Produced by Tapio Riikonen

VALTIOPÄIVÄMIES ELI KUNNIANHIMO

Kirj.

Pehr Thomasson

Mukaellen suomentanut J. Aulén.

Helsingissä,
Hufvudstadsblad'in kirjapainossa, 1872.
G. W. Edlundin kustantama.

SISÄLLYS:

I. Talonpoika ja asiamies
II. Kolme kunnon ystävää
III. Julman paha kohtalo
IV. Päättävä hetki
V. Pelastuksen hetki
VI. Suuri lohdutus murheessa
VII. Iloa ja murhetta
VIII. Uusia keskustelemia ja onnettomuuksia
IX. Uudet toiveet ja parempi onni
X. Talonpoikaisille lukioilleni

I.

Talonpoika ja asiamies.

Eräänä kauniina syysiltana, nykyisen vuosisadan alussa, käyskeli lautamies Jussi Koponen tuimin askelin soreassa tuvassaan edestakasin. Tultuaan pihanpuolisen akkunan luo seisahti hän, joka kerta moniaita sekuntia, kurkistaen ulos ihan kun jotakuta odottaen.

Jussi Koponen oli keski-ijän mies, eikä pahannäkönen, joska joku ei huomannut kavalaa katsantoansa. Käytöksessänsä oli hän jokseenkin kopeaa jota kuitenkaan tätä nykyä ei suinkaan voinut huomata; sillä laiha vartalonsa oli jokseenkin köyristynyt ja raskas mielipaha näkyi julkisesti hänen muuten itserakkaasta naamastaan. Siitäpä voi arvata jonkun kovan murheen kaivelevan sydäntänsä.

Mikähän se voi olla? Olihan Jussi Koponen kaikin tavoin onnellinen mies. Hänellä oli hyvä vaimo, hyviä lapsia ja suuri, Koivula niminen talo, joka sekä ulkoa että sisältä oli ihan herrashovin näkönen. Sanalla sanoen, hän oli koko Raivolan kihlakunnan rikkain talollinen. Mutta kuitenkaan ei hän omalla toimellaan ollut suuria varojansa ko'onnut; hän oli tykkänään ne perinyt appivainajaltaan, joka häneen niin oli mielistynyt, että tämä perintöjaossa sai kaikkia muita lapsia runsaammin. Myöskin oli hänellä ollut kaikki ne luottamus- ja kunniavirat jotka talonpojan osaksi voivat tulla, paitsi yhtä ainoaa: hän ei vielä ollut valtiopäivämies. Moni siis luuli hänen tätä tavoittavan; mutta milloin sellaisesta kysymys tuli, oli Jussi aina juhlallisesti vakuuttanut ei tahtovansa sellaista toimia vastaanottaa, josta muka hänelle olisi sulaa hävikkiä, vaikka kyllä arveli siihen toimeen olevansa mies kunnollinen.

Mitenkä tälläiset lauseet olivat totta ja mikä se oikeastaan oli, joka tätä nykyä häntä huoletti, saamme heti tietää omista sanoistaan.

Levottomin mielin kuin Jerusalemin suutari mittaili Jussi tupansa lattiaa. Mutta yht'äkkiään valistui synkkä muotonsa. Avaten oven, riensi hän pihalle, jossa matkailija hypäten rattailta teki tavallisen tervehdyksen.

"Terve tultuasi, Veikko Kela!… Viivyithän niin, että tuskin enää tuloasi odotin", lausui Jussi.

"En milloinkaan luovu lupauksestani", vastasi tulija.

"Sydämmellisesti tervetullut", sanoi Jussi vieden vieraansa sisään.

Herra Kela oli nuori, sorea mies, jonka tavat ja käytös kaikissa osoittivat sivistynyttä tutenttia. Hän olikin nykyisin jättänyt yliopiston, jossa pitemmän ajan oli lakitietoa oppinut mutta ei kumminkaan aikonut ruveta virkamieheksi, syystä että isänsä tahtoi häntä talonpoika-asiamieheksi, joka muka köyhälle tutentille oli edullisempi. Isä itse oli suureksi hyödykseen pitänyt tätä ammattia, johon neuvoi poikaansakin, toivoen ei omenan putoavan puusta kauvas.

Kela oli talon vanha ystävä. Tavalliset tervehdykset siis pian olivat kuitatut. Oli ilta, kello kuuden aika, jonkatähden isäntä tarjosi pientä toti-tuikkaria. Hän siis avasi muhkean salinsa oven pyytäen vierastansa sinne, kunnes toimitettiin vettä ja muuta tarpeellista. Pianpa oli kalkki kunnossa, mutta kun Jussin mielestä sali oli aivan lähellä kyökkiä, jossa ehkä olisi kuutioita, niin, itse ottaen toti-tavarat, kantoi hän ne etääsen kamariin, jonka tehtyä varovasti sulki oven.

Ystävykset siellä asettuivat kiiltävän pöydän ääreen alkaen valmistaa suloista nautittavaa, joka piankin joutui niin, että voivat toinen toisensa kanssa kilistää.

Jussin vilkkuvista silmistä julkisesti näkyi hänellä olevan jotakin ystävällensä sanottavaa, mutta myöskin näkyi hän vähän kainostelevan mieltänsä purkata. Päätti siis Kela, tämän huomattuansa, auttaa häntä alulle, lausuen huolettomasti:

"Terveisiä Olli Toimiselta."

"Kiitoksia! Onko hän nykyisin tavattu?"

"On, äsken tapasin hänen kestikiivarissa, jossa vähän keskustelimme. Kiitä häntä minun pitkästä viivyttelemisestäni. Ukko on aina saakelin ilomielinen ja hauska."

"Kyllä vaan. Kyllä sillä suukopua kestää. Se kai vieläkin kerran tuumailee matkustaa herrainpäiville?"

"Siitä emme ensinkään keskustelleet, mutta luulen hänen epäilemättä tulevan herrainpäivämieheksi, koska sinä Veikko siksi et pyri; muuten, ken tiesi miten kävisi."

Tarttuen lasiinsa kilisti Jussi kera ystävänsä, jonka viimeiset sanat tekivät sydämmellensä hyvää.

"Luulisitko Veikko minun tulevan valituksi jos tahtoisin?" kysäsi
Jussi.

"Sen varmaankin luulen, jos vaan edeltäkättä mutkat suoritetaan, sillä aivan itsestänsä ei se synny."

"Niin minäkin luulen", vastasi Jussi, "ja juuri sentähden pyysin sinua tänäpäivänä tänne. Ollaanhan me vanhat ystävät, siis saatan rehellisesti lausua mielipiteeni siitä, kolmannen miehen kuulematta."

"Mulla ei ole tapana kielitellä", tiuskasi Kela vähän närkästyneenä.

"Suo anteeksi velihopea! en minä epäilekkään, jonka paikalla saat nähdä, kun nyt käyn sanomaan mitä ei edes vaimonikaan tiedä… Joka kerta kun puhe on ollut valtiopäivämiehestä, olen aina antanut ymmärtää en minkään mokomin tahtovani kutsumuksesta huolia, mutta totta puhuen olen jo monta vuotta sitä tavoittanut. Olli Toimisella on tähän asti ollut yleisön luottamus ja tästä syystä en ole minä huolinut vällyjäni pyykkiin pistää. Mutta koko ajan olen aina kokenut Ollin arvoa halventaa. Miten tiedät, lukevat talonpojat harvoin noita suurempia sanomalehtiä, josta syystä eivät asioista ja menoista mitään tiedäkkään. Miten herrainpäivillä ollaan, sitä ymmärtävät he yhtä vähän kuin sika tuulimyllyä. Ainoa minkä oivaltavat, on se, että verot yhä lisääntyvät. Helposti siis voi heitä uskottaa tämän olevan valtiopäivämiehen syyn, joka tarvittaessa ei laula totuutta, jolloin asia kävisi ihan toiseksi. Tällaista uskoa olen aina kokenut istuttaa heidän tuhmiin kalloihinsa ja tämä onkin mahdottomasti menestynyt. Luottamus Olliin rupeaa todellisesti raukeamaan. Mun lienee siis aika pistäytä väliin, vai mitenkä?"

"Tämän kaiken tiedän", vastasi Kela. "Jo aikoja sitten olen sun vehkeesi huomannut ja itse puolestani kaikki tehtävät tehnyt saadakseni sun puolellesi yleisön, joka myöskin lienee sinuun melkein suostuva. Mutta tässäpä on toinen temppu, joka onkin tarkkaan mietittävä. Kieltämättä on Ollilla suurin joukko ja väkevä lahko puolellansa, joka ei olekkaan helposti voitettava."

"Aivan niin velikulta. Mutta kuitenkin voittaisin helposti tarkoitukseni, jos vaan julkisesti pyrkisin. Minun vaan olisi tarvis puhutella moniaita varakkaita sukulaisiani, joilla on enin sanominen valiomiehiä huutaessa. Sitäpaitsi on mulla velkomista parahimmilta talollisilta käräjäkunnan usiammissa seurakunnissa niin että voisin toivoni mukaan liikuttaa niitä ja helposti voittaa vastusteliat. Hyvin kävisi kaikki, jos vaan rupeisin julkisesti pyrkimään, mutta kas sitä juuri en tahdo, miten saat kuulla. Minä en anna ymmärtääkkään tavoittavani tätä kunniaa, joka kauvan on ollut suurin toivoni. Sittepä ehkä sanottaisiin konnan juonilla tulleeni valituksi, joka näyttäisi vähemmän kunnialliselta. Näkymättä tahdon minä tulla valituksi. Mutta sinun avullasi yksin se voi tapahtua, ja tästä asiasta juuri tahdoin vähä tuumailla sun kanssasi Veikko."

"Tunnenhan minä jäniksen polut", lausui Kela, kavalasti naurahtaen, "mutta kuitenkaan en älyä mitenkä minä tässä asiassa voisin olla avuksi."

