E-text prepared by Tapio Riikonen

HANS LANGE

Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.

PAUL HEYSE

Alkukielestä suomentanut

C. Edv. Törmänen

Hämeenlinnassa, Hämäläisen Osake-yhtiön kirjapainossa ja kustannuksella, v. 1879.

Jäsenet:

SOPHIA, Pommerin herttuatar.
BUGSLAFF, hänen poikansa.
EVALD von MASSOV, hänen hovimarsalkkinsa.
JÜRGEN von KROKOV |
HANS von PUTKAMMER | pommerilaisia aatelismiehiä.
JOST von DEVITZ |
KLAUS BARNIM, Rügenvalden pormestari.
ACHIM, Massov'in palvelia.
HANS LANGE, talonpoika Lanzkessa.
GERTRUD, hänen äitinsä.
DÖRTE, hänen tyttärensä.
HENNING, hänen palkka-renkinsä.
HENOCH, juutalainen, eläin-kauppias.
NIELS ERICHSON, ruotsalainen ase-seppä.
VEIT KLINKER, vangin-vartia.
Pommerilaisia aatelismiehiä. Rügenvalden raatiherroja ja porvareita.
Palvelioita ja talonpoikia.

Tapaus Rügenwaldessa ja sen läheisessä Lanzken kylässä, Itä-Pommerissa, v. 1476.

Ensimäinen näytös.

Huone herttuallisessa linnassa Rügenvaldessa.

Ensimmäinen kohtaus

Herttuatar Sophia (tulee kirje kädessä, häntä seuraa) Palvelia.

Herttuatar. Mene herra Evald von Massov'in luo. Sano että minä pyydän hänen heti tulemaan tänne. — (Palvelia pois. — Herttuatar on tullut keskelle huonetta, seisoo siinä). Viisi vuotta eroitettuna puolisostani! Mikä vaikuttanee, että hänen nyt kirjoittamansa kylmät rivit saavat minun vapisemaan kovemmin, kuin hänen lempi-kirjeensä muinoin? Kauhistuukko ihminen ainoastaan silloin, kun huomaamattansa tarttuu kuollehen jää-kylmään käteen? (Katselee kirjettä tuskallisesti). Eiköhän tuossa tuhassa kiilune kipunatakaan enää?

Toinen kohtaus,

Herttuatar. Massov (tulee).

Massov. Rouva herttuatar — — —

Herttuatar. Minä kutsutin Teidät luokseni, Massov; tarvitsen neuvoanne. Puolisoni on lähettänyt minulle kirjeen. Keskellä riehuvaa sotansa melskettä Brandenburgia vastaan on hänellä ollut aikaa muistella minua, kun nyt huomasi olevansa tilaisuudessa tuottamaan minulle uusia tuskia. Hän vaatii minulta poikaani, joka juuri nyt tulee täysikäiseksi ja on muka kylläksi vaurastunut isänsä rinnalle aseita käyttämään.

Massov. Ja — Siinäkö kaikki?

Herttuatar. Kaikki? Saattaako äidiltä pyytää uhria suurempaa, kuin luopumaan pojastaan?

Massov. Ja kuitenkin — pyydätte minulta neuvoa. Minun mielestäni on äidin oma neuvo paras neuvo tämmöisessä asiassa.

Herttuatar. Hyvä Massov. Mutta jos ei tämä kirje koskisikkaan ainoastaan äitiä? Jos myöskin ruhtinattaren ylevyys — (hiljemmin) jos vaimon sydänkin tahtoisi neuvon-antoon yhtyä? — Massov, viisi vuotta on pitkä aika. Tämä aika on tehnyt minut kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi. Mutta ehkä on se hänestäkin pitkältä tuntunut? Ehkä on se hänestäkin ollut tukalampi, ikävämpi, kuin hän huomata antaa, ja ehkä hän kutsuu Bugslaff'in luokseen, toivoen pojan kautta — voivansa liittyä äitihin jälleen? — — Minä vain kuvittelen siten, Massov. Mutta voisihan se toki olla mahdollistakin, eikö totta, voisihan se olla mahdollista?

Massov. Sallitteko — —?

Herttuatar (antaa hälle kirjeen). Lukekaa! Siitä on pitkä aika, kun minä häneltä sain kirjeitä, joita en kellekkään näyttää saattanut. — No, Massov?

Massov. Todellakin kummallista. Ei edes uhkausta, ei edes solvausta Teidän uskollista palveliaanne kohtaan.

Herttuatar (elävästi). Eikö totta? Noiden kylmien rivien välissä piilee joku salainen aikomus.

Massov. Varmaankin joku salainen aikomus.

Herttuatar. Ja mitä Te näette noiden rivien välissä?

Massov. Että Eerikki-herttua tarvitsee rahoja pitkällisen sotansa käymiseen ja on otolliseen aikaan muistanut aarteet, jotka hänen puolisonsa, Tanskan prinsessana, toi muassaan Pommeriin ja varmaankin säilytti Rügenvaldeen, paetessaan puolisonsa, juuri tuon saman Eerikki-herttuan häpeällistä kohtelua.

Herttuatar. Te teette hälle väärin, Evald. Halveksittava hän ei ole. Monen vuoden elämän vaiheet ovat saattaneet masentaa tulista kiivautta, joka hänen hyviä ja suuria ominaisuuksiaan himmensi. Väärin tein minäkin. Minä olin itsekäs, min'en seurannut hänen tahtoaan. Minä tuskistelin, kun hän yhä oli luotani poissa, ainaisissa taisteloissa, ja kostin sen, kun hän kotiin palasi. Pojalleni olin nurja, kun hän piti isästään enemmän, kuin minusta. Kun nyi silmäilen mennyttä aikaa, täytyy mun lausua itselleni: Jos olisit ollut lempeämpi, olisi sua lempeämmin rakastettukin.

Massov. Silloin, — suokaa anteeksi suora puheeni: Silloin tunsitte itsessänne enemmän kuninkaallisuutta, kuin nyt. Silloin ette olisi saattanut ajatellakkaan panna alttiiksi poikaanne, voittaaksenne isän sydäntä jälleen. Semmoisena tapasin teidät Gollnov'in linnan häpeällisessä vankityrmässä, ja olen siitä saakka pitänyt Teitä palvelemisen elämäni tarkoituksena. Minulle oli kylliksi palkkaa siitä, että sain palvella prinsessaa. Lähettäkää nyt poikanne sanomaan isällensä: Äiti on tullut myöntyväisemmäksi ja tahtoo kernaasti luoksesi jälleen, ja sen merkiksi on hän armossa antanut virka-eron pelastajalleen ja suojelialleen Evald von Massov'ille — koska sitä vihaat.

Herttuatar. Lauseenne ovat katkerat. Ken ajattelee siten?

Massov. Se, joka Teidän silmillänne katselee tämän kirjeen rivien välejä. (Antaa kirjeen takaisin).

Herttuatar. Olenko tehnyt pahoin teitä kohtaan? Suokaa se mulle anteeksi, Evald. Sydämeni on surua täynnä. Te olette oikeassa: Keinoni olikin kehnosti valittu. Vaikkapa sovinto vielä olisikin mahdollinen, poikani ei sitä välittää saa. Suurimman tuskan tnottaapi mulle se katkera huomaus, että hän päivä päivältä yhä kauvemmaksi poistuu minusta.

