ELÄMÄNI

Kirj.

Sotamarsalkka von Hindenburg

Tekijän luvalla suomennettu

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa.

Sodan ja rauhan vuodet ennen 1914. Nuoruuteni. Preussin ja Saksan suuruustaistelussa. Rauhantyössä. Lepoon siirtyminen.

Toinen osa.

Sodankäynti idässä. Taistelu Itä-Preussistä. Puolan-sotaretki. 1915. Sotavuosi 1916 elokuun loppuun.

Kolmas osa.

Ylimpään armeijan johtoon astumisesta Venäjän murskautumiseen. Kutsu ylimpään armeijanjohtoon. Elämä suuressa päämajassa. Sotatapaukset vuoden 1916 loppuun. Suhteeni valtiollisiin kysymyksiin. Valmistuksia tulevan sotavuoden varalle. Vihollisten rynnistys 1917 vuoden alkupuoliskolla. Vihollishyökkäysten jatkuminen v:n 1917 jälkipuoliskolla. Katsaus kansojen ja valtioiden sisäisiin oloihin lopulla vuotta 1917.

Neljäs osa.

Ratkaisutaistelu lännessä. Kysymys hyökkäyksestä länsirintamalla. Kolme hyökkäystaisteluamme. Hyökkäys epäonnistuu.

Viides osa.

Yli voimain. Puolustukseen syöstynä. Liittolaistemme kamppailu. Loppua kohti. Eroni. Loppusanat.

ENSIMMÄINEN OSA

SODAN JA RAUHAN VUODET ENNEN 1914

NUORUUTENI.

Eräänä kevätiltana vuonna 1859 lausuin 11-vuotiaana poikana isälleni jäähyväiset kadettikoulun ristikkoportilla Schlesian Wahlstattissa. Samalla kuin hyvästelin isäni, erosin koko entisestä elämästäni. Nämä tunteet saivat kyyneleet hiipimään silmiini. Näin niiden putoavan 'asetakilleni'. "Tässä puvussa en saa olla heikko enkä itkeä", iski mieleeni; karkoitin mielestäni lapsen surut ja yhdyin, vaikk'en aivan pelotta, uusien toverieni pariin.

Sotilaaksi rupeaminen ei edellyttänyt minussa mitään päätöstä, se oli itsestään selvä asia. Aina kun lasten leikeissä tai ajatuksissani olin valinnut toimialan, se oli ollut sotilaan ura. Jo vanhastaan sukumme oli asein palvellut kuningasta ja isänmaata.

Sukumme, "Beneckendorffit", on kotoisin Altmarkista, missä se todistettavasti esiintyy ensi kerran vuonna 1280. Sieltä se ajan virtausta noudattaen siirtyi Neumarkin kautta Preussiin. Monet nimeni edustajat olivat siellä jo Saksalaisen ritarikunnan riveissä ritariveljinä tai "sotakesteinä" taistelleet pakanoita ja puolalaisia vastaan. Myöhemmin tulivat suhteemme itään vielä likeisemmiksi, kun olimme hankkineet siellä maaomaisuutta. Sen sijaan irtauduimme yhä enemmän Markista ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa nämä suhteet kokonaan lakkasivat.

Nimi "Hindenburg" liittyi vasta vuonna 1789 meidän nimeemme. Neumarkilaisena aikanamme olimme avioliittojen johdosta joutuneet tämän suvun kanssa yhteyteen. Myöskin "von Tettenbornin" rykmentissä palvelleen, Itä-Preussin Heiligenbeilissä asuneen isoisän isän isoäitikin oli Hindenburgeja. Hänen naimaton veljensä, joka oli viimeksi taistellut everstinä Fredrik Suuren sodissa, määräsi testamentissaan molemmat maatilansa sisarensa pojanpojalle sillä ehdolla, että molemmat nimet yhdistettäisiin. Nämä maatilat, Neudeck ja Limbsee, olivat Rosenbergin piirissä, joka jo itäpreussilaisen perinnön keralla joutui Brandenburgille, vaikka se myöhemmin liitettiin Länsi-Preussiin. Kuningas Fredrik Wilhelm II suostui nimien yhdistämiseen ja siitä pitäen käytetään kaksoisnimeä lyhennettäessä "Hindenburg" nimeä.

Heiligenbeilin tilukset myytiin tämän perinnön johdosta. Välttämättömyyden pakosta oli Limbseekin vapaussotain jälkeen myytävä. Mutta Neudeck on vielä tänä päivänäkin sukumme hallussa; se kuuluu lähinnä vanhimman veljen leskelle; tämä veljeni oli vähän vaille kaksi vuotta minua nuorempi, joten elämänvaiheemme kulkivat uskollisessa rakkaudessa rinnakkain. Hänkin rupesi kadetiksi ja sai upseerina palvella kuningastaan monet vuodet sodassa ja rauhan oloissa.

Lapsuuteni aikana asuivat isoisäni ja isoäitini Neudeckissä. Nyt he lepäävät, samoin kuin vanhempanikin ja monet muut minun nimelliseni, sikäläisessä hautausmaassa. Melkein joka vuosi kävimme isovanhempaimme luona kesävieraina, alussa vielä vaivalloisia postivaunumatkoja tehden. Isoisäni oli vuoteen 1801 saakka palvellut "von Langennin" rykmentissä ja minuun teki syvän vaikutuksen hänen kertomuksensa siitä, kuinka hän talvella 1806/7 oli läheisessä Finckensteinin linnassa maakuntaneuvoksena pyytänyt Napoleon I:ltä vapautusta pakkoverojen suorituksesta, mutta saanut pyyntöönsä kylmän kiellon. Sain myös kuulla, kuinka ranskalaiset olivat marssineet Neudeckin kautta ja siellä majailleet. Ja enoni von der Groeben, joka asui Passargen varrella, kertoi sillä puolella vuonna 1807 tapahtuneista taisteluista. Venäläiset tunkeutuivat sillan poikki, mutta heidät työnnettiin jälleen takaisin. Muuan ranskalainen upseeri, joka miehineen puolusti kartanon päärakennusta, sai eräässä sivustahuoneessa akkunasta tulleesta luodista surmansa. Vähällä olivat venäläiset jälleen v. 1914 päästä tälle sillalle.

Isovanhempaini kuoltua muuttivat vanhempani v. 1863 Neudeckiin. Siitä pitäen olivat nämä meille niin tutut huoneet varsinainen kotimme. Täällä, missä ennen nuoruudessani niin mielelläni oleskelin, olen myöhemminkin usein vaimoni ja lasteni keralla levännyt elämän työstä.

Näin tuli siis Neudeckistä kotini ja myös oman perheeni luja keskipiste, johon koko sydämemme on juurtunut. Minne tehtäväni lieneekin minut vienyt isänmaassamme Saksassa, aina olen pitänyt itseäni vanhana preussilaisena.

Sotilaan lapsena synnyin Posenissa v. 1847. Isäni oli niihin aikoihin luutnanttina 18:nnessa jalkaväkirykmentissä. Äitini oli samaan aikaan Posenissa asuvan kenraalilääkäri Schwickartin tytär.

Vaatimattomissa oloissa elävän preussilaisen maaa-atelismiehen tai upseerin yksinkertainen, jotten sanoisi ankara elämä, jonka pääsisällyksenä oli työ ja velvollisuuden täyttäminen, antoi luonnollisesti meidän koko suvullemme leimansa. Isänikin eli näin ollen kokonaan virkatehtävissään. Mutta samalla häneltä kuitenkin aina liikeni aikaa lasten kasvatukseen käsi kädessä äitini kanssa — minulla oli vielä kaksi nuorempaa veljeä ja sisar. Rakkaitten vanhempieni siveellisen syvä, vaikka samalla käytännöllistäkin elämää silmällä pitävä luonne ilmeni ulkonaisestikin täydellisen sopusoinnun muodossa. He täydensivät henkisesti toisiaan; äitini vakavaan, usein huoliin taipuvaan elämänkäsitykseen liittyi isäni levollisempi ajatustapa. Molempia yhdisti lämmin rakkaus meihin ja näin he sitten täydellisessä yksimielisyydessä vaikuttivat lastensa henkiseen ja siveelliseen kehitykseen. Vaikeata on sen vuoksi sanoa, kumpaa minun näin ollen on enemmästä kiittäminen ja mikä puoli on enemmän isän ansiota, mikä taas äidin. Molempien vanhempaini pyrkimyksenä oli antaa meille terve ruumis ja tarmokas tahto elämän taipaleella kohtaavain velvollisuuksien täyttämiseen. Mutta he pyrkivät myös herättämällä ja kehittämällä inhimillisen tunteen hellempiä puolia antamaan meille parhaan, mitä vanhemmat voivat antaa: luottamuksellisen uskon Herraan Jumalaan ja rajattoman rakkauden isänmaahan ja siihen, mitä he pitivät tämän isänmaan voimallisimpana tukena, preussilaiseen kuninkuuteemme. Samalla isämme jo varhaisesta nuoruudesta alkaen opasti meidät elämän todellisuuteen. Puutarhassa ja kävelyretkillä hän herätti meissä rakkautta luontoon, näytti meille ympäristöä ja opetti meitä tuntemaan ja arvostelemaan ihmisiä, heidän sisäistä olemustaan ja työtään. Puhuessani "meistä" tarkoitan itseni ohella lähinnä vanhempaa veljeäni. Hänen jälkeensä seuraavan sisareni kasvatus oli luonnollisesti enemmän äitini huolena, ja nuorin veljeni näki päivänvalon vasta vähää ennen kuin minusta tuli kadetti. Sotilaan kohtalona on vaeltaa ja tämä kohtalo vei vanhempani Posenista Kölniin, Graudenziin, Posenin Pinneen, Glogauhim ja Kottbusiin. Sitten isäni erosi ja asettui Neudeckiin.

Posenista on minulla niiltä ajoilta vähän muistoja. Äidinisäni kuoli pian minun syntymiseni jälkeen. Hän oli v. 1813 Kulmin tappelussa sotilaslääkärinä ansainnut sotilasnauhassa kannettavan rautaristin siitä, että oli järjestänyt johtajansa menettäneen, horjuvaksi käyneen maanpuolustuspataljoonan ja johtanut sen uudelleen eteenpäin. Isoäitimme täytyi myöhempinä vuosina kertoa meille vielä paljon "ranskalaisajasta", jonka hän oli nuorena tyttönä Posenissa nähnyt. Tarkkaan muistan vielä isovanhempaini iäkkään puutarhurin, joka oli palvellut 14 päivää Fredrik Suuren aikana. Näin minuun lapsena vielä sattui kuin viimeinen auringonsäde kunniakkaasta fredrikiläisestä menneisyydestä.

Puolan kapina oli vuonna 1848 levinnyt Poseninkin maakuntaan. Isäni oli rykmenttinsä keralla marssinut tätä kapinaa kukistamaan. Vain tilapäisesti saivat puolalaiset kaupungin valtaansa. Kaikki talot oli valaistava heidän johtajansa Miroslawskin kaupunkiin-marssin kunniaksi. Äitini oli mahdotonta välttää tätä pakkoa. Hän meni erääseen takahuoneeseen ja lohdutti itseään, kehtoni ääressä istuen, sillä ajatuksella, että juuri tämä sama päivä, maaliskuun 22:nen, oli "Preussin prinssin" syntymäpäivä, joten hän sydämessään poltti etuhuoneen akkunoissa tulia tämän kunniaksi. 23 vuotta myöhemmin oli silloin kätkyessä makaava lapsi Versaillesin peilisalissa läsnä näkemässä, kun Wilhelm I, entinen Preussin prinssi, julistettiin keisariksi.

Kölnissä ja Graudenzissa oleskelimme vain lyhyen ajan. Kölnin ajalta väikkyy mielessäni mahtavan, silloin vielä keskeneräisen tuomiokirkon kuva.

Pinnessä isäni silloisen tavan mukaan ylimääräisenä kapteenina komensi neljä vuotta erästä maanpuolustusväen komppaniaa. Toimi ei vaatinut kovin paljoa työtä, minkä vuoksi hän juuri nuoren mieleni heräämisen aikana saattoi erikoisesti omistaa huomionsa meihin lapsiin. Hän alkoi pian opettaa minulle maantiedettä ja ranskaa, kun taas koulunopettaja Kobelt, joka vielä tänä päivänä on kiitollisessa muistossani, opetti lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Tähän aikaan palautuu maantieteen harrastukseni, jota isäni erittäin havainnollisella ja mieltäkiinnittävällä opetuksellaan osasi herättää. Sydämeen vaikuttavalla tavalla antoi äitini minulle ensimmäisen uskonnonopetuksen.

Yhä enemmän kehittyi minussa noina vuosina tästä kasvatustavasta vanhempiini suhde, joka tosin oli kokonaan ehdottoman arvovallan pohjalla, mutta joka samalla meissä lapsissa paljon enemmän tuntui rajattomalta luottamukselta kuin sokealta alistumiselta liian ankaran vallan alaisuuteen.

Pinne on pieni kaupunki, jonka vieressä on ritaritila. Tilan omisti eräs rouva von Rappard, jonka kodissa paljon seurustelimme. Hän oli lapseton, mutta sangen lapsirakas. Hänen veljensä herra von Massenbach asui lähellä Bialokoszin ritaritilalla. Tämän suuresta lapsilaumasta sain useita rakkaita leikkitovereita. Pinnen muistot ovat aina pysyneet minussa sangen elävinä. Kävin siellä syysmyöhällä 1914 Posenista käsin ja astuin liikutettuna pieneen vaatimattomaan taloon, jossa kerran olimme eläneet niin onnellista perhe-elämää. Tilan nykyinen omistaja on erään entisen leikkitoverini poika. Isä on jo mennyt ikuiseen lepoon.

Kadettikouluun lähtöni sattui Glogaun aikaan. Olin siellä sitä ennen käynyt porvarikoulua ja evankeelista kimnaasia, kaksi vuotta kumpaakin. Mikäli olen kuullut, on minua Glogaussa ystävällisesti muistettu siten, että sikäläiseen asuntooni on kiinnitetty oleskeluani mieleen johtava taulu. Ilokseni saatoin käydä tässä kaupungissa ollessani läheisessä Fraustadtissa komppanian päällikkönä.

Luodessani silmäyksen edellä esitettyyn aikaan voin varmaankin sanoa, että ensimmäinen kasvatukseni oli mitä terveimmillä perusteilla. Sanoessani jäähyväiset kodilleni tunsin sen vuoksi, että minulta jäi sanomattoman paljon taakseni, mutta samalla tunsin, että minulle oli seuraavalle elämäntaipaleelle annettu sanomattoman paljon mukaan. Ja koko elämäni oli näin laita. Kauan sain iloita vanhempaini huolellisesta, uupumattomasta rakkaudesta, joka myöhemmin ulottui myöskin perheeseeni. Äitini menetin, kun jo olin rykmentin komentaja; isäni poistui luotamme vähän ennen kuin minut kutsuttiin IV:n armeijaosaston komentajaksi.

Preussin kadettien keskuudessa elettiin siihen aikaan, voinee sanoa, tietoisesti ja tahallisesti karuun tapaan. Kouluopetuksen ohella kasvatus tarkoitti ruumiin ja tahdon tervettä kehitystä. Tarmoa ja vastuunalaisuuden tunnetta pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin tietoa. Tämänlaatuinen kasvatus ei suinkaan ollut yksipuolista, vaan oli siinä eräänlaista voimaa. Yksilön tuli ja hän saattoi kehittää vapaasti tervettä erikoisuuttaankin. Tässä kasvatuksessa oli jonkun verran yorkilaista henkeä, henkeä, jonka pintapuoliset arvostelijat niin usein ovat väärin tulkinneet. Epäilemättä York oli itseään samoin kuin muitakin kohtaan ankara sotamies ja kasvattaja, mutta hänpä myös vaati jokaiseen alaiseensa nähden vapaan itsenäisen toiminnan oikeutta ja velvollisuutta, samoin kuin hän itse sovelsi kaikkiin tällaista itsenäisyyttä. Yorkilainen henki ei sen vuoksi ole vain sotilaalliseen ryhtiinsä, vaan vapauteensakin nähden ollut armeijamme kalleimpia piirteitä.

Muiden koulujen humanistista opetusta kohtaan, mikäli se pääasiallisesti kohdistuu vanhoihin kieliin, en tunne suurtakaan ymmärrystä. Näiden käytännöllinen hyöty elämässä jää minulle epäselväksi. Jos kuolleita kieliä arvostellaan päämäärän saavuttamista tarkoittavina, uhrataan minun mielestäni niille opetussuunnitelmassa aivan liian paljon aikaa ja voimia, ja erikoisopintoina ne kuuluvat myöhempään ikään. Soisin, vaikkapa minua siitä hyvästä pidettäisiinkin kerettiläisenä, että näissä kouluissa elävät kielet, uudempi historia, saksa, maantiede ja voimistelu asetettaisiin enemmän etualaan latinan ja kreikan kustannuksella. Täytyykö sen, mikä keskiajan pimeydessä oli ainoa, mihin sivistys saattoi tarrautua kiinni, todella vielä nykyaikanakin olla ensi sijalla? Emmekö sen jälkeen ankarilla taisteluilla ja raskaalla työllä ole luoneet omaa historiaa, omaa kirjallisuutta ja taidetta? Emmekö tarvitse paljon enemmän eläviä kuin kuolleita kieliä voidaksemme maailman riennoissa täyttää asemamme oikein.

Älköön yllä sanotusta suinkaan kuvastuko itse vanhan ajan halveksimista. Sen historialla päinvastoin on jo varhaisesta nuoruudestani saakka ollut minuun suuri viehätysvoima. Etupäässä mieltäni kiinnittivät roomalaiset. Rooman valtakunnan historia tuntui minusta valtavalta, melkein demoniselta. Tämä vaikutus vyöryi myöhemmällä iällä Roomassa käydessäni erittäin elävästi eteeni, ja ilmeni muun muassa siinä, että vanhan ikuisen kaupungin muistomerkit siellä enemmän viehättivät minua kuin Italian renessanssin luomat.

Rooma, älytessään niin viisaasti kansallisten erikoisuuksien edut ja puutteet ja suunnattomassa itsekkyydessään arvelematta käyttäessään omaksi edukseen vaikka mitä keinoja niin ystävää kuin vihollistakin vastaan, taitavasti teeskennellessään siveellistä suuttumusta, kun viholliset lopulta maksoivat samalla mitalla, pannessaan viholliskansain kaikki intohimot ja heikkoudet palvelemaan omia etujaan, kuten se teki varsinkin germaanilaisiin kansoihin nähden, hyötyen siitä enemmän kuin aseiden käytöstä, Rooma näki myöhempäin kokemusteni mukaan tarkan kuvansa ja lopullisen päämääränsä brittiläisessä valtioviisaudessa, jonka onnistuu kehittää korkeimpaan hienostukseen ja yleiseen harhaanvientiin kaikki nämä diplomaattisen taidon puolet.

Miten vanhaa aikaa kunnioitinkin, nuoruuden sankarini etsin vain omasta heimostani. Avoimesti ja rehellisesti lausun julki käsitykseni, ettemme saa olla niin yksipuolisia emmekä kiittämättömiä, että Alkibiadeen tai Themistokleen, tahi kaikenlaisten Catojen tai Fabiusten vuoksi aivan sivuutamme ne monet, jotka oman isänmaamme historiassa ovat suorittaneet vähintään yhtä tärkeän osan kuin nämä aikoinaan Kreikassa ja Roomassa. Usein olen valitettavasti tässä suhteessa tehnyt surullisia huomioita keskustellessani saksalaisen nuorison kanssa, joka kaikesta opistaan huolimatta minusta on tehnyt hiukan maailmasta sulkeutuneen vaikutuksen.

Tämmöiseltä maailmanvieronnalta varjelivat meitä kadettikoulussa opettajamme ja kasvattajamme ja vielä tänä päivänä kiitän heitä siitä. Tämä kiitos kohdistuu varsinkin erääseen silloiseen luutnanttiin von Wittichiin. Muuan sukulaiseni oli suositellut minua hänelle, kun saavuin Wahlstattiin, ja erinomaisen ystävällisesti hän piti minusta huolta. Itse hän oli vain muutama vuosi ennen päässyt kadettikoulusta, minkä vuoksi hänen tunnemaailmansa oli aivan sama kuin meidänkin, ja siksi hän otti mielellään osaa leikkeihimmekin, etenkin lumipallo-sotiin talvella. Hän vaikutti kaikin puolin virkistävästi ja herättävästi, minkä lisäksi hänellä oli etevät opettajalahjat. V. 1859 hän opetti minulle alimmalla luokalla maantiedettä ja kuusi vuotta myöhemmin malliluokalla Berliinissä kartoitusta, ja kun vuosien kuluttua tulin sota-akatemiaan, tapasin taas sielläkin yleisesikuntamajuri von Wittichin opettajana. Hän tutki jo luutnanttina sotahistoriaa ja esitti meille usein sunnuntaikävelyillämme, pieniä harjoituksia järjestämällä soveliaassa seudussa, havainnollisin kuvin niiden taisteluiden menoa, joita silloin, v. 1859, taisteltiin Ylä-Italiassa, kuten Magentan ja Solferinon luona. Myöhemmin hän Berliinissä kehoitti minua, joka silloin vielä olin kadetti, ryhtymään jo sotahistoriaakin tutkimaan, johtaen siten nuoruudenharrastukseni urille, joilla myöhemmin oli suuri merkitys kehitykseeni. Onhan sotahistoria korkeamman sotilaallisen johdon paras oppimestari. Kun minut myöhemmin siirrettiin yleisesikuntaan, kuului everstiluutnantti von Wittichkin siihen vielä toimien tärkeällä paikalla, ja lopulta olimme vielä molemmat samaan aikaan komentavia kenraalejakin, armeijanosastojen johtajia siis. Sitä ei Wahlstattissa pieni alaluokkalainen aavistanut, kun luutnantti von Wittich maantieteentunnilla kaikessa ystävyydessä antoi hänelle viivoittimella kelpo läimäyksen siitä, että poika oli sekoittanut toisiinsa Montblancin ja Monte Rosan.

Kadettielämän kova koulu ei turmellut hilpeyttämme. Uskallan epäillä, onko reipas nuorekas vallattomuus, joka tietenkään toisinaan ei voinut olla yltymättä hurjaksi yltiöpäisyydeksi, missään muussa opetuslaitoksessa pyrkinyt niin ilmoille kuin meidän kadettien kesken. Opettajamme osoittautuivat enimmäkseen ymmärtäviksi, lempeiksi tuomareiksi.

Itse en ensinnäkään suinkaan ollut sitä, mitä tavallisessa elämässä sanotaan mallioppilaaksi. Alussa minun oli voitettava aikaisemmista taudeista jäänyt ruumiillinen heikkous. Kun sitten terveen kasvatustavan johdosta vähitellen voimistuin, oli minussa alussa vähänlaisesti harrastusta erikoisesti tieteiden alalle. Vasta verkalleen heräsi tähän nähden kunnianhimoni, joka vuosien kuluessa hyvän menestyksen johdosta yhä kasvoi ja lopulta hankki minulle sen ansaitsemattoman maineen, että muka olin erikoisen lahjakas oppilas.

Vaikka nimitinkin itseäni ylpeästi "kuninkaalliseksi kadetiksi", tervehdin kuitenkin sanomattoman riemukkaasti niitä päiviä, joina pääsin kotonani käymään. Matkat eivät tosin siihen aikaan, varsinkaan talvella, olleet yksinkertaiset. Aina matkan määrän mukaan vaihtelivat hitaat rautatiematkat lämmittämättömissä vaunuissa ja vielä hitaammat matkat postivaunussa. Mutta kaikki nämä vaikeudet unohtuivat, kun oli tiedossa pääsy kotiin, näkemään vanhempia, sisarta ja veljiä. Pojan ikävälle sykki äidin sydän mitä lämpimimmin vastaan. Niinpä muistan vielä, kun ensi kerran tulin jouluksi Glogauhun. Olin toisten toverien kanssa matkustanut Liegnitzistä yötä myöten postivaunuissa. Oli vielä pimeä, kun lumisateen vuoksi myöhästyneinä saavuimme Glogauhun. Rakas äitini istui heikosti valaistussa, tuskin ensinkään lämmitetyssä niin sanotussa matkustajahuoneessa kutoen villasukkaa, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän sen vuoksi, että oli antanut ikävälleen yhtä lastaan kohtaan vallan, tahtonut laiminlyödä huolenpitoaan toisistakaan.

Olin ensimmäistä vuotta kadettina, kun silloinen prinssi Fredrik Wilhelm, josta myöhemmin tuli keisari Fredrik, kesällä 1859 puolisonsa kanssa kävi Wahlstattissa. Melkein kaikki näimme tässä tilaisuudessa ensi kerran kuningashuoneemme jäseniä. Emme vielä koskaan olleet paraatimarssissa nostaneet jalkojamme niin korkealle, emmekä vielä milloinkaan tähän liittyvässä näytevoimistelussa tehneet niin hurjia temppuja kuin tänä päivänä. Ja kauan jälkeenpäin puhuimme prinssiparin hyvyydestä ja ystävällisyydestä.

Lokakuussa samana vuonna vietettiin viimeisen kerran kuningas Fredrik Wilhelm IV:n syntymäpäivää. Tämän kovia kokeneen hallitsijan aikana puin siis ylleni preussilaisen univormun, joka on elämäni loppuun saakka oleva kunniapukuni. Minulla oli kunnia vuonna 1865 joutua henkipaashiksi kuninkaan leskeksi jääneelle puolisolle, kuningatar Elisabethille. Taskukello, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar minulle silloin lahjoitti, on uskollisesti ollut mukanani kolmessa sodassa.

Pääsiäisenä 1863 pääsin sekunda-luokalle ja minut siirrettiin sitten Berliiniin. Sikäläinen kadettikoulu oli uuden Friedrichstrassen varrella lähellä Aleksanterintoria. Tutustuin nyt ensi kerran Preussin pääkaupunkiin ja sain nyt vihdoinkin kevätparaateissa seisoessani rintamassa Unter den Lindenillä ja ohimarssissa Oopperatorilla ynnä syysparaateissa Tempelhofin kentällä nähdä kaikkein armollisimman herrani, kuningas Wilhelm I:n.

Kohottavan ja samalla vakavankin mielialan viritti kadettielämässämme vuoden 1864 alku. Syttyi sota Tanskaa vastaan ja osa tovereistamme erosi meistä keväällä astuakseen taistelevain joukkojen riveihin. Minua itseäni valitettavasti vielä pidätti nuori ikäni pääsemästä näiden, kaikkien kadehtimain, lukuun. Kuinka kuumat ne toiveet olivat, jotka lähteviä tovereitamme saattelivat, sitä minun ei tarvitse kuvatakaan. Mitkä valtiolliset syyt sotaan johtivat, sillä kysymyksellä emme vielä päätämme vaivanneet. Mutta meillä oli jo se ylpeä tunne, että Saksan liiton velttouteen ja holtittomuuteen oli vihdoinkin puskenut raikas tuuli ja että toimi jälleen merkitsisi enemmän kuin sanat ja asiakirjavihko. Muutoin seurasimme hehkuvin harrastuksin sotatapahtumia, olimme ilosta sykkivin sydämin katselemassa, kun valloitetut tykit tuotiin ja sotajoukot marssivat kaupunkiin ja luulimme olevamme oikeutettuja tuntemaan, että meissä asui samaa henkeä, joka Tanskan taistelutantereilla oli joukoillemme tuottanut menestyksen. Oliko ihme, että sitten tuskin maltoimme odottaa sitä päivää, jona itse pääsisimme armeijan riveihin?

Ennenkuin tämä tapahtui, tuli vielä osaksemme se kunnia ja onni, että meidät esitettiin henkilökohtaisesti kuninkaallemme. Meidät vietiin sitä varten linnaan, jossa meidän tuli Hänen Majesteetilleen lausua isämme nimi ja sääty. Oliko ihme, ettei moni kiihtymyksessään ensin saanut sanaakaan suustaan ja sitten sotki kaikki sekaisin. Emmehän vielä milloinkaan olleet olleet niin lähellä iäkästä hallitsijaamme, emme vielä milloinkaan katsoneet häntä niin suoraan hänen hyväntahtoisiin silmiinsä emmekä kuulleet hänen ääntään. Kuningas puhui meille vakavia sanoja. Hän kehoitti meitä raskainakin hetkinä täyttämään velvollisuutemme. Pian olikin meille tuleva tilaisuus osoittaa sitä työssä. Moni meistä on kuolemalla vahvistanut uskollisuutensa.

Keväällä 1866 pääsin kadettikoulusta. Aina olen sitten omain kokemusteni ja taipumusteni perustuksella pysynyt tämän sotilaallisen kasvatuslaitoksen kiitollisena ja uskollisena ystävänä. Aina tuottivat minulle iloa toivorikkaat nuoret toverini, joilla oli kuninkaan takki yllään. Maailmansodankin aikana käytin mielelläni tilaisuutta nähdäkseni luonani vieraina apulaisteni, tuttavaini tai kaatuneiden toverieni poikia. Ja suotuisain asianhaarain johdosta saatoin aloittaa sodan ajaksi sattuneen 70-vuotissyntymäpäiväni vieton sillä, että Kreuznachissa otin kadulta mukaani kolme pientä kadettia aamiaispöytääni, johon oli kokoontunut runsaasti maukkaita antimia. He astuivat eteeni semmoisina, jommoisena nuorisoa rakastan, reippaina ja vapaina, ruumiillistuneina kuvina ammoin olleista ajoista, muistoina omista elämyksistäni.

PREUSSIN JA SAKSAN SUURUUSTAISTELUSSA.

Huhtikuun 7:ntenä 1866 pääsin aliluutnanttina kaartin kolmanteen jalkaväkirykmenttiin. Rykmentti kuului niihin joukko-osastoihin, jotka oli uudestaan muodostettu vakinaisten joukkojen suuressa lisäyksessä 1859/60. Nuori rykmentti oli, minun siihen tullessa, jo 1864-vuoden sodassa saavuttanut laakereita. Joukko-osaston kunniahistoria punoo yhdistävän siteen kaikkien siihen kuuluvain ympärille, se on sideaine, joka kestää sodan raskaimmissakin koetteluissa. Tässä on jotain, jota on mahdoton hävittää ja joka vaikuttaa edelleen silloinkin, kun rykmenttejä täytyy moneen kertaan aivan uudestaan muodostaa, kuten äskeisessä suuressa sodassa. Ennestään jääneet vanhan hengen tähteet valtasivat lyhyessä ajassa uudetkin osat.

Rykmentissäni, joka oli saanut alkunsa kaartin ensimmäisestä jalkaväkirykmentistä, tapasin hyvän vanhan potsdamilaisen kouluutuksen ja hengen, joka oli Preussin silloisen armeijan parhaiden perintöjen mukainen. Preussin upseerikunta ei siihen aikaan ollut onnen lahjojen miekkonen, ja se oli hyvä. Sen rikkautena olivat vähät vaatimukset. Tieto siitä, että se oli kuninkaaseensa erikoisessa henkilökohtaisessa suhteessa — vasalliuskollisuus, kuten eräs saksalainen historiankirjoittaja on lausunut — täytti upseerien elämän ja korvasi heille monenkin aineellisen puutteen. Tämä ihanteellinen käsitys oli armeijalle arvaamaton etu. Sana "ich dien'" sai siitä aivan erikoisen kaiun.

Yleisesti väitettiin, että tämä käsitys oli erottanut upseerit muista virkamiesluokista. En ole koskaan tavannut tätä yksipuolisuutta upseeristossa suuremmassa määrässä kuin missä muussa säädyssä tahansa, joka pitää kiinni arvostaan ja sen vuoksi viihtyy parhaiten kaltaistensa seurassa. Pääpiirteissään oikean kuvan Preussin upseerikunnassa siihen aikaan vallitsevasta hengestä saamme eräästä sotaministeri Roonia koskevasta tutkimuksesta. Sen ajan upseerikuntaa nimitetään siinä ylimykselliseksi virkasäädyksi, joka tosin on lujasti ja voimakkaasti itseensä sulkeutunut, mutta ei silti suinkaan piintynyt tai yleisestä elämästä vieraantunut eikä suinkaan vailla vapaamielisiä aineksia; sitä sanotaan ammattimiesmäisen koruttomaksi, mutta myös ammattimiesmäisen rikkaaksi. Laajan ihmisyyden vanhaa ihannetta vastaan on siinä muka noussut jyrkän ammattikasvatuksen ihanne. Innokkaimmat edustajansa se on muka saanut Preussin vanhoista monarkistis-konservativisista kerroksista. Sitä on elähyttänyt valtiomahdin luja tunne, fredrikiläinen henki, joka halusi Preussille sen armeijan avulla maailmassa uusia tehtäviä.

Saapuessani rykmenttiini Danzigiin, jonne se silloin oli sijoitettuna, loivat seuraavain kuukausien valtiolliset tapaukset jo edellään varjoansa. Tosin ei liikekannallepanosta Itävaltaa vastaan vielä ollut annettu määräystä, mutta käsky lisätä miehistöjen lukua oli jo annettu ja sitä pantiin kaikkialla toimeen.

Preussin ja Itävallan väliseen ratkaisevaan taisteluun nähden, joka nyt lähestyi, liikkuivat valtiolliset ja sotilaalliset ajatuksenjuoksumme täydelleen Fredrik Suuren ratoja. Sen johdosta veimmekin Potsdamissa, johon rykmentti sijoitettiin, kun sen liikekannallepano oli loppuun suoritettu, krenatöörimme tämän unohtumattoman hallitsijan arkun luo. Armeijamme päiväkäskyssäkin ennen Böömiin marssiamme oli nämä ajatukset loppulauseessa seuraavin sanoin julkilausuttu: "Sotamiehet, luottakaa voimaanne ja muistakaa, että meidän on voitettava sama vihollinen, jonka aikoinaan suurin kuninkaamme voitti pienellä armeijalla."

Valtiolliselta kannalta katsoen pidimme vallan ratkaisua Itävallan ja meidän välillämme välttämättömänä, molemmille suurvalloille kun ei rinnakkain ollut sikäläisessä liittosuhteessa vapaan toiminnan mahdollisuutta. Toisen kahdesta täytyi väistyä, ja kun siihen ei voitu päästä valtiollisilla sopimuksilla, täytyi aseitten puhua. Tämän käsityskannan ohella ei meidän keskuudessamme puhuttu mistään kansallisesta vihamielisyydestä Itävaltaa vastaan. Heimolaisuuden tunne Tonavan keisarikunnan saksalaisten ainesten kanssa, joilla silloin vielä oli määräävä valta, oli liian voimallisesti kehittynyt suodakseen sijaa vihamielisille tunteille. Sodassa tämä tulikin monella tavalla näkyviin. Meidän puolellamme vankeja enimmäkseen kohdeltiin kuin omia maanmiehiä, joiden kanssa taistelun päätyttyä mielellään jälleen elettiin rauhassa. Vihollismaan asukkaat, jopa suurin osa tshekkiläisestäkin väestöstä, osoittivat meille enimmäkseen niin suurta myötämielisyyttä, että majapaikoissa olo ja elämä muodostui samanlaiseksi kuin saksalaisissa harjoitusleireissä.

Me emme tässä sodassa kulkeneet fredrikiläisiä uria ainoastaan ajatuksissamme, vaan myös todellisuudessa. Kaartin armeijaosasto esim. marssi Schlesiasta Böömiin Braunaun kohdalla paljon käytettyjä sotateitä. Ja ensimmäisessä tappelussa, joka taisteltiin Soorin luona, etenimme kesäk. 28:ntena vihollista vastaan samojen seutujen kautta ja samassa suunnassa Eipelistä Burkersdorfia kohti, missä aikoinaan, syyskuun 30:ntenä 1747, silloisessa Soorin tappelussa Preussin kaarti marssi keskellä suuren kuninkaan armeijaa, joka eteni viivataktiikan jäykissä muodoissa.

2:sella pataljoonallamme, jonka 5:nnessä komppaniassa minä johdin silloisen ohjesäännön mukaan kolmannesta rivistä muodostettua 1:stä ampujaosastoa, ei mainittuna päivänä juuri ollut tilaisuutta hyökätä eturintamassa, koska me kuuluimme reserviin, joka ajan taktillisten käsitysten mukaan oli jo ennen taistelua varalle erotettu. Siitä huolimatta saimme kuitenkin edes tilaisuuden Burkersdorfin luoteispuolella olevassa metsässä vaihtaa laukauksia itävaltalaisen jalkaväen kanssa ja ottaa vankeja ynnä myöhemmin tulellamme karkoittaa kahden eskadroonan verran vihollisen ulaaneja, jotka pahaa aavistamatta oleskelivat eräässä notkossa, ja anastaa heidän ajoneuvonsa. Viimemainituissa oli muun muassa rykmentin kassa, joka lähetettiin pois, paljon leipiä, jotka krenatöörimme painetteihinsa pistettyinä toivat Burkersdorfiin leiritulille, ja sotapäiväkirja, joka oli kirjoitettu samaan vihkoon kuin Italian sotaretkellä v. 1859 laadittu päiväkirja. Noin 12 vuotta takaperin tutustuin vanhanpuoleiseen mecklenburgilaiseen herrasmieheen, joka silloin oli luutnanttina palvellut Itävallan armeijassa eräässä näistä ulaanieskadroonista. Hän tunnusti minulle tässä tilaisuudessa menettäneensä uuden ulankansa, joka hänen oli määrä panna ylleen Berliiniin marssiessaan.

Kun en saanut Soorin luona tämän enempää kokea, täytyi minun tyytyä siihen, että edes olin ruutia haistanut ja elänyt osan niistä sielullisista mielialoista, jotka valtaavat joukon sen ensi kosketuksessa vastustajan kanssa.

Taisteluinnostukseni vastapainoksi sain seuraavana päivänä tehdä tuttavuutta niin sanoakseni mitalin nurjan puolen kanssa. Surullinen velvollisuuteni oli 60 krenatöörin kanssa etsiä taistelutantereelta kuolleita ja haudata ne. Se oli vakavaa työtä, jota lisäksi vaikeutti se että vilja oli vielä leikkaamatta. Viertotien ojissa tuon tuostakin juosten riensin sitten miehineni muiden joukko-osastojen sivu ja saavutin siten hädin tuskin pataljoonani, joka jo muun divisionan keralla jatkoi marssia etelää kohti. Ennätin parhaiksi näkemään, kun etujoukkomme rynnäköllä Königinhofin luona valloitti Elben ylimenopaikan.

Kesäkuun 30 päivä toi minulle sodan pikkuhommain arkipäiväisen todellisuuden. Minun tuli heikon saattojoukon keralla yöllä marssien kuljettaa Trautenauhun kolmisenkymmentä vaunullista vankeja, ottaa sieltä tyhjiksi joutuneihin vaunuihin muonaa ja tämän keralla palata takaisin Königinhofiin. Vasta heinäkuun 2:sen aamulla saatoin jälleen liittyä komppaniaani. Olikin jo täpärällä aika, sillä jo seuraavana päivänä oli meidän oltava Königgrätzin taistelukentällä.

Käytyäni seuraavana yönä osastoni keralla vartioretkellä Josephstadtin linnoituksen puolessa, majailimme heinäk. 3:nnen aamuna Königinhofin eteläisen tiensuun seuduilla tuskin mitään aavistaen kostean kylmässä etuvartio-leirissä. Silloin kaikui hälyytyssignaali ja pian sen jälkeen tuli käsky keittää kiireesti kahvia ja sitten olla valmiina marssimaan. Tarkkaavaiset kuuntelijat saattoivat piankin eroittaa lounaasta päin ankaraa tykkitulta. Oltiin eri mieltä tämän taistelun jymyn syistä. Yleensä kallistuttiin siihen luuloon, että Lausitzista Böömiin tunkeutunut prinssi Fredrik Kaarlen 1:nen armeija — me kuuluimme kruununprinssin 2:seen — oli jossain kohdannut yksinäisen itävaltalaisen joukko-osaston.

Etenemiskäskyä tervehdittiin riemulla. Herättihän se loistava menestys, jota vasemmalla puolellamme edennyt V armeijanosasto kenraali von Steinmetzin johdolla jo oli saavuttanut, kaartilaisessa kipeää kateutta. Roiskuvassa sateessa, sään koleudesta huolimatta hikipäissämme kahlasimme vaivalloisesti pitkiksi venyneissä kolonneissa pohjattomia teitä eteenpäin. Kiihkeä into oli vallannut mielet ja yltyi minussa huoleksi, että ehkä tulisimme liian myöhään.

Tämä pelko osottautui piankin turhaksi. Kun olimme nousseet Elben laaksosta, alkoi tykkien jyrinä kuulua yhä selvempään. Ja kello 11:n aikaan näimme jonkun korkeamman esikunnan, joka oli hevostensa selässä mäellä tiemme vieressä ja huolellisesti kiikareillaan tähyili etelää kohti. Se oli 2:sen armeijan ylikomento, päällikkönä kruununprinssimme, josta sittemmin tuli keisari Fredrik. Hänen silloinen yleisesikuntapäällikkönsä, kenraali von Blumenthal, kertoi minulle vuosien kuluttua tästä hetkestä seuraavaa:

"Juuri kun 1:nen kaartin divisiona tutkimattomilla teillä kulki ohitsemme, pyysin kruununprinssiä ojentamaan minulle kätensä. Kun hän tämän johdosta loi minuun kysyvän katseen, lisäsin minä tahtovani onnitella häntä siitä, että taistelu oli voitettu. Itävaltalaisten tykkituli suuntautui kaikkialla länttä kohti, mikä todisti, että 1:nen armeija koko linjalla sitoi vihollisen, joten me nyt pääsimme ahdistamaan sitä sivulta ja osaksi takaakin päin. Tähän tilanteeseen nähden ei tarvinnut muuta kuin käskeä kaartin armeijaosaston edetä erään, sumusta huolimatta kauas näkyvän kukkulan oikeanpuolitse, VI:n armeijaosaston sen vasemmanpuolitse, kun taas I:n ja V:n armeijaosaston, jotka vielä olivat tulossa taistelukentälle, tuli tätä armeijaosastoa seurata. Kukkula, jonka laella oli kaksi mahtavaa lehmusta, oli Horenowesin luona. Siinä melkein kaikki, mitä kruununprinssin tarvitsi koko päivänä käskeä."

Jatkoimme liikettämme vielä aluksi poikittaissuuntaan, sitten suoritimme rintamaansijoituksen ja pian lähetettiin Horenowesin luona olevilta kukkuloilta vastaamme ensimmäiset granaatit. Itävaltalainen tykistö osoitti olevansa hyvän vanhan maineensa tasalla. Eräs ensimmäisistä ammuksista haavoitti komppaniani komentajan, toinen kaatoi heti takaani sivusta-aliupseerini ja pian iski granaattikin keskelle kolonniamme ja siirsi 25 miestä taisteluriveistä. Mutta kun sitten tuli vaikeni ja kukkulat taistelutta joutuivat meille, koska tämä oli vain yllätyksen johdosta ajan voittamiseksi heikosti miehitetty vihollisen ulkoasema, niin pääsi pettymyksen tunne vallalle. Ei tosin pitkäksikään aikaa, sillä pian meille avautui näköala suureen osaan valtavaa taistelukenttää. Edessäpäin, viistoon oikealla kädellä, kohosi usvaiseen ilmaan sankkoja savupilviä meidän 1:sen ja Bistritzin luona olevan vihollisarmeijan tuliasemilta. Salamoiva tykkituli ja palavain kyläin hehku antoi kuvalle omituisen vakavan värityksen. Sakeneva sumu, korkea vilja ja pinnanmuodostus vaikuttivat, että vihollisen oli vaikea huomata liikkeitämme. Huomattavan vähäinen oli sen vuoksi vihollisten patterien tuli, niiden nyt pian ammuskellessa meitä etelästä käsin voimatta meitä seisauttaa. Myöhemmin ne enimmäkseen urhean puolustuksen jälkeen valloitettiin. Siten tunkeuduimme eteenpäin niin nopeasti kuin pinnanmuodostus, raskas, syvä ja livettävä multa, vilja, rapsi ja sokerijuurikkaat sallivat. Hyökkäyksemme oli suunniteltu silloisen sotataidon kaikkien sääntöjen mukaisesti, mutta kävi pian hajanaiseksi. Komppaniat, jopa niiden osastotkin alkoivat omin päin etsiä vihollista; kaikki tunkeutuivat eteenpäin. Kaikkia yhdisti vain sama tahto: eteenpäin vihollisen kimppuun!

Chlumin ja Nedelistin välillä kohtasi puolipataljoonamme — tämä oli siihen aikaan sangen suosittu taisteluryhmittymä — sumussa ja viljassa äkkiarvaamatta etelästä etenevää vihollisen jalkaväkeä. Neulasytytinkiväärin etevämmyys piankin pakotti sen väistymään. Seuratessani sitä jääkäriosastoni keralla hajajärjestyksessä kohtasin äkkiä itävaltalaisen patterin, joka mistään välittämättä rohkeasti kiiti paikalle, käänsi tykkinsä ja nakkasi vastaamme kartessikuuron. Luodista, joka lävisti kypärini ja hipaisi päätäni, lyyhistyin vähäksi aikaa tunnottomaksi. Kun jälleen toinnuin, tunkeuduimme jo patteriin. Viisi tykkiä saimme, kolme muuta pääsi pakoon. Tunsin itseni ylpeäksi, kun syvään hengähtäen, vähäinen päänhaava verta vuotaen, seisoin valloittamieni tykkien keskellä. Mutta minulla ei ollut aikaa levätä laakereillani. Vehnän sekaan ilmestyi vihollisia jääkäreitä, jotka tunsimme hatuissa olevista kukonsulista. Torjuin ne takaisin ja seurasin niitä erääseen solatiehen saakka.

Sattuman johdosta tuli tämä ensimmäinen taistelukokemukseni kuluneen suuren sodan kuluessa Itävallassa tunnetuksi. Virasta eronnut entinen upseeri, 1866-vuoden veteraaneja, kirjoitti minulle Böömin Reichenbergistä, että hän oli Königgrätzin luona ollut rykmentin kadettina minun valloittamassani patterissa, ja osoitti tämän piirroksella todeksi. Kun hän vielä lisäsi muutamia ystävällisiä sanoja, kiitin häntä sydämellisesti, ja siten entisten vastustajain kesken alkoi aivan toverillinen kirjeenvaihto.

Saavuttuani yllä mainitulle solatielle toimitin tiedustelun. Vihollisen jääkärit olivat kadonneet sadeusvaan. Ympärillä olevat kylät — edessäni Wsestar, oikealla Rosberitz ja vasemmalla Sweti — olivat ilmeisestikin vielä vihollisen käsissä; Rosberitzin omistamisesta jo taisteltiin. Minä olin osastoineni yksin. Takanani ei näkynyt merkkiäkään meikäläisistä. Suljetut osastot eivät olleetkaan seuranneet minua etelään päin, vaan näyttivät kääntyneen oikealle. Päätin tehdä yksinäisyydestäni laajalla taistelutanterella lopun siten, että etenin solatietä pitkin Rosberitziin. Ennenkuin pääsin päämäärääni, mennä porhalsi ohitseni vielä useita itävaltalaisia eskadroneja huomaamatta minua ja pienoista joukkoani. Ne kulkivat edessäni solatien poikki matalasta kohdasta ja törmäsivät sitten vähän ajan kuluttua, kuten vilkas kiväärituli ilmaisi, Rosberitzin koillispuolisessa maisemassa yhteen minulle näkymättömän meikäläisen jalkaväen kanssa. Pian karkasi sieltä takaisin irtonaisia hevosia ja lopulta kaikki jälleen laukkasivat ohitseni. Lähetin heidän jälkeensä vielä muutamia luoteja; ratsumiesten valkoiset viitat olivat sumeassa ilmassa hyvänä maalitauluna.

Rosberitzissa tilanne oli vakava minun sinne saapuessani. Divisionamme eri rykmentteihin kuuluvat rajusti eteenpäin tunkeutuvat osastot ja komppaniat olivat siellä iskeneet yhteen sangen ylivoimaisten vihollisvoimain kanssa. Heikkojen osastojemme takana ei läheisyydessä ollut apujoukkoja. Divisionan pääosan oli korkealla oleva Chlumin kylä vetänyt puoleensa ja siellä riehui ankara taistelu. Puolipataljoonani, jonka Rosberitzin itälaidassa jälleen onnellisesti yhdytin, oli niin ollen ensimmäinen apu.

Kummatko ovat enemmän yllätettyjä, itävaltalaisetko vaiko me, sitä en voi päättää. Joka tapauksessa taajaan yhteen sulloutuneet vihollisjoukot tunkeutuvat kolmelta puolelta kimppuumme saadakseen kylän jälleen kokonaan valtaansa. Vaikka neulasytytinkiväärimme tekeekin niin kamalia tuhoja, hyökkää sortuneitten ensimmäisten rivien yli yhä uusia kimppuumme. Kylän kaduilla, palavien olkikattoisten talojen välissä syntyy murhaava käsikähmä. Ei puhettakaan, että enää taisteltaisiin järjestetyissä yhtymissä. Itsekukin pistää ja ampuu ympärilleen, minkä kerkiää. Hohenzollernin prinssi Anton 1:sestä kaartin rykmentistä vaipuu maahan pahasti haavoittuneena. Vänrikki von Woyrsch, nykyinen sotamarsalkka, jää muutaman miehen keralla edestakaisin aaltoilevassa taistelussa prinssin luo. Tämän kultakello tuodaan minulle, jottei se ehkä joutuisi vihollisrosvojen käsiin. Pian uhkaa meitä saarron vaara. Selkämme taa johtavalta syrjäkadulta kuuluu itävaltalaisia torvisignaaleja, kuuluu vihollisten rummutusta, minkä sointu on kumeampi kuin meidän. Rintamankin puolelta ankarasti ahdistettuina täytyy meidän peräytyä. Palava olkikatto, joka putoaa kadulle ja sulkee sen liekkiin ja paksuun savuun, on pelastuksemme. Pääsemme tämän suojan turvissa peräytymään kylän vieressä koillispuolella olevalle kukkulalle.

Kauemmaksi emme katkerassa raivossamme tahdo väistyä. Majuri kreivi Waldersee 1:sestä kaartin jalkaväen rykmentistä, joka v. 1870 kaatui Pariisin edustalla kuningatar Augustan kaartin krenatöörirykmentin komentajana, antaa vanhimpana läsnäolevana upseerina pistää maahan molemmat kerallamme olevat liput; niiden ympärille kokoontuvat joukkomme järjestettäviksi. Jo lähestyy takaa päin apujoukkojakin. Ja pian sitten lähdetään jälleen raikuvin rummuin eteenpäin, päin vihollista, joka on tyytynyt, kun sai kylän valtoihinsa. Tämänkin se pian jättää liittyäkseen armeijansa yleiseen peräytymisliikkeeseen.

Rosberitzistä jälleen löysimme Hohenzollern-prinssin, joka kuitenkin lyhyen ajan kuluttua kuoli Königinhofin sairashuoneessa haavoihinsa. Hänen uskolliset suojelijansa oli vihollinen vienyt mukanaan vankeina. Useat minunkin osastooni kuuluvat krenatöörit olivat joutuneet saman kohtalon omiksi pidettyään eräässä tiilitehtaassa urhoollisesti puoliaan. Kun me kaksi päivää myöhemmin marssia jatkettaessa iltasella majoituimme Königgrätzin linnoituksen lounaispuolelle, yhtyivät nämä urheat miehet jälleen meihin. Linnoituksen komentaja oli, päästäkseen heitä ruokkimasta, käskenyt heidän marssia preussilaisten leiritulille. Sattui niin onnellisesti, että he yhdyttivät juuri oman joukkonsa.

Taistelun päätökseksi etenimme vielä Wsestariin saakka ja jäimme sinne, kunnes tuli lähteä taistelukentältä. Lääkäri tahtoi lähettää minut sairashuoneeseen päähaavani vuoksi; tyydyin kuitenkin kääreihin ja kevyeen siteeseen, koska Elben takana oli odotettavana uusi taistelu, ja sain sitten marssittaessa käyttää kypärin sijasta lakkia.

Omituisia olivat ne tunteet, jotka heinäkuun 3:nnen iltana mielessäni liikkuivat. Lähinnä kiitollisuuttani Herraa Jumalaa kohtaan vallitsi minussa ylinnä ylpeä itsetietoisuus siitä, että olin ollut osallisena työssä, josta oli tullut uusi kunnian lehti Preussin armeijan ja preussilaisen isänmaani historiaan. Vaikka emme vielä täydelleen olleetkaan tietoisia voittomme koko kantavuudesta, oltiin siitä jo selvillä, että se merkitsi enemmän kuin edelliset kahakat. Uskollisesti muistelin kaatuneita ja haavoittuneita tovereitani. Osastoni oli menettänyt puolet luvustaan, mikä osoitti, että se oli täyttänyt velvollisuutensa.

Kun heinäkuun 6:ntena kuljimme Elben yli Pardubitzin luona sotasiltaa myöten, odotti kruununprinssi siellä rykmenttiä ja lausui meille tunnustuksensa taistelussa osoittamastamme käytöksestä. Kiitimme äänekkäällä hurraalla ja kuljimme edelleen ylpeinä kiitoksesta, jonka olimme saaneet armeijamme ylipäälliköltä ja Preussin kruununperilliseltä, ilomielin valmiina seuraamaan häntä uusiin taisteluihin.

Sotaretken jatko ei kuitenkaan tuottanut meille enää muuta kuin marsseja eikä siis mitään mainittavia elämyksiä. Heinäk. 22:sena alkanut aselepo tapasi meidät Ala-Itävallassa, noin 40 kilometrin päässä Wienistä. Kun pian sen jälkeen lähdimme sieltä marssimaan takaisin kotimaahan, saimme seuraksemme kamalan vieraan, koleran. Vasta vähitellen se meistä luopui, vaadittuaan vielä montakin uhria riveistämme.

Egerin varrelle jäimme muutamaksi viikoksi. Tällöin kohtasin Pragissa isäni, joka työskenteli johanniittana eräässä sairashuoneessa Königgrätzin taistelukentällä. Emme laiminlyöneet tätä tilaisuutta käydä suuren kuninkaamme lähellä olevalla taistelukentällä. Miten hämmästyimmekään, kun näimme Pragin luona kaatuneen sotamarsalkka kreivi Schwerinin muistopatsaan rinnalla, jonka Preussin valtio vapautussodan jälkeen pystytti, vielä toisenkin, jonka jo aikoja ennen keisari Josef II, Fredrik Suuren ihailija, oli sinne pystyttänyt vastustajasankarin muistoksi.

Muisto käynnistäni tällä taistelutantereella johtui maailmansodan kuluessa jälleen erikoisen elävästi mieleeni. Aivan itsestään tulee tehneeksi vertailun vuoden 1757 Preussin ja vuoden 1914 Saksan aseman välillä. Samoin kuin Pragia seurannut Kolin vei useita voittoja seurannut Marnen taistelukin suuren hyökkäysaatteemme myttyyn, pakottaen isänmaani olemassaolon taistelun kohtalokkaaseen pidentämiseen. Mutta kun seitsenvuotisen kamppailun päättyessä näemme mahtavan Preussin, on sen sijaan äskeisen nelivuotisen epätoivoisen taistelun päättyessä edessämme murtunut Saksa. Emmekö ole olleet isäimme veroisia?

Syyskuun 2:sena kuljimme paluumarssiamme jatkaen Böömin ja Saksin välisen rajan poikki ja syyskuun 8:ntena Grossenhain-Elsterin viertotiellä Mark Brandenburgin rajan poikki. Siinä meitä odotti kunniaportti. Sen alitse kuljimme "Heil Dir im Siegerkranzin" sävelten soidessa kotimaahan. Mitä tunsimme, sitä minun ei tarvitse kuvailla.

Syyskuun 20:ntenä tapahtui juhlallinen marssimme Berliiniin. Paraatiasentoon käytiin nykyiselle Königsplatzille, joka silloin oli hiekkainen harjoituskenttä. Siinä missä yleisesikunta-rakennus nykyään on, oli halkopiha, jonka pajujen reunustama tie yhdisti kaupunkiin. Krollin "Etablissementti" oli sitä vastoin jo olemassa. Paraatiasento-paikalta marssivat juhlivat joukot Brandenburger Torin kautta Lindeniä pitkin Opernplatzille. Siellä tapahtui marssi Hänen Majesteettinsa kuninkaan ohi. Blücher, Scharnhorst ja Gneisenau katselivat sitä patsaittensa päästä. He saattoivat olla meihin tyytyväiset!

Paraatiasentoon marssiakseen oli minun joukkoni kokoontunut Floraplatzille. Komentaja antoi siellä minulle Punaisen Kotkan 4:nnen luokan ritarimerkin miekkoineen käskien paikalla kiinnittää sen paikoilleen, koska uusien ritarimerkkien tuli olla kaupunkiin marssittaessa näkyvissä. Minun jotenkin neuvottomana katsellessani ympärilleni astui katsojain joukosta vanhanpuoleinen nainen ja nuppineulalla kiinnitti kunniamerkin rintaani. Milloin olen myöhemmin vuosien kuluessa jalan tai ratsain kulkenut Floraplatzin poikki, aina olen kiitollisena muistellut ystävällistä berliinitärtä, joka siellä kiinnitti 18-vuotiaan luutnantin rintaan hänen ensimmäisen ritarimerkkinsä.

Sodan jälkeen määrättiin Hannover 3:nnen kaartinrykmentin rauhanaikaiseksi asemapaikaksi. Tällä tahdottiin varmaankin tälle entiselle pääkaupungille osoittaa kohteliaisuutta. Vastahakoisesti sinne lähdimme, mutta kun 12 vuoden kuluttua tuli eron hetki, rykmentti kun siirrettiin Berliiniin, niin tuskinpa oli sen riveissä ainoatakaan, jolle ero ei olisi käynyt haikeaksi. Itse puolestani olin niin mieltynyt tähän kauniiseen kaupunkiin, josta minun jo v. 1873 täytyi lähteä, että myöhemmin virasta erottuani muutin sinne.

Pian solmimme uudessa olopaikassamme tuttavuuksia. Monet hannoverilaiset sentään valtiollisista syistä pysyttelivät aivan erillään. Emme koskaan paheksuneet tätä uskollisuutta vanhaa hallitsijahuonetta kohtaan, vaikka olimmekin syvästi vakuutetut siitä, että Hannover oli yhdistettävä Preussiin. Ainoastaan milloin welfiläisyys yksityisten käyttäytymisessä ei arvokkaasti kantanut mielipahaansa, vaan pukeutui häijyyteen, loukkauksiin tai niskoitteluun, kohtelimme sitä kuin vastustajaa.

Yhä enemmän juurruimme vuosien kuluessa Hannoveriin, joka mitä onnellisimmalla tavalla tarjoaa suurkaupungin edut ilman sen epäkohtia. Vilkkaaseen hienostuneeseen seuraelämään, joka myöhemmin, Ranskan sodan jälkeen, kohosi korkeimmilleen sen johdosta, että Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa, Preussin prinssi Albrecht puolisoineen oleskeli siellä vuosikausia, liittyi käynnit oivallisessa hoviteatterissa, mikä nuorelle upseerille ei tullutkaan kalliiksi. Ihanat puistot ja Eilenriede, Saksan kauneimpia metsiä, ympäröivät kaupunkia; virantoimituksen vapaahetkinä saatoimme jalan tai ratsain käydä niitä ihailemassa. Ja maakuntamanöövereillä, joihin otimme osaa sen sijaan että olisimme lähteneet Potsdamiin kaartin syysharjoituksiin, opimme vähitellen tuntemaan koko Ala-Saksin vuorilta mereen saakka ja mieltymään sen omituisuuteen. Pienpalvelus suoritettiin Waterlooplatzilla. Kolme vuotta peräkkäin olen siellä harjoittanut rekryyttejäni ja eräässä tämän torin varrella olevassa kasarmissa oli minulla ensi virka-asuntoni, asuin- ja makuuhuoneeni. Vielä nykyään siirryn mielelläni tässä kaupunginosassa käydessäni ajatuksissani takaisin kultaiseen nuoruuden aikaan. Melkein kaikki silloiset toverini ovat kootut suureen armeijaan. Monivuotisen komppanianpäällikköni, virasta eronneen majuri von Seelin, sain kuitenkin hiljakkoin nähdä. Sanomattoman paljon olen velkaa tälle jo yli 80-vuotiaalle; hän oli aivan erikoisesti minulle esikuva ja opettaja siinä miten ankaralta kannalta virantoimitus on otettava.

Hänen Majesteettinsa Kuningas kävi ensi kerran Hannoverissa kesällä 1867. Hänen tullessaan seisoin palatsin edustalla Yrjön puistossa kunniakomppaniassa ja sotaherrani osoitti minulle suosiotaan kysymällä, missä tilaisuudessa olin miekka-ritarimerkin ansainnut. Myöhempinä vuosina, kun 1870/71 vielä olin saanut rautaristin, kysyi keisarini ja kuninkaani minulta vielä monta kertaa samaa asiaa viransiirto- ja ylennysesittelyissä. Aina tunsin silloin samanlaisen ylpeyden sykähdyksen ja samanlaista iloa kuin silloinkin.

Yhä kiinteämmiksi lujittuivat Hannoverin valtiolliset, sotilaalliset ja yhteiskunnalliset olot. Pian oli tämä uusikin maakunta verisillä tappotanterilla kunnostautuva Preussin tasa-arvoisena osana!

1870-vuoden sodan alkaessa lähdin 1:sen pataljoonan adjutanttina vihollista vastaan. Komentajani, majuri von Seegenberg, oli palvellut vuosien 1864 ja 1866 sodissa rykmentissä komppanianpäällikkönä. Hän oli sodan karkaisema Vanhan Preussin sotilas, suhdattoman tarmokas ja joukoistaan väsymättömästi huolehtiva. Suhteemme olivat hyvät.

Sodan alku tuotti rykmentille, samoin kuin koko kaartin armeijaosastollekin, sikäli haikeita pettymyksiä, ettemme viikkokausia kestäneistä marsseista huolimatta päässeet viholliseen käsiksi. Vasta kun Pont à Moussonin yläpuolella jo olimme kulkeneet Moselin poikki ja saapuneet melkein Maasille, saattoivat Metzin länsipuolella sattuneet tapaukset meidät elok. 17:ntenä sikäläiseen seutuun. Kaarsimme pohjoista kohti ja saavuimme ylenmäärin rasittavan marssin jälkeen tämän päivän illalla Vionvillen taistelukentälle. Kaikkialta näkyi vastaamme jälkiä III:n ja X:n armeijaosastomme edellisen päivän hirveästä kamppailusta. Sotatilanteesta emme saaneet kuulla sanottavasti mitään. Niinpä marssimme elokuun 18:ntena Hannonvillen luona olevilta majailupaikoiltamme Mars la Tourin länsipuolitse joutuen tilanteeseen, joka oli meille jotenkin epäselvä. Puolenpäivän aikaan saavuimme Doncourtiin. Marssi, joka siihen saakka oli ollut verraten lyhyt ja suoritettu taajoissa joukkomuodostumissa ikävässä sekaannuksessa saksilaisen (XII) armeijaosaston kanssa, polttavassa helteessä, sankoissa pölypilvissä, voimatta edellisestä päivästä saakka saada riittävästi vettä, oli käynyt ylen rasittavaksi. Itse olin kesken marssia ensin käynyt kaartin 2:seen rakuunarykmenttiin kuuluneen kaatuneen serkkuni haudalla Mars la Tourin luona ja sitten käyttänyt tilaisuutta ratsastaakseni 38:nnen jalkaväen brigaadin ja 1:sen kaartin rakuunarykmentin hyökkäyskentän poikki. Eräässä solassa ja sen pohjoispuolella näkyi rivittäin, jopa paikoitellen kasoittainkin kaatuneita, preussilaisia samoin kuin ranskalaisiakin, mikä osoitti, kuinka murhaava taistelu oli tässä ja lähimmässä ympäristössä ollut.

Doncourtin luona pysähdyimme ja suoriuduimme keittämään. Leviää huhuja, että Bazaine on marssinut länteen ja päässyt pakoon. Aamupäivän innostus on koko lailla laimentunut. Äkkiä alkaa idässä päin valtava tykkituli. IX armeijaosasto on kohdannut vihollisen. Taistelun melu herättää meilläkin kaikki eloon. Hermot alkavat uudelleen jännittyä, sydän jälleen sykkiä lujemmin ja iloisemmin. Lähdetään matkaa jatkamaan koilliseen päin. Hetki hetkeltä vahvistuu se tunne, että tänään on edessä valtava taistelu. Sijoitumme rintamaan ja saamme käskyn avata lippumme. Se tapahtuu kolminkertaisin hurraa-huudoin; vaikuttava silmänräpäys! Melkein samaan aikaan laukkaa ohitsemme kaartin pattereita itään päin, kohti vastustajan asemia. Yhä valtavammaksi kehittyy taistelukuva. Amannweilerin kukkulain takaa, puolitiessä St. Privat'han, kohoaa sankkoja raskaita savu-pilviä. Siellä ylhäällä seisoo vihollisen jalkaväkeä ja tykistöä monessa linjassa toistensa takana ja samalla yläpuolellakin. Niiden tuli kohdistuu toistaiseksi koko voimallaan IX armeijaosastoa vastaan. Vihollinen ulottuu kaikesta päättäen sen vasemman sivustan ohi. Yksityisseikkoja ei voi erottaa.

Välttääksemme rintamahyökkäystä vihollisen asemaa kohti käännymme eräässä niittysolassa pohjoiseen Ste Marie aux Chenesiä kohti, kulkien noin viisi kilometriä yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa. Divisionamme etujoukko ja meidän vasemmalla puolellamme Auboueta kohti marssivan XII:n armeijaosaston osa hyökkää kylän kimppuun ja valloittaa sen. Ste Marien anastettuaan brigadimme marssii asentoon aivan kylän eteläpuolelle, rintama kylää kohti. Lepäämme. Tosin omituista lepoa. Taajoihin suljettuihin osastoihimme iskee tuon tuostakin St. Privat'sta eteenpäin lähetettyjen vihollisen tarkka-ampujain harhailevia luoteja. Luutnantti von Hellendorff 1:sestä kaartin rykmentistä saa lähellä minua luodista surmansa; hänen isänsä, saman rykmentin pataljoonankomentaja, kaatui niinikään lähellä minua 1866 Königgrätzin luona Rosberitzissa. Monta miestä haavoittui.

Harkitsen tilannetta. Idässä päin, melkein nykyisen rintamamme oikealla sivustalla, on loivasti kohoavalla mäellä St. Privat, jonka suora, poppelien reunustama viertotie yhdistää parin kilometrin päässä olevaan Ste Marie aux Chenesiin. Tämän tien pohjoispuolella on maisema puurivien vuoksi enimmäkseen näkymättömissä, mutta se vaikuttaa yhtä suojattomalta kuin viertotien eteläpuolellakin oleva kenttä. Itse kukkuloilla vallitsee melkein kammottava hiljaisuus. Silmä väkisinkin teroittaa näkövoimaansa keksiäkseen sieltä aavistettuja salaisuuksia. Meidän puolellamme ei näytä pitävän tarpeellisena riistää niiltä tiedustelemalla harsoa. Niinpä jäämme levollisina alallemme.

Kello 1/2 6:n aikaan iltapäivällä saa brigadimme hyökkäyskäskyn. Meidän tulee edetä heti Ste Marien itäpuolitse pohjoista kohti ja sitten viertotien tuolla puolella kääntyä St. Privat'ta kohti hyökkäykseen. Paikalla tunkee mieleen epäily, että tämän taidokkaan liikkeen oikeaan sivustaan voidaan hyökätä St. Privat'sta.

Vähää ennen kuin pataljoonamme nousevat, alkaa koko maisema St. Privat'n ympärillä elää ja verhoutuu ampuvain ranskalaisten linjain tuiskuun. 4 kaartin brigadi, joka ei kuulu meidän divisionaamme, etenee nimittäin jo viertotien eteläpuolella. Sen vuoksi kääntyy toistaiseksi vastustustehon koko voima sitä vastaan. Tämä joukko palaa pian kuonaksi, ellemme me, 1 kaartin brigadi, kiireimmiten hyökkää viertotien pohjoispuolelta ja siten saa aikaan huojennusta. Tosin näyttää melkein mahdottomalta päästä sinne. Komentajani ratsastaa, minä mukana, maisemaa tarkastamaan ja antamaan brigadin puitteissa toimivalle pataljoonalle marssisuunnan. Keskeytymätön tulihirmumyrsky pyyhkii nyt koko kentän poikki meitäkin vastaan. Meidän täytyy kuitenkin koettaa toteuttaa aloitettu liike. Meidän onnistuukin kulkea tien poikki. Sen toiselle puolelle taajaan sulloutuneet kolonnat asettuvat rintamaan vihollisen tulilinjoja kohti ja hyökkäävät hajaantuen eteenpäin St. Privat'ta vastaan. Yhteisenä pyrkimyksenä on päästä niin lähelle vihollista kuin suinkin, jotta voisimme käyttää kiväärejämme, jotka chassepot'ihin verraten ovat ala-arvoiset. Tapaus vaikuttaa samalla sekä järkyttävästi että valtavasti. Joukkojen jäljessä niiden syöksyessä eteenpäin kuin raesadetta vastaan peittyy maa kuolleilla ja haavoittuneilla, mutta urhea väki tunkeutuu herkeämättä eteenpäin. Yhä uudelleen ja uudelleen upseerit ja aliupseerit, joiden sijalle pian krenatöörien ja fysilieerien täytyy astua, tempaavat sen pystyyn ja eteenpäin. Näen ohiratsastaessani, kuinka kaartin armeijaosaston komentava kenraali, Württembergin prinssi August, Ste Marien edustalla ratsunsa selässä istuen seuraa valtavaa kamppailua, johon hänen uljaat rykmenttinsä syöksyvät, siinä ehkä tuhoutuakseen. Häntä vastapäätä kuuluu marsalkka Canrobert seisoneen St. Privat'n edustalla.

Saadakseen pataljoonansa pois joukkojen tungoksesta Ste Marien koillispuolelta ja hankkiakseen sille taistelua varten tarpeellisen liikuntavapauden ei komentajani anna sen heti asettua rintamaan St. Privat'ta kohti, vaan jatkaa pataljoonan mukana aluksi maiseman alanteessa entistä suuntaa pohjoista kohti. Täten siirrymme jonkinlaisessa suojassa niin kauas sivulle päin, että me kääntyessämme muodostamme brigadin vasemman sivustan. Näissä oloissa pääsemme yhä enemmän väkeä menettäen puolitiehen Ste Marie-Roncourtia kohti.

Ennenkuin täältä voimme ryhtyä St. Privat'ta kiertämään, täytyy meidän olla selvillä Roncourtista, jota Aubouesta etenevät saksilaiset eivät vielä näytä saavuttaneen. Ratsastan sinne, näen kylän tyhjäksi sekä ystävistä että vihollisista, mutta huomaan kylän itäpuolella olevissa kivilouhoksissa ranskalaista jalkaväkeä. Minun onnistuu vielä ajoissa viedä Roncourtiin pataljoonastani kaksi komppaniaa. Pian sen jälkeen tekee vastustaja kivilouhoksista hyökkäyksen, joka torjutaan. Nyt voivat molemmat toiset komppaniat kääntyä St. Privat'n pohjoista tiensuuta kohti ja edes vähän huojentaa brigadin muiden osien ankaraa rintamataistelua. Myöhemmin, kun XII:n armeijaosaston osat ovat ottaneet Roncourtin haltuunsa, lähtevät molemmat sielläkin käytetyt komppaniamme liikkeelle.

Rintamalla jatkuu sillä välin verinen kamppailu. Vihollisen puolelta koettaa monesta linjasta tuleva, katkeamaton jyrisevä jalkaväen tuli lyödä maahan kaiken elämän laajalla suojaamattomalla hyökkäyskentällä. Meidän puolellamme moniaukkoinen linja hajanaisia joukkoriekaleita, jotka eivät kuitenkaan ole vain kynsin hampain maassa kiinni, vaan ikäänkuin suonenvedontapaisin nytkäyksin yhä ja yhä koettavat syöksyä vastustajan kimppuun. Henkeäni pidätellen katselen näitä taistelukohtauksia, äärimmäisen jännittyneenä, eikö vihollinen vastahyökkäyksellä syökse takaisin joukkojamme. Mutta ranskalaiset pysyvät jäykästi asemissaan, lukuunottamatta ratsuväen yritystä murtautua kimppuumme St. Privat'n pohjoispuolitse, joka yritys kuitenkin tyrehtyi alkuunsa.

Jalkaväen taistelussa seuraa hengähdyspaussi. Kumpikin puoli on uuvuksissa ja pysyy toistaan vastassa, vain harvakselleen ammuskellen. Aselepo on taistelukentällä niin ilmeinen, että vasemmalta sivustalta voin tulilinjaa pitkin ratsastaa melkein brigadin keskustaan ja takaisin ilman vaaran tunnetta. Mutta sitten aloittaa esiintuotu tykistömme ruhjomatyönsä ja pian sitä paitsi yhtyvät Ste Mariesta käsin 2:sen kaartinbrigadin verekset voimat 4:nnen ja 1:sen veriinsä sortuviin tähteisiin, kun taas luoteesta lähestyy saksilaisia apujoukkoja. Raskaasti taistelevan jalkaväen kestämä painostus käy tuntuvasti helpommaksi. Missä jonkun aikaa näytti vallitsevan vain kuolemaa ja tuhoa, siellä alkaa nyt viritä uutta taistelutointa, ilmetä uutta taistelutahtoa, joka lopulta päättyy sankarimaiseen rynnäkköön vihollista vastaan. Hetki on sanomattoman järkyttävä, kun ilta-auringon mailleen mennessä etumaiset taistelurivimme nousevat viimeiseen rynnäkköön. Ei mikään käsky niitä pakota, sama sielullinen tunne, rautainen päätös voittaa, pyhä taistelunvimma syöksee niitä eteenpäin. Tämä vastustamaton vuoksi tempaa kaikki mukaansa. Vastustajan varustukset sortuvat pimeän tullessa. Suunnaton riemastus valtaa meikäläiset.

Kun myöhään illalla luin pataljoonamme tähteet ja sitten aamulla näin rykmenttini muitten osien vielä paljon heikommat jäännökset, kun sisällinen jännitys raukesi, pääsivät inhimillisen tunteen hellemmät puolet vallalle. Silloin ei ajattele vain sitä, mitä taistelussa on voitettu, vaan myös sitä, mitä tämä menestys on maksanut. Kaartin 3:s rykmentti oli kaikkiaan menettänyt 36 upseeria, 1060 aliupseeria ja miestä, joista kuolleita oli 17 upseeria ja 304 miestä. Samanlaiset olivat kaartin kaikkien jalkaväkirykmenttien tappiot. Äskeisen suuren sodan kuluessa on jalkaväkemme useinkin kärsinyt yhtä suuria tappioita kuin kaarti St. Privat'n luona. Saatoin silloisista kokemuksistani arvata, mitä tämä joukolle merkitsee. Mikä määrä parhaita, osittain korvaamattomia voimia siinä vaipuu hautaan! Mutta mikä ihana henki onkaan toiselta puolen elänyt kansassamme, kun se tästä huolimatta on vuosikausia kestäneissä ponnistuksissa kyennyt yhä säilyttämään armeijamme taistelukuntoisena!

Elokuun 10:ntenä hautasimme kuolleemme ja 20:ntenä iltapäivällä marssimme edelleen länttä kohti. Divisionankomentajamme, kenraaliluutnantti von Pape, lausui meille matkalla tunnustuksensa menestyksestämme ja tehosti, että me siinä kuitenkin olimme vain täyttäneet velvollisuutemme. Lopuksi hän lausui: "Muutoin pitää meistä paikkansa sotamiehen vanha sananparsi: Vaikka kaatuisi oikealla ja vasemmalla tuhansia ja sortuisi joka ystävä, me jatkamme taistelua!" Raikuva hurraahuuto Hänen Majesteettinsa Kuninkaan kunniaksi oli vastauksemme.

Miten St. Privat'n taistelua sotilaalliselta kannalta arvosteltaneenkin, se ei missään tapauksessa siitä menetä mitään sisäisestä suuruudestaan. Tämä suuruus on se henki, jonka avulla joukot tuntikausia kestivät hirveän pulan ja lopulta voitokkaasti siitä suoriutuivat. Tämä tunne meissä elokuun 18:tta muistellessamme edelleenkin oli määräävänä. Vakava mieliala, joka taistelun johdosta oli miehemme vallannut, hälveni pian; sen sijaan kunkin yksityisen suoritusten ja kaikkien yhteisten toimien synnyttämä ylpeys on säilynyt tähän päivään saakka. Vielä vuonna 1918 vietin, vieläpä jälleen vihollismaassa, St. Privat'n vuosipäivää 3:nnen kaartin rykmentin keralla, johon kuninkaani armosta jälleen kuuluin. Useita "vanhoja herroja", vuoden 1870 sotureita, muiden mukana ennen mainittu virasta eronnut majuri von Seelkin, oli rientänyt kotoa rintamalle tähän muistojuhlaan. Silloin näin viimeisen kerran tämän uljaan rykmentin!

Mikäli olen kuullut, ovat vastustajamme nyt repineet Preussin kaartin muistopatsaat St. Privat'n kukkuloilta. Vaikkapa tämä olisikin totta, en kuitenkaan luule, että moinen teko on omiaan alentamaan saksalaista sankariutta. Usein olen nähnyt saksalaisten upseerien ja sotamiesten hiljaisessa kunnioituksessa seisovan ranskalaisten sotamuistomerkkien edessä, vaikka ne ovatkin olleet Saksan puolella, ja olen heidän kerallaan tuntenut kunnioitusta vastustajan tekoja ja uhreja kohtaan.

Taistelun jälkeen pataljoonankomentajani ainoana haavoittumattomana esikuntaupseerina otti vastaan rykmentin johdon. Minä jäin tässä uudessakin toimessa hänen adjutantikseen.

Ne sotatoimet, jotka Sedanin luona johtivat muistettavaan päätökseensä, eivät minulle tuoneet mukanaan sanottavaa. Alkunäytöksen, Beaumontin taistelun, näimme elokuun 30:ntenä reservissä seisten vain katsojina. Syyskuun 1:senä seurasin taistelun kulkua etupäässä näkijänä. Kaartin armeijaosasto muodosti koillisen osan siitä rautaisesta renkaasta, joka päivän kuluessa sulkeutui Mac Mahonin ympärille. Nimenomaan seisoi 1 kaartin brigadi aamusta iltapäivään Givonnen laakson itäpuolella olevien kukkulain takana valmiina odottaen. Käytin tätä toimettomuutta lähteäkseni kaartin patterien luo, jotka oli ajettu kukkulain reunalle pitkään riviin ja jotka nakkelivat ammuksiaan laakson poikki vastakkaisen rinteen enimmäkseen metsäisillä kukkuloilla seisoviin ranskalaisiin. Täältä avautui avara näköala koko seudun yli Ardennien metsästä aina Maasin puolen rinteihin saakka. Varsinkin olivat Illyn ylänkömaisema ja Givonne-Bachesin länsipuolella olevat ranskalaiset asemat ynnä Bois de la Garenne lähellä minua, aivan ulottuvillani. Ranskan armeijan turmio kehittyi siis aivan silmieni edessä. Saatoin seurata, kuinka saksalainen tulikehä vähitellen sulkeutui onnettoman vastustajan ympärille ja kuinka ranskalaiset tekivät sankarillisia, vaikka alusta alkaen täydelleen toivottomia yrityksiä murtaakseen yksityisillä hyökkäyksillä saartorenkaamme. Minulle taistelu oli vielä erikoisesti mielenkiintoinen. Tappelun edellisenä päivänä olin nimittäin Carignanin läpi marssittaessa ratsuraippaa ostaessani puheliaalta ranskalaiselta satulasepältä kuullut, että Ranskan keisari oli armeijansa luona. Kerroin tätä edelleen, mutta sitä ei uskottu. Kun taistelupäivänä, vihollisen tuhon muodostuessa yhä täydellisemmäksi, sanoin: "Tuon kattilan pohjalla on Napoleonkin", nauroivat minulle kaikki. Suuri oli riemuni, kun otaksumani myöhemmin osoittautui todeksi.

Rykmenttini ei tänä päivänä ottanut osaa mainittavampaan taistelutoimintaan. Kello 3 aikaan iltapäivällä kuljimme 1:sen kaartin rykmentin perässä Givonne-kielekkeen poikki. Ranskalaisten vastustukselta oli jo tällöin joka puolella toimiva tykistömme lyönyt aseen kädestä. Oikeastaan ei nyt ollut muuta tehtävää kuin pusertaa vihollista tiukempaan Sedania kohti, jotta vastarinnan toivottomuus kävisi sille oikein ilmeiseksi. Ne tuhokuvat, jotka tätä tehtäessä näin Bois de la Garennen koillisreunalla, voittivat kaikki kauhut, mitä taistelutantereella olen milloinkaan kohdannut.

Jo kello 4:n ja 5:n välillä ryhdyimme majailutoimiin. Taistelu oli päättynyt. Yksi kiväärinlaukaus vain paukahti illalla ja luoti mennä viuhkaisi ylitsemme. Katsahtaessamme metsän reunaan heilutti siellä algerialainen jalkasotilas uhkaavin elein kivääriään ja katosi sitten pitkin loikkauksin puitten pimentoon.

En milloinkaan ennen enkä jälkeenkään ole viettänyt yötä taistelutantereella samanlaisin täydellisen tyydytyksen tuntein kuin silloin. Uneksihan jokainen, kun "Nyt Herraa kaikki kiittäkäät" oli vaiennut, että sota pian päättyisi. Siinä kyllä katkerasti petyimme. Sota jatkui. Tätä ranskalaisten vastarinnan jatkamista Sedanin tappelun jälkeen on meillä usein pidetty vain ranskalaisten hyödyttömänä itsensä raatelemisena. Tätä mielipidettä en voinut hyväksyä enkä voinut olla tunnustamatta silloisten diktaattorien kauas kantavaa katsetta. Ranskan tasavallan aseihin tarttuminen siinä, missä keisarikunnan oli ollut pakko laskea ne alas, osoitti mielestäni sekä esikuvaksi kelpaavaa isänmaallista henkeä, että myös laajaa valtiollista tulevaisuuden älyä. Luulen vielä tänä päivänä, että jos Ranska tällä hetkellä olisi menettänyt vastustustahtonsa, se olisi pannut alttiiksi suurimman osan kansakunta-arvoaan ja samalla paremman tulevaisuuden toivoaan.

Syyskuun 2:sena saapui aamupäivällä kruununprinssi vieraaksemme ja häneltä saimme ensimmäisen tiedon Napoleonin ja hänen armeijansa vangiksi joutumisesta; iltapäivällä kävi luonamme kuninkaamme ja sotaherramme. Verrattomasta riemusta, jolla hallitsijaa tervehdittiin, on tuskin mahdollista luoda mielikuvaa. Miehiä oli mahdoton saada pysymään rivissä ja asennossa. He ympäröivät kiihkeästi rakastetun herransa ja suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan. Hänen Majesteettinsa näki kaartinsa ensi kerran tässä sodassa; hän kiitti meitä kyyneltyvin silmin siitä, mitä St. Privat'n luona olimme saaneet aikaan. Tämä oli runsas palkka niistä raskaista hetkistä. Kuninkaan seurueessa oli myös Bismarck. Olympolaisen levollisena hän ratsasti hevossaaton jälkipäässä, mutta tunnettiin ja sai osakseen erikoisen hurraan, jonka hän myhäillen otti vastaan. Moltke ei ollut saapuvilla.

Syyskuun 3:ntena sai rykmenttini käskyn edetä Sedania kohti ja tunkea kaikki linnoituksen ulkopuolella olevat ranskalaiset sen sisään. Tämän kautta oli estettävä linnoituksen edustalla olevassa seudussa kierteleviä lukuisia vastustajia viehättymästä anastamaan kiväärejä, joita oli suuret määrät joka puolella, ja koettamaan vaikkapa toivotontakin murtautumisyritystä. Ratsastin edellä Bois de la Garennen läpi sen yläpuolella aivan kaupungin laidassa oleville mäille. Maisemaa elähdyttävät punahousut osoittautuivat vaarattomiksi viittain ja peitteitten etsijöiksi, he kun aikoivat ottaa nämä mukaansa vankeuteen. Rykmentin ei sen vuoksi tarvinnut asiaan puuttua. Muutama kulkuvahti lähellä majailevista muista joukko-osastoista riitti. Kun näine tietoineni ratsastin perässäni tulevaa rykmenttiä vastaan, näin metsässä pohjoiseen vievällä viertotiellä pölypilven. Ranskalainen sotilaslääkäri, joka seisoi sairaalaksi muutetun Querimont-Fermen edustalla ja saattoi minua tielle kappaleen matkaa, virkkoi minulle, että pölypilvessä oli keisari Napoleon mustain husaarien saattamana matkalla Belgiaan. Jos olisin tullut maantielle pariakin minuuttia ennen, olisin päässyt tämän historiallisen hetken näkijäksi.

Saman päivän illalla lähdimme taistelutantereelta ja majoituimme lähiseudulle. Yhden lepopäivän jälkeen lähdimme sitten majoistamme marssimaan Pariisia kohti. Täten tulimme ensinnäkin kulkemaan Beaumontin taistelukentän poikki ja sitten seutuihin, jotka äskeisessä suursodassa ovat olleet ankarain taisteluiden näyttämönä. Syyskuun 11 ja 12 p:nä rykmentti oli Craonnessa ja Corbenyssa, kahdessa herttaisessa pikkukaupungissa Winterbergin juurella. Toukokuun 28:ntena 1918 seisoin Soissonsin—Reimsin taistelun aikana Kaikkeinkorkeimman Sotaherrani rinnalla juuri tällä samalla Winterbergillä. Huomautin Hänen Majesteetilleen, että 48 vuotta takaperin olin tuolla alhaalla majaillut. Molemmista kaupungeista oli nyt tuskin raunioitakaan jäljellä. Talo, jossa olin asunut Corbenyn torin kulmassa, oli raunioiden ja tuhan alla näkymättömissä. Winterbergkin, joka 1870 oli vihanta, osaksi metsittynyt selänne, oli nyt paljaina jyrkkinä rinteinä, joilta luodit, kuokat ja lapiot olivat riistäneet viimeisenkin maamurusen. Surullinen tapaaminen kaikesta silloisesta voitonriemusta huolimatta.

Syyskuun 19:ntenä näimme Gonessen luota ylängöltä, 8 km St. Denis'n koillispuolelta, ensi kerran Ranskan pääkaupungin. Invaliidikirkon ja muitten kirkkojen kullatut kuvut kimaltelivat aamuauringon säteissä. Luulen pyhiinvaeltajain muinoin katselleen Jerusalemia samanlaisin tuntein kuin me nyt jalkaimme juuressa lepäävää Pariisia. Varhain kello 3:n aikaan, pimeässä olimme lähteneet liikkeelle ja vietimme nyt koko kauniin syyspäivän sänkipelloilla valmiina toimeen, jos meidän tai naapuridivisionain luona etuvartio-asemain miehittäminen ja varustaminen kohtaisi vaikeuksia. Vasta iltapäivällä myöhään pääsimme majautumaan. Oleskelimme lähinnä seuraavan ajan Gonessessa, jolla on historiallinen merkityksensä sen johdosta, että Blücher ja Wellington v. 1815 Pariisin edustalle saapuessaan siinä tapasivat toisensa neuvotellakseen sotatointen jatkamisesta.

Nopean täydellisen menestyksen asemesta meidän täytyikin Pariisin edustalla vielä kuukausimääriä toimittaa aika rasittavaa ja epäkiitollista saartopalvelusta, jota rintamallamme vain harvoin keskeyttivät vähäiset uloshyökkäys-taistelut. Tämän työn yksitoikkoisuuteen tuli vasta joulun aikaan sotilaallisesti vilkastuttavaa raikasta tuulta, kun linnakkeita ruvettiin ampumaan.

Tammikuun puoliväli toi sitten minulle erikoisen elämyksen. Minut lähetettiin erään kersantin keralla rykmenttini edustajana Versaillesiin keisaria julistamaan. Käskyn sain tammikuun 16:nnen iltana. Vielä samana yönä tuli minun saapua 15 kilom. päässä olevaan Margencyhin, jossa Maasin armeijan ylikomento oli pitänyt huolta itäisistä leireistä tulevain edustajain majoituksesta. Sieltä meidän piti 17 päivänä kulkea St. Germainin kautta Versaillesiin. Ratsain en voinut matkata tätä yli 40 kilometrin mittaista väliä, koska minun täytyi ottaa mukaan tavaroita. Istahdin sen vuoksi kersanttini ja palvelijani keralla nopean päätöksen tehden 1:sen kaartinrykmentin henkikomppanian tavaravaunuun. Tämä komppania majaili samassa kylässä kuin minäkin ja oli niinikään saanut käskyn tulla Versaillesiin. Käymäjalkaa ajaen matkasimme kovassa pakkasessa yön pimeässä Margencyhin, jossa meitä eräässä huvilassa odottivat palavat kamiinit, hyvä olkivuode ja tee.

Tammikuun 18:ntena ilmoitti minulle henkikomppanian ajuri, että hän vast'ikään olikin saanut käskyn heittää Versaillesin matkan ja palata rykmenttiin. Onneksi otti eräs toveri minut ja palvelijani kaksipyöräisille rattaillensa ja kersanttinikin pääsi jonkun hyväntahtoisen kulkijan ajoneuvoihin. Näin ajoimme siis selkeänä talviaamuna kohti St. Germainia, lähintä päämääräämme. Kohtalon mahtien kanssa ei kuitenkaan ole mahdollista solmia ikuista liittoa. Täpötäysien rattaitten toinen pyörä irtaantui äkkiä ja kädenkäänteessä makasimme täyslukuisina maantiellä. Onneksi tapasimme kuitenkin eräässä paikassa kenttäpajan, joka korjasi vahingon, niin että St. Germainissa saatoimme jälleen liittyä muihin matkustajiin syömään aamiaista "Pavillon d'Henri quatre'ssa", joka on pengermällä Seinen yläpuolella mitä ihanimmalla paikalla. Omituinen oli se vaunujono, joka sitten laskevan auringon säteissä juhlallisesti ajoi Versaillesiin. Siinä oli edustettuna kaikenkaltaiset ajoneuvot, mitä vain Pariisin ympäristön palatseista, huviloista ja talonpoikaistaloista kokoon saatiin. Suurimman vaikutuksen tekivät perunavaunut, joiden matkustaja oli päivän kunniaksi pystyttänyt istuimen oikealle ja vasemmalle puolelle suuren preussilaisen lipun — saksalaisiahan ei silloin vielä ollut. Pian pääsin Avenue de Parisin varrella asuvan ystävällisen vanhan naisen luo hyvään kortteeriin ja illalla yhdyimme Hotel de Reservoirsiin kauan kaivatulle illalliselle.

Tammikuun 18:nnen juhla on yleiseen tunnettu. Se oli minulle vaikutelmista rikas. Ylevimmin ja samalla mieleen käyvimmin vaikutti tietysti kaikkeinarmollisimman Kuninkaani ja Herrani henkilöllisyys. Hänen levollinen, yksinkertainen, kaikkea henkevöittävä arvonsa antoi juhlalle enemmän pyhitystä kuin kaikki ulkonainen loisto. Ylevän hallitsijan herättämä sydämestä lähtevä innostus olikin yhtä suuri kaikissa osanottajissa, mihin saksalaiseen heimoon he sitten kuuluivatkin. Elävimmin mielestäni eteläsaksalaiset veljemme ilmaisivat ilonsa "Saksan valtakunnasta". Me preussilaiset olimme tässä maltillisemmat historiallisista syistä, jotka olivat antaneet meidän älytä oman arvomme aikana, jolloin Saksa oli vain maantieteellinen käsite. Vastedes tulisi olemaan toisin.

18 päivän illalla olivat Versaillesiin saapuneet kenraalit kutsutut prefektin talolle Hänen Majesteettinsa luo aterioimaan. Me muut olimme "Hotel de Francessa" keisarin vieraina.

Tammikuun 19 päivä alkoi sillä, että tutustuimme vanhaan ranskalaiseen kuninkaalliseen linnaan ja sen ylpeään, Ranskan kunniaa ikuistavaan taulukokoelmaan. Katselimme myös sen laajaa puistoa. Tykkien jyrinä kutsui meidät silloin äkkiä takaisin kaupunkiin. Versaillesiin majoitettu väki oli jo hälyytetty ja paraillaan marssi ulos kaupungista. Ranskalaiset olivat tehneet Mont Valerienistä suuren uloshyökkäyksensä. Jonkun ajan katselimme taistelua "Schlachtenbummlereina". Iltapäivällä lähdimme sitten paluumatkalle ja myöhään yöllä saavuin jälleen rykmenttini esikunnan kortteeriin Villers le Beliin, joka on 8 km St. Denis'n pohjoispuolella, kiitollisena siitä, että olin saanut olla mukana suuren historiallisen hetken vietossa ja saanut riemuiten tervehtiä keisariani.

Turha uloshyökkäys Mont Valerienistä oli Ranskan viimeinen suuri voimanilmaisu. Sitä seurasi 26:ntena Pariisin antautuminen ja 28:ntena yleinen aselepo. Heti linnakkeiden luovutuksen jälkeen siirrettiin brigadimme länttä kohti Mont Valerienin ja St. Denis'n väliseen Seinen niemeen. Saimme hyvät kortteerit, joitten asema aivan jokirannassa, vastapäätä Pariisia Pont de Neuillyn kohdalla, oli sangen kaunis.

Sieltä minulla oli tilaisuus tutustua Pariisiin edes päällimmittäin. Maaliskuun 2:sena ratsastin erään kaartin husaarien ordonnanssin seurassa äsken mainittua siltaa Triumfiportille. En kiertänyt sitä sen enempää kuin edellisenä päivänä ystävänikään, silloinen husaariluutnantti von Bernhard, joka ensimmäisenä marssi Pariisiin. Sitten ratsastin Champs Elyséetä Place de la Concordeile ja Tuileries'n kautta aina Louvren pihaan ja lopulta pitkin Seinen vartta ja Bois de Boulognen kautta takaisin kotiin. Annoin tällä retkellä vastustajan rikkaan menneisyyden historiallisten muistomerkkien vaikuttaa itseeni. Ne harvalukuiset asukkaat, joita näkyi, käyttäytyivät pidättyvästi.

Vaikka niin vähän suosinkin kosmopoliittisuutta, olen toiselta puolelta ollut kokonaan vieras ennakkoluuloille muihin kansoihin nähden; huolimatta kaikesta siitä, mikä niiden olennossa on vierasta, olen nähnyt niiden hyvät puolet. Niinpä Ranskan kansalla mielestäni kyllä on liian vilkas ja siitä syystä äkkipäätä vaihteleva luonnonlaatu; mutta toiselta puolen pidän erikoisena avuna sitä joustavuutta, joka juuri vaikeimpina aikoina voi tässä kansassa esiintyä aivan omituisen eloisana. Ennen kaikkea pidän arvossa sitä, että voimakkaat henkilöt niin mukaansa tempaavasti vaikuttavat massoihin ja niin lujasti voivat saada ne lumoihinsa, että Ranskan kansa antaumuksessaan isänmaallisen ihanteen valtoihin kykenee luopumaan kaikenlaisista erikoiseduista täydelliseen uhrautumiseen saakka. Omituinen vastakohta tälle oli äskeisen suuren sodan kuluessa usein täydelliseen sadismiin kiihtynyt tapa, jolla ranskalaiset kohtelivat turvattomia vankeja ja jolle ei liian vilkas luonnonlaatu ole riittävä puolustus.

Samana päivänä, jona kävin Pariisissa, oli kaartin armeijaosastolla korkea kunnia ja sanomaton ilo esiintyä Keisarinsa ja Kuninkaansa edessä paraadissa Longchampsilla. Ryhdikkäinä vanhaan preussilaiseen tapaansa kulkivat taistelussa koetellut rykmentit sotaherransa ohi, jonka käskystä he joka hetki olivat valmiit uudelleen uskaltamaan henkensä isänmaansa ja sen kunnian puolesta. Varsinaista Pariisiin marssia, joka ennen oli suotu muille armeijaosastoille, ei meidän osaksemme enää tullut, valmistava rauha kun saatiin sillä välin solmituksi eikä Saksa tahtonut antaa rehellisessä taistelussa voitetun vastustajan hamaan viimeiseen pisaraan tyhjentää nöyryytyksen maljaa.

Juhlallisesti vietimme sitten myös Pariisin edustalla maaliskuun 22:sena Hänen Majesteettinsa syntymäpäivää. Oli ihana, lämmin kevätpäivä, taivasalla pidettiin kenttäjumalanpalvelus, linnakkeet ampuivat kunnialaukauksia, upseereille ja miehistölle pantiin toimeen juhla-ateria. Iloinen tieto, että uskollisesti täytetyn velvollisuuden jälkeen nyt piankin päästäisiin palaamaan kotiin, kohensi mielialaa kaksin kerroin.

Aivan niin pian, kuin olimme toivoneet, ei meidän ollut suotu päästä Ranskasta. Meidän päinvastoin täytyi jäädä vielä toistaiseksi Pariisin pohjoisrintamalle St. Denis'hin ja sen ympäristöön ja saimme siellä nähdä Ranskan hallituksen taistelun kommunismia vastaan.

Uusien vallankumoustapausten ensi kehitystä olimme voineet seurata jo piirityksen aikana. Äärimmäisten valtiollisten piirien kurittomuus Pariisin kuvernööriä kohtaan oli meille tunnettu. Aselevon alettua alkoi kumouksellinen liike yhä rohkeammin esiintyä. Bismarck oli huudahtanut Ranskan vallanpitäjille: "Olette vallankumouksen kautta päässeet valtaan, uusi vallankumous on lakaiseva teidät pois." Näytti siltä, kuin hänen sanansa toteutuisivat.

Yleensä oli mielenkiintomme näitä kumouksellisia tapauksia kohtaan alussa pieni. Vasta maaliskuun keskivaiheilta, kun kommuuni alkoi anastaa vallan itselleen ja kehitys yhä enemmän läheni julkitaistelua Versaillesin ja Pariisin välillä, alkoi se kiinnittää huomiotamme. Sanomalehdistä ja pakolaisilta saimme tietoja siitä, mitä kaupungissa tapahtui. Saksalaisten joukkojen sitten tavallaan hallituksen joukkojen liittolaisina saartaessa Ranskan pääkaupunkia pohjoisen ja idän puolelta kävivät nämä pitkäveteisin taisteluin hyökkäykseen Pariisia vastaan etelästä ja lännestä päin. Linnoituspiirin ulkopuolisia tapauksia oli sopivin katsella Sannois'n kukkuloilta, jotka ovat Seinen varressa 6 kilom. Pariisista luoteeseen. Ansionhaluiset ranskalaiset olivat asettaneet sinne kaukoputkia, jotka maksua vastaan vuokrattiin saksalaisille sotamiehille, jotta nämä saattoivat katsella sisällisen sodan surunäytelmää. Itse en niitä käyttänyt, vaan tyydyin siihen, että käydessäni St. Denis'ssä päiväkäskyä saamassa joko sikäläisen "Cerf d'or" majatalon eräästä yläkerran akkunasta, taikka ratsastaen St. Denis'n kohdalla olevalle pitkälle Seinen saarelle loin katseen Pariisissa vallitsevaan tilanteeseen. Huhtikuun lopusta alkaen osoittivat mahtavat tulipalot, mihin taistelu kaupungin sisäosista oli menossa. Muistan, että minusta varsinkin toukokuun 23:ntena tuntui siltä, kuin Pariisin koko sisäosa joutuisi tuhon omaksi. Kaupungista virtaavat pakolaiset kuvasivat sen sisällä vallitsevaa tilannetta mitä räikeimmillä väreillä. Eikä todellisuus näytä olleen näitä kuvauksia parempi. Murhapoltto, ryöstö, panttivankien murhaaminen, sanalla sanoen kaikki sodan johdosta luhistuneen valtiolaitoksen tauti-ilmiöt, jotka nyt käyvät bolshevismin nimellä, esiintyivät jo silloin. Kaikesta päättäen oli tarkoituksena toteuttaa erään vapaaksi lasketun kommunistijohtajan uhkaus: "Hallitus ei rohjennut ammuttaa minua, mutta minä rohkenen ammuttaa hallituksen." Kuinka täydellisesti kommunisteissa oli sammunut kansallistunne, joka ranskalaisissa muutoin on niin voimakas ja herkkä, näkyy heidän selityksestään: "Me kerskaamme vastustajan edessä pistävämme painettimme hallituksen selkään." Tästä näkee, ettei bolshevistinen maailmanparannusmenetelmä, semmoisena kuin se viime aikoina on meilläkin esiintynyt, edes voi lukea alkuperäisyyttä ansioihinsa.

St. Denis'n yläkerran akkunasta näin vihdoin eräänä päivänä kommuunin lopun. Hallituksen joukot, edeten Pariisin vallien ulkopuolella, kiersivät lännestä Montmartren ja saivat sitten piankin sen pohjoisrinnettä edeten, joka silloin vielä oli rakentamaton, haltuunsa tämän vallitsevan kukkulan, kapinan viimeisen tuen.

Pidän kohtalon katkerana ivana, että Euroopan ainoan valtiollisen puolueen, joka silloin vähääkään käsittämättä todellisia tapauksia kuten saanen otaksua, ylisti tätä liikettä, että tämän puolueen nyt on pakko isänmaassamme kaikella ankaruudella toimia kommunistisia pyrkimyksiä vastaan. Tämä on todistus siitä, mihin doktrinarinen yksipuolisuus vie, kunnes käytännöllinen kokemus puuttuu asioihin selvittävästi.

Sydämessämme viimeksi esitettyjen tapauksien varoittava esimerkki käänsimme kesäkuun alussa Ranskan pääkaupungille selkämme ja saavuimme kolme päivää kestäneen junamatkan jälkeen onnellisempaan, voitokkaaseen isänmaahamme.

Berliiniin marssimme tällä kertaa Tempelhofin kentältä. Paitsi kaartia otti tulomarssiin osaa kaikkien saksalaisten joukkojen edustajia. Kauan piili, ei itseni, vaan Keisarini ja Kuninkaani ja isänmaani vuoksi, sydämeni sisimmässä sopukassa toivo, että vielä kolmannen kerran saisimme marssia Brandenburger Torin kautta voittajina. Tämän toivon ei ollut suotu toteutua!

RAUHANTYÖSSÄ.

Runsain kokemuksin kaikilla sodankäyntiä koskevilla aloilla olimme palanneet Ranskasta kotimaahamme. Isänmaamme yhtyminen oli luonut saksalaisen yhteisarmeijan, jonka perusaatteihin valtioiden erikoisuudet olivat vaatineet vain pinnallisia poikkeuksia. Sotilaallisen käsityksen yhtenäisyys oli tästä lähtien taattu, samoin kuin järjestelyn, asestuksen ja opetuksenkin yhtenäisyys. Saksan kehityksen luonnollisesta kulusta johtui, että preussilaiset kokemukset ja laitokset tulivat armeijan kehittämiseen nähden määrääviksi.

Rauhan työ alkoi kaikkialla uudelleen. Jäin vielä lähimmiksi vuosiksi joukkoihin palvelemaan, mutta noudatin sitten haluani korkeamman sotilaallisen sivistyksen saantiin, valmistauduin sota-akatemiaan ja pääsin sinne v. 1873.

Ensimmäinen vuosi ei täydelleen vastannut toiveitani. Sotahistorian ja uudenaikaisen taisteluopin sijasta saimme tällä sotilastieteen alalla silloin tyytyä vain vanhan sotataidon ja entisten taktiikkain historiaan, sivuasioihin siis. Lisäksi oli matematiikan kuunteleminen pakollista, vaikka vain sangen harvoilla meistä oli aikomus myöhemmin käyttää sitä trigonometreinä kartoituksessa. Vasta molemmat viimeiset vuodet ja komennus muihin aselajeihin välikursseille tuottivat eteenpäin pyrkivälle nuorelle upseerille täyttä tyydytystä. Näköpiiri laajeni huomattavasti opiskelussa eteväin opettajain johdolla, joista paitsi ennen esittämääni majuri von Wittichiä mainitsen eversti Kesslerin ja kapteeni Villaumen yleisesikunnasta sekä historian opettajina salaneuvos Dunckerin ja professori Richterin, ynnä seurustelussa runsaslahjaisten samanikäisten toverien kanssa, — mainitsen vain von Bülowin ja von Eichhornin, molemmat myöhemmin sotamarsalkkoja, ynnä von Bernhardin, josta myöhemmin tuli ratsuväen kenraali.

Siihen vaikutti melkoisesti myös Berliinin monipuolinen seuraelämä. Minulla oli kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Preussin prinssin Aleksanterin ahtaampaan piiriin ja jouduin tämän johdosta sekä korkeitten sotilaitten että tiedemiesten ynnä valtion ja hovin palveluksessa olevain henkilöitten seuraan.

Päätettyäni komennukseni sota-akatemiaan palasin ensinnäkin puoleksi vuodeksi Hannoveriin rykmenttiini, mistä minut komennettiin sitten keväällä 1877 suureen yleisesikuntaan.

Huhtikuussa 1878 minut siirrettiin yleisesikuntaan ja ylennettiin samalla kapteeniksi. Muutama viikko sen jälkeen minut määrättiin II armeijaosaston ylikomentoon Stettiniin. Näin alkoi sotilasurani joukko-osastojen ulkopuolella. Vain kaksi kertaa palasin sitten näihin, ennenkuin minut nimitettiin divisionan komentajaksi.

Yleisesikunta oli epäilemättä saksalaisen armeijamme yleispuitteissa huomattavimpia laitoksia. Ankaran hierarkisen komentomahdin rinnalla se kehitti erikoista ainesta, joka nojautui yleisesikunnan päällikön, toisin sanoen sotamarsalkka kreivi Moltken korkeaan henkiseen arvovaltaan. Yleisesikunta-upseerien rauhanaikainen harjoitus antoi takeita siitä, että sodan syttyessä kaikkia johtajapaikkoja hallitsi yhtenäisyyden henki, että yhdistävä mehu kostutti kaikkea johtajanharkintaa. Yleisesikunnan vaikutus johtoon ei ollut sitovilla määräyksillä järjestetty; se päinvastoin sanomattoman moninaisin astein riippui yksityisten upseerien sotilaallisesta ja yksilöllisestä erikoisuudesta. Ensimmäinen asia, mitä yleisesikunta-upseerilta vaadittiin, oli, ettei hänen oma yksilönsä eikä toimintansa saanut pistää julkisuudessa esiin. Hänen tuli toimia näkymättömänä, olla enemmän kuin loistaa.

Luulen Saksan yleisesikunnan kokonaisuutena osanneen täyttää erinomaisen vaikean tehtävänsä. Sen aikaansaannokset olivat viimeiseen saakka mestarilliset, vaikka yksityisiä virheitä ja erehdyksiä onkin voinut tapahtua. En voisi mainita kunniakkaampaa todistusta sen puolesta kuin, että vastustajat rauhanehdoissa ovat vaatineet sen hajoittamista.

Yleisesikunnan toiminnan on useinkin luultu perustuvan johonkin salatietoon. Tämä on kuitenkin aivan väärä käsitys. Samoin kuin koko sotilaallinen toimintamme, perustuu yleisesikuntammekin sotilaallinen toiminta vain terveen järjen sovelluttamiseen kulloinkin esillä olevaan tapaukseen. Korkeamman harkintakyvyn ohella tämä vaati usein kaikenlaisten pienten töitten tunnollista suoritusta. Olen oppinut tuntemaan useita erittäin lahjakkaita upseereja, joilta on puuttunut edellytykset viimeksimainittuun ja joita siksi joko ei ole voitu käyttää yleisesikunta-upseereina, taikka jotka ovat siinä toimessa olleet joukoille haitaksi.