"Juuri sinä oletkin tarvittavani mies", vakuutti Jussi Koponen. "Tuttavuutesi kautta kaikkein ihmisten kanssa voit sinä vaikuttaa enemmän kuin kukaan muu. Sinun vaan on tarvis kiitellä minun kunnollisuuttani, toista taas pelotella aijotuista oikeudenkäynneistä. Usiammat sinua uskovat kuin isämeitää ja sun vaivasi taas minä kunniallisesti palkitsen. Tuhannen markkaa saat, jos minä tulen herrainpäivämieheksi."

Kuultuansa tämän lauseen, kävi Kelan muoto nähtävän iloiseksi. Hän nousi, kävi muutamia kertoja ympäri lattian, jonka tehtyä antoi Jussille kättä sanoen:

"Kunnon veli, sinä tulet valtiopäivämieheksi."

Nämätpä sanat pullistivat Jussi Koposta, joka heti kohosi korkeammaksi, pisti kätensä housun taskuihin, kohottaen niskaansa kuin laulava kukko.

"Ja tuhannen markkaa saat sinä", kuiskasi hän Kelalle.

Tämä nyökäytti päätään, istahti taas pöydän ääreen sanoen:

"Kuitenkin on meidän varosasti oltava jos yrityksemme on menestyvä. Miten jo sanoin, on Ollin puolella suurin joukko ja väkevin lahko. Saisiko jokainen talollinen huutaa, niin ei meidän menestymistä olisi odottamistakaan; mutta kun sen tekee valiokunta ja kolme henkeä tässä käräjäkunnassa saattavat voittaa kaikki muut, niin toivon parasta, jos vaan oikein kortit sekoitamme. Ensin on meidän nukuttaminen Ollin lahkoa siihen vahvaan vakuutukseen, että sinä et minkään mokomin tahdo tulla valituksi ja että siis hän, niinkuin ennenkin, valitaan; ja toiseksi kaikin voimin vaikuttaa valiomies-huutoihin, että olisi meillä tuttuja tiessä. Ovathan nämät huudot jo ensi sunnuntaina; aika on siis käytettävä. Minä alotan toimeni jo tänä iltana, tehden muutamia poikkeuksia kotimatkalla, ja sinäkään et saa torkkua."

"Äläpä luule", vastasi Jussi.

Ystävät nauttivat nyt komean illallisen, jonka tehtyä erosivat vehkeitänsä toimeenpanemaan.

"Eihän sitä ollut vaikea pyydystää", sanoi Jussi itsekseen. "Rahalla ja nerolla voi kaikki."

"Kavala ja konnankurinen mies tuo Jussi", ajatteli Kela itsekseen ajaen maantietä. "Kavala mies, paha sydämminen, mutta ei aivan tylsäpäinen. Mutta sen ylpeys ja tirkistävä käärmeen katsanto ovat sietämättömiä. Herrainpäivämieheksi on hän Ollin suhteen ihan kunnoton… Mutta tuhannen markkaa, se on summa se, ja senpätähden teen hänen puolesta mitä voin… Soisin hänen pääsevän herrainpäivämieheksi paljaasta siitä syystä, että ylpeytensä ja kunnianhimonsa saisivat hyvän keikahuksen."

II.

Kolme kunnon ystävää.

Entisestä keskustelusta kahdeksan päivää kuluttua tapaamme taas samat ystävät samassa kamarissa kahden kesken. Mutta nyt onkin aamu, sentähden totin siassa ovat suuret juomalasit olutta täynnä.

"Perhana se, ettet omassa seurakunnassa ensinkään huutoja saa; mutta aikomuksemme kumminkin menestyy," lausui Kela.

"Luuletko todellisesti niin?" kysäsi Jussi Koponen alakuloisella mielellä.

"Epäilemättä velihopea, vaikka enemmistö tulee olemaan saakelin pieni. Olenpa laskenut ja päätös on puolen manttalin enemmistö, mutta siinähän mun mielestäni kyllin.

"Jahka vaan saattaisimme luottaa noihin miehiin," keskeytti Jussi.

"Vakaa kuin kirveen silmä… Saatpa kuulla miten olen käyttäinnyt. Ne ovat helvetin kavaloita kaikki kolme, mutta ketullahan kettua pyydetään. Ensiksi puhuttelin Jurria, jolla on tärkeä riita-asia ylioikeudessa sekä selvitin hänelle, että jos Olli Toiminen tulee valtiopäivämieheksi, hän varmaan sen hävittäisi, koska Olli on likeistä sukua vastaajan kanssa. Kas sepä naula veti. Jurri kiitti minua tiedosta. Kakkurilla käytin samaa keinoa. Hän on erään kalastusyhtiön osallinen. Minä muistutin häntä, että Olli itse kalastaa samassa virrassa ja että hän aikoi alottaa riidan, joka vähentäisi yhtiökunnan oikeuksia, jonka riidan hän valtiopäivämiehenä epäilemättä voittaisi. Kakkuri on liukas ja oman voiton pyytävä perkuus, joka heti oivalsi mun lauseeni todenmukaisuuden ja sillä voitin hänen. — Pekka Kettusen kanssa mulla oli oikein pieni kahakka, kuitenkin viatointa lajia. Hän tosin on vähän kavala ja kettumainen, mutta ylipäänsä yksinkertainen tolvana. Minä tuppasin häneen niinkuin makkaraketeen kaikenlaista sakkaa, jonka hän irvistelemällä nieli. Paitsi muuta uskotin häntä että jos sinä tulet valtiopäivämieheksi, niin lähettäisit maamittausylihallituksesta maamittarin, joka pian lopettaisi kylän sekasotkusen rajajaon; myöskin uskotin häntä sinun kauttasi voivan tulla hyväksi ystäväksi maamittarin kanssa ja niin tavoin saavan jaon mielensä mukaan. — Tälläisillä apajoilla sain verkkoihini nämä kolme kalaa, ja siitä voit olla vakaa että ne siinä pysyy, sillä oman voiton langat ovat vahvemmat kuin yleisön."

"Jos ne vaan eivät edellävoittain kertoelisi minun pyrkivän herrainpäivämieheksi, niinpä kunnia kävisi korkeammaksi."

"Ole siitä huoleton. Minä olen heitä vakuuttanut, että sinä et suinkaan tahdo heittää rauhallista kotoa, käydäksesi julkisen elämän myrskysille retkille, mutta että heidän kiinteästä vaatimuksesta ehkä siihen myöntyisit. Tätä varten he tänä iltana tulevatkin tänne, ja minä toivon että heidät vastaanotat hyvinä ystävinä, joita he sanotusta syystä ovatkin."

"Sinä velikulta oletkin oikein kunnon poika," huudahti Jussi Koponen ihastuksella. "Sinun minä tiesin olevan sen miehen jota tarvitsin, sillä joku muu ei olisi puolta niin liukkaasti asiaa ajanut. Tuhannen markkaa saat korkonensa. Ne kolme ystävää kun tulevat, otan niin vastaan että tyytyvät. Enhän minä niin tuhma ole."

"Etpä vaan; se joka sun pöllöpäänä ostaa, se todellakin rahansa pilaan viskaa," lausui Kela pilkallisesti.

"Niinpä luulisin," muistutti Koponen. "Oma kiitos tosin haisee, mutta ilkkumatta luulen voivani sanoa mun pääni olevan hyvästi varustetun."

Kummankin puolin muutamia suosiosanoja vaihetettua lähti Kela matkoihinsa, sillä hänen oli käräjissä muutamia asioita ajettavina.

Muutaman tunnin kuluttua tulivat nuo kolme ystävää, jotka Jussi iloisesti vastaanotti rappusilla ja johdatti heidät saliin. Se oli kaikintavoin niin loistava kuin vallasväessäkin, sillä Koponen piti ulkonäköä suuressa arvossa ja vaimonsa oli kaikin tavoin kunnon eukko. Heti tarjottiin vieraille kahvia, jota isäntä kehoitti sekoittamaan aineen kanssa konjakkipotusta.

Heidän nyt näpäyksiä ottaissa ja niitä näitä tarinoidessa, tahdomme vähän tarkastaa ystävien ulko-ihmistä; heidän sisällistä tulemme vast'edes tuntemaan heidän käytöksistänsä.

Kaikki olivat he keski-i'än miehiä, melkein yhtä vanhat, mutta hyvin erinäköiset. Timo Kakkuri oli verevä, punakas, vilkkasilmänen ja muoto osoittava sekä hyvää että pahaa. Hän oli hyvissä vaatteissa ja käytöksensä olivat vapaat. Pekka Kettunen oli suuri kömpelö mies, kasvoiltansa tuhman-näköinen, mutta avarat sieramensa ja tirkistelevät kissan-silmänsä ilmoittivat ketun luontoa. Hänkin oli hyvissä vaatteissa paitsi saappaat, jotka olivat tavattoman suuret ja ruokottomat. Jurrista voi viimeisen sanoa kaikken suhteen. Vartalo pitkä ja laiha, pinta melkein harmaa, suuri nokka, leveä suu ja silmät ulkokultaisuutta osoittavat; ihan tällainen oli Jurri. Yleisön mielipiteessä pyysi hän olla jumalisena vaikka ne, jotka hänen lähemmin tunsivat, sanoivat hänen jumalisuutta käyttävän sisällisten pahain ajatustensa peitteeksi.

Tuokion ajan niitä näitä keskusteltua lausui vihdoin Timo Kakkuri vakavammalla äänellä:

"Arvokas veikko Jussi! tänne olemme tulleet sangen tärkeässä asiassa. Miten tiedät, on jokainen meistä pitäjänsä valiomies tulevilla valtiopäivämies-huudoilla ja meidän huutomme ovat talojen luvun suhteen niin suuret, että juuri me asetamme valtiopäivämiehen. Nyt on aikomuksemme huutaa sinua, sillä sinä meidän mielestä olet soveliain koko käräjäkunnassa. Me toivomme ettet estelemään rupea."

