Kleopatra: Novelli

KLEOPRTRA

Novelli

Kirj.

PAUL HEYSE

Suomentanut ja tekijän elämäkerralla varustanut

O. H—a.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

PAUL HEYSE

Saksalainen runoilija ja novellisti Paul Johann Heyse syntyi Beriinissä 15 p. maalisk. 1830. Isänsä oli tunnettu filologi, klassillisten kielten professori Berlinin yliopistossa, ja äitinsä muuan kauneudestaan ja lahjakkaisuudestaan kuulu juutalaisnainen. Isältään on siis Paul Heyse todennäköisesti perinyt kaikelle tuotannolleen ominaisen klassillisen kauneustajunnan ja äidiltään taas itämaisen rikkaan ja värikkään mielikuvituksensa.

Opintonsa kohdisti Heyse ylioppilaaksi päästyään filologian alalle tutkien v:sta 1847 Berlinin yliopistossa klassillisia kieliä ja v:sta 1850 Bonnissa romanisia kieliä ja kirjallisuutta. Väiteltyään 1852 Beriinissä tohtoriksi väitöskirjallaan, joka käsitteli muinaisajan trubadurien lauluja, sai hän erään stipendion kautta tilaisuuden lähteä pitemmälle matkalle läpi Sweitsin ja Italian, jolloin hän kirjastoissa jatkoi romanisten kielten muistomerkkejä koskevia tutkimuksiaan.

Sillä välin oli hän kuitenkin, tutustuessaan lähemmin muinaisen Italian ja Ranskan runoilijoihin ja kirjailijoihin ja saadessaan heiltä rikkaita vaikutelmia, tuntenut yhä suurempaa halua kaunokirjalliseen toimintaan ja tehnyt itsensä tällä alalla tunnetuksi lukudramallaan "Francesca da Rimini" (ilmestyi 1851) ja epillisillä runoelmillaan "Urica" ja "Die Brüder" (1852). Jo aikaisemmin oli häneltä ilmestynyt runokokoelma "Jungbrunnen, Märchen eines fahrenden Schülers" (1850). Taloudellisen toimeentulonsa takia ei hän kuitenkaan vielä voinut kokonaan luopua tieteellisestä työskentelystään, vaikka hän alkoikin tuntea yhä suurempaa vetovoimaa kaunokirjalliseen luomistyöhön.

Mutta pian tarjoutui hänelle tilaisuus päästä toivomalleen alalle. Bayerin kuningas Maximilian II, joka oli tunnettu kirjallisuuden ja kirjailijain suosija, kutsui nimittäin Heysen keväällä 1854 Müncheniin, ja siellä hän, alussa taloudellisestikin kuninkaan tukemana, oli tilaisuudessa riippumattomana ja huolettomana antautumaan kokonaan kirjalliselle alalle. München tuli hänen kotikaupungikseen aina viime aikoihin saakka, jolloin hän on valinnut pysyväiseksi olinpaikakseen ihastuttavan Gardone Rivieran Gardajärven rannalla.

Yhtä rauhallinen kuin hänen elämänsä kulku, on kokonaisuudessaan katsottuna myöskin hänen kirjallinen uransa ollut, vaikka kirjallisia kahauksiakaan ei siitä suinkaan ole puuttunut.

Heysen varsinainen kirjallinen voima esiintyy pääasiallisimmin novellin alalla. Hänen lukemattomissa novelleissaan pääsee parhaaseen arvoonsa hänen hieno psykologinen käsityskantansa, hänen mestaruutensa sisäisen sommittelun vaikeassa taidossa, hänen loistava koloritinsa, hänen sydämellinen ja harras kertomistapansa ja hänen ylevä, selvä ja klassillinen tyylinsä. Niissä on jotakin etelämaisen kirkasta ja kelpoista, joka suuresti muistuttaa antikia, mutta samalla on niihin yhdistynyt syvä, puhtaasti saksalainen hauskuusrikkaus. Juuri novellin alalla on Heyse nykyäänkin vielä muuan mahtavimmista ja suosituimmista saksalaisista kirjailijoista, ja varmaa on, että useimmat hänen novelleistaan jäävät kuolemattomiksi sekä huomattavina taideteoksina että erinomaisina esikuvina tulevain aikain kirjailijoille. Hänen novelleistaan, joita v:sta 1855 lähtien meidän päiviimme saakka on ilmestynyt lähes puolisen sataa eri kokoelmaa, mainittakoon tässä muutamia parhaita, joita voi pitää vallan mestariteoksina. Sellaisia ovat esim. "L'arrabiata", "Die Einsamen", "Das Mädchen von Treppi", "Der Weinhüter von Meran", "Andrea Delfin", "Die Madonne im Oelwald", "Himlische und irdische Liebe", "Der Roman des Stiftsdame", "Abenteuer eines Blaustrümpfchens", "Ninon" sekä myöskin "Kieopatra", joka tässä tarjotaan suomalaisen lukijan käsiin, ynnä monet muut.

Runoilijana on Heyse voittanut itselleen yhtä etuoikeutetun aseman kuin novellistinakin. Monet hänen muoto- ja mieterikkaista sekä epillisistä että lyrillisistä runoelmistaan kuuluvat saksankielisen runouden kauneimpiin helmiin, runollisen asun sekä sisäinen että ulkoinen ylevyys ja hienous aateloi ne jaloiksi taideteoksiksi. Mainittakoon tässä hänen epillisistä runoelmistaan "Die Braut von Cypern" (1864), "Gesammelte Novellen in Versen" (1864) ja "Liebeszauber" (1889) sekä lyrillisiä runoelmia sisältävistä kokoelmistaan "Verse aus Italien" (1880), "Gedichte" (1895) ja "Neue Gedichte und Jugendlieder" (1897). Onnistuneena runokääntäjänä, etupäässä espanjan ja italian kielistä, valtaa hän myöskin yhden saksalaisen kirjallisuuden ensi sijoista.

Huonommin on Heyse sen sijaan onnistunut näytelmä- ja romaanikirjailijana, vaikka hän kyllä näilläkin aloilla on tuottanut teoksia, jotka eivät suinkaan laskeudu nykyaikaisen saksalaisen arki-kirjallisuuden tasalle. Tragedioissa "Meleager" (1854), "Die Sabinerinnen" (1859), jolla hän saavutti kuningas Maximilianin dramatisen palkinnon, ja "Ludvig der Bayer" (1862) on huomattava akademinen leima. Näytelmillään "Elisabeth Charlotte" (1864), "Maria Maroni" (1865) y.m. on hän taas saanut osakseen moitteen, että hän runouden kustannuksella on liiaksi mukautunut päivän makuun. Paremman vaikutuksen ovat sen sijaan tehneet hänen nelisestäkymmenestä näytelmästään "Hans Lange" (1866) ja "Colberg" (1868), joissa hän osoittautuu pirteäksi mieltäkiinnittävien historiallisten ajankuvausten esittäjäksi, sekä "Ehre um Ehre", "Ehrenschulden", "Im Bunde der Dritte", "Unter Brüdern" y.m.

Heysen neljästä laajemmasta romaanista ovat mainittavimmat "Kinder der Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875), kun taas romaaneja "Merlin" (1891) ja "Ober allen Gipfeln" (1895) on syytetty runollisen raittiuden puutteesta ja liiallisesta tendensimäisyydestä.

Hedelminä tieteellisestä työskentelystään on Heyse julkaissut eräitä ansiokkaita tutkimuksia sekä vanhemmasta että uudemmasta italialaisesta kirjallisuudesta.

Sangen pitkä, tuottelias ja monipuolinen on siis, kuten edelläolevasta näkyy, Paul Heysen kirjallinen ura ollut.

Voimakkaana ja ylevänä taiteilijana ja kauneuden apostolina seisoo Paul Heysen monumentalinen haahmu Saksan kirjailijain eturivissä, ja sellaisena häntä tervehdittiinkin sekä kotimaassaan että yli koko sivistyneen maailman, kun hän äskettäin täytti 80 vuotta. Hän on valtavan, uhkean inhimillisyyden ja lämpimän sydämen jalo runoilija.

Suomentaja.

I.

Kulkiessa sen puisto-esikaupungin lävitse, jonka palatsit ovat sijoitelleet vanhan Berliner-Thiergartenin hiljaisuuteen kaikkia taiteen ja rikkauden aarteita, huomaa siellä täällä uudempien loistorakennusten joukossa jonkun noista vaatimattomampi-tyylisistä huviloista, jotka eivät ole pystytetyt loistelemaan muhkeudellaan. Ne ovat hieman syrjässä katulinjasta, peittyneinä vanhain vaahterain ja akasiain suojaan, eivätkä houkuttele suihkukaivoillaan ja kuvapatsaillaan ohikulkijaa pysähtymään. Luja rautaristikko eroittaa hyvin hoidetun nurmikon ja sen muutamat harvat kukkaryhmät varsinaisesta ajotiestä. Ainoastaan talon takana on puutarhurimestarilla tilaisuus esittää taidettaan ja sovitella ansarinsa harvinaisempia tuotteita sinne tänne kuistikoille ja lepopenkeille, kuitenkin vain noudattaen oikeata ylimyksellistä periaatetta: "paras maku ei pistä silmään".

Erään tällaisen vanhoilta ajoilta säilyneen harvinaisen talon eteen pysähtyivät eräänä kesäiltana sirot vaunut, joista kevyesti hyppäsi alas muuan nuori pari, kumpikin heistä sitten huomaavaisesti tarjoten käsivartensa jäykälle vanhemmalle naiselle. Ristikkoaidan taakse oli kerääntynyt joukko toimettomia naapureita katselemaan herrasväen vaunuista laskeutumista, ja heidän juttelustaan kävi selville, että tuo komea nuori mies, jolla oli hieno leukaparta ja tuuhea, kiharainen tukka, oli muuan paroni von L——, tuo vaalea nuori nainen hänen serkkunsa ja morsiamensa, ja tuo vanhempi nainen morsiamen kasvatusäiti, ylhäisaatelinen neiti, joka ennen oli ollut erään kuninkaallisen prinsessan hovinainen, mutta nyt vetäytynyt maatiloilleen huolehtimaan suojattinsa kasvatuksesta. Myöskin paroonilla oli ritaritila, mutta muutamia kuukausia sitten oli hän ostanut tämän talon omatakseen jonkun asunnon kaupunkiin tullessaan. Ne, jotka aikaisemmin olivat nähneet talon — sisältä — ja nyt uudestaan astuivat sinne, eivät voineet kyllin kaunopuheisesti kuvata, kuinka suurella ymmärtämyksellä ja kustannuksilla kaikki sisustus oli luotu uuteen kuntoon.

Niin juttelivat ihmiset yhäti, vaikka nuo kolme henkilöä, jotka olivat joutuneet heidän uteliaisuutensa esineiksi, jo kauan sitten olivat kadonneet lakkaamatta viheriöivien kasvien kehystämän portin sisäpuolelle. Sulhanen oli tarjonnut vanhalle naiselle käsivartensa, ja tuo nuori tyttö kulki keinuvin askelin heidän vieressään. Astuttuaan tuon talon kynnyksen ylitse, joka jonkun päivän perästä olisi hänen talonsa, riisui hän päästänsä olkihattunsa, ikään kuin olisi se tuntunut hänestä liian kuumalta, ja hänen kätensä etsi salaa sulhasen kättä vapauttaen sen jälleen aran puristuksen jälkeen. Koko hänen olentonsa huokui herttaista, onnellista iloa; näytti kuin olisi hän tuntenut keskeymätöntä halua murtautua ulos ylimyksellisen maailman muodoista, joissa hän kuitenkin esiintyi sangen luontevasti, ja iloisessa veitikkamaisuudessaan tehdä jotakin hullunkurista purkaakseen täpösen-täyden sydämensä. Hän oli rakastanut tuota miestä niin kauan kuin hän voi muistaa. Ollen kaukainen sukulainen oli hän tullut hänen vanhempainsa taloon hänen vielä leikkiessään nukeilla; hän oli silloin parraton nuori vänrikki, joka tuskin huomasikaan häntä, sillä hän oli jo hyvä tanssija ja ajatteli aivan toisenlaisia valloituksia. Sitten oli tosin tuo nuori mies pitkäksi aikaa kadonnut hänen näkyvistään, mutta ei hänen mielestään; sillä kun hän useampien vuosien kuluttua astui tulostaan ilmoittamatta hänen tätinsä vastaanottohuoneeseen, nyt täysikasvuisena miehenä ja sivilipuvussa, oli hän yksin tuntenut hänet jälleen ja heti myöskin tuntenut entistä lapsellista suuttumusta sen johdosta, ettei hän nähtävästi kiinnittänyt mitään erikoisempaa huomiotaan häneen. Miksi oli hän niin hajamielinen, niin vieras, niin yksitoikkoinen? Otaksuttavasti oli hänellä paljon ajattelemista, sillä hän aikoi ostaa maatiloja sijoittaakseen varmasti äskettäin vanhemmiltaan perimänsä suuren omaisuuden. Sitten seurasi jälleen kahden vuoden ero, jolloin hän kirjoitti vain ylen harvoin ja aina tädille; suojatille riitti häneltä vain hätäinen tervehdys. Mutta hänen saapuessaan kolmannen kerran loppui tuo pitkä koeaika onnellisesti. Tällöin kysyi hän eräänä päivänä häneltä, tunsiko hän yhäti häntä kohtaan samoja tunteita kuin kaksitoista vuotta sitten, ja kun hän hämmentyen kysyi häneltä, mitä hän voi tietää hänen tunteistaan kaksitoista vuotta sitten, kertoi hän erään vanhan jutun, jonka hän itse oli jo unhoittanut. Kaksitoista vuotta sitten, kun hänen vanhempainsa luona oli ollut vieraita, oli hän nimittäin hiipinyt lasten kamarista salin ovelle kuuntelemaan nuorta vänrikkiä, joka pianon ääressä lauloi muuatta romanssia, ja kun kotiopettajatar oli tavannut hänet tuossa luvattomassa toimessa, oli hän hehkuvin kasvoin anonut lupaa saada kuulla laulun loppuun saakka. Hän lisäsi, kun tyttö nauraen ja punastellen koitti sivuuttaa tuon tapahtuman ja syyttää aikaisin herännyttä turhamielisyyttään, tuon voiton silloin tehneen sangen vähäisen vaikutuksen itseensä. Kuitenkin oli hän myöhempinä vuosina usein ajatellut tuota pikku kuuntelijatarta, ja hänestä oli tuntunut sangen omituiselta, että hän, käydessään useamman vuoden kuluttua uudelleen heidän luonaan, oli löytänyt saman laulun hänen pianoltaan. Nyt ei hän enää voinut toivoa hänen valloittamistaan laulullaan; hän oli vakavampien asiain takia kokonaan laiminlyönyt tuon hauskan taiteen. Mutta viimeksimainitulla kerralla oli nuoruuden itseluottamus jo alkanut hänestä hävitä, ja joskin hän viimeisten kahden vuoden aikana oli vaiennut, oli se tapahtunut vain syystä siitä, ettei hän ollut voinut uskoa itseänsä kyllin arvokkaaksi voittamaan sellaista aarretta. Silloin oli tyttö sekä itkien että nauraen laskenut lapsen tavoin kätensä hänen kaulalleen ja kuiskannut hänelle, ettei hän koskaan ollut unelmoinut muuta onnea kuin tulla hänen omakseen.

Tänäänkin, kun hän sulhasensa seurassa ensi kerran astui tähän taloon, jonka tämä kihlausaikana oli salaisesti sisustuttanut, kohdistui hänen katseensa vain harhaillen ja hajamielisesti loistaville seinille; mikään osa tuosta pienestä taikalinnasta ei ollut hänelle sen omistajaa rakkaampi. Hän nyökäytti hajamielisenä päätään heidän pysähtyessään valoisan eteisen paksulle matolle ja kysyessään häneltä, eikö tämä kaikki ollut sangen iloista ja miellyttävää: kauniit, harmaat marmoriportaat kullattuine kaiteineen, moniväristen kupuakkunain valaisemat ilmavat huoneet ylhäällä ja Rauchin kauniit marmoriset voitonjumalattaret alhaalla poltetusta savesta valmistetuissa ruukuissa kukkivien granatipensaiden ja palmujen keskessä. Muuan palvelija avasi heidän edellään pariovet, ja he astuivat vilpoisaan ruokasaliin, jonka akkunoista näkyi puisto. Aurinko oli jo laskeutunut vaahterain taakse, mutta päivänvalo ei ollut vielä sammunut.

"Menkäämme nyt puistoon ennen lintujen laulun vaimenemista", pyysi hän.

Täti moitti häntä siitä, ettei hän tulevana emäntänä ollut innokkaampi tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin aina kyökkiä ja kellaria myöten tulevaa valtakuntaansa. Mutta hän oli jo astunut alas leveitä kiviportaita, jotka salin korkeilta lasiovilta johtivat alas, ja hyppeli toisten edellä puistoon.

"Mitä tämä on?" huudahti hän äkkiä hämmästyneenä pysähtyen. Ihastuksissaan oli hän lyönyt kätensä yhteen, mutta avasi ne heti jälleen langetakseen tädistä mitään välittämättä rakastettunsa kaulaan.

"Olenko osunut oikeaan?" sanoi paroni ja suuteli hänen kirkasta otsaansa. "Tiesin sinun vielä pitkäksi aikaa jäävän pieneksi barbariksi kauniimpien kuvien ja patsaiden suhteen, jotka voisin hankkia koristamaan pientä taloamme, ja että mitättömin pikku varpunen, joka hyppelee portailla, on sinulle kaikkia siivekkäitä voitonjumalattaria rakkaampi. Koska sinulla ei maatilallamme tule olemaan puutetta tavallisista kanoista, sorsista ja hanhista, niin olen tähän kauniiseen häkkiin antanut koota joukon vierasta siipikarjaa."

"Rakkaani!" sanoi tyttö hänen käteensä tarttuen ja vieden hänet suuren lintuhäkin eteen. "Tuntuu kuin eläisin jonkun 'Tuhannen ja Yhden Yön' tarinan. Onko tämä totta? Tulevatko nämä jumalaiset linnut omikseni? Saanko ruokkia ja hoitaa niitä?"

Hän jäi seisomaan kullatun teräslankaristikon eteen ja katseli ihastuneena ja ihmetellen häkin sisustaa, jonka toisistaan erotetuissa osastoissa oli yli sata mitä harvinaisinta suurta ja pientä lintua. Keskustassa kohosi keinotekoinen puu, jonka oksien välissä pikku laululinnut lepattelivat sinne tänne, kun taas suuremmat vieraat parittain kulkivat omissa avarissa häkeissään edes-takaisin. Häkissä vallitsi sellainen viserrys ja kuherrus, leijailu ja lepatus, että oli aivan mahdotonta väsyä katselemaan tuota sekavaa vilinää.

