Haaksihylky y.m. kertomuksia / Kokoelmasta "De fyra elementerna"

HAAKSIHYLKY Y.M. KERTOMUKSIA

Kokoelmasta "De fyra elementerna"

Kirj.

PER HALLSTRÖM

Suomentanut

Siiri Karilas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Per Hallström. Haaksihylky. Sanaton. Phocas. Lähteet.

Per Hallström.

Per Hallström (synt. 1866) on nykyisen Ruotsin huomatuimpia kirjailijoita. Köyhästä kodista lähteneenä hän antautui teknillisiin opinnoihin, suoritti insinöörintutkinnon ja lähti Amerikkaan, missä toimi kemistinä kaksi vuotta. Siellä, käytännöllisyyden maassa, hän sai kokea suuria pettymyksiä; etenkin sivistävän henkisen seurustelun puutteen hän kipeästi tunsi. Hänen kokemuksensa Amerikassa ja jo varhaisempikin, ulkonaisessa suhteessa vaikea elämä aiheuttivat sen puristuksen, joka sai hänen kirjailijakykynsä pulppuamaan esiin kirkkaana lähteenä. Matkaltansa palattuaan hän alottaakin kirjailijatoimintansa, jonka tuotteet ovat hämmästyttävän monipuolisia. Hän on samalla sekä realisti että idealisti. Melkeinpä kaikkia kirjallisuuden muotoja hän hallitsee: hän on luonut runoja, näytelmiä, romaaneja ja novelleja, humoreskeja ja yhteiskunnallisia satiireja valiten aiheensa sekä menneiltä että nykyisiltä ajoilta. Väliin vie hän lukijansa etelän ja idän maille luoden taidemaalarin siveltimellä värikylläisiä, tunnelmarikkaita kuvia, väliin taas laulaa valkean talven ja lumoavan kevään kotimaasta vienon surumielisissä runoissaan.

Suurimman mestaruuden on Per Hallström saavuttanut novellin alalla. Hänen kertomuksensa ovat parasta, mitä sillä alalla yleensä on olemassa. Taiteellisesti hiottu, suppea sanonta, kielen rikkaus, hieno sielunelämän kuvaus ja sykähyttävä myötätunto valtaavat lukijan. Myötätunto se usein juuri saa hänet valitsemaan kuvattavansa elämän lapsipuolista, joista hän on luonut kuolemattomia tyyppejä.

Per Hallströmin ensimäistä julkaisua, pientä vaatimatonta runokokoelmaa vuodelta 1891, seurasivat novellikokoelmat "Vilsna fåglar" ja "Purpur" sekä suurta suosiota saavuttanut teos "En gammal historia." Mainittakoon vielä näytelmät "Bianca Capello" ja "En veneziansk komedi" sekä erinomaiset novellikokoelmat "Thanatos" ja "De fyra elementerna". Viimemainitussa Hallströmin tuotanto esiintyy entistä taiteellisempana, suurenmoisempana ja sopusointuisempana.

Haaksihylky.

Ulkosaarilla puhuttiin vielä joskus tapauksesta, joka oli sattunut noin miespolvi sitten. Paikka oli tietty, ja jos osui joutumaan sen läheisyyteen silakkaverkkoja laskevien kalastajien mukana, saattoi kuulla sanan, joka pani mielikuvituksen liikkeelle.

Ylemmä — sanoivat he merkitsevästi varoittaen etsiessään nuotalle ankkuripaikkaa likellä rantaa — ylemmä! Muuten voi virta ajaa sen sinne.

Mikä siellä sitten on? tuli kysyneeksi uteliaana merkitsevästä äänenpainosta.

Hylky, kuului vastaus aivan kuin koko maailmassa olisi vain yksi sellainen olemassa.

Ettäkö kivekset tarttuvat siihen kiinni?

Ei siksi. Kyllä siinä tarpeeksi syvää on. Mutta kalaonni ei ole taattu sillä paikalla. Ja kun puhuttiin kalaonnesta, mitteli katse epäluuloisesti vierasta, jonka suhde tutkimattomiin ja outoihin, inhimillisiä hankkeita suosiviin tai vastustaviin voimiin oli epätietoinen ja siten tosin lupaavakin, mutta samalla vaarallinen.

Niin kauan kuin laskemista kesti, oli mahdoton saada enempiä tietoja, ja kivekset ja kohot molskahtelivat veteen, niin että kuului kuin olisi vaiteliaisuuden perään pantu piste toisensa jälkeen. Vasta kun kaikki oli valmiina ja pyydys kellui ylös ja alas tavallisesti huomaamattomassa, kuvastelevassa iltamainingissa, saattoi tulla kysymykseen jotenkin vastahakoinen myöntymys pyyntöön saada nähdä haaksirikkoutunut laiva, jos siitä vielä oli mitään nähtävissä.