"Kunnioittavasta tarjomuksesta suurin kiitos, mutta tätä nykyä sitä en voi ottaa. Talouteni tulisi kärsimään niin pitkästä poisolosta. Mieluisammin tahdon elää rauhassa, pienessä vaikutus-alassani tehden mitä parasta voin yhteiseksi hyväksi. Minä en Jumalan kiitos ole ollut milloinkaan kunnianhimoinen, vaikka kyllä semmoisen toimen voisin täyttää yhtä hyvin kuin moni toinenkin."

"Paljoa paremmin," väitti Pekka Kettunen. "Eihän täällä saakeli soi ole ainoatakaan talonpoikaa niin lainoppinutta kuin sinä; sen kyllä olen kuullut pitäjän kokouksissa joissa itse rovastiakin olet pölyyttänyt."

"Pekka haastaa ihan totta," sanoi Timo Kakkuri. "Koko paikkakunnassa ei ole soveliaampaa. Olli on nyt ollut neljät valtiopäivät; jopa on aika jonkun muun tulla hänen siaiseksi. Minä en ukkoa milloinkaan ole hyväksynyt. Luulenpa hänen pitävän herrojen puolta, tuskin hän muuten niin hyvissä kirjoissa niiden luona olisi."

"Sun luulollasi on hyviä syitä," vastasi Koponen salatulla vahinko-ilolla. "Enhän minä Ollin toimia moiti; mutta minä, joka pidän sanomalehtiä, olen aikoja sitten huomannut hänen olevan kansan asian pettäjä. Muut valtiopäivämiehet ovat kunnillensa toimittaneet valtio-apuja sillan-rakennuksia ja ojittamisia varten, mutta meidän ei penniäkään ole saatu. Olisinko ollut hänen siassa niin toista olisitte saaneet nähdä. Tässä on se poika joka ei pelkää puskea isosten keralla: missä tarvitaan on mulla pitkät kädet."

"Juuri senpätähden sinun pitää tulla herrainpäivämieheksi," lausui Timo Kakkuri, "sillä me olemme päättäneet huutaa sinua ja sittepä sinun on meneminen jos tahdot tai ei."

"Sen teemme varmaan," lausuivat Kettunen ja Jurri.

"Ettehän epäsopua minun kanssani tahdo," väitti Koponen juhlallisella äänellä. "Nyt elän niin onnellisena levossa ja rauhassa perheineni, enkä ensinkään halua isosten tuttavuutta. Siitä olisi minulle vaan häviöä kotona ja poissa valtiopäivämiehenä tahtoisin jotakin toimittaa, mutta sepä maksaa rahoja."

"Sen palkitsee korkea päiväpalkka, sillä kunta maksaa kulungit, meihin se ei tee mitään," sanoi Jurri, päästäen lauseen, sopiva hänen tapaiselle jumaliselle.

"Tosi kyllä, mutta mieluisammin soisin saavani olla kotona."

Sanan mieluisammin oli Koponen lausunut eri äänellä, joka antoi
Kakkurille syytä vielä lausua:

"Pidinpä sinua miehenä, rahoista ei huolivana, missä koskee yhteistä hyvää."

"Eikä se kristillistäkään olisi," lisäsi Jurri, "sillä pyhä raamattu sanoo, että viisasten tulee luopua vaimosta ja lapsista, antaaksensa valonsa loistaa maailmalle." Pekka Kettunen potkasi suurilla saappaillansa amenen.

"Koko elämäni pyhitän ruhtinaalle ja kotomaalle," huusi Koponen. "Vietteliöitä te olette. Mutta, mutta asiaa pitää miettiä … vaimoni kanssa tahdon tuumailla ennenkuin päätökseni teen."

Näin kävi hän salista kyökin läpitse erääsen sivukamariin, jossa hyvillä mielin istahti lukemaan sanomalehtiä. Vaimonsa tuli sisään kysyen mitä vieraat tahtovat.

"Tahtovat minua herrainpäivämieheksi," vastasi Jussi lyhyesti.

"Ethän mulle sitä murhetta tehne," lausui vaimo itku kurkussa.

"Eläpä ole milläsikään. Kyllähän minä pinteestä pääsen vaikka he ovat pirun itsepintaset. Ole kuitenkin hyvä ja laita kunnon päivällinen. Niitä on hyvästi kohteleminen, niin helpommin saan heidät päätöksestään luovutetuiksi."

Sill'aikaa istuivat ystävät mykkinä kuin kalat, mutta iloissa silmin, sillä he aavistivat Koposen myöntyvän. Yksi iloitsi kalavedestänsä, toinen riitansa voitosta, kolmas edullisesta raja-ja'ostansa.

Taas seisoi Koponen ystäviensä edessä kädet taskuissa ja niska kenossa mitenkä tapansa oli kunnes tahtoi mahtavalta näyttää. Myöskin tapansa mukaan nuoli hän ensin muutaman kerran suutansa, jonka tehtyä sanoi:

"Veikot! eukkoni kanssa olen tyyni miettinyt asiaa ja tullut siihen päätökseen että, vaikka vastahakoisesti, täytyy minun heittää omat edut käyden sinne, mihin yleinen luottamus minua kutsuu."

"Hyvä, heijaa!" huusivat ystävät ihastuksissa nousten antamaan uudelle valtiopäivämiehellensä kättä siitä, että oli ollut niin armollinen ja tehnyt heidän toivonsa mukaan.

"Mutta muutamat ehdot vaadin minä," lausui Koponen. "Ensiksi vaadin että lupauksissanne pysytte järkähtämättömästi muuttumatta, toiseksi korkeimman päiväpalkan ja kolmanneksi välttämättömän salassa pitämisen asiasta päättymisen hetkeen asti. Minä tahdon tämän uutisen leimauksen tavalla tulevan Ollin ja hänen lahkonsa joukkoon. Jopa nyt jo hengessä näen, mitenkä pitkänokkaseksi he kaikki tulevat … jos taas helisevillä syillä saisitte muitakin valiomiehiä meidän puolellemme, niin olisi peijakkaan hyvä. Kunnia olisi minulle suurempi."

"Me teemme sen sekä toisen," vakuuttivat ystävät kättä lyöden ja niin oli asia päätetty kummankin puolueen mieliksi. Nytpä istuttiin syömään, joll'aikaa asiaa vieläkin keskusteltiin, mutta koska jo tiedämme päätöksen, heitämme heidät rauhaan ja siirrymme kahdeksan päivää edemmäksi, nähdäksemme, mitenkä veitikkain vehkeet menestyvät.

III.

Julman paha kohtalo.

Valtiopäivämiehen-huuto Raivolan käräjäkunnassa oli määrätty Marraskuun 15 päiväksi ja tämä päivä oli jo sisässä.

Jussi Koponen oli siitä ajasta alkaen, kun ystävät hänen heittivät, ollut merkillisen ilonen. Vaimonsa oli monta kertaa kysynyt mikä se olisi, joka niin häntä iloitti ja aina vastaukseksi saanut:

"Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin … ikävä olisi ollut matkustaa pääkaupunkiin heittäen sinut kotiin. Sinun pidän liian rakkaana sellaista tehdäkseni; sitä lupasivat myös ystävänikin estää, mutta en kuitenkaan voi olla varsin varma. Ovatpa ihmiset kuin hurjat. Kenen vaan tapaan, tervehtivät minua herrainpäivämieheksi… Helvetin harmi olla yleisön mielisenä… Ajatteleppas vaan jos nuo kolme ystävää, jotka meidän kesken sanottu, ovat suuria konnia, luopuisivat lupauksistansa ja huutaisivat minua, mikä saakelin harmi eikö se olisi. Onhan minun siis matkustaminen vaaliin, estämään kaikkia pahoja aikeita."

Vaimo luotti täydesti hänen sanoihinsa, kiittäen Jumalaa, joka hänelle antoi niin hellän ja ymmärtävän miehen.

Jussi Koponen oli Jurrin kanssa suostunut matkasta seuraamalla tavalla:

Vaalipäivän aamuna viimeistään kello neljä tulisi Jurri Koposen luo, jolloin yhdessä läksisivät matkaan. Koponen ei itse tahtonut olla saapuvilla toimituksen aikana käräjäpaikassa; oli siis päättänyt viettää ajan läheisessä rouvissa, niin että heti toimituksen päätettyä voisi kustantaa helisevät pidot. Ei hän myöskään tahtonut kulkea julkista valtatietä, ettei ketään tuttavaansa tapaisi. Siitäpä syystä olivat päättäneet matkustaa metsän lävitse suoraan mainittuun rouviin, varsinkin koska matka niin tavoin oli korkeintain vaan penikuorma.

Jo kello kolme oli Koponen valmis, levottomasti odottaen kumppania, joka tuli vasta lähes viittä. Koponen tosin vähän murisi viivynnästä, mutta piti parhaana nykytilassa niellä harminsa. Kuitenkin oli kiiruhtaminen, jos ennen päivää tahtoivat joutua määrän perille. Kiireesti söivät suuruksen ja niin tukevat kepit kädessä läksivät matkalle.

Ilma oli tavallansa vähä sopimaton. Lunta pyryytti synkeästi; ei kuitenkaan niin, että se olisi estänyt matkailioita, jotka reippaasti astelivat eteenpäin.

Polku kulki läpi kivistä ja kolosta maata, jossa siellä täällä kasvoi kolkko mäntymetsä, jota yleisesti pidettiin pöllöjen ja susien pesänä. Ystävät olivat satoja kertoja päivällä ja pimeässä käyneet tätä polkua, mutta mitenkä oli, niin kuitenkin eksyivät. Sen huomasivat vasta tultuansa lähelle kohisevaa jokea. Heti paikalla pysähtyi kumpikin sanoen:

"Me olemme eksyneet… Se on Arp-joen kohina."