Asemastani kenraalikomennossa johtui, että minä nuorimpana yleisesikunta-upseerina tietenkin sain pääasiallisesti kantaa tämmöisen pientyön taakan. Alussa tämä tuotti pettymystä, sitten heräsi minussa asiaan rakkautta, sen välttämättömyys suurien aatteiden toteuttamiseksi ja joukkojen parhaaksi kun kävi minulle ilmeiseksi. Vuotuisilla yleisesikunta-matkoilla vain sain armeijaosaston esikunnanpäällikön apulaisena käsitellä suurempia asioita, Minut komennettiin silloin niinikään ensimmäiselle Königsbergin luona tapahtuvalle yleisesikunnan linnoitusmatkalle, jota kenraali kreivi Waldersee, X armeijaosaston yleisesikunnan päällikkö, johti. Komentava kenraalini oli ratsuväen kenraali Hann von Weyherrn, kokenut sotilas, joka nuoruudessaan oli ottanut osaa Slesvig-Holsteinissa sotatoimiin, ja 1866 johtanut ratsuväki- ja 1870/71 jalkaväki-divisionaa. Ilo oli nähdä tämä vanha herra, joka oli oivallinen ratsumies, hevosensa selässä Blücherin husaarien univormussa. Molempia yleisesikuntapäälliköitäni, ensin eversti von Petersdorffia, sitten everstiluutnantti von Zingleriä, saan kiittää perusteellisesta opastuksesta käytännölliseen yleisesikuntatyöhön.

Vuonna 1879 oli II armeijaosastolla keisarimanööveri ja se sai tällöin Hänen Majesteetiltaan kiitoksen. Tutustuin tässä tilaisuudessa venäläiseen kenraali Skobeleviin, joka siihen aikaan, Turkin sodan jälkeen, oli kunniansa kukkuloilla. Hän tuntui olevan suhdattoman ponteva, reipas ja arvatenkin varsin kyvykäskin korkeampi johtaja. Mutta hänen kerskailunsa ei tuntunut miellyttävältä.

Minun tulee vielä mainita, että olin Stettinissä mennyt naimisiin. Vaimonikin on sotilaan lapsi, kenraali von Sperlingin tytär. Vuonna 1866 kenraali palveli VI armeijaosaston ja 1870/71 ensimmäisen armeijan esikuntapäällikkönä, kuollen heti Ranskan sodan jälkeen. Vaimoni oli minulle hellä puoliso, joka uskollisesti ja väsymättä jakoi kanssani ilot ja surut, kaiken huolen ja työn ja siten tuli parhaaksi ystäväkseni ja toverikseni. Hän antoi minulle pojan ja kaksi tytärtä. Ensinmainittu täytti suuressa sodassa esikuntaupseerina velvollisuutensa. Molemmat tyttäreni ovat naimisissa; heidän miehensä ovat äskeisessä suuressa sodassa niinikään seisoneet vihollista vastassa.

Vuonna 1881 minut siirrettiin Königsbergiin 1:seen divisionaan. Tämä toimi teki minut itsenäisemmäksi, lähensi minua joukkoihin ja toi minut kotimaakuntaani. Sikäläiseltä palvelusajaltani tahtoisin mainita etenkin sen, että tunnettu sotilaskirjailija kenraali von Verdy du Vernois jonkun ajan oli komentajani. Kenraali oli erittäin lahjakas, mieltäkiinnittävä henkilö. Korkeissa yleisesikunta-toimissa 1866 ja 1870/71 vuosien sodissa saamiensa runsaitten kokemusten johdosta hän tunsi harvinaisen hyvin sen ajan ratkaisevat tapaukset. Hän oli niinikään jo ennen, komennettuna Varsovaan venäläisen ylikomennon pääkortteeriin 1863 vuoden puolalaiskapinan ajaksi, perehtynyt syvällisesti itärajamme valtiollisiin oloihin. Hänen elämänkokemuksensa, jotka hän esitti loistavalla kertojataidolla, olivat sen vuoksi paitsi sotilaalliselta myöskin valtiolliselta kannalta erinomaisen valaisevat. Kenraali von Verdy oli sitäpaitsi sovelletun sotatieteen alalla uranaukaisija. Opin sen vuoksi hänen johdollaan molemminpuolisessa ajatustenvaihdossa sangen paljon myöhempää opettajatointani varten sota-akatemiassa. Näin tämä nerokas mies vaikutti minuun monessa suhteessa erinomaisen herättävästi. Hän oli aina hyväntahtoinen esimies, joka soi minulle täyden luottamuksensa.

Silloista armeijaosaston-esikuntapäällikköänikin, eversti von Bartenwerfferiä, muistelen kiitollisin mielin. Hänen yleisesikuntamatkansa ja hänen antamansa yleisesikunnan talvitehtävät olivat mestarillisesti suunnitellut, hänen arvostelunsa erikoisen opettava.

1:sen divisionan esikunnasta siirrettiin minut kolmen vuoden kuluttua komppanianpäälliköksi 58:nteen jalkaväkirykmenttiin, jonka asemapaikka oli Posenin Fraustadt. Palatessani täten rintamapalvelukseen oli minun otettava vastaan komppania, jonka rekryytit olivat melkein yksinomaan puolalaisia. Tällöin opin koko laajuudessaan tuntemaan vaikeudet, jotka esimiesten ja heidän alaisiensa oli toistensa ymmärtämisessä ja samalla opetuksessa ja kasvatuksessa voitettava molemmanpuolisen kielitaidon puutteen vuoksi. Itse en tainnut puolaa, lukuunottamatta eräitä puheenparsia, jotka olivat lapsuudessa mieleeni painuneet. Vaikutustani komppaniaan vaikeutti tavattomassa määrin vielä sekin, että miehistö oli majoitettu hajalleen 33:een porvarikortteeriin, aina kaupungin ympäristössä oleviin tuulimyllyihin saakka. Yleensä eivät kokemukseni puolalaisista rekryyteistä olleet epäsuotuisia. Miehet olivat ahkeria, auliita ja esimieheensä kiintyviä, jota etenkin tahdon huomauttaa, jos otti huomioon vaikeudet, jotka heidän oli voitettava perehtyessään sotapalvelukseen, ja muutoinkin kaiken ankaruuden ohella piti heistä huolta. Silloin luulin, ettei varkauksien ja juopottelun yleisemmyys puolalaisten kesken niinkään saanut selitystään siveellisestä alemmuudesta kuin useinkin ensimmäisen nuoruudenkasvatuksen puutteellisuudesta. Valitan suuresti, että minun nyt täytyy peruuttaa Posenin puolalaisista saamani hyvä käsitys saatuani kuulla julmuuksista, joita kapinalliset ovat harjoittaneet turvattomia kohtaan. Sitä en olisi uskonut entisten fysilieerieni maanmiehistä!

Mielelläni muistelen vielä tänä päivänäkin komppanianpäällikkö-aikaani, jota valitettavasti kesti vain viisi neljännesvuotta. Tutustuin ensi kerran pienen, puoleksi maalaisoloihin joutuneen majoitusjoukon elämään, sain paitsi toveripiirissä ystävällisen vastaanoton läheisillä tiluksillakin ja olin taaskin välittömässä yhteydessä sotamiesten kanssa. Koetin rehellisesti perehtyä kunkin yksityisen erikoisuuteen ja solmin täten lujan siteen itseni ja alaisteni välille. Sen vuoksi kävikin minulle ero komppaniastani sangen vaikeaksi huolimatta kaikista ulkonaisista eduista, joita palaamiseni yleisesikuntaan tuotti.

Tämä tapahtui kesällä 1885, jolloin minut siirrettiin suureen yleisesikuntaan. Muutaman kuukauden kuluttua minut ylennettiin majuriksi. Pääsin silloisen everstin, myöhemmin kenraalin ja armeijan yleisesikunnan päällikön kreivi von Schlieffenin osastolle, mutta minut määrättiin samalla silloisen everstin, myöhemmin VIII armeijaosaston komentavan kenraalin ja sitten insinöörikunnan ja pionieerien esikuntapäällikön Vogel von Falckensteininkin osaston käytettäväksi enemmäksi kuin vuodeksi, ja minun oli määrä ottaa osaa kenttäpalvelusjärjestyksen, uuden Kaikkeinkorkeimman ohjeen ensimmäiseen muodosteluun. Näin jouduin kosketukseen molempien silloisten tärkeimpien osastonpäälliköiden kanssa.

Erääseen monipäiväiseen harjoitusratsastukseen Zossenin luona keväällä 1886, jonka tarkoituksena oli käytännöllisesti koetella kenttäpalvelusjärjestyksen määräyksiä ennen niiden voimaan saattamista, otti osaa myös Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Preussin prinssi Wilhelm. Silloin minulla oli ensi kerran kunnia kohdata myöhempi Keisarini, Kuninkaani ja Herrani, Wilhelm II. Seuraavana talvena oli silloinen prinssi läsnä suuren yleisesikunnan leikkisodassa. Minä johdin tässä tilaisuudessa Venäjän armeijaa.

Vaikka kenraalisotamarsalkka kreivi Moltke näinä vuosina jo jättikin lähemmän yhteyden suuren yleisesikunnan osastojen kanssa apulaisensa kenraali kreivi Walderseen toimeksi, vallitsi kuitenkin hänen henkensä ja arvovaltansa kaikkea. Ei tarvinne erikoisesti vakuuttaa, että kreivi Moltke nautti kaikinpuolista, rajatonta kunnioitusta ja ettei kukaan meistä voinut välttää hänen ihmeteltävää vaikutustaan.

Esittämissäni oloissa minä jouduin vain harvoin virka-asioissa välittömään yhteyteen sotamarsalkan kanssa, mutta minulla oli silloin tällöin onni kohdata hänet virantoimituksen ulkopuolella. Erään sekä hänen henkilöään että mielipiteitään kuvaavan tapauksen muistan prinssi Aleksanterin luo kokoontuneesta iltaseurasta. Katselimme aterian jälkeen erästä von Camphausenin taulua, joka esitti prinssi Fredrik Karlin ja kruununprinssin kohtausta Königgrätzin taistelukentällä. Seurassa läsnä oleva kenraali von Winterfeld kertoi oman kuulemansa perustuksella, kuinka prinssi Fredrik Karl kruununprinssin kohdatessaan oli hänelle huudahtanut: "Jumalan kiitos, Fritz, että tulit, muutoin minun olisi voinut käydä huonosti!" Winterfeldin kertomuksen johdosta astui kreivi Moltke, joka par'aikaa valitsi itselleen sikaria, kolmella pitkällä askeleella joukkoomme ja lausui terävään korostetuin sanoin: "Sitä prinssin ei tarvinnut sanoa. Tiesihän hän, että kruununprinssi oli käsketty paikalle ja puolenpäivän aikaan oli odotettavissa taistelukentälle, ja sen vuoksi voitto oli varma." Tämän huomautuksen jälkeen sotamarsalkka jälleen kääntyi sikareihin.

Keisarin syntymäpäivänä olivat kenraalit ja esikunta-upseerit sotamarsalkan vieraina. Tällaisessa tilaisuudessa väitti eräs herroista kerran, ettei Moltke keisarinmaljaa ja ensimmäistä "Hochia" esittäessään sanoisi kymmentä sanaa enempää. Lyötiin veto, jonka puolueettomana ratkaisijana minä olin. Se, joka oli väittänyt vastaan, hävisi, sillä sotamarsalkka sanoi vain: "Meine Herrn, der Kaiser hoch!", jotka sanat meidän piirissämme ja tästä suusta lähteneinä todella riittivätkin. Seuraavana vuonna piti sama veto uudelleen lyötämän, mutta vastapuoli ei tahtonut siihen puuttua. Sillä kerralla hän kuitenkin olisi voittanut, sillä kreivi Moltke lausuikin: "Meine Herrn, Seine Majestät der Kaiser und König Er lebe hoch!" Siis yksitoista sanaa.

Muutoin ei kreivi Moltke seuramiehenä suinkaan ollut vaitelias, vaan hyvin herttainen, viehättävä juttelija ja sangen taipuvainen huumoriin.

Vuonna 1891 näin sotamarsalkan viimeisen kerran, hän oli jo kuolinvuoteellaan. Hänen kuoltuaan sain seuraavana päivänä tulla häntä katsomaan. Vainaja lepäsi paareilla ilman tavanmukaista peruukkiaan, niin että hänen päänsä ihmeteltävä muoto oli selvästi nähtävissä. Ei puuttunut muuta kuin laakeriseppele ohimoilta, jotta ihanteellinen Caesar-pää olisi ollut täydellinen. Kuinka monta valtavaa aatetta oli tässä päässä syntynyt, mikä korkea ihanteellisuus oli siinä asunut, mikä mielen jalous oli siitä epäitsekkäästi henkinyt isänmaamme ja sen hallitsijan onneksi. Hengeltään ja luonteeltaan yhtä suurta henkilöä ei kansastamme ole sen koommin noussut, siitä olen vakuutettu. Niin, Moltke ehkä on näiden ominaisuuksien yhdistäjänä ollut suuruus ainoa laatuaan.

Jo 3 vuotta ennen oli ensimmäinen keisarimme, suuri keisari, meistä eronnut. Olin komennettuna tuomiokirkkoon paarivartiaksi ja sain siellä yli kaiken rakastetulle Keisarilliselle ja Kuninkaalliselle Herralleni tehdä viimeisen palveluksen. Ajatukseni kulkivat Memelin, Königgrätzin ja Sedanin kautta Versaillesiin. Päädyin muistelemaan erästä edellisen vuoden sunnuntaita, jolloin olin riemuitsevan yleisön joukossa seisonut Keisarillisen palatsin edustalla historiallisen nurkkaikkunan alla. Yleisen innostuksen valtaamana kohotin silloin viisivuotiaan poikani ilmaan, jotta hän näkisi vanhan herramme, ja sanoin: "Älä koko elämässäsi unhota tätä hetkeä, silloin myös aina teet oikein." Nyt oli hänen suuri hallitsija- ja ihmissielunsa mennyt toverien luo, joille hän muutama vuosi aikaisemmin oli kuolevan kenraalisotamarsalkka Roonin kautta lähettänyt tervehdyksensä.

Kirjoituspöydälläni on harmaa marmoripalanen. Se on vanhasta tuomiokirkosta, siltä kohdalta, missä keisarini arkku on levännyt. Rakkaampaa lahjaa ei minulle olisi voitu antaa. Minun ei tarvinne sanoin lausua, mitkä tunteet minussa varsinkin nykyisin heräävät, kun katselen tätä kiveä.

Wilhelmin pojalle keisari Fredrikille, Saksan ylpeydelle ja toivolle, ei ollut suotu pitkää hallitusaikaa. Parantumaton tauti tempasi hänet pois muutama kuukausi isän kuoleman jälkeen. Suuri yleisesikunta oli tähän aikaan yleisesikunta-matkalla Itä-Preussissa. Vannoimme niin ollen Gumbinnenissa valamme Hänen Majesteetilleen Keisari ja Kuningas Wilhelm II:lle. Siten vakuutin nykyiselle sotaherralleni uskollisuuteni paikalla, missä 26 vuotta myöhemmin raskaana, mutta suurena aikana sain sen tosi toimella vahvistaa.

Kohtalo suosi minua siinä, että sain yleisesikunnassa sangen vaihtelevia toimia. Jo samaan aikaan, jolloin palvelin suuressa yleisesikunnassa, annettiin toimekseni taktiikan opetus sota-akatemiassa. Tämä tehtävä tuotti minulle suurta tyydytystä, hoidin sitä viisi vuotta. Tosin se kysyi sangen suuressa määrin työkykyäni, minun kun täytyi tämän viran ohella suorittaa muitakin toimia, ensin suuressa yleisesikunnassa ja myöhemmin ensimmäisenä yleisesikunta-upseerina III armeijaosaston kenraalikomennossa. Näissä oloissa tuntui 24-tuntinen päivä usein liian lyhyeltä. Työssä valvotut yöt kävivät tavaksi.

Monta mitä lahjakkainta, mitä kauneimpiin toiveihin oikeuttavaa nuorta upseeria opin tämän akateemisen opettajatoimeni aikana tuntemaan. Moni nimi kuuluu nyt historiaan. Mainitsen tässä vain Lauensteinin, Lüttwitzin, Freytag-Loringhovenin, Steinin ja Hutier'n. Kaksi turkkilaistakin yleisesikunta-upseeria kuului tähän aikaan piiriini pari vuotta: Schakir bey ja Tewfik effendi. Edellinen kohosi myöhemmin kotimaassaan sotamarsalkaksi, jälkimmäinen kenraaliksi.

III armeijaosaston kenraalikomennossa oli nuorempi kenraali von Bronsart komentava kenraalini. Hän oli erinomaisen lahjakas upseeri, joka 1866 ja 1870/71 palveli yleisesikunnassa ja myöhemmin samoin kuin hänen vanhempi veljensäkin oli sotaministerinä.

Aivan toisenlaiselle työalalle kuin tähän saakka jouduin vuonna 1889, jolloin palvelin sotaministeriössä. Minun tuli ottaa johtooni yksi yleisen sotadepartementin osasto. Tämä siirto johtui siitä, että entisestä divisionankomentajastani, kenraali von Verdystä, oli tullut sotaministeri. Ministeriötä uudistaessaan hän muisti minuakin. Vaikka olin vasta majuri, tuli minusta näin osastonpäällikkö.

Vaikka tämä toimi olikin sangen vähän toiveitteni ja taipumusteni mukainen, huomasin kuitenkin myöhemmin erittäin arvokkaaksi hyödyn, jonka tutustuminen minulle siihen saakka vieraihin työaloihin ja oloihin tuotti. Minulla oli runsaasti tilaisuutta perehtyä asiainhoidon ja muodollisuuksien tuskin kokonaan vältettävään monimutkaisuuteen ynnä tämän aiheuttaman virkavaltaisen käsityksen esiintymiseen alemman henkilökunnan keskuudessa, mutta samalla myös siihen suureen velvollisuudentuntoon, jota kaikessa työssä osoitettiin jännittämällä voimat ylimmilleen.

Mielenkiintoisimpiin tehtäviin kuuluivat kenttäpionieeri-ohjeen laatiminen ja järeän tykistön käytäntöön ottaminen kenttätaistelussa. Molemmat ovat suuressa sodassa kestäneet koetuksen.

Sotaministeriön aikaansaannokset sekä rauhan aikana että erikoisesti viime sodassa ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Vasta levollinen ja asiallinen tutkimus voi täydelleen osoittaa, miten oikeutettu tällainen arvostelu on.

Vaikka lopulta olinkin oppinut huomaamaan toimintani sotaministeriössä itselleni erinomaisen hyödylliseksi, tervehdin kuitenkin mitä lämpimimmän vapautustani virkavaltaisuuden ikeestä, kun minut vuonna 1893 nimitettiin 91:nnen jalkaväkirykmentin komentajaksi Oldenburgiin.

Rykmentinkomentajan toimi on ihanin koko armeijassa. Komentaja painaa leimansa rykmenttiin, armeijan traditsionien säilyttäjään. Upseerikunnan kasvatus sekä virantoimitukseen että seurusteluunkin nähden, joukkojen opetuksen johtaminen ja valvonta ovat hänen tärkeimmät tehtävänsä. Pyrkimykseni oli edistää upseerikunnan ritarillista mieltä, pataljoonissani sotatehoisuutta ja tiukkaa kuria, mutta kaikkialla myös ankaran virkavelvollisuus-käsityksen ohella hilpeyttä palvelustehtävissä ja itsenäisyyttä. Se seikka, että linnaväkeen oli yhdistetty jalkaväkeä, ratsuväkeä ja tykistöä, antoi minulle tilaisuutta lukuisiin harjoituksiin seka-aseilla.

Heidän Kuninkaalliset Korkeutensa suurherttua ja suurherttuatar olivat minulle suosiollisia; samoin oli perintösuurherttuallinen pari. Muuallakin tuli osakseni kaikkialla hyvä vastaanotto ja erinomaisen hyvin viihdyin tässä herttaisessa puutarha-kaupungissa. Oldenburgin väestön levollinen yksinkertainen käytös miellytti minua. Mielelläni ja kiitollisena muistelen sen vuoksi Oldenburgin aikaani. Keisarini armo asetti minut suureksi ilokseni 70-vuotis-syntymäpäivänäni à la suite asemalla jälleen yhteyteen vanhan rykmenttini kanssa. Niinpä luen itseni vielä tänä päivänäkin oldenburgilaisiin.

Vuonna 1896 tulin lähemmin tekemisiin Reinin maakuntaimme kanssa sen kautta, että minut nimitettiin VIII armeijaosaston esikunnan päälliköksi Coblenziin. Reininmaalaisen iloinen mieli ja ystävällinen aulius tekivät minuun kerrassaan miellyttävän vaikutuksen; mutta tuohon kevyempään vakavain elämänkysymysten kosketteluun ja pohjoissaksalaiseen verraten hempeämielisempään tunteilemisen laatuun täytyi minun suoraan sanoen ensin tottua. Selittäväthän historiallisen kehityksemme kulku ja maantieteellisten ja taloudellisten olojen erilaisuus kyllä täydelleen monta ajatustavan ja tunteen eroavaisuutta. Mutta rikos ja kehno kiittämättömyys on minun mielestäni tämän perusteella väittää, että Reininmaiden tulee päästä eroon Preussista.

Iloinen elämä Reinin varrella saattoi muuten minutkin lumoihinsa ja vietin siellä monta iloista hetkeä.

Alussa oli komentavana kenraalinani kenraali Vogel von Falckenstein, jonka tunsin ennestään, hän kun oli ollut suuressa yleisesikunnassa osastonpäällikkönä ja sotaministeriössä jaostontirehtöörinäni. Hänen paikalleen tuli kuitenkin pian Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa Badenin perintösuurherttua.

3 1/2 vuotta sain työskennellä tämän korkean herran rinnalla. Nämä vuodet kuuluvat elämäni ihanimpiin. Hänen jalo luonteensa, jossa ylhäisyys yhtyi valloittavaan sydämellisyyteen, hänen esikuvallinen, väsymätön velvollisuudentuntonsa, johon liittyi sotilaallinen käytös ja lahjakkuus, hankkivat hänelle pian sekä hänen alaistensa että reiniläisen väestönkin rakkauden ja luottamuksen.

Esikunnanpäällikkö-ajallani oli VIII armeijaosastolla 1897 keisarimanööveri. Hänen Majesteettinsa Keisari ja Kuningas oli tyytyväinen sekä paraati- että kenttäpalvelus-esityksiin. Coblenzin juhliin kuului myös keisari Wilhelm I:n muistopatsaan paljastaminen Deutscher Eckissä, siinä ihanassa kohdassa, jossa Mosel vastapäätä Ehrenbreitsteinin linnaa laskee Reiniin.

Sen johdosta että olin lähes neljä vuotta palvellut armeijaosaston esikunnanpäällikkönä, olin saanut niin paljon virkavuosia, ettei nimitykseni jalkaväkibrigadin komentajaksi enää tullut kysymykseen. Siksi minut tämän ajan kuluttua vuonna 1900 nimitettiin 28:nnen divisionan komentajaksi Karlsruheen.

Tätä Kaikkeinkorkeinta käskyä noudatin aivan erikoisella ilolla. Entiset virkatoimisuhteeni perintösuurherttuaan sallivat minun Heidän Kuninkaallisten korkeuksiensa Suurherttuankin ja Suurherttuattaren puolelta kokea sanomattoman armollista hyväntahtoisuutta, josta vaimonikin tuli osalliseksi ja joka oli meille suuri onni. Tämän lisäksi tuli Badenin ihana maa kaikkine maisemakauneuksineen ja herttaisine asukkaineen ja Karlsruhe lukuisine taiteellisine ja tieteellisine rikkauksineen ja seuraelämä, joka käsitti kaikki säätyluokat.

Divisionassa yhdistyvät ensi kerran kaikki kolme aselajia saman komennon alaisuuteen. Divisionankomentajan toimi on näin ollen monipuolisempi, kohoaa pikkuseikkain yläpuolelle ja vaatii tointa, joka etupäässä kohdistuu sodan suuriin tehtäviin.

Harrasta kiitollisuutta tuntien erosin tammikuussa 1903 Karlsruhesta, kun Kaikkeinkorkeimman sotaherrani luottamuksesta jouduin IV:n armeijaosaston päälliköksi.

Otin täten vastaan sanomattoman vastuunalaisen toimen, jossa yleensä pysytään kauemmin kuin muissa sotilasviroissa ja jossa kokonaisuudelle annetaan leima samoin kuin rykmentinkomentajanakin, vaikka tosin korkeampia näkökohtia noudattaen. Toimin muutoin entisten periaatteitteni mukaisesti ja luulen saavuttaneeni menestystä. Ainakin sain nähdä todistuksia alaisteni rakkaudesta, jolle aina olen antanut suuren arvon, se kun on yksi kunnollisen palveluksen ilmeisimpiä kuvastimia, sydäntä ilahuttavalla tavalla, kun 8 1/2 vuotta toimittuani erosin viehättävästä virastani.

Jo ensimmäisenä vuotena oli minulla kunnia saada esittää armeijaosastoni Hänen Majesteetilleen keisarimanööverissä, joka alkoi paraadilla Rossbachin tappelukentällä. Osakseni tuli Kaikkeinkorkein tunnustus, jonka kiitollisena kohdistin edeltäjääni ja joukkoihini. Näinä manööveripäivinä oli minulla kunnia tulla esitellyksi Hänen Majesteetilleen Keisarinnalle. Tätä ensimmäistä kohtausta seurasi myöhemmin vakavana aikana päiviä, joiden kuluessa yhä uudelleen käsitin, mitä tämä korkea rouva oli ylhäiselle puolisolleen, isänmaalle ja minullekin.

IV armeijaosasto kuului minun aikanani Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa Baijerin prinssi Leopoldin armeijantarkastuspiiriin. Sain huomata että hän oli etevä johtaja ja oiva sotilas. Myöhemmin tapasimme toisemme jälleen itäisellä sotanäyttämöllä. Jalosydämisesti prinssi siellä alistui minun johtooni suuren asian hyväksi, vaikka hän palvelusikään nähden olikin minua melkoisesti edellä. Joulukuussa 1908 otin Hänen Majesteettinsa Keisarin käskystä silloisen kenraali v. Bülovin keralla, jonka armeijaosasto niinikään kuului prinssin tarkastuspiiriin, Münchenissä osaa Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa 50-vuotis-virkajuhlan viettoon. Meillä oli tämän johdosta kunnia päästä Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa, iäkkään hallituksenhoitajaprinssi Luitpoldin puheille, joka otti meidät mitä suosiollisimmin vastaan.

Magdeburgia, asemapaikkaani, pitävät ne, jotka eivät sitä tunne, usein liian huonossa arvossa. Se on kaunis vanha kaupunki, jonka Breiter Weg (Leveä tie) ja kunnianarvoisa tuomiokirkko täytyy myöntää nähtävyyksiksi. Linnoituksien hajoituksen jälkeen on niiden rajain ulkopuolelle kohonnut melkoisia, kaikkia ajan vaatimuksia vastaavia etukaupunkeja. Se mitä Magdeburgin lähimmältä ympäristöltä puuttuu luonnonkauneuteen nähden, on osattu korvata laajoilla puistoistutuksilla. Taiteesta ja tieteestäkin on pidetty huolta: niitä edustavat teatterit, konsertit, museot, esitelmät y.m. Tästä näkee, että siellä voi viihtyä sangen hyvin palveluksen ulkopuolellakin, etenkin jos joutuu niin miellyttäviin seurusteluoloihin kuin meidän oli suotu joutua.

Paitsi kaupungissa seurustelimme Braunschweigin, Dessaun ja Altenburgin hoveissa ja lukuisilla maatiloilla. Liian pitkälle veisi luetella niitä kaikkia. Kuitenkin täytyy minun erikoisella kiitollisuudella muistaa joka vuosi uudistuva monipäiväinen käyntimme nykyään 93-vuotiaan kunnianarvoisan isällisen ystävän, ratsuväen kenraali kreivi Wartensiebenin luona Carowissa.

Metsästystilaisuuksistakaan ei ollut puutetta. Lukuunottamatta ensinkään Saksin maakunnan suuria jänis- ja fasanimetsästyksiä pitivät Letzlingenin, Dessaun Mosigkaun, Harzin Blankenburgin ja Altenburgin hovimetsästykset ynnä useiden maatilain ajometsästykset ja ampumaretket huolta siitä, että tarjoutui tilaisuuksia ampua metsäsikoja, kuusipeuroja, hirviä, kauriita ja metsähärkiä.

Yhä enemmän kypsyi minussa vähitellen päätös erota armeijasta. Olin sotilaallisella virkaurallani saavuttanut paljon enemmän kuin olin koskaan voinut toivoakaan. Sotaa ei ollut näkyvissä ja niin ollen pidin velvollisuutena vapauttaa nuoremmille voimille tien eteenpäin ja pyysin vuonna 1911 eroa. Kun juttusepät ovat käyttäneet tätäkin vähäpätöistä tapausta vääristelyihinsä, niin vakuutan nimenomaan, etteivät minkäänlaiset palvelusta koskevat, vielä vähemmän henkilökohtaiset hankaukset olleet aiheena erooni.

Ero rakkaiksi käyneistä monivuotisista suhteista ja varsinkin IV armeijaosastostani, joka oli kasvanut lujasti sydämeeni kiinni, ei minulle ollut helppo. Mutta se oli tehtävä! En aavistanut, että minun muutaman vuoden kuluttua oli uudelleen tartuttava miekkaan ja sitten, samoin kuin entisen armeijakuntanikin, uudelleen palveltava keisaria ja valtakuntaa, kuningasta ja isänmaata.

Pitkän palvelusaikani kuluessa olen tutustunut melkein kaikkiin Saksan heimoihin. Luulen sen vuoksi voivani arvostella, mikä runsaus mitä arvokkaimpia ominaisuuksia kansaamme sisältyy ja kuinka tuskin ainoallakaan toisella maalla koko maailmassa on niin monipuolisia rikkaan henkisen ja sielullisen elämän edellytyksiä kuin Saksalla.

LEPOON SIIRTYMINEN.

Uskollisimman kuuliaisin kiitoksin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ja lämpimimmin toivotuksin hänen armeijalleen ja täydellisessä luottamuksessa isänmaamme tulevaisuuteen olin eronnut vakinaisesta palveluksesta, aina kuitenkin jääden sisällisesti sotilaaksi.

Rikkaat elämykset kaikilla ammattini aloilla sallivat minun tyytyväisin mielin muistaa entistä toimintaani. Ei mikään voinut samentaa kokonaiskuvaa, jota verhosi hehkuvain nuoruudenunelmain toteutumisen lumous. Minunkaan siirtymiseni vapaasta tahdosta valitsemaani lepoon ei sen vuoksi tapahtunut ilman kodinkaihoa jättämääni vaikutusalaa kohti, ei ilman kaipausta armeijan riveihin. Toivo, että Keisarini kutsuisi minut uudelleen vaaran uhatessa isänmaatani, toivo saada uhrata sen palvelukseen viimeiset voimani ei muuttuneiden olosuhteiden hiljaisuudessa menettänyt vähääkään voimastaan.

Minun erotessani palveluksesta sykki armeijassa erinomaisen voimakas henkinen elämä. Raikastuttava taistelu vanhan ja uuden välillä, suhdattoman edistyksen ja pelokkaan pidättyväisyyden välillä, haki ja löysi tasauksensa äskeisen sodan käytännöllisissä kokemuksissa. Huolimatta uusista urista, joita nämä kokemukset meille avasivat, eivät ne jättäneet sijaa millekään epäilykselle siitä, että huolimatta kaikkien taistelukeinojen arvon noususta, sotamiehen kasvatuksen, hänen siveellisen kehityksensä arvioinnin täytyi jäädä samaksi kuin tähänkin saakka. Rohkea toimi oli vielä nytkin säilyttänyt etusijan järjen mestaroinnin rinnalla. Kylmäverisyys ja luonteen lujuus pysyivät sodassa korkeammassa arvossa kuin aatekouluutuksen hienoudet. Huolimatta hävitysaseitten kehityksestä yhä täydellisemmiksi, ei sota ollut menettänyt yksinkertaisia, niin sanoakseni karkeita muotojaan. Se ei sallinut mitään ihmisluonteen liikahoitoa, ei mitään sotilaskasvatuksen ylihienostusta. Mutta edelleenkin se ennen kaikkea muuta vaati ihmisen kehitystä lujatahtoiseksi yksilöksi. Rauhan aikana on useinkin luultu voitavan syyttää armeijaa epätuottavuudesta. Täydellä syyllä, jos tuottavuudella tarkoitetaan aineellisten arvojen tuotantoa, mutta täydelleen aiheettomasti, jos tuottavuutta harkitaan korkeampien siveellisten näkökohtien mukaan. Sen, joka ei ennakkoluulosta ja pahansuopuudesta etukäteen tuominnut sotilaallista rauhantyötämme, täytyi tunnustaa armeijan mitä onnistuneimmaksi tahdon ja tekojen, vieläpä toimi-ilonkin kouluksi. Kuinka monet tuhannet ihmiset ovat vasta sen vaikutuksen alaisina oppineet, mitä he sielullisesti ja ruumiillisesti kykenevät saamaan aikaan, ovat siinä saaneet itseluottamuksen ja sisällisen oman voiman, jonka he sitten ovat läpi elämänsä säilyttäneet. Missä on kansamme tasa-arvoaate ja yhteysmieli ollut perusteellisemmin edustettuna kuin suuren isänmaallisen armeijamme kaikkitasoittavassa koulussa? Taipumus rajattomaan itselleen elämiseen yhteiskuntaa ja valtiota hajoittavine pyrkimyksineen jalostettiin ja muodostettiin siinä siunauksellisesti kasvattamalla yksityisen ankaraa itsekuria yhteisyyden hyväksi. Armeija kouluutti ja vahvisti sitä voimakasta järjestysvaistoa, jonka isänmaassamme kaikkialla tapasimme, valtioelämän aloilla samoin kuin tieteessä, kaupassa ja tekniikassakin, teollisuudessa samoin kuin työntekijäinkin syvissä riveissä, maanviljelyksen samoin kuin ammattielämänkin aloilla. Vakaumus, että yksityisen alistuminen yhteisyyden parhaan alle on välttämättömyys, jopa siunaus, oli käynyt Saksan armeijalle ja samalla Saksan kansallekin täydeksi tietoisuudeksi. Vain tällä perustalla olivat mahdollisia ne suunnattomat ponnistukset, joiden avulla meidän pian ankarasta pakosta täytyi ja joiden avulla me saatoimme uhmata kokonaista vihollismaailmaa.

Euroopan, Aasian ja Afrikan taistelukentillä onkin saksalainen upseeri ja sotilas osoittanut, että armeijamme kasvatus oli oikea. Vaikka viime pitkä sota monenlaisten syiden vuoksi joihinkin luonteihin vaikuttikin siveellisessä suhteessa höllentävästi, taikka sielullisen ja ruumiillisen liikarasituksen johdosta siveelliset käsitykset osaksi hämmentyivät ja lukuisain viettelyitten alaisina ennen moitteettomat luonteet heikentyivät, niin pysyi armeijan sisin ydin kuulumattomasta rasituksesta huolimatta kuitenkin siveellisesti terveenä ja tehtävänsä tasalla.

Tähänastista armeijaa on syytetty siitä, että sen pyrkimys muka oli alentaa vapaa ihminen tahdottomaksi välikappaleeksi. Suuren maailmansodan tappotantereilla, keskellä loppumattomien taistelujen hajoittavia vaikutuksia on kuitenkin käynyt ilmi, mikä tahtoa vahvistava vaikutus kasvatuksellamme on ollut. Lukuisat mieltä ylentävät ja samalla järkyttävätkin tapaukset osoittavat, mihin suuriin vapaaehtoisiin uhreihin kunnon saksalainen kykeni, ei siitä syystä että hän olisi sanonut: "Minun täytyy", vaan koska hän itselleen sanoi: "Minä tahdon."

Tapauksien kulusta seuraa, että vanhan armeijamme hajoituksen johdosta vaaditaan uusia teitä kansan ja sen puolustusvoiman kasvattamiseksi. Tähän nähden pysyn vankasti vanhain koeteltujen periaatteitten pohjalla. Vaikkapa toiset eivät katsoisikaan sillä olevan ehdottomasti ratkaisevaa vaikutusta, millä keinoilla ja mitä teitä voimme saavuttaa mahdollisuuden samanlaisiin tuloksiin kuin tähän saakka, he ovat varmaankin kanssani samaa mieltä siitä, että isänmaamme tulevaisuudelle on määräävää, että yleensä vielä saavutamme tämän mahdollisuuden. Muuten on meidän pakko luopua asemastamme maailmassa ja alentua alasimeksi, meillä kun ei olisi enää rohkeutta eikä voimaa ruveta hetken vaatiessa vasaraksi.

Ehkä on kohtalon kysymys ei ainoastaan isänmaamme valtiolliselle, vaan myös sen taloudelliselle uudestisyntymiselle, kuinka jälleen saamme takaisin sen suuren järjestyksen ja toimitarmon koulun, jona vanha armeijamme oli. Saksa jos mikään maa maan päällä voi menestyä ja säilyttää elämisen arvoisen paikan muun maailman keskellä ainoastaan siten, että se ponnistaa ylimmilleen ja keskittää luovat voimansa. Onnettoman sodan hajoittavain vaikutusten johdosta ja sen harhakäsityksen vallitessa, ettei muka kaikkien kansanvoimain ankara alistaminen yhden hallitsevan voiman alaisiksi olisi voinut estää isänmaan onnettomuutta, on valitettavasti päässyt valtaan voimallinen nousu olevaista järjestystä vastaan. Kapinoiminen vuosia kestänyttä vapaaehtoista tai pakollista alistusta vastaan mursi tähänastiset salvat ja harhaili umpimähkään uusille teille. Onko menestyksen toivoa näillä uusilla teillä? Tähän saakka ainakin olemme valtiollisen hajoamisemme vaikutusten alaisina menettäneet paljon enemmän sielullisia ja eetillisiä arvoja kuin varsinaisen sodan johdosta. Ellemme jälleen pian luo uusia kasvattavia voimia, jos nykyiseen tapaamme edelleenkin harjoitamme ryöstöviljelystä kansamme henkisillä ja siveellisillä aloilla, niin tyhjennämme piankin valtioelämämme kalleimman perustuksen täydelliseen hedelmättömyyteen ja tyhjyyteen saakka!

TOINEN OSA

SODANKÄYNTI IDÄSSÄ

TAISTELU ITÄ-PREUSSISTA.

Sodan syttyminen ja kutsu aseisiin.

Rauhallinen elämä soi minulle jälkeen vuoden 1911 tilaisuuden levollisesti omistaa huomioni maailman valtiollisille tapauksille. Huomiot, joita tällöin tein, eivät suinkaan olleet omiaan tyydytystä tuottamaan. Turhanarkailu oli minusta kaukana, mutta siitä huolimatta en voinut mielestäni karkoittaa jonkinlaista painostavaa tunnetta. Minut valtasi se käsitys, että ajelehdimme maailmanpolitiikan laajalle valtamerelle, vaikk'ei asemamme Euroopassakaan ollut riittävän vahva. Päilyivätpä ukkospilvet Marokon yllä tai kokoontuivatpa Balkanin niemelle, minun samoin kuin useimpain maanmiestenikin mielessä kyti epämääräinen aavistus, että kaivettiin miinoja oman isänmaamme alle. Viime vuosina olimme epäilemättä saaneet olla kiihkoranskalaisen ryöpyn alla, joka näyttää säännöllisesti uudistuvan. Sen alkuperä oli meille tunnettu; tukea se haki ja löysi sekä Venäjältä että Englannista, riippumatta ensinkään siitä, kutka ja mikä siellä olivat julkisina tai salaisina, tietoisina tai tiedottomina vaikuttimina.

Olen aina ollut selvillä niistä erikoisista vaikeuksista, joita Saksan ulkopolitiikan johto tarjoaa. Vaarat, joita meille koitui maantieteellisestä asemastamme, taloudellisista välttämättömyyksistämme eikä vähimmin reuna-alueittemme sekavista kansallisuusoloista, olivat kouraantuntuvat. Vihamielinen politiikka, jonka onnistui koota meitä vastaan ulkolaiset pyyteet, ei käsittääkseni tarvinnut siihen suurtakaan taitoa. Sen loppumääränä oli sota. Me laiminlöimme varustautua tätä vaaraa vastaan. Liittopolitiikkamme noudatti enemmän jonkinlaista kunniakoodeksia kuin kansamme ja maailmanasemamme tarpeita.

Kun eräs sittemmin Saksan valtakunnankansleriksi tullut henkilö jo 1890-luvulla piti itsestään luonnollisena asiana että meidän oli huomioonotettava liittolaismaamme Tonavan monarkian jatkuva hajaantuminen, niin oli käsittämätöntä, miksi politiikkamme ei tehnyt sen mukaisia johtopäätöksiä.

Saksalais-itävaltalaisia heimolaisiamme kohtaan on minussa aina vallinnut täysi myötätunto. Heidän asemansa vaikeus omassa isänmaassaan onkin aina meillä herättänyt vilkasta osanottoa. Mutta käsitykseni mukaan käytti Itävalta-Unkarin politiikka tätä tunnettamme liian laajassa muodossa hyväkseen.

Puhe niebelungenilais-uskollisuudesta oli epäilemättä aikanaan sangen vaikuttava. Mutta se ei voinut estää meitä näkemästä, että Itävalta-Unkari ilman liittoveljellistä välipuhetta yllättämällä raastoi meidät Bosnian pulaan, jota varten tuo sana oli lausuttu, vaatien meitä sitten turvaamaan selkänsä. Selvää oli, ettemme silloin voineet hyljätä liittolaistamme. Sillä olisimme vain vahvistaneet Venäjän jättiläistä, joka sitten sitä varmemmin ja vastustamattomammin olisi musertanut meidät.

Minua sotamiehenä hämmästytti varsinkin se epäsuhde, joka vallitsi Itävalta-Unkarin valtiollisten vaatimusten ja sen sisäpoliittisten ja sotilaallisten voimain välillä. Kun Venäjä oli ryhtynyt suunnattomiin sotavarustuksiin Itä-Aasian sodasta toivuttuaan, vahvistimme tosin me saksalaisetkin puolustusvoimiamme, mutta emme asettaneet itävalta-unkarilaisille liittolaisillemme samoja vaatimuksia. Tonavan monarkian valtiomiehille saattoi olla sangen yksinkertaista syyttää sisällisten olojensa vaikeuksia meidän kehoittaessamme Itävalta-Unkaria lisäämään varustuksiaan. Mutta miksi emme keksineet keinoa, joka olisi pakottanut Itävalta-Unkarin tässä asiassa valitsemaan: joko-tahi? Tunsimmehan otaksuttavain vastustajaimme valtavan ylivoiman mieslukuun nähden. Oliko meillä siis oikeutta sallia, että liittolainen antoi suuren osan kansanvoimistaan jäädä käyttämättä yhteisen puolustuksen hyväksi? Mitä hyötyä oli meille siitä, että Itävalta-Unkari oli meille etuvarustuksena kaakossa, kun tämä etuvarustus joka taholta rusahteli, eikä siinä ollut riittävästi miehiä valleja puolustamaan?

Alun pitäen näytti minusta arveluttavalta luottaa siihen, että Italialta saisimme tehokasta aseellista apua. Se oli epäiltävä, vaikka Italian valtiomiehet olisivat halunneetkin sitä antaa. Meillä oli ollut tilaisuus täydelleen todeta Italian armeijan heikkous Tripolin sodassa. Sen jälkeen eivät Italian olot valtion kovin rappeutuneiden raha-asiain johdosta olleet paljoakaan parantuneet. Taisteluvalmis ei Italia missään tapauksessa ollut.

Tähän suuntaan kulkivat siihen aikaan mietteeni ja huoleni. Olin jo kahdesti oppinut tuntemaan sodan, kummallakin kerralla olivat voimalliseen valtiolliseen johtoon yhtyneet yksinkertaiset, selvät sodan päämäärät. En pelännyt sotaa, en nytkään! Mutta ylentäväin vaikutusten ohella olivat sen ihmiselämään kohdistuvat hävityksetkin minulle siksi tunnetut, että olisin suonut sitä kartettavan niin kauan kuin mahdollista.

Mutta nyt syöksähdimme kuitenkin sodan kitaan! Ei ollut vähääkään toivoa, että olisimme Ranskan kanssa voineet saada sovintoa aikaan, torjua Englannin kauppakateuden ja kilpailupelon, tyydyttää Venäjän pyyteet rikkomatta liittoamme Itävallan kanssa, ja tämä oli jo kauan ylläpitänyt Saksassa mielialan jännitystä, joka sai sodan syttymisen melkein tuntumaan vapautukselta ainaisesta, koko elämää ahdistavasta painostuksesta.

Saksan keisarilliset joukot kutsuttiin aseisiin! Uljas ja tehokas sotavoima, jonka veroista maailma on harvoin nähnyt. Koko kansa tunsi sydämensä sykkivän voimakkaammin sitä katsellessaan. Mutta ylimielisyyttä ei missään meitä odottavaan tehtävään nähden. Eihän ollut Bismarck sen enempää kuin Moltkekaan meiltä salannut moisen sodan suunnatonta rasitusta, kysyihän meillä jokainen asioihin perehtynyt itseltään, kykenisimmekö valtiollisesti, taloudellisesti, sotilaallisesti ja siveellisesti sen kestämään. Mutta suurempi kuin huoli oli epäilemättä luottamus.

Näissä mielialoissa ja mietteissä tapasi minutkin sanoma myrskyn puhkeamisesta. Minussa heräsi taas sotilas vastustamattoman voimakkaasti. Tarvitsisiko Keisarini ja Kuninkaani minua? Juuri viimeinen vuosi oli kulunut, ilman että olin saanut mitään senkaltaista virallista vihjausta. Nuorempia voimia näytti olevan riittävästi. Mukauduin kohtalooni, mutta jäin kuitenkin kaihoisasti odottamaan.

Rintamalle.

Kotimaa kuunteli mieli jännittyneenä. Sotanäyttämöiltä tulleet tiedot olivat toiveittemme ja toivotustemme mukaiset. Liège oli kukistunut, Mühlhausenin tappelu voitettu, armeijamme oikea sivusta ja keskusta etenivät Belgian kautta. Ensimmäiset riemukkaat tiedot Lothringenin taistelusta levisivät isänmaahamme. Idästäkin kaikui kuin voiton riemua.

Ei millään taholla tapauksia, jotka olisivat näyttäneet aiheuttavan huolta.

Elokuun 22:sena klo 3 iltapäivällä sain Hänen Majesteettinsa Keisarin suuresta päämajasta kysymyksen, olinko valmis paikalla käytettäväksi.

Vastaukseni oli: "Olen valmis."

Vielä ennenkuin tämä sähkösanoma saattoi ennättää suureen päämajaan sain sieltä toisen. Siitä päättäen luotettiin varmasti siihen, että olisin valmis vastaanottamaan kenttätoimen ja minulle ilmoitettiin, että kenraali Ludendorff saapuisi luokseni. Seuraavissa, suuresta päämajasta tulleissa tiedoissa sain sitten ilmoituksen, että minun tuli viipymättä lähteä itään armeijan päälliköksi.

Klo 3:n aikaan yöllä lähdin asemalle, vain keskeneräisesti hätäpikaa varustettuna, ja seisoin siellä odottavalla mielellä himmeästi valaistussa hallissa. Ajatukseni sain täydelleen temmatuksi irti kotiliedestäni, josta minun täytyi niin äkkiä erota, vasta kun lyhyt ylimääräinen juna saapui asemalle. Siitä astui reippain askelin kenraali Ludendorff, esittäen itsensä minulle 8:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä.

Kenraali oli tähän hetkeen saakka ollut minulle tuntematon, hänen toiminnastaan Liègen luona en ollut vielä saanut tietoa. Hän selosti minulle ensinnäkin aseman itärintamallamme, josta toimivan armeijan esikunnan päällikkö, kenraalieversti von Moltke, oli suuressa päämajassa Coblenzissa elokuun 22:sena itse hänelle antanut tietoja. Sen mukaan olivat 8:nnen armeijan sotatoimet Itäpreussissä kehittyneet seuraavaan tapaan: armeija oli jättänyt sotatoimien alkaessa XX armeijaosaston ja sen vahvistukseksi linnoitusten varusväkeä ja muita maanpuolustusosastoja Länsi- ja Itä-Preussin etelärajan suojaksi asemiin, jotka ulottuivat Veikselistä Lötzenin järvialueelle saakka. Armeijan pääosa (I armeijaosasto, XVII armeijaosasto, I reserviosasto, 3:s reservidivisiona, Königsbergin linnoituksen varusväki ja 1:nen ratsuväkidivisiona) oli koottu Itä-Preussin itärajalle ja oli siellä elokuun 17:ntenä Stallupönenin luona, elokuun 19:ntenä ja 20:ntenä Gumbinnenin luona hyökäten taistellut kenraali Rennenkampfin johdolla idästä tunkeutuvaa venäläistä Niemeninarmeijaa vastaan. Gumbinnenin taisteluiden aikana oli saapunut tieto venäläisen, kenraali Samsonovin johtaman Narewin-armeijan etenemisestä etelästä päin Soldau—Willenbergin saksalaista rajalinjaa vastaan. 8:nnen armeijamme johto piti mahdollisena, että venäläinen jo elokuun 21:senä kulkisi tämän rajan poikki. Tämä selkäyhteyksien uhka etelästä käsin sai ylikomennon keskeyttämään Gumbinnenin taistelun ja ilmoittamaan ylimmälle armeijanjohdolle, ettei se kykenisi enää pitämään hallussaan Veikselin itäpuolella olevaa maata.

Kenraalieversti von Moltke ei hyväksynyt tätä päätöstä. Hänen käsityksensä oli, että oli koetettava jollain sotatoimella tuhota Narewin-armeija, ennenkuin voitiin ajatella Itäpreussin luovuttamista, tämä maakunta kun sekä sotilaalliselta, taloudelliselta että valtiolliselta kannalta oli niin tärkeä. Ylimmän armeijanjohdon ja armeijan ylikomennon käsitysten välisestä ristiriidasta seurasi, että 8:nnen armeijan johtavat miehet vaihdettiin toisiin.

Armeijan tilanne näytti paraillaan olevan seuraava: Irtautuminen vihollisesta oli onnistunut. I armeijaosastoa ja 3:tta reservidivisionaa siirrettiin paraillaan rautateitse länteen, kun taas I reserviosasto ja XVII armeijaosasto jalkamarssissa pyrkivät Veikselille. XX armeijaosasto seisoi vielä rajalla paikoillaan.

Olin uuden esikunnanpäällikköni kanssa tilanteen arvosteluun nähden pian yksimielinen. Kenraali Ludendorff oli jo Coblenzista voinut lähettää ensimmäiset kiireellisimmät määräykset, joiden tarkoituksena oli turvata sotatoimien jatkaminen Veikselin itäpuolella. Tähän kuului ensi sijassa, ettei I armeijaosaston lähetyksiä viety liian kauas länteen, vaan että ne suunnattiin Deutsch-Eylauhun, siis XX armeijaosaston oikean siiven taa vihollista kohti.

Kaikki muu täytyi ja voitiin ratkaista vasta meidän saavuttuamme Marienburgiin armeijan pääkortteeriin.

Keskustelumme oli tuskin kestänyt puolta tuntia kauempaa. Läksimme sitten levolle. Tähän liikenevän ajan käytin perusteellisesti tarkoitukseensa.

Näin matkustimme siis kohti yhteistä tulevaisuutta täydelleen tietoisina tilanteen vakavuudesta, mutta myös täynnä lujaa luottamusta Herraan Jumalaan, urheihin joukkoihimme eikä vähimmin toisiimme. Vuosikausia oli tästä lähtien yhteinen ajatus ja yhteinen toiminta liittävä meidät toisiimme.

Lausun jo heti tässä julki käsitykseni minun ja silloisen yleisesikunnanpäällikköni, sittemmin ensimmäisen kenraalimajoitusmestarin kenraali Ludendorffin välisestä suhteesta. On luultu voitavan sitä verrata Blücherin ja Gneisenaun väliseen suhteeseen. En tahdo puuttua siihen, missä määrin tämä vertaus lähtee oikeista historiallisista perusteista. Kuten edellä olevasta esityksestä näkyy, olin itse ennen vuosikausia ollut yleisesikunnan osastonpäällikkönä. Tämän viranomaisen toiminta edesvastuunalaisen päällikön rinnalla ei Saksan armeijassa ole teoreettisesti määritelty, kuten omasta kokemuksestani tiesin. Yhteistyön laatu ja toistensa täydentäminen riippuu päinvastoin henkilöistä. Kummankinpuolisten toimipiirien rajoja ei siis ole jyrkkään määritelty. Jos esimiehen ja yleisesikunnanpäällikön välinen suhde on oikea, järjestyvät nämä rajat helposti sotilaallisen ja henkilöllisen toimitavan ja molempain luonteenominaisuuksien pohjalla.

Itse olen usein verrannut suhdettani kenraali Ludendorffiin onnelliseen avioliittoon. Kuinka luulee sivullinen voivansa sellaisessa määrätä kummankin ansion tarkat rajat? Ajatukset ja toimet käyvät yhteen ja toisen sanat ovat useinkin vain toisen aatteitten ja tunteitten ilmaisua.

Huomattuani piankin mikä suuriarvoinen mies kenraali Ludendorff oli, pidin yhtenä tärkeimmistä tehtävistäni vapaan vallan antamista tarpeen tullen esikuntapäällikköni nerokkaille ajatuksille, hänen melkein yli-inhimilliselle työkyvylleen ja koskaan lannistumattomalle tarmolleen. Vapaan vallan siihen suuntaan, missä yhteinen kaipauksemme, yhteiset päämäärämme olivat: lippujemme voitto, isänmaamme paras ja rauha, joka olisi kansamme uhrausten arvoinen.

Minun tuli kenraali Ludendorffia kohtaan noudattaa sitä taistelutoverin uskollisuutta, jota kansamme historia nuoresta pitäen meille opettaa, taistelu-uskollisuutta, josta eetillinen ajatustapamme on niin rikas. Ja hänen työnsä ja pyrintönsä, samoin kuin koko henkilöllisyytensä olivat todella tämän uskollisuuden arvoiset. Antakoot muut asiasta minkä arvostelun tahansa! Hänelle, samoin kuin niin useille muillekin suurille ja suurimmille miehillemme on vasta myöhemmin koittava se aika, jolloin kansa kokonaisuudessaan on ihaillen katsova häneen. Mutta minun toivoni on, että isänmaamme yhtä kovan kohtalon alaisena jälleen löytäisi samanlaisen miehen, eheän miehen, voimallisesti itseensä sulkeutuneen, joka tosin on kulmikas ja särmikäskin, mutta samalla niin luotu jättiläismäiseen työhön, että historia tuskin tuntee toista samanlaista. Todella vihasivatkin häntä vastustajat, jotka älysivät hänen merkityksensä!

Vakaumustemme sopusointuun sota- ja valtiollisissa asioissa perustui käsitystemme yhdenmukaisuus taistelukeinojemme käytäntöön nähden. Toisistaan poikkeaville käsityksille löytyi luonnollinen yhteensovitus ja tasoitus, ilman että myönnytyksien tuottama tunne puolella tai toisella olisi milloinkaan sekaantunut asiaan häiritsevästi. Esikuntapäällikköni valtava työ siirsi aatteemme ja suunnitelmamme armeijanjohtomme ja myöhemmin koko ylimmän armeijanjohdon koneistoon, kun se oli meille uskottu. Hänen vaikutuksensa huokui kaikkeen, ei kukaan voinut sitä välttää joutumatta vaaraan tulla syöstyksi yhtenäiseltä radalta. Miten olisikaan muutoin suunnaton tehtävä voitu täyttää, käyttävä voima saattaa täyteen vaikutukseensa?

Luonnostaan selvän, sotilaallisen velvollisuudentunnon elähyttämänä, tahdosta ja aatteista rikkaana liittyi meihin molempiin apulaisten laajempi piiri. Uskollisin, kiitollisin sydämin olen heidätkin aina muistava!

Tannenberg.

Elokuun 23:ntena saavuimme varhain iltapäivällä päämajaamme Marienburgiin. Tulimme täten Veikselin itäpuolella olevaan maahan, joka nyt oli oleva toimialamme. Rintamalla oli asema tähän mennessä kehittynyt seuraavasti:

XX armeijaosasto oli Neidenburgin luota raja-asemistaan peräytynyt Gilgenburgiin ja sen itäpuolella olevaan seutuun. Lännessä tähän joukkoon liittyen seisoivat Thornin ja Graudenzin linnoituksista otetut varusväet rajaa pitkin aina Veikselin seuduille saakka. 3:s reservidivisiona oli saapunut Allensteinin luo XX armeijaosaston vahvistukseksi. I armeijaosaston kuljetus Deutsch-Eylauhun oli viivytyksin alkanut. XVII armeijaosasto ja I reserviosasto oli jalan marssien tullut Gerdauenin seuduille saakka. 1:nen ratsuväkidivisiona oli Insterburgin eteläpuolella Rennenkampfin armeijaa vastassa. Königsbergin varusväki oli paluumarssilla länttä kohti kulkenut Insterburgin ohi.

Rennenkampfin Niemenin-armeija ei, omituista kyllä, vielä ollut sanottavin jalkaväkijoukoin tunkeutunut Angerappin yli. Molemmista venäläisistä ratsuväkiosastoista oli toisen ilmoitettu olevan Angerburgin luona, toisen Darkehmenin länsipuolella. Samsonovin Narewin-armeija oli kaikesta päättäen saanut Ortelsburgin seuduille yhden divisionan ja sanottiin vihollisen miehittäneen Johannisburginkin. Muutoin näytti tämän armeijan pääosa vielä olevan rajalla rintamaansa kehittämässä, läntinen siipi Mlawan luona.

Kaatuneen venäläisen upseerin kirjelaukusta oli löydetty asiakirja, josta vastustajan johdon aikeet selvenivät. Sen mukaan tuli Rennenkampfin armeijan edetä Insterburgin—Angerburgin linjaa kohti kiertäen pohjoisen puolelta Masurin-järvet. Sen tuli käydä niiden saksalaisten sotavoimain kimppuun, joiden otaksuttiin olevan Angerappin takana, jota vastoin Narewin-armeijan piti Lötzen—Ortelsburgin linjan kautta päästä saksalaisten siipeen.

Venäläiset siis suunnittelivat konsentrista hyökkäystä 8:nnen armeijan kimppuun, vaikka Samsonovin armeija jo kaartoi koko lailla kauempaa länttä kohti, kuin alkuperäinen tarkoitus oli.

Mitä tulee meidän, niin, mitä voimme tehdä tätä vihollisen vaarallista suunnitelmaa vastaan? Se on vähemmän vaarallinen suunnittelunsa rohkeuden kuin niiden voimain vuoksi, joilla se aiotaan suorittaa, ainakin mitä tulee taistelijain lukuun, joskaan ei tahdonvoima toivottavasti ole yhtä suuri. Suuntasihan venäläinen elokuun ja syyskuun kuluessa kokonaista 800.000 sotilasta ja 1700 tykkiä Itä-Preussiä vastaan, jonka puolustukseksi voitiin käyttää vain 210.000 saksalaista sotilasta ja 600 tykkiä.

Vastasuunnitelmamme on yksinkertainen. Koetan havainnollisesti esittää sen pääpiirteet lukijalle, vaikk'ei hän olisikaan ammattimies.

Samsonovin sankkoja joukkoja vastaan asetamme ensinnäkin ohuen keskustan. Sanon ohuen, en heikon. Sillä ne ovat miehiä, joilla on teräksinen sydän ja teräksinen tahto. Heidän selkänsä takana koti, vaimo ja lapset, vanhemmat ja sisarukset, talo ja tavara! Se on XX armeijaosasto, urheita länsi- ja itäpreussilaisia. Taipukoon vain tämä ohut keskusta vihollisjoukkojen painostuksesta, kunhan ei vain murru. Sillä välin kuin tämä keskusta taistelee, tulee kahden tuiman ryhmän molemmilla sivustoilla edetä ratkaisevaan hyökkäykseen. I armeijaosaston joukot maanpuolustus-väellä vahvistettuina, kaikki nämäkin uhatun maan lapsia, tuodaan taisteluun oikealta kädeltä luoteesta, XVII armeijaosaston joukot ja I reserviosasto yhdessä yhden maanpuolustus-brigadin kanssa vasemmalta pohjoisesta ja koillisesta käsin. XVII armeijaosastonkin ja I reserviosaston sotilailla samoin kuin maanpuolustusväen ja nostoväenkin miehillä on selkänsä takana kaikki, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Yksinkertainen voitto ei riitä, tuhoisku tulee meidän antaa Samsonoville. Sillä vain siten saamme vapaat kädet toista vihollistamme, Rennenkampfia vastaan, joka paraillaan ryöstää ja polttaa Itä-Preussiä. Vain siten voimme todella ja täydelleen vapauttaa vanhan preussiläismaan ja vain siten saamme vapaan vallan uusiin toimiin, joita meiltä odotetaan, ja voimme puuttua siihen valtavaan ratkaisevaan taisteluun, joka Venäjän ja liittolaisemme Itävalta-Unkarin välillä riehuu Galitsiassa ja Puolassa. Ellei ensimmäinen iskumme ole perinpohjainen, niin jää vaara uhkaamaan kotimaatamme kuin hiipivä tauti, kostamatta jäävät Itä-Preussin murhat ja palot ja turhaan odottaa meitä etelässä liittolaisemme.

Perusteellisiin toimiin siis! Sitä varten meidän tulee panna toimeen kaikki, mitä liikkuvassa sodassa voidaan vähänkin käyttää ja mitä suinkin liikenee. Graudenzista ja Thornista tuodaan, mitä niiden valleilla vielä on taistelukykyistä maanpuolustusväkeä. Niistä juoksuhaudoistakin, jotka Masurin-järvien välillä idän puolella ovat nykyisten sotatoimiemme turvana, lähtee maanpuolustusväkemme liikkeelle ja jättää sillä puolella puolustuksen mitättömän vähäiselle joukolle kelpo nostoväkeläisiä. Jos voitamme kenttätaistelun, emme enää tarvitse Thornin emmekä Graudenzin linnoituksia ja pääsemme järvialueen tuottamista huolista.

Rennenkampfia vastaan, joka voisi koillisesta päin jättiläispaineella meitä ahdistaa, jää vain ratsuväkidivisionamme ynnä Königsbergin pääreservi ja kaksi maanpuolustusbrigadia. Emme kuitenkaan vielä kykene päättelemään, riittävätkö nämä voimat todella. Taisteluvoimaansa nähdenhän ne eivät ole muuta kuin helposti rikkirevittävä harso, jos Rennenkampfin massat todella marssivat, hänen ylivoimaiset ratsasjoukkonsa todella lähtevät liikkeelle, kuten oli pelättävissä. Mutta ehkä ne eivät sitä tee; harso riittää siinä tapauksessa heikkoutemme verhoksi. Meidän täytyy jättää sivustamme ja selkämme vaaralle alttiiksi ollaksemme ratkaisevalla rintamalla vahvat. Toivottavasti meidän onnistuu pettää Rennenkampf; ehkä hän menee ansaan. Voivathan lujasti linnoitettu Königsberg varusväkineen ja ratsuväkemme vihollisen mielikuvituksessa paisua mitä mahtavimmiksi suureiksi.

Mutta vaikka Rennenkampf meidän onneksemme antautuisikin väärien kuvitelmien valtaan, eikö hänen ylin armeijanjohtonsa pakota häntä nopein marssein tunkeutumaan lounatta kohti selkäämme? Eikö Samsonovin avunhuuto saa häntä lähtemään sotakenttää kohti liikkeelle? Ja vaikka ihmisäänen huuto kaikuisikin tyhjään, eikö taistelun vaativa jyrinä ole kuuluva järvien pohjoispuolelle venäläisten rintamalle, vieläpä ehkä vihollisen päämajaan saakka?

Varovaisuus Rennenkampfiin nähden on siis tarpeen, mutta emme voi noudattaa sitä siten, että jättäisimme häntä vastaan melkoisia taistelujoukkoja, muuten olemme taistelukentällä vielä heikommat kuin ennestään olemme.

Jos laskemme molemminpuoliset voimat ja meikäläiseen luemme ne molemmat maanpuolustus-brigaditkin, jotka paraillaan ovat matkalla luoksemme Slesvig-Holsteinin rannikkopuolustuksesta ja luultavasti ennättävät ajoissa taisteluun, niin osoittaa vertaus venäläisten todenmukaisiin voimiin yhä vieläkin suurta epäsuhtaa meidän vahingoksemme, vieläpä vaikka Rennenkampf pysyisikin paikoillaan eikä puuttuisi taisteluun. Lisäksi taistelee etumaisissa riveissämme paljon maanpuolustusväkeä ja nostoväkeä vanhoja vuosikutsunnoita Venäjän parasta nuorisoa vastaan. Meitä vastaan puhuu vielä sekin, että suurin osa joukoistamme ja juuri kaikki ne, joiden otaksuttavasti tulee asemasta päättäen, antaa ratkaiseva isku, ovat tulleet raskaista ja tappioon päättyneistä taisteluista. Olihan niiden täytynyt luovuttaa venäläisille Gumbinnenin taistelukenttä. Joukot eivät sen vuoksi marssi voittajain ylpein tuntein. Mutta siitä huolimatta ne menevät taisteluun ilomielin ja lujaa luottamusta tuntien. Henki on hyvä, niin meille ilmoitetaan, se siis oikeuttaa voimakkaihin päätöksiin, ja missä se ehkä on hieman painostunut, siellä nämä voimalliset päätökset rohkaisevat sitä. Niin on laita ollut ennen, onko tällä kertaa oleva toisin? Mieslukumme vähemmyys ei minua arveluttanut.

Se, joka sodassa laskee vain näkyvin arvoin, laskee väärin. Ratkaisevasti vaikuttavat sotamiehen sisälliset arvot. Niihin perustan luottamukseni. Ajattelen näin:

Marssikoon vain venäläinen isänmaahamme, saakoon vain saksalaisen maan polkeminen hänen sydämensä lujemmin sykkimään, se ei siltä tee häntä saksalaiseksi sotilaaksi, eivätkä ne, jotka häntä johtavat, ole saksalaisia upseereja. Mandzurian taistelukentällä venäläinen sotamies oli taistellut mitä kuuliaisimmin, vaikka hänen hallituksensa valtiolliset aikeet Tyynen-meren äärillä olivatkin hänelle niin vieraat. Ei näyttänyt mahdottomalta, että Venäjän armeijan innostus tsaarivallan sodanpäämääriä kohtaan olisi sodassa keskusvaltoja vastaan suurempi. Siitä huolimatta otaksuin, ettei venäläinen sotamies ja upseeri eurooppalaisella sotanäyttämöllä yleensä osoittaisi parempia sotilaallisia ominaisuuksia kuin Itä-Aasiassakaan, ja luulin sen vuoksi, että minä voimasuhteitten vertailussa miesluvun vähemmyyden vaikuttaman miinuksen saatoin korvata meidän eduksemme sisällisen voiman plussilla.

Tämä on suunnitelmamme, nämä ajatuksemme ennen taistelua ja ne tahdoimme taistelussa toteuttaa. Nämä aatteemme ja aikeemme kokoamme elokuun 23:ntena lyhyeen ilmoitukseen, jonka lähetämme ylimmälle armeijanjohdolle ja joka kuului:

"Armeijan yhtyminen suunniteltu elokuun 26:nneksi XX armeijaosaston luo kiertohyökkäystä varten."

Elokuun 23 päivän iltana jouduin lyhyellä virkistyskävelyllä Nogatin länsirannalle. Sieltä nähden tarjosivat Saksalaisen ritarikunnan ylpeän linnan, baltilaisen tiiligotiikan suurimman muistomerkin punaiset seinät aivan ihmeteltävän kuvan. Ajatuksiin, joita ylevän ritariajan menneisyys synnytti, sekaantui pakostakin huntuun verhotun tulevaisuuden mietteitä. Mielialan vakavuutta lisäsivät pakolaiset, joita kotimaakunnastani kulki ohitse. Se oli surullinen muistutus, ettei sota kohtaa vain aseellista miestä, vaan että se tuhoamalla turvattomain elinehdot käy ihmiskunnalle tuhatkertaiseksi vitsaukseksi.

Elokuun 24:ntenä lähdin suppeamman esikuntani keralla automobiililla XX armeijaosaston kenraalikomennon luo ja jouduin tällöin sille paikalle, josta pian syttyvä taistelu oli saava nimensä.

Tannenberg! Tuskallisten muistojen sana Saksalaisen ritarikunnan mahdille, slaavilaisen voitontunteen riemuhuuto, yhä veres historian muistoissa huolimatta siitä, että tapahtumasta on kulunut yli 500 vuotta. En ollut vielä tähän päivään saakka koskaan ennen käynyt saksalaisuuden itäisten kulttuurisaavutusten kohtalon kentällä. Yksinkertainen muistopatsas siellä kertoo sankarillisesta taistelusta ja sankarikuolemasta. Seisoimme tämän muistopatsaan läheisyydessä eräinä lähipäivinä, joiden kuluessa Samsonovin venäläisen armeijan kohtalo muodostui tuhoisaksi tappioksi.

Matkalla Marienburgista Tannenbergiin lisääntyivät vaikutelmat siitä sotakurjuudesta, joka oli iskullaan kohdannut onnettomia asukkaita. Teillä tunkeili tavaroineen joukoittain onnettomia pakolaisia, häiriten osaksi vihollista vastaan marssivain joukkojemme liikkeitä.

Kenraalikomennon esikunnassa tapasin sen luottamuksen ja tahdon, joka suunnitelmamme onnistumiselle oli välttämätön. Edullisia olivat nekin vaikutukset, jotka sain joukkojen ryhdistä tällä meidän aluksi arveluttavimmalla kohdallamme.

Päivä ei tuonut mukanaan perusteellista selvitystä, ei Rennenkampfin toimiin enempää kuin Samsonovinkaan liikkeihin nähden. Näytti vain käyvän ilmi, että Rennenkampfin marssinopeus oli koko lailla verkallinen. Syytä emme voineet saada selville. Narewin-armeijaan nähden totesimme, että sen päävoimat etenivät XX armeijaosastoa vastaan. Armeijaosasto siirsi sen painostuksesta takaisinpäin vasenta siipeään. Tämä liike ei ollut millään tavalla arveluttava. Päinvastoin. Perässä tunkeva vihollinen on täten vasemmalle hyökkäysryhmällemme, joka tänään suunnataan Bischofsburgia kohti, yhä enemmän tarjoava oikean sivustansa. Huomiota herättivät sitä vastoin meille arveluttavina ne vihollisen liikkeet, jotka näyttivät suuntaantuvan läntistä sivustaamme ja Lautenburgia kohti. Saimme sen vaikutelman, että venäläinen aikoi siellä sivuuttaa meidät ja aikoinaan sivusta ahdistaa meidän oikeanpuolisen ryhmämme valmistelemaa kiertohyökkäystä. Elokuun 25:s toi meille vähän enemmän selvyyttä Rennenkampfin liikkeistä. Hänen kolonnansa marssivat Angerappista länttä kohti, siis Königsbergiä vastaan. Olivatko venäläiset luopuneet alkuperäisestä toimisuunnitelmastaan? Vai oliko venäläisten johto erehtynyt liikkeihimme nähden ja otaksuiko se joukkojemme pääosan olevan linnoituksessa ja sen luona? Joka tapauksessa ei enää näyttänyt olevan syytä pelkoon, kun Rennenkampfin valtavia massoja vastaan jätimme vain harson. Samsonov liikkui melkoisen vitkastelevasti, päävoimat suunnattuina tänäkin päivänä XX armeijaosastoamme vastaan. Venäläisten oikeanpuolinen sivustaosasto marssi epäilemättä Bischofsburgia kohti, siis XVII armeijaosastoamme ja I reserviosastoamme vastaan, jotka tänä päivänä saapuivat tämän pikkukaupungin pohjoispuolella olevaan seutuun. Mlawan luo keräytyi ilmeisestikin yhä lisää venäläisiä joukkoja.

Tänä päivänä päättyy meidän odotuksemme ja valmistelumme aika. Viemme I armeijaosastomme XX armeijaosaston oikealle sivustalle. Yleinen hyökkäys voi alkaa.

Elokuun 26:s on Lautenburgista Bischofsburgiin pohjoisessa ulottuvan murhaavan kamppailun ensimmäinen päivä. Ei aukottomalla taistelurintamalla, vaan ryhmätaisteluin, ei yhdellä yhtenäisellä sotatoimella, vaan iskujaksolla alkaa draaman suoritus, ja näyttämö on yli sata kilometriä leveä.

Oikealla sivustalla kenraali François johtaa urheita itäpreussiläisiään. Ne tunkeutuvat Usdauta kohti valloittaakseen seuraavana päivänä rynnäköllä eteläisen taistelukentän avaimen tällä kohtaa. Kenraali von Scholtzinkin oiva osasto vapautuu vähitellen puolustuksen kahleista ja alkaa käydä hyökkäykseen. Katkerampi on taistelu jo tänä päivänä Bischofsburgin luona. Iltaan saakka siellä meidän puoleltamme suoritetaan perinpohjaista taistelutyötä. Voimakkailla iskuilla Mackensenin ja Belowin joukot (XVII armeijaosasto ja I reserviosasto) ynnä maanpuolustusväki siellä lyövät hajalle Samsonovin oikean siipiosaston, joka väistyy Ortelsburgiä kohti. Meidän menestyksemme suuruutta ei kuitenkaan ole vielä mahdollinen saada selville. Johtajat odottavat seuraavana päivänä uudistuvaa voimakasta vastarintaa tämän päivän taistelutantereen eteläpuolella. Mutta he ovat täynnään luottamusta.

Silloin näyttää Rennenkampfin puolelta ilmaantuvan uhkaava vaara. Ilmoitetaan erään hänen osastoistaan lähestyvän Angerburgin kautta. Eikö tämä löydä tietä vasemman hyökkäysryhmämme selkään? Lisäksi saapuu huolestuttavia tietoja vasemman siipemme sivustasta ja selkäpuolelta. Siellä liikehtii etelässä voimakkaita venäläisiä ratsujoukkoja. Mahdotonta on saada selville, kulkeeko jalkaväkeä sen perässä. Taistelun jännitys kohoaa korkeimmilleen. Edessämme on pulma: miksi muodostuu asema, jos ratkaisu viipyy vielä päiväkausia, kun alueet ovat niin valtavan laajat ja vihollisen ylivoima niin suuri? Onko ihme, että vakavat mietteet täyttävät monenkin sydämen; että horjuminen uhkaa sielläkin, missä tähän saakka on ollut vain lujinta tahtoa; että epäilykset voittavat alaa sielläkin, missä tähän saakka selvät ajatukset ovat vallinneet kaikkea? Eikö meidän pitäisi uudelleen vahvistaa joukkojamme Rennenkampfia vastaan ja mieluummin jättää toimemme Samsonovia vastaan puolinaisiksi? Eikö ole parempi, ettemme koeta tuhota Narewin-armeijaa, jotta varmasti välttäisimme oman tuhomme? Voitamme sisällisen ristiriitamme, pysymme tekemällemme päätökselle uskollisina ja etsimme edelleenkin hyökkäyksellä kaikin voimin pulan ratkaisua. Oikea siipi siis arvelematta eteenpäin Neidenburgia kohti ja vasen hyökkäysryhmä "matkaan kello 4 aamulla ja toimeen suurimmalla tarmolla", tähän tapaan kuuluu käsky.

Elokuun 27:ntenä käy ilmi, että I reserviosaston ja XVII armeijaosaston menestys Bischofsburgin luona edellisenä päivänä onkin ollut ratkaiseva. Vastustaja ei ole vain väistynyt, vaan pakenee taistelukentältä. Ja vielä huomaamme, että Rennenkampf vain erään lentäjän mielikuvituksessa marssii selkäämme. Todenteolla hän edelleenkin etenee verkalleen Königsbergiä kohti. Eikö hän näe, vai eikö tahdo nähdä, että tuho jo on täydessä käynnissä Samsonovin oikeata siipeä vastaan ja että se hänen vasemmallakin siivellään kaiken aikaa kasvaa? Sillä tänä päivänä François ja Scholtz valloittavat rynnäköllä Usdaun luona ja sen pohjoispuolella olevat vihollisasemat ja voittavat eteläisen vastustajan. Tunkeutukoon vihollisen keskusta nyt vain edelleen Allensteiniä—Hohensteiniä kohti, se ei siellä enää saa voittoa, vaan turmionsa. Meille on asema selvä; saman päivän iltana käskemme kiertää vihollisen ydinjoukot, sen XIII ja XV armeijaosaston. Elokuun 28:ntena verinen kamppailu jatkuu. 29:ntenä on suuri osa venäläisten päävoimista Hohensteinin luona ehdottomasti tuhon oma. Ortelsburg saavutetaan pohjoisesta, Willenberg Neidenburgin kautta lännestä. Venäläisiä jää jos kuinka monia tuhansia renkaan sisälle, joka alkaa sulkeutua. Venäläinen sankarius ei tosin ole vielä lopussa, suuret joukot taistelevat tässäkin epätoivoisessa asemassa tsaarin puolesta, pelastaen asekunnian, mutta ei enää taistelua.

Rennenkampf marssii yhä vain levollisesti Königsbergiä kohti. Samsonov on tuhon oma, vaikka hänen toverinsa vihdoin tekisikin toisen ja viisaamman johtopäätöksen tilanteen nojalla. Sillä me voimme jo taistelurintamasta ottaa pois joukkoja turvataksemme tuhotyömme, joka tapahtuu Neidenburgin—Willenbergin—Passenheimin avarassa syvänteessä ja joka saa Samsonovin epätoivoissaan turvautumaan kuolemaan. Tästä syvänteestä alkaa saapua yhä suurempia ja suurempia venäläisiä vankikolonnia. Niiden määrä ilmaisee yhä selvemmin taistelun tuloksen kypsyyden. Omituinen sattuma oli, että minä Osterodessa, eräässä niistä kylistä, joissa taistelun aikana oleskelimme, otin toisen vangiksi joutuneista komentavista kenraaleista vastaan samassa majatalossa, jossa vuonna 1881 olin eräällä yleisesikuntamatkalla asunut nuorena yleisesikuntaupseerina. Toinen esitti itsensä minulle seuraavana päivänä toimistohuoneiksi ottamassamme koulussa.

Jo taistelujen aikana saatoimme tutustua siihen osaksi oivaan sotilasaineistoon, joka tsaarilla oli. Minun vaikutelmaini mukaan oli joukossa epäilemättä sivistyskykyisiä aineksia. Huomasin tässä tilaisuudessa, samoin kuin jo 1866 ja 1870, kuinka nopeasti saksalainen upseeri ja sotamies sielullisissa tunteissaan ja asiallisessa arvostelussaan unohtaa, että vangiksi joutunut vastustaja oli hänen vihollisensa. Miestemme taisteluvimma lauhtuu hämmästyttävän nopeaan ymmärtäväiseksi sääliksi ja inhimilliseksi hyvyydeksi. Kasakoita vastaan vain nousi silloin yleinen viha. Heitä pidettiin kaikkien niiden eläimellisten raakuuksien tekijöinä, joiden alaisena Itä-Preussin kansan ja maan täytyi niin julmasti kärsiä. Kasakan huono omatunto sai kaikesta päättäen hänet, missä ja milloin suinkin voi, vangiksi joutumisen uhatessa poistamaan ne merkit, jotka osoittivat, mihin aselajiin hän kuului, — housujensa leveät nauhat.

Elokuun 30:ntenä yrittää vastustaja idässä ja etelässä vereksin ja jälleen kootuin joukoin ulkoa päin murtaa saartorenkaamme. Myszyniecistä, Ostrolenkan suunnalta siis, se siirtää uusia suuria voimia Neidenburgia ja Ortelsburgia kohti joukkojamme vastaan, jotka jo ovat kokonaan ympäröineet venäläisten keskustan ja sen vuoksi lähestyvää vastustajaa kohti kääntävät selkänsä. Vitkastelu on vaarallista, etenkin, kun Mlawasta lähestyvä viholliskolonna lentäjäin tuoman tiedon mukaan on 35 kilometrin mittainen, siis sangen voimallinen. Mutta me pidämme siitä huolimatta kiinni suuresta päämäärästämme. Samsonovin päävoima on kierrettävä ja tuhottava. François ja Mackensen työntävät uutta vihollista vastaan reservinsä, jotka valitettavasti ovat jo heikot. Niiden toimesta raukeaa venäläisten yritys lieventää Samsonovin tuhoa. Epätoivo on vallannut saarretut, kun taas mielen laimeus haittaa niiden toimitarmoa, jotka olisivat voineet tuoda vapautuksen. Tässäkin suhteessa Tannenbergin taistelukentän tapaukset antavat vahvistuksen vanhoille inhimillisille ja sotilaallisille kokemuksille.

Tulikehämme taajaan sullottujen, milloin yhtäänne, milloin toisaanne ryntäileväin venäläisten laumain ympärillä käy hetki hetkeltä lujemmaksi ja suppeammaksi. Rennenkampf näyttää tänä päivänä aikovan käydä Königsbergin itäpuolella Deime-linjan kimppuun Labiaun ja Tapiaun välillä. Hänen sankat ratsujoukkonsa lähestyvät Landsbergin—Bartensteinin suunnalta Tannenbergin taistelukenttää. Mutta me olemme jo Allensteinin luo koonneet vahvoja, voitonriemuisia, vaikka väsyneitä voimia niitä vastaanottamaan.

Elokuun 31:nen on meidän vielä taisteleville joukoillemme viimeinen sadon päivä, ylikomennollemme harkinnan päivä, miten sotatoimia on jatkettava, Rennenkampfille peräytymisen päivä Deimen—Allenburgin—Angerburgin linjalle.

Jo elokuun 29:ntenä oli tapausten kulku sallinut minun ilmoittaa Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni venäläisen Narewin-armeijan täydellisen tuhon. Vielä samana päivänä sain taistelutantereelle Hänen Majesteettinsa kiitoksen, isänmaankin nimessä. Siirsin tämän kiitoksen sydämessäni ja sanoissani esikunnanpäällikölleni ja uljaille joukoilleni.

Elokuun 31:senä saatoin Keisarilleni ja Kuninkaalleni ilmoittaa seuraavaa.

"Ilmoitan alamaisimmin Teidän Majesteetillenne, että eilen rengas venäläisen armeijan suurimman osan ympärillä sulkeutui umpeen. XIII, XV ja XVIII armeijaosasto on tuhottu. Vankeja on tähän saakka yli 60.000, joukossa XIII ja XV armeijaosaston komentavat kenraalit. Tykit ovat vielä metsäin kätkössä, niitä kootaan. Sotasaalis on erinomaisen suuri, sitä ei voida vielä tarkkaan määrätä. Renkaan ulkopuolellekin jääneet armeijaosastot, I ja VI ovat saaneet suuria vaurioita, ne jatkavat paontapaista peräytymistään Mlawan ja Myszyniecin kautta."

Joukkojen ja niiden johtajain aikaansaannokset olivat valtavat. Divisionat olivat nyt majoittuneet ja Leuthenin taistelun kiitosvirsi kohosi niiden leiritulilta. Allensteinissa, uudessa armeijanpäämajassamme, astuin ritarikunnan vanhan linnan läheisyydessä olevaan kirkkoon jumalanpalveluksen aikana. Papin lukiessa loppurukousta lankesivat kaikki läsnäolevat, nuoret sotamiehet ja vanhat nostoväen miehet, äsken koetun valtavan elämyksen alaisina polvilleen. Heidän sankaritekonsa saivat näin arvokkaan päätöksen.

Masurin-järvien taistelu.

Vielä ei taistelun pauhu Tannenbergin taistelutantereella ollut vaiennut, kun ryhdyimme valmistelemaan hyökkäystä Rennenkampfin venäläisen armeijan kimppuun. Elokuun 31:senä saapui ylimmältä armeijanjohdolta seuraava sähköohje:

"XI armeijaosasto, kaartin reserviosasto, 8:s ratsuväkidivisiona annetaan käytettäväksenne. Kuljetus on alkanut. 8:nnen armeijan lähin tehtävä on itärajan puhdistaminen Rennenkampfin armeijasta.

Äsken lyödyn vastustajan takaa-ajo Varsovaa kohti liikenevillä joukoilla on suotava sen johdosta, että venäläiset Varsovasta etenevät Schlesiaa kohti.

Ajateltava 8:nnen armeijan käyttämistä edelleen Varsovan suunnalla, kun Itä-Preussin tila sallii."

Käsky oli täydelleen tilanteen vaatimusten mukainen. Se asetti meille selvän päämäärän ja toimitti meille keinot ja neuvot sen saavuttamiseksi. Me luulimme voivamme otaksua, ettei Samsonovin entisestä armeijasta enää ollut jäljellä muuta kuin pirstaleita, jotka joko jo olivat päässeet Narewin taa turviin taikka olivat sinne matkalla. Niiden verestys oli huomioon otettava mahdollisuus. Mutta varmaan siihen kuluisi melko paljon aikaa. Toistaiseksi näytti riittävältä antaa heikkojen joukkojen pitkin eteläistä rajakaistalettamme pitää näitä tähteitä silmällä. Loput kaikki oli vietävä uuteen taisteluun. Ei lisäjoukkojenkaan saanti lännestä sallinut meidän mielestämme nyt vielä lähettää voimia Narew-linjan yli etelään.

Mitä sana "Varsova" sähkösanoman jälkiosassa merkitsee, on meille selvää. Sovitun sotasuunnitelman mukaan piti Itävalta-Unkarin sotavoimain hyökätä Galitsiasta Venäjän-Puolan itäosaan, painopisteenä Lublinin suunta, kun taas saksalaisten voimain tuli Itä-Preussista Narewin poikki ojentaa liittolaiselle kättä. Se oli suuri ja kaunis ajatus, vaikka siinä asiain nykyisellä kannalla oli arveluttavia heikkouksia. Se ei ottanut huomioon, että Itävalta-Unkari Serbian rajalle lähetti voimallisen sotajoukon, eikä sitä, että Venäjä jo pari viikkoa sodan syttymisen jälkeen saattoi olla rajalla, että Itä-Preussiä vastaan oli lähetetty 800.000 moskovalaista ja kaikkein vähimmin sitä, että tuuma jo rauhan aikana kaikkine yksityisseikkoineen kavallettaisiin Venäjän yleisesikunnalle.

Nyt on Itävalta-Unkarin armeija liian rohkean hyökkäyksen jälkeen venäläistä ylivoimaa vastaan joutunut mitä vaikeimpiin rintamataisteluihin, meidän kykenemättä tällä hetkellä suoranaisesti auttamaan, vaikka sidommekin suuria vihollisvoimia. Liittolaisen tulee koettaa kestää, kunnes olemme vielä Rennenkampfinkin lyöneet. Vasta silloin voimme ryhtyä auttamaan, vaikkakaan emme koko voimallamme, niin kuitenkin sen suurimmalla osalla.

Rennenkampf on, kuten olemme maininneet, linjalla Deime—Allenburg—Gerdauen—Angerburg. Mitä vihollissalaisuuksia Masurin-järvien kaakkoispuolisessa seudussa piilee, sitä emme tiedä. Ainakin Grajewon seutu näyttää epäilyttävältä. Siellä on paljon levottomuutta. Vielä epäiltävämpi on Niemenin-armeijan selkäpuolella oleva seutu. Siellä marssitaan herkeämättä ja liikutaan ja kaikesta päättäen edetään lounatta ja länttä kohti. Rennenkampf saa epäilemättä lisävoimia. Venäläiset reservidivisionathan on kotimaassaan saatu taistelukuntoon. Ehkä on niinikään saatu vapaaksi vielä muutamia armeijaosastoja, joita Venäjän ylin armeijanjohto ei enää luule tarvitsevansa Puolassa olevia itävaltalaisia vastaan. Lähetetäänkö nämä joukot Rennenkampfille tai hänen läheisyyteensä joko suoranaiseksi avuksi tai antamaan meille isku odottamattomalta suunnalta?

Rennenkampfilla on, mikäli voimme arvostella, yli 20 jalkaväkidivisionaa. Hän on alallaan ja jää yhä alalleen meidän joukkojemme saapuessa lännestä junilla ja marssiessa taisteluun häntä vastaan. Miksi ei hän käytä suurimman heikkoutemme aikaa, joukkojemme väsymyksen aikaa, niiden taajaa keskitystä Tannenbergin taistelukentälle hyökätäkseen kimppuumme? Miksi hän jättää meille aikaa joukkojemme selvittelyyn, uuteen sijoittumiseen, lepoon, apujoukkojen tuontiin? Onhan venäläinen päällikkö tunnettu oivaksi sotilaaksi ja kenraaliksi. Venäjän sotiessa Itä-Aasiassa kaikui Rennenkampfin nimi kirkkaammin kuin minkään muun venäläisen johtajan. Oliko hänen silloinen maineensa liioiteltu? Vai onko kenraali väliajalla menettänyt sotilaalliset ominaisuutensa?

Sotilaan ammatti on usein hämmästyttävän nopeaan uuvuttanut voimallisiakin luonteita. Siellä, missä vuosi takaperin vielä oli toimitarmoista älyä, eteenpäin tunkevaa tahtoa, on ehkä nyt vain hedelmätön pää ja raukea sydän. Tämä on jo usein ollut sotilaallisen suuruuden traagillinen kohtalo.

Olemme avanneet ja taas sulkeneet Rennenkampfin syntikirjan Tannenbergiin nähden. Lähtekäämme nyt ajatuksissamme hänen pääkortteeriinsa Insterburgiin, emme häntä syyttääksemme, vaan käsittääksemme.

Samsonovin tappio osoitti kenraali Rennenkampfille, ettei saksalaisten 8:nnen armeijan pääosa ollutkaan Königsbergissä, kuten hän oli otaksunut. Suuria voimia hän kuitenkin edelleenkin otaksuu olevan tässä valtavassa varuspaikassa. Uskalletulta, liian uskalletulta tuntuu sen vuoksi marssia sen sivu ja Allensteinin seuduilla hyökätä voitollisen saksalaisen armeijan kimppuun. Vähintään se olisi epävarma yritys. Turvallisempaa on jäädä Kurisches Haffin ja Masurin-järvien välisiin lujiin puolustusasemiin. Näitä asemia vastaan eivät saksalaiset ensinkään voi pohjoisen puolelta käyttää kierto- ja saartotemppujaan, etelän puolelta se on sangen vaikeata. Jos he taas hyökkäävät rintamaa vastaan, syöksytään varalla olevin valtavin reservein heidän tykkitulen runtelemain joukkojensa kimppuun. Jos he uskaltavat tunkeutua järvialueen kannasten kautta, mikä näyttää epätodenmukaiselta, niin hyökätään pohjoisesta heidän kiertokolonnainsa vasempaan sivustaan, samalla kuin Grajevon suunnalta heidän oikeata siipeään ja selkäänsä vastaan työnnetään uudestaan muodostettu taisteluryhmä. Ellei mikään tästä kaikesta onnistu, niin hyvä — palataan sitten Venäjälle. Venäjä on suuri, linnoitettu Niemenin linja lähellä. Ei mikään pakollinen sotatoimi kiinnitä Rennenkampfia sen koommin Itä-Preussiin. Suunniteltu yhteistoiminta Samsonovin kanssa on mennyt myttyyn ja koska hänen armeijansa toivorikkaassa etenemisriennossaan tuhoutui, niin on parasta nyt olla varovainen.

Näin Rennenkampf saattoi ajatella. Ja arvostelijat väittävät, että hän todella näin ajattelikin. Suurta päätöstä ei tosin kuvastu missään kohden tätä ajatuksenjuoksua. Se ei liiku mitään rohkeita ratoja. Siitä huolimatta voi sen toteuttaminen tuottaa meille melkoisia suoranaisia vaikeuksia ja vaikuttaa arveluttavalla tavalla idän yleiseen tilanteeseen. Niemenin-armeijan suuri ylivoima mieslukuun nähden olisi riittänyt hajoittamaan meidän nyt vahvistetunkin 8:nnen armeijan. Rennenkampfin ennenaikainen peräytyminen taas riistäisi meiltä uusien sotatoimiemme hedelmät ja tekisi meille Varsovan suunnan ja samalla Itävallan avustamisen toistaiseksi mahdottomaksi.

Meidän täytyy siis olla samalla sekä varovaisia että toimeliaita. Tämä kaksinainen vaatimus antaa nyt alkaville liikkeillemme omituisen luonteen. Rakennamme leveän rintaman, joka ulottuu Willenbergistä Königsbergin seuduille saakka. Ennen syyskuun 5:ttä tämä on suurin piirtein tehty, sitten alkaa eteneminen. Neljä armeijaosastoa (XX ja XI ynnä I reserviosasto ja kaartin reservi) ynnä Königsbergin joukot, siis verraten suuret voimat, ryhtyvät toimiin Angerburgin—Deimen linjaa, siis vihollisen rintamaa vastaan. Kaksi armeijaosastoa (I ja XVII) lähetetään tunkeutumaan järvialueen kautta; 3:s reservidivisiona seuraa Masurin-järvien eteläpuolitse kiertävän siipemme oikeanpuolisena päätteenä, kun taas 1:nen ja 8:s ratsuväkidivisiona pysyttelee osastojen takana valmiina ratsastamaan eteenpäin, heti kun järvikannakset on avattu. Tässä voimamme Rennenkampfin sivustaa vastaan. Toiset suhteet siis kuin niissä liikkeissä, jotka johtivat Tannenbergin voittoon. Pakko turvata joukkomme Rennenkampfin suuria reservejä vastaan saa meidät täten ryhmittämään voimamme. Näinkin leviää hyökkäysrintamamme, jossa seisoo 14 jalkaväkidivisionaa, 150 kilometrin pituiseksi. Onko vastustaja sen puhkaiseva?

Lähestymme syyskuun 6:ntena ja 7:ntenä venäläisten puolustuslinjoja ja tilanne alkaa käydä selvemmäksi. Suuria venäläisjoukkoja Insterburgin ja Wehlaun luona, ehkä vielä suurempia Nordenburgin pohjoispuolella. Ne pysyvät toistaiseksi alallaan eivätkä häiritse järjestäytymistämme taisteluun rintamansa edustalla.

Molemmat oikeanpuoliset armeijaosastomme, I ja XVII, alkavat syyskuun 7:ntenä murtautua järvijonon läpi, 3:s reservidivisiona lyö Biallan luona loistavassa taistelussa XXII venäläisen armeijaosaston toisen puoliskon hajalle. Uuden sotatoimemme ratkaiseva vaihe on edessä. Seuraavina päivinä saamme nähdä, onko Rennenkampf päättänyt ryhtyä vastahyökkäykseen, onko hänen tahtonsa siihen yhtä voimallinen kuin keinot. Sen melkoisen ylivoiman lisäksi, joka hänellä jo ennestään on, näyttää taistelukentälle saapuneen vielä lisää kolme reservidivisionaa. Odottaako venäläisten johtaja vielä enempää? Venäjällä on länsirintamallaan yli 3 miljoonaa taistelevaa sotamiestä; Itävalta-Unkarin sotavoimat ja meidän ovat tästä tuskin kolmasosa.

Syyskuun 8:ntena syttyy taistelu koko rintamalla. Rintamahyökkäyksemme ei edisty, parempi on menestys oikealla suvellamme. Siellä ovat molemmat armeijaosastot murtaneet järvisulun ja etenevät nyt pohjoista ja koillista kohti. Päämääränämme ovat nyt vastustajan selkäyhteydet. Ratsujoukoillamme näyttää olevan sinne vapaa tie.

Syyskuun 9:ntenä taistelu riehuu edelleen, Angerburgista Kurisches Haffiin saakka ei rintamalla ole sanottavaa menestystä, järvien itäpuolella sitä vastoin meikäläiset rohkeasti etenevät, vaikk'eivät molemmat ratsuväkidivisionamme kykenekään murtamaan odottamatonta vastarintaa niin nopeaan kuin olisi suotavaa ollut. 3:s reservidivisiona lyö monta vertaa lukuisamman vastustajan Lyckin luona ja vapauttaa meidät siis kaikesta huolesta etelän puolelta.

Mutta miten ovat sitä vastoin pohjoisessa asiat? Lentäjämme luulevat nyt selvään erottavansa kaksi vihollisen armeijaosastoa Insterburgin luona ja sen länsipuolella ja vielä yhden armeijaosaston on huomattu marssien lähenevän Tilsitistä päin. Mikä on oleva ohuiksi venytettyjen, rintamataistelua käyväin armeijaosastojemme kohtalo, jos niitä vastaan syöksyy 100-pataljoonainen venäläinen ihmisvyöry lujan yhtenäisen tahdon johtamana? Onko näin ollen järkeä siinä, että me tämän syyskuun 9:nnen iltana sanomme ja toivottelemme: "Rennenkampf, älä väisty rintamastasi, jota emme voi valloittaa, poimi laakereita hyökkäämällä keskustastasi!" Luotimme nyt täydelleen siihen, että me voimallisesti jatkamalla sivustahyökkäystämme voisimme jälleen riistää nämä laakerit vihollisten johtajalta. Valitettavasti venäläinen johtaja älyää nämä ajatuksemme; hän ei uskalla ryhtyä niitä voimakeinoilla vastustamaan, ja laskee siksi aseensa.

Syyskuun 9:nnen ja 10:nnen välisenä yönä tunkeutuvat tiedustelijamme Gerdauenin luona vihollisen juoksuhautoihin ja huomaavat ne tyhjiksi. "Vastustaja peräytyy." Tämä sanoma tuntuu meistä uskomattomalta. I reserviosasto tahtoo paikalla edetä Gerdauenista Insterburgia kohti. Kehoitamme varovaisuuteen. Vasta syyskuun 10:ntenä puolenpäivän aikaan täytyy meidän uskoa, että tuo epätodenmukainen ja toivomaton tieto on oikea. Vastustaja on todella aloittanut yleisen peräytymisen, vaikka siellä täällä vielä tekeekin tiukkaa vastarintaa, jopa hajanaiseen hyökkäykseen työntää meitä vastaan suuria joukkoja. Koko rintamamme etenee, minkä ehtii. Nyt meidän tulee saada oikean siipemme osastot ja ratsudivisionamme suunnatuiksi jyrkkään koillista kohti Insterburgista Kownoon johtaville vihollisen yhteyslinjoille.

Riennämme eteenpäin! Jos milloinkaan ja missään, on kärsimättömyys nyt ymmärrettävissä. Rennenkampf väistyy arvelematta. Hänkin näyttää olevan kärsimätön. Meidän kärsimättömyytemme tähtää menestykseen, hänen tuottaa sekaannusta ja hajaannusta.

Niemenin-armeijan osastot marssivat osaksi kolminkertaisissa taajaan lähekkäin sulloutuneissa kolonnissa Venäjälle päin. Liikkeen suoritus on verkallinen, sitä on suojattava työntämällä vahvoja voimia perässä tunkevia saksalaisia vastaan. Siitä syystä varsinkin käydään syyskuun 11:ntenä veristä taistelua Goldapista Pregeliin saakka.

Tämän päivän iltana selviää meille, ettei takaa-ajon suorittamiseen enää ole käytettävänä kuin muutama päivä. Yleisen aseman kehitys itäisellä sotanäyttämöllä alkaa vaikuttaa koko painollaan. Tiedämme enemmän aavistamalla kuin varmoista lähteistä, että liittolaisemme sotatoimet Puolassa ja Galitsiassa ovat kärsineet haaksirikon. Missään tapauksessa ei ole ajattelemistakaan, että voisimme hyökätä Rennenkampfin perässä Niemenin taa. Mutta jottei sotatoimemme suurissa piirtein vielä viime hetkessä epäonnistuisi, tulee vihollisarmeija saada niin heikonnetuksi ja runnelluksi, ennenkuin se saapuu Niemenin linjan suojaan, että joukkojemme pääosa voidaan vapauttaa yhteistyöhön Itävalta-Unkarin armeijan kanssa; tämä on käynyt kiireelliseksi pakoksi.

Syyskuun 12:ntena 3:s reservidivisiona saavuttaa Suvalkin, on siis Venäjän puolella rajaa. Stallupönenin eteläpuolella I armeijaosastomme on vähällä saada Rennenkampfin eteläisen siiven saarrokseen. Eräiden takaa-ajavain joukkojen suoritukset ovat loistavat. Ne marssivat ja taistelevat ja marssivat taas, kunnes sotamiehet uupumuksesta sortuvat. Toiselta puolen poistamme jo tänään kaartin reserviosaston taistelurintamasta, varataksemme sen uusiin tehtäviin.

Tänä päivänä saapuu ylikomentomme Insterburgiin, joka syyskuun 11:nnestä alkaen on jälleen saksalaisten käsissä. En siis vain ajatuksissani, vaan todellisuudessakin olen leveää itäpreussilaista valtatietä pitkin tullut ohi voitokkaiden itää kohti rientävien joukkojemme ja länteen päin kulkevain venäläisten vankikolonnain Rennenkampfin tähänastiseen päämajaan. Vast'ikään tyhjentyneissä huoneissa merkillisiä venäläisen puolikulttuurin jälkiä. Hajuvesien, juhtinahan ja savukkeiden tunkeileva haju ei voi hälventää muita löyhkiä.

Tarkalleen vuotta myöhemmin ajoin eräänä sunnuntaina päivän kestäneeltä metsästysretkeltä palatessani Insterburgin kautta. Automobiiliani ei laskettu ajamaan torin poikki, täällä kun piti vietettämän kiitosjuhlaa sen johdosta, että kaupunki oli vapautettu venäläisvaarasta. Minun täytyi kiertää toista tietä. Sic transit gloria mundi! Minua ei tunnettu.

Syyskuun 13:ntena joukkomme saapuvat Eydtkuhneniin ja ampuvat takaisinpäin tulvivien venäläisten laumoihin. Tykinammuksemme repivät hajalleen taajaan sulloutuneet joukot, laumavaisto ajaa ne jälleen kokoon. Valitettavasti emme tänäänkään pääse Wirballenin—Wylkowyszkin suurelle valtatielle. Vihollinen tietää, että tämä tuottaisi tuhon suurelle osalle sen ryhdittömiksi tulleista joukoista. Tien eteläpuolella se syytää sen vuoksi uupuneita joukkojamme vastaan kaikki, mitä sillä vielä on käytettävänään taistelunhaluista väkeä. Yksi ainoa päivä on meillä enää käytettävänämme takaa-ajoon. Sen kuluttua ovat Rennenkampfin joukot paossaan päässeet Olitan—Kovnon—Vilenyn välisen Niemenin osan länsipuolella oleviin metsä- ja suoseutuihin. Sinne emme voi tunkeutua niiden perässä.

Syyskuun 15:ntenä taistelut päättyivät. Masurin-järvien taistelu päättyi Venäjän puolella 4 päivää kestäneen takaa-ajon jälkeen, jolla meikäläiset etenivät yli 100 kilometriä. Joukkojemme pääosa oli taistelujen päättyessä valmiina käytettäväksi toisaalla.

En voi tässä tehdä selkoa enää niistä loistavista töistä, joita von der Goltzin maanpuolustusdivisiona ja muut maanpuolustusjoukot näinä päivinä suorittivat eteläisellä raja-alueella ja oikeaa sivustaamme suojellessaan melkein aina Veikseliä myöten; ne kävivät siellä hyökkäykseen monta vertaa lukuisampaa vihollista vastaan. Lopputaisteluja näissä kamppailuissa kesti vielä senkin jälkeen, kuin olin eronnut 8:nnen armeijan komennosta. Joukkomme olivat silloin tunkeutuneet Ciechanowoon, Przasnysziin ja Augustowoon saakka.

PUOLAN-SOTARETKI.

Ero kahdeksannesta armeijasta.

Syyskuun alussa olimme saaneet Itävalta-Unkarin päämajasta kuulla, että venäläisten suuri ylivoima oli saanut Lembergin luona olevat armeijat ylen vaaralliseen asemaan ja että Itävalta-Unkarin 1:sen ja 4:nnen armeijan eteneminen oli pysäytetty.

Siitä pitäen seurasimme jännityksellä sikäläisiä sotatoimia ja saimme yhä uusia ja yhä huonompia uutisia. Näiden tapausten kulku selviää parhaiten alla olevista sähkösanomista:

Meiltä ylimmälle armeijanjohdolle syyskuun 10:ntenä 1914:

"Minusta näyttää epäiltävältä, voidaanko Rennenkampfia ratkaisevasti voittaa, venäläiset kun ovat tänään varhain lähteneet peräytymään. Sotatointen jatkamista varten tulee kysymykseen armeijan kokoaminen Schlesiaan. Voimmeko toivoa saavamme lännestä lisää apujoukkoja? Täältä voidaan luovuttaa kaksi armeijaosastoa."

Sähkösanoma lähetettiin syyskuun 10:ntenä, samana päivänä siis, jona Rennenkampf odottamatta alkoi peräytyä itään päin.

Ylimmältä armeijanjohdolta meille syyskuun 13:ntena 1914:

"Kaksi armeijaosastoa kiireimmiten vapautettava ja varattava lähetettäväksi Krakovaan!…"

Krakovaan? Sepä ihmeellistä! Näin me kummastelemme ja arvailemme asiaa. Epäröiden lähetämme siis ylimmälle armeijanjohdolle seuraavan sähkösanoman:

"Syyskuun 13:ntena 14.

"Takaa-ajo päättyy huomenna. Voitto näyttää olevan täydellinen. Hyökkäys Narewia kohti ratkaisevaan suuntaan mahdollinen noin 10 päivän kuluttua. Mutta Itävalta pyytää Romanian vuoksi suoranaista avustusta siten, että armeija siirretään Krakovaan ja Ylä-Schlesiaan. Käytettävänä sitä varten neljä armeijaosastoa ja yksi ratsuväkidivisiona. Yksin junallakuljetus kestää noin 20 päivää. Pitkät marssit itävaltalaisten vasemmalle siivelle. Apu saapuisi sinne liian myöhään. Pyydän ratkaisua. Armeijan pitäisi joka tapauksessa säilyttää itsenäisyytensä."

Tämä lähetettiin samana päivänä, jona Rennenkampf alkoi kadota Niemenin rämeihin menetettyään ei vain muutamia höyheniä, vaan kokonaisen siiven ja muutoinkin koko lailla pahoin pideltynä.

Ylin armeijanjohto vastaa meille syyskuun 14:ntenä

"Sotatoimia Narewin poikki ei itävaltalaisten nykyiseen tilaan nähden enää pidetä menestystä lupaavina. Itävaltalaisten suoranainen avustaminen valtiollisista syistä tarpeen.

Sotatoimet Schlesiasta käsin tulevat kysymykseen.

Armeijan itsenäisyys säilytetään yhteistoiminnassakin itävaltalaisten kanssa."

Siis kuitenkin! — —

On olemassa eräs kirja, "Sodasta", joka ei milloinkaan vanhene. Clausewitz on sen kirjoittaja. Hän tunsi sodan ja tunsi ihmiset. Meidän tuli kuulla hänen neuvojaan, ja kun niitä noudatimme, oli se meille siunaukseksi. Päinvastainen tuotti onnettomuutta. Hän varoitti sekoittamasta politiikkaa sodankäyntiin. Kaukana siitä, että nyt näillä sanoilla tahtoisin tuomita silloin saamani käskyn. Vaikka saatoinkin vuonna 1914 ajatuksin ja sanoin arvostella, nyt olen päättänyt oppimääräni karkean todellisuuden koulussa, liittosotaa johtamalla. Kokemus vaikuttaa arvosteluun lieventävästi ja osoittaa sen epäpätevyydenkin! Usein tosin olisimme voineet sodan kuluessa viehättyä ajattelemaan: "Hyvä sen, jonka sotilaallinen omatunto on kevyempi kuin meidän, joka helpommin kuin me voittaa sotilaallisen vakaumuksen ja valtiollisten vaatimusten ristiriidan." Valtiollinen virsi, kehno virsi! Minä ainakin olen sodan aikana harvoin kuullut tässä virressä sopusointuja, sopusointuja, jotka olisivat sotilaan sydämessä herättäneet vastakaikua. Toivottavasti on onni toisille tässä suhteessa suosiollisempi kuin meille, jos isänmaan hätä jälleen kerran vaatisi taisteluun!