Eipä ollut paljoa. Siinä oli niin syvää, että tuskin etumastokaan oli koskaan ulottunut pinnalle, ja nyt olivat molemmat mastot poissa, joko talteenotettuina tai jonkun keväisen jäänlähdön vieminä. Vasta sitten, kun oli kauan tuijottanut, käsi kiikariksi koverrettuna, veden pinnan rajassa, saattoi erottaa kallellaan olevan rungon koko reelingin. Saattoi nähdä katkenneet vantit, jotka kiemurtelivat kannella kuin ankeriaat, ankkuripelin joutilaine kampeineen, valmiina pyörimään kuin joku sadun eläin, ja ruorinvarren kauas sivullepäin väännettynä samoin kuin silloin kun se teki viimeisen epätoivoisen yrityksen vaaraa välttääkseen. Kaikki oli tummaa, varjomaista, melkein aineetonta. Näki myöskin kajuuttaportaan aukon, joka oli musta kuin kaivos ja tuntui johtavan aivan suunnattomaan kuiluun. Huolimatta selvästä alastomuudestaan oli se kammottavaa kuten kaikki, mikä on ollut ihmisten omaa ja sitten luisunut kadoksiin elämän käsistä. Ei ainoakaan meriruoho eikä leväkasvi ollut siihen juurtunut, luultavasti syvyyden tähden. Mutta saattoi myös tuntua siltä, kuin jonkinlainen kirous olisi pitänyt ulohtaalla kaiken kasvullisuuden. Tiheänä laumana lähestyvä lahnaparvi säikähti laivan varjoa, ja leveät kyljet välähtivät metallimaisesti sen samassa kääntyessä ja kadotessa. Oli aivan kuin sadat keihäänkärjet olisivat taittuneet oudon, aavemaisen valon kajastuksessa.

Oli mahdotonta käsittää, kuinka alus oli voinut upota sellaiseen syvyyteen ja siksi kaukana maasta.

Se oli tapahtunut keskiyöllä, kerrottiin. Kaljaasi oli ollut seudulla outo, tullut kovaa vauhtia, kovassa myrskyssä. Sitten se oli törmännyt terävään kallionkulmaan, kimmahtanut taaksepäin jonkun matkaa vajoten ja luisuen äkkijyrkännettä alas. Ken tietää, miten kaikki oli käynyt. Siellä se nyt joka tapauksessa oli.

Ei siis ketään pelastunut miehistöstä.

Ei kukaan elävänä päässyt sieltä. Eikä sillä hyvä; jälkeenpäinkin se tuotti onnettomuutta.

Kun oli kuljettu kappale kotimatkaa, sai kuulla lisää, koko tarinan sellaisena kuin se oli.

Tarinat ovat kansan suussa niukkasanaisia, aivan kuin ne vastoin heidän tahtoaan jäisivät muistiin. He eivät puhu paljoa itsestään ja vielä vähemmin luonnonvoimista, joista ei juuri tiedä muuta kuin että niiden luonne on oikukas ja närkästyvä, niiden tahto hiljaisuutta ja salaperäisyyttä kauttaaltaan. Siihen aikaan, kun ne olivat taruperäisiä, eläviä yksilöitä, mainittiin niitä kiertelevillä nimityksillä, sillä oikeissa nimissä piili taikavoima. Vaikka tämä käsitys nyttemmin on hävinnyt, on siitä jäänyt jäljelle jonkinmoinen arkailu. Muu johtuu luonteen kalseudesta. Ei ole paljoa sanomista elämästä, jota on saanut kokea kaikessa sen kuivassa kovuudessa. Aivan yksinkertaisesti kaikki käy niin ja niin, koska ei toisin voi. Mieltäkiinnittävää se ei ole, eikä itsekään välitetä olla. Jos joku on ajatellut ja tuntenut jotain elävästi, ei hän puhu siitä sanaakaan. Niin säilyttää tarina vain tapahtuman lujan ja kuolleen luurangon, joka on kokoonpantu muutamista kankeista sanoista, ja vieras kuuntelija kysyy turhaan: eikö enempää? On ollut enemmän. Luuranko on ollut osa elävästä ruumiista, joka nyt täytyy jättää arvaamisen varaan.

Siihen oli hyvää aikaa säyseitten sanojen välillä, joita soudunkin tahdikkaat liikkeet venyttivät ja katkoivat. Kohta oli kaikki lopussa, ja veneen jättämä juova sileni ulapan vaaleanvihertävään ja tiilenpunaiseen peilipintaan ihmeellisessä kesäyön valossa.

Tapahtuma oli ollut suunnilleen tällainen.

Haaksirikko tapahtui myöhään eräänä syksynä, jolloin oli tuullut kauan ja kovasti. Mies, joka hoiti pientä majakkaa laivareitin varrella olevalla luodolla, ei ollut voinut soutaa tarkastamaan, paloiko lamppu todellakin. Niin oli hänen tapansa tehdä ainakin muutamia kertoja öljysäiliön täyttämisten välillä. Hän oli hyvin tunnontarkka, ja nyt häntä lakkaamatta vaivasi ajatus, että liekki oli saattanut sammua, vaikka hän tuskin tiesi, kuinka se olisi voinut tapahtua. Hän oli tehnyt kierroksen ulommaksi, lähdettyään viime kerralla paikalta, ja nähnyt molempien valojen miettiväisten silmien tavoin loistavan ja sulkeutuvan, ja vihreässä hämärässä ne olivat saaneet tähtiä muistuttavan iäisyyttä sädehtivän valon. Kaikki oli kuten pitikin, ja hän katseli niitä samalla mielihyvällä kuin ennenkin, mutta vesi kuvastihe jäisenä ja synkkänä ja pian saapuivat puhurit. Päivien kuluessa hän kävi yhä levottomammaksi, ja joka kerta, kun hän sytytti piippunsa, lensi ajatus pienen liekin luo ja tikku sai palaa sormeen asti, ennenkuin hän tuli sen sammuttaneeksi.