Niin olivatkin käyneet eksyksissä koko neljännes peninkuormaa.

"Mitenkä nyt tehdään," jupisi Koponen.

"Käydään suoraan metsän halki, niin pian taas olemme polulla," vastasi
Jurri.

"Mutta sukkelaan, sillä huuto on kello kymmenen, jolloin sinun välttämättömäsi on oleminen saapuvilla."

Nytpä astuttiin aika vauhtia yli kivien ja kantojen. Koponen valitti että oksat, joita kumppani väisti, huhkivat häntä silmiin, joka kävi perässä, jonka vuoksi esitteli että kävisivät rinnatusten. Heti niin tehtiinkin, koska silloin sattuivat olemaan aukealla paikalla ja tasasella.

"Asianomaisetpa saavat pitkän nenän tänä päivänä," lausui Koponen iloisesti.

Mutta ensimmäisenä sai hän itse hyvin pitkän nenän, sillä tuskin oli lauseensa päättänyt, kunnes ihan kuin lumottuna maa aukeni jalkainsa alla ja molemmat miehet kiljahtaen putosivat syvyyteen.

Vanha tosi sanantapa sanoo mutkateitä vaarallisiksi teiksi ja vielä: joka toiselle kuoppaa kaivaa se itse siihen lankee. Koponen oli kauvan kaivanut kuoppaa Olli Toimisen hyvälle maineelle ja luottamukselle, mutta nytpä hän itse oli hyvin vaikeassa tilassa, sillä olopaikkansa oli suden kuoppa.

Eräs vanha paikkakunnalla asuva metsästäjä oli rakentanut tämän, jossa jo olikin pyytänyt monta tästä petoheimosta.

Tällainen kuoppa tavallisesti kaivetaan syväksi, peitetään heikkojen risujen päälle levitetyillä havuilla ja keskelle kuoppaa asetetaan pylväs, jonka päälle syötiksi pannaan lihaa tai muuta. Kun nyt susi tulee sitä ottamaan, niin hän keikahtaakin kuoppaan.

Jos matkailioillamme ei olisi ollut niin paha kiire, niin olisivat kaiketikin vaaraa aavistaneet, sillä peitoksessa oli suuri reikä, mutta osittain pimeys, osittain kiire ja lumi estivät heitä tätä näkemästä.

Onnettomuuden lisäksi he eivät olleet kahden vankina. Kolmantena tervehti heitä suuri susi sydäntä särkevällä ulvonnalla. Ensin hyppi peto uutten kumppaniensa ympäri, mutta vetäytyi vihdoin yhteen sopukkaan takakäpälillänsä seisomaan. Sen silmät kirpeilivät kuin kaksi tulista hiiltä; terävät hampaat kiilsivät kuin kirkas teräs sen avarassa kidassa, jossa veripunainen kieli liehui kuin kuuma rauta tulisessa uunissa.

Tämän nähdessä olivat ystävykset hämmästyksestä kuolla. Silmät tiirillä ja ikenet irvissä vetäyvät he pikaisesti vastapäiselle puolelle niin että ulvova naapurinsa oli ihan vastapäätä heitä.

Ensimäisestä säikähdyksestä päästyänsä tavoitti kumpikin keppiänsä, jotka onneksi olivat pudonneet muassa.

Näin varustettuina seisoivat he liikkumattomina kuin sotamiehet, tarkasti silmäillen irvistelevää sutta.

"Missä Jumalan nimessä me olemme," kuiskasi vihdoin Jurri.

"Suden kuopassa! ymmärrätkö?"

"Voi hirvittävää!"

"Sepä oli pirullisen ikävä kohtalo!"

"Älä kiroo ystäväni… Tehkäämme kun Daniel jalopeuran luolassa, rukoilkaamme ja anokaamme Jumalalta apua. Oi, jopa luulen sen itse perkeleeksi, joka seisoo tuolla nurkassa… Näetkö, miten hirveä. Minä näen sekä sarvet että sorkat."

"Älä nyt pilojasi pane vaan pidä silmällä petoa, joka, milloin hyvänsä, voi rynnistää meihin. Tosin me ehkä kepeillämme voisimme surmata hänen, mutta yhtä helposti voisi hän nitistää yhden meistä. Vahtia on meidän pitäminen."

"Emmekö voisi päästä ylös?"

"Kaiketikin mahdotointa… Tällaiset pesät tunnen; ne tavallisesti ovat nerokkaasti rakennetut."

Niin oli tämäkin kuoppa. Se oli kuusi kyynärää syvä ja pohjasta paljon avarampi kuin suusta. Seiniä myöten ei siis käynyt kiivetä ylös, mutta keskellä seisovaa pylvästä myöten kyllä, jos vaan ei karvasta kumppania olisi ollut. Koponen yritti liikkumaan mutta peräytyi heti, sillä samassa näytti susi hirvittävän punaisen kitansa.

"Siis ei ole pelastusta viheliäisyydestämme," huokasi Jurri, ruveten lukemaan yhtä Taavetin katumusvirttä.

"Älä nyt niin pilan pelkuri ole," lohdutti Koponen. "Susien seurassa on ulvominen. Meillä ei muuta keinoa ole kun odottaminen kuopan omistajan tuloa, joka ei voi kauvan viipyä; katso, jopa päivä nousee… Huuto tosin on kello kymmenen, mutta sen toimittaa uusi tuomari, eivätkä ne herrat niin määrähetkellä tule. Eihän arkalasta olla pojat!"

Mutta tulivat kumpikin kovasti koiteltuiksi. Hetki toisen perästä kului, eikä metsästäjää kuulunut. Ylhäällä suli lumi ja vettä tirskui sateen tapana kuoppaan. Koposen luonto rupesi jo aristelemaan. Hän puhalteli raskaasti kuin pale mutta toivonsa vieläkin oli virkeillä, sillä kello vielä ei voinut olla yli yhdeksän.

Aika kului; Koponen töllisteli; Jurri ja susi irvistelivät, niin että kaikkien kolmen kumppanin sylki loikkui suusta.

Tällaiseen vaikeaan tilaan täytyy meidän nyt heittää ystävykset, sillä huolettava on nähdä tuttavia vaarassa, voimatta heitä auttaa. Toivokaamme että hän, joka koettelee sydämet ja tutkii munaskuut, armosta oikialla ajalla auttaa heitä.

IV.

Päättävä hetki.

Raivolan käräjäpaikka ja kestikiivari-talo olivat pääkaupunkiin menevän maantien kummallakin puolella. Kestikiivari-talo ei kuitenkaan lähemmällä, vaan niin, että suuri avara nurmi oli sen ja tien välillä.

Tässä oli kokoontuneena suuri kansajoukko, seisoen rypäleissä, miehet keskenänsä keskustellen. Itse valtiopäivämiehen huudosta tuumailtiin vähemmän kun odotetuista pidoista, sillä yleisesti pelkää rahvas valtiopäiviä; koetus muka on osoittanut, että ne melkein aina veroja lisäävät. Usiammat sanovatkin sellaisissa tiloissa: sama se kenenkä lähetämme, sillä asiat eivät sittenkään käy mitenkä pitäisi, vaan mitenkä herrat tahtovat. Kuitenkin tahtoo enemmistö rehellistä miestä, ettei käräjäkunnalle häpiää tulisi.

Tämän käräjäkunnan puolesta oli Olli Toiminen sellaisena ollut jo monet herrainpäivät. Hän oli tavallinen talonpoika, hyvännäköinen, selvä-järkinen, rehellinen luonnoltaan ja puhelias.

Mutta vaikka omistaen tällaiset hyvät avut, ei hän kuitenkaan muuten valtiopäivämieheksi olisi tullut, jos ei sukulaisuus erään mahtavan heimon kanssa olisi ollut sen syynä, sillä nykynen vaalitapa laskee huutamisen muutamien varallisempien valtaan. Mutta olisiko joka talollinen samoin kuin pappia anoessa, saanut huutaa, niin hän varmaan olisi huudot saanut. Kansan yleistä mielialaa ei milloinkaan saata kauvan vietellä ja jos niin kävisikin, niin erhetys kuitenkin pian tulee ilmi.

Ensikatsannolla kyllä luulisi yleisön valiomiehiä huutaessa voivan saada mielensä peräisiä, mutta sekin käy hyvin vaikeaksi. Mahtavimpien puolella on pappi, eikä kukaan monesta salaisesta syystä tee vastoin sen tahtoa, kenen käsissä on side- ja päästö-avain. Myös sekin, että kunnat eivät saa määrätä valiomiestänsä huutamaan tiettyä miestä, on yhteisen mielipiteen täyteen-käymisen väkevänä esteenä: siis monasti niin käy, että koko seurakunnan yhteinen toivo käy turhaan yhden ainoan valiomiehen tahdosta, joka, ken tiesi mistä syystä, ottaa lahjoja. Yhden ainoan helposti voi lahjoilla kääntää, mutta ei niin helposti monta sataa.

Tämän tietävät kyllä meidän isoset ja se lieneekin parahin syy mintähden yleisiä huutoja pelkäävät, vaikka muita asioita siihen syyttelevät.

Joska valtiopäivämiesten vaali muuttuisi pappi-huudon tapaiseksi, niin tulisikin meidän talonpoikaissääty valtiopäivillä ihan toisen näköseksi, isänmaan hyödyksi ja iloksi.

Mutta Raivolan käräjäkunnan valtiopäivämies, Olli Toiminen, oli kuitenkin todellinen kansan mies. Joska hän nuoruudessaan olisi saanut tarpeellista oppia, niin hän varmaan olisi ollut talonpoikaissäädyn kunnollisimpia, miksi häntä jo tätä nykyäkin oli yleisesti arvostettu neronsa, rehellisyytensä ja vilpittömyytensä vuoksi.