Syyskuun 15:ntenä minun täytyi erota kenraali Ludendorffista. Hänet oli nimitetty Ylä-Schlesiassa muodostettavan uuden 9:nnen armeijan esikunnanpäälliköksi. Jo syyskuun 17:ntenä Hänen Majesteettinsa Keisari määräsi kuitenkin, että minun tuli ottaa vastaan tämän armeijan johto, mutta samalla myös pitää Itä-Preussin suojaksi jätettävän 8:nnen armeijan johto, jota armeijaa heikennettiin siten, että se 9:nnelle luovutti kaartin reserviosaston, XI, XVII ja XX armeijaosaston ynnä 8:nnen ratsuväkidivisionan. Ero tähänastisesta yleisesikunnanpäälliköstäni oli siis vain pieni välikohtaus. Mainitsen tämän vain siksi, että tästäkin seikasta on tehty kaikenlaisia vääristeltyjä juttuja.

Syyskuun 18:ntena lähden varhain aamulla Insterburgista, 8:nnen armeijan pääkortteerista, ajaakseni automobiililla kahdessa päivässä Posenin kautta Schlesian pääkaupunkiin Breslauhun. Matka kävi alussa viimeisten viikkojen taistelukenttäin poikki, herättäen joukkojamme kohtaan lämpimiä kiitollisuuden tunteita. Ensinnä autioitten, poltettujen seutujen kautta, sitten saavuttiin vähitellen koskemattomammalle alueelle ja kohdattiin vastaantulevaa maalaisrahvasta, joka jälleen pyrki itää kohti hylkäämilleen kotipaikoille. Kunnon maalaiskansaa, voimamme parasta perustusta. Ajatukseni saattelevat sitä sen matkalla talojen ehkä mustille raunioille, näkyihin, joista se toistasataa vuotta on säilynyt sotavoimamme kunnollisuuden avulla. Edelleen Veikselille koruttomien kylien ja kaupunkien kautta, mistä tuskin löytää jälkiä vanhan länsimaisen kulttuurin loistosta! Tämä on Saksan siirtomaa-asutusta, johon ei rikkirevitty isänmaamme aikoinaan suinkaan antanut huonoimpia voimiaan. Sen arvokkain aarre on sen asukkaiden työ ja mielenlaatu. Yksinkertaista, velvollisuudelleen uskollista kansaa. Minusta tuntuu ikäänkuin ei Kantin oppia kategorisesta imperatiivista täällä vain saarnattaisi, vaan ikäänkuin se erikoisen vakavasti käsitettäisiinkin ja todellisuuden ja toimen maailmaan sovellettaisiin. Melkein kaikki saksalaiset heimot ovat täällä yhtyneet satojen vuosien raskaaseen kulttuurityöhön ja tällöin hankkineet sen kovan tahdon, joka on isänmaalle vaikeina aikoina useinkin tuottanut arvaamatonta hyötyä.

Nämä ja tämäntapaiset vakavat ajatukset liikkuivat minussa matkalla, eivätkä ne ole myöhemminkään koko hirveän taistelumme aikana minusta luopuneet. Saksalaiset, suokaa minun koota ne seuraavaan kehoitukseen:

Vyöttäkää itsenne kaikki ei ainoastaan siveellisen ihmisvelvollisuuden yhdistävällä, kultaisella vyöllä, vaan myös yhtä korkean isänmaallisen velvollisuuden teräsvyöllä! Vahvistakaa tätä teräsvyötä yhä edelleen, kunnes siitä tulee teräsmuuri, jonka suojassa tahdotte asua ja yksinomaan voitte asua Euroopan tyrskyjen keskellä! Uskokaa minua, nämä tyrskyt eivät asetu. Ei ihmisääni voi niitä karkoittaa, eikä ihmisten sopimukset heikontaa! Hukka meidät perii, jos tyrskyt tässä muurissa tapaavat murtuneen kohdan. Siitä tulisi Euroopan kansanaaltojen muurinmurtaja vielä pystyssä seisovaa saksalaista linnaa vastaan. Sen on valitettavasti liiankin usein meille historiamme opettanut!

Kevyellä sydämellä en tälläkään kertaa hyvästellyt kotiseutuani. Mutta vielä raskaammaksi kävi minulle tässä asemassa toinen ero, ero tähänastisesta itsenäisyydestä.

Tosin ylimmän armeijanjohdon sähkösanoman loppulause tässä suhteessa kuului lohdulliselta, mutta kuitenkin aavistan, mitä kohtaloa kohti kuljemme. Tähänastisesta sodankäynnistä en sitä tunne, sillä sodankäynnin kultainen vapaus oli siinä mitä runsaimmassa mitassa meille suotu. Mutta asia on minulle edellisistä liittosodista tunnettu.

Eteneminen.

Olimme pitäneet edullisimpana armeijamme kokoamista Kreuzburgin seuduille Keski-Schlesiaan. Otaksuimme, että meillä siellä olisi suurempi iskuvapaus ryhtyessämme toimiin venäläisen armeijaryhmän pohjoista sivustaa vastaan Puolassa, vaikka tosin sen sijoitus ei siihen aikaan ollutkaan tunnettu. — "Mahdotonta!"

Soisimme, että armeijamme sallittaisiin edetä, oikea siipi Kielcen kautta (Puolan keskitse) kulkien. — "Mahdotonta!"

Soisimme, että melkoisia itävalta-unkarilaisia voimia etenisi kerallamme ylisen Veikselin pohjoispuolelle Sanin suulle saakka. — "Mahdotonta!"

Jos kaikki tämä leimataan mahdottomaksi, niin on ehkä vielä koko sotatoimikin mahdoton tai käy siksi.

Kokoamme siis joukkomme (XI, XVII ja XX armeijaosaston, kaartin reserviosaston, Woyrschin maanpuolustus-osaston, 35:nnen reservidivisionan, Bredowin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen ratsuväkidivisionan) Krakovan pohjoispuolelle, missä ne liittyvät mitä läheisimmin Itävalta-Unkarin armeijan vasempaan siipeen, kuten ylin armeijanjohto on käskenyt. Päämajamme sijoitetaan väliaikaisesti Beutheniin Ylä-Schlesiaan. Syyskuun lopulla lähdemme rintamaansijoitus-alueelta liikkeelle, keskusta, eikä siis armeijamme oikea sivusta, Kielceä kohti suunnattuna. Itävalta-Unkarin armeijanjohto lähettää Krakovan luota pohjoista kohti Veikselin poikki heikon armeijan, johon kuuluu vain 4 jalkaväkidivisionaa ja 1 ratsuväkidivisiona. Enempää se ei luule voivansa luovuttaa joen eteläpuolelta. Se aikoo itse tehdä siellä ratkaisevan hyökkäyksen. Tämäkin liittolaisen suunnitelma on rohkea ja laatijalleen kunniaksi. Kysyä vain täytyy, onko toiveita, että suuresti heikontunut armeija kykenee sen suorittamaan kaikesta saamastaan avusta huolimatta. Epäilyksiäni lieventää se toivo, että venäläinen, huomatessaan saksalaisten joukkojemme ilmestyvän Puolaan, tuota pikaa työntää pääjoukkonsa meidän kimppuumme ja että liittolaisellemme täten käy mahdolliseksi saavuttaa menestystä.

Kuva, jonka liikkeittemme alussa muodostamme asemasta, on epäselvä. Varmaan tiedämme vain sen, että venäläiset ovat viime aikoina epäröiden seuranneet Sanin yli Itävalta-Unkarin peräytyviä armeijoja. Lisäksi viittaavat eräät merkit siihen, että Veikselin pohjoispuolella on 6-7 venäläistä ratsuväkidivisionaa ja tuntematon luku rajansuojelus-brigadeja. Ivangorodin luona näytään paraillaan muodostavan venäläistä armeijaa. Väkeä otetaan siihen ilmeisesti osaksi niistä armeijoista, jotka edellisissä sotatoimissa ovat seisoneet vastassamme Itä-Preussissa, osaksi saapuu uusia voimia Aasian Venäjältä. On myös tietoja siitä, että Varsovan länsipuolella varustetaan suuria asemia, rintama länttä kohti. Etenemme niin ollen melko epävarmassa tilanteessa ja saamme varoa yllätyksiä.

Marssimme Venäjän-Puolaan ja saamme paikalla nähdä täydessä loistossaan sen, minkä eräs ranskalainen kenraali kuvatessaan Napoleonin vuoden 1806 talvisotaretkeä, jolla hän oli mukana, leimaa sikäläisen sodankäynnin erikois-elementiksi, nimittäin — lian! Ja lisäksi lian joka muodossa, ei ainoastaan vapaassa luonnossa, vaan myös niin sanotuissa ihmisasunnoissakin ja asukkaissa itsessäänkin. Kuljettuamme rajamme poikki jouduimme kerrassaan toiseen maailmaan. Ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään: miten on mahdollista, että maanosassamme Euroopassa Posenin ja Puolan rajapylväät asettavat niin jyrkän eron saman kansanaineksen kulttuuriasteitten välille? Mihin ruumiilliseen, siveelliseen ja aineelliseen kurjuuteen onkaan Venäjän valtiohallinto jättänyt nämä maanääret, kuinka vähän sivistäviä voimia onkaan puolalaisten ylimyspiirien ylihienostus päästänyt tihkumaan sorron alaisiin alempiin kerroksiin! Heti ensi vaikutusten jälkeen näytti minusta kysymyksenalaiselta, voitaisiinko näiden syväin rivien ilmeistä valtiollista välinpitämättömyyttä kohottaa esimerkiksi papiston vaikutuksen avulla korkeampaan pyrkimykseen, joka olisi voinut kehittyä niin pitkälle, että ne vapaasti olisivat yhtyneet meidän rinnallamme taistelemaan.

Pohjattomat tiet ehkäisevät suunnattomasti liikkeitämme. Vastustaja pääsee niiden perille ja ryhtyy vastatoimiin. Venäläinen tuo itävaltalaisia vastassa olevalta rintamalta puolen tusinaa armeijaosastoja, ilmeisestikin aikoen työntää ne rintamaamme vastaan Veikselin poikki Ivangorodin eteläpuolella.

Lokakuun 6:ntena pääsemme Opatovin ja Radomin kautta Veikselille. Ne vihollisjoukot, joita oli ollut joen länsipuolella, olimme ajaneet takaisin. Nyt alkaa kuitenkin tuntua, että pohjoista siipeämme uhkaa vaara Ivangorodista ja Varsovasta käsin. Näissä oloissa on sotatointemme jatkaminen itää kohti Veikselin poikki Ivangorodin eteläpuolella toistaiseksi mahdotonta. Meidän täytyy ensinnä pohjoisessa tehdä vastustajamme kanssa tili. Kaikki muu riippuu siitä, kuinka siellä odotettavat melkoiset taistelut päättyvät. Syntyy omituinen strateeginen tilanne. Vihollisen armeijaosastojen pyrkiessä Veikselin toista puolta Galitsiasta Varsovaa kohti, liikkuvat meikäläisetkin joukot joen tällä puolella pohjoista kohti samaan suuntaan. Vihollinen työntää Ivangorodin kohdalla ja sen eteläpuolella Veikselin poikki suuria voimia estääkseen meitä marssimasta vasemmalle. Katkerilla taisteluilla ne työnnetään takaisin ylimenopaikoilleen; emme kuitenkaan kykene täydelleen karkoittamaan vihollista länsirannalta. Kahden päivämarssin päässä Varsovasta etelään kohtaa kenraali von Mackensenin johtama vasen siipemme ylivoimaisia vihollisjoukkoja ja työntää ne linnoitusta kohti. Mutta noin päivämatkan päässä linnoituslinjasta seisahtuu hyökkäyksemme.

Varsovan eteläpuolisella taistelukentällä saamme tärkeimpänä saaliinamme käsiimme venäläisen käskyn, josta saamme selvän käsityksen vastustajan voimista ja aikeista. Sanin suulta Varsovaan saakka on meillä sen mukaan vastassamme 4 venäläistä armeijaa; siis noin 60 divisionaa meidän 18 divisionaamme vastaan. Yksin Varsovasta on lähetetty 14 vihollisdivisionaa meidän 5 divisionaamme vastaan. Siis noin 224 venäläistä pataljoonaa 60 saksalaista vastaan. Vihollisen ylivoima on vielä suurempi sen johdosta, että jalkaväkemme edellisissä taisteluissa Itä-Preussissa ja Ranskassa ynnä äskeisillä pitkillä ja rasittavilla marsseilla — se on kulkenut yli 300 kilom. 14 päivässä pohjattomilla teillä — on huvennut vähempään kuin puoleen, jopa osittain vähempään kuin neljäsosaan alkuperäisestä lukumäärästään. Meidän taisteluvoimamme on näin heikennyt, kun taas vastassamme ovat äsken saapuneet täysilukuiset siperialaiset armeijaosastot, tsaarivaltakunnan valiojoukot!

Vastustajan aikomus on kiinnittää meidät Veikselin varrelle ja tuhota meidät Varsovasta suunnatulla ratkaisevalla iskulla. Tämä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin suunnitelma oli ehdottomasti suuri, vieläpä suurin kaikista hänen suunnitelmistaan, joihin olen tutustunut. Ja minun käsitykseni mukaan se pysyikin hänen suurimpanaan siihen asti, kunnes hänen täytyi lähteä Kaukasiaan.

Syksyllä 1897 suuriruhtinas puhutteli minua Homburgin asemalla keisarimanööverin jälkeen, ja keskustelu koski varsinkin tykistön käytäntöä. Nyt Puolassa sitä vastoin kohtasin venäläisten ylipäällikön ensi kerran välittömästi in praxi, sillä Itä-Preussissa hän näytti oleskelleen vain ohimennen katsojana. Jos hänen sotatoimensa onnistuu, niin ei tuho uhkaa ainoastaan 9:ttä armeijaa, vaan koko itärintamaa, Schlesiaa, vieläpä koko kotimaata. Mutta me emme nyt saa antaa valtaa niin synkille ajatuksille, meidän tulee keksiä keinoja ja teitä uhkaavan vaaran torjumiseksi. Päätämme sen vuoksi pitää kiinni Veikselin linjasta Ivangorodista etelään ja viedä kaikki voimat, mitä sieltä suinkin irti saamme, vasemmalle suvellemme ja niillä hyökätä Varsovan eteläpuolella vastustajamme kimppuun siinä toivossa, että saamme sen lyödyksi, ennenkuin sinne ilmestyy uusia vihollisjoukkoja.

Kiire on nyt tarpeen! Pyydämme sen vuoksi Itävalta-Unkaria lähettämään paikalla kaikki joukot, mitä sillä suinkin on vapaina, Veikselin vasempaa puolta myöten Varsovaa vastaan. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento osoittaa täydelleen käsittävänsä tilanteen, mutta esittää kuitenkin epäilyksiä, jotka eivät ole varsinkaan tähän tilanteeseen sopivia. Itävalta-Unkari, jonka avuksi olemme rientäneet, on valmis auttamaan meitä, mutta se lupaa vain vapauttaa joukot, jotka olemme jättäneet Veikselin linjalle, mikä keino on hidas ja aikaa kysyvä. Näin tosin vältetään saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen sekaantuminen, mutta koko sotatoimi joutuu epäonnistumisen vaaralle alttiiksi. Vastaehdotuksemme eivät saa mitään aikaan. Näin on meidän siis mukautuminen liittolaistemme toivomuksiin.

Peräytyminen.

Se, mitä olemme pelänneet, toteutuu. Varsovasta kumpuaa esiin yhä uusia joukkoja ja kauempana sen alapuolellakin kulkee niitä Veikselin poikki. Pitkälle venytetyt taistelulinjamme pidättävät vihollista otsapuolella, mutta se uhkaa yhä kauemmaksi länttä kohti ylivoimaiseksi kehittyen tunkeutua vasemman sivustamme ympäri. Asema ei voi eikä saa pysyä kauan semmoisena. Koko yhteistä sotatointamme ei uhkaa ainoastaan pysähtymisen vaara, se voi kärsiä haaksirikonkin. Niin, voi milt'ei sanoa, että se jo on kärsinyt haaksirikon, toivottua menestystä kun ei ole saavutettu ylisen Veikselin eteläpuolella, Galitsiassa, vaikka vastustaja tuo sieltä 9:ttä armeijaamme vastaan valtavia määriä ja siis on liittolaistemme kohdalla heikontanut voimiaan. Joka tapauksessa meidän täytyy tehdä se raskas, joukkojemme kesken alussa pettymystä herättävä päätös, että irtaannumme uhkaavasta kierroksesta ja koetamme toisella tavalla päästä vaarasta. Varsovan taistelutanner jätetään yöllä lokakuun 19:ttä vasten vastustajan haltuun. Jottei meidän tarvitsisi jo nyt luopua yrityksestämme, peräytämme Varsovan edustalla Mackensenin johdolla taistelevat joukkomme Rawan-Loviczin luo asemiin, noin 70 kilometrin päähän linnoituksesta länteen. Toivomme venäläisen törmäävän tätä itää kohti suunnattua rintamaa vastaan. Sitten tahdomme niillä joukoillamme, jotka itävaltalaiset ovat vapauttaneet Ivangorodin luota, etelästä käsin iskeä ratkaisevan iskun Veikselin suuressa kaarteessa olevan venäläisen armeijaryhmän voimallisinta osaa vastaan. Tämän suunnitelman toteuttamisen edellytyksenä on, että Mackensenin joukot kestävät venäläisten armeijamäärien törmäyksen, ja että itävalta-unkarilaisten joukkojen puolustus Veikselin luona on niin vankka, että aiottu hyökkäyksemme venäläisten sivustavaikutusta vastaan on idän puolelta varmasti suojattu. Tämän viimemainitun tehtävän suoritusta liittolaisemme pitää Veikselin-asemain lujuuden vuoksi yksinkertaisena. Itävaltalaisten armeijanjohto teki kuitenkin tämän tehtävän itselleen vaikeammaksi sen kautta, että se, tosin sillä hyvää tahtoaan osoittaen, koetti omastakin puolestaan antaa valtavan iskun. Se päätti jättää Veikselin ylimenopaikat Ivangorodin luona ja sen pohjoispuolella vastustajalleen vapaiksi ja sitten hyökätä vastustajan kolonnain kimppuun niiden siirtyessä rannalta toiselle. Rohkea suunnitelma, joka rauhan aikana leikkisodissa ja manöövereissä suorituksessa ja arvostelussa käy usein täydestä ja jonka sotamarsalkka Blücher ja hänen Gneisenaunsa sodassakin loistavasti toteuttivat Katzbachin luona. Mutta vaarallinen on moinen yritys aina, etenkin ellei joukkoihin ole ehdottomasti luottamista. Varoitamme sen vuoksi siitä. Mutta suotta! Venäläisten ylivoima pääsee siis Ivangorodin luona Veikselin yli; itävalta-unkarilaisten joukkojen vastahyökkäyksellä on alussa menestystä, mutta pian se raukeaa ja muuttuu lopulta peräytymiseksi.

Mitä hyödyttää meitä enää, vaikka venäläisten ensimmäiset rynnäköt Mackensenin uutta rintamaa vastaan menevätkin myttyyn? Suunnitellun hyökkäyksemme oikea sivusta on liittolaisemme peräytymisen johdosta jäänyt suojattomaksi. Meidän täytyy heittää tämä sotatoimemme kesken. Minusta näyttää parhaalta, että peräytymistä jatkaen vapautamme kätemme, voidaksemme myöhemmin jälleen muualla iskeä. Tämä päätös kypsyy minussa päämajassamme Radomissa, aluksi vain pääpiirtein, mutta kuitenkin siksi selvään, että se riittää seuraavien toimien johdoksi. Yleisesikunnan päällikköni ei siitä hellitä, hänen jättiläisvoimansa on sen toteuttamiseksi pitävä huolta kaikesta, siitä olen varma.

Tosin liittyy suunnitelmaani vakavia epäilyksiäkin. Mitä sanoo kotimaa, kun peräytyessämme lähestymme sen rajoja? Olisiko ihme, jos Schlesia vapisee? Siellä muistetaan venäläisten hävitykset Itä-Preussissa, ryöstöt, turvattomain raastaminen kodistaan ja muu kurjuus. Rikas Schlesia, missä on niin valtavaksi kehittynyt kaivosteollisuus ja missä muu teollisuus niin kukoistaa, molemmat seikkoja, joita sodankäyntimme tarvitsee yhtä kipeästi kuin jokapäiväistä leipää! Sodassa ei noin vain viitata kädellä karttaan ja sanota: "Minä luovutan tämän maan!" Ei saa ajatella vain sotilaallisesti, täytyy ajatella myös taloudellisesti; ja puhtaasti inhimillisetkin tunteet tunkevat mieleen. Usein juuri nämä ovatkin vaikeimmat karkoittaa mielestä.

Lokakuun 27:ntenä alkaa peräytymisemme pääpiirtein Czenstochowin suuntaan. Hävittämällä perin pohjin rautatiet ja maantiet tahdomme pidättää taajaan sulloutuneita venäläisjoukkoja, kunnes olemme täydelleen irtaantuneet niistä ja kunnes ennätämme panna alkuun uuden sotatoimen. Armeija peräytyy Widawkan ja Warthen taa, vasen siipi Sieradzin seuduille; päämaja lähtee Czenstochowiin. Venäläinen seuraa alussa kintereillämme, sitten välimatka pitenee. Täten on tämä mitä jännittyneimpäin sotatilanteiden hurja vaihtelu saanut toistaiseksi ratkaisunsa.

En tahdo jättää tässä tilaisuudessa mainitsematta, että meitä uhkaavain vaarain huomaaminen ajoissa kävi helpommaksi sen käsittämättömän varomattomuuden, jopa tekisi mieli sanoa naivisuuden johdosta, jota venäläinen osoitti kipinälennätinyhteyksiensä käytössä. Lukemalla vihollisen kipinäsanomia saimme useinkin tiedon sekä vihollisen joukkojen sijoituksesta että vielä aikomuksistakin. Huolimatta tästä olojen harvinaisesta suosiollisuudesta asettivat eri tilanteet, etenkin kun vihollisella oli mieslukuun nähden niin suuri ylivoima, ylimmän johdon hermot sangen kovalle koetukselle. Mutta minä tiesin, että alempi johto oli lujasti käsissämme ja luotin ehdottomasti siihen, että joukot tekevät, mitä suinkin oli inhimillisesti mahdollista. Tämmöinen kaikkien yhteisponnistelu on tehnyt meille mahdolliseksi suoriutua mitä vaarallisimmistakin tilanteista. Mutta eikö tämä ollut vain lopullisen tuhomme siirtämistä tuonnemmaksi? Vihollinen ainakin riemuitsi siinä uskossa. Se piti meitä ilmeisestikin täydelleen lyötyinä. Ehkä oli tämä sen käsitys meille onneksi, sillä marraskuun 1:senä ilmoitti venäläinen kipinäsanoma: "Kun näin on ajettu vihollista takaa 120 virstaa, on aika jättää takaa-ajo ratsuväen toimeksi. Jalkaväki on uupunut, tarpeiden kuljetus vaikea." Voimme siis hengähtää ja harkita uusia suunnitelmia.

Tänä marraskuun 1:senä nimitti Hänen Majesteettinsa Keisari minut kaikkien idässä olevain saksalaisten sotavoimain ylipäälliköksi, sitä paitsi ulotettiin käskyvaltani Saksan itäisiin raja-alueihin. Kenraali Ludendorff jäi esikunnanpäällikökseni. 9:nnen armeijan johto uskottiin kenraali von Mackensenille. Pääsimme siten armeijan välittömästä hoidosta; sitä määräävämmäksi kävi vaikutuksemme kokonaisuuteen.

Päämajaksemme valitsimme Posenin. Ennenkuin kuitenkaan vielä sinne muutamme, tehdään Czenstochowissa marraskuun 3:ntena päätös uusien sotatoimiemme suhteen taikka ehkä paremmin sanoen, uudet aikeet saavat lopullisen muotonsa.

Vastahyökkäyksemme.

Uusi suunnitelma perustuu seuraaviin näkökohtiin: Jos nykyisessä sijoituksessamme koettaisimme rintaman kohdalta torjua vastassamme olevan 4:nnen armeijan hyökkäyksen, niin päättyisi taistelu musertavaa ylivoimaa vastaan arvatenkin samalla tavalla kuin Varsovan edustalla. Schlesiaa ei siis tällä tavalla ole mahdollinen pelastaa vastustajan hyökkäykseltä. Tämä tehtävä voidaan ratkaista vain hyökkäyksellä. Mutta hyökkäys paljon ylivoimaisemman vihollisen otsapuolta vastaan tietenkin murskautuisi. Meidän tulee koettaa suunnata se vihollisen avointa tai vain heikosti suojattua sivustaa vastaan. Vasemman käteni heilautusliikkeellä valaisin ensimmäisessä keskustelussamme tätä ajatusta. Jos Lodzin seuduilta etsimme vihollisen pohjoista siipeä, niin täytyy meidän siirtää hyökkäysvoimamme Thorniin saakka. Tämän linnoituksen ja Gnesenin välille suunnitellaan siis uusi rintamaansijoituksemme. Erkanemme täten kauas Itävalta-Unkarin vasemmasta armeijansiivestä. Czenstochowin seudulle aiomme jättää vain heikkoja saksalaisia voimia näiden joukossa Woyrschin pahoin runnellun maanpuolustus-osaston. Ehtona siirrollemme vasempaan on että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento tuo meidän pohjoista kohti marssivien joukkojemme sijaan Czenstochowin seudulle 4 jalkaväkidivisionaa Karpaattien rintamalta, joka ei tällä haavaa ole uhattuna.

Uusi sijoittumisemme rintamaan Thornin—Gnesenin seuduille jakaa kaikki liittolaissotavoimat idässä kolmeen suureen ryhmään. Ensimmäisen muodostaa Itävalta-Unkarin armeija ylisen Veikselin kahden puolen, molemmat jälkimmäiset 9:s ja 8:s armeija. Näiden kolmen ryhmän välillä olevia aukkoja emme voi sulkea täysitehoisilla taistelujoukoilla. Meidän täytyy pistää itävaltalaisten ja meidän 9:nnen armeijamme väliseen 100 kilometrin levyiseen aukkoon etupäässä äsken muodostettuja joukkoja. Näiden hyökkäysvoima on jo itsessään pienempi ja lisäksi täytyy niiden rintamalla mahtavaa venäläistä ylivoimaa vastaan levittäytyä niin laajalle alalle, että ne oikeastaan muodostavat vain ohuen harson. Pelkästään lukumäärän mukaan katsottuna ei venäläisten tarvitse muuta kuin lähteä liikkeelle Schlesiaa kohti, kun tämä vastarinta on murrettu. Thornissa olevan 9:nnen armeijan ja Itä-Preussin itäosissa olevan 8:nnen armeijan välillä on enimmäkseen vain rajavartiastoa, jonka vahvistuksena ovat Thornin ja Graudenzin pääreservit. Näitä joukkoja vastassa on Varsovan pohjoispuolella Veikselin ja Narewin pohjoisrannalla vahva venäläinen ryhmä, johon kuuluu suunnilleen 4 armeijaosastoa väkeä. Tämä venäläinen ryhmä voisi, jos se lähetettäisiin liikkeelle Mlavan kautta, vielä palauttaa saman tilanteen, joka vallitsi elokuun lopulla ennen Tannenbergin taistelua. 8:nnen armeijan selkäpuoli näyttää siis olevan uudelleen, vieläpä arveluttavasti uhattuna. Tästä asemasta Schlesiassa ja Itä-Preussissa tulee 9:nnen armeijan hyökkäyksen venäläisten päävoimien vain heikosti suojattua sivustaa vastaan Lodzin suunnalla vapauttaa meidät. Selvää on, että ellei hyökkäys nopeaan menesty, on tämä armeija vetävä vastaansa vihollislaumat joka taholta. Tämä vaara on sitä suurempi, kun meillä ei ole riittävän suurta lukua eikä riittävän täysipätöisiäkään joukkoja voidaksemme ankarilla kestävillä hyökkäyksillä rintaman puolelta kiinnittää sekä Veikselin suuressa kaarteessa olevat venäläiset sotaväkilaumat että nekin vihollisosastot, jotka ovat Veikselin keskijuoksun pohjoispuolella, taikka edes mainittavaa aikaa pettää niitä. Tosin me siitä huolimatta aiomme antaa joukkojemme kaikkialla käydä hyökkäykseen, mutta vaarallinen erehdys olisi kuitenkin toivoa siitä liian suuria.

Kaikki hyökkäyskykyiset joukot, mitä suinkin voidaan vapauttaa miltä suunnalta tahansa, on tuotava 9:nnen armeijan vahvistukseksi. Se suorittaa ratkaisevan iskun. Miten uhattu 8:nnen armeijan asema lieneekin, sen täytyy 9:nteen armeijaan luovuttaa 2 armeijaosastoa. Äsken vapautetun maakunnan puolustusta ei näissä oloissa tosin enää voida suorittaa Venäjän valtakunnan rajalla, vaan se on siirrettävä taemmaksi järvialueelle ja Angerapille; se oli raskas päätös, 9:nnen armeijan koko miesluku saadaan näillä mainituilla toimenpiteillä kohoamaan 5 1/2:ksi armeijaosastoksi ja 5:ksi ratsuväkidivisionaksi. Viimeksi mainituista tuodaan kaksi länsirintamalta. Suurempia voimia ei ylin armeijanjohto meidän vakavista esityksestämme huolimatta luule voivansa sieltä vapauttaa. Se toivoo tähän aikaan yhä, että Ypernin taistelu on päättyvä suotuisasti. Uudelleen ja koko laajuudessaan ja merkityksessään tulevat jälleen esiin ne vaikeudet, joita sodankäynti kahdella rintamalla tuottaa.

Meidän puolellamme vallitseva voimien vähemmyys on taaskin korvattava nopeudella ja toimitarmolla. Olen varma siitä, että armeijanjohdot ja väki tässä suhteessa täyttävät kaiken, mikä yleensä on inhimillisesti mahdollista. Jo marraskuun 10:ntenä on 9:s armeija valmiina hyökkäämään, 11:ntenä se lähtee liikkeelle, vasen siipi pitkin Veikseliä, oikea Warthen pohjoispuolella. Aika onkin jo täperällä, sillä käy jo ilmeiseksi, että vastustajakin aikoo edetä. Vihollisen kipinäsanomasta saamme tietää, että luoteisrintaman armeijain, toisin sanoen kaikkien venäläisten voimien Itämerestä läpi koko Puolan on marraskuun 14:ntenä lähdettävä liikkeelle tunkeutuakseen syvälle Saksaan. Riistämme aloitteen Venäjän ylipäälliköltä, ja kun hän 13 päivänä älyää suunnitelmamme, ei hän uskallakaan iskeä Schlesiaa vastaan suurta iskuaan, vaan työntää kaikki irti saatavat voimansa meidän hyökkäystämme vastaan. Schlesia on sen kautta toistaiseksi pelastettu, sotatoimiemme ensimmäinen tarkoitus on saavutettu. Kykenemmekö sen lisäksi saamaan aikaan suuren ratkaisun? Vihollisen ylivoima on kaikkialla valtava. Siitä huolimatta toivon suuria!

Menisin tämän kirjan kehysten ulkopuolelle, jos yrittäisin luoda vaikkapa vain jonkinmoista yleissilmäystä niihin sotatapauksiin, jotka yhdessä tunnetaan "Lodzin taistelun" nimellä.

Hyökkäykseen ja puolustukseen, kiertämiseen ja kierrokseen joutumiseen, läpimurtautumiseen ja murron alaiseksi joutumiseen nähden tämä kamppailu molemmin puolin tarjoaa kerrassaan sekamelskaisen kuvan. Kuvan, joka järkyttävässä hurjuudessaan voittaa kaikki taistelut, mitä itärintamalla on tähän saakka raivonnut!

Yhdessä Itävalta-Unkarin kanssa meidän onnistui panna sulku puolen Aasian tulvaa vastaan.

Tämän Puolan sotaretken taistelut eivät kuitenkaan päättyneet Lodzin luona, vaan niitä pidettiin molemmin puolin edelleenkin vireillä. Meille tuli lännestä uusia voimia, mutta vain vähän vereksiä, enimmäkseen semmoisia, joiden tahto oli hyvä, mutta voimat puoleksi kuluneet. Osaksi ne oli otettu yhtä raskaasta, ehkä vielä raskaammastakin kamppailusta, kuin minkä me olimme suorittaneet, nimittäin Ypernin taistelusta. Siitä huolimatta koetimme niillä saada pysähdytetyn venäläistulvan peräytymään. Ja todella näytti jonkun aikaa siltä kuin se meille onnistuisi. Lopulta osoittautuivat voimamme kuitenkin tälläkin kertaa, samoin kuin Lodzinkin taisteluissa, riittämättömiksi moiseen kamppailuun suunnattominta ylivoimaa vastaan, mikä sotatantereella on milloinkaan vastassamme ollut. Olisimme voineet saada aikaan enemmän, elleivät apuvoimat olisi saapuneet niin pisara pisaralta, jos siis olisimme voineet yhtaikaa käyttää niitä. Mutta näin ollen suunnaton slaavilainen jyrä, jonka tahdoimme vierittää itään takaisin, liikkuikin enää vain kappaleen matkaa ja sitten jälleen pysyi alallaan liikkumattomana. Voimamme lannistui, mutta se ei lannistunut vain taistelussa, vaan myös — liejussa.

Vasta alkava talvi kytki lannistaviin kahleihinsa sekä ystävän että vihamiehen toiminnan. Lumi ja jää hautasi alleen linjat, jotka olivat jo taistelussa vakiintuneet. Kysymys oli nyt: kumpi on tulevina kuukausina ensin saava nämä vakiintuneet linjat järkkymään?

1915.

Sodan ratkaisun kysymys.

Saksan ja sen armeijan toimet vuonna 1914 saavat koko sankarillisessa suuruudessaan täyden oikeutetun tunnustuksen vasta sitten, kun totuus ja oikeus jälleen pääsee vapaasti määräämään, kun vastustajaimme propaganda ja sen maailman mielipidettä harhaan johtava menettelytapa ovat paljastetut ja kun kriitillinen saksalainen itseraatelu väistyy levollisen ja maltillisen arvostelun tieltä. En epäile, että tämä kaikki vielä tapahtuu.

Huolimatta kaikkien aikaansaannostemme suuruudesta puuttui valtavalta työltä, johon meidät oli pakotettu, kuitenkin loppusuoritus. Tähän saakka oli taistelulla saavutettu vain hetkellinen pelastus, sitä vastoin ei ratkaisevaa voittoa. Ensimmäinen vaihe, joka siihen vaadittiin, oli ratkaisu edes toisella rintamallamme. Meidän täytyi päästä siitä sodallisesta, valtiollisesta ja taloudellisesta saarroksesta, joka meitä kuristi ja siveellisestikin uhkasi meidät tukehduttaa. Syyt siihen, miksi menestystä ei oltu tähän saakka saatu, olivat riidanalaiset ja siksi jäävät. Tosiasiana pysyy, että ylin armeijanjohtomme, joka oli tahtonut päästä nopeaan ratkaisuun lännessä, oli katsonut olevansa pakotettu liian aikaisin lähettämään itään suuria voimia. Eikö tähän päätökseen myös suuressa määrin vaikuttanut se, että lännessä silloin saavutetulle menestykselle annettiin liian suuri merkitys, siihen en tahdo puuttua. Joka tapauksessa oli seurauksena puolinaisuus; toisesta päämäärästä oli luovuttu, toista ei ollut saavutettu.

Lukuisissa keskusteluissa upseerien kanssa, jotka olivat perehtyneet tapausten kulkuun läntisellä sotanäyttämöllä elokuussa ja syyskuussa 1914, koetin muodostaa oikean käsityksen niistä seikoista, jotka kävivät meille niin sanotussa Marnen taistelussa niin turmiollisiksi. En luule, että yksi ainoa syy aiheutti sen, että suuri, epäilemättä oikea sotasuunnitelmamme kärsi haaksirikon. Koko joukko epäsuotuisia asianhaaroja kääntyi meitä vastaan. Näihin luen sen periaatteen miedontamisen, että oikean siiven tulee olla voimakas rintamaansijoituksessa, liian voimallisen vasemman siiven takertumisen alemman johdon väärän itsenäisen toiminnan vuoksi, Pariisin lujasti linnoitettuun suureen ratasolmukohtaan sisältyvän vaaran tuntemattomuuden, ylimmän armeijanjohdon riittämättömän puuttumisen armeijain liikkeihin ja ehkä senkin, että jotkut päälliköt taistelun ratkaisevassa vaiheessa hankkivat puutteellisesti selvyyttä asemasta, joka ei itsessään ollut epäedullinen. Historiantutkimuksella ja arvostelulla on tässä kiitollinen työmaa edessään.

Mutta mitä varmimpana vakaumuksenani tahtoisin lausua, että ensimmäisen toimisuunnitelmamme myttyyn meneminen lännessä ei suinkaan tehnyt sodan jatkamista meille toivottomaksi, vaikka se meille tuottikin arveluttavan vaaran. Ellei tämä olisi ollut vakaumukseni, olisin jo syksyllä 1914 pitänyt velvollisuutenani esittää tämän esimiehilleni, vieläpä korkeimmalle sotaherralleni. Armeijamme oli osoittanut niin loistavia ominaisuuksia, jotka kaikkialla veivät vastustajista voiton, että minun mielipiteeni mukaan ratkaisu oli mahdollinen aluksi ainakin toisella sotanäyttämöllämme, jos voimamme asianmukaisesti koottiin. Se oli mahdollinen, vaikka vihollisen ylivoima mieslukuun nähden kasvamistaan kasvoi.

Lännessä vaiko idässä? Tässä oli ehdottomasti kysymys, jonka ratkaisusta kohtalomme riippui. Tämän kysymyksen ratkaisemisessa ei minulle ylimmän armeijanjohdon puolelta tietystikään voitu myöntää ratkaisevaa sananvaltaa. Vastuu oli kokonaan ja yksinomaan sen hartioilla. Minulla oli kuitenkin mielestäni oikeus ja samalla velvollisuuskin esittää mielipiteeni tässä suhteessa vapaasti ja avoimesti.

Vallitsevassa mielipiteessä oli perinnäisenä voimassa se käsitys, että ratkaisun tuli tapahtua lännessä. Voi ehkä sanoa, että se mielipide oli kansallinen. Lännessä seisoi se vihollinen, jonka kiihkomieliset yllytykset eivät rauhan aikana suoneet meille lepoa. Mutta siellä seisoi nyt sekin vastustaja, joka meille kaikille ominaisen käsityksen mukaan edusti Saksan tuhoamiseen tähtäävää voimaa. Sen rinnalla pidettiin meillä jotenkin yleisesti Venäjän pyyteitä Konstantinopoliin nähden ymmärrettävinä; sen pyyteitä Itä- ja Länsi-Preussiin nähden ei pidetty vakavina.

Saksan sodanjohto saattoi siis ottaa varmana asiana lukuun, että isänmaan johtavat henget, jopa kansan suurimman osan tunteet olivat sen puolella, jos sotaa käytiin lännessä. Tämä oli siveellinen tekijä, joka ansaitsi huomiota. En uskalla mennä väittämään, että sillä olisi ollut vaikutusta armeijanjohtomme laskuihin, mutta sen tiedän, että länsirintamaratkaisun ajatusta sekä suusanallisesti että kirjallisesti esitettiin sadat ja tuhannet kerrat. Myöhemmin, kun sodanjohto uskottiin minulle itselleni, sain kuulla ääniä, jotka ehdottivat suorastaan Venäjän säästämistä. Uskottiin nimittäin monella taholla, että meidän olisi verrattain helppo saada Venäjän kanssa aikaan sopimus rauhallisilla keinoilla.

Ratkaiseva, lopulliseen voittoon pyrkivä taistelu lännessä oli minunkin käsitykseni mukaan ultima ratio vihollisen pakottamiseksi rauhaan, mutta ultima ratio, johon saatoimme ryhtyä vain maahan paiskatun venäläisen päällitse. Oliko mahdollista paiskata venäläinen maahan? Kohtalo on vastannut tähän kysymykseen myöntävästi, mutta vasta kun oli kulunut vielä kaksi vuotta ja kun se tapahtui liian myöhään, kuten sitten oli selville käyvä. Sillä siihen mennessä oli tilanteemme perusteellisesti muuttunut. Muitten vastustajaimme luku ja voima oli väliajalla kasvanut jättiläismäiseksi ja taistelijain piiriin astui Venäjän sijaan Pohjois-Amerikka nuorine voimineen ja valtavine taloudellisine apulähteineen.

Kysymykseen, voisimmeko lannistaa Venäjän, luulin talvella 1914-15 voivani vastata myönteisesti ja vielä tänä päivänä olen tällä kannalla. Tosin ei päämäärää ollut mahdollinen saavuttaa yhdellä ainoalla suurella, suunnattomiin paisutetulla Sedanilla, vaan monella semmoisella ja samantapaisella taistelulla. Siihen taas tarjosi, kuten jo silloin oli käynyt ilmi, suotuisia edellytyksiä, jollei juuri venäläinen ylijohto, niin ainakin se tapa, millä erinäisiä armeijoja johdettiin. Tannenberg oli sen osoittanut; Lodz olisi voinut sen osoittaa, ehkä vielä valtavammilla luvuilla kuin Tannenberg, ellei meidän olisi silloin täytynyt Puolassa taistella kerrassaan liian suurta ylivoimaa vastaan ja niin sanoakseni takertua kiinni voimain puutteesta kesken voittoa.

En ole koskaan pitänyt venäläistä aivan mitättömänä. Käsitykseni mukaan oli erehdys nähdä Venäjällä vain hirmuvaltaa ja orjuutta, saamattomuutta, tylsyyttä ja omanvoitonpyyntiä. Suuria ja yleviä siveellisiä voimia oli sielläkin vaikuttamassa, vaikka tosin vain erinäisissä piireissä. Isänmaanrakkaus, itsenäinen tahto, työkyky ja laajanäköisyys eivät olleet armeijalle ehdottomasti vieraita. Miten olisikaan ollut muuten mahdollista saada liikkeelle nuo äärettömät laumat, kuinka olisivat muutoin maa ja sotaväki olleet alttiita moisiin ihmisuhrien hekatombeihin? Vuosien 1914 ja 1915 venäläinen ei enää ollut sama kuin Zorndorfin venäläinen, joka antoi tahdottomana hakata itsensä maahan kuin teuraskarja. Mutta pääosalta kuitenkin puuttui se inhimillisten ja henkisten ominaisuuksien suuruus, joka meillä oli kansan ja armeijan yhteisomaisuutta.

Tähänastiset taistelut tsaarin armeijain kanssa olivat upseereissamme ja sotamiehissämme synnyttäneet ehdottoman etevämmyyden tunteen tähän viholliseen nähden. Tämä tunne, joka täytti vanhat nostoväenmiehemme samoin kuin nuoretkin sotilaamme, selitti, kuinka täällä idässä saatoimme taisteluun työntää väkeä, jonka taisteluteho vain poikkeustapauksessa olisi oikeuttanut niitä käyttämään länsirintamalla. Se oli meille suunnaton etu, me kun mieslukuun nähden olimme niin kovin paljon heikommat kaikkia vastustajiamme! Tosin oli tämmöisten joukkojen käyttämisellä rajansa niiden suurien vaatimuksien vuoksi, joita joukoille tuli kestävyyteen ja liikuntokykyyn nähden asettaa idän alueilla. Pää voimana tuli taistelutarmoisten divisionain edelleenkin olla. Ellei voitu uusien osastojen avulla lisätä niiden lukua niin suureksi kuin ratkaiseviin sotatoimiin oli tarpeen, niin oli niitä minun käsitykseni mukaan tuotava länsirintamalta, vaikkapa olisikin täytynyt luovuttaa osia vallatuista alueista.

Nämä mielipiteet eivät ole tuloksia myöhemmistä aatesommitelmista tai taapäin katsovasta arvostelusta. Niitä vastaan muistutettiin, että venäläinen voisi hädän tullen peräytyä valtakuntansa niin sanottuun loppumattomuuteen, siksi etäälle, että sotaliikkeittemme voima perässä seurattaessa pakostakin lamaantuisi. Minä luulen, että nämä mielipiteet liian suuressa määrin olivat vuoden 1812 muistojen lumoissa syntyneitä ja etteivät ne riittävästi ottaneet huomioon sen jälkeen tapahtunutta edistystä eivätkä tsaarin valtakunnan sisäpoliittisten ja taloudellisten olojen kehitystä. Napoleonin sotaretki aikoinaan tunkeutui vain verraten kapeana kiilana laajaan, harvaan asuttuun, taloudellisten olojen suhteen alkuperäiseen, sisäpoliittisiin oloihin nähden vielä täydelleen valveutumattomaan maahan. Kuinka toisin olisi leveän, uudenaikaisen hyökkäyksen laita ollut! Kuinka aivan toisenlaisia sisäpoliittisia oloja sen olisi nyt täytynyt Venäjälläkin tavata?

Nämä mielipiteet olivat syvimpänä syynä Saksan silloisen sodanjohdon ja ylikomentoni väliseen ristiriitaan. Julkisuus on tähän ristiriitaan sekoittanut paljon juttuja. Dramaattisista tapauksista ei voinut olla puhettakaan, vaikka asia koskikin minuun persoonallisesti syvästi. Jätän myöhemmän asiallisen ratkaisun jälkimaailman oppineen arvostelun asiaksi, mutta olen kuitenkin vakuutettu siitä, ettei sekään ole pääsevä yleispätöiseen lopputulokseen. Minä ainakaan en enää eläissäni saa tätä lopputulosta nähdä.

Taistelut ja sotatoimet idässä.

Vuoden 1915 tapauksista idässä tahdon puhua vain suurin piirtein

Taistelun omalla osallamme itärintamaa puhalsimme eloon itse uudelleen koko voimassaan. Täydelleen se ei ollut tauonnut koskaan. Meidän rintamallamme se ei kuitenkaan ollutkaan riehunut samalla raivolla kuin Karpaateilla, missä Itävalta-Unkarin armeijain täytyi mitä raskaimmin ponnistuksin suojella Unkarin vainioita venäläistulvalta. Sinne oli esikunnanpäällikkönikin hätäpäivinä väliaikaisesti kutsuttu. Sisäiset syyt, jotka aiheuttivat silloisen eromme, eivät ole tulleet tietooni. Etsin niitä asialliselta alalta ja pyysin Keisariani peruuttamaan tämän määräyksen ja Hänen Majesteettinsa armollisimmin suostuikin siihen. Kenraali Ludendorff palasi lyhyen ajan kuluttua takaisin vakavin kokemuksin ja vielä vakavammin mielipitein Itävallan slaavilaisiin joukkoihin nähden.

Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennolle täytyi ajatuksen ratkaisevaan sotatoimeen ryhtymisestä idässä olla erikoisen läheinen. Eivät ainoastaan sotilaalliset, vaan valtiollisetkin syyt osoittivat sille, miten välttämätöntä tämä oli. Itävalta-Unkarin taisteluvoimain jatkuva ehtyminen ei voinut jäädä sille salaisuudeksi. Sodan pitkittyminen ilmeisestikin pahensi näitä oloja Tonavan monarkian armeijassa enemmän kuin sitä vastassa olevan vihollisen keskuudessa. Tämän lisäksi tuli itävaltalaisten huoli, että Przemyslin uhkaava menetys melkoisesti lisäisi sotatilanteen jännitystä omalla rintamalla ja että valtiorakennuksessa nyt jo ilmenevät arveluttavat höltymisen oireet ja luottamuksen katoaminen sodan onnelliseen päättymiseen saisivat yhä uutta virikettä siitä vaikutuksesta, joka tämän linnoituksen menetyksen täytyisi omassa maassa tehdä. Lisäksi Itävalta-Unkari tunsi jo nyt, että Italian valtiollinen kanta uhkasi sen selkää. Suuri, voitollinen taistelu idässä saattoi perinpohjin korjata valtakunnan vaikean aseman.

Tämä käsitys oloista sai minut asettumaan kenraali Conradin puolelle, kun hän Saksan ylimmälle armeijanjohdolle ehdotti ratkaisevia sotatoimia itärintamalla. Ylin armeijanjohtomme ei luullut voivansa antaa käytettäväksemme niitä joukkomääriä, joita arvelin tällaiseen ratkaisuun tarvittavan. Ehdotetusta suunnitelmasta tuli sen vuoksi minun komentopiirissäni yksi ainoa suuri isku, jonka iskimme Itä-Preussissa.

4 armeijaosastoa saapuu junilla vuoden alussa kotimaasta ja lännestä käytettäväksemme. Ne puretaan Itä-Preussissa, jossa ne osaksi vahvistavat 8:tta armeijaa, osaksi muodostavat 10:nnen kenraalieversti von Eichhornin johdolla, ne sijoittuvat rintamaan ja lähtevät liikkeelle hyökätäkseen Lötzenin—Gumbinnenin linjalla olevan ohuen puolustusasemamme molempien siipien ohi eteenpäin. Kenraali Sieversin 10:s venäläinen armeija aiotaan laajassa kaaressa kiertää kahdella vahvalla siipiryhmällä, jotta vihdoin näiden yhdyttyä idässä Venäjän puolella voitaisiin suuressa mittakaavassa musertaa kaikki mitä vihollisesta ehkä on vielä jäljellä.

Sotatoimen ensimmäinen perustava ajatus esitetään tammikuun 28:ntena päämajassamme Posenissa armeijanjohtajillemme seuraavin sanoin:

"Aikomukseni on panna 10:s armeija, vasen siipi pitkin Tilsit—Wylkowyszkin suuntaa, kiertämään vastustajan pohjoista siipeä; kiinnittää vihollinen Königsbergin maanpuolustusdivisionan ja 8:nnen armeijan vasemman siiven suorittamalla rintamataistelulla ja antaa 8:nnen armeijan oikean siiven hyökätä Arys—Johannisburgin suuntaan ja siitä etelään."

Helmikuun 5:ntenä annetaan sitten Insterburgista, jonne lähdemme taistelua ohjaamaan, varsinainen hyökkäyskäsky. 7:nnestä alkaen se saa molemmat ryhmät siivillä liikkeelle. Tilanne muistuttaa ehkä jonkun verran mainehikasta Sedaniamme. Ja se siitä lopulta oli Augustowon luona tulevakin venäläisten 10:nnelle armeijalle. Siellä sulkeutui helmikuun 21:senä valtavan ajomme perukka, josta kuljetettiin Saksaan vangiksi yli 100.000 vastustajaa. Vielä paljon suurempi luku venäläisiä oli joutunut toisen kohtalon omaksi.

Koko sotatoimelle annettiin Hänen Majesteettinsa Kaikkeinkorkeimmasta käskystä nimeksi "Masurinmaan talvitaistelu". Vapautettakoon minut sen tarkemmasta kuvauksesta. Mitä uutta voisinkaan siitä kertoa? Sen nimi huokuu kuin hyistä kylmyyttä ja kuolonjäykkyyttä. Tämän taistelun vaiheita muistellessa tuntuu, ikäänkuin täytyisi itseltään kysyä: Ovatko todella ihmisolennot saaneet tämän kaiken aikaan, vai onko kaikki vain ollut satua tai aaveitten kummittelua? Ovatko nuo marssit kautta talviöiden, nuo majailut hyisessä lumituiskussa ja vihdoin noiden viholliselle niin kamalain Augustowon metsän taisteluiden päätös vain kiihtyneen ihmismielikuvituksen tuotetta?

Huolimatta talvitaistelun suuresta taktillisesta menestyksestä ei meidän ollut suotu käyttää strateegisesti hyödyksemme sitä, mitä oli saavutettu. Olimme jälleen kyenneet tuhoamaan yhden venäläisten armeijoista, mutta sen sijalle astui paikalla uusia vihollisvoimia; niitä tuotiin toisilta rintamilta, minne ne eivät olleet sidotut. Näissä oloissa emme niillä voimilla, mitä meillä nyt oli idässä käytettävänä, voineet saavuttaa ratkaisevaa tulosta. Venäläisten ylivoima oli liian valtava. Talvitaistelua seurasi venäläisenä vastauksena laajaotteinen hyökkäys vanhain preussilaisten raja-alueitten edustalla olevia asemiamme vastaan. Valtavia jyriä vieritti vihollisen ylijohtaja meitä vastaan, ylivoimaisen suuria jyriä, joista jokainen oli raskaampi kuin kaikki meidän voimamme yhteensä. Mutta saksalainen tahto voittaa tämänkin painon. Virtana juoksee venäläinen veri murhaavissa taisteluissa Narewin pohjoispuolella ja Niemenin länsipuolella alkukevääseen saakka; Jumalan kiitos, Venäjän puolella rajaa! Olkoon tsaarilla vain paljon sotilaita, moisissa joukkouhreissa niiden luku huomattavasti vähenee. Venäläisvoima, joka linjaimme edustalla tuhoutuu, on myöhemmin puuttuva, kun kaukana etelässä suuri saksalais-itävaltalainen hyökkäys saa koko venäläisen sotarintaman järkkymään.

Ei ainoastaan Preussin raja-alueilla, vaan Karpaateillakin taistellaan tähän aikaan suunnattoman katkerasti. Siellä koettaa venäläinen talvesta huolimatta millä hinnalla tahansa saada haltuunsa Unkarin rajavallin. Vihollinen arvelee ja arvatenkin aivan oikein, että venäläisen tulvan murtautuminen madjaarien maihin saattaisi ratkaista sodan ja ettei Tonavan valtakunta milloinkaan tointuisi semmoisesta iskusta. Tarvitsiko epäillä, että ensimmäinen venäläisten tykinlaukaus Unkarin alangolla saisi vastakaikua Ylä-Italian vuorilta ja Transsylvanian alpeilta? Venäläisten suuriruhtinas tiesi hyvin, mitä korkeata päämäärää varten hän metsävuoriston vaikeilla taistelutantereilla vaati tsaarin armeijalta niin hirmuisia uhreja.

Sotatilanteen hellittämätön suuri jännitys Karpaateilla ja sen vaikutus valtiollisiin oloihin vaativat ehdottomasti ratkaisua. Saksan ylin armeijanjohto keksi sen. Toukokuun ensimmäisinä päivinä se Pohjois-Galitsiassa mursi venäläisen sotarintaman ja kävi Unkarin rajalla sivulta ja takaapäin vastustajan taistelurintaman kimppuun.

Minun ylikomentoni oli aluksi vain välillisesti osallisena tässä suuressa sotatoimessa, joka alkoi Gorlicen luona. Meidän tehtävämme tässä suurisuuntaisessa yrityksessä oli ensinnäkin suurien vihollisvoimain kiinnittäminen. Tämä suoritettiin aluksi siten, että tehtiin hyökkäyksiä Veikselin suuressa mutkassa Varsovan länsipuolella ja Itä-Preussin rajalla Kovnon suuntaan, ja sitten Liettuaan ja Kuurinmaalle suurisuuntaisempi ratsuväen retki, joka alkoi huhtikuun 27:ntenä. Tämä kolmen ratsuväkidivisionan ja niitä tukevan kolmen jalkaväkidivisionan eteneminen koski arkaan kohtaan Venäjän sota-aluetta. Venäläinen tunsi nyt luultavasti ensi kerran, että tärkeimmät rautatiet, jotka yhdistivät Venäjän armeijan venäläiseen päämaahan, saattoivat tämmöisten hyökkäyksien johdosta joutua arveluttavaan vaaraan. Venäläinen työnsi suuria voimia hyökkäystämme vastaan. Liettuan puolella taisteluita kesti kesään saakka. Me näimme olevan syytä lähettää sinne lisää voimia pitääksemme vallatut alueet hallussamme ja painostaaksemme pysyväisesti vihollista näilläkin alueilla, joihin sota ei tähän saakka ollut koskenut. Siten sinne vähitellen syntyi uusi saksalainen armeija. Alueen pääjoesta se sai nimekseen "Niemenin-armeija".

Tilan puute estää minua tekemästä selkoa sotaretkestä, joka toukokuun 2:sena alkoi Pohjois-Galitsiassa ja sitten meidän linjoillemme leviten syyskuukausina päättyi Vilnon itäpuolella. Niinkuin lumivyöry saa alkunsa näköjään pienistä aiheista ja tuhoisalla retkellään tempaa mukaansa yhä uusia ja uusia osia, samoin alkaa ja jatkuu tämä retki ennen kuulumattomassa ja sen koommin toistumattomassa laajuudessa. Läpimurtautumisen onnistuessa Lembergin luona saamme mekin aihetta puuttua välittömästi sen kulkuun. Nyt nimittäin saksalais-itävaltalaiset armeijat poikkeavat pohjoista kohti edetäkseen ylisen Bugin ja Veikselin välille. Pitäköön lukija mielessään aseman kuvan: Venäjän sotarintaman eteläpuoli on painettu kokoon, niin että se uhkaa murtua kappaleiksi. Sen pohjoisosa on lännen ja luoteen puolelta kiinni pidettynä muodostanut uuden mahtavan sivustan Veikselin ja Pripetin soiden välille etelää kohti. Tuho uhkaa Venäjän armeijan suurinta osaa, jos uusi läpimurto-yritys pohjoisesta käsin Venäjän sotavoiman selkäpuolta vastaan onnistuu.

Uudelleen tunkee esiin sama ajatus, joka sai meidät talvitaisteluun ryhtymään, tällä kertaa ehkä vielä suuripiirteisempänä. Nyt on isku iskettävä Itä-Preussista ja Ossowiecin—Grodnon suunta on lyhin ja vaikuttavin. Nytkin Bobrin rämeet estävät kuitenkin sillä puolella etenemistämme; tiedämme sen edellisen vuoden suojailmoista. Ei sen vuoksi ole muuta valittavana kuin hyökätä tämän suunnan länsipuolitse tai itäpuolitse. Isku vihollisen puolustuslaitosten sisimpään, tekisi mieleni sanoa Venäjän armeijan sydänseutuun, vaatii valitsemaan Grodnon itäpuolitse kulkevan suunnan. Ylin armeijanjohto tunnusti sen edut, mutta piti läntistä hyökkäyssuuntaa lyhempänä ja luuli sielläkin saatavan suuria tuloksia. Se siis vaati hyökkäystä Narewin alijuoksun poikki. Minun tuli mielestäni kokonaisuuden hyväksi toistaiseksi luopua vastustamasta tätä aietta ja odottaa tämän hyökkäyksen seurauksia ja sotatointen jatkoa. Kenraali Ludendorff piti kuitenkin mitä sitkeimmin kiinni ensimmäisestä suunnitelmastamme, mikä mielipiteiden eroavaisuus ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut myöhempiin yhteisiin suunnitteluihimme tai toimiimme eikä heikontanut sitä voimaa, jolla heinäkuun puolivälissä teossa toteutimme vastuunalaisen armeijan ylijohdon päätöksen. Gallwitzin armeija tunkeutui Przasnyszin kahden puolen Narewia kohti. Tämän hyökkäyksen tapahtuessa lähdin itse taistelutantereelle, en mitenkään taktillisesti puuttuakseni armeijan ylikomennon toimintaan, jonka tiesin mestarilliseksi, vaan yksinomaan siitä syystä, että tiesin, kuinka ratkaiseva tässä läpimurtautumisen merkitys ylimmän armeijanjohtomme mielestä oli. Tahdoin olla paikalla voidakseni heti ryhtyä toimiin, jos armeijanylikomento tarvitsisi enempiä apukeinoja toteuttaakseen käskypiirini kehyksissä vaikean tehtävänsä. Kaksi päivää viivyin armeijassa ja olin mukana, kun Przasnysz, josta jo moneen erään oli niin kiivaasti taisteltu, valloitettiin ja kaupungin eteläpuolella olevasta seudusta taisteltiin. Jo heinäk. 17:ntenä Gallwitz pääsi Narewin luo. Kaikilla rintamanosilla läpimurtautuvain liittolaisarmeijain painostuksesta alkaa venäläinen vähitellen joka puolella väistyä ja verkalleen poistua uhkaavan saarron tieltä. Takaa-ajomme alkaa muuttua rintamataisteluiksi. Täten emme voi korjata niitä hedelmiä, joita yhä uudelleen kylvetään verisillä taistelutantereilla. Palaamme sen vuoksi jälleen aikaisempaan ajatukseemme ja tahdomme sotatoimien käydessä tällä tavalla tunkeutua Kovnon kautta Vilnoa kohti, ahdistaaksemme sitten venäläisen keskustan laumat Pripetin soita vastaan ja lyödäksemme poikki niiden yhteyden maan sydämen kanssa. Ylimmän armeijanjohdon käsitys vaatii kuitenkin suoranaista takaa-ajoa, jossa takaa-ajaja uupuu enemmän kuin takaa-ajettu.

Tähän aikaan valloitettiin Nowo-Georgiewsk. Tämä linnoitus ei tosin vielä ollut vaikuttanut sodankäyntiin kovinkaan huomattavasti; mutta nyt sen omistaminen kävi meille tärkeäksi, se kun sulki Mlavan kautta Varsovaan menevän rautatien. Juuri ennen sen antautumista kohtasin elokuun 18:ntena Keisarini linnoituksen edustalla ja ajoin myöhemmin hänen seurassaan kaupunkiin. Siellä paloivat vielä venäläisten joukkojen sytyttämät kasarmit ja muut sotilasrakennukset. Suurin joukoin seisoi joka puolella sotavankeja. Erikoisesti on mainittava, että venäläiset ennen antautumistaan olivat ampuneet hevosensa rivittäin, epäilemättä vakuutettuina siitä, että näillä eläimillä oli erinomaisen suuri merkitys sotatoimiemme jatkamiselle idässä. Vastustajamme toimi yleensä erinomaisen perusteellisesti hävittäessään kaikki semmoiset apuneuvot ja varastot, joista voitokkaalla vihollisella saattoi olla sodankäynnissä jonkinlaista hyötyä.

Hankkiaksemme itsellemme edes vapaan tien, jos myöhemmin tulisi edettäväksi Vilnoa kohti, annamme Niemenin-armeijamme jo heinäkuun puolivälissä lähteä liikkeelle itää kohti. Elokuun puolivälissä kukistuu sitten Kovno 10:nnen armeijan valloittamana. Tie Vilnoon on avattu, mutta yhä puuttuu voimia suuren sotaliike-suunnitelmamme toteuttamiseksi. Joukot ovat edelleen kiinni rintamansuuntaisessa takaa-ajossa. Kuluu viikkoja ennenkuin voidaan tuoda apuväkeä. Mutta venäläinen väistyy tällä välin yhä kauemmaksi itään: se jättää kaikki, jopa Varsovankin, kunhan vain voi pelastaa turmiosta päävoimansa.

Vasta syyskuun 9:ntenä voimme lähteä etenemään Vilnoa kohti. Mahdollista on, että tällä suunnalla vieläkin voidaan saada suuria aikaan. Satojatuhansia venäläisiä sotamiehiä ehkä joutuu saaliiksemme. Nyt jos koskaan sekaantui ylpeihin toiveihin kärsimättömyyttä ja huolta. Tulemmeko liian myöhään? Olemmeko kyllin voimalliset? Mutta eteenpäin vain, ohi Vilnon ja sitten etelää kohti. Ratsumiesjoukkomme pääsevät pian venäläisten valtasuoneen käsiksi. Jos sen puristamme tukkoon, niin kuolee vihollisen päävoima. Vastustaja tietää uhkaavan tuhon, se koettaa kaikilla mahdollisilla keinoilla sen torjua. Vilnon luona alkaa murhaava kamppailu. Venäläiselle on jokainen tunti kallis, jos se vielä kestää, voi se pelastaa suuret määrät itää kohti tulvivista joukoistaan. Ratsuväkidivisionaimme täytyy niiden peräytymisen painostuksesta jälleen väistyä taapäin. Vastustaja saa jälleen haltuunsa maansa sydämeen vievän radan. Me tulimme liian myöhään ja uuvuimme!

En erehtyne otaksuessani, että ristiriidalla, joka vallitsi Saksan ylimmän johdon mielipiteiden ja meidän mielipiteittemme välillä, on oleva historiallista mielenkiintoa. Mutta arvostellessamme armeijan johdon suunnitelmia tulee meidän samalla pitää silmällä koko sota-asemaa. Jääköön käsittelemättä kysymys, olisimmeko koko valtiollisen ja sotilaallisen aseman vaikutuksen alaisina suunnitelleet toisin ja toisin toimineet.

Lötzen.

Tästä vakavasta aatteiden taistelusta tahdon nyt siirtyä erääseen idylliseen puoleen vuoden 1915 sotaelämäämme ja palaan muistelmissani Lötzeniin.

Tästä herttaisesta, järvien, metsäin ja mäkien ympäröimästä pikkukaupungista tuli päämajamme, kun Masurinmaan talvitaistelu alkoi vaimentua. Venäläisvaarasta ja venäläiskauhusta vapautuneet asukkaat ottivat meidät liikuttavan sydämellisesti vastaan. Mitä kiitollisimmin muistelen myös seurustelua niillä maatiloilla, joilla saatoin käydä ilman liian suurta ajanhukkaa; milloin ajan vakavuus salli, soi se minulle virkistyksen, viihdytyksen ja mielenkiinnon hetkiä. Jalo erämiehen ammattikaan ei silloin jäänyt osattomaksi; loistokohta oli tällöin erinomaisen suuren hirven kaataminen Niemonienin kuninkaallisessa metsästyspuistossa Kurisches Haffin rannalla, mistä saan kiittää Hänen Majesteettinsa armoa.

Kun rintamamme edustalla keväällä vähitellen alkoi vallita rauha, ei meillä ollut puutetta vieraista enempää kuin myöhemminkään kesän kuluessa. Luonamme kävi saksalaisia ruhtinaita, valtiomiehiä, taloudellisiin ja tieteellisiin piireihin kuuluvia henkilöitä ja hallinnollisia virkamiehiä. Sodan tähänastinen kulku oli herättänyt tämän mielenkiinnon itäisiä maakuntia kohtaan, joissa muutoin niin vähän käytiin. Saapui taiteilijoita siveltimellä tai taltalla ikuistamaan kenraali Ludendorffia ja minua, mistä kunniasta me, asianomaisten herrain kaikesta rakastettavuudesta ja etevyydestä huolimatta, mielellämme olisimme niukkain lomahetkiemme hyväksi kieltäytyneet. Puolueettomistakin maista saapui vieraita. Niinpä tutustuin siellä muiden muassa Sven Hediniin, tunnettuun Aasiankulkijaan ja vakaumukselliseen saksalaisystävään, jota pidän suuressa arvossa.

Valtiomiehistä, jotka kävivät luonamme Lötzenissä, mainitsen erikoisesti silloisen valtakunnankanslerin von Bethmann-Hollwegin ja suuramiraali von Tirpitzin. Jo talvella 1914-15 oli minulla ollut Posenissa tilaisuus ottaa valtakunnankansleri vastaan luonani. Hänen käyntinsä johtuivat ensi sijassa persoonallisesta rakastettavuudesta eivätkä olleet missään yhteydessä minkäänlaisten valtiollisten kysymysten kanssa. En muista valtakunnankanslerin kanssa silloin keskustellun tätä alaa koskevista kysymyksistä. Mutta sen vakuutuksen sain, että olin tekemisissä viisaan ja tunnollisen miehen kanssa. Mielipiteemme silloisista sodan välttämättömyyksistä kävivät siihen aikaan, mikäli saatoin päättää, kaikissa oleellisissa kohdissa yhteen. Syvä vastuunalaisuuden tunne huokui kaikista kanslerin lausunnoista. Tästä tunteesta luulen johtuvan, että minun sotilaallisen tuntoni mukaan herra von Bethmannin antamissa sotatilaa koskevissa arvosteluissa oli hieman liiaksi epäilyksiä ja sen johdosta hieman liian vähän luottamusta.

Posenissa saamani vaikutus vahvistui Lötzenissä.

Suuramiraali von Tirpitz, jota tähän aikaan usein mainittiin Bethmann-Hollwegin seuraajana, oli aivan toisenluontoinen mies. Eräällä pitkähköllä kävelyretkellä hän esitti minulle kaikki ne huolet, joita hän hehkuvassa sydämessään tunsi isänmaanystävänä ja varsinkin merimiehenä. Hänestä tuntui katkeralta, että hänen nyt täytyi nähdä, miten valtava sotaväline, jonka hän elämänsä parhaina vuosina oli takonut, oli sidottuna kotimaan satamiin. Kieltämättä asema oli ylenmäärin epäedullinen meikäläiselle laivastohyökkäykselle, pitkällinen odotus ei sitä parantanut. Minun käsitykseni mukaan se seikka, että saksalaisten maihinnousu oli Englannin emämaalle niin tavattoman arka kohta, olisi oikeuttanut laivastomme ryhtymään laajempiin toimiin, jopa suurien uhrienkin uhalla. En pitänyt mahdottomana, että laivastoa siten käyttäen voitaisiin sitoa kotimaahan suuria englantilaisia sotavoimia ja näin keventää maa-armeijamme taakkaa. Sanotaan politiikkamme pitäneen silmällä sitä mahdollisuutta, että se rauhantoiveiden ehkä sattuessa saattaisi vedota voimalliseen eheään saksalaiseen merisotavoimaan. Semmoinen laskelma olisi arvatenkin erehdys. Sillä sotavoima, jota ei uskalleta sodassa käyttää, on rauhankeskusteluissakin voimaton tekijä.

Keväällä 1916 toteutui kuitenkin vielä suuramiraalin toivomus. Skagerrakissa laivastomme osoitti loistavasti, mihin se kykeni.

Sukellussodastammekin herra von Tirpitz lausui mielipiteensä. Hänen kantansa oli, että me olimme sopimattomaan aikaan tähän aseeseen tarttuneet ja että me sitten, Yhdysvaltain presidentin kannasta säikähtäen, olimme antaneet äänekkäällä sotahuudolla kohotetun kätemme jälleen sopimattomaan aikaan vaipua. Suuramiraalin silloiset lausunnot eivät voineet vaikuttaa siihen kantaan, jolle myöhemmin asetuin tässä kysymyksessä. Vielä lähes puolitoista vuotta oli kuluva, ennenkuin minun oli tähän nähden määrättävä kantani. Tällä ajalla oli toiselta puolen sota-asema aivan oleellisesti muuttunut meille epäedullisemmaksi ja toiselta puolen oli laivastomme toimiteho sukellusveneiden puolesta lisääntynyt enemmän kuin kaksinkertaiseksi.

Kovno.

Lokakuussa 1915 siirsimme päämajamme Kovnoon, vallattuun vihollismaahan.

Yleisesikunnanpäällikköni entisiin toimiin tuli lisäksi nyt vielä huolenpito maan hallinnosta, sen uudelleen rakentamisesta ja käyttämisestä joukkojemme, kotimaamme ja maan asukkaitten hyödyksi. Tästä koituva työ olisi jo yksistään voinut vaatia kokonaan miehen työvoiman. Kenraali Ludendorff suoritti sen muiden virkatoimiensa rinnalla ja antautui siihen hänelle ominaisella uupumattomalla työnhalulla.

Kovnosta oli minulla talven 1915-16 levollisemmalla ajalla tilaisuus käydä Belovezin metsässä. Riistakanta oli valitettavasti sotatapausten johdosta kärsinyt paljon vahinkoa. Läpimarssivat joukot ja sala-ammuntaa harjoittavat talonpojat olivat sitä pahasti vähentäneet. Siitä huolimatta minun onnistui vielä nelipäiväisillä ihanilla ajo- ja rekiretkillä tammikuussa 1916 kaataa biisonihärkä ja neljä saksanhirveä. Laajan metsäalueen hallinto oli baierilaisen metsänhoitajan Escherichin taatuissa käsissä ja mestarillisesti hän osasi käyttää hyödyksemme metsän runsaita puuvaroja harjoittamatta silti ryöstöottoa.

Augustowonkin metsässä kävin samana talvena. Kunniakseni toimeenpantu suden-ajo jäi valitettavasti tuloksettomaksi. Sudet pitivät viisaampana pötkiä tiehensä minun pyssyni kantomatkan ulkopuolelle. Vuoden 1915 helmikuun taisteluista en nähnyt muita jälkiä kuin ampumahautoja. Muutoin oli taistelutanner, ainakin niillä kohdin metsää, missä minä kävin, täydelleen puhdistettu.

Kovnossa vietin huhtikuussa 1916 riemujuhlani 50-vuotisen palveluksen johdosta. Kiitollisena Jumalaa sekä Keisariani ja Kuningastani kohtaan, joka armollisesti muistamalla minua teki tämän päivän ihanaksi, loin silmäyksen kuluneeseen puoleen vuosisataan, jonka olin elänyt sodassa ja rauhan aikana palvellen valtaistuinta ja isänmaatani.

Kovnon kohdalla kulki kesällä 1812 suuria ranskalaisarmeijan osastoja Niemenin poikki itää kohti. Muistellen tätä aikaa ja tämän rohkean retken traagillista loppua vastustajamme antautuivat siihen toivoon, että meidänkin sotajoukkomme sortuisivat Venäjän laajoilla metsä- ja suoalueilla nälkään, viluun ja tauteihin samalla tavalla kuin suuren korsikalaisenkin ylväät armeijat. Tätä loppua meille julistettiin ehkä enemmän oman arvostelukyvyttömän yleisön rauhoittamiseksi kuin sisällisestä vakaumuksesta. Huolemme joukkojemme elättämisestä talvella 1915-16 eivät suinkaan olleetkaan vähäiset. Tiesimmehän, kuinka verraten autioita ja tarttuvain tautien pahasti saastuttamia uuden ajan kaikista edistyksistä huolimatta ne seudut yhä vielä olivat, joissa meidän nyt tuli viettää ankara vuodenaika.

SOTAVUOSI 1916 ELOKUUN LOPPUUN

Venäläisten hyökkäys saksalaista itärintamaa vastaan.

Vuosi 1915 ei ylikomennossamme päättynyt täysin tyydyttävän voiton raikuviin fanfaareihin. Tämän vuoden sotatointen ja taisteluiden kokonaistulos oli meille jonkun verran epätyydyttävä. Venäjän karhu oli välttänyt verkkomme, epäilemättä kyllä verta vuotaen useammasta kuin yhdestä haavasta, mutta saamatta kuitenkaan surmaniskua. Hurjin hyökkäyksin se oli meidät hyvästellyt. Tahtoiko se sillä osoittaa, että sillä vielä oli riittävästi elinvoimaa tuottaakseen meille vastakin vaikeuksia? Saimme kuulla semmoisiakin mielipiteitä, että venäläisten väen ja sotatarpeiden hukka jo oli ollut niin suuri, että saisimme nyt itärintamalla olla kauankin hyvässä turvassa. Tähänastisten kokemustemme nojalla emme voineet muuta kuin epäillä näitä väitteitä ja pian saimme kokea, että epäilyksemme olivat oikeutetut.

Ei edes talvea ollut meidän suotu viettää kutakuinkin rauhassa. Piankin saatiin nähdä, että venäläinen ajatteli kaikkea muuta kuin alallaan-olemista. Koko rintamallamme, jopa kaukana sen ulkopuolellakin etelässä, oli vihollisen linjoilla ja niiden takana levotonta, joskaan ei alussa ollut mahdollista saada mitään selvää venäläisten johdon aikeista. Asemaimme edustalla pidin Smorgonin, Väinänlinnan ja Riian seutuja erikoisina uhattuina kohtina. Näihin seutuihin veivät venäläisten kuljetuskykyisimmät rautatiet. Mutta pitkään aikaan ei voitu havaita selviä merkkejä siitä, että vihollinen olisi valmistellut hyökkäystä näillä kolmella kohdalla.

Vihollisen selkäpuolella toimeliaisuus pysyi erinomaisen vilkkaana. Karkurit valittivat ankaraa mieskuria, joka oli peräytyneissä pataljoonissa pantu toimeen, sillä joukkojen harjoittamisessa käytettiin rautaista ankaruutta.

Eri rintamanosain voimasuhteet olivat jo levon aikoina meille erinomaisen epäsuotuisat. Meidän täytyi ottaa lukuun, että keskimäärin jokaista meidän divisionaamme (9 pataljoonaa) vastassa oli samalla matkalla noin 2-3 venäläistä divisionaa (32-48 pataljoonaa). Nämä luvut, jos mikään, ovat omiaan osoittamaan, kuinka suunnattoman paljon enemmän meidän joukoiltamme vaadittiin kuin vihollisiltamme. Tällä erotuksella oli suunnaton merkitys paitsi taistelussa myös jokapäiväisiin välttämättömiin työvaatimuksiin nähden. Kuinka suuriksi olivatkaan työsuoritukset käyneet rintamain suuren laajuuden vuoksi! Asemain ja teiden rakentaminen, parakkileirien pystyttäminen ynnä ne lukemattomat työt, joita sotatarpeiden, muonan, rakennusaineiden y.m. toimittaminen joukoille vaati, vaikuttivat, että sana "lepo" upseereille ja sotamiehelle oli aivan tyhjä käsite. Siitä huolimatta oli joukkojen mieliala ja terveydentila kauttaaltaan hyvä. Ellei terveydenhoitomme olisi ollut niin korkealle kehittynyt kuin se todella oli, olisi meidän jo yksin tästä syystä ollut mahdotonta kestää sotaa niin kauan. Kenttäterveydenhoitolaitoksemme aikaansaannokset osoittautuvat vielä kerran, kun koko tarjolla oleva aineisto on tieteellisesti käsitelty, saksalaisen henkisen työn ja suureen tarkoitukseen antaumuksen erikoiseksi kunnian lehdeksi, ja voidaan ne toivottavasti silloin saattaa käytäntöön koko ihmiskunnan parhaaksi.

Helmikuun puolivälistä lähtien alkoi Narocz-järven ja Postawyn luona olla erikoisen levotonta. Yhä selvemmin alkoi saapuvista tiedoista kuultaa vihollisen hyökkäysvalmistukset näillä kohdin. En ollut alussa uskonut, että venäläinen todella suureen iskuun valitsisi nämä paikat, jotka olivat sen kuljetuskykyisistä ratayhteyksistä kaukana ja sitä paitsi tarjosivat vähän toimintamahdollisuutta sen sotalaumoille ja pinnanmuodostuksen vuoksi soivat vain niukasti liikuntovapautta taktilliselle johdolle. Myöhemmät tapaukset osoittivat minulle, että epätodenmukaiselta näyttäneestä oli kuitenkin tuleva tosi.

Ei kukaan meistä venäläisten silloisten valmistusten kuluessa oikein älynnyt niiden valtavaa laajuutta. Tuskinpa muutoin olisimme luulleet, että me vähitellen Narocz-järven seuduille kokoomillamme noin 70 pataljoonalla voisimme pitää puoliamme koko sinne koottua, noin 370 pataljoonan suuruista venäläisvoimaa vastaan. Mutta tämä vertaus antaa, kuten eräs meidän hankkimiimme tietoihin perustuva julkaisu huomauttaa, vain epätarkan kuvan, ensinnäkin siitä syystä, ettei ensi päivinä molemmin puolin suinkaan pantu liikkeelle koko taistelujoukkojen määrää, ja varsinkin sen vuoksi, etteivät venäläiset divisionat suinkaan tasaisella leveällä rintamalla hyökänneet saksalaisia vastaan, vaan keräytyivät pääasiallisesti kahteen mahtavaan hyökkäysryhmään Hutier'n armeijaosaston sivustain edustalle. Pohjoisempi niistä syöksi 7 jalkaväki- ja 2 ratsuväkidivisionaa Postavyn rintamaosalla Mozeikin ja Vileityn välillä meidän kimppuumme, ja meillä oli sitä vastassa aluksi vain 4 saksalaista pataljoonaa; eteläisempi, johon kuului 8 jalkaväkidivisionaa ja Uralinkasakoita, koetti murtaa Narocz-järven ja Visznew-järven välisen järvisulun, jota meidän 75:s reservidivisionamme ja 9:s vahvistettu ratsuväkidivisiona puolustivat. Siis kaikkiaan noin 128 venäläistä pataljoonaa 19 saksalaista pataljoonaa vastassa!

Maaliskuun 18:ntena puhkeaa venäläinen hyökkäys valloilleen. Tykistövalmistelun jälkeen, jonka ankaruuden vertaa ei itärintama ole vielä milloinkaan kokenut, syöksyvät vihollislaumat katkeamattomana väkitulvana ohuesti miehitettyjä asemiamme vastaan. Mutta suotta ajavat venäläiset patterit ja konekiväärit omaa jalkaväkeään saksalaisten linjoja vastaan; turhaan taempana pysyneet vihollisjoukot niittävät alas omat ensimmäiset linjansa, kun nämä koettavat väistyä ja välttää meidän tulemme tuhon. Oikeiksi mäiksi kasaantuu rintamamme eteen venäläisiä kaatuneita. Puolustajain ponnistukset tietysti ovat kohonneet suunnattomiin. Leuto sää on alkanut ja ampumahaudat täyttyvät sulaneella vedellä, tähän saakka suojanneet rintavarustukset muuttuvat juoksevaksi liejuksi ja koko taistelukenttä pohjattomaksi suoksi. Haudoissa-olijain jäsenet turpoavat jäisessä vedessä, niin että ne osittain menettävät liikuntokykynsäkin. Mutta näihin ruumiisiin jää sittenkin riittävästi elinvoimaa ja taistelutarmoa vihollisen hyökkäysten murtamiseksi yhä ja yhä. Siten venäläinen tälläkin kertaa uhraa uhrinsa turhaan ja maaliskuun 25:nnen jälkeen voimme me pitää Narocz-järven luona olevia sankarijoukkojamme voittajina.

Huhtikuun 1:senä 1916 julaistussa saksalaisessa armeijan tiedonannossa, joka syntyi meidän myötävaikutuksellamme, lausutaan taistelun päätyttyä seuraavaa:

'Mihin suureen päämäärään hyökkäyksillä pyrittiin, näkyy seuraavasta venäläisten länsirintaman armeijain ylipäällikön käskystä n:o 537, joka on annettu maaliskuun 4:ntenä (17:ntenä):

Länsirintaman joukot!

Puoli vuotta takaperin te suuresti heikonnettuina vähällä kivääri- ja patruunamäärällä pidätitte vihollisen etenemisen ja seisautettuanne sen Molodetsnon luona läpimurtoalueella asetuitte nykyisiin asemiinne.

Hänen Majesteettinsa ja kotimaa odottavat teiltä nyt uutta sankarityötä: vihollisen karkoittamista valtakunnan rajain sisäpuolelta! Kun te huomenna ryhdytte tähän korkeaan tehtävään, olen minä, rohkeuteenne, syvään uskollisuuteenne tsaaria kohtaan ja kuumaan kotimaan-rakkauteenne luottaen vakuutettu siitä, että te täytätte pyhän velvollisuutenne tsaaria ja kotimaata kohtaan ja vapautatte vihollisen ikeen alla huokaavat veljet. Jumala meitä auttakoon pyhässä asiassamme!

Kenraaliadjutantti Ewert.

Tosin täytyy jokaisen olojen tuntijan ihmetellä, kuinka moiseen yritykseen ryhdyttiin vuodenaikana, jolloin minä päivänä tahansa lumen sulaminen saattoi tuottaa sen toteuttamiselle arveluttavia vaikeuksia. Ajankohdan valinnan voinee sen vuoksi otaksua johtuneen paremminkin hädänalaisen liittolaisen pakotuksesta kuin venäläisen johdon vapaasta tahdosta.

Kun nyttemmin venäläiseltä viralliselta taholta selitetään, että se keskeytys, joka hyökkäyksessä paraikaa vallitsee, johtuu säänmuutoksesta, niin on tämä varmasti vain puoleksi totta. Vähintään yhtä paljon kuin pehmennyt maa ovat tappiot vaikuttaneet raskaaseen peräytymiseen. Varovaisesti laskien ne on arvioitu vähintään 140.000 mieheksi. Sen vuoksi olisi paremmin paikallaan jos vihollisen sodanjohto sanoisi, ettei suuri hyökkäys ole toistaiseksi takertunut vain liejuun, vaan liejuun ja vereen.'

Erään saksalaisen upseerin kertomuksesta otan lopuksi seuraavan näitä kevätkamppailuja koskevan paikan: "Ei ollut kulunut paljoa yli kuukauden siitä, kun Venäjän tsaari Postawyn rintamalla paraatissa tarkasti rynnäkködivisionat, siihen kun kenraalisotamarsalkka von Hindenburg saapui rintamalle kiittämään voitollisia rykmenttejään. Tsernjatyssa ja Komaissa, Jodovcessa, Sviranyssa ja Kobylnikissa, linnuntietä vain muutaman kilometrin päässä siitä, missä tsaari piti paraatinsa, puhui hän rintamajoukkojen lähetystöille ja jakeli rautaristit. Käsi kädessä seisoivat siinä hetkisen sotapäällikkö ja käsigranaattien heittäjä, luottavin, kiinnittyvin katsein toinen toistaan mittaillen. Kevätaurinko säteili voitonaurinkona Hindenburg-rintaman yläpuolella…"

Siinä osani Naroczin taisteluihin.

Venäläisten hyökkäys itävalta-unkarilaista itärintamaa vastaan.

"Verdun!" — Tätä nimeä mainittiin meillä idässä tämän vuoden helmikuun alusta entistä useammin. Siitä ei uskallettu puhua muuta kuin puoliääneen ja salavihkaa. Sana lausuttiin äänellä, josta kuulti epäilystä ja arveluita. Ja kuitenkin oli ajatus valloittaa Verdun hyvä. Jos me saimme Verdunin käsiimme, niin täytyi sen melkoisesti vahvistaa yleistä asemaa länsirintamallamme. Näin poistettiin siellä lopullisesti arimman painekohtamme mutka. Ehkä olisi linnoituksen valloituksesta ollut seurauksena vielä muitakin toimimahdollisuuksia etelään ja länteen päin.

Mainitun linnoituksen tärkeys oikeutti siis minun mielestäni yrittämään sen valloitusta. Olihan mahdollista ajoissa keskeyttää yritys, jos sen toteuttaminen osoittautuisi mahdottomaksi tai sen vaatimat uhrit liian suuriksi. Ja sitten: eikö linnoitusten valloitukseen nähden rohkeinkin, uskomattominkin jo ollut tässä sodassa meille moneen kertaan loistavasti onnistunut? Helmikuun lopulla ei Verduniä enää mainita salaperäisesti, vaan ääneen ja iloiten. Sana "Douaumont" loistaa sen yhteydessä saksalaisen sankariuden soihtuna etäisimpään itään saakka ja kohottaa niidenkin rohkeutta, jotka vast'ikään vakavin ja huolestunein mielin katselivat tapauksien kehittymistä Narocz-järven seuduilla. Tosin hyökkäys Verdunin kimppuun synnyttää meissä katkerankin tunteen. Tietäähän tämä yritys, että sodan ratkaisusta täällä idässä on lopullisesti luovuttu. Verdunin nimi lausutaan ajan kuluessa eteenpäin monenlaisella äänenpainolla. Epäilykset alkavat vähitellen päästä voitolle, mutta niitä lausutaan harvoin julki. Ne voidaan lyhyesti yhdistää seuraaviin kysymyksiin: Miksi yhä jatketaan hyökkäystä, joka vaatii niin suunnattomia uhreja ja jonka toivottomuus lisäksi jo on ilmeinen? Eikö olisi mahdollista jättää tämä puhtaasti paikallinen, rintaman suuntaa edellyttävä rynnistys Verdunin pohjoista, vakinaisiin varustuksiin nojautuvaa puolustuskaarta vastaan ja ryhtyä toiseen hyökkäykseen, joka Argonnen metsän ja St. Mihielin välisen sijoituksemme suuntia hyväkseen käyttäen saisi aikaan rintamansuoristuksen? Vasta myöhemmät ajat voivat puolueettoman harkinnan nojalla päättää, ovatko nämä kysymykset oikeutettuja.

Vielä toinenkin sana liittyi myöhemmin Verduniin, nimittäin "Italia", jota mainittiin ensi kerran kun Narocz-järven tappelu oli päättynyt. Italiaakin mainitaan epäillen ja sitä epäillään paljoa enemmän ja raskaammin kuin Verduniä, ja epäilykseen liittyy vakava, raskas huoli. Suunnitelma, että Itävalta-Unkari hyökkäisi Italian kimppuun, on rohkea, ja tältä kannalta katsoen sillä on sotilaalliset onnistumismahdollisuudet. Mutta uhkarohkealta tämä aie näyttää, kun harkitsemme sen sotavoiman arvoa, jolla se aiotaan suorittaa. Jos parhaat itävalta-unkarilaiset joukot lähtevät liikkeelle Italiaa vastaan, joukot, jotka eivät herätä ylpeyttä ja luottamusta vain Itävallassa ja Unkarissa, vaan Saksassakin, niin mitä jää sitten Venäjää vastaan? Venäjä ei ole vielä niin voitettu kuin vuoden 1915 lopulla otaksuttiin. Narocz-järven luona on venäläisten armeijalaumain päättäväisessä toiminnassa jälleen ilmennyt sellainen hurjuus ja joukkopaino, jota niin monet itävalta-unkarilaiset osastot melkoisine slaavilaisine aineksineen tähän saakka ovat osoittaneet huonosti kestävänsä. Huolemme kasvaa päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän huolimatta Italiasta tulevista voitonsanomista. Hyvin pian huolemme osoittautuvatkin oikeiksi ja toteutuvat Pripetin eteläpuolella nyt alkavissa tapauksissa. Kesäkuun 4:ntenä luhistuu Itävalta-Unkarin armeijan rintama Volhyniassa ja Bukovinassa laajalla alalla venäläisten ensi iskusta. Itärintaman koko tähänastisen sodan vaikein pula on käsissä, se on vielä vaikeampi kuin vuoden 1914. Sillä tällä kertaa ei missään ole varalla voitollista saksalaista armeijaa, joka tulisi auttavaksi pelastajaksi; lännessä riehuu taistelu Verdunin ympärillä ja Sommella uhkaavat myrskyn enteet. Tämän pulan aallot leviävät meidän rintamallemme saakka, mutta eivät kuitenkaan, se on yleisasemalle onni, venäläisten hyökkäysten muodossa. Näin voimme lähettää apua edes sinne, missä hätä on suurin.

Venäläinen seisoo yhä vielä heikontumattomana asemissaan saksalaisen rintaman edustalla. Ensimmäisen menestyksensä Pripetin eteläpuolella se on siis saavuttanut verrattain heikoilla voimilla eikä käyttämällä ylivoimaisia määriä, kuten sen tapana on ollut. "Brusilovin suunnitelma on oikeastaan käsitettävä tiedusteluksi, tiedusteluksi joka on pantu toimeen valtavan laajalla alalla ja rohkean päättävästi, mutta joka sittenkin on vain tiedustelua eikä isku valittua maalia vastaan… Hänen tehtävänsä oli tunnustella vihollisen linjain lujuutta lähes 500 kilometrin pituisella rintamalla Pripetin ja Romanian välillä. Brusilov oli kuin mies, joka jyskyttää muuria saadakseen selville, mitkä kohdat ovat lujaa kiveä, missä on vain säleitä ja muurilaastia." Näin kirjoitti eräs ulkomaalainen Brusilovin ensimmäisistä taistelupäivistä. Ja tämä ulkomaalainen lausui kieltämättä totuuden.

Itävalta-Unkarin muurissa on kuitenkin vain vähän kunnollisia kiviä, Brusilovin vasaran jyskytyksestä se sortuu ja myrskytulvana vyöryvät sisään venäläiset laumat, jotka vasta nyt on kuljetettu pois rintamaltamme. Missä ne voidaan pysähdyttää? Yksi vankka pylväs vain jää toistaiseksi pystyyn näiden hyökyjen keskelle, eteläarmeija oivallisen kenraalinsa kreivi Bothmerin johdolla. Saksalaisia, itävaltalaisia ja unkarilaisia; kaikki hyvän kurin alaisina.

Mitä meidän rintamaosaltamme suinkin riittää viedään nyt etelää kohti ja katoaa Galitsian tappelutantereille. Sillä välin synkistyy tilanne länsirintamallakin. Ranskalais-englantilainen ylivoima hyökkää Sommen kahden puolen verrattain heikosti puolustettuja linjojamme vastaan ja painaa ne mutkalle. Jonkun aikaa uhkaa suorastaan täydellisen murron vaara!

Kaikkeinkorkein Sotaherrani kutsuu minut ja yleisesikunnanpäällikköni kahteen kertaan päämajaansa Plessiin neuvottelemaan itärintaman vaikeasta tilasta. Jälkimmäisellä kerralla, heinäkuun lopulla, tehdään siellä päätös johdon järjestämisestä uudelleen itärintamalla. Saksan ylin armeijanjohto on korvaukseksi siitä, että se Verdunistä ja Sommesta huolimatta tarjoaa pelastavan kätensä, vaatinut Itävalta-Unkarilta takeita siitä, että itärintaman johtovalta järjestetään lujemmaksi. Täysin oikeutettua! Käskyvaltani näin laajennettiin ulottuvaksi aina Brodyn seudulle saakka Lembergin itäpuolelle; voimallisia Itävalta-Unkarin joukko-osastoja annettiin minun johtooni.

Kävimme niin pian kuin suinkin alaisiksemme määrättyjen uusien ylikomentojen luona ja itävalta-unkarilaiset viranomaiset osoittivat meille täydellistä auliutta ja arvostelivat arkailematta omia heikkouksiaan. Tosin ei näihin tunnustuksiin kuitenkaan kaikkialla yhtynyt semmoista toimitarmoa, joka parantaen käy käsiksi esiintyviin puutteisiin. Ja kuitenkin oli asia niin, että jos milloinkaan mikään armeija on kaivannut kaikkea hallitsevaa läpikotaista käskyvaltaa ja yhtenäistä suuntaa, niin ainakin tämä kansojen sekoitus, muutoin täytyi tämän ruumiin parhaankin veren sykkiä voimatonna ja vuotaa hukkaan.

Sotilaallisen johtovallan laajentuminen sai minut siirtämään päämajani etelämmäksi Brest-Litovskiin. Sinne saan elokuun 28:ntena puolenpäivän aikaan Hänen Majesteettinsa käskyn lähteä mitä pikimmin hänen suureen päämajaansa. Syyksi ilmoittaa sotilaskabinetin päällikkö minulle vain: "Asema on vakava!"

Lasken kuulotorven kädestäni ja ajattelen Verduniä ja Italiaa, Brusilovia ja itävaltalaista itärintamaa ja lisäksi uutista: "Romania on julistanut meille sodan." Nyt kysytään lujia hermoja!

KOLMAS OSA

YLIMPÄÄN ARMEIJAN JOHTOON ASTUMISESTA VENÄJÄN MURSKAUTUMISEEN

KUTSU YLIMPÄÄN ARMEIJAN JOHTOON.

Toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä.

Kuten tunnettua, ei Keisarillinen ja Kuninkaallinen Herrani nyt ensi kertaa kutsunut minua luokseen keskustellakseen kanssani sotilaallisista tiloista ja aikeista. Otaksuin sen vuoksi tälläkin kerralla, että Hänen Majesteettinsa halusi suullisesti kuulla henkilökohtaisen mielipiteeni määrätystä kysymyksestä. Luullen viipyväni matkalla vain vähän aikaa otin vain sen verran matkatavaroita kuin sitä varten oli ehdottomasti tarpeen. Elokuun 29:ntenä saavuin aamupäivällä Plessiin yleisesikunnanpäällikköni seurassa. Asemalla oli sotilaskabinetin päällikkö Keisarin käskystä minua vastaanottamassa. Hänen suustaan sain ensinnä kuulla, mihin tehtävään minut ja kenraali Ludendorff aiottiin nimittää.

Plessin linnan edustalla tapasin Kaikkeinkorkeimman Sotaherrani itsensä odottamassa Hänen Majesteettiaan Keisarinnaa, joka oli saapunut Berliinistä Plessiin vähän sen jälkeen kuin minä. Keisari tervehti minua paikalla toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikkönä ja kenraali Ludendorff ja ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarinani. Valtakunnankanslerikin oli tullut Berliinistä ja oli ilmeisesti yleisesikunnanpäällikön vaihdoksesta, jonka Hänen Majesteettinsa minun läsnäollessani hänelle ilmoitti, yhtä yllätetty kuin minä itsekin. Mainitsen tämän siitä syystä, että tätäkin seikkaa ovat kaikenmoiset jutut vääristelleet.

Pian sen jälkeen vastaanotin toimen edeltäjältäni. Kenraali von Falkenhayn ojensi minulle jäähyväisiksi kätensä sanoen: "Jumala auttakoon Teitä ja isänmaatamme!"

Mitkä syyt aiheuttivat äkillisen kutsun uuteen asemaan, siitä en saanut uuteen toimeeni ryhtyessäni enkä myöhemminkään tietoa keisariltani, joka puhui aina kiittäen edeltäjästäni. Minulla ei ole koskaan ollut halua ryhtyä tämmöisiin tutkisteluihin eikä silloin ollut aikaakaan. Moni ratkaisu oli niin kiireellinen ettei enää ollut kysymys päivistä vaan tunneista.

Sota-asema elokuun lopulla 1916.

Sota-asema, jossa sotatointen johdon vaihdos tapahtui, oli saamaini ensimmäisten vaikutelmain mukaan seuraava:

Länsirintamalla olot olivat aika tavalla arveluttavat. Verduniä emme olleet saaneet käsiimme, eikä ollut toteutunut sekään toivomme, että ranskalaisten taisteluvoima ruhjoutuisi siinä valtavassa tulikaaressa, joka oli muodostunut linnoituksen pohjois- ja koillisrintaman ympärille. Yhä toivottomammalta alkoi sikäläisen hyökkäyksemme menestyminen näyttää, mutta yrityksestä ei kuitenkaan oltu vielä luovuttu. Sommen varsilla oli kamppailu nyt raivonnut lähes kaksi kuukautta. Kuljimme siellä pulasta pulaan. Linjamme olivat herkeämättä uhkaavan murtumisasteen partaalla.

Idässä oli venäläisten hyökkäysliike Karpaattien kaakkoisosassa vyörynyt aina vuoriston harjanteelle saakka. Voitaisiinko tätä Unkarin maan viimeistä suojamuuria nykyään käytettävillä voimilla puolustaa uusia hyökkäyksiä vastaan, sitä täytyi tähänastisten tulosten nojalla epäillä. Karpaattien luoteisosan äärelläkin oli tila äärimmilleen jännittynyt. Tosin olivat venäläisten hyökkäykset siellä toistaiseksi jonkun verran laimentuneet, mutta ei ollut toivoa siitä, että tämä lepo tulisi kovinkaan pitkäaikaiseksi.

Itävalta-Unkarin hyökkäys Etelä-Tirolista oli täytynyt jättää sikseen Galitsian rintaman luhistumisen johdosta. Italialainen ryhtyi nyt vuorostaan hyökkäämään Isonzon rintamalla. Nämä taistelut kuluttivat suuressa määrin Itävalta-Unkarin sotavoimia, jotka siellä mitä mainehikkaimmin ja mitä vaikeimmissa oloissa taistelivat vihollisen moninkertaista ylivoimaa vastaan.

Sekä yleistilanteeseen että hetken ahdinkoon nähden olivat vihdoin Balkanin silloiset olot erittäin tärkeät. Hyökkäys, jonka bulgarialaiset meidän aloitteestamme olivat tehneet Makedoniassa Sarrailia vastaan, oli alussa saavutetusta menestyksestä huolimatta täytynyt keskeyttää. Sitä valtiollista tarkoitusta, johon hyökkäyksellä pyrittiin, Romanian estämistä sekaantumasta sotaan, ei saavutettu.

Aloite oli tähän aikaan kaikkialla vastustajaimme käsissä. Oli otettava lukuun, että nämä panisivat kaikki voimansa liikkeelle pitääkseen meitä edelleenkin tämän painon alla. Toiveet sodan läheisestä suotuisasta päättymisestä eivät voineet olla kehoittamatta liittoutuneita vastustajiamme kaikilla rintamilla varustautumaan mitä suurimpiin voimanponnistuksiin ja raskaimpiin uhreihin. Kaikki epäilemättä antoivat viimeisensäkin ollakseen osallisina suuntaamassa kuolettavaa iskua keskusvaltoja vastaan, ja Romania puhalsi tämän kunniaksi voitonvarmaa hyökkäyshälyytystä!

Ne varajoukot, mitä sekä Saksan että Itävalta-Unkarin armeijalla tällä haavaa oli vapaina ja käytettävinä, olivat vähäiset. Aluksi oli ensi sijassa uhatulla Siebenbürgenin ja Romanian rajalla vain heikkoja vartioita, enimmäkseen finanssi- ja tullivartioita. Siebenbürgenin sisäosiin oli sijoitettu uupuneita itävaltalais-unkarilaisia divisionia, osaksi vain taisteluun kelvottomia tähteitä. Siellä muodostetut tai paraillaan muodostuksen alaiset uudet joukot olivat siksi vähälukuiset, ettei vakavan vastarinnan teko niillä romanialaisten maahan hyökätessä voinut tulla kysymykseen. Olot Tonavan etelärannalla olivat meille tässä suhteessa suotuisemmat. Parhaillaan koottiin Dobrudzaan Bulgarian rajaseuduille ja ylemmä Tonavan varteen bulgarialaisista, turkkilaisista ja saksalaisista joukoista muodostettua uutta armeijaa, johon kaikkiaan kuului noin 7 hyvin eri vahvuista divisionaa.

Tässä oli oikeastaan kaikki, mitä meillä tällä haavaa oli käytettävänämme Euroopan-sotanäyttämömme kipeistä kohdista kaikkein kipeimmällä. Lisävoimia oli joko otettava muilta taistelurintamilta tai saatava taistelun kuluttamista ja lepoa kaipaavista joukoista taikka vihdoin muodostamalla uusia divisionia. Mutta varsinkin viimemainitussa suhteessa emme me eivätkä liittolaisemme olleet suotuisassa asemassa. Varaväkikysymys uhkasi jännityksen pysyessä alati yhtä suurena ja vielä kohotessakin käydä huolestuttavaksi. Sitä paitsi oli sota- ja ampumatarpeiden kulutus taisteluiden pitkällisyyden ja laajuuden vuoksi kaikilla rintamilla käynyt niin suunnattomaksi, ettei sodankäyntimme tyrehtyminen jo paljaastaan tästä syystä näyttänyt mahdottomalta. Turkissa vallinneeseen tilaan palaan myöhemmin.

Valtiollinen asema.

Sotilaallisen tilan ohella tulee minun esittää lyhyesti ensi vaikutelmani myöskin valtiollisesta yleistilasta. Alan oman isänmaamme oloista.

Kun sotatoimien johto uskottiin minulle, pidin mielialaa kotimaassamme vakavana, joskaan ei masentuneena. Epäilemättä olivat monet viime kuukausien sotatapaukset tuottaneet siellä pettymystä. Tämän lisäksi oli jokapäiväisessä elämässä vallitseva pula olennaisesti kasvanut. Erikoisen kipeästi kärsi keskiluokka näissä sille tavattoman epäedullisissa taloudellisissa oloissa. Ravintoaineitten saanti kävi yhä niukemmaksi, satotoiveet olivat keskinkertaiset.

Romanian sodanjulistus tiesi näissä oloissa uutta kuormaa kotimaan sotatarmon niskoille. Mutta silti oli isänmaa ilmeisesti nytkin valmis kestämään. Kuinka kauan ja kuinka vahvana tämä mieliala oli pysyvä, sitä ei tosin ollut mahdollinen ennakolta arvata. Lähiaikojen sotatapausten kehitys oli tässä suhteessa vaikuttava ratkaisevasti.

Mitä tulee Saksan ja sen liittolaisten keskinäisiin suhteihin, vakuutettiin vastustajaimme sodanaikuisessa kiihoituskirjallisuudessa että me pidimme liittolaisiamme rajattomasti vallassamme. Meidän väitettiin pitävän Itävalta-Unkaria, Bulgariaa ja Turkkia niin sanoakseni kaulasta kiinni, valmiina kuristamaan ne, elleivät ne tehneet, mitä me tahdoimme. Tuskin olisi kuitenkaan ollut mahdollista pahemmin vääristellä todellista asianlaitaa kuin väittämällä tätä. Luullakseni ei Saksan heikkous Englantiin verraten missään osoittautunut selvemmin kuin näiden maiden valtiollisen vaikutusvallan erilaisuudessa oman puolen liittolaisiin.

Jos esimerkiksi virallinen Italia olisi joskus uskaltanut osoittaa julkisesti taipuvaisuuttaan rauhaan ilman brittien lupaa, niin olisi Englanti milloin tahansa kyennyt suorastaan nälällä pakottamaan tämän liittolaisen jatkamaan sitä politiikkaa, johon se kerran oli liittynyt. Yhtä vahva ja ehdottomasti vallitseva oli Englannin suhde Ranskaan. Itsenäisempi oli tässä suhteessa kaiketi vain Venäjä; mutta tsaarin valtakunnankin valtiollisella itsenäisyydellä oli Englantiin nähden taloudellisista ja rahallisista syistä rajansa. Kuinka paljon epäedullisemmassa asemassa Saksa tässä suhteessa olikaan! Mitä valtiollisia, taloudellisia tai sotilaallisia voimakeinoja oli meillä käytettävinä, joilla olisimme voineet vastustaa jonkun liittolaisemme eropyrkimyksiä? Elleivät nämä vallat vapaasta tahdostaan tai uhkaavan varman tuhon pakotuksesta tunteneet itseään meihin sidotuiksi, olimme me aivan voimattomia pitämään niitä puolellamme. En epäile huomauttaa, että tämä eittämätön tosiasia oli yleisen tilamme erikoinen heikkous.

Luon nyt silmäyksen kuhunkin liittolaiseen erikseen.

Itävalta-Unkarin sisäpoliittiset olot olivat 1916 kesän kuluessa kehittyneet arveluttavaan suuntaan. Sikäläinen valtiollinen johto oli muutama viikko ennen meidän Plessiin saapumistamme peittelemättä ilmoittanut meidän valtakunnanjohdollemme, ettei Tonavan monarkia kestäisi enää jatkuvaa sotilaallisten tai valtiollisten vastoinkäymisten rasitusta. Pettymys, jota liian äänekkäillä lupauksilla Italiaa vastaan aloitetun hyökkäyksen myttyyn meneminen synnytti, oli sangen syvä. Vastarinnan nopea luhistuminen Galitsian—Volhynian rintamalla synnytti Itävalta—Unkarin kansan suuressa enemmistössä epäluuloista pessimismiä, joka sai kansaneduskunnassa peittelemätöntä vastakaikua. Itävalta-Unkarin johtavat piirit olivat epäilemättä tämän mielialan vaikutuksen alaiset. Tosin ei nyt ensi kertaa kuulunut korviimme niiden keskuudesta moisia arveluttavia mielialan ilmaisuja. Siellä luotettiin liian vähän omaan kykyyn. Kun ei osattu omia voimia koota, epäiltiin niiden suuruutta. Näin arvostellessani en tahdo unohtaa, että kaksoismonarkian valtiolliset vaikeudet olivat suunnattoman paljon suuremmat kuin meidän yhtenäisen isänmaamme Saksan. Elintarvekysymyskin oli vakava. Varsinkin saksalais-itävaltalaiset maat kärsivät ankaraa puutetta. Minun käsitykseni mukaan ei ollut mitään syytä mitenkään epäillä Itävalta-Unkarin liittolaisuskollisuutta. Siitä huolimatta oli joka tapauksessa pidettävä huolta siitä, että maa mitä pikimmin vapautettiin sitä rasittavasta painosta.

Toisenlaiset, voinen sanoa kansallisesti lujemmat kuin Itävalta-Unkarin olivat Bulgarian sisäpoliittiset olot. Samalla kuin tämä maa taisteli bulgarialaisen heimon valtiollisen yhdistymisen puolesta, taisteli se myös lopullisen ylivalta-aseman saavuttamiseksi Balkanilla. Keskusvaltain ja Turkin kanssa tehdyt sopimukset sekä sodassa tähän saakka saavutettu menestys näyttivät lupaavan, että Bulgarian pitkälle menevät pyrkimykset varmasti toteutuvat. Tosin kyllä maa kävi tähän uuteen sotaan edellisen Balkanin sodan suuresti heikontamana. Sitä paitsi ei se ryhtynyt uuteen suinkaan samanlaisella yleisellä innostuksella kuin vuoden 1912 sotaan. Tällä kertaa sitä käytiin enemmän valtiomiesten kylmän harkinnan kuin kansallisen liikkeen vaikutuksesta. Ei siis ollut ihme, että kansa tunsi olevansa tyydytetty saatuaan haluamansa maat haltuunsa eikä osoittanut suurtakaan halua uusiin yrityksiin. Johtuiko vain tästä mielialasta se, että sodanjulistusta Romaniaa vastaan viivyteltiin — se ei ollut vielä tapahtunut minun Plessiin saapuessani — sitä kuitenkin tahtoisin vielä tänä päivänäkin epäillä. Maan elintarpeiden saantisuhteet olivat hyvät, saksalaisella mitalla mitattuina.

