt kapinoitset hallitsiaasi vastaan? Nyt on äiti ja poika yhtä. Koeta siis! Ryntää piiskurinesi meitä vastaan! Sinä voit meidät surmata, mutt' eroittaa — et milloinkaan!

Massov. Kylliksi! Turhia uhkauksia! Minä olen pidellyt poikaa ohjissa ja näytän sille nytkin, kuka mestari on! (Vetää miekkansa, Samassa kuuluu ulkoa sekava melu).

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Lange.

Lange (tulee). Luvallanne, herra herttua, anteeksi; minä tulin vain sanomaan, että hät'hätää olen kutsunut kaikki naapurit kokoon, pitämään pikkuista sudenajoa. Ne ovat tuolla ulkona, luvultaan noin neljä tahi viisikymmentä tanakkaa talonpoikaa, ja niiden piikit ja nuijat eivät suinkaan oljista ole. Teillä on, näemme, täällä jotain tekeillä, mutta ei suinkaan herra von Massov'illa ole mitään sitä vastaan, että ensin ryhdymme suden-ajoon. Sillä se rakkari on nyt tullut niin riivatun rohkeaksi, että keskellä valoisata päivää tunkeutuu ihmisten huoneisin, ja pitäähän perheen-isän toki nahkaansa varjella. Eikö totta, herra hovimarsalkki?

Achim (tulee kiireesti, hämmästyneenä sisään). Armollinen herra — — (kuiskaa muutaman sanan Massov'in korvaan).

Massov. Minä tulen, Achim. Tuo talonpoikalurjus vielä kyllä aisoihinsa saadaan. (Heittää uhkaavan silmäyksen Langeen, poistuu arvokkaasti. Achim seuraa).

Bugslaff. Hänen jälkeensä! Minä tahdon lyönnillä vuosikausien häpeän hälle kostaa!

Herttuatar. Seis, poikani! Anna hänen mennä. Hän ei kuitenkaan voi kohtaloaan paeta. Mutta me, voimmeko nyt korkeuden Hallitsiaa hänen armostaan paremmin kiittää, kuin osoittamalla jalomielisyyttä vainoojiamme kohtaan!

(Pihalta kuuluu melua. Ratsastajien kuullaan poistuvan. Heti sen jälkeen hyökkäävät Henning, Dörte ja Henoch sisään).

Henning. Susi pakeni jo, isäntä. Sen ei enää tehnyt mieli hampaitaankaan irvistää.

Dörte. Ne ovat poissa! Taivaalle kiitos olkoon!

Bugslaff (läheten Langea). Ja sinun uskollisuutesi ja älysi! Min'en voi sua koskaan kylliksi kiittää. Mutta nytpä sun ei enää tarvitsekkaan vierestäni poistua.

Lange. Mitä vielä, herra herttua! Sepä olisi kehno kiitos. Sillä minä olen huomannut olevani sopimaton hoviin, enkä viitsisi enää vanhoilla päivilläni ruveta ihmisten pilkaksi. Jokainen vain paikallaan, niin paikkoja on kyllä. Mutta jos minulle tahdotte mieliksi tehdä, niin antakaa mun elää tilallani vapaana miehenä, sitten ei Teidän herttuanakaan tarvitse hävetä, jolloin kulloin pistäytyäksenne Lanzkeen, Hans Langen kanssa sutta ajamaan.

Bugslaff. Se on päätetty, vanhus. Juuri sinun kauttasihan minä itsekkin vapaaksi tulin. Ja nyt, mummo: Ettehän tekään enään ole suutuksissa minulle?

Gertrud, Mitä sanoo junkkeri, tyttöseni?

Dörte. Kysyy, oletteko te hälle suutuksissa vielä.

Gertrud. Kenpä voisi Teille olla suutuksissa?