Tästä olivat huutajat hyvissä mielin ja hänen arveltiin taas, miten ennenkin, tulevan valituksi.

Koposen konnan kujeista ei mitään tiedetty ennenkuin juuri tänäpäivänä. Liittolaiset olivat ilmituottaneet muutamilla lauseilla tarkoituksensa, joka pakoitti huutomiesten mieltä.

Tätä odottamatonta uutista nyt sinne tänne keskusteltiin. Pahimmin sisulti kaikkiin se, etteivät voineet Koposen pauloja särkeä, hyvin tietäen että vasta-lahko oli väkevämpi. Moni toki arveli että nuo kolme valiomiestä eivät tohtisi tehdä vastoin yleisön tarkoitusta, mutta toiset taas arvelivat sentapaisten miesten hirviävän tehdä mitä tahansa. Levottomasti odotettiin siis asian päättymistä.

Kela miehinensä riemuitsi salaa saatavasta voitostansa. Nyt he siitä olivat ihan varmat. Kakkuri oli, luvaten ankkurin viinaa, saanut Matti Mutkasen liittolaisten puolelle. Hän tosin oli vaan yhden pienen seurakunnan valiomies, mutta yksikin pisara tekee paljon jo ennen täysinäisessä astiassa. Ystävät toki eivät hyvästi luottaneet uuteen liittolaiseensa, eivätkä rohjenneet hänestä luopua, pelvosta, että joku muu ehkä lupaisi Mutkaselle kaksi ankkuria viinaa, jota ainetta Mutkanen hellästi rakasti.

Mutta vähittäin kävivät liittolaiset levottomiksi. Määrä-aika tuli lähemmäksi, mutta Jurria ei kuulunut. Mikä mahtoi olla syynä? Ajateltiin sinne tänne, kurkisteltiin kaikin puolin, mutta turhaan.

"Hänen poisjäämisensä pilaa koko asian," lausui Kela huolettomasti. Itse puolestaan ei hän lukua pitänet ketä huudettaisiin, mutta luvatut hyvät rahat hän kyllä tarvitsi, eikä siis asiasta ollut niin huolimatoin kuin muille tahtoi näyttää.

"Hävetköön mies," lausui Pekka Kettunen.

"Uskokoon häntä pahuus, vaikka olisikin jumalinen," väitti Kakkuri, "se on ulkokullattu hunsvotti, joka ennenkin on pahempia tehnyt… Mutta kumma kuitenkin… Olisiko sairaaksi kääntynyt niin olisi hän saattanut meille sanan toimittaa."

Samassa löi kello kymmenen. Kakkuri ja Kettunen vaalistuivat. Kela astui käräjätaloon.

Heidän lohdutukseksi ei tuomari vielä ollut paikalla.

Pekka Kettunen käskettiin pitää Mutkasta silmällä Kakkurin toimittaessa toista asiaa.

Hän haki renkinsä, käski sen heti valjastamaan hevosen, ajamaan Jurria vastaan ja käskemään häntä kiiruhtaa kaikin voimin. "Aja oikein helvetin hojakkaa", kuiskasi hän renkiä korvaan. Nyt haki hän kumppalinsa, joka levottomana tönki kuraa suurine saappainensa, kiroellen Jurrin poisoloa.

"Vuotetaanpa viimeiseen, hän ehkä tulee tuomarin seurassa."

Mutta samassa tulikin tuomari, mutta Jurria vaan ei näkynyt. Nyt oli toivo kuitti. Kiukusta punasina tuijottivat he toinen toisiinsa häpeiksissään kun äsken pulkitut sonnit.

"Ei ole vielä kaikki toivo lopussa; anna tuo tuomarille Jurrin puolesta," lausui Kela, pistäen paperin Kakkurin käteen.

Samassa helisi käräjä-kello. Asianomaiset kiiruhtivat sisään.

Tuomari istui, piti ensin sopivan puheen, jossa kehoitti valiomiehiä ei vihasta eikä vainosta, ei lahjoista tai palkasta, ei sukulaisuudesta eikä ystävyydestä luopumaan tuntonsa vakuutuksesta.

Heti paikalla aljettiin valtuuskirjoja tarkastaa. Tultua Kakkurin vuoro, antoi hän ensin valtuuskirjansa ja sitte toisen näin kuuluvan:

"Raivolan käräjäkunnan tuomarille!

Ollen Vanhalan seurakunnan valiomies tänäpänä kuuluutetussa valtiopäivämiehen huudossa Raivolan käräjäkunnan puolesta, mutta estettynä kovalta taudilta itse tulemaan saapuville, saan tämän kautta kirjallisesti ilmoittaa antavani huutoni lautamies Jussi Koposelle Koivulasta.

Vanhalasta Marraskuun 15. p. 1814.

Aadami Jurri."

Äänin luki tuomari tämän ja naurahtaen laski paperin sivulle.

Nyt huudettiin valiomiehet järjestään antamaan huutonsa.

Tämän tehtyä käski tuomari saapuvilla olevain astua ulos, kunnes oikeus asian päätti.

Muutaman minuutin kuluttua avattiin ovet ja julistettiin seuraava päätös:

Syystä että kihlakunnan oikeus valtiopäiväjärjestyksen määräyksen mukaan ei voi Aadami Jurrin kirjoitusta hyväksyä ja huutojen luettua näkyy lautamies Jussi Koponen saaneen 113, ja entinen herrainpäivämies Olli Toiminen 137 koko manttaalin anomukset; siis tulee laillinen valtakirja viimeksi sanotulle tehtäväksi, olemaan Raivolan käräjäkunnan edusmies ensi valtiopäivillä j.n.e.

Väkijoukko oli tyydyksissä ja kaikkein kasvot loistivat ilosta, mutta Pekka Kettunen ja Kakkuri olivat pahoissa mielin niinkuin kalikalla kinttuun paiskatut koirat.

"Älkää ujostelko ukot, vaali tulee kumottavaksi," kuiskaa Kela.

Näistä sanoista vähän virkistyneinä pujousivat pois väkijoukon pilkkailevista silmäilyksistä, hiipien kotia kohden. Mutta yksinä sapitteleva kun pettäjä Juutas, seisoi Matti Mutkanen ajatellen kovaa kohtaloansa joukon pilkkana kuin varestenpeljätys. Luvattu viina oli hukassa ja vielä pahempi ett'ei voinut päästä pitoihin kestikiivarissa. Lasien kilinä soi korvissansa kuin hautakellot ja raskaasti hän huokasi kun väsytetty kyytihevonen. Säälien miespolosta, kutsui hänen vihdoin Olli pitoihin, jossa koiran-silmät häntä pilana pitivät. Kiukuissaan joi hän mahdottomasti.

Aamulla kertoi kestikiivarin piika sikalätissä joukon olleen yhdellä lisääntyneen, joka kaikista ei suinkaan ollut vähimmän sikamainen.

V.

Pelastuksen hetki.

Näitten tapahtuessa kestikiivarissa olivat ystävä-polosemme Koponen ja Jurri susikuopassa melkein entisessä tilassa, mutta vieläkin kehnommassa.

Jo oli sydänpäivä, mutta pelastajaa ei kuulunut. Julma kumppani tuli yhä levottomammaksi. Jopa yritti päälleryntäyksiäkin ja sen ulvonta tuli yhä julmemmaksi. Jurri oli melkein näännyksissä ja Koposenkin sisu oli paljo masentunut. He eivät enää ajatelleet huutoja eikä vastustajien pitkiä neniä, vielä vähemmin tulevaa kunniaa. Nyt ajateltiin todellisesti kuolemaa, jonka pedon muodossa näkivät edessänsä ja kauhunsa oli sanomaton.

Yht'äkkiä kuulivat koiran haukunnan ja tuokion kuluttua kaksi miestä kuopalta.

Välkkyvin silmin katsoivat ystävykset toisiinsa, päästäen riemuhuudon, josta metsästäjät säikähtyivät.

"Luulempa piru vie siellä olevan kaksijalkasia susia kuopassa," lausui yksi heistä.

"Siltäpä kuuluu, mutta kuulinko oikein tuolla vielä tullessamme, niin pitäisihän siellä neljäjalkanenkin olla."

Taas huudahti Koponen.

"Ukko rukka;" huokaisi metsästäjä, ruveten kiireesti poistamaan havuja.

Nyt kävi kuoppa valosaksi ja ihmetellen näkivät metsästäjät miten asia oli. Nytpä asetettiin tikapuut kuoppaan, mutta sepä ei kelvannut sudelle, joka tuimasti rupesi kuopassa ulvomaan. Tikapuut olivat poisotettavat. Nyt laskettiin köysi, jonka Koponen sukkelaan kiinnitti uumallensa.

Nyt vaan oli tarvis vetää niin mies oli pelastettu. Mutta Jurripa tahtoi välttämättömästi seurata muassa, sillä muuten arveli suden hänen sill'aikaa surmaavan. Koponen taas antoi pilan miten kumppanille kävi jahka vaan itse pääsisi pois; pyysi siis miesten vetämään. Mutta nämät tuumailivat suden yhdelle miehelle liian vaaralliseksi ja koska kahta eivät yht'aikaa voineet nostaa oli tämäkin keino heitettävä.

Nytpä kaikki tuumailivat mitenkä tehtävä. Mutta Koponenkaan, joka aina oli ilkkunut monikeinollisuudestaan, ei tätä nykyä ainoatakaan sopivaa neuvoa keksinyt. Jurri taas ei ajattelemaankaan kyennyt. Vihdoin lausui toinen metsästäjä.

"Nytpä tiedän… Tässä ei muuta keinoa; minä annan sudelle lyijymarjan, niin on asia päätteessä; niin on mun tapani. Elkää peljätkö miehet. Pyssyssäni on luoti, enkä milloinkaan ammu pommia… Mitä sanotte tästä?"