Mutta samassa näytti tuo iloinen maailma joutuvan yleisen kauhun valtaan; höyhenet pörhistyivät, kaikki iloiset laulut vaikenivat ja elokkaimmatkin ristikkotalon asukkaat lakkasivat syömästä. Suuri, pitkäkarvainen apina, joka oli maannut kokoonkyyristyneenä volièrin päällä sijaitsevassa pienessä avoimessa tornissa ja katsellut siellä vaanien noita kolmea ihmistä, näytti pahastuvan siitä, että hänet kokonaan syrjäytettiiin noiden kauniiden naapurien takia. Nopeasti loikkien ja laahaten perässään vasempaan etukäpäläänsä kiinnitettyä hienoa, pitkää teräsketjua, oli se kiepahtanut alas loivalta katolta ja laskeutui nyt hiljaa ja äänettömästi pitkin teräslankaristikkoa sille paikalle, jossa tuo sen huomiota erityisesti kiinnittänyt nuori tyttö seisoi. Tämä oli vaipunut katselemaan kahden hopeafasanin perheonnea, joiden äskettäin munasta päässeet poikaset tunkeilivat ruoka-altaan ympärillä. Samassa tunsi hän jonkun nykäisevän valkoista kasimiriburnusiansa ja huudahti kauhistuneena katsahtaessaan sivulleen ja huomatessaan aivan vieressään ryppyiset ja irvistelevät apinankasvot. Hän astui peljästyksissään pari askelta taaksepäin, mutta apina piti burnusin tupsua lujasti pienessä kädessään, riippui huojuen ristikolla, kiristeli ilkeästi hampaitaan ja teki kaikenmoisia ilkeitä irvistelyjä. Se olisi varmaankin seurannut tyttöä, jollei ketju olisi ollut liian lyhyt. Lukuunottamatta jonkinlaista vahingoniloa, ei sillä näyttänyt olevan minkäänlaisia pahoja aikeita, vaan näytti se päinvastoin haluavan osoittaa tuolle suloiselle olennolle ritarillista huomaavaisuuttaan. Mutta äkkiä vääristyivät sen jäykät kasvonpiirteet ilmivihaan. Nuori mies, jonka morsianta se niin läheltä ihaili, oli tarttunut heti tapahtuman huomattuaan pieneen keppiin, jonka puutarhuri oli jättänyt seisomaan ristikkoa vasten, ja kohotti nyt sen uhkaavasti huudahtaen tuota rohkeata rauhanhäiritsijää kohti. Eläin ei näyttänyt aikovan hevin luopua saaliistaan. Kiukkuisena uhmaili se hetkisen herransa vihastunutta katsetta, ja sen suuret leukapielet liikkuivat naristen, aivan kuin olisi se teroittanut hampaitaan asettuakseen vastarintaan. Mutta kun keppi viuhuen sattui muutamia kertoja sen selkään ja käsivarsiin, huudahti se kirkuen, repäisi tuskissaan ja raivoissaan burnusia, johon se oli tarttunut kiinni, niin että valkoinen tupsu irtaantui, ja pakeni sitten hurjin hyppäyksin lintuhuoneen katon ylitse pieneen, turvalliseen torniinsa. Siellä laskeutui se asuntonsa kynnykselle, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, tarkasteli miettiväisesti saalistaan ja katsahti vain silloin tällöin kostonhimoisesti herraansa, joka jälleen oli kääntynyt naisten puoleen.

"Sinähän olet ihan kalpea, rakas Cecilia", sanoi hän ja tarttui morsiamensa käteen. "Minä pidän huolta siitä, että tuo ilkeä vieras muutetaan pois nykyisestä asunnostaan, niin ettei se enää toiste turmele iloasi linnuista. Tuota pientä tornia ei sitäpaitsi oltukaan aiottu sen asunnoksi. Minulle oli kerrottu sen sopivan sangen hyvin kotkan asunnoksi, mutta sitten en voinut sietää, että tuo kuninkaallinen eläin yksinään ja surullisena istuisi tuolla ylhäällä muun iloisen joukon ulkopuolella, ja ettei paikka jäisi aivan käyttämättömäksi, ostin tuon ilkeän elukan, jota samaan aikaan tarjottiin minulle. Mutta se viedään pois, rakkaani, niin ettei se enää voi sinua peljästyttää."

Tyttö hymyili ja veri palasi hänen poskilleen.

"En tiedä mistä pelkoni aiheutui", sanoi hän; "tavallisesti en ole herkkä peljästymään; mutta eikö sinunkin mielestäsi loistanut noista vihreistä silmistä jotakin saatanallista, jotakin kuvaamatonta vihamielisyyttä ja ilkeyttä? Luin kerran tohtori Faustista, että hänellä oli palveluksessaan muuan apinan hahmossa esiintyvä paha henki. En voi olla ajattelematta sitä nähdessäni nyt tuon ilkeän eläimen istuvan tuolla ylhäällä riemuissaan siitä, että on häirinnyt toisten olentojen iloa. Sinun täytyy myöntyä tahtooni, Archibald, ja hävittää se pois, vaikkakin torni joksikin aikaa jäisi tyhjäksikin."

"Se on inhoittava eläin", sanoi täti, "ja sitäpaitsi muistuttaa se suuresti muuatta ranskalaista apottia, jonka muinoin tapasin parhaissa piireissä ja joka sittemmin lähetettiin siirtomaihin erään tekemänsä inhoittavan rikoksen rangaistukseksi. Aivan tuolla tavoin narisutti hänkin pitkiä valkoisia hampaitaan."

"Tehän saatte meidät uskomaan sielunvaellukseen, rakas täti", sanoi paroni piloillaan, "mutta nyt menemme sisään ennen hämärän tuloa. Voimme myöhemmin vaeltaa puiston lävitse kuutamossa."

Hän tarjosi jälleen vanhalle naiselle käsivartensa, ja he palasivat sisään. Eteisessä oli jo lamppu sytytetty, ja se valaisi kauniisti hiotun kristallin lävitse voitonjumalattaret. Portaita valaisi vielä kupukatosta lankeava päivänvalo. Heidän ylös mennessään tarttui Cecilian pieni käsi jälleen rakastetun käteen. Hän oli jälleen muuttunut vaiteliaaksi ja huokasi väliin, kuin olisi hän herännyt syvistä mietteistä. Täti puolestaan ylisteli ystävällisellä puheliaisuudella pienimpiä yksityiskohtia myöten talon sisustusta.

"Täällä et sinä voi vastaanottaa vieraita, Archibald", sanoi hän viimein, kun he astuivat yläkerroksessa sijaitsevaan kauniiseen salonkiin, joka vastasi ruokasalia alakerroksessa. "Jos Cecilia ei olisi niin hajamielinen lapsi, käsittäisi hän mitä imartelevimmaksi rakkautesi todisteeksi sen seikan, että sinä olet laittanut hänelle talon, jossa ei ole tilaa muille kuin teille yksin, ja jossa te ette voi ajatellakaan ottaa vastaan useampia kuin pari ystävää."

"Kukapa tietää", vastasi tyttö hymyillen, "kuinka kauan hän viihtyy täällä, kuinka pian hän vaihtaa tämän paratiisillisen pienen majan maalaislinnaamme, jossa on kylliksi tilaa oikealle malliavioliitolle, nimittäin miehelle ja vaimolle kummallekin oma sivurakennuksensa."

Paroni aikoi juuri vastata jollakin pilalla, mutta samassa astui viereisestä huoneesta sisään muuan palvelija ja kuiskasi jotakin hänelle.

"Hyvä", sanoi vapaaherra. "On parasta, että heti sytytät sen. Se on lamppu, Cecilia, jonka tänä aamuna ostin viimeisenä vielä puuttuvana esineenä Friedrichsstrassen varrella sijaitsevasta taidekaupasta, josta aina olen löytänyt kaikkea, mitä olen etsinyt, kun toiset ovat jättäneet minut pulaan. Se on pienoinen pronssinen mestariteos, tehty antikisen mallin mukaan sangen aistikkaaksi, ja minä olen käskenyt asettaa sen parhaaseen paikkaan pienessä kabinetissa, jonka olen ajatellut aamu- ja iltahuoneeksi. Toivoakseni miellyttää se sinuakin."

"Sen mukana tuotiin muuan toinenkin taide-esine", sanoi palvelija mennessään avaamaan salongista kabinettiin johtavaa sivuovea. "Taidekauppias tervehti ja sanoi sen olevan aiotun komeron täytteeksi; herra paroni tietää kyllä, mistä on kysymys, sanoi hän. Jos se ei miellytä, ottaa hän sen kyllä takaisin."

"Taideteos?"

"Niin, nainen, joka pitää käärmettä kädessään. Se on kokonaan maalattu. Olen toistaiseksi asettanut sen jalustalle odottaen herra paronin lähempiä määräyksiä."

"Nytpä muistan", sanoi paroni kääntyen morsiamensa puoleen. "Koitin tänään, vaikkakin turhaan, etsiä jotakin sopivaa koristetta tuohon kabinetin komeroon, ja pyysin viimein kauppiasta etsimään minun laskuuni jonkun erikoisen kauniin patsaan. Olenpa todellakin utelias näkemään, millaisen patsaan hän näin nopeasti on onnistunut minulle löytämään."

Näin sanoen astui hän pieneen valoisaan kabinettiin, joka jo värisoinnullaankin teki erikoisemman vaikutuksen. Se oli mitä sopusuhtaisin pitkulainen huone loppuen toisella puolen syvään, puolipyöreäksi holvattuun komeroon, jossa huonekaluina oli vain komea, kullatuilla jaloilla varustettu leposohva ja sen edessä pieni marmoripöytä. Molemmille pitkille seinille oli marmoripilarien väliin maalattu keveällä siveltimellä valoisalle pohjalle etelän maisemia ja niiden ympärille kauniita, antikisia arabeskeja. Akkunaseinämällä oli korkea, punaisilla silkkiverhoilla katettu balkonginovi, jonka yläpää myöskin oli puolipyöreän muotoinen. Akkunat olivat auki, puutarhailma tunkeutui sisään marmoririntavarusteen ylitse ja kauempana näkyi puunlatvoja, jotka hehkuivat iltaruskon hohteessa. Päivänvalo oli vielä siksi voimakas, että kaikki esineet syvässä komerossa selvästi eroittautuivat. Tuolla näkyi leveällä jalustalla oudonnäköinen kuva, joka sitä peittävän lämpösen ihmisruumiin väriä erinomaisesti jäljittelevän maalauksen takia jyrkästi erosi marmoriseinän muodostamasta harmaasta taustasta.

Patsas esitti puolessa luonnollista kokoa kaunista naista, joka puolipyörtyneenä näytti vaipuneen matalalle tuolille ja nojasi ruumistaan, joka vain lanteista alaspäin oli peitetty tummalla, poimukkaalla verholla, taaksepäin, aivan kuin olisi hän nukkumaisillaan. Irrallaan olevat hiukset laskeutuivat uhkeina aaltoina otsalle ja niskaan koristettuina helminauhalla, joka kiemurteli pitkin ohimoita kaulalle ja rinnalle. Nainen näytti hyväillen pitävän pientä vihreätä kyykäärmettä rinnallaan. Se oli kiertynyt auki, pää pystyssä hiipinyt pitkin paljasta ihoa ja iskenyt hampaansa aivan rinnan alle. Sen valtiattaren toinen käsi oli toimettomana jäänyt syliin, toinen piti lujasti kiinni tuosta notkeasta eläimestä, aivan kuin tahtoen estää sen lopettamasta kauheata tointaan. Siitä huolimatta ei suurten silmien katse ollut kohdistunut rintaan, vaan se näytti tuijottavan tyhjään avaruuteen, kun taas suu avautui tuskallisen nautitsevaan hymyyn ja valkoiset hampaat kimaltelivat kalpeiden, täyteläisten huulien takana. Mutta enimmän kohotti kuvan synnyttämää kauheata vaikutusta se sanomaton taito, jolla kuvanveistäjä oli valanut elonväriä teokseensa, viheriäisestä kultakoristeisen verhon langoista aina silmien sameaan hehkuun, pienten, hienojen hampaitten emaljiin, helmien himmeään kimallukseen ja sametinpehmeään, etelän-väriseen suloiseen poveen, joka näytti hengittävän ja hienosti värähtelevän tuskallisen pureman takia.

Kuva vaikutti noihin kolmeen katsojaan, jotka äkkiä näkivät sen sammuvan iltaruskon valossa, niin valtavasti, etteivät he pitkään aikaan voineet lausua sanaakaan. Paronikin oli ensin hämmästyksestä huudahdettuaan pysähtynyt aivan kuin kivettyneenä. Molemmin käsin pienen pöydän marmorilevyyn nojautuneena katseli hän kiinteästi tuon Kleopatran kasvonpiirteitä ja näytti joutuneen oudon mielenliikutuksen valtaan, jota hän turhaan koitti tukahduttaa. Vasta palvelijan astuessa sisään ja valmistautuessa sytyttämään pronssilamppua, joka riippui hienoista nivelketjuista katossa pöydän yläpuolella, astui hän, aivan kuin unesta heräten, muutamia askeleita taaksepäin ja koitti saada esiintymisensä luontevaksi. Hän kertoi tädille siitä harvinaisesta yhteensattumisesta, että hän tänä aamuna oli ostanut tuon lampun, jonka reunaa pitkin kiemurteli kaksitoista käärmettä ruiskuttaen tulta avoimista kidoistaan, ja nyt lähetettiin hänen tietämättään taloon kolmastoista käärme. Vanha neiti ihmetteli myöskin tuota kauheata taideteosta. "Kun pitää silmänsä puolisuljettuina", sanoi hän, "etenkin nyt, kun lampun valo lankeaa ylhäältä kuvalle, tuntuu kuin näkisi elollisen olennon tuossa kauheassa asemassa ja haluaisi rientää tempaamaan tuon inhoittavan eläimen sen käsistä ja polkemaan sen jalkojensa alle."

"Niin, olette oikeassa, rakas täti", vastasi hän hajamielisenä. "Mutta sehän on vain kuva, ei se tunne mitään. Lampun huojuva valo, joka kimaltelee kuvalla, synnyttää näköhäiriön. Omituista se kuitenkin on joka tapauksessa!" lisäsi hän kuin itsekseen puhuen.

Täti oli kääntynyt pois kuvasta ja astui, katsahdettuaan ohimennen seinämaisemia, korkealle ovelle, joka oli toisella lyhyellä seinämällä.

"Minne tämä johtaa?" kysyi hän.

"Makuukamariin, rakas täti", vastasi paroni nopeasti. "Palvelija voi näyttää teille valoa. Teidän täytyy saada nähdä kaunis toalettipöytä, jonka olen tilannut Cecilialle. Minä itse, niin kauan kuin olen yksin", jatkoi hän, nyt jo paljon iloisemmalla äänellä, "olen sijoittanut leirini tähän komeroon. Mutta luulenpa kuvan ajavan minut täältä pois, sillä se on todellakin liian omituinen…"

Hän vaikeni ja katsahti jälleen, melkeinpä tuskallisen tutkivasti, onnettoman kuningattaren synkkiä, surullisia piirteitä.

Silloin tunsi hän Cecilian käden kaulallaan.

"Rakkaani", sanoi Cecilia, "jos todellakin aiot, että me tulemme syömään aamiaisemme täällä ja että minä täällä tulen odottamaan sinua iltaisin, kun sinä joskus tulet myöhemmällä kotiin, niin poista tuo kauhea kuva komerosta. Niin, lähetä se takaisin taidekauppiaalle, sillä se saa sydämeni tuskasta vavahtelemaan, aivan kuin olisi se kauheinta mitä koskaan olen nähnyt. Tuntuu kuin olisin pakoitettu kuolemaan, jos viettäisin kokonaisen yön samassa huoneessa tuon kuolevan kanssa. Onko se todellakin kaunis? En häpeä kysyä sitä sinulta. En koskaan ole salannut sinulta sitä seikkaa, että paljoa sellaista, mitä sinä ihailet, en ole vielä oppinut ymmärtämään. Olen kuullut sinun itsesi sanovan, että taiteen täytyy voida vapauttaa sielu, silloinkin kun se ilmaisee mitä tuskallisinta olotilaa. Mutta eikö sinustakin tuota kuvaa katsellessasi tunnu siltä kuin katsoisit kuolemaa vasten kasvoja?"

"Kyllä!" sanoi hän yhäti katse kuvaan kiintyneenä. "Mutta tuossa aaveessa on joku lumoava voima. Mitenhän lienee kuvanveistäjä sen siihen saanutkin sovitetuksi? Koko kuvasta huokuu kauheata suloutta, aivan kuin noista unhoittumattomista säkeistä:

"Sä näe et lasta rinnallani, Mi imee uneen imettäjänsä."

"Antaisinpa mitä hyvänsä, jos saisin tietää…"

Hän vaikeni jälleen ja salli Cecilian sulkea kätensä omiin käsiinsä.

"Kuulepas", sanoi Cecilia, "sinä saat minut mustasukkaiseksi, jos unhoitat sekä minut että itsesi tuon aaveen takia! Minä voisin aivan tyynesti katsella sinun mielistelevän jotakin toista kaunista, elollista naista. Ei kukaan voi rakastaa sinua, niinkuin minä, joten minä helposti voisin taittaa peitsen jokaiselta, joka luulottelisi sinulle voivansa tehdä sinut onnelliseksi. Ainoastaan maalatut- ja marmorikaunottaret ovat jo ennenkin tuntuneet minusta arveluttavilta. Kerran en voinut nukkua koko yönä, kun sinä illalla olit puhunut mediciläisestä Venuksesta. Sinä sulatit oman sielusi sen kivirintaan, ja koska se oli mykkä, ei se voinut poistaa erehdystäsi, sinun ylistäessäsi sitä jumalallisimmaksi olennoksi, kun taas minä, joka omistan pienen terveen järjen, monasti tuntunen sinusta aivan yksinkertaiselta."

Hän näytti noista sydämellisistä sanoista kuulevan vain kai'un, ja kun Cecilia vaikeni, painoi hän mitään vastaamatta hänet rintaansa vasten.

"Archibald!" huudahti hän kasvava levottomuus katseessaan.

"Rauhoitu!" sanoi hän sivellen hänen tuuheata vaaleata tukkaansa. "Minä annan poistaa sen täältä. Tule balkongille. Täällä tuntuu ilma niin tukahduttavalta."

Puistossa vallitsivat jo illanvarjot, ja ilma oli aivan tyyni. Kukkalaitteiden takaa näkyi syvä puistotie, jonka varrella satakieli alkoi samassa liverrellä ihastuttavia säveleitään. Useimmat volièrin linnut olivat jo laskeutuneet levolle. Mutta apina valvoi vielä pienessä tornissa ja alkoi tytön nähtyään omituisesti viittailla valkoisella tupsullaan, heitellä sitä ilmaan ja loikkia sinne tänne katolla. Väliin kirkaisi se ilkeästi aivan kuin kuritettu lapsi, ja narisutti hampaitaan ilkeätä ivanaurua muistuttavalla tavalla.

"En tiedä mistä syystä", sanoi tyttö kääriessään vienosti väristen burnusia ympärilleen, "kaikki käy tänään sydämelleni, sekä ilo että kauhu. Luulen sinun tulevan erehtymään minun suhteeni. Luulit saavasi taloosi iloisen ja reippaan puolison, joka erinomaisesti voi mukautua maaelämään, mutta nyt huomaatkin, että minä olenkin hermostunut, pelokas olento, joka kuvittelen kaikenmoista ja tulen epämiellyttäväksi niille, jotka elävät seurassani. Mutta eihän vielä ole myöhäistä", jatkoi hän ja katsoi häneen lapsellisesti hymyillen, "sinun peräytyä ja koittaa, enkö niin ankaran keinon avulla voisi karaistua."

Mitään vastaamatta sulki hän hänen huulensa pitkällä suudelmalla. He kuulivat apinan alhaalla meluavan ja heittelevän pikkukiviä rakennusta kohti. Samassa saapui tätikin sangen tyytyväisenä tarkastuksensa tuloksiin.

"Sinä saat asua todellisessa tarulinnassa, lapseni", päätti hän ylistelynsä, "enkä minä ole löytänyt koko talosta mitään muuta muistutettavaa kuin tuon ilkeän apinan sekä tuon kauhean käärme-nuken, jotka täytyy poistaa talosta. Mutta nyt täytyy meidän lähteä, Cecilia. Olemme käskeneet ompelijattaren saapua tänä iltana, ja sellaista neuvottelua ei onnellisinkaan morsian saa laiminlyödä."

Hänellä oli niin kiire päästä kotiin, ettei hän halunnut maistaa hedelmiäkään, jotka loistavissa kristallimaljakoissa upeilivat salongin pöydällä. Kuitenkaan ei hän voinut itse kieltäytyä eikä kieltää toisia kilistämästä shampanjalasia nuoren parin viihtymiseksi tässä uudessa kodissaan.

"Vielä viisi päivää", sanoi hän hymyillen, "eikä minulla ole enää mitään sanomista rakkaani suhteen; silloin on hän itse talon hallitsijatar, ja minä saan olla iloinen, jos hän joskus pyytää vanhan tädin viipymään luonaan neljännestunnin ajan."

