Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄNI

Kirj.

Sotamarsalkka von Hindenburg

Tekijän luvalla suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa.

Sodan ja rauhan vuodet ennen 1914.
Nuoruuteni.
Preussin ja Saksan suuruustaistelussa.
Rauhantyössä.
Lepoon siirtyminen.

Toinen osa.

Sodankäynti idässä.
Taistelu Itä-Preussistä.
Puolan-sotaretki.
1915.
Sotavuosi 1916 elokuun loppuun.

Kolmas osa.

Ylimpään armeijan johtoon astumisesta Venäjän murskautumiseen.
Kutsu ylimpään armeijanjohtoon.
Elämä suuressa päämajassa.
Sotatapaukset vuoden 1916 loppuun.
Suhteeni valtiollisiin kysymyksiin.
Valmistuksia tulevan sotavuoden varalle.
Vihollisten rynnistys 1917 vuoden alkupuoliskolla.
Vihollishyökkäysten jatkuminen v:n 1917 jälkipuoliskolla.
Katsaus kansojen ja valtioiden sisäisiin oloihin lopulla vuotta 1917.

Neljäs osa.

Ratkaisutaistelu lännessä.
Kysymys hyökkäyksestä länsirintamalla.
Kolme hyökkäystaisteluamme.
Hyökkäys epäonnistuu.

Viides osa.

Yli voimain.
Puolustukseen syöstynä.
Liittolaistemme kamppailu.
Loppua kohti.
Eroni.
Loppusanat.

ENSIMMÄINEN OSA

SODAN JA RAUHAN VUODET ENNEN 1914

NUORUUTENI.

Eräänä kevätiltana vuonna 1859 lausuin 11-vuotiaana poikana isälleni jäähyväiset kadettikoulun ristikkoportilla Schlesian Wahlstattissa. Samalla kuin hyvästelin isäni, erosin koko entisestä elämästäni. Nämä tunteet saivat kyyneleet hiipimään silmiini. Näin niiden putoavan 'asetakilleni'. "Tässä puvussa en saa olla heikko enkä itkeä", iski mieleeni; karkoitin mielestäni lapsen surut ja yhdyin, vaikk'en aivan pelotta, uusien toverieni pariin.

Sotilaaksi rupeaminen ei edellyttänyt minussa mitään päätöstä, se oli itsestään selvä asia. Aina kun lasten leikeissä tai ajatuksissani olin valinnut toimialan, se oli ollut sotilaan ura. Jo vanhastaan sukumme oli asein palvellut kuningasta ja isänmaata.

Sukumme, "Beneckendorffit", on kotoisin Altmarkista, missä se todistettavasti esiintyy ensi kerran vuonna 1280. Sieltä se ajan virtausta noudattaen siirtyi Neumarkin kautta Preussiin. Monet nimeni edustajat olivat siellä jo Saksalaisen ritarikunnan riveissä ritariveljinä tai "sotakesteinä" taistelleet pakanoita ja puolalaisia vastaan. Myöhemmin tulivat suhteemme itään vielä likeisemmiksi, kun olimme hankkineet siellä maaomaisuutta. Sen sijaan irtauduimme yhä enemmän Markista ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa nämä suhteet kokonaan lakkasivat.

Nimi "Hindenburg" liittyi vasta vuonna 1789 meidän nimeemme. Neumarkilaisena aikanamme olimme avioliittojen johdosta joutuneet tämän suvun kanssa yhteyteen. Myöskin "von Tettenbornin" rykmentissä palvelleen, Itä-Preussin Heiligenbeilissä asuneen isoisän isän isoäitikin oli Hindenburgeja. Hänen naimaton veljensä, joka oli viimeksi taistellut everstinä Fredrik Suuren sodissa, määräsi testamentissaan molemmat maatilansa sisarensa pojanpojalle sillä ehdolla, että molemmat nimet yhdistettäisiin. Nämä maatilat, Neudeck ja Limbsee, olivat Rosenbergin piirissä, joka jo itäpreussilaisen perinnön keralla joutui Brandenburgille, vaikka se myöhemmin liitettiin Länsi-Preussiin. Kuningas Fredrik Wilhelm II suostui nimien yhdistämiseen ja siitä pitäen käytetään kaksoisnimeä lyhennettäessä "Hindenburg" nimeä.

Heiligenbeilin tilukset myytiin tämän perinnön johdosta. Välttämättömyyden pakosta oli Limbseekin vapaussotain jälkeen myytävä. Mutta Neudeck on vielä tänä päivänäkin sukumme hallussa; se kuuluu lähinnä vanhimman veljen leskelle; tämä veljeni oli vähän vaille kaksi vuotta minua nuorempi, joten elämänvaiheemme kulkivat uskollisessa rakkaudessa rinnakkain. Hänkin rupesi kadetiksi ja sai upseerina palvella kuningastaan monet vuodet sodassa ja rauhan oloissa.

Lapsuuteni aikana asuivat isoisäni ja isoäitini Neudeckissä. Nyt he lepäävät, samoin kuin vanhempanikin ja monet muut minun nimelliseni, sikäläisessä hautausmaassa. Melkein joka vuosi kävimme isovanhempaimme luona kesävieraina, alussa vielä vaivalloisia postivaunumatkoja tehden. Isoisäni oli vuoteen 1801 saakka palvellut "von Langennin" rykmentissä ja minuun teki syvän vaikutuksen hänen kertomuksensa siitä, kuinka hän talvella 1806/7 oli läheisessä Finckensteinin linnassa maakuntaneuvoksena pyytänyt Napoleon I:ltä vapautusta pakkoverojen suorituksesta, mutta saanut pyyntöönsä kylmän kiellon. Sain myös kuulla, kuinka ranskalaiset olivat marssineet Neudeckin kautta ja siellä majailleet. Ja enoni von der Groeben, joka asui Passargen varrella, kertoi sillä puolella vuonna 1807 tapahtuneista taisteluista. Venäläiset tunkeutuivat sillan poikki, mutta heidät työnnettiin jälleen takaisin. Muuan ranskalainen upseeri, joka miehineen puolusti kartanon päärakennusta, sai eräässä sivustahuoneessa akkunasta tulleesta luodista surmansa. Vähällä olivat venäläiset jälleen v. 1914 päästä tälle sillalle.

Isovanhempaini kuoltua muuttivat vanhempani v. 1863 Neudeckiin. Siitä pitäen olivat nämä meille niin tutut huoneet varsinainen kotimme. Täällä, missä ennen nuoruudessani niin mielelläni oleskelin, olen myöhemminkin usein vaimoni ja lasteni keralla levännyt elämän työstä.

Näin tuli siis Neudeckistä kotini ja myös oman perheeni luja keskipiste, johon koko sydämemme on juurtunut. Minne tehtäväni lieneekin minut vienyt isänmaassamme Saksassa, aina olen pitänyt itseäni vanhana preussilaisena.

Sotilaan lapsena synnyin Posenissa v. 1847. Isäni oli niihin aikoihin luutnanttina 18:nnessa jalkaväkirykmentissä. Äitini oli samaan aikaan Posenissa asuvan kenraalilääkäri Schwickartin tytär.

Vaatimattomissa oloissa elävän preussilaisen maaa-atelismiehen tai upseerin yksinkertainen, jotten sanoisi ankara elämä, jonka pääsisällyksenä oli työ ja velvollisuuden täyttäminen, antoi luonnollisesti meidän koko suvullemme leimansa. Isänikin eli näin ollen kokonaan virkatehtävissään. Mutta samalla häneltä kuitenkin aina liikeni aikaa lasten kasvatukseen käsi kädessä äitini kanssa — minulla oli vielä kaksi nuorempaa veljeä ja sisar. Rakkaitten vanhempieni siveellisen syvä, vaikka samalla käytännöllistäkin elämää silmällä pitävä luonne ilmeni ulkonaisestikin täydellisen sopusoinnun muodossa. He täydensivät henkisesti toisiaan; äitini vakavaan, usein huoliin taipuvaan elämänkäsitykseen liittyi isäni levollisempi ajatustapa. Molempia yhdisti lämmin rakkaus meihin ja näin he sitten täydellisessä yksimielisyydessä vaikuttivat lastensa henkiseen ja siveelliseen kehitykseen. Vaikeata on sen vuoksi sanoa, kumpaa minun näin ollen on enemmästä kiittäminen ja mikä puoli on enemmän isän ansiota, mikä taas äidin. Molempien vanhempaini pyrkimyksenä oli antaa meille terve ruumis ja tarmokas tahto elämän taipaleella kohtaavain velvollisuuksien täyttämiseen. Mutta he pyrkivät myös herättämällä ja kehittämällä inhimillisen tunteen hellempiä puolia antamaan meille parhaan, mitä vanhemmat voivat antaa: luottamuksellisen uskon Herraan Jumalaan ja rajattoman rakkauden isänmaahan ja siihen, mitä he pitivät tämän isänmaan voimallisimpana tukena, preussilaiseen kuninkuuteemme. Samalla isämme jo varhaisesta nuoruudesta alkaen opasti meidät elämän todellisuuteen. Puutarhassa ja kävelyretkillä hän herätti meissä rakkautta luontoon, näytti meille ympäristöä ja opetti meitä tuntemaan ja arvostelemaan ihmisiä, heidän sisäistä olemustaan ja työtään. Puhuessani "meistä" tarkoitan itseni ohella lähinnä vanhempaa veljeäni. Hänen jälkeensä seuraavan sisareni kasvatus oli luonnollisesti enemmän äitini huolena, ja nuorin veljeni näki päivänvalon vasta vähää ennen kuin minusta tuli kadetti. Sotilaan kohtalona on vaeltaa ja tämä kohtalo vei vanhempani Posenista Kölniin, Graudenziin, Posenin Pinneen, Glogauhim ja Kottbusiin. Sitten isäni erosi ja asettui Neudeckiin.

Posenista on minulla niiltä ajoilta vähän muistoja. Äidinisäni kuoli pian minun syntymiseni jälkeen. Hän oli v. 1813 Kulmin tappelussa sotilaslääkärinä ansainnut sotilasnauhassa kannettavan rautaristin siitä, että oli järjestänyt johtajansa menettäneen, horjuvaksi käyneen maanpuolustuspataljoonan ja johtanut sen uudelleen eteenpäin. Isoäitimme täytyi myöhempinä vuosina kertoa meille vielä paljon "ranskalaisajasta", jonka hän oli nuorena tyttönä Posenissa nähnyt. Tarkkaan muistan vielä isovanhempaini iäkkään puutarhurin, joka oli palvellut 14 päivää Fredrik Suuren aikana. Näin minuun lapsena vielä sattui kuin viimeinen auringonsäde kunniakkaasta fredrikiläisestä menneisyydestä.

Puolan kapina oli vuonna 1848 levinnyt Poseninkin maakuntaan. Isäni oli rykmenttinsä keralla marssinut tätä kapinaa kukistamaan. Vain tilapäisesti saivat puolalaiset kaupungin valtaansa. Kaikki talot oli valaistava heidän johtajansa Miroslawskin kaupunkiin-marssin kunniaksi. Äitini oli mahdotonta välttää tätä pakkoa. Hän meni erääseen takahuoneeseen ja lohdutti itseään, kehtoni ääressä istuen, sillä ajatuksella, että juuri tämä sama päivä, maaliskuun 22:nen, oli "Preussin prinssin" syntymäpäivä, joten hän sydämessään poltti etuhuoneen akkunoissa tulia tämän kunniaksi. 23 vuotta myöhemmin oli silloin kätkyessä makaava lapsi Versaillesin peilisalissa läsnä näkemässä, kun Wilhelm I, entinen Preussin prinssi, julistettiin keisariksi.

Kölnissä ja Graudenzissa oleskelimme vain lyhyen ajan. Kölnin ajalta väikkyy mielessäni mahtavan, silloin vielä keskeneräisen tuomiokirkon kuva.

Pinnessä isäni silloisen tavan mukaan ylimääräisenä kapteenina komensi neljä vuotta erästä maanpuolustusväen komppaniaa. Toimi ei vaatinut kovin paljoa työtä, minkä vuoksi hän juuri nuoren mieleni heräämisen aikana saattoi erikoisesti omistaa huomionsa meihin lapsiin. Hän alkoi pian opettaa minulle maantiedettä ja ranskaa, kun taas koulunopettaja Kobelt, joka vielä tänä päivänä on kiitollisessa muistossani, opetti lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tähän aikaan palautuu maantieteen harrastukseni, jota isäni erittäin havainnollisella ja mieltäkiinnittävällä opetuksellaan osasi herättää. Sydämeen vaikuttavalla tavalla antoi äitini minulle ensimmäisen uskonnonopetuksen.

Yhä enemmän kehittyi minussa noina vuosina tästä kasvatustavasta vanhempiini suhde, joka tosin oli kokonaan ehdottoman arvovallan pohjalla, mutta joka samalla meissä lapsissa paljon enemmän tuntui rajattomalta luottamukselta kuin sokealta alistumiselta liian ankaran vallan alaisuuteen.

Pinne on pieni kaupunki, jonka vieressä on ritaritila. Tilan omisti eräs rouva von Rappard, jonka kodissa paljon seurustelimme. Hän oli lapseton, mutta sangen lapsirakas. Hänen veljensä herra von Massenbach asui lähellä Bialokoszin ritaritilalla. Tämän suuresta lapsilaumasta sain useita rakkaita leikkitovereita. Pinnen muistot ovat aina pysyneet minussa sangen elävinä. Kävin siellä syysmyöhällä 1914 Posenista käsin ja astuin liikutettuna pieneen vaatimattomaan taloon, jossa kerran olimme eläneet niin onnellista perhe-elämää. Tilan nykyinen omistaja on erään entisen leikkitoverini poika. Isä on jo mennyt ikuiseen lepoon.

Kadettikouluun lähtöni sattui Glogaun aikaan. Olin siellä sitä ennen käynyt porvarikoulua ja evankeelista kimnaasia, kaksi vuotta kumpaakin. Mikäli olen kuullut, on minua Glogaussa ystävällisesti muistettu siten, että sikäläiseen asuntooni on kiinnitetty oleskeluani mieleen johtava taulu. Ilokseni saatoin käydä tässä kaupungissa ollessani läheisessä Fraustadtissa komppanian päällikkönä.

Luodessani silmäyksen edellä esitettyyn aikaan voin varmaankin sanoa, että ensimmäinen kasvatukseni oli mitä terveimmillä perusteilla. Sanoessani jäähyväiset kodilleni tunsin sen vuoksi, että minulta jäi sanomattoman paljon taakseni, mutta samalla tunsin, että minulle oli seuraavalle elämäntaipaleelle annettu sanomattoman paljon mukaan. Ja koko elämäni oli näin laita. Kauan sain iloita vanhempaini huolellisesta, uupumattomasta rakkaudesta, joka myöhemmin ulottui myöskin perheeseeni. Äitini menetin, kun jo olin rykmentin komentaja; isäni poistui luotamme vähän ennen kuin minut kutsuttiin IV:n armeijaosaston komentajaksi.

Preussin kadettien keskuudessa elettiin siihen aikaan, voinee sanoa, tietoisesti ja tahallisesti karuun tapaan. Kouluopetuksen ohella kasvatus tarkoitti ruumiin ja tahdon tervettä kehitystä. Tarmoa ja vastuunalaisuuden tunnetta pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin tietoa. Tämänlaatuinen kasvatus ei suinkaan ollut yksipuolista, vaan oli siinä eräänlaista voimaa. Yksilön tuli ja hän saattoi kehittää vapaasti tervettä erikoisuuttaankin. Tässä kasvatuksessa oli jonkun verran yorkilaista henkeä, henkeä, jonka pintapuoliset arvostelijat niin usein ovat väärin tulkinneet. Epäilemättä York oli itseään samoin kuin muitakin kohtaan ankara sotamies ja kasvattaja, mutta hänpä myös vaati jokaiseen alaiseensa nähden vapaan itsenäisen toiminnan oikeutta ja velvollisuutta, samoin kuin hän itse sovelsi kaikkiin tällaista itsenäisyyttä. Yorkilainen henki ei sen vuoksi ole vain sotilaalliseen ryhtiinsä, vaan vapauteensakin nähden ollut armeijamme kalleimpia piirteitä.

Muiden koulujen humanistista opetusta kohtaan, mikäli se pääasiallisesti kohdistuu vanhoihin kieliin, en tunne suurtakaan ymmärrystä. Näiden käytännöllinen hyöty elämässä jää minulle epäselväksi. Jos kuolleita kieliä arvostellaan päämäärän saavuttamista tarkoittavina, uhrataan minun mielestäni niille opetussuunnitelmassa aivan liian paljon aikaa ja voimia, ja erikoisopintoina ne kuuluvat myöhempään ikään. Soisin, vaikkapa minua siitä hyvästä pidettäisiinkin kerettiläisenä, että näissä kouluissa elävät kielet, uudempi historia, saksa, maantiede ja voimistelu asetettaisiin enemmän etualaan latinan ja kreikan kustannuksella. Täytyykö sen, mikä keskiajan pimeydessä oli ainoa, mihin sivistys saattoi tarrautua kiinni, todella vielä nykyaikanakin olla ensi sijalla? Emmekö sen jälkeen ankarilla taisteluilla ja raskaalla työllä ole luoneet omaa historiaa, omaa kirjallisuutta ja taidetta? Emmekö tarvitse paljon enemmän eläviä kuin kuolleita kieliä voidaksemme maailman riennoissa täyttää asemamme oikein.

Älköön yllä sanotusta suinkaan kuvastuko itse vanhan ajan halveksimista. Sen historialla päinvastoin on jo varhaisesta nuoruudestani saakka ollut minuun suuri viehätysvoima. Etupäässä mieltäni kiinnittivät roomalaiset. Rooman valtakunnan historia tuntui minusta valtavalta, melkein demoniselta. Tämä vaikutus vyöryi myöhemmällä iällä Roomassa käydessäni erittäin elävästi eteeni, ja ilmeni muun muassa siinä, että vanhan ikuisen kaupungin muistomerkit siellä enemmän viehättivät minua kuin Italian renessanssin luomat.

Rooma, älytessään niin viisaasti kansallisten erikoisuuksien edut ja puutteet ja suunnattomassa itsekkyydessään arvelematta käyttäessään omaksi edukseen vaikka mitä keinoja niin ystävää kuin vihollistakin vastaan, taitavasti teeskennellessään siveellistä suuttumusta, kun viholliset lopulta maksoivat samalla mitalla, pannessaan viholliskansain kaikki intohimot ja heikkoudet palvelemaan omia etujaan, kuten se teki varsinkin germaanilaisiin kansoihin nähden, hyötyen siitä enemmän kuin aseiden käytöstä, Rooma näki myöhempäin kokemusteni mukaan tarkan kuvansa ja lopullisen päämääränsä brittiläisessä valtioviisaudessa, jonka onnistuu kehittää korkeimpaan hienostukseen ja yleiseen harhaanvientiin kaikki nämä diplomaattisen taidon puolet.

Miten vanhaa aikaa kunnioitinkin, nuoruuden sankarini etsin vain omasta heimostani. Avoimesti ja rehellisesti lausun julki käsitykseni, ettemme saa olla niin yksipuolisia emmekä kiittämättömiä, että Alkibiadeen tai Themistokleen, tahi kaikenlaisten Catojen tai Fabiusten vuoksi aivan sivuutamme ne monet, jotka oman isänmaamme historiassa ovat suorittaneet vähintään yhtä tärkeän osan kuin nämä aikoinaan Kreikassa ja Roomassa. Usein olen valitettavasti tässä suhteessa tehnyt surullisia huomioita keskustellessani saksalaisen nuorison kanssa, joka kaikesta opistaan huolimatta minusta on tehnyt hiukan maailmasta sulkeutuneen vaikutuksen.

Tämmöiseltä maailmanvieronnalta varjelivat meitä kadettikoulussa opettajamme ja kasvattajamme ja vielä tänä päivänä kiitän heitä siitä. Tämä kiitos kohdistuu varsinkin erääseen silloiseen luutnanttiin von Wittichiin. Muuan sukulaiseni oli suositellut minua hänelle, kun saavuin Wahlstattiin, ja erinomaisen ystävällisesti hän piti minusta huolta. Itse hän oli vain muutama vuosi ennen päässyt kadettikoulusta, minkä vuoksi hänen tunnemaailmansa oli aivan sama kuin meidänkin, ja siksi hän otti mielellään osaa leikkeihimmekin, etenkin lumipallo-sotiin talvella. Hän vaikutti kaikin puolin virkistävästi ja herättävästi, minkä lisäksi hänellä oli etevät opettajalahjat. V. 1859 hän opetti minulle alimmalla luokalla maantiedettä ja kuusi vuotta myöhemmin malliluokalla Berliinissä kartoitusta, ja kun vuosien kuluttua tulin sota-akatemiaan, tapasin taas sielläkin yleisesikuntamajuri von Wittichin opettajana. Hän tutki jo luutnanttina sotahistoriaa ja esitti meille usein sunnuntaikävelyillämme, pieniä harjoituksia järjestämällä soveliaassa seudussa, havainnollisin kuvin niiden taisteluiden menoa, joita silloin, v. 1859, taisteltiin Ylä-Italiassa, kuten Magentan ja Solferinon luona. Myöhemmin hän Berliinissä kehoitti minua, joka silloin vielä olin kadetti, ryhtymään jo sotahistoriaakin tutkimaan, johtaen siten nuoruudenharrastukseni urille, joilla myöhemmin oli suuri merkitys kehitykseeni. Onhan sotahistoria korkeamman sotilaallisen johdon paras oppimestari. Kun minut myöhemmin siirrettiin yleisesikuntaan, kuului everstiluutnantti von Wittichkin siihen vielä toimien tärkeällä paikalla, ja lopulta olimme vielä molemmat samaan aikaan komentavia kenraalejakin, armeijanosastojen johtajia siis. Sitä ei Wahlstattissa pieni alaluokkalainen aavistanut, kun luutnantti von Wittich maantieteentunnilla kaikessa ystävyydessä antoi hänelle viivoittimella kelpo läimäyksen siitä, että poika oli sekoittanut toisiinsa Montblancin ja Monte Rosan.

Kadettielämän kova koulu ei turmellut hilpeyttämme. Uskallan epäillä, onko reipas nuorekas vallattomuus, joka tietenkään toisinaan ei voinut olla yltymättä hurjaksi yltiöpäisyydeksi, missään muussa opetuslaitoksessa pyrkinyt niin ilmoille kuin meidän kadettien kesken. Opettajamme osoittautuivat enimmäkseen ymmärtäviksi, lempeiksi tuomareiksi.

Itse en ensinnäkään suinkaan ollut sitä, mitä tavallisessa elämässä sanotaan mallioppilaaksi. Alussa minun oli voitettava aikaisemmista taudeista jäänyt ruumiillinen heikkous. Kun sitten terveen kasvatustavan johdosta vähitellen voimistuin, oli minussa alussa vähänlaisesti harrastusta erikoisesti tieteiden alalle. Vasta verkalleen heräsi tähän nähden kunnianhimoni, joka vuosien kuluessa hyvän menestyksen johdosta yhä kasvoi ja lopulta hankki minulle sen ansaitsemattoman maineen, että muka olin erikoisen lahjakas oppilas.

Vaikka nimitinkin itseäni ylpeästi "kuninkaalliseksi kadetiksi", tervehdin kuitenkin sanomattoman riemukkaasti niitä päiviä, joina pääsin kotonani käymään. Matkat eivät tosin siihen aikaan, varsinkaan talvella, olleet yksinkertaiset. Aina matkan määrän mukaan vaihtelivat hitaat rautatiematkat lämmittämättömissä vaunuissa ja vielä hitaammat matkat postivaunussa. Mutta kaikki nämä vaikeudet unohtuivat, kun oli tiedossa pääsy kotiin, näkemään vanhempia, sisarta ja veljiä. Pojan ikävälle sykki äidin sydän mitä lämpimimmin vastaan. Niinpä muistan vielä, kun ensi kerran tulin jouluksi Glogauhun. Olin toisten toverien kanssa matkustanut Liegnitzistä yötä myöten postivaunuissa. Oli vielä pimeä, kun lumisateen vuoksi myöhästyneinä saavuimme Glogauhun. Rakas äitini istui heikosti valaistussa, tuskin ensinkään lämmitetyssä niin sanotussa matkustajahuoneessa kutoen villasukkaa, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän sen vuoksi, että oli antanut ikävälleen yhtä lastaan kohtaan vallan, tahtonut laiminlyödä huolenpitoaan toisistakaan.

Olin ensimmäistä vuotta kadettina, kun silloinen prinssi Fredrik Wilhelm, josta myöhemmin tuli keisari Fredrik, kesällä 1859 puolisonsa kanssa kävi Wahlstattissa. Melkein kaikki näimme tässä tilaisuudessa ensi kerran kuningashuoneemme jäseniä. Emme vielä koskaan olleet paraatimarssissa nostaneet jalkojamme niin korkealle, emmekä vielä milloinkaan tähän liittyvässä näytevoimistelussa tehneet niin hurjia temppuja kuin tänä päivänä. Ja kauan jälkeenpäin puhuimme prinssiparin hyvyydestä ja ystävällisyydestä.

Lokakuussa samana vuonna vietettiin viimeisen kerran kuningas Fredrik Wilhelm IV:n syntymäpäivää. Tämän kovia kokeneen hallitsijan aikana puin siis ylleni preussilaisen univormun, joka on elämäni loppuun saakka oleva kunniapukuni. Minulla oli kunnia vuonna 1865 joutua henkipaashiksi kuninkaan leskeksi jääneelle puolisolle, kuningatar Elisabethille. Taskukello, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar minulle silloin lahjoitti, on uskollisesti ollut mukanani kolmessa sodassa.

Pääsiäisenä 1863 pääsin sekunda-luokalle ja minut siirrettiin sitten Berliiniin. Sikäläinen kadettikoulu oli uuden Friedrichstrassen varrella lähellä Aleksanterintoria. Tutustuin nyt ensi kerran Preussin pääkaupunkiin ja sain nyt vihdoinkin kevätparaateissa seisoessani rintamassa Unter den Lindenillä ja ohimarssissa Oopperatorilla ynnä syysparaateissa Tempelhofin kentällä nähdä kaikkein armollisimman herrani, kuningas Wilhelm I:n.