Päivää ennen tapahtumaa oli hän pyytänyt soutuapua eräästä mökistä, johon oli helpoin päästä. Siellä asui neljä veljestä, mutta yksi ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä hän oli sairas. Hän oli joku vuosi sitten ollut merihädässä ja pelastunut kyllä eräälle saarelle, mutta saanut siellä viettää monta vuorokautta nälissään ja vaatteet jäästä kalisevina. Se oli ollut niin kovaa, ettei hän koskaan voinut enää lämmitä, vaikka joutui kuumeeseenkin. Hän oli aivan kykenemätön, säryn murtama, miltei halvattu ja yski keuhkoja ja maksaa, kuten sanotaan kaloista, jotka ovat nielleet koukun niin, että sisälmykset vääntyvät ulos sen mukana. Pahinta oli, että koko hänen luonteensa oli onnettomuudesta muuttunut, hän oli tullut katkeraksi, ilkeäksi ja kateelliseksi kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Hän makasi säyläsohvallaan vuorokaudet läpeensä kääntäen selkänsä päivään päin, mutta tahtoi neuvoillansa puuttua kaikkeen ja oli siten taakaksi itselleen ja muille.

Toiset olivat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin sillä seudulla, ja majakanvartia toivoi varmasti saavansa heiltä apua, vaikka retki olikin vaarallinen. Myrsky riuhtaisi lukonkääkän hänen kädestään, kun hän astui tupaan, ja rajuilma kävi joka hetki kiivaammaksi, meri kuohui mustana ja viheriänä rantajään takana, ja taivas oli pelkkää ajelehtivaa levottomuutta. Hän olisi heti saanut mitä halusi, jollei sairas olisi äkkiä ruvennut tarkkaamaan mitä oli tekeillä.

Hän käänsi laihat, venyneet, sinertävät ja verestävät, nyljetyn hevosen kaltaiset kasvonsa huoneeseen päin. Häntä harmitti vanhuksen juurtajaksainen puhe ja toimeliaisuus.

— Mitä te nyt huolehditte? hän kysyi.

— Lamppu voisi sammua, ja silloin…

— Sammuako? Ja silloin? Mitä sitten?

— Voi tapahtua onnettomuus, jos joku laiva sattuisi kulkemaan.

— Onnettomuuksia tapahtuu aina. Sinä kyllä silloin nukuit rauhassa, kun minä olin luodolla. Kaikki muut samaten. Ei minulla ollut kovin hyvä olo. Antaa niiden pirujen käydä samoin! Mereen jääminen ei kai ole pahinta.

Tuollaisia ajatuksia eivät toiset, terveitä ollen, voineet käsittää ja he hankkiutuivat lähtemään ulos. Tässä oli jotain, joka kiihotti sairasta saamaan mielipiteensä voitolle, ja hän tunsi suorastaan jonkinlaista elämäniloa.

— Myrsky taantuu ennen yön tuloa, sanoi hän tyynesti, sen kuulee otteista. Se on nyt korkeimmillaan. Tunnen sen varmasti ruumiissani. Odottakaahan vähän aikaa täällä, niin saatte nähdä!

Ja koska hänen murjotut jäsenensä todellakin olivat osoittautuneet kykeneviksi aavistamaan säänmuutosta, ottivat veljet hänen sanansa onkeen. Eihän tarvinnut suotta ruveta vaivaamaan itseään. Päätettiin odottaa, ja sillä aikaa ilmestyivät pullo ja kortit pöydälle. Ei tarkattu enää ulkona riehuvia voimia, eikä kukaan huomannut ottaa ajasta vaaria. Ainoastaan sairas nosti tuontuostakin päätään nauttien viekkaudestaan ja ehkä ensi kerran elämässään myrskyn raivoamisesta. Se paisui yhäti, tullen hillittömäksi, se riemuitsi ja vihelsi hävittämisinnossaan.

Käy kuten ennustinkin, puheli hän toisinaan. Nyt se pian lannistuu, nyt siitä ei kohta ole mihinkään, nyt se ei voi enää matoakaan vahingoittaa.

Toisten ajatuksenjuoksu oli sekava; he vain hymyilivät mukana hänen oudolle, kummalliselle hymylleen ja panivat sen juomisen laskuun. Heistä tuntui hauskalta istua siinä, missä nyt olivat. Ennenkuin he tiesivätkään, tuli hämärä.

Silloin syttyi välke raajarikon pimeään toivottomaan katseeseen.

— Parasta olisi sytyttää valo, sanoi hän ilkeän voitonriemuisesti. Nyt juuri se taisi sammua majakasta. Ja nyt tuntuu taas rupeavan tuulemaan!

Hän matki sitä vääntäen lapsellisesti, mutta samalla kammottavasti huuliaan, jotka olivat halkeilleet ja haavoittuneet taudista — huu, huu, näin se panee! Ja kun hänen täytyi yskänsä tähden keskeyttää, kuulivat toiset saman äänen, ainoastaan suurempana ja hurjempana kaikessa pimeydessä ja autiudessa, kulkevan tuvan katon ylitse, huu, huu.

Nyt he ymmärsivät, että olivat antaneet petkuttaa itseään, ja nauroivat sydämestään sille kuin ainakin onnistuneelle ja hyvänsävyiselle kepposelle. Oli liian myöhäistä ryhtyä mihinkään, ja kaikki olikin ehkä ollut vain turhaa hälyytystä. Juotiin ja pelattiin vielä jonkun aikaa, kunnes alkoi nukuttaa. Ainoastaan majakanvartia muisti vielä levottomuutensa, mutta lohdutteli itseään sillä, että vaikkakin siihen voi olla aihetta, ei hän voinut syyttää itseään velvollisuutensa laiminlyömisestä.

Seuraavana päivänä huomattiin haaksihylky maalta päin. Pari ruumista löydettiin ja jotain irtainta, josta laiva voitiin tuntea. Tutkimus osoitti majakkatulen sammuneen. Polttoainetta oli kyllä, mutta jokin koneistossa oli joutunut epäkuntoon. Kapteeni ja yksi mies oli kateissa, mutta ei ollut pitkältä hakuaikaa, sillä talvi jääti pian vedet. Sen mukana levisi unhotus kaiken yli.