Hän oli mitä parhaimmalla tuulella Archibaldin ohjatessa häntä portaita alas. Cecilia oli jälleen vaitelias. Vaunujen vierittyä pois seisoi sulhanen vielä kauan paikoillaan katsellen Thiergartenin puuryhmiä. Niiden alla vallitsi vielä liike ja elämä, ja tuhansien jalkojen nostama pöly leijaili paksuna pilvenä lehtokujan yläpuolella. Hän tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä palata takaisin taloon, mutta sitten muisti hän unhoittaneensa kirjoittaa muutamia liikekirjeitä ja järjestää eräitä muitakin asioita, ja siksi nousi hän jälleen ylös portaita.

2.

Astuessaan jälleen salonkiin huomasi hän kynttilän yhäti palavan tarjoilupöydällä ja Cecilian puolityhjän lasin kimaltelevan sen valossa punervanvärisenä. Mitään ajattelematta tarttui hän koneellisesti lasiin, tyhjensi sen pisaroittain ja laski sen sitten nopeasti kädestään. Näytti kuin olisi hän luullut tuota tekoa voimakkaimmaksi taikakeinoksi ympärillään vaanivien henkien torjumiseksi.

Palvelija astui sisään ja kysyi, pitikö lamppu sammuttaa.

"Anna sen palaa vielä hetkinen", vastasi hän, "mutta sytytä kynttilä työhuoneessani, sillä minä aion nukkua siellä tänäyönä."

Sitten tarttui hän päättävästi kynttiläjalkaan ja meni esiripulle, joka sulki kabinetin oven.

Huoneeseen astuessaan kohdistui hänen katseensa komeron kuvaan, mutta samassa joutui hän äkillisen kauhun valtaan, sillä lepattelevan valon vaikutuksesta syntyi hänen silmissään näköhäiriö, että kuva hänen sisään astuessaan koitti nousta ylös ja vaipui sitten voimattomana jälleen tuolilleen. Näköhäiriö haihtui jälleen; hän astui väkinäisesti lähemmäksi, asetti kynttiläjalan pienelle pöydälle ja syventyi uudelleen katselemaan tuota salaperäistä olentoa. Mitä kauemmin hän seisoi siinä, sitä synkemmäksi tuli hänen otsansa, sitä tuskallisemmin vavahtelivat hänen huulensa. Hän näytti unhoittavan kaiken ympärillään, aivan kuin olisi noiden piirteiden näkeminen saattanut hänet muistojen valtaan, joiden syvyyteen ei mikään ääni nykyajasta voinut ulottua.

Kuinka kauan hänen sielunsa tuolla tavoin harhaili, sitä ei hän tiennyt itsekään, mutta äkkiä sysättiin esirippu syrjään ja erään rakkaan ystävän kasvot ilmaantuivat sen takaa.

"Hyvää iltaa, Archibald", huusi sisäänastuja ja ojensi ystävälleen kätensä, johon tämä nopeasti tarttui. "Enhän häirinne sinua? Olin ainakin niin hienotunteinen, että odotin, kunnes kaunis vieraasi oli poistunut. Tapasin vaunut puistossa ja sain ystävällisen kädenviittauksen sekä tädiltä että suojatilta. — Mutta mitä sinulle on tapahtunut? Näytät yhtä juhlalliselta kuin olisit tehnyt testamenttisi, sen sijaan että todellisuudessa olet kohdannut täällä tulevan puolisosi. Eikö todellakaan mikään onni voi olla täydellinen?"

Paroni oli astunut alas komerosta, aivan kuin olisi tahtonut johtaa pois ystävän huomion siitä, mikä hänen itsensä mieltä kiinnitti. Hän koitti hymyillä ja puristi sydämellisesti ojennettua kättä. "Ei se merkitse mitään", sanoi hän; "se menee kyllä pian ohitse." Mutta sitten päätti hän toisin, tarttui kynttilänjalkaan ja astui lähemmäksi kuvaa, niin että nuo synkät piirteet joutuivat täydellisesti valaistuiksi.

"Tunnetko nuo kasvot?" kysyi hän vavahtelevalla äänellä.

Hämmästyksen huudahdus pääsi toisen huulilta; sitten tarttui hän lorgnettiinsa, astui lähemmäksi ja tarkasteli tuota outoa taideteosta päästä jalkoihin. Hänen näytti olevan vaikeata olla lausumatta nimeä, joka pyöri hänen kielellään.

Hän oli yksi noista ei aivan harvinaisista, rakastettavista luonteista, joiden epäitsekkyyden elimistö on niin korkealle kehittynyt, että he epäilevät omaa arvoansa ja lopulta kokonaan luopuvatkin halusta merkitä jotakin. Hän oli kotoisin pienestä keski-Saksan maasta, syntyisin vanhasta hyvinvoivasta perheestä ja oli siitä syystä jo aikaisin joutunut suureen maailmaan voimatta kuitenkaan koskaan luopua jonkinlaisesta hienotunteisesta arkuudestaan. Vastoin taipumustaan oli hän astunut diplomatiselle uralle, mutta koskaan ei hän yrittänyt vahvistaa itsetuntoaan jollakin tärkeämmällä tehtävällä. Alusta alkaen alistui hän siihen, että tarmokkaammat ja paremmin tehtäviinsä sopivat ystävät ajautuivat hänestä edelle ja kateudetta iloitsi hän heidän onnestaan. Häntä pidettiin myöskin mitä parhaimpana seuraihmisenä, uhrautuvaisimpana ystävänä ja taitavana, sangen tietorikkaana henkilönä, joka kyllä pystyi vaikka mihin, jos vain halusi. Hän punastui aina korvalehtiinsä saakka, kun joku lausui pienimmänkin kohteliaisuuden hänen kyvyistään, ja vakuutti kiihkeästi päätänsä pudistaen, että häntä arvosteltiin ansiokkaammaksi kuin mitä hän todellisuudessa olikaan. Hänen läheisimmät ystävänsä kuiskailivat hänen salaa runoilevan, ja jostakin epäselvästä lähteestä noussut huhu kertoi, että surunäytelmä "Tancred", joka kymmenen vuotta sitten oli esitetty hänen isänmaansa pääkaupungissa, oli hänen kirjoittamansa; mutta jyrkästi kielsi hän asianlaidan niin olevan ja vakuutteli kappaleen menestyksen johtuneen yksinomaan siitä seikasta, että sen tekijäksi oli luultu perintöprinssiä. Siitä lähtien kutsuttiin häntä lähimpien ystävien keskuudessa Tancrediksi, eikä hänkään enää välittänyt asettua tuota nimitystä vastustamaan. Muuten ei hän koskaan häirinnyt toisten huvia, vaikka se olisikin tapahtunut hänen itsensä kustannuksella. Niin oli myöskin käynyt hänen suhteessaan Archibaldiin, jota hän aina oli kohdellut intohimoisella ihmettelyllä. Joka lähemmin tunsi asian, kohotti olkapäitään tuolle heikolle miehelle, joka näytti pitävän aivan luonnollisena sitä seikkaa, että hänen ystävänsä voitti tytön, jota hän itse, vaikkakin vain tuolla ominaisella aralla tavalla, oli jonkun aikaa hakkaillut. Mitä tapahtui hyljätyn rinnassa, se jäi hänen omaksi salaisuudekseen, mutta ettei hän antanut kateuden hetkeksikään hämmentää vanhaa luottamusta, se voitiin selvästi huomata ja ne olivat kenties oikeassa, jotka sanoivat hänen kaikissa muissa suhteissa omaavan vain keskinkertaisia luonnonlahjoja, mutta yhdessä ainoassa kohonneen mestariksi: taidossa olla ystävä.

Tämä erinomainen avu sulki hänen huulensa nytkin, Archibaldin kysyessä häneltä, tunsiko hän nuo kasvot. Hän tiesi tuon muiston olevan ystävän katkerimpia. Ja kuitenkin — mitä hyötyä oli sen seikan salaamisesta, joka kuitenkin oli päivänselvää.

"Todellakin sangen harvinaista!" änkytti hän viimein Archibaldiin katsomatta.

"Niin, eikö totta?" jatkoi tämä nopeasti. "Tässä ei voi olla kysymys erehdyksestä. Sen huomasin jo ensi silmäyksellä. Nyt olen tutkinut jokaista, pienintäkin piirrettä ja löytänyt niistä kaiken entisen sulon, kaiken entisen tuskan."

"Minä näin hänet siihen aikaan vain ohimennen, pari kolme kertaa", sanoi toinen. "Siksi epäilin sitä alussa joksikin yleiseksi race-tyypiksi, joka ensi hetkessä kummastutti minua. Mutta sinä tietänet sen asian luonnollisesti paremmin."

"Minä tiedän sen liiankin hyvin", mutisi paroni ja tarkasteli kuumeenomaisella jännityksellä kuvan oikeata käsivartta, jonka tummaan pintaan oli mustansinervällä värillä piirretty muuan oudonnäköinen merkki.

Hän oli jälleen asettanut kynttiläjalan pöydälle ja jäänyt miettien seisomaan paikoilleen käsivarret ristissä rinnalla. Hetkisen olivat he molemmat vaiti.

"Mutta kuinka on tuo kuva joutunut sinulle?" kysyi viimein ystävä.

"Sekin on arvoituksellista. Minä aion tutkia asiaa ja kenties keksin silloin seikkoja, jotka ovat omiansa kokonaan riistämään rauhani. Sinä olet runoilija, Tancred. Kentiespä voin minä hankkia sinulle murhenäytelmän aiheen. Näyttää kuin kulkisi joku synkkä Nemesis takanani ja koittaisi juuri parhaan onneni kynnyksellä heittää verkkonsa ylitseni. Ja jos niin tapahtuisi, niin saisin minä kärsiä enemmän kuin olen rikkonut."

"Hyvä Jumala!" sanoi hänen ystävänsä lähemmäksi astuen. "Tule pois tuon onnettoman kuvan äärestä ja kerro minulle, mitä pelkäät, että voisimme ajatella tarpeellisia toimenpiteitä. Minä tunnen mitättömän vähän koko asiaa. Minä näin teidät yhdessä Parisissa ja pelkäsin jo silloin sinun vaipuvan syvemmälle kuin oli suotavaa. Kun pari vuotta myöhemmin jälleen tapasimme toisemme, huomasin koskettaneeni avonaista haavaa kysäistessäni ohimennen asiaa. Ja sitten lykkäsin uteliaisuuteni tyydyttämisen johonkin tulevaisuudessa mahdollisesti tarjoutuvaan sopivaan tilaisuuteen. Mutta että tuosta tilaisuudesta tulisi tällainen, sitä en todellakaan voinut aavistaa."

"Niin", vastasi Archibald katkerasti, "kuka voi aavistaa, että hän esiintyisi täällä omassa persoonassaan, ja vieläpä juuri nyt, viisi päivää ennen häitäni, ja lisäksi noin liikuttavassa muodossa! Oi, jospa tietäisit, millä mielellä olin silloin kun tein lopun kaikesta! Jo ensi kohtauksestamme saakka varoitti joku ääni rinnassani minua, ja minun täytyy sanoa puolustuksekseni, että kauan varoin antautumasta lumouksen valtaan. Tavatessasi meidät Rue Molièren varrella sijaitsevassa asunnossamme olimme me vasta neljätoista päivää asuneet siten yhdessä, mutta jo kaksi kuukautta sitä ennen olimme me ensi kerran nähneet toisemme. Se tapahtui Champs-Elyséessa; minä kuljin parin ystäväni kanssa ja näin hänen istuvan eräällä penkillä, pitäen polvillaan koria, jossa oli orvokkikimppuja. Huomioni kiintyi heti noihin ulkomaalaisiin kasvoihin ja niiden outoihin itämaalaisiin piirteisiin, ja minä menin, välittämättä toisten pilasta, kysymään häneltä, minkä ihmeellisen sattuman kautta hän oli joutunut Parisiin. Kun hän katsahti suurilla, surullisilla silmillään minuun, jouduin heti oudon osanoton tunteen valtaan, joka tunne kehoitti minua suojelemaan häntä, sillä hänen kasvoistaan huomasi selvästi hänet onnettomaksi. Mutta samalla kertaa esti joku voimakkaampi voima minut selvästi osoittamasta, mitä tunsin. Kysyin häneltä vain kukkakimppua ostaessani hänen nimeään. 'Kleopatra', vastasi hän tuolla äänellä, jonka laadun kyllä itsekin tunnet. Toiset puhuivat hänelle kaikkea joutavaa, mutta heihin nähden käyttäytyi hän kuin ei olisi osannut ainoatakaan sanaa ranskaa. Sen sijaan oli hänen katseensa lakkaamatta kiintynyt minuun, ja kun läksimme jatkamaan matkaamme ja minä hetkisen kuluttua sattumalta katsahdin taaksemme, huomasin hänen seuraavan meitä koriansa käsivarrellaan kantaen pitkillä, rauhallisilla askeleilla, jotka parisitarten sipsuttaviin ja tanssiviin askeleisiin verrattuina tekivät hänen uljaan vartalonsa yhä valtavammaksi.

"Viimein katosi hän näkyvistäni, ja iltapäivävierailujen aikana en enää muistanut häntä ollenkaan. Tiedäthän, kuinka Parisissa yksi vaikutelma ajaa toisen tieltään, ja minä olin ollut siellä vielä tuskin viikkoakaan. Kun illalla palasin asuntooni, näin hänet jälleen sadan askeleen päässä takanani. Katsoin silloin sekä hänen että itseni takia velvollisuudekseni saada selvä tuosta omituisesta tapahtumasta. Palasin siis kadulle, ja kun hän jälleen asettui lähelleni, ikään kuin olisi aikonut seurata minua koko päivän, menin suoraan hänen luoksensa ja sanoin hänelle niin epäystävällisellä äänellä kuin mahdollista: 'Luullakseni maksoin ostamani kukkaset. Miksi kuljet lakkaamatta perässäni? Minä en tahdo sinun seuraasi enkä muutenkaan tahdo tietää mitään sinusta, mutta ettet turhaan olisi kuluttanut aikaasi — kas tässä näin!' Heitin viisi frangia hänen koriinsa ja kiiruhdin pois, sillä tunsin hänen kasvojensa hiljaisen ilmeen käyvän yhä enemmän sydämelleni. Näin nyt, kuinka hän, nähtävästi tahdottomasti totellen, poistui pää alas painuneena, ja minun täytyi ponnistaa kaikki itsehillitsemiskykyni estyäkseni huutamasta häntä takaisin. Siitä huolimatta tunsin itseni tyytyväiseksi päästessäni niin vähällä tuosta jutusta; sillä kaikenlaiset kertomukset tapahtumista, joita oli sattunut ystävilleni heidän joutuessaan houkutuslintujen viekkaasti virittämiin ansoihin, olivat vielä tuoreessa muistissani.

"Kului pari viikkoa, ennen kuin uudelleen näin hänet. Alussa muistelin kyllä häntä usein, mutta sitten aloin vähitellen unhoittaa hänen piirteensä. Kun eräänä aamuna tavallista aikaisemmin astuin alas portaita, huomasin eteisessä portinvartijan huoneen edessä koko talon palvelijatarlauman kerääntyneen jonkun naisolennon ympärille, joka oli vaipunut tuolille ja jonka pää oli vajonnut niin alas rintaa vasten, etten voinut eroittaa hänen kasvonpiirteitään. Kuulin, että hänet oli löydetty varhain aamulla talon portin edessä tainnostilassa, josta hän ei ollut vieläkään täysin herännyt. Hän oli nähtävästi maannut siinä aina puoliyöstä saakka, sillä hänen vaatteensa olivat sateesta aivan läpimärät, ja paikka, jossa hän oli maannut, oli ollut kuiva.

"Astuessani lähemmäksi kohotti pyörtynyt erään avuliaan palvelijattaren tukemana hieman päätään, ja kauhistuen huomasin nyt, kuka hän oli. Vähitellen näytti hän palaavan tuntoihinsa, sillä minut nähdessään hän, nähtävästi muistaen, miten ankarasti olin kohdellut häntä viimeksi tavatessamme toisemme, vavahti ja rauhoittui vasta minun astuessani hänen viereensä ja kysyessäni häneltä, luonnollisesti kuin olisi hän ollut minulle aivan vieras, mitä hänelle oli tapahtunut. 'Ei mitään', vastasi hän koittaen hymyillä ja muuttuen yht'äkkiä kauniiksi kuin kesäinen päivä. Ympärillämme seisovat säälijät kuiskailivat toisilleen ihmettelynsä tuosta muutoksesta. 'Hänellä on varmaankin nälkä', sanoi muuan palvelijatar. 'Hänelle täytyy hankkia kupillinen lihalientä ja antaa hänen muuttaa päällensä kuivat vaatteet.' Minä käskin heti laittamaan hänelle aamiaisen ja kysyin portinvartijattarelta, voisiko hän maksua vastaan pitää toistaiseksi huolta tuosta tyttöraukasta. Nähtyäni että pari kulausta voimakasta lihalientä oli palauttanut tytön horjuvat elinvoimat entiselleen, läksin toimiini ja jätin hänet portinvartijattaren hoidettavaksi.

"Ymmärtänethän, että sydämeni tykytti tavallista kiivaammin palatessani päivällisaikaan jälleen asuntooni. Hän istui portinvartijattaren huoneessa pöydän ääressä nähtävästi täysin toipuneena; hänellä oli emäntänsä pienin lapsi polvillaan, ja hän laski sen minun sisään astuessa nopeasti takaisin kehtoon nousten itse alistuvaisesti ylös, aivan kuin olisi odottanut minun ajavan hänet ulos. Portinvartijatar kertoi hänen toipuneen vasta ruokaa saatuaan, sitte kolmeen päivään ei hän ollut syönyt mitään muuta kuin kaksi pientä leipää. Kysyin nyt tytöltä, kuinka hän oli joutunut tuollaiseen kurjuuteen, ja kuuntelin epäillen hänen surullista kertomustaan. Hänen isänsä oli ollut ranskalainen insinööri, joka oli kauan ollut Egyptin varakuninkaan palveluksessa ja viimein mennyt naimisiin erään arabiattaren kanssa. Hänellä oli ollut useita sisaria, mutta he olivat kaikki kuolleet kuumetautiin, ja viimein oli äitikin painunut haudanpoveen. Isä oli silloin eronnut toimestaan, ettei tarvitsisi haudata vieraaseen maahan viimeistäkin lastansa ja tuonut hänet kymmen-vuotisena tyttönä mukanaan Parisiin. Siellä oli hän useampia vuosia elänyt huoletonta elämää, ja kun hän kahden vuoden kuluttua oli kuollut, oli hänen pieni omaisuutensa huvennut kokonaan hautauskustannuksiin. He olivat asuneet eräässä esikaupungissa erään puutarhurin talossa, ja puutarhuri oli säälien antanut orvon lapsi-raukan jäädä taloon, sillä hän itse oli lapseton. Alussa oli hänen siellä hyvä olla, ja hänen tehtävänään oli puutarhurin kukkasten myyminen; mutta jonkun ajan kuluttua rupesi puutarhurin vaimo kohtelemaan häntä ilkeästi. Hänen kertomuksestaan voin helposti päättää, että puutarhurin vaimo oli mustasukkainen tuolle pienelle tytölle ja tästä syystä aikaansai usein talossa kiivaita kohtauksia. Vihdoin vaati hän, että tytön täytyisi lähteä tiehensä talosta. Sen jälkeen oli tyttö kierrellyt siellä täällä kaupungilla omaamatta kattoa päänsä päällä, oli pian kuluttanut omistamansa lantit ja vihdoin nälästä ja väsymyksestä melkein nääntyneenä laskeutunut porttini ulkopuolelle, aivan kuin koko maailmassa ei olisi voinut löytää parempaa turvapaikkaa.