Kohottavan ja samalla vakavankin mielialan viritti kadettielämässämme vuoden 1864 alku. Syttyi sota Tanskaa vastaan ja osa tovereistamme erosi meistä keväällä astuakseen taistelevain joukkojen riveihin. Minua itseäni valitettavasti vielä pidätti nuori ikäni pääsemästä näiden, kaikkien kadehtimain, lukuun. Kuinka kuumat ne toiveet olivat, jotka lähteviä tovereitamme saattelivat, sitä minun ei tarvitse kuvatakaan. Mitkä valtiolliset syyt sotaan johtivat, sillä kysymyksellä emme vielä päätämme vaivanneet. Mutta meillä oli jo se ylpeä tunne, että Saksan liiton velttouteen ja holtittomuuteen oli vihdoinkin puskenut raikas tuuli ja että toimi jälleen merkitsisi enemmän kuin sanat ja asiakirjavihko. Muutoin seurasimme hehkuvin harrastuksin sotatapahtumia, olimme ilosta sykkivin sydämin katselemassa, kun valloitetut tykit tuotiin ja sotajoukot marssivat kaupunkiin ja luulimme olevamme oikeutettuja tuntemaan, että meissä asui samaa henkeä, joka Tanskan taistelutantereilla oli joukoillemme tuottanut menestyksen. Oliko ihme, että sitten tuskin maltoimme odottaa sitä päivää, jona itse pääsisimme armeijan riveihin?

Ennenkuin tämä tapahtui, tuli vielä osaksemme se kunnia ja onni, että meidät esitettiin henkilökohtaisesti kuninkaallemme. Meidät vietiin sitä varten linnaan, jossa meidän tuli Hänen Majesteetilleen lausua isämme nimi ja sääty. Oliko ihme, ettei moni kiihtymyksessään ensin saanut sanaakaan suustaan ja sitten sotki kaikki sekaisin. Emmehän vielä milloinkaan olleet olleet niin lähellä iäkästä hallitsijaamme, emme vielä milloinkaan katsoneet häntä niin suoraan hänen hyväntahtoisiin silmiinsä emmekä kuulleet hänen ääntään. Kuningas puhui meille vakavia sanoja. Hän kehoitti meitä raskainakin hetkinä täyttämään velvollisuutemme. Pian olikin meille tuleva tilaisuus osoittaa sitä työssä. Moni meistä on kuolemalla vahvistanut uskollisuutensa.

Keväällä 1866 pääsin kadettikoulusta. Aina olen sitten omain kokemusteni ja taipumusteni perustuksella pysynyt tämän sotilaallisen kasvatuslaitoksen kiitollisena ja uskollisena ystävänä. Aina tuottivat minulle iloa toivorikkaat nuoret toverini, joilla oli kuninkaan takki yllään. Maailmansodankin aikana käytin mielelläni tilaisuutta nähdäkseni luonani vieraina apulaisteni, tuttavaini tai kaatuneiden toverieni poikia. Ja suotuisain asianhaarain johdosta saatoin aloittaa sodan ajaksi sattuneen 70-vuotissyntymäpäiväni vieton sillä, että Kreuznachissa otin kadulta mukaani kolme pientä kadettia aamiaispöytääni, johon oli kokoontunut runsaasti maukkaita antimia. He astuivat eteeni semmoisina, jommoisena nuorisoa rakastan, reippaina ja vapaina, ruumiillistuneina kuvina ammoin olleista ajoista, muistoina omista elämyksistäni.

PREUSSIN JA SAKSAN SUURUUSTAISTELUSSA.

Huhtikuun 7:ntenä 1866 pääsin aliluutnanttina kaartin kolmanteen jalkaväkirykmenttiin. Rykmentti kuului niihin joukko-osastoihin, jotka oli uudestaan muodostettu vakinaisten joukkojen suuressa lisäyksessä 1859/60. Nuori rykmentti oli, minun siihen tullessa, jo 1864-vuoden sodassa saavuttanut laakereita. Joukko-osaston kunniahistoria punoo yhdistävän siteen kaikkien siihen kuuluvain ympärille, se on sideaine, joka kestää sodan raskaimmissakin koetteluissa. Tässä on jotain, jota on mahdoton hävittää ja joka vaikuttaa edelleen silloinkin, kun rykmenttejä täytyy moneen kertaan aivan uudestaan muodostaa, kuten äskeisessä suuressa sodassa. Ennestään jääneet vanhan hengen tähteet valtasivat lyhyessä ajassa uudetkin osat.

Rykmentissäni, joka oli saanut alkunsa kaartin ensimmäisestä jalkaväkirykmentistä, tapasin hyvän vanhan potsdamilaisen kouluutuksen ja hengen, joka oli Preussin silloisen armeijan parhaiden perintöjen mukainen. Preussin upseerikunta ei siihen aikaan ollut onnen lahjojen miekkonen, ja se oli hyvä. Sen rikkautena olivat vähät vaatimukset. Tieto siitä, että se oli kuninkaaseensa erikoisessa henkilökohtaisessa suhteessa — vasalliuskollisuus, kuten eräs saksalainen historiankirjoittaja on lausunut — täytti upseerien elämän ja korvasi heille monenkin aineellisen puutteen. Tämä ihanteellinen käsitys oli armeijalle arvaamaton etu. Sana "ich dien'" sai siitä aivan erikoisen kaiun.

Yleisesti väitettiin, että tämä käsitys oli erottanut upseerit muista virkamiesluokista. En ole koskaan tavannut tätä yksipuolisuutta upseeristossa suuremmassa määrässä kuin missä muussa säädyssä tahansa, joka pitää kiinni arvostaan ja sen vuoksi viihtyy parhaiten kaltaistensa seurassa. Pääpiirteissään oikean kuvan Preussin upseerikunnassa siihen aikaan vallitsevasta hengestä saamme eräästä sotaministeri Roonia koskevasta tutkimuksesta. Sen ajan upseerikuntaa nimitetään siinä ylimykselliseksi virkasäädyksi, joka tosin on lujasti ja voimakkaasti itseensä sulkeutunut, mutta ei silti suinkaan piintynyt tai yleisestä elämästä vieraantunut eikä suinkaan vailla vapaamielisiä aineksia; sitä sanotaan ammattimiesmäisen koruttomaksi, mutta myös ammattimiesmäisen rikkaaksi. Laajan ihmisyyden vanhaa ihannetta vastaan on siinä muka noussut jyrkän ammattikasvatuksen ihanne. Innokkaimmat edustajansa se on muka saanut Preussin vanhoista monarkistis-konservativisista kerroksista. Sitä on elähyttänyt valtiomahdin luja tunne, fredrikiläinen henki, joka halusi Preussille sen armeijan avulla maailmassa uusia tehtäviä.

Saapuessani rykmenttiini Danzigiin, jonne se silloin oli sijoitettuna, loivat seuraavain kuukausien valtiolliset tapaukset jo edellään varjoansa. Tosin ei liikekannallepanosta Itävaltaa vastaan vielä ollut annettu määräystä, mutta käsky lisätä miehistöjen lukua oli jo annettu ja sitä pantiin kaikkialla toimeen.

Preussin ja Itävallan väliseen ratkaisevaan taisteluun nähden, joka nyt lähestyi, liikkuivat valtiolliset ja sotilaalliset ajatuksenjuoksumme täydelleen Fredrik Suuren ratoja. Sen johdosta veimmekin Potsdamissa, johon rykmentti sijoitettiin, kun sen liikekannallepano oli loppuun suoritettu, krenatöörimme tämän unohtumattoman hallitsijan arkun luo. Armeijamme päiväkäskyssäkin ennen Böömiin marssiamme oli nämä ajatukset loppulauseessa seuraavin sanoin julkilausuttu: "Sotamiehet, luottakaa voimaanne ja muistakaa, että meidän on voitettava sama vihollinen, jonka aikoinaan suurin kuninkaamme voitti pienellä armeijalla."

Valtiolliselta kannalta katsoen pidimme vallan ratkaisua Itävallan ja meidän välillämme välttämättömänä, molemmille suurvalloille kun ei rinnakkain ollut sikäläisessä liittosuhteessa vapaan toiminnan mahdollisuutta. Toisen kahdesta täytyi väistyä, ja kun siihen ei voitu päästä valtiollisilla sopimuksilla, täytyi aseitten puhua. Tämän käsityskannan ohella ei meidän keskuudessamme puhuttu mistään kansallisesta vihamielisyydestä Itävaltaa vastaan. Heimolaisuuden tunne Tonavan keisarikunnan saksalaisten ainesten kanssa, joilla silloin vielä oli määräävä valta, oli liian voimallisesti kehittynyt suodakseen sijaa vihamielisille tunteille. Sodassa tämä tulikin monella tavalla näkyviin. Meidän puolellamme vankeja enimmäkseen kohdeltiin kuin omia maanmiehiä, joiden kanssa taistelun päätyttyä mielellään jälleen elettiin rauhassa. Vihollismaan asukkaat, jopa suurin osa tshekkiläisestäkin väestöstä, osoittivat meille enimmäkseen niin suurta myötämielisyyttä, että majapaikoissa olo ja elämä muodostui samanlaiseksi kuin saksalaisissa harjoitusleireissä.

Me emme tässä sodassa kulkeneet fredrikiläisiä uria ainoastaan ajatuksissamme, vaan myös todellisuudessa. Kaartin armeijaosasto esim. marssi Schlesiasta Böömiin Braunaun kohdalla paljon käytettyjä sotateitä. Ja ensimmäisessä tappelussa, joka taisteltiin Soorin luona, etenimme kesäk. 28:ntena vihollista vastaan samojen seutujen kautta ja samassa suunnassa Eipelistä Burkersdorfia kohti, missä aikoinaan, syyskuun 30:ntenä 1747, silloisessa Soorin tappelussa Preussin kaarti marssi keskellä suuren kuninkaan armeijaa, joka eteni viivataktiikan jäykissä muodoissa.

2:sella pataljoonallamme, jonka 5:nnessä komppaniassa minä johdin silloisen ohjesäännön mukaan kolmannesta rivistä muodostettua 1:stä ampujaosastoa, ei mainittuna päivänä juuri ollut tilaisuutta hyökätä eturintamassa, koska me kuuluimme reserviin, joka ajan taktillisten käsitysten mukaan oli jo ennen taistelua varalle erotettu. Siitä huolimatta saimme kuitenkin edes tilaisuuden Burkersdorfin luoteispuolella olevassa metsässä vaihtaa laukauksia itävaltalaisen jalkaväen kanssa ja ottaa vankeja ynnä myöhemmin tulellamme karkoittaa kahden eskadroonan verran vihollisen ulaaneja, jotka pahaa aavistamatta oleskelivat eräässä notkossa, ja anastaa heidän ajoneuvonsa. Viimemainituissa oli muun muassa rykmentin kassa, joka lähetettiin pois, paljon leipiä, jotka krenatöörimme painetteihinsa pistettyinä toivat Burkersdorfiin leiritulille, ja sotapäiväkirja, joka oli kirjoitettu samaan vihkoon kuin Italian sotaretkellä v. 1859 laadittu päiväkirja. Noin 12 vuotta takaperin tutustuin vanhanpuoleiseen mecklenburgilaiseen herrasmieheen, joka silloin oli luutnanttina palvellut Itävallan armeijassa eräässä näistä ulaanieskadroonista. Hän tunnusti minulle tässä tilaisuudessa menettäneensä uuden ulankansa, joka hänen oli määrä panna ylleen Berliiniin marssiessaan.

Kun en saanut Soorin luona tämän enempää kokea, täytyi minun tyytyä siihen, että edes olin ruutia haistanut ja elänyt osan niistä sielullisista mielialoista, jotka valtaavat joukon sen ensi kosketuksessa vastustajan kanssa.

Taisteluinnostukseni vastapainoksi sain seuraavana päivänä tehdä tuttavuutta niin sanoakseni mitalin nurjan puolen kanssa. Surullinen velvollisuuteni oli 60 krenatöörin kanssa etsiä taistelutantereelta kuolleita ja haudata ne. Se oli vakavaa työtä, jota lisäksi vaikeutti se että vilja oli vielä leikkaamatta. Viertotien ojissa tuon tuostakin juosten riensin sitten miehineni muiden joukko-osastojen sivu ja saavutin siten hädin tuskin pataljoonani, joka jo muun divisionan keralla jatkoi marssia etelää kohti. Ennätin parhaiksi näkemään, kun etujoukkomme rynnäköllä Königinhofin luona valloitti Elben ylimenopaikan.

Kesäkuun 30 päivä toi minulle sodan pikkuhommain arkipäiväisen todellisuuden. Minun tuli heikon saattojoukon keralla yöllä marssien kuljettaa Trautenauhun kolmisenkymmentä vaunullista vankeja, ottaa sieltä tyhjiksi joutuneihin vaunuihin muonaa ja tämän keralla palata takaisin Königinhofiin. Vasta heinäkuun 2:sen aamulla saatoin jälleen liittyä komppaniaani. Olikin jo täpärällä aika, sillä jo seuraavana päivänä oli meidän oltava Königgrätzin taistelukentällä.

Käytyäni seuraavana yönä osastoni keralla vartioretkellä Josephstadtin linnoituksen puolessa, majailimme heinäk. 3:nnen aamuna Königinhofin eteläisen tiensuun seuduilla tuskin mitään aavistaen kostean kylmässä etuvartio-leirissä. Silloin kaikui hälyytyssignaali ja pian sen jälkeen tuli käsky keittää kiireesti kahvia ja sitten olla valmiina marssimaan. Tarkkaavaiset kuuntelijat saattoivat piankin eroittaa lounaasta päin ankaraa tykkitulta. Oltiin eri mieltä tämän taistelun jymyn syistä. Yleensä kallistuttiin siihen luuloon, että Lausitzista Böömiin tunkeutunut prinssi Fredrik Kaarlen 1:nen armeija — me kuuluimme kruununprinssin 2:seen — oli jossain kohdannut yksinäisen itävaltalaisen joukko-osaston.

Etenemiskäskyä tervehdittiin riemulla. Herättihän se loistava menestys, jota vasemmalla puolellamme edennyt V armeijanosasto kenraali von Steinmetzin johdolla jo oli saavuttanut, kaartilaisessa kipeää kateutta. Roiskuvassa sateessa, sään koleudesta huolimatta hikipäissämme kahlasimme vaivalloisesti pitkiksi venyneissä kolonneissa pohjattomia teitä eteenpäin. Kiihkeä into oli vallannut mielet ja yltyi minussa huoleksi, että ehkä tulisimme liian myöhään.

Tämä pelko osottautui piankin turhaksi. Kun olimme nousseet Elben laaksosta, alkoi tykkien jyrinä kuulua yhä selvempään. Ja kello 11:n aikaan näimme jonkun korkeamman esikunnan, joka oli hevostensa selässä mäellä tiemme vieressä ja huolellisesti kiikareillaan tähyili etelää kohti. Se oli 2:sen armeijan ylikomento, päällikkönä kruununprinssimme, josta sittemmin tuli keisari Fredrik. Hänen silloinen yleisesikuntapäällikkönsä, kenraali von Blumenthal, kertoi minulle vuosien kuluttua tästä hetkestä seuraavaa:

"Juuri kun 1:nen kaartin divisiona tutkimattomilla teillä kulki ohitsemme, pyysin kruununprinssiä ojentamaan minulle kätensä. Kun hän tämän johdosta loi minuun kysyvän katseen, lisäsin minä tahtovani onnitella häntä siitä, että taistelu oli voitettu. Itävaltalaisten tykkituli suuntautui kaikkialla länttä kohti, mikä todisti, että 1:nen armeija koko linjalla sitoi vihollisen, joten me nyt pääsimme ahdistamaan sitä sivulta ja osaksi takaakin päin. Tähän tilanteeseen nähden ei tarvinnut muuta kuin käskeä kaartin armeijaosaston edetä erään, sumusta huolimatta kauas näkyvän kukkulan oikeanpuolitse, VI:n armeijaosaston sen vasemmanpuolitse, kun taas I:n ja V:n armeijaosaston, jotka vielä olivat tulossa taistelukentälle, tuli tätä armeijaosastoa seurata. Kukkula, jonka laella oli kaksi mahtavaa lehmusta, oli Horenowesin luona. Siinä melkein kaikki, mitä kruununprinssin tarvitsi koko päivänä käskeä."

Jatkoimme liikettämme vielä aluksi poikittaissuuntaan, sitten suoritimme rintamaansijoituksen ja pian lähetettiin Horenowesin luona olevilta kukkuloilta vastaamme ensimmäiset granaatit. Itävaltalainen tykistö osoitti olevansa hyvän vanhan maineensa tasalla. Eräs ensimmäisistä ammuksista haavoitti komppaniani komentajan, toinen kaatoi heti takaani sivusta-aliupseerini ja pian iski granaattikin keskelle kolonniamme ja siirsi 25 miestä taisteluriveistä. Mutta kun sitten tuli vaikeni ja kukkulat taistelutta joutuivat meille, koska tämä oli vain yllätyksen johdosta ajan voittamiseksi heikosti miehitetty vihollisen ulkoasema, niin pääsi pettymyksen tunne vallalle. Ei tosin pitkäksikään aikaa, sillä pian meille avautui näköala suureen osaan valtavaa taistelukenttää. Edessäpäin, viistoon oikealla kädellä, kohosi usvaiseen ilmaan sankkoja savupilviä meidän 1:sen ja Bistritzin luona olevan vihollisarmeijan tuliasemilta. Salamoiva tykkituli ja palavain kyläin hehku antoi kuvalle omituisen vakavan värityksen. Sakeneva sumu, korkea vilja ja pinnanmuodostus vaikuttivat, että vihollisen oli vaikea huomata liikkeitämme. Huomattavan vähäinen oli sen vuoksi vihollisten patterien tuli, niiden nyt pian ammuskellessa meitä etelästä käsin voimatta meitä seisauttaa. Myöhemmin ne enimmäkseen urhean puolustuksen jälkeen valloitettiin. Siten tunkeuduimme eteenpäin niin nopeasti kuin pinnanmuodostus, raskas, syvä ja livettävä multa, vilja, rapsi ja sokerijuurikkaat sallivat. Hyökkäyksemme oli suunniteltu silloisen sotataidon kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta kävi pian hajanaiseksi. Komppaniat, jopa niiden osastotkin alkoivat omin päin etsiä vihollista; kaikki tunkeutuivat eteenpäin. Kaikkia yhdisti vain sama tahto: eteenpäin vihollisen kimppuun!

Chlumin ja Nedelistin välillä kohtasi puolipataljoonamme — tämä oli siihen aikaan sangen suosittu taisteluryhmittymä — sumussa ja viljassa äkkiarvaamatta etelästä etenevää vihollisen jalkaväkeä. Neulasytytinkiväärin etevämmyys piankin pakotti sen väistymään. Seuratessani sitä jääkäriosastoni keralla hajajärjestyksessä kohtasin äkkiä itävaltalaisen patterin, joka mistään välittämättä rohkeasti kiiti paikalle, käänsi tykkinsä ja nakkasi vastaamme kartessikuuron. Luodista, joka lävisti kypärini ja hipaisi päätäni, lyyhistyin vähäksi aikaa tunnottomaksi. Kun jälleen toinnuin, tunkeuduimme jo patteriin. Viisi tykkiä saimme, kolme muuta pääsi pakoon. Tunsin itseni ylpeäksi, kun syvään hengähtäen, vähäinen päänhaava verta vuotaen, seisoin valloittamieni tykkien keskellä. Mutta minulla ei ollut aikaa levätä laakereillani. Vehnän sekaan ilmestyi vihollisia jääkäreitä, jotka tunsimme hatuissa olevista kukonsulista. Torjuin ne takaisin ja seurasin niitä erääseen solatiehen saakka.

Sattuman johdosta tuli tämä ensimmäinen taistelukokemukseni kuluneen suuren sodan kuluessa Itävallassa tunnetuksi. Virasta eronnut entinen upseeri, 1866-vuoden veteraaneja, kirjoitti minulle Böömin Reichenbergistä, että hän oli Königgrätzin luona ollut rykmentin kadettina minun valloittamassani patterissa, ja osoitti tämän piirroksella todeksi. Kun hän vielä lisäsi muutamia ystävällisiä sanoja, kiitin häntä sydämellisesti, ja siten entisten vastustajain kesken alkoi aivan toverillinen kirjeenvaihto.

Saavuttuani yllä mainitulle solatielle toimitin tiedustelun. Vihollisen jääkärit olivat kadonneet sadeusvaan. Ympärillä olevat kylät — edessäni Wsestar, oikealla Rosberitz ja vasemmalla Sweti — olivat ilmeisestikin vielä vihollisen käsissä; Rosberitzin omistamisesta jo taisteltiin. Minä olin osastoineni yksin. Takanani ei näkynyt merkkiäkään meikäläisistä. Suljetut osastot eivät olleetkaan seuranneet minua etelään päin, vaan näyttivät kääntyneen oikealle. Päätin tehdä yksinäisyydestäni laajalla taistelutanterella lopun siten, että etenin solatietä pitkin Rosberitziin. Ennenkuin pääsin päämäärääni, mennä porhalsi ohitseni vielä useita itävaltalaisia eskadroneja huomaamatta minua ja pienoista joukkoani. Ne kulkivat edessäni solatien poikki matalasta kohdasta ja törmäsivät sitten vähän ajan kuluttua, kuten vilkas kiväärituli ilmaisi, Rosberitzin koillispuolisessa maisemassa yhteen minulle näkymättömän meikäläisen jalkaväen kanssa. Pian karkasi sieltä takaisin irtonaisia hevosia ja lopulta kaikki jälleen laukkasivat ohitseni. Lähetin heidän jälkeensä vielä muutamia luoteja; ratsumiesten valkoiset viitat olivat sumeassa ilmassa hyvänä maalitauluna.

Rosberitzissa tilanne oli vakava minun sinne saapuessani. Divisionamme eri rykmentteihin kuuluvat rajusti eteenpäin tunkeutuvat osastot ja komppaniat olivat siellä iskeneet yhteen sangen ylivoimaisten vihollisvoimain kanssa. Heikkojen osastojemme takana ei läheisyydessä ollut apujoukkoja. Divisionan pääosan oli korkealla oleva Chlumin kylä vetänyt puoleensa ja siellä riehui ankara taistelu. Puolipataljoonani, jonka Rosberitzin itälaidassa jälleen onnellisesti yhdytin, oli niin ollen ensimmäinen apu.

Kummatko ovat enemmän yllätettyjä, itävaltalaisetko vaiko me, sitä en voi päättää. Joka tapauksessa taajaan yhteen sulloutuneet vihollisjoukot tunkeutuvat kolmelta puolelta kimppuumme saadakseen kylän jälleen kokonaan valtaansa. Vaikka neulasytytinkiväärimme tekeekin niin kamalia tuhoja, hyökkää sortuneitten ensimmäisten rivien yli yhä uusia kimppuumme. Kylän kaduilla, palavien olkikattoisten talojen välissä syntyy murhaava käsikähmä. Ei puhettakaan, että enää taisteltaisiin järjestetyissä yhtymissä. Itsekukin pistää ja ampuu ympärilleen, minkä kerkiää. Hohenzollernin prinssi Anton 1:sestä kaartin rykmentistä vaipuu maahan pahasti haavoittuneena. Vänrikki von Woyrsch, nykyinen sotamarsalkka, jää muutaman miehen keralla edestakaisin aaltoilevassa taistelussa prinssin luo. Tämän kultakello tuodaan minulle, jottei se ehkä joutuisi vihollisrosvojen käsiin. Pian uhkaa meitä saarron vaara. Selkämme taa johtavalta syrjäkadulta kuuluu itävaltalaisia torvisignaaleja, kuuluu vihollisten rummutusta, minkä sointu on kumeampi kuin meidän. Rintamankin puolelta ankarasti ahdistettuina täytyy meidän peräytyä. Palava olkikatto, joka putoaa kadulle ja sulkee sen liekkiin ja paksuun savuun, on pelastuksemme. Pääsemme tämän suojan turvissa peräytymään kylän vieressä koillispuolella olevalle kukkulalle.

Kauemmaksi emme katkerassa raivossamme tahdo väistyä. Majuri kreivi Waldersee 1:sestä kaartin jalkaväen rykmentistä, joka v. 1870 kaatui Pariisin edustalla kuningatar Augustan kaartin krenatöörirykmentin komentajana, antaa vanhimpana läsnäolevana upseerina pistää maahan molemmat kerallamme olevat liput; niiden ympärille kokoontuvat joukkomme järjestettäviksi. Jo lähestyy takaa päin apujoukkojakin. Ja pian sitten lähdetään jälleen raikuvin rummuin eteenpäin, päin vihollista, joka on tyytynyt, kun sai kylän valtoihinsa. Tämänkin se pian jättää liittyäkseen armeijansa yleiseen peräytymisliikkeeseen.

Rosberitzistä jälleen löysimme Hohenzollern-prinssin, joka kuitenkin lyhyen ajan kuluttua kuoli Königinhofin sairashuoneessa haavoihinsa. Hänen uskolliset suojelijansa oli vihollinen vienyt mukanaan vankeina. Useat minunkin osastooni kuuluvat krenatöörit olivat joutuneet saman kohtalon omiksi pidettyään eräässä tiilitehtaassa urhoollisesti puoliaan. Kun me kaksi päivää myöhemmin marssia jatkettaessa iltasella majoituimme Königgrätzin linnoituksen lounaispuolelle, yhtyivät nämä urheat miehet jälleen meihin. Linnoituksen komentaja oli, päästäkseen heitä ruokkimasta, käskenyt heidän marssia preussilaisten leiritulille. Sattui niin onnellisesti, että he yhdyttivät juuri oman joukkonsa.

Taistelun päätökseksi etenimme vielä Wsestariin saakka ja jäimme sinne, kunnes tuli lähteä taistelukentältä. Lääkäri tahtoi lähettää minut sairashuoneeseen päähaavani vuoksi; tyydyin kuitenkin kääreihin ja kevyeen siteeseen, koska Elben takana oli odotettavana uusi taistelu, ja sain sitten marssittaessa käyttää kypärin sijasta lakkia.

Omituisia olivat ne tunteet, jotka heinäkuun 3:nnen iltana mielessäni liikkuivat. Lähinnä kiitollisuuttani Herraa Jumalaa kohtaan vallitsi minussa ylinnä ylpeä itsetietoisuus siitä, että olin ollut osallisena työssä, josta oli tullut uusi kunnian lehti Preussin armeijan ja preussilaisen isänmaani historiaan. Vaikka emme vielä täydelleen olleetkaan tietoisia voittomme koko kantavuudesta, oltiin siitä jo selvillä, että se merkitsi enemmän kuin edelliset kahakat. Uskollisesti muistelin kaatuneita ja haavoittuneita tovereitani. Osastoni oli menettänyt puolet luvustaan, mikä osoitti, että se oli täyttänyt velvollisuutensa.