Eräs veljeksistä ei ensi alussa voinut helposti rauhoittua. Hän oli nuorin ja luultavasti hentoluonteisin; hän ei ollut vielä nähnyt muuta maailmaa, kuten toiset, eikä siis tottunut sen tapaan, että ei saa olla liian arkaluontoinen edesvastuuseensa nähden. Hän moitti itseään siitä, ettei ollut auttanut, ja oli jonkun aikaa raskasmielinen ja kärsimätön. Hän ei saanut puhua tapahtumasta, sillä jokainen viittaus siihen tuotti hänelle sairaan veljen pilkan ja parjaukset. Tämä tunsi melkein vihaa noita outoja vainajia kohtaan ja tekaisi heitä vastaan syytöksiä mitä tyhmimmästä ja rikollisimmasta huolimattomuudesta laivan ohjaamisessa. Tämä pakko syvensi nuoremmassa veljessä vaikutelmaa, mutta tuskin se sentään jätti jälkeensä vallan syvää arpea, sillä ennen joulua hän taas oli entisellään. Hän oli voimakas, rohkea ja hilpeä nuori mies, nimeltä Mauno.

Keväällä, kun meri pääsi kahleistaan, ruvettiin taas puhumaan hylystä. Tiesi millä perusteella kulki huhu, että siellä oli rahoja; pian sai se varmuuden muodon ja summa voitiin sanoa taalereissa. Pojat, jotka ennen sen enempää ajattelematta olivat katselleet, kuinka etumaston kehrä oli murtanut tähden kirkkaaseen jääkattoon, näkivät sen nyt keinuvan ylös-alas aalloissa ja viittovan kaikenlaisia luvaten. He makailivat pitkät ajat kokkanuora kiinni ja tuijottivat syvyyteen; he luulivat näkevänsä jos minkälaisia rikkauksia ja tavoittelivat niitä haroilla, jotka tavallisesti takertuivat touvistoon jääden sinne. Sen pitemmälle ei päästy, sillä syvyys oli liian suuri. Aikaihmisiä pidätti tästä pelastusyrityksestä vaisto, joka sanoi sen hyödyttömäksi, sekä rehellisyys, sillä jos rahoja oli, oli niillä omistajakin.

Mutta raajarikko, joka makasi säyläsohvallaan, tuli aivan kuin noidutuksi tämän kuullessaan; hän väänteli ajatusta samalla kuin itse kiertelehti tuskissaan, hänen katseensa jäätyi ja koveni yhteen paikkaan tuijottavaksi. Miten hän lie puhunutkin, tosiasia on, että hän sai veljet myöntymään ja tehtiin suunnitelma. Maunon, joka oli hyvä uimaan, tuli sukeltaa noutamaan aarretta, ja koko hanke oli pidettävä salassa. Itse täytyi hänen ruveta johtajaksi, vaikka ei ollut käynyt oven ulkopuolella sairastumisensa jälkeen. Eräänä aamuna ani varhain käytiin toimeen.

Suuri vene pantiin kuntoon ja takateljot peitettiin patjoilla, sairas kannettiin peitteessä rantaan ja asetettiin niille. Ilma oli kolea, hän yski melkein kasaan itsensä, kierrellen kuin ankerias lipossa; hänen kasvonsa kävivät mustiksi kuin hukkuneella, ja puolikuolleena hänet laskettiin veneeseen. Hän näytti kamalalta auringonvalossa, maatessaan likaisena likaisella vuoteella läkähtymäisillään haukkoen henkeä. Sormet hapuilivat kynsimäisen koukistuneina särystä, yskä oli kumeampiäänistä kuin veden loiske venettä vasten, ja ajettuneita, märkiviä silmäluomia pakotti kirkkaassa valossa. Mutta hänen noiduttu tahtonsa voitti aina, hän laski leikkiä ja nauroi, vaikka se tuotti aina yskänpuuskan, ja kun he tulivat paikalle, kurotti hän päätään veneenlaidan ylitse, varovaisesti tunnustellen kuin mato ryömiessään maasta esiin.

Hänet asetettiin laakealle kalliolle niin, että hän saattoi nähdä kaikki; siinä hän makasi helteen lisääntyessä ja unohti tuskansa hyvinvoinnissaan ja innoissaan. — Toiset pitelivät pingotetulla nuoralla venettä laivahylyn kohdalla, Mauno riisuutui, pani nuoran vyötäisilleen, otti kiven syliinsä painoksi ja syöksyi päistikkaa veteen.

Hänen piti ensin katsastaa paikkoja ja koettaa, kuinka kauan voi pysyä veden alla. Raajarikon piti laskea aika suuresta merimieskellostaan, että tiedettäisiin sitten myöhemmillä kerroilla milloin hänet piti vetää ylös, jos liian kauan viipyisi.

Hän viipyi jotensakin kauan. Veneessä-olijat, jotka näkivät hänen valkean ruumiinsa katoavan, hapuilivat peloissaan nuoraa; raajarikosta tuntui kello seisovan, niin hitaasti kulki sekuntiviisari. Hänen täytyi painaa se korvaansa vasten ja pidättää yskäänsä, voidakseen kuunnella. Äkkiä pisti Mauno päänsä esiin aivan toisesta paikasta kuin he olivat odottaneet, hymyilevänä, punaisena ja kiiltävänä, läähättävästi hengittäen. Kun hän kykeni puhumaan, huusi hän iloisesti ja meluavasti, kuten uivilla on tapana:

— Se näytti puhtaalta ja siistiltä, kansi oli tyhjä. Oikein se näytti kummalliselta, saattoi erottaa kaikki tarkkaan. Oli kuin kaikki olisi ollut isompaa. Edessäpäin oli touveja, muutamia katkenneita vantteja. Siellä alla oli jotain, mitä lie ollut.