"Minä kuuntelin tuota hänen kertomustaan, niinkuin edellä mainitsin, jokseenkin epäluuloisena, tahi paremminkin, minä koitin turvautua teennäiseen epäluuloon, sillä tunsin tuon lapsiraukan kohtalon käyvän yhä enemmän sydämelleni. Kysellessäni vielä samana päivänä asiaa puutarhurin naapureilta esikaupungissa, sain tietää, että kaikki oli juuri niin kuin hän oli kertonut, ettei kukaan voinut sanoa mitään pahaa tuosta kiltistä tytöstä, että hän kohteli kaikkia nuoria miehiä kylmästi ja välinpitämättömästi ja ettei hän puutarhurin talossa ollut tehnyt muuta rikosta, kuin että oli ollut nuorempi ja kauniimpi kuin talon rouva.

"Mitä oli tehtävä? Portinvartijatar, joka oli aivan rakastunut suojattiinsa, olisi mielellään pitänyt hänet luonaan, koska lapsetkin olivat sangen ihastuneita häneen, eikä hänen miehellään ollut mitään muuta intohimoa kuin juoppous. Mutta minä pelkäsin itseni takia, jos joutuisin asumaan saman katon alle kuin hän, ja niin tein päätöksen, joka tuotti itsellenikin tuskaa, viedä hänet toiseen ääreen Parisia erään vanhan ja kunniallisen muotikauppiaan luo, jota luotettavalta taholta oli suositettu minulle kunnioitettavana rouvana. Siellä saisi hän oppia kaikenlaisia naistöitä, joita hän ei siihen saakka lainkaan tuntenut. Hänen tulevalta holhoojaltaan otin sitäpaitsi lupauksen, että häntä pidettäisiin ankarassa kurissa, mutta ei asetettaisi seisomaan myymäläpöydän taakse, sillä silloin voisi hän kauneutensa ja kokemattomuutensa takia joutua jonkun kevytmielisen tyhjäntoimittajan uhriksi.

"Kun ilmoitin hänelle tämän päätöksen, ei hän pienimmälläkään ilmeellään osoittanut, oliko se hänelle mieleinen tahi vastenmielinen. Yleensä oli hänen käytöksessään jonkunmoista unelmoivaa tahdottomuutta, joka vähitellen tukahdutti ensi katseella hänen herättämäänsä mielenkiintoa; näytti kuin olisi sielu vielä nukkunut tuossa kauniissa ruumiissa tahi ollut voimaton ilmaisemaan innokkaammin vaikutelmiaan. Siksipä jokseenkin kylmän mielialan vallitessa sielussani katselin, kuinka hän portinvartijattaren kanssa nousi vuokravaunuihin kelpo madame Larivièren luo mennäkseen ja toivoin todenteolla jutun loppuvan tähän ja vain muotikauppiaan kuukausilaskujen vast'edes muistuttavan minua hänen olemassaolostaan.

"Niin kului suunnilleen kolme viikkoa, ja minä vastustin menestyksellisesti kiusausta mennä häntä katsomaan ja tapaamaan. Viimein muistelin häntä jokseenkin rauhallisesti, melkeinpä kuin jotakin Horack Vernetin Smahlaa, ja ylistin viisauttani, jonka avulla olin niin pian päässyt tuosta arveluttavasta seikkailusta.

"Minä olin kuitenkin erehtynyt suuresti.

"Kun eräänä iltana mitään aavistamatta saavuin asuntooni, löysin pienen paperilippusen pöydältäni. Se oli huonosti kääritty kokoon ja osoite kirjoitettu suurilla, epätasaisilla kirjaimilla. Aavistin heti jotakin onnettomuutta! ja aivan oikein, se oli hänen käsialaansa eikä sisältänyt mitään muuta kuin tuskanhuudon: 'Noutakaa minut heti pois täältä — minä tukehdun täällä — minulta ei puutu mitään, mutta minä kuolen, jos minun täytyy jäädä tänne!…' Kaiken kaikkiaan viisi, kuusi riviä, mutta jokainen niistä mitä suurinta epätoivoa uhkuva.

"Huomannet aivan luonnolliseksi, että minä, lähettämättä kirjeellistä moralisaarnaa, heti ajoin madame Larivièren luo. Tuo kelpo nainen avasi itse minulle oven ja näytti sangen suuresti iloitsevan tulostani, vaikkakaan hänellä ei ollut aavistustakaan Kleopatran minulle lähettämästä kirjeestä. 'Aioin juuri tänään kirjoittaa teille', sanoi hän astuessani eteiseen ja kysellessäni hänen hoidokkaastaan. 'Näyttää kuin ei kaikki olisi aivan oikein tuon lapsi-raukan suhteen. Hän ei valita mitään, tekee mitä hänen käsketään tehdä, työskentelee, tosin avuttomasti mutta ahkerasti, ja riutuu päivä päivältä yhä enemmän, niin että on aivan sääli nähdä, kuinka laihaksi hän on tullut ja kuinka hänen silmänsä ovat kadottaneet kaiken loistonsa. Hän syö tuskin palastakaan koko päivänä, ja luulenpa, ettei hän öisin nuku neljääkään tuntia. Kun kysyn, puuttuuko häneltä mitään, pudistelee hän vain päätään. Työläisteni joukossa on joukko huimapäisiä ja iloisia grisettejä. Väliin kajahtelee koko sali heidän naurustaan, mutta Virginie — me nimitämme häntä siksi, koska hänen toinen nimensä kuuluu niin pakanalliselta — istuu heidän joukossaan suutansakaan avaamatta, vaikka hänen hampaansa kyllä olisivat katsomisen arvoiset. Tyttöni vakuuttavat, että hän on rakastunut. Kysyin häneltä kerran sitä seikkaa, mutta silloin katsoi hän minuun aivan samalla tavoin kuin olisi katsonut, jos olisin kysynyt häneltä, oliko hän tehnyt väärän sadan frangin setelin.

"Huomautin nyt, että häneltä kenties puuttui liikuntoa, mutta niin ei ollut asianlaita, sillä hän kävi joka ilta ulkona madamen kanssa, tämän käydessä asioillaan; luonnollisesti oli hän tällöin tiheästi hunnutettu. Myöskin oli hän ollut mukana eräällä maalle tehdyllä retkeilyllä, mutta hänessä ei siitä huolimatta oltu huomattu mitään muutosta.

"Pyysin saada nähdä hänet ja tapasinkin hänet suuressa työhuoneessa, jossa työ oli jo loppunut. Hän istui akkunan ääressä erään talossa asuvan vanhemman naisen seurassa. Nähdessään minut nousi hän ylös. Kun ojensin käteni hänelle ja kysyin, kuinka hän voi, vapisi hän ja vastasi vain päännyökäyksellä. Pyysin hänen noutamaan hattunsa ja sharlinsa ja sanoin tulleeni hakemaan hänet kävelylle. Nyt kiiruhti hän hätäisesti noutamaan päällysvaatteensa, syleili madamea ja seurasi sitten, yhäti punastellen, perässäni pitkin kaitoja portaita alas kadulle.

"Koitin nyt, hänen höyhenkevyesti pitäessään kiinni käsivarrestani, ystävällisin sanoin kysellä häneltä, oliko hänellä jotakin valittelemista osakseen saamastaan kohtelusta madame Larivièren talossa. Ei, häntä oli kohdeltu tavattoman hyvin. Kysyin sitten, ikävöikö hän takaisin syntymämaahansa ja halusiko hän, että lähettäisin hänet Alexandriaan. Kysymykseni kuullessaan pudisti hän kiivaasti päätään kyyneleiden välkkyessä hänen silmissään. Voinethan ajatella, millaiseksi tällöin tunsin mielialani. Ja kun lopuksi pyysin häntä vielä kerran palaamaan madame Larivièren taloon, jossa hän lopulta huomaisi kaiken kääntyvän parhain päin, pysähtyi hän äkkiä, hänen kasvonsa muuttuivat aivan värittömiksi, ja raskaasti hengittäen sanoi hän: 'Ennen voitte heti tappaa minut! Minä en voi enää kauempaa elää sillä tavoin!'

"Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Rauhoittaakseni häntä vein hänet erääseen maison garnie'hen, jota hoiti muuan kunnioitettava saksalainen pariskunta. 'Täällä saat nukkua tämän yön, Virginia', sanoin hänelle jäädessämme kahdenkesken tilaamaani pieneen, sievään huoneeseen. 'Aamulla tulen luoksesi, ja silloin voimme miettiä, mitä on tehtävä, sillä koska vastustat madamen luo palaamista, niin enhän voi sinua siihen pakoittaakaan. Hyvää yötä nyt, lapsiraukka!'

"Ojensin hänelle käteni ja aioin poistua, mutta nähdessäni hänen seisovan siinä edessäni, kasvoillaan avuttoman tuskan ilme, pälkähti päähäni ajatus, että pikainen, joskin katkeroittava selitys on tässä tapauksessa paras lääke. 'Lapseni', sanoin minä, 'minä näen liiankin selvästi, mistä tuskasi johtuu. Sinä rakastat minua etkä ole iloinen, ellen minä ole seurassasi. Mutta mitä seuraisikaan siitä! Minä en voi ottaa sinua puolisokseni, enkä tekisi sitä, vaikka olisin kiintynyt sinuun enemmänkin kuin mitä nyt olen. Ja minä pidän sinusta liian paljon voidakseni tehdä sinut onnettomaksi. Tämän sanon sinulle, vaikka se tuottaa tuskaa itsellenikin; mutta sinun täytyy saada tietää koko totuus voidaksesi menetellä sen mukaan. Sinun täytyy koittaa unhoittaa minut. Huomispäivä on oleva viimeinen päivä, jolloin tapaamme toisemme; näin olen velvollinen tekemään sinun itsesi ja isäsi muiston takia. Ole siis järkevä, lapseni, äläkä vaikeuta pyrkimystäni olla vain ystäväsi.'

"Suunnilleen niin puhuin hänelle ihmetellen samalla synkkää vaiteliaisuutta, jolla hän kuunteli sanojani. Niin, melkeinpä luulin erehtyneeni ja arvelin hänen sairautensa kenties johtuvan jostakin fysillisestä aiheesta. Suosittelin häntä siksi vielä kerran kunnon isäntäväelle ja läksin tieheni päättäen seuraavana aamuna tuoda mukanani jonkun etevän lääkärin häntä tutkimaan.

"Mutta siten en voinut poistaa huolestumistani enkä myöskään tuota vähitellen yhä houkuttelevammaksi muuttuvaa unelmaolentoa kohtaan tuntemiani tunteita. Vietin vaikean yön, sadat mahdottomat ehdotelmat pyörivät päässäni, ja kun nousin ylös myöhään aamulla, en ollut yhtään viisaampi kuin illallakaan levolle laskeutuessani.

"Olin juuri istuutunut aamiaispöytään, kun huoneeni ovi avautui ja kunnon maanmiehettäreni, edellämainitsemani maison garnie'n emäntä, syöksyi sisään kuolonkalpeana ja kertoi tuon kauhean uutisen, että nuori nainen, jonka eilen olin tuonut heidän luokseen, oli yöllä tehnyt itsemurhayrityksen. Kun hän aamulla ei ollut kuullut minkäänlaista ääntä hänen huoneestaan, oli hän mennyt hänen ovelleen ja kolkuttanut, koska asia tuntui hänestä epäilyttävältä. Kun useampiin kolkutuksiin ei kuulunut mitään vastausta, oli lukko murrettu auki. Silloin löydettiin hänet puolipukeissa makaavan sohvalla aivan veren tahraamana. Pienellä veitsellä oli hän lyönyt useampia haavoja vasemmalle puolelle rintaansa Hän oli vielä hengittänyt, vaikkakin hyvin heikosti, ja hänen silmänsä olivat suljetut. Rouvan mies oli heti juossut lääkäriä noutamaan, kun hän taas itse oli kiiruhtanut minun luokseni.

"En tarvinne kertoa sinulle, mitä tunsin rientäessäni tapahtumapaikalle. Tapasin siellä jo lääkärin tutkimassa haavoja, jotka hän selitti sangen vähäpätöisiksi, koska jaloimmat osat eivät olleet vahingoittuneet. Mutta verenvuoto olisi voinut päättyä kuolemalla, jos apu olisi tullut pari tuntia myöhemmin. Hänen vielä huoneessa ollessaan tuli tyttö hetkiseksi tuntoihinsa. Kun hän näki minut sänkynsä vieressä, tuli hänen katseeseensa liikuttava tuskan ja arkuuden ilme, aivan kuin olisi hän peljännyt saavansa moitteita. Mutta minä kuiskasin hänen korvaansa vain sydämestäni uhkuvia hyväilysanoja. Silloin hymyili hän ja sulki jälleen silmänsä.

"Oi kuinka kaunis hän oli!" — —

3.

Archibald vaikeni ja peitti käsillään kasvonsa. Myöskin hänen ystävänsä nojasi päätään käteensä. Niin istuivat he hetkisen kumpikin omalla puolellaan marmoripöytää eikä kumpikaan heistä halunnut enää tarkastella kuvan surullisia kasvonpiirteitä, jotka mykkinä ja tunteettomina olivat seuranneet keskustelun kulkua.

Viimein tempautui Archibald irti syvistä mietteistään, kulki huoneen poikki ja pysähtyi avoimelle balkonginovelle, josta kuunvalo ja yön viileys tunkeutui sisään leveänä, virkistävänä virtana. Ystävä seurasi häntä ja laski sydämellisesti kätensä hänen olalleen.

"Tällaista en voinut aavistaakaan", sanoi hän, "kun näin teidät yhdessä enkä tiennyt, kumpi teistä oli kadehdittavampi."

"Huumaus oli lyhyt, ja katumus on pitkä", vastasi Archibald synkkänä. "Mutta sydämeni tuntuu kuitenkin kevyemmältä kerrottuani sinulle tämän. Sinun täytyy myöntää, että minulla olisi pitänyt olla suunnatonta yli- ja melkeinpä epäinhimillistä sankaruutta voidakseni tuollaisen tapahtuman jälkeen tempautua irti ja vain ajatella omaa rauhaani, joka kyllä olisi voinut pelastua nopean eron kautta. Mutta eikö silloin hänen rauhansa olisi ollut mennyttä? En tiedä mitä saivarteleva morali olisi voinut määrätä tässä epätoivoisessa asemassa. Mutta mitäpä siitä, se tapahtui, minkä piti tapahtua.

"Sinä tapasit meidät juuri parhaaseen aikaan, jolloin minulla vielä oli voimaa — tahi heikkoutta? — sysätä syrjään kaikki tulevaisuusmietteet. Hän taas ei kertaakaan tuon suhteen kestäessä liene epäillyt, että se joskus loppuisi. Kun hän myöhemmin joskus näki minut miettiväisenä ja hajamielisenä, ei koskaan hänen päähänsä pälkähtänyt ajatus, että hän itse voisi olla syynä siihen. Silloin koitti hän aina olla kahta vertaa iloisempi ja hauskempi. Tosin ei hän voinut muuttua loruilevaksi ranskattareksi, ja kun joku kolmas oli saapuisalla, muuttui hän useimmiten unelmoivan totiseksi, aivan kuin olisin minä ollut poissa tahi kuulunut hänelle vain puoliksi. Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun koko hänen olentonsa elostui ja hän tuhansin tavoin koitti osoittaa minun olevan hänelle kaikki kaikessa tässä maailmassa. Oi, ystäväni, kuinka oikukas, kuinka kiittämätön, kuinka tyrannimainen onkaan ihmissydän! Voinetko uskoa, että hänen rajaton hellyytensä ei voinut poistaa tuota epämieluista tunnetta, joka alusta alkaen oli varoittanut minua hänestä? — että tuosta huumauksesta huolimatta joku kohta sisässäni jäi kylmäksi ja raittiiksi ja että ääni rinnassani lakkaamatta huusi minulle: hän ei ole sinulle enempää kuin kaunis orjatar sultanille, ja siksi tämä kaikki ennen tahi myöhemmin loppuukin, kuin joku 'Tuhannen ja Yhden Yön' tarina, kuin kangastus, joka loistaa hetkisen kadotakseen heti jälleen? Ja sitten mietin, kuinka minun pitäisi käyttäytyä tehdäkseni itseni hänelle tarpeettomaksi, vaikkakaan se ei voisi tapahtua muulla keinolla, kuin että hän oppisi vihaamaan minua.

"Voit arvata, kuinka tällainen särkyneisyys katkeroitti kaiken ilon. Minä tiesin meidän lopulta tulevan onnettomiksi, jos jatkaisimme yhdessä elämistä. Ja kuitenkin, kuinka voisin minä erota hänestä, joka näytti nykyisin elävän yksin ja ainoastaan minulle ja minua varten! Sitäpaitsi aloin minä juuri siihen aikaan omituisen levottomana ajatella Cecilian lapsellisia silmiä, jotka ennen niin vakavasti olivat katselleet nuorta vänrikkiä. Kirjoituspöydän salaisimmassa komerossa säilytin minä tuon nyt täysikasvuiseksi kehittyneen nuoren tytön valokuvaa, jonka äitini, kuten hyvin tiesin, salaisessa mutta varmassa tarkoituksessa oli lähettänyt minulle. Koska minä liiankin usein otin esille tuon valokuvan ja katselin sitä mitä vaihtelevimpien tunteiden vallitessa mielessäni, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä, että Virginia, joksi minäkin kutsuin häntä, yllätti kerran minut tuollaisessa tilaisuudessa. Sanoin hänelle kuvan esittävän sisartani, etten haavoittaisi hänen sydäntään. Sana sisar saattoi hänet miettimään, ei siksi ettei hän olisi uskonut sanojani — minä olisin voinut sanoa kuun ukkoa veljekseni hänen epäilemättä sanojani todeksi — mutta ensi kerran tuli hän ajatelleeksi, että minä kuuluin myöskin muille kuin hänelle. Minun täytyi kertoa hänelle omaisistani. 'Miellyttäisinköhän minä äitiäsi?' vastasi hän vain. Sitten valitsi hän toisen keskusteluaiheen, aivan kuin joku vaisto olisi sanonut hänelle, ettei ole hyödyllistä muistuttaa minulle kodistani.

"Omituista kyllä muodostui tuo ilta viimeiseksi, jolloin olimme yhdessä. Seuraavana aamuna sain äidiltäni kirjeen, jossa hän mitä hartaimmin kehoitti minua saapumaan kotiin, jos tahtoisin vielä tavata isäni hengissä. Minä istuin juuri aamiaispöydässä, rakastettuni vastapäätä. Myöskin hän oli, omituista kyllä, saanut kirjeen, joka ensin saattoi hänet hämilleen, mutta sitten herätti hänen iloisuuttaan. Kun me kumpikin olimme lukeneet kirjeemme, katsoi hän minuun kiusoittavasti hymyillen. — 'Kas tässä', sanoi hän ojentaen minulle kirjeensä, 'on jotakin, jolle saat nauraa. Toivottavasti on sinun kirjeesi järkevämpi.' Minä nyökäytin hänelle syviin mietteisiin vaipuneena vaieten päätäni ja otin koneellisesti kirjeen hänen kädestään. Muuan nuori mies, joka oli merkinnyt kirjeen alle täyden nimensä, ilmaisi hänelle siinä intohimoisin, mutta ei kuitenkaan liioitelluin sanoin rakkautensa ja tarjosi hänelle heti kätensä. Hän tiesi kyllin hyvin Virginian suhteen minuun, mutta hän tiesi myöskin omat tarkoituksensa kunniallisemmiksi kuin minun, joka kaikissa tapauksissa ennemmin tai myöhemmin jättäisin hänet kurjuuteen ja häpeään. Hän oli tuntenut hänen isänsä ja valitteli sitä, että Virginia kokemattomuutensa takia oli eksynyt näin pitkälle. Jos hän nyt voisi pysähtyä tuolla kaltevalla tiellä ja ojentaa kätensä tosiystävälle, niin tulisi hänen vain vastata hänelle, jolloin hän pitäisi huolen kaikesta muusta.