Yleensä uskoin voivani toivoa, että liittomme Bulgarian kanssa kestää sotilaallisen kuormituskokeen.

Yhtä suuri oli luottamukseni Turkkiin. Osmanien valtakunta oli sotaan käynyt ilman minkäänlaisia valtiollisia laajennuspyyteitä. Sen johtavat henkilöt, ennen muita Enver pasha, olivat selvään älynneet, ettei Turkin ollut mahdollinen pysyä puolueettomana alkaneessa kamppailussa. Mahdotonta on tosiaan otaksua, että Venäjä ja länsivallat ajan pitkään olisivat voineet noudattaa salmien käyttämisestä voimassa olevia rajoittavia määräyksiä. Sotaan yhtyminen oli Turkille olemassaolon edellytys melkein vielä ilmeisemmin kuin meille muille. Vastustajamme tekivät meille mieluisan palveluksen, kun ne alusta saakka ääneen ja selvään tätä julistivat.

Turkki oli tähän saakka osoittanut tässä sodassa voimaa, joka hämmästytti kaikkia. Sen tehoisa sodankäynti oli yllätys sekä ystäville että vihollisille; se sitoi melkoisia vihollisvoimia Aasian kaikilla sotanäyttämöillä. Saksassa on myöhemmin usein moitittu ylintä armeijanjohtoa siitä, että se Turkin taisteluvoiman vahvistamiseksi muka hajoitti omat voimansa. Mutta näin arvosteltaessa ei oteta huomioon, että me juuri tämän avun kautta hankimme liittolaisellemme kyvyn, jolla se pidätti keskieurooppalaisilta sotanäyttämöiltämme poissa useita satojatuhansia vastustajaimme parhaista taistelujoukoista.

Saksan ylin sodanjohto.

1916 vuoden keväällä ja kesällä saadut kokemukset olivat osoittaneet, että oli välttämätöntä saada luoduksi meille ja liittolaisarmeijoille johtava ja täydelleen vastuunalainen päällikkyys. Yksissä neuvoin hallitsevain valtionpäämiesten kanssa muodostettiin ylin sodanjohto. Se uskottiin Hänen Majesteetilleen Saksan Keisarille. Saksan toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö sai oikeuden antaa tämän "ylimmän sodanjohdon toimesta" ohjeita ja tehdä välipuheita liittolaisten sotavoimain päälliköiden kanssa.

Liittoutuneiden armeijain minun kanssani kaikessa muussa yhdenvertaisten yleisesikunnanpäälliköiden suuren auliuden ja asianymmärtävän myötävaikutuksen vuoksi saatoin rajoittaa uudet oikeuteni muutamiin yksityisiin, erikoisen tärkeihin sota-asioita koskeviin määräyksiin. Yhteisten valtiollisten ja taloudellisten kysymysten käsittely ei kuulunut tämän ylimmän sodanjohdon toimipiiriin.

Tehtävänäni oli niin ollen pääasiallisesti antaa liittoutuneille koko sodankäynnin johtavat näkökohdat ja yhdistää niiden voimat ja toiminta yhteistä päämäärää silmällä pitäen. Meille kaikille yhteisten etujen mukaista olisi ollut, että ylin sodanjohto yksityiset erikoisedut syrjäyttäen, vieläpä erinäisiä, ratkaisuun nähden toisarvoisia seikkoja uhratenkin, olisi voinut jollain pääsotanäyttämöllä saavuttaa ratkaisevan menestyksen. Liittosodalle ominaisesta luonteesta kuitenkin johtui, että ylimmälle sodanjohdollemme tässä kaikenlaisten näkökohtien muodossa tuotettiin usein vaikeuksia.

Tunnettu asia on, että Saksa tässä sodassa oli liittolaisiinsa nähden paljon suuremmassa määrässä antava kuin saava osakas. Tästä tosiseikasta ei tietysti tule eikä voida vetää johtopäätöstä, että Saksa olisi voinut suoriutua tästä suunnattomasta taistelusta ilman liittolaisia. Sekin usein julki lausuttu mielipide, että Saksalla oli tukenaan vain rampoja liittolaisia, esittää todellisuuden aivan nurjasti ja merkitsee yksipuolista liioittelua. Tällöin ei oteta huomioon, että liittolaisemmekin monin paikoin kiinnittivät itseään vastaan suuria vihollisylivoimia.

Luodessani nyt silmäyksen takaisin menneisyyteen tuntuu minusta, ettei suurissa sotatoimissa ollut tehtävämme vaikein osa ylimmän sodanjohdon kannalta katsoen, vaan yksityisten liittolaisten ristiin käyväin etujen yhteensovittamisessa. En tahdo puuttua siihen, vaikuttivatko useimmissa tapauksissa valtiolliset suhteet pakottavammin kuin sotilaalliset syyt. Aivan erikoista vaikeutta tuotti suunnitelmillemme ja ratkaisuillemme liittoutuneiden sotajoukkojen arvon erilaisuus. Meidän täytyi ylimpään armeijanjohtoon siirtyessämme vasta vähitellen oppia, mitä liittolaistemme aseilta saatoimme odottaa ja vaatia.

Itävalta-Unkarin joukkojen taistelukykyyn olin tutustunut ensi kerran Puolassa, kun ne olivat välittömässä yhteistoiminnassa meidän joukkojemme kanssa. Ne eivät silloinkaan enää täydelleen täyttäneet niitä vaatimuksia, joita olimme tottuneet omille joukoillemme asettamaan. Pääsyynä Itävalta-Unkarin armeijanosastojen keskiarvon huonontumiseen oli kieltämättä se erinomaisen ankara runtelu, jonka alaiseksi armeija tuli, kuten jo sanoin, uhkarohkeassa puhtaassa rintamahyökkäyksessään sodan alussa Galitsiassa ja Puolassa. Perästäpäin on väitetty, että Itävalta-Unkarin silloisesta yrityksestä oli tuloksena venäläisten armeijalaumojen rynnäkön murtuminen. Mutta ehkä olisi tämä voitu saavuttaa vähemmänkin uskaliailla keinoilla ja melkoista pienemmin uhrein. Joka tapauksessa Venäjän armeija toipui silloin kärsimistään tappioista, Itävalta-Unkarin armeija sitä vastoin ei, minkä lisäksi Itävalta-Unkarin rohkea toimihalu vaihtui pysyväksi liikaherkkyydeksi venäläisiin joukkomääriin nähden. Kaikki Itävalta-Unkarin ylimmän armeijanjohdon ponnistukset raskaiden vaurioiden korjaamiseksi kohtasivat voittamattomia vaikeuksia. Luulen voivani jättää sikseen niiden yksityiskohtaisen esittämisen. Tahtoisin vain tehdä kysymyksen: Miten olisi ihmisvoimin ollut mahdollista herättää kaksoismonarkian kansainsekoituksessa yhteisen kansallisen taistelunhalun uutta, kohottavaa virikettä sen jälkeen kun tahdon, innostuksen ja itseluottamuksen ensimmäinen kukka oli taittunut? Kuinka olisi varsinkaan upseeristoa, joka ensimmäisessä rynnäkössä kärsi niin suuria vaurioita, voitu palauttaa likimainkaan ennalleen? Älkäämme unohtako, ettei Itävalta-Unkarilla suinkaan ollut niitä henkisiä voimia, joista Saksa on voinut niin usein ja kauan ammentaa.

Se otaksuma ei pitänyt paikkaansa, että Itävalta-Unkarin joukkojen arvon yhtämittainen aleneminen olisi kaikkialla samalla tavalla kohdannut armeijaa kokonaisuudessaan. Tonavan monarkialla oli viimeiseen saakka arvokkaita joukkoja. Tosin ilmeni monella taholla paljon taipumusta epäoikeutettuun pessimismiin tukalissa tilanteissa. Erikoisesti on mainittava ettei Itävalta-Unkarin joukkojen korkeampi johtokaan säilynyt siltä. Vain näin on selitettävissä se, että eteväinkin hyökkäystoimien jälkeen liittolaisemme taistelutahto yllättävän pian raukesi, jopa kääntyi aivan päinvastaiseksi.

Mainitut ilmiöt aiheuttivat tietysti suurta epävarmuutta ylimmän armeijanjohtomme laskuihin. Emme olleet koskaan varmat siitä, ettei liittolaistemme armeijanosain yllättävä lujuuden puute odottamatta saattaisi meitä muuttuneeseen tilanteeseen ja siten mullistaisi suunnitelmiamme. Heikkouden hetkiä esiintyy jokaisen armeijan joukko-osissa. Ne johtuvat ihmisluonteesta. Johdon täytyy ottaa ne huomioon tulokseen vaikuttavana tekijänä, jonka suuruutta ei kuitenkaan ole mahdollinen määrätä. Täysiarvoinen sotaväki voittaa kuitenkin enimmäkseen nopeasti moiset vaiheet taikka säilyttää pahimmassakin luhistumisessa vielä jonkinmoisen iskukyvyn ja vastustustahdon ytimen. Mutta turmio uhkaa, jos tämä viimeinenkin ydin kokonaan raukeaa. Tuhoisa turmio kohtaa silloin sekä asianomaista joukkoa että myös siihen liittyviä tai sen sekaan pistettyjä sitkeämpiä yhtymiä; tuho tavoittaa ne sivustasta ja selän takaa ja ne joutuvat usein vielä pahemman kohtalon uhriksi kuin vähemmin vastustuskykyiset. Tämä oli sangen usein Itävalta-Unkarin rintamiin rakennettujen tukiemme surullinen loppu. Onko ihme, ettei näin ollen joukkojemme mieliala itävaltalais-unkarilaisia asetovereita kohtaan ollut aina luottava eikä suosiollinen?

Kaiken kaikkiaan emme kuitenkaan saa väheksiä Itävalta-Unkarin aikaansaannoksia tässä valtavassa kamppailussa, ei hautoa katkeria tunteita, jotka useinkin heräsivät pettyneiden toiveitten vaikutuksesta. Tonavan monarkia pysyi uskollisena asetoverinamme. Olemme yhdessä eläneet uljaita aikoja ja meidän tulee varoa, ettemme yhteisessä onnettomuudessa sisällisesti eroa.

Bulgarian armeija oli sisäiseltä rakenteeltaan aivan toisenlainen kuin Itävalta-Unkarin. Se oli kansallisesti täydelleen ehjä. Bulgarian armeija oli suuressa sodassa syksyyn 1916 saakka kärsinyt verrattain vähän. Sen arvoa mitattaessa älköön kuitenkaan unohdettako, että se vähäistä ennen oli päässyt toisesta murhaavasta sodasta, johon upseeriston, jopa maan koko intelligenssin kukka suurimmaksi osaksi oli sortunut. Sen voimistuminen ennalleen oli Bulgariassa vähintään yhtä vaikeata kuin Itävalta-Unkarissa. Balkanin niemimaan vielä verrattain alkuperäiset olot vaikeuttivat sitä paitsi armeijalle monen nykyaikaisessa sodassa ehdottomasti tarpeellisen taisteluaseen ja kulkuneuvon hankintaa ja käyttämistä. Tämä kävi sitä tuntuvammaksi, kun meitä vastassa Makedoniankin rintamalla oli täysitehoisia ranskalaisia ja englantilaisia osastoja. Jo tästäkään syystä ei voinut olla mitään yllättävää siinä, että meidän täytyi tukea Bulgariaa paitsi aineellisilla keinoilla myös miehisilläkin voimilla.

Turkin armeijassa vihdoin olivat olosuhteet toisenlaiset kuin sekä Itävalta-Unkarin että Bulgarian armeijassa. Saksalainen sotilaslähetystömme oli ennen sotaa tuskin ehtinyt vaikuttaa, vielä vähemmin saada perinpohjaista parannusta aikaan Turkin armeijan rappeutuneihin oloihin. Kuitenkin oli onnistuttu saamaan liikkeelle melkoinen määrä turkkilaisia joukko-osastoja. Armeija oli kuitenkin Dardanelleilla ja ensimmäisissä hyökkäystoimissa Armeniassa kärsinyt tavattoman suuria tappioita. Siitä huolimatta näytti sen toimiteho riittävän siihen tehtävään, jonka ylin sodanjohto oli sille lähinnä määrännyt: Turkin maa-alueitten puolustamiseen. Olipa mahdollista tuoda vähitellen Eurooppaankin osmanien armeijan melkoisia osia. Sotilaallinen avustus, jota Turkille annoimme, rajoittui pääasiallisesti taisteluvälineitten lähetykseen ja lukuisain upseerien luovuttamiseen. Ne saksalaiset osastot, jotka vuoden 1916 syksyyn mennessä olimme luovuttaneet Aasian sotanäyttämölle, tuotiin Turkin ylimmän armeijanjohdon suostumuksella vähitellen takaisin sitä mukaa kuin Turkki kykeni itse ottamaan vastaan näiden osastojen kaluston ja sitä käyttämään.

Sotatarpeita lähetimme aina senusseille saakka Afrikan pohjoisrannalle; sukelluslaivaimme avulla toimitimme heille etupäässä kiväärejä ja ampumatarpeita. Vaikka nämä lähetykset olivatkin pieniä, vaikuttivat ne kuitenkin erinomaisen kohottavasti muhamettilaisten heimojen sotaiseen henkeen. Tähän saakka ei vielä ole ollut mahdollista arvostella, suuretko niiden taistelun käytännölliset tulokset olivat sodankäynnillemme; ehkä ne olivat suuremmat, kuin silloin osasimme aavistaakaan.

Vielä Afrikan pohjoisrantaa kauemmaksikin koetimme toimittaa asetovereillemme apua. Niinpä muun muassa harkitsimme Enver pashan vuonna 1917 esittämää ajatusta, että lähettäisimme raha-apua niille Jemenin heimoille, jotka olivat pysyneet uskollisina Konstantinopolissa olevalle padishahilleen. Kun Arabian erämaan kapinalliset paimentolaisheimot sulkivat tien näiden maahan eivätkä sukelluslaivamme voineet päästä Punaisen-meren rannoille liikuntapiirinsä ulottumattomuuden vuoksi, olisimme voineet käyttää vain ilmatietä. Suureksi mielipahakseni ei meillä kuitenkaan silloin vielä ollut ilmalaivaa, joka olisi varmasti voittanut suuren erämaan poikki lennettäessä esiintyvät ilmastolliset vaikeudet. Suunnitelman toteuttamisesta oli sen vuoksi luovuttava.

Sallittakoon minun tässä yhteydessä ennakolta mainita, että minä vuonna 1917 seurasin mitä hartaimmalla mielenkiinnolla yritystä lähettää Itä-Afrikaan suojelusväellemme ilmatietä aseita ja lääkeaineita. Zeppeliinilaivan täytyi, kuten tunnettua, palata takaisin Sudanin päältä, suojelusväkemme kun oli sillä välin edennyt kauemmaksi etelään ja siirtänyt sotatoimensa Portugalin Itä-Afrikaan. Minun ei tarvitse tarkemmin kertoa, miten ylpein tuntein sodan aikana ajatuksissani seurasin tämän oivan joukon urotöitä ja milt'ei yli-inhimillisiä aikaansaannoksia. Se on pystyttänyt Afrikaan katoamattoman muistopatsaan saksalaiselle sankariudelle.

Luodessani silmäyksen liittolaistemme aikaansaannoksiin täytyy minun myöntää, että ne ponnistivat omat voimansa yhteisen suuren asiamme hyväksi siinä määrin kuin kunkin maan valtiollisten, taloudellisten, sotilaallisten ja eetillisten apukeinojen tila salli. Ihannetta ei tosin kukaan saavuttanut ja se, että me enemmän kuin kaikki muut lähestyimme tätä ihannetta, oli mahdollista vain niiden valtavain, meille itsellemmekin alussa vain vaillinaisesti tunnettujen sisäisten voimain avulla, jotka historiamme viimeisten vuosikymmenien kuluessa olimme koonneet, voimain, joita asui isänmaamme kaikissa kerroksissa, jotka eivät nukkuneet, vaan elivät ja vahvistumistaan vahvistuivat yhtämittaisessa toiminnassa. Ainoastaan jos valtio on itsessään terve ja siinä virtaavat niin runsaat turmeltumattomat elinvoimat, että ne ratkaisevalla hetkellä tempaavat epäterveet mukaansa, ainoastaan silloin ovat mahdolliset sellaiset aikaansaannokset, joita me suoritimme, mennen paljon niiden velvollisuuksien yli, joita liittomme meille asetti.

Siitä, että näin saattoi olla laita, saamme, kuten on historiallisesti todistettavissa, ensi sijassa kiittää Hohenzollerneja ja näistä Saksan suuruuden viimeisenä ajanjaksona keisariamme Wilhelm II:ta. Huoneensa perinnäiskatsomukselle uskollisena tämä hallitsija näki armeijassa kansan parhaan koulun ja kehitti sitä edelleen uupumattomalla työllä. Näin Saksalla oli maailman ensimmäinen sotavoima: ennen sotaa rauhallisen työn kunnioitettava suoja, sodassa kaiken voimatehon ydin.

Pless.

Saksan ylin armeijanjohto oli sodan varhaisemmalla ajanjaksolla valinnut Ylä-Schlesiassa olevan Plessin pienen kaupungin suuren päämajan väliaikaiseksi paikaksi. Syynä tähän vaaliin oli se, että Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento majaili niin lähellä Itävallan Schlesian Teschenissä. Etu, jota tuotti nopean ajatuksenvaihdon ja henkilökohtaisen keskustelun mahdollisuus molempain päämajain välillä, oli nytkin määräävänä syynä tämän päämajan säilyttämiseen edelleenkin täällä. Saksan suuri päämaja oli tietysti saksalaisten ja liittolaisruhtinaitten yhtymäpaikka heidän halutessaan välittömästi keskustella Keisarillisen Herrani kanssa valtiollisista ja sotilaallisista kysymyksistä. Ensimmäisiin hallitsijoihin, joiden kanssa minun oli kunnia joutua siellä lähemmin tekemisiin, kuului Bulgarian tsaari Ferdinand. Hän tuntui minusta etevältä diplomaatilta. Hänen valtiollinen katseensa kantoi kauas yli Balkanin rajain. Hän osasi mestarillisen vaikuttavasti maailman suurissa ratkaisevissa kysymyksissä valaista maansa asemaa ja pitää sitä etualalla. Bulgarian tulevaisuus oli hänen mielestään tässä sodassa ratkaistava siten, että Venäjän vaikutus lopullisesti hävitettäisiin ja bulgarilaisen heimon kaikki jäsenet kokonaisuudessaan yhdistettäisiin saman yhtenäisen johdon alle. Muita politiikkansa päämääriä ei tsaari koskaan maininnut keskustellessaan minun kanssani. Erittäinkin vaikutti minuun se tapa, jolla Bulgarian hallitsija johti vanhimman poikansa valtiollista kasvatusta. Kruununprinssi Boris oli tavallaan kuninkaallisen isänsä yksityissihteeri ja näytti olevan tsaarin salaisimmistakin ajatuksista perillä. Erinomaisen lahjakas, jalosti ajatteleva prinssi täytti saamansa tärkeän osan mitä hienotunteisimmin, vaatimattomasti syrjässä pysyen. Isällisen vallan käyttö näytti olevan koko ankaraa.

Valtakuntansa ulkopolitiikkaa tsaari hoiti pääasiallisesti aivan yksin. Missä määrin hän ehdottomasti vallitsi maansa vaikeita sisäpoliittisiakin oloja, sitä en kykene arvostelemaan. Mutta minä luulen, että hän keskellä Bulgariassa useinkin valtaan pääsevää parlamentaarista anarkiaa osasi saada oman tahtonsa kuuluviin, ehkäpä usein itsevaltaisin keinoin. Hänen tehtävänsä oli tässä suhteessa epäilemättä vaikea. Bulgarialaiset olivat, samoin kuin kaikkikin Balkanin kansat, orjuudesta harpanneet täyteen valtiolliseen vapauteen. Kouluutus ja se kova työ, minkä siirtyminen tilasta toiseen vaatii, puuttui heiltä sen vuoksi. Pelkään, että näiden monessa suhteessa niin etevälahjaisten kansain on vielä monta vuosikymmentä kärsittävä tuon kasvattavan väliajan puuttumisen seurauksista.

Bulgarian kuningas oli joka tapauksessa tätä nykyä hallitsijain etevimpiä. Meitä kohtaan hän pysyi uskollisena liittolaisena.

Meidän Plessissä-olomme aikana kuoli keisari Frans Josef. Hänen kuolemansa oli Tonavan valtakunnalle ja meille tappio, jonka koko suuruus voidaan arvatenkin vasta myöhemmin täydelleen käsittää. Ei ollut epäilystäkään siitä, että kaksoismonarkian monikansaisuus hänen kuolemansa johdosta menetti aatteellisen yhtymäpisteensä. Kunnianarvoisen, iäkkään keisarin keralla vaipui moniheimoisen valtakunnan kansallistunnosta suuri osa ainiaksi hautaan.

Vaikeudet, jotka odottivat nuorta keisaria, olivat niin suuret ja moninaiset, ettei niitä voi verratakaan siihen, mitä hallitsijan vaihdos yksiheimoisessa valtakunnassa tuottaa. Uusi hallitsija koetti kansoja sovittavilla keinoilla korvata keisari Frans Josefin kuoleman tuottaman siveellisesti sitovan voiman raukeamisen. Valtiota hajoittaviinkin aineksiin hän luuli valtiollisten armonosoitusten siveellisesti vaikuttavan. Tämä keino petti kerrassaan; nämä ainekset olivat jo aikoja sitten tehneet välipuheensa yhteisten vihollistemme kanssa, eivätkä aikoneet vähääkään sanoutua siitä vapaaehtoisesti irti.

Niissä monenlaisissa vilkkaissa henkilökohtaisissa suhteissa, joihin Plessissä-oleskeluni johdosta jouduin silloisen kenraalieversti Conrad von Hötzendorfin kanssa, vahvistui vaikutus, jonka jo aikaisemmin olin saanut hänestä sotilaana ja johtajana. Kenraali von Conrad oli erittäin lahjakas mies, hehkuva itävaltalainen isänmaanystävä ja yhteisen asiamme lämminsydäminen kannattaja. Valtiollisia vaikutuksia, jotka yrittivät saada hänet tästä suunnasta luopumaan, hän epäilemättä syvimmästä vakaumuksestaan vastusti. Sotatoimisuunnitelmissaan kenraalieversti oli sangen suurisuuntainen; suurten yhteisten asiaimme ydinkohdat hän osasi eritellä pois vähemmän ratkaisevien sivuasiain kasasta. Hän tunsi erinomaisen hyvin Balkanin ja Italian olot.

Ne melkoiset vaikeudet, jotka haittasivat Itävalta-Unkarin armeijassa kansallista yhteishenkeä, ja tästä johtuvat puutteet olivat kenraalieverstille hyvin tunnetut. Siitä huolimatta hän suurissa suunnitelmissaan arvosteli silloin tällöin liian suuriksi johtoonsa uskotun armeijan toimimahdollisuudet.

Myös Turkin ja Bulgarian sotilaallisiin johtajiin tutustuin Plessissä persoonallisesti syksyn ja talven kuluessa.

Enver pasha osoitti mielestäni harvinaisen laajaa ja vapaata käsitystä, mitä tulee nykyisen sodankäynnin ja sen päätökseen saattamisen luonteeseen. Tämän osmanin antautumus yhteiseen suureen ja vaikeaan asiaamme oli ehdoton. En koskaan unohda vaikutusta, jonka turkkilaisten varageneralissimus syyskuun alussa 1916 teki minuun, meidän ensi kerran keskustellessamme. Hän kuvasi minulle silloin pyynnöstäni Turkin sotilaallisen tilan. Huomattavan selkeästi, varmasti ja avoimesti hän antoi meille siitä perinpohjaisen kuvan ja minuun kääntyen päätti sen seuraavin sanoin: "Turkin asema Aasiassa on osaksi sangen vaikea. On pelättävissä, että meidät Armeniassa työnnetään vielä kauemmaksi taapäin. Ei ole mahdotonta, että taistelut Irakissa pian jälleen uudistuvat. Luulen niinikään, että englantilaiset lyhyen ajan kuluttua voivat Syyriassa käydä kimppuumme ylivoimalla. Mutta kävipä meille Aasiassa miten tahansa, sodan ratkaisu tapahtuu Euroopassa, ja sitä varten annan käytettäviksi kaikki divisionat, mitä minulla vielä on vapaina." Asiallisemmin ja epäitsekkäämmin on tuskin vielä milloinkaan liittolainen liittolaiselle puhunut. Eivätkä sanat jääneet vain sanoiksi.

Vaikka Enver pasha olikin yleensä sotaan hyvin perehtynyt, puuttui häneltä kuitenkin perusteellinen sotilaallinen, tahtoisin sanoa yleisesikuntakouluutus. Se oli puute, joka näytti olevan yhteinen kaikille turkkilaisille johtajille samoin kuin heidän esikunnilleenkin. Tuntui siltä, kuin olisi tämä itämaalaisissa luonnosta johtuva puute. Turkin armeijassa näytti olevan vain aivan vähän semmoisia upseereja, jotka kykenivät oikein suunniteltuja sotatoimia toteuttaessaan hallitsemaan johdon teknillisiä sisäisiä tehtäviä. Ei oltu selvillä siitä, että yleisesikunnan on välttämätöntä suuria aatteita toteuttaessaan puuttua pieniinkin asioihin. Siitä johtui, että puuttuva sotilaallinen todellisuudentunto usein teki itämaalaisen aaterikkauden hedelmättömäksi.

Oleellisesti toisenlainen luonne kuin aatteista rikas osmani oli bulgarialainen sotatoverimme kenraali Zekoff, mies, jolla oli selvä havaintokyky, joka ei ollut suurille aatteille vieras, mutta jonka näköpiiri ensi sijassa kuitenkin rajoittui Balkanille. En saata varmasti päättää, missä määrin hän ehkä oli viimemainitussa suhteessa hallituksensa vaikutuksen alainen. Joka tapauksessa hän oli Bulgarian valtionjohdon ulkopoliittisen suunnan harras kannattaja. Sen sisäpoliittisten menetelmäin kanssa ei hänen käsityskannallaan liene ollut mitään yhteistä.

Kenraali Zekoff rakasti sotamiehiään ja nämä rakastivat häntä. Hänen luottamuksensa heihin oli valtiollisessakin suhteessa sangen suuri. Kun tuotiin esiin epäilyksiä siitä, onko bulgarialainen sotamies halukas taistelemaan venäläisiä vastaan, lausui Zekoff mainitsemisen arvoiset sanat: "Kun minä sanon bulgarialaisilleni, että heidän on taisteltava, niin taistelevat he vaikka ketä vastaan!" Kenraalille eivät muutoin olleet tuntemattomat eräät hänen sotamiestensä kansanluonteeseen kuuluvat heikkoudet. Palaan tähän myöhemmin. Paitsi johtavain sotilaitten kanssa jouduin Plessissä henkilökohtaisesti tekemisiin liittolaistemme valtiollistenkin johtajain kanssa. Tahdon tässä vain puhua osmanilaisesta suurvisiiristä Talaat pashasta ja Bulgarian pääministeristä Radoslavovista.

Talaat pasha tuntui nerokkaalta valtiomieheltä. Hän ei ollut epätietoinen tehtävän suuruudesta, enempää kuin valtiolaitoksensa puutteistakaan. Se, ettei hänen onnistunut kitkeä pois itsekkyyttä eikä kansallista saamattomuutta, joka hänen isänmaataan lamautti, johtui vain voitettavien vaikeuksien suuruudesta. Ei ollut mahdollinen muutamassa kuukaudessa korjata sitä, mikä johtui vuosisataisista laiminlyönneistä, mitä rotujen sekoitus ja valtion laajain piirien sisäinen siveellinen uupumus jo ammoin ennen sotaa oli turmellut. Itse hän tahrattomin käsin ryhtyi valtakuntansa johtoon ja tahrattomin käsin siinä pysyi. Talaat oli vanhan ritarillisen turkkilaisuuden täysiarvoinen edustaja. Valtiollisesti ehdottomasti luotettavana hän vuonna 1916 ensi kerran tuli luokseni ja semmoisena hän syksyllä 1918 meistä erosi.

Turkin valtion- ja sodanjohdon heikkouden aiheutti sen suuri riippuvaisuus sisällisistä oloista. Niin sanottuun komiteahallitukseen kuuluvat, valtiollisessa ja taloudellisessa suhteessa itsekkäät henkilöt sekaantuivat sota-asiain johtoon ja monessa suhteessa sitoivat sen kädet, niin ettei se kyennyt keinoilla, jotka oikeastaan olivat käytettävissä, parantamaan oikein arvosteltuja epäkohtia. Jotkut etevät miehet tosin kyllä tekivät, mitä heidän vallassaan oli. Mutta valtiomahti ei enää ollut tehokas kautta maan. Konstantinopoli, maan sydän, sykki liian heikosti eikä enää työntänyt terveitä, virkistäviä, valtiota edistäviä mehuja etäisiin maakuntiin. Uusia aatteita oli tosin sodan kuluessa esiintynyt ja Dardanellien ja Tigriin luona saatujen voittojen sotaiset laakerit saivat ne rehoittamaan oikein itämaalaisen kukkeina. Aljettiin ajatella koko islamin uskonnollista ja valtiollista yhdistystä. Vaikka pyhän sodan julistamisella oli ilmeisesti huono menestys, luotettiin muhamettilaisten uskontaistelijain nousuun, kuten esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Tapausten kehitys oli kuitenkin osoittava, että tämä uskonkiihkon ilmaus johtui vain paikallisista erikoisuuksista ja että toivo niiden leviämisestä Sisä-Aasian laajoille aloille oli harhaluulo, vieläpä enemmänkin: arveluttavaa sotilaallista uhkapeliä.

Bulgarialainen Radoslavov oli valtiollisiin aatteihinsa nähden enemmän turpeeseen sidottu kuin suurisuuntainen osmanilainen valtiomies Talaat pasha. Rohkenen epäillä, oliko Radoslavov täydelleen koko suuruudessa todella omaksunut sen rohkean askeleen, joka 1915 sai Bulgarian asettumaan meidän puolellemme — saanen ehkä sanoa: hänen tsaarilleen ominaisessa, täysin harkitussa suuruudessa. Radoslavov oli meitä kohtaan aina ehdottomasti luotettava ulkopolitiikassaan.

Bulgarian sisäpoliittisen puoluetaistelun hurja kiihko ei suuren sodankaan kuluessa laimentunut ja armeijassakin se oli laajalle levinnyt. Hajoittavina vaajoina tunkeutui siihen venäläisystävällisiä aatteita ja sisäpoliittistenkin puolueryhmäin taistelu levisi joukkoihin ja niiden johtajiin. Radoslavov ei ollut tähän syytön.

ELÄMÄ SUURESSA PÄÄMAJASSA.

Sen mielenkiinnon kehoittamana, jota suuren sodan aikana monella taholla osoitettiin persoonallista elämääni kohtaan, sovitan tähän kuvauksen päivän tavanmukaisesta kulusta päämajassamme. Pyydän kaikkia niitä, joita moinen pienoispiirtely valtavain maailmantapausten keskellä ei huvita, lukematta kääntämään seuraavat sivut. Niiden tunteminen ei ole suuren ajan käsittämiseksi tarpeen.

Liikuntasodan aikana Itä-Preussissa ja Puolassa syksyllä 1914 ei tunnilleen järjestettyä virantoimitusta armeijaesikunnassamme ollut ajattelemistakaan. Vasta kun majamme marraskuussa 1914 siirrettiin Poseniin, alkoi virantoimituselämässämme ja elämässämme virantoimituksen ulkopuolellakin, jos siitä sodassa voi puhua, suurempi säännöllisyys päästä valtaan. Myöhemmin oli pitempiaikainen vakinainen oleskelumme Lötzenissä erikoisesti omiaan viemään tarkan työjärjestyksen toteuttamiseen.

Joutumiseni toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi ei oleellisesti mitenkään muuttanut totuttua ja hyväksi huomattua työjärjestystämme, vaikka nyt alkoikin monessa suhteessa suuripiirteisempi ja vilkkaampi toiminta.

Minun tavanmukainen päivätyöni alkoi sillä, että kello 9:n aikaan aamupäivällä, siis aamuilmoitusten saavuttua, lähdin kenraali Ludendorffin luo keskustelemaan hänen kanssaan aseman muutoksista ja toimenpiteistä, joihin ehkä oli ryhdyttävä. Enimmäkseen eivät nämä keskustelut kestäneet kauan. Elimme molemmat herkeämättä sodan tilanteissa mukana ja tunsimme toistemme ajatukset. Päätökset tehtiin sen vuoksi enimmäkseen muutaman harvan lauseen perustuksella, jopa usein riitti muutama sanakin määrittelemään yhteisen mielipiteemme, jota kenraali sitten piti johtonaan seuraavia toimenpiteitä suunnitellessaan.

Tämän keskustelun jälkeen liikuin adjutanttini seurassa tunnin verran ulkona. Toisinaan kehotin suureen päämajaan saapuneita vieraitakin tulemaan mukaan huomenkävelyilleni, annoin heidän silloin purkaa minulle surujaan ja esittää mielipiteitään ja kevensin monenkin huolestuneen sielun, ennenkuin se hyökkäsi ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kimppuun tyhjentääkseen hänelle yksityiskohtaisemmin pyyntöjään, toiveitaan ja ehdotuksiaan.

Palattuani virkarakennukseen keskustelin uudelleen kenraali Ludendorffin kanssa, jonka jälkeen otin työhuoneessani välittömästi vastaan osastonpäälliköitteni esittelyt.

Tämän virantoimituksen rinnalla oli minulle yksityisesti tulleet kirjeet käsiteltävä. Ei ollut vähäinen niiden ihmisten luku, jotka kirjeellisesti purkivat minulle sydäntään kaikista mahdollisista asioista taikka joiden mielestään täytyi ilmaista minulle ajatuksensa. Minun oli kerrassaan mahdotonta lukea kaikkea. Tarvitsin siihen yhden upseerin erikoisen työvoiman. Tässä kirjeenvaihdossa oli osansa runoudellakin proosan rinnalla. Innostus ja sen vastakohta esiintyi kaikin mahdollisin vivahduksin. Usein oli sangen vaikeata huomata yhteyttä minulle esitettyjen asiain ja virka-asemani välillä. Mainitakseni vain pari esimerkkiä sadoista, en koskaan voinut älytä, mitä minulla toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkönä saattoi olla tekemistä jonkun maaseutukaupungin likajätteiden kuljetuksen kanssa, niin kiireellinen kuin asia saattoikin olla, taikka Chilessä syntyneen saksattaren kastetodistuksen kanssa. Siitä huolimatta pyydettiin kummassakin tapauksessa apuani. Kieltämättä tämmöiset kirjeelliset pyynnöt sisälsivät liikuttavan, vaikka monestikin hieman naivin luottamuksen henkilökohtaiseen vaikutusvaltaani. Mielelläni autoin, milloin minulla oli aikaa ja tilaisuutta, autoin ainakin nimikirjoituksellani. Sitä pitemmälle menevistä yksityisistä aputoimista saatoin kuitenkin mielestäni enimmäkseen kieltäytyä.

Puolipäivän aikaan olin säännöllisesti käskettynä esittelylle Hänen Majesteettinsa Keisarin luo. Kenraali Ludendorff kuvasi tällöin aseman. Tärkeimpiä päätöksiä tehtäessä esittelin asian itse ja pyysin Hänen Majesteettiaan hyväksymään suunnitelmamme, jos se oli tarpeen. Keisarin korkea luottamus vapautti meidät Kaikkeinkorkeimmasta hyväksymisestä kaikissa asioissa, jotka eivät olleet periaatteellista laatua. Uusia sotatoimiakin esitettäessä Hänen Majesteettinsa enimmäkseen tyytyi kuulemaan perusteluni. En muista ainoatakaan ristiriitaa, jota ei Sotaherrani jo esittelyssä olisi sovittanut. Keisari muisti sotatilanteet erinomaisesti, ja se oli meille näissä esittelyissä suureksi avuksi. Hänen Majesteettinsa sekä tutki karttoja mitä huolellisimmin että merkitsi niihin itsekin asioita. Puolipäivä-esittelyn aikana Keisarin luona keskusteltiin usein myös valtakunnanjohdon edustajain kanssa.

Kun esittely keisarin luona oli tapahtunut, kokoontuivat suppeamman esikuntani upseerit kanssani yhteiseen päivällispöytään. Ruoka-aika ei ollut pitempi kuin mitä oli välttämättä tarpeen. Pidin tärkeänä, että upseereillani oli aikaa sen jälkeen hieman levätä tai muutoin virkistäytyä työstään. Tästä ateria-ajan supistamisesta en voinut luopua silloinkaan, kun meillä pöydässämme oli vieraita, niin suuresti kuin tämä usein pahoittikin mieltäni. Minun täytyi asettaa huolenpito apulaisteni työvoiman säilymisestä seuratapain yläpuolelle. Vaadittiinhan useimmilta näistä upseereista 16 tuntia työtä päivässä. Ja vielä monta vuotta kestäneessä sodassa! Meidän täytyi ylimmässä armeijanjohdossa samoin kuin ampumahaudoissakin käyttää ihmisaineistomme voimat niin tarkoin kuin suinkin mahdollista.

Iltapäiväni kului samalla tavalla kuin aamupäiväkin. Pisimmän loman tuotti meille kaikille kello 8 alkava illallinen. Siihen liittyi ryhmittäinen istuskelu sivuhuoneissa, kunnes tämä kenraali Ludendorffin antamasta merkistä täsmälleen kello 9.30 päättyi. Keskustelumme oli enimmäkseen erittäin vilkasta. Se liikkui mitä vapaimmissa muodoissa ja mielipiteitä lausuttiin mitä avomielisimmin julki kaikista meitä välittömästi koskevista ja yleisesti mieltäkiinnittävistä asioista ja tapauksista. Hilpeyskin sai vapaan vallan. Pidin velvollisuutenani apulaisiani kohtaan suosia sitä. Minua ilahutti se huomio, että toiselta puolen luottava levollisuutemme, toiselta seurustelumme vapaus ilmeisesti oli vieraillemme yllätys.

Yhdessäolomme illalla päätyttyä lähdimme yhdessä virkarakennukseen. Sinne olivat sillä välin saapuneet päivän loppuilmoitukset ja asemat eri rintamilla oli piirretty kohdalleen. Selittävät tiedot antoi joku nuorempi yleisesikunnan upseeri. Sotanäyttämöiden tapauksista riippui, vieläkö minun nytkin täytyi perusteellisesti keskustella kenraali Ludendorffin kanssa vai eikö enää tarvinnut käyttää siihen hänen aikaansa. Suppeamman esikuntani upseerien työ alkoi nyt uudelleen. Usein olivat tietysti vasta nyt käytettävinä viimeiset tukikohdat, joiden nojalla lopulliset määräykset voitiin laatia ja antaa, taikka saatiin vasta nyt armeijain ja muitten asianomaisten lukemattomat vaatimukset, ehdotukset ja suunnitelmat. Päivän työ ei sen vuoksi päättynyt milloinkaan ennen puoltayötä. Osastonpäälliköiden esittelyt kenraali Ludendorffin luona kestivät melkein säännöllisesti uuden päivän ensi hetkiin saakka. Vain aivan erikoisen rauhallisina aikoina ensimmäinen kenraalimajoitusmestarini saattoi ennen puolta yötä lähteä työhuoneestaan, johon hän joka päivä jälleen saapui päivän 8:nnen tunnin alkaessa. Kaikki iloitsimme, kun kenraali Ludendorff joskus saattoi riisuutua valjaista vähän aikaisemmin, vaikkapa kysymykseen ei tullutkaan kuin muutama tunti. Meidän kaikkien elämä, työ, ajatukset ja tunteet sulautuivat täydelleen toisiinsa. Muisto tästä täyttää minut vielä nyt kiitollisella tyydytyksellä.

Yleensä jäimme tiukkaan suljetuksi piiriksi. Miesten vaihdokset jäivät säännöllisen viranhoidon vaatimuksesta luonnollisestikin sangen harvoiksi. Silloin tällöin oli kuitenkin mahdollista tyydyttää upseerien suurta halua päästä ainakin joksikin aikaa rintamapalvelukseen. Joskus tarjoutui myös tilaisuus tai oli pakko lähettää upseereja omain sotarintamaimme erikoisen tärkeille osille taikka liittolaistemme rintamille. Yleensä vaati kuitenkin näiden erinomaisen monimutkaisten ja monipuolisten töitten yhtenäisyys, että ainakin vanhemmat upseerit pysyivät vakinaisesti sotatoimissaan ylimmässä armeijanjohdossa.

Kuolemankin käsi kosketti piiriämme. Jo 1916 olin idässä ylikomentajana ollessani menettänyt minulle erittäin läheisen, yleistä arvonantoa nauttivan henkilökohtaisen adjutanttini majuri Kämmererin, joka kuoli kylmetyksen seurauksista. Lokakuussa 1918 tempasi espanjantauti, joka siihen aikaan vaati suuren päämajan virkailijain joukosta monta uhria, meiltä kapteeni von Linsingenin. Vastoin sekä lääkärin että toverien hartaita kieltelyjä ei kapteeni von Einsingen silloisena erinomaisen vaikeana aikana mielestään voinut jättää tointaan, ennenkuin hänen ruumiiltaan heikontuneena ja kuumeen runtelemana lopulta oli pakko laskea työ käsistään, tosin liian myöhään voidakseen enää pelastua. Hänessä menetimme sekä hengen lahjoiltaan että luonteeltaan etevän toverin. Hänen nuori vaimonsa ei saapunut siksi ajoissa, että olisi ennättänyt sulkea miehensä silmät. Moni niistä, jotka ajoittain kuuluivat esikuntaani, kaatui sitä paitsi myöhemmin rintamalla.

Kuvaus elämästämme olisi epätäydellinen, ellen lausuisi jotain vieraistakin, joita joka tilaisuudessa ja kaikkina aikoina kävi luonamme. En tässä ajattele semmoisten kaikenlaisiin ammatteihin kuuluvain henkilöiden ainaista tuloa ja menoa, joiden virka-asioissa täytyi joutua kanssamme tekemisiin, vaan muistelen niitä, joita useinkin toiset harrastukset toivat luoksemme. Mielelläni avasin jokaiselle oveni ja sydämeni, jos nimittäin asianomainen itse osoitti minulle avomielisyyttä.

Vieraittemme luku oli suuri. Harva päivä kului, ettei meillä olisi niitä ollut. Eivät ainoastaan Saksa ja sen liittolaiset, vaan puolueettomatkin lähettivät niitä joukoittain. Usein tuntuivat rivimme ruokapöydän ääressä kirjavalta kansainsekoitukselta ja sattui niinkin, että kristityt kirkonmiehet joutuivat syömään rinnakkain muhamettilaisten uskovaisten kanssa. Joka säätyyn ja puoluesuuntaan kuuluvain miesten osaksi tuli sydämellinen vastaanotto. Kaikille uhrasin mielelläni niukkaa loma-aikaani. Valtiomiehistä muistelen mielihyvällä varsinkin kreivi Tiszaa, joka talvella 1916/17 kävi luonani Plessissä. Hänen olennostaan uhkui tahdon murtumaton voima, hehkuva isänmaallinen tunne. Muitakin kaikkiin puolueihin kuuluvia valtiomiehiä omista maistamme ja liittolaisten luota kävi puheillani. Ajatussuunnaltaan he useinkin olivat minulle vieraita, mutta tunteiltaan suurta yhteistä asiaamme kohtaan he silloin olivat yhtä. Muistan niin monta jäähyväisiksi lausuttua lämmintä isänmaallista sanaa. Pusersin piirissäni käsityöläisten ja työmiesten voimakkaita, känsäisiä käsiä ja iloitsin heidän avoimesta katseestaan ja vilpittömästä puheestaan. Johtavain teollisuudenalain edustajat ja tiedemiehet toivat meille tiedon uusista keksinnöistä ja aatteista ja haaveilivat tulevia taloudellisia suunnitelmia. He valittivat tosin myös kotimaan ahdasta virkavaltaisuutta ja omien aatteittensa toteuttamiseksi tarvittavain varain niukkuutta. Virkavaltaiset puolestaan valittivat pelättyjen haaveilijain rahaanieleviä pyyteitä ja keksijäin rajattomia suunnitelmia. Muistan kotimaani erään varsin korkean finanssivirkamiehen utelevat kysymykset hänen tahtoessaan tietää, mitä kaikensuuruisten tykkien yksi laukaus maksoi; hän aikoi siitä laskea yhden tappelun likimääräiset menot. Hän säästi minut kuitenkin arviolaskunsa tuloksilta ilmeisestikin peläten, ettei se saisi minua supistamaan ampumavarain kulutusta.

Eivät vain pakko, huolet ja työ löytäneet luoksemme, uteliaisuuskin pyrki vieraaksemme. Usein itsekseni nauroin hämillisiä lauseparsia, joilla monikin koetti puolustella tuloaan. En voi sanoa, olivatko moisten vierailujen tulokset aina odotusten mukaiset. Sen sijaan oli monikin kunnon riviupseeri, jonka ulkoasu osoitti ankaria taisteluita ja kovaa elämää, erinomaisen tervetullut pöytänaapuri. Lyhyet kertomukset sotaelämästä ilmaisivat enemmän kuin pitkät kirjalliset selonteot. Ennen omakohtaisesti kokemani todellisuus astui niin usein kaikessa eloisuudessaan uudelleen sieluni nähtäväksi. Tosin oli kuitenkin tässä kaikkia muita hirveämmässä kamppailussa kaikki edellisiin sotiimme verraten paisunut aivan huimaavaan muotoon. Menneiden aikain tunteja kestävästä tappelusta oli paisunut kuukausia kestävä jättiläiskamppailu, inhimillisellä kestäväisyydellä ei enää näyttänyt olevan mitään rajoja.

Kreivi Zeppelinkin kävi vielä luonamme Plessissä ja hänen esiintymisensä liikuttava vaatimattomuus teki meihin kaikkiin vaikutuksen. Hän piti silloin jo ilmalaivojaan vanhentuneina sota-aseina. Hänen mielipiteensä oli, että ilmojen valta tulevaisuudessa kuului lentokoneelle. Kreivi kuoli pian käyntinsä jälkeen, hänen ei tarvinnut nähdä isänmaansa onnettomuutta — onnellinen mies! Vielä kaksi muutakin kuuluksi tullutta ilmain valtiasta noudatti kutsuani, kaksi voittamatonta nuorta sankaria: kapteeni Bölcke ja ratsumestari von Richthofen. Kummankin raikas ja vaatimaton olento ilahutti meitä. Kunnia heidän muistolleen! Sukellusveneiden päälliköitä näin vieraitteni sarjassa; heidän joukostaan ei puuttunut kapteeni Königkään, sukellus-kauppalaiva "Deutschlandin" päällikkö.

Näin ei ainoakaan sääty eikä ainoakaan heimo puuttunut luotamme ja luulin itse usein lähimmässä läheisyydessäni tuntevani armeijan ja kotimaan, liittolaistemme ja meidän oman yhteisen suonen sykinnän.

SOTATAPAUKSET VUODEN 1916 LOPPUUN.

Romanian-sotaretki.

Mitä Romaniaan tulee oli valtiollinen asemamme sotavuosien 1915-16 kuluessa asettanut sekä politiikkamme johdolle että armeijanjohdollemmekin tavattoman suuria vaatimuksia. Helppohintaista viisautta on ankarasti arvostella silloisia vastuunalaisia virastojamme ja henkilöitämme siitä, että Romania liittyi vihollistemme joukkoon ja että sotilaalliset varustuksemme uutta vastustajaamme vastaan olivat riittämättömät. Moiset arvostelut, jotka enimmäkseen perustetaan mielivaltaisiin väitteihin todellisia tapauksia tuntematta, tuovat mieleeni sen, mitä Fichte on lausunut "Puheissa Saksan kansalle"; hän puhuu kirjailijoista, jotka vasta sitten, kun ovat nähneet menestystä, tietävät, mitä olisi ollut tehtävä.

Tuskin lienee epäilemistä, että entente meidän asemassamme olisi viimeistään vuonna 1915 tehnyt lopun Romanian vaarasta taikka ehkä oikeammin sanoen Romanian uhkaavasta sotilaallisesta asemasta, ja tietysti käyttäen samanlaisia keinoja kuin se Kreikkaakin vastaan käytti. Romanian ajoi sodan pyörteeseen ententen uhkavaatimus kesällä 1916, kuten myöhemmin on tullut ilmi. Sitä vaadittiin joko käymään viipymättä hyökkäykseen tai muutoin ainaiseksi luopumaan laajennustuumistaan. Semmoinen ratkaisu olisi kuitenkin ollut niin väkivaltaista politiikkaa, ettei se ilman pakottavinta hätää olisi meillä voinut saada kannatusta. Meidän tuli mielestämme kohdella Romaniaa siistimmin, arvatenkin siinä toivossa, että se kaivaisi oman hautansa. Tämä kyllä tapahtuikin, mutta minkä pulmien ja uhrien jälkeen!

Romanian osanotto sotaan vastustajaimme puolella kävi Itävalta-Unkarin itärintaman luhistuessa todenmukaiseksi. Ei ehkä olisi ollut mahdotonta torjua tätä vaaraa vielä silloinkin, jos saksalaiselta taholta suunniteltu suuri vastahyökkäys Karpaateille saakka tunkeutunutta venäläisten eteläsiipeä vastaan olisi voitu toteuttaa. Mutta Itävalta-Unkarin linjain yhä uudistuvan luhistumisen vuoksi ei tästä sotatoimesta tullut totta. Hyökkäysvoimat katosivat puolustusrintamiin. Itärintaman taisteluiden näin kehittyessä oli Saksan ylin armeijanjohto elokuun puolivälissä yksissä neuvoin kenraali Zekovin kanssa pulan torjumiseksi päättänyt Bulgarian siipiarmeijoilla iskeä ankaran iskun Salonikin luona olevia ententevoimia vastaan. Ajatus oli sekä valtiolliselta että sotilaalliselta kannalta täydelleen hyväksyttävä. Jos aie onnistui, niin oli syytä odottaa, että Romania pelästyisi ja että sen ilmeiset toiveet yhteistoiminnasta Sarrailin kanssa raukeisivat. Romania olisi sen vuoksi ehkä jo silloin saatu asettumaan, jos Sarrail olisi voitettu ja melkoisia bulgarialaisia voimia siten olisi vapautunut muualla käytettäviksi. Saksan ylin armeijanjohto tosin juuri tämän bulgarialaisten hyökkäyksen johdosta aluksi tavallaan joutui sotilaalliseen ristiriitaan. Kun sen nimittäin oli pakko samalla koota Pohjois-Bulgariaan joukkoja vaikuttaakseen lauhduttavasti romanialaisten päivä päivältä vahvistuvaan sodankiihkoon, niin koottiin valtiollisista syistä Tonavalle voimia, joita olisi voitu käyttää Makedonian rintamalla hyökkäykseen Sarrailia vastaan. Saksan ylimmän armeijanjohdon menettely saa selityksensä toiselta puolen luottamuksesta, joka sillä oli Bulgarian armeijan hyökkäystehoon, toiselta puolen siitä, että se arvosteli Salonikin luona olevat vihollisvoimat jonkun verran heikommiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Etenkin erehdyttiin sinne ilmestyneiden, uudestaan muodostettujen serbialaisten joukkojen merkitykseen nähden, joita joukkoja oli 6 jalkaväkidivisionaa.

Bulgarialaiset pääsivät hyökkäyksessään Makedoniassa tosin vasemmalla sivusta-armeijalla etenemään Strumalle saakka, mutta oikea siipi ei sitä vastoin päässyt tunkeutumaan Vodenan suunnalle. Yritys seisahtui siellä syistä, joiden pohtiminen tässä veisi liian pitkälle. Bulgarialainen jalkaväki taisteli tässäkin tilaisuudessa taas oivallisesti hyökkäyksessä, vaikka se osoittikin enemmän sankarillisuutta kuin sotatottumusta. Mainetta se sai, menestys jäi saamatta. Makedonian hyökkäyksen näin päättyessä Saksan ylin armeijanjohto joutui uuteen vaikeaan käänteeseen. Romanian sotakiihko kasvoi kasvamistaan. Oli luultavaa, että Bulgarian sotatoimien pysähdys Makedoniassa vaikuttaisi Bukarestin valtiollisiin piireihin sotaan yllyttävästi. Tuliko Saksan ylimmän armeijanjohdon nyt antaa bulgarialaisten lopullisesti keskeyttää hyökkäyksensä, kuljettaakseen nyt tuntuvasti lyhennetyiltä Makedonian rintamilta suuria bulgarialaisia voimia Pohjois-Bulgariaan, vai tuliko sen uskaltaa siirtää Tonavalle jo kootut voimat Makedoniaan yrittääkseen siellä vielä kerran romanialais-gordilaisen solmun aukaisemista miekalla? Romanian sodanjulistus päästi ylimmän armeijanjohdon epätietoisuudesta.

Tälle kannalle olivat olot Tonavan eteläpuolella pääpiirtein kehittyneet. Asema Transsylvanian alppien pohjoispuolella ei ollut suinkaan kevyempi. Romania varusteli julkisesti, kun taas Saksan länsirintaman ja Itävalta-Unkarin itä- ja etelärintaman taistelut kuluttivat kaikki, mitä ylimmillä armeijanjohdoilla suinkin oli reservejä käytettävänään taikka mitä vielä voitiin ottaa semmoisilta rintamanosilta, jotka eivät silloin olleet hyökkäyksen alaisia. Romaniaa vastaan ei luultu voitavan vapauttaa voimia. Noudatettiin sitä itsessään oikeata periaatetta, ettei valtiollisista syistä pidetty toimettomina sotavoimia, joita paraikaa taistelutantereilla välttämättä tarvittiin.

Siitä johtui, että Romanian sodanjulistus elokuun 27:ntenä tapasi meidät uuteen viholliseen nähden melkein täydellisen turvattomuuden tilassa. Olen seikkaperäisemmin esittänyt tämän olojen kehityksen siksi, että sen suuren pulan syntyminen, jossa mainitusta päivästä lähtien olimme, kävisi ymmärrettäväksi. Tällaisen pulan olemassaoloa ei voida hevillä kieltää, vaikka sotaretki sitten suoritettiinkin menestyksellisesti.

Vaikka neliliiton puolelta voitiinkin ryhtyä vain riittämättömiin valmistuksiin Romanian taholta tulevan vaaran torjumiseksi, olivat kuitenkin sen vastuunalaiset sotilasjohtajat tietystikin hyvissä ajoin sopineet niistä toimista, joihin sodan syttyessä olisi ryhdyttävä. Heinäkuun 28:ntena 1916 olivat Saksan, Itävalta-Unkarin ja Bulgarian armeijain johtajat sitä varten kokoontuneet Plessiin keskustelemaan. Seurauksena oli sotasuunnitelman laatiminen, jonka tärkeässä 2:sessa kohdassa lausuttiin tarkalleen näin: 'Jos Romania liittyy ententeen: toimittava mitä nopeimmin, voimallisimmin, jotta sota varmasti torjuttaisiin Bulgarian alueelta, Itävalta-Unkarin alueelta mikäli suinkin mahdollista ja siirrettäisiin Romaniaan. Tätä varten

a) saksalaiset ja itävaltalaiset joukot tekevät pohjoisen puolelta näennäisiä liikkeitä kiinnittääkseen suuria romanialaisia voimia;

b) bulgarialaiset voimat hyökkäävät Dobrudzan rajalta Silistrian ja Tutrakanin kohdalla olevia Tonavan ylimenopaikkoja vastaan päävoimain oikeata sivustaa suojellakseen;

c) päävoimat kootaan kulkemaan Nikopolin kohdalla Tonavan yli, mistä ne hyökkäävät Bukarestia vastaan.'

Vähän myöhemmin tapahtuneessa kohtauksessa Enver pashan kanssa Budapestissa sovittiin Turkinkin osanotosta Romaniaan ehkä tehtävään sotaretkeen. Enver sitoutui kiireimmiten varustamaan kaksi osmanilaista divisionaa Balkanin niemimaalla käytettäväksi.

Tätä Romaniaa vastaan laadittua sotasuunnitelmaa ei millään tavalla muutettu edeltäjäni vielä ollessa armeijanjohdon ohjaksissa. Eri armeijanpäälliköiden kesken siitä kuitenkin vielä moneen kertaan vaihdettiin mielipiteitä. Kenraalisotamarsalkka Mackenseninkin mieltä kysyttiin, hän kun oli määrätty johtamaan Tonavan eteläpuolelle varalle vietyjä voimia. Näissä tilaisuuksissa esiintyi selvään kaksi aatesuuntaa. Kenraalieversti von Conrad kannatti arvelematonta välitöntä etenemistä Bukarestia vastaan, kenraali Zekov sodan aloittamista Dobrudzasta. Tonavan eteläpuolella olevat voimat olivat sodan syttyessä vielä aivan liian heikot suorittamaan yht'aikaa molempia tälle rintamalle suunniteltuja tehtäviä, nimittäin sekä kulkemaan Tonavan poikki että hyökkäämään Silistriaa ja Tutrakania vastaan.

Elokuun 28:ntena lähetti edeltäjäni kenraalisotamarsalkka von Mackensenille käskyn ryhtyä hyökkäykseen niin pian kuin suinkin. Suunta ja päämäärä jätettiin sotamarsalkan harkinnan varaan.

Tämmöinen oli sotilaallinen asema Romaniaa vastaan, kun minä ryhdyin elokuun 29:ntenä sotatointen johtoon. Se oli vaikea.

Voi sanoa, ettei vielä koskaan ollut niin pienelle valtiolle kuin Romania tarjoutunut yhtä suurta maailmanhistoriallista ratkaisutehtävää yhtä suotuisalla hetkellä. Ei vielä milloinkaan ollut kaksi Saksan ja Itävallan kaltaista voimallista suurvaltaa joutunut samanlaiseen riippuvaisuuteen semmoisen maan voimakeinoista, jossa, kuten Romaniassa, tuskin oli kahdettakymmenettäkään osaa molempain suurvaltain asukasmäärästä. Sotatilanteen johdosta olisi voinut otaksua, ettei Romanian tarvinnut muuta kuin marssia, minne tahtoi, ratkaistakseen maailmantaistelun niiden kansain voitoksi, jotka vuosikausia olivat turhaan käyneet kimppuumme. Kaikki näytti riippuvan siitä, halusiko Romania ollenkaan käyttää hetkellistä mahtiaan.

Ei missään liene tätä seikkaa selvemmin käsitetty, elävämmin tunnettu eikä enemmän pelätty kuin Bulgariassa. Sen hallitus viivytteli sodanjulistustaan. Voidaanko sitä tästä moittia? Mutta kun sitten syyskuun 1:senä Bulgaria teki sotapäätöksensä meidän mielemme mukaan, kävi tämä maa puolellemme kaikkine voimineen ja koko sen vihan tarmolla, jonka oli kansansielussa synnyttänyt romanialaisten hyökkäys Bulgarian selkään sen v. 1913 käydessä Serbiaa ja Kreikkaa vastaan raskasta taistelua. Tutrakanin murhaava päivä antoi ensimmäisen todistuksen liittolaisemme sodanhaluisesta mielialasta.

Puutteellisten valmistustemme vuoksi oli ensinnäkin entinen sotasuunnitelma tietysti menettänyt kaiken merkityksensä. Vastustajallamme oli alussa täydellinen toimivapaus. Sen sotavalmiuteen ja suureen mieslukuun nähden, joka Venäjän meille tunnetusta avusta vielä melkoisesti lisääntyi, oli pelättävä, etteivät omat keinomme riittäisi alussa hyvinkään paljoa rajoittamaan tätä Romanian armeijanjohdon vapautta. Mihin päin romanialainen vain halusikin suunnata toimensa, Transsylvanian vuoriston poikki Siebenbürgeniin tai Dobrudzasta käsin Bulgariaan, kaikkialla sitä näyttivät kutsuvan suuret päämäärät ja huokea menestys. Erikoisesti luulin olevan syytä pelätä romanialais-venäläisiä hyökkäysliikkeitä etelää kohti. Itse bulgarialaisetkin olivat lausuneet epäilevänsä, taistelisivatko heidän sotilaansa venäläisiä vastaan. Kenraali Zekovin lujaan luottamukseen tässä suhteessa — ylempänä jo puhuin siitä — ei suinkaan yleensä Bulgariassa yhdytty. Epäilemättä vastustajamme käyttäisivät hyväkseen sitä seikkaa että melkoisessa osassa Bulgarian armeijaa vallitsi venäläisystävällinen mieliala. Mutta aivan tästä riippumattakin oli luonnollista, että Romania tekisi hyökkäyksen etelää kohti ojentaakseen kättä Sarrailin armeijalle. Millaiseksi kävisi silloin asemamme, jos vastustajiemme onnistuisi uudelleen katkaista yhteytemme Turkin kanssa, samoin kuin laita oli ennen Serbiaa vastaan aloitettujen sotatointen loppuun suoritusta, taikka jos sen onnistuisi suorastaan reväistä erilleen Bulgaria? Uudelleen eristetty, yht'aikaa Armeniasta ja Traakiasta uhattu Turkki ja epätoivon partaalle joutunut Itävalta-Unkari eivät enää koskaan olisi toipuneet aseman täten kääntyessä meille pahempaan päin.

Edeltäjäni käsky, että Mackensenin tuli viipymättä ryhtyä toimeen, oli kaikin puolin hetken vaatimusten mukainen. Tosin kyllä ei voinut tulla kysymykseen, että hän Pohjois-Bulgariassa olevilla voimilla olisi mennyt Tonavan yli. Mutta hyvä oli jo sekin, että Dobrudzassa riistimme aloitteen vastustajalta ja siten sekoitimme sen sotasuunnitelmat. Mutta jos toden teolla ja perusteellisesti tahdoimme saavuttaa viimemainitun päämäärän, niin emme saaneet rajoittaa sotamarsalkan hyökkäystä Tutrakanin ja Silistrian valloitukseen. Meidän tuli mieluummin käyttää laajemmassa määrässä hyväksemme Etelä-Dobrudzassa saavutettua menestystä ja siten herättää Romanian armeijanjohdossa huolia sen Siebenbürgenin rajalle suunnattujen päävoimien selkäpuolen turvallisuudesta. Ja tämä meille todella onnistui. Sen johdosta että sotamarsalkka eteni uhkaavan lähelle Constanzan—Cernavodan linjaa, näki Romanian armeijanjohto parhaaksi lähettää Dobrudzaan voimia Siebenbürgeniä vastaan suunnatuista joukoistaan. Koettipa se uusia vereksiä voimia käyttäen Tonavan varressa Rustsukin alapuolella olevasta Rahovosta käsin kiertää Mackensenin hyökkäysliikkeen selkäpuolellekin. Paperilla mainio suunnitelma! Lähtikö se romanialaisten vaiko jonkun liittolaisen ajatusvarastosta, siitä ei tänä päivänäkään ole tietoa. Kokemuksien johdosta, joita meillä aina tämän Rahovo-intermezzon päivään, lokakuun 2 päivään saakka, oli ollut romanialaisista, pidin yritystä enemmän kuin rohkeana, enkä ainoastaan ajatellut, vaan lausuinkin: "Nämä joukot on vangittava!" Tämän asianmukaiseen käskymuotoon puetun toivomuksen saksalaiset ja bulgarialaiset mitä parhaiten toteuttivatkin. Niistä suunnilleen kahdestatoista romanialaisesta pataljoonasta, jotka Rahovon kohdalla olivat tulleet Tonavan etelärannalle, näki sitten sodan kestäessä vain muutama mies kotimaansa.

Romania sortui kohtaloonsa, kun sen armeija ei marssinut, kun sen johto ei mitään ymmärtänyt, ja kun meidän sittenkin onnistui vielä ajoissa koota Siebenbürgeniin riittävästi joukkoja.

Riittävästikö? Epäilemättä riittävästi tätä vihollista vastaan! Hurjan rohkeiksi meitä ehkä vielä kerran sanotaan, kun verrataan voimasuhteita, joissa kävimme hyökkäämään Romanian joukkoja vastaan ja joilla kenraali von Falkenhayn syyskuun 29:ntenä Hermannstadtin luona löi hajalle romanialaisten läntisen siiven.

Hermannstadtin taistelusta kenraali sitten pyörtää armeijansa ympäri itää kohti. Välittämättä vaarasta, jota romanialaisten ylivoima ja vastustajan edullinen asema ylisen Altin pohjoispuolella merkitsee, hän joukkojensa pääosan kera mainitun joen eteläpuolitse etenee vuoriston lievettä Kronstadtiin. Romanialaiset joukot ällistyvät, menettävät luottamuksen omaan ylivoimaansa samoin kuin omaan taitoonsakin, unohtavat käyttää hyväkseen yhä vielä edullista sotilaallista asemaa ja pysähtyvät pitkin rintamaansa. Mutta sillä ne jo astuvat samalla ensimmäisen askeleen taapäin. Kenraali Falkenhayn riistää nyt aloitteen kokonaan itselleen, murskaa Geisterwaldin eteläpuolella vihollisen vastarinnan ja marssii eteenpäin. Vihollinen perääntyy kaikkialla Siebenbürgenistä, kärsittyään lokakuun 8:ntena vielä Kronstadtinkin luona verisen tappion. Se peräytyy siis kotimaansa suojelusmuurin turviin. Meidän lähin tehtävämme on kulkea tämän muurin ylitse. Alussa pidämme kiinni siitä toivosta, että voisimme tähän saakka saavutettua strateegista menestystä hyväksi käyttäen murtautua Kronstadtista suoraan Bukarestia kohti. Vaikka tämä tehtävä jylhän korkean vuoriston ja vihollisen ylivoiman vuoksi onkin ylen vaikea vähille ja heikoille divisionillemme, ovat kuitenkin tämän etenemissuunnan edut siksi suuret, ettemme voi olla yrittämättä. Se ei onnistu, vaikka joukkomme taistelevatkin mahdollisimman urheasti joka mäestä, joka rinteestä, joka kallionnyppylästä. Liikkeemme joutuu täydelleen pysähdykseen, kun lokakuun 18:ntena tuima esitalvi verhoaa lumeen vuoret ja muuttaa tiet jääpoluiksi. Sanomattoman puutteen ja kärsimysten alaisina pitävät joukkomme hallussaan ainakin jo vallattuja vuoriston osia, valmiina raivaamaan itselleen tietä eteenpäin, kun aika ja tilaisuus ovat otolliset.

Tähänastiset kokemukset viittaavat siihen suuntaan, että Valakian alangolle on etsittävä toisia teitä kuin ne, jotka kulkevat Kronstadtista Transsylvanian alppien leveimmän osan poikki. Kenraali von Falkenhayn ehdottaa ylimenoa lähimpänä olevan Szurduk-solan poikki. Tämä suunta ei tosin ole yhtä tehokas strateegiseen vaikutukseen nähden, mutta nykyoloissa se on taktillisesti ja teknillisesti ainoa mahdollinen. Marraskuun 11:ntenä murtaudumme siis tämän solan poikki Romaniaan.

Kenraalisotamarsalkka von Mackensen on sillä välin Tonavan eteläpuolella varustautunut ojentamaan etelästä kätensä pohjoisesta suoritetulle hyökkäykselle. Hän oli lokakuun 21:senä lyönyt perinpohjin venäläis-romanialaisen armeijan Constanzan—Cernavodan eteläpuolella. Bulgarian kolmas armeija oli lokakuun 22:sena saanut Constanzan haltuunsa. Vastustaja peräytyy sieltä yhtämittaa pohjoista kohti. Me taas seisautamme liikkeemme heti, kun on mainitun rautatielinjan pohjoispuolella saavutettu puolustuslinja, jota voidaan vähillä voimilla puolustaa. Svistovia vastaan etenevät kaikki joukot, mitä sieltä voidaan luovuttaa. Houkuttelevaa olisi tietysti ollut paikalla anastaa koko Dobrudza ja sitten Brailan luota tunkeutua pohjoiselle Tonavan alueelle Romanian päävoimain selkäpuolelle, Mutta miten olisimme voineet viedä Pohjois-Dobrudzaan tarvittavat silta-ainekset? Rautateitä siellä ei ole ja vesitien sulkevat romanialaiset patterit Tonavan pohjoisrannalta. Meidän täytyy olla kohtalolle kiitollisia, etteivät ne nyt jo ole ampuneet rauskaksi ainoata jykevää silta-kuormastoamme, joka jo oli kuukausimääriä ollut Svistovin luona vihollisen tykkitulen tehopiirissä. Vihollisen meille käsittämätön erehdys oli ainoa syy siihen, että se vältti hävityksen. Täten edes voimme ajatella sikäläistä ylimenopaikkaa.

Marraskuun 23:ntena aamun hämärtäessä sotamarsalkka von Mackensen kulkee Tonavan pohjoisrannalle. Toivottu yhteistoiminta hänen ja kenraali von Falkenhaynin välillä on siten saatu aikaan. Voitonseppeleensä se saa Orgeschin taistelukentällä, missä romanialaisten päävoimat murretaan. Joulukuun 3:ntena päättyy loppunäytös. Bukarest antautuu vastustusta tekemättä meille.

Tämän päivän iltana lopetan koko sotatilannetta koskevan esittelyn sanoilla: "Se oli kaunis päivä." Kun myöhemmin astun ulos talviyöhön, alkaa Plessin pikkukaupungin kirkontorneista helkkyä kiitossoitto uuden suuren menestyksemme johdosta. Minä olin aikoja sitten lakannut tämmöisinä hetkinä muuta ajattelemasta kuin urhean sotajoukkomme ihmeteltäviä aikaansaannoksia, ja muuta toivomasta, kuin että nämä aikaansaannokset toisivat lähemmäksi ankaran ponnistelumme ja suurten uhriemme päättymishetken.

Romanian pääkaupungin valloitusta olimme tosin kuvitelleet hieman sotaisemmaksi. Olimme pitäneet Bukarestia valtavana linnoituksena, olimme tuoneet järeintä tykistöä sen valloitusta varten, mutta kuulu linnoitus osoittautuikin nyt avoimeksi kaupungiksi. Ei ainoatakaan tykkiä ole enää linnan mahtavilla valleilla ja panssarikupujen sijalla on puukatteet. Rauhanaikainen vakoilumme, josta vihollisemme oli niin suurta melua pitänyt, ei siis ollut edes jaksanut saada selville Bukarestia linnoituksien purkamista ennen Romanian sodan alkamista.

Romanian kohtalo oli toteutunut dramaattisella voimalla. Koko maailman täytyi nähdä ja arvatenkin sen näki Romania itsekin, ettei seuraava vanha keihäsmiesten säkeistö ollut turhia sanoja:

Wer Unglück will im Kriege han, Der binde mit dem Deutschen an.

Kun mainitsen tämän säkeistön, en suinkaan mitenkään tahdo vähentää Itävalta-Unkarin, Turkin enkä Bulgarian myötävaikutusta tässä suuressa ja kauniissa yrityksessä. Liittolaisemme olivat kaikki mukana ja myötävaikuttivat uskollisesti tässä suuressa miehuullisessa työssä. Romania, jonka käsissä oli ollut maailman kohtalo, sai olla iloinen, että Venäjän apu edes pelasti sen sotavoiman tähteet tuhosta. Sen unelma, että venäläisen olisi kiitollisuudenvelkaisena jälleen kerran, samoin kuin vuonna 1878 Plevnan tappelutantereella, vaikka katkera tunne sydämessä, puristettava sen kättä annetun avun johdosta, oli julmasti kääntynyt päinvastaiseksi. Ajat olivat muuttuneet.

Olin lokakuun lopulla 1916 lausunut Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni, että saattaisimme vuoden loppuun Romanian-sotaretken päätökseen. Joulukuun 31 päivänä saatoin Hänen Majesteetilleen ilmoittaa, että joukkomme olivat saapuneet Seretille ja että bulgarialaiset olivat Tonavan suistamon etelärannalla. Päämäärät oli saavutettu.

Taistelut Makedonian rintamalla.

Sota-asemamme vaikeuksia syksyllä 1916 lisäsi melkoisessa määrässä taisteluiden kehittyminen Makedonian rintamalla.

Sarrailin armeija olisi menettänyt kaiken olemisen oikeuden, jollei sekin puolestaan, samalla kuin Romania julisti sodan, ryhtynyt hyökkäämään. Odotimme sen rupeavan Vardarin laaksossa etenemään. Jos se olisi siinä tunkeutunut Gradskon seutuun saakka, olisi se saanut haltuunsa Bulgarian tärkeimpäin liikennelinjain keskustan ja samalla myös tehnyt mahdottomaksi bulgarialaisten jäämisen Monastirin seutuun. Sarrail valitsi suoran hyökkäyssuunnan Monastiria kohti, ehkä erikoisten valtiollisten syitten vaikutuksesta.

Bulgarian armeijan oikeanpuolinen siipi työntyi tämän hyökkäyksen johdosta asemistaan, jotka se elokuun hyökkäyksessä oli Florinan eteläpuolella vallannut. Taistelujen jatkuessa se menetti Monastirinkin, mutta piti sitten puoliaan.

Tämä oli pakottanut meidät tuomaan bulgarialaisille apua taistelurintamiltamme, apua, joka enimmäkseen oli aiottu Romanian-sotaretkeä varten. Vaikk'ei tämän avun suuruus koko mieslukuumme verraten ollutkaan aivan merkitsevä — noin parikymmentä pataljoonaa ja suuri luku järeitä ja kenttäpattereita — sattui tämä luovutus meille kuitenkin erinomaisen vaikeaan aikaan, jolloin meidän todella täytyi tiukasti pitää kiinni joka miehestä ja joka tykistä.

Samoin kuin me, antoi Turkkikin näissä raskaissa taisteluissa mitä auliimmin apuaan liittolaiselleen Bulgarialle. Romanian-sotaan lupaamansa avun lisäksi Enver pasha lähetti kokonaisen armeijaosaston Struman rintamalle vapauttamaan bulgarilaisia joukkoja. Bulgaria katsoi tätä apua karsain silmin, se kun pelkäsi, että Turkki sen nojalla sitten esittäisi valtiollisella alalla epämieluisia vaatimuksia. Enver pasha vakuutti meille kuitenkin nimenomaan, että hän estää sen. Ymmärrettäväähän oli, että Bulgaria olisi mieluummin ottanut vastaan Saksalta apua kuin Turkilta, mutta käsittämätöntä oli, ettei Sofiassa tahdottu ymmärtää, kuinka vaikea Saksan tähän aikaan oli jännittää enää enemmän voimiaan.

Monastirin menetyksellä ei minun käsitykseni mukaan ollut sotilaallista merkitystä. Bulgarian armeijan oikean siiven vapaaehtoinen peräytyminen Prilepin luo sikäläisiin erinomaisen lujiin asemiin olisi ollut sotilaallisesti erinomaisen edullista, koska Bulgarian armeijan muonitus siitä olisi käynyt aivan huomattavasti helpommaksi, vastustajaimme taas hyvin paljon vaikeammaksi. Juuri selkäpuolen yhteyksien suunnattomat vaikeudet olivat olleet oleellisena syynä niihin tukaliin tiloihin, joita taisteluiden kuluessa oli tuon tuostakin ilmestynyt. Joukkojen tuli nähdä päiväkausia nälkää ja toisin ajoin niiltä puuttui ampumatarpeitakin. Olemme omien etujemme uhalla kaikin keinoin koettaneet tässä suhteessa lieventää bulgarialaisten vaikeuksia. Kuljettavain matkain pituus, vuorimaan raivaamattomuus ja autius vaikuttivat tavattomasti tämän tehtävän ratkaisua. Monastirin seudun sotatoimissa oli bulgarialaisten ollut ensi kerran kestettävä raskaita puolustustaisteluita. Upseeriemme tähänastisissa ilmoituksissa Bulgarian armeijan esiintymisestä oli kiitelty sotamiesten loistavaa henkeä hyökkäyksessä, mutta nyt heissä sitävastoin alkoi esiintyä jonkinlaista arkuutta vihollisen pitkällisessä tykkitulessa. Tämä havainto ehkä voi tuntua yllättävältä, mutta voimme huomata saman pitävän paikkansa kaikkiin niihin kansoihin nähden, sekä vihollisten että meidän puolellamme, jotka kävivät sotaan niin sanotulla turmeltumattomalla luonnonvoimalla. Tuntuu siltä kuin uudenaikaisten hyökkäyskeinojen hermojaraastava vaikutus vaatisi kestävään puolustukseen tämän luonnonvoiman lisäksi jotain, jonka vain korkeampi tahdonviljelys voi hankkia. Saksalaisen sotamiesaineksemme joukossa näyttää olevan siveellisen ja ruumiillisen voiman oikea sekoitus, ja se yhdessä sotilaallisen tahdonkouluutuksen kanssa teki joukoillemme mahdolliseksi menestyksellä vastustaa uudenaikaisen taistelun järkyttäviä vaikutuksia. Bulgarian armeijan ylipäällikkö arvasi oikein sotamiesten herkkyyden yllämainitussa suhteessa. Sotilaallisen avomielisesti hän siitä lausui julki huolensa, vaikka hän ei suinkaan ollut mikään turhia pelkäävä luonne.

Aasian sotanäyttämöllä.

Aseman johdosta, joka Saksan toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköllä nyt oli koko sodanjohdossa, saimme myös aihetta puuttua Aasian sotanäyttämöitten tapahtumiin. Siihen aikaan, jolloin Enver pasha vuoden 1916 alussa oleskeli suuressa päämajassamme, näytti meistä asema Aasiassa olevan seuraavalla tavalla arvosteltavissa:

Armeniassa oli venäläisten hyökkäys pysähtynyt Trapezuntin—Erzingdzanin linjalle. Turkkilaisten hyökkäysliike, johon kesällä samana vuonna oli ryhdytty etelästä käsin Diarbekrin suunnalta tämän venäläisten etenemisen vasenta sivustaa vastaan, ei tavattomain pinnanmuodostusvaikeuksien ja erittäin riittämättömäin hankintamahdollisuuksien vuoksi päässyt etenemään. Oli kuitenkin odotettava, että venäläiset Armenian vuoristossa varhain alkavan talven vuoksi piakkoin täksi vuodeksi heittäisivät hyökkäystensä jatkamisen.

Molempain turkkilaisten Kaukasian-armeijain taisteluteho oli vähentynyt tavattomasti, eräitä divisionia ei enää ollut kuin paperilla. Puute, veriset tappiot ja karkaamiset olivat tuhoisasti vaikuttaneet joukkojen mieslukuun. Raskaalla huolella Enver pasha odotti lähestyvää talvea. Hänen joukoiltaan puuttui välttämättöminkin vaatetus; lisäksi armeijan elättäminen näissä köyhissä, suureksi osaksi väestönsä menettäneissä ja hävitetyissä seuduissa tuotti erinomaisen suuria vaikeuksia. Kun veto- ja kantojuhtia puuttui, olivat sotatarpeet ja muona lähetettävät tähän autioon, tiettömään vuorimaahan tunkeutuville osmanilaisille sotamiehille ihmisvoimin kannettuna monen päivämarssin päähän. Naiset ja lapset saivat tästä laihaa ansiota, mutta menettivät usein henkensäkin.

Paremmalla kannalla olivat olot tähän aikaan Irakissa. Siellä eivät englantilaiset olleet vielä saaneet selkäpuolen yhteyksiään niin järjestykseen, että he jo silloin olisivat voineet ryhtyä Kut-el-Amaran tappiota kostamaan. Me emme vähääkään epäilleet, että he eivät kostaisi. Riittäisikö Irakissa oleva turkkilainen sotavoima menestyksellisesti vastustamaan englantilaisten hyökkäystä, sitä emme kyenneet päättämään. Huolimatta osmanien ylimmän armeijanjohdon kovin toivehikkaasta käsityksestä kehoitimme vahvistamaan sikäläisiä joukkoja. Valitettavasti Turkki kuitenkin valtiollisten ja panislamilaisten syitten houkuttelemana lähetti Persiaan kokonaisen armeijaosaston.

Aasian kolmas, Etelä-Palestinan sotanäyttämö antoi aihetta välittömään huoleen. Turkin toinen Suezin kanavaa kohti suunnattu sotatoimi oli elokuun alussa 1916 mennyt myttyyn keskellä Sinain niemimaan pohjoisosaa. Turkkilaiset joukot oli sitten vähitellen tungettu pois tältä alueelta ja ne olivat nykyään Palestinan eteläosassa Gazan seuduilla. Hyökättäisiinkö niiden kimppuun täälläkin ja milloin, näytti riippuvan vain siitä, milloin englantilaiset saisivat valmiiksi rautatiensä Egyptistä joukkojensa selkäpuolelle.

Palestinaa täten uhkaava hyökkäys näytti olevan Turkin sotilaalliselle ja valtiolliselle olemassaololle paljon tärkeämpi kuin hyökkäys syrjäistä Mesopotamiaa vastaan. Oli pakko otaksua, että Jerusalemin menetys — kokonaan lukuun ottamatta sitä, että se luultavasti tuottaisi koko Etelä-Arabian menetyksen — olisi Turkin nykyiselle politiikalle kuormituskoetus, jota se ei kestäisi.

Valitettavasti eivät osmanien sodankäynnin toimintaedellytykset olleet Etelä-Syyriassa paljoakaan paremmat kuin Mesopotamiassa. Kummassakin maassa turkkilaisten aivan toisin kuin heidän vastustajainsa, oli voitettava niin suunnattomia vaikeuksia selkäpuolen yhteyksiinsä nähden, että heidän mieslukunsa tuntuva lisäys yli nykyisen määrän olisi tuottanut kaikille nälän, jopa janonkin hädän. Syyriassakin olivat muonitusolot ajoittain toivottomat. Huonojen satojen ja vastuunalaisten viranomaisten luontaisen ja tahallisen kykenemättömyyden lisäksi tuli se seikka, että arabialainen väestö kauttaaltaan oli vihamielistä.

Lukuisissa parasta tarkoittavissa esityksissä koetettiin minulle sodan kuluessa todistaa että oli välttämätöntä puolustaa Mesopotamiaa ja Syyriaa suuremmilla voimilla, jopa ryhtyä hyökkäykseenkin kummallakin taholla. Saksassa vallitsi laajoissa piireissä suuri mielenkiinto näitä sotanäyttämöltä kohtaan. Ilmeisestikin ajatukset pyrkivät harhailemaan, vaikkei sitä tunnustettu, Mesopotamiasta Persian ja Afganistanin kautta Intiaan, Syyriasta Egyptiin. Kartta kädessä uneksittiin hiljaisuudessa, että näitä maateitä päästäisiin meille niin vaarallisen brittiläisen maailmanvallan elinhermoon käsiksi. Ehkä nämä ajatukset useinkin olivat Napoleonin vanhain aatteiden jälleen elpymistä, vaikk'eivät asianomaiset kenties sitä huomanneet. Niiden toteuttamiseen meiltä kuitenkin puuttui moisten laajain sotatointen ensimmäinen edellytys, nimittäin tarpeeksi kuljetuskykyiset selkäyhteydet.

Itä- ja länsirintama vuoden 1916 loppuun.

Meidän nujertaessamme Romaniaa jatkoivat venäläiset Karpaateilla ja Galitsiassa herkeämättä hyökkäyksiään. Venäjän puolelta ei oltu aiottu välittömästi avustaa uutta liittolaista sen hyökätessä Siebenbürgeniin, mutta näitä romanialaisten yrityksiä oli kuitenkin helpotettava siten, että venäläiset hellittämättä jatkoivat tähänastista hyökkäilyään Galitsian rintamaa vastaan. Dobrudzassa venäläiset sitä vastoin auttoivat suoranaisesti romanialaisia, jopa alusta alkaen. Syyt siihen oli etsittävä yhtä paljon valtiolliselta kuin sotilaalliseltakin alalta; Venäjä luotti epäilemättä suuressa määrin Bulgarian armeijan venäläisystävällisiin taipumuksiin. Siitä syystä koettivatkin venäläiset upseerit ja joukot taisteluiden alkaessa Etelä-Dobrudzassa lähestyä bulgarialaisia ystävinä ja pettymys oli katkera, kun bulgarialaiset vastaukseksi ampuivat. Tämän lisäksi tuli, että Venäjä tosin saattoi ilman valtiollista kateutta nähdä että Romania saa haltuunsa Siebenbürgenin, mutta se ei voinut sallia, että uusi liittolainen yksinään nujertaisi Bulgarian ja sitten ehkä kääntyisi Konstantinopolia vastaan taikka ainakin avaisi sinne tien. Olihan Venäjä jo vuosisatoja pitänyt Turkin pääkaupungin valloittamista historiallisena ja uskonnollisena etuoikeutenaan.

Jääköön pohtimatta, oliko venäläisten viisasta jättää Siebenbürgenin sotatoimet romanialaisten yksinään hoidettaviksi ja olla antamatta niihin mitään välitöntä apua, edes jonkun verran venäläisiä ydinjoukkoja. Joka tapauksessa tässä arvosteltiin Romanian armeijan ja sen johdon toimikyky liian suureksi ja lähdettiin siitä väärästä mielipiteestä että venäläisten hyökkäykset olivat itärintamalla täydelleen kiinnittäneet keskusvaltain joukot, jopa ne loppuunkin kuluttaneet.

Nämä hyökkäykset eivät tosin saavuttaneet täydelleen tarkoitustaan, mutta ne saattoivat meidät kuitenkin moneen kertaan arveluttavaan pulaan. Asema oli toisinaan niin arveluttava, että meidän täytyi pelätä puolustuksemme työntymistä alas Karpaattien harjanteilta. Niiden säilyttäminen taas oli ehto rintamaansijoituksemme suoritukselle ja ensimmäisille sotatoimillemme uutta vihollista vastaan. Galitsiassakin meidän täytyi kaikin keinoin pidättää venäläistä. Yleisasemaamme nähden ei tosin joidenkin sikäläisten alueitten luovutuksella itsessään olisi ollut sotilaallista merkitystä, elleivät Galitsian asemaimme takana olisi olleet öljykentät, jotka olivat meille niin suuriarvoiset, jopa sodankäynnille välttämättömätkin. Tuon tuostakin täytyi näistä syistä Romaniaa vastaan aiottuja joukkoja siirtää järkkyville rintaman osille.

Vaikka pulista aina lopulta selviydyttiinkin ja sotaretkemme Romaniaa vastaan saatettiin onnelliseen loppuun, ei kuitenkaan voida väittää, että venäläisten huojennushyökkäysten suuri tarkoitus kokonaan olisi jäänyt saavuttamatta. Syy Romanian kukistumiseen ei todellakaan ollut sen liittolaisten. Entente päinvastoin teki kaikki, mitä asema ja voimat sallivat sen tehdä, eikä suinkaan vain välittömässä yhteistoimessa Romanian armeijan kanssa, vaan välillisestikin, Sarrailin hyökkäyksen avulla, italialaisten avulla Isonzolla ja vihdoin myös jatkamalla lännessä englantilais-ranskalaisia hyökkäyksiä.

Olimme alun pitäen ottaneet lukuun, kuten jo aikaisemmin huomautin, että vastustaja Romanian sotaan yhtyessä kaikella tarmolla, englantilaisella sitkeydellä ja ranskalaisella vauhdilla jatkaisi hyökkäyksiään länsirintamaammekin vastaan. Niin kävikin. Vaikutuksemme johtajina näihin taisteluihin oli yksinkertainen. Huojennushyökkäystä emme riittäväin voimain puutteessa voineet ajatella Verdunin enempää kuin Sommenkaan luona, niin suuresti kuin se olisikin vastannut minun omaa haluani. Vähän sen jälkeen kuin olin tullut ylimmäksi armeijanjohtajaksi, täytyi minun yleistilanteen vuoksi esittää Hänen Majesteettinsa Keisarin hyväksyttäväksi käsky, että hyökkäyksestämme Verduniä vastaan luovuttaisiin. Sikäläiset taistelut kuluttivat voimiamme kuin avoin haava. Selvään saattoi nyt myöskin nähdä, että yritys oli joka suhteessa käynyt toivottomaksi ja että sen jatkaminen maksoi meille paljon suurempia tappioita, kuin me saatoimme viholliselle tuottaa. Etumaisimmat asemamme olivat joka puolelta vastustajan ylivoimaisen tykistön sivustatulen alaisina; yhteydet taistelulinjan kanssa olivat tavattoman vaikeat. Taistelukenttä oli todellinen helvetti ja semmoisena joukkojemme kesken kerrassaan surullisen kuuluisaksi tullut. Luodessani nyt silmäyksen taaksepäin sanon arvelematta, että meidän nimenomaan sotilaallisista syistä olisi ollut viisainta parantaa Verdunin edustalla taistelusuhteita ei ainoastaan siten, että lopetimme hyökkäyksen, vaan myös vapaaehtoisesti luovuttamalla suuria osia valloitetusta alueesta. Syksyllä 1916 en kuitenkaan luullut olevan siihen syytä. Suuret määrät parasta taisteluvoimaamme oli uhrattu tähän yritykseen; kotimaata oli siihen saakka pidetty siinä uskossa, että hyökkäys lopulta päättyy kunniakkaasti. Liian helposti olisi nyt voinut päästä valtaan semmoinen käsitys, että kaikki uhrit olivat menneet hukkaan. Tätä tahdoin välttää kotimaassa vallitsevan mielialan vuoksi, se kun muutoinkin oli erittäin jännittynyt.

Toivomme, että kun keskeytämme Verdunin luona hyökkäyksemme, vastustajammekin siellä siirtyy pelkkään asemasotaan, ei toteutunut. Lokakuun lopulla ranskalaiset tekivät Maasin itärannalla suuresti suunnitellun ja rohkeasti toteutetun vastahyökkäyksen ja mursivat linjamme. Menetimme Douaumontin eikä meillä enää ollut voimia valloittaa takaisin tämän saksalaisen sankariuden kunnia-asemaa.

Ranskalaisten johtaja oli tässä vastahyökkäyksessä luopunut siihen saakka vallinneesta tavasta, että hyökkäystä valmistettiin päiviä ja viikkojakin kestävällä tykkitulella. Hyökkäystään hän valmisti vain lyhyen ajan lisäämällä tykistönsä ja miinanheittäjäinsä ampumanopeutta välineiden ja niiden käyttäjäin toimikyvyn äärimmäisiin rajoihin saakka ja kävi sitten oikopäätä hyökkäykseen puolustajia vastaan, jotka olivat ruumiillisesti ja sielullisesti kuin masennuksesta herpautuneet. Olimme tosin jo pitkäin kestotaisteluiden yhteydessä oppineet tuntemaan tämänkin laadun vihollisen hyökkäysvalmisteluita, mutta suuren hyökkäystoimen aloittajana se oli meille uusi ja ehkä sen juuri oli tätä kiittäminen siitä, että se kieltämättä saavutti suuren menestyksen. Joka tapauksessa vihollinen tällä kertaa voitti meidät meidän omalla tähänastisella hyökkäysmenetelmällämme. Saatoimme vain toivoa, ettei vihollinen seuraavana vuotena toistaisi sitä yhtä hyvällä menestyksellä vielä suuremmassa mitassa.

Vasta joulukuussa sammuivat Verdunin taistelut. Sommenkin taistelu oli elokuun lopusta molemmin puolin saanut suunnattoman katkeran, puhtaasti rintamakohtaisen kamppailun luonteen. Ylimmän armeijanjohdon tehtävänä täytyi vain olla hankkia armeijoille riittävästi voimia, jotta ne kestäisivät.

Tämänkaltaisia taisteluita alettiin meillä nimittää "ainestaisteluiksi". Hyökkääjän kannalta niitä myös voitaisiin sanoa "junttataktiikaksi", niiden johtamisessa kun ei ollut mitään korkeampaa lentoa. Taistelun mekaaniset ja aineelliset apukeinot työnnettiin etualalle, kun taas henkinen johto jäi liian paljon taka-alalle.

Se, ettei läntisien vastustajiemme vuosien 1915 ja 1917 välisissä taisteluissa onnistunut saavuttaa ratkaisevaa sotatulosta, johtui pääasiallisesti sikäläisen johdon eräänlaisesta yksipuolisuudesta. Viholliselta ei tosiaankaan puuttunut lukumäärän ylivoimaa joukkoihin, sotavälineihin sekä ampumatarpeihin nähden; eikä voida väittää sitäkään, ettei vastustajain joukkojen laatu olisi vastannut toimeliaamman ja aaterikkaamman johdon vaatimuksia. Sitä paitsi oli vastustajillamme lännessä tarjolla pitkälle kehittyneen rautatie- ja viertotieverkon ja kaikenlaisten kulkuneuvojen määrän vuoksi vapaa tilaisuus paljon suurempaan sotatoimijoustavuuteen. Tätä kaikkea ei vihollisen johto kuitenkaan täydelleen käyttänyt. Vastarintamme pitkä kestävyys johtui sen vuoksi monen muun syyn ohella siitä, että vihollisen suunnitelmat versoivat jollain tavalla hedelmättömästä maaperästä. Suunnattomat olivat siitä huolimatta vaatimukset, joita sikäläisillä taistelutantereilla oli asetettava armeijanjohdoillemme ja joukoillemme.

Syyskuun alussa kävin ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa länsirintamalla. Meidän täytyi perehtyä niin pian kuin suinkin sikäläisiin taisteluoloihin voidaksemme puuttua asioihin todella auttavasti. Hänen Keisarillinen ja Kuninkaallinen Korkeutensa Saksan kruununprinssi liittyi meihin matkalla ja osoitti minulle Montmedyssä sen kunnian, että asetti asemasillalle rynnäkkökomppanian. Tämä vastaanotto oli täydelleen korkean herran ritarillisen mielenlaadun mukainen. Tästä lähtien olin usein hänet tapaava. Hänen raikas, avoin olemuksensa ja terve sotilaallinen arvostelunsa ovat aina täyttäneet minut ilolla ja luottamuksella. Cambraissa ojensin Hänen Majesteettinsa Keisarin käskystä kahdelle toiselle koetellulle armeijanjohtajalle, Bayerin ja Württembergin kruununperillisille heille annetut preussilaiset sotamarsalkan sauvat, jonka jälkeen minulla oli länsirintaman yleisesikunnan päälliköiden kanssa jotenkin pitkä keskustelu. Heidän lausunnoistaan ilmeni, että nopea ja tarmokas toiminta oli mitä tärkeintä, jotta peloittava heikommuutemme lentäjiin, aseihin ja ammuksiin nähden saataisiin jonkun verran korvatuksi. Kenraali Ludendorffin rautainen työkyky voitti tämän vakavan pulan. Ilokseni kuulin myöhemmin rintamaupseereilta, että Cambrain keskustelun tulokset piankin alkoivat tuntua joukoissa. Länsiarmeijalle asetettujen vaatimusten suuruus astui tällä Ranskassa-käynnillä ensi kerran kerrassaan havainnollisesti silmäini eteen. Empimättä myönnän, että vasta silloin sain täyden käsityksen länsiarmeijan tähänastisista aikaansaannoksista. Kuinka epäkiitollinen oli johdon ja joukkojen tehtävä, kun pakollisessa yksinomaisessa puolustuksessa ei koskaan voitu saavuttaa näkyvää menestystä! Torjuntataistelun menestys ei vapauta puolustajaa, vaikka hän olisi voitollinenkin, ainaisesta rasittavasta painostuksesta, tekisi mieleni sanoa, taistelukentän kurjuuden näkemisestä. Sotamiesten täytyy tulla toimeen ilman sitä mahtavaa sielullista kohotusta, jonka menestyksellinen eteneminen herättää, kohotusta, joka on niin sanomattoman valtava, että ainoastaan se, joka on sen itse kokenut, voi käsittää sen koko suuruuden. Monen urheista sotamiehistämme ei ollut suotu koskaan tuntea tätä sotamiehen puhtainta onnea! He tuskin saivat muuta nähdä kuin ampumahautoja ja ammuskuoppia, joissa ja joiden ympärillä he viikko- ja kuukausimääriä taistelivat vastustajan kanssa. Mikä hermojenkulutus ja kuinka vähän hermoravintoa! Mitä velvollisuudentunteen lujuutta ja mitä epäitsekästä uhrautuvaisuutta tarvittiinkaan, kun oli vuosikausia kestettävä tällaista ja hiljaisuudessa kärsittävä korkeamman sotaonnen puutetta! Tunnustan avoimesti, että nämä vaikutukset tunkeutuivat syvälle mieleeni. Saatoin nyt ymmärtää, kuinka kaikki, upseerit samoin kuin miehetkin, ikävöivät vapautusta moisista taisteluoloista, kuinka kaikki sydämet täytti se toivo, että nyt vihdoinkin näiden uuvuttavain taisteluitten jälkeen korkea hyökkäysliike länsirintamallakin virittäisi raikasta sotaista elämää.

Kauan tosin täytyi johtajaimme ja joukkojemme vielä odottaa tämän ikävänsä toteutumista! Monen parhaista, hyökkäysintoisimmista sotilaistamme täytyi vielä sitä ennen ruhjotuissa ampumahaudoissa vuodattaa sydänverensä!

Sommen taistelualue kävi hiljaisemmaksi vasta kun alkanut kostea vuodenaika liotti maan pohjattomaksi. Miljoonat ammuskuopat täyttyivät vedellä ja muuttuivat kalmistoiksi. Voitonilosta ei kummallakaan taistelevalla puolella ollut puhetta. Kaikkia painosti tämän taistelutantereen kamala taakka. Autiudessaan ja kaameudessaan se näytti vievän voiton Verduninkin taistelukentästä.

SUHTEENI VALTIOLLISIIN KYSYMYKSIIN.

Ulkopolitiikka.

Olen aina tuntenut tarvetta harrastaa isänmaani rikkaan historiallisen menneisyyden tuntemista. Sen suurten poikain elämäkerrat ovat olleet minulle kuin hartauskirjoja. En missään elämäni vaiheessa, en sodassakaan ole tahtonut olla tämänkaltaista opinlähdettä ja sisäistä ylennystä vailla. Ja kuitenkin voitaisiin minua täydellä syyllä pitää epäpoliittisena luonteena. Nykypolitiikan alalla toimiminen on ollut taipumuksieni vastaista. Ehkä haluni valtiolliseen arvosteluun on ollut siksi liian heikko ja sotilasvaistoni toisaalta ehkä liian voimallisesti kehittynyt. Viimemainitusta syystä johtuneekin vastenmielisyyteni kaikkea diplomaattista työtä kohtaan. Sanottakoon tätä vastenmielisyyttä ennakkoluuloksi tai ymmärtämyksen puutteeksi, tätä tosiasiaa en olisi kieltänyt siinäkään tapauksessa, ettei minun olisi tarvinnut sodan kuluessa sitä niin usein ja niin kuuluvasti julki tuoda. Minusta on tuntunut, kuin diplomaatin toimi asettaisi meille saksalaisille olemuksemme vastaisia vaatimuksia. Tämä lienee pääsyitä ulkopoliittiseen heikkouteemme. Tämän täytyy ilmetä sitä tuntuvammin, kuta enemmän kauppamme ja teollisuutemme voimakas kehitys ynnä henkisten voimaimme tunkeutuminen isänmaamme rajain ulkopuolelle oli kehittämäisillään meidät maailmankansaksi. Sitä kätkettyä, levollista valtiollista voimatietoisuutta jota Englannin poliitikot osoittivat, en aina tavannut meikäläisissä.

Tarvetta ja taipumusta puuttua nykypoliittisiin kysymyksiin enempää kuin oli välttämättömän tarpeellista, en tuntenut ollessani idässä korkeammissa johtajatoimissa enkä senkään jälkeen, kun minut oli kutsuttu toimivan armeijan yleisesikunnan päällikön tehtävään. Liittosodassa, jossa on ratkaistava niin sanomattoman paljon ja monenlaisia sodankäyntiin vaikuttavia kysymyksiä, pidin sodanjohdon täydellistä pidättämistä politiikasta kuitenkin mahdottomana. Siitä huolimatta oli mielestäni meihinkin nähden täydelleen tervettä asiaintilaa edustava Bismarckin antama määritelmä sotilaallisen ja valtiollisen johdon keskinäisestä suhteesta. Moltkekin oli Bismarckin käsityksen kannalla lausuessaan: "Johtajan tulee sotatoimissaan ensi sijassa pitää silmällä sotilaallista menestystä. Hänen asiansa ei ole huolehtia, mitä politiikka hänen voitoillaan tai tappioillaan tekee, sillä niiden käyttäminen hyödyksi on yksinomaan valtiomiesten asia." Toiselta puolen ei omatuntoni kuitenkaan olisi jättänyt minua rauhaan, ellen olisi tuonut kuuluviin mielipiteitäni kaikissa niissä tapauksissa, milloin muiden pyrinnöt minun vakaumukseni mukaan johtivat meitä arveluttavalle tielle, ellen olisi vaatinut tointa, milloin luulin huomaavani toimettomuutta tai vastahakoisuutta toimeen ja ellen vihdoin olisi mahdollisimman jyrkästi tuonut esille mielipiteitäni nykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden, milloin valtiolliset toimenpiteet koskivat sodankäyntiä ja isänmaani vastaista sotilaallista turvallisuutta tai olisivat suorastaan voineet koitua niille vaaraksi.

Myönnettäneen, että olen oikeassa kun sanon, ettei politiikan ja sotatoimen rajoja ole koskaan mahdollista määritellä täysin selvästi. Molempain tulee jo rauhan aikana olla yhteistyössä, koska niiden toimialat ehdottomasti vaativat keskinäistä yksimielisyyttä. Sodassa, jossa ne tuhansin langoin punoutuvat toisiinsa, tulee niiden lakkaamatta kummaltakin puolen täydentää toisiaan. Määräyksillä ei tätä vaikeata suhdetta ole mahdollinen koskaan järjestää. Bismarckin täsmällisessä määritelmässä sulavat rajat toisiinsa. Näissä asioissa ei määrääjänä olekaan vain asiallinen aineisto, vaan myös sen ratkaisemiseksi työskenteleväin henkilöiden luonne.

Myönnän nimelläni ja vastuunalaisuudellani seisseeni hyvinkin monen valtiollisia asioita koskevan lausunnon takana silloinkin, kun ne olivat vain löyhässä yhteydessä asianomaisen hetken sotilaallisen aseman kanssa. En tässä suhteessa ollut kehenkään nähden tungetteleva. Jos kuitenkin joku tahtoi kuulla mielipiteeni, jos tuli kysymys esiin, joka kaipasi saksalaiselta taholta ratkaisua ja lausuntoa, mutta ei sitä saanut, silloin ei minulla mielestäni ollut mitään syytä vaieta. Eräs lähimmistä poliittisista kysymyksistä, johon minun täytyi käydä käsiksi vähän sen jälkeen kun olin tullut ylimmäksi armeijanjohtajaksi, koski Puolan tulevaisuutta. Siihen suureen merkitykseen nähden joka tällä kysymyksellä sodan aikana oli ja on sen jälkeenkin, lienee paikallaan, että teen selkoa sen vaiheista.

En ole koskaan ennen tuntenut henkilökohtaista vastenmielisyyttä Puolan kansaa kohtaan; toiselta puolen minun olisi täytynyt olla kokonaan vailla isänmaallista vaistoa, kaikkea historiallisen kehityksen tuntemusta, ellen olisi oivaltanut, kuinka suuria vaaroja Puolan itsenäisyyden palauttaminen isänmaalleni tuottaisi. En ollut vähääkään epätietoinen siitä, ettemme Puolalta milloinkaan voisi odottaa kiitoksen hiventäkään siitä, että olemme sen miekallamme ja verellämme vapauttaneet venäläisen ruoskasta, yhtä vähän kuin siitäkään, mitä olemme tehneet preussiläis-puolalaisen kansanaineksemme hyväksi. Kiitollisuudenvelka, jos sitä yleensä politiikassa ensinkään tunnustetaan, ei olisi koskaan estänyt jälleen syntynyttä, vapaata Puolaa pitämästä meidän raja-alueitamme irredentana. Miltä kannalta Puolan probleemia yritettiinkin ratkaista, aina täytyi Preussin ja Saksan joutua vahingolle, se kun sai maksaa puolalaisen laskun. Itävalta-Unkarin valtionjohto ei sitä vastoin näyttänyt vapaan, yhdistetyn Puolan luomisessa pelkäävän mitään vaaraa omalle valtiolaitokselleen. Sekä Wienissä että Budapestissä vaikutusvaltaiset piirit päinvastoin pitivät mahdollisena katolilaisen Puolan kytkemistä pysyvästi kaksoismonarkiaan. Puolan jyrkästi saksalaisvastaisen kannan vuoksi oli tällainen itävaltalainen politiikka meille kovin vaarallinen. Ei voinut jäädä huomaamatta, että liittomme lujuus vastaisuudessa tämän johdosta joutuisi ajan pitkään sietämättömään jännityskokeeseen. Kun ylimmän armeijanjohdon tuli huolehtia tulevasta sotilaallisesta asemastamme itärajalla, ei se saanut millään ehdolla unohtaa tätä valtiollista näkökohtaa.

Kaikista näistä valtiollisista ja sotilaallisista syistä olisi minun mielestäni Saksan tullut oppia, että sen tuli puuttua niin vähän kuin suinkin Puolan kysymykseen taikka ainakin käsitellä sitä viivytellen, kuten semmoisissa tapauksissa tehdään. Mutta valitettavasti ei Saksan puolelta tehty näin. Syyt, miksi luovuimme asiain vaatimasta varovaisuudesta, ovat minulle tuntemattomat. Saksan ja Itävalta-Unkarin valtakunnanjohtojen välillä oli nimittäin elokuun puolivälissä 1916 tehty Wienissä sopimus, jonka mukaan Puola niin pian kuin suinkin julkisesti tunnustettaisiin itsenäiseksi kuningaskunnaksi, perinnölliseksi monarkiaksi, jossa on perustuslaillinen hallitusmuoto. Tämä sopimus oli koetettu tehdä Saksalle maukkaammaksi molempain sopijain keskinäisen sitoumuksen avulla, etteivät ne ennen Puolaan kuuluneista maistaan luovuttaisi mitään osia Puolan uuteen valtakuntaan ja että Saksalle luvattaisiin Puolan tulevan yhteisarmeijan ylijohto. Kumpaakin myönnytystä pidin utopiana.

Tämän julkisen myönnytyksen johdosta olisivat valtiolliset olot itärintamamme selkäpuolella täydelleen muuttuneet. Edeltäjäni oli sen vuoksi täydellä syyllä heti asettunut tätä julistusta vastaan. Hänen Majesteettinsa Keisari ratkaisi asian kenraali von Falkenhaynin mielen mukaan. Jokaiselle, joka tunsi Tonavan monarkiassa vallitsevat olot, oli kuitenkin selvää, ettei Wienissä tehty sopimus pysyisi salassa. Tosin sitä vielä voitiin virallisesti vähän aikaa pidättää, mutta olemattomaksi sitä ei enää voitu tehdä. Jo ennen elokuun loppua oli se todellisuudessa yleisesti tunnettu. Ylimpään armeijanjohtoon ryhtyessäni oli minulla siis edessäni valmis tosiasia. Vähän myöhemmin vaati Varsovan kenraalikuvernööri, joka ei viranomaisena ollut minun alaiseni, valtakunnanjohdoltamme julistusta Puolan kuningaskunnan luomisesta; sitä ei muka voinut lykätä tuonnemmaksi. Hänen mielestään oli valittavana joko rettelöiden syntyminen maassa, taikka se varma toivo, että sotavoimamme vahvistukseksi saisimme puolalaisia joukkoja; näitä olisi keväällä 1917 5 vapaaehtoisista muodostettua, täysin harjoitettua divisionaa, yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamisen jälkeen taas 1 miljoona miestä. Niin vähän suotuisan mielipiteen kuin olinkin vuosina 1914-15 muodostanut puolalaisen rahvaan suostuvaisuudesta sotaan Venäjää vastaan, arvelin kuitenkin, että Varsovan kenraalikuvernööri tietänee asian paremmin. Hän oli vuodesta 1915 ollut näkemässä valloitetun maan sisäisiä valtiollisia oloja ja oli vakuutettu siitä, että papisto kannattaisi meitä tehokkaasti väen värväyksessä. Kuinka olisin sota-asemamme silloisella kannalla voinut ottaa vastuulleni tämän varmana luvatun avun hylkäämisen? Mutta jos päätin sitä kannattaa, niin ei ollut varaa hukata aikaa; seuraavain kevättaistelujen alkuun oli siinä tapauksessa saatava todella harjoitettuja joukkoja etumaiselle linjalle. Selvittäköön sitten rauhan jälkeen voitokas Saksa nyt esiin otetun puolalaiskysymyksen. Mutta me kohtasimmekin nyt, niin yllättävää kuin se minulle olikin, vastarintaa valtakunnanjohdon taholta. Se luuli tähän aikaan keksineensä suhteita, miten saada Venäjän kanssa aikaan erikoisrauha, ja piti arveluttavana turmella alulle pannut toimet tsaarin silmissä Puolan itsenäisyyttä koskevalla julistuksella. Valtiolliset ja sotilaalliset näkökohdat joutuivat siis ristiriitaan.