Kun heinäkuun 6:ntena kuljimme Elben yli Pardubitzin luona sotasiltaa myöten, odotti kruununprinssi siellä rykmenttiä ja lausui meille tunnustuksensa taistelussa osoittamastamme käytöksestä. Kiitimme äänekkäällä hurraalla ja kuljimme edelleen ylpeinä kiitoksesta, jonka olimme saaneet armeijamme ylipäälliköltä ja Preussin kruununperilliseltä, ilomielin valmiina seuraamaan häntä uusiin taisteluihin.

Sotaretken jatko ei kuitenkaan tuottanut meille enää muuta kuin marsseja eikä siis mitään mainittavia elämyksiä. Heinäk. 22:sena alkanut aselepo tapasi meidät Ala-Itävallassa, noin 40 kilometrin päässä Wienistä. Kun pian sen jälkeen lähdimme sieltä marssimaan takaisin kotimaahan, saimme seuraksemme kamalan vieraan, koleran. Vasta vähitellen se meistä luopui, vaadittuaan vielä montakin uhria riveistämme.

Egerin varrelle jäimme muutamaksi viikoksi. Tällöin kohtasin Pragissa isäni, joka työskenteli johanniittana eräässä sairashuoneessa Königgrätzin taistelukentällä. Emme laiminlyöneet tätä tilaisuutta käydä suuren kuninkaamme lähellä olevalla taistelukentällä. Miten hämmästyimmekään, kun näimme Pragin luona kaatuneen sotamarsalkka kreivi Schwerinin muistopatsaan rinnalla, jonka Preussin valtio vapautussodan jälkeen pystytti, vielä toisenkin, jonka jo aikoja ennen keisari Josef II, Fredrik Suuren ihailija, oli sinne pystyttänyt vastustajasankarin muistoksi.

Muisto käynnistäni tällä taistelutantereella johtui maailmansodan kuluessa jälleen erikoisen elävästi mieleeni. Aivan itsestään tulee tehneeksi vertailun vuoden 1757 Preussin ja vuoden 1914 Saksan aseman välillä. Samoin kuin Pragia seurannut Kolin vei useita voittoja seurannut Marnen taistelukin suuren hyökkäysaatteemme myttyyn, pakottaen isänmaani olemassaolon taistelun kohtalokkaaseen pidentämiseen. Mutta kun seitsenvuotisen kamppailun päättyessä näemme mahtavan Preussin, on sen sijaan äskeisen nelivuotisen epätoivoisen taistelun päättyessä edessämme murtunut Saksa. Emmekö ole olleet isäimme veroisia?

Syyskuun 2:sena kuljimme paluumarssiamme jatkaen Böömin ja Saksin välisen rajan poikki ja syyskuun 8:ntena Grossenhain-Elsterin viertotiellä Mark Brandenburgin rajan poikki. Siinä meitä odotti kunniaportti. Sen alitse kuljimme "Heil Dir im Siegerkranzin" sävelten soidessa kotimaahan. Mitä tunsimme, sitä minun ei tarvitse kuvailla.

Syyskuun 20:ntenä tapahtui juhlallinen marssimme Berliiniin. Paraatiasentoon käytiin nykyiselle Königsplatzille, joka silloin oli hiekkainen harjoituskenttä. Siinä missä yleisesikunta-rakennus nykyään on, oli halkopiha, jonka pajujen reunustama tie yhdisti kaupunkiin. Krollin "Etablissementti" oli sitä vastoin jo olemassa. Paraatiasento-paikalta marssivat juhlivat joukot Brandenburger Torin kautta Lindeniä pitkin Opernplatzille. Siellä tapahtui marssi Hänen Majesteettinsa kuninkaan ohi. Blücher, Scharnhorst ja Gneisenau katselivat sitä patsaittensa päästä. He saattoivat olla meihin tyytyväiset!

Paraatiasentoon marssiakseen oli minun joukkoni kokoontunut Floraplatzille. Komentaja antoi siellä minulle Punaisen Kotkan 4:nnen luokan ritarimerkin miekkoineen käskien paikalla kiinnittää sen paikoilleen, koska uusien ritarimerkkien tuli olla kaupunkiin marssittaessa näkyvissä. Minun jotenkin neuvottomana katsellessani ympärilleni astui katsojain joukosta vanhanpuoleinen nainen ja nuppineulalla kiinnitti kunniamerkin rintaani. Milloin olen myöhemmin vuosien kuluessa jalan tai ratsain kulkenut Floraplatzin poikki, aina olen kiitollisena muistellut ystävällistä berliinitärtä, joka siellä kiinnitti 18-vuotiaan luutnantin rintaan hänen ensimmäisen ritarimerkkinsä.

Sodan jälkeen määrättiin Hannover 3:nnen kaartinrykmentin rauhanaikaiseksi asemapaikaksi. Tällä tahdottiin varmaankin tälle entiselle pääkaupungille osoittaa kohteliaisuutta. Vastahakoisesti sinne lähdimme, mutta kun 12 vuoden kuluttua tuli eron hetki, rykmentti kun siirrettiin Berliiniin, niin tuskinpa oli sen riveissä ainoatakaan, jolle ero ei olisi käynyt haikeaksi. Itse puolestani olin niin mieltynyt tähän kauniiseen kaupunkiin, josta minun jo v. 1873 täytyi lähteä, että myöhemmin virasta erottuani muutin sinne.

Pian solmimme uudessa olopaikassamme tuttavuuksia. Monet hannoverilaiset sentään valtiollisista syistä pysyttelivät aivan erillään. Emme koskaan paheksuneet tätä uskollisuutta vanhaa hallitsijahuonetta kohtaan, vaikka olimmekin syvästi vakuutetut siitä, että Hannover oli yhdistettävä Preussiin. Ainoastaan milloin welfiläisyys yksityisten käyttäytymisessä ei arvokkaasti kantanut mielipahaansa, vaan pukeutui häijyyteen, loukkauksiin tai niskoitteluun, kohtelimme sitä kuin vastustajaa.

Yhä enemmän juurruimme vuosien kuluessa Hannoveriin, joka mitä onnellisimmalla tavalla tarjoaa suurkaupungin edut ilman sen epäkohtia. Vilkkaaseen hienostuneeseen seuraelämään, joka myöhemmin, Ranskan sodan jälkeen, kohosi korkeimmilleen sen johdosta, että Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa, Preussin prinssi Albrecht puolisoineen oleskeli siellä vuosikausia, liittyi käynnit oivallisessa hoviteatterissa, mikä nuorelle upseerille ei tullutkaan kalliiksi. Ihanat puistot ja Eilenriede, Saksan kauneimpia metsiä, ympäröivät kaupunkia; virantoimituksen vapaahetkinä saatoimme jalan tai ratsain käydä niitä ihailemassa. Ja maakuntamanöövereillä, joihin otimme osaa sen sijaan että olisimme lähteneet Potsdamiin kaartin syysharjoituksiin, opimme vähitellen tuntemaan koko Ala-Saksin vuorilta mereen saakka ja mieltymään sen omituisuuteen. Pienpalvelus suoritettiin Waterlooplatzilla. Kolme vuotta peräkkäin olen siellä harjoittanut rekryyttejäni ja eräässä tämän torin varrella olevassa kasarmissa oli minulla ensi virka-asuntoni, asuin- ja makuuhuoneeni. Vielä nykyään siirryn mielelläni tässä kaupunginosassa käydessäni ajatuksissani takaisin kultaiseen nuoruuden aikaan. Melkein kaikki silloiset toverini ovat kootut suureen armeijaan. Monivuotisen komppanianpäällikköni, virasta eronneen majuri von Seelin, sain kuitenkin hiljakkoin nähdä. Sanomattoman paljon olen velkaa tälle jo yli 80-vuotiaalle; hän oli aivan erikoisesti minulle esikuva ja opettaja siinä miten ankaralta kannalta virantoimitus on otettava.

Hänen Majesteettinsa Kuningas kävi ensi kerran Hannoverissa kesällä 1867. Hänen tullessaan seisoin palatsin edustalla Yrjön puistossa kunniakomppaniassa ja sotaherrani osoitti minulle suosiotaan kysymällä, missä tilaisuudessa olin miekka-ritarimerkin ansainnut. Myöhempinä vuosina, kun 1870/71 vielä olin saanut rautaristin, kysyi keisarini ja kuninkaani minulta vielä monta kertaa samaa asiaa viransiirto- ja ylennysesittelyissä. Aina tunsin silloin samanlaisen ylpeyden sykähdyksen ja samanlaista iloa kuin silloinkin.

Yhä kiinteämmiksi lujittuivat Hannoverin valtiolliset, sotilaalliset ja yhteiskunnalliset olot. Pian oli tämä uusikin maakunta verisillä tappotanterilla kunnostautuva Preussin tasa-arvoisena osana!

1870-vuoden sodan alkaessa lähdin 1:sen pataljoonan adjutanttina vihollista vastaan. Komentajani, majuri von Seegenberg, oli palvellut vuosien 1864 ja 1866 sodissa rykmentissä komppanianpäällikkönä. Hän oli sodan karkaisema Vanhan Preussin sotilas, suhdattoman tarmokas ja joukoistaan väsymättömästi huolehtiva. Suhteemme olivat hyvät.

Sodan alku tuotti rykmentille, samoin kuin koko kaartin armeijaosastollekin, sikäli haikeita pettymyksiä, ettemme viikkokausia kestäneistä marsseista huolimatta päässeet viholliseen käsiksi. Vasta kun Pont à Moussonin yläpuolella jo olimme kulkeneet Moselin poikki ja saapuneet melkein Maasille, saattoivat Metzin länsipuolella sattuneet tapaukset meidät elok. 17:ntenä sikäläiseen seutuun. Kaarsimme pohjoista kohti ja saavuimme ylenmäärin rasittavan marssin jälkeen tämän päivän illalla Vionvillen taistelukentälle. Kaikkialta näkyi vastaamme jälkiä III:n ja X:n armeijaosastomme edellisen päivän hirveästä kamppailusta. Sotatilanteesta emme saaneet kuulla sanottavasti mitään. Niinpä marssimme elokuun 18:ntena Hannonvillen luona olevilta majailupaikoiltamme Mars la Tourin länsipuolitse joutuen tilanteeseen, joka oli meille jotenkin epäselvä. Puolenpäivän aikaan saavuimme Doncourtiin. Marssi, joka siihen saakka oli ollut verraten lyhyt ja suoritettu taajoissa joukkomuodostumissa ikävässä sekaannuksessa saksilaisen (XII) armeijaosaston kanssa, polttavassa helteessä, sankoissa pölypilvissä, voimatta edellisestä päivästä saakka saada riittävästi vettä, oli käynyt ylen rasittavaksi. Itse olin kesken marssia ensin käynyt kaartin 2:seen rakuunarykmenttiin kuuluneen kaatuneen serkkuni haudalla Mars la Tourin luona ja sitten käyttänyt tilaisuutta ratsastaakseni 38:nnen jalkaväen brigaadin ja 1:sen kaartin rakuunarykmentin hyökkäyskentän poikki. Eräässä solassa ja sen pohjoispuolella näkyi rivittäin, jopa paikoitellen kasoittainkin kaatuneita, preussilaisia samoin kuin ranskalaisiakin, mikä osoitti, kuinka murhaava taistelu oli tässä ja lähimmässä ympäristössä ollut.

Doncourtin luona pysähdyimme ja suoriuduimme keittämään. Leviää huhuja, että Bazaine on marssinut länteen ja päässyt pakoon. Aamupäivän innostus on koko lailla laimentunut. Äkkiä alkaa idässä päin valtava tykkituli. IX armeijaosasto on kohdannut vihollisen. Taistelun melu herättää meilläkin kaikki eloon. Hermot alkavat uudelleen jännittyä, sydän jälleen sykkiä lujemmin ja iloisemmin. Lähdetään matkaa jatkamaan koilliseen päin. Hetki hetkeltä vahvistuu se tunne, että tänään on edessä valtava taistelu. Sijoitumme rintamaan ja saamme käskyn avata lippumme. Se tapahtuu kolminkertaisin hurraa-huudoin; vaikuttava silmänräpäys! Melkein samaan aikaan laukkaa ohitsemme kaartin pattereita itään päin, kohti vastustajan asemia. Yhä valtavammaksi kehittyy taistelukuva. Amannweilerin kukkulain takaa, puolitiessä St. Privat'han, kohoaa sankkoja raskaita savu-pilviä. Siellä ylhäällä seisoo vihollisen jalkaväkeä ja tykistöä monessa linjassa toistensa takana ja samalla yläpuolellakin. Niiden tuli kohdistuu toistaiseksi koko voimallaan IX armeijaosastoa vastaan. Vihollinen ulottuu kaikesta päättäen sen vasemman sivustan ohi. Yksityisseikkoja ei voi erottaa.

Välttääksemme rintamahyökkäystä vihollisen asemaa kohti käännymme eräässä niittysolassa pohjoiseen Ste Marie aux Chenesiä kohti, kulkien noin viisi kilometriä yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa. Divisionamme etujoukko ja meidän vasemmalla puolellamme Auboueta kohti marssivan XII:n armeijaosaston osa hyökkää kylän kimppuun ja valloittaa sen. Ste Marien anastettuaan brigadimme marssii asentoon aivan kylän eteläpuolelle, rintama kylää kohti. Lepäämme. Tosin omituista lepoa. Taajoihin suljettuihin osastoihimme iskee tuon tuostakin St. Privat'sta eteenpäin lähetettyjen vihollisen tarkka-ampujain harhailevia luoteja. Luutnantti von Hellendorff 1:sestä kaartin rykmentistä saa lähellä minua luodista surmansa; hänen isänsä, saman rykmentin pataljoonankomentaja, kaatui niinikään lähellä minua 1866 Königgrätzin luona Rosberitzissa. Monta miestä haavoittui.

Harkitsen tilannetta. Idässä päin, melkein nykyisen rintamamme oikealla sivustalla, on loivasti kohoavalla mäellä St. Privat, jonka suora, poppelien reunustama viertotie yhdistää parin kilometrin päässä olevaan Ste Marie aux Chenesiin. Tämän tien pohjoispuolella on maisema puurivien vuoksi enimmäkseen näkymättömissä, mutta se vaikuttaa yhtä suojattomalta kuin viertotien eteläpuolellakin oleva kenttä. Itse kukkuloilla vallitsee melkein kammottava hiljaisuus. Silmä väkisinkin teroittaa näkövoimaansa keksiäkseen sieltä aavistettuja salaisuuksia. Meidän puolellamme ei näytä pitävän tarpeellisena riistää niiltä tiedustelemalla harsoa. Niinpä jäämme levollisina alallemme.

Kello 1/2 6:n aikaan iltapäivällä saa brigadimme hyökkäyskäskyn. Meidän tulee edetä heti Ste Marien itäpuolitse pohjoista kohti ja sitten viertotien tuolla puolella kääntyä St. Privat'ta kohti hyökkäykseen. Paikalla tunkee mieleen epäily, että tämän taidokkaan liikkeen oikeaan sivustaan voidaan hyökätä St. Privat'sta.

Vähää ennen kuin pataljoonamme nousevat, alkaa koko maisema St. Privat'n ympärillä elää ja verhoutuu ampuvain ranskalaisten linjain tuiskuun. 4 kaartin brigadi, joka ei kuulu meidän divisionaamme, etenee nimittäin jo viertotien eteläpuolella. Sen vuoksi kääntyy toistaiseksi vastustustehon koko voima sitä vastaan. Tämä joukko palaa pian kuonaksi, ellemme me, 1 kaartin brigadi, kiireimmiten hyökkää viertotien pohjoispuolelta ja siten saa aikaan huojennusta. Tosin näyttää melkein mahdottomalta päästä sinne. Komentajani ratsastaa, minä mukana, maisemaa tarkastamaan ja antamaan brigadin puitteissa toimivalle pataljoonalle marssisuunnan. Keskeytymätön tulihirmumyrsky pyyhkii nyt koko kentän poikki meitäkin vastaan. Meidän täytyy kuitenkin koettaa toteuttaa aloitettu liike. Meidän onnistuukin kulkea tien poikki. Sen toiselle puolelle taajaan sulloutuneet kolonnat asettuvat rintamaan vihollisen tulilinjoja kohti ja hyökkäävät hajaantuen eteenpäin St. Privat'ta vastaan. Yhteisenä pyrkimyksenä on päästä niin lähelle vihollista kuin suinkin, jotta voisimme käyttää kiväärejämme, jotka chassepot'ihin verraten ovat ala-arvoiset. Tapaus vaikuttaa samalla sekä järkyttävästi että valtavasti. Joukkojen jäljessä niiden syöksyessä eteenpäin kuin raesadetta vastaan peittyy maa kuolleilla ja haavoittuneilla, mutta urhea väki tunkeutuu herkeämättä eteenpäin. Yhä uudelleen ja uudelleen upseerit ja aliupseerit, joiden sijalle pian krenatöörien ja fysilieerien täytyy astua, tempaavat sen pystyyn ja eteenpäin. Näen ohiratsastaessani, kuinka kaartin armeijaosaston komentava kenraali, Württembergin prinssi August, Ste Marien edustalla ratsunsa selässä istuen seuraa valtavaa kamppailua, johon hänen uljaat rykmenttinsä syöksyvät, siinä ehkä tuhoutuakseen. Häntä vastapäätä kuuluu marsalkka Canrobert seisoneen St. Privat'n edustalla.

Saadakseen pataljoonansa pois joukkojen tungoksesta Ste Marien koillispuolelta ja hankkiakseen sille taistelua varten tarpeellisen liikuntavapauden ei komentajani anna sen heti asettua rintamaan St. Privat'ta kohti, vaan jatkaa pataljoonan mukana aluksi maiseman alanteessa entistä suuntaa pohjoista kohti. Täten siirrymme jonkinlaisessa suojassa niin kauas sivulle päin, että me kääntyessämme muodostamme brigadin vasemman sivustan. Näissä oloissa pääsemme yhä enemmän väkeä menettäen puolitiehen Ste Marie-Roncourtia kohti.

Ennenkuin täältä voimme ryhtyä St. Privat'ta kiertämään, täytyy meidän olla selvillä Roncourtista, jota Aubouesta etenevät saksilaiset eivät vielä näytä saavuttaneen. Ratsastan sinne, näen kylän tyhjäksi sekä ystävistä että vihollisista, mutta huomaan kylän itäpuolella olevissa kivilouhoksissa ranskalaista jalkaväkeä. Minun onnistuu vielä ajoissa viedä Roncourtiin pataljoonastani kaksi komppaniaa. Pian sen jälkeen tekee vastustaja kivilouhoksista hyökkäyksen, joka torjutaan. Nyt voivat molemmat toiset komppaniat kääntyä St. Privat'n pohjoista tiensuuta kohti ja edes vähän huojentaa brigadin muiden osien ankaraa rintamataistelua. Myöhemmin, kun XII:n armeijaosaston osat ovat ottaneet Roncourtin haltuunsa, lähtevät molemmat sielläkin käytetyt komppaniamme liikkeelle.

Rintamalla jatkuu sillä välin verinen kamppailu. Vihollisen puolelta koettaa monesta linjasta tuleva, katkeamaton jyrisevä jalkaväen tuli lyödä maahan kaiken elämän laajalla suojaamattomalla hyökkäyskentällä. Meidän puolellamme moniaukkoinen linja hajanaisia joukkoriekaleita, jotka eivät kuitenkaan ole vain kynsin hampain maassa kiinni, vaan ikäänkuin suonenvedontapaisin nytkäyksin yhä ja yhä koettavat syöksyä vastustajan kimppuun. Henkeäni pidätellen katselen näitä taistelukohtauksia, äärimmäisen jännittyneenä, eikö vihollinen vastahyökkäyksellä syökse takaisin joukkojamme. Mutta ranskalaiset pysyvät jäykästi asemissaan, lukuunottamatta ratsuväen yritystä murtautua kimppuumme St. Privat'n pohjoispuolitse, joka yritys kuitenkin tyrehtyi alkuunsa.

Jalkaväen taistelussa seuraa hengähdyspaussi. Kumpikin puoli on uuvuksissa ja pysyy toistaan vastassa, vain harvakselleen ammuskellen. Aselepo on taistelukentällä niin ilmeinen, että vasemmalta sivustalta voin tulilinjaa pitkin ratsastaa melkein brigadin keskustaan ja takaisin ilman vaaran tunnetta. Mutta sitten aloittaa esiintuotu tykistömme ruhjomatyönsä ja pian sitä paitsi yhtyvät Ste Mariesta käsin 2:sen kaartinbrigadin verekset voimat 4:nnen ja 1:sen veriinsä sortuviin tähteisiin, kun taas luoteesta lähestyy saksilaisia apujoukkoja. Raskaasti taistelevan jalkaväen kestämä painostus käy tuntuvasti helpommaksi. Missä jonkun aikaa näytti vallitsevan vain kuolemaa ja tuhoa, siellä alkaa nyt viritä uutta taistelutointa, ilmetä uutta taistelutahtoa, joka lopulta päättyy sankarimaiseen rynnäkköön vihollista vastaan. Hetki on sanomattoman järkyttävä, kun ilta-auringon mailleen mennessä etumaiset taistelurivimme nousevat viimeiseen rynnäkköön. Ei mikään käsky niitä pakota, sama sielullinen tunne, rautainen päätös voittaa, pyhä taistelunvimma syöksee niitä eteenpäin. Tämä vastustamaton vuoksi tempaa kaikki mukaansa. Vastustajan varustukset sortuvat pimeän tullessa. Suunnaton riemastus valtaa meikäläiset.

Kun myöhään illalla luin pataljoonamme tähteet ja sitten aamulla näin rykmenttini muitten osien vielä paljon heikommat jäännökset, kun sisällinen jännitys raukesi, pääsivät inhimillisen tunteen hellemmät puolet vallalle. Silloin ei ajattele vain sitä, mitä taistelussa on voitettu, vaan myös sitä, mitä tämä menestys on maksanut. Kaartin 3:s rykmentti oli kaikkiaan menettänyt 36 upseeria, 1060 aliupseeria ja miestä, joista kuolleita oli 17 upseeria ja 304 miestä. Samanlaiset olivat kaartin kaikkien jalkaväkirykmenttien tappiot. Äskeisen suuren sodan kuluessa on jalkaväkemme useinkin kärsinyt yhtä suuria tappioita kuin kaarti St. Privat'n luona. Saatoin silloisista kokemuksistani arvata, mitä tämä joukolle merkitsee. Mikä määrä parhaita, osittain korvaamattomia voimia siinä vaipuu hautaan! Mutta mikä ihana henki onkaan toiselta puolen elänyt kansassamme, kun se tästä huolimatta on vuosikausia kestäneissä ponnistuksissa kyennyt yhä säilyttämään armeijamme taistelukuntoisena!

Elokuun 10:ntenä hautasimme kuolleemme ja 20:ntenä iltapäivällä marssimme edelleen länttä kohti. Divisionankomentajamme, kenraaliluutnantti von Pape, lausui meille matkalla tunnustuksensa menestyksestämme ja tehosti, että me siinä kuitenkin olimme vain täyttäneet velvollisuutemme. Lopuksi hän lausui: "Muutoin pitää meistä paikkansa sotamiehen vanha sananparsi: Vaikka kaatuisi oikealla ja vasemmalla tuhansia ja sortuisi joka ystävä, me jatkamme taistelua!" Raikuva hurraahuuto Hänen Majesteettinsa Kuninkaan kunniaksi oli vastauksemme.

Miten St. Privat'n taistelua sotilaalliselta kannalta arvosteltaneenkin, se ei missään tapauksessa siitä menetä mitään sisäisestä suuruudestaan. Tämä suuruus on se henki, jonka avulla joukot tuntikausia kestivät hirveän pulan ja lopulta voitokkaasti siitä suoriutuivat. Tämä tunne meissä elokuun 18:tta muistellessamme edelleenkin oli määräävänä. Vakava mieliala, joka taistelun johdosta oli miehemme vallannut, hälveni pian; sen sijaan kunkin yksityisen suoritusten ja kaikkien yhteisten toimien synnyttämä ylpeys on säilynyt tähän päivään saakka. Vielä vuonna 1918 vietin, vieläpä jälleen vihollismaassa, St. Privat'n vuosipäivää 3:nnen kaartin rykmentin keralla, johon kuninkaani armosta jälleen kuuluin. Useita "vanhoja herroja", vuoden 1870 sotureita, muiden mukana ennen mainittu virasta eronnut majuri von Seelkin, oli rientänyt kotoa rintamalle tähän muistojuhlaan. Silloin näin viimeisen kerran tämän uljaan rykmentin!

Mikäli olen kuullut, ovat vastustajamme nyt repineet Preussin kaartin muistopatsaat St. Privat'n kukkuloilta. Vaikkapa tämä olisikin totta, en kuitenkaan luule, että moinen teko on omiaan alentamaan saksalaista sankariutta. Usein olen nähnyt saksalaisten upseerien ja sotamiesten hiljaisessa kunnioituksessa seisovan ranskalaisten sotamuistomerkkien edessä, vaikka ne ovatkin olleet Saksan puolella, ja olen heidän kerallaan tuntenut kunnioitusta vastustajan tekoja ja uhreja kohtaan.

Taistelun jälkeen pataljoonankomentajani ainoana haavoittumattomana esikuntaupseerina otti vastaan rykmentin johdon. Minä jäin tässä uudessakin toimessa hänen adjutantikseen.

Ne sotatoimet, jotka Sedanin luona johtivat muistettavaan päätökseensä, eivät minulle tuoneet mukanaan sanottavaa. Alkunäytöksen, Beaumontin taistelun, näimme elokuun 30:ntenä reservissä seisten vain katsojina. Syyskuun 1:senä seurasin taistelun kulkua etupäässä näkijänä. Kaartin armeijaosasto muodosti koillisen osan siitä rautaisesta renkaasta, joka päivän kuluessa sulkeutui Mac Mahonin ympärille. Nimenomaan seisoi 1 kaartin brigadi aamusta iltapäivään Givonnen laakson itäpuolella olevien kukkulain takana valmiina odottaen. Käytin tätä toimettomuutta lähteäkseni kaartin patterien luo, jotka oli ajettu kukkulain reunalle pitkään riviin ja jotka nakkelivat ammuksiaan laakson poikki vastakkaisen rinteen enimmäkseen metsäisillä kukkuloilla seisoviin ranskalaisiin. Täältä avautui avara näköala koko seudun yli Ardennien metsästä aina Maasin puolen rinteihin saakka. Varsinkin olivat Illyn ylänkömaisema ja Givonne-Bachesin länsipuolella olevat ranskalaiset asemat ynnä Bois de la Garenne lähellä minua, aivan ulottuvillani. Ranskan armeijan turmio kehittyi siis aivan silmieni edessä. Saatoin seurata, kuinka saksalainen tulikehä vähitellen sulkeutui onnettoman vastustajan ympärille ja kuinka ranskalaiset tekivät sankarillisia, vaikka alusta alkaen täydelleen toivottomia yrityksiä murtaakseen yksityisillä hyökkäyksillä saartorenkaamme. Minulle taistelu oli vielä erikoisesti mielenkiintoinen. Tappelun edellisenä päivänä olin nimittäin Carignanin läpi marssittaessa ratsuraippaa ostaessani puheliaalta ranskalaiselta satulasepältä kuullut, että Ranskan keisari oli armeijansa luona. Kerroin tätä edelleen, mutta sitä ei uskottu. Kun taistelupäivänä, vihollisen tuhon muodostuessa yhä täydellisemmäksi, sanoin: "Tuon kattilan pohjalla on Napoleonkin", nauroivat minulle kaikki. Suuri oli riemuni, kun otaksumani myöhemmin osoittautui todeksi.