"Virginia hymyili lapsen tavoin minun vaieten ja vakavana laskiessani kirjeen takaisin pöydälle. Hän luuli, että minä todellakin pelkäsin hänen suostuvan tuohon kosintaan, ja haihduttaakseen mielestäni tuollaiset arvelut esiintyi hän minua kohtaan mitä iloisimpana ja rakastettavimpana. Et voi aavistaa, ystäväni, millaisia tuskia kärsin tehdessäni hänen puoliksi lapsellisten, puoliksi hurmaavien hyväilyjensä kestäessä lujan päätöksen hiipiä vielä samana päivänä pois hänen läheisyydestään! Hän oli mielestäni nyt enemmän kuin koskaan ennen uhrauksien arvoinen, liikuttavampi kuin koskaan ennen horjumattomassa luottamuksessaan, ettemme koskaan eroaisi. Särjetyin sydämin irtaannuin viimein hänestä ja pakenin edellä mainitsemani maison garnie'n emännän luo, joka yhäti tunsi äidillistä rakkautta tuota tyttö-raukkaa kohtaan. Illalla siihen aikaan, jolloin tavallisesti palasin kotiin syömään päivällistä, piti hänen mennä Virginian luo ja ilmoittaa hänelle äitini kirjeen sisältö. Helpottaakseni hänen tehtäväänsä jätin hänelle tuon kirjeen, että Virginia omin silmin huomaisi ilmoituksen todeksi. Minun täytyi muka matkustaa yhtämittaa yöt ja päivät, en ollut voinut ottaa häntä mukaani ja olin tahtonut säästää sekä hänet että itseni eron aiheuttamista tuskista, mutta minä palaisin takaisin — niin pian kuin voisin. Poissa ollessani pitäisi hänen hoitaa itseänsä ja olla kiltti. Kirjoituspöytäni laatikkoon olin jättänyt sangen huomattavan rahamäärän, enkä kaikesta omaisuudestani ollut ottanut mukaani mitään muuta kuin Cecilian kuvan.

"Niin se tapahtui — ja mitäpä olisikaan enää lisäämistä? Sinä tiedät, miten täällä olivat asiat — isäni oli kuollut ennen paluutani, ja äitini, joka ei voinut ilman häntä elää, vaipui sairasvuoteelle, jota hän ei enää voinut jättää, vaan läksi vuoden kuluttua hänkin pois luotani. Hänen sairastaessaan en voinut palata jatkamaan parisilaiselämää, joka nyt tuntui minusta opiumin polttajan unelmalta, kaksinverroin kauheammalta, nähtyäni jälleen Cecilian ja huomattuani, että hän yksin voisi tehdä minut onnelliseksi.

"Kirjoitin saksalaiselle ystävättärelleni, hotellin emännälle, siihen aikaan, jolloin arvelin jättämieni rahojen kenties alkavan loppua, lähetin hänelle uuden maksumääräyksen hyljätyn tyttöraukan hyväksi ja pyysin tietoja hänestä salaamatta mitään silloisesta asemastani. Vasta kolmen viikon kuluttua sain vastauksen, että Virginia oli jonkun aikaa elänyt aivan erillään muusta maailmasta ja näyttänyt ulkonaisesti sangen rauhalliselta, mutta sitten yht'äkkiä kadonnut. Kaikki etsiskelyt ovat olleet tuloksettomia.

"Luin tuon vastauksen maalaiselämän yksinäisyydessä, jossa ei ollut ketään lieventämässä tuskiani ja sieluntaistelujani. — 'Hän on kuollut! Hänen kuolemansa on sinun aiheuttamasi!' syyttelin minä itseäni, ja mielikuvitukseni esitti minulle kauhukuvan toisensa jälkeen. Viimein luulin kuulevani jonkun äänen sanovan itselleni: 'Hän elää! Hän ei voi kuolla sinutta! Jonakin päivänä, sinun vähiten aavistaessasi sitä, esiintyy hän uudelleen ja turmelee elämäsi, samaten kuin sinä olet turmellut hänen onnensa!' — Sellaista oli elämäni päivin ja öin, viikkojen ja kuukausien kuluessa — sieluntuskia ja puolusteluja, että sallimus vain oli syynä kärsimyksiini — niin, sinä, ystäväni, vaikka olet runoilija ja tunnet koko joukon tärisyttäviä tragedioita, et voi tuntea kymmenettä osaakaan niistä sieluntuskista, jotka alinomaa vaivasivat minua.

"Mutta ne lieventyivät sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat eikä Parisista kuulunut mitään. Kun kokonainen vuosi ja äitini kuolemaa seurannut suruvuosi olivat kuluneet, keveni sydämeni kuin olisi kivi siltä pudonnut. Uskalsin jälleen nostaa silmäni ylös maasta, pilkistää sisään uuteen elämään ja ajatella kaiken vanhan jo sovitetuksi. Sain myöskin tällöin kylliksi rohkeutta pyytää Cecilian kättä. Luulin nyt kaiken vanhan voitetuksi ja hänen puhtaan läheisyytensä sekä hänen omistamisensa täydentävän syntini sovituksen. Mutta nyt tuntuu kuin olisin tehnyt uuden rikoksen uskaltaessani kosia häntä."

Hän vaikeni taaskin ja katseli kuun valaisemaa taivasta, joka näkyi puiden takaa. Oli mahdoton huomata, kuuliko hän niitä ystävällisiä ja osanottavaisia sanoja, jotka ystävä lausui häntä rauhoittaakseen. Yht'äkkiä keskeytti hän hänet nopealla kysymyksellä:

"Uskotko sallimukseen?"

"Ystävä hyvä", vastasi toinen, "minä olen vielä huonompi filosofi kuin runoilija. Ja mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi joko myönteisistä tahi kielteisistä todistuksista? Turhan järkeilemisen asemasta pitäisi sinun yksin ja ainoastaan ajatella, ettei sinulla nykyisin ole mitään korkeampaa velvollisuutta kuin tehdä Cecilia onnelliseksi ja poistaa hänen tieltään kaikki sellainen, joka aaveen tavoin voi kohota menneestä elämästäsi häntä häiritsemään. Ennen kaikkea täytyy sinun poistaa tuo kuva ja kätkeä se johonkin varmaan paikkaan, josta se ei enää koskaan ilmesty näkyviisi. Siitä syystä en minäkään voi ostaa sitä sinulta. Mutta ellei jotakin ostajaa löytyisi, niin iskisin minä sen ennen kappaleiksi, kuin antaisin sen tuolla tavoin kiduttaa itseäni."

"Olet oikeassa", sanoi Archibald kolkolla äänellä. "Se on poistettava, mutta vain varmoihin käsiin. Lyö se kappaleiksi, sanot sinä? Tuskinpa löytyisi ihmistä, joka rohkenisi kohottaa kättänsä tuohon tekoon. Sillä eikö sinustakin, ystäväni, tunnu kuin olisi silloin kysymyksessä elollisen olennon tappaminen? Joka tapauksessa — jos jossakin voisi upottaa sen syvään veteen — mutta ei, ei! Se olisi vielä kauheampaa! Tukahduttaa! hukuttaa!"

Hän oli astunut jälleen komeroon ja katseli tuskan ilme kasvoillaan tuota kuvaa. Ystävä pelkäsi liikutuksen synnyttävän hänessä jonkun oudon ja ikävän päähänpiston.

"Kas niin", sanoi hän, "se ei kelpaa, että sinä lakkaamatta katselet noita kasvoja ja mietit kaikkea joutavaa. Tule mukanani klubiin, tahi jos et tahdo ihmisten seuraa, niin menkäämme pienelle kävelylle Thiergarteniin ja sitten johonkin supé'lle. Sinä ajattelet asiaa paljon rauhallisemmin saatuasi pari lasia vanhaa, hyvää sherryä."

"Ei, jätä minut yksikseni", vastasi Archibald melankolisesti. "Minun täytyy vielä tänä iltana järjestää joukko tärkeitä asioita ja sitten toivon saavani nukkua ja nukkua samalla pois koko joukon mietteistäni. Kiitän sinua ystävällisestä tarjouksestasi. Vastaisuudessa kyllä tulen usein ottamaan sen huomiooni, mutta tänä iltana…"

"Minä huomaan sinun haluavan olla yksinäsi", sanoi ystävä ja tarttui hattuunsa. "Aamulla saavun uudestaan ja toivon silloin tapaavani sinut täysin toipuneena. Hyvää yötä, Archibald!"

Niin poistui hän, ja myöskin paroni läksi kabinetista käskien palvelijan sammuttamaan lampun ja tuomaan raitista vettä työhuoneeseen. Siellä, kirjakaapeilla ja kauneilla kuparipiirroksilla miellyttävästi koristellussa huoneessa, jossa Cecilian ihastuttava akvarelli-muotokuva seisoi jalustalla kirjoituspöydällä, luuli hän voivansa paremmin. Hän joi pari lasia vettä, kirjoitti muutamia liikekirjeitä ja istui sitten pitkän aikaa pöydän ääressä tuprutellen savua sikaristaan, ja katsellen tuon suloisen tytön loistavia sinisilmiä. Hän oli tuntevinaan verensä hyökyvien aaltojen vähitellen tyyntyvän suonissaan. Pakoitus päässä oli kuitenkin yhäti entisellään, mutta sen toivoi hän voivansa nukkua pois.

Hän oli jo sammuttanut kynttilän ja aikoi laskeutua pitkälleen suurelle divanille, jonka palvelija oli tyynyjen ja peitteiden avulla muuttanut vuoteeksi, kun samassa puutarhan puoleisesta huoneesta kuuluva melu sai hänet säpsähtämään. Kuului kuin olisi joku varovaisesti kiivennyt pitkin balkongia ja hiljaa avannut kabinettiin johtavan oven. Sitten ei pitkään aikaan kuulunut mitään, ja Archibald alkoi jo luulla erehtyneensä. Hän ei kuitenkaan voinut rauhoittua, vaan nousi nopeasti ylös, veti päällensä silkkisen yötakkinsa, tarttui keppiin, jonka päässä oli raskas pronssinuppi ja avasi hiljaa salongin oven. Matto vaimensi hänen askeltensa äänen. Hengitystään pidättäen hiipi hän kuunvalossa huoneen poikki ja jäi kuuntelemaan kabinetin suljetun esiripun taakse. Mutta sieltä ei kuulunut enää mitään ja vain rauhoittuakseen työnsi hän esiripun poimua hieman sivulle voidakseen katsoa sisään; mutta samassa peljästyi hän niin, että jäi hetkiseksi liikkumattomana seisomaan paikoilleen, kylmän väristyksen kulkiessa pitkin hänen selkärankaansa.

Ja kuitenkaan ei hänen näkemänsä ollut mitään erikoisen kauheata, vaan olisi päinvastoin monen muun mielestä tuntunut hupaiseltakin. Komeron marmoripöydällä, jonka kullatuilla jaloilla kuunvalo väreili, istui kokoonkyyristynyt apina, joka näytti vaipuneen niin hartaasti katselemaan kuvapatsasta, etteivät sen muuten niin tarkat korvat kuulleet oven avautumista. Toisessa kädessään oli sillä Cecilian burnusista repäisemänsä valkoinen tupsu, toisella raapi se pitkäkarvaista päätään narisuttaen samalla hampaitaan ja päästäen silloin tällöin suustaan äänen, joka kuului huokaukselta tai nyyhkytykseltä. Nyt nousi se ylös — tuo mykkä, liikkumaton kuva näytti saattavan sen levottomaksi. Nelinkontin hyppi se hyrrän tavoin pyörien pöydän ympäri, piti tupsua hampaittensa välissä ja murisi kumeasti. Äkkiä hyppäsi se sohvalle, ojentausi suoraksi, tarttui kuvajalustan kulmaan ja loikkasi rivakalla hyppäyksellä kuvan helmaan, jossa se jälleen kyyristyi ja alkoi lähemmin tarkastella tuota arvoituksellista ilmiötä. Se kohotti karvaiset sormensa kuvan kauniille olalle ja silitteli hyväillen sen hoikkia käsivarsia. Se kohosi nyt hiljaa ylös ja taivutti samalla päätänsä taaksepäin, aivan kuin olisi halunnut purra poikki tuon pienen vihreän käärmeen, joka lienee herättänyt sen vastenmielisyyttä, mutta samassa säpsähti se ja kääntyi nopeasti ympäri. Takanaan näki se herransa korkean vartalon ja uhkaavaan asentoon kohotetun kepin. Kimeästi kirkaisten hyppäsi eläin sängyn ja pöydän ylitse balkonginovelle. Mutta lasiovet olivat äänettömästi sulkeutuneet sen sisään saavuttua, eikä se niin ollen voinutkaan päästä ulos. Hädissään kiipesi se akkunalaudalle, mutta keppi, jolla Archibald vimmastuneena huitoo sitä, sattui kipeästi sen vyötäisiin. Huutaen hyppäsi se lattialle ja pakeni toiseen päähän huonetta yhäti koittaen etsiä jotakin pakotietä. Kepin yhä useammin sattuessa sen selkään pakeni se viimein uudelleen kuvan syliin. Siellä ryömi se kokoon koko ruumis vavisten, ja sen pienet vihreät silmät odottivat omituisesti vilkkuen, mitä nyt tapahtuisi. Se näytti ymmärtävän, että kuva suojeli sitä ja että se kuvan sylissä oli ainakin turvattu iskuilta, jotka luonnollisesti sattuisivat kuvaan. Eikä se tuossa luulossaan pettynytkään. Vainooja jäi liikkumattomana seisomaan sen eteen, ja hetkisen mittailivat ihminen ja eläin tasaväkisten vastustajain tavoin toisiaan vihan ja inhon katseilla. Sitten malttoi Archibald mielensä. Hän astui balkonginovelle ja avasi molemmat ovenpuoliskot. Sen jälkeen vetäytyi hän esiripun taakse ja viipyi muutamia minuutteja salongissa. Kun hän uudelleen astui kabinettiin, oli apina kadonnut.

Syvään huoahtaen katseli nuori mies ympärilleen. Väkinäisesti meni hän sulkemaan balkongin oven ennen kabinetista poistumistaan.

Työhuoneeseensa saavuttuaan lukitsi hän tarkoin oven ollakseen aivan varma siitä, ettei joku aave seuraisi häntä sinnekin. Sitten vaipui hän väsyneenä nojatuoliin ja istui siinä pitkän aikaa, kunnes päätti uudelleen sytyttää tulen lamppuun ja tarttua johonkin kirjaan mieltänsä ahdistavien kauhukuvien vaimentamiseksi.

Niin kului suurin osa yöstä. Vasta kuun laskeutuessa voi hän mennä levolle. Aamulla ylösnoustuaan ja kuvastimeen katsottuaan kauhistui hän ulkomuotoaan; hän ei ollenkaan näyttänyt onnelliselta sulhaselta, sillä hänen silmänsä olivat punaiset, kuin olisi hän itkenyt useampia tunteja unissaan. Hänen oli mahdoton astua kabinettiin; kävely raittiissa ilmassa tekisi hänelle epäilemättä hyvää, ajatteli hän.

Puutarhaan saavuttuaan näki hän apinan kokoonkyyristyneenä istuvan, pienessä tornissa, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Puutarhuri kertoi hänelle tavanneensa aamulla apinan irrallaan käyskentelevän puistossa. Vastarintaa tekemättä oli se kuitenkin antautunut kiinni ja antanut uudelleen sitoa ranteeseensa irroittamansa renkaan. Archibald käski seuraavaksi yöksi sulkea pienen tornin oven, ellei hän sitä ennen löytäisi tuolle eläimelle ostajaa. Sitten meni hän kaupungille.

Taidekauppiaan myymälässä, jonne hän ensin poikkesi, ei voitu antaa hänelle tyydyttävää kertomusta kuvan alkuperästä. Muuan tuntematon nuori mies, todennäköisesti ranskalainen, jokseenkin kehnossa puvussa ja käytökseltään huomattavasti rauhaton ja hermostunut, oli ajaen tuonut kuvan myymälään ja kysynyt, voitiinko se ostaa. Hän oli asettanut kuvalleen tavattoman korkean hinnan, mutta kun taidekauppias oli huomauttanut, että kuvalle kenties löytyisi muuan ostaja, mutta ettei hän voi maksaa niin suurta summaa kysymättä ensin tuon herran mielipidettä, niin oli hän tyytynyt pienempään etumaksuun ja heti sen saatuaan syöksynyt ulos myymälästä, aivan kuin olisi peljännyt alkavansa katua kauppaa. Hän palaisi kyllä takaisin noutamaan loppusummaa, sillä hän oli katsonut arvostelleensa teoksensa hinnan pikemmin liian alhaiseksi kuin korkeaksi.

Archibald pyysi, että taiteilija, niin pian kuin hän palaisi, lähetettäisiin hänen luoksensa. Sitten kuljeskeli hän mitään ajattelematta muutamia tunteja vilkkaimmilla liikekaduilla, seisoskeli taide- ja valokuvakauppojen näyteakkunain ääressä, mutta kaikkialla oli hän näkevinään vain yhdet ainoat kasvot. Sitten meni hän samaan aikaan kuin tavallisesti Ceciliaa tervehtimään. Hän oli tavallista kärsimättömämmin odotellut tuota hetkeä; mutta noustessaan portaita ylös pysähtyi hän useampia kertoja hengähtämään, sillä hänestä tuntui kuin olisi joku hirveä paino ahdistanut hänen rintaansa. Täti tuli häntä tervehtimään, mutta morsiantaan ei hän saanut tavata, sillä Cecilialla oli ollut levoton yö ja kevyempi kuumekohtauskin, josta syystä tohtori oli selittänyt hänelle olevan parasta pysyä vuoteessa koko päivä. Hän oli kotimatkalla hieman vilustunut, ja tuon ilkeän eläimen synnyttämä kauhu oli myöskin hiukkasen tärisyttänyt hänen hermojaan. Archibald ei kertonut mitään edellisen yön seikkailuistaan. Hän poistui pian ja melkeinpä tunsi tyytyväisyyttä sen johdosta, ettei ollut tavannut Ceciliaa. Hän ei luullut omaavansa kylliksi voimia käyttäytyä iloisesti ja luontevasti hänen seurassaan, eikä hän olisi myöskään voinut kertoa hänelle mitään siitä synkästä kohtalosta, joka heitti varjojaan hänen ylitsensä.

Iltapäivällä antoi hän satuloida hevosensa; hän toivoi ratsastaessaan väsyvänsä ja nukkuvansa sitten yönsä kertaakaan heräämättä. Illalla myöhään takaisin palatessaan kysyi hän heti, oliko joku vieras hänen poissaollessaan käynyt häntä kyselemässä. Mutta kukaan muu ei ole käynyt kuin hänen ystävänsä Tancred, joka oli käskenyt sanoa hänelle tervehdyksensä. Työhuoneeseensa saavuttuaan löysi hän kirjoituspöydältään Cecilian kirjeen. Kirje, joka oli kirjoitettu lyijykynällä ja sisälsi helliä, rakkautta uhkuvia sanoja, teki hänelle hyvää. Hän laati heti vastauksen, kertoen kuinka ikävältä tämä päivä oli hänestä tuntunut sen johdosta, ettei hän ollut saanut tavata häntä, kuinka hän tuskin jaksoi odottaa sitä päivää, jolloin he ainiaaksi yhdistyisivät, ja lopetti kirjeensä toivomuksella, että hänen ajatuksensa olisivat vain iloisia ja onnellisia ja että hän nukkuisi yhtä rauhallisesti, kuin hän itsekin toivoi saavansa nukkua saatuaan hänen hyvää ja onnellista yötä toivottavan kirjeensä. Hän sulki kirjeen sinetillään ja lähetti sen määräpaikkaansa. Sitten päästi hän palvelijansa vapaaksi, sillä hän aikoi tänään mennä aikaisin levolle.