Koko asia päättyi loppujen lopuksi niin, että toiveet erikoisrauhasta Venäjän kanssa menivät myttyyn, manifesti marraskuun ensi päivinä sittenkin julaistiin ja sen jälkeen alkanut puolalaisten vapaaehtoisten värväys jäi kerrassaan tuloksettomaksi. Katolilainen papisto ei suinkaan kannattanut värväyskehoitustamme, jota ruvettiin julkisesti vastustamaan.

Heti manifestin julkaisun jälkeen tuli näkyviin Itävallan ja Saksan etujen ristiriita Puolan kysymyksessä. Liittolaisemme pyrkivät yhä julkisemmin saamaan Kongressi-Puolan liitetyksi Galitsiaan Itävallan hallitsevan vaikutuksen alaisena. Näiden pyrintöjen vuoksi pidin velvollisuutenani vaatia ainakin itärajamme asianmukaista parannusta puhtaasti sotilaallisten näkökohtain perustuksella, ellei valtakunnan johtomme saanut kokonaan Itävalta-Unkarin pyyteitä raukeamaan. Oikeastaanhan vain sodan loppupäätös saattoi ratkaista kaikki nämä kysymykset. Valitin sen vuoksi suuresti, että ne kesken sotaa niin ylen runsaassa määrin kuluttivat aikaamme. Muutoin tulee minun tehostaa sitä, etteivät valtiollisella alalla liittolaistemme kanssa syntyneet hankaukset milloinkaan vähimmälläkään tavalla vaikuttaneet meidän välisiin sotilaallisiin suhteisiimme.

Samanlainen merkitys kuin Puolalla oli meidän ja Itävalta-Unkarin välisissä suhteissa, oli Dobrudzalla valtiollisissa ja sotilaallisissa keskusteluissamme Bulgarian kanssa. Dobrudzan asiassa oli viime sijassa kysymys siitä, saisiko Bulgaria vastaisuudessa tuossa maassa rajattomat valtaoikeudet ja samalla myös käsiinsä Cernavodan—Constanzan radan. Jos niin kävi, sai se samalla haltuunsa Keski-Euroopan ja läheisen idän välisistä yhteyksistä viimeisen ja itäradan jälkeen tärkeimmän. Bulgaria tietysti käsitti kuinka edullinen tilaisuus oli sodan aikana kiristää meiltä tähän suuntaan myönnytyksiä. Toiselta puolen pyysi Turkki lähimpänä asianosaisena meiltä poliittista kannatusta näitä Bulgarian aikeita vastaan. Me annoimme sille tätä tukea. Täten syntyi poliittinen piensota sotilaallisen tekosyyn varjolla ja sitä kesti lähes vuoden päivät. Sen vaiheet olivat lyhyesti mainittuina seuraavat:

Meidän ja Bulgarian välisessä liittosopimuksessa luvattiin liittolaisillemme siinä tapauksessa, että Romania yhtyisi sotaan, se osa Etelä-Dobrudzaa, jonka Bulgaria vuonna 1912 oli menettänyt, ynnä sikäläisen rajan parannus, sitä vastoin ei sanallakaan mainittu koko tämän romanialaisen maakunnan antamisesta Bulgarialle. Tämän sopimuksen nojalla olimme me, Romanian sotaretken pääpiirteissään päätyttyä, paikalla luovuttaneet Etelä-Dobrudzan entiset bulgarialaiset osat Bulgarian hallituksen hallintoon, Keski-Dobrudzaan sitä vastoin kaikkien liittolaistemme suostumuksella järjestäneet saksalaisen hallinnon. Erikoisen välipuheen mukaisesti se taloudellisella alalla toimi melkein kokonaan Bulgarian hyväksi. Pohjois-Dobrudza luovutettiin siellä olevalle Bulgarian 3:nnelle armeijalle toimialueeksi. Ulkonaiset olot näyttivät tulleen täysin tyydyttävästi ratkaistuiksi. Tyytyväisyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan.

Taisteluhansikkaan meille heitti Bulgarian pääministeri. Jo ennen Romanian-sodan päättymistä hän innosti maansa poliitikkoja ajatukseen, että koko Dobrudzan tuli joutua Bulgarialle, ja väitti näihin pyrintöihin kohdistuvan vastustuksen olevan lähtöisin Saksan ylimmästä armeijanjohdosta. Siitä syntyi meitä vastaan ankara valtiollinen liike. Kuningas Ferdinand ei alussa kannattanut hallituksensa pyrkimyksiä. Sitten hänen kuitenkin oli mielestään myönnyttävä syntyneen kiihtymyksen painosta. Bulgarian ylin armeijanjohto ei sekään alussa tahtonut asiaan sekaantua. Se aavisti arvatenkin, mikä vaara koituisi, jos sen armeijan entisestäänkin voimallisiin ristiriitaisiin valtiollisiin virtauksiin heitettäisiin uusi levottomuuden aihe. Mutta pian ei kenraali Zekovkaan enää vastustanut pääministerinsä vaatimusta. Vireille pantu liike kasvoi Bulgarian hallitukselle ylivoimaiseksi, ja yleinen poliittinen ajojahti Saksan ylintä armeijanjohtoa vastaan alkoi. Pääasiassa sitä johtivat vastuuttomat yllyttäjät, jotka eivät vähääkään ottaneet lukuun aseveljeyssuhdetta. Jos itsepäisyyttä, jolla Bulgarian piirit pitivät kiinni tästä saaliinhimoisesta päämäärästä, olisi sovellettu sodankäyntiin, olisivat yleiset päämäärät enemmän hyötyneet.

Liittosopimuksiimme sisältyi eräs vahingollinen puoli, ja sen seuraukset tulivat nyt näkyviin. Aseliittoa tehdessämme olimme aikoinaan antaneet Bulgarialle mitä pisimmälle meneviä vakuutuksia maan laajennukseen ja sen kansanheimojen yhdistämiseen nähden, vakuutuksia, joiden täyttäminen edellytti täydellisen voiton saavuttamista. Mutta Bulgaria ei tyytynyt vielä näihinkään vakuutuksiin. Se lisäsi yhä vaatimuksiaan ottamatta vähääkään lukuun, kykenisikö tämä näihin saakka pieni valtiolaitos myöhemmin valtiollisesti ja taloudellisesti hallitsemaan moisia laajennuksia.

Näihin pyyteihin sisältyi kuitenkin meille välitön sotilaallinenkin vaara. Olen jo ennen viitannut siihen, kuinka suuria sotilaallisia etuja siitä olisi ollut, jos syksyllä 1916 olisimme voineet Makedonian rintaman läntisellä siivellä siirtää puolustuksen taapäin aina Prilepin seudulle saakka. Meidän paljas viittauksemmekin tähän suuntaan riitti Bulgarian kaikissa valtiollisissa piireissä herättämään ilmeisestikin vakavia epäilyksiä. Paikalla pelättiin menetettävän valtiolliset oikeudet sotilaallisesti luovutettuihin alueihin, mieluummin saatettiin kokonainen armeija vaaraan kuin uskallettiin muka ottaa oman maan edessä vastuulle "Ochridan, muinaisbulgarialaisen kaupungin" luovutus. Saamme myöhemmin nähdä, mihin laajat myönnytyksemme Bulgarialle vielä johtivat meidät.

Kaikkien näiden lukemattomien valtiollisten kysymysten ja vastakysymysten heilunta edestakaisin tuotti minulle vain tyytymättömyyden hetkiä ja vahvisti melkoisesti vastenmielisyyttäni politiikkaa vastaan.

Turkin kanssa tekemämme liittosopimus oli sisällykseltään oleellisesti toinen kuin Bulgarian kanssa tehty. Turkin hallitukselle olimme ennen sotaa vain sitoutuneet säilyttämään maa-alueen ennallaan. Molempien ensimmäisten sotavuosien kuluessa osmani tosin kyllä oli menettänyt melkoisia osia Aasian-puoleisista raja-alueistaan. Liittovelvollisuutemme olivat sen johdosta ylenmäärin rasittuneet. Ei näyttänyt mahdottomalta, että näillä tukalilla oloilla voisi olla arveluttava vastavaikutus koko sodan johtoon. Turkin hallitus saattoi tässä suhteessa asettaa vaatimuksia, joita valtiollisista syistä emme ehkä olisi voineet jättää huomioon ottamatta. Tähän nähden oli Enver pashan korkea käsitys yhteisestä sodankäynnistämme ja sen ratkaisevista näkökohdista meille mitä arvokkain. Muidenkin turkkilaisten vallanpitäjäin valtiollinen käsityskanta näytti toistaiseksi olevan meille takeena siitä, etteivät osmanien tähänastiset tappiot ylenmäärin rasittaisi sotatiliämme. Vakuutettiinhan meille, ettei Turkin hallitus rauhankeskustelujen alkaessa pitäisi erittäin jyrkästi kiinni liittomääräystemme sanamuodosta, vaan tyytyisi menetettyjen alueitten suuriin osiin nähden vain jonkinlaisen muodollisen yliherruuden tunnustamiseen, jos onnistuttaisiin löytämään muoto sen nykyisen hallituksen arvovallan säilyttämiselle.

Meidän politiikallemme ja sodanjohdollemme oli todella tärkeätä kannattaa silloista osmanista valtakunnanjohtoa; Enverin ja Talaat pashan sijalle ei olisi ollut helppo saada toisia miehiä, jotka olisivat olleet meille varmasti täysin uskolliset. Tämä ei tietysti saanut estää meitä Turkissa asettumasta vastustamaan valtiollisia virtauksia, jotka neliliiton yhteisen sodankäynnin kannalta katsottuna vaikuttivat häiritsevästi maan sotilaallisiin tehtäviin. Viittaan tähän nähden entisiin huomautuksiini panislamilaisesta liikkeestä. Se uhkasi pysyvästi johtaa Turkin sotilaallisesti väärään suuntaan. Venäjän luhistumisen jälkeen panislamilaisuus pyrki aluelaajennukseen Kaukasian suunnalla. Suunnittelipa se tämän lisäksi levittäytymistään Kaspian-meren takaisiinkin maihin ja eksyi lopulta Keski-Aasian avarille aloille siinä haaveellisessa toivossa, että se voi osmanien valtakuntaan liittää sikäläisetkin kulttuuri- ja uskontoryhmittymät.

Selvää oli, ettemme voineet antaa sotilaallista apuamme tämmöisille itämaalaisille unelmille, vaan että meidän päinvastoin täytyi vaatia palaamista näistä kauas harhailevista suunnitelmista nykyisen sodan todellisuuspohjalle. Valitettavasti eivät nämä ponnistuksemme onnistuneet.

Paljon vaikeampi kuin vaikutuksemme Turkin ulkopoliittisiin kysymyksiin oli luonnollisestikin vaikutuksemme tämän valtakunnan oloihin. Kuitenkaan emme voineet täydelleen välttää puuttumista tämmöisiinkin asioihin. Paitsi taloudellisten olojen alkuperäisyyttä antoivat siihen aihetta yleisinhimillisetkin tunteet.

Tämä osmanien sotaisen voiman odottamaton uudelleen viriäminen, entisen sankariuden uudelleen leimahtaminen tässä olemisen taistelussa valaisee samalla turkkilaisvallan synkintä puolta: tarkoitan sen esiintymistä alueensa armenialaisia aineksia vastaan. Armenian kysymys oli Turkin vaikeimpia pulmia. Se kosketteli sekä panturkkilaista että panislamilaista aatepiiriä. Tapa, jolla turkkilaiset kiihkoilijapiirit koettivat sen ratkaista, on sodan aikana ollut koko maailman huomion alaisena. On tahdottu asettaa meidät saksalaiset yhteyteen näiden julmain tapausten kanssa, joiden näyttämönä oli koko osmaninen valtakunta ja sodan lopulla armenialainen Trans-Kaukasiakin. Minä pidän sen vuoksi velvollisuutenani kosketella niitä tässä, eikä minulla totisesti olekaan syytä vaieten sivuuttaa meidän vaikutustamme. Empimättä koetimme suusanallisesti ja kirjallisesti vaikuttaa ehkäisevästi siihen villittyyn, hillittömään sodankäyntitapaan, joka idässä rotusodan ja uskonnollisen vihan johdosta oli perintätottumuksena. Tosin antoivatkin Turkin hallituksen johtavat viranomaiset meille lupauksia, mutta me emme kyenneet voittamaan passiivista vastarintaa, joka kohdistui meidän sekaantumistamme vastaan. Turkkilaiselta taholta esimerkiksi selitettiin, että Armenian asia oli kokonaan sisällinen asia ja oltiin kovin arkatuntoisia, kun me kosketimme sitä. Eivät upseerimmekaan, joita usein oli paikalla, aina voineet lieventää vihan ja koston ilmauksia. Eläimen herääminen ihmisessä elämästä ja kuolemasta taisteltaessa valtiollisen ja uskonnollisen vimman vallassa on mustimpia lukuja kaikkien aikain ja kansain historiassa.

Kansallisesti puolueettomain havainnontekijäin yksimieliset arvostelut kävivät siihen suuntaan, että molemmat riitapuolet, joiden sisimmät intohimot olivat valloilleen puhjenneet, pitivät keskinäisessä hävitystyössään toisiaan tasapainossa. Tämä olikin niiden siveellisten käsitysten mukaista, joille noiden alueiden kansain kesken yhä vielä vallitsevat taikka vasta hiljakkoin voimansa menettäneet verikoston lait antoivat jonkinlaisen pyhityksen. Vahinko, jonka tämä hävitystyö sai aikaan, on kerrassaan arvaamaton. Se ei tuntunut vain inhimillisellä ja valtiollisella, vaan taloudellisella ja sotilaallisellakin alalla. Kuinka paljon Turkin parhaita rintamajoukkoja sodan kuluessa tämän armenialaisia vastaan harjoitetun tuhopolitiikan seurauksista mitä kurjimmissa oloissa kuoli puutteeseen Kaukasian vuoristotalven ankaruudessa, siitä ei enää milloinkaan liene mahdollista saada selvää. Kunnon anatolialaisen sotilaan, osmanien valtakunnan ytimen traagillisuus sai tästä kaiken mahdollisen puutteen aiheuttamasta joukkokuolemasta uuden lisäluvun. — Lieneekö se viimeinen?

Rauhankysymys.

Kesken Romanian-sotaretken valmistuksia tuli minun käsitellä rauhankysymystäkin. Mikäli tiedän, oli Itävalta-Unkarin ulkoministeri paroni Burian pannut sen vireille. Niille, jotka tuntevat minut henkilönä ja mikä käsitys minulla on sodasta, ei minun tarvinne vakuuttaa, että kaikki inhimillinen myötätuntoni oli semmoisen yrityksen puolella. Muutoin otin tässä kysymyksessä myötävaikuttaessani huomioon vain keisarini ja isänmaani. Pidin tehtävänäni rauhan pyrkimystä käsiteltäessä ja sille ratkaisua etsittäessä huolehtia siitä, ettei armeija eikä kotimaa kärsisi mitään haittaa. Ylimmän armeijanjohdon tuli ottaa osaa rauhantarjouksemme sanamuodon laatimiseen. Tehtävä oli yhtä vaikea kuin kiittämätönkin, siinä kun tuli karttaa kaikkea, mikä näyttäisi heikkoudelta kotimaan ja ulkomaiden silmissä ja samalla välttää jyrkkiä lauseita. Olin itse näkemässä mikä syvä sisäinen velvollisuudentunto Jumalaa ja ihmisiä kohtaan ohjasi Korkeinta Sotaherraani, kun hän ryhtyi rauhanehdotusta ratkaisemaan; en luule, että hän piti tämän askeleen täydellistä myttyyn menemistä todenmukaisena. Minun luottamukseni sen onnistumiseen oli sitä vastoin alunpitäen koko pieni. Vastustajamme olivat aivan kilvan esittäneet pyyteitään, enkä luullut mahdolliseksi, että vihollishallituksista ainoakaan vapaaehtoisesti voisi peruuttaa tai todella peruuttaisi lupauksia, joita ne olivat antaneet toisilleen ja kansoilleen. Tämä mielipide ei kuitenkaan vähentänyt rehellistä tahtoani ottaa osaa tähän inhimillisyyden työhön.

Joulukuun 12:ntena sai meille vihamielinen maailma kuulla taipuvaisuutemme rauhaan. Vastustajain propaganda samoin kuin hallitusleiritkin sillä taholla vastasivat vain ilkkuvasti torjuen.

Meidän rauhanaloitettamme seurasi kintereillä Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain presidentin samansuuntainen yritys. Ylin armeijanjohto sai valtakunnan kanslerilta tiedon aloitteista, joita hän oli lähettänyt Yhdysvalloissa olevan lähettiläämme kautta. Omasta puolestani en pitänyt presidentti Wilsonia soveliaana puolueettomaksi välittäjäksi, sillä en voinut torjua tunnetta, että presidentti kallistui paljonkin vastustajaimme, ensi sijassa Englannin puolelle. Tämähän olikin kaiketi aivan luonnollinen seuraus hänen anglosaksilaisesta syntyperästään. Samoin kuin miljoonat maanmieheni en minäkään voinut pitää presidentti Wilsonin tähänastista esiintymistä puolueettomana, vaikka se ehkä ei ollutkaan ristiriidassa puolueettomuusmääräysten sanamuodon kanssa. Kaikissa kansainoikeuden rikkomista koskevissa asioissa presidentti osoitti Englantia kohtaan kaikkea mahdollista suvaitsevaisuutta. Hän piti hyvänään töykeimmänkin piittaamattomuuden. Sukellussota taas oli vain meidän vastatoimenpiteemme Englannin mielivaltaisuuksien johdosta, mutta sen suhteen Wilson osoitti mitä suurinta herkkätuntoisuutta ja turvautui paikalla sodanuhkauksiin. Saksa ilmoitti voivansa suostua Wilsonin aloitteen perusajatuksiin. Vastustajat antoivat Wilsonille tietoja vaatimustensa yksityiskohdista, jotka sisälsivät pääasiallisesti Saksan taloudellisen ja valtiollisen lannistamisen pysyvästi, Itävalta-Unkarin murskaamisen ja osmanisen valtiolaitoksen tuhoamisen. Jokaisessa, joka arvosteli maltillisesti silloista sotatilannetta, täytyi sen ajatuksen päästä vallalle, että vain se, joka on joutunut täydelleen häviölle, saattoi hyväksyä nämä vastustajain sodanpäämäärät, mutta ettei meillä ollut mitään syytä myöntää häviölle joutuneemme. Joka tapauksessa olisin silloiseen asemaan nähden pitänyt isänmaatani kohtaan rikoksena ja petoksena liittolaisiamme kohtaan, ellen olisi asettunut täydelleen kielteiselle kannalle näihin vihollisen vaatimuksiin nähden. Sodan silloinen asema oikeutti vakaumukseni ja omantuntoni mukaan ainoastaan rauhaan, joka vahvistaisi asemamme maailmassa niin, että olisimme turvatut vastaisuudessa sellaiselta valtiolliselta väkivallalta, kuin tämän sodan aiheuttanut väkivalta oli, ja että saattaisimme liittolaisillemmekin tarjota pysyvän vahvan tuen jokaista vaaraa vastaan. Millä valtiollisella ja maantieteellisellä pohjalla tämä päämäärä voitaisiin saavuttaa, oli minulle sotilaana toisarvoinen asia; pääasia oli, että se saavutettaisiin. En myöskään luullut tarpeelliseksi epäillä, että Saksan kansalla ja sen liittolaisilla olisi voimaa ase kädessä torjua vihollisten kuulumattomat vaatimukset, maksoi mitä tahansa. Kotimaamme asettuikin vihollisten vaatimuksia kohtaan kauttaaltaan torjuvalle kannalle. Eikä turkkilaisten enempää kuin bulgarialaistenkaan taholta tähän aikaan kehoitettu vähääkään myöntyväisyyteen. Itävalta-Unkarin luulin ehkä voivan voittaa heikkoudenkohtauksensa. Pääasia oli, että siellä pidettiin pysyvästi mielessä, minkä kohtalon nämä vaatimukset Tonavan monarkialle tuottaisivat, ja luovuttiin siitä harhaluulosta, että vihollisen kanssa oli mahdollinen keskustella oikeudenmukaisella perustalla. Olimme jo monta kertaa tulleet Itävalta-Unkariin nähden siihen kokemukseen, että se kykeni saamaan aikaan paljon enemmän kuin se itse luulikaan. Kun sikäläinen valtionjohto vain joutui ehdottoman pakon eteen, sai se kyllä suurempia aikaan. Näistä syistä oli mielestäni erehdys käyttää Itävalta-Unkariin vaikutettaessa paljaita lohdutuksen sanoja. Semmoiset sanat eivät anna voimaa, ne eivät vahvista luottamusta, ei päätöskykyä. Tämä pitää paikkansa valtiomiehiin samoin kuin sotilaihinkin nähden. Kaikki aikanaan, mutta kun kovalle ottaa, silloin voimakkaat vaatimukset vaatijan oman lujan tahdon tukemina paljon lujemmin ja ravakammin tempaavat heikontunutta pystyyn kuin lohdutuksen sanat ja viittaukset tuleviin parempiin aikoihin.

Tammikuun 10:ntenä annettua vihollisten selitystä sodan päämääristä, joka seurasi joulukuun 30:ntenä päivättyä ententen kieltävää vastausta, pidettiin tammikuun 22:sena annetussa presidentti Wilsonin tiedonannossa Yhdysvaltain senaatille vastoin meidän käsitystämme otollisempana perustana rauhan ponnistuksille kuin meidän diplomaattista noottiamme, jossa vain ilmoitettiin meidän periaatteellinen hyväksymisemme hänen toimelleen rauhan hyväksi. Tämä presidentin kanta järkytti vielä enemmän luottamustani hänen puolueettomuuteensa. Olisin antanut tunnustukseni tämän tiedonannon yleville ja osaksi kauniille inhimillisille aatteille, ellen olisi turhaan siitä hakenut sanoja, jotka olisivat torjuneet vastustajaimme yrityksen leimata meidät toisarvoisiksi ihmisiksi. Lause yhtyneen, riippumattoman ja itsenäisen Puolan perustamisesta niinikään arvelutti minua. Se näytti minusta olevan välittömästi tähdätty Itävaltaa ja meitä vastaan, se edellytti, että Tonavan monarkia luopuisi Galitsiasta ja viittasi siihen, että Saksakin menettäisi alueita tai ylivalta-oikeuksia. Kuinka saattoi näin ollen enää olla puhettakaan siitä, että Wilson oli puolueeton keskusvaltoja kohtaan? Tiedonanto oli meille paremminkin sodanjulistus kuin rauhan edistämistä. Jos luotimme presidentin politiikkaan, niin täytyi meidän joutua kaltevalle pinnalle, joka uhkasi lopulta viedä meidät koko valtiollisen, taloudellisen ja sotilaallisen asemamme hinnalla ostettuun rauhaan. Minusta ei näyttänyt mahdottomalta, että meidät ensimmäisen myöntyvän askeleen jälkeen vähitellen valtiollisesti painettaisiin yhä syvemmälle ja sitten lopulta pakotettaisiin sotilaalliseen antautumiseen.

Lokakuussa 1918 julaistuista tiedoista kävi ilmi, että presidentti Wilson heti senaatille osoittamansa, tammikuun 22:sena 1917 päivätyn tiedonannon jälkeen oli Washingtonissa olevalle Saksan lähettiläälle antanut ilmoituksen siitä, että hän oli halukas aloittamaan virallisen rauhan välityksen. Tieto tästä oli tullut Berliiniin tammikuun 28:ntena. Tästä meille näköjään sangen myötämielisestä Wilsonin teosta en ennen 1918 vuoden syksyä kuullut mitään. Olivatko tähän syynä erehdykset vaiko sarja epäsuotuisia asianhaaroja, sitä en tiedä vielä tänä päivänäkään. Minun käsitykseni mukaan ei sotaa Amerikan kanssa tammikuun lopulla 1917 enää ollut mahdollinen välttää. Wilson tiesi niihin aikoihin, että helmikuun 1 päivänä aioimme aloittaa rajattoman sukellussodan. Ei voi olla epäilystäkään siitä, että presidentti sai tiedon tämän samoin kuin muittenkin sähkösanomaimme sisällyksestä Englannilta, joka sieppasi ja luki tästä asiasta Washingtonissa olevalle Saksan lähettiläälle lähetetyn sähkösanoman. Tämä seikka antaa ilman muuta oikean leimansa tiedonannolle, joka tammikuun 22:sena lähetettiin senaatille, ja sen yhteydessä olevan rauhanvälityksen tarjoukselle. Onnettomuus teki tuloaan. Sitä ei sen vuoksi enää pidättänyt meidän tammikuun 29:ntenä antamamme selityskään, jossa lupasimme paikalla keskeyttää sukellussodan, jos presidentin onnistuisi ponnistuksillaan hankkia rauhankeskusteluille perustus.

1918 ja 1919 vuosien tapaukset näyttävät minusta täydelleen vahvistavan silloiset mielipiteeni, jotka ensimmäinen kenraalimajoitusmestari joka suhteessa hyväksyi.

Sisäpolitiikka.

Varsinaisessa palveluksessa ollessani olin pysynyt loitompana sisäpoliittisista päivänkysymyksistä. Lepoonkin siirryttyäni omistin niille huomiota vain hiljaisena syrjästäkatsojana. En voinut käsittää, kuinka eräillä tahoilla isänmaan yhteinen paras sai usein väistyä koko vähäpätöisten puolue-etujen tieltä, ja valtiollinen vakaumukseni viihtyi parhaiten sen puun varjossa, jonka juuret olivat syvällä suuren vanhan keisarimme aikakauden eetillis-poliittisessa maaperässä. Tämän ajan ja sen minun mielestäni ihmeteltävän suuruuden olin täydelleen ja kokonaan ihanteekseni omaksunut ja sen aatteista ja suuntaviivoista pidin kiinni. Nykyisen sota-ajan kokemukset eivät olleet omiaan tekemään minua kovinkaan lämpimäksi uudemman ajan muutoksia kohtaan. Voimallisesti rajoihinsa sulkeutunut valtio Bismarckin henkeen oli se maailma, jossa aatteineni mieluimmin liikuin. Kuri ja työ isänmaassa olivat minusta korkeampia kuin kosmopoliittiset haaveet. Enkä tunnustanut valtion kansalaiselle oikeuksia, ellei niiden vastapainona ollut samanarvoisia velvollisuuksiakin.

Sodassa ajattelin vain sotaa. Esteet, joita ilmestyi sodankäynnin tarmoa ehkäisemään, olivat sen käsityksen mukaan, joka minulla oli aseman vakavuudesta, säälittä poistettavat. Niin menettelivät vihollisemme ja me olisimme voineet heidän esimerkistään oppia. Valitettavasti emme niin tehneet, vaan annoimme kansainvälisen oikeamielisyyden harhakuvan eksyttää itsemme, sen sijaan että olisimme asettaneet oman valtiotunteemme ja oman valtiovoimamme taistelussa olemassaolomme puolesta kaiken muun yläpuolelle. Ylimmän armeijanjohdon täytyi sodan aikana käsitellä eräitä valtion sisäisiä tehtäviä, etenkin taloudelliseen alaan kuuluvia. Emme etsineet näitä tehtäviä, niitä päinvastoin vyöryi hartioillemme enemmän kuin olisin suonut. Armeijan ja kansantalouden läheiset suhteet tekivät meille mahdottomaksi erottaa kotimaata koskevia taloudellisia kysymyksiä sodankäynnistä samanlaisella rajaviivalla kuin sota-alueen ja kotimaan välillä kulkeva oli.

Suurta sotateollisuusohjelmaa, joka sai minusta nimensä, kannatin täydellä vastuulla sen sisällyksestä. Taistelevain joukkojemme tarpeet olivat joka tapauksessa hankittavat, se oli ainoa suuntaviiva, jonka annoin sen käsittelyssä määrätä. Kaikki muut perusteet olisivat tässä tapauksessa käsitykseni mukaan olleet rikos armeijaamme ja isänmaatamme vastaan. Meidän vaatimustemme numerot olivat tosin entisiin verraten kohonneet suunnattomiksi; olisiko niitä mahdollinen saavuttaa, sitä en voinut arvostella. Sodan jälkeen tätä ohjelmaa vastaan kohdistettiin syytös, että se muka oli epätoivon sanelema. Tämän lauseen keksijä erehtyi täydelleen siitä mielialasta, jonka vaikutuksen alaisena tämä ohjelma syntyi.

Siviiliasevelvollisuutta koskevan lain aikaansaamisessa olin kaikesta sydämestäni osallisena. Isänmaan hädässä tuli minun mielestäni kaikkien asekuntoisten miesten lisäksi kaikkien työkykyistenkin miesten, jopa naistenkin astua suuren asian palvelukseen, taikka oli heidät siihen velvoitettava. Luulin tämmöisen lain henkilöllisten voimain lisäksi herättävän siveellisiäkin, jotka saattaisimme heittää sodan vaakakuppiin. Lopullisessa muodossaan laki sai sitten kuitenkin oleellisesti toisen muodon ja tulos oli paljon vaatimattomampi kuin mitä minun mielessäni oli väikkynyt. Tämän pettymyksen johdosta melkein valitin sitä, ettemme olleet päämääräämme pyrkineet jo ennalta olemassa olevien lakiperusteitten nojalla, kuten toiselta taholta oli suunniteltu. Ajatus, että lain hyväksyminen muodostuisi koko Saksan kansan valtavaksi, tehoisaksi mielenosoitukseksi, oli saanut minut jättämään huomioon ottamatta vallitsevat sisäpoliittiset olot. Laista tuli lopulta tosi sisäpoliittisen kaupanteon mutta ei syvällisen isänmaallisen mielialan pohjalla. Ylintä armeijanjohtoa on moitittu siitä, että se "isänmaallisen siviiliasevelvollisuuden" lailla ja niin sanotun "Hindenburgin ohjelman" vaatimuksilla sai aikaan yhteiskunnallisessa samoin kuin rahallisessa ja taloudellisessakin suhteessa liian mullistavia toimenpiteitä, joiden kustannukset muka olisivat ilmeisesti johtaneet aina valtiolliseen kumoukseemme saakka, jopa kauemmaskin. Vastaisen, nykyisistä puoluevirtauksista vapaan tutkimuksen ratkaistavaksi on minun jätettävä, ovatko nämä syytökset oikeutettuja. Tahtoisin kuitenkin vielä viitata erääseen seikkaan: sodan varalle kouluutetun taloudellisen yleisesikunnan puute kävi taistelumme kuluessa erinomaisen tuntuvaksi. Kokemus osoitti, ettei sitä käynyt sodan aikana maasta polkeminen. Vaikka sotilaallinen ja, saanen sanoa, rahallinenkin liikekannalle-panomme olikin loistavasti järjestetty, kaivattiin kuitenkin taloudellista liikekannallepanoa. Se, mikä viimemainitussa suhteessa huomattiin välttämättömäksi ja myös oli suoritettava, voitti kaikki aikaisemmat käsitykset. Melkein täydellinen eristyksemme ulkomaisesta hankinnasta asetti meille sodan pituuden ynnä sotavälineiden ja ampumatarpeiden suunnattoman kulutuksen vuoksi aivan uusia tehtäviä, joita rauhan aikana tuskin ainoankaan ihmisen mielikuvitus oli nähnyt. Kaikissa esille tulleissa jättiläistehtävissä, jotka mitä läheisimmin koskivat samalla armeijaa ja kotimaata, osoittautui kaikkien valtionvirastojen luja yhteistyö ehdottomaksi vaatimukseksi, jos mieli saada koneisto vähänkään hankauksetta työskentelemään. Välttämätöntä olisi arvatenkin ollut yhteisen keskusviraston perustaminen, johon kaikki vaatimukset olisivat yhtyneet ja joka olisi jakanut kaikki työn tulokset. Vain semmoinen virasto olisi kyennyt tekemään taloudellisesti ja sotilaallisesti kaukonäköisiä päätöksiä. Sitä olisi ollut vapaassa hengessä johdettava kansantaloudellisten suuruuksien avulla, jotka olisivat kyenneet laajalla katseella käsittämään ratkaisujensa seuraukset. Semmoista virastoa kaivattiin. On tarpeetonta lähemmin selvitellä, että vain harvinaisen lahjakas äly ja harvinaisen järjestelykykyinen voima olisi moiseen tehtävään pystynyt. Vaikka kaikki nämä edellytykset olisikin täytetty, olisi vaikeita hankauksia sittenkin sattunut.

Vaikka pyrkimykseni olikin kaikin puolin karttaa sisäpoliittisissa asioissa sekaantumista puoluetaisteluun, puhumattakaan siitä, että olisin ryhtynyt toimittamaan jollekin puolueelle vetojuhdan virkaa, soin kuitenkin yleisluonteisille yhteiskunnallisille kysymyksille mielelläni kannatukseni. Etenkin tuli minun mielestäni sotilaskotiasiaa mitä lämpimimmin suosia. Hyväksyin varsinkin näiden harrastusten eetillisen puolen. Kauniimpaa ja tyydyttävämpää näköalaa en tiennyt kuin hyvin hoidettu viljelyspalsta ja sen takana tyytyväisten ihmisten koti. Kuinka moni rintamalla taistelevista urhoistamme lieneekään hiljaisina hetkinään tällaista toivonut ja kaihonnut! Toivoni on, että mahdollisimman monet uskollisista sotatovereistani kaikkien kärsimysten ja vaivain jälkeen saavat tätä onnea nauttia!

VALMISTUKSIA TULEVAN SOTAVUODEN VARALLE.

Tehtävämme.

Kun 1916 vuoden taisteluiden lopputulokset alkoivat jotenkin varmasti olla tiedossa, täytyi meidän päästä selville sodan jatkamisen edellytyksistä vuonna 1917. Siitä, mitä vastustajamme seuraavana vuonna tekisi, emme olleet epätietoiset. Meidän tuli varustautua siihen, että vihollinen tekisi uuden hyökkäyksen, heti kun sen valmistukset ja sää sallisivat. Arvata saattoi, että vihollisemme, edellisten vuosien kokemuksista viisastuneina, pyrkivät hyökkäämään yhtaikaa kaikilla rintamilla, jos soisimme heille siihen aikaa ja tilaisuutta.

Ei mikään voinut olla luonnollisempaa eikä paremmin meidän kaikkien toiveittemme ja tunteittemme mukaista, kuin että me ennätämme sotatoiminemme ennen tämän odotettavan yleishyökkäyksen alkamista, mullistamme siten vihollisen suunnitelmat ja näin heti alussa tempaamme aloitteen omiin käsiimme. Uskaltanen väittää, etten edellisinä sotavuosina ollut tässä suhteessa mitään laiminlyönyt, milloin minulla vain oli käytettävänä keinoja edes jonkin verran riittävästi. Mutta nyt emme saaneet antaa näiden toiveitten samentaa silmiämme näkemästä asemaa semmoisena, kuin se todella oli.

Ei ollut epäilystäkään siitä, että meidän ja vastustajaimme voimasuhteet vuoden 1916 lopulla olivat kehittyneet vielä epäedullisemmiksi meille kuin mitä ne jo vuoden alussa olivat. Romania oli liittynyt vihollisiimme ja raskaasta häviöstään huolimatta se oli pysynyt voimatekijänä, joka meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun. Sen armeija pääsi venäläisten rintaman taa suojaan ja sai aikaa uudelleen järjestyä ja tässä se saattoi runsaimmassa muodossa luottaa ententen myötävaikutukseen.

Meille oli kova onni, ettei armeijanjohtomme koko sodan aikana onnistunut pakottaa ainoatakaan edes pienemmistä vihollisistamme, Montenegroa lukuun ottamatta, pikapuoleen eroamaan vihollistemme joukosta. Niinpä vuonna 1914 Belgian armeija pääsi Antwerpenistä pakenemaan ja oli sitten kaiken aikaa vastassamme, joskin yleensä toimettomana, pakottaen meidät joka tapauksessa melkoiseen voimain kulutukseen. Serbian armeijaan nähden onnistuimme vuonna 1915 vain näennäisesti paremmin. Se oli päässyt kiertoliikkeestämme pakoon, vaikka tosin toivottomassa tilassa. Kesällä 1916 se kuitenkin ilmestyi uudelleen taisteluvoimaisena Makedonian sotanäyttämölle ja sai joukkojensa verestämiseksi lakkaamatta lisä- ja täyteväkeä kaikista mahdollisista maista, viimeksi etenkin Itävalta-Unkarin armeijasta karanneita slaavilaisiakin.

Kaikissa kolmessa tapauksessa, olipa kysymys Belgiasta, Serbiasta tai Romaniasta, oli vihollisarmeijain kohtalo ollut hiuskarvan varassa. Syyt niiden pääsyyn käsistämme saattoivat olla erilaiset, tulos oli aina sama.

Tämmöiset tosiasiat johtavat hyvin helposti siihen, että myönnetään sattumalle sodassa suuri merkitys. Tällä tavalla sota kuitenkin ylevästä korkeudestaan painetaan alas onnenkaupaksi. Siltä sota ei koskaan ole minusta näyttänyt. Olen sen vaiheissa ja tuloksissa nähnyt silloinkin, kun viimemainitut ovat meitä vastaan kääntyneet, aina ja kaikkialla järkähtämättömän logiikan tylyn seurausten sarjan. Sillä, joka käy kimppuun ja voi sen tehdä, on menestys puolellaan; joka tämän laiminlyö tai jonka täytyy se laiminlyödä, häviää.

Sotavuoteen 1917 nähden saatoimme olla epätietoiset siitä, kohtaisiko päävaara meitä lännestä vaiko idästä. Paljaan lukumäärä-ylivoiman kannalta näytti itärintaman vaara olevan suurempi. Meidän täytyi otaksua, että venäläisten onnistuisi talvella 1916-17, samoin kuin edellisinäkin vuosina, korvata tappionsa ja saattaa armeijansa hyökkäyskykyiseksi. Emme saaneet minkäänlaisia tietoja, jotka olisivat kertoneet erikoisen huomattavista hajaannusilmiöistä Venäjän armeijassa. Kokemuksesta muutoin olin oppinut aina suhtautumaan mitä varovaisimmin tämmöisiin tietoihin, olivatpa ne peräisin mistä tahansa.

Venäläisten voiman vuoksi emme voineet huolettomina ajatella Itävalta-Unkarin armeijassa vallitsevia oloja. Meille tulleet tiedot eivät tahtoneet suoda sijaa sille luottamukselle, että Romanian-sotaretken onnellinen päätös ja verrattain edullinen, vaikka edelleenkin jännittynyt asema Italian rintamalla olisi tehnyt Itävalta-Unkarin joukkoihin riittävän rohkaisevan ja vahvistavan vaikutuksen. Meidän täytyi edelleenkin ottaa lukuun, että venäläisten hyökkäykset jälleen voisivat itävaltalaisten linjoissa saada aikaan murtumista. Oli sen vuoksi aivan mahdotonta itävaltalaisten rintamilta poistaa saksalaisten välitöntä tukea; meidän tuli päinvastoin olla valmiina lähettämään liittolaisemme rintamille lisävoimia aina pulan sattuessa.

Epävarmaa oli sekin, millaisiksi olot Makedonian rintamalla muodostuisivat. Viime taistelujen kuluessa oli saksalainen armeijaryhmänkomento siellä ryhtynyt johtamaan bulgarialaisten oikeanpuolista ja keskimmäistä armeijaa, siis yleensä Ochridasta Doiran-järveen ulottuvaa rintamaa, ja muitakin vuosien 1915 ja 1916 taisteluissa mukana olleita saksalaisia päälliköitä oli tällä rintamalla. Lisäksi saksalaiset upseerit paraillaan perehdyttivät Bulgarian armeijaa kaikilla rintamillamme saatuihin runsaihin sotakokemuksiin. Tämän työn tulokset saattoivat kuitenkin tulla näkyviin vasta taisteluiden jälleen alettua. Toistaiseksi näytti olevan parasta olla liikoja toivomatta. Joka tapauksessa meidän täytyi olla valmiit lähettämään apua Makedoniankin rintamalle.

Länsirintamallammekin meidän tuli varustautua siihen, että vastustajamme seuraavana keväänä, huolimatta edellisen vuoden epäilemättä raskaista tappioista, jälleen esiintyisivät täysivoimaisina taistelukentällä. Sana täysivoimainen käsitettäköön tietysti rajoitetusti, sillä vaikka menetetty vanha voima voidaankin muutamassa kuukaudessa lukumäärään nähden palauttaa ennalleen, ei sitä ole mahdollinen sisällisen arvon puolesta täydelleen ja kokonaan korvata. Vihollinen oli tässä suhteessa samain ankarain lakien alainen kuin mekin.

Taktillinen kuva tämän rintaman tärkeimmillä osilla oli seuraava: Mitä sitkeimmillä, viisi kuukautta kestäneillä ponnistuksilla vastustaja oli Sommella työntänyt linjamme 40 kilometrin pituisella alalla noin 10 kilometriä taapäin. Pitäkäämme nämä luvut myöhempää vertausta varten muistissa!

Tämä menestys, joka oli sadointuhansin verisin uhrein saavutettu, oli koko rintamamme suuruuteen verrattuna oikeastaan pieni. Linjaimme mutkistuminen kuitenkin painoi pohjoisen ja etelän puolella niihin liittyviin sivurintamiin. Asema vaati välttämättä korjausta; muutoin uhkasi meitä vaara, että meidät tästä mutkasta kierretään uusilla vihollishyökkäyksillä ja niihin pohjoisen ja etelän puolella liittyvillä sivuhyökkäyksillä. Oma kiertävä hyökkäyksemme rintamaamme murtautunutta vihollista vastaan oli lähin, mutta yleistilanteeseen nähden arveluttavinkin ratkaisu. Oliko meidän uskallettava käyttää koko voimamme suureen hyökkäykseen Sommen luona olevalla alueella, joka oli vihollisen voimia täynnä, vaikka meitä länsirintaman muilla kohdilla tai itärintamalla saattoi kohdata luhistuminen? Tässä näkyi taaskin, että samalla kuin sodanjohtomme yhdellä suunnalla harkitsi suuria suunnitelmia, se ei saanut toisiltakaan tahoilta kääntää pois katsettaan. Vuosi 1916 oli tässä suhteessa puhunut kieltä, jota täytyi kuunnella.

Ellemme hyökkäyksellä voineet korjata Sommen taistelun aikaansaamaa rintamanmuodostusta, täytyi meidän tehdä luonnolliset johtopäätökset ja siirtää linjamme taapäin. Tämänsuuntaisen päätöksen teimmekin ja siirsimme asemamme, jotka oli työnnetty Peronneen saakka taapäin ja toiselta puolen vielä ulottuivat Bapaumen, Royen ja Noyonin luo eteenpäin, Arrasin—St. Quentinin—Soissonsin suoristuslinjalle taapäin. Tämä uusi linja sai Siegfried-aseman nimen.

Siis peräytymistä länsirintamalla hyökkäyksen sijasta! Sitä päätöstä ei ollut helppo tehdä. Se oli ankara pettymys länsiarmeijalle, ehkä vielä ankarampi kotimaalle ja ankarin kaikista, kuten oli pelättävissä liittolaisillemme. Vastustajamme riemuitsivat ääneensä! Voiko kuvitellakaan soveliaampaa asetta propagandalle? Sommen veriselle taistelulle loistava, vaikka myöhään ilmi tullut päätös, saksalaisten vastarinta murrettu, ankaria herkeämättömiä takaa-ajoja suurine saalisnumeroineen ja rosvojuttuineen meidän sodankäynnistämme. Jo ennakolta saattoi kuulla koko äänikerran, joka nyt pantaisiin soimaan. Mikä yllytyskirjallisuuden raesade syöksähtäisikään nyt linjoillemme ja niiden taa!

Suuri peräytymisliikkeemme alkoi maaliskuun 16:ntena 1917. Vastustaja seurasi avointa kenttää kulkien sen perässä enimmäkseen maltillisen varovaisesti. Milloin tämä varovaisuus jollain kohdalla yritti kiihtyä tuimemmaksi kimppuumme-käynniksi, osasivat peräytymistämme suojaavat joukot vaikuttaa vihollisen intoon jäähdyttävästi.

Näillä toimillamme emme ainoastaan luoneet itsellemme länsirintamalla edullisempia paikallisia taistelunedellytyksiä, vaan paransimme koko sota-asemaammekin. Kävihän voimakkaiden reservien saanti mahdolliseksi sen kautta, että lännessä lyhensimme puolustuslinjaamme. Houkutteleva oli suunnitelma antaa ainakin osan niistä hyökätä vihollisen kimppuun tämän seuratessa perässämme Siegfried-asemille vapaan kentän poikki, jolla mielestämme olimme ehdottomasti ylivoimaiset. Luovuimme kuitenkin tästä aikeesta ja säästimme voimiamme vastaisen varalle.

Tilaa, jonka täten olimme kevääseen 1917 mennessä itsellemme luoneet, voi ehkä sanoa suureksi strateegiseksi valmeusasemaksi, joka toistaiseksi jätti viholliselle aloitteen; tällöin me saattaisimme milloin tahansa käydä hyökkäykseen vihollisen heikkoja kohtia vastaan. Historiallisia vertauskohtia edellisistä sodista ei voida etsiä kaikkien suhteitten suunnattomiin kasvaneen suuruuden vuoksi.

Näiden seikkain yhteydessä minun on mainittava kaksi suunnitelmaa, joita meidän oli talvella 1916-17 harkittava. Ne koskivat hyökkäystä sekä Italiassa että Makedoniassa. Ensin mainittua ehdotti jo talvella 1916-17 kenraalieversti von Conrad. Suuren menestyksen Italiassa hän arveli mitä laajimmin vaikuttavan koko sota- ja valtiolliseen asemaamme. Tähän mielipiteeseen en voinut yhtyä. Minun käsitykseni mukaan oli, kuten olen jo edellä huomauttanut, Italia niin ylen suuressa määrin Englannin taloudellisen ja samalla valtiollisenkin painostuksen alainen, ettei sitä suurella voitollakaan voitu pakottaa erikoisrauhaan. Kenraalieversti von Conrad tätä ehdottaessaan arvatenkin ensi sijassa ajatteli suotuisaa tehoa, mikä voitokkaalla sotaretkellä Italiaa vastaan olisi Itävalta-Unkarin maitten mielialaan. Hän perusti toivonsa suureen sotilaalliseen aseman huojennukseen, jonka tämmöinen menestys tuottaisi Itävalta-Unkarille. Nämä näkökohdat saatoin minäkin myöntää täydelleen oikeutetuiksi. Kenraalieversti von Conrad ei kuitenkaan luullut voivansa tehdä italialaisia vastaan Etelä-Tirolista uutta hyökkäystä ilman melkoisia saksalaisia apujoukkoja — kysymyksessä oli noin 12 saksalaista divisionaa. Minä sitä vastoin en katsonut voivani ottaa vastuulleni niin suurten saksalaisten joukkojen kiinnittämistä epämääräiseksi ajaksi yritykseen, joka minun käsitykseni mukaan oli liian kaukana idän ja lännen meille kaikkia muita tärkeämmistä ja vaarallisemmista rintamista.

Sama koskee hyökkäystä Makedoniassa olevain entente-joukkojen kimppuun. Bulgaria helli tätä aietta ja Bulgarian kannalta katsoen se luonnollisestikin oli hyvin oikeutettu. Jos me olisimme saaneet ratkaisevan voiton, olisi se voinut pakottaa ententen poistumaan tästä maasta. Bulgaria olisi siten melkein kokonaan päässyt sekä sotilaallisesta että taloudellisesta painostuksesta. Yritys olisikin ollut sekä maan että sen hallituksen hartaimpain toivomusten mukainen. Loihan Bulgaria yhä edelleenkin himokkaita silmäyksiä Salonikin monen pyytelemään kauniiseen satamaan. Viimemainittu näkökohta ei kuitenkaan tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Eikä Bulgarialle tuotettu sotilaallinen kevennys minun silloisen mielipiteeni mukaan olisi vähääkään hyödyttänyt yleistä asemaamme. Jos olisimme pakottaneet ententen voimat lähtemään Makedoniasta, olisimme saaneet ne niskaamme länsirintamalle. Vähintään kysymyksenalaiselta minusta sitä vastoin näytti, olisimmeko voineet käyttää täten vapautuneita bulgarialaisia joukkoja missään Balkanin ulkopuolella. Olihan bulgarialaisten divisionain käyttö sodassa Romaniaa vastaan Bulgarian välittömimmän etupiirin ulkopuolella Tonavan pohjoispuolella jo antanut aihetta kylläkin ikävään hankaukseen näiden joukkojen kanssa. Minun käsitykseni mukaan tulivat siis Bulgarian sotavoimat sodankäyntimme kokonaisuuden kannalta parhaiten käytetyiksi siten, että annoimme niiden Makedoniassa pidätellä ententen joukkoja. Tämä ei tietysti merkinnyt sitä, että minä en olisi aina ilomielin tervehtinyt bulgarialaisten itsenäistä hyökkäystä Makedoniassa. Tällaisen hyökkäyksen päämäärä olisi kuitenkin siinä tapauksessa pitänyt rajoittaa melkoista suppeammaksi kuin mitä ententen karkoittaminen Balkanilta tai Salonikin valloitus oli. Bulgaria ei kuitenkaan luullut voivansa ryhtyä minkäänlaisiin hyökkäystoimiin saamatta saksalaisilta sangen tuntuvaa apua, vähintään 6 divisionaa, ja siinä se arvatenkin oli oikeassa.

Tiedot valtiollisten olojen kehityksestä Kreikassa kaikuivat tosin siihen aikaan, jolloin meille esitettiin hyökkäystä Makedonian rintamalla siis talvella 1916-1917, kuin houkuttelevat kutsuäänet. Minä olin kuitenkin aivan kuuro tällaisia sireeniääniä kohtaan. Epäilin, toivoiko helleenien kansa suurellakaan innostuksella sotaa, varsinkaan semmoista, jossa se tulisi taistelemaan bulgarialaisten rinnalla. Kaiken kaikkiaan olisi se arvatenkin pyrkinyt samaan päämäärään kuin v. 1913 ja tuskinpa molemmat sotatoverit tälläkään kertaa yhteisen voiton jälkeen olisivat runollisesti langenneet toistensa kaulaan, arvatenkin ne olisivat karanneet proosallisesti toistensa tukkaan kiinni.

Edellä olevasta esityksestäni käynee täydelleen selville, kuinka yleisasema siihen määrään jännitti Saksan voimat, ettemme enää uskaltaneet tätä jännitystä lisätä uusilla aikeilla, jotka eivät johtuneet sodan ja valtiollisen aseman välttämättömimmistä tarpeista. Eivät oivallisetkaan suunnitelmat voineet poikkeuttaa meitä sodan lähimmästä tärkeimmästä tehtävästä, vaikka ne olisivat varmaankin luvanneet suurta menestystä. Tämä tärkein tehtävä oli taistelu idässä ja lännessä, kummallakin rintamalla kuristavaa ylivoimaa vastaan.

Jos otan huomioon seuraukset, jotka johtuivat vuonna 1917 omaksumastani kielteisestä kannasta Italiassa ja Makedoniassa ehdotettuihin sotatoimiin nähden ja niiden perustuksella vielä kerran kysyn itseltäni, olisiko minun pitänyt ja olisiko toisin saanut päättää, niin täytyy minun nytkin vastata tähän kysymykseen kieltävästi. Luulen voivani sanoa, että tapauksien kulku Keski-Euroopassa myöhemmin osoitti menettelymme oikeaksi. Me emme voineet, emme saaneet saattaa länsi- ja itärintamaamme murtumisen vaaralle alttiiksi poimiaksemme helppohintaisia laakereita Ylä-Italian alangolla tai Vardarin rannoilla.

Turkille ei meidän puoleltamme annettu vuodeksi 1917 erikoisia ohjeita. Sen tuli puolustaa maa-aluettaan ja kiinnittää vastassaan olevat voimat niin etteivät ne päässeet meidän kimppuumme. Jos kumpikin sille onnistui, täytti se yleisen sodankäynnin kannalta täydelleen tehtävänsä.

Säilyttääksemme taistelutehoisina tähän tarvittavat voimat, olimme jo syksyllä 1916 ehdottaneet osmanien ylimmälle armeijanjohdolle, että se peräyttäisi molempain Kaukasian-armeijainsa pääosan Armenian väestönsä menettäneestä ja tyhjäksi nyljetystä vuorimaasta, helpottaakseen joukkojensa talvehtimista. Tämä käsky annettiin kuitenkin liian myöhään. Sen johdosta kokonaisia joukko-osastoja sortui nälkään ja viluun ja tuhoutui, kuten arvata saattaa. Kun kenties ei runo eikä sankarikirja milloinkaan mainitse niiden traagillista loppua, teen minä sen tällä vaatimattomalla paikalla.

Sukellussota.

Ajateltakoon, että 70 miljoonaa ihmistä elää puolittaisessa nälänhädässä ja että monet heistä sortuvat verkalleen sen vaikutuksiin! Ajateltakoon niitä monia rintalapsia, jotka äitiensä nälänhädän johdosta kuolevat, ja niitä lukemattomia lapsia, jotka saavat tämän jälkeen elinaikansa riutua ja sairastaa! Tämä ei tapahdu etäisessä Intiassa tai Kiinassa, missä säälimätön kylmäsydäminen luonto on evännyt hedelmöittävän sateen, vaan täällä keskellä Eurooppaa, keskellä kulttuuria ja inhimillisyyttä! Puolittainen nälänhätä, jonka ihmisten mahtisana ja väkivalta ovat synnyttäneet, ihmisten, jotka muuten kerskuvat sivistyksestään! Mikä on tässä sivistystä? Ovatko he ihmisinä korkeammalla niitä ihmisiä, jotka Armenian vuoristoissa koko sivistyneen maailman kammoksi raivosivat turvattomia vastaan ja siitä kohtalon rankaisemina tuhansittain sortuivat kurjaan kuolemaan? Näille tylysisuisille anatolialaisille ei kuitenkaan ole koskaan puhunut muu kuin kostonhenki, lähimmäisen rakkaus ei milloinkaan.

Mihin siis tähtää näiden niin "sivistyneitten" mahtisana? Heidän suunnitelmansa on selvä. He ovat älynneet, ettei heidän sotavoimansa riitä saattamaan voittoon heidän tyrannimaista tahtoaan, että heidän sotataitonsa jää tehottomaksi heidän teräshermoista vastustajaansa vastaan. Vihollisen hermot on siis pehmitettävä! Ellei se onnistu taistelulla mies miestä vastaan, niin se onnistuu ehkä takateitä, kotimaan kautta. Annettakoon naisten ja lasten nähdä nälkää! Tämä tehoo, "jos Jumala suo", sotarintamalla olevaan mieheen ja isään, ellei ehkä kohta, niin kuitenkin vähitellen! Ehkä päättävät nämä aviomiehet ja isät laskea aseensa, sillä muutoin kohtaa kotimaassa kuolema vaimoa ja lasta — sivistyksen tuottama kuolema. Näin ajattelevat ihmiset ja voivat niin vielä rukoillakin!

Vastustaja kylvää niskaamme amerikkalaisia granaatteja, miksi emme me upota sen kuljetuslaivoja? Vai puuttuuko meiltä siihen keinoja? Oikeuskysymyksiä? Missä ja milloin ajattelee vastustaja oikeutta? Näin kyselee sotamies rintamillamme.

Kotimaa ja armeija kääntyvät tämmöisin ja tämänkaltaisin lausunnoin johtajainsa puoleen, ei vasta elokuun 29:ntenä 1916, vaan jo aikoja ennen. Pyrkimys käyttää sukellussotaa koko sen ankaruudessa kotimaan kärsimysten lieventämiseksi oli jo olemassa ennen kuin minä astuin ylimmäksi armeijan johtajaksi. Tässä säälimättömässä sodassa turvatonta kotimaatamme vastaan tulee kysymykseen vain silmä silmästä, hammas hampaasta. Kaikki muu tuntuu armottomuudelta omaa vertamme kohtaan.

Mutta vaikka meillä olisikin ase ja tahtoisimme sitä käyttää, emme kuitenkaan saisi olla huomioon ottamatta seurauksia, jotka voisivat johtua tämän tuhoisan taistelukeinon käyttämisestä. Vaikka kylmäverisen vihollisen ei myönnetäkään ansaitsevan mitään huomiota, on kuitenkin huomioon otettava tähän saakka puolueettomina pysyneet merta kulkevat kansat. Tätä asetta ei saa käyttää niin, että kotimaa joutuu vielä suurempiin vaaroihin ja huoliin, kuin mistä se tahdotaan vapauttaa. Päätös siis horjuu, ymmärrettävää horjumista, jossa inhimillisilläkin tunteilla on sanansa sanottavana!

Tämmöinen on asema kun tulen suureen päämajaan. Maalla ankara pula ja siihen liittyy painava tärkeä merta koskeva kysymys. Ensi katsannolta kuuluu sen ratkaisu valtakunnanjohdolle ja amiraaliesikunnalle; mutta samalla se koskee läheisesti ylintä armeijanjohtoakin. Onhan selvää, että meidän yleisistä sotilaallisista syistä täytyy koettaa saada sukellussota pian käyntiin. Edut, joita voimme odottaa siitä maasodalle, ovat kouraantuntuvat. Jo sekin, että vastustajain täytyisi huomattavasti vähentää sotatarpeiden valmistusta tai niiden kuljetusta meren poikki, olisi meille suuri kevennys. Sama on laita, jos onnistuisi edes osaksi ehkäistä vastustajain merentakaiset sotatoimet. Kuinka suuren huojennuksen se tuottaisikaan ei vain Bulgarialle ja Turkille, vaan meillekin, meidän tarvitsematta silti uhrata tähän saksalaista verta! Etäisempi mahdollisuus on vielä entente-maiden raaka-aineitten ja elintarpeitten tuonnin saattaminen sietämättömän vaikeaksi taikka ainakin Englannin asettaminen ratkaisevan kysymyksen eteen: joko se ojentaa meille sovinnon käden tai kadottaa maailmantaloudessa asemansa. Täten näytti sukellussota olevan omiaan vaikuttamaan ratkaisevasti sodan kulkuun, näyttipä se vuoden 1917 alussa ainoalta keinolta, mikä meidän vallassamme vielä oli sodan saattamiseksi voitokkaaseen päätökseen, kun meidät kerran pakotettiin taistelua jatkamaan.

Syyskuun lopulla 1916 valtakunnanjohdolle laatimastamme kirjelmästä käy selville, missä yhteydessä sukellussota käsityksemme mukaan oli koko sota- ja valtiollisen aseman kanssa. Tämän kirjoituksen määränä oli olla pohjana Washingtonissa olevalle lähettiläällemme annettaville ohjeille:

"Kreivi Bernstorffille ilmoitetaan hänen henkilökohtaiseksi opastuksekseen, ettei ententen aikomus murtaa itä- ja länsirintamamme tähän saakka ole onnistunut eikä ole onnistuva, enempää kuin hyökkäystoiminta Salonikista käsin ja Dobrudzassa. Sen sijaan keskusvaltain sotatoimet Romaniaa vastaan edistyvät ilahduttavalla tavalla. Kysymyksenalaista kuitenkin vielä on, voidaanko täällä jo tänä vuonna saavuttaa menestys, joka lopettaisi sodan. Sen vuoksi on toistaiseksi otettava lukuun mahdollisuus, että sota voi kestää kauemminkin.

"Keisarillinen sotalaivasto sitä vastoin luulee Englannin taloudelliseen tilanteeseen nähden lisättyä sukellusvenemäärää häikäilemättä käyttämällä saavuttavansa nopeasti menestyksen, joka muutamassa kuukaudessa saa päävihollisen, Englannin, rauhanajatukseen taipuvaksi. Saksan ylimmän armeijanjohdon täytyi siitä syystä toimenpiteihinsä liittää häikäilemätön sukellussota, muun muassa siitäkin syystä, että asema Sommen rintamalla huojentuisi ampumavarain tuonnin vähennyksen johdosta ja entente saatettaisiin havaitsemaan, kuinka turhat sen yritykset tällä kohdalla ovat. Emme vihdoin voi rauhassa katsella sitäkään, kuinka Englanti, ne monet vaikeudet oivaltaen, jotka sen on voitettava, kaikin keinoin koettaa vaikuttaa puolueettomiin valtoihin parantaakseen sotilaallista ja taloudellista asemaansa meille vahingoksi. Kaikista näistä syistä täytyy meidän saada takaisin toimintavapautemme, jonka toukokuun 4:ntenä antamassamme nootissa itsellemme pidätimme.

"Yleinen asema kuitenkin muuttuisi täydelleen, jos presidentti Wilson, viittaustensa mukaista aikomustaan noudattaen, antaa valloille rauhanvälitysesityksen. Tämä ei kuitenkaan saisi sisältää määrättyjä ehdotuksia maa-alueihin nähden, koska nämä kysymykset ovat rauhankeskusteluissa käsiteltäviä asioita. Tämänkaltaisen teon tulisi kuitenkin tapahtua pian. Jos Wilson tahtoisi odottaa siksi, kunnes hänen vaalinsa on ohi tai aivan lähelle sitä, saisi hän tuskin enää tilaisuutta moiseen toimenpiteeseen. Eivätkä keskustelut saisi tarkoittaa ensinnä aselevon tekemistä, vaan sotapuolueiden tulisi keskustella toistensa kanssa ja keskustelujen tulisi lyhyessä ajassa johtaa valmistavaan rauhaan. Pidempi viivyttely huonontaisi Saksan sotilaallista asemaa ja olisi siitä myös seurauksena valtain lisävarustelut sodan jatkamiseksi seuraavaan vuoteen saakka, minkä vuoksi sitten ei enää olisi lähiaikoina rauhasta toivoa.

"Kreivi Bernstorffin tulisi pohtia tätä asiaa eversti Housen kanssa — välimiehen, jonka välityksellä hän keskustelee presidentin kanssa — ja hankkia tieto mr. Wilsonin aikeista. Presidentin rauhantoiminta, jonka ulkonaisesti tulisi mieluimmin esiintyä omakohtaisena, otettaisiin meidän puoleltamme vakavasti huomioon, ja tämähän jo olisi Wilsonin vaalitaistelullekin menestys".

Vaikein kysymys on ja tulee olemaan: "Pitkänkö ajan kuluttua voidaan sukellussodalla saavuttaa menestys?" Amiraaliesikunta ei luonnollisestikaan voi tästä antaa muita kuin epämääräisiä lupauksia. Mutta sen, kuten se sanoo, varovaisimmillekin arvioille perustuvat laskut ovat meille niin suotuisat, että periaatteessa luulen voivani kaupan päälliseksi ottaa vastaan sen vaaran, että uuden taistelukeinon käyttämisen johdosta saamme yhden taikka pari uutta vastustajaa niskoillemme.

Niin kiireellisenä kuin laivasto pitikin asiaa, vaativat kuitenkin valtiolliset ja sotilaalliset syyt rajoittamattoman sukellussodan lykkäämistä ohi vuoden 1916 syksyn. Silloisessa ylen jännittyneessä sotatilanteessa emme saaneet hankkia itsellemme uusia vastustajia. Meidän täytyi odottaa ainakin siksi, kunnes saatoimme olla varmat Romanian-sotaretken suotuisasta päättymisestä. Jos se päättyisi hyvin, olisi meillä jo riittävästi voimia pidättääksemme puolueettomia naapurikansoja liittymästä vastustajaimme riveihin, vaikka Englanti vielä kiristäisikin niiden taloudellista painostamista.

Sotilaallisiin syihin yhtyi valtiollisiakin. Sukellusveneaseen käytännön lisäämistä emme tahtoneet ajatella ennenkuin rauhanyrityksemme oli mennyt täydelleen myttyyn.

Mutta kun tämä rauhanyritys sitten raukesi tyhjiin, en minä enää välittänyt muista kuin sotilaallisista näkökohdista. Sotatilanteemme kehitys etenkin Romaniassa joulukuun loppuun mennessä teki nyt minun vakaumukseni mukaan mahdolliseksi tämän tehokkaan aseen käyttämisen mitä laajimmassa muodossa.

Tammikuun 9:ntenä 1917 Kaikkein Korkein Sotaherramme ratkaisi vastoin valtakunnankansleri von Bethmannin mielipidettä amiraaliesikunnan ja yleisesikunnan ehdotuksesta asian myönteisesti. Kaikki olimme selvillä yrityksen painavuudesta.

Joka tapauksessa sukellussodan käyttäminen houkuttelevine toiveineen moneksi ajaksi vahvisti siveellisesti suuresti armeijaa ja kotimaata maasodan jatkamisessa.

Sodan päätyttyä meille niin kohtalokkaasti on luultu olevan oikeutettua leimata rajoittamaton sukellussota uhkapeliksi. Näin koetettiin valtiollisesti ja sotilaallisesti samoin kuin siveellisestikin halventaa tätä meidän päätöstämme. Näin arvosteltaessa jätetään huomioon ottamatta, että melkein kaikki ratkaisevat päätökset, eivätkä vain ne, mitä sodassa tehdään, sisältävät suuren vahingonvaaran, vieläpä että teon suuruus pääasiallisesti on siinä, että uskalletaan suuri panos, ja on sen mukaan mitattavakin. Kun sotapäällikkö sotatantereella lähettää taisteluun viimeiset reservinsä, tekee hän vain sen, mitä hänen isänmaallaan on oikeus häneltä vaatia: hän ottaa niskoilleen täyden vastuun ja osoittaa rohkeutensa astuessaan viimeisen ratkaisevan askeleen, jota ilman ei voittoa ole mahdollinen saada. Johtaja, joka ei voi tai ei tahdo vastuulleen ottaa viimeisen voimansa uskaltamista menestyksen saavuttamiseksi, tekee rikoksen omaa kansaansa vastaan. Ellei isku hänelle onnistu, silloin häntä tosin kyllä kohtaa heikkojen ja pelkurien kirous ja ilkku. Mutta se on kerta kaikkiaan sotamiehen kohtalo. Siinä ei olisi mitään suurta, jos se voitaisiin perustaa vain varmoille laskuille ja jollei laakerien saavuttaminen olisi riippuvainen vastuun rohkeudesta. Tämän rohkeuden kehittäminen on ollut saksalaisen sotilaskasvatuksemme päämäärä. Tässä se saattoi viitata oman historiamme suurimpiin esikuviin, samoin kuin vaarallisimpain vastustajaimmekin valtavimpiin töihin. Onko kukaan käyttänyt rohkeammin viimeistä voimaansa kuin suuri kuninkaamme käytti sitä Leuthenin tappelussa ja siten pelasti isänmaansa ja tulevaisuutensa? Eikö ole oikeaksi tunnustettu Napoleoninkin päätös, kun hän Belle Alliancen tappelussa uskalsi lähettää tuleen viimeiset pataljoonansa ratkaisun saavuttamiseksi; lähteäkseen tosin sitten taistelutantereelta köyhänä kuin kerjäläinen, kuten Clausewitz sanoo? Ellei Blücherin kaltainen mies olisi ollut korsikalaista vastassa, olisi korsikalainen voittanut ja maailmanhistoria arvatenkin olisi kulkenut toisia teitä. Ja toisella puolella tuo suuren riemun esine, marsalkka Eteenpäin; eikö hänkin tässä ratkaisevassa taistelussa pannut alttiiksi viimeistään? Kuulkaamme mitä ennen sotaa eräs kiivaimmista vastustajistamme siitä lausui: "Kaunein sotatemppu, mitä koskaan olen nähnyt maan päällä tehtävän, on Blücher vanhuksen, joka heitettiin maahan, joutui hevosten kavioihin ja nousi pölystä pystyyn, ryntäsi voitettuja sotamiehiään vastaan, pysäytti heidän pakonsa ja Lignyn tappiosta johti heidät Waterloon suureen voittoon."

En tahdo tätä lukua päättää lausumatta julki epäilyksiä siitä väitteestä, että muka Amerikan liityttyä vastustajiimme asiamme oli lopullisesti menetetty. Odottakaamme ensiksi katsausta niihin vaikeuksiin, joihin saatoimme vastustajamme sukellussodallamme ja ajoittain suurella menestyksellämme maalla keväällä 1917. Saamme ehkä silloin kuulla, että me jo monta kertaa olimme tempaamaisillamme voitonseppeleen käsiimme ja saamme ehkä huomata senkin, että muut kuin sotilaalliset syyt estivät sotaa päättymästä meille suotuisasti tai ainakin siedettävästi.

Kreuznach.

Kun Romanian-sotaretki oli onnellisesti päättynyt ja asema idässä sen johdosta vakiintunut, täytyi meidän tämän jälkeen sijoittaa länteen toimintamme painopiste. Lännessä joka tapauksessa voitiin odottaa taisteluiden varhaista alkamista seuraavana sotavuonna. Tahdoimme olla lähellä näiden taisteluiden näyttämöä. Lännessä olevasta pääkortteerista oli mahdollista helpommin ja pienemmällä ajanhukalla olla välittömässä henkilöllisessä yhteydessä armeijaryhmäin kanssa. Tämän lisäksi keisari Kaarle halusi toiselta puolen olla maansa valtiollisten viranomaisten läheisyydessä, toiselta puolenhan ei myöskään tahtonut luopua välittömästä henkilöllisestä seurustelusta yleisesikuntansa kanssa. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento muutti sen vuoksi vuoden 1917 ensi kuukausina Badeniin, lähelle Wieniä. Samalla katosivat kaikki syyt, jotka olivat vaatineet Hänen Majesteettiaan meidän Keisariamme ja ylintä armeijanjohtoa olemaan Plessissä. Helmikuussa muutimme päämajan Kreuznachiin.

Plessistä erotessamme tunsin erikoista tarvetta saada kiittää sikäläistä ruhtinasta ja hänen virkamiehistöään suuresta vieraanvaraisuudesta, jota meille oli osoitettu sekä kaikkien virastojemme majoituksessa että yksityiselämässämmekin. Lisäksi saatoin omasta puolestani muistella monia ihania ajometsästyksiä virasta vapaina poikkeuksellisina iltoina sekä Plessin että sen lähellä olevan Neudeckin hoitopiirissä.

Seutuun, johon nyt tulimme, liittyi muistoja entisestä toiminnastani Reininmaakunnassa ajalta, jolloin olin yleisesikunnan osastonpäällikkönä. Kreuznachin kaupunkiin itseensäkin olin silloin tutustunut. Sen asukkaat osoittivat meille nyt kilvan liikuttavaa ystävyyttä. Tämä ilmeni muun muassa siinä, että nuorten naisten kädet koristivat joka päivä vereksillä kukilla kotimme ja yhteisen ruokahuoneemme. Kaiken tämän otin vastaan kiintymyksen osoituksena koko armeijaa kohtaan, jonka vanhimpiin edustajiin minä sodassa kuuluin.

Vähän sen jälkeen kun olimme Plessistä lähteneet erosi kenraalieversti von Conrad Itävalta-Unkarin armeijanjohdosta tullakseen ylikomentajaksi Etelä-Tirolin rintamalla. Syyt hänen eroonsa eivät ole minulle tunnetut. Otaksuin, että ne olivat haettavat henkilölliseltä alalta, koska minun käsitykseni mukaan ei ollut asiallisia syitä. Säilytän hänet uskollisessa toverillisessa muistossa. Hänen seuraajakseen tuli kenraali von Arz. Käytännöllinen pää, jolla oli terveet mielipiteet, oivallinen sotilas, arvokas sotatoveri siis kuten hänen edeltäjänsäkin! Hän kävi kiinni asiain ytimeen ja halveksi näennäisyyksiä. Luulen, että vastenmielisyys valtiollisten kysymysten käsittelyä kohtaan oli meille molemmille yhteinen. Mitä Tonavan monarkiassa vallitsevissa, minun edellä koskettamissani oloissa oli mahdollinen saada aikaan, sen kenraali von Arz minun vakaumukseni mukaan on ihmeteltävällä sitkeydellään suorittanut. Tehtävänsä koko raskaudesta hän ei ollut vähääkään epätietoinen. Sitä suurempaa tunnustusta ansaitsee, että hän niin miehuullisen luottavasti kävi siihen käsiksi.

Mitä minuun yksityisesti tulee, vietin Kreuznachissa lokakuun alussa 70-vuotissyntymäpäiväni.

Hänen Majesteettinsa Keisarini, Kuninkaani ja Herrani osoitti minulle sen suuren armon, että hän tänä päivänä ensimmäisenä kävi kotonani itse lausumassa minulle onnentoivotuksensa. Tämä oli minulle päivän korkein pyhitys.

Matkalla virkarakennukseemme tervehti minua myöhemmin Kreuznachin nuoriso syysauringon säteilevässä loisteessa; yhteisen työhuoneistomme ovella odottivat minua työtoverini, läheisessä puutarhassa kaupungin ja ympäristön edustajat, haavoittuneet ja sairaat nuoret sotilaat, jotka kylpykaupungin parannuspaikoissa olivat hoidettavina, ja heidän vieressään veteraanit, sotatoverit ammoin kuluneilta ajoilta.

Päivän päätti pieni sotainen välikohtaus. Syystä, jonka perille en koskaan päässyt, oli alkanut levitä huhu, että tänä päivänä suurta päämajaamme vastaan todenmukaisesti tehtäisiin suuri lentohyökkäys. Mahdollista oli, että joku vastustajan lentokoneista tänä iltana, kuten niin usein ennenkin, pitkin Nahea pyrki Saarin linjalta Reinin linjalle tai päinvastoin. Ei ihmettä, että mielikuvitus työskenteli vilkkaammin kuin tavallisesti ja että yöllä maan ja säteilevän kuun välillä nähtiin ja kuultiin enemmän kuin mitä siellä todenteolla oli. Joka tapauksessa puoliyön aikaan lentäjiä torjuvat tykkimme aloittivat kiivaan kestävän tulen. Suuren ampumanopeuden johdosta käsillä olevat ammukset pian loppuivat ja saatoin rauhallisesti nukkua siinä ajatuksessa, ettei minua enää häirittäisi. Seuraavana päivänä Kaikkeinkorkein Sotaherrani, minun ollessani esittelyllä, näytti minulle suurta maljaa, joka oli täynnään saksalaisten ammusten siruja, hänen asuntonsa puutarhasta koottuja. Jonkinlaisessa vaarassa olimme siis kuitenkin olleet. Osa kreuznachilaisista muutoin oli pitänyt yöllistä ammuntaa syntymäpäivänviettoni sotilaallisena päätöksenä.

VIHOLLISTEN RYNNISTYS 1917 VUODEN ALKUPUOLISKOLLA.

Lännessä.

Suurimmalla jännityksellä odotimme heti paremman vuodenajan tultua vihollisen otaksuttavan yleisen rynnistyksen alkua lännessä. Olimme strateegisesti valmistautuneet sen varalle ryhmittämällä uudelleen voimamme, mutta olimme talven kuluessa lisäksi ryhtyneet kaikkiin taktillisiinkin toimenpiteihin voidaksemme kestää tämän joka tapauksessa kaikista vihollisen voimanponnistuksista suurimman.

Näistä toimenpiteistä ei ollut vähin tähänastisen puolustusmenetelmämme muuttaminen. Tähän muutokseen ryhdyimme tähänastisissa taisteluissa saavutettujen kokemuksien nojalla. Vast'edes emme enää aikoneet tyytyä puolustusjärjestelmään, jonka muodostivat yksityiset linjat ja tukipisteet, vaan aioimme käyttää puolustuksena linjajärjestelmiä ja tukipisteryhmiä. Täten muodostetuissa leveissä vyöhykkeissä emme tahtoneet käyttää joukkoja yhtenäisinä jäykkinä rintamina, vaan järjestää ne sekä rintaman pituus- että leveyssuuntaan lukuisiin ryhmitys- ja järjestelymuotoihin. Puolustajan tulisi pitää voimansa liikkuvina välttääkseen vihollisen tuhotehoa valmistelutaistelun aikana, siellä ja täällä vapaaehtoisesti luopua asemain osista, joissa oli käynyt mahdottomaksi pysyä, ja sitten vastahyökkäyksellä jälleen vallata takaisin, mikä yleisaseman puolustamiseksi oli välttämätöntä. Näitä periaatteita oli noudatettava niin vähässä kuin suuressakin.

Vihollisen tykistön ja miinanheittäjäin tuhoisaa vaikutusta ja vastustajan yllätysrynnäköitä aioimme siis vastustaa siten, että lisäsimme puolustuslaitoksiamme ja järjestelimme ne runsaammin ja kehitimme taistelukeinomme liikkuviksi. Samalla toteutettiin ohjelma, jonka mukaan lisäämällä etumaisissa vastustuslinjoissa konekiväärien lukua ihmisvoimia tarkemmin käytettiin ja siten säästettiin.

Tämä puolustusmenetelmämme syvälle käyvä muutos oli uskalias uudistus. Uskallettua se ensi sijassa oli sen vuoksi, että kesken sotaa vaadimme luopumaan taktillisista tavoista ja kokemuksista, joihin alempi johto ja joukot olivat eläytyneet ja joita ne käsitettävin ennakkoluuloin pitivät arvossa. Siirtyminen jostain taktillisesta käsityksestä toiseen on jo rauhan aikana jonkun verran pulmallista. Toiselta puolen se johtaa uuden liioitteluun, toiselta puolen kiinni pitämiseen vanhasta, jota on vaikea opettamalla hävittää. Ohjeitten selvimpiinkin sanoihin sekaantuu väärinkäsityksiä; yksityiset ja mielivaltaiset selittelyt sekoittavat ylenpalttisesti; inhimillisen ajatuksen ja toimen jatkavaisuus-taipumusta on usein mahdoton voittaa ilman voimallisinta tehostusta.

Taktilliset muutoksemme eivät kuitenkaan olleet uskallettu askel vain näistä syistä. Melkein vielä vaikeampaa oli vastata siihen kysymykseen, kykenisikö armeijamme keskellä sotaa nykyisessä tilassaan omaksumaan nämä muutokset ja taistelutantereella ne toteuttamaan. Emme voineet olla epätietoisia siitä, että se sotakoneisto, jolla meidän nyt tuli työskennellä, tuskin enää kesti vertausta vuosien 1914 ja 1915, tai edes vuoden 1916 alkupuolen armeijaan.

Suunnaton määrä uljainta voimaamme lepäsi kunniakalmistoissamme taikka oli ruhjotuin jäsenin tai ruumis sairaana tuomittu olemaan kotimaassa. Tosin oli vielä nytkin jäljellä uljas kantajoukko vuoden 1914 sotamiehiämme ja siihen liittyi paljon nuorta, innostuskykyistä voimaa ja uhrautumiseen altista tahtoa. Mutta tämä yksin ei vielä riitä armeijan voimaksi; voima ja tahto ovat kouluutettavat ja niiden tulee kokemuksissa terästyä. Armeija, jolla on niin suuret siveelliset ja henkiset varat, niin mahdikkaat historialliset perinnöt kuin Saksan armeijalla v. 1914, kestää tosin monta sotavuotta sisäistä arvoaan menettämättä, jos siihen vain virtaa kotimaasta tervettä ruumiillista ja siveellistä voimaa. Mutta sen yleisarvo alenee kuitenkin, asian luonnollisen kulun johdosta sen täytyy alentua, vaikka sen suhteellinen arvo jokaiseen viholliseen verraten, joka on yhtä kauan sodassa, säilyykin korkeana ja muita korkeampana.

Uusi puolustusmenetelmämme asetti korkeat vaatimukset joukkojemme siveelliselle voimalle ja taidolle, se kun löyhensi puolustuksen lujaa ulkonaista eheyttä ja samalla kohotti pienempäin osain itsenäisyyden korkeimmaksi periaatteeksi. Taktillinen yhteys ei enää ollut ulkonaisesti näkyvissä linjoissa ja ryhmissä vaan taktillisen yhteistoiminnan henkisessä siteessä. En liioittele sanoessani, että vallitseviin oloihin nähden siirtyminen näihin uusiin periaatteihin oli suurin luottamuksen osoitus, mitä saatoimme armeijamme, vieläpä sen kaikkien osien henkisille ja siveellisille voimille antaa. Jo lähin tulevaisuus oli osoittava, oliko tämä luottamus oikeutettu.

Lännessä puhkeaa ensimmäinen rajuilma valloilleen kevään tultua. Englantilaisten hyökkäys Arrasin luona huhtikuun 9:ntenä on vihollisten suuren kevätrynnistyksen alkusoitto. Hyökkäystä valmistellaan päiväkausia vihollisen suunnattoman tykistö- ja miinanheittäjämäärän kaikella raa'alla voimalla. Sellaisesta yllätystaktiikasta, jota Nivelle käytti edellisen vuoden lokakuussa, ei ole jälkeäkään. Eikö englantilaisten taholla luoteta tähän menettelytapaan vai tuntevatko he olevansa tottumattomia tähän taktiikkaan? Perustelut ovat tällä hetkellä yhdentekevät, tosiasiat riittävät ja puhuvat peloittavaa kieltä. Englantilaisten hyökkäys kulkee pauhaten yli ensimmäisen, toisen ja kolmannen juoksuhautalinjan. Tukikohtajoukot eivät kykene pitämään puoliaan tai vaikenevat sankarillista vastarintaa tehtyään; tykistöä menetetään joukoittain. Puolustusmenetelmä oli nähtävästi virheellinen!

Tilanne käy hyvin pulmalliseksi, on jouduttu kannalle, jossa kaikki tuntuu rupeavan horjumaan. "Pulmia on vältettävä", huutaa maallikko. Sotilas voi vastata hänelle vain: "Silloin saamme jo edeltäkäsin luopua koko sodankäynnistä, sillä niitä on mahdoton välttää. Ne kuuluvat sodan luonteeseen ja juuri ne antavat sille epävarmuuden ja vaarallisuuden leiman. Sotataidon tehtävänä ei ole välttää, vaan voittaa pulmat. Joka tahtoo peräytyä jo sellaisen uhatessa, sitoo omat kätensä, joutuu rohkeamman vastustajansa leikkipalloksi ja ratkaisun tullen sortuu heti."

En tahdo tällä väittää, ettei kaikkien niiden valmistelujen jälkeen, jotka olisi voitu tehdä, olisi ollut mahdollista välttää huhtikuun 9:nnen pulma. Sen ei ainakaan olisi tarvinnut tulla niin hirvittävän raskaana, jos oikeaan aikaan olisi viety reservit ottamaan vastaan vihollisen rintamanmurtoa. Mutta kun hyökkäys on niin helvetillisesti valmisteltu, on aina otettava lukuun se mahdollisuus, että puolustus paikoitellen hyvinkin pahasti järkkyy.

Illan taistelukertomus hahmottelee tänä huhtikuun 9:ntenä synkän kuvan, paljon varjoa, vähän valoa. Mutta tällaisissa tapauksissa täytyy valoa etsiä. Eräs säde, joskin epäselvä, ilmaantuu pimeydestä. Englantilaiset eivät näytä kyenneen käyttämään saavuttamaansa voittoa hyväkseen aina viimeisintä mahdollisuutta myöten. Se oli meidän onnemme, nyt kuten monesti ennen. Esityksen jälkeen puristan ensimmäisen kenraalimajoitusmestarin kättä sanoen: "No, olemme me yhdessä kestäneet pahempaakin kuin tänään tuli." Tänään hänen syntymäpäivänään! Luottamukseni ei ole järkkynyt. Tiesin, että uusia meikäläisiä joukkoja marssi taistelukentälle, että niitä tuli junissa. Pulma oli voitettavissa. Minussa itsessäni oli ankarin koettelemus jo ohitse. Mutta taistelu riehui yhä.

Toinen taistelukuva: Soissonsinkin luona ja sieltä kauas itäänpäin aina Reimsin seuduille asti jyrisevät huhtikuun ensimmäisestä viikosta alkaen tykit; ranskalaisten satalukuiset miinanheittäjät singauttelivat sieltä ammuksiaan. Täällä on päällikkönä Nivelle, varmaankin Verdunin luona hyvin ansaitun maineensa vuoksi. Hänkään ei ole viime kokemuksistaan Verdunin luona vetänyt meidän otaksumiamme johtopäätöksiä. Päiviä, jopa viikkokauden raivoaa ranskalaisten tuli. Sen piti muuttaa meidän puolustusvyöhykkeemme soraläjäksi ja ruumiskentäksi ja ainakin sielullisesti murtaa kaikki, mikä sattumalta säästyisi ruumiilliselta tuholta. Tässä hirvittävässä ahjossa näyttääkin tuon päämäärän saavuttaminen epäilemättömältä. Vihdoinkin otaksuu Nivelle meidän joukkomme täydelleen tuhotuiksi tai ainakin tarpeeksi pehmitetyiksi. Huhtikuun 16:ntena hän antaa voitonvarmana pataljoonansa käydä rynnäkköön tai ehkä pikemminkin tulen hehkussa kypsyneiden hedelmien korjuuseen. Silloin tapahtuu käsittämätöntä. Keskeltä pirstonnan ja hävityksen nousee saksalainen henki, saksalainen voima ja saksalainen tahto ja sinkoaa hävitystä ryntääviin rivistöihin ja niitä seuraaviin, meidän alkavassa tulessamme velloviin ja yhteen kasautuviin joukkoihin. Tosin murtautuu saksalaisten vastarinta paikoittain pahimmassa tuoksinassa, mutta mitä merkitseekään tässä jättiläiskamppailussa joidenkin yksityisten asemakohtien menetys, kun yleinen rintama pysyy voitokkaasti paikoillaan?

Taistelu merkitsee jo ensimmäisinä päivinään ranskalaisten ehdotonta tappiota. Verinen rynnäkön torjuntamme saa ranskalaisten sodanjohdon ja joukot mitä katkerimman, jopa vimmaisen pettymyksen valtaan.

Arrasin, Soissonsin ja Reimsin luona riehuu taistelu vielä viikkokausia. Taktillisesti se vain yhdessä ainoassa suhteessa eroaa edellisen vuoden Sommen kamppailusta: ensimmäisten päivien kuluttua ei vastustaja enää missään saavuta mainittavaa menestystä ja jo muutamien viikkojen kuluttua se vaipuu hyökkäyskentillään uupuneena takaisin asemataisteluun. Meidän puolustusmenetelmämme on siis kuitenkin vielä loistavasti osoittanut tehokkuutensa.

Ja nyt vielä kolmas kuva: Näytelmä tapahtuu Wytschaeten ja Messinesin kukkuloilla, luoteeseen Lillestä, Kemmelin edustalla. On kesäkuun 7:s. Siis ajankohta, jolloin edellä mainittujen taistelujen tuloksettomuus jo on epäämätön tosiasia. Asema Wytschaeten kukkuloilla, sikäläisen rintamakaaren avainkohdassa ei ole uusiaikaiseen puolustukseen otollinen. Suhteellisen kapea harjanne ei salli kyllin leveän vyöhykkeen käyttämistä. Etumaiset juoksuhaudat ovat länsirinteellä ja tarjoavat erinomaisen ampumataulun vihollisen tykistölle. Kostea maaperä vierii sekä kesällä että talvella, maa on miinataistelujen myllertämä, taistelujen, joita aikaisemmin juuri täällä oli mitä kiivaimmin käyty tärkeistä asemanosista oteltaessa. Mutta pitkään aikaan ei enää ole kuulunut maanalaista kaivaustyötä. Ei ainoastaan lännestä, vaan myöskin etelästä ja pohjoisesta päin kertoo vihollisen tykkituli puolustuksesta St. Eloin läheisillä kukkuloilla ja kummankin nurkkapilarin Wytschaeten ja Messinesin tienoilla.

Englantilaiset valmistelevat hyökkäystään totuttuun tapaansa. Puolustaja kärsii raskaita tappioita, raskaampia kuin vielä missään muualla. Huolestuneeseen kysymykseemme, eikö olisi parasta vapaaehtoisesti luopua kukkuloista, saamme miehekkään vastauksen: "Me kestämme, me pysymme vielä vankasti paikoillamme!" Mutta kun kohtalokas kesäkuun 7:s koittaa, nousee maa puolustuslinjojen alla, niiden tärkeimmät tukiosat sortuvat, ja savussa, miinarivien räjähdyttämisestä suistuvien maamöhkäleiden läpi marssivat englantilaiset hyökkäysjoukot yli saksalaisten puolustusvoiman viimeisten jäännösten. Meikäläiset yrittävät viimeiseen asti pelastaa tilannetta vastarynnäköllä, mutta sen tekee tyhjäksi vihollisen murhaava tykkituli, joka etäältä suuressa kaaressa pommittaen muuttaa menetettyjen asemien selkäpuolen todelliseksi tulipätsiksi. Mutta silti onnistuu meidän täälläkin pysähdyttää vastustaja, ennenkuin rivimme ovat täydelleen murtuneet. Olemme kärsineet ankaran mieshukan ja menettäneet paljon sotatarpeita, koko seudusta olisi pitänyt surkeilematta luopua.

Vihollisen länsirintamalla toimeenpaneman suuren rynnistyksen tähänastinen kokonaistulos ei minun nähdäkseni ollut meille epätyydyttävä. Meitä ei oltu missään voitettu. Arveluttavimmatkin vaarat olimme välttäneet. Missään ei vihollisen ollut onnistunut saavuttaa suuria tuloksia ja päästä keskinkertaisia aluevalloituksia pitemmälle, puhumattakaan siitä, että se olisi voinut rintamanmurron avulla ryhtyä vapaisiin sotaliikkeisiin. Länsirintamalla saavuttamamme menestys koitui tälläkin kertaa eduksemme muiden rintamien taisteluissa.

Läheisessä ja kaukaisessa idässä.

Jo ennenkuin länsirintamamme hurja myllerrys alkoi, uudisti Sarrail hyökkäyksensä Makedoniassa, päävoimat Monastirin kohdalla. Nämäkin tapaukset kiinnittivät puoleensa täyden huomiomme. Vihollinen oli täälläkin asettanut päämaalinsa sangen pitkälle. Samalla kuin vihollinen ryntäsi bulgarialaisten rintamaa vastaan se nostatti Serbiassa kapinaliikkeen, sen avulla vaikeuttaakseen meidän liikeyhteyksiämme Balkanin niemimaalla. Kapina kukistettiin kuitenkin uhkaavimmalla taholla, Nisin luona, ennenkuin se ehti, kuten varsinkin Bulgarian hallituspiirit pelkäsivät, levitä kautta koko Vanhan-Serbian. Taisteluita Makedonian rintamalla käytiin kiihkeällä vimmalla. Bulgarian armeijan onnistui pysyä asemissaan miltei tappioitta, meidän tarvitsematta edes lähettää saksalaisia lisäjoukkoja. Todellakin hyvin tyydyttävä tulos! Liittolaisemme oli pitänyt oivallisesti puoliaan. Se tunnusti silloin peittelemättä, että saksalainen aines oli sen taisteluriveissä parhaiten kunnostautunut. Sain siitä sen vakaumuksen, että Bulgarian armeija vastedeskin kykeni tehtäväänsä. Tämä osoittautui paikkansa pitäväksi toukokuussa ententen ryhtyessä uuteen hyökkäykseen. Tälläkin kertaa torjuttiin vihollisen rynnäkkö täydelleen kautta koko rintaman Monastirista aina Doiran-järvelle asti.

Armenian ylängöllä oli edelleen hiljaista. Satunnaiset pikkukahakat talvella näyttivät aiheutuneen pikemmin saalistusretkeilyistä kuin jommankumman sotivan puolen taisteluhalun virkoamisesta. Venäläinen oli siirtänyt joukkojensa pääosan karuimmista ja autioimmista vuoriseuduista, missä oli äärimmäisen vaikea pitää huolta niiden varustamisesta, maan keskiosiin, missä muonituskin oli helpompi. Mutta kerrassaan yllättävä oli venäläisten taisteluhalun täydellinen lamautuminen. Emme turkkilaisten taholta saaneet mitään tietoja, joista tämän seikan syyt olisivat käyneet ilmi.

Irakissa ryhtyivät englantilaiset helmikuussa hyökkäämään ja saivat jo maaliskuun 11:ntenä Bagdadin haltuunsa. Tästä menestyksestään heidän oli kiittäminen taidokasta saartoliikettään vahvan turkkilaisen rintaman ympäri.

Sitävastoin ne hyökkäykset, joita englantilaiset tekivät Etelä-Palestiinassa, Gazan luona, musertavalla ylivoimalla suorastaan rintamaa vastaan eikä suinkaan taktillisesti taidokkaasti, kilpistyivät turkkilaisten linjoihin. Vain se, että eräs turkkilainen kolonna, jonka oli määrä antaa ankara vastaisku, ei tehnytkään tehtäväänsä, pelasti täällä englantilaiset musertavasta tappiosta.

Näiden Aasian tapausten vaikutuksesta sodan yleiseen asemaan minun vielä on puhuttava myöhemmin.

Itärintamalla.

Jo ennenkuin englantilaiset ja ranskalaiset lännessä ryhtyivät yleiseen hyökkäykseen, järkkyi venäläisten rintama perustuksiaan myöten. Meidän tähänastiset valtavat iskumme olivat saaneet Venäjän valtiorakennuksen lähtemään liitoksistaan.

Vuoren raskaana oli Venäjän suhdaton hirviö tähän asti painanut koko eurooppalaista ja aasialaista maailmaa. Nyt se alkoi ojennella ja venytellä massaansa. Syvälle ulottuvia repeytymiä ilmautui pintaan ja sen halkeamista saatiin pian nähdä poliittisten intohimojen hehkua ja pirullisten, raakojen voimien liikehtimistä. Tsaarinvalta kukistui! Onko ilmaantuva uusi voimatekijä, joka nämä poliittiset intohimot uudelleen jähmettää Siperian vankiloiden hyisin henkäyksin ja hautakumpuihin tukahduttaa nuo riehuvat voimat?

Venäjällä vallankumous! Miten monesti olivatkaan meille tuon maan todelliset tai kuvitellut tuntijat julistaneet sen lähenemistä. Minä olin menettänyt uskoni siihen. Nyt, kun se tapahtui, ei se minussa lainkaan herättänyt poliittisen tyydytyksen, mutta kyllä sodankäynnin huojennuksen tunteita. Viimemainitutkin alkoivat vasta vähitellen saada valtaa mielessäni. Kysyin itseltäni: merkitsikö tsaarin kukistuminen sodan vai rauhan virtausten voittoa? Oliko tsaarivallan tähänastisten haudankaivajain työn tarkoituksena vain viimeisen kruununkantajan keralla tuhota ylhäisten venäläisten piirien rauhantahto, jonka me hyvin tunsimme, ja kansan laajojen kerrosten rauhankaipuu?

Niin kauan kuin Venäjän armeijan käytös ei antanut tähän kysymykseen selvää vastausta, oli ja pysyi tilanteemme Venäjään nähden epäselvänä. Hajautumisliike oli epäilemättä alkanut Venäjän valtakunnassa. Ellei pian asetettu diktatuuria, joka käytti valtaansa yhtä häikäilemättä kuin äsken kukistunutkin, oli tämä hajautuminen edistyvä, joskin Venäjän suuren, raskaan valtiohirviön kömpelöiden elämismuotojen vuoksi kenties hitaammin kuin muualla. Alusta pitäen on ohjelmanamme olla kajoamatta näiden tapausten kulkuun ja vain pysyä varuillamme, ettei se pääse meitä vahingoittamaan tai kenties suorastaan tuhoamaan. Meidän on nykyisessä asemassamme muistettava, mitä opettaa Valmyn pommitus enemmän kuin sata vuotta sitten, miten se uutti yhteen Ranskan kansan sekasortoiset ja hajanaiset voimat ja antoi sysäyksen tuohon veripunaiseen hyökyyn, joka tulvahti yli koko Euroopan. On kyllä totta, että vuoden 1917:n Venäjällä ei ole käytettävissään silloisen Ranskan suuria, uuvuttamattomia miesmääriä. Tsaarikunnan parhaat ja kelvollisimmat voimat seisovat rintamalla tai makaavat joukkohaudoissa meidän linjojemme edessä tai takana.

Vaikea on se itsehillintä, jota alkava Venäjän hajautuminen minulta persoonallisesti vaatii. Jollen nyt voi poliittisista syistä suostua rynnäkköön itärintamalla, kiihoittaa sotilaan tunne hyökkäämään lännessä. Mietin englantilaisten hyökkäyksen lamautumista Arrasin luona, Ranskan raskasta tappiota Soissonsin ja Reimsin välillä. Onko mitään luonnollisempaa kuin ajatus, että kaikki käyttökelpoiset taistelujoukot on viskattava länteen ja käytävä siellä hyökkäykseen? Amerikka on vielä kaukana. Tulkoon se vain, kun Ranskankin voimat on murskattu. Silloin se tulee liian myöhään!

Mutta uhkaavan suuren vaaran älyää myös entente ja se työskentelee kaikin keinoin estääkseen Venäjän luhistumisen ja siitä johtuvan valtavan paineen poistumisen meidän itärintamallamme. Venäjän täytyy kestää ainakin siksi, että Amerikan vasta muodostetut armeijat ehtivät astua Ranskan mantereelle, muuten näyttää Ranskan sotilaallinen ja moraalinen häviö varmalta. Siksi toimittaa entente Venäjälle politikoitsijoita, agitaattoreita ja upseereita tukemaan sen sekasortoista ja hajoavaa rintamaa, eikä myöskään unohda evästää näitä lähettejään rahalla, joka Venäjällä usein paikoin vaikuttaa tehokkaammin kuin poliittiset näkökohdat.

Nämä vastustajain toimenpiteet riistävät meiltä tälläkin kertaa mitä suurimmat voitonmahdollisuudet. Venäjän rintama pysyy koossa, ei omin vointinsa, vaan pääasiallisesti niillä agitatoorisilla keinoin, joita vastustajamme käyttävät siellä ja jotka täyttävät tarkoituksensa, jopa vastoin Venäjän kansanjoukkojen tahtoa.

Eikö meidän ehkä sittenkin olisi ollut hyökättävä silloin, kun ensimmäiset repeytymät ilmestyivät Venäjän valtiorakennukseen? Eivätkö poliittiset näkökohdat turmelleet meiltä tähänastisten suurimpien voittojemme kauneimpia hedelmiä?

Suhteemme venäläisiin itärintamalla kehittyy ensiksi yhä ilmeisemmin aselepoa kohti, vaikka ilman kirjallista vahvistusta. Venäjän jalkaväki ilmoitti vähitellen melkein kaikkialla, ettei se enää tahtonut taistella. Mutta joukoille ominainen tylsyys sai sen yhä edelleen kyyröttämään juoksuhaudoissa. Milloin keskinäiset suhteet kehittyvät liian silminnähtävän tuttavalliseksi seurusteluksi ammuskelee venäläisten tykistö joitakin laukauksia. Tämä aselaji on vielä päällikköjensä vallassa, ei siksi, että sillä olisi synnynnäisiä konservatiivisia taipumuksia, vaan siksi, että se ei jakaannu niin moneen itsenäisesti ajattelevaan päähän kuin sen sisar-aselaji. Ententen agitaattorien ja upseerien vaikutus pitää vielä kauttaaltaan ohjaksissaan venäläisiä pattereita. Venäläinen jalkaväkisotilas tosin sadattelee tätä hänelle niin tervetulleen aselevon häiritsemistä, siellä täällä antaa aimo selkäsaunan tykkimiesveikolleen ja iloitsee, kun meidän granaattimme räjähtelevät näiden ampumasuojuksissa, mutta tällainen asiaintila pysyy muuttumattomana kuukausimääriä.

Venäläisten haluttomuus taisteluun on ilmeisin pohjoisella sivustalla. Sieltä etelään se tasaisesti vähenee. Romanialaisiin se ei nähtävästi ole koskenutkaan. Toukokuusta lähtien näyttää pohjoisessa päällystö saavan ohjat taas käsiinsä. Ystävyys vastapuolen juoksuhautojen kanssa vähenee vähenemistään. Palataan taas entiseen seurusteluun ase kädessä. Pian ei ole epäilystäkään siitä, että Venäjän armeijan selkäpuolella työskennellään ja harjoitetaan joukkoja kaikin voimin. Niin saadaan venäläiset joukot taas ainakin osittain vastustuskykyisiksi, jopa hyökkäyshaluisiksi. Sotainen virtaus on päässyt voitolle ja Venäjä ryhtyy suureen hyökkäysliikkeeseen Kerenskin johdolla.

Kerenskin, eikö Brusilovin? Jälkimmäisen ovat kai korkeimmasta asemasta syösseet ne omain miesten verivirrat, jotka v. 1916 juoksivat Galitsiassa ja Volhyniassa, samoin kuin kävi tänä keväänä Nivellen Ranskassa. Väkirikas Venäjä näyttää nyt tulleen arastelevaksi ihmisuhreihin nähden. Sodan suuresta velkakirjasta on avattu se sivu, jolle on merkitty Venäjän mieshukat, mutta summasta ei ole selkoa. Viisi vai kahdeksan miljoonaa? Meilläkään ei ole aavistusta sen suuruudesta. Tiedämme vain, että taistellessamme venäläisiä vastaan meidän toisinaan täytyy poistaa vihollisen ruumisröykkiöt juoksuhautojemme edestä saadaksemme selväksi ampumakentän ehtimiseen esiinryntääviä valtavia miesjoukkoja vastaan. Luokoon tämän pohjalla mielikuvitus käsityksen mieshukan määrästä, todellinen arviointi on ikuisesti oleva epäonnistuva yritys.

On vaikea ratkaista, onko oma päätös vai ententen houkutukset tai pakko saanut Kerenskin ryhtymään hyökkäykseen. Joka tapauksessa vaativat ententen edut mitä ehdottomimmin, että Venäjä vielä kerran ajetaan hyökkäämään. Entente on näet itse jo lännessä uhrannut hukkaan hyvästi puolet rynnistysvoimaansa, kenties enemmänkin kuin puolet. Mitäpä se enää muutakaan voi kuin panna peliin loputkin, vaikka Amerikan apukin on vielä kaukana? Sukellussota jäytää juuri näinä kuukausina katkerimman, leppymättömimmän vastustajamme elinydintä niin ankarasti, että on kyseenalaista, onko tulevana vuonna enää mahdollista kuljettaa yli meren Amerikasta saapuvaa apua. Saksa on saatava siis pysyttämään joukkojaan idässäkin, ja siksi uskaltaa Kerenski lähettää hyökkäykseen Venäjän viimeiset voimantähteet. Rohkeata peliä, rohkeata etenkin Venäjän oloissa! Mutta silti täysin oikeutettua; sillä jos se onnistuu, ei ole vain entente pelastettu, vaan silloin voidaan myös luoda venäläinen diktatuuri ja lujittaa sitä. Ilman sitä on Venäjä kaaokseen tuomittu.

Kerenskin rynnistyksen menestymismahdollisuudet ovat tosin nyt kutakuinkin yhtä vähäiset kuin aikaisemminkin. Vaikka hyviä saksalaisia divisionia onkin siirretty länteen, jäljellejääneet riittävät hyvin pitämään kurissa venäläisten syöksähtelyjä. Hyökkäysliike ei kuitenkaan ole kehittyvä pitkäaikaiseksi rynnäkkövyöryksi, kuten 1917, siihen ei vastustajalla ole sisäistä voimaa. Monilukuiset venäläiset vapauden kuuluttajat risteilevät nyt ryöstellen armeijan selkäpuolella tai vaeltavat kotiseuduilleen. Hyviäkin aineksia lähtee rintamalta huolehtimaan omaisistaan ja omaisuudestaan sisäpoliittisen katastroofin uhan nähdessään. Sen sijaan ovat olot Itävalta-Unkarin rintamalla arveluttavat, on syytä pelätä, että venäläisten hyökkäys siellä nyt, kuten 1916:kin, voi sattua heikkoon paikkaan. Kenties, ja kai varmastikin, Kerenskillä on siitä samat tiedot kuin meillä. Antaapa meille jo keväällä eräs liittoutuneiden edustaja näistä oloista hahmottelemansa vakavan kuvan, jossa vallitsee se yleisvaikutelma, että "verrattomasti suurin osa Itävalta-Unkarin slaavilaisista joukoista kykenee nyt vielä vähemmän kuin 1916 vastustamaan venäläisten hyökkäystä", sillä ne ovat poliittisesti hajautumistilassa, kuten venäläisetkin joukot.

Samanlaisista karkureilta saamistaan kertomuksista on varmaan Kerenski johtunut sotasuunnitelmaansa: paikallisia hyökkäyksiä saksalaisia vastaan, joiden kädet vain sidotaan, mutta voimaisku Itävalta-Unkarin armeijan muuria vastaan. Ja niin kävikin.

Riian, Väinänlinnan ja Smorgonin luona käy venäläinen saksalaisten asemain kimppuun ja lyödään takaisin. Galitsiassa muuri osoittautuu kiviseksi vain niissä kohdin, missä itävalta-unkarilaisiin joukkoihin on liitetty saksalaisia. Mutta Stanislaun luona jo sortuu itävaltalais-slaavilainen seinä Kerenskin ensi kolhauksesta. Kerenskin joukot eivät kuitenkaan ole Brusilovin joukkoja. Jälkimmäisen hyökkäyksestä on nyt vuosi kulunut. Se vuosi on Venäjän armeijassa tiennyt ankaraa menetystä ja syvälle ulottuvaa hajoamista. Niinpä ei venäläisten rynnistys Stanislaunkaan luona kykene kunnolla iskeytymään lävitse hyvistä edellytyksistä huolimatta.

Venäjän vilja on viimeinkin kypsä leikattavaksi. Leikkaaja seisookin jo valmiina. On se aika, jolloin Saksan kotoisilla vainioillakin todellinen elonaika alkaa. Ollaan heinäkuun keskivaiheilla!

Vastaiskumme idässä.

Vastaisku! Ei yksikään joukko-osasto, yksikään rintaman päällikkö voinut tuntea suurempaa tyydytyksen tunnetta saadessaan tiedon vastarynnistyksestä kuin minä tunsin huomatessani sen hetken vihdoin tulleen.

Aikaisemmin olen luonnehtinut asemamme aina kevääseen 1917 asti suureksi strateegiseksi järjestelytoiminnaksi. Reservimme tosin eivät olleet saatetut kiinteään yhteyteen, kuten oli laita esim. Napoleonin armeijajoukkojen, kun hän syksyllä 1813 odotti joka taholta saartavien vihollisten hyökkäystä. Meidän sota-alueemme suunnaton laajuus esti siitä. Toisaalta taas rautatiemme tekivät mahdolliseksi viskata nopeasti kauempanakin hajallaan olevia varajoukkoja iskemään valitulle toiminta-alueelle.

Torjuntataistelut lännessä olivat suuresti kuluttaneet reserviemme määrää. Vastahyökkäykseen ryhtymisen näillä jäännöksillä estivät voimasuhteet ja taisteluvaikeudet. Sitävastoin näyttivät voimamme riittävän lopullisesti ratkaisemaan hyväksemme tilanteen idässä ja siten saamaan aikaan sikäläisen vastustajamme poliittisen tuhoutumisen. Venäjän tukipuut olivat lahonneet. Sen nykyjään tasavaltalaisen armeijan voimanilmaukset olivat enää vain keinotekoisesti nostatettuja aaltoja, jotka eivät enää saaneet voimaansa kansan syvistä vesistä. Mutta jos tässä kansaintaistelussa mädäntyminen kerran oli päässyt kansan armeijaan asti, ei täydellinen romahdus enää ollut vältettävissä. Tästä vakaumuksestani lähtien olin sitä mieltä, että vähilläkin voimilla saatoimme nyt Venäjällä toimia ratkaisevasti.