Massov. Hän on isänsä kuva.

Herttuatar. Ja kuitenkaan en tätä kauvemmin voi kärsiä. Me olemme käyttäneet kovuutta. Poikani on siitä vain kovaluontoisemmaksi tullut. Jos olisimme kohdelleet häntä hellemmin, olleet myöntyväisemmät häntä kohtaan — —

Massov (tyynesti). Ja ehkä lähettäneet hänen isänsä luoksi, missä olisi saanut nauttia vapaata sota- ja leiri-elämää, huveja, juominkeja sekä suloisia naisia — — —

Herttuatar. Te olette säälimätön, ystäväni!

Massov. Niinkauvan kuin te minua tuolla kunnia-nimellä mainitsette, suokaa anteeksi, että harrastan tukehduttaa tuon pojan innollista taipumusta hekumalliseen elämään. Minulla on suunnitelma, jonka tänään ai'oin Teille esittää. Minunkin täytyy myöntää, että Bugslaff viimme aikoina on mennyt taaksepäin sekä sielunsa että ruumiinsa suhteen. Hän on laihtunut, hänen yönsä ovat olleet unettomat, hänen käytöksensä ärtynyt ja samalla on hän salamielisen haaveksiva.

Herttuatar (huo'aten). Hän ei viihdy äitinsä luona!

Massov. Sentähden tekisi lyhyt ero-aika —

Herttuatar. Ai'otteko lähettää hänet pois?

Massov. Ainoastaan maalle, aivan lähelle, raittiisen ilmaan, jossa hällä on tilaisuutta voimiensa käyttämiseen. Täällä — sen tiedätte itsekkin — muodostuu jok'ainoa hälle suotu vapaus huikentelevaisuudeksi. Tunnettehan Lanzken kylän, kolmen tunnin matkan päässä.

Herttuatar. (Nyykäyttää päätään).

Massov. Minä kuulin kerrottavan Hans Lange nimisestä miehestä, jolla on suuri talo Lanzkessa; hän on teidän vuokra-miehiänne; siellä olisi nuori junkkeri aivan kuin äitinsä luona. Minä lähetin kutsumaan Hans Langea kaupunkiin ja odotan häntä joka hetki.

Herttuatar (malttaen). Minulla ei ole muuta tukea, kuin te. Minun täytyy luottaa teihin!

Massov. Joku tulee; Jürgen von Krokov, kuulen ma.

Herttuatar. Tuo siivoton mies törkeine pilapuheilleen on minulle ilettävän vastenmielinen.

Massov. Ja kuitenkin on teillä täysi syy olla sitä hälle huomauttamatta. Sillä jos hän, suurine aatelis-puolueineen, rupeaisi puolisonne puolustajaksi, ei herttuan enää tarvitsisi nähdä vaivaa kirjeitten lähettämisestä, niinkuin nyt. Hän ryntäisi julkeasti tähän uskolliseen kaupunkiin ja ottaisi, mitä te ette hyvällä antaisi, poikanne, aarteenne — vapautenne. Onni vain, että Itä-Pommerin aatelisto on häntä vastaan, että tämä Krokov, Putkammer, Zitzevitz — — —

Kolmas kohtaus.

Entiset. Jürgen von Krokov (keski-ovesta. Viimeksi) Achim.

Krokov. Tuhannen tuhatta hornan kiehuvaa kattilaa, Massov — vai niin — rouva herttuatar!

Herttuatar (istun). Hyvää päivää, herra von Krokov. Kuinka kuluu aikanne pikku Rügenvaldessamme?

Krokov. No niin, ruhtinaallinen armo, kiitos kysymästä! Tiedättehän:

Salomo, hän oi' viisas mies,
Hän Bacchon seuran arvon ties';
Bacchon seurass' aamuisin:
Ja Venuksen aina iltaisin —

vaan täällä ei ylipäänsä ole Venus-rouvasta suurin puhettakaan; miesväki heittää heti uhkaavia mörönsilmäyksiä, kun vain rupeaa heidän vaimojaan — niin, niin, min'en jatka, Massov. Ja muutenkin, min'en enään ole juuri siinä iässäkään. Mutta mitä Bacchoon tulee — (hiljaa). Evald hoi, Devitz istuu tuolla alhaalla aamu-maljan ääressä, hän lähetti minut tänne — — —

Herttuatar. Oletteko ollut markkinoitamme katselemassa, herra von Krokov?

Krokov. Sieltähän minä nyt juuri tuloa teen. Siellähän on itse lempo irti, ilmassa-hyppiöitä, marakatteja, tanssivia karhuja, Turkin-musiikkia, jotta silmät ja korvat umpeen käyvät. Mokoma ei huvita minua, rouva herttuatar. Minä mielemmin ärsytän karhuja, kuin näen niiden tanssielevan muiden kesyjen kristittyjen tavoin. Mutta mitä minun pitikään sanoman, minä näin junkkerinnekin siellä markkinakojujen välissä.

Massov. Bugslaff'inko? Mahdotonta!

Herttuatar. Minä annoin hälle luvan, Massov. Minua säälitti, kun näin hänen synkkänä ja äänetönnä istuvan kirjojensa ääressä, kuunnellen miten markkina-väki hänen ikkunansa alla elämöi.

Krokov. No niin, Massov, mitäpä pahaa siinä? Olemmehan mekin aikoinamme olleet nuoria ja olemme kernaammin töllistelleet jättiläisiä ja muita kummituksia, kuin aasinvuodalle piirrettyjä variksenjalkoja. Muuten näyttää minusta, että sinä pidät nuoren herran ohjakset liian kireellä. Siksipä hän näyttääkin niin menehtyneeltä ja kurjalta kuin — empä sanokkaan.

Massov. Minun luullakseni vastaan minä hänen kasvatuksestaan.

Krokov. Luonnollisesti, ystäväiseni. Mutta ei kukaan voi toiselle opettaa sitä, jota ei itsekkään ymmärrä.

Massov. Mitä se olisi?

Krokov. Juomista, mässäämistä. Sitä pitää ajoissa opettaa niin nuorelle herralle, kuin Bugslaff-herttua on, muuten ei hänestä ikipäivinä tule miestä, joka valtiollisissa asioissa pitää oikean kurssinsa vielä silloinkin, kun toiset jo pöydän alla purjehtivat. Enköhän lie oikeassa, Teidän ruhtinaallinen armonne?

Herttuatar (pakoitetulla naurulla). Minun olisi kai pitänyt laittaa hänet Teidän kouluunne?

Krokov. Silloin ei hän oliskaan ollut huonoissa käsissä. Ja viinipikari on aina parempi, kuin arpa-pikari.

Ruhtinatar. Taivaalle kiitos, hän ei tunne kumpaakaan.

Krokov. Eikö tunne? Teidän tietonne on harhatiellä, — älkää pahastuko. Sillä arvatkaapa, missä minä armollisen junkkerin tapasin. Erään olutkapakan edessä, kahden lurjusmaisen porvarin-pojan seurassa. Ne veitikka-nulikat onkivat arpa-nappuloiden avulla taalerin toisensa jälestä nuoren herramme taskusta.