Hän nukkuikin heti, väsyneenä edellisen yön ja rauhattoman päivän tapahtumista, mutta heräsi jo ennen puoliyötä. Heikko kuunvalon synnyttämä valojuova tunkeutui huoneeseen alaslaskettujen käärekaihtimien sivusta. Hänen ympärillään vallitsi niin syvä hiljaisuus, että hän selvästi kuuli salongista pöytäkellon naksutuksen. Kello löi yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi, mutta uni ei palannut. Ulkona oli taivas peittynyt pilviin, ja hiljainen sade rapisi akkunoita vasten. Mutta se ei jäähdyttänyt unettoman kuumaa otsaa, vaan yhä levottomampien ajatusten ahdistamana kieriskeli hän sinne tänne vuoteellaan. Viimein loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän nousi ylös ja ryhtyi pukeutumaan. Hän aikoi mennä ulos sateeseen tukahduttaakseen siten aivojensa poltteen. Mutta sitten päätti hän toisin. Syynä hänen levottomuuteensa voi olla yksinomaan tuon onnettoman kuvan läheisyys. Jospa hän heti poistaisi sen! Hänen tarvitseisi vain kantaa se pieneen puistopaviljonkiin, ja heti vapautuisi täällä ilma kaikista pahoista henkiolennoista, jotka nyt ehkäisivät hänen untansa. Hän tahtoi joka tapauksessa koittaa sitä keinoa.

Ensin aikoi hän herättää jonkun palvelijan avukseen, mutta jonkunlainen häpeän tunne esti hänet niin tekemästä. Päättäväisesti pudisti hän päältään kauhun, joka oli hänet valtaamaisillaan, läksi huoneestaan ja astui kabinettiin, jonka ovea hän koko edellisen päivän oli varonut avaamasta. Siellä oli kaikeksi onneksi niin pimeätä, ettei hän voinut eroittaa kuvan kasvonpiirteitä. Varmuuden vuoksi heitti hän suuren silkkinenäliinan kuvan ylitse, nosti sen sitten jalustalta ja kantoi sen hiljaa ja varovaisesti pitkin pimeitä portaita alas puistoon.

Hänen taakkansa muuttui joka askeleelta yhä raskaammaksi; mutta viileä sadeilma, joka tuulahteli hänen paljaan päänsä ympärillä, antoi hänelle uusia voimia. Saavuttuaan ulkoportaille, jäi hän hetkiseksi levähtämään ja nojasi taakkaansa kaidepuuhun. Pimeässä puistossa hänen edessään vallitsi kuolonhiljaisuus, ja vain lintutalossa liikahti joku lintu unissaan yöpuullaan. Ylhäällä suljetussa tornissa näytti apina äkkiä havahtuneen. Archibald kuuli sen ensin varovasti ja sitten yhä kärsimättömämmin ravistavan ovea; nyt koitti se hampain murtaa lukon, nyt taas koko ruumiinsa voimalla sysätä ovea. Väliin kuului vikinää ja vinkumista, joka yön hiljaisuudessa kaikui niin uhkaavana ja valittavana. Yksinäinen kuuntelija tunsi rohkeutensa alkavan horjua. Hän tarttui uudelleen taakkaansa ja astui nopeasti alas puistoon. Hikipisarat kohosivat hänen otsalleen, ja hänen rintansa kohosi kiivaasti; väliin pysähtyi hän, sillä kuva hänen kainalossaan muuttui lyijynraskaaksi ja oli painaa hänet maahan: sitten pääsi hänen tahdonvoimansa jälleen voitolle, ja hän jatkoi matkaansa. Vain viisikymmentä askelta enää, ja hän olisi perillä. Mutta nyt kuuli hän jonkun hiipivän takanaan pitkin maata; se tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Arvellen sitä jonkin naapuritalon kissaksi käänsi hän hieman päätään. Äkkiä pysähtyi veri hänen suonissaan. Kirkaisten antoi hän pudota kuvan käsivarreltaan, niin että se kumeasti jysähtäen kaatui hietikkopolulle, ja tarttui kauhistuneena molemmin käsin päähänsä. Apina, joka oli hiipinyt hänen takanaan, oli hypännyt hänen niskaansa, pusertanut hänen kaulansa ympärille kylmät takakäpälänsä ja takertunut etukäpälillään hänen hiuksiinsa, jolloin sen terävät kynnet tunkeutuivat hänen ohimoihinsa. Sen voitto oli kuitenkin vain hetkellinen, sillä viimeiset voimansa ponnistaen tarttui Archibald vasemmalla kädellään sen kupeeseen ja oikealla kaulaan ja pusersi tuskan aiheuttamalla voimalla kätensä kiinni, jolloin apina raivokkaasti kiljaisten päästi otteensa ja iskettyään tuskissaan hampaansa hänen toisen silmäkulmansa yläpuolelle raastautui irti vihollisensa käsistä. Sitten kiepahti se eräälle matalalla riippuvalle oksalle ja katosi puiston poveen päästäen vähä väliä hurjan sotahuutonsa. — —

4.

Noin tunnin kuluttua kolkutettiin puutarhurin tuvan ovelle. Tuo vanha palvelija heräsi unestaan ja kysyi äreällä äänellä, mitä kolkuttaja halusi. Tuntiessaan herransa äänen avasi hän ihmetellen ja kiirehtien oven, mutta jäi kauhistuneena seisomaan paikoilleen nähdessään, millaisessa asussa paroni istui pienellä penkillä oven ulkopuolella. Toinen poski oli ohimosta alkaen veren tahraama, hiukset epäjärjestyksessä, vaatteet savessa ja aivan läpimärkinä. Hän näytti kaatuneen kumoon ja jääneen taintuneena makaamaan märälle nurmikolle. Hänen antamansa selitys oli sangen sekava. Hän pyysi lasillisen vettä, sanoi ohimennen puistossa olevan jotakin, joka pitäisi kantaa paviljonkiin, tarttui vähäväliä niskaansa ja tointui vasta lasillisen vettä siemaistuaan siksi paljon että voi puutarhurin käsivarteen nojaten palata huoneeseensa. Toisetkin palvelijat heräsivät nyt ja juoksentelivat päättöminä sinne tänne, sillä he kaikki pitivät paljon isännästään. Kukaan ei uskaltanut kysellä häneltä, eikä hän itsekään halunnut kertoa mitään. Sitäpaitsi kielsi hän ankarasti noutamasta lääkäriä. Huoneeseen saavuttuaan pani hän itse laastariliuskan haavalleen otsaansa, käski palvelijan pysyä salongissa ja määräsi, ettei ketään ole päästettävä hänen luokseen, hän halusi nukkua. — Ja muutamien minuuttien kuluttua olikin hän vaipunut syvään uneen.

Hän nukkui vielä kun hänen ystävänsä, tuo ystävällinen Tancred, kävi kysymässä hänen vointiaan. Se mitä palvelijat voivat kertoa yön tapahtumista tuolle innokkaasti kyselevälle vieraalle, oli vain omiansa lisäämään korkeimmilleen hänen levottomuuttansa. Hän lupasi saapua uudelleen iltapäivällä. Kotiin tultuaan sai hän kuitenkin esimieheltään ministeriltä erään virkatehtävän, jota ei voinut lykätä toistaiseksi, ja siksi täytyi hänen lähettää vain palvelijansa tiedustelemaan Archibaldin vointia; palatessaan toi tämä mukanaan sen rauhoittavan tiedon, että vapaaherra oli nukkunut koko päivän ja juuri hänen saapuessaan pyytänyt jotakin syötävää. Yön tapahtumia ei hän ollut näyttänyt lainkaan ajatelleen.

Mutta mitään aavistamaton ystävä kauhistui suuresti, kun hän seuraavana aamuna, maatessaan vielä sängyssään, kuuli ovikellon kiivaasti soivan ja heti sen jälkeen näki Archibaldin, kasvot kuolonkalpeina, astuvan huoneeseensa.

"Hyvää huomenta, runoilija", sanoi hän oudosti vapisevalla äänellä. "Älä anna minun häiritä itseäsi, minä poistun pian; enkä muuten tiedäkään, mitä varten oikeastaan saavuinkaan luoksesi; mutta ihmiset tuolla kadulla tuijottivat minuun niin omituisesti, että minun täytyi ohimennen tulla kuulemaan, ovatko silmäni nenäni alla, vai onko pääni muuttunut lasipalloksi, jonka lävitse voi nähdä ajatusteni ryömivän matojen tavoin. Sitäpaitsi ei minulla ole enää mitään vakinaista asuntoakaan, sillä kotonani pelkään saavani jos jonkinlaisia vierailuja. Oi, Tancred, ystäväni, taivaan ja maan välillä löytyy paljon useampia kodittomia raukkoja kuin poliisimme aavistaakaan!"

"Jumalan tähden, Archibald", huudahti toinen ja hyppäsi nopeasti sängystään, "mitä on tapahtunut? Sinähän puhut kuin kuumeessa ja voit tuskin pysyä jaloillasi, ja lisäksi on otsallasi tuollainen sormenpituinen haava! Rakas ystävä, miksi juoksentelet kaupungilla, vaikka olet sairas, sen sijaan että lähettäisit noutamaan lääkäriä ja kaikessa levossa ja rau…"

"Todellakin, niin, levossa ja rauhassa!" puuttui Archibald puheeseen katkerasti naurahtaen. "Niin on kyllä helppo sanoa. Luuletko sinä todellakin minua niin tyhmäksi, että minä tässä asussa antautuisin katupoikain naurun alaiseksi, ellei minulla olisi syytä pitää kotiani epävarmana olinpaikkana. Kukapa voi muuten taata" — ja hän katsahti huolestuneena ovea — "ettei hän tule tännekin perässäni? Mutta minulle olisikin melkein mieleisempää, jos hän tekisi sen. Sinä voisit silloin sanoa hänelle, kuinka inhoittavaa on ajaa ihminen talostaan, vainota kunnon ihmistä vielä häävuoteessaankin ja jälleen kaivella esiin vanhoja ikäviä muistoja. Minä olen itse sanonut sen hänelle, mutta minulla ei ole enää mitään valtaa hänen ylitsensä."

"Kenen ylitse? Kuka on tullut? Kuka vainoaa sinua? Kaiken pyhän nimessä, sano viimeinkin joku järkevä sana, tahi saatat sinä minutkin suunniltani!"

"Suostumuksellasi suljen oven", vastasi Archibald kiihkeästi. "Mutta avaimen täytyy jäädä lukkoon sisäpuolelle, sillä ihmeteltävän hyvin voi kaikki hiipiä sisään avoimesta avaimenkolostakin. Kas niin, kuuntele siis."

Mutta hän ei kertonut vielä mitään. Hän heittäytyi nojatuoliin ja katseli ylös kattoon, aivan kuin koitellakseen, voiko hän enää pitää silmiään auki. Samalla naputteli hän hoikilla, kalpeilla sormillaan tuolin käsinojaan ja huokasi syvään.

Ystävä katsoi vaieten ja tuskallisin ilmein hänen melkeinpä värittömiä kasvojaan. Nyt vasta huomasi hän Archibaldin molemmissa ohimoissa veriset juovat ja näki hänen otsallaan olevan haavan, vaikka sitä peittikin haavalaastariliuska, hehkuvan tummanpunaisena. Tuo haava ei kuitenkaan näyttänyt aiheuttavan Archibaldille tuskia, ainakin muuttuivat hänen jännittyneet kasvonjuonteensa vähitellen yhä rauhallisemmaksi.

"Voitko jo paremmin, Archibald?" kysyi ystävä.

"Kyllä, hiukkasen", vastasi toinen yrittäen hymyillä. "Minä en ole enää yksinäni, ja tämä mukava tuoli peittää ainakin selkäni. Annathan tämän minulle, Tancred? Minä annan sinulle tästä tuolista amerikkalaisen keinutuolini, joka ei ole näin varma."

"Kuten tahdot. Mutta mistä olet saanut tuon kauhean haavan?"

"Haavan? Naarmun, tarkoitat luonnollisesti. Sen ovat toiset paljon pahemmat seikat riistäneet muististani. Miksipä tekisin suotta kertomustani kovin laveaksi? Kun tarkoin asiaa ajattelee, niin voi tulla siihen inhoittavaan päätelmään, että minä olenkin taistellut itsensä paholaisen kanssa. Mutta sekin voi olla vain taikauskoa, vai kuinka? Mutta pahempaa kuin saatanan ilkeimmätkin temput on seikka se, että tuo kaunotar-raukka jälleen herää kuolleista ja tahtoo suudella minua jääkylmillä huulillaan. Sinä epäilet, ystäväni. Niin, siten te runoilijat aina teette. Te vaaditte, että meidän pitäisi uskoa kaikki teidän aivojenne synnyttämä sekamelska, mutta mitä me itse olemme nähneet omin silmimme ja ottaneet käsiimmekin…"

"Vannotan sinua ystävyytemme nimessä, Archibald, että heti annat minun tietää, mitä on tapahtunut!"

"No niin, tahdonpa koittaa, voinko muistaa kaikki tapahtumat yhtäjaksoisesti. Sinähän kävit eilen asunnossani minun nukkuessani? No niin, minä todellakin nukuin! Ihminen, joka nukkuu kymmenen tuntia keskellä kirkasta päivää ja sitten syö ja juo kokonaisen tunnin, ei ole hullu eikä kuumesairas. Sanon tämän vain johdatukseksi, tarkoituksessa, että säästäisit minulta hauskan väitteesi, että minä olen vain nähnyt unta tahi etteivät kaikki ruuvit ole tallella päässäni. Olin niin selvä-ajatuksinen, että aivan rauhallisesti ja järkevästi voin itsekseni miettiä asiaa ja tulla siihen tulokseen, etten koko talosta voi löytää parempaa turvapaikkaa aaveita vastaan kuin tulevan makuukamarimme. Myöntänetkö minun olevan oikeassa? Sinä et voi aavistaakaan, kuinka tungettelevaisia jotkut ihmiset ovat.

"No niin, kellon lähetessä yhtätoista menin minä tuohon rauhalliseen, kauniiseen morsiushuoneeseen, en vielä mennäkseni nukkumaan, vaan jälleen con amore lukeakseni kaikki Cecilian minulle kirjoittamat kirjeet, alkaen ensimäisistä suurikirjaimisista viimeiseen lyijykynätöherrykseen saakka. Samassa tarkoituksessa olin myöskin ottanut mukaani hänen muotokuvansa. Sen asetin pienelle pöydälle sängyn ääreen ja lampun sen eteen, ja sitten heittäydyin itse vuoteelle. Niin mukavasti en ollut kahdeksaan päivään saanut kertaakaan levätä hät'hätään kokoonpannulla vuoteellani. Tunsin voivani sangen hyvin, lukuunottamatta heikkoa poltetta ohimoissani; en tuntenut ajatuksiani ollenkaan kiihtyneiksi, vaan olivat ne päinvastoin selvät ja iloiset, kuin olisi kylmää lähdevettä veren asemasta virrannut suonissani. En ihmetellyt tätä seikkaa, vaan pidin aivan luonnollisena, ettei mikään vihollisvoima rohkene lähestyä tuota vuodetta. Kuulin kellon lyövän yksitoista ja sitten kaksitoista, ja omituista kyllä, viimeisen lyönnin kajahtaessa sammui yht'äkkiä lamppu sänkyni vieressä, niin etten voinut torjua itsestäni jonkinlaista hieman taikauskoista mielenliikutusta. Lamput sammuvat kuitenkin aivan luonnollisista syistä. Mutta miettiessäni sytyttäisinkö sen uudelleen, vai koittaisinko jo nukkua, olin äkkiä kuulevinani, kuinka puistoon johtava ruokasalin ovi ulkoapäin avattiin ja sitten jälleen hiljaa suljettiin. Tuntematta vielä hiukkastakaan kauhua nousin istumaan sängyssäni ja kuuntelin. Silloin kuulin aivan kuin paljaan pienen jalan hiipiviä askeleita portailta; hiljaa, hiljaa avattiin salonginovi, askeleet lähenivät matolla ja pysähtyivät, niin olin kuulevinani, esiripun taakse, aivan kuin kuunnellakseen, oliko mitään häiriötä odotettavissa sisäänastuessa. Ymmärtänethän, ettei asia enää tuntunut minusta hauskalta. Nousin nopeasti ylös, heitin päälleni muutamia vaatekappaleita, ja hiivin lukitsemattomalle ovelle kurkistamaan avaimenkolosta. Sattumalta olivat balkongin verhot sysätyt kiinni, joten kabinetissa oli aivan pimeätä. Mutta juuri kuin kumarruin katsomaan avaimenkolosta, sysättiin esirippu syrjään — ja hän itse astui sisään!"

"Virginiako? Kauhea uni!"

"Uniko? Sinä saat uskoa mitä haluat. Minä tiedän, mitä minä tiedän. Ei, ystäväni, minulla on liiankin tarkkoja todistuksia siitä, että kaikki oli totta; mutta siitä lisää myöhemmin. Mitä minä äsken sanoinkaan? Niin, se oli totta, hän astui esiripun takaa elollisena, ainoastaan hieman pienemmältä näytti hän minusta, niin että olisin voinut vannoa, että hän todellakin oli se Kleopatra, jonka olin kantanut pois komerosta ja joka nyt palasi takaisin puistosta, koska hänelle yksinäisyydessä kävi aika pitkäksi ja hän myöskin toivoi saavansa hieman kiduttaa minua. Sinä pudistat päätäsi epäuskoisesti! Minä sanon sinulle, että jos itse olisit kantanut häntä käsivarsillasi, kuten minä tein, niin olisit sinäkin tuntenut, että tuo povi oli vain jäähmettynyt ja jäätynyt kuolonuneen, ja että veri sen suonissa voi helposti uudelleen sulaa. Pidinhän häntä tykyttävällä sydämelläni! Täytyihän hänen tuntea se, vaikka hän olikin kivettynyt! Ja nyt oli hän herännyt näkemään, että minä olin kantanut hänet pois kuuluakseni toiselle — oi, Jumalani, hän ei olisi koskaan rakastanut minua, jos hän ei olisi tullut kysymään, olinko kokonaan unhoittanut hänet!"

Sanomattoman surumielinen ilme kasvoillaan tuijotti hän lattiaan.