Rykmenttini ei tänä päivänä ottanut osaa mainittavampaan taistelutoimintaan. Kello 3 aikaan iltapäivällä kuljimme 1:sen kaartin rykmentin perässä Givonne-kielekkeen poikki. Ranskalaisten vastustukselta oli jo tällöin joka puolella toimiva tykistömme lyönyt aseen kädestä. Oikeastaan ei nyt ollut muuta tehtävää kuin pusertaa vihollista tiukempaan Sedania kohti, jotta vastarinnan toivottomuus kävisi sille oikein ilmeiseksi. Ne tuhokuvat, jotka tätä tehtäessä näin Bois de la Garennen koillisreunalla, voittivat kaikki kauhut, mitä taistelutantereella olen milloinkaan kohdannut.

Jo kello 4:n ja 5:n välillä ryhdyimme majailutoimiin. Taistelu oli päättynyt. Yksi kiväärinlaukaus vain paukahti illalla ja luoti mennä viuhkaisi ylitsemme. Katsahtaessamme metsän reunaan heilutti siellä algerialainen jalkasotilas uhkaavin elein kivääriään ja katosi sitten pitkin loikkauksin puitten pimentoon.

En milloinkaan ennen enkä jälkeenkään ole viettänyt yötä taistelutantereella samanlaisin täydellisen tyydytyksen tuntein kuin silloin. Uneksihan jokainen, kun "Nyt Herraa kaikki kiittäkäät" oli vaiennut, että sota pian päättyisi. Siinä kyllä katkerasti petyimme. Sota jatkui. Tätä ranskalaisten vastarinnan jatkamista Sedanin tappelun jälkeen on meillä usein pidetty vain ranskalaisten hyödyttömänä itsensä raatelemisena. Tätä mielipidettä en voinut hyväksyä enkä voinut olla tunnustamatta silloisten diktaattorien kauas kantavaa katsetta. Ranskan tasavallan aseihin tarttuminen siinä, missä keisarikunnan oli ollut pakko laskea ne alas, osoitti mielestäni sekä esikuvaksi kelpaavaa isänmaallista henkeä, että myös laajaa valtiollista tulevaisuuden älyä. Luulen vielä tänä päivänä, että jos Ranska tällä hetkellä olisi menettänyt vastustustahtonsa, se olisi pannut alttiiksi suurimman osan kansakunta-arvoaan ja samalla paremman tulevaisuuden toivoaan.

Syyskuun 2:sena saapui aamupäivällä kruununprinssi vieraaksemme ja häneltä saimme ensimmäisen tiedon Napoleonin ja hänen armeijansa vangiksi joutumisesta; iltapäivällä kävi luonamme kuninkaamme ja sotaherramme. Verrattomasta riemusta, jolla hallitsijaa tervehdittiin, on tuskin mahdollista luoda mielikuvaa. Miehiä oli mahdoton saada pysymään rivissä ja asennossa. He ympäröivät kiihkeästi rakastetun herransa ja suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan. Hänen Majesteettinsa näki kaartinsa ensi kerran tässä sodassa; hän kiitti meitä kyyneltyvin silmin siitä, mitä St. Privat'n luona olimme saaneet aikaan. Tämä oli runsas palkka niistä raskaista hetkistä. Kuninkaan seurueessa oli myös Bismarck. Olympolaisen levollisena hän ratsasti hevossaaton jälkipäässä, mutta tunnettiin ja sai osakseen erikoisen hurraan, jonka hän myhäillen otti vastaan. Moltke ei ollut saapuvilla.

Syyskuun 3:ntena sai rykmenttini käskyn edetä Sedania kohti ja tunkea kaikki linnoituksen ulkopuolella olevat ranskalaiset sen sisään. Tämän kautta oli estettävä linnoituksen edustalla olevassa seudussa kierteleviä lukuisia vastustajia viehättymästä anastamaan kiväärejä, joita oli suuret määrät joka puolella, ja koettamaan vaikkapa toivotontakin murtautumisyritystä. Ratsastin edellä Bois de la Garennen läpi sen yläpuolella aivan kaupungin laidassa oleville mäille. Maisemaa elähdyttävät punahousut osoittautuivat vaarattomiksi viittain ja peitteitten etsijöiksi, he kun aikoivat ottaa nämä mukaansa vankeuteen. Rykmentin ei sen vuoksi tarvinnut asiaan puuttua. Muutama kulkuvahti lähellä majailevista muista joukko-osastoista riitti. Kun näine tietoineni ratsastin perässäni tulevaa rykmenttiä vastaan, näin metsässä pohjoiseen vievällä viertotiellä pölypilven. Ranskalainen sotilaslääkäri, joka seisoi sairaalaksi muutetun Querimont-Fermen edustalla ja saattoi minua tielle kappaleen matkaa, virkkoi minulle, että pölypilvessä oli keisari Napoleon mustain husaarien saattamana matkalla Belgiaan. Jos olisin tullut maantielle pariakin minuuttia ennen, olisin päässyt tämän historiallisen hetken näkijäksi.

Saman päivän illalla lähdimme taistelutantereelta ja majoituimme lähiseudulle. Yhden lepopäivän jälkeen lähdimme sitten majoistamme marssimaan Pariisia kohti. Täten tulimme ensinnäkin kulkemaan Beaumontin taistelukentän poikki ja sitten seutuihin, jotka äskeisessä suursodassa ovat olleet ankarain taisteluiden näyttämönä. Syyskuun 11 ja 12 p:nä rykmentti oli Craonnessa ja Corbenyssa, kahdessa herttaisessa pikkukaupungissa Winterbergin juurella. Toukokuun 28:ntena 1918 seisoin Soissonsin—Reimsin taistelun aikana Kaikkeinkorkeimman Sotaherrani rinnalla juuri tällä samalla Winterbergillä. Huomautin Hänen Majesteetilleen, että 48 vuotta takaperin olin tuolla alhaalla majaillut. Molemmista kaupungeista oli nyt tuskin raunioitakaan jäljellä. Talo, jossa olin asunut Corbenyn torin kulmassa, oli raunioiden ja tuhan alla näkymättömissä. Winterbergkin, joka 1870 oli vihanta, osaksi metsittynyt selänne, oli nyt paljaina jyrkkinä rinteinä, joilta luodit, kuokat ja lapiot olivat riistäneet viimeisenkin maamurusen. Surullinen tapaaminen kaikesta silloisesta voitonriemusta huolimatta.

Syyskuun 19:ntenä näimme Gonessen luota ylängöltä, 8 km St. Denis'n koillispuolelta, ensi kerran Ranskan pääkaupungin. Invaliidikirkon ja muitten kirkkojen kullatut kuvut kimaltelivat aamuauringon säteissä. Luulen pyhiinvaeltajain muinoin katselleen Jerusalemia samanlaisin tuntein kuin me nyt jalkaimme juuressa lepäävää Pariisia. Varhain kello 3:n aikaan, pimeässä olimme lähteneet liikkeelle ja vietimme nyt koko kauniin syyspäivän sänkipelloilla valmiina toimeen, jos meidän tai naapuridivisionain luona etuvartio-asemain miehittäminen ja varustaminen kohtaisi vaikeuksia. Vasta iltapäivällä myöhään pääsimme majautumaan. Oleskelimme lähinnä seuraavan ajan Gonessessa, jolla on historiallinen merkityksensä sen johdosta, että Blücher ja Wellington v. 1815 Pariisin edustalle saapuessaan siinä tapasivat toisensa neuvotellakseen sotatointen jatkamisesta.

Nopean täydellisen menestyksen asemesta meidän täytyikin Pariisin edustalla vielä kuukausimääriä toimittaa aika rasittavaa ja epäkiitollista saartopalvelusta, jota rintamallamme vain harvoin keskeyttivät vähäiset uloshyökkäys-taistelut. Tämän työn yksitoikkoisuuteen tuli vasta joulun aikaan sotilaallisesti vilkastuttavaa raikasta tuulta, kun linnakkeita ruvettiin ampumaan.

Tammikuun puoliväli toi sitten minulle erikoisen elämyksen. Minut lähetettiin erään kersantin keralla rykmenttini edustajana Versaillesiin keisaria julistamaan. Käskyn sain tammikuun 16:nnen iltana. Vielä samana yönä tuli minun saapua 15 kilom. päässä olevaan Margencyhin, jossa Maasin armeijan ylikomento oli pitänyt huolta itäisistä leireistä tulevain edustajain majoituksesta. Sieltä meidän piti 17 päivänä kulkea St. Germainin kautta Versaillesiin. Ratsain en voinut matkata tätä yli 40 kilometrin mittaista väliä, koska minun täytyi ottaa mukaan tavaroita. Istahdin sen vuoksi kersanttini ja palvelijani keralla nopean päätöksen tehden 1:sen kaartinrykmentin henkikomppanian tavaravaunuun. Tämä komppania majaili samassa kylässä kuin minäkin ja oli niinikään saanut käskyn tulla Versaillesiin. Käymäjalkaa ajaen matkasimme kovassa pakkasessa yön pimeässä Margencyhin, jossa meitä eräässä huvilassa odottivat palavat kamiinit, hyvä olkivuode ja tee.

Tammikuun 18:ntena ilmoitti minulle henkikomppanian ajuri, että hän vast'ikään olikin saanut käskyn heittää Versaillesin matkan ja palata rykmenttiin. Onneksi otti eräs toveri minut ja palvelijani kaksipyöräisille rattaillensa ja kersanttinikin pääsi jonkun hyväntahtoisen kulkijan ajoneuvoihin. Näin ajoimme siis selkeänä talviaamuna kohti St. Germainia, lähintä päämääräämme. Kohtalon mahtien kanssa ei kuitenkaan ole mahdollista solmia ikuista liittoa. Täpötäysien rattaitten toinen pyörä irtaantui äkkiä ja kädenkäänteessä makasimme täyslukuisina maantiellä. Onneksi tapasimme kuitenkin eräässä paikassa kenttäpajan, joka korjasi vahingon, niin että St. Germainissa saatoimme jälleen liittyä muihin matkustajiin syömään aamiaista "Pavillon d'Henri quatre'ssa", joka on pengermällä Seinen yläpuolella mitä ihanimmalla paikalla. Omituinen oli se vaunujono, joka sitten laskevan auringon säteissä juhlallisesti ajoi Versaillesiin. Siinä oli edustettuna kaikenkaltaiset ajoneuvot, mitä vain Pariisin ympäristön palatseista, huviloista ja talonpoikaistaloista kokoon saatiin. Suurimman vaikutuksen tekivät perunavaunut, joiden matkustaja oli päivän kunniaksi pystyttänyt istuimen oikealle ja vasemmalle puolelle suuren preussilaisen lipun — saksalaisiahan ei silloin vielä ollut. Pian pääsin Avenue de Parisin varrella asuvan ystävällisen vanhan naisen luo hyvään kortteeriin ja illalla yhdyimme Hotel de Reservoirsiin kauan kaivatulle illalliselle.

Tammikuun 18:nnen juhla on yleiseen tunnettu. Se oli minulle vaikutelmista rikas. Ylevimmin ja samalla mieleen käyvimmin vaikutti tietysti kaikkeinarmollisimman Kuninkaani ja Herrani henkilöllisyys. Hänen levollinen, yksinkertainen, kaikkea henkevöittävä arvonsa antoi juhlalle enemmän pyhitystä kuin kaikki ulkonainen loisto. Ylevän hallitsijan herättämä sydämestä lähtevä innostus olikin yhtä suuri kaikissa osanottajissa, mihin saksalaiseen heimoon he sitten kuuluivatkin. Elävimmin mielestäni eteläsaksalaiset veljemme ilmaisivat ilonsa "Saksan valtakunnasta". Me preussilaiset olimme tässä maltillisemmat historiallisista syistä, jotka olivat antaneet meidän älytä oman arvomme aikana, jolloin Saksa oli vain maantieteellinen käsite. Vastedes tulisi olemaan toisin.

18 päivän illalla olivat Versaillesiin saapuneet kenraalit kutsutut prefektin talolle Hänen Majesteettinsa luo aterioimaan. Me muut olimme "Hotel de Francessa" keisarin vieraina.

Tammikuun 19 päivä alkoi sillä, että tutustuimme vanhaan ranskalaiseen kuninkaalliseen linnaan ja sen ylpeään, Ranskan kunniaa ikuistavaan taulukokoelmaan. Katselimme myös sen laajaa puistoa. Tykkien jyrinä kutsui meidät silloin äkkiä takaisin kaupunkiin. Versaillesiin majoitettu väki oli jo hälyytetty ja paraillaan marssi ulos kaupungista. Ranskalaiset olivat tehneet Mont Valerienistä suuren uloshyökkäyksensä. Jonkun ajan katselimme taistelua "Schlachtenbummlereina". Iltapäivällä lähdimme sitten paluumatkalle ja myöhään yöllä saavuin jälleen rykmenttini esikunnan kortteeriin Villers le Beliin, joka on 8 km St. Denis'n pohjoispuolella, kiitollisena siitä, että olin saanut olla mukana suuren historiallisen hetken vietossa ja saanut riemuiten tervehtiä keisariani.

Turha uloshyökkäys Mont Valerienistä oli Ranskan viimeinen suuri voimanilmaisu. Sitä seurasi 26:ntena Pariisin antautuminen ja 28:ntena yleinen aselepo. Heti linnakkeiden luovutuksen jälkeen siirrettiin brigadimme länttä kohti Mont Valerienin ja St. Denis'n väliseen Seinen niemeen. Saimme hyvät kortteerit, joitten asema aivan jokirannassa, vastapäätä Pariisia Pont de Neuillyn kohdalla, oli sangen kaunis.

Sieltä minulla oli tilaisuus tutustua Pariisiin edes päällimmittäin. Maaliskuun 2:sena ratsastin erään kaartin husaarien ordonnanssin seurassa äsken mainittua siltaa Triumfiportille. En kiertänyt sitä sen enempää kuin edellisenä päivänä ystävänikään, silloinen husaariluutnantti von Bernhard, joka ensimmäisenä marssi Pariisiin. Sitten ratsastin Champs Elyséetä Place de la Concordeile ja Tuileries'n kautta aina Louvren pihaan ja lopulta pitkin Seinen vartta ja Bois de Boulognen kautta takaisin kotiin. Annoin tällä retkellä vastustajan rikkaan menneisyyden historiallisten muistomerkkien vaikuttaa itseeni. Ne harvalukuiset asukkaat, joita näkyi, käyttäytyivät pidättyvästi.

Vaikka niin vähän suosinkin kosmopoliittisuutta, olen toiselta puolelta ollut kokonaan vieras ennakkoluuloille muihin kansoihin nähden; huolimatta kaikesta siitä, mikä niiden olennossa on vierasta, olen nähnyt niiden hyvät puolet. Niinpä Ranskan kansalla mielestäni kyllä on liian vilkas ja siitä syystä äkkipäätä vaihteleva luonnonlaatu; mutta toiselta puolen pidän erikoisena avuna sitä joustavuutta, joka juuri vaikeimpina aikoina voi tässä kansassa esiintyä aivan omituisen eloisana. Ennen kaikkea pidän arvossa sitä, että voimakkaat henkilöt niin mukaansa tempaavasti vaikuttavat massoihin ja niin lujasti voivat saada ne lumoihinsa, että Ranskan kansa antaumuksessaan isänmaallisen ihanteen valtoihin kykenee luopumaan kaikenlaisista erikoiseduista täydelliseen uhrautumiseen saakka. Omituinen vastakohta tälle oli äskeisen suuren sodan kuluessa usein täydelliseen sadismiin kiihtynyt tapa, jolla ranskalaiset kohtelivat turvattomia vankeja ja jolle ei liian vilkas luonnonlaatu ole riittävä puolustus.

Samana päivänä, jona kävin Pariisissa, oli kaartin armeijaosastolla korkea kunnia ja sanomaton ilo esiintyä Keisarinsa ja Kuninkaansa edessä paraadissa Longchampsilla. Ryhdikkäinä vanhaan preussilaiseen tapaansa kulkivat taistelussa koetellut rykmentit sotaherransa ohi, jonka käskystä he joka hetki olivat valmiit uudelleen uskaltamaan henkensä isänmaansa ja sen kunnian puolesta. Varsinaista Pariisiin marssia, joka ennen oli suotu muille armeijaosastoille, ei meidän osaksemme enää tullut, valmistava rauha kun saatiin sillä välin solmituksi eikä Saksa tahtonut antaa rehellisessä taistelussa voitetun vastustajan hamaan viimeiseen pisaraan tyhjentää nöyryytyksen maljaa.

Juhlallisesti vietimme sitten myös Pariisin edustalla maaliskuun 22:sena Hänen Majesteettinsa syntymäpäivää. Oli ihana, lämmin kevätpäivä, taivasalla pidettiin kenttäjumalanpalvelus, linnakkeet ampuivat kunnialaukauksia, upseereille ja miehistölle pantiin toimeen juhla-ateria. Iloinen tieto, että uskollisesti täytetyn velvollisuuden jälkeen nyt piankin päästäisiin palaamaan kotiin, kohensi mielialaa kaksin kerroin.

Aivan niin pian, kuin olimme toivoneet, ei meidän ollut suotu päästä Ranskasta. Meidän päinvastoin täytyi jäädä vielä toistaiseksi Pariisin pohjoisrintamalle St. Denis'hin ja sen ympäristöön ja saimme siellä nähdä Ranskan hallituksen taistelun kommunismia vastaan.

Uusien vallankumoustapausten ensi kehitystä olimme voineet seurata jo piirityksen aikana. Äärimmäisten valtiollisten piirien kurittomuus Pariisin kuvernööriä kohtaan oli meille tunnettu. Aselevon alettua alkoi kumouksellinen liike yhä rohkeammin esiintyä. Bismarck oli huudahtanut Ranskan vallanpitäjille: "Olette vallankumouksen kautta päässeet valtaan, uusi vallankumous on lakaiseva teidät pois." Näytti siltä, kuin hänen sanansa toteutuisivat.

Yleensä oli mielenkiintomme näitä kumouksellisia tapauksia kohtaan alussa pieni. Vasta maaliskuun keskivaiheilta, kun kommuuni alkoi anastaa vallan itselleen ja kehitys yhä enemmän läheni julkitaistelua Versaillesin ja Pariisin välillä, alkoi se kiinnittää huomiotamme. Sanomalehdistä ja pakolaisilta saimme tietoja siitä, mitä kaupungissa tapahtui. Saksalaisten joukkojen sitten tavallaan hallituksen joukkojen liittolaisina saartaessa Ranskan pääkaupunkia pohjoisen ja idän puolelta kävivät nämä pitkäveteisin taisteluin hyökkäykseen Pariisia vastaan etelästä ja lännestä päin. Linnoituspiirin ulkopuolisia tapauksia oli sopivin katsella Sannois'n kukkuloilta, jotka ovat Seinen varressa 6 kilom. Pariisista luoteeseen. Ansionhaluiset ranskalaiset olivat asettaneet sinne kaukoputkia, jotka maksua vastaan vuokrattiin saksalaisille sotamiehille, jotta nämä saattoivat katsella sisällisen sodan surunäytelmää. Itse en niitä käyttänyt, vaan tyydyin siihen, että käydessäni St. Denis'ssä päiväkäskyä saamassa joko sikäläisen "Cerf d'or" majatalon eräästä yläkerran akkunasta, taikka ratsastaen St. Denis'n kohdalla olevalle pitkälle Seinen saarelle loin katseen Pariisissa vallitsevaan tilanteeseen. Huhtikuun lopusta alkaen osoittivat mahtavat tulipalot, mihin taistelu kaupungin sisäosista oli menossa. Muistan, että minusta varsinkin toukokuun 23:ntena tuntui siltä, kuin Pariisin koko sisäosa joutuisi tuhon omaksi. Kaupungista virtaavat pakolaiset kuvasivat sen sisällä vallitsevaa tilannetta mitä räikeimmillä väreillä. Eikä todellisuus näytä olleen näitä kuvauksia parempi. Murhapoltto, ryöstö, panttivankien murhaaminen, sanalla sanoen kaikki sodan johdosta luhistuneen valtiolaitoksen tauti-ilmiöt, jotka nyt käyvät bolshevismin nimellä, esiintyivät jo silloin. Kaikesta päättäen oli tarkoituksena toteuttaa erään vapaaksi lasketun kommunistijohtajan uhkaus: "Hallitus ei rohjennut ammuttaa minua, mutta minä rohkenen ammuttaa hallituksen." Kuinka täydellisesti kommunisteissa oli sammunut kansallistunne, joka ranskalaisissa muutoin on niin voimakas ja herkkä, näkyy heidän selityksestään: "Me kerskaamme vastustajan edessä pistävämme painettimme hallituksen selkään." Tästä näkee, ettei bolshevistinen maailmanparannusmenetelmä, semmoisena kuin se viime aikoina on meilläkin esiintynyt, edes voi lukea alkuperäisyyttä ansioihinsa.

St. Denis'n yläkerran akkunasta näin vihdoin eräänä päivänä kommuunin lopun. Hallituksen joukot, edeten Pariisin vallien ulkopuolella, kiersivät lännestä Montmartren ja saivat sitten piankin sen pohjoisrinnettä edeten, joka silloin vielä oli rakentamaton, haltuunsa tämän vallitsevan kukkulan, kapinan viimeisen tuen.

Pidän kohtalon katkerana ivana, että Euroopan ainoan valtiollisen puolueen, joka silloin vähääkään käsittämättä todellisia tapauksia kuten saanen otaksua, ylisti tätä liikettä, että tämän puolueen nyt on pakko isänmaassamme kaikella ankaruudella toimia kommunistisia pyrkimyksiä vastaan. Tämä on todistus siitä, mihin doktrinarinen yksipuolisuus vie, kunnes käytännöllinen kokemus puuttuu asioihin selvittävästi.

Sydämessämme viimeksi esitettyjen tapauksien varoittava esimerkki käänsimme kesäkuun alussa Ranskan pääkaupungille selkämme ja saavuimme kolme päivää kestäneen junamatkan jälkeen onnellisempaan, voitokkaaseen isänmaahamme.

Berliiniin marssimme tällä kertaa Tempelhofin kentältä. Paitsi kaartia otti tulomarssiin osaa kaikkien saksalaisten joukkojen edustajia. Kauan piili, ei itseni, vaan Keisarini ja Kuninkaani ja isänmaani vuoksi, sydämeni sisimmässä sopukassa toivo, että vielä kolmannen kerran saisimme marssia Brandenburger Torin kautta voittajina. Tämän toivon ei ollut suotu toteutua!

RAUHANTYÖSSÄ.

Runsain kokemuksin kaikilla sodankäyntiä koskevilla aloilla olimme palanneet Ranskasta kotimaahamme. Isänmaamme yhtyminen oli luonut saksalaisen yhteisarmeijan, jonka perusaatteihin valtioiden erikoisuudet olivat vaatineet vain pinnallisia poikkeuksia. Sotilaallisen käsityksen yhtenäisyys oli tästä lähtien taattu, samoin kuin järjestelyn, asestuksen ja opetuksenkin yhtenäisyys. Saksan kehityksen luonnollisesta kulusta johtui, että preussilaiset kokemukset ja laitokset tulivat armeijan kehittämiseen nähden määrääviksi.

Rauhan työ alkoi kaikkialla uudelleen. Jäin vielä lähimmiksi vuosiksi joukkoihin palvelemaan, mutta noudatin sitten haluani korkeamman sotilaallisen sivistyksen saantiin, valmistauduin sota-akatemiaan ja pääsin sinne v. 1873.

Ensimmäinen vuosi ei täydelleen vastannut toiveitani. Sotahistorian ja uudenaikaisen taisteluopin sijasta saimme tällä sotilastieteen alalla silloin tyytyä vain vanhan sotataidon ja entisten taktiikkain historiaan, sivuasioihin siis. Lisäksi oli matematiikan kuunteleminen pakollista, vaikka vain sangen harvoilla meistä oli aikomus myöhemmin käyttää sitä trigonometreinä kartoituksessa. Vasta molemmat viimeiset vuodet ja komennus muihin aselajeihin välikursseille tuottivat eteenpäin pyrkivälle nuorelle upseerille täyttä tyydytystä. Näköpiiri laajeni huomattavasti opiskelussa eteväin opettajain johdolla, joista paitsi ennen esittämääni majuri von Wittichiä mainitsen eversti Kesslerin ja kapteeni Villaumen yleisesikunnasta sekä historian opettajina salaneuvos Dunckerin ja professori Richterin, ynnä seurustelussa runsaslahjaisten samanikäisten toverien kanssa, — mainitsen vain von Bülowin ja von Eichhornin, molemmat myöhemmin sotamarsalkkoja, ynnä von Bernhardin, josta myöhemmin tuli ratsuväen kenraali.

Siihen vaikutti melkoisesti myös Berliinin monipuolinen seuraelämä. Minulla oli kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Preussin prinssin Aleksanterin ahtaampaan piiriin ja jouduin tämän johdosta sekä korkeitten sotilaitten että tiedemiesten ynnä valtion ja hovin palveluksessa olevain henkilöitten seuraan.

Päätettyäni komennukseni sota-akatemiaan palasin ensinnäkin puoleksi vuodeksi Hannoveriin rykmenttiini, mistä minut komennettiin sitten keväällä 1877 suureen yleisesikuntaan.

Huhtikuussa 1878 minut siirrettiin yleisesikuntaan ja ylennettiin samalla kapteeniksi. Muutama viikko sen jälkeen minut määrättiin II armeijaosaston ylikomentoon Stettiniin. Näin alkoi sotilasurani joukko-osastojen ulkopuolella. Vain kaksi kertaa palasin sitten näihin, ennenkuin minut nimitettiin divisionan komentajaksi.