Tätäpä sieti ajatella. Jos luoti ei kävisi, ja vaikka kävisikin eikä heti paikalla tappaisi sutta, niin varmaan oli viimeinen hetkensä tullut. Ja miten hirvittävää olla niin lähellä sitä paikkaa mihin luoti lentää. He siis eivät hirvinneet tähänkään suostua.

"Olkaa liikkumatta, nyt paukahtaa," sanoi metsästäjä kohottaen pyssyn silmällensä.

Paikalla räjähti pyssy; kuoppa tuli täyteen savua, jonka alta kuului kamala kiljuna ja kitiseviä ihmisääniä, mutta heti taas vaiti kuin haudassa.

Ruutisavun hajottua kurkistivat metsästäjät kuoppaan, jonka pohjalla näkivät suden kumppaninensa makaavan hengen merkittä.

"Saitpa saakeli vie kolme kärpästä yhdellä lyömällä," sanoi metsästäjistä toinen.

"Sitä en luule. Kaksi jalkasille luullakseni vaan tuli liika raju sydämmen värähdys."

Ja niin olikin. Koponen ja Jurri heräsivät vähittäin, mutta susi nukkui ainaseksi.

Ystävillemme oli pelastuksen hetki tullut, mutta kauan viipyi ennenkun voivat vapauttansa nauttia. Toinnuttuansa kiittivät sydämmellisesti Jumalaa ja metsästäjiä pelastuksestansa.

Ylös päästyänsä olivat he todellakin kurjannäköset. Läpimärät, kurassa ja li'assa kantapäästä kiireesen asti. Hölmö-muotoset ja jäsenet vilusta ja nälästä vapisevat.

Vanha metsästäjä otti heidät muassaan asuntoonsa, jossa eukkonsa kaikin tavoin koki heitä saattaa entiseen terveyteen. Hän toki silloin tällöin rypisti nenäänsä, sillä vieraat eivät vaan löyhkäneet sudelta vaan muultakin joka arvattavasti oli pelästyksen ja ampuman räjähdyksen seuraus. Sitten heitä runsaasti syötettiin ja juotettiin, niin että pian tulivat entiselleen.

Tätä palkitsi Koponen kahdellakymmenellä markalla, mutta sillä välipuheella että tapaus pidettäisiin salassa, joka myöskin luvattiin.

Kotia käydessä päätettiin että Jurrin hetipaikalla piti teeskenteleimään sairaaksi sekä sanoman siitä syystä ei voineensa tulla. Vast'edes tahtoivat suostua mitä vielä oli tehtävä. Koponen varoitti ystävää pitämään umpi-salassa heidän onnettomuutensa, josta muuten syntyisi pilkka-taruja.

Sitte erosivat metsätien haarassa, syystä että Jurrin oli tarvis salateitä päästä kotia, jos sairaaksi teeskentelemistään pitäisi uskottaman.

Mustamielisenä astuskeli nyt Jussi Koponen kotia kohden. Hän mietti miten mailmassa paljo voi tapahtua, jota viisaimmillakaan keinoilla ei voi välttää. Hän iloitsi että oli päässyt vaarasta, mutta häntä sapitti toiveittensa kehno loppu. Katkeraa rohtoa oli ylilääkäri hänelle antanut kunnianhimon parannukseksi mutta ei niin katkeraa että olisi tauti ihan herennyt. Se kasvoi vähittäin entiseen määräänsä. Tapaus suden kuopassa unohtui, ja taas ajateltiin lähestyviä iloisempia päiviä. Tällä kertaa tosin oli mahdotonta päästä herrainpäivämieheksi, mutta olipa hän muka nuori mies, joka kyllä voisi odottaa toista kertaa, jolloin arveli voittavansa kaikki esteet. Tällä kertaa oli vaan kunnialla peräytyminen. Pahimmin pelkäsi hän sitä että metsästäjän väki ei voisi olla tapausta kertomatta. Hän kävi siis vielä kerran siellä, heittäin toiset kaksikymmentä markkaa vaiti-olemisen palkaksi. Iloisemmin mielin kävi hän sieltä kotia, vaikka kunnianhimon hitto raateli sydäntänsä julmemmin kuin saatana Joppia.

Huima-mielinen oli hän siis kotia tullessaan, mutta Jussi Koponen oli mies ajatustensa herra. Vaimo tuli häntä vastaan ystävällisesti kysyen miten päivän asia oli päättynyt. Hän vastasi tyynesti:

"Ihan toivoni mukaan kultaseni! mutta olipa hyvä että itse olin saapuvilla sillä nytpä muuten olisin valtiopäivämies. Paljo oli mulla vaivaa saada olla rauhassa. Peijakkaan ikävä tuo yleisön luottamus. Ihan väsyksissä olen paljaasta haastelemisesta päivän kululla, että oikein haluan vuoteelle."

Vaimo olisi ensin tarjonnut hänelle kahvia ja muuta laittamaansa hyvää, mutta hän sanoi nyt ei voivansa mitään nauttia. Eukko surkutteli miespolostansa, jolla niin paljon oli kärsimistä yleisön luottamuksesta ja kiirehti valmistamaan vuodetta päivän töistä väsyneelle.

Ikävöitsevin silmin katseli hän vuodetta, jossa toivoi saada nauttia edes muutaman tunnin lepoa päästäksensä tyynimieliseksi. Mutta tämä päivä oli oikein onnettomuuden päivä, joka ei hänelle sallinut lepoa omassa kodissansakaan. Hän tuli katsoneeksi pihalle ja näki vieraan tulevan, eikä siis nyt ollut levolle ajattelemistakaan.

VI.

Suuri lohdutus murheessa.

Lentäen kiiruhti Koponen vastaan-ottamaan vierasta, joka ei kukaan muu ollut kuin itse Kela.

"Tuhannen tulimmaista, mitenkä ovat asiat?" kysäsi tämä.

"Pahoin velikulta, mutta vaiti vielä," kuiskasi Koponen punastuen kuin keitetty rapu.

Tultuaan kahdenkesken tavalliseen kamariin, lausui taas Kela:

"Mitenkä helvetissä on asiat? Kaikki on pilassa sinun ja Jurrin poisjäämisen tähden… Toistenpa en rupee ajamaan sellaisten tuultapieksiäin asioita, jotka eivät tiedä mitä tahtovat."

"Älä ole niin pikainen, velikulta… Me olemme syyttömät kuin äsken syntyneet lapset; me olimme, näet, helvetin pahassa pulassa."

"Laulappa se virsi! sillä minä olen, jumal'avita, tulikiukkunen, vieläpä kiukkusempikin."

Nytpä Koponen kertoi kohtalonsa, joka Kelasta oli niin hauska että makiasti nauroi. Mutta kun kertoi säikähdyksensä ammuttaessa ja sen seuraukset, purskahti Kela nauruun, jota kesti monta minuuttia.

"Ei sille puurolle irvistellä tarvihte," muistutti Koponen närkästyneenä.

"Eikä itkemistäkään… Hyvän maksun olisin antanut saadakseni nähdä teidät suden kuopassa, jossa arvelen teidät oikein lempeitä silmäniskuja viskelleen toinen toisillenne, joka ehkä olisi voinut näkiää vähän huvittaa. Mutta sen kyllä myönnän että peijakkaan kolkko lienee ollut sellaisen irvihampaan seura, ja siitä olen vakaa, että teidän nenät toisinaan olivat tavallista valkoisemmat."

"Hirveätä se oli, velikulta! Me olimme pelosta näännyksissä… Jurri lauloi virsiä, susi ulvoi ja allekirjoittaja ajatteli todellisesti kuolemaa. Eläissäni en ole sellaista helvettiä nähnyt."

Taas rupesi Kela nauramaan, mutta nähdessään Koposen siitä suuttuvan, pysäytti hän nauruhimonsa, lausuen vakavammasti:

"Mutta saakelin temppu se oli ja paha viiva siitä tuli rätinkiimme. Muuten nyt olisit kahdenkymmenen manttalin enemmistöllä herrainpäivämies, sillä Matti Mutkanenkin huusi sinua."

"Perhanan ikävä asia," ähkäsi Koponen.

"On hiisi vie, onkin se ikävä varsinkin niin paljon vaivoja nähtyä. Peijakastako oli teidän metsässä tekemistä? Eihän se kaita tie aina taivaasen vie."

"Sen lauseen totuutta saimme, Jumala paratkoon, kyllin koetella. Mutta tehty työ seisoo. Kaikin puolin on vika minun, jonka vuoksi myöskin tahdon palkita vaivasi; tydytkö puoleen summaan?"

Ottaen taskulaukkunsa, antoi Koponen ystävällensä viisisataa markkaa, jotka tämä kiittäen pisti taskuunsa.

"En niin paljon huoli rahoista kuin harmista ettemme menestyneet, koska päätös oli perustettu niin tukevilla syillä kun tässä asiassa."

"Eihän se ketään pahemmin sapita kuin minua, joka olen harmista puhjeta. Sinulle kyllä saatan sanoa mulla ei olevan eläissäni suurempaa toivoa kuin herrain-päivämieheksi pääseminen, siis kuinka hirvittävä, harmittava ja sydäntä kaiveleva asia olla määrää niin lähellä, sitä kumminkin saavuttamatta. Minua huolettaa enemmän kuin uskoisitkaan."

"Eihän siitä mitään veikko!… Asian voin vielä ehkä parantaa."

"Niinpä luulen tulevalla kerralla pääseväni tarkoitusteni perille."

"Minkätähden heittää toistaiseksi sitä, mikä, miten luulen, heti voi tapahtua."

Kummastellen tuijotti Koponen ystäväänsä, tuskin tietäen voisiko uskoa korviansa.

"Mahdotonta," keskeytti Koponen.

"Jumalalle ja taitavalle lakimiehelle ei ole mitään mahdotonta. Minä kumoon vaalin mitättömäksi."