"Niin, minä en todellakaan voi moittia häntä siitä", sanoi hän ja nyökäytti surullisesti pari kertaa päätään. "Mutta miksi toi hän mukanaan inhoittavan seurueensa, käärmeen ja apinan? Viheriä käärme oli kaulanauhan tavoin kiertynyt hänen kaulansa ympärille, ja apina piteli kiinni hänen laahuksestaan hänen astuessaan kabinettiin. Hän oli kietonut vihreän pukunsa, jonka olet nähnyt, rintansa ja olkapäittensä ylitse ja kääriytynyt sen poimuihin, kuin olisi hän värissyt vilusta. Nyt seisoi hän hetkisen hiljaa, ja minä huomasin sangen hyvin, että hän näki minut avaimenkolon lävitse, sillä hän nyökkäsi minulle päätään, ei kuitenkaan tylysti, vaan aivan kuin ihmetellen, ettei saanut parempaa vastaanottoa. Mutta minä en voinut poistua ovelta päästääkseni hänet sisään. Sen huomasi hänkin selvästi, sillä minä näin, kuinka hän muuttui surullisemmaksi ja huokasi useita kertoja. Mutta hän ei joutunut hämilleen, vaan otti esiin pienen kuvastimen, jonka hän antoi apinalle, ja istui komeron sohvalle tuon inhoittavan eläimen hypätessä marmoripöydälle ja pitäessä kuvastinta hänen edessään. Nyt alkoi hän irroittaa ja sitten uudelleen palmikoida pitkiä, mustia hiuksiaan. Millaiset hiukset! Ne ulottuivat hänen polviinsa saakka, ja minä olin niin usein leikitellyt niillä! Nytkin levisi niistä tuo omituinen ambran ja jasminin sekainen tuoksu, jonka niin hyvin tunsin, ja samaten tunsin helminauhan sekä kultarenkaat, jotka olivat kiinnitetyt hänen korviinsa. Hiuksiaan järjestäessään katseli hän vain kuvastimeen yrittämättä kertaakaan tavoittaa minun katsettani. Apina sen sijaan kääntyi vähän väliä minua kohti, irvisteli ilkeästi ja teki minulle niin ärsyttäviä ja halventavia liikkeitä, että minä uudelleen suutuin tuohon inhoittavaan eläimeen ja olisin mielelläni halunnut ampua sen siihen paikkaan. Mutta nyt nousi hän jälleen ylös ja asteli yhtämittaa eteensä tuijottaen hitaasti edestakaisin tuossa pienessä huoneessa, aivan kuin olisi odottanut, että nyt, kun hän oli tehnyt itsensä niin kauniiksi, ei enää mikään ovi voisi pysyä hänelle suljettuna. Hän oli hiusneulalla kiinnittänyt pukunsa taiteellisin laskoksin vasemman olkapäänsä ylitse, mutta käsivarret olivat vapaina, ja kulkiessaan piti hän kättään juuri sillä kohdalla rintaansa, johon käärme muinoin oli haavoittanut itseään, ja johon käärme sittemmin oli imeytynyt. Tuo käärme oli yhäti hiljaa ja rauhallisesti hänen kaulansa ympärillä. Olin näkevinäni sen hohtavan viheriäistä valoa, ainakin voin eroittaa selvästi joka kolkan tuossa aikaisemmin aivan pimeässä huoneessa. En tahdo kuitenkaan vannoa sitä seikkaa varmaksi. Olin nimittäin liian kiihoittunut, joten olen kenties voinut erehtyä yhden tahi toisen pikkuseikan suhteen. Pääkohdat näin sitävastoin sitäkin selvemmin, usko tahi älä. Minä näin hänen muuttuvan yhä levottomammaksi ja kiihkeästi astuvan pari askelta ovea kohti, jolloin tahdottomasti hyppäsin taaksepäin, Mutta apina piti kiinni hänestä, ja nyt syntyi noiden kahden olennon välillä äänetön, tuskallinen taistelu. Viha ja kauhu nosti veret hänen kasvoilleen, kun tuo inhoittava eläin koitti repiä puvun pois hänen olaitaan ja tarttua hänen hiuksiinsa. Niin seisoi hän hetkisen aivan avuttomana ja näytti olevan täydellisesti eläimen vallassa. Mutta äkkiä antoi hän pukunsa pudota, paiskasi käärmeen vihollisensa päätä kohti ja syöksyi niin kiivaasti ovea vasten, että se ovipuolisko, jota vastaan minä nojasin, lensi auki ja hän, vain hiustensa verhoamana, vaipui kynnykselle jalkojeni juureen. — 'Lukitse ovi!' kuiskasi hän hengästyneenä. 'Pian, muuten me molemmat olemme hukassa!' Tottelin koneellisesti. Nyt seurasi syvä hiljaisuus. Kuulin vain hänen hengityksensä edessäni ja yritin kumartua hänen puoleensa. Mutta ojentaessani käteni nostaakseni ylös hänet, lensi hän höyhenen tavoin ylös ilmaan, syöksyi morsiusvuoteelle ja kietoutui leukaansa myöten peitteeseen, jonka alla äsken olin levännyt.

"Seisoin kuin kivettyneenä paikoillani. Kauhu ja sääli, viha ja suru herpaisivat kieleni. Mutta minä vakuutan sinulle olleeni yhtä valveilla kuin nyt, keskellä kirkasta päivää; vain se, etten erikoisesti ihmetellyt näkemääni, tuntuu minusta nyt kummalliselta. Kuulin kuinka apina raivosi kabinetissa ja koitti torjua käärmeen hyökkäyksiä. Sitten kuului balkongilta kilahdus, aivan kuin olisi joku suurista akkunaruuduista rikottu kivellä.

"Apina oli hypännyt ulos akkunan lävitse. Sitten oli siellä jälleen hiljaista ja rauhallista. Minä kumarruin kurkistamaan avaimenkolosta, mutta hypähdin samassa vavahtaen takaisin. Sillä tuosta pienestä aukosta alkoi loistaa vihreä valo, joka piteni vähitellen suikulaiseksi ja minä näin selvästi, kuinka käärme pakkautui avaimenkolosta huoneeseen lähtien sitten kiemurtelemaan kohti vuodetta. Sen valo teki huoneeni aivan valoisaksi.

"Oi, minun päätäni, minun päätäni!" huusi hän äkkiä ja nosti kätensä haavalle otsallaan. "Mutta istu hiljaa, Tancred! Minun täytyy ensin keventää sydäntäni kertomalla sinulle kaikki, ja sitten voit asettaa sille koko viisautesi laastariksi. Pyydän sinua, älä keskeytä minua millään muotoa. Oi, jospa itse olisit kuullut hänen äänensä, hänen hiljaisen itkunsa! Hän makasi liikkumattomana sängyssäni, kunnes minä viimein sain rohkeutta astua lähemmäksi ja sanoa hänelle, ettei hänen paikkansa ollut siinä, että hänen piti nousta ylös ja jättää minut yksikseni, sillä muussa tapauksessa voisi häntä kohtaan tuntemani rakkauden jäännös muuttua vihaksi ja inhoksi! — Tunsin tällöin rohkeuteni sangen vähäiseksi, sillä jos hän olisi vastannut omaavansa minuun nähden vanhoja oikeuksia, niin mitä olisin voinut vastata hänelle? Mutta tuolla tyttö-raukalla ei ollut aikomustakaan moittia minua. — 'Anna minun olla tässä vain hetkinen, kunnes lämpenen', sanoi hän. 'Ulkona puistossa on niin kylmä ja minun vaatteeni on varastettu. Sinun luonasi on niin lämmin ja hyvä olla, ja minä olen niin väsynyt. Olisin sangen iloinen, jos voisin nukkua tähän. Tule siis vielä kerran viereeni, laske kätesi sydämelleni ja koita, kuinka kylmä se jo on. Miksi pysyttelet niin kaukana sängystä?' — 'Aja pois tuo ilkeä käärme!' sanoin minä. 'Miksi toitkaan mukanasi tuon syöpäläisen, joka inhoittaa minua?' — 'Minäkö sen toin mukanani?' sanoi hän nyt. 'Sinä tiedät, miksikä se seuraa minua. Mutta katsopas, se on aivan kesy. Se ei tee pahaa kenellekään muille kuin minulle itselleni, ja minä itse olen ojentanut sille rintani. Täytyihän minulla olla joku, jonka voin painaa rintaani vasten, kun sinä et enää ollut syleiltävänäni ja suudeltavanani. Katsohan, se makaa tuossa niin rauhallisena ja on juotuaan nukahtanut; se on jättänyt jälelle vain muutamia pisaroita, ja ne viimeiset kuuluvat sinulle!'

"Noin sanoessani työnsi hän peitteen syrjään ja näytti minulle haavaa rinnassaan. Kyyneleet kohosivat silmiini. — 'Virginia', sanoin minä, 'eikö siis mikään enää voi pelastaa sinua? Onko siis sekä sinun että minun elämäni ikuisesti turmeltu?' — Sinun olisi pitänyt nähdä hänen suloinen hymynsä hänen sanoessaan: 'Sinä jäät eloon; ja mitäpä minä merkinnen? Mutta jos sinä vielä kerran tahdot tehdä minulle jonkun hyvän työn, niin paina huulesi haavaani; sitä olen koko ajan odottanut ja vain siksi olen tullut tänne luoksesi.' — 'En voi', sanoin nyt hänelle. 'Käärme on tiellä.' Nyt kääri hän tuon kankean eläimen käsivartensa ympärille, niin että se näytti vihreäemaljiselta kultarenkaalta, jonka lukossa loisti kaksi rubinia. — 'Voitko nyt?' kysyi hän. Silloin suutelin minä vavisten tuota tummaa tahraa ja tunsin vavahduksen kulkevan hänen kaikkien jäsentensä lävitse; mutta muuten makasi hän aivan hiljaa paikoillaan, silitteli kädellään kevyesti hiuksiani ja painoi lempeästi päätäni rintaansa vasten. — 'Kiitän sinua', sanoi hän. 'Nyt on minun niin hyvä olla. Katsopas kasvoihini! Enkö ole jälleen tullut nuoreksi ja kauniiksi?' — Oi, Tancred, kaunis oli hän todellakin, mutta kuolema oli jo painanut leimansa hänen kauneuteensa, ja minun sydämeni vuoti verta sanoessani: 'Niin, sinä olet kauniimpi kuin koskaan ennen.' — 'Näetkö sinä sen?' alkoi hän uudelleen, vetäen peitteen rintansa ylitse, kuin olisi häntä palellut. 'Tiesinhän minä voivani vielä kerran miellyttää sinua. Jos minä aina olisin saanut olla sinun silmiesi edessä, niin ei asia olisi koskaan mennyt näin pitkälle. Mutta nyt olet sinä kiinnittänyt sydämesi vaaleaan, ja tumman täytyy siksi tulla onnettomaksi. — Tuoko on hän?' kysyi hän äkkiä, kohoten käsivarsiensa nojaan ja katsellen kuvaa sängyn vieressä. 'Sinä sanoit minulle, että hän oli sisaresi. Miksi olet pettänyt minut, joka en koskaan salannut sinulta mitään?' — Sitten antoi hän suurten, himmeiden silmiensä katseen harhailla ympäri huoneessa. — 'Täällä siis!' sanoi hän. 'Täällä siis tulee hän hallitsemaan. No niin, niinhän täytyneekin olla. Minua ei enää lämmitä mikään vuode!…'

"Oi, ystäväni, minun on mahdoton kuvailla, millaisilla tunteilla kuulin kaikkea tuota! Kasvoni olivat painuneet aivan hänen kasvojensa viereen, ja kyyneleeni valuivat hänen poskilleen. Alussa tuntemani kauhu ja vastenmielisyys olivat kadonneet. Vain pelko että hän kuolisi käsiini, sai minut vapisemaan. — 'Voitko antaa minulle anteeksi?' kuiskasin minä kuin itsekseni. Silloin katsoi hän minuun suurin silmin, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt kysymystäni. — 'Kuule', sanoi hän, 'on julmaa, että minun jo nyt täytyy peittyä haudan poveen, hänen jäädessään tänne ja nauttiessaan minulta riistämäänsä kaunista elämää. — Mutta minä en tarvitse kärsiä sitä, ellen itse sitä tahdo, enkä minä sitä tahdokaan ', huudahti hän äkkiä niin kiihkeällä äänellä, että minä kauhistuneena kimmahdin taaksepäin. Hänen kasvonsa olivat nyt muuttuneet aivan toisenlaisiksi, hänen silmänsä liekehtivät, hän kohosi nopeasti ylös ja ravisteli hiuksiaan, niin että ne mustana hyrskynä levisivät hänen olkapäilleen, — 'Poista tuo vaalea minun silmieni edestä!' huusi hän. 'Missä on palvelijani, joka kantoi laahustani? Vaikka hän olisi aave tahi paholainen, niin on hän kuitenkin kyllin hyvä poistamaan nuo kasvot näkyvistäni. Mutta odotapas — voihan se tapahtua näinkin. Herää!' huusi hän ravistaen rannerengastaan, niin että käärme jälleen heräsi eloon. 'Kas tuossa, tuossa on vielä jotakin tehtävää sinulle, narri-raukka!' — ja hän heitti elävän rannerenkaansa kuvaan, niin että sitä peittävä lasi kilahtaen särkyi. Samassa tunsin jääkylmän suutelon huulillani, ja kaksi käsivartta kietoutui ympärilleni, aivan kuin haluten musertaa rintani; turhaan koitin irroittautua, huudahdin äänekkäästi — ja nyt tunsin tuon säälimättömän aaveen päästävän minut irti; kädet vaipuivat alas, huulet irtaantuivat huulistani, käärmeestä loistava valo sammui, ja minä kaaduin taintuneena lattialle.

"Kun jälleen heräsin, vallitsi ympärilläni pimeys. Voin vasta vähitellen muistaa äskeiset tapahtumat ja vaivaloisesti kohota ylös lattialta sängyn vierestä. Ensin koitin uskotella itselleni, että kaikki oli ollut vain kauheata unta. Mutta sytyttäessäni kynttilän ja katsahtaessani ympärilleni huomasin liiankin selviä jälkiä. Cecilian kuvaa peittävä lasi oli rikki ja kuvan värit himmenneet, ikäänkuin olisi joku ilkeä hengähdys kulkenut sen ylitse. Tyyny oli vielä lämmin ja tuoksui hänen hiuksistaan. Menin kynttilän kanssa kabinettiin, mutta siellä en huomannut mitään. Mutta astuttuani balkonginovelle huomasin, että muuan akkunaruutu makasi pirstaleina lattialla, ja vaikka raitis aamuilma virtasi särkyneestä akkunasta sisään, tunsin sielläkin tuon tutun tuoksun, joka kertoi minulle kyllin selvästi, kuka oli siellä ollut!"

5.

Hän vaikeni ja sulki silmänsä, ikään kuin olisivat viimeisten sanojen mukana hänen viimeiset voimansakin sammuneet. Hänen kätensä vaipuivat alas tuolin käsinojilta, ja hänen päänsä vajosi olkapäälle. Hän ei tointunut, ennen kuin ystävä, joka oli nopeasti hypähtänyt ylös, hetkisen oli jäähdytellyt hänen otsaansa kylmällä vedellä. Tällöin huokasi hän syvään ja avasi silmänsä.

"Eikö sinunkin mielestäsi", sanoi hän hiljaa ja puristi Tancredin kättä, "ole kauheata saada elää sellaisia tapahtumia ja olla pakoitettu sanomaan itselleen: sinä olet voimaton niiden suhteen, sinä olet itse aiheuttanut ne!"

"Sehän on jo ylitse-elettyä", sanoi toinen lohduttaen, "eikä palaa enää takaisin. Mutta sinä et millään ehdolla saa enää yksinäsi viettää siellä öitäsi. Minä en jätä sinua yksinäsi; ensin syömme aamiaisen, ja toivuttuasi hieman lähdemme morsiamesi luo. Lienee lopultakin parasta, että kerrot hänelle kaikki; silloin et enää tarvitse tuntea levottomuutta hänen läsnäollessaan; ja siksi paljon luulen häntä tuntevani, ettei hän tämän onnettoman jutun takia hylkää sinua, vaan pikemmin tekee kaiken voitavansa viihdyttääkseen ja miellyttääkseen sinua, kunnes olet ainiaaksi unhoittanut tuon toisen."

"Olet kenties oikeassa", sanoi hän. "Mutta nyt on vielä liian aikaista. Ylihuomennahan minun pitäisi seistä alttarin ääressä? Minusta tuntuu kuin ei se asia olisi vielä niin pitkällä. Tee kuitenkin minuun nähden miten itse vain haluat. Minä tunnen itseni sekä ruumiin että sielun puolesta niin surkean väsyneeksi ja hajanaiseksi. Koittakaamme voinko minä nauttia mitään. Kenties voin sitten paremmin."

Tancred huusi palvelijaansa ja käski kiiruhtamaan aamiaisvalmistuksia. Mutta jo ensi palasen suuhunsa pistettyään selitti Archibald, että kaikki maistui hänestä niin katkeralta.

Myöskin alkoi polte hänen otsallaan uudelleen.

"Kuulepas", sanoi ystävä — "sinä pysyt aivan rauhallisesti täällä, kunnes minä olen ehtinyt noutaa lääkärin. Kenties onkin kaikki sangen helposti autettavissa. Mikäli minä asiaa ymmärrän, niin ei ainakaan sinun valtimosi ole normalinen. Lupaatko odottaa täällä minun paluutani?"

Sairas nyökäytti myöntäen päätään jokaiselle ystävänsä ehdotukselle. Tancred läksi nopeasti lääkäriä noutamaan, annettuaan ensin palvelijalleen muutamia erikoisia menettelyohjeita. Ajan voittamiseksi otti hän kadulla ajurin, ja tuskin oli puoli tuntia kulunut, kun hän jo palasi lääkärin kanssa selitellen tälle portaita ylös noustessaan kysymyksessäolevaa harvinaista sairaustapausta. Mutta palvelija, joka tuli ovea avaamaan, selitti hänelle tuskallinen ilme kasvoillaan, että paroni oli ollut tuskin viittä minuuttiakaan yksin, kun hän oli jo poistunut vakuuttaen kuitenkin aivan heti palaavansa takaisi. Hän oli turhaan koittanut saada hänet odottamaan, ja väkivaltaa ei hän luonnollisesti voinut käyttää.

Tancred tunsi kauhistuvansa, mutta toivoi kuitenkin pian saavansa nähdä Archibaldin uudelleen astuvan sisään. Mutta odotettuaan turhaan muutamia tunteja ei hän levottomuudeltaan enää voinut pysyä kotonaan. Hän kiiruhti Cecilian asuntoon, jossa täti ihmetteli sitä seikkaa, ettei sulhanen koko edellisenä päivänä ollut näyttäytynyt, mutta ei kuitenkaan ollut sen takia huolestunut, vaan odotti hänen pian saapuvan. Tancred vältti korjaamasta tuota hänen erehdystään. Nuori morsian oli täysin toipunut vähäisestä pahoinvoinnistaan ja oli kaunis kuin päivä; hän ojensi sydämellisesti kätensä Tancredille, sillä hän tiesi, kuinka uskollinen ystävä tämä oli hänen rakastetulleen. Mutta hän ei aavistanut, millaisen uhrin tuo uskollisuus oli Tancredilta vaatinut, eikä myöskään, kuinka raskain sydämin tämä nyt poistui hänen luotaan. Tancred oli kohtaloonsa tyytyen ja egoistista katkeruutta tuntematta vetäytynyt syrjään, koska hän otaksui Archibaldin voivan tehdä Cecilian onnellisemmaksi kuin hän itse olisi voinut. Nyt, kun Cecilia oli vaarassa joutua Archibaldin seurassa synkän kohtalon alaiseksi, voi hän tuskin torjua mielestään vihamielistä tunnetta ystäväänsä kohtaan. Mutta hänen saapuessaan Archibaldin asunnolle katosi tuo tunne aivan kokonaan, ja levottomana ystävänsä kohtalosta astui hän sisään.

Puutarhuri kertoi hänelle, että herra paroni oli kyllä ollut siellä, ei kuitenkaan yksinään, vaan erään kehnopukuisen tuntemattoman nuoren miehen seurassa, ja he olivat puhuneet ranskaa keskenään. Sitten oli paroni mennyt asuntoonsa, mutta vieras oli hänen täytynyt opastaa puistopaviljonkiin, jossa tuo käärmekuva oli ollut. Sen oli ranskalainen kietonut pariin käsiliinaan ja kantanut puutarhurin avustamana ulkona odottelevaan ajuriin. Pian oli paronikin tullut alas kantaen kädessään pientä matkalaukkua ja sanonut hänelle, ettei hän palaa yöksi kotia. Minne hän oli matkustanut, sitä ei hän voinut tietää; mutta kauaksi ei hän kuitenkaan liene mennyt, sillä kaikki oli jo valmiina kahden päivän kuluttua vietettäviä häitä varten.

"Luulen voivani kertoa armolliselle herralle", jatkoi puutarhuri, "kuinka herra paroni on saanut otsaansa tuon haavan. Sen on epäilemättä apina tehnyt. Minä olin nimittäin sulkenut sen tuonne pieneen torniinsa ja sen takia tuli se, kuten tavallisesti sen sukuiset eläimet, hurjistuneeksi ja kostonhimoiseksi, ja kun herra paroni yöllä saapui puistoon, murtautui se vapaaksi vankeudestaan ja hyökkäsi hänen kimppuunsa. Tällöin peljästyi herra paroni niin suuresti, että kauhu vahingoitti häntä enemmän kuin verenvuoto. Eilispäivän kuluessa en nähnyt kertaakaan tuota eläintä, mutta yöllä lienee se ollut täällä hiiviskellen talon ympärillä ja yrittäen päästä sisään, mutta huomattuaan kaikki ovet tarkoin suljetuiksi on se ilkeyksissään ja vihamielissään heittänyt suuren kiven balkonginakkunaan. Toinen akkunaruutu oli nimittäin rikki, kiven löysin minä kabinetista ja eläimen jalanjäljet keksin tänään selvästi painuneina pehmeään hiekkaan. Kas tuossa näette ne itsekin."