Yleisesikunta oli epäilemättä saksalaisen armeijamme yleispuitteissa huomattavimpia laitoksia. Ankaran hierarkisen komentomahdin rinnalla se kehitti erikoista ainesta, joka nojautui yleisesikunnan päällikön, toisin sanoen sotamarsalkka kreivi Moltken korkeaan henkiseen arvovaltaan. Yleisesikunta-upseerien rauhanaikainen harjoitus antoi takeita siitä, että sodan syttyessä kaikkia johtajapaikkoja hallitsi yhtenäisyyden henki, että yhdistävä mehu kostutti kaikkea johtajanharkintaa. Yleisesikunnan vaikutus johtoon ei ollut sitovilla määräyksillä järjestetty; se päinvastoin sanomattoman moninaisin astein riippui yksityisten upseerien sotilaallisesta ja yksilöllisestä erikoisuudesta. Ensimmäinen asia, mitä yleisesikunta-upseerilta vaadittiin, oli, ettei hänen oma yksilönsä eikä toimintansa saanut pistää julkisuudessa esiin. Hänen tuli toimia näkymättömänä, olla enemmän kuin loistaa.

Luulen Saksan yleisesikunnan kokonaisuutena osanneen täyttää erinomaisen vaikean tehtävänsä. Sen aikaansaannokset olivat viimeiseen saakka mestarilliset, vaikka yksityisiä virheitä ja erehdyksiä onkin voinut tapahtua. En voisi mainita kunniakkaampaa todistusta sen puolesta kuin, että vastustajat rauhanehdoissa ovat vaatineet sen hajoittamista.

Yleisesikunnan toiminnan on useinkin luultu perustuvan johonkin salatietoon. Tämä on kuitenkin aivan väärä käsitys. Samoin kuin koko sotilaallinen toimintamme, perustuu yleisesikuntammekin sotilaallinen toiminta vain terveen järjen sovelluttamiseen kulloinkin esillä olevaan tapaukseen. Korkeamman harkintakyvyn ohella tämä vaati usein kaikenlaisten pienten töitten tunnollista suoritusta. Olen oppinut tuntemaan useita erittäin lahjakkaita upseereja, joilta on puuttunut edellytykset viimeksimainittuun ja joita siksi joko ei ole voitu käyttää yleisesikunta-upseereina, taikka jotka ovat siinä toimessa olleet joukoille haitaksi.

Asemastani kenraalikomennossa johtui, että minä nuorimpana yleisesikunta-upseerina tietenkin sain pääasiallisesti kantaa tämmöisen pientyön taakan. Alussa tämä tuotti pettymystä, sitten heräsi minussa asiaan rakkautta, sen välttämättömyys suurien aatteiden toteuttamiseksi ja joukkojen parhaaksi kun kävi minulle ilmeiseksi. Vuotuisilla yleisesikunta-matkoilla vain sain armeijaosaston esikunnanpäällikön apulaisena käsitellä suurempia asioita, Minut komennettiin silloin niinikään ensimmäiselle Königsbergin luona tapahtuvalle yleisesikunnan linnoitusmatkalle, jota kenraali kreivi Waldersee, X armeijaosaston yleisesikunnan päällikkö, johti. Komentava kenraalini oli ratsuväen kenraali Hann von Weyherrn, kokenut sotilas, joka nuoruudessaan oli ottanut osaa Slesvig-Holsteinissa sotatoimiin, ja 1866 johtanut ratsuväki- ja 1870/71 jalkaväki-divisionaa. Ilo oli nähdä tämä vanha herra, joka oli oivallinen ratsumies, hevosensa selässä Blücherin husaarien univormussa. Molempia yleisesikuntapäälliköitäni, ensin eversti von Petersdorffia, sitten everstiluutnantti von Zingleriä, saan kiittää perusteellisesta opastuksesta käytännölliseen yleisesikuntatyöhön.

Vuonna 1879 oli II armeijaosastolla keisarimanööveri ja se sai tällöin Hänen Majesteetiltaan kiitoksen. Tutustuin tässä tilaisuudessa venäläiseen kenraali Skobeleviin, joka siihen aikaan, Turkin sodan jälkeen, oli kunniansa kukkuloilla. Hän tuntui olevan suhdattoman ponteva, reipas ja arvatenkin varsin kyvykäskin korkeampi johtaja. Mutta hänen kerskailunsa ei tuntunut miellyttävältä.

Minun tulee vielä mainita, että olin Stettinissä mennyt naimisiin. Vaimonikin on sotilaan lapsi, kenraali von Sperlingin tytär. Vuonna 1866 kenraali palveli VI armeijaosaston ja 1870/71 ensimmäisen armeijan esikuntapäällikkönä, kuollen heti Ranskan sodan jälkeen. Vaimoni oli minulle hellä puoliso, joka uskollisesti ja väsymättä jakoi kanssani ilot ja surut, kaiken huolen ja työn ja siten tuli parhaaksi ystäväkseni ja toverikseni. Hän antoi minulle pojan ja kaksi tytärtä. Ensinmainittu täytti suuressa sodassa esikuntaupseerina velvollisuutensa. Molemmat tyttäreni ovat naimisissa; heidän miehensä ovat äskeisessä suuressa sodassa niinikään seisoneet vihollista vastassa.

Vuonna 1881 minut siirrettiin Königsbergiin 1:seen divisionaan. Tämä toimi teki minut itsenäisemmäksi, lähensi minua joukkoihin ja toi minut kotimaakuntaani. Sikäläiseltä palvelusajaltani tahtoisin mainita etenkin sen, että tunnettu sotilaskirjailija kenraali von Verdy du Vernois jonkun ajan oli komentajani. Kenraali oli erittäin lahjakas, mieltäkiinnittävä henkilö. Korkeissa yleisesikunta-toimissa 1866 ja 1870/71 vuosien sodissa saamiensa runsaitten kokemusten johdosta hän tunsi harvinaisen hyvin sen ajan ratkaisevat tapaukset. Hän oli niinikään jo ennen, komennettuna Varsovaan venäläisen ylikomennon pääkortteeriin 1863 vuoden puolalaiskapinan ajaksi, perehtynyt syvällisesti itärajamme valtiollisiin oloihin. Hänen elämänkokemuksensa, jotka hän esitti loistavalla kertojataidolla, olivat sen vuoksi paitsi sotilaalliselta myöskin valtiolliselta kannalta erinomaisen valaisevat. Kenraali von Verdy oli sitäpaitsi sovelletun sotatieteen alalla uranaukaisija. Opin sen vuoksi hänen johdollaan molemminpuolisessa ajatustenvaihdossa sangen paljon myöhempää opettajatointani varten sota-akatemiassa. Näin tämä nerokas mies vaikutti minuun monessa suhteessa erinomaisen herättävästi. Hän oli aina hyväntahtoinen esimies, joka soi minulle täyden luottamuksensa.

Silloista armeijaosaston-esikuntapäällikköänikin, eversti von Bartenwerfferiä, muistelen kiitollisin mielin. Hänen yleisesikuntamatkansa ja hänen antamansa yleisesikunnan talvitehtävät olivat mestarillisesti suunnitellut, hänen arvostelunsa erikoisen opettava.

1:sen divisionan esikunnasta siirrettiin minut kolmen vuoden kuluttua komppanianpäälliköksi 58:nteen jalkaväkirykmenttiin, jonka asemapaikka oli Posenin Fraustadt. Palatessani täten rintamapalvelukseen oli minun otettava vastaan komppania, jonka rekryytit olivat melkein yksinomaan puolalaisia. Tällöin opin koko laajuudessaan tuntemaan vaikeudet, jotka esimiesten ja heidän alaisiensa oli toistensa ymmärtämisessä ja samalla opetuksessa ja kasvatuksessa voitettava molemmanpuolisen kielitaidon puutteen vuoksi. Itse en tainnut puolaa, lukuunottamatta eräitä puheenparsia, jotka olivat lapsuudessa mieleeni painuneet. Vaikutustani komppaniaan vaikeutti tavattomassa määrin vielä sekin, että miehistö oli majoitettu hajalleen 33:een porvarikortteeriin, aina kaupungin ympäristössä oleviin tuulimyllyihin saakka. Yleensä eivät kokemukseni puolalaisista rekryyteistä olleet epäsuotuisia. Miehet olivat ahkeria, auliita ja esimieheensä kiintyviä, jota etenkin tahdon huomauttaa, jos otti huomioon vaikeudet, jotka heidän oli voitettava perehtyessään sotapalvelukseen, ja muutoinkin kaiken ankaruuden ohella piti heistä huolta. Silloin luulin, ettei varkauksien ja juopottelun yleisemmyys puolalaisten kesken niinkään saanut selitystään siveellisestä alemmuudesta kuin useinkin ensimmäisen nuoruudenkasvatuksen puutteellisuudesta. Valitan suuresti, että minun nyt täytyy peruuttaa Posenin puolalaisista saamani hyvä käsitys saatuani kuulla julmuuksista, joita kapinalliset ovat harjoittaneet turvattomia kohtaan. Sitä en olisi uskonut entisten fysilieerieni maanmiehistä!

Mielelläni muistelen vielä tänä päivänäkin komppanianpäällikkö-aikaani, jota valitettavasti kesti vain viisi neljännesvuotta. Tutustuin ensi kerran pienen, puoleksi maalaisoloihin joutuneen majoitusjoukon elämään, sain paitsi toveripiirissä ystävällisen vastaanoton läheisillä tiluksillakin ja olin taaskin välittömässä yhteydessä sotamiesten kanssa. Koetin rehellisesti perehtyä kunkin yksityisen erikoisuuteen ja solmin täten lujan siteen itseni ja alaisteni välille. Sen vuoksi kävikin minulle ero komppaniastani sangen vaikeaksi huolimatta kaikista ulkonaisista eduista, joita palaamiseni yleisesikuntaan tuotti.

Tämä tapahtui kesällä 1885, jolloin minut siirrettiin suureen yleisesikuntaan. Muutaman kuukauden kuluttua minut ylennettiin majuriksi. Pääsin silloisen everstin, myöhemmin kenraalin ja armeijan yleisesikunnan päällikön kreivi von Schlieffenin osastolle, mutta minut määrättiin samalla silloisen everstin, myöhemmin VIII armeijaosaston komentavan kenraalin ja sitten insinöörikunnan ja pionieerien esikuntapäällikön Vogel von Falckensteininkin osaston käytettäväksi enemmäksi kuin vuodeksi, ja minun oli määrä ottaa osaa kenttäpalvelusjärjestyksen, uuden Kaikkeinkorkeimman ohjeen ensimmäiseen muodosteluun. Näin jouduin kosketukseen molempien silloisten tärkeimpien osastonpäälliköiden kanssa.

Erääseen monipäiväiseen harjoitusratsastukseen Zossenin luona keväällä 1886, jonka tarkoituksena oli käytännöllisesti koetella kenttäpalvelusjärjestyksen määräyksiä ennen niiden voimaan saattamista, otti osaa myös Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Preussin prinssi Wilhelm. Silloin minulla oli ensi kerran kunnia kohdata myöhempi Keisarini, Kuninkaani ja Herrani, Wilhelm II. Seuraavana talvena oli silloinen prinssi läsnä suuren yleisesikunnan leikkisodassa. Minä johdin tässä tilaisuudessa Venäjän armeijaa.

Vaikka kenraalisotamarsalkka kreivi Moltke näinä vuosina jo jättikin lähemmän yhteyden suuren yleisesikunnan osastojen kanssa apulaisensa kenraali kreivi Walderseen toimeksi, vallitsi kuitenkin hänen henkensä ja arvovaltansa kaikkea. Ei tarvinne erikoisesti vakuuttaa, että kreivi Moltke nautti kaikinpuolista, rajatonta kunnioitusta ja ettei kukaan meistä voinut välttää hänen ihmeteltävää vaikutustaan.

Esittämissäni oloissa minä jouduin vain harvoin virka-asioissa välittömään yhteyteen sotamarsalkan kanssa, mutta minulla oli silloin tällöin onni kohdata hänet virantoimituksen ulkopuolella. Erään sekä hänen henkilöään että mielipiteitään kuvaavan tapauksen muistan prinssi Aleksanterin luo kokoontuneesta iltaseurasta. Katselimme aterian jälkeen erästä von Camphausenin taulua, joka esitti prinssi Fredrik Karlin ja kruununprinssin kohtausta Königgrätzin taistelukentällä. Seurassa läsnä oleva kenraali von Winterfeld kertoi oman kuulemansa perustuksella, kuinka prinssi Fredrik Karl kruununprinssin kohdatessaan oli hänelle huudahtanut: "Jumalan kiitos, Fritz, että tulit, muutoin minun olisi voinut käydä huonosti!" Winterfeldin kertomuksen johdosta astui kreivi Moltke, joka par'aikaa valitsi itselleen sikaria, kolmella pitkällä askeleella joukkoomme ja lausui terävään korostetuin sanoin: "Sitä prinssin ei tarvinnut sanoa. Tiesihän hän, että kruununprinssi oli käsketty paikalle ja puolenpäivän aikaan oli odotettavissa taistelukentälle, ja sen vuoksi voitto oli varma." Tämän huomautuksen jälkeen sotamarsalkka jälleen kääntyi sikareihin.

Keisarin syntymäpäivänä olivat kenraalit ja esikunta-upseerit sotamarsalkan vieraina. Tällaisessa tilaisuudessa väitti eräs herroista kerran, ettei Moltke keisarinmaljaa ja ensimmäistä "Hochia" esittäessään sanoisi kymmentä sanaa enempää. Lyötiin veto, jonka puolueettomana ratkaisijana minä olin. Se, joka oli väittänyt vastaan, hävisi, sillä sotamarsalkka sanoi vain: "Meine Herrn, der Kaiser hoch!", jotka sanat meidän piirissämme ja tästä suusta lähteneinä todella riittivätkin. Seuraavana vuonna piti sama veto uudelleen lyötämän, mutta vastapuoli ei tahtonut siihen puuttua. Sillä kerralla hän kuitenkin olisi voittanut, sillä kreivi Moltke lausuikin: "Meine Herrn, Seine Majestät der Kaiser und König Er lebe hoch!" Siis yksitoista sanaa.

Muutoin ei kreivi Moltke seuramiehenä suinkaan ollut vaitelias, vaan hyvin herttainen, viehättävä juttelija ja sangen taipuvainen huumoriin.

Vuonna 1891 näin sotamarsalkan viimeisen kerran, hän oli jo kuolinvuoteellaan. Hänen kuoltuaan sain seuraavana päivänä tulla häntä katsomaan. Vainaja lepäsi paareilla ilman tavanmukaista peruukkiaan, niin että hänen päänsä ihmeteltävä muoto oli selvästi nähtävissä. Ei puuttunut muuta kuin laakeriseppele ohimoilta, jotta ihanteellinen Caesar-pää olisi ollut täydellinen. Kuinka monta valtavaa aatetta oli tässä päässä syntynyt, mikä korkea ihanteellisuus oli siinä asunut, mikä mielen jalous oli siitä epäitsekkäästi henkinyt isänmaamme ja sen hallitsijan onneksi. Hengeltään ja luonteeltaan yhtä suurta henkilöä ei kansastamme ole sen koommin noussut, siitä olen vakuutettu. Niin, Moltke ehkä on näiden ominaisuuksien yhdistäjänä ollut suuruus ainoa laatuaan.

Jo 3 vuotta ennen oli ensimmäinen keisarimme, suuri keisari, meistä eronnut. Olin komennettuna tuomiokirkkoon paarivartiaksi ja sain siellä yli kaiken rakastetulle Keisarilliselle ja Kuninkaalliselle Herralleni tehdä viimeisen palveluksen. Ajatukseni kulkivat Memelin, Königgrätzin ja Sedanin kautta Versaillesiin. Päädyin muistelemaan erästä edellisen vuoden sunnuntaita, jolloin olin riemuitsevan yleisön joukossa seisonut Keisarillisen palatsin edustalla historiallisen nurkkaikkunan alla. Yleisen innostuksen valtaamana kohotin silloin viisivuotiaan poikani ilmaan, jotta hän näkisi vanhan herramme, ja sanoin: "Älä koko elämässäsi unhota tätä hetkeä, silloin myös aina teet oikein." Nyt oli hänen suuri hallitsija- ja ihmissielunsa mennyt toverien luo, joille hän muutama vuosi aikaisemmin oli kuolevan kenraalisotamarsalkka Roonin kautta lähettänyt tervehdyksensä.

Kirjoituspöydälläni on harmaa marmoripalanen. Se on vanhasta tuomiokirkosta, siltä kohdalta, missä keisarini arkku on levännyt. Rakkaampaa lahjaa ei minulle olisi voitu antaa. Minun ei tarvinne sanoin lausua, mitkä tunteet minussa varsinkin nykyisin heräävät, kun katselen tätä kiveä.

Wilhelmin pojalle keisari Fredrikille, Saksan ylpeydelle ja toivolle, ei ollut suotu pitkää hallitusaikaa. Parantumaton tauti tempasi hänet pois muutama kuukausi isän kuoleman jälkeen. Suuri yleisesikunta oli tähän aikaan yleisesikunta-matkalla Itä-Preussissa. Vannoimme niin ollen Gumbinnenissa valamme Hänen Majesteetilleen Keisari ja Kuningas Wilhelm II:lle. Siten vakuutin nykyiselle sotaherralleni uskollisuuteni paikalla, missä 26 vuotta myöhemmin raskaana, mutta suurena aikana sain sen tosi toimella vahvistaa.

Kohtalo suosi minua siinä, että sain yleisesikunnassa sangen vaihtelevia toimia. Jo samaan aikaan, jolloin palvelin suuressa yleisesikunnassa, annettiin toimekseni taktiikan opetus sota-akatemiassa. Tämä tehtävä tuotti minulle suurta tyydytystä, hoidin sitä viisi vuotta. Tosin se kysyi sangen suuressa määrin työkykyäni, minun kun täytyi tämän viran ohella suorittaa muitakin toimia, ensin suuressa yleisesikunnassa ja myöhemmin ensimmäisenä yleisesikunta-upseerina III armeijaosaston kenraalikomennossa. Näissä oloissa tuntui 24-tuntinen päivä usein liian lyhyeltä. Työssä valvotut yöt kävivät tavaksi.

Monta mitä lahjakkainta, mitä kauneimpiin toiveihin oikeuttavaa nuorta upseeria opin tämän akateemisen opettajatoimeni aikana tuntemaan. Moni nimi kuuluu nyt historiaan. Mainitsen tässä vain Lauensteinin, Lüttwitzin, Freytag-Loringhovenin, Steinin ja Hutier'n. Kaksi turkkilaistakin yleisesikunta-upseeria kuului tähän aikaan piiriini pari vuotta: Schakir bey ja Tewfik effendi. Edellinen kohosi myöhemmin kotimaassaan sotamarsalkaksi, jälkimmäinen kenraaliksi.

III armeijaosaston kenraalikomennossa oli nuorempi kenraali von Bronsart komentava kenraalini. Hän oli erinomaisen lahjakas upseeri, joka 1866 ja 1870/71 palveli yleisesikunnassa ja myöhemmin samoin kuin hänen vanhempi veljensäkin oli sotaministerinä.

Aivan toisenlaiselle työalalle kuin tähän saakka jouduin vuonna 1889, jolloin palvelin sotaministeriössä. Minun tuli ottaa johtooni yksi yleisen sotadepartementin osasto. Tämä siirto johtui siitä, että entisestä divisionankomentajastani, kenraali von Verdystä, oli tullut sotaministeri. Ministeriötä uudistaessaan hän muisti minuakin. Vaikka olin vasta majuri, tuli minusta näin osastonpäällikkö.

Vaikka tämä toimi olikin sangen vähän toiveitteni ja taipumusteni mukainen, huomasin kuitenkin myöhemmin erittäin arvokkaaksi hyödyn, jonka tutustuminen minulle siihen saakka vieraihin työaloihin ja oloihin tuotti. Minulla oli runsaasti tilaisuutta perehtyä asiainhoidon ja muodollisuuksien tuskin kokonaan vältettävään monimutkaisuuteen ynnä tämän aiheuttaman virkavaltaisen käsityksen esiintymiseen alemman henkilökunnan keskuudessa, mutta samalla myös siihen suureen velvollisuudentuntoon, jota kaikessa työssä osoitettiin jännittämällä voimat ylimmilleen.

Mielenkiintoisimpiin tehtäviin kuuluivat kenttäpionieeri-ohjeen laatiminen ja järeän tykistön käytäntöön ottaminen kenttätaistelussa. Molemmat ovat suuressa sodassa kestäneet koetuksen.

Sotaministeriön aikaansaannokset sekä rauhan aikana että erikoisesti viime sodassa ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Vasta levollinen ja asiallinen tutkimus voi täydelleen osoittaa, miten oikeutettu tällainen arvostelu on.

Vaikka lopulta olinkin oppinut huomaamaan toimintani sotaministeriössä itselleni erinomaisen hyödylliseksi, tervehdin kuitenkin mitä lämpimimmän vapautustani virkavaltaisuuden ikeestä, kun minut vuonna 1893 nimitettiin 91:nnen jalkaväkirykmentin komentajaksi Oldenburgiin.

Rykmentinkomentajan toimi on ihanin koko armeijassa. Komentaja painaa leimansa rykmenttiin, armeijan traditsionien säilyttäjään. Upseerikunnan kasvatus sekä virantoimitukseen että seurusteluunkin nähden, joukkojen opetuksen johtaminen ja valvonta ovat hänen tärkeimmät tehtävänsä. Pyrkimykseni oli edistää upseerikunnan ritarillista mieltä, pataljoonissani sotatehoisuutta ja tiukkaa kuria, mutta kaikkialla myös ankaran virkavelvollisuus-käsityksen ohella hilpeyttä palvelustehtävissä ja itsenäisyyttä. Se seikka, että linnaväkeen oli yhdistetty jalkaväkeä, ratsuväkeä ja tykistöä, antoi minulle tilaisuutta lukuisiin harjoituksiin seka-aseilla.

Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa suurherttua ja suurherttuatar olivat minulle suosiollisia; samoin oli perintösuurherttuallinen pari. Muuallakin tuli osakseni kaikkialla hyvä vastaanotto ja erinomaisen hyvin viihdyin tässä herttaisessa puutarha-kaupungissa. Oldenburgin väestön levollinen yksinkertainen käytös miellytti minua. Mielelläni ja kiitollisena muistelen sen vuoksi Oldenburgin aikaani. Keisarini armo asetti minut suureksi ilokseni 70-vuotis-syntymäpäivänäni à la suite asemalla jälleen yhteyteen vanhan rykmenttini kanssa. Niinpä luen itseni vielä tänä päivänäkin oldenburgilaisiin.

Vuonna 1896 tulin lähemmin tekemisiin Reinin maakuntaimme kanssa sen kautta, että minut nimitettiin VIII armeijaosaston esikunnan päälliköksi Coblenziin. Reininmaalaisen iloinen mieli ja ystävällinen aulius tekivät minuun kerrassaan miellyttävän vaikutuksen; mutta tuohon kevyempään vakavain elämänkysymysten kosketteluun ja pohjoissaksalaiseen verraten hempeämielisempään tunteilemisen laatuun täytyi minun suoraan sanoen ensin tottua. Selittäväthän historiallisen kehityksemme kulku ja maantieteellisten ja taloudellisten olojen erilaisuus kyllä täydelleen monta ajatustavan ja tunteen eroavaisuutta. Mutta rikos ja kehno kiittämättömyys on minun mielestäni tämän perusteella väittää, että Reininmaiden tulee päästä eroon Preussista.

Iloinen elämä Reinin varrella saattoi muuten minutkin lumoihinsa ja vietin siellä monta iloista hetkeä.

Alussa oli komentavana kenraalinani kenraali Vogel von Falckenstein, jonka tunsin ennestään, hän kun oli ollut suuressa yleisesikunnassa osastonpäällikkönä ja sotaministeriössä jaostontirehtöörinäni. Hänen paikalleen tuli kuitenkin pian Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Badenin perintösuurherttua.

3 1/2 vuotta sain työskennellä tämän korkean herran rinnalla. Nämä vuodet kuuluvat elämäni ihanimpiin. Hänen jalo luonteensa, jossa ylhäisyys yhtyi valloittavaan sydämellisyyteen, hänen esikuvallinen, väsymätön velvollisuudentuntonsa, johon liittyi sotilaallinen käytös ja lahjakkuus, hankkivat hänelle pian sekä hänen alaistensa että reiniläisen väestönkin rakkauden ja luottamuksen.

Esikunnanpäällikkö-ajallani oli VIII armeijaosastolla 1897 keisarimanööveri. Hänen Majesteettinsa Keisari ja Kuningas oli tyytyväinen sekä paraati- että kenttäpalvelus-esityksiin. Coblenzin juhliin kuului myös keisari Wilhelm I:n muistopatsaan paljastaminen Deutscher Eckissä, siinä ihanassa kohdassa, jossa Mosel vastapäätä Ehrenbreitsteinin linnaa laskee Reiniin.

Sen johdosta että olin lähes neljä vuotta palvellut armeijaosaston esikunnanpäällikkönä, olin saanut niin paljon virkavuosia, ettei nimitykseni jalkaväkibrigadin komentajaksi enää tullut kysymykseen. Siksi minut tämän ajan kuluttua vuonna 1900 nimitettiin 28:nnen divisionan komentajaksi Karlsruheen.

Tätä Kaikkeinkorkeinta käskyä noudatin aivan erikoisella ilolla. Entiset virkatoimisuhteeni perintösuurherttuaan sallivat minun Heidän Kuninkaallisten korkeuksiensa Suurherttuankin ja Suurherttuattaren puolelta kokea sanomattoman armollista hyväntahtoisuutta, josta vaimonikin tuli osalliseksi ja joka oli meille suuri onni. Tämän lisäksi tuli Badenin ihana maa kaikkine maisemakauneuksineen ja herttaisine asukkaineen ja Karlsruhe lukuisine taiteellisine ja tieteellisine rikkauksineen ja seuraelämä, joka käsitti kaikki säätyluokat.

Divisionassa yhdistyvät ensi kerran kaikki kolme aselajia saman komennon alaisuuteen. Divisionankomentajan toimi on näin ollen monipuolisempi, kohoaa pikkuseikkain yläpuolelle ja vaatii tointa, joka etupäässä kohdistuu sodan suuriin tehtäviin.

Harrasta kiitollisuutta tuntien erosin tammikuussa 1903 Karlsruhesta, kun Kaikkeinkorkeimman sotaherrani luottamuksesta jouduin IV:n armeijaosaston päälliköksi.