Raajarikon katse kiilui ahnaasti, ja kello kilahteli ketjua vasten.

— Siitä sinun olisi pitänyt ottaa selvä. Se voi olla matka-arkku. Sinun pitäisi pitää nuora varalla ja panna silmukka sen ympärille.

Ja tuskin hän malttoi odottaa, kunnes veli jaksoi mennä taas alas.

Mutta Mauno seisoi hyvätuulisena ja hiljaisena veneessä hengähtääkseen. Kun hän oli valmis, pisti hän käsivartensa irroitetun nuoran silmukkaan, otti uuden kiven ja sukelsi.

Heidän hankettaan valaisi nyt iloisuus, joka valtasi jokaisen. Meri päilyi vaaleansinisenä, ja hilpeät pikku laineet tanssien lipattivat rantakallioita vasten. Pienet pilvenhattarat kuvastelivat epäselvästi karehtivassa pinnassa, ja oli kuin olisi alapuolella ollut samanlainen keveä, valoisa avaruus. Näköpiirin rajassa uiskentelevat saaret olivat tuskin kiinteämpää ainesta; ne kimmelsivät sinertävän hopeisina. Raajarikonkin täytyi huomata, kuinka kaikki oli iloista. Sekava ajatussarja lensi hänen päänsä läpi, kuinka kaikki nyt näytti toiselta verraten siihen ympäristöön, missä hän viime kerralla oli ollut, kun meri ärjyi vaatien hänen henkeänsä, sokeana, viheriänmustana ja jäisenä. Mutta hänen huomionsa kiintyi kelloon. Kesti kauan. Määrätty aika oli kulunut. Ehkäpä Mauno siellä askaroitsi arkun ja silmukan kimpussa. Parasta antaa vielä sekunti aikaa! Nyt sekin kului. Vetäkää nuorasta!

Veljet tottelivat, ja nyt syntyi silmänräpäyksen kestävä kamppailu heidän ja syvyyden välillä; nuorassa kiskoi ja rapisteli. Mauno sukelsi esiin. Hän oli nyt väsyneempi kuin edellisellä kerralla ja tarttui innokkaasti veneenreunaan. Kesti hetkisen, ennenkuin hän voi puhua ja saada takaisin reippaan, uskaliaan äänensävynsä.

— Olitte vähällä saattaa minut kiipeliin, hän sanoi. Nuora oli touvisolmun alla. Minun oli muutenkin vaikea saada sitä irti, ja sitten vielä veditte lisäksi.

Raajarikkoa ei tämä huvittanut.

— Sinähän olet nyt ylhäällä, huusi hän. Mutta miksi et ottanut mitään mukaasi? Matka-arkku…

— Ei se ollut matka-arkku.

— Miksi sanoit sitten niin? Mikä se sitten oli?

Mauno kiipesi veneeseen ja seisoi nyt väristen alastomuudessaan. Hän piti käsiään ruumiista kaukana katsoen heihin inhoten ja melkein epäillen.

— Se oli ruumis, vastasi hän synkästi. Se oli kietoutunut köysiin ja oli vääntänyt itsensä aivan kieroon. En koskenut siihen, en toden totta. Kuljin aivan sen ohitse liki sen kasvoja ja silloin, yhtäkkiä sen näin.

Hän oli vielä näkevinään ruumiin edessään, irvistelevänä, inhottavana ja viheliäisenä, pussimaisen paisuneine, sinertävine lihaksineen ja suurine keltaisine hampaineen. Hän sylkäisi ja puhui teeskennellyn hilpeällä, reippaalla äänellä.

— Hauskempaakin voi olla. En ole juuri halukas enää tuohon. Kuinka monta tahdotte saada käsiinne? Minua paleleekin kovasti, en ikipäivänä ole tuollaista vettä nähnyt. Jos minun pitää sinne vielä mennä, saatte antaa minulle ryypyn.

— Sen toki saanet. Ja he ryyppäsivät kukin vuorostaan.

Mutta Mauno oli vielä kahden vaiheella, hänen kasvonsa olivat verekkäät ja punaiset paineesta, silmänvalkuaiset olivat verestävät ja ympärystät pöhöttyneet kuin yöllisistä hurjasteluista. Hän näytti paljoa vanhemmalta kuin äsken.

— Mitä minä siellä teen? sanoi hän. Antaa sen jo olla.

Raajarikko vallan raivostui näistä estelyistä.

— Ethän vain pelänne ruumiita, sähisi hän. Sinusta ei ole mihinkään. Olet minua kurjempi. — Ja hän sadatteli kohtaloaan, että oli pakotettu makaamaan avutonna toisten kiusan esineenä. Se naula veti, Mauno pyysi neuvoa.

— Sinun pitää katsoa kajuuttaan. Siihen kai kykenet?

— Kykenisinpä kyllä, jos ei ovi olisi lujasti kiinni. Siltä ainakin näytti minusta. Se on voinut turvota.

— Siinä tapauksessa taot sitä kivellä, ennenkuin luovut tuumasta. Käsitätkö?

Mauno käsitti.

— Minä teen niin. Mutta pitäkää varanne, kun vedän nuorasta.

Ja hän valitsi entistä raskaamman painon, jossa oli terävä särmä.

— Kun nyt kerran täytyy, sanoi hän vaappuen veneenreunalla ja tähdäten tullakseen oikeaan paikkaan mahdollisimman kauas edellisestä. Sitten hän katsoi viivytellen ympärilleen, kuin olisi halunnut ottaa oikein paljon päivänvaloa mukaansa, hengähti syvään täyttääkseen rintansa ja molskahti veteen raskaasti ja äkkiä kuin hara.