Herttuatar. Kuinka?

Krokov. Hän oli niin syvämielisesti kiintynyt työhönsä, ett'ei kuullut eikä nähnyt minuakaan. Hahaha, pidä kunnianas, Massov!

Massov (kiivaasti). Älä joutavia laskettele, Jürgen. Junkkerilla ei ole rahoja, millä peliin saattaisi ryhtyä.

Herttuatar. Anteeksi, ett'en ole Teille sitä sanonut. Minä annoin hälle vähän rahaa, että saisi ostaa jotain torilla. Jos olisin aavistanut — — —

Massov (tuimasti). Täten huomaan minä jo saaneeni virka-eron ja luovun siis nyt heti sekä toimestani että kaikesta muusta edesvastauksesta, jättäen ne Teidän käsiinne jälleen.

Herttuatar. Evald, Te ai'otte siis — — —?

Krokov. No, mutta kuules, veikko, mokoma tuimuus ompi turhuutta. Antakaa hänen vain pötkiä tiehensä, rouva herttuatar! Ottakaa minut hänen sijaansa hovimestariksi. Minä kyllä istutan junkkeriinne ihmistapoja, jotta maailma sadan peninkulman päässä lausuu: Kas, siinä oikea pommerilainen!

Herttuatar (nousee, hiljaa Massov'ille). Ettehän toki minun tähteni, hänen läsnä-ollessaan, toimittane ikäviä tapauksia.

Massov. (Kumartaa kylmästi).

Krokov. No, kuinkas on laita, Massov? Devitz odottaa. Rouva herttuatar — — —

Achim (Tulee, kuiskaa jotain Massov'in korvaan).

Massov (viittaa Achimia menemään pois; lähenee herttuatarta, hiljaa). Tuo talonpoika Lanzkesta on tullut. Jos tahtonne vielä on — — —

Herttuatar. Minä jätän sen Teidän tehtäväksenne, Evald. Tutkikaa häntä, jotta huomaisitte, kasvattaako hän poikaa rehellisyyteen ja siveyteen. Sittemmin puhuttelen häntä itse. Nyt huomaan, niin pitää olla, vaikkapa senkautta jäänkin haikeaan kaipaukseen, yksinäni vallan. — Herra von Krokov — — —. (Ojentaa kätensä Krokov'ille, joka ystävällisillä nöyryyden-osoituksilla seuraa häntä vasemmalle).

Neljäs kohtaus.

Massov (yksin).

Massov. Bugslaff pitää mun saada täältä pois, kun vielä on aika otollinen. Herttuattaren heikkoudet sekä aateliston ahnas suosio riistää pian ohjakset käsistäni ja kukistaa kaikki aikeeni. Miks'en sitä ennemmin huomannut! Nyt saattaisin vapaasti hengittää; minulla ei olisi joka askeleella tuon poikosen vihansilmäys esteenä, vaan olisin tämän maan hallitsia, ja tämä rouva — vait, tuollapa tuleekin Hans Lange. Jos hän vain on minun miehiäni, en vielä ole mitään kadottanut.

Viides kohtaus.

Massov. Hans Lange (astuu sisään: Achim, joka avaa hälle oven, poistuu heti. Lange, kumarreltuaan, jääpi ovensuuhun, toki osoittamatta liiallista nöyryyttä).

Massov (tarkastellen Langea). Sinähän olet Hans Lange Lanzkesta?

Lange. Olen niin, herra hovimarsalkki.

Massov (istuu). Tule lähemmäksi, hyvä ystävä! Istu.

Lange (tullen etu-alalle). Kiitän, hyvä herra. Minä tiedän velvollisuuteni.

Massov. Sinä asut hedelmällisessä paikassa: Lihavat maat, hyvät laitumet, elukat ja ihmiset hyvissä voimissa.

Lange. Synti oisi valittaa. Taivahan siunaus kaikkia johtaa.

Massov. Sinä olet myöskin älykäs ja hurskas. Ihmiset kertovat sinusta pelkkää hyvää; sinä näytät viisaammalta, kuin muut tavalliset talonpojat.

Lange. Eipä suurin kehumista, hyvä herra. Joukossa jotain.

Massov, Kerskaileminen ei kuulu olevan sinun mieli-syntejäsi. Onko sinulla lapsia?

Lange. Yksi tytär on, hyvä herra. Toiset ja kaksi poikosta kuolivat rokkoon.

Massov. Ja vaimo?

Lange. Hänet saatoin multaan jo kolme vuotta sitte. Hän oli oikea talonpojan-emäntä, jommoisia enää harvassa löytyy. Siitä saakka on Dörteni hoitanut taloutta, sillä äitini on jo seitsemänkymmenen.

Massov. Entä sinä itse?

Lange. On minullakin jo viisikymmentä niskoillani. No, eipä ne vielä toki liiaksi paina.

Massov. Sinä pidät kai väkesi kovassa kurissa?

Lange. Minun tietääkseni ei sitä vielä kukaan ole valittanut.

Massov. Älähän toki, Hans! Sehän juuri pääasia. Lapsien ja palkollisten pitää aina muistaa alamaisuutensa herransa suhteen. Eikö niin?

Lange. Niin kai, hyvä herra. Mutta äitini sanoo aina: Liika on liikaa, tuuma tuntuu nenänkin pituudessa.

Massov (nousee, lähenee häntä: lyöden häntä olkapäälle). Sinä olet minun mieleiseni mies, Hans Lange.

Lange. Liika kunnia, herra hovimarsalkki. (Itseks.) Mitä penturia tuo mies oikeastaan meinaa?

Massov. Kuuleppas, minä tarjoon sulle virkaa.

Lange. Taivas varjelkoon! Minä olen vain tavallinen, raaka talonpoika, minusta tulisi liian nolo virkamies.

Massov. Älähän vielä, Hans! Sinä saat kunnian-viran, joka ei tuota sulle mitään vaivaa, mutta suurinta kiitollisuutta.

Lange. Jos tarkoitatte jotakin virkaa hovissa, saisitte minusta kepuli-palvelian. Ee-e', hyvä herra, anteeksi; kun minä vain rehellisesti elän ja kuolen Lanzkessa, kristillisesti maksan verot ja kymmenykset ja — (itseks.) lempo leukas liittäköön! Jospa nyt olisin sadan peninkulman päässä tästä.

Massov (itseks.). Kaikessa talonpoikais-viisaudessaan on hän yksinkertainen eikä hänessä ole pisaratakaan kunnianhimon verta. (Ääneen). Pitkittä puheitta, Hans: Mitä sanot, jos rouva herttuatar lähettää nuoren junkkerinsa sinun luokses maalle ja käskee sinun pitää häntä tarkasti silmällä?

Lange. Kuulkaas, herra, onko tuo nyt totta, vai leikkiä?