Otin täten vastaan sanomattoman vastuunalaisen toimen, jossa yleensä pysytään kauemmin kuin muissa sotilasviroissa ja jossa kokonaisuudelle annetaan leima samoin kuin rykmentinkomentajanakin, vaikka tosin korkeampia näkökohtia noudattaen. Toimin muutoin entisten periaatteitteni mukaisesti ja luulen saavuttaneeni menestystä. Ainakin sain nähdä todistuksia alaisteni rakkaudesta, jolle aina olen antanut suuren arvon, se kun on yksi kunnollisen palveluksen ilmeisimpiä kuvastimia, sydäntä ilahuttavalla tavalla, kun 8 1/2 vuotta toimittuani erosin viehättävästä virastani.

Jo ensimmäisenä vuotena oli minulla kunnia saada esittää armeijaosastoni Hänen Majesteetilleen keisarimanööverissä, joka alkoi paraadilla Rossbachin tappelukentällä. Osakseni tuli Kaikkeinkorkein tunnustus, jonka kiitollisena kohdistin edeltäjääni ja joukkoihini. Näinä manööveripäivinä oli minulla kunnia tulla esitellyksi Hänen Majesteetilleen Keisarinnalle. Tätä ensimmäistä kohtausta seurasi myöhemmin vakavana aikana päiviä, joiden kuluessa yhä uudelleen käsitin, mitä tämä korkea rouva oli ylhäiselle puolisolleen, isänmaalle ja minullekin.

IV armeijaosasto kuului minun aikanani Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Baijerin prinssi Leopoldin armeijantarkastuspiiriin. Sain huomata että hän oli etevä johtaja ja oiva sotilas. Myöhemmin tapasimme toisemme jälleen itäisellä sotanäyttämöllä. Jalosydämisesti prinssi siellä alistui minun johtooni suuren asian hyväksi, vaikka hän palvelusikään nähden olikin minua melkoisesti edellä. Joulukuussa 1908 otin Hänen Majesteettinsa Keisarin käskystä silloisen kenraali v. Bülovin keralla, jonka armeijaosasto niinikään kuului prinssin tarkastuspiiriin, Münchenissä osaa Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa 50-vuotis-virkajuhlan viettoon. Meillä oli tämän johdosta kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa, iäkkään hallituksenhoitajaprinssi Luitpoldin puheille, joka otti meidät mitä suosiollisimmin vastaan.

Magdeburgia, asemapaikkaani, pitävät ne, jotka eivät sitä tunne, usein liian huonossa arvossa. Se on kaunis vanha kaupunki, jonka Breiter Weg (Leveä tie) ja kunnianarvoisa tuomiokirkko täytyy myöntää nähtävyyksiksi. Linnoituksien hajoituksen jälkeen on niiden rajain ulkopuolelle kohonnut melkoisia, kaikkia ajan vaatimuksia vastaavia etukaupunkeja. Se mitä Magdeburgin lähimmältä ympäristöltä puuttuu luonnonkauneuteen nähden, on osattu korvata laajoilla puistoistutuksilla. Taiteesta ja tieteestäkin on pidetty huolta: niitä edustavat teatterit, konsertit, museot, esitelmät y.m. Tästä näkee, että siellä voi viihtyä sangen hyvin palveluksen ulkopuolellakin, etenkin jos joutuu niin miellyttäviin seurusteluoloihin kuin meidän oli suotu joutua.

Paitsi kaupungissa seurustelimme Braunschweigin, Dessaun ja Altenburgin hoveissa ja lukuisilla maatiloilla. Liian pitkälle veisi luetella niitä kaikkia. Kuitenkin täytyy minun erikoisella kiitollisuudella muistaa joka vuosi uudistuva monipäiväinen käyntimme nykyään 93-vuotiaan kunnianarvoisan isällisen ystävän, ratsuväen kenraali kreivi Wartensiebenin luona Carowissa.

Metsästystilaisuuksistakaan ei ollut puutetta. Lukuunottamatta ensinkään Saksin maakunnan suuria jänis- ja fasanimetsästyksiä pitivät Letzlingenin, Dessaun Mosigkaun, Harzin Blankenburgin ja Altenburgin hovimetsästykset ynnä useiden maatilain ajometsästykset ja ampumaretket huolta siitä, että tarjoutui tilaisuuksia ampua metsäsikoja, kuusipeuroja, hirviä, kauriita ja metsähärkiä.

Yhä enemmän kypsyi minussa vähitellen päätös erota armeijasta. Olin sotilaallisella virkaurallani saavuttanut paljon enemmän kuin olin koskaan voinut toivoakaan. Sotaa ei ollut näkyvissä ja niin ollen pidin velvollisuutena vapauttaa nuoremmille voimille tien eteenpäin ja pyysin vuonna 1911 eroa. Kun juttusepät ovat käyttäneet tätäkin vähäpätöistä tapausta vääristelyihinsä, niin vakuutan nimenomaan, etteivät minkäänlaiset palvelusta koskevat, vielä vähemmän henkilökohtaiset hankaukset olleet aiheena erooni.

Ero rakkaiksi käyneistä monivuotisista suhteista ja varsinkin IV armeijaosastostani, joka oli kasvanut lujasti sydämeeni kiinni, ei minulle ollut helppo. Mutta se oli tehtävä! En aavistanut, että minun muutaman vuoden kuluttua oli uudelleen tartuttava miekkaan ja sitten, samoin kuin entisen armeijakuntanikin, uudelleen palveltava keisaria ja valtakuntaa, kuningasta ja isänmaata.

Pitkän palvelusaikani kuluessa olen tutustunut melkein kaikkiin Saksan heimoihin. Luulen sen vuoksi voivani arvostella, mikä runsaus mitä arvokkaimpia ominaisuuksia kansaamme sisältyy ja kuinka tuskin ainoallakaan toisella maalla koko maailmassa on niin monipuolisia rikkaan henkisen ja sielullisen elämän edellytyksiä kuin Saksalla.

LEPOON SIIRTYMINEN.

Uskollisimman kuuliaisin kiitoksin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ja lämpimimmin toivotuksin hänen armeijalleen ja täydellisessä luottamuksessa isänmaamme tulevaisuuteen olin eronnut vakinaisesta palveluksesta, aina kuitenkin jääden sisällisesti sotilaaksi.

Rikkaat elämykset kaikilla ammattini aloilla sallivat minun tyytyväisin mielin muistaa entistä toimintaani. Ei mikään voinut samentaa kokonaiskuvaa, jota verhosi hehkuvain nuoruudenunelmain toteutumisen lumous. Minunkaan siirtymiseni vapaasta tahdosta valitsemaani lepoon ei sen vuoksi tapahtunut ilman kodinkaihoa jättämääni vaikutusalaa kohti, ei ilman kaipausta armeijan riveihin. Toivo, että Keisarini kutsuisi minut uudelleen vaaran uhatessa isänmaatani, toivo saada uhrata sen palvelukseen viimeiset voimani ei muuttuneiden olosuhteiden hiljaisuudessa menettänyt vähääkään voimastaan.

Minun erotessani palveluksesta sykki armeijassa erinomaisen voimakas henkinen elämä. Raikastuttava taistelu vanhan ja uuden välillä, suhdattoman edistyksen ja pelokkaan pidättyväisyyden välillä, haki ja löysi tasauksensa äskeisen sodan käytännöllisissä kokemuksissa. Huolimatta uusista urista, joita nämä kokemukset meille avasivat, eivät ne jättäneet sijaa millekään epäilykselle siitä, että huolimatta kaikkien taistelukeinojen arvon noususta, sotamiehen kasvatuksen, hänen siveellisen kehityksensä arvioinnin täytyi jäädä samaksi kuin tähänkin saakka. Rohkea toimi oli vielä nytkin säilyttänyt etusijan järjen mestaroinnin rinnalla. Kylmäverisyys ja luonteen lujuus pysyivät sodassa korkeammassa arvossa kuin aatekouluutuksen hienoudet. Huolimatta hävitysaseitten kehityksestä yhä täydellisemmiksi, ei sota ollut menettänyt yksinkertaisia, niin sanoakseni karkeita muotojaan. Se ei sallinut mitään ihmisluonteen liikahoitoa, ei mitään sotilaskasvatuksen ylihienostusta. Mutta edelleenkin se ennen kaikkea muuta vaati ihmisen kehitystä lujatahtoiseksi yksilöksi. Rauhan aikana on useinkin luultu voitavan syyttää armeijaa epätuottavuudesta. Täydellä syyllä, jos tuottavuudella tarkoitetaan aineellisten arvojen tuotantoa, mutta täydelleen aiheettomasti, jos tuottavuutta harkitaan korkeampien siveellisten näkökohtien mukaan. Sen, joka ei ennakkoluulosta ja pahansuopuudesta etukäteen tuominnut sotilaallista rauhantyötämme, täytyi tunnustaa armeijan mitä onnistuneimmaksi tahdon ja tekojen, vieläpä toimi-ilonkin kouluksi. Kuinka monet tuhannet ihmiset ovat vasta sen vaikutuksen alaisina oppineet, mitä he sielullisesti ja ruumiillisesti kykenevät saamaan aikaan, ovat siinä saaneet itseluottamuksen ja sisällisen oman voiman, jonka he sitten ovat läpi elämänsä säilyttäneet. Missä on kansamme tasa-arvoaate ja yhteysmieli ollut perusteellisemmin edustettuna kuin suuren isänmaallisen armeijamme kaikkitasoittavassa koulussa? Taipumus rajattomaan itselleen elämiseen yhteiskuntaa ja valtiota hajoittavine pyrkimyksineen jalostettiin ja muodostettiin siinä siunauksellisesti kasvattamalla yksityisen ankaraa itsekuria yhteisyyden hyväksi. Armeija kouluutti ja vahvisti sitä voimakasta järjestysvaistoa, jonka isänmaassamme kaikkialla tapasimme, valtioelämän aloilla samoin kuin tieteessä, kaupassa ja tekniikassakin, teollisuudessa samoin kuin työntekijäinkin syvissä riveissä, maanviljelyksen samoin kuin ammattielämänkin aloilla. Vakaumus, että yksityisen alistuminen yhteisyyden parhaan alle on välttämättömyys, jopa siunaus, oli käynyt Saksan armeijalle ja samalla Saksan kansallekin täydeksi tietoisuudeksi. Vain tällä perustalla olivat mahdollisia ne suunnattomat ponnistukset, joiden avulla meidän pian ankarasta pakosta täytyi ja joiden avulla me saatoimme uhmata kokonaista vihollismaailmaa.

Euroopan, Aasian ja Afrikan taistelukentillä onkin saksalainen upseeri ja sotilas osoittanut, että armeijamme kasvatus oli oikea. Vaikka viime pitkä sota monenlaisten syiden vuoksi joihinkin luonteihin vaikuttikin siveellisessä suhteessa höllentävästi, taikka sielullisen ja ruumiillisen liikarasituksen johdosta siveelliset käsitykset osaksi hämmentyivät ja lukuisain viettelyitten alaisina ennen moitteettomat luonteet heikentyivät, niin pysyi armeijan sisin ydin kuulumattomasta rasituksesta huolimatta kuitenkin siveellisesti terveenä ja tehtävänsä tasalla.

Tähänastista armeijaa on syytetty siitä, että sen pyrkimys muka oli alentaa vapaa ihminen tahdottomaksi välikappaleeksi. Suuren maailmansodan tappotantereilla, keskellä loppumattomien taistelujen hajoittavia vaikutuksia on kuitenkin käynyt ilmi, mikä tahtoa vahvistava vaikutus kasvatuksellamme on ollut. Lukuisat mieltä ylentävät ja samalla järkyttävätkin tapaukset osoittavat, mihin suuriin vapaaehtoisiin uhreihin kunnon saksalainen kykeni, ei siitä syystä että hän olisi sanonut: "Minun täytyy", vaan koska hän itselleen sanoi: "Minä tahdon."

Tapauksien kulusta seuraa, että vanhan armeijamme hajoituksen johdosta vaaditaan uusia teitä kansan ja sen puolustusvoiman kasvattamiseksi. Tähän nähden pysyn vankasti vanhain koeteltujen periaatteitten pohjalla. Vaikkapa toiset eivät katsoisikaan sillä olevan ehdottomasti ratkaisevaa vaikutusta, millä keinoilla ja mitä teitä voimme saavuttaa mahdollisuuden samanlaisiin tuloksiin kuin tähän saakka, he ovat varmaankin kanssani samaa mieltä siitä, että isänmaamme tulevaisuudelle on määräävää, että yleensä vielä saavutamme tämän mahdollisuuden. Muuten on meidän pakko luopua asemastamme maailmassa ja alentua alasimeksi, meillä kun ei olisi enää rohkeutta eikä voimaa ruveta hetken vaatiessa vasaraksi.

Ehkä on kohtalon kysymys ei ainoastaan isänmaamme valtiolliselle, vaan myös sen taloudelliselle uudestisyntymiselle, kuinka jälleen saamme takaisin sen suuren järjestyksen ja toimitarmon koulun, jona vanha armeijamme oli. Saksa jos mikään maa maan päällä voi menestyä ja säilyttää elämisen arvoisen paikan muun maailman keskellä ainoastaan siten, että se ponnistaa ylimmilleen ja keskittää luovat voimansa. Onnettoman sodan hajoittavain vaikutusten johdosta ja sen harhakäsityksen vallitessa, ettei muka kaikkien kansanvoimain ankara alistaminen yhden hallitsevan voiman alaisiksi olisi voinut estää isänmaan onnettomuutta, on valitettavasti päässyt valtaan voimallinen nousu olevaista järjestystä vastaan. Kapinoiminen vuosia kestänyttä vapaaehtoista tai pakollista alistusta vastaan mursi tähänastiset salvat ja harhaili umpimähkään uusille teille. Onko menestyksen toivoa näillä uusilla teillä? Tähän saakka ainakin olemme valtiollisen hajoamisemme vaikutusten alaisina menettäneet paljon enemmän sielullisia ja eetillisiä arvoja kuin varsinaisen sodan johdosta. Ellemme jälleen pian luo uusia kasvattavia voimia, jos nykyiseen tapaamme edelleenkin harjoitamme ryöstöviljelystä kansamme henkisillä ja siveellisillä aloilla, niin tyhjennämme piankin valtioelämämme kalleimman perustuksen täydelliseen hedelmättömyyteen ja tyhjyyteen saakka!

TOINEN OSA

SODANKÄYNTI IDÄSSÄ

TAISTELU ITÄ-PREUSSISTA.

Sodan syttyminen ja kutsu aseisiin.

Rauhallinen elämä soi minulle jälkeen vuoden 1911 tilaisuuden levollisesti omistaa huomioni maailman valtiollisille tapauksille. Huomiot, joita tällöin tein, eivät suinkaan olleet omiaan tyydytystä tuottamaan. Turhanarkailu oli minusta kaukana, mutta siitä huolimatta en voinut mielestäni karkoittaa jonkinlaista painostavaa tunnetta. Minut valtasi se käsitys, että ajelehdimme maailmanpolitiikan laajalle valtamerelle, vaikk'ei asemamme Euroopassakaan ollut riittävän vahva. Päilyivätpä ukkospilvet Marokon yllä tai kokoontuivatpa Balkanin niemelle, minun samoin kuin useimpain maanmiestenikin mielessä kyti epämääräinen aavistus, että kaivettiin miinoja oman isänmaamme alle. Viime vuosina olimme epäilemättä saaneet olla kiihkoranskalaisen ryöpyn alla, joka näyttää säännöllisesti uudistuvan. Sen alkuperä oli meille tunnettu; tukea se haki ja löysi sekä Venäjältä että Englannista, riippumatta ensinkään siitä, kutka ja mikä siellä olivat julkisina tai salaisina, tietoisina tai tiedottomina vaikuttimina.

Olen aina ollut selvillä niistä erikoisista vaikeuksista, joita Saksan ulkopolitiikan johto tarjoaa. Vaarat, joita meille koitui maantieteellisestä asemastamme, taloudellisista välttämättömyyksistämme eikä vähimmin reuna-alueittemme sekavista kansallisuusoloista, olivat kouraantuntuvat. Vihamielinen politiikka, jonka onnistui koota meitä vastaan ulkolaiset pyyteet, ei käsittääkseni tarvinnut siihen suurtakaan taitoa. Sen loppumääränä oli sota. Me laiminlöimme varustautua tätä vaaraa vastaan. Liittopolitiikkamme noudatti enemmän jonkinlaista kunniakoodeksia kuin kansamme ja maailmanasemamme tarpeita.

Kun eräs sittemmin Saksan valtakunnankansleriksi tullut henkilö jo 1890-luvulla piti itsestään luonnollisena asiana että meidän oli huomioonotettava liittolaismaamme Tonavan monarkian jatkuva hajaantuminen, niin oli käsittämätöntä, miksi politiikkamme ei tehnyt sen mukaisia johtopäätöksiä.

Saksalais-itävaltalaisia heimolaisiamme kohtaan on minussa aina vallinnut täysi myötätunto. Heidän asemansa vaikeus omassa isänmaassaan onkin aina meillä herättänyt vilkasta osanottoa. Mutta käsitykseni mukaan käytti Itävalta-Unkarin politiikka tätä tunnettamme liian laajassa muodossa hyväkseen.

Puhe niebelungenilais-uskollisuudesta oli epäilemättä aikanaan sangen vaikuttava. Mutta se ei voinut estää meitä näkemästä, että Itävalta-Unkari ilman liittoveljellistä välipuhetta yllättämällä raastoi meidät Bosnian pulaan, jota varten tuo sana oli lausuttu, vaatien meitä sitten turvaamaan selkänsä. Selvää oli, ettemme silloin voineet hyljätä liittolaistamme. Sillä olisimme vain vahvistaneet Venäjän jättiläistä, joka sitten sitä varmemmin ja vastustamattomammin olisi musertanut meidät.

Minua sotamiehenä hämmästytti varsinkin se epäsuhde, joka vallitsi Itävalta-Unkarin valtiollisten vaatimusten ja sen sisäpoliittisten ja sotilaallisten voimain välillä. Kun Venäjä oli ryhtynyt suunnattomiin sotavarustuksiin Itä-Aasian sodasta toivuttuaan, vahvistimme tosin me saksalaisetkin puolustusvoimiamme, mutta emme asettaneet itävalta-unkarilaisille liittolaisillemme samoja vaatimuksia. Tonavan monarkian valtiomiehille saattoi olla sangen yksinkertaista syyttää sisällisten olojensa vaikeuksia meidän kehoittaessamme Itävalta-Unkaria lisäämään varustuksiaan. Mutta miksi emme keksineet keinoa, joka olisi pakottanut Itävalta-Unkarin tässä asiassa valitsemaan: joko-tahi? Tunsimmehan otaksuttavain vastustajaimme valtavan ylivoiman mieslukuun nähden. Oliko meillä siis oikeutta sallia, että liittolainen antoi suuren osan kansanvoimistaan jäädä käyttämättä yhteisen puolustuksen hyväksi? Mitä hyötyä oli meille siitä, että Itävalta-Unkari oli meille etuvarustuksena kaakossa, kun tämä etuvarustus joka taholta rusahteli, eikä siinä ollut riittävästi miehiä valleja puolustamaan?

Alun pitäen näytti minusta arveluttavalta luottaa siihen, että Italialta saisimme tehokasta aseellista apua. Se oli epäiltävä, vaikka Italian valtiomiehet olisivat halunneetkin sitä antaa. Meillä oli ollut tilaisuus täydelleen todeta Italian armeijan heikkous Tripolin sodassa. Sen jälkeen eivät Italian olot valtion kovin rappeutuneiden raha-asiain johdosta olleet paljoakaan parantuneet. Taisteluvalmis ei Italia missään tapauksessa ollut.

Tähän suuntaan kulkivat siihen aikaan mietteeni ja huoleni. Olin jo kahdesti oppinut tuntemaan sodan, kummallakin kerralla olivat voimalliseen valtiolliseen johtoon yhtyneet yksinkertaiset, selvät sodan päämäärät. En pelännyt sotaa, en nytkään! Mutta ylentäväin vaikutusten ohella olivat sen ihmiselämään kohdistuvat hävityksetkin minulle siksi tunnetut, että olisin suonut sitä kartettavan niin kauan kuin mahdollista.

Mutta nyt syöksähdimme kuitenkin sodan kitaan! Ei ollut vähääkään toivoa, että olisimme Ranskan kanssa voineet saada sovintoa aikaan, torjua Englannin kauppakateuden ja kilpailupelon, tyydyttää Venäjän pyyteet rikkomatta liittoamme Itävallan kanssa, ja tämä oli jo kauan ylläpitänyt Saksassa mielialan jännitystä, joka sai sodan syttymisen melkein tuntumaan vapautukselta ainaisesta, koko elämää ahdistavasta painostuksesta.

Saksan keisarilliset joukot kutsuttiin aseisiin! Uljas ja tehokas sotavoima, jonka veroista maailma on harvoin nähnyt. Koko kansa tunsi sydämensä sykkivän voimakkaammin sitä katsellessaan. Mutta ylimielisyyttä ei missään meitä odottavaan tehtävään nähden. Eihän ollut Bismarck sen enempää kuin Moltkekaan meiltä salannut moisen sodan suunnatonta rasitusta, kysyihän meillä jokainen asioihin perehtynyt itseltään, kykenisimmekö valtiollisesti, taloudellisesti, sotilaallisesti ja siveellisesti sen kestämään. Mutta suurempi kuin huoli oli epäilemättä luottamus.

Näissä mielialoissa ja mietteissä tapasi minutkin sanoma myrskyn puhkeamisesta. Minussa heräsi taas sotilas vastustamattoman voimakkaasti. Tarvitsisiko Keisarini ja Kuninkaani minua? Juuri viimeinen vuosi oli kulunut, ilman että olin saanut mitään senkaltaista virallista vihjausta. Nuorempia voimia näytti olevan riittävästi. Mukauduin kohtalooni, mutta jäin kuitenkin kaihoisasti odottamaan.

Rintamalle.

Kotimaa kuunteli mieli jännittyneenä. Sotanäyttämöiltä tulleet tiedot olivat toiveittemme ja toivotustemme mukaiset. Liège oli kukistunut, Mühlhausenin tappelu voitettu, armeijamme oikea sivusta ja keskusta etenivät Belgian kautta. Ensimmäiset riemukkaat tiedot Lothringenin taistelusta levisivät isänmaahamme. Idästäkin kaikui kuin voiton riemua.

Ei millään taholla tapauksia, jotka olisivat näyttäneet aiheuttavan huolta.

Elokuun 22:sena klo 3 iltapäivällä sain Hänen Majesteettinsa Keisarin suuresta päämajasta kysymyksen, olinko valmis paikalla käytettäväksi.

Vastaukseni oli: "Olen valmis."

Vielä ennenkuin tämä sähkösanoma saattoi ennättää suureen päämajaan sain sieltä toisen. Siitä päättäen luotettiin varmasti siihen, että olisin valmis vastaanottamaan kenttätoimen ja minulle ilmoitettiin, että kenraali Ludendorff saapuisi luokseni. Seuraavissa, suuresta päämajasta tulleissa tiedoissa sain sitten ilmoituksen, että minun tuli viipymättä lähteä itään armeijan päälliköksi.

Klo 3:n aikaan yöllä lähdin asemalle, vain keskeneräisesti hätäpikaa varustettuna, ja seisoin siellä odottavalla mielellä himmeästi valaistussa hallissa. Ajatukseni sain täydelleen temmatuksi irti kotiliedestäni, josta minun täytyi niin äkkiä erota, vasta kun lyhyt ylimääräinen juna saapui asemalle. Siitä astui reippain askelin kenraali Ludendorff, esittäen itsensä minulle 8:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä.

Kenraali oli tähän hetkeen saakka ollut minulle tuntematon, hänen toiminnastaan Liègen luona en ollut vielä saanut tietoa. Hän selosti minulle ensinnäkin aseman itärintamallamme, josta toimivan armeijan esikunnan päällikkö, kenraalieversti von Moltke, oli suuressa päämajassa Coblenzissa elokuun 22:sena itse hänelle antanut tietoja. Sen mukaan olivat 8:nnen armeijan sotatoimet Itäpreussissä kehittyneet seuraavaan tapaan: armeija oli jättänyt sotatoimien alkaessa XX armeijaosaston ja sen vahvistukseksi linnoitusten varusväkeä ja muita maanpuolustusosastoja Länsi- ja Itä-Preussin etelärajan suojaksi asemiin, jotka ulottuivat Veikselistä Lötzenin järvialueelle saakka. Armeijan pääosa (I armeijaosasto, XVII armeijaosasto, I reserviosasto, 3:s reservidivisiona, Königsbergin linnoituksen varusväki ja 1:nen ratsuväkidivisiona) oli koottu Itä-Preussin itärajalle ja oli siellä elokuun 17:ntenä Stallupönenin luona, elokuun 19:ntenä ja 20:ntenä Gumbinnenin luona hyökäten taistellut kenraali Rennenkampfin johdolla idästä tunkeutuvaa venäläistä Niemeninarmeijaa vastaan. Gumbinnenin taisteluiden aikana oli saapunut tieto venäläisen, kenraali Samsonovin johtaman Narewin-armeijan etenemisestä etelästä päin Soldau—Willenbergin saksalaista rajalinjaa vastaan. 8:nnen armeijamme johto piti mahdollisena, että venäläinen jo elokuun 21:senä kulkisi tämän rajan poikki. Tämä selkäyhteyksien uhka etelästä käsin sai ylikomennon keskeyttämään Gumbinnenin taistelun ja ilmoittamaan ylimmälle armeijanjohdolle, ettei se kykenisi enää pitämään hallussaan Veikselin itäpuolella olevaa maata.

Kenraalieversti von Moltke ei hyväksynyt tätä päätöstä. Hänen käsityksensä oli, että oli koetettava jollain sotatoimella tuhota Narewin-armeija, ennenkuin voitiin ajatella Itäpreussin luovuttamista, tämä maakunta kun sekä sotilaalliselta, taloudelliselta että valtiolliselta kannalta oli niin tärkeä. Ylimmän armeijanjohdon ja armeijan ylikomennon käsitysten välisestä ristiriidasta seurasi, että 8:nnen armeijan johtavat miehet vaihdettiin toisiin.

Armeijan tilanne näytti paraillaan olevan seuraava: Irtautuminen vihollisesta oli onnistunut. I armeijaosastoa ja 3:tta reservidivisionaa siirrettiin paraillaan rautateitse länteen, kun taas I reserviosasto ja XVII armeijaosasto jalkamarssissa pyrkivät Veikselille. XX armeijaosasto seisoi vielä rajalla paikoillaan.