Veljistä tuntui melkein kamalalta nähdä hänen valkean ruumiinsa uppoavan pimeyteen. Vaikka valaistus ei ollut muuttunut, ei vesi enää ollut niin iloisen näköistä. He aavistivat miltä hänestä mahtoi näyttää. Kaamea viheriä avaruus, jota myrsky myllertää vaahtopäisten harjojen välillä, pohja kallioineen, mutineen, kiviröykkiöineen autiona, kylmänä, ahdistavana, mustat varjot onkaloissaan — koko kuollut maailma tuolla alhaalla meren pohjassa.

Se ei ollutkaan kuollut; yhtäkkiä sieltä kuului kumea, kova pamahdus ja senjälkeen toinen niin voimakas, että melkein säikähdytti.

Ennenkuin he ehtivät ajatellakaan, että se johtui kivellä takomisesta ja että vesi vahvisti äänen suurta, tyhjää laivanrunkoa vastaan, tapahtui jotain kummallisempaa, pahempaa. Valkeanvihreä ainejoukko tunkeutui pyörteissä veden pinnasta, työntäytyi sen yläpuolelle ja aukesi ammottavan suuriksi kuplarenkaiksi, kuin jonkinlaiset näkymättömät olennot olisivat hengähtäneet viimeisen henkäyksensä. Se oli ilma, joka oli suljettu syvyyteen uponneen laivan muassa; jälkeenpäin se huomattiin, ei silloin vielä. Oli kuin kaikki kuollut, ihmiset, laiva, kaikki minkä vesi oli ottanut elävältä ja tukahduttanut, sukupolvia kestänyt kauhu ja kylmyys, olisivat pyrkineet ilmoille ja päivänvaloon ja aavemaisen matalasti päästäneet kuuluviin huudon. He kuulivat sen myllerryksenä, jonka muodostivat erilaiset äänet ja sanat, valitukset, kiroukset, tervehdykset kotiin, ja samalla he tajusivat, että se oli vain särkyvien vesikuplien poreilua, jonka he kuulivat. Ilmaan levisi jääkylmyys ja inhottavan paha haju, joka suussakin maistui.

Kaikki kesti vain jonkun sekunnin, ja tuskallisen valppaasti tarkattiin veljen merkkiä nuorasta. Se tuli melkein heti niin kiivaana nykäyksenä, että oli vetää heidät kumoon, mutta he rohkaisivat mielensä ja vetivät. Ensin se tuntui elottomalta painolta, sitten vauhti auttoi sitä eteenpäin, niin että se sukelsi esiin itsestään heidän eteensä.

Se oli Maunon paljas valkea ruumis, mutta liikkeet eivät olleet hänen, eivätkä kasvotkaan. Ne olivat tuskin elävän kasvot, silmät olivat lasimaiset ja kaksin verroin isommat kuin tavallisesti, huulet verille purrut ja leukapielet lukossa, ihon väri oli viirukas sekoitus kalpeata ja verestävää, joka oli jo jäykistynyt ja mustunut. Hän taisteli henkensä edestä ehtiäkseen veneeseen, mutta jäsenet eivät ottaneet totellakseen, pää vaipui kerta toisensa perästä veden alle ja katse pälyili pelokkaasti taaksepäin. Siellä oli jotain tulossa, niitä oli kaksikin. Olisi voinut luulla näkevänsä kaksinkertaisesti. Mutta vain ensi kauhun vallassa; sillä toinen ei ollut valkea ja hänellä oli vaatteet yllään. Hän oli muuten tuskin ihmisen näköinen muodottomaksi paisuneena, takkuiset hiukset limassa ja nenä pitkänä valkeana nokkana. Vesi hänen ympärillään sai paksun, öljymäisen, sateenkaarenvärisen kiillon, kuin olisi sille valutettu rasvaa.

Pari silmänräpäystä vain sen pää oli näkyvissä vedenpinnan rajassa; se kääntyi hitaasti selälleen jonkinlaisessa kaameassa mukavuudenharrastuksessa, paino veti sitä jaloista alaspäin, ja se vaipui verkallensa syvyyteen.

Mauno oli silloin veneen luona; hänet vedettiin ylös, ja hänen maatessaan jäykkänä tuhdolla oli toisilla aikaa ajatella.

Se oli luonnollisesti yksi alhaalla olevista ruumiista. Se oli seurannut pyörteen mukana, kun Mauno vedettiin ylös, tahdottomana, tottelevaisena joka liikkeelle kuten ainakin esineet, joilla on suunnilleen sama paino kuin vedellä. Se ei olisi pelästyttänyt ketään, ellei se olisi tullut niin äkkiarvaamatta, ja nyt oltiin jo valmiit hymyilyyn. Mutta edellinen ilmiö kaikessa selittämättömyydessään liittyneenä jälkimäiseen teki kaiken taas kammottavaksi.

Mauno tointui hitaasti ja loi silmänsä kohden taivaan sineä; hän makasi liikkumatonna selällään tuijottaen siihen. Hän ei tahtonut siinä vastata kysymyksiin, vaan vasta maalla, ja kun hän nousi veneestä, piti hän silmänsä suljettuina, kuin ei olisi tahtonut nähdä vilahdustakaan merestä. Hän katsoi puhuessaan kallioon väistäen muiden katseita.

— Ei mikään ollut entisen kaltaista. Kun sukelsin, oli pimeämpää kuin ennen, mutta minä näin paljon kauemmaksi. — Ja muisto sai hänet vapisemaan. — Ahdisti kovin rintaa. En luullut pääseväni pohjaan.