Nämäpä sanat vaikuttivat Koposessa. Silmät kirkastuivat, selkä oikastui, kädet kävivät taskuihin ja paikalla oli hän sama veitikka kun ennenkin.

"Olisiko mahdollista?" lausui hän iloisesti.

"Epäilemättä, velikulta! — Kuuleppa miten on asia. Kun Jurri ei tullut, arvelin minä jotain sekasotkua tapahtuneen, jonkatähden hätä hopussa tein kirjan Jurrin nimessä, jossa sanoin hänen taudilta estettynä itse tulemasta saapuville. Tämä kirja hyljättiin, joka kieltämättä oli tuomarilta oikein. Mutta siitä olen vakuutettu että jos vaalia valitamme, niin se siitä syystä tulee kumottavaksi."

"Oi minkä suuren lohdutuksen annat mulle surussani; olenpa ihan kuin uudesta syntynyt. Sepä, näet, hyvästi sopii. Minä kehoitin Jurria heti teeskenteleimään sairaaksi, että poisolemisensa syy näyttäisi todelta. Siis kaikki hyvä. Ja tästä tulee minun sinua kiittää, kunnon veli. Ja siihen saat luottaa että minä osaan olla kiitollinen. Jos sinä vaalin kumoot, saat puol'toista tuhatta markkaa."

"Kyllähän niistä sovitaan. Nyt on elettävä varoisasti. Minä jo olen suostunut Pekka Kettusen ja Kakkurin kanssa vaalia valittamaan ja siitä syystä ovat he juuri tätä nykyä Jurrin luona antamassa hänelle tarpeellisia neuvoja. Mutta ei siinä kaikki. Meillä pitää olla lääkärin todistus, että Jurri todellisesti silloin oli sairas, jos tahtomme valitustamme korviin otettavaksi, mutta sellaista todistusta ei liene helppo saada."

"Eikö muuta! Sen minä laitan huomis-päivänä."

"Mutta se ei saa olla omatekonen," muistutti Kela.

"Olisiko tarvis? Eihän Jussi mikään pöllöpää ole… Minä tunnen tohtori Kernaan, joka mulle sellaisen todisteen tekee parista kymmenestä markasta."

"Se saattaa käydä turhiin. Tunnenhan minäkin hänen, enkä luule häntä niin suostuvaksi."

"En muuta sano kuin minkä tiedän. Hän on jo monet vuodet todistanut ne miehet kelvottomiksi sotapalvelukseen, jotka salaisesti maksavat hänelle kymmenen markkaa. Monta kunnonpoikaa on hän niin tavoin vapauttanut tuosta pulasta. En siis luule aivan vaikeaksi saada tohtori Kernaan tähän asiaan taipuvaksi. Ken kerran on hiiden oma, sille ei pahemmin käy kuin pahoin."

"Hyvä, hyvä! Laita sinä todiste, minä vastaan muusta."

"Suurimmat kiitokset, velikulta, tuhansia kiitoksia! Mutta kaikin mokomin ei sanaakaan suden kuoppa-asiasta eikä minun todenperäisestä aikomuksestani, sillä vaimoni ei koko asioista mitään tiedä."

"Mutta valmista häntä vähittäin siihen, mikä tuleva on, ja laita niin että kolme ystävääsi etunenässä luulevat sinun heidän tarkoituksensa edistävän. Se pitää hereillä heidän mieliä, jotka ovat kyllin hyljyt heittämään kaikki oman etunsa tähden."

"Toimitanpa sen ja tämänkin," vakuutti Koponen.

"Työmme on nyt päätetty,
Eikä puutu muuta,
Kuin se pieni lähtöryyppy,
Sitte lyömme suuta;"

Lauloi Kela valmistaiden matkaansa, kunnes ensin oli häntä kaikin tavoin runsaasti kestitty.

VII.

Iloa ja murhetta.

Suuri on sielun valta yli ruumiin. Jussi Koponen, äsken niin alakulonen, oli nyt ihan toinen ihminen. Koko olentonsa osotti jäykkyyttä ja luottamusta. Päivän pahat kohtalot olivat unohdetut ja täynnä kunnianhimoisia toiveita nukkui hän iloisiin uniin.

Seuraavana päivänä matkusti hän Parikkalaan, puhutteli tohtori Kernasta, joka heti kirjoitti pyydetyn todisteen. Sitte ajoi hän Kelan luo, jossa Kettunen ja Kakkuri jo ennen olivat asiaa tuumailemassa. Kela lukee heille valmiin valituskirjan, joka sangen nerokkaasti oli kokoonpantu ja yleisesti hyväksyttiin. Kela vakuutti asian olevan niin selvän, ettei onnellisesta päätöksestä ollut epäilemistäkään, josta riemuitsivat liittolaiset sydämmellisesti iloitsivat.

Valituksen allekirjoittajat olivat nuo kolme valiomiestä. Asiasta syntyi paljo sappea seurakuntaan, mutta Koponen vannoi tässä olevansa osatoin. Hän muka ei voinut siihen mitään että yleisö luotti häneen. Moni oli kyllin yksinkertainen uskomaan hänen teeskenneltyjä vakuutuksiansa, mutta asiain tyysten tuntiat oivalsivat kyllä tämän seikan juuret. Lampaan vaatteet eivät kyllin peittäneet vainoavaa sutta. Vaimo pian ymmärsi asian oikian laidan ja oli alussa sekä äkänen että surunen, mutta Kelan toimesta rupesi vihdoin hänkin Jussin puolustajaksi. Kela muka selvitti hänelle miten kunnioitetuksi tulisi kaikissa herras-seuroissa miehensä ansioin tähden. Vaimoon tarttui miehensä tauti tämän isoksi iloksi, jolla nyt kotonakin oli kenen kanssa voi haastella tästä elämänsä ilon-aineesta.

Tosin eli Koponen iloisessa toivossa, mutta kuitenkin alinomaisessa levottomuudessa niin kauan kun asia oli päättymätön. Alati oli hän liikkeellä, matkustain joka päivä Parikkalaan keskustelemaan ystävä Kelan kanssa, joka itsekseen nauroi miehen kunnianhimoa ja aina piti sitä hereillä sopivilla keinoilla.

Eräänä päivänä, Koposen taas käydessä ystävän luona, sai hän sen sydäntä kaivelevan tiedon, että maaherran virasto oli vaalin vahvistanut. Sepä oli murheen sanoma miehelle. Vapisevana uupui hän sohvalle, syvästi huo'aten. Kela katsahti häneen pilkallisesti ja veti suunsa pahantapaseen nauruun.

"Minä arvelen että teet minusta ihan pilkkaa," sanoi hän.

"Ei, veikkoseni, mutta minua kummastuttaa että asiaa niin julmasti paheksit. Eihän koira uida osaa ennenkun häntänsä kastuu. Nyt olen onnellisesta päätöksestä entistä varmempi."

"Niinkö sanot, veikkoseni," lausui Koponen tytyväisenä, pyhästen leukaansa.

"Sen sanon, ja sen täytänkin, sillä maaherran viraston päätös on niin kehnosti perustettu, että meidän on ylimmäisessä oikeudessa voittaminen."

"Luuletko, veikko, ystäväni tahtovan niin kauas vetää asiaa?"

"He olivat kaikki täällä eilen ja paperit menevät ensi postissa pääkaupunkiin."

"Kultaa ja päärlyjä olet sinä parempi," lausui Koponen ja käski ystävänsä kestikiivariin, jossa syötiin komea päivällinen ja juotiin helmeilevää viiniä päälliseksi.

Nämä olivat iloiset toivossa, mutta yleisö todellisesti. Nyt jo tunnettiin Koposen kujeet ja mielipiteet, jotka pistivät kaikille vihaksi ja maaherran päätös vastaanotettiin yleisellä mielihyvällä.

Olli Toiminen ei milloinkaan ollut herrainpäivämieheksi pyrkinyt ja olisi mieluisasti heittänyt sen toimen Koposelle, jos se vaan olisi rehellisyyttä käyttänyt, mutta Olli vihasi pimeyden töitä, jonka vuoksi häntäkin huvitti että kavaluus sai ansaitun lopun. Hän kyllä tiesi valittajain vetävän edemmäksi, mutta toivoi päätöksen tulevan saman. Hän siis matkusti pääkaupunkiin, jossa jo pari viikkoa oli herrainpäiviä istuttu. Niinkauan oli asia maannut ensimäisessä oikeudessa monein välipäätösten ja selitysten tähden ja vielä kauemmin se kaiketikin oli viipyvä siellä, jonne se nyt oli vedetty. Siis, miten sanottu on, matkusti hän paikalle, käyden edusmiestoimiinsa.

Se tosin kivisteli vastalahkoa yhdeltä puolelta mutta iloitti toiselta, sillä he elivät siinä luulossa, saavansa nähdä hänen täytyvän tulla takasin. Ja sepä vasta häpiä olisi! Tätä ajatellessa riemuitsi Koponen itsekseen.

Mutta aika kului. Oli jo kevät, pääkaupungista mitään kuulumatta. Ystävät kääntyivät epäilyksiin sillä he arvelivat Ollin viivyttelevän asiaa.

Koposen kunnianhimo oli muuttunut sappitaudiksi. Kaikkia ihmisiä kohtaan oli hän äkänen ja vaimonsa vakuutti hänen tuskin öilläkään voivan nukkua. Tapaus suden kuopassa oli päässyt liikkeelle ja sepä oli kova asia miehelle, jonka kunnia oli niin arka. Mutta kävipä miten mailmassa tavallisesti käy: milloin hätä suurin, on apu lähin. Eräänä aamuna Koposen vielä maatessa tuli se pienen kirjan muodossa, jonka sisällys oli seuraava:

"Hurraa veikko!

Me olemme ylioikeudessa voittaneet… Illalla tulemme minä ja muut ystäväsi Koivulaan.

Pikaisesti ystäväsi Kela."