Ymmärrettävästi ei nytkään puuttunut ääniä, jotka vieläkin varoittivat ryhtymästä käytettävissämme olevilla reserveillä hyökkäykseen. Eikä kysymys tosiaan ollutkaan niin helposti ratkaistavissa kuin miltä saattaa näyttää nyt, kun voi saada selvän yleiskatsauksen tapausten kulusta. Meillä oli päätöstä tehdessämme monet ankarat epäilykset ja huolet. Olihan jo silloin selvää, että englantilaisten hyökkäys Wytschaeten ja Messinesin luona kesäkuun 7:ntenä oli vain johdantokahakka siihen liittyvään suureen taisteludraamaan, jonka taustana tuli olemaan edempänä pohjoisessa olevat Flanderin seudut. Samoin oli otettava lukuun se, että Ranska uudelleen ryhtyisi hyökkäämään saatuaan armeijansa toipumaan keväällisen rynnistyksen ankarista vaurioista.

Voimien siirtäminen pois lännestä — kyseessä 6 divisionaa — oli epäilemättä uskallettua, kuten se oli ollut v. 1916 meidän valmistautuessamme hyökkäämään Romanian kimppuun. Silloin meitä tosin vaati ilmeinen pakko. Nyt oli vaikuttimenamme omaehtoinen päätöksemme. Mutta kummassakin tapauksessa uhkarohkeutemme pohjautui järkkymättömään luottamukseemme saksalaisia joukkoja kohtaan.

Muihinkin syihin kuin yleiseen sotatilanteeseen vetoavia varoittavia ääniä nousi suunnitelmaamme vastaan. Niiden kokemusten pohjalla, joita vihollisilla oli meidän puolustussodastamme, epäiltiin meidän puolellamme, voitaisiinko hyökkäämällä päästä tunkeutumaan läpi rintaman ja saavuttaa todellisia tuloksia. Muistan, että meitä vielä juuri ennen vastaiskumme alkamista Galitsian rintamalla varoitettiin odottamasta nyt käytettävissämme olevilla voimilla muuta kuin paikallista menestystä, siis samantapaista vihollisrintaman kuhmuille iskemistä kuin mitä vastustajamme puolustuksemme ensi alussa monesti sai aikaan. Kannattiko tavoitella tätä? Eikö silloin ollut parempi luopua koko yrityksestä.

Kun lähdettiin tällaisesta otaksumasta oli myös käsitettävää, että saimme kehoituksia, että meidän oli pidettävä maavoimamme valmiina puolustautumiseen ja muuten asetuttava odottamaan, kunnes sukellusveneemme ovat ehtineet täyttää niihin kiinnittämämme toiveet. Ajatus oli jollain tavoin viettelevä. Siihen asti saamiemme tietojen mukaan vedenalaisen sodan tulokset olivat kaikkia otaksumiamme paremmat. Sen vaikutusten täytyi pian tulla täysin näkyviin. Mutta sittenkään en voinut myöntyä tähän ehdotukseen. Idän sekä sotilaalliset että poliittiset olot vaativat juuri ratkaisua niin ehdottomasti, ettemme voineet enää kuukausimäärin vain pysyä alallamme ja katselijoina. Oli pelättävissä, että jollei Kerenskin hyökkäystä heti kintereillä seuraisi meidän vastaiskumme, pääsisivät sotaisat virtaukset Venäjällä taas ehdottomasti voitolle. Ei ole tarpeen lähemmin kuvailla sellaisen mahdollisuuden vaikutusta meidän maahamme ja liittolaisiimme. Kerenski tekee turhaa työtä koettaessaan vielä hyökkäykseen kelpaavilla joukoillaan Stanislaun luoteispuolelta tunkeutua läpi itävalta-unkarilaisten linjojen, joita nyt oli tuntuvasti vahvistettu saksalaisilla voimilla. Me kokoamme sillaikaa lounaaseen Brodysta, siis sivuun venäläisten murtautumiskohdasta, vahvan hyökkäysjoukon ja ryhdymme heinäkuun 19:ntenä hyökkäämään kaakkoiseen suuntaan Tarnopoliin päin. Sotaliikkeemme kohtaa melkein vastustuskyvyttömiä, edellisen hyökkäyksen uuvuttamia venäläisrintaman osia. Ne lyödään nopeasti hajalle ja yhdessä iskussa romahtaa koko Kerenskin hyökkäysliike. Vain kiireinen peräytyminen voi pelastaa perikadosta pohjoisessa ja varsinkin etelässä lähinnä murtautumiskohtaamme olleet venäläiset joukot. Koko Galitsiassa oleva itärintamamme aina kauas etelään Karpaateille asti rupeaa liikehtimään ja seuraa peräytyvää vihollista. Jo elokuun alussa on melkein koko Galitsia ja Bukovina puhdistettu vihollisista. Tämän kauniin tuloksen saavuttamisessa oli liittolaisillamme vastaava osansa. Minulle ilmoitettiin, että varsinkin kenttätykistö oli kunnostautunut itävalta-unkarilaisten takaa-ajotaistelussa. Uhkarohkeasti se riensi oman jalkaväen edellä venäläisiä ahdistamaan. Olin jo 1866 Königgrätzin luona ihaillut tätä oivallista aselajia vihollisteni kädessä ja iloitsin sen vuoksi kaksin verroin siitä, että se nyt meidän puolellamme uudelleen osoittautui maineensa arvoiseksi. Meidän rynnistyksemme pysähtyi Moldaun rajalle. Tämä ei voinut kenellekään tuottaa suurempaa mielipahaa kuin minulle. Strateeginen tilanteemme oli mahdollisimman edullinen, jatkamalla sotaliikkeitämme olisimme vallanneet tämän Romanian viimeisen kaistaleen. Venäjän silloisten poliittisten olosuhteiden vuoksi olisi Romanian armeija varmasti hajautunut, jos olisimme voineet pakottaa sen kokonaan poistumaan kotimaansa kamaralta. Kuinka olisivat Romanian kuningas ja Romanian kuninkaallinen armeija voineet pysyä pystyssä Venäjän vallankumouksellisella maaperällä? Mutta peräytyessään venäläiset olivat niin pahoin rikkoneet rautateitä, että yhteytemme selkäpuolen kanssa kävi sangen vaikeaksi, ja meidän täytyi raskain sydämin luopua sotatointen jatkamisesta tällä suunnalla. Kun myöhemmin yritimme Focsanin luona hyökkäämällä saada Moldaussa olevan Romanian armeijan horjumaan, ei se onnistunut.

Pidämme nyt edelleen kiinni päätöksestämme, ettemme jätä Venäjää rauhaan ennenkuin se lopullisesti sortuu, vaikkapa tällä välin Flanderin sotanäytelmän alku vaatisi huomiomme, vieläpä lisäisi huoliamme. Jollemme Volhyniassa ja Moldaussa enää voineet käydä Venäjän armeijan kimppuun, oli se tehtävä toisella rintamanosalla.

Riika tarjosi nyt erittäin otollisen kohdan, johon suunnattu isku olisi sekä sotilaallisesti että poliittisesti tuntuva. Siellä kulki Venäjän rintaman pohjoinen siipi valtavan sivusta-aseman tavoin 70 km:n pituisena, mutta vain 20 km:n levyisenä vyöhykkeenä pitkin meren rannikkoa Väinäjoen länsirannalle. Sekä strateegisesti että taktillisesti se oli uhkana meidän rintamallemme. Tämä tilanne oli ärsyttänyt meitä jo aikaisemmin, jolloin minä vielä olin Idän päällikkönä. Olimme jo 1915 ja 1916 punoneet suunnitelmia, miten puhkaisisimme tämän rintamanosan likeltä sen tukikohtaa ja siten voisimme tähdätä raskaan iskun sen joukkoihin.

Sileällä paperilla oli sotaliike varsin helppo, mutta ei niinkään yksinkertainen karussa todellisuudessa. Murtautumiskiila oli näet Riian yläpuolella suunnattava pohjoiseenpäin yli leveän Väinäjoen. Olivathan tosin sodan mittaan tällaiset vuolaat virrat paljon menettäneet entistä merkitystään vakavina esteinä. Olihan kenraalisotamarsalkka von Mackensen mennyt kahdesti mahtavan Tonavan yli vastustajan nähden. Me saatoimme siis kevyemmin sydämin uskaltautua poikki kapeamman Väinäjoen; mutta yrityksen suurin vaikeus oli siinä, että heti vastapäisellä rannalla oli venäläisten lujasti miehitettyjä juoksuhautoja, joille joki oli mainiona vesi-vallihautana.

Siitä huolimatta onnistuu rohkea hyökkäyksemme syyskuun 1:senä, kun venäläinen valmistavan tulemme aikana siirtyy pois joenrannan-asemistaan. Mutta myöskin suuren sivusta-aseman miehitysjoukot länteen joesta peräytyvät yötä päivää marssimalla Riian kautta itäänpäin ja pääsevät siten suurelta osalta parahiksi välttymään vangiksi joutumiselta.

Hyökkäyksemme Riian luona herättää Venäjällä mitä suurinta huolestumista Pietarin kohtalosta. Maan pääkaupungissa kiihtyy mieliala. Pietari tuntee meidän hyökkäyksemme Riikaa vastaan suoranaisesti uhkaavan sitä itseään. Pietari, yhä vielä Venäjän pää, joutuu mitä pahimman hermostuneisuuden tilaan, jossa asiallinen, rauhallinen ajattelu on mahdoton; muuten siellä varmaan olisi otettu harppi käteen ja mitattu, millaiset välimatkat vielä erottivat meidän voitokkaat joukkomme Venäjän pääkaupungista. On sentään myönnettävä, ettei tällöin mielikuvitus työskentele vilkkaasti vain Venäjällä, vaan myöskin meidän omassa isänmaassamme, unohtaen ajan ja paikan. Meilläkin antaudutaan suurenmoisiin harhakuvitelmiin joukkojemme marssimisesta Pietaria vastaan. Sanon suoraan, ettei sen toimeenpaneminen olisi ollut kenellekään mieluisempaa kuin minulle itselleni. Siksi ymmärsin joukkojemme ja päälliköiden kiihkeän halun jatkaa marssia ainakin Peipusjärvelle asti. Mutta meidän täytyi luopua panemasta täytäntöön tätä tosin hyvin ihanaa ajatusta, se olisi vienyt joukkomme liian kauas ja liian suurilukuisina suunnalle, joka ei ollut yhdistettävissä muihin suunnitelmiimme. Huomiomme oli käännettävä Riian-lahdesta Adrianmerelle. Siitä kohta myöhemmin.

Mutta ellemme voi marssia Pietariin saakka ja siten pitää Venäjän hermokeskusta mitä kiihkeimmän levottomuuden vallassa, joka vie aina katastrofiin asti, on vielä olemassa toinen tie tähän päämäärään, nimittäin meritie. Laivastomme suostuu halukkaasti kehoitukseemme. Niin syntyy päätös anastaa Riianlahden suulla sijaitseva Saarenmaa. Sieltä olemme suoranaisena uhkana Tallinnalle, Venäjän sotasatamalle, ja harjoitamme vielä ankarampaa painostusta hermostunutta Pietaria vastaan, vain varsin vähäisiä voimia alttiiksi asettamalla.

Sotaliike Saarenmaata vastaan on tämän sodan ainoa molemmille osaaottaville puolille täysin onnistunut yritys, mikäli oli kysymys armeijan ja laivaston yhteistoiminnasta. Huonot sääsuhteet tekivät suunnitelman toteuttamisen alussa niin kyseenalaiseksi, että jo ajattelimme laskea laivoihin siirretyt joukot takaisin maihin. Sään paraneminen saa meidät uskaltamaan kuitenkin. Suunnitelman toteuttaminen käykin siitä lähtien niin tarkasti kuin kello. Meriväki vastaa niitä korkeita vaatimuksia, jotka meidän nyt täytyy asettaa sille joka suhteessa.

Me saamme haltuumme Saarenmaan ja sen lähisaaret. Pietarissa kiihtyvät hermot yhä pahemmin ja toimivat hurjemmin ja sekavammin. Venäläisen maarintaman suljettu linja repeilee yhä enemmän; yhä selvemmin käy ilmi, että Venäjää kuluttaa sisäinen kiihtyneisyyden tila siksi paljon, ettei se kykene lähitulevaisuudessa käyttämään voimia ulospäin. Sitäkin, mikä tässä temmellyksessä vielä näyttää lujalta ja järkkymättömältä, ympäröivät punaiset tyrskyt yhä vahvempina, pala palalta särkyvät valtion peruspylväät.

Meidän viimeisistä iskuistamme ei hirviö vain horju, se halkeaa ja luhistuu. Mutta me käännymme uuteen tehtävään.

Hyökkäys Italiaa vastaan.

Vaikka tilanne Flanderissa nyt syksyllä on tavattoman vakava, päätämme ryhtyä hyökkäämään Italiaa vastaan. Kun aikaisemmin olin suhtautunut kielteisesti tällaiseen yritykseen, herättää ehkä ihmetystä, että nyt kuitenkin hankin Korkeimman Sotapäällikköni suostumuksen sotaliikkeeseen, jonka en odottanut suurestikaan voivan vaikuttaa yleiseen tilanteeseemme. Tähän voin vain sanoa, etteivät mielipiteeni tässä suhteessa olleet muuttuneet. Pidin edelleen syksyllä 1917 mahdottomana siinäkään tapauksessa, että saavuttaisimme täydellisen voiton, repäistä Italiaa irti vastustajiemme liitosta; mielestäni meillä oli syksyllä 1917 yhtä vähän kuin vuoden alussa oikeutta vähentää saksalaisia voimia länsirintaman vaaranalaisista asemista pelkästään siksi, että niittäisimme mainetta voitokkaalla sotaretkellä Italiaa vastaan. Kun nyt puolsin tällaista sotatointa, olivat syyt etsittävät muualta. Liittolaisemme Itävalta-Unkari ilmaisi meille, ettei sillä enää ollut voimaa vastustaa italialaisten kahdettatoista hyökkäystä Isonzon-rintamalla. Tämä selitys merkitsi meille yhtä paljon sekä sotilaallisesti että poliittisesti. Ei ollut kysymys vain Isonzon-linjan menettämisestä, vaan suorastaan koko Itävalta-Unkarin vastustuksen raukeamisesta. Mahdollinen tappio Italian rintamalla oli Tonavan monarkialle paljon pahempi isku kuin jos sellainen olisi sattunut Galitsian sotanäyttämöllä. Galitsian puolesta ei Itävalta-Unkari koskaan ollut taistellut erikoisen innokkaasti. "Se joka menettää sodan saa pitää Galitsian" oli kompasana, joka sodassa usein kuultiin Itävalta-Unkarin puolelta. Sitävastoin tunnettiin Tonavan monarkiassa aina erinomaisen suurta mielenkiintoa Italian rajan tapahtumia kohtaan. Galitsiassa, siis Venäjää vastaan, Itävalta-Unkari taisteli järjellään, Italiaa vastaan sydämellään. Italian-sotaan ottivat, merkillistä kyllä, kaksoisvaltion kaikki heimot melkein yhtä innokkaasti osaa. Tshekkoslovakkilaiset joukot, jotka pettivät Venäjää vastaan mentäessä, taistelivat oivallisesti Italiaa vastassa. Sikäläinen kamppailu muodosti tavallaan koko monarkiaa sotaan nähden yhdistävän siteen. Mitä tapahtuisi, jos tämäkin side katkeaisi? Tämä vaara oli suuri juuri puheenaolevassa ajankohdassa. Elokuun lopulla oli näet Cadorna viimeinkin saavuttanut huomattavia aluevoittoja Isonzo-joen yhdennessätoista taistelussa. Kaikki tähänastiset aluemenestykset oli voitu kestää; omien runsaitten kokemuksiemme mukaan ne olivat luonnollisena seurauksena vahvintakin puolustusta vastaan käytettyjen hyökkäyskeinojen hävittävästä vaikutuksesta. Mutta nyt oli Itävalta-Unkarin armeijan puolustuslinjat työnnetty perimmäisille rajoille asti. Jos italialainen uudelleen varustelemalla valloittaisi maata, kävisi Itävalta-Unkarin mahdottomaksi pitää asemiaan Triestistä eteenpäin. Triest on siis vakavasti uhattuna. Mutta voi sitä hetkeä, jolloin tämä kaupunki kukistuu! Kuten Sevastopol ratkaisi Krimin sodan, näyttää Triest voivan ratkaista Italian ja Itävalta-Unkarin välisen ottelun. Tonavan monarkialle ei Triest ole vain idealinen suure, vaan myös hyvinkin realinen arvo. Sen omistamisesta riippuu vastaisuudessakin maan taloudellinen vapaus suuressa määrin. Triest on siis pelastettava, ja vaikkapa saksalaisten avulla, jollei se muuten ole mahdollista.

Jos meidän onnistuisi yhteisesti saavuttamamme perinpohjaisen voiton avulla hellittää liittolaistamme rasittavaa painetta yhtä tuntuvasti tämän lounaisrintamalla kuin vähää ennen idässä, olisi Itävalta-Unkari inhimillisesti katsoen vielä siksi voimissaan, että se jaksaisi kestää sodan meidän rinnallamme. Isonzon-rintaman raskaat kamppailut olivat tähän asti pahasti kuluttaneet Itävalta-Unkarin torjuntavoimia. Sen parhaista joukoista oli suurin osa seisonut Cadornaa vastassa ja vuodattanut paljon verta Isonzon luona. Itävalta-Unkarin armeijan sankarius oli siellä viettänyt suurimpia inhimillisiä riemuvoittojaan. Sillä Isonzon puolustajat olivat vuosikausia torjuneet ainakin kolminkertaisen ylivoiman ja lisäksi taistelukentillä, joiden kurjuus ja kauheus ei ollut vähempi kuin meillä länsirintamalla, vaan kenties pahempikin. Älkäämme myöskään unohtako, millaiset äärettömät vaatimukset taistelu Etelä-Tirolin tuntureilla asetti puolustusjoukoille. Monin paikoinhan tämä sota ulottui ikuisen jään ja lumen seutuihin asti.

Suunniteltaessa sotaliikettä Italiaa vastaan tarjoutui lähinnä ajatus murtautua esiin Etelä-Tirolista. Siten voitaisiin Italian armeijan pääosa ajaa Venetsian suureen kattilaan joko tuhoutumaan tai hajautumaan. Ei ainoallakaan muulla rintamallamme strateeginen linja tarjonnut niin erinomaisia valtavan voiton mahdollisuuksia. Olisi miltei ilmeinen strateeginen virhe ryhtyä muuhun sotaliikkeeseen kuin juuri tähän. Ja sittenkin meidän täytyi luopua sen toteuttamisesta! Arvostellessamme tätä sotaretkisuunnitelmaa emme saa jättää ottamatta huomioon, miten läheinen sisäinen yhteys vallitsi länsirintamamme taistelujen ja Italian sotamme välillä. Katsoen tilanteeseemme lännessä emme voineet luovuttaa jälkimmäiseen kuin puolet siitä divisionamäärästä, minkä kenraalieversti von Conrad oli talvella 1916-17 katsonut tarvittavan tehokkaaseen, onnistuvaan esiinmurtautumiseen Etelä-Tirolista. Vahvempia voimia emme voineet asettaa liittolaisemme käytettäviksi sittenkään, vaikka, kuten itse asiassa tapahtuikin, otimme laskuihimme senkin, että vastustajamme länsirintamalta olisi todennäköisesti lähetettävä joitakin divisionia suuresta ylivoimastaan Italian avuksi. Etelä-Tirolista tehtävää hyökkäysliikettä vastaan puhui toisaalta se seikka, että saattoi tulla aikainen talvi, ennenkuin rintamaansijoituksemme oli suoritettu. Mainitut syyt pakottivat meitä senvuoksi tyytymään vähäisempiin päämääriin ja yrittämään Italian rintaman puhkaisua Isonzon armeijan tiettävästi heikon pohjoissiiven kohdalta, voidaksemme sitten ryhtyä tuhoavaan iskuun Italian armeijan eteläistä pääosaa vastaan, ennenkuin sen onnistui peräytyä Tagliamenton suojaavan alueen turviin.

Lokakuun 24:ntenä alkoi hyökkäyksemme Tolmeinin luona. Vain vaivoin onnistui Cadornan pelastaa tuhon uhkaama armeijansa eteläosa Piaven taakse ja sekin vain heittämällä vangittavaksi useita tuhansia miehiä ja jättämällä jäljelle suuria määriä sotatarpeita. Vasta siellä, päästyään likeiseen yhteyteen apuun rientäneiden ranskalaisten ja englantilaisten divisionain kanssa ja saatuaan näiltä voimakasta tukea, italialaiset saivat voimaa ryhtyäkseen uudelleen vastarintaan. Uuden rintaman vasen siipi tarrautui Venetsian alppien viimeisiin harjanteisiin. Meidän yrityksemme voittaa vielä nämä Ylä-Italian alankoa laajalti vallitsevat kukkulat ja siten murskata vihollisen vastarinta Piaven rintamallakin, ajautui karille. Minun täytyi myöntää itselleni, etteivät voimamme enää riittäneet tämän tehtävän suorittamiseen. Sotaliike oli auttamattomasti lopussa. Itse paikalla olevien joukkojemme ja niiden johdon täytyi tämän tosiasian edessä sitkeimmästäkin tahdostaan huolimatta laskea aseensa.

Niin suuresti kuin iloitsinkin Italiassa saavuttamastamme menestyksestä, en kuitenkaan voinut olla kokonaan tuntematta eräänlaista epätyydytystä. Suuri voitto oli lopultakin jäänyt täyttymättä. Mainiot soturimme palasivat tosin syystä ylpeinä tältäkin retkeltä. Mutta sotilaiden ilo ei aina riitä heidän johtajansa iloksi.

VIHOLLISHYÖKKÄYSTEN JATKUMINEN V:N 1917 JÄLKIPUOLISKOLLA.

Lännessä.

Sillaikaa kun me annoimme Venäjälle viimeiset iskut ja saatoimme Italian miltei sotilaallisen luhistumisen partaalle, jatkoivat Englanti ja Ranska hyökkäyksiään länsirintamaamme vastaan. Juuri sieltä uhkasi meitä suurin vaara koko sotavuonna.

Flanderin taistelu syttyi heinäkuun lopussa. Huolimatta siitä, että se tuotti asemillemme lännessä sanomattomia vaikeuksia sekä vaaran, että englantilaisten mahdollisesti saavuttaessa huomattavaa menestystä meidän olisi pakko supistaa sotatoimiamme muilla sotanäyttämöillä, tunsin tämän uuden taistelun alkaessa eräänlaista tyydytystä. Englanti menetteli kuten olimme odottaneet, ponnisti voimansa äärimmilleen tehdäkseen suuren ratkaisevan hyökkäyksen meitä vastaan, ennenkuin Yhdysvaltojen tuki vielä lainkaan tuntui. Minä uskoin sen sukellussotamme vaikutukseksi, se kun antoi Englannille aihetta pyrkiä sodan ratkaisuun jo tänä vuonna mihin hintaan tahansa.

Nyt alkava Flanderin taistelu oli täysin verrattavissa kamppailuihimme Sommen luona 1916, ei tosin mittasuhteiltaan, mutta kyllä katsoen siihen sitkeyteen, jota englantilaiset siinä osoittivat, ja niihin vaikeuksiin, joita pintasuhteet asettivat ensi kädessä puolustajille. Artois'n kovan kalkkimaaperän sijasta kävi taistelu nyt Flanderin suoperäisillä, haurailla mailla. Tämäkin voimainmittely painui sitten meille jo niin tutuksi kestävyystaisteluksi ja siinä kehittyivät yleensä huippuunsa kaikki sodan synkät näytökset, jotka liittyvät tällaisiin taisteluihin. On sanomattakin selvää, että taistelun kulku piti meitä kovassa jännityksessä. Voinen sanoa, että sen paino usein esti meitä täysin määrin nauttimasta Venäjällä ja Italiassa saamiemme voittojen riemusta.

Hartaasti ikävöiden odotimme sateiden alkamista. Entisistä kokemuksista tiesimme, että Flanderin maan monet laajat lakeudet silloin kävivät mahdottomiksi kulkea ja kovemmassakin maaperässä vasta kaivetut ampumasuojat pohjavedestä täyttyivät niin pian, että ken niissä suojaa haki, piankin joutui vastaamaan kysymykseen: "Hukunko vai lähdenkö tästä kuopasta?" Tämänkin taistelun täytyi tukehtua liejuun, vaikka englantilaisten sitkeys näytti tahtovan venyttää sitä loppumattomiin.

Taistelun hehku sammui vasta joulukuussa. Yhtä vähän kuin Sommen luona kaikui Flanderissakaan voitonriemu kummankaan taistelun uuvuttaman asianosaisen puolelta.

Flanderin taistelun lähetessä loppuaan syttyi kiivas kamppailu tähän asti suhteellisen hiljaisella taholla. Marraskuun 20:ntenä yllätti meidät Cambrain luona englantilaisten hyökkäys. He kohtasivat teknillisesti tosin hyvin vahvasti rakennetun Siegfried-aseman osan, mutta sen varusväkenä oli vähäisiä, taistelun uuvuttamia joukkoja. Tankeillaan vastustaja puhkaisi meidän täysin eheät, monessa rivissä olevat esteemme ja juoksuhautalinjamme; englantilaisten ratsuväkeä ilmestyi Cambrain esikaupunkien laidalle. Rintamamme murtuminen näytti siis tulevan tosiasiaksi jo ennen vuoden loppua. Silloin onnistui erään idästä saapuneen, taisteluista ja matkoista jokseenkin nääntyneen divisionan torjua katastrofi. Niin, meidän onnistui monipäiväisten murhaavien torjuntataistelujen jälkeen marraskuun 30:ntenä pysähdyttää läpimurtautuva vihollinen. Olimme saaneet nopeasti apuun toimitettuja, kutakuinkin virkeitä lisävoimia, teimme vastahyökkäyksen sivustapäin ja vihollisen kärsiessä hyvin ankaria tappioita saimme aikaisemman aseman melkein täydelleen palautetuksi. Ei ainoastaan sikäläinen armeijanjohtomme, vaan myöskin joukkomme ja rautatielaitoksemme olivat suorittaneet kaikkein loistavimpia saavutuksiaan.

Menestyksellisesti oli päättynyt ensimmäinen suuri hyökkäys lännessä siitä lukien, kuin minulle uskottiin Saksan sotatointen johto. Yhtä voimakkaasti ja elähdyttävästi kuin tämä menestys vaikutti joukkoihimme ja niiden johtajiin, se vaikutti minuun henkilökohtaisesti. Tunsin kuin vapautuneeni taakasta, joka minua painoi keskeytymättömässä puolustautumistoiminnassamme länsirintamalla. Mutta vastahyökkäyksemme menestys tiesi meille muutakin kuin pelkkää tyydytystä. Yllätys, jota käyttämällä se saavutettiin, antoi meille opetuksen vastaisen varalle.

Cambrain taistelussa oli Englannin ylin sodanjohto ensi kerran luopunut tähänastisesta, saanen sanoa, kaavamaisesta sodankäynnistään, jonka kahleissa se oli näihin asti pysynyt. Korkeampi toiminnan henki näyttää tällä kertaa päässeen oikeuksiinsa. Päävoimamme olivat sidotut Flanderin ja ranskalaisten rintamalle ja siksi oli käytetty tilaisuutta yllättävän ankaran iskun antamiseen Cambrain luona. On sentään myönnettävä, ettei englantilaisten taholla alempi johto nytkään ollut vaatimusten ja suotuisan tilanteen tasalla. Se jätti käyttämättä hyväkseen loistavaa alkumenestystä ja antoi näin muiden riistää voiton käsistään, mikä vielä tehtiin voimilla, jotka sekä lukumäärältään että mielialaltaan olivat heikäläisiä paljon jäljessä. Tämän vuoksi oli paikallaan antaa viholliselle Cambrain luona perusteellinen vastaisku. Ylinkin johto näkyi lyöneen laimin varata voimia, jotka vaadittiin taistelun saattamiseksi perusteelliseen päätökseen ja kaikin tavoin tehokkaisiin tuloksiin. Vahvat ratsuväkijoukot etumaisten voitokkaiden jalkaväkidivisionain takana eivät tälläkään kertaa riittäneet iskemään maahan viimeisiä ja vain heikkoja vastarinnan rippeitä, jotka enää estivät niitä vapaasti hyökkäämästä vastustajan kimppuun sivulta ja selästä päin ja siten saamasta aikaan ehdotonta ratkaisua. Englantilaiset ratsuparvet eivät panssariautojenkaan avulla saaneet saksalaisista sitä voittoa, jonka ne olisivat tahtoneet lippuunsa kiinnittää ja jonka vuoksi ne jo monesti olivat ritarin uljain mielin panneet henkensä alttiiksi.

Englantilaisten hyökkäyksessä Cambrain luona saatiin ensi kerran kokea oikeata suurta yllätyshyökkäystä, joka suoritetaan panssariautojen avulla. Me tunsimme tämän taisteluvälineen jo kevätrynnistyksen ajoilta, jolloin se ei ollut tehnyt meihin mitään erikoista vaikutusta. Mutta tankit olivat nyt teknillisessä suhteessa kehittyneet niin täydellisiksi, että ne kulkivat useampien eheiden kaivantojemme ja esteittemme yli, eikä se tosiseikka ollut voimakkaasti vaikuttamatta meidän joukkoihimme. Nuo teräshirviöt, jotka konekivääreillään ja kevyillä tykeillään syytävät tulta ympärilleen, vaikuttavat vähemmin tuhoisasti fyysillisessä suhteessa kuin hermoja kiihdyttävästi, niihin kun on verrattain vaikea päästä käsiksi. Jalkaväkisotilas tuntee itsensä kutakuinkin neuvottomaksi sen panssariseinämiä vastaan. Milloin koneet pääsivät ampumahautarivien läpi, luuli puolustaja vaaran uhkaavan selästä käsin ja lähti asemistaan. En sittenkään epäillyt, että sotilaamme vielä saisivat hillityksi nämäkin vihollisen uudet hävityskoneet, vaikka nyt puolustautuessaan eivät voineet niille mitään, ja että tekniikkamme pian ja sopivassa muodossa antaisi meille aseet käteen tankkejakin vastaan. Kuten sopi odottaa, eivät ranskalaiset kesän ja syksyn aikana vain kivääri jalalla katselleet englantilaisen liittolaisensa hyökkäyksiä. He ahdistivat meitä elokuun loppupuolella Verdunin luona ja lokakuun 22:sena Soissonsin koillispuolella. Kummallakin kerralla he riistivät sikäläisiltä armeijoiltamme asemat laajoilla rintamaväleillä ja aiheuttivat niille tuntuvia tappioita. Ylimalkaan Ranskan sodanjohto tyytyi tällä vuosipuoliskolla paikallisiin hyökkäilyihin, mihin sen kenties pakottivat keväälliset murhaavat tappiot, joiden vuoksi ei näyttänyt viisaalta saattaa joukkoja vielä kerran sellaisten järkytysten alaisiksi.

Balkanilla.

Vihollisen hyökkäykset kesän lopulla 1917 Bulgarian rintamaa vastaan Makedoniassa eivät olleet kyenneet muuttamaan tällä sotanäyttämöllä vallitsevaa tilannetta. Sarrail ei nähtävästi pyrkinyt näillä yrittelyillään mihinkään suurempiin päämääriin. Päinvastoin hän osoittautui merkillisen pidättyväksi, mikä vaikutukseltaan yleistilanteeseen merkitsi melkein täydellistä toimettomuutta.

Yhä huolestuneemmin seurasi Bulgaria tähän aikaan Kreikan liikekannallepanoa. Päättäen niistä tiedoista, mitä itse saimme Kreikasta, näytti epävarmalta, onnistuisiko Venizeloksen luoda taistelukelpoisia joukkoja. Itse niinsanotut Venizeloksen divisionatkin olivat jo kauan olleet pelkkiä välinpitämättömiä avustajaryhmiä, jotka Makedonian sotanäyttämöllä liikuskelivat paljon mieluummin sankariosissa kuin sankaritaisteluissa. Kreikan kansan varsinainen terve ydinosa suhtautui edelleen kielteisesti kansanvaltaiseen valapattoisuus-politiikkaan, ja pysytteli siitä erillään. Bulgarian huolet olivat kenties vielä vuoden 1913 tapausten jälkivaikutusta.

Aasiassa.

Käännyn nyt Aasian-puoleisen Turkin tapahtumiin. Tekisin väärin urheata ja uskollista liittolaista kohtaan, jos sivuuttaisin ne. Jollen puhuisi niistä, jäisi vajanaiseksikin sen valtavan draaman kuvaus, jonka tapahtumat ulottuivat pohjoisilta meriltä aina Intian valtameren rannoille asti. Mutta tässäkin ryhdyn vähemmin tapausten kuvailemiseen kuin niiden yhteyden selvittelyyn.

Kotoisten strateegiemme hengen työ ei vaivautunut vain tekemään sotaretkisuunnitelmia Keski-Europan taisteluja varten, vaan harhautui usein kaukaiseen itäänkin. Tällaisia kokeiluja joutui osittain minunkin käsiini. Tällaisissa kirjallisissa esityksissä rajoituttiin useimmiten "yleisiin suuntaviivoihin", "jotteivät ne veisi liiaksi minun kallista aikaani", ja luultiin voitavan luottavasti jättää kaikki muu minun toimekseni. Kiirehtimään vain usein kehoitettiin! Muuan tällainen strateegi toivorikkaan nuorisomme piiristä kirjoitti minulle eräänä päivänä: "Saatte nähdä, että tämän sodan ratkaisu tapahtuu Kilizin luona — sinne siis on koottava voimamme!" Oli ensimmäinen tehtävä etsiä tämä seutu. Se löytyi lauhkeasta vyöhykkeestä, Aleppon pohjoispuolelta.

Niin eriskummaisena kuin tämän nuorukaisen päähänpistoa täytyy pitääkin, oli tässä hänen ajatuksessaan sentään koko joukko oikeata strateegista tunnetta. Ei tosin koko sodan, mutta osmanilaisen liittolaisemme kohtalon olisi nopeimmin määrännyt juuri tämä seutu, jos Englanti olisi täällä vaatinut tai edes yrittänyt ratkaisua. Koko Tauruksen eteläpuolella olevan maan herruus oli turkkilaisilta auttamattomasti mennyttä yhdellä iskulla, jos englantilaisten onnistui laskea joukkoja Aleksandretten lahden rannalle ja lähteä siitä tunkeutumaan itäänpäin. Siten olisi katkaistu Tauruksen tuollapuolen olevan Turkin elinsuoni, joka vei raikasta verta ja elinvoimaa Syyrian ja Mesopotamian sekä osaksi Kaukasian armeijoihin. Vähäisiä nämä lisävoimat tosin olivat, mutta ne riittivät sentään pitkän aikaa pitämään osmanilaisia armeijoja taistelukykyisinä vihollisen riittämättömästi valmisteltuja, usein laimeasti ja taitamattomasti johdettuja sotaliikkeitä ja hyökkäyksiä vastaan.

Aleksandretten lahden suojeleminen oli uskottu eräälle turkkilaiselle armeijalle, jossa tuskin oli ainoatakaan taistelukelpoista joukko-osastoa. Kaikki, mikä sen nimityksen ansaitsi, virtasi sieltä aina Syyriaan tai Mesopotamiaan. Rannikkoa suojeleva tykistökin oli olemassa enemmän itämaisessa mielikuvituksessa kuin todellisuudessa. Enver pasha luonnehti tilanteen minulle tällaisin sattuvin sanoin: "Ainoa toivoni on, ettei vastustaja huomaa heikkouttamme tällä kohdalla."

Oliko sitten hiukkaakaan todennäköistä, että tämä vakavalaatuinen heikkous Alexandretten lahdella pysyi vastustajalta salassa? Sitä en uskonut. Ei missään voinut vihollisen tiedustelutoiminta esteettömämmin versoa ja saada kirjavalta kansainsekoitukselta parempaa tukea kuin Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa. Näytti suorastaan mahdottomalta, ettei Englannin ylimmällä sodanjohdolla olisi ollut tarkkoja tietoja sikäläisen rannikkopuolustuksen tilasta. Englannin ei tarvinnut pelätä sitäkään, että se tunkeutuessaan Alexandretten lahteen osuisi ampiaispesään, sillä pesässähän ei ollut ampiaisia. Jos siis missään tarjoutui tilaisuus loistavaan strateegiseen tekoon, niin ainakin täällä. Teko olisi tehnyt mitä voimakkaimman vaikutuksen koko maailmaan ja se olisi suurenmoisesti tehonnut turkkilaiseen liittolaiseemme.

Miksi Englanti ei käyttänyt tätä tilaisuutta? Ehkä tuntuivat merisodan kokemukset Dardanellien retken jäljeltä liian lamauttavina englantilaisten jäsenissä, ehkä pelättiin meidän sukellusveneitämme siksi paljon, ettei uskallettu vihollisen taholta ryhtyä tällaiseen yritykseen.

Historia selvittää kenties nämäkin kysymykset. Sanon "ehkä", sillä edellytyksenä on, että Englanti sallii sen. Jonkinlaisen käsityksen englantilaisten keskuudessa vallitsevana olevasta ajatustavasta saamme erään korkean englantilaisen meriupseerin tosin jo ennen sotaa lausumista sanoista. Kun Faschodan selkkauksen aikana kummastellen kysyttiin, miksi hän niin varovasti käsitti Englannin laivaston tehtävän Keski-Euroopassa siinä tapauksessa, että syttyisi englantilais-ranskalainen sota, hän vastasi: "Minulla on ankarat ohjeet olla panematta alttiiksi Englannin Trafalgarin-mainetta."

Trafalgarin-maine on suuri ja oikeutettu. On olemassa abstraktisia kalleuksia, jotka ovat kansan arvokkain aarre. Englanti osasi säilyttää Trafalgarin-maineensa sellaisena kalleutena, jota sitten mitä ihanimmassa valossa näyteltiin ihmetteleville ja ihaileville kansoille, sekä omalle että koko maailmalle. Maailmansodassa lankesi tähän kalleuteen tosin eräitä varjoja. Niin esimerkiksi Dardanelleilla, ja muita varjoja tuli myöhemmin taisteluissa Saksan merivoimia vastaan, synkin ja mustin Skagerrakissa. Englanti ei ole koskaan antava meille anteeksi tätä Trafalgarin-maineen himmentämistä.

Englanti ei iskenyt rohkeasti osmanilaisen vastustajansa sydämeen, vaan koetti vaivaa ja aikaa kysyvin ponnistuksin kukistaa turkkilaisen yliherruuden Tauruksen eteläpuolella vain vähitellen viskaamalla takaisin osmanien armeijan. Bagdadin valtaus uudenvuoden tienoissa oli ensimmäinen menestystä lupaava suuri askel tämän sodan päämäärän saavuttamiseen. Sen sijaan keväällä Gazan luona englantilaisten hyökkäys epäonnistui ja oli valmistettava uudelleen. Mutta kesäisen auringon lyijynraskas painostus lamautti toistaiseksi uudet sotilaalliset liikehtimiset.

Bagdadin menetys oli kipeä kohta meille ja, kuten ehdottomasti otaksuimme, vielä kipeämpi koko ajattelevalle ja tuntevalle Turkille. Kuinka usein ja monilla tahoilla olikaan entisen kaliifien kaupungin nimeä mainittu kotona Saksassa, kuinka monia kuvitelmia olikaan siihen solmiutunut, kuvitelmia, jotka olisi ollut parempi säilyttää kaikessa hiljaisuudessa kuin saksalaisten epäpoliittiseen tapaan pauhaten huutaa kaikelle maailmalle.

Yleiseen sotilaalliseen tilanteeseen eivät Mesopotamian tapaukset vaikuttaneet sen enempää, mutta Saksan ulkopolitiikalle oli Bagdadin menetys hyvin arka kohta. Me olimme Turkin hallitukselle taanneet Turkin alueellisen koskemattomuuden ja tunsimme nyt, että tämä uusi, suuri tappio rasitti suuresti poliittista sotatiliämme, vaikkakin liittolaistemme taholta tätä sopimusta tulkittiin hyvin väljästi.

Kun siis Enver pasha pyysi Saksan apua Bagdadin takaisinvalloittamiseen, hän kohtasi meillä joka taholla mitä alttiinta auliutta, eikä vähimmin sen vuoksi, että Turkin armeijanjohto oli aina ollut valmis auttamaan Euroopan sotanäyttämöillä. Enverin ehdotuksen mukaan tämän uuden sotaretken johto oli jätettävä saksalaisten käsiin, ei sen vuoksi, että olisi ollut kyseessä mikään huomattava määrä saksalaisia joukkoja, vaan koska Turkin ylisotapäällikön sijainen piti välttämättömänä, että Saksan sotainen arvo oli yrityksen etunenässä. Eikä suunnitelman onnistuminen ollut ajateltavissa muuten kuin siinä tapauksessa, että voitettaisiin loputtoman pitkän selkäyhteyden äärettömät vaikeudet. Turkkilaisen sodanjohdon olisi jo tämä ensimmäinen edellytys saanut kompastumaan.

Hänen Majesteettinsa Keisari antoi turkkilaisten kehoituksesta tämän tavattoman vaikean sotaliikkeen johtamisen kenraali von Falkenhaynin tehtäväksi. Kenraali koetti v:n 1917 toukokuussa sekä Konstantinopolissa että Mesopotamiassa ja Syyriassa henkilökohtaisesti perehtyä tehtäväänsä. Matka Syyriaan osoittautui välttämättömäksi sen vuoksi, että kenraali v. Falkenhayn ei mitenkään voinut aloittaa sotaliikkeitä Bagdadia vastaan, ellei ollut takeita siitä, että turkkilaisten Syyrian-rintama piti puoliaan. Eihän näet ollut epäilystäkään siitä, että Bagdadin retki pian joutuisi englantilaisten tietoon ja että tämä ilmoitus aiheuttaisi englantilaisten hyökkäyksen Syyriassa.

Kenraali v. Falkenhayn sai sen vaikutelman, että sotaliike oli mahdollinen suorittaa. Me siis täytimme kaikki ne vaatimukset, joita hän teki meille. Me annoimme Turkille takaisin kaikki jälellä olevat taistelujoukot, jotka olimme siltä saaneet Euroopan sotanäyttämölle. Galiziassa oleva osmanilainen joukko-osasto eroaa saksalaisesta armeijasta, juuri kun Kerenskin joukot meidän vastaiskumme vuoksi peräytyvät itäänpäin. Se palaa kotimaahansa saaden mukaansa lämpimimmät kiitoksemme. Osmanit olivat meidän riveissämme taas osoittautuneet vanhan soturimaineensa arvoisiksi ja täysin käyttökelpoiseksi taisteluvälineeksi meidän käsissämme. Minun on tosin tehostettava sitä seikkaa, että Enver pasha oli antanut meille itärintamaa ja Romaniaa varten parhaat käytettävissään olevista joukoista. Tämän sotaväenosaston laatua ei siis käynyt pitäminen koko Turkin armeijan laadun ja kelvollisuuden mittapuuna. Se altis työ, jota armeijanjohtomme Galitsiassa oli tehnyt kasvattaessaan ja kouluttaessaan turkkilaisia joukkoja, sekä aivan erikoisesti pitäessään huolta niiden muonituksesta ja terveydellisistä oloista, oli kantanut runsaita hedelmiä. Kuinka moni näistä karkeista luonnonlapsista saikaan osakseen toveruutta ja lähimmäisenrakkautta ensimmäisen ja kai myös viimeisen kerran meidän turvissamme ollessaan.

Olin toivonut, että turkkilaiset armeijaosastot olisivat nyt Bagdadia vastaan vietävän armeijan erikoisen arvokkaana osana. Valitettavasti tämä toivo ei täyttynyt. Joukot olivat tuskin päässeet meidän vaikutuspiiristämme, kun niissä ilmeni hajautumista; selvä merkki siitä, miten pinnallisesti turkkilaisiin upseereihin oli vaikuttanut meidän esimerkkimme. Vain jotkut yksityiset olivat erikoisena, usein tosin ihmeteltävän loistavana poikkeuksena tästä vaillinaisesti koulutettujen ja suhteellisesti käyttökelvottomien ainesten joukkiosta. Osmanien armeija olisi ollut rakennettava aivan uudestaan, ennenkuin se olisi kyennyt todella suorittamaan sellaista, mikä olisi vastannut maan tekemiä suuria uhrauksia. Nykyisen tilan nurjuus ilmeni varsinkin mieshukan tavattoman suuressa määrässä. Sama ilmiö, joka esiintyi jokaisessa vaillinaisesti sotaan varustetussa ja riittämättömästi harjoitetussa armeijassa. Edeltäkäsin perusteellisesti sotaan koulutettu armeija säästää vakavalla hetkellä paljon ihmishenkiä isänmaalleen. Mihin tavattomiin määriin tämä ihmishenkien tuhlaus oli sodan aikana kehittynyt Turkissa, käynee selville eräästä minulle toimitetusta ilmoituksesta, jonka mukaan muutamissa Anatolian maakunnan kylissä ei ollut enää lainkaan miehisiä asukkaita, lukuunottamatta poikia ja ukkoja. Sen saattaa käsittää, kun kuulee, että Dardanellien puolustus oli maksanut turkkilaisille noin 200,000 miestä. Kuinka monet näistä sortuivat nälkään ja tauteihin, ei ole tunnettua.

Bagdadin retkeä varten annetun saksalaisen apujoukon muodosti, lukuunottamatta erikoisiin tehtäviin tarvittavia upseereita, niin sanottu Aasian armeijakunta. Kotimaassa on katsottu olevan syytä paheksua sitä, että asetimme kokonaisen armeijakunnan turkkilaisten käytettäväksi niin etäisiä tarkoitusperiä varten sen sijaan että näitä kallisarvoisia voimia olisi käytetty Keski-Euroopassa. Armeijaosastoon kuului kuitenkin vain kolme jalkaväkipataljoonaa ja joitakin pattereita. Nimitys oli otettu vain vihollisen pettämiseksi; onnistuiko tämä pettäminen, siitä emme ole saaneet varmaa tietoa. Apua annettaessa ei ollutkaan etupäässä kysymys liittolaisemme sotavoiman lukumäärän, vaan sen siveellisten ja henkisten voimien, siis tahdon ja taidon lisäämisestä. Apumme varsinaista merkitystä kuvaa sattuvasti eräs tsaari Ferdinandin lause hänen vielä ennen 1916 vuoden syystaisteluja varoittaessaan meitä viemästä kaikkia saksalaisia joukkoja Bulgarian rintamalta: "Bulgarialaiseni tahtovat saada nähdä piikkikypäriä, se antaa heille luottamusta ja selkänojaa. Kaikkea muuta heillä on itsellään." Tässäkin siis osoittautui paikkansapitäväksi huomio, jonka Scharnhorst on pukenut sanoihin: kokonaisuudelle on sivistyneessä ilmenevä tahdon lujemmuus tärkeämpi kuin raaka voima.

Sotaliike Bagdadia vastaan jäi suorittamatta. Jo kesäkuukausien lopussa saatiin selville, että englantilainen oli täydelleen varustautunut jo ennen sadeajan alkua hyökkäämään Gazan luona olevan turkkilaisen armeijan kimppuun. Kenraali von Falkenhayn, joka edelleen viipyi Idässä, tuli yhä selvemmin siihen käsitykseen, ettei Syyrian rintama kyennyt vastustamaan tätä englantilaisten rynnäkköä, joka epäilemättä tehtäisiin ylivoimaisin suurin joukoin. Turkkilaiset divisionat, jotka oli määrätty Bagdadin-retkelle, oli lähetettävä etelään. Siten raukesi mahdollisuus suorittaa menestyksellinen sotaliike Mesopotamian suunnalla. Yksissä neuvoin Enver pashan kanssa annoin suostumukseni siihen, että kaikki vapaat voimat oli siirrettävä Syyriaan, jotta ehtisimme siellä, jos mahdollista, itse käydä hyökkäämään ennen englantilaisia. Saksalainen päällystö toivoi voivansa parantaa niin paljon turkkilaisten alueiden rautatieoloja ja hallintoa, että tällä sotanäyttämöllä voitaisiin muonittaa ja varustaa kaikilla välttämättömillä sotatarpeilla tuntuvasti suurempi sotilasmäärä.

Sekä poliittisten että sotilaallisten hankauksien vuoksi kenraali von Falkenhaynilta meni hukkaan kallisarvoisia viikkoja. Englantilaisen onnistui marraskuun alussa päästä hyökkäämään ennen turkkilaisia Berseban ja Gazan luona. Osmanilaiset armeijat viskattiin pohjoiseen, Jerusalem menetettiin joulukuun alussa. Vasta tämän kuukauden keskivaiheilla turkkilaiset taistelulinjat taas hiukan jäykistyivät Jaffan—Jerusalemin—Jerikon viivan pohjoispuolella. Me olimme pelänneet, että nämä turkkilaisten tappiot, eritoten Jerusalemin menetys, saisivat aikaan arveluttavia poliittisia muutoksia Konstantinopolin nykyisten vallanpitäjien asemaan, mutta ainakaan ulkonaisesti ei voinut havaita mitään. Pelätyn mieltenkuohun sijaan ilmeni merkillistä välinpitämättömyyttä.

Minun käsitykseni mukaan oli jo aivan ilmeistä, ettei Turkki enää milloinkaan ollut pääsevä Jerusalemin ja sen pyhien paikkojen valtiaaksi. Kultaisen Sarven kaupungissa oltiin ääneti samaa mieltä. Voimakkaampana kuin ennen kääntyi nyt turkkilaisten omistushalu, etsien korvausta menettämistään valtakunnanosista, Aasian osiin päin. Sotilaalliselta kannalta katsoen valitettavasti vain liian aikaisin!

KATSAUS KANSOJEN JA VALTIOIDEN SISÄISIIN OLOIHIN LOPULLA VUOTTA 1917.

Älköön luultako, että minä nyt, voittaen vastenmielisyyteni politiikkaa kohtaan, heittäydyn puolueriitojen kurimukseen. En kuitenkaan voi olla esittämättä seuraavia näkökohtia, jollen tahdo jättää esillä olevaa kuvausta aivan vaillinaiseksi. Mutta kukapa saattaisi todella eheästi kuvata ajan, josta nyt kirjoitan? Yhä uudelleen tulee eteen kysymyksiä "miksi?" ja "kuinka?" Aukkoja jää, kun niin moni suu, jota nyt jo kipeästi kaivattaisiin tietojen saamista varten, on ainaiseksi vaiennut. Minäkään en saata antaa sellaisenaan eheää kuvaa, annan ainoastaan piirteen sieltä, toisen täältä, pikemmin hahmotteluun kuin täydelliseksi tauluksi. Aloitan Itämaista, joskin se voi näyttää ensi silmäyksellä mielivaltaiselta.

"Turkki on nolla." Sen saatamme lukea eräästä ennen sotaa julaistusta asiakirjasta, saksalaisesta asiakirjasta, joka siis ei suinkaan ole Turkille valtiollisesti vihamielinen. Omituinen nolla, joka puolusti Dardanelleja, voitti Kut-el-Amarassa, teki retken Egyptiä vastaan, pysäytti Venäjän hyökkäyksen Armenian ylätasangolla! Meille arvokas nolla, joka, kuten jo sanoin, kiinnittää rintamalleen satoja tuhansia vihollisiamme, ydinjoukkoja, jotka nakertelevat Turkin rajamaita, ehkäpä tunkeutuvat pitemmällekin, mutta eivät kykene tuhoamaan runkoa!

Mikä antaa tuolle nollalle sen sisäisen voiman? Se seikka on arvoitus sellaisellekin, joka on näinä aikoina, vieläpä kauan ennenkin, elänyt osmanien maassa. Rahvas näyttää tylsältä ja välinpitämättömältä, suurin osa ylhäisön piirejä itsekkäältä luokalta, jolta puuttuu korkeampi kansallistunto. Koko valtio näyttää syntyneen vain kansankerroksista, joita syvä juopa erottaa ja joilla ei ole yhteistä sisäistä elämää. Ja kuitenkin tuo valtakunta kestää, osoittaa valtiollista voimaakin.

Taurus näyttää olevan Konstantinopolin vaikutusvallan rajana; Vähää-Aasiaa kauemmas ei ulotu mitään turkkilaista vaikutusta, ja kuitenkin seisoo vielä turkkilaisia armeijoja kaukaisessa Mesopotamiassa ja Syyriassa. Sikäläinen arabialainen vihaa turkkilaista, turkkilainen arabialaista. Ja kuitenkin arabialaiset pataljoonat yhä taistelevat turkkilaisten lippujen alla eivätkä joukoittain pakene vihollisen puolelle, joka lupaa kultavuoria ja jakeleekin kullanhimoiselle arabialaiselle runsaasti tätä metallia. Englantilais-intialaisten joukkojen selän takana, jotka Mesopotamiassa, kuten arveltiin, toivat turkkilaisten sortamille ja orjuuttamille arabialaisille kaivatun vapauden, nousevatkin vapautetut otaksuttuja vapauttajiaan vastaan. Täytyy siis kuitenkin olla jokin voima, joka täällä vaikuttaa yhdistävästi, joka ei ole suinkaan ainoastaan ulkoapäin tuleva yhteenpuristava pakko eikä perustu vain valtiolliseen yhdessäelämiseen, täytyy olla sisäinen yhteisyyden tunto. Turkin valtaherrojenkaan väkivalta ei saata yksistään olla tuona yhdistävänä voimana. Voisivathan arabialaiset välttää tuon pakon, heidänhän tarvitsee vain lähteä juoksuhaudoista kohotetuin käsin vihollisen puolelle tai nousta kapinaan Turkin armeijan selän takana. Eivätkä he kuitenkaan sitä tee. Usko, vanhan uskon jäännöskö tässä vaikuttaa yhdistävästi? Tätä väitettä puolustetaan hyvillä syillä ja vastustetaan yhtä hyvillä. Tässä loppuu meidän arvostelukykymme osmanien sielunelämästä; meidän täytyy jättää mielipiteiden ristiriita ratkaisematta.

Aivan elämään kyvytön ei valtio siis kaikkein pahimmista vioista huolimatta saata olla. Kuulee kerrattavan kunnollisistakin virkamiehistä, jotka toimivat velvollisuutensa unohtaneiden rinnalla ja jotka ovat osoittautuneet suuria suunnitteleviksi, toimintatarmoisiksi henkilöiksi. Erääseen sellaiseen tutustuin Kreuznachissa. Hän oli Ismail Hakki, mies, jolla oli monta kansansa luonteen varjopuolta ja joka kuitenkin oli henkevä, kyvykäs äly. Vahinko, ettei hän ollut kasvanut terveellisempien voimien maaperästä. Sanottiin, ettei hän kirjoittanut mitään, piti kaikki muistissaan, ja siitä huolimatta hän huolehti tuhansista, kauas sotatehtävien yli kantavista kauniista kansallisista tehtävistä!

Näihin aikoihin hän käytti voimansa ennen kaikkea Konstantinopolin ja armeijan muonitukseen, ja siitä johtui hänen suuri valtansa. Jos Ismail Hakki olisi poistunut paikaltaan, olisi Turkin armeijalta puuttunut kaikkea; se olisi ollut vielä suuremmassa puutteessa kuin se osaksi jo oli, ja Konstantinopoli olisi ehkä kuollut nälkään. Olihan melkein koko maa nälkätilassa, ei sen vuoksi, että elintarpeita olisi puuttunut, vaan sen takia, ettei maan hallinto ja liikenneyhteys ollut kunnossa ja ettei missään voitu saada tuotantoa ja kulutusta tasapainoon. Ei kukaan oikein tiennyt mistä ja kuinka suurten kaupunkien asukkaat elivät. Me hankimme leipää Konstantinopoliin, kokosimme viljaa Dobrudzasta ja Romaniasta ja autoimme omasta hädästämme huolimatta. Tosin ei se, minkä Konstantinopoliin hankimme, olisi merkinnyt paljoakaan meidän miljoonille vatsoillemme. Mutta jos olisimme laiminlyöneet hankinnan, olisimme samalla menettäneet Turkin, sillä nälkäinen Konstantinopoli olisi kapinoinut kaiken pakkovallan uhallakin. Vallitseeko siellä tosiaankin pakkovalta?

Olen jo puhunut komiteasta; mutta siellä ilmenee muitakin virtauksia voimakkaita miehiä vastaan, valtiollisen, ehkäpä taloudellisenkin vihan aikaansaannoksia, jotka luovat hajaannusta. Näennäisesti rauhallisen pinnan alla liikkuu vahvoja pyörteitä. Niiden liikkeen saattaa usein nähdä pinnallakin, kun ne yrittävät temmata nyt hallitsevat miehet syvyyteen.

Armeijakin kärsii näistä virtauksista. Armeijan johdon täytyy, kuten jo aikaisemmin olen huomauttanut, ottaa ne huomioon, sen täytyy usein olla taipuvainen niihin nähden, mikä ei ole eduksi kokonaisuudelle. Muuten hajoaisi armeija sisällisestikin, sen mieslukuisen voiman nyt yhä rajummin vähentyessä. Puute ja hätä hajoittaa osaltaan armeijaa. Sen olemassaoloa jäytää myös nykyisen sodan loppumattomuus, etenkin kun siihen liittyy edelliset Jemenin ja Balkanin sotaretket, jotka kaikki useille turkkilaisille sotilaille ovat merkinneet yhtä ainoata keskeytymätöntä kokonaisuutta. Kodin kaipuu, ikävä vaimon ja lasten luo — islamkin tuntee tuon ikävän — saa tuhannet sotilaat karkaamaan. Niistä täysistä divisionista, jotka Haidar-Pashassa pannaan junaan, saapuu vain murto-osia Syyriaan ja Mesopotamiaan. Saattaa olla eri mieltä siitä, nouseeko sotilaskarkurien luku Vähässä-Aasiassa 300,000 vai 500,000:een; joka tapauksessa se on miltei yhtä suuri kuin kaikkien Turkin armeijain yhteinen määrä. Kuva ei ole kaunis ja kuitenkin — Turkki pitää yhä puoliaan ja täyttää uskollisuusvelvollisuutensa parhaansa mukaan valittamatta ja epäröimättä!

Bulgariassakin on puute, puute elintarpeista maassa, jossa niitä muuten on liikaakin! Sato oli keskinkertainen, mutta se olisi riittänyt, jos maata olisi hallittu kuten Saksaa, jos täälläkin olisi saatu tasapaino aikaan puutteenalaisten ja ylijäämää tuottaneiden paikkakuntien välillä. Kun koetettiin vaikuttaa tähän suuntaan, vastasi eräs bulgarialainen: "Emme osaa sellaista!" Yksinkertainen selitys, ei oikeastaan itsesyytös. Kädet saavat riippua, kun ei ole opittu niitä liikuttelemaan. Tiedämmehän, että Bulgarialta, kun se Turkin orjuudesta siirtyi täydelliseen valtiolliseen itsenäisyyteen, puuttui kasvattavaa, ankarasti järjestelevää kättä. Sillä ei ollut — sallittakoon minun puhua preussilaisena — kuningas Wilhelrn I:tä, joka loi nuo rautaiset tuet, joiden varassa valtiojärjestelmämme kauan ja varmasti kesti. Bulgaria ei tunne hyvää hallitusta, siellä on sen sijaan sitä enemmän puolueita. Useimmat niistä hyökkäävät ankarasti hallitusta vastaan, ei sen ulkopolitiikan takia, sillä se lupaa suurta tulevaisuutta, kansallisen yhtenäisyyden ja valtiollisen ylivallan Balkanilla, mutta sitä enemmän kiehuu taistelun melske sisäisten asiain ympärillä. Siinä ei arkailla mitään keinoja, ei edes vaarallisinta. Hyökätään omien liittolaisten ja oman armeijan kimppuun. Vaarallista peliä! Dobrudzan kysymys on keskeytymättä kiihkeän puolueriidan aiheena. Hallitus on manannut esille vaarallisia henkiä painostaakseen Turkkia ja meitä, eikä nyt enää pääse irti noista hengistä, jotka uhkaavat särkeä kaiken ja jotka saarnaavat puoluetarkoituksissaan vihaa liittolaisia ja heidän edustajiaan vastaan. Näin ollen huomasimme syksyllä 1917 parhaaksi myöntyä toistaiseksi Dobrudzan-kysymyksessä ja siirtää sen lopullisen ratkaisun sodan päättymisestä riippuvaksi. Peräytyminen tapahtui meidän puoleltamme järkisyistä, ei vakaumuksesta. Huomattavaa on, että heti kun me olimme myöntyneet, hävisi Bulgariasta kysymyksen harrastus kokonaan. Sana Dobrudza oli puoluetaistelussa menettänyt koko kiihoitusvoimansa. Niin loppui tuo onneksi veretön taistelu meitä vastaan, mutta riita vallasta jatkuu valtiollisten puolueitten välillä yhä, tunkien arvelematta kiilansa armeijankin liitoksiin, vieläpä syvemmälle kuin milloinkaan rauhan aikana.

Armeija osoittautuu vastaanottavaksi tälle hajoittavalle toiminnalle, sillä siitä pidetään huonoa huolta, se on melkein puutteessa. Järjestelytyön ja -kyvyn puute ilmenee joka kolkassa. Teemme ehdotuksia perinpohjaisten uudistusten aikaansaamiseksi. Bulgarialaisten taholta myönnetään, että toimenpiteet ovat tarkoitustaan vastaavia, mutta he ovat voimattomia ja pelkäävät niiden toteuttamisesta aiheutuvaa vaivaakin. Tyydytään vain kiristämään maassa olevia saksalaisia — niin yhteisesti valloitettua kuin maa onkin —, heidät kun täytyy sopimuksen mukaan ruokkiakin, koska he eivät taistele Makedonian rajoilla saksalaisen isänmaan, vaan ensi sijassa Bulgarian puolustamiseksi. Saksalaisten tulee, bulgarialaisten käsityksen mukaan, itse huolehtia ravinnostaan, ja he tekevätkin sen hyvän sovun vuoksi, tuovat karjaa, vieläpä ruokaakin Makedoniaan aina kotimaastaan saakka. Alituiset riitaisuudet eivät ilmene taistelevien joukkojen keskuudessa, sillä siellä pidetään toisiaan arvossa, vaan kylläkin yhteisen rintaman takana. Supistaaksemme näitä riitaisuuksia ehdotamme saksalaisten joukkojemme vaihtamista niihin bulgarialaisiin divisioniin, jotka vielä ovat Romaniassa. Tarjoamme täten bulgarialaisille mieslukuun nähden kaksin-, vieläpä kolminkertaisenkin korvauksen, mutta heti nousee Sofiassa ankara melu liittolaisystävyyden rikkomisesta. Tyydymme siis aivan pienien saksalaisten osastojen poistamiseen ja asetamme bulgarialaisten divisionain entisiin asemiin muutamia pataljooniamme. Niin jättävät bulgarialaiset osastot Tonavan pohjoisrannan, jonne ne aikoinaan melkein vastahakoisesti lähtivät.

Siis on Bulgariankin kuvassa hiukan himmeitä kohtia. Mutta me voimme jatkuvasti luottaa liittolaisemme uskollisuuteen, ainakin niin kauan kuin voimme ja haluamme täyttää bulgarialaisten suuret valtiolliset vaatimukset. Kun sitten kesällä 1917 saksalaisten sanomalehtien lausunnot ja eduskunnassa pidetyt puheet sekä Sofiassa että Bulgarian armeijassa synnyttivät epäilyksiä siitä, tahdommeko vielä todella täyttää lupauksemme, silloin alkaa Bulgaria olla huolestuneesti varuillaan, ja — mikä on pahempaa — meitä aletaan epäillä. Puolueet vaativat yhä voimakkaammin Radoslavovin eroa. Hänen ulkopolitiikkansa myönnetään suurpiirteiseksi, kaikki kannattavat sitä vieläkin, mutta hän ei enää näytä olevan se mies, joka kykenisi ajamaan läpi heidän vaatimuksensa liittolaisten piirissä. Hänen sisäpolitiikkaansa vihataan sitä paitsi useasta syystä. Vaaditaan uusia voimia peräsimeen, vanhat ovat bulgarialaisten mielestä olleet jo liian kauan valtion lihapatojen ääressä. Arvellaan, että he ovat jo ehtineet tulla kylläisiksi. Hallituksesta tulee poistaa kaikki, jotka vain ovat yhteydessä Radoslavovin kanssa, korkeimmista virkamiehistä aina kylän vouteihin, sitä vaatii parlamentaarinen n.s. vapaa systeemi. Sen tulee tapahtua nyt, nyt keskellä sotaa!

Itävalta-Unkarista minulla ei ole paljoa sanottavaa. Maan sisäiset vaikeudet eivät ole vähentyneet. Olen jo kertonut, että yritys päästä valtiota hajoittavan tshekkiläisen aineksen kanssa sovintoon lempeyttä käyttämällä kokonaan epäonnistui. Nyt koetetaan kirkon vallan ja vaikutuksen vahvistamisella, uskonnollisten tunteiden näytteillepanolla luoda yhdistävä side valtakunnan erilleen pyrkivien osien tai ainakin sen vaikutusvaltaisimpien piirien välille. Tämäkin yritys jää toivottua tulosta vaille. Se tuo pikemmin uutta hajaannusta ja herättää epäluuloa sielläkin, missä tähän asti vallitsi ehdoton luottamus. Eri kansallisuuksien keskinäinen vieronta pahenee vielä elintarpeitten jaon epätasaisuuden vuoksi. Wienissä on nälkä, kun taas Budapestissä on kylliksi ruokaa. Böömin saksalainen on melkein kuolemaisillaan voipumuksesta, kun taas tshekkiläiseltä puuttuu tuskin mitään. Pahaksi onneksi on sato osaksi ollut huono. Tämä kasvattaa sisäistä pulaa ja lisää sitä vastaisuudessa vieläkin enemmän. Itävalta-Unkarissa ei puutu niin kuin Turkissa teknillisiä keinoja liikatuotanto- ja kulutusalueitten välisen tasapainon aikaansaamiseksi. Mutta puuttuu yhtenäistä tahtoa, tahtonsa toteuttavaa valtiollista mahtia. Siten on sisäisten valtiollisten vastakohtien vanha pahennus siirtynyt suorastaan jokapäiväisen elämänylläpidon alallekin. Ei mikään ihme, että rauhan kaipuu kasvaa ja että luottamus sodan onnelliseen päättymiseen vähenee. Venäjän luhistuminen vaikuttaa sen vuoksi pikemmin hajoittavasti kuin vahvistavasti. Tältä taholta uhkaavan vaaran katoaminen ei näytä kohottavan mieliä, vaan tekee ne välinpitämättömiksi. Italiassakin saavutetuista voitoista riemuitsevat vain eräät kansan piirit. Ylpeys siitä ei enää ulotu suuriin kansanjoukkoihin, jotka osittain ja ajoittain todella kärsivät nälkää Moni seikka, jota ennen vanhan keisarin kuolemaa vielä pidettiin pyhänä, on menettänyt siveellisen merkityksensä. Tuhannet tshekkiläiset ja muut kiihoittajat tallaavat jaloillaan valtakunnan kunniaa enemmän kuin koskaan ennen. Vain paljon vahvemmat hermot, kuin mitä kaksoismonarkian hallintovirastoissa oli, olisivat voineet vastustaa enää kauemmin joukkojen painostusta, jotka osaksi halusivat rauhaa millä hinnalla hyvänsä.

Ja nyt omaan kotimaahamme.

Sen taisteluajan kestäessä, josta aikaisemmin olen kertonut, tapahtuu isänmaassamme syvälle ulottuvia ja seurauksiltaan ankaria muutoksia sisäpoliittisessa tilanteessa. Valtakunnankansleri von Bethmannin ero on käänteelle tunnusmerkillinen. Vaikka aluksi olin otaksunut, että käsityksemme sodan luomasta tilasta olivat samanlaiset, niin täytyi minun aikaa myöten surukseni yhä useammin huomata, että asianlaita ei ollutkaan niin. Minulle oli annettu sodan johto ja sitä varten tarvitsin kaikki isänmaan voimat. Näitten hajoittaminen sisäisillä taisteluilla mitä suurimman ulkonaisen jännityksen vallitessa, kun niitä olisi pitänyt koota ja yhä uudelleen kohottaa, oli ehdottomasti vievä valtiollisen ja sotilaallisen sysäysvoimamme heikkenemiseen. En näin ollen voinut ottaa vastuulleni toimettomuutta, kun huomasin, että se yhtenäisyys jota me rintamalla tarvitsimme, särjettiin kotona. Vakuutettuna siitä, että me jäimme tässä suhteessa vihollisistamme yhä enemmän jälkeen ja että me kuljimme päinvastaista tietä kuin ne, huomasin ikävä kyllä pian edustavani päinvastaista kantaa kuin valtion hallitus. Yhteinen työ kärsi. Pidin senvuoksi velvollisuutenani pyytää Korkeimmalta Sotapäälliköltäni eroa heinäkuussa, niin vaikeaksi kuin sotilaana tunsinkin askeleen. Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt anomustani. Kanslerikin oli samaan aikaan valtiopäivien puoluejohtajien ilmoitusten vuoksi pyytänyt eroa, jonka hän saikin.

Tämä ero toi heti näkyviin ulkonaisesti seurauksia, jotka olivat arveluttavia. Tähän asti ulospäin säilytetty puolueitten välinen näennäinen linnarauha lakkasi. Syntyi enemmistöpuolue, jonka pyrkimykset kävivät selvästi vasempaan. Niitä laiminlyöntejä, joita muka aikaisempina aikoina sisäisiä valtiollisia suhteitamme edelleen kehitettäessä oli tehty, käytettiin nyt sodan aikana ja isänmaan valtiollisesti erittäin tukalan ulkonaisen tilanteen aikaansaaman painon vallitessa siihen, että hallitukselta kiristettiin yhä uusia myönnytyksiä n.s. parlamentaarisen kehityksen hyväksi. Näin ollen täytyi meidän pakostakin menettää sisäistä lujuuttamme. Valtion hallinnon ohjat joutuivat vähitellen äärimmäisyyspuolueitten käsiin.

Bethmann-Hollwegin seuraajaksi nimitettiin tohtori Michaelis. Hänen kanssaan jouduin pian luottamuksellisiin väleihin. Hän oli pelottomasti astunut vaikeaan virkaansa. Hänen virka-aikansa tuli lyhyeksi, olosuhteet osoittautuivat voimakkaammiksi kun hänen hyvä tahtonsa.

Alkuun päässyt parlamentaarinen hajanaisuus ei enää korjautunut. Enemmistö siirtyi yhä enemmän vasemmalle ja asettui teoissaan, monista kauniista sanoistaan huolimatta, niitten ainesten etunenään, jotka tahtoivat hajoittaa tähänastisen valtiojärjestyksen. Yhä selvemmin kävi ilmi, että kotimaa unohti asemamme todellisen vakavuuden taistellessaan puolueopeista ja puolue-eduista tai ei enää tahtonut nähdä tuota vakavuutta. Siitä riemuitsivat vastustajamme julkisesti ja osasivat kiihoittaa puolueriitoja.

Asiain näin ollen haettiin valtakunnankansleria, joka ennen kaikkea kykenisi parlamentaarisen menneisyytensä perusteella vaikuttamaan yhdistävästi särkyneihin puoluesuhteisiin. Valittiin kreivi Hertling. Häneen olin tutustunut jo Plessissä, minne hän oli tullut Baierin kuninkaan seuralaisena. Muistan vielä sen sydämellisyyden, jolla hän onnitteli minua sen johdosta, että olin juuri saanut Hänen Majesteetiltaan keisarilta rautaristin suurristin. Minusta oli valtavaa ja samalla rohkaisevaa huomata, miten iloisin mielin vanha kreivi antoi viimeiset elinvoimansa isänmaan palvelukseen. Hänen raudanluja luottamuksensa asiaamme, hänen uskonsa tulevaisuuteen kesti vaikeimmissakin tiloissa. Hän käsitteli parlamentaarisia puolueita taitavasti, mutta asema oli jo niin vakava, ettei hän enää kyennyt toimimaan kyllin pontevasti. Suhteissa ylimpään armeijanjohtoon jäi valitettavasti jo aikaisemmin peritty epäluulo pysyväksi, joka toisinaan molemmin puolin vaikeutti yhteistyötä. Minun kunnioitukseni kreiviä kohtaan ei siitä vähentynyt. Kuten tunnettua, hän kuoli hiukan sen jälkeen kun oli luopunut vaikeasta toimestaan.

Näitäkään epäkohtia lukuunottamatta ei kaikki kotimaassa ollut vuoden 1917 lopulla ilahuttavaa. Sitä ei saata vaatiakaan. Sota ja sen kärsimykset painavat ankarasti useita kansan osia ja vaikuttavat sen mielialaan. Vuosikausia nälkäisenä tai ainakin tyytymättömänä ollut vatsa estää hengen nousua, painaa ihmiset välinpitämättömyyteen. Suuri yleisö ei meillä ruumiillisesti riittämättömästi ravittuna ole ajatustavaltaan sanottavasti parempi kuin muuallakaan, vaikkakin valtiollinen voima ja kansan siveelliset arvot ovat tehokkaampia elämässämme. Tuon elämän täytyy kuitenkin kärsiä sellaisissa oloissa, etenkin kun se ei enää saa uusia henkisiä ja sielullisia herätteitä. Sellaista elähyttämistä puuttuu meilläkin. Piireissä, joissa muuten oli totuttu ajattelemaan toisin, tapaa jo tuota vaarallista mielipidettä, ettei joukkojen välinpitämättömyydelle enää voi mitään. Tämän mielipiteen puolustajat laskevat kätensä vaipumaan ja antavat asioitten mennä menojaan. He katselevat, kuinka puolueet käyttävät hyväkseen kansan uupumusta hedelmällisenä peltona valtiollista järjestystä hajoittaville aatteilleen ja kylvävät tuhoisaa satoa, joka leviää yhä laajemmalle, kun ei ole käsiä, jotka ryhtyisivät rikkaruohoja kitkemään.

Välinpitämättömyys vaikuttaa samoin kuin toimettomuus. Se muokkaa maaperää otolliseksi tyytymättömyydelle. Se tarttuu, eikä vain kotimaan väestöön, vaan myöskin sinne palaaviin sotilaihin.

Taistelukentältä palaava sotilas saattaa vaikuttaa kotiseutuunsa elähyttävästi ja kohottavasti. Ja niin useimmat tekivätkin. Mutta hän saattaa vaikuttaa masentavastikin, ja niin tekivät valitettavasti useat, eivätkä suinkaan parhaimmat riveissämme seisoneet miehet. He eivät halunneet enää tietää mitään koko sodasta; he saivat aikaan pahaa jo turmeltuneessa maaperässä, imivät siitä vielä pahempaa itseensä ja veivät hajaannusta kotoa mukaansa rintamalle.

Tässä kuvassa on paljon mieltä masentavaa. Siinä ei kaikki ole sodan seurausta, sen ei ainakaan tarvinnut olla sitä. Sota ei yksinomaan kohota, se hajoittaa myös. Ja tämä sota teki siinä suhteessa enemmän kuin mikään aikaisempi: se ei turmellut ainoastaan ruumiita vaan sielutkin.

Vastustajakin pitää huolta hajaannuksesta. Ei ainoastaan saarrollaan ja sen aiheuttamalla puolinälällä, vaan myös toisella keinolla, jota sanotaan "propagandan harjoittamiseksi vihollisleirissä." Se on uusi taisteluväline, jota entisyys ei tuntenut ainakaan niin laajassa muodossa ja niin häikäilemättömästi käytettynä. Vastustaja käytti sitä Saksassa ja Turkissa, Itävalta-Unkarissa ja Bulgariassa. Kiihoittavien lentolehtisten sade ei lankea ainoastaan meidän rintamiemme taa idässä ja lännessä, vaan myöskin turkkilaisen rintaman taa Irakissa ja Syyriassa.

Tällaista kiihoitusta sanottiin "vastustajan valistamiseksi". Sitä olisi pitänyt nimittää "totuuden verhoamiseksi" tai vieläkin pahemmalla nimellä "vihollisen luonteen myrkyttämiseksi". Sen synnyttäjänä on tunne siitä, että asianomainen ei ole kyllin voimakas voittamaan vastustajaa rehellisessä, avoimessa taistelussa ja kukistamaan sen siveellistä voimaa vain urhoollisesti iskevän miekan voitolla.

Lopuksi vielä yritys katsahtaa meille vihamielisten valtioiden sisäiseen elämään! Sanon tahallani "yritys", sillä vain sellainen saattoi sotatilan aikana tulla kysymykseen. Meitä ei nimittäin oltu saarrettu ainoastaan taloudelliseen liikeyhteyteen nähden, vaan kaikki muutkin suhteemme ulkomaihin olivat katkaistut. Asiaintilaa muutti osittainen yhteys puolueettomien naapurimaitten kanssa vain vähän. Asiamiestoimintamme tuotti vain aivan mitättömiä tuloksia. Meidän ja vastustajiemme välisessä taistelussa jäi tällä alalla saksalainen kultakin tappiolle!

Tiesimme, että taistelevan länsirintaman takana oli hallitus, joka henkilökohtaisen vihan- ja kostontunteen täyttämänä, yhtämittaa ruoski valveille kansansa sisimpiä aineksia. Kun Clemenceaun ääni kajahtaa, on sen sävynä aina "Voi tähänastista voittajaa!" Ranska vuotaa verta tuhansista haavoista. Jollemme sitä tietäisi, kuulisimme sen maan diktaattorin avoimista julistuksista. Mutta Ranska jatkaa taistelua. Ei sanaa, ei ajatustakaan myöntymisestä. Missä vain ilmenee halkeamia rautaisin kahlein kiedottuun valtiorakenteeseen, siihen käy hallitus hillittömällä voimalla kokoonkouristaen käsiksi. Ja tarkoitus saavutetaan. Halutkoon kansan enemmistö vain rauhaa, tasavaltaisen vapauden maassa tallataan jokainen tällainen ilmiö kylmäverisesti maahan, ja kansaa ruokitaan jatkuvasti vapaamielisillä korulauseilla.

Jo ennen sodan puhkeamista oli n.s. antimilitaristisessa Ranskassa sanat "humanismi ja pasifismi" leimattu "vaarallisiksi huumauskeinoiksi", joilla "opinkappaleeseen takertuneet rauhanaatteen ajajat pyrkivät heikentämään kansojen miehekkyyttä". "Pasifismia on ollut kaikkina aikoina, sen oikea nimi on pelkuruus — yksilön liiallinen rakkaus itseensä, joka saa hänet säikähtämään jokaista henkilökohtaista vaaraa, mikä ei tuota hänelle aivan välitöntä hyötyä."

Niin puhuttiin "rauhanaikuisessa Ranskassa". Oliko siis ihme, ettei sodanaikuinen Ranska ajatellut lempeämmin, vaan tuomitsi maankavaltajaksi jokaisen, joka sodassa yleensä uskalsi puhua rauhasta?

Emme voi epäillä, että Ranskan kansa vuoden 1917 lopulla saa parempaa ravintoa kuin Saksan. Erikoisesti pidetään huolta pariisilaisista, heille koetetaan korvata kaikin tavoin sodan aiheuttamat menetykset ja heitä rauhoitetaan kaikenlaisilla nautinnoilla. Meistä tuntuu epäiltävältä, olisiko gallialainen kestänyt puutetta jokapäiväisessä elämässä yhtä alttiisti ja yhtä kauan kuin hänen germaninen vastustajansa. Toivomme, että siihen kokeeseen ehkä vielä joudutaan. Mutta meidän tulee olla selvillä siitäkin, että todella nälkäisen Ranskan täytyy taistella niin kauan kuin Englanti tahtoo, vaikkapa se siten tuhoutuisikin. Kyllähän ranskalaiset sotavangit puhuvat sodan kurjuudesta, kertovat kotimaassa vallitsevasta hädästä. Mutta heidän oma ulkonäkönsä ei todista minkäänlaista puutetta. Kaikki toivovat taistelun loppumista, mutta kukaan ei usko siihen niin kauan kuin "toiset haluavat taistella".

Kuinka on Englannin laita?

Emämaan talous ja sen asema maailmassa on suunnattomassa vaarassa. Kukaan ei siellä varo sitä ilmaisemasta. On vain yksi keino: voitto! Tämän sotavuoden kuluessa Englanti on voittanut "heikkouden kohtauksen". Yhteen aikaan näytti siltä, kuin olisi yleisen sodanhalun lujuus höltymässä ja sodan päämääristä olisi tingitty. Lordi Lansdowne koroitti äänensä. Mutta sen kaiku tukahtui sotaisen kaikkivallan puserrukseen, joka vakuutti sodan varmasti pian loppuvan. Taloudellisen ja valtiollisen mielialan syvimmän laskun jälkeen oli kesällä taas tunnettu koittavan menestyksen aamuilman tuoksua, jonka lähde kyllä pysyi meille tuntemattomana aina vuoden 1917 loppuun. Se oli, kuten vasta myöhemmin saimme tietää, noussut valtiollisesta lätäköstä Keski-Euroopan alueelta. Ajatus ratkaisun lähenemisestä nostaa taas koko kansan päättävänä pystyyn. Taas kestetään mielellään nautintojen puutetta, luovutaan nurkumatta tähänastisista tottumuksista ja valtiollisesta vapaudesta, toivossa, että toteutuu ennustus, jonka mukaan jokainen yksityinen englantilainen sodan päätyttyä tulee rikkaammaksi. Taloudelliseen itsekkyyteen liittyy yksityisen englantilaisen valtiollinen itsekkyys. Siis ei täälläkään kuulu mitään rauhasta, jollei mahdollisesti siinä tapauksessa että sota uhkaa tulla liian kalliiksi. Englantilaiset sotavangit puhuvat vuoden 1917 lopulla aivan samaa kuin 1914. Taistelun iloa ei ole kellään. Mutta siitä ei kotimaassa kukaan puhu. Vaaditaan ja vaatimukset täytetään.

Aivan toiselta kuin Ranskassa ja Englannissa näyttää tilanne Italiassa. Viime syksyn taisteluissa tuhannet italialaiset sotilaat ovat taistelun kulun pakottamatta laskeneet aseensa, ei suinkaan rohkeuden puutteesta, vaan inhosta mieletöntä teurastusta kohtaan. Iloisin kasvoin he lähtivät matkalle meidän isänmaahamme ja tervehtivät siellä tuttuja työpaikkoja saksalaisin lauluin. Vaikkapa sotainto armeijassa ja laivastossa onkin jäätymispisteessä, ei kansa kuitenkaan kokonaan lamaudu. Se tietää, että sen muuten täytyisi kärsiä nälkää ja vilua. Italian tahdon täytyy yhä edelleenkin taipua vieraaseen tahtoon; siinä sen raskas osa alusta alkaen. Sotaa siedetään houkuttelevan runsaan saaliin toivossa.

Yhdysvalloista kuuluu korviimme vielä vähemmin ääniä kuin Euroopan vieraista maista. Se, mitä kuulemme, vahvistaa olettamustamme. Loistava, vaikkakin armoton ansionhankinta sodan avulla on astunut palvelemaan isänmaallisuutta, joka tekee tehtävänsä. Tässäkin maassa, jonka ovella Vapauden patsas heittää häikäisevän valonsa saapuvaan vieraaseen, vallitsee sodan pakon vuoksi täysi häikäilemätön väkivalta. Sodan luonne ymmärretään. Vienojen äänien täytyy vaieta, kunnes kova työ on tehty. Sitten saa kultainen vapaus taas puhua ihmiskunnan menestykseksi. Kaikki yhteiskuntakerrokset ja kansallisuudet ovat yksimielisiä taistelussa aatteen puolesta, ja missä usko tähän tai veren ääni ei puhu turmion partaalle syöstyn anglosaksin puolesta, siellä heitetään kultaa ratkaisijaksi vaakakuppiin.

Venäjästä minun ei tarvitse puhua enää. Me näemme sen sisustan avoimena liekkipätsinä. Se palaa ehkä aivan poroksi, joka tapauksessa se on lyöty maahan ja on temmannut liittolaisensa Romanian mukaansa.

Sellaiselta minusta näyttivät kysymyksessä olevat olosuhteet lopulla vuotta 1917.

Näihin aikoihin on kai moni mietteissään tehnyt seuraavan tärkeän kysymyksen: "Kuinka on selitettävissä, että vihollinen ei tinkinyt vähääkään hillittömistä vaatimuksistaan, huolimatta monista sotilaallisista tappioistaan v. 1917, huolimatta Venäjän, tärkeän voimatekijän, eroamisesta sodasta, huolimatta sukellussodan joka tapauksissa syvälle ulottuvasta vaikutuksesta ja siten syntyneestä epävarmuudesta, voidaanko tuoda voimakkaita pohjoisamerikkalaisia joukkoja Europan sotanäyttämölle? Kuinka Wilson saattoi vielä tammikuun 18:ntena 1918 toisten vihollismaiden hallitusten kannattamana vaatia rauhaa, jonka olisi saattanut sanella täydellisesti lyödylle viholliselle, mutta jota ei saattanut ehdottaa tähän asti menestyksellisesti taistelleelle ja kaukana vihollisen alueella seisovalle vastustajalle?"

Vastaukseni siihen oli silloin ja on nytkin seuraava.

Sill'aikaa kun me löimme vihollisarmeijat, niiden hallitusten ja kansojen katseet suuntautuivat vääjäämättä isänmaamme ja liittolaismaittemme sisäisiin oloihin. Vihollinen ei saattanut olla huomaamatta heikkouksia, jotka olen kuvannut. Mutta nämä heikkoudet vahvistivat sen meille usein käsittämättömiä toiveita ja sen pyrkimystä voittoon.

Ei siinä kyllin, että vihollisen tiedonhankintatyö, joka toimi mahdollisimman edullisissa olosuhteissa, antoi vastustajalle toivotun käsityksen meidän oloistamme. Kansamme ja sen valtiolliset edustajat eivät tehneet mitään kätkeäkseen kotoiset epäkohdat vastustajan silmiltä. Saksalainen ei osoittautunut niin hyvin valtiollisesti koulutetuksi, että hän olisi kyennyt hillitsemään itseään. Hänellä oli tarve lausua ajatuksensa julki, vaikkapa se olisi vaikuttanut hyvinkin tuhoisasti. Hän arveli, että hänen tuli tyydyttää turhamaisuuttaan ilmoittamalla tietonsa ja tunteensa koko avaralle maailmalle. Vahingoittiko vai hyödyttikö hän tällä lailla isänmaataan, oli hänessä vallitsevan maailmankansalaisen häilyvän tunteen kannalta toisarvoinen kysymys. Hän uskoi puhuneensa oikein ja viisaasti, hän oli itse siihen tyytyväinen ja otaksui, että hänen kuulijansakin ovat tyytyväisiä. Ja asia oli hänen mielestään sillä hyvä.

Tämä virhe on vahingoittanut meitä suuressa taistelussamme kansallisen olemassaolomme puolesta enemmän kuin vastoinkäymiset sodassa. Englantilaiselle toiseksi luonteeksi tulleen valtiollisen itsekasvatuksen ja ranskalaiselle ominaisen yleismaailmallisesta haaveilusta kokonaan vapaan isänmaanrakkauden puute oli käsitykseni mukaan pohjimmaisena selityksenä siihen Saksan rauhanpäätökseen, joka heinäkuun 19:ntenä 1917 saavutti valtiopäivien hyväksymisen, siis sinä päivänä, jolloin Venäjän sotavoiman kuolinkamppailu kävi täysin ilmeiseksi. Tiedän aivan hyvin, että niiden asiallisten syiden joukossa, jotka silloin vaikuttivat ratkaisevasti tähän päätökseen, oli tärkeä osa useilla pettymyksillä sodan kulkuun ja sukellussotamme näkyviin tuloksiin nähden. Saattaa olla eri mieltä siitä, oliko tällainen epäluottamus asemamme kannalta oikeutettua — kuten tunnettua arvostelin minä sitä suosiollisemmin —, mutta aivan virheellisenä oli minusta pidettävä sitä tapaa ja muotoa, jolla parlamentaarisissa piireissä päätettiin ottaa tämä askel. Hetkellä, jolloin vastustaja, jos saksalaiset olisivat käyttäytyneet poliittisesti oikein, olisi ollut kenties tyytyväinen, jos se olisi Saksan kansan sydämen lyönnissä huomannut pienimmänkin taipumuksen rauhaan, me huusimme sille rauhankaipuumme suoraan korviin. Ne sanontatavat, joilla asian oleellinen puoli koetettiin verhota, olivat niin läpinäkyviä, ettei niillä voitu pettää ketään vihollisleirissä. Niinpä vastasi Clemenceaun sanoihin "minä käyn sotaa!" meillä kaiku "me haluamme rauhaa!"

En silloin asettunut vastustamaan tätä rauhanpäätöstä inhimillisen tunteen, vaan sotilaallisen ajatustavan kannalta. Huomasin etukäteen, mitä se meille maksaisi ja puin sen sanoiksi: "Ainakin yksi sotavuosi vielä!" Yksi sotavuosi meidän ja liittolaistemme vaikeassa asemassa!

NELJÄS OSA

RATKAISUTAISTELU LÄNNESSÄ

KYSYMYS HYÖKKÄYKSESTÄ LÄNSIRINTAMALLA.

Aikomuksia ja edellytyksiä vuodeksi 1918.

Kun ottaa huomioon sen vakavan kuvan, jolla lopetin esitykseni edellisen osan, asetettaneen minulle oikeutettu kysymys, mitä edellytyksiä luulin olevan sodan suotuisaan lopettamiseen viimeisellä suurella aseellisella ratkaisulla.

Vastauksessani sanoudun irti valtiollisista näkökohdista ja puhun vain sotilaan kannalta, kääntyen aluksi liittolaistemme keskuudessa vallitseviin olosuhteihin:

Katsoen Venäjän ja Romanian sotilaalliseen voimattomuuteen ja Italian kärsimiin suuriin tappioihin pidin Itävalta-Unkarin asemaa sotilaallisesti siinä määrin huojennettuna, ettei Tonavan valtion tulisi vaikeaksi kestää nykyistä sotatilannetta rintamallaan. Bulgarian taas arvelin kyllä kykenevän pitämään puoliaan liittolaisvoimia vastaan Makedoniassa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun ne bulgarialaiset taisteluvoimat, jotka vielä olivat Romanian ja Venäjän rintamilla, piakkoin vapautuisivat sieltä pelkästään Makedoniaa varten. Venäjän romahtaminen oli taas riittävästi parantanut Turkinkin asemaa Vähässä-Aasiassa. Sillä oli nyt, minun arvosteluni mukaan kylliksi voimia käytettävissään vahvistaakseen oleellisesti armeijojaan Mesopotamiassa ja Syyriassa.

Mielestäni riippui siis liittolaistemme jatkuva kestävyys, paitsi niiden hyvästä tahdosta, vain siitä, oliko niillä tehtäviään varten käytettävissä riittävästi taisteluvälineitä ja osattiinko niitä tarkoituksenmukaisesti käyttää. Muuta kuin puolensapitämistä en vaatinut miltään liittolaiseltamme. Me halusimme itse saada sodan ratkaistuksi lännessä. Sitä varten saimme nyt idässä olleet voimamme vapaiksi ja toivoimme, että ainakin paremman vuodenajan tullessa pääsisimme niitä käyttämään. Näitten voimien avulla saatoimme lännessä saavuttaa ylivoiman mieslukuun nähden. Ensi kertaa koko sodan aikana saksalainen ylivoima jollakin rintamallamme! Meidän ylivoimamme ei kylläkään saattanut olla niin suuri kuin se ylivoima, jolla englantilaiset ja ranskalaiset kolme vuotta olivat turhaan ahdistelleet länsirintamaamme. Etenkään eivät meidän itäiset voimamme riittäneet korvaamaan vastustajiemme suurta ylivoimaa tykistöön ja lentovälineihin nähden. Kuitenkin kykenimme kokoamaan jollekin kohdalle länsirintamaa valtavan voiman vihollisen linjojen musertamiseksi, panematta itseämme silti liian paljon alttiiksi muilla rintamanosilla.

Helppo ja yksinkertainen ei päätös hyökkäyksen aloittamisesta länsirintamalla kuitenkaan ollut, vaikkakin suhteet mieslukuun nähden olivat meille suotuisat. Epäilys, saattaisimmeko tosiaan saavuttaa suuren menestyksen, ei ollut vähäinen. Tähänastisten vihollishyökkäysten kulussa ja tuloksissa en tosiaankaan saattanut löytää mitään hyökkäykseen kehoittavaa. Mitä oli vihollinen kaikella lukuun perustuvalla ylivoimallaan, miljoonilla granaateillaan, heittomiinoillaan ja ihmishekatombeillaan lopullisesti voittanut? Muutaman kilometrin levyiset maa-aluesaavutukset olivat kuukausia kestäneiden ponnistusten tulos. Tietenkin olimme mekin puolustautuessamme kärsineet ankaria tappioita, mutta kuitenkin oli otaksuttavaa, että hyökkääjien tappiot olivat melkoista suuremmat. Yksistään n.s. ainestaisteluilla emme koskaan voisi saavuttaa ratkaisevaa päämäärää. Sellaisten taistelujen käymiseen meillä ei ollut aikaa eikä voimia. Sillä yhä lähemmäksi tuli se hetki, jolloin täysivoimainen Amerikka vähitellen astuisi näyttämölle. Jollei sukellussotamme siihen mennessä vaikuttaisi niin paljoa, että suurten joukko-osastojen ja niiden tarpeiden kuljettaminen kävisi kysymyksenalaiseksi, silloin tuli asemamme pakostakin vakavaksi.

Luonnollisena herää kysymys, mikä seikka näytti oikeuttavan meidät toivomaan yhtä tai useampaa ratkaisevaa voittoa, vaikka vastustajamme eivät olleet tähän mennessä saavuttaneet mitään sellaista. Vastaus on helppo antaa, mutta vaikea selittää; se on ilmaistavissa sanalla: "luottamus". Ei luottamus onnelliseen sattumaan, häilyviin toiveihin, vielä vähemmän luottamus lukumäärään tai ulkonaiseen voimaan. Se oli sitä luottamusta, jota päällikkö tuntee lähettäessään joukkonsa vihollisen tuleen, varmana siitä, että ne kestävät vaikeimmankin ja tekevät mahdottomalta näyttävän mahdolliseksi. Sama luottamus oli minussa, kun me vuosina 1916 ja 1917 jätimme länsirintamamme melkein yli-inhimillisen kuormituksen alaiseksi, hyökätäksemme toisaalla, ja sama luottamus antoi meille uskallusta pitää pienillä voimilla aisoissa vihollisen ylivoiman kaikilla sotakentillä, vieläpä lyödäkin sen.

Luvultaan tarpeellisen suuri voima oli nyt käytettävänämme eikä minusta myöskään missään näyttänyt puuttuvan tahtoa kelpo työhön. Minä suorastaan tunsin, kuinka joukot kaihosivat päästä pois puolustussodan kurjuudesta ja painosta. Tiesin, että saksalaisesta "kaniinista", jota eräs katkerimmista vihollisistamme luuli englantilaisessa ivassaan voivansa nauraa "aukealta kentältä maakoloihin ajetuksi", tulisi hyökkäyskypäräinen saksalainen, joka koko vihaansa hehkuen nousee ampumahaudoista, haihduttaakseen voittoisassa hyökkäyksessä puolustussodan monivuotiset kärsimykset.

Sen lisäksi uskoin hyökkäyskäskymme johtavan vieläkin kauemmas kantaviin seurauksiin. Toivoin, että ensimmäiset voitolliset iskumme kohottaisivat koko isänmaankin synkkänä hautomasta ja miettimästä ajan kurjuutta, taistelumme toivottomuutta ja uskoa, että on mahdotonta lopettaa sota muulla lailla kuin alistumalla tyrannimaisten voimien tuomioon. Kun säihkyvä säilä nousee, niin se tempaa sydämet mukaansa — niin on aina ollut laita; olisiko nyt toisin? Ja toiveeni kiitivät pois yli isänmaan rajojen. Suuren saksalaisen sotamenestyksen mahtavasta vaikutuksesta arvelin sotainnon nousevan alakuloisuuteen vaipuneessa Itävalta-Unkarissakin, Bulgarian valtiollisten ja kansallisten toiveiden taas lehahtavan liekkiin, puolensapitämisen halun vahvistuvan kaukaisissa turkkilaisissa maissakin.

Kuinka olisinkaan voinut luopua vuorenlujasta uskostani asiamme voittoon suositellakseni keisarilleni isänmaani ja omantuntoni edessä antautumista. "Antautumistako?" Niin juuri! Ei saattanut olla eri mieltä siitä, että viholliset asettaisivat vaatimuksensa niin korkealle. Kun kerran olisimme joutuneet myöntymisen kaltevalle pinnalle ja kun voimiemme korkein jännitys lakkaisi, silloin ei olisi odotettavissa muuta päätöstä kuin kauhea loppu, jollemme edeltäkäsin olisi lamauttaneet vihollisen käsivarsia ja tahtoa. Sellaiset olivat edellytyksemme jo v. 1917, sellaisina ne myöhemmin toteutuivat. Meillä oli aina valittavana taistelu voittoon saakka tai alistuminen aina itsensäkieltämiseen. Puhuivatko vastustajamme koskaan muussa mielessä? Minun korvaani ei koskaan kuulunut muuta ääntä. Jos sellainen siis todella on jossain rauhaa tavoitellen kaikunut, niin se ei ainakaan tunkenut minun ja vihollisvaltiomiehen välillä olevan ilmapiirin läpi.

Meillä oli minun vakaumukseni mukaan voimat ja sotainen henki, joita tarvittiin viimeiseen, ratkaisua luovaan aseleikkiin. Meidän oli vain päätettävä, missä ja kuinka siihen oli ryhdyttävä. Kysymykseen "kuinka" saattoi yleensä vastata seuraavasti: Oli vältettävä pysähdykseen joutumista n.s. ainestaistelussa. Meidän oli annettava luja, mahdollisimman yllättävä isku. Jos meidän ei onnistuisi yhdellä ainoalla iskulla saada vihollisen vastustusta murtumaan, niin tuli tähän ensimmäiseen iskuun liittää useita uusia iskuja eri paikoissa vihollisen puolustuslinjalla, kunnes päämäärämme olisi saavutettu.

Sotaihanteena kangasteli mielessäni luonnollisesti jo edeltäkäsin vihollisten linjojen täydellinen puhkaiseminen, murto, joka avaisi meille ovet vapaisiin sotaliikkeihin. Tämä aukko oli lyötävä linjalla Arras—Cambrai—St. Quentin—La Fère. Valtiolliset näkökohdat eivät vaikuttaneet tämän hyökkäysrintaman valintaan. Emme tahtoneet hyökätä täällä sen takia, että meillä tällä alueella oli englantilaisia vastassa. Pidin tosin Englantia yhä vihollistemme vastarinnan päätukena, mutta olin samalla myös selvillä siitä, että Ranska tahtoi vahingoittaa valtiollista olemassaoloamme aina tuhoon asti yhtä hellittämättömästi kuin Englantikin.

Sotilaalliselta kannalta oli yhtä vähän merkitystä sillä, suuntaisimmeko ensimmäisen hyökkäyksemme ranskalaisia vai englantilaisia vastaan. Englantilaiset olivat epäilemättä kömpelömpiä taistelussa kuin heidän asetoverinsa. He eivät osanneet hallita nopeasti vaihtelevia tilanteita. He työskentelivät liian kaavamaisesti. Nämä virheet olivat tähän asti ilmenneet englantilaisten hyökkäyksissä, ja luulin, että asianlaita olisi sama puolustuksessakin. Sellaiset ilmiöt olivat jokaisesta sotilaskasvatuksen tuntijasta itsestään selviä. Ne johtuivat vastaavan rauhanaikuisen kasvatuksen puutteesta. Ei edes monivuotinen sotakaan saattanut täydellisesti korvata puuttuvia valmistuksia. Mitä englantilaisten notkeudesta taistelussa puuttui, sen he ainakin osittain korvasivat sitkeydellään, jota he osoittivat tehtävästään ja päämäärästään kiinnipitämisessä, olipa sitten kysymys hyökkäyksestä tai puolustuksesta. Englantilaiset joukko-osastot olivat arvoltaan erilaisia. Valiojoukot olivat kotoisin siirtomaista, ilmiö, joka kai johtuu siitä, että sikäläinen väestö on pääasiallisesti maata viljelevää.

Ranskalainen oli yleensä tottuneempi taisteluun kuin hänen englantilainen liittolaisensa. Sen sijaan hän ei ollut niin sitkeä puolustuksessa. Ranskalaista tykistöä pitivät sekä päällikkömme että sotilaamme vaarallisimpana vihollisenaan, kun taas ranskalaista jalkamiestä ei pidetty niin suuressa arvossa. Kuitenkin olivat ranskalaisetkin joukko-osastot tässä suhteessa erilaisia riippuen siitä, mistä seudusta ne saivat täydennysväkensä.

Huolimatta näennäisestä johdon yhteyden löyhyydestä englantilais-ranskalaisella rintamalla saattoi pitää varmana, että toinen liittolainen hätätilassa kiiruhtaisi toisen avuksi. Pidin itsestään selvänä, että ranskalainen tällaisessa tapauksessa toimisi nopeammin, olihan Ranska riippuvainen Englannin valtiollisesta tahdosta; sitä paitsi saatoin nojautua tähänastisiin sotakokemuksiini.

Kun hyökkäyksestä oli päätettävä, ulottui englantilaisten rintama merestä aina St. Quentinin eteläpuolelle, sen pohjoinen siipi oli Flanderin taistelusta saakka ollut hyvin lujasti miehitettynä. Toinen, heikompi joukkoryhmä näytti Cambrain taistelun ajoilta jääneen sikäläiselle taistelupaikalle. Muuten olivat englantilaiset joukot nähtävästi jaetut jokseenkin tasaisesti; heikoimmin miehitetyiltä tuntuivat Cambrain ryhmän eteläpuolella olevat asemat. Meidän rintamamme sisään tunkeutuva kaari tämän kaupungin luona oli meidän marrask. 30:ntenä tekemämme vastaiskun jälkeen jokseenkin loiva, mutta kuitenkin kyllin selvä antaakseen tilaisuuden, kuten sanottiin, taktillisten pihtien käyttämiseen pohjoisesta ja idästä. Sellaisilla pihdeillä aioimme murtaa sikäläiset voimat. Kuitenkin oli kyseenalaista, pysyisikö englantilaisten voimien jaoittelu todella sellaisena kuin olen kuvannut aina hyökkäyksemme alkuun saakka. Se riippui kai melkoisesti siitä, saatoimmeko mahdollisesti pitää salassa hyökkäysaikeemme. Tärkeä kysymys! Kaikki kokemuksemme puhuivat sen todennäköisyyttä vieläpä sellaista mahdollisuuttakin vastaan. Me olimme tunteneet kaikki vastustajan valmistukset suuria länsirintamamme murtoyrityksiä varten jo kauan ennen varsinaisten taistelujen alkamista. Melkein säännöllisesti saatoimme määritellä vihollisen hyökkäysrintaman laajuudenkin. Vihollisen kuukausia kestäneet varustelut olivat tiedustelulentäjiemme silmät aina huomanneet. Mutta maan pinnallakin toimiva tiedustelumme oli kehittynyt erittäin herkäksi huomaamaan jokaisen muutoksen vihollisen puolella. Vihollinen oli ilmeisesti pitänyt mahdottomana salata laajoja valmistelujaan ja joukkojen kokoamista suurtaisteluja varten eikä koettanutkaan pyrkiä yllätyksien aikaansaantiin. Me puolestamme pidimme yllättämistä erittäin tärkeänä. Meidän päämäärämme edellytti sen sijaan osittain luopumaan pitkällisistä teknillisistä valmisteluista. Oli jätettävä alijohtajiemme ja joukkojemme taktillisen tajun ratkaistavaksi kuinka pitkälle siinä suhteessa saattoi mennä.

Hyökkäystaistelumme ei kaivannut ainoastaan teknillistä valmistusta vaan taktillista kouluutustakin. Kuten vuotta aikaisemmin puolustuksesta, laadittiin nyt hyökkäyksestä uudet säännöt ja joukoille annettiin tarkkoja ohjeita. Luottaen joukkojen henkeen asetettiin hyökkäyksen raskain paino harvain ampumaketjujen kannettavaksi, ja niiden ampumiskykyä kohotettiin konekiväärien joukoittaisella käytöllä ja välittömästi kenttätykistön ja taistelulentäjien avulla. Tällaiset ohuet jalkaväkiketjut kykenivät hyökkäykseen vain silloin, kun niitä innosti voimakas hyökkäyshalu. Luovuimme siis kokonaan musertavia joukkoja käyttävästä taktiikasta, jossa yksityinen sotilas tovereittensa ruumiiden suojelemana saa hyökkäysvaiston, taktiikka, jota olimme nähneet itäisen vastustajamme runsaassa määrin käyttävän ja josta lännessäkin olimme silloin tällöin saaneet kokemusta.

Kun vihollisen sanomalehdistö v. 1918 kertoi maailmalle Saksan joukkohyökkäyksistä, niin käytti se kai tätä ilmaisumuotoa ensi sijassa tyydyttääkseen sensatsionin kaipuuta, mutta kai myös tehdäkseen lukijoilleen taistelukuvat havainnollisemmiksi ja tapaukset käsitettävämmiksi. Mistä olisimme ottaneet edes ihmiset sellaiseen joukkotaktiikkaan ja sellaisiin joukkouhreihin? Sitäpaitsi meillä oli kylliksi kokemusta siitä, kuinka hyödyttömästi kalliit voimat vaipuivat linjojemme eteen, kun niittäjämme uudella taistelukentän viikatteella, konekiväärillä, saattoivat korjata sitä runsaamman verisen sadon mitä tiheämpinä ihmiskorret seisoivat.

Nämä seikat, jotka koskevat pikemmin taistelutapamme henkeä kuin tekniikkaa, riittänevät hyökkäysperiaatteittemme yleiseksi piirteeksi. Saksalainen jalkamies kantoi nytkin taistelun kuorman. Hänen sisar-aselajillaan oli tuo yhtä paljon kunniaa tuottava ja tuhonalainen tehtävä: helpottaa kunnon muskettimiehen työtä.

Olimme täysin tietoisia länsirintamalla lähestyvän suuren aseleikkimme vaikeudesta. Se velvoitti meidät luonnollisesti viemään tähän verileikkiin kaikki voimat mitä suinkin voitiin muilta sotanäyttämöiltä vapauttaa.

Valtiollisten ja taloudellisten olojemme nykyinen tila ja jatkuva kehitys tuottivat tämän suunnitelman toteuttamiselle monenlaisia vaikeuksia, jotka useasti vaativat minua mieskohtaisesti puuttumaan asioihin. Esitettäköön tämä tärkeä kysymys yhtäjaksoisesti. Aloitan idästä.

Joulukuun 15:ntenä oli Venäjän rintamalla solmittu aselepo. Venäjän armeijan hajoamisen johdosta olimme jo aikaisemmin alkaneet kulettaa sieltä pois suurta osaa taisteluosastojamme. Osan toimi- ja taistelukelpoisista divisionista oli kuitenkin jäätävä sinne, kunnes lopullinen välien selvitys Venäjän ja Romanian kanssa oli tapahtunut.

Olisi tietenkin ollut sotilaallisten toivomustemme mukaista, jos vuosi 1918 olisi idässä alkanut rauhankellojen soitolla. Mutta niiden asemesta kuului Brest-Litovskin neuvotteluhuoneesta kumouksellisiin opinkappaleisiinsa pinttyneiden miesten mitä hurjimpia kiihoituspuheita. Nämä valtiolliset kiihoittajat kehoittivat kaikkien maiden laajoja kansanjoukkoja pudistamaan päältään painavan orjuuden ikeen toimeenpanemalla hirmuvallan. Rauha maailmassa oli turvattava porvariston joukkomurhilla. Venäläiset neuvottelijat, etenkin Trotski, alensivat neuvottelupöydän, jonka ääressä kahden mahtavan vastustajan sovinnon piti syntyä, hurjien agitaattorien puhujalavaksi. Ei siis ollut ihme, etteivät rauhanneuvottelut edistyneet. Minun mielestäni Lenin ja Trotski eivät ajaneet politiikkaansa tappiolle joutuneiden tavoin, vaan kuin voittajat, he kun koettivat saada aikaan valtiollista hajaantumista selkäpuolellamme ja sotajoukkojemme riveissä. Rauha uhkasi tällaisissa olosuhteissa tulla huonompi kuin aselepo. Hallituksemme edustajat tällöin vielä rauhankysymyksiä käsiteltäessä olivat pettävien toiveiden vallassa. Ylin armeijanjohto voi ansiokseen mainita, että se oivalsi vaarat ja varoitti niistä.