Raajarikko tahtoi nopeasti päästä asiaan.

— Sinäkö kolkutit? kysyi hän.

— Minun täytyi. Lukko oli kiinni. Se kuului hyvin kovalta aivan pääni vieressä. Vihdoin sain oven auki. Sitten… Enkö saa lopettaa?

— Tyhmyyksiä! Kuinka se toinen piru tuli mukaan? Oliko se siellä sisällä?

— Kun sain oven raolleen, löi ilma vastaani ja ovi riuhtautui käsistäni. Jokin veti minua alaspäin, korvissa suhisi, kaikki oli yhtenä pyörteenä. Samassa hyökkäsi se kimppuuni, kädet kurkkuani tavoitellen. En nähnyt sitä alussa, en tiennyt mistään mitään, minun piti tarttua siihen pitääkseni sitä loitolla, se oli liukas, kylmä. Kauheaa se oli. Se irvisteli minulle, tahtoi purra, ja minä taistelin sitä vastaan. Näytti siltä kuin…

— Äh, sehän oli kuollut eikä voinut hievahtaakaan.

— Niin sinä luulet. Taidat tietää sen paremmin. Se kaatoi minut kumoon, luulin kaiken olevan lopussa. Tahdoin huutaa, mutta muistin, että silloin menisi henkeni. Se nousisi ilmoille pienenä kuplana. En sitä voinutkaan, kaikki oli lukossa. Mutta kiskoin nuorasta ja niin tulin ylös.

Raajarikko harkitsi hitaasti kuulemaansa. — Se oli kapteeni, sanoi hän, se on selvä. Hän oli juossut hakemaan rahoja ja jäi sinne. Näitkö niitä?

Mauno ajatteli ja värisi. — Minä näin paljon, minä, vastasi hän. Minä näin paljon, minä. — Mutta oli kuin ei hän olisi löytänyt sanoja sitä tulkitsemaan.

— Nyt sinä löydät ne helposti, vai mitä. Tiedät mihin sinun on mentävä. Kaikki käy kuin tanssi.

Tämä oli jo toisista veljistäkin liikaa, ja he häpesivät hänen puolestaan. Mutta he ihmettelivät kuitenkin vaikutusta, jonka hänen sanansa saivat aikaan Maunossa. Ensin tämä ei niitä käsittänyt, vaan seisoi hiljaa katsellen maahan ja pudistellen päätään saadakseen veden korvistaan ja kuullakseen oikein. Jokin kasvoi hänessä, hän hengitti kiivaasti.

— Tarkoitatko, että menisin sinne uudestaan, sanoi hän, pureskellen sanoja kuin ne olisivat sisältäneet jotain tavatonta, — sinne takaisin, tuonne alas?

Raajarikko katsoi kelloon, joka kilahteli hänen vapisevassa kädessään; hän oli niin innostunut tarkkaamaan aikaa, että joka sekunti tuntui tappiolta.

— Tietysti, sanoi hän, mitä varten olisimme muuten tänne tulleet. Joudu matkaan!

Silloin tuli Mauno katsahtaneeksi häneen ja näki hänen vääristyneen ruumiinsa auringonpaisteessa, lähellä itseään. Oli kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut sitä nähnyt, ja hän tuijotti kauhistuneena vaanivaa kovaa irvistystä ja koko tuota aavemaista olentoa. Samassa välähti hurjuus hänen silmistään, ja hän päästi kirkunan.

Siitä ei syntynyt yhtenäistä puhetta, siihen hän ei pystynyt raivossaan, joka heti sai mielettömyyden voiman. Kaikki mielenliikutukset, jotka hän oli kokenut tuon niin lyhyen ajan kuluessa, olivat kuluttaneet sitä lankaa, joka pitää koossa aistimukset ja ajatukset ja jota me sanomme terveeksi järjeksi, ja nyt se katkesi. Vieressä olevat kaksi veljeä saattoivat vain muutamista katkonaisista sanoista arvata hänen kuvitelmansa ja vasta jälkeenpäin, sillä nyt he saivat kylliksi tekemistä.

Hän tahtoi hyökätä raajarikon kimppuun ja työntää hänet mereen, hän sekoitti hänet jumala tiesi minkälaisiin yhteyksiin kuolleen kanssa, jota vastaan hän oli vedessä taistellut ja joka oli ollut vähällä voittaa hänet. Täällä maalla hän tahtoi kostaa, syvyyden piti saada omansa takaisin ja pitää se. Jähmetys, pimeys, viha eläviä vastaan piti ajaa sinne, mistä se oli kotoisin.

Kirkkaassa päivänvalossa sukeutui tässä näytelmä, niin kamala, käsittämätön ja ihmeellinen, että äkkinäinen katsoja ei olisi uskonut sitä todelliseksi, vaan luullut näkevänsä hullua, kauhistavaa unta. Siltä tuntui niistä osanottajistakin, joilla oli järki tallella.

Mielipuolen voimat olivat kasvaneet kaksinkertaisiksi, hänen paljas, märkä ruumiinsa luiskahteli käsistä, ja kallio oli liukas. Hänen jalkainsa juuressa oleva avuton raukka oli vähällä saada hengellään maksaa ahneutensa, hän ryömi kallion reunalla ja ulvoi ja rukoili puolestaan äänellä, joka tuskin oli inhimillisempi kuin hänen riehuvan veljensä inhoa ja vihaa ilmaisevat huudot. Hyökkääjän alastomuus ja mielettömän hurjat liikkeet muistuttivat eläintä, ja oli hirveätä nähdä hänen tallaavan jaloillaan tuota raihnaista miehen jäännöstä. Molemmat toiset veljet olivat, hämmästyksissään noiden kahden muuttuneista, käsittämättömistä olennoista, vähällä antaa kaiken mennä menojaan, mutta valitus piti heidän sääliään hereillä. Heidän ei olisi onnistunut tehdä mitään, jolleivät olisi huomanneet nuoraa, joka vielä riippui Maunon käsivarressa. Siihen he saivat hänet takertumaan ja kiedotuksi.