Olin uuden esikunnanpäällikköni kanssa tilanteen arvosteluun nähden pian yksimielinen. Kenraali Ludendorff oli jo Coblenzista voinut lähettää ensimmäiset kiireellisimmät määräykset, joiden tarkoituksena oli turvata sotatoimien jatkaminen Veikselin itäpuolella. Tähän kuului ensi sijassa, ettei I armeijaosaston lähetyksiä viety liian kauas länteen, vaan että ne suunnattiin Deutsch-Eylauhun, siis XX armeijaosaston oikean siiven taa vihollista kohti.

Kaikki muu täytyi ja voitiin ratkaista vasta meidän saavuttuamme
Marienburgiin armeijan pääkortteeriin.

Keskustelumme oli tuskin kestänyt puolta tuntia kauempaa. Läksimme sitten levolle. Tähän liikenevän ajan käytin perusteellisesti tarkoitukseensa.

Näin matkustimme siis kohti yhteistä tulevaisuutta täydelleen tietoisina tilanteen vakavuudesta, mutta myös täynnä lujaa luottamusta Herraan Jumalaan, urheihin joukkoihimme eikä vähimmin toisiimme. Vuosikausia oli tästä lähtien yhteinen ajatus ja yhteinen toiminta liittävä meidät toisiimme.

Lausun jo heti tässä julki käsitykseni minun ja silloisen yleisesikunnanpäällikköni, sittemmin ensimmäisen kenraalimajoitusmestarin kenraali Ludendorffin välisestä suhteesta. On luultu voitavan sitä verrata Blücherin ja Gneisenaun väliseen suhteeseen. En tahdo puuttua siihen, missä määrin tämä vertaus lähtee oikeista historiallisista perusteista. Kuten edellä olevasta esityksestä näkyy, olin itse ennen vuosikausia ollut yleisesikunnan osastonpäällikkönä. Tämän viranomaisen toiminta edesvastuunalaisen päällikön rinnalla ei Saksan armeijassa ole teoreettisesti määritelty, kuten omasta kokemuksestani tiesin. Yhteistyön laatu ja toistensa täydentäminen riippuu päinvastoin henkilöistä. Kummankinpuolisten toimipiirien rajoja ei siis ole jyrkkään määritelty. Jos esimiehen ja yleisesikunnanpäällikön välinen suhde on oikea, järjestyvät nämä rajat helposti sotilaallisen ja henkilöllisen toimitavan ja molempain luonteenominaisuuksien pohjalla.

Itse olen usein verrannut suhdettani kenraali Ludendorffiin onnelliseen avioliittoon. Kuinka luulee sivullinen voivansa sellaisessa määrätä kummankin ansion tarkat rajat? Ajatukset ja toimet käyvät yhteen ja toisen sanat ovat useinkin vain toisen aatteitten ja tunteitten ilmaisua.

Huomattuani piankin mikä suuriarvoinen mies kenraali Ludendorff oli, pidin yhtenä tärkeimmistä tehtävistäni vapaan vallan antamista tarpeen tullen esikuntapäällikköni nerokkaille ajatuksille, hänen melkein yli-inhimilliselle työkyvylleen ja koskaan lannistumattomalle tarmolleen. Vapaan vallan siihen suuntaan, missä yhteinen kaipauksemme, yhteiset päämäärämme olivat: lippujemme voitto, isänmaamme paras ja rauha, joka olisi kansamme uhrausten arvoinen.

Minun tuli kenraali Ludendorffia kohtaan noudattaa sitä taistelutoverin uskollisuutta, jota kansamme historia nuoresta pitäen meille opettaa, taistelu-uskollisuutta, josta eetillinen ajatustapamme on niin rikas. Ja hänen työnsä ja pyrintönsä, samoin kuin koko henkilöllisyytensä olivat todella tämän uskollisuuden arvoiset. Antakoot muut asiasta minkä arvostelun tahansa! Hänelle, samoin kuin niin useille muillekin suurille ja suurimmille miehillemme on vasta myöhemmin koittava se aika, jolloin kansa kokonaisuudessaan on ihaillen katsova häneen. Mutta minun toivoni on, että isänmaamme yhtä kovan kohtalon alaisena jälleen löytäisi samanlaisen miehen, eheän miehen, voimallisesti itseensä sulkeutuneen, joka tosin on kulmikas ja särmikäskin, mutta samalla niin luotu jättiläismäiseen työhön, että historia tuskin tuntee toista samanlaista. Todella vihasivatkin häntä vastustajat, jotka älysivät hänen merkityksensä!

Vakaumustemme sopusointuun sota- ja valtiollisissa asioissa perustui käsitystemme yhdenmukaisuus taistelukeinojemme käytäntöön nähden. Toisistaan poikkeaville käsityksille löytyi luonnollinen yhteensovitus ja tasoitus, ilman että myönnytyksien tuottama tunne puolella tai toisella olisi milloinkaan sekaantunut asiaan häiritsevästi. Esikuntapäällikköni valtava työ siirsi aatteemme ja suunnitelmamme armeijanjohtomme ja myöhemmin koko ylimmän armeijanjohdon koneistoon, kun se oli meille uskottu. Hänen vaikutuksensa huokui kaikkeen, ei kukaan voinut sitä välttää joutumatta vaaraan tulla syöstyksi yhtenäiseltä radalta. Miten olisikaan muutoin suunnaton tehtävä voitu täyttää, käyttävä voima saattaa täyteen vaikutukseensa?

Luonnostaan selvän, sotilaallisen velvollisuudentunnon elähyttämänä, tahdosta ja aatteista rikkaana liittyi meihin molempiin apulaisten laajempi piiri. Uskollisin, kiitollisin sydämin olen heidätkin aina muistava!

Tannenberg.

Elokuun 23:ntena saavuimme varhain iltapäivällä päämajaamme Marienburgiin. Tulimme täten Veikselin itäpuolella olevaan maahan, joka nyt oli oleva toimialamme. Rintamalla oli asema tähän mennessä kehittynyt seuraavasti:

XX armeijaosasto oli Neidenburgin luota raja-asemistaan peräytynyt Gilgenburgiin ja sen itäpuolella olevaan seutuun. Lännessä tähän joukkoon liittyen seisoivat Thornin ja Graudenzin linnoituksista otetut varusväet rajaa pitkin aina Veikselin seuduille saakka. 3:s reservidivisiona oli saapunut Allensteinin luo XX armeijaosaston vahvistukseksi. I armeijaosaston kuljetus Deutsch-Eylauhun oli viivytyksin alkanut. XVII armeijaosasto ja I reserviosasto oli jalan marssien tullut Gerdauenin seuduille saakka. 1:nen ratsuväkidivisiona oli Insterburgin eteläpuolella Rennenkampfin armeijaa vastassa. Königsbergin varusväki oli paluumarssilla länttä kohti kulkenut Insterburgin ohi.

Rennenkampfin Niemenin-armeija ei, omituista kyllä, vielä ollut sanottavin jalkaväkijoukoin tunkeutunut Angerappin yli. Molemmista venäläisistä ratsuväkiosastoista oli toisen ilmoitettu olevan Angerburgin luona, toisen Darkehmenin länsipuolella. Samsonovin Narewin-armeija oli kaikesta päättäen saanut Ortelsburgin seuduille yhden divisionan ja sanottiin vihollisen miehittäneen Johannisburginkin. Muutoin näytti tämän armeijan pääosa vielä olevan rajalla rintamaansa kehittämässä, läntinen siipi Mlawan luona.

Kaatuneen venäläisen upseerin kirjelaukusta oli löydetty asiakirja, josta vastustajan johdon aikeet selvenivät. Sen mukaan tuli Rennenkampfin armeijan edetä Insterburgin—Angerburgin linjaa kohti kiertäen pohjoisen puolelta Masurin-järvet. Sen tuli käydä niiden saksalaisten sotavoimain kimppuun, joiden otaksuttiin olevan Angerappin takana, jota vastoin Narewin-armeijan piti Lötzen—Ortelsburgin linjan kautta päästä saksalaisten siipeen.

Venäläiset siis suunnittelivat konsentrista hyökkäystä 8:nnen armeijan kimppuun, vaikka Samsonovin armeija jo kaartoi koko lailla kauempaa länttä kohti, kuin alkuperäinen tarkoitus oli.

Mitä tulee meidän, niin, mitä voimme tehdä tätä vihollisen vaarallista suunnitelmaa vastaan? Se on vähemmän vaarallinen suunnittelunsa rohkeuden kuin niiden voimain vuoksi, joilla se aiotaan suorittaa, ainakin mitä tulee taistelijain lukuun, joskaan ei tahdonvoima toivottavasti ole yhtä suuri. Suuntasihan venäläinen elokuun ja syyskuun kuluessa kokonaista 800.000 sotilasta ja 1700 tykkiä Itä-Preussiä vastaan, jonka puolustukseksi voitiin käyttää vain 210.000 saksalaista sotilasta ja 600 tykkiä.

Vastasuunnitelmamme on yksinkertainen. Koetan havainnollisesti esittää sen pääpiirteet lukijalle, vaikk'ei hän olisikaan ammattimies.

Samsonovin sankkoja joukkoja vastaan asetamme ensinnäkin ohuen keskustan. Sanon ohuen, en heikon. Sillä ne ovat miehiä, joilla on teräksinen sydän ja teräksinen tahto. Heidän selkänsä takana koti, vaimo ja lapset, vanhemmat ja sisarukset, talo ja tavara! Se on XX armeijaosasto, urheita länsi- ja itäpreussilaisia. Taipukoon vain tämä ohut keskusta vihollisjoukkojen painostuksesta, kunhan ei vain murru. Sillä välin kuin tämä keskusta taistelee, tulee kahden tuiman ryhmän molemmilla sivustoilla edetä ratkaisevaan hyökkäykseen. I armeijaosaston joukot maanpuolustus-väellä vahvistettuina, kaikki nämäkin uhatun maan lapsia, tuodaan taisteluun oikealta kädeltä luoteesta, XVII armeijaosaston joukot ja I reserviosasto yhdessä yhden maanpuolustus-brigadin kanssa vasemmalta pohjoisesta ja koillisesta käsin. XVII armeijaosastonkin ja I reserviosaston sotilailla samoin kuin maanpuolustusväen ja nostoväenkin miehillä on selkänsä takana kaikki, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Yksinkertainen voitto ei riitä, tuhoisku tulee meidän antaa Samsonoville. Sillä vain siten saamme vapaat kädet toista vihollistamme, Rennenkampfia vastaan, joka paraillaan ryöstää ja polttaa Itä-Preussiä. Vain siten voimme todella ja täydelleen vapauttaa vanhan preussiläismaan ja vain siten saamme vapaan vallan uusiin toimiin, joita meiltä odotetaan, ja voimme puuttua siihen valtavaan ratkaisevaan taisteluun, joka Venäjän ja liittolaisemme Itävalta-Unkarin välillä riehuu Galitsiassa ja Puolassa. Ellei ensimmäinen iskumme ole perinpohjainen, niin jää vaara uhkaamaan kotimaatamme kuin hiipivä tauti, kostamatta jäävät Itä-Preussin murhat ja palot ja turhaan odottaa meitä etelässä liittolaisemme.

Perusteellisiin toimiin siis! Sitä varten meidän tulee panna toimeen kaikki, mitä liikkuvassa sodassa voidaan vähänkin käyttää ja mitä suinkin liikenee. Graudenzista ja Thornista tuodaan, mitä niiden valleilla vielä on taistelukykyistä maanpuolustusväkeä. Niistä juoksuhaudoistakin, jotka Masurin-järvien välillä idän puolella ovat nykyisten sotatoimiemme turvana, lähtee maanpuolustusväkemme liikkeelle ja jättää sillä puolella puolustuksen mitättömän vähäiselle joukolle kelpo nostoväkeläisiä. Jos voitamme kenttätaistelun, emme enää tarvitse Thornin emmekä Graudenzin linnoituksia ja pääsemme järvialueen tuottamista huolista.

Rennenkampfia vastaan, joka voisi koillisesta päin jättiläispaineella meitä ahdistaa, jää vain ratsuväkidivisionamme ynnä Königsbergin pääreservi ja kaksi maanpuolustusbrigadia. Emme kuitenkaan vielä kykene päättelemään, riittävätkö nämä voimat todella. Taisteluvoimaansa nähdenhän ne eivät ole muuta kuin helposti rikkirevittävä harso, jos Rennenkampfin massat todella marssivat, hänen ylivoimaiset ratsasjoukkonsa todella lähtevät liikkeelle, kuten oli pelättävissä. Mutta ehkä ne eivät sitä tee; harso riittää siinä tapauksessa heikkoutemme verhoksi. Meidän täytyy jättää sivustamme ja selkämme vaaralle alttiiksi ollaksemme ratkaisevalla rintamalla vahvat. Toivottavasti meidän onnistuu pettää Rennenkampf; ehkä hän menee ansaan. Voivathan lujasti linnoitettu Königsberg varusväkineen ja ratsuväkemme vihollisen mielikuvituksessa paisua mitä mahtavimmiksi suureiksi.

Mutta vaikka Rennenkampf meidän onneksemme antautuisikin väärien kuvitelmien valtaan, eikö hänen ylin armeijanjohtonsa pakota häntä nopein marssein tunkeutumaan lounatta kohti selkäämme? Eikö Samsonovin avunhuuto saa häntä lähtemään sotakenttää kohti liikkeelle? Ja vaikka ihmisäänen huuto kaikuisikin tyhjään, eikö taistelun vaativa jyrinä ole kuuluva järvien pohjoispuolelle venäläisten rintamalle, vieläpä ehkä vihollisen päämajaan saakka?

Varovaisuus Rennenkampfiin nähden on siis tarpeen, mutta emme voi noudattaa sitä siten, että jättäisimme häntä vastaan melkoisia taistelujoukkoja, muuten olemme taistelukentällä vielä heikommat kuin ennestään olemme.

Jos laskemme molemminpuoliset voimat ja meikäläiseen luemme ne molemmat maanpuolustus-brigaditkin, jotka paraillaan ovat matkalla luoksemme Slesvig-Holsteinin rannikkopuolustuksesta ja luultavasti ennättävät ajoissa taisteluun, niin osoittaa vertaus venäläisten todenmukaisiin voimiin yhä vieläkin suurta epäsuhtaa meidän vahingoksemme, vieläpä vaikka Rennenkampf pysyisikin paikoillaan eikä puuttuisi taisteluun. Lisäksi taistelee etumaisissa riveissämme paljon maanpuolustusväkeä ja nostoväkeä vanhoja vuosikutsunnoita Venäjän parasta nuorisoa vastaan. Meitä vastaan puhuu vielä sekin, että suurin osa joukoistamme ja juuri kaikki ne, joiden otaksuttavasti tulee asemasta päättäen, antaa ratkaiseva isku, ovat tulleet raskaista ja tappioon päättyneistä taisteluista. Olihan niiden täytynyt luovuttaa venäläisille Gumbinnenin taistelukenttä. Joukot eivät sen vuoksi marssi voittajain ylpein tuntein. Mutta siitä huolimatta ne menevät taisteluun ilomielin ja lujaa luottamusta tuntien. Henki on hyvä, niin meille ilmoitetaan, se siis oikeuttaa voimakkaihin päätöksiin, ja missä se ehkä on hieman painostunut, siellä nämä voimalliset päätökset rohkaisevat sitä. Niin on laita ollut ennen, onko tällä kertaa oleva toisin? Mieslukumme vähemmyys ei minua arveluttanut.

Se, joka sodassa laskee vain näkyvin arvoin, laskee väärin. Ratkaisevasti vaikuttavat sotamiehen sisälliset arvot. Niihin perustan luottamukseni. Ajattelen näin:

Marssikoon vain venäläinen isänmaahamme, saakoon vain saksalaisen maan polkeminen hänen sydämensä lujemmin sykkimään, se ei siltä tee häntä saksalaiseksi sotilaaksi, eivätkä ne, jotka häntä johtavat, ole saksalaisia upseereja. Mandzurian taistelukentällä venäläinen sotamies oli taistellut mitä kuuliaisimmin, vaikka hänen hallituksensa valtiolliset aikeet Tyynen-meren äärillä olivatkin hänelle niin vieraat. Ei näyttänyt mahdottomalta, että Venäjän armeijan innostus tsaarivallan sodanpäämääriä kohtaan olisi sodassa keskusvaltoja vastaan suurempi. Siitä huolimatta otaksuin, ettei venäläinen sotamies ja upseeri eurooppalaisella sotanäyttämöllä yleensä osoittaisi parempia sotilaallisia ominaisuuksia kuin Itä-Aasiassakaan, ja luulin sen vuoksi, että minä voimasuhteitten vertailussa miesluvun vähemmyyden vaikuttaman miinuksen saatoin korvata meidän eduksemme sisällisen voiman plussilla.

Tämä on suunnitelmamme, nämä ajatuksemme ennen taistelua ja ne tahdoimme taistelussa toteuttaa. Nämä aatteemme ja aikeemme kokoamme elokuun 23:ntena lyhyeen ilmoitukseen, jonka lähetämme ylimmälle armeijanjohdolle ja joka kuului:

"Armeijan yhtyminen suunniteltu elokuun 26:nneksi XX armeijaosaston luo kiertohyökkäystä varten."

Elokuun 23 päivän iltana jouduin lyhyellä virkistyskävelyllä Nogatin länsirannalle. Sieltä nähden tarjosivat Saksalaisen ritarikunnan ylpeän linnan, baltilaisen tiiligotiikan suurimman muistomerkin punaiset seinät aivan ihmeteltävän kuvan. Ajatuksiin, joita ylevän ritariajan menneisyys synnytti, sekaantui pakostakin huntuun verhotun tulevaisuuden mietteitä. Mielialan vakavuutta lisäsivät pakolaiset, joita kotimaakunnastani kulki ohitse. Se oli surullinen muistutus, ettei sota kohtaa vain aseellista miestä, vaan että se tuhoamalla turvattomain elinehdot käy ihmiskunnalle tuhatkertaiseksi vitsaukseksi.

Elokuun 24:ntenä lähdin suppeamman esikuntani keralla automobiililla XX armeijaosaston kenraalikomennon luo ja jouduin tällöin sille paikalle, josta pian syttyvä taistelu oli saava nimensä.

Tannenberg! Tuskallisten muistojen sana Saksalaisen ritarikunnan mahdille, slaavilaisen voitontunteen riemuhuuto, yhä veres historian muistoissa huolimatta siitä, että tapahtumasta on kulunut yli 500 vuotta. En ollut vielä tähän päivään saakka koskaan ennen käynyt saksalaisuuden itäisten kulttuurisaavutusten kohtalon kentällä. Yksinkertainen muistopatsas siellä kertoo sankarillisesta taistelusta ja sankarikuolemasta. Seisoimme tämän muistopatsaan läheisyydessä eräinä lähipäivinä, joiden kuluessa Samsonovin venäläisen armeijan kohtalo muodostui tuhoisaksi tappioksi.

Matkalla Marienburgista Tannenbergiin lisääntyivät vaikutelmat siitä sotakurjuudesta, joka oli iskullaan kohdannut onnettomia asukkaita. Teillä tunkeili tavaroineen joukoittain onnettomia pakolaisia, häiriten osaksi vihollista vastaan marssivain joukkojemme liikkeitä.

Kenraalikomennon esikunnassa tapasin sen luottamuksen ja tahdon, joka suunnitelmamme onnistumiselle oli välttämätön. Edullisia olivat nekin vaikutukset, jotka sain joukkojen ryhdistä tällä meidän aluksi arveluttavimmalla kohdallamme.

Päivä ei tuonut mukanaan perusteellista selvitystä, ei Rennenkampfin toimiin enempää kuin Samsonovinkaan liikkeihin nähden. Näytti vain käyvän ilmi, että Rennenkampfin marssinopeus oli koko lailla verkallinen. Syytä emme voineet saada selville. Narewin-armeijaan nähden totesimme, että sen päävoimat etenivät XX armeijaosastoa vastaan. Armeijaosasto siirsi sen painostuksesta takaisinpäin vasenta siipeään. Tämä liike ei ollut millään tavalla arveluttava. Päinvastoin. Perässä tunkeva vihollinen on täten vasemmalle hyökkäysryhmällemme, joka tänään suunnataan Bischofsburgia kohti, yhä enemmän tarjoava oikean sivustansa. Huomiota herättivät sitä vastoin meille arveluttavina ne vihollisen liikkeet, jotka näyttivät suuntaantuvan läntistä sivustaamme ja Lautenburgia kohti. Saimme sen vaikutelman, että venäläinen aikoi siellä sivuuttaa meidät ja aikoinaan sivusta ahdistaa meidän oikeanpuolisen ryhmämme valmistelemaa kiertohyökkäystä. Elokuun 25:s toi meille vähän enemmän selvyyttä Rennenkampfin liikkeistä. Hänen kolonnansa marssivat Angerappista länttä kohti, siis Königsbergiä vastaan. Olivatko venäläiset luopuneet alkuperäisestä toimisuunnitelmastaan? Vai oliko venäläisten johto erehtynyt liikkeihimme nähden ja otaksuiko se joukkojemme pääosan olevan linnoituksessa ja sen luona? Joka tapauksessa ei enää näyttänyt olevan syytä pelkoon, kun Rennenkampfin valtavia massoja vastaan jätimme vain harson. Samsonov liikkui melkoisen vitkastelevasti, päävoimat suunnattuina tänäkin päivänä XX armeijaosastoamme vastaan. Venäläisten oikeanpuolinen sivustaosasto marssi epäilemättä Bischofsburgia kohti, siis XVII armeijaosastoamme ja I reserviosastoamme vastaan, jotka tänä päivänä saapuivat tämän pikkukaupungin pohjoispuolella olevaan seutuun. Mlawan luo keräytyi ilmeisestikin yhä lisää venäläisiä joukkoja.

Tänä päivänä päättyy meidän odotuksemme ja valmistelumme aika. Viemme I armeijaosastomme XX armeijaosaston oikealle sivustalle. Yleinen hyökkäys voi alkaa.

Elokuun 26:s on Lautenburgista Bischofsburgiin pohjoisessa ulottuvan murhaavan kamppailun ensimmäinen päivä. Ei aukottomalla taistelurintamalla, vaan ryhmätaisteluin, ei yhdellä yhtenäisellä sotatoimella, vaan iskujaksolla alkaa draaman suoritus, ja näyttämö on yli sata kilometriä leveä.

Oikealla sivustalla kenraali François johtaa urheita itäpreussiläisiään. Ne tunkeutuvat Usdauta kohti valloittaakseen seuraavana päivänä rynnäköllä eteläisen taistelukentän avaimen tällä kohtaa. Kenraali von Scholtzinkin oiva osasto vapautuu vähitellen puolustuksen kahleista ja alkaa käydä hyökkäykseen. Katkerampi on taistelu jo tänä päivänä Bischofsburgin luona. Iltaan saakka siellä meidän puoleltamme suoritetaan perinpohjaista taistelutyötä. Voimakkailla iskuilla Mackensenin ja Belowin joukot (XVII armeijaosasto ja I reserviosasto) ynnä maanpuolustusväki siellä lyövät hajalle Samsonovin oikean siipiosaston, joka väistyy Ortelsburgiä kohti. Meidän menestyksemme suuruutta ei kuitenkaan ole vielä mahdollinen saada selville. Johtajat odottavat seuraavana päivänä uudistuvaa voimakasta vastarintaa tämän päivän taistelutantereen eteläpuolella. Mutta he ovat täynnään luottamusta.

Silloin näyttää Rennenkampfin puolelta ilmaantuvan uhkaava vaara. Ilmoitetaan erään hänen osastoistaan lähestyvän Angerburgin kautta. Eikö tämä löydä tietä vasemman hyökkäysryhmämme selkään? Lisäksi saapuu huolestuttavia tietoja vasemman siipemme sivustasta ja selkäpuolelta. Siellä liikehtii etelässä voimakkaita venäläisiä ratsujoukkoja. Mahdotonta on saada selville, kulkeeko jalkaväkeä sen perässä. Taistelun jännitys kohoaa korkeimmilleen. Edessämme on pulma: miksi muodostuu asema, jos ratkaisu viipyy vielä päiväkausia, kun alueet ovat niin valtavan laajat ja vihollisen ylivoima niin suuri? Onko ihme, että vakavat mietteet täyttävät monenkin sydämen; että horjuminen uhkaa sielläkin, missä tähän saakka on ollut vain lujinta tahtoa; että epäilykset voittavat alaa sielläkin, missä tähän saakka selvät ajatukset ovat vallinneet kaikkea? Eikö meidän pitäisi uudelleen vahvistaa joukkojamme Rennenkampfia vastaan ja mieluummin jättää toimemme Samsonovia vastaan puolinaisiksi? Eikö ole parempi, ettemme koeta tuhota Narewin-armeijaa, jotta varmasti välttäisimme oman tuhomme? Voitamme sisällisen ristiriitamme, pysymme tekemällemme päätökselle uskollisina ja etsimme edelleenkin hyökkäyksellä kaikin voimin pulan ratkaisua. Oikea siipi siis arvelematta eteenpäin Neidenburgia kohti ja vasen hyökkäysryhmä "matkaan kello 4 aamulla ja toimeen suurimmalla tarmolla", tähän tapaan kuuluu käsky.

Elokuun 27:ntenä käy ilmi, että I reserviosaston ja XVII armeijaosaston menestys Bischofsburgin luona edellisenä päivänä onkin ollut ratkaiseva. Vastustaja ei ole vain väistynyt, vaan pakenee taistelukentältä. Ja vielä huomaamme, että Rennenkampf vain erään lentäjän mielikuvituksessa marssii selkäämme. Todenteolla hän edelleenkin etenee verkalleen Königsbergiä kohti. Eikö hän näe, vai eikö tahdo nähdä, että tuho jo on täydessä käynnissä Samsonovin oikeata siipeä vastaan ja että se hänen vasemmallakin siivellään kaiken aikaa kasvaa? Sillä tänä päivänä François ja Scholtz valloittavat rynnäköllä Usdaun luona ja sen pohjoispuolella olevat vihollisasemat ja voittavat eteläisen vastustajan. Tunkeutukoon vihollisen keskusta nyt vain edelleen Allensteiniä—Hohensteiniä kohti, se ei siellä enää saa voittoa, vaan turmionsa. Meille on asema selvä; saman päivän iltana käskemme kiertää vihollisen ydinjoukot, sen XIII ja XV armeijaosaston. Elokuun 28:ntena verinen kamppailu jatkuu. 29:ntenä on suuri osa venäläisten päävoimista Hohensteinin luona ehdottomasti tuhon oma. Ortelsburg saavutetaan pohjoisesta, Willenberg Neidenburgin kautta lännestä. Venäläisiä jää jos kuinka monia tuhansia renkaan sisälle, joka alkaa sulkeutua. Venäläinen sankarius ei tosin ole vielä lopussa, suuret joukot taistelevat tässäkin epätoivoisessa asemassa tsaarin puolesta, pelastaen asekunnian, mutta ei enää taistelua.