Olipa edustajillamme Brest-Litovskissa voitettavana miten suuret vaikeudet tahansa, minun velvollisuuteni oli kuitenkin vaatia, että ottamalla huomioon lännessä suunnitellut sotatoimet meidän oli mitä pikimmin saatava rauha idässä. Asia pääsi kuitenkin vasta sitten oikein vauhtiin, kun Trotski helmikuun 10:ntenä kieltäytyi allekirjoittamasta rauhansopimusta, mutta muuten kuitenkin selitti sotatilan päättyneeksi. Minä saatoin pitää tätä Trotskin kaikkia kansainoikeudellisia periaatteita pilkkaavaa menettelyä vain yrityksenä pysyttää tilanne idässä jatkuvasti epämääräisenä. En voi ottaa ratkaistavakseni, oliko myöskin ententella vaikutusta tähän yritykseen. Joka tapauksessa oli silloinen tilanne sotilaallisessa suhteessa sietämätön. Valtakunnankansleri kreivi von Hertling yhtyi tähän ylimmän armeijanjohdon mielipiteeseen. Hänen Majesteettinsa Keisari päätti helmikuun 13:ntena, että sotatoimien tuli idässä jälleen alkaa helmikuun 18:ntena.

Päätettyjen sotatoimien täytäntöönpano kohtasi tuskin missään enää vakavampaa vihollisen vastarintaa. Venäjän hallitus huomasi nyt sitä uhkaavan vaaran. Maaliskuun 3:ntena allekirjoitettiin Brest-Litovskissa rauha neliliiton ja Iso-Venäjän välillä. Venäjän sotilaallinen voima oli täten oikeudellisestikin jättänyt sodan. Suuret maa-alueet ja kansanheimot oli lohkaistu tähänastisesta kiinteästä venäläisestä ruumiista, Venäjän varsinaiseen ytimeen oli syntynyt syvä juopa Iso-Venäjän ja Ukrainan välille. Rauhanehdoista johtuva reunavaltioiden erkaantuminen entisestä tsaarivaltakunnasta oli minun mielestäni ennen kaikkea sotilaallinen voitto. Siten oli, käyttääkseni sotilaallista vertausta, luotu Venäjää vastaan laaja esikenttä rajojemme ulkopuolelle. Valtiollisessa suhteessa oli minulle mieluinen baltilaisten maakuntain vapautuminen, koska oli otaksuttavaa, että tästä lähtien saksalaisuus siellä saattoi vapaammin kehittyä ja voitiin ryhtyä laajassa muodossa saksalaiseen siirtolaisuuteen näillä alueilla.

Minun tarvinnee tuskin vakuuttaa, etteivät neuvottelut Venäjän hirmuhallituksen kanssa juuri vastanneet minun valtiollista katsantotapaani. Mutta meidän oli pakko kerran päästä lopulliseen sopimukseen Iso-Venäjän silloisten vallanpitäjien kanssa. Muutenhan kaikki silloin oli siellä käymistilassa, enkä minä mieskohtaisesti uskonut silloisen terrorin pysyvän pitkältikään vallassa.

Rauhanteosta huolimatta ei meidän kuitenkaan ollut mahdollista kuljettaa pois idästä kaikkia taistelukelpoisia joukkojamme. Emme voineet jättää miehitettyjä alueita ilman muuta oman onnensa nojaan. Ja suojamuurien rakennuttaminen bolsheviki-sotajoukkojen ja vapauttamiemme maiden välille vaati ehdottomasti jättämään sangen voimakkaita saksalaisia joukkoja itään. Myöskään eivät sotatoimemme Ukrainassa vielä olleet päättyneet. Meidän täytyi marssia tuohon maahan saattaaksemme järjestystä sikäläisiin valtiollisiin oloihin. Vain mikäli tämä onnistui, oli meillä toiveita saada Ukrainan alueelta elintarpeita, ensi sijassa Itävalta-Unkaria, sitten myöskin kotimaatamme varten, sitäpaitsi vielä raaka-aineita sotateollisuuttamme ja sotatarpeita armeijaamme varten. Valtiollisille näkökohdille ei ylin armeijanjohto antanut näissä yrityksissä mitään sijaa.

Oleellisesti toisenlaatuinen merkitys oli sillä sotilaallisella avulla, jota saman vuoden keväänä soimme Suomelle sen vapaussodassa venäläistä sortovaltaa vastaan. Bolshevikihallitus ei ollut toimittanut meille lupaamaansa maan tyhjentämistä joukoistaan. Sitä paitsi toivoimme sillä, että saamme Suomen puolellemme, mitä tuntuvimmin vaikeuttavamme ententen sotilaallista vaikutusta Arhangelskista ja Muurmannin rannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen Iso-Venäjällä. Myöskin saimme samalla uhka-aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeä, jos bolshevikkien Venäjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä itärintamallamme. Vähäpätöinen voimienkäyttö — siihen tarvittiin tuskin divisioonaakaan — kannatti joka tapauksessa meille mitä parhaiten. Se vilpitön suosio, jota osoitin Suomen kansan vapaustaistelua kohtaan, oli minun mielestäni täydessä sopusoinnussa sotilaallisen tilanteen vaatimusten kanssa.

Ne taistelujoukot, jotka meillä oli Romaniaa vastassa, vapautuivat suurimmaksi osaksi, kun tämänkin maan hallitus Venäjän kanssa tekemämme rauhan johdosta katsoi olevansa pakotettu pääsemään meidän kanssamme rauhalliseen välienselvittelyyn. Itään siten jääneet taistelujoukkomme jäännökset olivat vastaisen varalle eräänlaisena voimanlähteenä länsiarmeijamme täydentämiseksi.

Italiaa vastaan lähettämämme divisionat saatettiin ilman muuta jo talven varrella kuljettaa takaisin. Itävalta-Unkarin täytyi minun mielestäni ehdottomasti kyetä vast'edes yksin vallitsemaan tilannetta Ylä-Italiassa.

Tärkeä kysymys oli, eikö meidän ollut käännyttävä Itävalta-Unkarin puoleen pyynnöllä, että se asettaisi käytettäväksemme osia idässä ja Italiassa vapautuvista voimistaan tulevaa ratkaisevaa kamppailua varten. Saamieni ilmoitusten perusteella kuitenkin arvelin, että näitä voimia voitiin käyttää hyödyksi paremmin Italiassa kuin meidän raskaassa taistelussamme lännessä. Jos Itävalta-Unkarin onnistui vaikuttavalla tavalla uhkaamalla sitoa Italian koko armeija, vieläpä siellä vielä olevat englantilaiset ja ranskalaiset joukot, tai ehkä myös menestyksellisillä hyökkäyksillä vetää niitä ratkaisurintamalta, niin meille täten lännessä syntynyt taakankevennys ehkä oli suurempi kuin se hyöty, minkä välittömän avun antaminen olisi tuottanut. Rajoittaudumme siirtämään rintamallemme itävalta-unkarilaista tykistöä. Minulla ei muuten ollut epäilystäkään siitä, ettei kenraali von Arz olisi milloin tahansa ja kaikin voiminsa puoltanut pyyntöämme, jos olisimme halunneet enemmän itävaltalaista apua.

Itävalta-Unkarin ulkoministeri viittasi tähän aikaan eräässä puheessaan siihen, että Tonavan monarkia ponnisteli yhtä paljon Strassburgin kuin Triestinkin puolesta. Tämä liittolaisuskollinen lausunto oli täysin minun mieleni mukainen. Vasta myöhemmin sain tietää, että tämä kreivi Czerninin lausunto monarkian ei-saksalaisissa piireissä oli herättänyt vastalauseita. Tämä valtiollinen kiihtymys ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut minun sotilaallisista syistä tekemääni päätökseen Itävalta-Unkarin taholta saatavan aseavun suuruudesta tulevilla taistelutantereillamme lännessä. Minusta oli itsestään selvää, että meidän täytyi yrittää vapauttaa hyökkäystoimintaamme varten länsirintamalla myöskin ne taistelujoukkomme, joita tähän saakka oli käytetty Bulgariassa ja Aasian-puoleisessa Turkissa. Olen jo viitannut siihen, miten suuresti tällaista aietta valtiollisista syistä vastustettiin Bulgariassa. Kenraali Zekov oli liian tunnollinen sotilas ollakseen myöntämättä vaatimustamme oikeutetuksi. Mutta hän piti nähtävästi saksalaisia piikkikypäriä Makedoniassa yhtä välttämättöminä kuin hänen kuninkaansakin. Saksalaisten joukkojen palauttaminen Makedonian rintamalta pääsi sen vuoksi vain vähitellen käyntiin. Vain vaivoin saimme yhä uudistaen vaatimuksiamme ne korvatuiksi Dobrudzasta tuoduilla bulgarialaisilla joukoilla. Makedonian rintaman saksalaisista komentovirastoista saapuneet vakavat ilmoitukset sikäläisten bulgarialaisten joukkojen mielialasta ja käytöksestä saivat meidät lopulta jättämään sinne vielä toistaiseksi loput saksalaisesta jalkaväestä ja osan vieläkin sangen runsaasta saksalaisesta tykistöstä.

Samansuuntainen oli tulos samanlaisesta yrityksestämme Turkissa. Aasian-joukkomme oli syksyllä 1917 yhdessä alkuaan Bagdadin retkeä varten määrättyjen turkkilaisten divisionain kanssa lähetetty Syyriaan. Arveluttava tilanne sikäläisellä rintamalla pakotti meidät vuoden 1918 alussa miltei kaksinkertaistuttamaan tuon joukkomme. Useimmat tätä varten määrätyt joukko-osastot otettiin Makedoniassa olevasta sotaväestämme. Ennenkuin nämä lisävoimat olivat ennättäneet määräpaikkaansa, luulimme voivamme todeta aseman Syyrian rintamalla oleellisesti parantuneen ja ryhdyimme sen vuoksi Enver pashan kanssa neuvotteluihin kaikkien siellä olevien joukkojemme palauttamiseksi. Enver antoi suostumuksensa. Syyriassa olevan saksalaisen ylikomentoviraston painokkaat sotilaalliset ja valtiolliset huomautukset sekä myöskin tuon komentoviraston vaikutuksen alla syntyneet valtakunnan johdon pyynnöt saivat meidät kuitenkin luopumaan joukkojen kutsumisesta takaisin.

Yleensä voimme sanoa, ettei meidän puoleltamme laiminlyöty mitään kaikkien saksalaisten taistelujoukkojen kokoamiseksi mikäli mahdollista lännessä tapahtuvaan ratkaisuun. Ellei tämä onnistunutkaan aivan viimeistä miestä myöten, niin olivat tähän syynä erinäiset olosuhteet, mutta ei suinkaan se, ettemme olisi olleet selvillä tämän kysymyksen tärkeydestä. Niin oli talvella 1917-18 vihdoinkin päästy siihen, mihin minä kolme vuotta kaihoten olin pyrkinyt. Saatoimme selkä vapaana ryhtyä ratkaisevaan taisteluun lännessä ja meidän täytyi nyt ryhtyä tähän otteluun. Tästä olisimme ehkä säästyneet, jos olisimme jo vuonna 1915 lopullisesti voittaneet venäläiset. Olen jo varemmin viitannut siihen, miten paljon vaikeammaksi nyt, 1918, tuo tehtävä oli käynyt meille. Yhä vielä seisoi Ranska mahtavana vastustajana kiistakentällä, vaikkakin se ehkä oli vuodattanut verta enemmän kuin me. Sen rinnalla englantilainen monimiljoonainen armeija täysin varustettuna, hyvin koulittuna ja sotaantottuneena. Uusi vastustaja, taloudellisilta voimiltaan vertaa vailla, halliten vihollistemme sodankäynnin kaikkia apulähteitä, virittäen kaikissa vihollisissamme uutta elähyttävää toivoa, valmistellen valtavia sotajoukkoja, Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, oli jo uhkaavan lähellä. Ehtisikö tuo valta vielä ajoissa riistääkseen käsistämme voitonlaakerit? Siinä sodan ratkaiseva kysymys, ja vain siinä! Luulin voivani vastata siihen kieltävästi!

Suuren lännessä tapahtuneen rynnistyksemme tulos on nostanut kysymyksen, eikö olisi ollut järkevää myöskin vuonna 1918 käydä länsirintamalla yleensä puolustussotaa siellä tähän saakka olleilla armeijoilla, joita olisivat tukeneet voimakkaat reservit, ja keskittää kaikki muut sotilaalliset ja valtiolliset ponnistukset järjestyneiden valtiollisten ja taloudellisten olojen luomiseksi idässä ja liittolaistemme sotatoimien tukemiseksi. Olisi väärin otaksua, etteivät minun mieltäni olisi askarruttaneet tuollaiset ajatukset ennen rynnäkkösuunnitelmiamme. Mutta mitä tarkimman harkinnan jälkeen minä hylkäsin ne. Tunneseikat eivät tässä vaikuttaneet mitään. Miten olisi sodan loppu ollut ajateltavissa sitä niin johdettaessa? Vaikkakaan minulla ei vuoden 1917 lopussa vielä ollut mitään syytä pelätä, ettei saksalaisten vastustuskyky riittäisi vielä vuodeksi, niin en voinut olla epätietoinen siitä, miten arveluttavasti liittolaistemme vastustuskyky oli rappiolla. Meidän täytyi kaikin keinoin pyrkiä menestykselliseen päätökseen. Tämä oli kaikkien liittolaistemme enemmän tai vähemmän äänekkäästi lausuma vaatimus. Sitä vastaan ei voida väittää että myöskin vastustajamme olivat tulleet inhimillisen ja sielullisen toimikykyisyytensä äärimmäiselle rajalle. Ne saattoivat, ellemme me hyökänneet niiden kimppuun, venyttää sotaa vielä vuosikausiksi, ja jos joku niistä ei olisi halunnut enää olla mukana, olisivat muut sen siihen yksinkertaisesti pakottaneet. Vähitellen tapahtuva nääntymys oli epäilemättä osamme, kun emme voineet saattaa vastustajaamme samaan asemaan. Nytkin, kun näen isänmaani nykyisen onnettomuuden, on minulla se vuoren vankka vakaumus, että sille tietoisuus siitä, että se on käyttänyt viimeiset voimansa olemassaolonsa ja kunniansa puolustamiseen, on oleva suuremmaksi hyödyksi sisäisessä rakennustyössä, kuin jos sotaa olisi jatkettu kunnes nääntymys olisi johtanut yleiseen voimattomuuteen. Kohtaloa, joka sen nyt on kestettävä, se ei kuitenkaan olisi välttänyt, mutta siltä olisi puuttunut kohottava muisto verrattomasta sankariudesta. Etsin historiasta esimerkkiä ja huomaan, että Preussisch-Eylaun asekunnia, vaikkei se enää voinutkaan muuttaa vanhan Preussin kohtaloa, kuitenkin loisti tähtenä vuosien 1807-1812 valottomassa pimeydessä. Sen loistosta sai niin moni lohtua ja ohjausta. Olisiko saksalainen sydän nyt tullut toisenlaiseksi? Minun preussilainen sydämeni ainakin lyö tähän tapaan.

Spa ja Avesnes.

Esityksestämme, jonka Hänen Majesteettinsa Keisari maaliskuun 8:ntena antamallaan käskyllä vahvisti, Saksan suuri päämaja siirrettiin Spahan. Muutoksen aiheuttivat tulevat sotatoimet lännessä. Uudesta päämajasta käsin saatoimme saavuttaa läntisen sotarintamamme nyttemmin tärkeimmät osat lähempää tietä kuin Kreuznachista. Kun me kuitenkin halusimme seurata vastaisia tapahtumia mahdollisimman läheltä, niin me sitä paitsi valitsimme Avesnesin jonkinlaiseksi ylimmän armeijanjohdon etumaiseksi komentopaikaksi. Sinne saavuimme maaliskuun 19:ntenä, kerallamme suurin osa yleisesikuntaa ja olimme siten niiden armeijaryhmien ja armeijain ylikomentojen keskuksessa, joilla oli oleva merkittävin osa tulevissa ratkaisevissa taisteluissa.

Ulkonaisesti kaupungille antaa leimansa sen vanhan kirkon valtava, jykevä rakennus. Osaksi rappeutuneet ja enää vain osaksi säilyneet linnoitukset muistuttavat siitä, että Avesnesilla on muinaisina aikoina ollut sotahistoriallinen osansa. Mikäli muistan, ottivat muutamat osat Preussin armeijaa v. 1815 Belle Alkaneen taistelun jälkeen haltuunsa tämän silloisen linnoituksen ja jatkoivat sitten matkaansa Pariisia kohti. Sota 1870-71 ei kohdannut tätä seutua.

Vehmaassa, vehreässä ympäristössään on kaupunki kuin hiljainen maaseutupaikka. Meidän olomme siellä antoi sille vain vähän eloisamman leiman. Itse olin ollut siellä 47 vuotta sitten ja sain nyt taas olla pitemmän aikaa ranskalaisen väestön keskuudessa. Eri katutyypit näyttivät minusta sitten vuoden 1871 niin vähän muuttuneen, että saatoin unohtaa aikaeron. Niin istuivat nytkin, kuten silloin, asukkaat oviensa edustalla, miehet enimmäkseen hiljaiseen katselemiseen syventyneinä, naiset eloisempina, valliten keskustelua, lapset pallokentällä iloisesti leikkien ja lauleskellen, kuin syvimmän rauhan aikana. Onnellinen nuoriso!

Pitkäaikainen oleskelumme Avesnesissa tuki muuten minun yleistä havaintoani, että ranskalainen väestö alistui arvokkaasti siihen kovaan kohtaloon, johon sodan pitkällisyys sen oli saattanut. Meillä ei ollut syytä ryhtyä mihinkään erikoisiin toimenpiteisiin järjestyksen ylläpitämiseksi tai turvallisuutemme vuoksi. Me saatoimme rajoittua siihen, että turvasimme työhömme tarpeellisen rauhallisuuden.

Hänen Majesteettinsa Keisari ei hankkinut itselleen asuinpaikkaa Avesnesista, vaan asui seuraavien suurten tapahtumain aikana erikoisjunassaan. Junaa siirrettiin aina sotatilanteen mukaan. Viikkokausia kestänyt oleskelu junan ahtaissa suojissa olkoon todistuksena sotaherramme vaatimattomuudesta. Hän omisti elämänsä näinä aikoina kokonaan sotajoukolleen. Keisarin ajatuspiirin ulkopuolella olivat kokonaan henkilökohtaiset vaarat, esim. vihollislentäjien taholta uhkaavat.

Oleskelu Avesnesissa tarjosi minulle seuraavien kuukausien aikana useammin kuin tähän saakka tilaisuutta tulla mieskohtaiseen kosketukseen armeijaryhmiemme ja armeijaimme päälliköiden sekä muiden ylempien esikuntien kanssa. Erityistä iloa tuotti minulle mahdollisuus nähdä rintamaupseereita luonani. Heidän sotakokemuksensa ja heidän muutkin, enimmäkseen järkyttävän karusanaisesti kerrotut sotaelämyksensä olivat minulle ei vain sotilaallisesti, vaan myöskin suorastaan yleisinhimilliseltä kannalta erittäin mielenkiintoisia.

Erityisesti tuottivat minulle iloa käynnit Masurian rykmentin luona, joka kantoi nimeäni, sekä sen kaartinrykmentin luona, jonka riveissä olin nuorena upseerina ollut kahdessa sodassa, Oldenburgin jalkaväkirykmentin luona, jota kerran olin komentajana johtanut. Tosin oli rauhanaikaisesta miehistöstä enää hyvin vähän jälellä, mutta uudessa polvessa huomasin vanhan sotilaallisen hengen. Useimmat upseerit ja miehistöt näin ensimmäisen ja monet samalla myös viimeisen kerran. Kunnia heidän muistolleen!

KOLME HYÖKKÄYSTAISTELUAMME.

"Suuri taistelu" Ranskassa.

Jo ennen lähtöämme Spasta antoi Hänen Majesteettinsa Keisari käskyn lähimmästä suuresta hyökkäystaistelusta. Jäljennän tähän tämän käskyn pääkohdat sananmukaisesti, tehdäkseni tarpeettomaksi laveat selittelyt taistelutarkoituksistamme. Selitykseksi mainitsen edeltäkäsin, että tämän suuren taistelun valmisteluista oli käytetty salanimeä "Michael", ja että hyökkäyspäivä ja hyökkäyshetki merkittiin vasta sitten, kun valmistelut olivat ennättäneet niin pitkälle, että saattoi varmasti nähdä, milloin ne olisivat saatetut loppuun.

Suuri päämaja, 10.3.18.

'Hänen Majesteettinsa käskee:

1. Michael-hyökkäys tapahtuu 21.3. Vihollisen ensimmäisiin asemiin murtaudutaan 9.40 aamupäivällä.

2. Kruununprinssi Ruprechtin armeijaryhmällä on tällöin ensimmäisenä suurena taktillisena päämääränä kiristää englantilaiset Cambrain-kaaresta pois ja vallata linja Croisilles (kaakkoon Arrasista) — Bapaume — Peronne. Jos oikean sivustan (17:nnen armeijan) hyökkäys sujuu suotuisasti, on sitä jatkettava Croisillesista eteenpäin.

Armeijaryhmän tehtävänä on vielä rynnistää Arrasin—Albertin suunnalla, vasemmalla sivustallaan pysyä kiinni Sommessa Peronnen luona ja oikean sivustan päävoimalla saattaa englantilainen armeija myöskin 6:nnen armeijan kohdalla horjumaan ja päästää uusia saksalaisia joukkoja vapaaksi asemasodasta jatkamaan etenemistä…

3. Saksan kruununprinssin armeijaryhmän saavuttaa ensin Omigon-puron eteläpuolella (sen suu on Peronnen eteläpuolella) Sommen ja Crosat-kanavan (La Fèresta länteen). Nopeasti edeten on 18:nnen armeijan (Saksan kruununprinssin armeijaryhmän oikea sivusta) taisteltava itselleen pääsy yli Sommen ja kanavan ylimenopaikkojen…'

Jännitys, jonka vallassa olimme maaliskuun 18:nnen iltana jättäneet Span, kiihtyi, kun saavuimme Avesnesin komentopaikkaan. Tähänastinen ihana, kirkas kevätsää oli muuttunut. Rankat sadepilvet kulkivat yli tienoon. Ne osoittivat täysin oikeutetuksi pilkkanimen, jonka ranskalaiset ovat antaneet Avesnesille ja sen ympäristölle. Sellaisinaan pilvet ja sade saattoivat olla meille mieluisiakin näinä päivinä. Ne verhosivat ehkä viimeiset hyökkäysvalmistelumme. Mutta oliko meidän vielä todella mahdollista toivoa, ettei vastustaja ollut saanut vähääkään vihiä meidän tähänastisista toimenpiteistämme? Vihollisen tykistö oli viime aikoina tuon tuostakin osoittautunut erikoisen tarkkaavaksi ja virkeäksi. Tuli oli kuitenkin aina laantunut. Siellä täällä vihollislentäjät öiseen aikaan valokuulien avulla löysivät muutamia tärkeimmistä etenemisteistämme ja ampuivat konekivääreillä kaikkeen, missä havaitsivat liikettä. Mutta kaikki tämä ei kuitenkaan antanut mitään varmaa pohjaa vastaukselle kysymykseen: "Saattaako yllätyksemme onnistua?"

Hyökkäysapujoukot etenivät viimeisinä öinä rynnistyksensä lähtöasemiin; viimeiset miinanheittäjät ja patterit kuljetettiin rintamalle. Ei mitään oleellista häiriötä vastustajan puolelta! Eräissä kohdin uskallettiin viedä järeitä tykkejä etulinjan estemurroksille saakka ja asettaa ne siellä granaattikuoppiin. Oltiin sitä mieltä että uhkarohkeuttakin oli käytettävä, jotta saataisiin tykistöstä tukea hyökkäävälle jalkaväelle, kun se murtautuu vihollisen koko asemasarjan läpi. Mitkään vihollisen vastatoimenpiteet eivät häirinneet näitäkään valmisteluja.

Maaliskuun 20:ntenä kesti myrskyä ja sadetta suurimman osan päivää. Toiveet 21:sen suhteen olivat epävarmat, paikallinen sumu todennäköistä. Siitä huolimatta me keskipäivän aikaan päätimme, että taistelu alkaisi seuraavan päivän aamuna.

Aamuhämärissä maaliskuun 21:senä koko Ranska rannikolta Aisneen saakka oli sumuvaipan peitossa. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä alemmas maata kohti sumu painui. Se peitti toisinaan näköalan muutaman metrin päähän. Ääniaallotkin tuntuivat häipyvän tuohon harmaaseen verhoon. Avesnesiin kuului etäistä, epämääräistä kuminaa taistelukentältä, missä päivän ensi hetkistä tuhannet kaikensuuruiset tykit olivat syösseet kiivainta tultaan.

Näkymättömänä ja itsekään näkemättä työskenteli tykistömme. Vain valmistelujen tunnollisuus saattoi antaa takeita patteriemme vaikutuksesta. Vihollinen vastasi eri ajoin ja eri paikoin eri suurella voimalla. Se oli enemmän tuntemattomaan vastustajaan tähtäävää hapuilua kuin järjestelmällistä taistelua ahdistavaa vihollista vastaan.

Ei siis vieläkään mitään varmuutta siitä, eivätkö englantilaiset täysin puolustusvalmiina odottaneet hyökkäystämme. Verho, joka kätki kaikki, ei hajaantunut. Siihen syöksyi kellon lähetessä 10:tä aamupäivällä uljas jalkaväkemme. Ensi aluksi saapui siltä vain epäselviä ilmoituksia, tietoja saavutetuista kohdista, näitten ilmoitusten oikaisuja, peruutuksia. Vain vähitellen epävarmuus hälveni ja saatoimme todeta, että me kaikkialla olimme murtautuneet vihollisen ensimmäisiin asemiin. Keskipäivän lähestyessä sumu alkoi hälvetä, aurinko voittaa. Myöhäisinä iltahetkinä saattoi saada jokseenkin selvän kuvan saavutuksista. Oikea sivusta-armeija ja taistelurintamamme keskiosa olivat yleensä saapuneet vihollisen toisten asemien edustalle. Vasen armeija oli St. Quentinista käsin edennyt pitkälle. Ei ollut epäilystä siitä, että oikeanpuolisella armeijalla oli edessään voimakkain vastarinta. Englantilaiset vainusivat pohjoisesta käsin uhkaavan vaaran ja heittivät sitä vastaan kaikki käytettävissä olevat reservinsä. Vasemmalla sivustalla sitävastoin oli, yllätyksen ilmeisesti laajassa määrin onnistuessa, ollut suhteellisesti helpoin taistelutyö. Voimain kulutus oli pohjoisessa suurempi kuin olimme odottaneet, muuten se vastasi laskelmiamme.

Päivän tulos näytti minusta tyydyttävältä. Tähän suuntaan kävivät myöskin joukkoja taisteluun seuranneiden ja taistelukentältä palaavien pääesikuntaupseerien lausunnot. Kuitenkin saattoi vasta toinen päivä osoittaa, eikö meidänkin hyökkäyksemme kohtalo tulisi olemaan sama kuin niiden rynnistysten, joita vihollinen oli vuosikausia tehnyt meitä vastaan, nimittäin etenemisen vähitellen pysähtyminen onnistuneen ensi rynnistyksen jälkeen.

Tämän toisen päivän iltana oikealla sivustallamme oli hallussaan vihollisen toiset asemat. Keskustamme oli vallannut vihollisen kolmannenkin puolustuslinjan, kun taas vasen armeija täydessä voittokulussaan jo nyt oli tunkeutunut penikulmittain länteen. Satoja vihollisen tykkejä, suunnattomat määrät ampumatarpeita ja kaikenlaista muuta saalista oli etumaisten joukkojemme selkäpuolella. Pitkät vankikolonnat marssivat itää kohti. Cambrain-kaaren englantilaisen varusväen murskaaminen ei kuitenkaan enää saattanut onnistua, kun oikea sivustamme vastoin odotuksiamme ei ollut edennyt kyllin nopeasti ja kauas.

Kolmas taistelupäivä ei muuttanut taistelukulun tähänastista yleiskuvaa: tuimin kamppailuin oikealla sivustallamme, missä äärimmilleen jännitetty englantilainen sitkeys on meitä vastassa ja pitää tämänkin päivän hallussaan kolmannen puolustuslinjansa. Sen sijaan jatkuvia suuria aluevoittoja keskustassamme ja myöskin vasemmalla sivustallamme. Peronnesta etelään saavutettiin jo tänä päivänä Somme, mentiinpä eräässä kohdassa ylikin.

Tänä päivänä, maaliskuun 23:ntena, putosivat ensimmäiset granaatit vihollisen pääkaupunkiin.

Kun hyökkäyksemme edistyminen lännessä oli näin loistavaa ja saattoi varjoon kaiken, mitä länsirintamalla oli vuosikausiin saatu aikaan, näytti minusta mahdolliselta, että joukkomme pääsevät murtautumaan Amiensiin saakka. Amiens on mitä tärkeimpien rautatieyhteyksien suuri solmukohta, siinä kun yhtyvät Sommen jyrkästi erottamat Keski- ja Pohjois-Ranskan sota-alueet, joista viimeksimainittu oli Englannin varsinainen taistelutanner. Kaupungilla on sen vuoksi mitä suurin strateeginen arvo. Jos se joutuu meidän käsiimme tai jos meidän onnistuu saada Amiens ja sen ympäristö ainakin voimakkaan tykistötulemme alaiseksi, niin on vastustajan sotatoimialue murrettu kahtia, taktillinen rintamamurto on laajentunut strateegiseksi, Englanti saatu toiselle puolelle, Ranska toiselle. Ehkä saattavat näiden molempien maiden eriävät valtiolliset ja strateegiset harrastukset sellaisen menestyksen johdosta erkaantua. Merkitkäämme näitä harrastuksia nimillä Calais ja Pariisi. Siksi eteenpäin kohti Amiensiä!

Ja todellakin mennään yhä eteenpäin jättiläisaskelin. Ne, joilla on vilkas mielikuvitus ja kiihkeät toiveet, eivät ehkä kuitenkaan pidä tätä kulkua vielä tarpeeksi nopeana. Täytyyhän kuitenkin otaksua, että myöskin vihollinen jo huomaa sitä uhkaavan vaaran ja että se on yrittävä kaikkensa sen torjumiseksi. Englantilaisia reservejä pohjoissivustalta, ranskalaisia joukkoja koko Keski-Ranskasta varmaankin pyrkii Amiensiin ja sen lähistölle. Myöskin on odotettavissa, että ranskalaisten johto heittää eteenpäin rynnistävän väkemme sivustaan etelästäkäsin joukkojaan.

Neljännen taistelupäivän iltana on Bapaume käsissämme, Peronne ja Sommen linja siitä etelään on jo etumaisten divisionain takapuolella. Olemme jälleen tulleet vanhalle Sommen taistelukentälle. Se on monille sotilaistamme täynnä ylväitä, jos kohta myöskin vakavia muistoja; syvästi järkyttää kaikkia, jotka sen ensi kerran näkevät, kieli, jota ihmissydämelle puhuvat miljoonat granaattikuopat, puoleksi sortuneitten ja ruohottuneitten juoksuhautojen sekasorto, hävitettyjen vainioiden yllä lepäävä majesteettinen hiljaisuus ja tuhannet soturihaudat.

Voimakkaita englantilaisia rintamaosastoja on kokonaan lyöty ja ne väistyvät verrattain ryhdittöminä takaisin Amiensin suuntaan. Mutta nyt pysähtyy oikean sivusta-armeijamme eteneminen. Saadaksemme taistelun täällä jälleen edistymään, ryhdymme uusin voimin ahdistamaan Arrasista itään olevia ylänköjä. Mutta yritys onnistuu vain paikoitellen. Se keskeytetään. Sillä välin valtaa hyökkääjiemme keskusta Albertin. Vasen sivusta rynnistää seitsemäntenä taistelupäivänä Royen kautta Montdidier'hen, tukijoukkojen turvatessa sitä ranskalaisten hyökkäyksiltä etelästä käsin.

Ratkaisukohta on siis enemmän kuin ennen Amiensin suunnalla. Siellä me vielä tällä hetkellä näymme pääsevän sangen hyvin eteenpäin. Mutta pian käy vastarinta täälläkin yhä sitkeämmäksi, liikkeet yhä hitaammiksi. Amiensiin liidelleiden mielikuvain ja toiveiden on palattava takaisin. Tosiasioita on katseltava sellaisina kuin ne ovat. Inhimillinen työ on vajavaista. Suotuisia tilaisuuksia laiminlyödään, kaikkialla ei käydä käsiksi samalla toimitarmolla, ei sielläkään, missä loistava päämaali viittoo. Tekisi mieli huudahtaa jokaiselle yksityiselle sotilaalle kehoitus: "Rynnistä eteenpäin Amiensiin, ponnista tahtosi viimeisetkin rippeet! Ehkä Amiens merkitsee ratkaisevaa voittoa. Valloita ainakin vielä Villers-Bretonneux, jotta me sikäläisiltä ylängöiltä, suurilla määrillä järeätä tykistöä voimme vallita Amiensiä!" Mutta turhaan, voimat ovat lamautuneet.

Vihollinen on täysin selvillä siitä, millaista tappiota Villers-Bretonneux'n menetys tietäisi. Se viskaa murtautumistamme vastaan rintaman edustalla kaiken mitä vain käsiinsä saa. Ranskalainen ilmestyy paikalle ja pelastaa vielä kerran joukkohyökkäyksillään ja taisteluun tottuneella tykistöllään tilanteen omaksi ja liittolaisensa onneksi.

Meidän puolellamme vaatii ihmisluonto oikeutensa. Meidän täytyy hengähtää. Jalkaväki tarvitsee lepoa, tykistö ammuksia. Oli onni, että voimme osittain elää voitetun vastustajan varastoista, emme ehkä muuten olisi voineet mennä Sommen yli, sillä ensinnä valtaamiemme vihollisasemien leveällä kuoppakentällä olleet tiet ovat sellaisessa kunnossa, että ne vasta päiväkausien työllä saadaan käyttökelpoisiksi. Emme kuitenkaan kokonaan luovu toivosta saada Villers-Bretonneux käsiimme. Huhtikuun 4:ntenä yritämme uudelleen karkoittaa vihollisen sieltä. Tiedot hyökkäysliikkeemme etenemisestä tuntuvat tänään aluksi lupaavilta. Mutta huhtikuun 5:s tuo tässä kohden vastaiskun ja pettymyksen.

Amiens jää vastustajan käsiin, sitä koskettaa vain kauaskantavien tykkiemme tuli, joka tosin voi häiritä vihollisen liikuntasuonia, mutta ei kokonaan sulkea niitä.

"Suuri taistelu" Ranskassa on päättynyt!

Taistelu Lysin varrella.

Eräs 1918 vuoden alkua varten tekemistämme taisteluluonnoksista tarkoitti Flanderissa olevia englantilaisten asemia vastaan tehtävän hyökkäyksen valmistelua. Siinä oli perusajatuksena, että oli käytävä englantilaisten itäänpäin ulkonevan pohjoissiiven kimppuun Armentièresin molemmin puolin ja siten etenemällä Hazebrouckin suunnalla saatava murskatuksi vihollinen. Ne mahdollisuudet, joita tällainen sotatoimi tarjosi siinä tapauksessa että rynnistys onnistuisi, olivat hyvin houkuttelevia, mutta hyökkäyksen toimeenpanoa estämässä olivat tuntuvat vaikeudet. Ennen kaikkea oli selvää, että tällöin joutuisimme tekemisiin englantilaisten kaikkein vahvimpien taistelujoukkojen kanssa. Nämä oli sijoitettu suhteellisesti ahtaalle alalle ja kykenivät varmaan saamaan aikaan sen, että rynnäkkömme lyhyen etenemisen jälkeen takertuisi paikoilleen. Me antauduimme siis tällaisella yrityksellä siihen vaaraan, jota nimenomaan juuri tahdoimme välttää. Lisäksi vielä pintasuhteet Armentièresin kahden puolen vaikeuttivat suuresti hyökkäystä. Ensin oli kuljettava Lysin penikulmanmittaisten niittymaiden, sitten itse joen yli. Talvisin olivat alavat kohdat laajalti veden vallassa, keväällä viikkokausia veteliä kuin suo, sikäläisten puolustusasemien miehistön todelliseksi kauhuksi. Lysin pohjoispuolella maaperä vähitellen kohosi ja nousi sitten jyrkemmin valtaviksi kukkkula-asemiksi, joiden mahtavimpina nurkkapilareina olivat Kemmelin ja Casselin seudut.

Tämän hyökkäyksen toimeenpanoa ei voinut ajatellakaan ennenkuin Lysin alangot olisivat edes jonkun verran kuljettavassa kunnossa. Tyydyttävä kuivuus oli tavallisten sääsuhteiden vallitessa jotenkin varmasti odotettavissa vasta huhtikuun keskivaiheilla. Emme kuitenkaan katsoneet voivamme lykätä lännen ratkaisevan kamppailun alkua niin kauaksi. Meidänhän oli alati otettava huomioon Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain joukot. Huolimatta arveluista annoimme ainakin teoreettisesti valmistella yritystä. Se oli ajateltu toimeenpantavaksi siinä tapauksessa, että sotaliikkeemme St. Quentinin luona saisi vastustajan johdon siirtämään suuria joukkoja Flanderista ja viskaamaan ne meidän murtokohtaamme vastaan.

Näin oli käynyt maaliskuun lopulla. Niin pian kuin nyt kävi selväksi, että hyökkäyksemme länteenpäin oli pysähtyvä, päätimme ryhtyä hyökkäämään Lysin rintamalla. Kyselyymme antoi kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä vastauksen, että hyökkäysliike yli Lysin-alangon on jo mahdollinen kuivan kevään vuoksi. Mitä pontevimmin toimien valmisteltiin nyt hyökkäystä armeijanjohtajien ja joukkojen taholta.

Huhtikuun 9:ntenä, Arrasin suuren ratkaisunhetken vuosipäivänä, nousivat valmiit joukkomme Lys-rintaman liettyneistä asemista Armentièresin ja La Basséen välisellä rintamanosalla hyökkäämään. Ne kahlasivat, eivät tosin leveinä hyökkäysvyöryinä, vaan enimmäkseen pieninä osastoina ja kapeina kolonnina läpi granaattien ja miinojen repimän rämeikön, syvien vedentäyttämien ammuskuoppien välitse ja harvoja edes hiukan kiinteämpiä kohtia myöten vihollislinjoja vastaan. Tykistömme ja miinanheittäjiemme suojaavan tulen alla onnistui kaikista luonnollisista ja keinotekoisista esteistä huolimatta tämä yllättävä rynnistys, jonka mahdollisuuteen eivät englantilaiset eivätkä heidän väliinsä työnnetyt portugalilaiset olleet nähtävästi uskoneet. Portugalilaiset joukot lähtivät enimmäkseen suinpäin pakoon ja luopuivat lopullisesti koko taistelutoimesta liittolaistensa hyväksi. Pinnanmuodostus aiheutti meille tosin mitä suurimpia vaikeuksia, kun käytimme hyväksemme yllätyksen suomia tilaisuuksia ja portugalilaisten vastustuksen pettämistä, ja vain vaivoin voitiin kuljettaa joitakin ammus- ja tykkivaunuja eteenpäin jalkaväen jäljissä. Iltaan mennessä saavuttiin kuitenkin Lys-joelle ja yhdestä kohden kuljettiin sen yli. Ratkaisu siis tälläkin kertaa riippui seuraavien päivien taistelujen menosta. Toiveet pysyvät ensin suotuisina. Huhtikuun 10:ntenä on Estaires meidän vallassamme, samoin pääsemme etenemään varsinkin Armentièresista luoteeseen päin. Samana päivänä jatketaan hyökkäystämme aina Wytschaeteen asti. Kädestä käteen kulkeneen Messinesin soraläjät me valloitamme taas rynnäköllä.

Seuraavakin päivä tietää meille uusia voittoja ja uusia toiveita. Vihollinen peräytyy Armentièresista, me valtaamme Mervillen. Lähenemme etelästä käsin sen valtavan vuoriseudun ensi askelmaa, jolta vastustajan katse ja tykistö on vallinnut meidän hyökkäystämme. Eteneminen käy tästä lähtien yhä hitaammaksi. Se taukoaa pian kokonaan vasemmalla siivellä lännen suunnalla ja herpautuu arveluttavasti Hazebrouckin suunnalla. Keskellä valtaamme vielä lähipäivinä Bailleulin ja astumme etelästä käsin vuoriseudulle. Wytschaetekin joutuu meidän käsiimme. Mutta siihen vaipuukin tämä ensimmäinen isku.

Kahleen tavoin olivat vaikeudet Lysin alangon yli kuljettaessa rasittaneet etelästäpäin hyökkäävien joukkojemme liikkeitä. Ampumatarpeita saadaan kuljetetuksi aivan riittämättömästi ja vain tähän asti valtaamiltamme alueilta saamamme saaliin avulla voimme kunnollisesti muonittaa joukkomme.

Kamppaillessaan vihollisen konekivääripesiä vastaan jalkaväkemme menettää tavattomasti verta, se uhkaa nääntyä, ellemme joksikin aikaa keskeytä hyökkäystä. Toisaalta tilanne olisi mitä pikimmin ratkaistava. Olimme joutuneet tuollaiseen vaihekohtaan, jossa hyökkääminen käy äärimmäisen vaikeaksi, mutta puolustautuminen aivan arveluttavaksi. Tästä tilasta oli mahdollista päästä vain etenemällä, ei puolustautumalla.

Meidän on tehtävä rynnäkkö Kemmel-vuorta vastaan. Vuosikausia tämä vuori on ollut silmätikkunamme. On otettava lukuun, että vihollinen on varustanut sen Flanderin-asemiensa ydinkohdaksi. Lentäjiemme ottamat valokuvat ilmaisevat tietenkin osan sikäläisten puolustuslaitteiden sokkeloista. Me toivomme kuitenkin, että vuoren tekemä ulkonainen vaikutus on suurempi kuin sen todellinen taktillinen arvo. Sellaisia kokemuksiahan olimme jo saaneet muistakin hyökkäystemme kohteista. Ydinjoukot, jotka Roterturm-solassa, taistelussa Transsylvanian vuorilla, Serbian- ja Albanian vuoristossa ja Ylä-Italian alpeilla olivat näyttäneet tarmonsa ja osoittaneet voimansa, tekisivät ehkä täälläkin näennäisesti mahdottoman mahdolliseksi.

Jotta Flanderissa hyökkäyksemme yhä voisi onnistua, on välttämätöntä saada ranskalaiset jättämään koko sikäläisten taistelujen taakka englantilaisen liittolaisen yksin kannettavaksi. Me ryhdymme siis huhtikuun 24:ntenä uudelleen hyökkäykseen Villers-Bretonneux'n luona siinä toivossa, että huoli Amiensin kohtalosta on Ranskan sodanjohtajien sydämellä paremmin kuin englantilaisen ystävän auttaminen sen tukalasta asemasta Flanderissa. Mutta tämä uusi hyökkäyksemme menee myttyyn. Sen sijaan englantilaisten puolustus Kemmel-vuorella sortuu huhtikuun 25:ntenä ensimmäisestä iskusta. Tämän tuen murtuminen järkyttää koko vihollisen Flanderin-rintamaa. Vastustaja alkaa väistyä Ypernin kaaresta jota se oli 1917 kuukausimääriä kestäneissä taisteluissa yhä laajentanut. Mutta viimeiseen Flanderin kaupunkiinsa se tarrautuu kiinni kuin kalleuteen, jota se poliittisista syistä ei tahdo menettää. Mutta Flanderia koskeva ratkaisu ei ole tapahtuva Ypernin luona vaan kaakosta käsin Casseliin kohdistuvalla hyökkäyssuunnalla. Jos meidän onnistuu saada etuote tällä suunnalla, täytyy koko englantilais-belgialaisen rintaman ruveta vyörymään länttä kohti. Kuten kuukausi sitten Amiensiin keskittyneet ajatukset, vartuvat nytkin toiveet ja rientävät Kanaalin rannoille asti. Olen tuntevinani, miten koko Englanti henkeään pidättäen seuraa Flanderin taistelujen edistymistä. Kun Kemmel-vuoren valtava tuki on kukistunut, ei meillä ole mitään syytä olla jatkamatta hyökkäyksiä. Saapuu tosin tietoja siitä, että eräät yksityiset joukkomme eivät ole tehneet tehtäväänsä. Tehdään taas virheitäkin tappotantereella, sattuu laiminlyöntejä. Mutta sellaiset virheet ja laiminlyönnithän kuuluvat inhimilliseen luontoon. Se, joka tekee niitä vähimmin, jää tantereen herraksi. Nyt olimme me sen herrana ja aioimme siksi jäädäkin. Eteenpäin siis yhä, ensiksi ainakin Casseliin asti! Sieltä voi raskaimman tykistömme tuli yltää aina Boulogneen ja Calais'hen saakka. Molemmat kaupungit ovat täpösen täynnä englantilaisten sotatarvevarastoja, molemmat sitäpaitsi englantilaisen sotaväen tärkeimpiä maihinlaskupaikkoja. Tämän englantilaisen sotaväen vastarinta murrettiin aivan yllättävän helposti Kemmel-vuoren taistelussa. Jos meidän onnistuu täällä päästä tilintekoon yksistään sen kanssa, on meillä varmat toiveet suurenmoisesta menestyksestä. Ellei siis Ranska riennä avuksi, on Englannin asia Flanderissa kenties menetetty. Mutta tämä apu tulee taas Englannin äärimmäisessä hädässä. Kiukkuisina ja hammasta purren, kun ystävä on jättänyt Kemmel-vuoren puolustamatta, yrittävät saapuvat ranskalaiset joukot riistää meiltä tämän tukikohdan. Turhaan! Mutta eivät enää onnistu meidänkään viimeiset suuret rynnäkkömme ranskalais-englantilaisia uusia asemia vastaan huhtikuun lopulla.

Toukokuun 1:senä siirryimme Flanderissa puolustuskannalle tai oikeammin, kuten silloin toivoimme, toistaiseksi puolustuskannalle.

Taistelu Soissonsin ja Reimsin luona.

Tietä, jota olimme lähteneet kulkemaan saavuttaaksemme suuren päämäärämme, kuljimme vielä Flanderin taistelujen päätyttyäkin. Tahdomme edelleenkin, läheisesti toisiinsa liittyvin paloittais-iskuin järkyttää vihollisen puolustusrakennelmaa, kunnes se vihdoin murtuu jostain. Niin hahmotteli eräs senaikuinen memoriali aikeemme. Kaksi kertaa Englanti oli pelastunut äärimmäisestä hädästä Ranskan avulla, ehkä meidän kolmannella kerralla onnistuu saavuttaa lopullinen voitto tästä vastustajasta. Hyökkäys englantilaisten pohjoista siipeä vastaan jäi edelleen sotaliikkeittemme johtavaksi langaksi. Tämän hyökkäyksen onnellisesta suorituksesta riippui minun nähdäkseni sodan ratkaisu. Jos saapuisimme Kanaalin rannalle, pääsisimme suoranaisesti kajoamaan Englannin elinsuoniin. Meille kävisi sieltä käsin mahdollisimman suotuisaksi taistelu Englannin merikulkuteitten tuhoamiseksi, niinikään saatoimme sieltä käsin ulottaa raskaimpien tykkiemme tulen Britannian etelärannalle asti. Tuota salaperäistä tekniikan ihmettä, joka paraillaan singautteli granaattejaan Laonin tienoilta Ranskan pääkaupunkiin asti, voidaan käyttää myös Englantia vastaan. Tätä ihmettä ei tarvitse paljon suurentaa, kun jo joutuu tulemme alaiseksi Calais'sta käsin Englannin kaupan ja valtion sydän. Vakava tilanne Isolla-Britannialla silloin, ja myös aina vastaisinakin aikoina! Kruppin arvelun mukaan sellaisia ihmeitä nyt voidaan rakentaa kaikkialla. Ovatko ne olevat rauhantakeita vaiko sodansytyttäjiä, sen ratkaisee tulevaisuus. Englanti on nähtävästi kaukonäköisissä mietteissään ja herkkien tuntosarviensa avulla jo ottanut lukuun tämänkin tulevan vaaran.

Ehkä on Ranskakin jo kaikessa hiljaisuudessa vetänyt johtopäätöksensä siitä. Ystävysten kesken on luonnollista, että tällaisista asioista vaietaan, molemmin puolin kai vain tunnustellaan toisen taskussa olevaa asetta.

Meidän etumme vaativat keväällä 1918 lähinnä sitä, että nuo ystävykset oli taas Flanderissa erotettava. Englanti on helpompi voittaa, kun Ranska on kaukana. Jos siis aiheutamme ranskalaisille pulan heidän rintamallaan, he vetänevät takaisin ne divisionat, jotka nyt ovat Flanderissa englantilaisten linjoilla. Mahdollisimman pikainen toiminta on tarpeen, muuten uudelleen vahvistunut vastustaja vie taas aloitteen käsistämme. Jos sattuisi vaarallinen murtautumisyritys meidän puolustuslinjoillamme — ne eivät ole kovinkaan vahvat — häiritsisi se tuntuvasti aikeitamme, jopa tekisi mahdottomaksi niiden toteuttamisen.

Ranskalainen on arin Pariisin suunnalla. Siellä on poliittinen ilmapiiri paraillaan hyvin sähköinen. Granaattiemme ja lentäjiemme pommit eivät vielä ole saaneet sitä purkautumaan, mutta voimme toivoa sen onnistuvan, kunhan tulemme lähemmäksi kaupunkia. Soissonsin suunnalla on ranskalaisten puolustus meidän tietojemme mukaan mieslukuun nähden heikoin, mutta sillä on juuri täällä puolellaan hyökkäystä suuresti vaikeuttavat pintasuhteet.

Kun vuoden 1917 alussa ensi kerran ollessani Laonissa astuin tämän omituisesti rakennetun kalliokaupungin kaupungintalon pengermälle, avautui eteeni seutu ihanan kesäpäivän täydessä kirkkaudessa. Puitteinaan kukkulat lännessä ja idässä maisema ulottui kauas etelään, jossa sitä rajoitti mahtava seinämä, Chemin des Dames. 103 vuotta sitten preussilaiset ja venäläiset joukot olivat Blücherin johtamina kulkeneet Marnen eteläpuolitse Chemin des Dames'in kukkuloiden yli etelästä käsin ja asettuneet Craonnen murhaavan taistelun jälkeen heti taistelujärjestykseen Laonin luo suurta korsikalaista vastaan. Laonin jyrkkien kallioiden itärinteellä päättyi yöllä maaliskuun 10:ttä vastaan 1814 taistelu liittoutuneitten hyväksi.

Chemin des Dames'in kukkuloista oli keväällä 1917 ranskalaisten rynnistys kimmonnut takaisin. Viikkokausia oli sitten kamppailtu sikäläisistä asemista onnen vaihdellessa, sitten oli kaikki hiljennyt. Mutta lokakuussa vihollinen ryntäsi tämän aseman oikeanpuoleista tukikohtaa vastaan Soissonsin koillispuolitse, ja meidän oli pakko väistyä Chemin des Dames'ista ja siirtää puolustuksemme Ailetten taakse.

Nyt oli joukkojemme uudelleen hyökättävä Chemin des Dames'in äkkijyrkänteiden yli. Melkein vielä enemmän kuin tähänastisissa hyökkäyksissä koko yrityksen onnistuminen riippui yllätyksestä. Ellei se ollut mahdollinen, meidän hyökkäyksemme meni myttyyn jo kukkulan harjanteen pohjoisilla jyrkänteillä. Yllättäminen onnistui sentään täydellisesti.

Mainittakoon tässä tätä seikkaa koskeva omituinen selitys. Eräs upseeri, joka oli ollut valmistelemassa Ailetten sotaliikkeitä, selitti, että joen haaroissa ja kosteilla rantaniityillä kurnuttavien sammakoiden aikaansaama ääni oli niin kova, että siihen hukkui liikkuvien siltavaunujemme tärinä. Ajatelkoot nyt muut tästä selityksestä mitä tahtovat, omasta puolestani vain vakuutan, etten ollut johtanut kertojaa tällaiseen keksintöön kuvaamalla metsästysmatkoilla saamiani kokemuksia. Mieleeni muistuu eräs toinen selitys hyökkäyksemme salaisuuden säilymisestä; se on lähtöisin vangiksi joutuneen vihollisupseerin suusta. Tämän luo tuotiin päivää ennen meidän hyökkäyksemme alkua preussilainen aliupseeri, joka oli saatu kiinni tiedusteluretkellä. Kysymykseen, tiesikö hän mitään saksalaisten hyökkäyksestä, hän vastasi: "Toukokuun 27:nnen aamulla varhain aloittaa saksalaisten tykistö kiivaan tulen. Sen tarkoituksena on kuitenkin vain vihollisen harhaanjohtaminen, sillä siihen liittyvään hyökkäykseen ottavat osaa ainoastaan jotkut vapaaehtoiset osastot. Saksalaisten moraali on niin järkkynyt St. Quentinin ja Flanderin kauheista tappioista, että jalkaväki on avoimesti asettunut vastustamaan yleistä hyökkäyskäskyä." Upseeri myönsi suoraan, että nämä tiedot vaikuttivat hänestä täysin uskottavilta ja että hän sen vuoksi luuli voivansa täydessä rauhassa odottaa tapausten kulkua toukokuun 27:ntenä. Ehkä tulevat nämä muistelmani tuon saksalaisen kelpo sotilaan nähtäviksi. Ajatuksissani puristan hänen kättänsä ja kiitän häntä koko armeijan puolesta, jolle hän teki niin korvaamattoman palveluksen, ja monien satojen, ehkä tuhansien kelpo toverien puolesta, joiden hengen hän pelasti neuvokkuudellaan. Vihollisen upseerin pettäminen ei muuten olisi voinut niin onnistua, ellei vihollisen propaganda mahdottomalla tappioittemme liioittelullaan olisi valmistanut suotuisaa maaperää preussilaisen aliupseerin tiedonannoille. Niin kostavat silloin tällöin propagandan valheet ja liioittelut itsensä.

Taistelu alkoi toukokuun 27:ntenä. Se sujui loistavasti. Olimme alkuaan pitäneet luultavana, että hyökkäyksemme pysäytettäisiin Aisnen—Veslen linjalle, emmekä aikoneet pyrkiäkään tätä edemmäksi. Olipa siis todellinen yllätys, kun jo ensimmäisen taistelupäivän iltapuolella meille ilmoitettiin, että saksalaisten srapnellipilvet jo leijailivat Aisnen etelärannan yläpuolella ja että jalkaväkemme jo samana päivänä kulkisi joen poikki.

Täydellisen taktillisen murron suorittaneiden joukkojemme keskusta saapui muutamissa päivissä Marnelle Château-Thierryn ja Dormansin välisellä alalla. Siipemme kurottuivat lännessä Villers-Cotterets'n ja idässä Reimsin ja kaupungin eteläpuolella olevan vuoriseudun ympäri. Saalis oli suunnaton, koko ranskalaisten v:n 1917 kevätrynnistyksen rintamaansijoitusalue oli nyt rikkaine, moninaisine varastoineen meidän hallussamme. Rakenteilla olevat uudet tiet ja leiriasunnot tuhansille miehille sekä monet muut seikat osoittivat, miten suurpiirteisesti ja monia kuukausia ranskalainen oli varustellut hyökkäystään. Me olimme toimineet nopeammin!

Näinä päivinä näin eräällä retkellä taas Laonin tappotantereet. Kuinka olikaan talven 1917 jälkeen muuttunut sikäläisen elämän silloin vielä melkein rauhallinen muoto. Joitakin päiviä sen jälkeen kun suurimmat tykkimme olivat Crépyn metsiköistä, Laonin länsipuolelta, avanneet tulen Pariisia vastaan, aloittivat näet vihollisen patterit Aisnen laaksosta tulen tuota kovaonnista kaupunkia vastaan. En sillä tahdo väittää, että vastustajat raivosivat omaa lihaansa ja vertansa vastaan ilman ymmärrettävää sotilaallista tarkoitusta. He kai otaksuivat, että näihin Pariisille niin kiusallisiin pattereihimme kuljetettiin ammukset Laonin kautta — helposti käsitettävä erehdys. Rautatieasemaa ammuttaessa putosi suuri joukko raskaita ammuksia vielä tiheästi asuttuun kaupunkiin, vihollisen lentäjät niinikään heittivät joka päivä pommeja kaupunkiin. Tuon kovaosaisen kaupungin asukkaista saivat ne, jotka eivät voineet poistua tuhon uhkaamalta kotiseudultaan, asua kellareissa tai maanalaisissa huoneissa. Kuvaan sisältyi sanomatonta joukkokurjuutta, jollaista meidän täytyi nähdä muissakin paikoin läntisten puolustuslinjojemme takana samanlaisista syistä, mutta jota emme kyenneet auttamaan. Ensimmäisenä hyökkäyspäivänä vallattiin Aisnen laaksossa olevat vihollisen kauaskantavat tykit ja siihen loppui Laonin pommitus. Erästä näiden patterien miehistä kuljetettiin vankina läpi kaupungin. Tällöin hän pyysi saada käydä katsomassa ammuttuja kortteleita, koska tahtoi nähdä tykkiensä laukausten tulokset. Miten odottamattoman syvälle voikaan vajota sodan paaduttama sydän!

Sota ei tosin aina vaikuttanut näin, sen tunnustuksen tahdon antaa vastustajistanikin. Heidänkin keskuudessaan tapasi helliä sydämiä kovan kamppailun jälkeen. Minulle kerrotuista esimerkeistä tahtoisin esittää vain yhden: Oltiin maaliskuun 21:senä St. Quentinissa, jota englantilaiset vielä pommittivat ankarasti. Siellä patoutui saksalaisia kolonnia rikkiammutuille kaduille. Vihollisvangit, jotka palaavat taistelusta ja kantavat haavoittuneita, pakotetaan seisahtumaan. He laskevat taakkansa maahan. Silloin pahasti haavoittunut saksalainen sotilas kohottaa uupuvan kätensä hapuilevana ilmaan ja vaikeroi hänen puoleensa kumartuvalle kantajalle: "Mutter, Mutter." Englantilaisen korva tajuaa saksalaisen sanan. Tommy polvistuu krenatöörin viereen, hyväilee kylmenevää kättä ja sanoo: "Mother, yes, Mother is here!"

Näin itsekin näillä kuolemankentillä kuvia, jotka todistivat syvää inhimillistä tunnetta. Vaeltelin toukokuun lopussa erään saksalaisen kenraalin seurassa Craonen länsipuolella olevilla, äsken vallatuilla kukkuloilla. Kohdatessaan vielä hautaamattomia vihollisvainajia seuralaiseni kumartuu jokaisen puoleen ja peittää vielä verhottomat kasvot, kunnioittaa kuoleman majesteettia. Mutta hän huolehtii elävistäkin vihollisista, virvoittaa omista varoistaan haavoittuneita, jotka ovat heikkoina jääneet virumaan, ja hankkii heille mukavat paarit. Jo ennenkin minulla oli ollut tilaisuus seurata tämän saksalaisen miehen syvää ihmisyyttä. Tämän vuoden maaliskuussa ajan St. Quentinissa hänen rinnallaan pitkin vihollisvankien kolonnaa, jota hänen vakava silmänsä tarkastelee ilmaisten syviä mietteitä. Näiden kolonnain päässä hän käskee pysähtyä ja lausuu sinne kootuille vihollisupseereille tunnustuksensa heidän joukkojensa uljaasta ryhdikkyydestä, lohduttaen heitä sillä, että kovin kohtalo, vankeus, usein tulee sen osaksi, joka on uljaimmin pysynyt paikoillaan. Näillä sanoilla näyttää olevan suuri vaikutus. Suurin ehkä erääseen nuoreen, pitkäkasvuiseen upseeriin, joka tähän asti on kuin häveten painanut päänsä alaspäin. Nyt oikeni solakka vartalo kuin nuori kuusi lumitaakan alta päästyään ja hänen kiitollinen katseensa tapasi — keisarini katseen.

Laajentaaksemme saavutuksiamme olimme taistelujen kestäessä venyttäneet Marneen asti ulottuvan rintamakaaremme oikeata siipeä länteen aina Oiseen asti. Tämä hyökkäys onnistui vain osittain. Montdidier'n—Noyonin linjalta heinäkuun 9:ntenä Compiègnen suunnalla aloittamamme hyökkäysliike pääsi tunkeutumaan vain puolimatkaan tähän kaupunkiin päin. Yrityksemme Villers-Cotterets'n suunnalla ei myöskään vienyt merkittäviin tuloksiin. Tulimme siihen vakaumukseen, että meillä Compiègnen—Villers-Cotterets'n tienoilla oli vastassamme vihollisen päävoimat, joita murtamaan meidän voimamme olivat liian vähäiset.

Antaakseni yhteenvedon tahtoisin lopettaa huomautukseni Soissonsin—Reimsin kamppailusta sillä, että taistelut olivat vieneet meidät paljon kauemmaksi kuin alkuaan oli tarkoituksemme. Täälläkin olivat odottamattomat voitot nostattaneet uusia toiveita ja päämääriä. Se, ettei näitä lopulta täysin saavutettu, johtui yritykseen sijoitettujen voimien vähittäisestä uupumisesta. Ei kuitenkaan soveltunut yleisiin aikeisiimme, että olisimme panneet Marnen seutujen sotaliikkeisiin vielä useampia divisionia. Katseemme tarkkasivat alinomaa Flanderia.

Katsaus taakse- ja eteenpäin kesäkuun lopussa 1918.

Se, mitä olimme saavuttaneet näissä kolmessa suuressa kamppailussa, saattoi sotilaalliselta kannalta katsoen varjoon kaiken, mitä syksyn 1915 jälkeen oli suoritettu lännessä hyökkäysliikkeiden alalla. Aluevoitot, saalismäärät, vihollisen veriset tappiot kertoivat selvin sanoin saksalaisten voittojen suuruudesta. Olimme järkyttäneet vihollisen vastarintaa ja sen kaikkia liitoksia aina perustuksia myöten. Joukkomme olivat osoittaneet täysin vastaavansa niille asettamiamme suuria vaatimuksia. Viikkokausia kestäneissä hyökkäystaisteluissa saksalainen sotilas oli osoittanut, ettei vanha henki ollut tukehtunut vuosikausien puolustusottelussa, vaan että se "eteenpäin!" sanan kaikuessa kohosi v:n 1914:n sielullisen nousun korkeimmille huipuille. Jalkaväkemme valtava myrskyvoima oli vaikuttanut vastustajiimmekin: "What an admirable and gallant infanterie you have" lausui eräälle yleisesikuntaupseerilleni muuan vihollisupseeri. Mitä läheisimmässä yhteistyössä tämän jalkaväen kanssa olivat olleet sen sisar-aselajit kaikissa otteluissa, missä kuumimmin taisteltiin. Kaikessa vallitsi mahtava yhtenäisyydenhenki, se oli koskettanut jokaista aina takimmaisen kuormavankkurin viimeiseen mieheen asti. Kuinka he olivatkaan kaikki pyrkineet eteenpäin ollakseen osallisina, saadakseen toimia ja tuntea kukin puolestaan, kun tuo suuri tapahtui! Miten usein puhkesikaan ilmoille riemuisa ilo, nostattava laulu, ääneen lausuttu kiitollinen rukous. Minäkin olin taistelukentillä uudelleen nauttinut tuosta hengestä, joka oli kuin tuulahdus kauan sitten menneiltä nuoruuteni sotilasajoilta. Välillä oli ihmisikä, mutta muuttumatonna oli ihmissydän, saksalaisen sotilaan henki. Niin olivat puhuneet ja laulaneet uljaat poikamme vanhoine sinisine asetakkeineen Königgrätzin ja Sedanin leiritulilla kuin nyt harmaat kenttämiehet puhuivat ja lauloivat suurissa taisteluissa olemassaolon ja isänmaan, keisarin ja valtakunnan puolesta. Mutta se, mitä jo oli saatu aikaan, ei ollut osunut vihollisen poliittisen ja sotilaallisen elämän ydinkohtaan. Vastustajassa ei huomannut minkäänlaisia myöntyväisyyden oireita. Ulkonaisesti katsoen jokainen tappio näytti päinvastoin vain vahvistavan vihollisen hävityshalua. Tätä vaikutelmaa ei myöskään heikontanut se, että vähän väliä vihollisten leiristä kuului ääniä, jotka neuvoivat kohtuullisuuteen. Diktaattorimainen paino meille vihamielisen valtiorakennuksen taholla ei yleisesti katsoen ollut heikentynyt missään. Kuin rautapihdeillä se piti koossa kansojen tahtoa ja voimia ja teki enemmän tai vähemmän ilmeisin voimakeinoin tehottomaksi kaikki ne, jotka uskalsivat ajatella toisin kuin nykyiset tyrannimaiset vallanpitäjät. Näiden voimien toiminnassa oli mielestäni jotain hyvin vaikuttavaa. Omat toiveensa ja vakuuttelunsa he rakensivat meidän voimamme herpautumiselle. Heidän käsityksensä mukaan tämän täytyi piankin kulua loppuun. Nälkä kotimaassa Saksassa, taistelut rintamalla, propagandan myrkky, lahjomisrahat, lentolehdet, sisäiset valtiolliset taistelut eivät olleet tähän mennessä kyenneet kukistamaan meitä. Nyt rupesi vaikuttamaan uusi voimatekijä, Amerikan apu. Me olimme Château-Thierryn luona tulleet tuntemaan Amerikan ensimmäiset koulutetut joukot. Ne marssivat nyt meitä vastaan, vielä tottumattomien tavoin, mutta voimakkaan tahdon johtamina. Ne vaikuttivat meidän heikkoihin joukkoihimme yllättävästi ylivoimaisen lukumääränsä vuoksi.

Amerikan astuminen taistelutantereelle oli viimeinkin täyttänyt ranskalaisten ja englantilaisten pitkäaikaiset toiveet. Oliko ihme, että vihollispuolen valtiomiehet entistä vähemmän ajattelivat rauhallista sovintoa meidän kanssamme? Heidän tahollaan oli jo kauan sitten päätetty tuhota meidän valtiollinen ja taloudellinen olemassaolomme, vaikka tämä tarkoitus kätkettiinkin kuluneiden, lempeiden sofististen puheenparsien vaippaan. He käyttivät tuollaisia fraaseja vain milloin propagandatarkoitukset niin vaativat, olipa sitten koetettava tehdä omien kansojen kannettavaksi asetettu verivero siedettäväksi tai heikonnettava meidän kansamme taisteluhalua. Niinpä ei ollut sodan loppuminen näkyvissämme.

Kesäkuun keskivaiheilla yleinen sotatilanne oli neliliitolle käynyt oleellisesti huonommaksi. Lupaavasta alustaan huolimatta Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa vastaan oli epäonnistunut. Vaikkakaan sikäläisen vastustajamme voimat eivät riittäneet hankkimaan heikäläisille suurempia etuja tämän Itävalta-Unkarin yrityksen myttyynmenemisestä, johtui hyökkäyksen karilleajosta kuitenkin seurauksia, jotka olivat tuhoisampia kuin jos koko hyökkäys olisi jäänyt tekemättä. Liittolaisemme vahinko oli meillekin onnettomuus. Vastustaja tiesi aivan yhtä hyvin kuin mekin, että Itävalta-Unkari oli tällä hyökkäyksellään heittänyt sodan vaakaan viimeiset punnuksensa. Tästä lähtien Tonavan monarkia lakkasi olemasta vaarana Italialle. Pidin ehdottoman varmana, että Italia ei enää voisi vastustaa liittolaistensa vaatimuksia, vaan sekin puolestaan viskaisi voimansa ratkaisevalle lännen sotanäyttämölle, ei vain osoittaakseen poliittisen rintaman yhtenäisyyttä, vaan myöskin ollakseen huomattavana tekijänä myöhemmissä taisteluissa. Jottei tämä taakka joutuisi yksin meidän kannettavaksemme oli meidän koetettava saada itävalta-unkarilaisia divisionia länsirintamallemme. Se oli silmämääränämme, kun nyt pyysimme pikaista apua Itävalta-Unkarilta. Suurtakaan tehoa emme tosin voineet odottaa tältä avulta. Koko neliliiton kohtalon ratkaisu riippui nyt enemmän kuin konsanaan Saksan voimasta.

Kysymys oli siis siitä, olisiko tämä niin riittävä, että sota voitaisiin saada voitokkaaseen loppuun. Olen ylempänä puhunut joukkojemme loistavista suorituksista; vastatakseni tähän kysymykseen käännyn nyt toisiin, vakavampiin puoliin asiassa.

Kaikesta sotilaihimme kohdistuvasta rakkaudesta ja tunnustuksesta huolimatta emme saattaneet sulkea silmiämme pitkän sodan kuluessa armeijamme liitoksiin syntyneiltä puutteilta. Hyvin ankarasti oli suurissa hyökkäystaisteluissamme tuntunut pitempiaikaisen koulutuksen saaneiden alempiluokkaisten johtajien riittävän lukumäärän puute. Taistelukuri oli vähitellen höltynyt yhä enemmän. Oli itsestään ymmärrettävää, että sotilas, päästessään käsiksi vihollisen varastojen rikkauksiin, ei voi kestää kauan kaivattujen elin- ja nautintoaineiden houkutusta. Mutta sotilaita olisi pitänyt estää antautumasta näihin nautintoihin sopimattomalla ajalla ja siten lyömästä laimin velvollisuuksiaan. Lukuunottamatta tällaisen käsityksen höllentävää vaikutusta joukkojen henkeen siihen sisältyi myös vaara, että meille suotuisat taistelutilanteet menivät käyttämättä ohi vaihtuen tuontuostakin päinvastaisiksi.

Taistelut olivat iskeneet ankaria, täyttymättömiä aukkoja riveihimme. Monet jalkaväkirykmentit oli aivan uudelleen ryhmitettävä. Rakennuskivet eivät yleensä olleet siveellisesti entisten ainesten tasalla. Kotimaan olojen varjopuolet kuvastuivat useissa suhteissa siitä mielialasta, joka vallitsi sodan kuluessa saapuneessa täytemiehistössä.

Sotaisen menestyksemme vaikutuksesta oli kylläkin mieliala kotimaassa laajoissa piireissä mahtavasti noussut. Tietoja taistelukentältä seurattiin suurella jännityksellä ja odotettiin raskaan kamppailun pikaista onnellista päättymistä. Nälkä, uhraukset ja huolet eivät näyttäneet menneen hukkaan, ja paljon voitiin unohtaa, paljon kärsiä miehekkäästi edelleen, kun vain äärettömän kärsimyksen onnellinen loppu pysyi saavutettavan lähellä. Niin tekivät armeijan voitot useinkin sen, mikä valtiolliselta johdolta jäi tekemättä. Mutta Saksan kansassa oli epäisänmaallisuuteen vaipuneita aineksia, jotka olivat itsekkyyden ja omanvoitonpyynnin turmeleman valtiollisen ajatussuunnan läpitunkemia, joiden hermot olivat niin ärtyneet ja joissa siveellinen turmelus oli niin pitkällä, että he pitivät vihollisen voittoa isänmaansa onnena ja rauhana, jotka etsivät ja luulivat löytävänsä hyvää yksistään vihollisen, pahaa taas yhtä ehdottomasti vain omassa leirissä, ja nämä ainekset olivat sen mädännyksen lähtökohtana, joka oli pilaava koko kansamme ruumiin. Trotski ei tosiaan näyttänyt puhuneen kuuroille korville Brest-Litovskissa. Hänen valtiolliset harhaoppinsa tunkivat rajapatsaittemme yli tavaten mitä erilaisimmista syistä lukuisia kannattajia kaikissa ammattiluokissa. Vihollisen kiihoitustyö jatkoi vaikutustaan julkisesti ja salaa. Se tunkeutui joko vahvempana tai heikompana kaikille elämämme aloille.

Niinpä näytti vastustusvoiman katoaminen kansastamme ja armeijastamme yhtyvän vihollisen tuhoamishaluun meidän häviöksemme. Menestys sodassa näytti olevan ainoana pelastuksena tästä tukalasta asemasta. En ainoastaan lujasti tahtonut vaan myöskin varmasti toivoin meidän pääsevän sen avulla onnelliseen päätökseen. Sellaisen menestyksen edellytyksenä oli, ettemme kadottaneet otettamme, että pysyimme hyökkäävällä kannalla. Me jouduimme heti vasaran alle, jos itse päästimme sen kädestämme. Me saatoimme taistella loppuun, jos vain kotimaa yhä antoi meille ne siveelliset ja ruumiilliset voimat, joita sillä vielä oli, jos se ei vain menettänyt uskoaan ja luottamustaan lopulliseen voittoomme, ja jos liittolaiset eivät pettäneet.

Näin ajatellen ja tuntien ryhdyin jatkamaan tähänastista yleissuunnitelmaamme.

HYÖKKÄYS EPÄONNISTUU.

Reimsin taistelun suunnitelma.

Asema Marnen mutkassa teki kesäkuun taistelujen päätyttyä epätäydellisen, lopettamattoman työn vaikutuksen. Ajan oloon emme voineet jäädä niihin asemiin, joissa nyt olimme olleet kesäkuun keskivaiheilta asti. Tarpeiden kuljetus tähän valtavaan puoliympyrään oli sangen puutteellista. Se oli riittävä vain suhteellisen hiljaisuuden vallitessa, mutta uhkasi käydä arveluttavaksi, jos pitkäaikainen suurkamppailu puhkeaisi. Meillä oli käytettävissämme vain yksi, sekin varsin vähän käyttökelpoinen rautatielinja, jonka piti kuljettaa tarpeet suurille sotilasmäärillemme tällä joukkojen määrään katsoen sangen ahtaalla alueella. Ulkoneva kaari lisäksi suorastaan ärsytti vihollista ryhtymään hyökkäämään joka puolelta. Muonitusolot ja taktillinen tilanne olivat täydelleen autettavissa vain siten, että saisimme Reimsin käsiimme. Se ei ollut meille onnistunut touko- ja kesäkuun taisteluissa. Olimme silloin siirtäneet päävoimamme etupäässä länteen päin. Reimsin valloitus oli nyt suoritettava erikoisella sotaliikkeellä. Mutta tilanteen vaatima taistelu soveltui myöskin meidän kokonaissuunnitelmiimme.

Aikaisemmin olen jo tehostanut sitä, että Lysin taistelun keskeytymisen jälkeen tuli päämääräksemme vielä kerran antaa englantilaisille Flanderissa ratkaiseva isku. Soissonsin luona suoritetulla hyökkäyksellämme oli juuri koetettu edistää tätä tarkoitusta, tahdoimme sillä saada vihollisen ylimmän johdon vetämään ranskalaiset tuet taas pois Flanderissa olevilta englantilaisilta.

Sillä välin oli jatkettu uuden Flanderin taistelun valmisteluja. Töitten kestäessä tulevilla hyökkäysrintamillamme saivat sen suoritukseen määrätyt divisionamme olla Belgiaan ja Pohjois-Ranskaan majoitettuina virkistymässä ja harjoittautumassa.

Englantilaisten taholta en toistaiseksi pelännyt mitään vastahyökkäystoimenpiteitä. Vaikka englantilaisten armeijan pääosalla olikin nyt ollut aikaa kuukausimääriä korjata pahasti vioittunutta taistelutehoaan, ei kuitenkaan meidän uhkaavien Flanderin-asemiemme vuoksi ollut todennäköistä, että englantilainen siirtyisi hyökkäyskannalle.

Tähänastisten kokemustemme perusteella uskoin meidän selviytyvän englantilaisten Flanderissa olevista päävoimista, jos vain saisimme kyllin kauan pidetyksi ranskalaiset poissa sikäläisiltä taistelukentiltä. Reimsin luona tapahtuneen hyökkäyksemme uudistamisen oli siis määrä nytkin edistää suurempia, laajakantoisempia päämääriämme, nimittäin ratkaisevaa taistelua Englannin sotajoukon pääosia vastaan. Tilanne länsirintamalla heinäkuun alussa oli suunnilleen seuraava: kenraali Fochin reservien pääosat olivat Compiègnen—Villers-Cotterets'n suunnalla. Ne olivat siellä strateegisesti sangen suotuisassa asemassa. Toisaalta ne olivat valmiina vastustamaan meidän hyökkäystämme, jos sitä jatkettaisiin molempiin äsken mainittuihin kaupunkeihin päin, toisaalta ne saatettiin erinomaisen rautatieyhteyden vuoksi nopeasti ja helposti siirtää mille ranskalaisen tai englantilaisen rintaman osalle tahansa. Minusta ei näyttänyt otaksuttavalta, että Foch ryhtyisi suureen hyökkäykseen ennen amerikkalaisten apujoukkojen tuloa, elleivät erikoisen suotuisat tai pakottavat asianhaarat aiheuttaisi sellaista hyökkäysliikettä.

Marnen eteläpuolella ei ollut nähtävästi mitään varsin vahvoja vihollisjoukkoja. Reimsin luona ja sen eteläpuolella olevassa vuoriseudussa oli sitävastoin varmasti vahvoja vihollisten taistelujoukkoja, joihin kuului paitsi ranskalaisia myöskin englantilaisia ja italialaisia. Muilla Ranskan rintamilla eivät olosuhteet olleet oleellisesti muuttuneet kevätrynnistystemme ajoilta. Asemajoukkoja ja uupuneita divisionia oli tuontuostakin vaihdettu, mutta kokonaisuuteen ei se ollut näillä rintamilla vaikuttanut.

Amerikan avun saapumisesta ei ollut tullut yksityiskohtaisia tietoja. Ilmeistä oli kuitenkin, että Ranskaan nyttemmin tulvi yhtämittaa amerikkalaisia joukkoja. Sukellusveneemme eivät kyenneet estämään tai heikontamaan tätä liikettä, yhtä vähän kuin niiden tähänastinen toiminta oli riittänyt vähentämään vastustajan tonnistoa niin tuntuvasti, ettei sellainen kuljetus olisi yleensä tullut kysymykseen. Kun nopean, tehokkaan sotilaallisen avun saanti oli nyt Ranskalle ja Englannille ehdottomasti välttämätöntä, jätti vastustaja maittensa elintarpeiden tuonnin ja talouselämän tarpeet kokonaan taka-alalle. Meidän oli koetettava selviytyä kaikesta tästä huolimatta.

Jos nyt liitimme Reimsin luona aikomamme hyökkäyksen likeisesti Flanderin sotatoimien suunnitelmiimme, oli ratkaiseva kysymys, millaiset mittasuhteet oli annettava tai voitiin antaa Reimsin taisteluille. Alkuaan oli tarkoituksemme tyytyä vain itse kaupungin valtaukseen. Jos taas tahtoi saada Reimsin, oli ensin päästävä Epernayn ja Reimsin välillä olevan ylänköseudun herraksi. Tämän ylängön valtaaminen oli siis hyökkäyksemme ydinkohta. Helpottaaksemme sikäläisiä sotaliikkeitämme, siis ehkäistäksemme vihollista mahdollisesti hyökkäämästä sivustojemme kimppuun Marnen etelärannalta käsin, oli meidän työnnettävä vahvoja voimia Dormansin kahden puolen Marnen etelärannalle ja näidenkin joukkojen tuli sieltä edetä Epernay'ta kohti. Kulku joen yli taisteluvalmiin vastustajan silmien edessä oli tosin rohkea yritys. Kun kuitenkin otimme huomioon entiset yhä uudistuneet kokemuksemme kulusta jokien ja virtojen yli, emme pitäneet yritystä liian arveluttavana. Ylimenopaikan valtaaminen ei ollut päävaikeus, siksi muodostui taistelujen jatkaminen tämän esteen yli päästyä. Jäljestä kuljetettava tykistö ja kaikki elin- ja ampumatarpeet ryntäysjoukoille oli vietävä sotasiltoja myöten, jotka tietenkin tarjosivat mainioita tähtäysmaaleja vihollisen kauaskantaville tykeille ja lentohyökkäyksille.

Ensimmäisten suunnitelmiemme mukaan oli taistelu rajoittuva vain Reimsin valtaamiseen, mutta monien neuvottelujen kuluessa sen alaa laajennettiin itäänpäin kauas Champagneen asti. Tämä johtui toisaalta tarkoituksestamme eristää Reims kaakostakin päin, toisaalta luulimme kokemustemme nojalla voivamme ulottaa hyökkäyksemme aina Chalons-sur-Marneen asti. Jos yritys näin laajassa muodossa onnistuisi, olisi tiedossa suuri vanki- ja elintarvesaalis. Tosin olimme samalla selvillä siitä, että levittämällä joukkomme laajalle alalle heikontaisimme voimiamme ratkaisevissa kohdin, mikä saattoi olla vaarallista.

Meille oli tietysti mitä tärkeintä, että sotaliikkeemme alkoi niin pian kuin mahdollista. Amerikasta saapuvan avun vuoksi ei viivytys suinkaan ollut meidän etujemme mukaista. Aivan erityisenä tehtävänämme eikä suinkaan helpoimpana ratkaistavanamme oli siis oikein arvioida välttämättömien valmistelujen ja yleisen sotatilanteen suhde. Joskin yleistilanne vaati kiirehtimään mahdollisimman paljon, emme saaneet unohtaa, miten vaikeata oli aina uudistaa joukkoja uusia taistelutehtäviä varten, puhumattakaan ollenkaan taktillisista valmisteluista, kuten kaikkien taisteluvälineitten kuljettamisesta ja siirtämisestä hyökkäyskohdille. Täten saatoimme kysymyksessä olevassa tapauksessa määrätä taistelun alkavaksi vasta heinäkuun 15:ntenä.

Taistelu Reimsin luona.

Päivän valjetessa heinäkuun 15:ntenä alkoi tuhatääninen tykistömme soittaa taistelulauluaan uudella hyökkäysrintamalla. Heti syntyy elämää Marnella meikäläisten puolella. Vihollisen vastatuli ei alussa ole erikoisen vilkas, mutta käy vähitellen pontevammaksi. Emme olleet huomanneet mitään oireita vihollisrintaman vahvistamisesta tai erikoisia torjuntatoimenpiteitä. Meidän jalkaväkemme onnistuukin päästä Marnen etelärannalle. Vihollisen konekivääripesät raivataan, kukkuloille molemmin puolin jokea noustaan, tykkejä vallataan. Tieto näistä ensimmäisistä tapauksista saapuu meille Avesnesiin hyvin aikaisin. Se tietenkin hellittää ymmärrettävää jännitystä ja vahvistaa toivoamme.

Kuten Marnella syttyy taistelun palo laajalti Reimsin ympäristöllä, suuntautumatta kuitenkaan tätä kaupunkia ja sen lähintä ympäristöä vastaan. Onhan tarkoituksena saada kaupunki kukistetuksi siten, että yhteys kummaltakin puolen leikataan poikki. Champagnessa aina Argonneille asti murskaavat tykistömme ja miinanheittäjämme vihollisen etumaisen puolustuslinjan. Ensimmäisten linjojen takana on entisten taistelujen ajoilta vielä laaja ampumahautasikermä. Ei kukaan voi antaa tietoa siitä, onko niissä miehistöä ja missä osissa. Ainakin on vihollisilla niissä lukemattomia tukikohtia eikä tarvita erikoista työtä, ennenkuin nämä ovat taas puolustuskunnossa ja suovat uusia puolustusmahdollisuuksia. Toisaalta vihollinen näyttää täällä Champagnessa, mikäli ensi vaikutelmista voi päättää, olevan vähimmin valmistautunut tekemään vastarintaa. Sen tykistö ei vastaa kovin voimakkaasti, se on ilmeisesti hyvin vähän keskitetty ja sitäpaitsi ryhmitetty huomattavan kauas taapäin.

Keskitettyämme raskaan tykistömme tulen vihollistemme ensimmäisiin asemiin alkaa, kuten tähänastisissakin hyökkäystaisteluissa, tämä kasautunut ukkospilvi tuhoatuottavan kulkunsa yli puolustautuvan vihollisen. Jalkaväkemme seuraa sitä. Melkein vastarinnatta saamme rynnäköllä vallatuksi vihollisen ensimmäiset asemat pitkin linjaa, sitten aiomme jatkaa hyökkäystä. Mutta kun tulijyrämme siirtyvät seuraavilta pommituskohteilta eteenpäin jättääkseen ne jalkaväkemme haltuun, vihollinen nousee äkkiarvaamatta kiivaaseen vastarintaan. Vihollinen alkaa nostaa tykkitulensa äärimmilleen. Joukkomme yrittävät kaikesta huolimatta päästä eteenpäin. Turhaan! Liikkuvat patterimme vedetään esiin. Niitä tuodaan tykki kerrallaan, miehet vetävät niitä, sillä kuoppaisella taistelukentällä hevosia ei juuri voi käyttää. Tuskin on tykit saatu paikoilleen, kun ne jo ovat murskana maassa. Vastustaja on ilmeisesti sijoittanut puolustuksensa päävoiman vasta toisiin taisteluasemiinsa. Mitä tehokkain valmistava tulemme on pommittanut melkein hyödyttömästi. Vihollinen on järjestänyt ja pannut toimeen uuden puolustusmenetelmän tykistömme hävittävän voimatehon vuoksi, ja saa kiittää tästä kaikesta saksalaista ilmiantajaa, kuten vastustaja itse myöhemmin riemuiten julistaa koko maailmalle.

Champagnessa pysyvät taistelusuhteet ensimmäisen päivän iltaan asti muuttumattomina.

Suotuisimmin sujuvat taistelumme Reimsin lounaispuolella ja Marnen molemmin puolin. Joen eteläpuolella jalkaväkemme tunkeutuu lähes tunnin matkan verran eteenpäin, päävoima pitkin jokea Epernay'hen päin. Kolmas osa matkasta sinne saadaan iltaan mennessä kuljetuksi mitä kiivaimpia taisteluja kestäen. Joen pohjoispuolella hyökkäyksemme niinikään menestyy. Mahtavampana kuin Chemin des Damesin kalkkiseinämät kohoaa täällä Reimsin vuoriseutu, syvien kuilujen uurtamat kukkulat, joiden loivankuperat laet suurelta osalta kasvavat tiheätä metsää. Koko seutu on mitä otollisinta sitkeän vastarinnan tekoon, sillä se vaikeuttaa suunnattomasti hyökkääjän tykistövoiman keskittämistä määrättyihin kohteisiin. Siitä huolimatta jalkaväkemme tunkeutuu eteenpäin. Se kohtaa tällöin ensi kerran länsirintamalla italialaisia joukkoja, joiden innostus taisteluun Ranskan kamaralla ei näytä kovinkaan suurelta.

Heinäkuun 15:nnen iltaan mennessä olemme vallanneet koko hyökkäysrintamalla saaliiksemme noin 50 tykkiä. 14,000 vankia ilmoitetaan otetun. Tulos ei tosin vastaa parhaita toiveitamme, mutta odotamme sen seuraavana päivänä paranevan.

Heinäkuun 16:nnen aamupäivä hupenee Champagnessa joukkojemme pääsemättä huomattavasti eteenpäin. Edessämme on vaikea kysymys, lopettaako taistelu tähän vaiko yrittää päästä ratkaisuun näilläkin suhteellisen ohuesti jäsennellyillä hyökkäysvoimilla. On vaara, että nämä menehtyvät tarpeettomasti veriinsä, tai että ne kärsivät suotuisassakin tapauksessa niin raskaita vaurioita, että tuskin enää kykenevät käyttämään kunnollisesti hyödykseen saavuttamiaan etuja. Päämäärämme Chalons siis siirtyy epävarmaan etäisyyteen. Näistä syistä puollan siirtymistä puolustuskannalle tällä kohden. Sitä vastoin jatketaan hyökkäyksiämme Marnen eteläpuolella ja Reimsin vuorimaassa. Mutta toisella puolen joen on meidän pakko päivän mittaan yhä pontevammin ryhtyä puolustautumiseen. Vihollinen työntää vastaamme vahvoja hyökkäysvoimia. Epernayn suunnalla joen molemmin puolin pääsemme vielä etenemään. Illalla olemme noin puolimatkassa kaupunkiin, 10 km:n päässä siitä. Vuoriseudussa lähenemme yhä likemmäksi Epernayn—Reimsin tietä huolimatta vihollisen vimmatuista vastaiskuista. Reimsin kohtalo näyttää olevan kuin säikeen varassa. Vaikka hyökkäysliikettä muuten jo täytyisikin pitää epäonnistuneena, on ainakin Reims otettava. Kaupunki on meille huomattava sotilaallinen arvo, joka palkitsee uhraukset, sen valloitus vaikuttaa vastustajaan kenties syvästikin.

Heinäkuun 17:ntenä vaikenee taistelu Champagnessa. Marnen eteläpuolella alkavat olosuhteet käydä yhä epäedullisemmiksi meille. Pidämme tosin hallussamme valloittamamme alan vihollisen kiukkuisista vastahyökkäyksistä huolimatta, mutta asemamme ovat niin lähellä jokea, ovat siis niin ohuet, että voi käydä hyvin kohtalokkaaksi, jos on vähänkin peräydyttävä. Lisäksi käyvät vielä Marnen yli vievät sotasillat yhä vaaranalaisemmiksi vihollisen tykistön kaukotulen ja ranskalaisten lentäjien pommien vuoksi. Meidän on siis taas palattava pohjoiseen, koska emme enää kykene etenemään etelään käsin. Annan siis käskyn joukkojen siirtämisestä Marnen pohjoisrannalle takaisin, niin vaikeata kuin se onkin minulle. Yöllä heinäkuun 21:stä vastaan tulee tämän liikkeen olla suoritettuna.

Vuoriseudussa alkavat mitä vimmaisimmat vihollisen hyökkäykset heinäkuun 17:ntenä. Ne torjutaan. Mutta ei meidänkään taholtamme ole toistaiseksi ajattelemista eteenpäin. Sellainen toimenpide vaatii uusia, perinpohjaisia valmisteluja.

Kaikesta saavuttamastamme jää siis jäljelle varsin vähän. Yritys näyttää ajautuneen karille eikä siis tuota positiivisia tuloksia, mitä tulee Ranskan rintamaan. Mutta se voi silti kenties hyödyttää hyökkäystä Flanderin rintamalla. Jos kaikista päämääristämme saavutamme edes sen, että saamme ranskalaisten voimat pysymään erillään englantilaisten puolustuslinjoilta, eivät taistelumme ole olleet turhat.

Tähän suuntaan käyvät ajatuksemme ja siksi kenraali Ludendorff lähtee heinäkuun 17:nnen illalla kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän luo lähemmin keskustelemaan hyökkäyksen aloittamisesta englantilaisten pohjoissivustaa vastaan.

Reimsin luona tehtävän hyökkäyksen toimeenpano edellytti, että Marneen asti ulottuvan rintamamutkamme länteen työntyvä osa Soissonsin ja Château-Thierryn välillä voidaan säilyttää. Oli arvattavissa, että hyökkäyksemme aiheuttaisi vastatoimenpiteen Compiègnen ja Villers-Cotterets'n luo koottujen ranskalaisten voimien taholta. Jos Foch kykeni hiukankaan aktiiviseen toimintaan, täytyi hänen siirtyä tähänastisesta passiivisesta asenteestaan, heti kun hyökkäyksemme alkoi lähetä Marnen toista puolta ja Reimsiä. Olen jo maininnut, että ranskalaisten johto oli saanut suunnitelmamme jo varhain tietoonsa, joten sillä oli tarpeeksi aikaa ryhtyä vastatoimenpiteisiinsä. Aisnen ja Marnen välillä olevien joukkojemme tehtävänä oli nyt vastustaa ranskalaisten hyökkäystä Villers-Cotterets'n suunnalta ylimalkaan, eikä se ollutkaan yksinkertainen tehtävä. Olimme sen vuoksi sijoittaneet varalle eräitä divisionia etumaisissa puolustusasemissa olevien joukko-osastojen taakse ja luulimme näin voivamme täysin turvallisesti ryhtyä äsken kuvailtuun suureen hyökkäykseen. Tosin Soissonsin ja Château-Thierryn välillä olevat joukot eivät olleet kaikki kylliksi levänneitä, mutta ne olivat edellisissä taisteluissa kunnostautuneet niin loistavasti, että katsoin niiden täysin pystyvän tähän pelkästään puolustusluontoiseen tehtävään. Mielestäni oli pääasia, että kaikki sikäläiset puolustusjoukkomme alati olivat varuillaan vahvan vihollishyökkäyksen suhteen. Onko tässä suhteessa tapahtunut laiminlyöntejä Soissonsin—Château-Thienyn rintamalla jää ehkä ainaiseksi kiistanalaiseksi. Itse puolestani olen myöhempien tietojen perusteella tullut siihen käsitykseen, että Marnen ja Reimsin taistelujen alkupuolen suotuisa edistyminen heinäkuun 15:nnestä 17:nteen esti Soissonsin—Château-Thierryn rintaman joukkoja ainakin paikoin täysin oivaltamasta, miten vakava tilanne oli heidän omien linjojensa edessä. Sinne kaikuu näinä päivinä hyökkäystaistelumme tykkien jyske, saadaan kuulla menestystä lupaavasta etenemisestämme yli Marnen; tiedot voitoista kulkeutuvat, kuten usein, liioiteltuina tarkistamattomista lähteistä joukkojemme kuultaviin. Kerrotaan Reimsin valloituksesta, suurista voitoista Champagnessa. Mutta omalla rintamalla on kolme päivää hiljaista, asiantuntijan mielestä kaamean hiljaista, pintapuolisen, mielialoihinsa luottavan tarkastelijan mielestä rauhoittavan hiljaista. Tiedustelua Villers-Cotterets'n suunnalla, mitä vielä heinäkuun 15:ntenä suoritettiin täysin valppaasti, ei enää heinäkuun 17:ntenä hoideta huolellisesti. Ilmoitukset, jotka sotaliikkeen alussa kiitävät tuota pikaa läpi kaikkien kenttäpuhelinten, takertuvat 3:ntena taistelupäivänä jollekin väliasemalle. Aseman vakavuuden tunne on näet osittain tylsynyt, ensimmäinen jännitys on lauennut.

Heinäkuun 18:nnen aamulla lähtivät puolustusasemissa olevat taistelujoukot viljapellolle elonleikkuuseen. Heidät yllättää äkkiä paikalle iskevä kiivas granaattituli. — Tulihyökkäyskö? — Oma tykistömme ei vastaa erittäin voimakkaasti, nähtävästi sen vuoksi että jokseenkin sakea sumu peittää kaiken. Konekiväärien rätinä alkaa kuulua laajalta alalta ja ilmaisee, että kysymyksessä on pahempikin kuin tulihyökkäys. Ennenkuin vielä päästään oikein selville tästä, sukeltaa korkean viljan keskeltä esiin vihollisen panssarivaunuja. Vastustaja on aloittanut ratkaisevan hyökkäyksen Aisnen ja Marnen välillä. Etumaiset linjamme on jo paikoittain puhkaistu, suurin vaara näyttää uhkaavan Ourqin ja Soissonsin välillä.

Sill'aikaa kuin ensimmäisellä puolustuslinjalla murskattujen ja hajoitettujen joukkojemme viimeiset jäännökset käyvät epätoivoista taistelua, koettavat niiden selkäpuolella olevat joukot muodostaa uutta vastarintaa ja pitää puoliaan siksi, että toisen taisteluaallon divisionat ehtivät saapua vastaiskuun. Monta sankaritekoa tehdään. Tilapäisesti uudelleen valtaamissaan asemissa varajoukkomme tapaavat konekivääriasemia, joissa miehistömme makaa veriinsä menehtyneenä viimeiseen mieheen asti, ympärillään kaatuneita vihollisia rivittäin. Mutta tällainenkaan sankarius ei voi palauttaa asemaa entiselleen, se voi vain pelastaa meidät täydellisestä tuhosta. Soissonsin suunnalla ja sitä etelämpänä vihollinen on tunkeutunut erikoisen syvälle, siis juuri meidän arimmalla kohdallamme, Marnen rintamakaaren läntisessä tukipisteessä Aisnen eteläpuolella. Mutta vihollinen painaa täältä käsin koko puolustusrintamaamme aina Château-Thierry'hin asti. Ja lisäksi se uhkaa ainoata Marnen kaareen vievää rautatielinjaamme, juuri siltä kohdalta, missä se Soissonsin eteläpuolella kääntyy Aisnen laaksosta etelään valtavan puoliympyrämme keskelle.

Asemamme on tämän vuoksi jo ensi hetkestä saakka sangen arveluttava. Se uhkaa kääntyä suorastaan tuhoisaksi, ellei meidän onnistu samalla tavoin kuin aikaisemmin palauttaa sitä ennalleen tai ainakin saada sen kehitystä varmasti ja lujasti pysähtymään tähän. Minusta olisi ollut sekä toivottavaa että tarkoituksenmukaista, jos murtautuvan vihollisen kimppuun olisi päästy iskemään pohjoisesta käsin Aisnen yli Soissonsin luona sivustahyökkäyksellä ja siten murskattu vastustaja. Mutta rintamaansijoitus olisi tällöin vaatinut liian paljon aikaa, ja niin minun oli tunnustettava vastasyyt oikeutetuiksi, jotka ennen kaikkea vaativat hyökkäyksen alaiseksi joutuneitten rintamanosiemme täydellistä lujittamista, jotta taas pääsisimme vapaan päätöksen herroiksi. Kaikki joukot joita suinkin on saatavissa, käytetään siis tähän tarkoitukseen. Sillä ei pula valitettavasti ole voitettu, se on vain lykätty. Vihollisen uudet murtorynnistykset kärjistävät tilannetta Marnen mutkassa. Mitä hyödyttää se, että Ourqin eteläpuolella vihollisen rynnäköt enimmäkseen epäonnistuvat, että eritoten Château-Thierryn luona amerikkalaisten suurin joukoin suoritetut, mutta harjaantumattomasti johdetut hyökkäykset musertuvat meidän heikkoihin linjoihimme. Emme voi emmekä saa ajan oloon sallia näin arveluttavan tilanteen jatkumista. Se olisi liian uhkarohkeata. Irroitamme siis vasemman siipemme Château-Thierrystä ja peräydymme toistaiseksi hiukan itäänpäin, mutta pidämme vielä nojanamme Marnea.

Tämän joen etelärannalta olemme heinäkuun 17:ntenä tekemämme päätöksen mukaisesti vetäytyneet takaisin juuri oikeaan aikaan raskaitten taistelujen jälkeen. Joukkojemme mainio ryhti, joka tekee kaikki ranskalaisten hyökkäykset tehottomaksi, tekee meille mahdolliseksi onnellisesti kestää aseman vaikeudesta huolimatta. Peräytyminen onnistuu erinomaisesti, yli odotustemme. Vihollinen ryntää vasta heinäkuun 21:senä valtavan tykkivalmistelun jälkeen, panssariautot etunenässä, vahvat kolonnat jäljessä, tyhjentämiimme asemiin. Joukkomme katselevat tätä näytelmää Marnen pohjoisrannalta.

Sodankäyntiä yhäkin syvässä kaaressamme vaikeuttaa suunnattomasti vihollisen tulen painostus joka puolelta. Vihollisen tykistö alkaa ahdistaa arkaa rataosaa Soissonsin itäpuolella. Vihollislentäjäin pommeja putoilee kuin rakeita sinne yötä päivää. Meidän on pakko sijoittaa vastasaapuvien lisäjoukkojen järjestely ja taistelussa uupuneiden vapautus kauas kaaren ulkopuolelle, Laonin tienoille. Päiväkautisin pikamarssein ne viedään sieltä tappotantereelle. Ne saapuvat määräpaikkoihinsa usein juuri parhaiksi ottaakseen vakavaksi kehittyneen taistelun hoitaakseen uupuneilta tovereiltaan, ennenkuin nämä kokonaan sortuvat.

Sellaisena ei tilanne voi eikä saa jatkua kauan. Taistelu uhkaa kuluttaa kaikki voimamme. Meidän täytyy siirtyä pois kaarestamme, erota Marnesta. Päätös on raskas, ei sotilaallisen arvostelun, vaan sotilaan tunteen kannalta. Millainen riemu syntyykään vihollisleirissä, kun "Marnen" nimi jo toisen kerran tietää sotaonnen kääntymistä? Miten hengähtääkään Pariisi, koko Ranska helpotuksesta! Miten vaikuttaakaan tämä tieto koko maailmaan! Ajateltakoon miten monen sydämen kateus, viha, toivo seuraa meidän liikkeitämme.

Mutta nyt on sotataidon yksin puhuttava. Sen vaatimus on selvä ja mutkaton: Pois tästä tilanteesta! Hätäilyyn ei ole mitään syytä. Tosin kenraali Foch työntää kaikki voimansa joka taholta meidän niskaamme, mutta vain harvoin hänen enää onnistuu murtautua syvemmälle. Siis voimme peräytyä askel askeleelta. Voimme viedä mukanamme kallisarvoiset sotatarpeemme, peräytyä hyvässä järjestyksessä uusiin puolustuslinjoihin, joita itse luonto tarjoo meille. Aisnen ja Veslen rintamanosilla. Tämä liike suoritetaan elokuun ensimmäisinä päivinä. Se on oikea päällystön ja joukkojen mestarityö.

Meitä ei karkoittanut Marnen kaaresta vihollisen suoranainen asevoima, vaan sikäläisen asemamme mahdottomuus, joka johtui siitä, että oli äärimmäisen vaikeata ylläpitää kolmella taholla taistelevien joukkojen selkäyhteyttä. Kenraali Foch oli selvästi oivaltanut tämän vaikeuden. Hänen silmiinsä kangasti korkea päämäärä. Meidän joukkojemme oivallinen ryhti esti häntä saavuttamasta sitä. Mitä vain ihmisiltä voidaan vaatia, tehtiin täällä. Ja siksi ei jalkaväellämme, kun se peräytyi tästä taistelusta, suinkaan ollut tappiolle joutuneen tunne. Sen ylpeä itsetunto perustui osaksi siihen havaintoon, että missä vastustajalta puuttui panssarivaunujen suoja tai moraalinen tuki, sen joukot eivät useinkaan tehneet hyvin tehtäväänsä.

Mistä tankkeja puuttui, siellä olivat vastustajamme ajaneet meitä vastaan mustia aaltoja, afrikkalaisia ihmisvyöryjä. Voi niitä puolustusasemia, joihin nämä pääsivät murtautumaan ja tappamaan turvattomia tai, mikä oli vielä pahempaa, heitä kiduttamaan! Inhimillinen inho ei suuntaudu syyttävänä itse näitä mustia vastaan, jotka tekivät tällaisia julmuuksia, vaan niitä vastaan, jotka toivat sellaisia joukkioita taistelemaan muka kunnian, vapauden ja oikeuden puolesta Euroopassa. Tuhansittain mustia vietiin teurastettaviksi taistelukentille.

Tulivatpa englantilaiset, amerikkalaiset, italialaiset, ranskalaiset tai mitkä heidän apulaiskansansa tahansa meidän jalkaväkeämme vastaan, kun oli tapeltava mies miestä vastaan, silloin tunsi ja osoitti meikäläinen sotilas taas olevansa tantereen herra. Oli jo osittain voitettu henkilökohtaisen avuttomuuden tunne panssarivaunuihin nähden. Hurjanrohkein yrityksin oli monesti koetettu suoriutua tästä vastustajasta. Oma tykistö antoi siinä voimakasta tukea. Vaikeimmat taisteluvaiheet tuotti joukoillemme tälläkin kertaa ranskalaisten tykistö. Paljaalla kentällä, vailla edes juoksuhautojen suojaa tunti-, jopa päiväkausia ollen tämän hävitysaseen tehon alaisina jalkaväkemme rivit repeilivät, sen hermojen kestävyys joutui äärimmäiselle koetukselle. Vihollisen ryntäysjoukkojen ilmestyminen tuntui usein kuin pelastukselta tästä turvattomasta murskautumisen tunteesta.

Joukkojemme oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa, ei vain taisteluissa vaan myös lakkaamattomissa valmisteluissa, marsseissa ja kieltäymyksissä. Niiden voimainhukka oli suuri, hermojen kulutus vielä suurempi. Puhuttelin sotilaita, jotka tulivat näistä viimeisistä taisteluista. Heidän yksinkertaiset ja koruttomat vastauksensa ja kertomuksensa puhuivat selvemmin kuin kokonaiset kirjat siitä, mitä he olivat kokeneet ja millainen arvokas siveellinen voima heitä kannatti. Kuinka olisikaan voinut joutua epätoivoon, kun oli tällaisia erinomaisia miehiä! He olivat tosin väsyneitä, tarvitsivat ruumiillista lepoa ja sielullista rauhaa. Meillä oli mitä parhain tahto suoda heille kumpaakin, mutta oli kyseenalaista, antaisiko vihollinen meille kyllin aikaa siihen.

Vaikka Marnen rintamakaaren taisteluissa olimmekin välttyneet siltä tuholta, jota vihollinen oli meille suunnitellut, emme suinkaan saaneet ummistaa silmiämme tämän taistelun ja peräytymisemme laajakantoisilta vaikutuksilta.

Sotilaallisesti merkitsi meille enimmin se kohtalokas seikka, että aloite oli siirtynyt meiltä viholliselle ja ettei meillä toistaiseksi ollut voimaa taas riistää sitä omiin käsiimme. Meidän oli ollut pakko vetää tähän taisteluun runsaasti niitä voimia, jotka oli määrätty Flanderin taisteluihin. Niin meni meiltä mahdollisuus antaa Englannin armeijalle kauan suunnittelemamme ratkaiseva isku. Vastustajan sodanjohto vapautui täten uhkaavan rynnistyksemme painosta. Marnen taistelu oli vapauttanut Englanninkin voimat siitä kahleesta, jossa me olimme pitäneet niitä kuukausimääriä. Oli odotettavissa, että vihollisen johto käyttäisi hyväkseen, jos sillä vain oli vapaita voimia käytettävissään, tätä tilanteenkääntymistä, joka ei voinut siltä jäädä huomaamatta. Tähän täytyi olla suotuisia mahdollisuuksia, sillä puolustusrintamamme eivät olleet kaikkialla vahvat eikä niissä voinut olla täysin taistelukuntoista miehistöä. Sitäpaitsi nämä rintamat olivat huomattavasti laajentuneet sitten kevään ja käyneet strateegisesti aremmiksi.

Oli tietenkin otaksuttavaa, että vastustajakin oli kärsinyt vaikeita vaurioita äskeisissä taisteluissa. 74 vihollisdivisionaa, niistä 60 ranskalaista, oli ollut tulessa heinäkuun 15:nnestä elokuun 4:nteen, mutta suurin osa englantilaisten voimista oli saanut säästyä kuukausimääriä. Yhä kestävä amerikkalaisen avun tulva oli sen vuoksi vastustajalle erikoisen arvokas. Vaikka tämä apu ei sotilaallisessa suhteessa ollutkaan nykyajan korkeimpien vaatimusten tasalla, merkitsi nyt, kun meidän joukkomme olivat kärsineet niin paljon, pelkkä lukumäärän ylivoimaisuuskin enemmän kuin koskaan ennen.

Raskaampi kuin tämä oli ensi vaikutelmain perusteella epäonnistumisemme vaikutus kotimaahan ja liittolaisiimme. Kuinka monet viime kuukausina uudelleen eloon heränneet toiveet sortuivatkaan nyt! Kuinka monia suunnitelmia tuhoutui!

Mutta jos vielä pääsisimme sotilaallisen tilanteen herroiksi, saatoimme varmasti otaksua myöskin poliittisen tasapainon palautuvan.

VIIDES OSA

YLI VOIMAIN

PUOLUSTUKSEEN SYÖSTYNÄ.

Elokuun 8:s.

Joukkomme olivat asettuneet uusiin asemiinsa Aisneen—Veslen varrella. Vihollishyökkäyksen viimeiset laineet vyöryilivät meitä vastaan ja jälleen takaisin; paikoittain taisteluinto tuontuostakin leimahteli.