Massov. Totista totta. Poikonen on yht'äkkiä laihtunut ja käynyt kipeänkarvaiseksi, eikä hänen muutenkaan ole hyvä olla kaupungissa. Kirjat ovat hälle vastenmielisiä, toimettomuudessaan ryhtyy hän kaikenmoisiin koiranjuoniin ja saattaa äiti-rouvalleen surun toisensa jälkeen. Sinun luonasi olisi hänellä ilmaa ja vapautta liikkuakseen, ja vahingoittamatta muita. Hän pitää paljon raskaasta työstä, raa'asta seurasta, muinais-pommerilaisista tavoista. Siellä saattaa hän kyllä renkien kanssa oppia kylvämään ja kyntämään ja ajelemaan, sekä saapi väli-aikansa tyttöjen kanssa hupaisesti kuluttaa.

Lange. Mutta, hyvä herra, sitenpä ei eletäkkään Lanzkessa.

Massov. No, siis saatat sinä estää häntä. Sinulla on täysi valta menetellä häntä aivan oman mielesi mukaan.

Lange. Maamme hallitsiaa?

Massov (purren huuliaan). Onko hän — —? Jumala tietää tokko hänestä sitä tuleekaan. — Ensinnäkin pitää hänen oppia ankaraa siveyttä ja kuuliaisuutta, ja hänen äitinsä luottaa sinuun, — sinä ryhtyisit asiaan ankarammin ja älykkäämmin, kuin kukaan muu. Anna vastaukses: Otatko sen tehdäkses?

Lange. Siihen toimeen — valitkaa joku toinen, hyvä herra.

Massov. Kuinka?

Lange. Minä kyllä osaan tehdä oikean talonpojan karhun-tanssittajasta, joka ei sormiaankaan tunne, mutta mitä oikeaan herttuaan tulee, sitä en itsekkään niin tarkoin ymmärrä, en ainakaan koskaan ole sitä mietiskellyt.

Massov. Sin'et ymmärrä tarkoitustani. Sinun ei pidäkkään hänestä prinssiä kasvattaman; pöyhkeä hän jo on kylliksi ja vielä enemmänkin ja on yhä pää täynnä ruhtinaallisia itsepintaisuuksia. Talonpoika sinun hänestä saaman pitää, kuuletko, ja vaikkapa siinä liiaksikin onnistuisit — se ei olisi vahingokses. Ymmärrätkö nyt?

Lange (katselee häntä terävästi; äänettömyys). Luulenpa huomanneeni jotakin, herra hovimarsalkki.

Massov (jatkaa). Pommerin vastaisen hallitsian pitää ymmärtää maanviljelystä, muuten hän syöksee maan turmioon, kuten nyt junkkerin isäkin, joka ainaisilla sodillaan oras-vainiot hiekka-autioiksi muuttaa ja vilja-varastot armeijansa ylläpidoksi tyhjentää. Siten ei saa vastaisuudessa tapahtua.

Lange (viekkaalla varovaisuudella). Hm! Eipä hullummasti sommiteltu.

Massov. Ymmärrätkö nyt? No, sinä suostut siis?

Lange (katsellen häntä teeskennellyllä vilpittömyydellä). Empä vainen sittenkään, hyvä herra.

Massov. Miks'et? Sano syysi!

Lange. Kyllä kai Te löydätte muita.

Massov. Mutt'en parempia, kuin sinä. Syysi!

Lange. No, siinä on nyt ensinnäkin alkaapäälle Dörte; kun semmoinen junkkeri tulee taloon, niin ken tietää vaikka tyttö — tuli ja leimaus — — —

Massov. Me vastaamme kaikista seurauksista. Ja paitsi sitä, sekään ei olisi suurin onnettomuus.

Lange (tulistuen). Herra hovimarsalkki — (malttaa, jälleen vilpitönnä). No niin, ehkäpä olette oikeassakin; ja voisinhan minä siinä tapauksessa hankkia yhden salvan lisää oven taakse. Mutta toisekseen: Junkkeri ei tahdo tulla minun luokseni.

Massov. Hänellä ei ole tahtoa, hänellä ei pidäkkään olla tahtoa!

Lange. Kun äsken ai'oin puhutella häntä torilla — sillä minä olen tuntenut hänet pikku paitaressusta saakka — silloin keikahutti hän vain päätään, aivan kuin olisi mielinyt lausua: Mitähän mokoma tuhma talonpoika minusta tahtonee? — Niin, näettekös, luultavasti hän ei voi sietää minun nokkaani.

Massov. Loruja! Minä kutsutan hänet tänne. (Menee ovelle). Achim!

Achim. (Näyttäikse; Massov puhelee hänen kanssaan).

Lange. Turkasen tuli! Mitähän tästä sopasta vielä kiehunee? Kaiken hyvän päälliseksi saan vielä prinssin niskoilleni! Ja mokoman! Mokoman korkeanenäsen mamman-porsaan, josta sitte jälestäpäin ylt'ympäri Pommeria kerrotaan: Herttua on Lanzkessa niin pilattu ja tullut niin roistomaiseksi, ett'ei hänestä milloinkaan enää hallitsiaa tule, ja herra von Massov — —. Annas koettaa! Annas koettaa! Ja mitenkä äitimuori ällistyy! Hän siitä suurimmat silmät saapi! (Melua, näyttämön takana. Achim viittaa ulos, poistuu Massov'in viittauksesta, Massov lähenee jälleen Langea).

Massov. No, Lange-ystäväni, oletko jo tarkemmin aprikoinnut asiata?

Lange. Oi, herra von Massov, pyytäisin nöyrimmästi saada huomauttaa — Lanzke ei ole niinkään terveellinen paikka, omatkin lapseni ovat siellä kuolleet rokkoon — siell'on niin julman huonoa vettä.

Massov. Ei ollenkaan verukkeita, vanhus! Sin'et vain tahtoisi ottaa poikosta luokses, minä näen sen katsannostas. Mutta sun täytyy, sillä sinä olet rouva herttuattaren tilallinen ja alamainen, ja hänellä on valta — — —

Kuudes kohtaus.

(Ovi auaistaan äkkiä, sisään astuu) Klaus Barnim, Bugslaff, (jota edellinen taluttaa kädestä; Bugslaff'in puku epäjärjestyksessä, tukka pörrössä, kasvot kalpeat ja synkät. Heidän jälestään Niels Erichson (oikea käsi kaulassa), Henoch ja useampia palvelioita. Sitte Herttuatar.)

Klaus. Nyt ei auta muu kuin totuus, hyvä junkkeri; sydäntäni särkee, mutta — lait ja oikeudet! Ahaa, hänen korkeutensa herra hovimarsalkki!

Massov. Klaus Barnim — mitä nyt? Mitä merkitsee mokoma meteli.

Erichson. Minä tahdon tehdä kanteen, anon vahingon-palkkiota, hyvitystä, oikeutta!

Klaus. Hiljaa, Niilo-mestari! Nyt olette esivallan edessä. Järjestystä, järjestystä. Korkea herra, sallikaa aimossa — — —

Bugslaff (seisoo synkkänä, poispäin kääntyneenä).

Herttuatar (tulee). Mitä on tapahtunut? Mitä tahtoo tämä joukko?

Massov. Saamme kuulla, rouva herttuatar. Sallitteko — — (saattaa hänet tuolille).

Herttuatar. Bugslaff, mitä olet sinä jälleen tehnyt? Voi, sinä tuotat mulle surua surun jälkeen!