Hän osoitti maahan, jossa todellakin voi selvästi eroittaa apinan jäljet. Kun he vielä juttelivat asiasta, lähestyi heitä muuan palvelija ja antoi Tancredille herransa jättämän kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut vähää ennen kuin oli ajanut tiehensä tuon vieraan kanssa. Pahaa aavistaen repäisi Tancred sen auki ja luki nopeasti seuraavat rivit:

"Minun täytyy matkustaa pois, enkä tiedä koska palaan takaisin. Osoittanethan minulle sen ystävyystyön, että puhut puolestani Cecilialle. Jätän itsesi määrättäväksi, mitä tulet hänelle sanomaan. Tyttö-raukka, miksi piti hänen sydämensä kiinnittyä niin onnettomaan olentoon kuin minuun! Ja minä — mutta aika rientää! Voi hyvin! Suokoon Jumala, että jälleen saisit kuulla minusta!"

Aina iltapäivään saakka taisteli tuo uskollinen ystävä itsensä kanssa, ennen kuin voi lähteä raskaalle vierailulleen Cecilian luokse. Mutta nytkään ei hän voinut tunnustaa hänelle totuutta. Mikä muu selitys hyvänsä tuon äkillisen katoamisen johdosta oli hänen mielestään lempeämpi kuin selitys vanhan velan kauheasta takaisin vaatimisesta, joka äkisti kiskaisi tuon onnettoman hänen uuden elämänsä kynnykseltä takaisin vanhaan kuiluun. Kuolonvaarakin, jos hän luulisi sen rakastettuansa uhkaavan, tuottaisi varmaankin vähemmän tuskaa hänen sydämellensä, kuin tietoisuus siitä, millä tavoin hän hänet kadottaa. Ja niinpä keksikin Tancred erään jutun, jonka hän, tosin hieman hämmentyneenä, heille kertoi. Mutta hänen kuulijansa hämmästys edisti hänen tarkoitustaan. Muuatta kaksintaistelua, joka jo vuosikausia oli ollut ratkaisematta Archibaldin ja erään ranskalaisen upseerin välillä, ei enää voitu lykätä toistaiseksi, koska vastustaja oli joku aika sitten rohjennut kirjoittaa kunniataloukkaavan kirjeen Archibaldille. Hän itse (Tancred) oli hämmästynyt sangen suuresti saatuaan kirjeen, jonka Archibald ennen matkaansa oli kirjoittanut hänelle mainitsematta mitään kaksintaistelun ajasta ja paikasta. Hän otaksui kuitenkin, että Archibald oli matkalla Parisiin — ja lupasi, voidakseen jollakin tavoin rauhoittaa naisia, heti pyytää virkalomaa ja kiiruhtaa pakolaisen jälkeen.

Hänen sydämensä oli pakahtua, kun hän näki, kuinka ankarasti isku sattui tuohon rakastettavaan neitoseen. Mutta tädin puhjetessa kiihkeisiin valitushuutoihin säilytti Cecilia mielenmalttinsa. Vain hetkiseksi täyttyivät hänen silmänsä suurilla kyynelkarpaloilla. Sitten rikkoi hän ne pitkillä silmäripsillään, ojensi ystävälle kätensä ja liikuttava alistuvaisuuden ilme kasvoillaan sanoi:

"Matkustakaa. Varmaankin on hän juuri nyt teidän kaltaisenne ystävän tarpeessa ja jättänyt teidät tänne vain siksi, että meillä olisi joku tukenamme. Mutta minä kyllä kestän sen ja voin myöskin auttaa tätiä. Matkustakaa ja tuokaa hänet vahingoittumattomana meille takaisin. Oi, Jumalani, onhan mahdotonta, että minä voisin kadottaa hänet!"

Niin kehoitti hän itse Tancredia pian lähtemään matkalle. Mutta vaikka tämä itsekin halusi sen tehdä mitä pikimmin, ei hän kuitenkaan voinut matkustaa vielä iltajunalla. Joukko esteitä pidätti häntä seuraavaan aamuun saakka. Sitäpaitsi täytyi hänen raskain sydämin myöntää itsellään olevan sangen vähän toiveita löytää Archibald Parisista tahi, jos hän löytäisikin hänet, saada hänet pian palaamaan takaisin. Kun hän viimein mitä tuskallisimmassa kärsimystilassa saapui Parisiin, huomasi hän ikävän aavistuksensa toteutuvan, sillä hän ei löytänyt jälkeäkään Archibaldista tahi tuosta onnettomasta tytöstä. Maison garnie'n emäntäkään, jonka luona hän myöskin kävi, ei tiennyt mitään tytön nykyisestä kohtalosta.

Viikko kului hyödyttömissä etsiskelyissä, eikä hänellä ollut rohkeutta sillä aikaa kertaakaan kirjoittaa Cecilialle. Kertoisihan hänen vaitiolonsa heille, ettei hänellä ollut mitään varmoja tietoja ilmoitettavanaan. Kun hän viimein alakuloisena palasi epäonnistuneelta retkeltään ja meni noiden hyljättyjen naisraukkojen asunnolle, sai hän siellä tietää heidän, välttääkseen tungettelevaista osanottoa, matkustaneen tädin maatilalle käskien palvelijain sanomaan hänelle, että hän hyväntahtoisesti tulisi matkalta palattuaan käymään siellä. Sitä ei hän kuitenkaan voinut tehdä, vaan ilmoitti kirjeellisesti heille matkansa tulokset ja mainitsi samalla tärkeiden virkavelvollisuuksien, ikävä kyllä, estävän hänet suullisesti kertomasta niistä heille. Jos hän saisi pienimmänkään tiedon arvoituksellisesti kadonneen ystävänsä kohtalosta, ilmoittaisi hän siitä heti heillekin.

Mutta sekään ei ollut enää hänelle mahdollista. Seuraavana päivänä sai hän nimittäin tietää, että hallitus oli uskonut hänelle erään kunniakkaan tehtävän, joka pakoitti hänet matkustamaan melkein kokonaisen vuoden yhdestä pohjoismaisesta hovista toiseen. Kirjeisiinsä, jotka hän tuon matkansa kestäessä lähetti tädille ja Cecilialle, ei hän saanut vastausta. Kun hän vihdoin joulukuussa palasi kotimaahan ja entiseen asuntoonsa, etsi hän ensi töikseen saapuneiden kirjeiden joukosta jotakin ystävänsä tiedonantoa. Mutta nytkin osoittautui hänen toivonsa turhaksi. Hän jo arveli täytyvänsä lähteä tädin maatilalle kuulustelemaan asianlaitaa — oliko todellakin hänen pahin aavistuksensa toteutunut, vai oliko hän, ystävä, yksinkertaisesti vain unhoitettu — mutta samassa kuuli hän ovikellon kilahduksen, äänen ja askeleita, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään tavallista kiivaammin. Askeleet lähenivät, ovi avautui, ja kadonnut ystävä seisoi kynnyksellä. Samassa olivat ystävykset toistensa sylissä.

Pitkään aikaan ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan. Vielä Archibaldin kertoessa saaneensa tänään tiedon ystävän tulosta ja päättäneensä hämmästyttää häntä vaikeni Tancred, ikään kuin olisi hän halunnut lukea hänen kasvoistaan, mitä hänelle viime aikoina oli tapahtunut. Ja todellakin voi hänen otsaltaan huomata paljon sellaista, joka antoi ajattelemisen aihetta ystävälle. Haava oli parantunut, mutta hiukset ohimoilla olivat muuttuneet lumivalkeiksi muun osan tukasta ollessa aivan mustan. Mutta kasvonpiirteiden kauhea jännitys, jonka ystävä niin hyvin vielä muisti viime näkemän jäljeltä, oli muuttunut tyyneksi vakavuuden ilmeeksi, ja silmät näyttivät jälleen katselevan elämää kiinteästi ja kirkkaasti.

"Tule mukaan", sanoi Archibald; "älkäämme viivytelkö täällä. Olen luvannut Cecilialle tuoda sinut heti mukanani. Tädin olemme jättäneet maatilalleni, sillä hän ei mielellään matkusta talvisaikaan. Mutta me olemme saapuneet kaupunkiin jouluostoksia varten, ja jouduimme tänne juuri parahiksi tavataksemme sinut ja viedäksemme sinut mukanamme pyhien ajaksi maalaiselämämme hiljaisuuteen."

He astuivat kadulle, ja Archibald tarttui ystävänsä käsivarteen.

"Ei entiseen asuntooni", sanoi hän. "Minä olen kyllä täydellisesti toipunut, mutta siitä huolimatta en voi astua tuohon taloon ja vielä vähemmin viedä sinne puolisoani hänen saatuaan tietää tuon jutun. Niin, hän tietää enemmänkin kuin sinä, ja on kärsinyt paljon tunnontuskia sen johdosta, ettei ole saanut kirjoittaa sinulle. Mutta minä en luottanut Ranskan postilaitokseen, etenkin kun oli kysymyksessä diplomatille menevä kirje, ja sanottavani halusin mieluummin kertoa suullisesti. Tule mukaan! Tämä rauhallinen katu johtaa suoraan hotelliimme. Minä en kyllä välttele tuttuja kasvoja, sillä viisas kaksintaistelujuttusi vapautti Cecilian ja minut skandalijutusta, mutta hermoni eivät vieläkään siedä vaunujenjyrinää. Niin, kunnon ystäväni, me olemme läpäisseet vaikean taistelun, ja vaikean alennustilan, ja se seikka, että me vielä tänään hengitämme tätä ilmaa, ei ole omaa ansiotamme, vaan on sen aiheuttanut ihmisasuun pukeutunut pelastava enkeli, joka on levittänyt rakkautensa verhon haavojemme ja syntiemme ylitse. Kun me viimeksi näimme toisemme, arvelin minäkin, etten mistään voisi löytää parempaa turvapaikkaa kuin sinun luotasi. Mutta tuskin olit sinä poistunut, kun jo tuo salaperäinen voima, joka oli ohjannut minut tuolle oudolle tielle, tempasi minut heikkoudestani ja levonkaipuustani huolimatta pois rauhallisesta pakopaikastani. Todellakaan ei ollut aika vielä levätä. Ajattelepas, kuinka omituista: tuskin parinkymmenen askeleen päässä asunnostasi kohtasin taidekauppiaan, jonka välityksellä olin saanut Kleopatran kuvan, ja hänen vieressään kulki vieras, tuo nuori kuvanveistäjä, joka oli myynyt kuvan hänelle. He olivat matkalla minua tapaamaan. Voit helposti ymmärtää, miten tuo kohtaus kauhistutti minua silloisessa mielentilassani; ja yhä enemmän kauhistuin ranskalaisen vastauksista kiihkeisiin kysymyksiini. En kuitenkaan saanut silloin vielä tietää kaikkea, vaan vasta myöhemmin samana iltana, istuessamme kahdenkesken rautatievaunussa ja matkustaessamme pois pikajunalla. Kuva oli myöskin seurassamme, mutta se oli niin huolellisesti peitetty, että minä voin sietää sen läheisyyden.

"Matkatoverini oli hiljainen, alakuloinen ihminen, tuskin kaksikymmentäviisi vuotta vanha. Luonteeltaan oli hän kuitenkin sangen intohimoinen, sen huomasin useampia kertoja keskustelun kuluessa, vaikka hän osasikin itseään hyvin hillitä. Hän oli opiskellut Parisissa, mutta köyhyytensä takia ei hän ollut voinut jäädä kauemmaksi aikaa asumaan sinne. Näin ollen ei hänellä ollut muuta valinnan varaa kuin palata synnyinkaupunkiinsa Dijon'iin, jossa hänen enonsa, muuan pikkukauppias, kykyjensä ja varojensa mukaan oli auttanut häntä. Siellä näytti hän viettäneen parin vuoden ajan sangen kurjaa elämää, sillä hänen kykyjänsä ei siellä osattu arvostella ansion mukaan. Niinpä päättikin hän jälleen lähteä pois sieltä, mutta tapasi sitten eräänä päivänä enonsa talossa erään vieraan, joka sai hänet unhoittamaan kaikki kärsimykset. Edellisenä iltana oli, kuten hänelle kerrottiin, kehnoon pukuun puettu ja useimpien päivien kävelystä perin väsynyt vieras tyttö kulkenut talon ohitse, ja kun hän ovikilvestä oli lukenut enon nimen, oli hän äkkiä pysähtynyt ja astunut sitten myymälään kysymään, olisiko myymälän omistaja mahdollisesti hänen sukulaisensa, koska tällä oli sama nimi kuin hänen isällään. Ja niin olikin todella asianlaita, että tuo Dijon'in kunnon porvari ja Egyptin varakuninkaan insinööri olivat olleet kaukaisia sukulaisia, joten siis tuo tyttö-raukka oli joutunut omaistensa luokse. Kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin oli hän antanut vain epäselviä vastauksia ja pyytänyt, ettei häntä pidätettäisi kauempaa kuin seuraavaan päivään, koska hänellä oli hyvin kiire. Mutta hän ei voinutkaan jatkaa matkaansa, sillä kun hän seuraavana aamuna yritti nousta lämpimältä ja pehmeältä vuoteeltaan, vaipui hän taintuneena takaisin tyynyille, ja lääkäri selitti olevan epätietoista, voiko hän ylipäätänsä koskaan enää astua askeltakaan talon oven ulkopuolelle.

"Nyt päättivät nuo kunnon ihmiset hoitaa häntä kuin omaa lastansa, ja itse näytti hän vaipuneen takaisin entiseen tylsyyteensä, niin että häneen nähden voitiin tehdä miten vain haluttiin. Hän oli yhäti sangen kaunis, ja hänen käytöksensä oli niin vienoa ja miellyttävää, etteivät hänen hoitajansa pitäneet mitään uhrausta hänen takiansa liian suurena. Talven kuluttua toipui hän silminnähtävästi. Hän voi jo kuljeskella huoneessa, ja hänen huulilleen ja poskilleen palasivat entiset punavärit. Nuori taiteilija, joka jo ensi kerran tytön nähdessään oli tuntenut kiintymystä häneen, tunsi sydämensä hehkun syttyvän ilmiliekkiin. Joka päivä kävi hän hänen luonaan ja ryhtyi viimein muovailemaan hänen kuvaansakin. Hänen nimensä, hänen synnyinmaansa ja hänen sydänsurunsa aiheuttivat sen, että hän suunnitteli kuvan Kleopatraksi. Minä kysyin häneltä, miksi hän oli sen vielä maalannutkin. — 'Olin', vastasi hän, 'niin mielettömästi rakastunut kaikkeen hänessä, aina hänen kynsiensä muodosta siniseen tatuoituun merkkiin hänen käsivarressaan, etten voinut rauhoittua, ennenkuin olin jäljentänyt hänet kiveen pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Toivoin työn kestäessä voivani tehdä hänet suosiollisemmaksi itseäni kohtaan, mutta pian huomasin toiveeni turhiksi. Koskaan ei hän koittanut vetää minua lähemmäksi itseään, ja minun intohimoni, jota lopulta en enää voinut salata, näytti herättävän hänen sääliänsä hivelemättä kuitenkaan kertaakaan hänen itserakkauttaan.' — Hän kuului toiselle, oli hän vastannut hänen itsepintaisiin ja kiihkeisiin rakkaudentunnustuksiinsa. Niin kauan kuin tuo toinen oli elossa, tekisi hän syntiä Jumalaa vastaan, jos hän menisi naimisiin jonkun toisen kanssa.

"Sitten oli hän pyytänyt, että hän jollakin tavoin koittelisi hänen rakkauttaan ja uskollisuuttaan. Hän ei voinut kestää sitä, että hän vähitellen murhasi itsensä jonkun uskottoman ihmisen takia. Silloin vastasi Kleopatra hänelle, että jos hän tahtoi tehdä jotakin hänen hyväkseen, niin matkustaisi hän Saksaan kyselemään, oliko hänen rakastettunsa vielä hengissä. Hän ei tosin voinut ilmoittaa hänelle muuta kuin ristimänimeni ja että olin matkustanut Berliniin; mutta hän oli tarkoin kuvannut hänelle ulkomuotoni ja käskenyt hänen ottamaan kuvan mukaansa. Kun minä näkisin sen, muistaisin minä kaiken. Ja hän olikin matkustanut, osaksi tehdäkseen hänen mielikseen ja osaksi paetakseen toivotonta rakkauttaan. Kuitenkaan ei hän aikonut etsiä minua, sillä hän ei luonnollisesti voinut suoda minua hänelle. Ainoastaan lupauksensa täyttääkseen oli hän saapunut Berliniin, mutta joutui täällä suureen puutteeseen ja oli pakoitettu myymään tuon kuvan, ainoan omaisuutensa. Myöskin toivoi hän voivansa vapautua hyödyttömästä tuskastaan samalla kertaa kuin kuvastakin. Mutta pian oli hän katunut tekoaan ja palannut taidekauppiaalta kysymään, voiko kaupan vielä peruuttaa. Saatuaan nyt takaisin kalliin aarteensa oli hän niin onnellinen, ettei hän lainkaan muistanut, ketä hänen oli kiittäminen siitä. Mutta lähetessämme Dijon'ia tuli hän yhä vaiteliaammaksi ja levottomammaksi. Millaiseksi minä tunsin mielialani, sen voit kyllä hyvin arvata. Millaisessa tilassa tapaisin hänet ja mitä sitten tapahtuisi? Ellei kuume olisi jo entuudeltaan hehkunut suonissani ja sumentanut järkeäni, en varmaankaan olisi voinut kestää kahtakymmentäneljää tuntia noita lohduttomia kysymyksiä, jotka risteilivät ajatuksissani, vaan olisivat ne pakahduttaneet sydämeni.

"Varhain aamulla saavuimme me Dijon'iin. Seuralaiseni, yhtä vähän kuin minä itsekään, ei ollut yön kuluessa voinut hetkeksikään ummistaa silmiään. Hän näytti tavattoman kalpealta ja riutuneelta, ja minä huomasin hänen tuskin voivan pysyä pystyssä. Itse sen sijaan olin kuin kuumeelta siivet saanut. Niin menimme hänen enonsa taloon. Seuralaiseni näytti alakuloiselta ja pelokkaalta, mutta minä en tuntenut mitään erikoista tunnetta. Sisähuoneesta kuului naisääniä, muuan mustapukuinen nainen avasi meille oven, ja ensi näkemäni oli ruumiskirstu keskellä huonetta. Minulla oli vielä niin paljon voimia jäljellä, että voin astua lähemmäksi, katsahtaa noita kalpeita, heikosti hymyileviä kasvoja ja kuulla kerrottavan hänen kuolleen kolme yötä sitten, juuri samana yönä, jolloin hän oli ilmestynyt minulle. Sitten kaaduin tiedottomana ruumiskirstun viereen, ja vasta useiden, useiden viikkojen kuluttua heräsin jälleen tuntoihini.

"Olinko minä ansainnut sen, että enkeli istui vuoteeni ääressä ja hymyili minulle ilokyyneleiden lävitse? Oi, ystäväni, jos on olemassa kiirastuli, joka jalostaa katuvaiset syntiset ansiokkaiksi taivaaseen, niin olen minä kulkenut tuon tulen lävitse kuumeöitteni kauheita unia kestäessäni. Ja kuitenkaan en voinut uskoa olevani vapautettu. Minun täytyi ensin kokea, miten paljon armahtavaisuutta naissydän voi sisältää. Saatuaan tietää palvelijoiltani, joille tuo nuori taiteilija oli ilmoittanut sairastumiseni, millaisessa tilassa olin, eivät mitkään esteet voineet pidättää Ceciliaa tätinsä seurassa matkustamasta luokseni ja astumasta noiden kunnon ihmisten sijaan, jotka siihen saakka olivat hoitaneet minua ja pitäneet huolta tiedottomasta ruumiistani. Hän oli tuskin päivääkään istunut vuoteeni ääressä, kun jo houraillessani olin kertonut hänelle kaiken sen, jonka sinä säälistä olit häneltä salannut. Mutta nähtävästi sai hän samalla selville, kuinka syvälle sydämeeni hänen kuvansa oli painunut! — — —

"Nyt jo riittää! Me olemmekin jo perillä, ja tuolla, tuon valaistun akkunan takana odottaa hän meitä. Tule, kunnon ystäväni! Koittakaamme eikö armonsaanutkin vielä kerran voi tuntea itseään iloiseksi ja onnelliseksi."