Monet divisionistamme toimitettiin uupuneina ja virkistystä kaipaavina suojaan puolustuslinjojemme taa. Myös Avesnesin tienoilla niitä majaili. Minulla oli tilaisuus nähdä, miten nopeasti meikäläinen sotilas virkistyy. Jos hän sai parin päivän ajan perusteellisesti nukkua, jos hänen sallittiin säännöllisesti hoitaa itseään ja levätä, niin näytti hän myös sielullisesti tuota pikaa toipuvan kaikesta siitä raskaasta, mitä hän oli saanut kokea. Tosin hän tähän tarvitsi todellista rauhaa, jota vihollisten granaatit ja pommit eivät häirinneet, ja mikäli mahdollista myös tuli hänen päästä etäälle ammuntajylinän kuuluvilta. Mutta miten vähän ja miten harvoin ovatkaan joukkomme monivuotisissa kamppailuissaan saaneet tällaista rauhaa osakseen! Sotanäyttämöltä sotanäyttämölle, taistelukentältä toiselle heiteltyinä ne olivat miltei levähtämättä saaneet olla alinomaisessa ruumiillisessa ja sielullisessa jännityksessä. Tähän tosiseikkaan sisältyy mitä valtavin ero meidän sotilaittemme ja kaikkien vastustajiemme saavutusten välillä.

Marnen polvekkeessa käydyistä taisteluista oli kumiseva ammunta kuni keskeymätön ankaran ukkosilman jyly tunkeutunut Avesnesiin milloin kuuluvammin, milloin epäselvemmin. Nyt se oli miltei vaiennut.

Elokuun 8:nnen aamuna tämä rauha äkkiä keskeytyi, lounaasta kumisi huomattavan voimakas taistelun melske. Ensimmäiset viestit — ne saapuivat Peronnen seuduilla olevalta armeijan ylikomennolta — olivat sävyltään vakavia. Vihollinen oli valtavin tankkijoukoin tunkeutunut taistelulinjoihimme molemmin puolin Amiensin—St Quentinin tietä. Mitään sen tarkempaa ei voitu varmuudella todeta.

Tämä epävarmuus hävisi seuraavien tuntien kuluessa, joskin yhteytemme monin paikoin oli katkaistu. Ei epäilystäkään, vihollinen oli tunkeutunut syvälle asemiimme, useita pattereita oli menetetty. Annoimme määräyksiä, että ne oli vallattava jälleen takaisin ja pikaisen vastahyökkäyksen avulla asema ylimalkaan palautettava entiselleen. Me lähetimme upseereja ottamaan selkoa tapahtumista ja saamaan aikaan täyttä yhdenmukaisuutta oman tahtomme ja eri komennuspaikkojen määräysten välillä paraikaa järkytyksen alaisena olevalla rintamalla. Mitä oli tapahtunut?

Englantilaiset olivat mitä sakeimmassa sumussa ryhtyneet voimakkaaseen tankkihyökkäykseen. Panssarivaunut eivät kulussaan olleet juuri missään kohdanneet erikoisempia esteitä, ei luonnollisia eikä valitettavasti myöskään keinotekoisia. Tällä rintamalla oli kaiketi vähän liian paljon ajateltu hyökkäyksen jatkamista, liian vähän puolustautumista.

Tosin oli hyvin hukanalaista työtä tehdä vallituksia ja rakentaa esteitä aivan vihollisen silmien edessä. Sillä missä hyvänsä vihollisen tähystelijät huomasivat jotakin liikettä, vaikkapa vain yksityistenkin henkilöiden liikehtimistä, sinne he suuntasivat tykistötulensa. Näytti parhaimmalta pysytellä hiljaa korkean viljan keskellä, tosin suojattomina vihollisten granaatteja vastaan, mutta myös näkymättömissä heidän kaukoputkiltaan. Tällä tavoin säästettiin hiljaa maaten nähtävästi monen henki, mutta oltiin myös vaarassa yhdellä iskulla menettää vielä enemmän. Ei ainoastaan etulinjoilla työ ollut vähäistä, takimaisilla se oli miltei vieläkin vähäisempää; vain joitakuita kaivantopalaisia, hajallisia tukikohtia, oli olemassa. Joukkoja oli näillä niinkutsutuilla rauhallisilla rintamilla laajoja vallitustöitä varten vain perin harvassa. Me tarvitsimme joukkojamme toisaalla suuriin hyökkäystaisteluihin. Tänä elokuun 8:ntena meidän täytyi tehdä samoin kuin jo niin usein olimme yhtä uhkaavissa tilanteissa tehneet. Vihollisen alkumenestyshän ei ollut meille mikään outo ilmiö. Me tunsimme sen jo 1916-17:n ajoilta, Verdunin, Arrasin, Wytschaeten ja Cambrain päiviltä. Me olimme taas vast'ikään saaneet nähdä sellaista Soissonsin luona ja päässeet siitä voitolle. Tässä puheenalaisessa tapauksessa tilanne tosin oli aivan erikoisen vakava. Vihollisen laaja tankkihyökkäys oli samaan aikaan tunkeutunut hämmästyttävän syvälle. Panssarivaunut, jotka olivat nopeampikulkuisia kuin tähän asti, yllättivät divisionaesikunnat näiden suojapaikoissa ja hävittivät puhelinyhteydet, jotka näistä paikoista johtivat taisteleviin joukkoihin. Ylempi päällystö joutuu täten eristetyksi; etulinjat jäävät määräyksiä vaille. Tänä päivänä se on aivan erityisen arveluttavaa, kun tiheä sumu estää kaiken yleissilmäyksen saannin. Valmiiksi varustetut tankkien torjuntakanuunat ampuvat tosin niihin suuntiin, joista kuuluu moottorien sätkytystä ja ketjujen kalinaa, mutta useasti hämmästyttävät niitä teräshirviöt, jotka yhtäkkiä ilmestyvät aivan toiselta suunnalta. Hämmentäviä huhuja alkaa levitä pitkin taistelulinjojamme. Väitetään, että suuret englantilaiset ratsuväkijoukot jo liikkuvat kaukana etumaisen saksalaisen jalkaväen selkäpuolella. Etujoukoissa ruvetaan epäröimään, luovutaan asemista, joista äsken vielä oli torjuttu ankaroita vihollishyökkäyksiä, koetetaan taaksepäin päästä takaisin menetettyyn yhteyteen. Mielikuvitus loihtii esiin harhakuvia ja näkee niissä todellisia vaaroja.

Kaikki, mitä nyt tapahtui ja mikä oli koituva meille ensimmäiseksi suureksi onnettomuudeksi, on tosin inhimillisesti ymmärrettävissä. Vanha, taisteluissa karaistunut sotilas pysyy sellaisissa tilanteissa rauhallisena; hän ei kuvittele, hän ajattelee! Mutta nämä vanhat sotilaat ovat jo häipyvänä vähemmistönä; heidän vaikutuksensa ei myöskään enää kaikin paikoin ole vallitseva. Toisia vaikutuksia ilmautuu. Alakuloisuus ja toivottomuus sen johdosta, että sota kaikista voitoista huolimatta ei sittenkään ota loppuakseen, on turmellut niin monia meidänkin urheista sotilaistamme. Sotatoimissa vaaroja ja työtä, kamppailua ja levon puutetta, kotoa valituksia todellisesta, usein myös luulotellusta hädästä ja puutteesta. Se haurastuttaa vähitellen, varsinkin jos ei voi uskoa kaiken pian loppuvan. Vihollinen sanoo ja kirjoittaa lentäjiensä joukoittain alas heittelemissä lentolehdissä, ettei se oikeastaan meihin nähden tarkoita mitään pahempaa, meidän tulisi vain olla järkeviä ja kenties myös luopua yhdestä ja toisesta, mitä olimme valloittaneet. Sitten kääntyisi kaikki nopeasti hyväksi jälleen. Ja me saisimme elää edelleen rauhassa, kansojen ikuisesti kestävässä rauhassa. Kotiseudun sisäisestä rauhasta tulisivat sitten uudet miehet, uudet hallitukset huolehtimaan. Siitäkin koituisi siunausrikas rauha kaikkien nykyisten taisteluiden jälkeen. Kaikki kamppailun jatkaminen oli siis tarkoituksetonta: Sellaista luetaan ja sellaisesta keskustellaan; sotilas arvelee, ettei vihollinen mitenkään voi kaikkea tuota valehdella, antautuu myrkytettäväksi ja myrkyttää toisiakin.

Käskyjämme vastahyökkäykseen ei enää tänä elokuun 8:ntena voida toteuttaa. Puuttuu joukkoja, puuttuu varsinkin tykistöä tällaisen hyökkäyksen valmistamiseen; sillä murtautumiskohdissa ovat useimmat patterit menetetyt. Uusia jalkaväki- ja tykistöosastoja täytyy ensin toimittaa paikalle sekä automobiileilla että rautateitse. Vihollinen oivaltaa, miten ratkaisevan merkitseviä rautatiet ovat tässä tilanteessa meille. Kaukaa purkavat sen raskaat ja raskaimmat tykit tultaan meidän selkäämme. Muutamiin rautatiekohtiin, kuten esimerkiksi Peronneen, sataa aika ajoin pommeja vihollisen lentokoneista, joita kaartelee taajemmissa laumoissa kuin koskaan tätä ennen kaupungin ja rautatieaseman yläpuolella. Mutta joskin vastustaja täten käyttää hyväkseen vaikeuksia armeijamme selkäpuolella, niin se kaikeksi onneksi ei myöskään oivalla ensimmäisen taktillisen menestyksensä täyttä suuruutta. Se ei tänä päivänä tunkeudu Sommeen asti, vaikka meidän puoleltamme tuskin olisi voitu asettaa mitään mainittavimpia voimia sitä vastustamaan.

Elokuun 8:nnen kohtalokasta aamupäivää seurasi suhteellisesti rauhallinen iltapäivä ja vielä rauhallisempi yö. Sen kuluessa vierivät ensimmäiset vahvistusjoukkomme apuun.

Asemamme on jo niin epäsuotuisa, ettemme voi uskoa alussa vaaditun vastahyökkäyksen johtavan entisen taistelurintaman palauttamiseen. Vastaisku olisi tarvinnut pitempää valmistusta ja vahvempia joukkoja kuin elokuun 9:nnen aamuna saattaa olla käytettävissämme. Sen vuoksi ei pidä eikä mitenkään saa hätiköidä. Kärsimättömät eivät taistelurintamalla kuitenkaan katso voivansa odottaa. Siellä arvellaan, että suotuisa tilaisuus lyödään laimin, ja syöksytään voittamattomiin vaikeuksiin. Näin menetetään osa juuri saapuneesta kallisarvoisesta jalkaväkivoimasta paikallisesti rajoitettuihin voitokkaisiin saavutuksiin, jotka eivät kuitenkaan hyödytä asemaa kokonaisuudessaan.

Elokuun 8:nnen hyökkäys tehtiin englantilaisten oikealta sivustalta. Etelässä heihin liittyvät ranskalaiset joukot olivat vain vähissä määrin ottaneet osaa taisteluun. Mutta odotettavissa oli, että englantilaisten suuri menestys saisi ranskalaisetkin rivit liikkeelle. Jos ranskalaisten onnistui tunkeutua nopeasti rintamamme läpi Neslen suunnalla, oli tilanne kauas lounaaseen ulottuvassa puolustuskaaressamme käyvä kohtalokkaaksi. Me määräämme sen vuoksi väistyttäväksi siihenastisista etumaisista asemistamme Royesta lounaaseen ja vetäydymme takaisin tämän kaupungin tienoille.

Elokuun 8:nnen seuraukset ja taistelujemme jatkuminen lännessä syyskuun loppuun saakka.

Elokuun 8:ntena kärsimämme tappion poliittisista seurauksista en antautunut minkäänlaisen harhaluulon valtaan. Taisteluitamme heinäkuun 15:nnestä elokuun 4:nteen saatettiin ulkomailla samaten kuin kotimaassakin katsoa epäonnistuneen, rohkean yrityksen tulokseksi, jollaista kaikissa sodissa sattuu. Vastoinkäyminen elokuun 8:ntena oli sitä vastoin kaikkien silmissä seuraus ilmeisestä heikkoudesta. Oli kokonaan toista, jos hyökkäyksemme ajautui karille tai jos meidät voitettiin puolustautumistaistelussa. Saalisluvut, joita vastustajamme nyt saattoivat ilmoittaa maailmalle, puhuivat selvää kieltä. Kotimaan ja liittolaistemme täytyi sitä tuskallisina kuunnella. Sitä enemmän oli meidän asiamme pysyä rauhallisina ja tarkastella olosuhteita ilman itsepetosta, mutta myös ilman liioittelevaa pessimismiä.

Sotilaallinen asema oli tosin käynyt vakavaksi. Taisteluasema hyökkäyksen alaiseksi joutuneella puolustautumisrintamalla saatettiin kyllä saattaa entiselleen, menetetyt sotavarustukset jälleen täydentää, uusia voimia tuoda entisten lisäksi. Sillä ei tappion vaikutusta kuitenkaan saatu hälvenemään. Oli odotettavissa, että vihollinen suuren menestyksensä rohkaisemana oli käyvä samanlaisiin hyökkäyksiin myös toisilla kohdin. Se oli nyt havainnut, että meidän puolustautumisjärjestelmässämme oli vuoden 1917 järjestelmään verrattuna monenlaisia puutteita. Ensiksikin teknillisessä suhteessa. Joukkomme olivat kevään 1918 jälkeen uudelleen vallatuilla linjoilla yleensä tehneet vain varsin vähän vallituksia. Kuten itäänpäin Amiensistä olevilla seuduilla niin myöskin muilla rintamanosilla puhuttiin liian paljon hyökkäyksen jatkamisesta, liian vähän puolustautumisen välttämättömyydestä. Sen lisäksi oli taisteluryhti melkoisella osalla joukoistamme ollut ehdottomasti omiaan saamaan vastustajan vakuutetuksi siitä, että puolustusrintamillamme ei enää kauttaaltaan ollut tavattavissa vuoden 1917 sitkeätä vastarintaa. Vihollinen oli lisäksi keväästä lähtien ottanut meistä oppia. Se oli viimeisissä sotaliikkeissään käyttänyt meitä vastaan samaa taktiikkaa, jolla me olimme sen useat kerrat perinpohjin lyöneet. Se ei enää hyökännyt linjoillemme kuukausimääriä kestäneitten hyökkäysvalmistelujen jälkeen eikä se myöskään ollut pyrkinyt ratkaisuun kiilan tavoin tunkeutumalla puolustusrintamaamme, vaan se oli hämmästyttänyt meitä laajoin rynnäköin. Se rohkeni nyt noudattaa tätä meidän taktiikkaamme koska se oli havainnut puolustusrintamamme heikkoudet. Jos vastustaja jatkaisi näitä hyökkäyksiään samanlaisella vimmalla, niin sen ei olisi sotaväkemme nykyiseen tilaan katsoen kokonaan mahdotonta saada vastustusvoimamme vähitellen lamaantumaan. Toiselta puolen näin siinä asiaintilassa, että vihollinen ei tälläkään kerralla suuresta alkumenestyksestään korjannut talteen niitä etuja, joita se olisi voinut saavuttaa, jälleen toivoa, että me tulisimme vastaisista pulmista suoriutumaan.

Tälle kannalle asettuen luulin elokuun 13:ntena eräässä poliittisessa neuvottelussa Spassa valtakunnan johdolle olevani velvollinen sotilaallisesta asemasta lausumaan, että se tosin oli vakava, mutta ettei myöskään saisi unohtaa, että me yhä vielä olimme syvällä vihollismaassa. Tämän käsitykseni esitin seuraavana päivänä myös keisarilleni, kun pitemmän yhteisen istunnon jälkeen ryhdyin loppulausuntoon. Minulla ei myöskään ollut mitään muistuttamista valtakunnankansleri kreivi Hertlingin käsitystä vastaan, että nimittäin meidän tahollamme ei olisi ryhdyttävä todelliseen viralliseen rauhanaloitteeseen ennenkuin olisi tapahtunut parannus silloisessa sotilaallisessa asemassamme. Siitä tulisi sitten riippumaan, missä määrin meidän oli luovuttava tähänastisista poliittisista päämääristämme.

Elokuun puolivälissä en siis näin ollen pitänyt aikaa vielä sellaisena, että tyydyttävää sodan loppua olisi tarvinnut epäillä. Toivoin varmasti, että armeija, huolimatta varjoa luovista yksityisilmiöistä viimeisellä taistelutantereella, kykenisi ainakin vielä kestämään. Luotin myös kotimaahan, että sillä oli riittävästi voimia tämän nykyisenkin pulman voittamiseen. Annoin tällöin joka suhteessa tunnustukseni kaikista niistä uhreista ja kieltäymyksistä, joita kotimaa siihen asti oli kantanut ja joita se kenties yhä edelleenkin oli kantava. Eikö Ranskan, jonka kamaralla sota nyt jo neljä vuotta oli riehunut, ollut paljon enemmän kestettävä ja kärsittävä? Oliko tämä maa koko tänä aikana koskaan menettänyt rohkeuttaan vastoinkäymistensä hetkellä; oliko se epätoivoissaan, kun granaattimme kantoivat sen pääkaupunkiin? Sitä, niin ajattelin, tuli kotimaankin tänä vaikeana ratkaisun aikana pitää silmiensä edessä ja pysyä lujana, kunhan vain me rintamalla pysyisimme lujina. Jos se onnistuisi, niin se ei voisi olla vaikuttamatta myös liittolaisiimme. Niiden sotilaallinen tehtävähän oli helppo, mikäli se koski Itävalta-Unkaria ja Bulgariaa.

Näihin näkökohtiin ei huoli asekunniamme säilymisestä mitenkään vaikuttanut ratkaisevasti. Sotajoukkomme oli neljänä sotavuotena laskenut tälle kunnialle niin vahvan perustuksen, ettei sitä, tapahtuipa mitä tapahtuikin, vastustaja enää saattanut siltä riistää. Ratkaisevasti vaikutti päätöksiini ja ehdotuksiini yksinomaan isänmaan onni ja menestys. Vaikkapa emme enää voisikaan voittojen avulla taistelutantereella pakottaa vastustajaa rauhaan, joka tarjoaisi meille kaiken sen, mikä lopullisesti antaisi takeet Saksan tulevaisuudesta, niin voisimme kuitenkin saada aikaan sen, että vastustavat voimat kamppailussa lamaantuisivat. Silloinkin me todennäköisesti turvaisimme siedettävän valtiollisen olemassaolon.

Kenraali Foch lienee Marnen-polvekkeen taistelun jälkeen havainnut, että saavutetut menestykset jälleen saattaisivat joutua hukkaan, jos meidän joukkomme saisivat aikaa virkistyä. Minulla oli se tunne, että vihollisvoimien johto nyt arveli hetken tulleen jolloin kaikki oli pantava yhdelle kortille.

Elokuun 20:ntenä ryhtyvät ranskalaiset Oisen ja Aisnen välillä Chaunyn suunnalla hyökkäykseen. Kolmipäiväisissä taisteluissa he työntävät meidät tällä kohdalla takaisin. Elokuun 21:senä ja sitä seuraavina päivinä englantilaiset levittävät elokuun 8:nnen hyökkäysrintamaa pohjoisella suunnalla luoteeseen Bapaumesta. Vihollisen toistuvat murtautumiset pakottavat meidän täälläkin linjojemme vähitellen tapahtuvaan peräyttämiseen. Elokuun 26:ntena työntyvät englantilaiset molemmin puolin Arrasia Cambrain suunnalla asemillemme. He murtautuvat läpi, mutta heidät pysäytetään lopuksi kulussaan. Silloin vihollisen uusi rynnäkkö tulvii lopullisesti syyskuun 2:sena linjoillemme suurella Arrasin—Cambrain tiellä ja pakottaa meidän pitkin rintamaa vetäytymään Siegfried-asemiimme. Voimia säästääksemme me tyhjennämme samaan aikaan etäälle yli Kemmel-vuoren ja Mervillen tunkeutuvan polvekkeen Lysin pohjoispuolella. Kaikki raskaita päätöksiä, jotka toteutetaan syyskuun ensimmäisen viikon kuluessa. Aseman toivottua kevennystä ne eivät saa aikaan. Vihollinen tunkeutuu kaikkialla heti perässä, ja jännitys jatkuu.

Syyskuun 12:ntena alkavat taistelut siihen saakka rauhallisella rintamalla Verdunistä kaakkoon ja Pont-á-Moussonin tienoilla. Me olimme siellä niissä asemissa, joihin hyökkäyksemme syksyllä 1914 olivat jäykistyneet; taktillinen epämuodostuma, joka saattoi houkutella vastustajan suureen taisteluun. Ei ole oikein ymmärrettävissä, minkätähden ranskalaiset vuosikausia antoivat meidän pysytellä tässä suuressa kolmiossa, joka tunkeusi heidän yleisrintamansa sisään. Jos he lävistäisivät sen kantaosan, niin ankaraa ratkaisua ei voitaisi välttää. Saatettaneen lukea virheeksemme, ettemme olleet peräytyneet näistä asemista jo aikoja sitten, silloin kun luovuimme Verdunin valloituksesta. Mutta me saimme juuri tämän aseman kautta aikaan erittäin tärkeän esteen vastustajamme liikkumisvapauteen Verdunin ympäristöllä ja suljimme sille niin tärkeän Maasin laakson linnoituksen eteläpuolella. Vasta syyskuun alussa, kun vihollinen alkoi Maasin ja Moselin välillä vilkkaammin liikehtiä, me päätimme luopua näistä asemista ja vetäytyä jo kauan sitten valmistettuun kanta-asemaan. Mutta ennen kuin tämä liike oli suoritettu loppuun, ryhtyivät ranskalaiset ja amerikkalaiset hyökkäykseen ja tuottivat meille vakavan tappion.

Muuten onnistui meidän pääasiassa säilyttää rintamamme vihollisen hyökkäyksistä huolimatta entisellään. Vastustajan hyökkäysten ulottaminen Champagneen syyskuun 16:ntena muutti asemaamme rannikolta Argonneihin asti ensi aluksi vain varsin vähän. Sitä vastoin tunkeusi amerikkalainen sinä päivänä linjoillemme Argonnien ja Maasin välillä. Näin joutui pohjoisamerikkalainen ensi kertaa ratkaisevasti vaikuttamaan itsenäisenä armeijana loppukamppailun taistelukentillä.

Länsirintamamme ei ollut murtunut, vaikka se vihollisrynnäköiden painosta oli useat kerrat vetäytynyt taaksepäin. Se horjui, mutta se ei kukistunut. Näihin aikoihin murrettiin kuitenkin yleiseen sotarintamaamme leveä aukko. Bulgaria luhistui.

LIITTOLAISTEMME KAMPPAILU.

Bulgarian sortuminen.

Bulgarian sisäosissa ei tilanne v. 1918 ollut oleellisesti muuttunut. Se oli yhä edelleen vakava. Maan ulkopolitiikka ei kuitenkaan näkynyt kärsivän tästä. Silloin tällöin saapui tosin tietoja siitä, että bulgarialaiset vastuuttomat henkilöt olivat Sveitsin puolueettomalla alueella ryhtyneet neuvotteluihin ententen kanssa. Sofiassa oleva Amerikan lähetystö oli niinikään epäilemättä meille tuhoisain suunnitelmien haudontapaikka. Me koetimme turhaan saada sitä karkoitetuksi. Politiikka vaati samettikäsineitä keskellä sodan rautaista todellisuutta.

Taisteluvimma maan poliittisten puolueitten kesken pysyi ennallaan. Se vaikutti edelleen myöskin armeijaan. Radoslavovin vastustajat saivat hänet keväällä vihdoin kukistetuksi. Uudet miehet vakuuttivat meille pysyvänsä uskollisesti kiinni entisessä liitossa. Se oli meistä pääasia.

Bulgarian kansan haluttomuus sotaan kasvoi tällä välin yhä. Elintarpeiden hankinta kävi yhä vaikeammaksi. Siitä kärsi etenkin armeija, toisin sanoen sen annettiin kärsiä. Sotilas sai aika ajoin nähdä suorastaan nälkää, jopa enemmänkin, hän oli myös niin kehnoissa pukimissa, että hän pitkät ajat kärsi kaiken välttämättömän puutetta. Sattui mellakoita, jotka kuitenkin useimmiten pidettiin meiltä salassa. Armeijaan liitettiin kansallisesti vieraita aineksia. Miehitetyiltä alueilta pakko-otolla saatua väkeä asetettiin joukkoihin, jotta miesluku pysyisi korkealla. Siitä johtui tietysti karkaamisen tavaton lisääntyminen. Oliko ihme että tällaisissa olosuhteissa joukkojen mieliala masentui? Keväällä 1918 se näytti olevan pahimmin painuksissa. Bulgarian ylin sodanjohto oli siihen aikaan valmistellut saksalaisen armeijaryhmäkomennon kehoituksesta hyökkäystä Albanian alueelle, Ochrida-järven länsipuolelle. Jos siinä onnistuttiin, toivottiin saatavan tehokkaasti tukituksi vastustajalle perin tärkeä Santa Quaranti—Korcan kulkutie sekä voitavan samalla edullisesti vaikuttaa kansan ja armeijan mielialaan. Yrityksen toteuttaminen osoittautui lopulta mahdottomaksi, kun bulgarialaiset upseerit ilmoittivat joukkojen kieltäytyvän hyökkäämästä. Vielä arveluttavammaksi osoittautui asiaintila toukokuussa, kun bulgarialaiset joukot Makedonian rintaman keskivaiheilla eivät kestäneet kreikkalaisten ja ranskalaisten hyökkäystä ja melkein taistelutta luopuivat asemistaan. Vastahyökkäykseen määrätyssä divisionassa nousi kapinaan melkein joka mies.

Armeijan sisäiset olot näyttivät sentään kesän kuluessa taas parantuvan. Me autoimme missä voimme, luovutimme osia elintarvevarastoistamme ja lähetimme vaatetustarpeita. Silloinen menestyksemme länsirintamalla herätti niinikään Bulgarian armeijassa suurta innostusta. Mutta oli selvää, että tämä mielialan kohoutuminen piankin painuisi takaisin, jos meitä kohtaisivat vastoinkäymiset. Sitä emme epäilleetkään, vaikka heinäkuun lopussa ilmoitettiin mielialan parantuneen.

Makedonian rintaman voimasuhteet eivät näyttäneet v:n 1918 kuluessa oleellisesti muuttuneen. Tehtyään rauhallisen sopimuksen Romanian kanssa Bulgaria saattoi nyt koota kaikki voimansa yhdelle rintamalle. Katsoen tähän vahvistumiseen ei eräitten saksalaisten pataljoonien siirtäminen pois Makedoniasta merkinnyt mitään mieslukuun nähden. Yksi englantilainen divisiona oli viety Syyriaan, ranskalaiset joukot olivat päästäneet nuorimmat ikäluokkansa kotiin; vasta mobilisoidut niinsanotut kuninkaalliset kreikkalaiset divisionat osoittautuivat varsin haluttomiksi taisteluun. Nähtävästi tästä syystä annettiin viimemainittujen tehtäväksi Struman rintamanosan puolustus. Rintaman yli tulleiden karkurien kertoman mukaan oli näistä joukoista suurin osa valmis liittymään meihin, jos Struman rintamaa vastaan asetettaisiin saksalaisia joukkoja. Me lähetimme sen vuoksi Makedoniaan eräitä pataljoonia, jotka eivät enää olleet käyttökelpoisia lännen tärkeimmillä taistelurintamilla. Ne saapuivat määräpaikkaansa sinä hetkenä, jolloin sota Bulgariaan nähden sai ratkaisunsa.

Syyskuun 15:nnen illalla saimme ensimmäisen tiedon ententen armeijojen hyökkäyksen alkamisesta Makedoniassa. Tämä päivämäärä kiinnitti huomiotamme. Olivathan bulgarialaiset sotilaat jo keväällä ilmoittaneet, että he tuona päivänä lähtisivät rintamalta, ellei sota siihen mennessä olisi päättynyt.

Yhtä merkillepantavaa oli toisaalta, että vastustaja valitsi hyökkäyskohdakseen karuimman vuoriseudun, joka teki läpitunkeutumisen ylenmäärin vaikeaksi, jos bulgarialaisilla joukoilla ja alemmalla johdolla vain oli vähänkin vastustusvoimaa. Luulimme siksi voivamme turvallisesti odottaa tämän taistelun päättymistä ja odotimme vihollisen ankarampaa ratkaisevaa hyökkäystä Vardar-laaksossa. Siellä ja Doiran-järven seuduilla oli jo pitemmän aikaa huomattu englantilaisten valmistelevan hyökkäystä. Täälläkään ei puolustusasemien harvinaiseen vahvuuteen katsoen ollut meidän käsittääksemme mitään vaaraa, jos bulgarialaisten taholta tahdottiin ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Lukumäärään nähden Bulgarian ylimmällä sodanjohdolla aivan varmasti oli käytettävissään riittävästi voimia.

Syyskuun 15:ntenä käytyjen taistelujen kulusta ensiksi saapuneet tiedot eivät antaneet mitään aihetta huolestumiseen. Etumaiset asemat oli tosin menetetty. Tässä ei sellaisenaan ollut mitään tavatonta. Pääasia oli, ettei vihollisen ensimmäisenä päivänä ollut onnistunut suoraa päätä murtautua läpi. Myöhemmät tiedot kävivät arveluttavammiksi. Bulgarialaiset oli työnnetty kauemmas pohjoiseen kuin ensin oli voitu otaksua. Ensi taisteluihin osaaottaneilla joukoilla oli nähtävästi ollut sangen vähän taisteluvoimaa ja vielä vähemmän taisteluhalua. Reservit, jotka saapuivat tai joiden piti saapua paikalle, eivät olleet halukkaita asettumaan vihollisen tulen pommitettaviksi. Ne pitivät nähtävästi parempana heittää vihollisille koko taistelukentän, ja vielä kohdalla, joka oli arveluttavan likellä Gradskoa, Makedonian sotanäyttämön kaikkien kulkuteitten solmukohtaa.

Jos Gradsko antautuu tai vihollinen pääsee tykkeineen sen ulottuville, jää oikeanpuolinen bulgarialainen armeija Monastirin tienoilla vaille tärkeintä liikeyhteyttään, sen varustaminen tarveaineilla käy ajan mittaan mahdottomaksi. Mutta myöskin Bulgarian keskimmäiseltä armeijalta, joka oli Vardarin-laakson kahden puolen, on siten katkaistu rautatieyhteys kotiseutuun. Näyttää käsittämättömältä, etteivät bulgarialaiset johtajat huomaa tätä uhkaavaa vaaraa, etteivät he pane kaikkeaan liikkeelle torjuakseen tällaisen kauhean onnettomuuden sotajoukoiltaan.

Päinvastoin kuin Gradskon eteläpuolella olevat bulgarialaiset ovat Vardarin ja Doiran-järvien välillä olevat bulgarialaiset joukot syyskuun 18:nnesta lähtien taistelleet mitä kiivaimmin. Englantilainen yrittää turhaan murtaa täältä tietä itselleen. Vielä kerran ilmenee bulgarialaisen rohkeus ja sitkeä tahto loistavassa valossa. Mutta mitä hyödyttää sankarius Doiran-järven luona, kun Gradskon suunnalla on pelkurimaisuus, vieläpä kenties pahempikin päässyt valtaan?

Turhaan yrittää Saksan sodanjohto pelastaa saksalaisin joukoin Bulgarian armeijan keskiosan tilaa. Mitä auttavat heikot saksalaisryhmät, kun bulgarialaiset oikealla ja vasemmalla lähtevät käpälämäkeen? Vihollista vastaan marssivat saksalaiset pataljoonat kohtaavat tiellä kokonaisia bulgarialaisia rykmenttejä, jotka avoimesti kieltäytyvät taistelemasta. Omituinen kuva. Ja vielä omituisempi on bulgarialaisen miehistön selitys: he menevät kotiinsa vaimojensa ja lastensa luo, tahtovat vielä kerran nähdä kotinsa ja kontunsa ja hoitaa peltonsa. He jättävät upseerinsa useimmiten rauhaan. Jos nämä lähtevät heidän mukanaan kotiin, sitä parempi, mutta jos he tahtovat jäädä kunniankentälle, niin jääkööt yksinään. Bulgarialainen juoksee auliisti apuun, kun saksalainen vihollista vastaan marssiessaan joutuu tiellä ahdinkoon, hän auttaa saksalaista tykistöä taistelukentälle kehnoja tienosia kuljettaessa. Mutta itse taistelun hän jättää saksalaisen huoleksi. Makedonian bulgarialaiset tosin näin menettävät. Mutta bulgarialainen talonpoika todistelee itselleen, että hänellä on kotona tarpeeksi maata, siis hän vaeltaa sinne ja heittää Makedonian puolesta huolehtimisen ja taistelemisen sekä tähänastiset suurvaltasuunnitelmat muiden ihmisten huoleksi.

Saksalainen sotilasjohto, joka on Ochrida-järvelle ulottuvan rintamanosan vastuunalainen komentaja, huomaa näissä olosuhteissa joutuneensa äärimmäisen vaikeaan asemaan. Mitä suinkin saadaan haalituksi kokoon, saksalaisia etappimiehiä, nostoväkeä ja rekryyttejä, pannaan bulgarialaisten keskustaa vahvistamaan, jotta pelastettaisiin Gradsko. Yhä pienemmiksi käyvät sen onnistumisen mahdollisuudet. Kun bulgarialaisten keskusta on näin voimaton, jää ainoaksi pelastukseksi vetää takaisin armeijan sivustat. Sellainen menettely aiheuttaisi vain vähäisiä taktillisia haittoja, sillä Makedoniassa on mainio puolustusasema toisensa takana, ja mitä kauemmaksi pohjoiseen vihollinen joutuu, sitä vaikeampi on sen pitää yllä yhteyttä selkäpuolen kanssa. On tosin myönnettävä, että Vardarin-laaksosta luopuminen heikontaa myös bulgarialaisten selkäyhteyttä. Mutta näyttää ainakin mahdolliselta pelastaa sotajoukkojen pääosa tällä toimenpiteellä.

Tätä saksalaisen armeijaryhmäkomennon päätöstä vastaan esittävät bulgarialaiset sotapäälliköt mitä vakavimpia epäilyksiä. He luulevat joukkojensa vielä voivan pysyä koossa, jopa taistellakin nykyisissä asemissaan. He ovat sitä mieltä, että armeija päinvastoin hajoaa kokonaan, jos sille annetaan peräytymiskäsky.

Tilanne on tosiaan epätoivoinen, epätoivoinen kaikille asianosaisille. Bulgarialaiset valittavat, ettei paikalla ole tarpeeksi saksalaisia joukkoja, että on osittain viety pois entisiäkin. Mutta mitä olisi pari saksalaista pataljoonaa voinut yleisessä romahduksessa? Kuinka monta saksalaista divisionaa olisi pitänyt lähettää Makedonian rintamaa puolustamaan? Saksa ei saata pyrkiä yht'aikaa ratkaisuun länsirintamalla ja lähettää divisioniaan Bulgariaan. Bulgarialainen ei tahdo käsittää, että Saksankin voimilla on rajansa. Bulgarialaisten voimat eivät todellisuudessa olekaan vielä lopussa, lopussa on vain bulgarialaisten taistelutahto.

Meilläkin suuressa päämajassamme on kohtalokkaat kysymykset edessämme. Meidän täytyy koettaa pelastaa Bulgariassa mitä pelastettavissa on. Meidän on lähetettävä apujoukkoja ja aivan heti, kävipä se miten vaikeaksi tahansa. On syyskuun 18:s, kun tämä vaatimus täydessä laajuudessaan käy selväksi. Muistettakoon, miten rajuna juuri nyt riehuu taistelu länsirintamallamme. Joitakin päiviä aikaisemmin amerikkalaiset olivat saavuttaneet suuren voittonsa Maasin ja Moselin välillä, laajemmat hyökkäykset olivat vielä edessä.

Ensimmäinen apu, jonka voimme luovuttaa, on eräs saksalainen brigadi, joka on määrätty Transkaukasiaan ja on parhaillaan matkalla Mustanmeren yli. Se käännytetään kipinälennättimellä ja sen käsketään kulkea määräpaikkaansa Varnan ja Sofian kautta. Mutta nämä voimat eivät riitä. Itärintamalta voidaan kai myöskin vapauttaa joitakin divisionia. Aioimme siirtää ne eräille länsirintaman rauhallisille osille. Ja millaisia joukkoja ne sitten ovat? Ei ainoakaan mies alle 35 vuoden ja kaikki täysikuntoiset niistäkin jo viety länteen! Voidaanko niiltä odottaa erinomaisia urotekoja? Vaikka niillä olisi tahto mitä parhain, ne ovat Makedonian rintamalla väin ehdollisesti käyttökelpoisia joutuessaan tällaiseen ilmanalaan ja sotimaan vuorimaihin, joita varten eivät ole varustetut. Mutta kuitenkin on näin tehtävä, sillä ei vain Bulgarian armeijan vaan myös Bulgarian hallituksen ja tsaarin on saatava Saksan apua tällä mitä vaarallisimmalla hetkellä.

Lännestäkin lähetämme apua. Alppiarmeijakuntamme, joka juuri on päässyt mitä vaikeimmasta taistelusta, pannaan junaan matkalle Nisiin. Samoin ottaa Itävalta-Unkari osaa Bulgarian avustamisyritykseen ja asettaa useita divisionia sen käytettäväksi. Me siis luovumme länsirintamalle suunnitellusta itävalta-unkarilaisten joukkojen avusta.

Siksi kunnes tämä Saksan ja Itävallan apu ehtii saapua, on yritettävä pelastaa edes Bulgarian armeijan pääosa. Sen vuoksi saksalainen armeijaryhmänkomento antaa kaikista bulgarialaisten epäilyistä huolimatta peräytymiskäskyn Bulgarian oikeanpuoliselle ja keskimmäiselle armeijalle. Doiran-järven pohjoispuolella, Belasizalla olevien asemien on oltava koko liikkeen keskipisteenä.

Koko tänä aikana ei Bulgarian vasemmanpuoleista armeijaa lainkaan ahdisteta. Sen asemat Belasizalla ja Struma-joen takana ovat mitä vahvimmat. Jotkut konekiväärit ja tykistöpatterit riittävät niiden puolustukseen. Siitä huolimatta leviää sekasorto tähänkin armeijaan, rohkeus ja levollinen harkinta katoaa. Päällikkö pitää asemaansa mahdottomana, hän vannottaa tsaaria tekemään heti aselevon. Tsaari vastaa: "Menehtykää sitten asemiinne". Lause todistaa, että tsaari on tilanteen herra, ja etten ole pettynyt hänen suhteensa.

Myöskin kruununprinssi Boris on tehtävänsä tasalla. Hän rientää rintamalle pelastamaan mitä vielä on pelastettavissa. Mutta mitä voi yksityinen, vaikka häntä kannattaa monien rakkaus ja kaikkien kunnioitus, tuollaisen yleisen päättömyyden ja tahdon haihtumisen keskellä?

Keskimmäinen armeija alkaa syyskuun 20:ntenä käskyn mukaan peräytyä. Siitä tulee hajaannus, taitamaton järjestely vielä lisää sekamelskaa. Esikunnat ovat voimattomia, pahimmin armeijanesikunta. Täällä on vain yksi todellinen mies, selvänäköinen ja voimakastahtoinen, nimittäin päällikkö.

Oikeanpuoleisella armeijalla on vaikea tehtävä. Sen tärkein peräytymistie vie Prilepin kautta Velesiin päin. Kun vihollinen on jo Gradskon edustalla, on tämä tie äärimmäisen uhan alaisena. Toinen tie vie jääalueelta ja Monastirin seuduilta länteenpäin. Albanian vuoristo-erämaan halki Kalkandeleniin. Se yhtyy Velesin kautta vievään Yskybin luona. Tämä tie yli Albanian vuorten on varma, mutta vaikeakulkuinen, ja on epäiltävää, voiko näillä tienoin saada muonaa suuremmille sotajoukko-osastoille. Mutta näistä arveluista huolimatta on pantava suuri osa kulkemaan sitä tietä. Vielä suuremmat joukot tungetaan sinne, kun vihollinen valtaa Gradskon ja nyt etenee Prilep-Velesin tieosaa kohti kaakosta käsin. Gradsko menetetään syyskuun 21:senä. Pienestä kyläpahasesta se oli sodan kuluessa muodostunut oikeaksi leiripaikaksi, joka suuruudeltaan ja rakenteeltaan muistuttaa amerikkalaista uudiskaupunkia. Täällä on varastossa äärettömiä muonavaroja, jotka riittäisivät kokonaiseen sotaretkeen. Sikäläisistä varastoista ei suinkaan huomaa, että rintamalla olevilta bulgarialaisilta joukoilta puuttuisi mitään. Nyt jää kaikki bulgarialaisten hävitettäväksi tai joutuu vihollisen saaliiksi. Ei vain Gradskossa vaan muuallakin on Bulgarialla vielä runsaita varastoja. Ne pysyivät tähän asti piilossa virkavaltaisen, yksipuolisen taloudenhoidon turvissa; Bulgariassakin peittää virkavaltaisuus kuin kuori kansanelämää, huolimatta mitä vapaamielisimmistä laeista ja parlamentin edistysmielisyydestä.

Bulgaria voi siis vielä käydä sotaa, ellei se vain itse pidä tai tahdo pitää itseään voitettuna. Meidän suunnitelmamme, joka saa myös Bulgarian ylimmän sodanjohdon suostumuksen, on seuraava: Keskimmäinen armeija on peräytettävä Vanhan-Bulgarian rajalle. Oikean armeijan on kokoonnuttava Yskybiin tai sen pohjoispuolelle; sitä vahvistetaan tulossa olevilla saksalaisilla ja itävaltalaisilla divisionilla. Nämä voimat riittäisivät Yskybin luona mainiosti pitämään puoliaan; jos vain bulgarialaiset joukko-osastot ovat edes hiukankin käyttökelpoisia, voimme olettaa, että Yskybistä käsin saatamme taas pian ruveta hyökkäämään eteläänpäin. Näyttää mahdottomalta, että vastustaja suurine joukkoineen tunkeutuu jäljestä aina Yskybiin ja Vanhan-Bulgarian rajalle asti. Miten se voisi järjestää kuljetuskysymyksen, kun me olemme perinpohjin särkeneet rautatiet ja muut tiet? Toivomme myöskin, että kun bulgarialaiset joukot ovat päässeet koskettamaan kotimaansa kamaraa, niissä taas virkoaa voima ja vastuuntunne.

Ehdotettu sotaliike on mahdollinen vain, jos Yskyb saadaan pysytetyksi meillä, kunnes bulgarialaiset joukot ehtivät saapua Kalkandelenin kautta. Tämä tehtävä näyttää helpolta, sillä todellisuudessa vihollinen on seurannut meitä Gradskosta lähtien vain verraten heikoin voimin.

Näiden tapausten aikana Sofia pysyy ihmeteltävän rauhallisena. Meidän sinne saapuvat pataljoonamme, joiden oli määrä rauhoittaa väestöä ja olla hallituksen turvana ja tukena, eivät huomaa merkkiäkään pelätystä mieltenkuohusta. Kaupunki tekee tosin omituisen vaikutuksen, kun sotilasryhmät joukko-osastoistaan erottuaan kulkevat läpi kaupungin kotiseuduilleen. Sotaväki jättää aseensa asevarastoihin, heittää hyvästit tovereille ja esimiehille, vakuuttavatpa muutamat palaavansakin, kunhan ovat saaneet peltonsa kuntoon. Omituinen kuva, merkillinen sieluntila. Vai onko kaikki vain ennalta sovittua peliä? Meillä ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa sitä sotilaista. Ettei tämä hajautuminen kaikkialla suju rauhallisesti, on päivänselvää. Huhut räikeistä väkivaltaisuuksista havaitaan kuitenkin enimmäkseen liioitelluiksi.

Rintamalla ei asema muutu. Bulgarialaisten joukkojen peräytyminen yhä jatkuu. Bulgarialaiset eivät ajanpitkään kykene puolustautumaan takaa-ajavan vihollisen heikkojakaan voimia vastaan. Turhaan yritetään joitakin joukkioita — suljetuista joukko-osastoista tuskin enää voi puhua — saada vielä asettumaan rintamaan ja edes paikoittain järjestämään kunnollista vastarintaa. Kun vihollinen tulee näkyviin, lähtevät bulgarialaiset jo muutamien laukausten jälkeen asemistaan. Saksalaisetkaan eivät enää kykene terästämään bulgarialaisten vastarintaa. Yhtä turhaa vaivaa näkevät saksalaiset ja bulgarialaiset upseerit koettamalla kivääri kädessä esimerkillään vaikuttaa ryhdittömään, välinpitämättömään joukkoon.

Niin lähenee vihollinen Yskybiä ennenkuin uudet saksalaiset ja itävalta-unkarilaiset joukot voivat ehtiä sinne. Mutta syyskuun 29:ntenä marssii Kalkandelenin luona vuoristosta esiin Bulgarian oikeanpuoleisen armeijan suuria osia. Niiden tarvitsee nyt vain siirtyä sieltä hyvää tietä Yskybiin. Joukot ovat, kuten meille ilmoitetaan, täydelleen taistelukuntoisia. Tästä päättäen siis näyttää pahin käännekohta jo voitetun. Kenties onkin sotilaallisesti niin laita, mutta siveellisesti on asia auttamattomasti menetetty. Siitä ei pian ollut epäilystäkään. Yskybin miehittävät heikot serbialaiset voimat. Kalkandelenin joukkoihin kiinnitetyt toiveet pettävät, nämä antautuvat. Syyskuun 29:nnen illalla Bulgaria solmii aselevon.

Turkin Aasian-vallan kukistuminen.

Vuoden 1918 alku merkitsi osmanien taisteluhalun pontevaa nousua. Turkki aloitti, ennenkuin Armenian ylängöllä talvi oli päättynyt, hyökkäyksen sikäläistä Venäjän armeijaa vastaan. Venäjän mahti oli näillä seuduin enää vain unikuva. Suurin osa sotajoukkoja oli jo täydelleen hajautunut. Turkkilaisten edetessä ryhtyivät sen vuoksi vain armenialaisjoukkiot tekemään vastarintaa. Näiden raivaaminen tieltä oli paljon helpompaa kuin vuodenajan asettamien esteiden voittaminen. Se, että turkkilaisten onnistui vuorisesta luonnosta huolimatta toteuttaa aikeensa, mikä sekin osaltaan todisti osmanien valtion merkillistä elinvoiman pursuntaa. Turkki heittäytyi osmanilaisen Armenian rajojen yli Transkaukasian alueelle, kannustimenaan monenlaiset vaikuttimet: panislamilaiset unelmat, kostonaikeet, toivo saada korvatuksi tähänastiset menetetyt maansa ja saaliin halu. Sen lisäksi vielä halu lisätä mieslukuaan. Maa, ennenkaikkea kunnon anatolialaisten asuma-alue, on melkein tyhjä miehistä. Transkaukasian Azerbeidzanissa ja Kaukasian muhamettilaisten keskuudessa näyttää avautuvan uusia runsaita lähteitä. Venäjä ei ole kutsunut näitä muhamettilaisia vakinaiseen sotapalvelukseen, mutta nyt heidän pitää ruveta puolikuun alla taistelemaan. Meille ilmoitetaan vapaaehtoisten todennäköinen lukumäärä, joka todistaa itämaalaisen mielikuvituksen rehevyyttä. Jos uskoisi osmanien selityksiä, täytyisi niinikään otaksua, etteivät Venäjän muhamettilaiset kansat pitkiin aikoihin ole mitään sen hartaammin toivoneet kuin päästä Turkin kanssa yhtymään suureksi, suljetuksi uskovaisten maaksi. Kaikesta huolimatta ei ole kiellettävissä, että Turkki näiltä seuduin saa liitetyksi itseensä uusia voimia ja että Englanti huomaa välttämättömäksi pitää erikoisesti silmällä näiden tapausten kehitystä. Mutta toistaiseksi on hyvä laskuissa pysytellä arkisen todellisuuden rajoissa. Me koetamme senvuoksi vaikuttaa rauhoittavasti osmanien toiveitten mahtaviin laineisiin; siitä tosin ei ole toivottua tulosta. Ollaan sitä mieltä, että Turkin päätehtävä yleissodan näkökannalta on paremmin etsittävissä Syyrian ja Mesopotamian suunnalta kuin Kaukasuksen ja Kaspianmeren tienoilta. Mutta mitä auttavat Konstantinopolin lupaukset ja hyvä tahto, kun etäisillä sotanäyttämöillä päälliköt kulkevat omia teitään!

Pelastaaksemme yleisen sodankäynnin palvelukseen edes osan Transkaukasiassa olevista runsaista sotatarvevarastoista lähetämme joukkoja Georgiaan. Toivomme voivamme auttaa sikäläistä hallitusta saamaan kuntoon järjestetyn talouselämän.

Mutta Konstantinopolissa ei panislamismi ja sotakeinottelu rauhoitu ennenkuin Bakukin joutuu turkkilaisten käsiin ja juuri ajankohtana, jolloin Turkin vanha Aasian-herruus täydellisesti kukistuu.

Myöskin halu päästä Transkaukasiasta käsin ratkaisevasti vaikuttamaan Persiaan vei Turkin niin kauaksi itäänpäin. Tahdotaan Persian läpi hyökätä Mesopotamiassa olevien englantilaisten sivustan kimppuun, suunnitelma, joka itsessään on hyvä, mutta jonka toteuttaminen vaatii aikaa. Ja on epäiltävää, onko meillä tähän aikaa. On kuitenkin mahdollista, että jo turkkilaisten ensi liikehtimiset Pohjois-Persiassa sitovat englantilaisten voimat ja siten pelastavat Mesopotamian Turkille.

Samoin kuin Vienanmeren kautta ja Arhangelskista näyttää Englanti haluavan varata itselleen vaikutusvallan Venäjän asioihin myös Kaspianmeren kautta Bakusta käsin. Näistä syistä on Turkin suunnitelmain toteuttaminen Persiassa ja Transkaukasiassa meidänkin etujemme mukaista. Ei vain olisi sen vuoksi saanut laiminlyödä puolustusta Mesopotamiassa ja varsinkaan Syyriassa. Tärkeämpää kuin suuret sotaliikkeet Persiassa olisi ollut ottaa huomioon kaikki englantilaisten liikehtimismahdollisuudet Tauruksen eteläpuolella ja ainakin sijoittaa käyttövalmis turkkilainen reserviarmeija Aleppon seuduille.

Mesopotamiassa on asema kartasta katsoen pysynyt muuttumattomana v:n 1917 syksystä lähtien. Todellisuudessa ovat kuitenkin Mosulin eteläpuolella turkkilaisten armeijat joutuneet tuhon omaksi, tosin ilman tykkien jyskettä. Kuten Armenian ylängöillä talvella 1916-17 sortui Mesopotamian lakeuksilla talvella 1917-18 turkkilaisia sotilaita suuret joukot. Kerrotaan 17,000:n sikäläisissä asemissa nääntyneen nälkään tai kuolleen tämän kurjuuden seurauksiin. Onko lukumäärä oikea, emme voi tutkia. "Sekin, joka kuolee nälkään, kuolee sankarina", vakuutti meille muuan turkkilainen, ei kyynillisesti, vaan täysin rehellisen sisäisen vakaumuksensa mukaisesti. Vain jäännökset Turkin entisestä armeijasta pysyvät Mesopotamiassa hengissä kevääseen asti. On epäiltävää, voidaanko niitä enää koskaan saada taistelukykyisiksi. Nousee kysymys, miksi Englanti ei hyökkää Mesopotamiassa? Tai selvemmin sanoen, miksi se ei yksinkertaisesti marssi eteenpäin? Riittävätkö nämä osmanien vallan varjot estämään vastustajien siirtomaasotaohjelman toteuttamista? Olipa englantilaisten päälliköillä esitettävänään mitä syitä tahansa liikkeittensä varovaisuuden puolesta, sillä he eivät ainakaan voi puolustautua, että vastustaja olisi ollut vahva.

Sillaikaa kuin Turkin sotavoima taas vietti riemuvoittoa Armenian ylängöillä, eivät taistelut Syyriassa tauonneet. Alituiseen sattui Syyriassa englantilaisten rintamahyökkäyksiä, jotka eivät kuitenkaan oleellisesti muuttaneet asemaa. Keväällä 1918 näytti englantilaisten sodanjohto viimein kyllästyvän tähän loputtomaan yksitoikkoisuuteen. Se ravisti mielensä uusiin suunnitelmiin ja murtautui Jerikon kautta Jordanin itäpuolella oleviin seutuihin. Otaksuttiin, että näiden alueiden arabialaisheimot vain odottivat milloin niitä tultaisiin vapauttamaan turkkilaisten ikeestä, hyökätäkseen paikalla turkkilaisten armeijojen kimppuun. Yritys meni kuitenkin jokseenkin loistottomasti myttyyn; sen saivat aikaan vähäiset saksalaiset ja turkkilaiset voimateoilla oli erinomainen turkkilainen johto. Tilanne Syyrian rintamalla oli siis pelastettu kesään asti. Tähän vuoden aikaan näillä seuduin tavallisesti vallitsi yleinen rauhallisuus hehkuvan kuumuuden vuoksi. Mutta oli varmasti odotettavissa, että englantilainen syksyllä uudistaisi hyökkäyksensä jollakin taholla. Me arvelimme, että pitkänä väliaikana ehdittäisiin riittävästi vahvistaa asemaa Syyrian rintamalla tuomalla sinne vereksiä turkkilaisia voimia.

Turkin valtion sisäiset vaikeudet jatkuivat vielä v. 1918. Sulttaanin kuolema ei ulospäin vaikuttanut nähtävästi mitään. Sisäisissä oloissa alkoi vähitellen ilmetä liikettä parempaan päin. Uusi sulttaani oli ilmeisesti toimen mies. Hänessä ilmeni mitä parhain tahto vapautua komitean tähänastisesta holhouksesta ja suojella valtiota ankarilta vaurioilta. Hän valitsi lähimmät miehensä niistä piireistä, joiden mielipiteet kallistuivat vanhoillisturkkilaiseen suuntaan.

Olin tullut tuntemaan uuden padishan Kreuznachissa, kun tämä oli kruununperillisenä. Silloin minulla oli kunnia nähdä hänet vieraanani. Suoranaisen keskustelun kielellisten vaikeuksien vuoksi — sulttaani näet puhui vain turkinkieltä — rajoittui tulkin välityksellä tapahtuva keskustelumme pääasiassa vain tervehdyspuheisiin. Kruununperillisen vastaus puheeseeni oli erittäin liittolaisystävällinen. Tätä vastasi myös hänen suhtautumisensa meihin hänen valtaistuimellenousunsa jälkeen.

Sulttaanin aikomuksena oli ennen kaikkea henkilökohtaisesti vaikuttaa sotalaitokseen. Hän tahtoi tutustua etäisissäkin maakunnissa oleviin armeijoihin. En uskalla lausua mitään varmaa mielipidettä siitä, oliko mahdollista täten poistaa oleellisia puutteita.

Sotatila oli täydelleen uuvuttanut maan. Se saattoi tuskin tarjota mitään uusia voimia armeijalle. Niinpä ei myöskään onnistunut kesän aikana oleellisesti vahvistaa Syyrian rintamaa. On vaikea ratkaista, olisiko ja minkä verran voitu poistaa tarveaineiden niukkuutta sikäläisissä kurjissa kuljetusoloissa. Armeijan muonitus pysyi kehnolla kannalla. Joukot eivät kuolleet nälkään, mutta ne elivät melkein alituisessa tyydyttämättömässä nälässä, ruumiillisesti väsyneinä, sielullisesti turtuneina.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, meidän täytyi luopua aikeestamme siirtää saksalaisia joukkoja pois Syyrian rintamalta. Sikäläinen saksalainen päällystö katsoi vain saksalaisten avulla voivansa pitää asemaa turvattuna. Ei tosin voitu arvostella vastustajamme, englantilais-intialaisen armeijan hyökkäysintoa kovin suureksi muhamettilais-intialaisten karkurien kuvausten perusteella. Ja kun englantilaisten johdon saavutukset olivat tähän asti olleet kaikkea muuta kuin suurpiirteisiä, tuntui mahdolliselta toivoa, että me nykyisillä vähilläkin voimilla ainakin saamme vihollisen pysymään siinä uskossa, että kykenemme edelleen pitämään puoliamme. Kuinka pitkälle tällainen petkutus onnistui, riippui pelkästään siitä, nousisiko vastustaja viimeinkin pontevaan, yhtenäiseen taistelutoimintaan ja viskaisi kumoon turkkilaisten vastarintalaitteet ja niiden saksalaisen tuen vai eikö.

Syyskuun 19:ntenä englantilaiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta rantatasangolla olevan turkkilaisten oikean sivustan kimppuun. He tunkeutuivat melkein vastarinnatta linjojen läpi. Molempien Syyrian rintaman turkkilaisten armeijain tappiota täydensi vielä intialais-austraalialaisen ratsueskadroonan nopea rynnistys.

Näinä päivinä Turkki menetti Bulgarian sortuessa tähänastisen maatukensa Euroopassa. Sen johdosta oli Konstantinopoli ensi hetkessä aivan turvaton Euroopan mantereen puolelta. Dardanelleille sijoitetut turkkilaiset joukot olivat viime aikoina käyneet yhä kehnommiksi. Etäisissä maakunnissa olevat armeijat vetivät niistä kaiken taistelukykyisen miehistön, mitä irti saivat. Traakia oli aivan turvaton, lukuunottamatta heikkoa, tuskin taistelukuntoista rannikkopuolustusväkeä. Kuuluisan Tshataldzhan-linjan varustukset olivat enää vain rappeutuneita ampumahautoja, ja siinä kunnossa, johon turkkilaiset ne olivat jättäneet v:n 1912-13 taistelujen jälkeen. Kaikki muu oli olemassa vain mielikuvituksessa tai pettävissä suunnitelmissa. Jäljestäpäin voidaan moittivasti ravistella päätä tällaiselle tilanteelle, mutta kaiken kaikkiaan se todisti kuitenkin suurta tahtoa käyttää kaikki voimat ratkaisevien ulkovartiopaikkojen hyväksi. Mutta voi, jos ulkonainen suojamuuri puhkaistiin ja vihollistulva vyöryi maan sisimpään asti!

Sellainen tulva uhkasi nyt koko kansan sydäntä. Kun saapuivat ensimmäiset Bulgarian romahdusta ennustavat hälyyttävät tiedot, paiskattiin joitakin kiireesti kokoonhaalittuja joukkueita Tshataldzhan linjalle Konstantinopolista käsin. Sanottavaa vastarintaa ei näillä kuitenkaan olisi kyetty tekemään. Pikemmin moraalista kuin sotilaallista vaikutusta silmällä pitäen ryhdyimme heti siirtämään Etelä-Venäjältä nostoväkijoukkoja Konstantinopoliin. Turkki päätti puolestaan siirtää myös kaikki Transkaukasiasta takaisin kutsutut divisionat ensi sijassa Traakiaan. Mutta ennenkuin Konstantinopoliin ehti saapua sanottavia voimia, täytyi kulua runsaasti aikaa. Nykyään käytettävissämme olevien lähteiden perusteella emme voi päättää, miksi vihollinen ei käyttänyt hyväkseen tätä aikaa vallatakseen maan pääkaupungin. Vielä kerran Turkki pelastui suoranaisesta perikadosta. Mutta syyskuun lopussa näytti olevan vain muutaman päivän kysymys, milloin tuho tulisi.

Sotilaallisia ja poliittisia huomioita Itävalta-Unkarista.

Itävalta-Unkarin armeijan Ylä-Italiassa tekemien tuloksettomien hyökkäyksien jälkeen kävi yhä ilmeisemmäksi, että Tonavan monarkia oli tähän yritykseen pannut viimeiset ja parhaat voimansa. Sillä ei enää ollut kylliksi mieslukua ja siveellistä voimaa tällaisen hyökkäyksen uudistamiseen. Tämän armeijan tila kävi päivänselvästi ilmi niistä divisionista, jotka lähetettiin länsirintamalle meidän avuksemme. Oli mahdotonta sijoittaa niitä heti rintamalle, jos toivoi niiltä tehokasta toimintaa taistelussa. Ne tarvitsivat virkistystä, koulutusta ja varsinkin asestusta. Nämä tosiasiat myönnettiin yhtä peittelemättömästi itse saapuvien joukkojen kuin Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon taholla. Kaikki itävalta-unkarilaiset komennusviranomaiset työskentelivät mitä pontevimmin, jotta länteen lähetetyt joukot mahdollisimman lyhyessä ajassa saataisiin taistelutehoisiksi. Ellei päämäärää täydelleen saavutettu, ei se tosiaankaan johtunut upseerien tarmon ja taidon puutteesta. Miehistö osoittautui niinikään erittäin halukkaaksi.

Itävalta-Unkarin puolustusvoiman Italiassa kärsimät suuret tappiot, puutteellinen täydennystoiminta, eräiden joukko-osastojen poliittinen epäluotettavuus, maan sisäisten olojen epävarmuus tekivät valitettavasti mahdottomaksi todella suuren ja ratkaisevan avun lähettämisen meidän länsirintamallemme. Kun näin oli laita, täytyi kenraali von Arzin sananmukaisesti sielustaan riistää jokainen divisiona, jonka hän voi meille lähettää. Hän oli itse täysin selvillä tämän avun suuresta tärkeydestä. En saata sanoa, vallitsiko Itävalta-Unkarin kaikissa piireissä sama aulius, tunsivatko meitä kohtaan kiitollisuuden velvoitusta kaikki muutkin kuin kenraali von Arz.

Itävalta-Unkarin rintamilla ei kesän kuluessa tapahtunut mitään oleellista. Tämän ajan ainoa sotilaallisesti huomattava tapaus sattui Albanian alueella. Siellä olivat vastustajat vuosikausia seisoneet toisiaan vastassa oikeastaan toimettomina, italialaiset jonkun verran armeijakuntaa suurempana joukkona Valonan luona ja siitä itään, itävaltalaiset Pohjois-Albaniassa. Koko sotanäyttämö olisi ollut vailla sotilaallista merkitystä, ellei se olisi ollut Makedonian rintamien yhteydessä. Bulgaria pelkäsi alati, että vihollinen tunkeutumalla eteenpäin Ochrida-järven länsipuolitse voisi saartaa sen armeijan rintaman oikean sivustan. Sotilaallisesti asiaa katsoen olisi tuollainen toimenpide voitu torjua vetämällä bulgarialaisten läntistä siipeä Ochridan alueelta koilliseen päin. Mutta Bulgarian sisäpoliittiset olot tekivät tähän aikaan, kuten jo olen maininnut, mahdottomaksi siirtää mitään bulgarialaisia joukkoja pois tältä miehitetyltä alueelta. Asiaan vaikutti vielä bulgarialaisten ja itävaltalaisten välinen kateus Albaniaan nähden; me saimme sen vaivoin sovitetuksi.

On usein tehty kysymys, miksi itävaltalaiset eivät karkoittaneet italialaisia vastustajiaan Valonasta. Tämän laivastotukikohdan merkitys Adrianmertä sulkevan oven toisena puoliskona oli kouraantuntuva. Sellaisen sotaliikkeen suorittamiseen puuttui Itävalta-Unkarilta kuitenkin ensimmäinen edellytys, kunnollinen, tehokas selkäyhteys Vojusan taistelualueen kanssa. Tällaista yritystä ei voinut perustaa merenkulun varaan, maanteitä taas ei ennen sotaa ollut Albanian autioissa vuorimaissa eikä Itävalta-Unkari voinut sodan aikana rakentaa niitä sinne riittävästi.

Itävalta-Unkarin sotaliikkeet Albaniassa uinuivat tähän aikaan kuin sadun prinsessa, lepoa keskeyttivät vain ajoittain molemmilta puolilta vähäpätöiset ja vielä vähätehoisemmat kahakat. Vakavammaksi kävi tilanne Albaniassa vasta, kun italialaiset ryhtyivät kesällä 1918 laajalla alalla hyökkäämään merenrannikosta Ochrida-järven seuduille asti. Itävalta-Unkarin heikot, osaksi sangen laiminlyödyt joukot tungettiin pohjoista kohti. Heti ilmeni huolestumista Sofiassa ja Makedonian rajalla, vaadittiin että me sodankäynnin ylimpinä johtajina puuttuisimme asiaan. Tämä puuttuminen tapahtui siinä muodossa, että pyysimme Itävalta-Unkarin armeijan ylijohdolta Albaniassa olevien itävalta-unkarilaisten voimien vahvistamista, jotta edelleen voitaisiin tehokkaasti suojata Makedonia sivultapäin. Itävalta-Unkarin sodanjohto päätti ryhtyä enempäänkin, vastahyökkäykseen Albaniassa. Italialaiset lyötiin taas takaisin.

Ei ole täysin selvää oliko tällä italialaisten rynnistyksellä mitään tarkoitusperiä. Eritoten minun täytyy jättää avoimeksi kysymys, oliko se missään sisäisessä yhteydessä sen hyökkäyksen kanssa, johon entente myöhemmin ryhtyi Makedonian rintaman keskustaa vastaan. Itävaltalaisten hyökkäys osoittautui siis varsin arvokkaaksi suoritukseksi, kun otetaan huomioon Albanian pinnanmuodostuksen ja vihollisten ylivoimaisen suuren lukumäärän tuottamat aivan tavattomat vaikeudet. Se ansaitsee liittolaistemme puolelta sen kunnian mikä urotyölle tulee.

Itävalta-Unkarin sisäiset olot olivat vuoden 1918 kuluessa kehittyneet edelleen aikaisemmin mainittuun arveluttavaan suuntaan. Kansan ravitsemisessa ilmenevät äärettömät vaikeudet uhkasivat viedä Wienin ajoittain suorastaan perikatoon. Ei ollut siis ihme, että itävalta-unkarilaiset viranomaiset haaliessaan muonitusvarastoja mistä käsiinsä saivat, esimerkiksi Romaniasta ja Ukrainasta, ryhtyivät toimenpiteisiin, jotka olivat mitä suurimmassa määrässä meidän etujemme vastaisia.

Itävalta-Unkarin sekaviin poliittisiin oloihin nähden ei edelleen ole kummastuttavaa, että meille sieltä käsin yhä uudelleen vakuutettiin, ettei sodan jatkaminen vuoden 1918 yli ollut mitenkään mahdollista Tonavan monarkialle. Halu saada lopettaa sotatoimet ilmeni yhä useammin ja vahvempana. Jätän sikseen kysymyksen, oliko kuten väitettiin, todella huomattavana vaikuttimena myös kunnianhimo päästä näyttelemään rauhantuojan osaa.

Kesällä erosi kreivi Czernin ulkoministerin paikaltaan. Eronsa syyksi kreivi itse mainitsi sen, että hänen keisarinsa Parman prinssille Sixtukselle lähettämät kirjeet olivat saaneet aikaan voittamattoman ristiriidan hänen ja hänen herransa välille. Olen pahoitellut kreivi Czerninin eroa, vaikka hänen ja minun poliittisten katsomusteni välillä usein ilmeni ristiriitoja, jotka hän ilmaisi meille yhtä avoimesti kuin mekin hänelle.

Minun nähdäkseni kreivi Czernin oli Itävalta-Unkarin ulkopolitiikan tyypillinen edustaja. Hän oli älykäs ja näki terävällä silmällään yhteisen asemamme vaikeudet sekä arvosteli sattuvasti, peittelemättä, edustamansa valtion heikkouksia. Hänen poliittiset suunnitelmansa tähtäsivät useammin onnettomuuksien torjumiseen kuin voittojemme tulosten käyttämiseen. Isänmaansa etuja kreivi kuitenkin aina muisti, silmä avoinna, sydän laajana. Silmiinpistävää oli, että hän tästä huolimatta arvostellessaan kokonaisasemaamme piti pelastuksenamme useimmiten kieltäytymistä ja luopumista. Näistä vastakohdista johtui, että hän alinomaa pyrki laajentamaan kaksoismonarkian valtapiiriä, silloinkin kun hän odotti meiltä saksalaisilta suuria uhrauksia liiton etujen hyväksi. Kreivi Czernin, kuten kaikki hänen aikansa valtiomiehet, arvosteli isänmaansa toimintakyvyn liian vähäiseksi. Muuten hän ei olisi jo keväällä 1917 juuri virkaansa astuttuaan voinut puhua sodan jatkamisen mahdottomuudesta, vaikka Itävalta-Unkarin voimat riittivät vielä pitkän aikaa eikä vielä kreivin luopuessakaan maa ollut kuoleman uupumuksen tilassa. Kreivi Czerninin ajatustavassa ilmeni jonkinlaista omasta kannasta peräytymistä. Eikö hän näin ollen kyennyt vastustamaan keisarinsa rauhanpyrkimyksiä, vai tukiko hän niitä kenties täydestä vakaumuksestaan, siitä en hänen toimiaikanaan päässyt täysin selville. Joka tapauksessa kreivi Czernin ei oikein arvostellut niitä vaaroja, jotka sisältyivät siihen, että sellaisille vastustajille kuin meidän vihollisillemme alituiseen tehostettiin meidän valmiuttamme rauhanneuvotteluihin. Vain tämä tekee käsitettäväksi sen seikan, että hän hetkellä, jolloin olivat kypsymäisillään sukellussotamme hedelmät, vihollisten kevätrynnistys epäonnistumaisillaan ja Venäjän valtiollisen hajautumisen vaikutus vihollisiimme alkoi tuntua, menetti poliittisen malttinsa ja teki aloitteen, joka johti rauhanpäätöksen tekoon Saksan valtiopäivillä.

Olin sitä mieltä, ettei kreivi Czerniniltä suhteessa meihin puuttunut liittoveljeyden edellyttämää avomielisyyttä, vaikka hän Brest-Litovskin ja Bukarestin rauhanneuvotteluissa tuotti meille eräitä yllätyksiä. Hän kai silloin pelkäsi, ettei Tonavan monarkia jaksaisi kestää, jos neuvottelut syystä tai toisesta ehkä ajautuisivat karille, ja että wieniläisten leivänhätä vaati mitä pikaisinta sopimusta Ukrainan kanssa.

Czerninin johtaessa ulkopolitiikkaa ei Puolan kysymystä saatu meidän ja Itävalta-Unkarin kesken mihinkään ratkaisuun. Me emme voineet ylempänä esitetyistä syistä mitenkään myöntyä siihen, että koko Puola olisi jätetty kaksoismonarkian huostaan.

Kreivi Czerninin seuraajan kreivi Burianin olin tullut tuntemaan jo Plessissä hänen ollessaan ennen Czerniniä ulkoministerinä. Burianin perusteellisuus, joka ilmeni kaikissa tärkeämmissä asioissa, ei antanut minulle toiveita Puolan kysymyksen pikaisesta ratkaisusta. Minun on myös avoimesti tunnustettava, että ajatuksiani lähinnä seuraavana aikana enemmän askarruttivat tärkeämmät seikat kuin niin pitkäveteiset tuloksettomat neuvottelut.

Kun kreivi Burian joutui uudelleen ulkoministeriksi, koetti hän ymmärrettävästi kyllä löytää mitä pikimmin jonkin keinon, jolla selviydyttäisiin poliittisesta asemastamme. Oli inhimillisesti käsitettävää, että hän mitä itsepintaisimmin pyrki rauhan aikaansaamiseen nähdessään sotatilanteen lännessä yhä huononevan. Mutta minun käsitykseni mukaan ei liittoutuneista valloista yksikään saanut poistua yhtenäisen politiikan puitteista ja tarjota viholliselle rauhaa. Oli erehdys luulla että se mitenkään parantaisi yksityisen valtion tai meidän kaikkien asemaa. Turkin suurvisiiri, joka syyskuun ensi puoliskolla oleskeli Spassa, arvosteli asemaa aivan samoin kuin minä. Tsaari Ferdinand puhui niinikään vielä samaan aikaan siitä, ettei tullut kysymykseenkään hänen maansa ryhtyminen rauhanpuuhiin yhteisen liiton ulkopuolella. Kenties tsaari kuitenkin jo silloin aavisti, miten vähäisenä voimatekijänä Bulgaria silloin esiintyi vastustajiemme laskelmissa.

Esitetyistä syistä en voinut pitää onnellisena syyskuun keskivaiheilla tehtyä itävalta-unkarilaisten valtiomiesten yritystä, jolla pyrittiin yksipuoliseen sopimusrauhaan ententen kanssa. Itse asiassa vastustajamme pysyivätkin kokonaan torjuvalla kannalla tähän aloitteeseen nähden. Niille oli silloin jo asemamme niin selvä, ettei niitä haluttanut panna alulle sopimushankkeita. Niille ei kysymys ihmishenkien hukasta merkinnyt mitään. Pelko, että me saksalaiset liian pian tointuisimme, jos meille annettaisiin hetkeksikään rauhaa, vallitsi vihollisen koko ajatuspiiriä. Niin valtava oli vaikutus, jonka urotekomme olivat vihollisiimme tehneet ja kenties vieläkin tekivät. Mikä ylpeä tietoisuus meille kaiken sen keskellä mitä parhaillaan tapahtui ja oli vielä tapahtuva!

LOPPUA KOHTI.

Syyskuun 29:nnestä lokakuun 26:nteen.

Ellei suursodan kirjaan jo aikoja sitten olisi kirjoitettu lukua Saksan armeijan sankariudesta, olisi se viimeisessä kauheassa kamppailussa siihen kirjoitettu poikiemme verellä ikuisesti lähtemättömin kirjaimin. Millaisia äärettömiä vaatimuksia asettivatkaan nämä viikot kaikkien esikuntien ja joukko-osastojen upseerien ja miehistön sekä sielun- että ruumiinvoimille! Joukkoja täytyi nytkin viskata taistelusta toiseen, tappotantereelta toiselle. Niinsanotut levähdyspäivät riittivät tuskin hajalle ammuttujen tai hajautuneitten joukko-osastojen uudelleen järjestämiseen, niiden lisäämiseen, hajoitettujen divisionain osien liittämiseen muihin joukko-osastoihin. Sekä upseerit että miehistö alkoivat uupua, mutta he riensivät taas, kun vaadittiin, pysäyttämään vihollisen ryntäyksiä. Kaikenarvoiset upseerit ylimmissä esikunnissa palveleviin asti asettuivat sotilaitten rinnalle ensimmäisille tulilinjoille, osaksi kivääri kädessäkin. Käskyjähän ei enää juuri tarvinnut antaa muuta kuin: "Kestäkää viimeiseen asti."

Niin, "kestäkää!" Millainen kieltäymys monien loistavien voitonpäiviemme kunniakkaiden hetkien jälkeen! Minun silmissäni niin kuolemaan asti urhean taistelun kuvaa eivät himmennä yksityiset pelkurimaisuuden ja kestämättömyyden ilmaukset. Tuollaisessa kieltäytyvässä kamppailussa, jolta puuttuu nostattava voitokkaan voiman tunae, inhimilliset heikkoudetkin tuntuvat selvemmin kuin muualla.

Meiltä puuttuu voimia pitää yllä yhtenäisiä linjoja. Vastarintaa tehdään ryhmissä. Se tehoaa vain siksi, että vastustajakin ilmeisesti uupuu. Missä vihollisen tankit eivät raivaa tietä, missä sen tykistö ei vielä ole tuhonnut kaikkea saksalaista elämää, se harvoin enää ryhtyy suuriin taistelutoimiin. Se ei ryntää meidän puolustusjoukkojemme kimppuun, se hiipii vähitellen meidän moniaukkoisten, murskattujen taistelulinjojamme väliin. Tämä seikka ylläpiti yhä toivoani, toivoa että kestämme, kunnes vastustajakin herpautuu.

Meillä ei kuten vihollisella ole enää uusia voimia viedä tuleen. Täysivoimaisen Amerikan asemesta meillä on vain uupuneita liittolaisia, jotka nekin ovat aivan sortumaisillaan.

Kuinka kauan voi rintamamme vielä kestää tätä ääretöntä kuormitusta? Edessäni on kysymys, kysymyksistä vaikein: Milloin meidän täytyy lopettaa? Jos tällaisissa tapauksissa kääntyy ihmiskunnan opettajan, historian puoleen, ei se kehoita varovaisuuteen, vaan rohkeuteen. Jos nostan katseeni suurimpaan kuninkaaseemme, saan vastauksen: "Kestä!"

Ajat ovat tosin toiset kuin lähes 160 vuotta sitten. Sotaa ei käy pestattu armeija, vaan koko kansa on siihen riuhtaistu, se vuodattaa verta ja kärsii. Mutta ihmiskunta sellaisenaan on edelleen suurin piirtein sama, sama hyveineen ja heikkouksineen. Ja voi sitä, joka raukeaa heikoksi ennen aikojaan! Kaikesta muusta voin kantaa edesvastuun, tästä en milloinkaan!

Samaan aikaan kuin rintamalla taistellaan, riehuu toinenkin taistelu. Sitä käydään meidän sisällämme. Tässäkin taistelussa olemme yksin Kukaan ei neuvo meitä paitsi oma vakaumuksemme ja omatuntomme. Ei mikään muu pidä meitä pystyssä kuin usko ja toivo. Ne säilyvät minussa niin voimakkaina että voin tukea toisiakin.

Tämä sisäinen taistelu riehuu hurjimmillaan syyskuun 28:ntena. Vaikka vielä voisikin Saksan urheus länsirintamalla torjua vastustajan ratkaisevan läpimurtautumisen, vaikka Ranska ja Englantikin ilmeisesti uupuvat, vaikka Amerikan tukahduttava ylivoima yhtenä päivänä turhaan vuodattaa tuhansien verta — sittenkin, meidän voimamme vähenevät huomattavasti. Niistä tulee sitä pikemmin loppu mitä masentavampia uutisia idästäpäin saapuu. Kuka täyttää aukon, kun Bulgaria lopullisesti luhistuu? Me kykenemme vielä paljoonkin, mutta uutta rintamaa emme kykene rakentamaan. Uutta armeijaa tosin muodostetaan Serbiassa, mutta miten heikkoja ovatkaan nämä voimat! Alppi-armeijakunnassamme tuskin enää on taistelukykyisiä joukkoja, saapuvista itävalta-unkarilaisista divisionista yksi ilmoitetaan kokonaan käyttökelvottomaksi. Sen miehistönä on tshekkiläisiä, jotka todennäköisesti kieltäytyvät taistelemasta. Vaikka Syyrian sotanäyttämö on etäällä sodan ratkaisukohdasta, on epäämätöntä, että siellä kärsitty tappio lamauttaa uskollista toveriamme Turkkia, joka taas on uhanalaisena Euroopassakin. Mille kannalle on Romania asettuva, mitä tekevät Venäjän suuret jätteet? Kaikki tämä tunkeutuu polttavana mieleeni vaatien pyrkimään päätökseen. Kukaan ei enää ole sanova: liian aikaisin!

Olen näissä mietteissä ja päätös on minussa kypsynyt, kun ensimmäinen kenraalimajoitusmestarini tulee luokseni tämän syyskuun 28:nnen iltamyöhällä. Näen hänestä, miksi hän tulee luokseni. Kuten monesti elokuun 22:sesta 1914 lähtien kohtaavat ajatuksemme toisensa jo ennenkuin ne ovat sanoiksi pukeutuneet. Vaikein päätöksemme perustuu yhteiseen vakaumukseemme.

Syyskuun 29:nnen aamuhetkinä neuvottelemme ulkoasiainviraston valtiosihteerin kanssa. Tämä kuvaa muutamin sanoin millainen asemamme on ulospäin. Kaikki tähänastiset yritykset päästä sopimusrauhaan vastustajien kanssa epäonnistuneet, ei mitään toiveita siitä, että puolueettomien valtojen välittämien neuvottelujen tietä voisimme lähestyä vihollismaiden valtiollisia johtajia. Valtiosihteeri puhuu sitten kotimaan sisäisestä tilasta: vallankumous on ovella, valittavana on sen torjuminen diktatuurilla tai myöntyväisyydellä; parlamentaarinen hallitus nähtävästi parhain torjuntakeino.

Todellako parhain? Me tiedämme millaisen raskaan kuorman panemme isänmaan kannettavaksi nyt astuessamme aselevon ja rauhan tielle; tämä toimenpiteemme ymmärrettävästi aiheuttaa siellä suurta huolestumista rintamalla vallitsevaan tilaamme ja tulevaisuuteemme nähden. Tänä hetkenäkö, jolloin kannetaan hautaan niin monet toiveet, jolloin tuskaisimpaan pettymykseen sekaantuu syvin katkeruus, jolloin jokaisen katse odottaa valtiolaitokselta pontta ja ryhtiä, onko nyt sallittava, että poliittisten intohimojen laineet vyöryvät vielä korkeampina? Mihin suuntaan ne hyökynsä iskevät? Eivät ainakaan säilytyksen, rakentamisen puolesta, vaan hävityksen. Ne, jotka ovat kylväneet rikkaruohoa meidän laihoomme, katsovat kai elonaikansa tulleen. Me alamme liukua.

Luullaanko kotimaan myöntyväisyydellä voitavan lauhduttaa vastustajaa, jota ei miekalla voitu pakottaa? Kysykää niiltä sotilailtamme, jotka vihollisen houkutuksiin uskoen valitettavasti vapaaehtoisesti heittivät aseensa. Vihollinen tempasi pois naamarinsa samalla kuin saksalaisten aseet vaipuivat. Soaistuja saksalaisia ei kohdella hiuskarvankaan vertaa inhimillisemmin kuin heidän viimeiseen asti puolustautuneita tovereitaan. Se mikä tässä toteutuu pienoiskoossa, toteutuu myös suuressa, jopa mitä suurimmassa mittakaavassa.

Me pelkäämme myös, että uuden hallituksen muodostaminen tulee viivyttämään vielä enemmän toimenpidettä, jonka me olemme jo siirtäneet niin pitkälle kuin mahdollista. Liian aikaisin emme todellakaan ole siihen ryhtyneet. Onko sen vielä myöhästyttävä valtiollisen uudestaanjärjestelyn vuoksi?

Nämä seikat huolestuttavat minua; samantapaisia ovat kenraali Ludendorffin huolet.

Neuvottelumme perusteella esitämme Hänen Majesteetilleen Keisarille ehdotuksemme rauhanhankkeisiin ryhtymisestä. Minun tehtävänäni on tämän poliittisen toimenpiteen perusteluksi kuvata Kaikkeinkorkeimmalle Sotaherralleni sotilaallinen asemamme, jonka nykyinen vakavuus ei ole keisarille outo. Hänen Majesteettinsa hyväksyy vahvoin, lujin mielin mitä olemme esittäneet.

Kuten aina tähänkin asti sekautuu sotilaallisiin huoliimme huoli kotimaasta. Jollei toinen kestä, sortuu toinenkin. Tänä hetkenä tämä on käyvä ilmi selvemmin kuin koskaan ennen.

Kaikkeinkorkein Sotaherrani palaa kotimaahan, jonne minä seuraan häntä lokakuun 1:senä. Tahdon olla lähellä keisaria siltä varalta, että hän tarvitsee minua. Kaukana oli minusta ajatus koettaa poliittisesti vaikuttaa asioihin. Olin valmis antamaan selityksiä muodostuvalle hallitukselle ja vastasin sen tiedusteluihin vakaumukseni mukaan. Toivoin voivani vastustaa pessimismiä ja elähdyttää uskallusta. Mutta sisäiset järkytykset näyttivät jo käyneen liian vaikeiksi, tarkoitustani en enää voinut saavuttaa. Minulla puolestani oli vielä tällöin luja luottamus siihen, että huolimatta voimiemme vähenemisestä vielä kuukausimääriä saatoimme estää vihollisen astumasta isänmaamme kamaralle. Jos tämä onnistui, ei poliittinen tilannekaan ollut toivoton. Tämän julkilausumattomana edellytyksenä tosin oli, ettei maamme rajoja uhattaisi esim. etelästä tai idästä ja että isänmaa pysyisi sisällisesti lujana.

Lokakuun 4:nnen ja 5:nnen välisenä yönä lähetettiin tarjouksemme Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentille. Me hyväksyimme hänen saman vuoden tammikuussa asettamansa "oikeudenmukaisen rauhan" suuntaviivat.

Omaksi tehtäväksemme jäi lähinnä taistelun jatkaminen. Joukkojen jäntevyyden höltyminen, sotilaiden lukumäärän kutistuminen, vihollisen lukuisat murrot pakottivat meitä länsirintamalla vähitellen peräytymään lyhempiin linjoihin. Mitä lokakuun 3:ntena olin selittänyt valtion johdolle, toteutettiin. Mikäli suinkin mahdollista tarrauduimme kiinni vihollisen maaperään. Sotaliikkeet ja taistelut pysyivät luonteeltaan samanlaisina kuin ne olivat olleet elokuun puolivälistä alkaen. Sitä mukaa kuin meidän taisteluvoimamme heikentyi, väheni myös vastustajan hyökkäyshalu. Jos vihollinen erehtyi luullessaan meidän sortuvan, me erehdyimme toivoessamme vihollisen kokonaan herpautuvan. Niin ei taistelun lopullinen päätös enää ollut muutettavissa, ellei meidän onnistunut pusertaa kotimaasta irti viimeisiä voimia avuksemme. Yleinen kansannousu olisi varmasti tehonnut sekä vastustajaan että armeijaamme. Mutta oliko enää olemassa tällaista käyttökelpoista elinvoimaa ja uhrautuvaa joukkoa? Ainakin oli turha meidän yrityksemme saada sitä rintamalle.

Kotimaa herpautui aikaisemmin kuin armeija. Näissä oloissa emme kyenneet asettamaan kyllin tehokasta vastarintaa Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen presidentin yhä kasvavaa painostusta vastaan. Hallituksemme myöntyi, toivoen lempeyttä ja oikeudenmukaisuutta. Saksan sotilas ja Saksan valtiomies kulkivat eri suuntiin. Syntynyt halkeama ei enää ollut poistettavissa. Viimeinen yritykseni saada aikaan yhteinen isku ilmenee seuraavasta lokakuun 24:ntenä 1918 valtakunnankanslerille lähettämästäni kirjeestä:

"Teidän Suurherttualliselta Korkeudeltanne en saa salata sitä, että olen viimeisissä valtiopäiväpuheissa kipeästi kaivannut lämmintä kehoitusta ponnistuksiin armeijan hyväksi ja puolesta.

Olen toivonut uudelta hallitukselta, että se yhdistäisi koko kansan kaikki voimat isänmaan puolustukseen. Niin ei ole tapahtunut. Päinvastoin on puhuttu, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, vain isänmaata uhkaavan vihollisen lepyttämisestä, ei torjumisesta. Tämä on vaikuttanut armeijaan ensin masentavasti, sitten järkyttävästi. Tätä todistavat vakavat merkit.

Kansalliseen puolustukseen armeija tarvitsee ei vain miehiä, vaan henkeä, lujaa vakaumusta taistelun välttämättömyydestä ja sielullista nousua tällaiseen tehtävään.

Teidän Suurherttuallinen Korkeutenne on varmaan minun kanssani yhtä mieltä siitä, että moraalilla on ratkaiseva merkitys sotivaan kansaan nähden, ja että hallituksen ja kansaneduskunnan on kasvatettava ja säilytettävä tällaista henkeä armeijan ja kansan keskuudessa.

Teidän Suurherttuallista Korkeuttanne, uuden hallituksen päämiestä, pyydän vakavasti ryhtymään tähän pyhään tehtävään."

Oli jo liian myöhäistä. Politiikka vaati uhrinsa; ensimmäinen uhrattiin lokakuun 26:ntena.

Tämän päivän illalla matkustin valtakunnan pääkaupungista, jonne olin tullut ensimmäisen kenraalimajoitusmestarini kanssa esittelemään asioita Kaikkein korkeimmalle Sotaherralleni, takaisin suureen päämajaan. Olin yksin. Hänen Majesteettinsa oli kenraali Ludendorffille myöntänyt hänen pyytämänsä eron, mutta evännyt minun samanlaisen pyyntöni.

Seuraavana päivänä astuin taas entisiin yhteisiin työhuoneisiimme. Tuntui kuin olisin palannut minulle erikoisen kalliin vainajan hautajaisista tyhjään kotiin.

Tähän päivään asti — kirjoitan tätä syyskuussa 1919 — en ole sen jälkeen nähnyt monivuotista uskollista apulaistani ja neuvonantajaani. Ajatuksissani olen häntä tuhansia kertoja etsinyt ja kiitollisessa sydämessäni aina löytänyt!

Lokakuun 26:nnesta marraskuun 9:nteen.

Kaikkeinkorkein Sotaherrani nimitti pyynnöstäni kenraali Grönerin ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi. Kenraali oli entiseltä sotatoiminnaltaan minulle tuttu. Tiesin että hänellä oli erinomainen järjestelykyky ja isänmaan sisäisten olojen perusteellinen tuntemus. Tulevat yhdessäolon ajat antoivat minulle runsaasti todistuksia siitä, etten ollut pettynyt uuteen työtoveriini nähden.

Kenraalia odottavat tehtävät olivat yhtä vaikeita kuin epäkiitollisia. Ne vaativat taukoamatonta toimintaa, täyttä itsekieltäymystä ja luopumista kaikesta muusta maineesta kuin mitä uhrautuvimman velvollisuuksien täyttämisen tuottamasta ja kaikesta muusta tunnustuksesta kuin samanaikaisten työtoverien antamasta. Me kaikki tunsimme häntä odottavan työn suuruuden ja vaikeudet. Yleisasemamme alkoi käydä yhä huonommaksi. Tahtoisin valaista sitä väin muutamin piirtein.

Idässä turkkilais-aasialaisen valtakunnan viimeinenkin vastarinta luhistui. Mosul ja Aleppo joutuivat miltei vastustuksetta vihollisen käsiin. Mesopotamian ja Syyrian armeijat olivat lakanneet olemasta. Georgiasta meidän oli lähdettävä, ei siksi, että meidät sotilaallisesti olisi siihen pakotettu, vaan siksi, että sikäläiset taloudelliset suunnitelmamme kävivät mahdottomiksi toteuttaa tai ainakin voittoa tuottamattomiksi. Nekin joukot, jotka olimme lähettäneet Konstantinopolin puolustuksen avuksi, kutsuttiin takaisin. Entente ei kuitenkaan hyökännyt Traakiassa. Stambul ei ollut kukistuva uljain uroteoin ja tehokkain voimannäyttein. Syy on tuntematon. Se saattaa johtua ententen meille silloin käsittämättömästä sotilaallisesta epäröinnistä. On myöskin mahdollista, että poliittisella harkinnalla on tässä suhteessa ollut ratkaiseva sija ententen suunnitelmissa.

Muut saksalaiset apujoukot, jotka vielä olivat Turkissa, vedettiin Konstantinopolin suunnalle. Ne erosivat yhteisesti puolustamastaan maasta palkkanaan ritarillisten osmanien kunnioitus, kansan, jonka apuna ne olivat kamppailussa elämästä ja kuolemasta. Sillä, mikä täällä kääntyi meitä vastaan, oli juurensa niissä piireissä, jotka nyt näkivät viljansa kypsyvän ja jotka koettivat ilmaisemalla vihaansa meitä kohtaan saada puolelleen uusien tulokkaiden suopeuden. Oikea osmani tiesi, että me olimme olleet valmiit auttamaan ei vain nykyisessä taistelussa, vaan myös valtiota uudelleen rakennettaessa. Perusteellinen uudistustyö oli suunniteltuna.

Enver ja Talaat pasha astuivat syrjään toimintansa näyttämöltä, vastustajiensa herjaamina, mutta muuten nuhteettomina.

Bulgariasta olivat viimeiset joukkomme siirretyt pois. Niitäkin seurasi moni kiitollisuudentunne ja rehellinen kaipaus. Se ilmeni selvimmin eräästä kirjeestä, jonka Bulgarian armeijan päällikkö tähän aikaan lähetti minulle. En voinut torjua sitä vaikutelmaa, että sen riveistä puhui mitä usein olin luullut huomanneeni tämän rehellisen upseerin sanoista: "Jos olisin ollut poliittisesti vapaa, olisin sotilaallisesti toiminut toisin." Tämän huomion hän kai niinkuin moni muukin teki liian myöhään.

Itävalta-Unkarilta hajosi yhtaikaa sekä poliittinen olemassaolo että puolustusvoima. Se ei jättänyt alttiiksi vain itseään, vaan myös meidän maamme rajat. Unkari nousi vallankumoukseen vihassaan saksalaisia vastaan. Saattoiko se olla mitenkään yllättävää? Eikö tämä viha kuulu madjaarin ylpeyteen? Oli tosin sodan aikana Unkarissa tunnettu toisiakin tunteita, kun venäläinen jyskytti rajalla, jyskytti moneen kertaan ja voimakkaasti! Millä riemulla olikaan tervehditty saksalaisia joukkoja, miten auliisti kestitetty, jopa hemmoiteltu niitä, kun oli kyseessä Serbian kurittaminen. Millainen innostus olikaan meitä vastassa, kun tulimme valloittamaan takaisin Siebenbürgeniä! Kiitollisuudenvelan tunnustaminen on harvinaista ihmiselämässä, valtioelämässä vielä harvinaisempaa.

Sen sijaan saimme Romaniassa monesti osaksemme avomielistä kiitosta. Siellä käsitettiin, että ilman Venäjän pirstomista ei Romanian vapaus olisi voinut toteutua.

Kun nykyään Saksassa erinäiset piirit tehostavat entisten liittolaistemme vihaa meitä kohtaan ja tahtovat sillä todistaa poliittiset ja sotilaalliset suhteemme erehdykseksi, ne nähtävästi eivät huomaa, että vihollistenkin leirissä kaikui vihanpurkauksia liittolaisystävien suusta. Puristivathan silmäimme edessä ranskalaiset sotilaat kätensä nyrkkiin sadatellen englantilaisia liittolaisiaan. Huusivathan meille ranskalaiset äänet: "Tänään Englannin kanssa teitä vastaan, huomenna teidän kanssanne Englantia vastaan!" Huusihan ranskalainen sotilas maaliskuussa 1918 osoittaen St. Quentinin katedraalin raunioita raivosta vavisten englantilaiselle vankitoverilleen: "Tuo on teidän työtänne!"

Toivon, että väärinkäsityksen ilmaisut meidän ja entisten liittolaistemme välillä vaikenevat yhä enemmän, kun siirtyvät pois ne synkät usvat, jotka peittävät totuuden ja jotka nyt estävät taistelutovereitamme näkemästä yhteisille kunniankentille, missä saksalaisen elämä pantiin alttiiksi heidänkin unelmiensa ja suunnitelmiensa toteuttamiseksi.

Luhistuminen ilmenee lokakuun lopusta lähtien kaikkialla, vain länsirintamalla saimme sen vielä estetyksi. Samalla kuin vihollisen painostus kävi siellä heikommaksi tuli myös meidän vastarintamme voimattomammaksi. Yhä pienemmiksi sulivat saksalaiset joukot, yhä suuremmiksi kävivät puolustusasemien aukot. Olisipa vain ollut joitakin reippaita divisionia, niin olisi tehty ihmeitä. Turhia toiveita, tyhjiä haaveita! Me vajoamme, sillä isänmaa vajoaa. Se ei voi enää antaa meille uutta elämää, sillä sen voimat ovat loppuun palaneet.

Kenraali Gröner lähtee marraskuun 1:senä rintamalle. Lähimpänä huolenamme on puolustuksen siirtäminen taaksepäin Antwerpenin—Maasin asemiin. Päätös on helppo, toimeenpano vaikea. Mitä kallisarvoisimpia taisteluvälineitä on vielä vihollisen puolella tätä linjaa, mutta vielä kallisarvoisempaa kuin näiden pelastaminen on 80,000 haavoitetun kuljettaminen edessäpäin oleviin sairaaloihin. Niin viipyy päätöksen toimeenpaneminen kiitollisuuden vuoksi, jonka olemme velkaa vertavuotaville tovereillemme. Ajan pitkään emme tosin voi pysyä nykyisissä asemissamme. Voimamme ovat nyt liian heikot, joukkomme liian väsyneet. Sitä paitsi pusertavat verekset amerikkalaiset joukot rintamaamme sen arimmalla kohdalla, Maasin alueella.

Mutta näiden laumojen taistelu myöskin opettaa Yhdysvalloille vastaisen varalta, ettei sodan ammattia opita muutamissa kuukausissa, että tämän ammatin taitamattomuus maksaa verivirtoja, kun tosi on kysymyksessä.

Samoin kuin Saksan taistelulinjat, pysyy vielä koossa etappi, kotimaahan vievä elinhermo. Synkkiä kuvia tosin ilmenee siellä täällä, mutta suurin piirtein on vielä sisäistä pontta jäljellä. Kauan ei sekään enää sentään voi kestää. Jännitys on kohonnut äärimmilleen. Jos sattuu mikä tahansa järkytys, samantekevää armeijassako vai kotona, ei romahdus ole vältettävissä.

Tällaisia ovat vaikutelmani marraskuun ensi päiviltä.

Pelätty järkytys tekee tuloaan. Kotimaassa kuohuu väkevästi. Kumous alkaa. Vielä marraskuun 5:ntenä kenraali Gröner rientää valtakunnan pääkaupunkiin aavistaessaan mitä tuleva on, ellei viimeiseen asti pysytä koossa. Hän rupeaa keisarinsa puolustajaksi ja kuvailee miten käy, jos armeijalta riistetään pää. Turhaan! Kumous vyöryy jo hillittömänä, ja vain sattuman kaupalla kenraali palatessaan päämajaan välttyy joutumasta vallankumouksellisten käsiin. On marraskuun 6:nnen ilta.

Kuume alkaa nyt vavisuttaa koko kansanruumista. Tyyni harkinta häviää. Ei enää ajatella toiminnan merkitystä kokonaisuuteen nähden, vaan yksinomaan omien intohimojen toteuttamista. Nämä eivät säiky järjettömimpiäkään aikeita. Sillä onko olemassa järjettömämpää kuin on armeijan elämän tekeminen mahdottomaksi? Onko inhimillinen ajatus tai inhimillinen viha milloinkaan synnyttänyt suurempaa rikosta? Ruumis käy voimattomaksi ulkomaailmaan nähden, se tosin vielä huitoo ympärilleen, mutta se kuolee. Onko ihmeteltävää, että vastustaja moiselle ruumiille tekee mitä tahtoo, että sen ehdot ovat vielä ankarammat kuin miksi ne on kirjoitettu.

Kaikki lupaukset, joita vihollispropaganda oli julistanut meille, ovat vaienneet. Kosto riemuitsee kaikessa alastomuudessaan: "Voi voitetuita!" Sana, jota ei sanota vain vihasta, vaan myös pelosta.

Sellainen on tilanne marraskuun 9:ntenä. Draama ei tänä päivänä pääty, sen väri vaihtuu. Kumous voittaa. Älkäämme viipykö sen syissä. Se iskee musertavasti ennen kaikkea armeijan tukeen, saksalaiseen upseeriin. Se riistää häneltä, kuten eräs muukalainen sanoo, ansaitut laakerit päästä ja painaa marttyyrin orjantappurakruunun hänen vertavuotavalle otsalleen. Vertauksen totuus on järkyttävä. Kuulkoon sitä jokaisen saksalaisen sydän!

Uuden voiman voiton ulkonaisena ilmauksena on valtaistuimen sortuminen. Saksan keisariuskin kukistuu.

Saksassa julistetaan keisari-kuninkaan valtaistuimelta luopumista, ennenkuin hän itse on päättänyt asian. Näinä päivinä ja hetkinä suoritetaan moni seikka hämäriä teitä, jotka sentään eivät ainiaaksi jääne historian valolta piiloon.

Harkitaan ajatusta olisiko järjestys kotimaassa palautettava rintamajoukkojen avulla. Mutta useat komentajat, miehet, jotka ansaitsevat mitä suurinta luottamusta ja kykenevät mitä terävimmin arvostelemaan asioita, vakuuttavat, että joukkomme tosin pysyvät vielä rintamana vihollista vastaan, mutta eivät asetu rintamaan kotimaata vastaan.

Olen näinä hetkinä Kaikkeinkorkeimman Sotapäällikön rinnalla. Hän antaa minun tehtäväkseni armeijan viemisen takaisin kotimaahan. Kun marraskuun 9:nnen iltapuolella lähdin keisarini luota, en ollut häntä enää näkevä! Hän luopui säästääkseen isänmaan uusilta uhrauksilta, hankkiakseen sille suotuisammat rauhanehdot.

Keskellä tätä mitä ankarinta sotilaallista ja poliittista jännitystä Saksan armeija menetti sisäisen ryhtinsä. Tuhansien uskollisten sotilaiden ja upseerien tunteiden ja ajatusten perustus alkoi silloin järkkyä. Ilmautui mitä ankarimpia sisäisiä ristiriitoja. Luulin monelle parhaista helpottavani tämän ristiriidan, jos astuisin eteenpäin sitä tietä, jonka minulle viittoi keisarini tahto, rakkaus isänmaahani ja armeijaani sekä oma velvollisuudentuntoni. Jäin paikalleni.

ERONI.

Loppu oli tullut!

Kuten Siegfried vimmaisen Hagenin keihäänheitosta, niin luhistui nääntynyt rintamamme; turhaan se oli yrittänyt juoda uutta elämää kotimaan voiman kuivuvasta lähteestä. Tehtävämme oli nyt pelastaa sotajoukkomme jäljelle jääneet voimat isänmaan vastaista rakentamista varten. Nykyhetki oli menetetty. Niinpä jäi siis jäljelle vain tulevaisuuden toivo.

Työhön!

Minä ymmärrän sen maailmanpaon ajatuksen, joka sai valtaansa useat upseerimme, kun he näkivät kaiken sen romahtavan, mikä heille oli rakasta ja kallista. Kaipuu "olla mitään tietämättä" maailmasta, jossa sekasortoiset intohimot perinpohjin turmelivat kansamme todelliset ydinarvot, on inhimillisesti ymmärrettävissä, mutta kuitenkin — minun täytyy puhua suoraan, mitä ajattelen:

Kerran niin suuren, ylvään Saksan armeijan yhdistämät toverit! Voisitteko te puhua epätoivosta? Ajatelkaa miehiä, jotka enemmän kuin sata vuotta sitten loivat meille sisäisesti uuden isänmaan. Heidän uskontonsa oli heidän uskonsa omaan itseensä ja oman asian pyhyyteen. Luodessaan uuden isänmaan he eivät perustaneet sitä olemuksellemme vieraan opinvimman pohjalle, vaan rakensivat sen yksilön vapaan kehityksen perustuksille, yhteishyvä puitteina ja velvoittajana! Tätä samaa tietä on Saksa jälleen kulkeva, kun se kerran taasen pystyy kulkemaan.

Minä luotan varmasti siihen, että tälläkin kertaa, kuten noina aikoina, yhteys suuren, rikkaan menneisyytemme kanssa säilyy, ja missä se on hävitetty, rakennetaan jälleen eheäksi. Vanha saksalainen henki on taasen ottava johtovallan, joskin vasta mitä vaikeimman kirkastuksen jälkeen tuskien ja intohimojen hehkuvassa ahjossa. Vastustajamme tunsivat tämän hengen voiman; he ihailivat ja vihasivat sitä rauhan toimissa, he ihmettelivät ja pelkäsivät sitä suuren sodan taistelutantereilla. He koettivat saada kansojansa ymmärtämään väkevyyttämme tuolla tyhjällä sanalla "järjestelmä". Siitä hengestä, joka loi itselleen tämän verhon ja siinä eli ja vaikutti, he eivät puhuneet mitään. Mutta tällä hengellä ja tässä hengessä me ryhdymme uudelleen rohkein mielin rakentamaan.

Saksa, niin monien ehtymättömien arvojen kokoamis- ja säteilykeskus inhimillisen valistuksen ja hengen viljelyksen alalla, ei ole sortuva, niin kauan kuin se säilyttää uskonsa suureen maailmanhistorialliseen tehtäväänsä. Minä olen lujasti vakuutettu siitä, että isänmaamme parhaiden onnistuu ajatustensa syvyydellä ja ajatustensa voimalla sulattaa uusia aatteita menneisyyden kallisarvoisiin aarteisiin ja näistä yhdessä valaa pysyviä arvoja isänmaamme onneksi ja menestykseksi.

Tämä oli se kallionluja vakaumus, joka valtasi mieleni kun poistuin kansain taistelun veriseltä kilpakentältä. Olen nähnyt isänmaani sankarikamppailun enkä ikänä usko, että se olisi ollut sen kuolinkamppailua. Vastattavakseni on asetettu kysymys, mihin minä sodan vaikeimpina hetkinä perustin toivoni lopulliseen voittoomme. Saatoin viitata ainoastaan uskooni asiamme oikeuteen, luottamukseeni isänmaahan ja armeijaan.

Tämän vuosia kestäneen taistelun ja sen jälkiajan vakavat hetket kestin ajatusten ja tunteitten vallassa, joille en voi löytää parempaa ilmausta kuin sanat, jotka Preussin sotaministeriksi myöhemmin nimitetty ylisotamarsalkka Herrmann v. Boyen vuonna 1811 keskellä orjuutetun kotimaan mitä vaikeimpia poliittisia ja sotilaallisia vaivoja kirjoitti kuninkaalle:

"Minä en suinkaan sulje silmiäni asemamme vaarallisuudelta, mutta milloin saattaisi olla valittavana vain joko orjuus tai kunnia, antaa uskonto minulle voimaa kaikkeen siihen, mitä oikeus ja velvollisuus vaatii.

Ihminen ei voi koskaan varmasti ennakolta nähdä aloitetun yrityksen lopputulosta, mutta se, joka korkeamman vakaumuksen mukaan elää vain täyttääkseen velvollisuutensa, kantaa kilpeä ympärillään, joka kaikissa elämän vaiheissa, tulkoon mitä tulkoonkin, antaa hänelle rauhaa ja usein itsekin johtaa onnelliseen lopputulokseen.

Tämä ei ole levottoman haaveellisuuden kieltä, vaan sen uskonnollisen tunteen ilmausta, josta olen kiitollinen kasvattajilleni, jotka jo varhain opettivat minua rakastamaan kuningasta ja isänmaata pyhimpänä maan päällä."

Rajujen poliittisten intohimojen ja kalskahtelevien puheenparsien hyökyaalto on nyt haudannut alleen kaiken entisen valtiollisen käsityksen, hävittänyt nähtävästi kaikki pyhät perintätiedot. Mutta tämä hyökyaalto on jälleen asettuva. Silloin on kansain elämän ikuisesti kuohuvasta merestä jälleen nouseva se kallio, johon muinoin isiemme toivo iskeytyi ja jonka perustukselle kohta puoli vuosisataa sitten oma voimamme luottavaisesti rakensi isänmaan tulevaisuuden: Saksan keisarikunta! Kun kansallinen ajatus, kansallinen tietoisuus täten jälleen on syntynyt, silloin on meille kypsyvä siveellisesti arvokkaita hedelmiä siitä suuresta sodasta, johon ei yksikään kansa voi oikeutetummalla ylpeydellä ja puhtaammalla omallatunnolla luoda katsettaan kuin meidän kansamme, niin kauan kuin se pysyi uskollisena. Samoin myös nykypäivien katkerasta vakavuudesta. Kaikkien niiden veri, jotka kaatuivat uskossa Saksan suuruuteen, ei silloin ole turhaan vuotanut. Näin vakavasti uskoen lasken kynän kädestäni ja luotan lujasti sinuun — sinä Saksan nuoriso!

LOPPUSANAT.

Nämä muistelmat eivät ole syntyneet mistään kirjallisista taipumuksista, vaan ulkoapäin moneen kertaan saamistani pyynnöistä ja kehoituksista.

En ole tahtonut kirjoittaa historiateosta, ainoastaan esittää ne vaikutelmat, joiden alaisena elämäni on kulunut, ja osoittaa ne suuntaviivat, joiden mukaan katsoin velvollisuudekseni ajatella ja toimia. Kaukana oli minusta halu puhdistautumis- tai kiistakirjoituksen laatimiseen, kaikkein kauimpana ajatus oman itseni ylistämisestä. Olen ihmisenä ajatellut, toiminut ja erehtynyt. Elämäni ja toimintani ojennusnuorana ei ole ollut maailman suosio, vaan vakaumukseni, velvollisuuteni ja omatuntoni.

Vaikka olen kirjoittanut muistelmani isänmaan vaikeimpana aikana, eivät ne ole kuitenkaan syntyneet toivottomuuden raskaan painon alla. Katseeni on ja on oleva järkähtämättä tähdättynä eteenpäin ja ylöspäin.

Kiitollisena omistan kirjani kaikille niille, jotka sotakentällä ja kotimaassa taistelivat kerallani valtakunnan suuruuden ja olemassaolon puolesta.

Syyskuussa 1919.