Klaus. Anteeksi, Teidän ruhtinaallinen armonne, että minä esiintuon tämän asian. Valittaja on ensiksi kääntynyt minuun. Mutta koska asia koskee armollista junkkeriamme, en oikein tohtisi uskaltaa — — —

Herttuatar. Mitä pitää mun kuulla!

Klaus. Lyhimmästä tärkimpään on asian laita tämä: Armollinen junkkeri lähestyi tämän miehen markkina-kojua — hän on nimittäin ase-seppä, kunniallinen mies, minä tunnen hänet varsin hyvin, hän on kotoisin Ruotsin kaupungista Stockholm'ista, ja on joka vuosi ollut markkinoillamme, ja jos Teidän ruhtinaallinen armonne tahtoo hänestä enemmän tietoja — — —

Herttuatar. Asiaan!

Klaus. Asia on, näettekös, tämä: Meidän armollinen junkkeri läheni kojua ja kyseli tikaria tai tuommoista suuren lihaveitsen tapaista asetta, jossa oli kullattu pää, ja joka pisti hänen silmiinsä — — —

Massov. Tikaria?

Erichson. Tässä se on, armollinen herra, hyvästä Ruotsin teräksestä tehty, tuli itsellenikin maksamaan noin kolmetoista riikin-talaria, ja junkkeri nyrpisti nenäänsä, tarjoten kahdeksaa. Herraseni, sanoin minä — — —

Klaus. Teettekö te itse kanteenne, vai teenkö minä?

Massov. Päällekantaja puhukoon itse.

Erichson. Nuori herra, sanoin minä, — sillä hänen ulkomuodostaan ja seuralaisistaan en edes unissani olisi aavistanut, ken hän oli — jos tämmöisen tikarin niin helposta tahdotte saada, täytyy Teidän pyytää apua maantien-rosvoilta tai joltakulta Pitkäkynsi-mestarilta, joka tuntee ilmaiseksi-saantikaupat. Kahdeksan riikin-taalaria? Te ette milloinkaan ole nähnytkään Ruotsin terästä, minä sanoin, ja pistin veitsen jälleen lootaan, avoimeen lootaan, joka oli tiskillä. Samassa tuli — — —

Klaus. Ettepä, te viskasitte kaikki tavaranne huiskin haiskin. Sitte poistui armollinen junkkeri koettamaan onneansa arpa pelissä, toivoen voittavansa summan, mikä hältä veitsen hinnasta puuttui, vaan menetti vielä viimeisensäkin. Eikö totta, junkkeri?

Bugslaff (Nyykähyttää päätään huolimattomasti).

Massov. Ken on rohjennut houkutella häntä peliin?

Klaus (Nyykäyttää olkapäitään).

Massov. Ilmoitatteko niiden nimet, junkkeri?

Bugslaff (Pudistaa päätään).

Massov. Hyvä. Ne kyllä saadaan tietää ilman Teitäkin. Jatkakaa, pormestari!

Klaus. Kun hän oli viimeiset roponsa menettänyt, tuli parhaiksi karhuntanssittaja kojujen välistä, ja siitä syntyi suuri hälinä ja melske, ja paljon markkina-väkeä riensi kojuistaan, katselemaan tuota hyppivää karva-rullia, ja muiden muassa myöskin Niels Erichson; eikö totta, Niilo-mestari?

Erichson. Varmaan; mutta kun kontio jälleen oli poissa ja minä palasin kojuuni, niin — haloi, minnekkäs tikari on joutunut? Minä paikalla kuin nuoli ulos kojustani, ja tuskin kymmenen askeleen päässä tapasin torilla nuoren herrani, joka seisoi aivan rauhallisena, leikiten tikarilla, ikäänkuin olisi hän ostanut sen käteisellä rahalla. Minä tartuin hänen käsivarteensa ja huusin, että hänen piti antaman se takaisin jälleen, mutta silloinpa oli hän näppärä, käänsi oman aseeni terän minua kohti, sivalsi jänterini poikki, ennenkuin minä ehdin väistyä, ja veri juoksi virtana vain.

Bugslaff. Hän sanoi mua varkaaksi, tuo hävytön roisto! Hän sanoi siten vielä toisenkin kerran, ja minä pidin parhaana estää häntä kolmatta kertaa lausumasta siten.

Herttuatar. Bugslaff! — (Äänettömyys, sitten Erichson'ille). Mies, onko totta, että poikani varasti sulta tikarin?

Erichson. Enhän minä ollenkaan tuntenut häntä, teidän ruhtinallinen armonne, ja hänen puheistaan ja tinkimisestään — kuinka saatoin hänet siitä herttuaksi tuntea? Jospa minä sen vain olisin tiennyt, olisin kernaasti antanut hälle veitsen, kylläpä Teidän ruhtinaallinen armonne sen sittemmin olisi maksanut.

Herttuatar. Ja miks'et sinä, Bugslaff, tullut äitillesi toivoasi ilmoittamaan?

Bugslaff (Tahtoo sanoa jotain, katsoo äkkiä äitiinsä, kääntyy poispäin).

Massov. Hän tiesi kai hyvin, että häntä on ankarasti kielletty aseita käyttämästä, ennenkuin hänen hurjuutensa on masentunut. Kun hän halusi tikaria, piti hänen tietysti hankkia se salaa.

Bugslaff. Haa, uskallatteko Te — — —?

Massov. Saatatteko, suoraan katsoen, valehdella, ett'ette tämän miehen pöydältä ottanut mitään maksamatta?

Bugslaff. Kuolema ja kadotus! Jos olis mulla miekka nyt!

Massov. Pitää tietää olla varoillaan poikosen kanssa, joka ei vielä osaa hillitä itseään.

Bugslaff (hurjana). Pojasta kyllä tulee mies vielä — — —

Herttuatar (astuu heidän väliinsä). Poikani — herra von Massov — ei loitommaksi enää!

(Äänettömyys).

Henoch (on tähän saakka hämillään seissyt sivulla, lähenee pelokkailla katseilla, monin kerroin kumarrellen). Armollisella luvallanne — — —

Massov. Mitä tuo juutalainen täältä etsii?

Klaus. Korkea herra, hän tarjoutui todistamaan armollisen junkkerimme puolesta.

Massov. Todistamaan, mokoma konna, mieronkiertäjä todistamaan ruhtinaan pojan puolesta! Mainiota! Ja kuka todistaa hänen todistuksiaan?

Lange. Sen teen minä, armollinen herra. Tämä on Salomon Henoch, rehellisin juutalainen, kuin koskaan on makeata leipää suuhunsa pistänyt. Me olemme usein olleet hevoiskaupoissa, ja monta oinas-laumaa olen minä hälle velaksi uskonut, vaan jos kysymykseen tulee, onko hän jotakuta pettänyt, saatan minä sanoa — ei ainakaan Hans Langea.

Massov. Samantekevä; mitä tässä todistuksilla tehdään? Asia on selvä. Syyllinen ei valhettele.

Henoch. Luvallanne — vaikka minä olen vain kurja juutalainen — — —

Bugslaff. Kuunnellaanko todistusta siitä, olenko minä varas vai enkö, vai estelläänkö todistajaa siksi, että hän on halpa juutalainen?

Herttuatar. Sävyisästi poikani! — Jatka, juutalainen!