"Kas sehän on selvä lause." Koponen suuteli paperia, sitkahutti vuoteelta, ilosta karjuen, joka vaimolle antoi syyn kutsua rengit, sillä hän luuli miehän tulleen hurjaksi.

Nämä jotka juuri olivat suuruksella lähimmäisessä huoneessa, kiiruhtivat kamariin, jossa löysivät isäntänsä polkkaa tanssimassa paljaassa paidassansa puolisonsa kera, myötänsä huutaen: "Hurraa, me voitimme."

Kaikki luulivat hänen tulleen hulluksi. Yksi renkilöistä otti rajusti häneen kiini, nostaen hänen lattialta korkealle, niin että hän jaloin potki kun väkisin kannettava karju.

Tämän vuottamattoman syleilevän kautta tuli Koponen taas entiselleen ja asia tuli selvitetyksi. Mutta kuitenkin oli Jussi renkien mielestä täysi narri.

Heikko-luontoisten on vaikeampi kestää iloa kuin murhetta ja niin Koposenkin. Hän lauleskeli koko päivän vuotellen ystäväinsä tuloa, joita oli päättänyt oivallisesti kestiä.

Vihdoin tulivatkin ystävät, ja nytpä alkoi iloa, syömistä ja juomista, jota kesti seuraavaan päivään.

Todellisesti iloinen oli Kela, joka pisti julkista pilkkaa suojeltaviensa, varsinkin Pekka Kettusen ja Jurrin kanssa, jotka kumpikin olivatkin pilamaiset. Viimeksi mainittu sai monta pistos-lausetta virsistänsä suden kuopassa ja itse Koponenkin sai kiusa-puheita, sillä Kela sanoi hänen ennen kaikkia täytyvän esitellä sellaisten laitosten kieltämistä. Mutta pian muuttui leikki yleiseksi iloksi saadusta voitosta. Jokainen iloitsi vasta-lahon häviöstä. He olivat vakuutetut vasta tulevan huudon onnellisesta päätöksestä, sillä olipa enemmistö heidän puolellansa ja he aikoivat kyllä varoa enää joutuvansa susien kynsiin. He sydämmellisesti nauroivat Ollia, joka muka täytyisi tulla takaisin, ja sepä olisi häpiä, jota ei ollut helppo pestä. Kela tarttui lasiin ehdotellen maljan uudelle edusmiehelle, johon hän vastasi kerskaavalla puheella, joka oli sekä ma'uton että mieletön. Viimeiksi juotiin kuolemaan asti kestävän ystävyyden malja, jonka tehtyä ilomielissä erittiin taas kohdataksensa toisiaan muutaman päivän kuluttua käräjätalossa, jolloin asia voiton kruunulla kaunistettaisiin.

Nytpä tuli kiire Koposen talossa. Laitettiin, näet, ompelioita, suutaria ja räätäriä kaupunkista kuntoon panemaan Koposen vaateasua. Siistinä ollaan, sanoi mies, joka tanssi sukissaan.

Koponen tarkasteli papereitaan ja kirjoitteli sääntöjä pehtuorille, jonka hoidettava talous oli hänen poissa ollessaan.

Kaikki oli valmis ja huutopäivä tullut.

Matkailiamme kulkivat tällä erää valtatietä päästäksensä väijyvät kuopat, mutta Koponen pysähtyi rouviin, sillä ei hän vieläkään tahtonut omistaa edusmieheksi pyrkivänsä. Hän tahtoi muka luultavaksi yleisön luottamuksen hänet kutsuneen, joten hänen siis oli siihen myöntyminen vaikka vastahakoisesti. Oli nytkin suuri rahvaan kokous Raivolan kestikiivari-talossa.

Monta morkka-sanaa saivat Pekka Kettunen ja Jurri niellä, sillä yleisöä kiukutti häpeälliset kujeet, jotka julkisesti tarkoittivat rehellisen miehen halventamista ja itsensä ylentämistä. Moni kävi vieläkin Koposen puolelle, sillä onhan se viehättävää olla voittavien joukossa. Moni sen teki päästäksensä toivottuun pitoon, jonka piti tulla oikein kunnollisen.

Mutta Koposen lahko oli hyvissä mielin huolimatta kaikilta puolin satelevista pilkoista. Jurri veikkoinensa oli vaiti, pannen sanat mieleensä ja päätti vast'edes kostaa. Nyt riemuitsivat salassa odottamasta voitostaan.

Mutta ilonsa ei ollut pitkä eikä kestävä.

Ystävänsä Kakkuri oli vielä poissa, eikä aikaa enää ollut kuin puolen tuntia. He tulivat julman levottomiksi. Kela lähetti molemmat ystävät joka paikkaan veikkoa hakemaan. Ne juoksivatkin ympäri kun vainoovat koirat, mutta menestymättä. Samassa helisi kello ja huuto alkoi, mutta Kakkuria ei kuulunut, ei kirjallisestikaan.

Toisen kerran tulivat he häviöön. Sepä vasta onnettomuus; kiukkunsa oli määrätön. Itse Kela oli todellisesti äkänen ja kiroili äänin senvietäviä holloja, joihin ei milloinkaan voinut luottaa. Kakkuri lienee joutunut lohiverkkoon; "nyt vaan puuttuu että sinä puutut ketun rautoihin," sanoi hän Pekka Kettuselle, joka kiukussa tömisteli maata suurilla saappaillansa.

Kiukun myrskyin vähän tyynnyttyä ajoivat ystävykset hakemaan Kakkuria.

Tultuaan muutaman kivenheiton kestikiivarista, näkivät Kakkurin, joka juosta hönkötti kuin puhaltava, paarmoin kiusaama sonni.

Kakkuri pysähtyi, molemmin käsin tarttuen rattaan aisaan saadaksensa puhaltaa. Kela nauroi hänen raivoa muotoansa, josta näkyi jotain merkillistä tapahtuneen. Hän oli niin hengästynyt että ei sanaakaan voinut lausua, jonka vuoksi häntä kehoitettiin istumaan rattaille, ja niin ajettiin rouviin, jossa Koposelle saisi tehdä tilin pois'olemisestaan.

Jurri huimasi hevoista ja aika vauhtia ajettiin rouviin.

Heidän ajaessa katsokaamme mikä oli syy Kakkurin poissa olemiseen käräjäpaikasta.

Timo Kakkuri oli, miten jo tiedämme, osallinen suuremmassa kalastus-yhtiössä, jonka tähden hän myöskin voi harjoittaa toistakin ammattia, joka oli sangen voittoisa. Hän, näet, kaupitsi tullaamatonta tavaraa ja oli monta kertaa pettänyt tullimiehiä, jotka eivät onnistuneet saada häntä pinteesen, sillä hän sekä maalla että vedellä aina luikerti pois heidän käsistänsä, josta syystä häntä sydämmellisesti vihasivat.

Kuluneena yönä oli hän onnellisesti saanut lastin tullaamattomia tavaroita. Kun hänen nyt oli mentävä valtiopäivämiestä huutamaan, oli hänestä hyvin sopiva ottaa mukaansa hyvän joukon ryytiä samassa saadaksensa ne kaupunkiin, sillä eihän nyt kenkään saattanut hänestä sellaisia epäillä. Ennen päivää oli hän siis laittanut hyvän joukon vaunulaatikkoihin. Epäluuloa poistaaksensa viivytti hän lähtöänsä. Vihdoin matkalle lähdettyä vihelsi hän polskan nuottia iloisimmassa mielialassa.

Makeissa ajatuksissa pitkitti hän matkaansa, sillä hänpä muka oli asettava uuden edusmiehen ja myöskin ansaitseva hyvän summan muassaan viemistä tavaroista. Mutta tulipa tapaus, joka hajoitti kaikki mielen viehätykset; sillä yhtäkkiä ilmestyi pensastosta kaksi miestä, jotka pysäyttivät hevosen, kolmannen näyttäessä pistolin suutta, käreällä äänellä lausuen:

"Ei askeltakaan etemmäksi; tavarat meidän käsiin. Nyt heti takaisin tullikamariin!"

Tämäpä vaikutti kun ukon lyömä. Kakkurin kaikki jäsenet värisivät ja naamansa oli keltatautisen näköinen.

"Nytpä Kakkuri, kaunis lintu, et pääsekkään käsistämme," lausui äkästynyt tullikersantti.

"Ottakaa hevonen ja kaikki," sanoi vihdoin Kakkuri, "mutta laskekaa minun herran nimessä. Tunnin kuluttua pitää minun olla Raivolassa herrainpäivämiestä huutamassa."

"Niinkö luulet?" väitti kersantti, "kas nytpä et petäkkään meitä, vaan olet itse petteessä; nytpä et pääsekkään kynsistämme. Saatuani pirun veneesen, niin olenkin mies soutamaan sen maalle. Tervetultua ruohostoon! sanoi ukko, viskasi eukkonsa nokkosiin, ja saman sanon sulle kunnon poika. Pidetäänpä tullikamarissa yhdessä lystiä, sillä minä arvelen sinun tavarasi ei olevan ihan arvotonta — hä-hä-hä!"

Nytpä syntyi keskustelu ja Kakkuri käytti kaikkia keinoja päästäksensä, mutta mies oli järkähtämätön ja sanoi hänen täytyvän tulla mukaan vaikka hän vaunuihin siottaisiin.

Paljon tuumailtua, jolahti Kakkurin mieleen tarjota seitsemänkymmentä markkaa jos hän heti pääsisi matkaansa, joka auttikin, sillä asia oli yhtä avoin lain hakemukselle.

Mutta aika oli kulunut ja Kakkurilla vaan oli puolen tuntia aikaa joutua määrä ajaksi paikalle, mutta matkaa oli koko penikuorma. Siis oli kiiruhtaminen, jonka vuoksi hän juosta hönkötti niin että santa ryöppysi ympärillänsä kuin lumipyry.