Rennenkampf marssii yhä vain levollisesti Königsbergiä kohti. Samsonov on tuhon oma, vaikka hänen toverinsa vihdoin tekisikin toisen ja viisaamman johtopäätöksen tilanteen nojalla. Sillä me voimme jo taistelurintamasta ottaa pois joukkoja turvataksemme tuhotyömme, joka tapahtuu Neidenburgin—Willenbergin—Passenheimin avarassa syvänteessä ja joka saa Samsonovin epätoivoissaan turvautumaan kuolemaan. Tästä syvänteestä alkaa saapua yhä suurempia ja suurempia venäläisiä vankikolonnia. Niiden määrä ilmaisee yhä selvemmin taistelun tuloksen kypsyyden. Omituinen sattuma oli, että minä Osterodessa, eräässä niistä kylistä, joissa taistelun aikana oleskelimme, otin toisen vangiksi joutuneista komentavista kenraaleista vastaan samassa majatalossa, jossa vuonna 1881 olin eräällä yleisesikuntamatkalla asunut nuorena yleisesikuntaupseerina. Toinen esitti itsensä minulle seuraavana päivänä toimistohuoneiksi ottamassamme koulussa.

Jo taistelujen aikana saatoimme tutustua siihen osaksi oivaan sotilasaineistoon, joka tsaarilla oli. Minun vaikutelmaini mukaan oli joukossa epäilemättä sivistyskykyisiä aineksia. Huomasin tässä tilaisuudessa, samoin kuin jo 1866 ja 1870, kuinka nopeasti saksalainen upseeri ja sotamies sielullisissa tunteissaan ja asiallisessa arvostelussaan unohtaa, että vangiksi joutunut vastustaja oli hänen vihollisensa. Miestemme taisteluvimma lauhtuu hämmästyttävän nopeaan ymmärtäväiseksi sääliksi ja inhimilliseksi hyvyydeksi. Kasakoita vastaan vain nousi silloin yleinen viha. Heitä pidettiin kaikkien niiden eläimellisten raakuuksien tekijöinä, joiden alaisena Itä-Preussin kansan ja maan täytyi niin julmasti kärsiä. Kasakan huono omatunto sai kaikesta päättäen hänet, missä ja milloin suinkin voi, vangiksi joutumisen uhatessa poistamaan ne merkit, jotka osoittivat, mihin aselajiin hän kuului, — housujensa leveät nauhat.

Elokuun 30:ntenä yrittää vastustaja idässä ja etelässä vereksin ja jälleen kootuin joukoin ulkoa päin murtaa saartorenkaamme. Myszyniecistä, Ostrolenkan suunnalta siis, se siirtää uusia suuria voimia Neidenburgia ja Ortelsburgia kohti joukkojamme vastaan, jotka jo ovat kokonaan ympäröineet venäläisten keskustan ja sen vuoksi lähestyvää vastustajaa kohti kääntävät selkänsä. Vitkastelu on vaarallista, etenkin, kun Mlawasta lähestyvä viholliskolonna lentäjäin tuoman tiedon mukaan on 35 kilometrin mittainen, siis sangen voimallinen. Mutta me pidämme siitä huolimatta kiinni suuresta päämäärästämme. Samsonovin päävoima on kierrettävä ja tuhottava. François ja Mackensen työntävät uutta vihollista vastaan reservinsä, jotka valitettavasti ovat jo heikot. Niiden toimesta raukeaa venäläisten yritys lieventää Samsonovin tuhoa. Epätoivo on vallannut saarretut, kun taas mielen laimeus haittaa niiden toimitarmoa, jotka olisivat voineet tuoda vapautuksen. Tässäkin suhteessa Tannenbergin taistelukentän tapaukset antavat vahvistuksen vanhoille inhimillisille ja sotilaallisille kokemuksille.

Tulikehämme taajaan sullottujen, milloin yhtäänne, milloin toisaanne ryntäileväin venäläisten laumain ympärillä käy hetki hetkeltä lujemmaksi ja suppeammaksi. Rennenkampf näyttää tänä päivänä aikovan käydä Königsbergin itäpuolella Deime-linjan kimppuun Labiaun ja Tapiaun välillä. Hänen sankat ratsujoukkonsa lähestyvät Landsbergin—Bartensteinin suunnalta Tannenbergin taistelukenttää. Mutta me olemme jo Allensteinin luo koonneet vahvoja, voitonriemuisia, vaikka väsyneitä voimia niitä vastaanottamaan.

Elokuun 31:nen on meidän vielä taisteleville joukoillemme viimeinen sadon päivä, ylikomennollemme harkinnan päivä, miten sotatoimia on jatkettava, Rennenkampfille peräytymisen päivä Deimen—Allenburgin—Angerburgin linjalle.

Jo elokuun 29:ntenä oli tapausten kulku sallinut minun ilmoittaa Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni venäläisen Narewin-armeijan täydellisen tuhon. Vielä samana päivänä sain taistelutantereelle Hänen Majesteettinsa kiitoksen, isänmaankin nimessä. Siirsin tämän kiitoksen sydämessäni ja sanoissani esikunnanpäällikölleni ja uljaille joukoilleni.

Elokuun 31:senä saatoin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ilmoittaa seuraavaa.

"Ilmoitan alamaisimmin Teidän Majesteetillenne, että eilen rengas venäläisen armeijan suurimman osan ympärillä sulkeutui umpeen. XIII, XV ja XVIII armeijaosasto on tuhottu. Vankeja on tähän saakka yli 60.000, joukossa XIII ja XV armeijaosaston komentavat kenraalit. Tykit ovat vielä metsäin kätkössä, niitä kootaan. Sotasaalis on erinomaisen suuri, sitä ei voida vielä tarkkaan määrätä. Renkaan ulkopuolellekin jääneet armeijaosastot, I ja VI ovat saaneet suuria vaurioita, ne jatkavat paontapaista peräytymistään Mlawan ja Myszyniecin kautta."

Joukkojen ja niiden johtajain aikaansaannokset olivat valtavat. Divisionat olivat nyt majoittuneet ja Leuthenin taistelun kiitosvirsi kohosi niiden leiritulilta. Allensteinissa, uudessa armeijanpäämajassamme, astuin ritarikunnan vanhan linnan läheisyydessä olevaan kirkkoon jumalanpalveluksen aikana. Papin lukiessa loppurukousta lankesivat kaikki läsnäolevat, nuoret sotamiehet ja vanhat nostoväen miehet, äsken koetun valtavan elämyksen alaisina polvilleen. Heidän sankaritekonsa saivat näin arvokkaan päätöksen.

Masurin-järvien taistelu.

Vielä ei taistelun pauhu Tannenbergin taistelutantereella ollut vaiennut, kun ryhdyimme valmistelemaan hyökkäystä Rennenkampfin venäläisen armeijan kimppuun. Elokuun 31:senä saapui ylimmältä armeijanjohdolta seuraava sähköohje:

"XI armeijaosasto, kaartin reserviosasto, 8:s ratsuväkidivisiona annetaan käytettäväksenne. Kuljetus on alkanut. 8:nnen armeijan lähin tehtävä on itärajan puhdistaminen Rennenkampfin armeijasta.

Äsken lyödyn vastustajan takaa-ajo Varsovaa kohti liikenevillä joukoilla on suotava sen johdosta, että venäläiset Varsovasta etenevät Schlesiaa kohti.

Ajateltava 8:nnen armeijan käyttämistä edelleen Varsovan suunnalla, kun Itä-Preussin tila sallii."

Käsky oli täydelleen tilanteen vaatimusten mukainen. Se asetti meille selvän päämäärän ja toimitti meille keinot ja neuvot sen saavuttamiseksi. Me luulimme voivamme otaksua, ettei Samsonovin entisestä armeijasta enää ollut jäljellä muuta kuin pirstaleita, jotka joko jo olivat päässeet Narewin taa turviin taikka olivat sinne matkalla. Niiden verestys oli huomioon otettava mahdollisuus. Mutta varmaan siihen kuluisi melko paljon aikaa. Toistaiseksi näytti riittävältä antaa heikkojen joukkojen pitkin eteläistä rajakaistalettamme pitää näitä tähteitä silmällä. Loput kaikki oli vietävä uuteen taisteluun. Ei lisäjoukkojenkaan saanti lännestä sallinut meidän mielestämme nyt vielä lähettää voimia Narew-linjan yli etelään.

Mitä sana "Varsova" sähkösanoman jälkiosassa merkitsee, on meille selvää. Sovitun sotasuunnitelman mukaan piti Itävalta-Unkarin sotavoimain hyökätä Galitsiasta Venäjän-Puolan itäosaan, painopisteenä Lublinin suunta, kun taas saksalaisten voimain tuli Itä-Preussista Narewin poikki ojentaa liittolaiselle kättä. Se oli suuri ja kaunis ajatus, vaikka siinä asiain nykyisellä kannalla oli arveluttavia heikkouksia. Se ei ottanut huomioon, että Itävalta-Unkari Serbian rajalle lähetti voimallisen sotajoukon, eikä sitä, että Venäjä jo pari viikkoa sodan syttymisen jälkeen saattoi olla rajalla, että Itä-Preussiä vastaan oli lähetetty 800.000 moskovalaista ja kaikkein vähimmin sitä, että tuuma jo rauhan aikana kaikkine yksityisseikkoineen kavallettaisiin Venäjän yleisesikunnalle.

Nyt on Itävalta-Unkarin armeija liian rohkean hyökkäyksen jälkeen venäläistä ylivoimaa vastaan joutunut mitä vaikeimpiin rintamataisteluihin, meidän kykenemättä tällä hetkellä suoranaisesti auttamaan, vaikka sidommekin suuria vihollisvoimia. Liittolaisen tulee koettaa kestää, kunnes olemme vielä Rennenkampfinkin lyöneet. Vasta silloin voimme ryhtyä auttamaan, vaikkakaan emme koko voimallamme, niin kuitenkin sen suurimmalla osalla.

Rennenkampf on, kuten olemme maininneet, linjalla Deime—Allenburg—Gerdauen—Angerburg. Mitä vihollissalaisuuksia Masurin-järvien kaakkoispuolisessa seudussa piilee, sitä emme tiedä. Ainakin Grajewon seutu näyttää epäilyttävältä. Siellä on paljon levottomuutta. Vielä epäiltävämpi on Niemenin-armeijan selkäpuolella oleva seutu. Siellä marssitaan herkeämättä ja liikutaan ja kaikesta päättäen edetään lounatta ja länttä kohti. Rennenkampf saa epäilemättä lisävoimia. Venäläiset reservidivisionathan on kotimaassaan saatu taistelukuntoon. Ehkä on niinikään saatu vapaaksi vielä muutamia armeijaosastoja, joita Venäjän ylin armeijanjohto ei enää luule tarvitsevansa Puolassa olevia itävaltalaisia vastaan. Lähetetäänkö nämä joukot Rennenkampfille tai hänen läheisyyteensä joko suoranaiseksi avuksi tai antamaan meille isku odottamattomalta suunnalta?

Rennenkampfilla on, mikäli voimme arvostella, yli 20 jalkaväkidivisionaa. Hän on alallaan ja jää yhä alalleen meidän joukkojemme saapuessa lännestä junilla ja marssiessa taisteluun häntä vastaan. Miksi ei hän käytä suurimman heikkoutemme aikaa, joukkojemme väsymyksen aikaa, niiden taajaa keskitystä Tannenbergin taistelukentälle hyökätäkseen kimppuumme? Miksi hän jättää meille aikaa joukkojemme selvittelyyn, uuteen sijoittumiseen, lepoon, apujoukkojen tuontiin? Onhan venäläinen päällikkö tunnettu oivaksi sotilaaksi ja kenraaliksi. Venäjän sotiessa Itä-Aasiassa kaikui Rennenkampfin nimi kirkkaammin kuin minkään muun venäläisen johtajan. Oliko hänen silloinen maineensa liioiteltu? Vai onko kenraali väliajalla menettänyt sotilaalliset ominaisuutensa?

Sotilaan ammatti on usein hämmästyttävän nopeaan uuvuttanut voimallisiakin luonteita. Siellä, missä vuosi takaperin vielä oli toimitarmoista älyä, eteenpäin tunkevaa tahtoa, on ehkä nyt vain hedelmätön pää ja raukea sydän. Tämä on jo usein ollut sotilaallisen suuruuden traagillinen kohtalo.

Olemme avanneet ja taas sulkeneet Rennenkampfin syntikirjan Tannenbergiin nähden. Lähtekäämme nyt ajatuksissamme hänen pääkortteeriinsa Insterburgiin, emme häntä syyttääksemme, vaan käsittääksemme.

Samsonovin tappio osoitti kenraali Rennenkampfille, ettei saksalaisten 8:nnen armeijan pääosa ollutkaan Königsbergissä, kuten hän oli otaksunut. Suuria voimia hän kuitenkin edelleenkin otaksuu olevan tässä valtavassa varuspaikassa. Uskalletulta, liian uskalletulta tuntuu sen vuoksi marssia sen sivu ja Allensteinin seuduilla hyökätä voitollisen saksalaisen armeijan kimppuun. Vähintään se olisi epävarma yritys. Turvallisempaa on jäädä Kurisches Haffin ja Masurin-järvien välisiin lujiin puolustusasemiin. Näitä asemia vastaan eivät saksalaiset ensinkään voi pohjoisen puolelta käyttää kierto- ja saartotemppujaan, etelän puolelta se on sangen vaikeata. Jos he taas hyökkäävät rintamaa vastaan, syöksytään varalla olevin valtavin reservein heidän tykkitulen runtelemain joukkojensa kimppuun. Jos he uskaltavat tunkeutua järvialueen kannasten kautta, mikä näyttää epätodenmukaiselta, niin hyökätään pohjoisesta heidän kiertokolonnainsa vasempaan sivustaan, samalla kuin Grajevon suunnalta heidän oikeata siipeään ja selkäänsä vastaan työnnetään uudestaan muodostettu taisteluryhmä. Ellei mikään tästä kaikesta onnistu, niin hyvä — palataan sitten Venäjälle. Venäjä on suuri, linnoitettu Niemenin linja lähellä. Ei mikään pakollinen sotatoimi kiinnitä Rennenkampfia sen koommin Itä-Preussiin. Suunniteltu yhteistoiminta Samsonovin kanssa on mennyt myttyyn ja koska hänen armeijansa toivorikkaassa etenemisriennossaan tuhoutui, niin on parasta nyt olla varovainen.

Näin Rennenkampf saattoi ajatella. Ja arvostelijat väittävät, että hän todella näin ajattelikin. Suurta päätöstä ei tosin kuvastu missään kohden tätä ajatuksenjuoksua. Se ei liiku mitään rohkeita ratoja. Siitä huolimatta voi sen toteuttaminen tuottaa meille melkoisia suoranaisia vaikeuksia ja vaikuttaa arveluttavalla tavalla idän yleiseen tilanteeseen. Niemenin-armeijan suuri ylivoima mieslukuun nähden olisi riittänyt hajoittamaan meidän nyt vahvistetunkin 8:nnen armeijan. Rennenkampfin ennenaikainen peräytyminen taas riistäisi meiltä uusien sotatoimiemme hedelmät ja tekisi meille Varsovan suunnan ja samalla Itävallan avustamisen toistaiseksi mahdottomaksi.

Meidän täytyy siis olla samalla sekä varovaisia että toimeliaita. Tämä kaksinainen vaatimus antaa nyt alkaville liikkeillemme omituisen luonteen. Rakennamme leveän rintaman, joka ulottuu Willenbergistä Königsbergin seuduille saakka. Ennen syyskuun 5:ttä tämä on suurin piirtein tehty, sitten alkaa eteneminen. Neljä armeijaosastoa (XX ja XI ynnä I reserviosasto ja kaartin reservi) ynnä Königsbergin joukot, siis verraten suuret voimat, ryhtyvät toimiin Angerburgin—Deimen linjaa, siis vihollisen rintamaa vastaan. Kaksi armeijaosastoa (I ja XVII) lähetetään tunkeutumaan järvialueen kautta; 3:s reservidivisiona seuraa Masurin-järvien eteläpuolitse kiertävän siipemme oikeanpuolisena päätteenä, kun taas 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisiona pysyttelee osastojen takana valmiina ratsastamaan eteenpäin, heti kun järvikannakset on avattu. Tässä voimamme Rennenkampfin sivustaa vastaan. Toiset suhteet siis kuin niissä liikkeissä, jotka johtivat Tannenbergin voittoon. Pakko turvata joukkomme Rennenkampfin suuria reservejä vastaan saa meidät täten ryhmittämään voimamme. Näinkin leviää hyökkäysrintamamme, jossa seisoo 14 jalkaväkidivisionaa, 150 kilometrin pituiseksi. Onko vastustaja sen puhkaiseva?

Lähestymme syyskuun 6:ntena ja 7:ntenä venäläisten puolustuslinjoja ja tilanne alkaa käydä selvemmäksi. Suuria venäläisjoukkoja Insterburgin ja Wehlaun luona, ehkä vielä suurempia Nordenburgin pohjoispuolella. Ne pysyvät toistaiseksi alallaan eivätkä häiritse järjestäytymistämme taisteluun rintamansa edustalla.

Molemmat oikeanpuoliset armeijaosastomme, I ja XVII, alkavat syyskuun 7:ntenä murtautua järvijonon läpi, 3:s reservidivisiona lyö Biallan luona loistavassa taistelussa XXII venäläisen armeijaosaston toisen puoliskon hajalle. Uuden sotatoimemme ratkaiseva vaihe on edessä. Seuraavina päivinä saamme nähdä, onko Rennenkampf päättänyt ryhtyä vastahyökkäykseen, onko hänen tahtonsa siihen yhtä voimallinen kuin keinot. Sen melkoisen ylivoiman lisäksi, joka hänellä jo ennestään on, näyttää taistelukentälle saapuneen vielä lisää kolme reservidivisionaa. Odottaako venäläisten johtaja vielä enempää? Venäjällä on länsirintamallaan yli 3 miljoonaa taistelevaa sotamiestä; Itävalta-Unkarin sotavoimat ja meidän ovat tästä tuskin kolmasosa.

Syyskuun 8:ntena syttyy taistelu koko rintamalla. Rintamahyökkäyksemme ei edisty, parempi on menestys oikealla suvellamme. Siellä ovat molemmat armeijaosastot murtaneet järvisulun ja etenevät nyt pohjoista ja koillista kohti. Päämääränämme ovat nyt vastustajan selkäyhteydet. Ratsujoukoillamme näyttää olevan sinne vapaa tie.

Syyskuun 9:ntenä taistelu riehuu edelleen, Angerburgista Kurisches Haffiin saakka ei rintamalla ole sanottavaa menestystä, järvien itäpuolella sitä vastoin meikäläiset rohkeasti etenevät, vaikk'eivät molemmat ratsuväkidivisionamme kykenekään murtamaan odottamatonta vastarintaa niin nopeaan kuin olisi suotavaa ollut. 3:s reservidivisiona lyö monta vertaa lukuisamman vastustajan Lyckin luona ja vapauttaa meidät siis kaikesta huolesta etelän puolelta.

Mutta miten ovat sitä vastoin pohjoisessa asiat? Lentäjämme luulevat nyt selvään erottavansa kaksi vihollisen armeijaosastoa Insterburgin luona ja sen länsipuolella ja vielä yhden armeijaosaston on huomattu marssien lähenevän Tilsitistä päin. Mikä on oleva ohuiksi venytettyjen, rintamataistelua käyväin armeijaosastojemme kohtalo, jos niitä vastaan syöksyy 100-pataljoonainen venäläinen ihmisvyöry lujan yhtenäisen tahdon johtamana? Onko näin ollen järkeä siinä, että me tämän syyskuun 9:nnen iltana sanomme ja toivottelemme: "Rennenkampf, älä väisty rintamastasi, jota emme voi valloittaa, poimi laakereita hyökkäämällä keskustastasi!" Luotimme nyt täydelleen siihen, että me voimallisesti jatkamalla sivustahyökkäystämme voisimme jälleen riistää nämä laakerit vihollisten johtajalta. Valitettavasti venäläinen johtaja älyää nämä ajatuksemme; hän ei uskalla ryhtyä niitä voimakeinoilla vastustamaan, ja laskee siksi aseensa.

Syyskuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä tunkeutuvat tiedustelijamme Gerdauenin luona vihollisen juoksuhautoihin ja huomaavat ne tyhjiksi. "Vastustaja peräytyy." Tämä sanoma tuntuu meistä uskomattomalta. I reserviosasto tahtoo paikalla edetä Gerdauenista Insterburgia kohti. Kehoitamme varovaisuuteen. Vasta syyskuun 10:ntenä puolenpäivän aikaan täytyy meidän uskoa, että tuo epätodenmukainen ja toivomaton tieto on oikea. Vastustaja on todella aloittanut yleisen peräytymisen, vaikka siellä täällä vielä tekeekin tiukkaa vastarintaa, jopa hajanaiseen hyökkäykseen työntää meitä vastaan suuria joukkoja. Koko rintamamme etenee, minkä ehtii. Nyt meidän tulee saada oikean siipemme osastot ja ratsudivisionamme suunnatuiksi jyrkkään koillista kohti Insterburgista Kownoon johtaville vihollisen yhteyslinjoille.

Riennämme eteenpäin! Jos milloinkaan ja missään, on kärsimättömyys nyt ymmärrettävissä. Rennenkampf väistyy arvelematta. Hänkin näyttää olevan kärsimätön. Meidän kärsimättömyytemme tähtää menestykseen, hänen tuottaa sekaannusta ja hajaannusta.

Niemenin-armeijan osastot marssivat osaksi kolminkertaisissa taajaan lähekkäin sulloutuneissa kolonnissa Venäjälle päin. Liikkeen suoritus on verkallinen, sitä on suojattava työntämällä vahvoja voimia perässä tunkevia saksalaisia vastaan. Siitä syystä varsinkin käydään syyskuun 11:ntenä veristä taistelua Goldapista Pregeliin saakka.

Tämän päivän iltana selviää meille, ettei takaa-ajon suorittamiseen enää ole käytettävänä kuin muutama päivä. Yleisen aseman kehitys itäisellä sotanäyttämöllä alkaa vaikuttaa koko painollaan. Tiedämme enemmän aavistamalla kuin varmoista lähteistä, että liittolaisemme sotatoimet Puolassa ja Galitsiassa ovat kärsineet haaksirikon. Missään tapauksessa ei ole ajattelemistakaan, että voisimme hyökätä Rennenkampfin perässä Niemenin taa. Mutta jottei sotatoimemme suurissa piirtein vielä viime hetkessä epäonnistuisi, tulee vihollisarmeija saada niin heikonnetuksi ja runnelluksi, ennenkuin se saapuu Niemenin linjan suojaan, että joukkojemme pääosa voidaan vapauttaa yhteistyöhön Itävalta-Unkarin armeijan kanssa; tämä on käynyt kiireelliseksi pakoksi.

Syyskuun 12:ntena 3:s reservidivisiona saavuttaa Suvalkin, on siis Venäjän puolella rajaa. Stallupönenin eteläpuolella I armeijaosastomme on vähällä saada Rennenkampfin eteläisen siiven saarrokseen. Eräiden takaa-ajavain joukkojen suoritukset ovat loistavat. Ne marssivat ja taistelevat ja marssivat taas, kunnes sotamiehet uupumuksesta sortuvat. Toiselta puolen poistamme jo tänään kaartin reserviosaston taistelurintamasta, varataksemme sen uusiin tehtäviin.

Tänä päivänä saapuu ylikomentomme Insterburgiin, joka syyskuun 11:nnestä alkaen on jälleen saksalaisten käsissä. En siis vain ajatuksissani, vaan todellisuudessakin olen leveää itäpreussilaista valtatietä pitkin tullut ohi voitokkaiden itää kohti rientävien joukkojemme ja länteen päin kulkevain venäläisten vankikolonnain Rennenkampfin tähänastiseen päämajaan. Vast'ikään tyhjentyneissä huoneissa merkillisiä venäläisen puolikulttuurin jälkiä. Hajuvesien, juhtinahan ja savukkeiden tunkeileva haju ei voi hälventää muita löyhkiä.

Tarkalleen vuotta myöhemmin ajoin eräänä sunnuntaina päivän kestäneeltä metsästysretkeltä palatessani Insterburgin kautta. Automobiiliani ei laskettu ajamaan torin poikki, täällä kun piti vietettämän kiitosjuhlaa sen johdosta, että kaupunki oli vapautettu venäläisvaarasta. Minun täytyi kiertää toista tietä. Sic transit gloria mundi! Minua ei tunnettu.

Syyskuun 13:ntena joukkomme saapuvat Eydtkuhneniin ja ampuvat takaisinpäin tulvivien venäläisten laumoihin. Tykinammuksemme repivät hajalleen taajaan sulloutuneet joukot, laumavaisto ajaa ne jälleen kokoon. Valitettavasti emme tänäänkään pääse Wirballenin—Wylkowyszkin suurelle valtatielle. Vihollinen tietää, että tämä tuottaisi tuhon suurelle osalle sen ryhdittömiksi tulleista joukoista. Tien eteläpuolella se syytää sen vuoksi uupuneita joukkojamme vastaan kaikki, mitä sillä vielä on käytettävänään taistelunhaluista väkeä. Yksi ainoa päivä on meillä enää käytettävänämme takaa-ajoon. Sen kuluttua ovat Rennenkampfin joukot paossaan päässeet Olitan—Kovnon—Vilenyn välisen Niemenin osan länsipuolella oleviin metsä- ja suoseutuihin. Sinne emme voi tunkeutua niiden perässä.

Syyskuun 15:ntenä taistelut päättyivät. Masurin-järvien taistelu päättyi Venäjän puolella 4 päivää kestäneen takaa-ajon jälkeen, jolla meikäläiset etenivät yli 100 kilometriä. Joukkojemme pääosa oli taistelujen päättyessä valmiina käytettäväksi toisaalla.

En voi tässä tehdä selkoa enää niistä loistavista töistä, joita von der Goltzin maanpuolustusdivisiona ja muut maanpuolustusjoukot näinä päivinä suorittivat eteläisellä raja-alueella ja oikeaa sivustaamme suojellessaan melkein aina Veikseliä myöten; ne kävivät siellä hyökkäykseen monta vertaa lukuisampaa vihollista vastaan. Lopputaisteluja näissä kamppailuissa kesti vielä senkin jälkeen, kuin olin eronnut 8:nnen armeijan komennosta. Joukkomme olivat silloin tunkeutuneet Ciechanowoon, Przasnysziin ja Augustowoon saakka.