Henoch. Taivas suokoon Teidän herttuallisen armonne elää sata vuotta ja saada paljon iloa ja kunniaa armollisesta herra junkkeristanne, niin totta kuin minä nyt lausun ainoastaan, mitä nähnyt olen.

Massov. Asiaan!

Henoch. Minä näin, kuinka hän tinkieli tuota terävä-kärkistä veistä ja kuinka hän menetti rahansa noiden hirtehisien, porvarinpoika-ryökäleiden seurassa, ja kuinka tanssiva karhu luntusti esiin ja siitä nousi yleinen mölinä, ja kuinka kaikki riensivät katsomaan, miten se julma peto käveli kahdella jalalla. Ja sitte meni junkkeri pois, noin vain ajatuksissaan, ja heitti usein ihailevia silmäyksiä veitseen, kuni sulhanen armaasen morsiameensa. Nyt, mietin minä itsekseni, nyt, Salomon Henoch, sinun pitää mennä tarjoomaan hälle rahoja lainaksi kristillisestä prosentista, ja kun hän sitte herttuana maksaa ne sulle takaisin, saat tarpeeksi täyden summan ja prosentin myöskin.

Massov. Ja sinä uskalsit?

Henoch. Uskalsin? Minä ainoastaan ajattelin siten mun tuhmassa päässäni, eikä hän olisi ehdotukseeni suostunutkaan, sillä hän on niin ylpeä, että sylkäsee, kun kurja juutalainen hälle hyvän-päivän tekee. Siis otti hän veitsen, yhä vain noin ajatuksissaan, eikä sitä nähnyt kukaan, paitsi minä. Mitä hyppivä karhu minua liikutti? Minulla on muutenkin kylliksi karhuilemista! Ja kun hän sai veitsen käteensä, astui hän muutaman askeleen eteenpäin, avoimelle paikalle, ja kurkisteli ympärilleen, aivan kuin olisi hän ollut metsästämässä ja olisi pälyillyt hirvittävää petoa, hän kuunteli ja hänen silmänsä oikein säkenöivät, ja sitte hosui hän ylt'ympäriinsä ilmaa, aivan kuin olisi pitänyt itse karhua kurkusta, ja samassa tuli tuo ruotsalainen ihan hurjana, sieppasi häntä käsivarresta, huutaen: Haloi, varas, varas! ja aikoi väkisin riistää häneltä veitsen takaisin. Mutt' eihän nyt kummempaa! Arvatkaas mitä armollinen junkkeri teki? Hän sivalsi veitsellään — ja se oli oikea surman sivallus — yhä noin vain ajatuksissaan, hän luuli, näette, luultavasti joko karhun ja villisian hänen käsivarteensa tarttuneen, ja sitte siihen kokoontui koko markkina-väki, ja siinä oli sitte koko juttu.

Klaus. Kaulani kautta, noin oli asian oikea laita, Teidän ruhtinaallinen armonne.

Henoch. No, pitikös sen toisin olla sitte? Tarvitsisko Pommerin herttuan varastaa turhanpäiväistä veitsi-ramua, herttuan, joka saisi sekä kristityitä että juutalaisia takaukseksi, kuinka paljon tahansa, ja ilman panttia vallan? Ja jos hän korkea-sukuiseksi huvikseen olisi aikonut varastaa sen, olisiko hän jäänyt paikalleen seisomaan, leikkimään karhunjahtia varastetulla aseella? Vaikka minä olen vain kurja juutalainen — mutta varastamisen tunnen minäkin.

Massov. Kylliksi. Me tiedämme jo kaikki, mitä tietää tarvitsemmekin. Paljoko sinä vaadit, ruotsalainen?

Erichson. Minä pyydän viisikymmentä kultaguldenia sairastus-rahoiksi, jotta saan käteni terveeksi jälleen, ja vahingon-palkkioksi siitä ajasta, jona en kykene työhön.

Herttuatar. Te saatte kaksi sen vertaa, (hiljaa hälle) kun ette vain hiisku sanaakaan tästä tapauksesta. Mitä poikaani tulee — —

Massov. Mieheltä, jota hän haavoitti, pitää hänen pyytää anteeksi.

Bugslaff. En, en milloinkaan! Tappakaa minut — vaan sitä en tee sittekään. Hänelle tapahtui aivan oikein.

Massov (kiivaasti). Junkkeri!

Herttuatar. Jättäkäämme nyt hänet yksikseen. Kunhan ehdit asiata ajatella, puhumme siitä sittemmin. Herra pormestari, palkitkaa todistajan vaivat.

Henoch. Vaikka minä olen vain kurja juutalainen, en kuitenkaan ota maksoa siitä, että olen kertonut, mitä todellisesti tapahtuvan näin, — sit'ei tee Salomon Henoch.

Herttuatar. Massov, minulla olisi Teille sanottavaa.

Massov. Sittemmin puhelen enemmän sinun kanssasi, Hans Lange.

(Massov saattaa herttuattaren vasemmalle pois, joll'aikaa Klaus, Erichson ja Henoch poistuvat perä-ovesta. Lange on puhellut mennessään Klaus'in kanssa, kääntyy kynnykseltä takaisin, kuin olisi hän unohtanut jotain, ja katselee Bugslaff'ia, joka on heittäinyt tuolille etu-alalla ja peittänyt kasvot käsiinsä).

Seitsemäs kohtaus.

Bugslaff. Hans Lange.

Lange (itseks.). Hm! Minun on toki sääli tuota narri-parkaa! Hän on kuitenkin ruhtinaan lapsi ja täytyy antaa itseään noin menetellä. Hm! (Lähenee Bugslaffia; lyöden häntä olkapäälle). Junkkeri, älkää panko pahaksenne!

Bugslaff (kiivaasti, estäen). Pois luotani!

Lange. Katsokaahan toki minuun! No, eikös vain! Nuori herttua — ja itkee!

Bugslaff (hämmennyksissä). Itkee? — Niin, raivosta!

Lange. No, näettekös, junkkeri, tuo kuuluu jo paremmalta, vaan — hm, saattaa olla toisinkin.

Bugslaff (innostuen). Voitko sinä muuttaa seikat, talonpoika? Mitä minun on sinun kanssas tekemistä?

Lange. Kuulkaapas, nuori herra, noin ette puhu semmoiselle miehelle, joka tarkoittaa Teidän parastanne, vaikkapa tuo mies olisi kymmentä vertaa yksinkertaisempi, kuin Hans Lange. Talonpojat saavat prinssejä toimeen, Bugslaff — junkkeri, ja oikea talonpoika seisoo paremmilla korkoilla, kuin huono prinssi. Ellen minä nyt tarkoittaisi Teidän parastanne, tekisin niinkuin toisetkin, jättäisin Teidät paikallenne nuljottamaan ja ajattelisin: Ellei sormiasi polta, ei niitä puhaltaakkaan tarvitse, ja Herralle kiitos, ett'ei mokoma pilautunut piparruutti ole kasvanut minun yrttitarhassani, — kaikella kunnioituksella, Teidän herttuallinen armonne! Mutta min'en saata jättää sinua, sillä minun on sua sääli, junkkeri-hyvä, ja minä tahtoisin mielelläni auttaa sinua — niinkuin halpa talonpoika saattaa ja voipi.

Bugslaff (hellemmin). Minä kiitän sua, mies. Mutta mene pois! Sin'et voi mua auttaa. Erästä miestä vastaan ei muu mahda mitään, kuin kuolema — joko hänen tai minun.

Lange. Onko hän todellakin niin kelvoton?

Bugslaff. Näithän, kuinka häpeällisesti hän mua lokaan sotki, eikä ollut ketään, joka olisi puolustanut minua? Sillä kaikki pelkäävät häntä, maa, aateli, ritaristo — ja äitinikin. Minä jo ai'oin — kaksi kertaa — paeta isäni luoksi. Maalla ovat Massov'in ratsumiehet minut saavuttaneet, merellä hänen nopeat aluksensa. Ja sitten nälkää ja vankeutta — (hurjana, hiljaa) ja minä voimatonna häntä vastaan!

Lange. Hm! Hänen kanssaan ei lie helppo tulla toimeen. No, ette Tekään ole juuri hiljaisimpia, eikä kaksi kovaa kiveä koskaan hyviä jauhoja tee. Mitä minun piti sanomankaan — — —

Bugslaff. Että minun pitäisi maata sata syltä maan alla!

Lange. Entäs äiti-rouvanne?

Bugslaff. Hänestä ei sanaakaan! (Itseks.) Sepä kaikkein katkerinta!

Lange. No niin, hän lopultakin tarkoittaa Teidän parastanne, enemmän kuin luulettekaan. Ette suinkaan Te vielä tiedä hänen aikovan lähettää Teidät minun luokseni maalle?

Bugslaff. Mitä sanot, mies? Poisko täältä?

Lange (nyykähyttäin päätään). Minä olen, näette, Lanzkesta kotoperää, Lanzke on maakylä kolmentunnin matkan päässä Rügenvaldesta; sen asema on hyvin hupaisa, keskellä vainiota, metsiä ja soita, ja entä hevos-laumat sitte, joita mulla siellä on — —

Bugslaff. Hevosia?

Lange. Sekä villiä että kesyjä, ja niiden opettaminen onkin oikein herras-huvia, puhumattakaan metsän-otuksista, joita meidän seuduilla löytyy aivan sakeassa, ja susia ja kettuja — — —

Bugslaff. Ja te pyydystätte susia?

Lange (nyykähyttäin päätään). Ja entä kalastus sitte — aina järvellä — ja lohia ja — —

Bugslaff (äkkiä). Minä seuraan sinua. Tule, lähtekäämme heti paikalla!

Lange. Topp, junkkeri-hyvä! Ei noin kiihkeästi. Äiti-rouvanne on herra von Massov'in kautta kysynyt minulta, suostunko ottamaan Teidät luokseni, ja minä sanoin — —

Bugslaff. No — mitä?

Lange. Ensin tahtovani asiata aprikoida, ja että heidän piti etsiä toista minun sijaani Teidän isännäksenne.

Bugslaff. Sanoitko siten? Ja minkätähden?

Lange. No niin, junkkeri-hyvä, enhän minä vielä tuntenutkaan Teitä, ja mitä olen kuullut Teistä kerrottavan — siitä en saanut halua lähemmin tutustumaankaan kanssanne.

Bugslaff (tukehduttaa vihansa). Mutta nyt, jos sinulta nyt kysyttäisiin?

Lange. Niin miettisin ensin asiata kaikin puolin. Ee-e', junkkeri, jos vast'edeskin pysytte semmoisena, kuin nyt olette, niin me emme sovi yhteen. Minulla on myöskin kova pää, ja jos minun vanha kalloni ja Teidän nuori huima-päänne kolahtaisi yhteen, syttyis siitä säkenöiviä kipinöitä.

Bugslaff (hämmennyksissä). Luuletko niin?

Lange. Niin, näettekös, nuori herra, Te olette toki prinssi, vaikk'ette itse tahtoisikaan, ja minä olen äiti-rouvanne alamainen. Mutta minä olen herra huoneessani, ja niin mun pitääkin olla, jott'ei talouteni ravistuisi; ja raavasten ja ihmisten pitää antaa mulle ensimäinen sija, ymmärrättehän. Siksipä lemmon tarkkaan pidänkin silmällä, ett'ei mikään pääse minua ylikäteen, niinkuin esimerkiksi viha, viini, tai tuo armas ymmärtämättömyys. No no, me olemme ihmisiä kaikkityyni, mutta Herralle kiitos, jos maalliset vastoinkäymiset mua kohtaavat, silloin sallin vanhan äitini — huomatkaa — ajoissa lykkivän päätäni oikeille teloilleen jälleen; äitini ei tosin pidä pitkiä puheita, vaan jok'ainoassa hänen sanassaan on sekä sormia että kynsiä.

Bugslaff (osan-ottavaisuudella). Äitinne?

Lange (nyykähyttää päätään). Ja, näettekös, nuori herra, jos minä majoittaisin Lanzkeen mokoman prinssin, joka rupeaisi minun mestarikseni, tai hävyttömäksi tuota vanhaa vaimoa kohtaan — vaikkapa hän olisi itse keisarin perintö-prinssi, min'en moista leikkiä sietäisi.

Bugslaff. Hans Lange, semmoista — ei varmaan koskaan — —

Lange. Eikö koskaan? No, se huvittaa mua. Mutta siinä on vielä muitakin koukkuja. Me olemme vain yksinkertaista väkeä, junkkeri, ja jokaiselle, kolkuttavalle ovemme avataan, ja hän saapi istua pöytään aivan huolimatta siitä, onko kristitty vai juutalainen. Mutta jos minun pitäisi sanoa hyvälle ystävälleni: Jää oven sille puolelle, meidän talossa on prinssi, joka nyrpistää nenäänsä rehelliselle myllärille ja merimiehelle ja muille semmoisille, ja joka paitsi sitä sylkäsee kunnialliselle heprealaiselle, sanoin: "Hyi, mokoma ilettävä juutalainen" — semmoista — — —

Bugslaff (häveten). Ette minulta kuule milloinkaan.

Lange. Oikein, junkkeri. Mitä korkeasukuisempi ihminen on, sitä tarkemmin hänen pitää ajatella, että taivahan Tekiä pitää ylhäistä ja alhaista aivan saman arvoisena. No, näettekös, ettehän Te todella olekkaan niin paha, kuin kerrottiin. Jos minä olisin sen ennen tiennyt — lopultakin — —

Bugslaff. Olisit myöntynyt? Oi, hyvä Lange, anna mulle kätesi, — eikö totta, saanhan minä muuttaa sinun luokses, saanhan?

Lange. Junkkeri, junkkeri, sin'et tiedä, mitä pyydät. Vihdoin viimein toki huomaisit tulleesi tuhasta tuleen ja ikävöitsisit takaisin äiti-rouvasi lihapadan ääreen, vaikkapa Massov'in herra sitä pippurillaan höysteleiskin. Saatatko myöskin maata oljilla, istua puulla ja tulla toimeen talonpoikais-ruoalla?

Bugslaff. Oi, pois, pois vain tästä linnasta, jonka ilma minut tukehduttaa, ja jossa joka maljasta myrkkyä juon! Mies, minä luotan sinuun, niinkuin en vielä keneenkään luottanut ole. Min'en sinua tunne, mutta — minusta on — kuin sinä todella tarkoittaisit parastani.

Lange (juhlallisesti). Niin totta, kuin taivahan Herra on mun armollinen tuomarini, sen teen, rakas junkkeri, ja jos sinäkin siitä vakuutettu olet, niin tule — koettakaamme tohtia ruveta toveriksi toisillemme. Minä toivon, ett'emme sitä vast'edes kadu kumpainenkaan. Päätetty!

Bugslaff (antaa kätensä sydämmellisellä ilolla). Eikä nyt enää hetkeäkään — — —

Lange. Minnekkä matka?

Bugslaff. Lanzkeen, vapauteen!

Lange. Sanomatta jäähyväisiä äiti-rouvalle?

Bugslaff (synkästi). Min'en voi; sydämeni on liian täynnä — hänen tähtensä.

Lange. Hm! Sepä ikävätä. No hyväst' sitte, junkkeri! (kuni aikoisi hän pois).

Bugslaff. Mitä tuo merkitsee?

Lange. Minä menen yksin, sanomaan rouva herttuattarelle — että seikat jäävät sillensä.

Bugslaff (pelolla). Miten sillensä?

Lange (kuivasti). No, ett'en ota teitä mukaani!

Bugslaff. Jos tietäisit — — —

Lange. Minä tiedän vain, että neljännessä käskyssä luetaan: "Kunnioita isää ja äitiä"; ja siltä, joka ei tätä käskyä seuraa, siltä riistää pahahenki myöskin tahdon täyttämään sitä, mitä halpa talonpoika nyt on hälle esitellyt.

Bugslaff (sisällisen taistelon jälkeen). Minä en tiedä, mikä sen vaikuttaa, mutta sinä voit tehdä mulle, mitä ikinä tahdot. Menkäämme — äitini luoksi!

Lange. No, nyt minä jälleen pidän sinusta, hyvä junkkeri. Herran nimeen sitte! Ja kun menemme torin poikki, — sitä jahti-puukkoa emme jätä ostamatta; Hans Lange on toki niin rikas, ja hyvä sana ruotsalaiselle ei tunnu ollenkaan niin happamelta, kuin sinä luulet. — Nytkös vasta kotoväen naama venyy! Mutta nyt palajankin minä ensikerran markkinoilta, joilla olen prinssin ostanut! (Esirippu alas — ja äkkiä!)

Toinen näytös.

Talonpoikais-tupa Hans Langen talossa. Vasemmalla takka. Vasemmalla, perällä ikkuna, jonka edessä suuri pöytä, jota penkit ympäröipi. Vastapäätä, oikealla, pihalle vierevä ovi. Takan vieressä, vasemmalla, ovi, joka viepi naisten-kamariin; sitä vastapäätä kolmas ovi. Oikealla, etualalla, vaarin-tuoli, sen vieressä rukki.

Ensimmäinen kohtaus.

Hans Lange, vanha Gertrud, Dörte, Bugslaff, Henning, kaksi renkiä ja kaksi palvelustyttöä (istuvat atrioiden).

Lange. Maistuu hyvältä junkkeri! Näin maukasta ruokaa ei äitirouvanne hovikokkikaan keitä. Sianlihan kanssa keitettyä papurokkaa; jos vain Aatamilla ja Eevalla olisi paratiisissa ollut tämmöistä ruokaa, olisivat ne kai jättäneet happamet omenat rauhaan.

Bugslaff. Kiitoksia, Lange-isä; nyt olen kylläinen.

Lange. Sepä hyvä. Tietäkääs, Te olette näinä kymmenenä viik'kautena tullut paria kymmentä naulaa painavammaksi. Sitä kelpo ruoka vaikuttaa.

Dörte. Te unhotatte unen, isä. Maatessahan rasva kasvaa. (Palveliat nauravat).

Lange. Ää, sinä nenäkäs viisastelia! Aina sull' on pisto-sanat valmiina! Lue ennemmin ruoka-rukous ja te siellä, älkää unhottako velvollisuuttanne nuorta herraamme kohtaan.

Bugslaff. Antakaa heidän nauraa, Lange-isä. Olettehan itsekkin sanonut: Naurava suu ei syntiä puhu.

Lange. Tilaisuuden mukaan. Kaikki pitää paikoilleen, kaikki ajallaan. Kiitämme taivasta ruoasta nyt.

(Kaikki nousevat, tekevät ristin-merkin, laskevat kätensä alas).

Dörte.

Suot, Herra meille ravinnon,
Sun kiitos on!
Suo ruokaan, juomaan siunaustasi, —
Suo meidän muistaa armoasi!

Gertrud. Amen.

(Kaikki tekevät ristin-merkin, nousevat pöydästä).

Lange. Siunaus atriaamme! (Jotenkin kovaa äitinsä korvaan). Kas niin, muori, menkää nyt heittämään pitkäksenne pikkusen.

Dörte. (Saattaa mummonsa, joka kävelee sauvan nojassa, kamariin vasemmalle. Rengit ja tytöt poistuvat yksitellen, ainoastaan Lange, Bugslaff ja Henning jäävät, viimeksi mainittu nitoo viikatetta).

Lange. No, entä te, junkkeri? Nyt teidän pitää kiiruhtaa vähäsen, jotta saatte lannan pois illaksi ja ajakaa vendiläisiä renkiänikin liikkeelle; ne ovat laiskoja, oikein välikuumeen tapaisia: Ellet tule tänään, niin tulethan huomenna.

Bugslaff. Lnnge-isä, minä näin äsken naaras-suden tuolla metsässä, sillä oli poikasetkin; ne loikkasi suoraan rämeitten poikki, jotta käsillänikin olisin ne kiini saanut; mutta alkoi jo olla päivällisaika, ja kun minä tiedän, että te ette salli talon järjestystä loukattavan, annoin minä susien pötkiä tiehensä. Mutta nyt — minä tunnen tarkoin sen jäljet — — —

Lange. Hm! Rämeistössä, sanoitte?

Bugslaff (nyykähyttää päätään). Se aikoi pesiä siellä, se oli juuri sama, joka viimeksi raateli ruskean varsani ja repi vanhan tamman kaula-suonen poikki, se oli juuri sama rakkari. Kun minä sen näin, kiehui sappeni, ja se kyllä huomasi, minkälaista herkku-soppaa minä sille valmistelin, sillä se vilkuili minuun niin kavalasti, häntä koipien välissä.

Lange. Ja nyt mielitte juosta sitä tavoittamaan?

Bugslaff. Hehkuvalla innolla. Susi ei vielä lienekkään kaukana — (aikoo mennä).

Lange. Hm! Entä tallin siivoaminen?

Bugslaff (pitkään). Eiköhän — Henning saattaisi — —

Lange. Hänellä on oma työnsä.

Bugslaff. Mutta jos minä pyytäisin renkejä ja varoittaisin niitä — —

Lange. (Nyykähyttää olkapäitään).

Bugslaff. Ja saattaahan tallin siivota huomenna yhtähyvin kuin tänäänkin.

Lange. Hm. Huomenna niitetään kauraa. Mutta niinkuin tahdotte, junkkeri, niinkuin tahdotte.