Hän ei sitten enää ollut niin hurjistunut, kun sai olla katsomatta merelle ja veljeensä. Hänet raahattiin metsään, ja siellä hän vähitellen rauhoittui. Mutta kauan kesti puhutella, ennenkuin saatiin hänelle vaatteet päälle, sillä mielipuolen kuume ja pelko kaikkea painoa vastaan ahdisti häntä jo. Hänet piti viedä kotiin maanteitse. Se kävi hyvin, ja kun hän oli saatu vuoteeseen, vaipui hän tainnoksiin kovassa kuumeessa.

Terveytensä hän sai takaisin, mutta pahemmin kävi ymmärryksen. Usein se oli palaamaisillaan, mutta silloin ajatukset taas takertuivat. Hän muisti selvästi ja tarkkaan kaiken, mitä oli kokenut laivahylyn luona, ja hän puhui siitä jokaiselle, jonka tapasi, mietiskeli sitä ja vaipui siihen lapsenomaisella kauhulla. Hänellä näytti olevan sellainen käsitys, että hänen jalkainsa alla oleva maa oli ohut ja hauras kuin jää, joka voi milloin tahansa murtua avaten pohjattoman kauhujen kuilun. Menneensyksyinen omantunnon haavakin aukeni ja syöpyi suuremmaksi; hän luuli olevansa ikuisesti kadotettu sentähden, että oli laiminlyönyt auttamisen. Kun hän vaipui tylsyyden tilaan, tuotti se hänelle itselleen samoinkuin muillekin lievitystä.

Veljeään hän ei ollenkaan kärsinyt näkyvissään, mutta kun tämä pian kuoli, ei se tuottanut hänelle parannusta. Meri oli jäljellä, ja hän pelkäsi sitä kuin kavalaa eläintä tai pimeyttä. Hän kuljeskeli vaaratonna, toisten auttamana, jotka eivät paljoa enempää ymmärtäneet, haparoivin, varovin askelin kuin yönvanhalla jäällä keinuvin liikkein kuin olisi siten tahtonut tehdä painonsa niin pieneksi kuin suinkin. Kun hän näki vilahdukseltakin vettä, kääntyi hän äkkiä, mutta katsahti siihen kuitenkin salaa kuin johonkin persoonallisesti elävään, salaperäiseen olentoon, joka hurjana ja kavalana vihaa ja pettää ihmisiä. Vaikka vedenpinta olisi päilynyt auringossa kuinka valoisana ja huolettomasti hymyillen, näki hän siitä aina tuijottavan myrskyn vaaleanvihreän silmän ja kaiken sen, mikä piilee sen syvyydessä tuntematonna, ihmismitan voittavana, ihmisajatuksen yli käyvänä. Niin sai hän elää saarellaan kuolemaansa saakka.

Sanaton.

I

Kylä sijaitsi vuorien keskellä juuri siinä kohden, missä tunturiseutu astui viimeisen porrasaskeleen laajalle, matalalle rannikkoseudulle. Siihen aikaan oli metsä korkeampaa ja tiheämpää kuin nyt ja ulottui kaikkialle, missä puitten kasvua eivät vesistöt valtavine syys- ja kevättulvineen ehkäisseet eivätkä rakennelleet patoja tulvan tuomisista, jotka sitten kasvoivat harmaata pajupehkoa. Mutta siinä oli joki, jonka avaraan alhoon ihmiset jo varhain olivat asettuneet asumaan. He olivat ojittaneet niityt ja kyntäneet parhaimmat pelloksi, iskeneet kirveen ja tulen jättipuiden juureen ja suku suvulta laajentaneet aluettaan. Siinä se nyt lepäsi helottaen etelä-auringon valossa, ei ylen rehevänä, mutta varsin hyvänä ja ystävällisenä vuoren rinteillä sijaitsevien punaisten talojen alapuolella. Kapeat peltosarat vivahtelevine laihoineen liittyivät toisiinsa muodostaen juovitetun ja ruudutetun peitteen, jonka kudonnan keveyttä ja hienoutta alkukesällä ei mikään kyennyt voittamaan. Yksinpä suoniittyjen pienet ladotkin loistivat silloin hopeanharmaina muistuttaen hajallaan olevaa, lepäävää laumaa. Maa oli kuitenkin savista ja vaati jokseenkin kovan työn hoitoonsa. Se aaltoili vielä eikä ollut saavuttanut tasangon rauhaa, se nousi ja laski kuin leveän ja voimakkaan rinnan jähmettyneet hengenvedot.

Heti yläpuolella muodosti joki kokoonpuristuessaan viimeisen putouksen, joka ärjyi lannistumatta kesät talvet. Pakkasessa kohosi siitä valkea usva, joka vyöryi virran mukana peittäen rannat jääkuoreen ennen varsinaisen lumen tuloa. Lapset juoksivat sumuun ja huutelivat nauraen toisiaan, vavahtivat äkkiä ja nauroivat hilpeästi ulos tul tultuaan ja tavatessaan taas toisensa, posket kylmän raikastamina, mutta hiukset kuin iän harmentamina. Alempana joki jäätyi, mutta jää ei koskaan ollut täysin luotettavaa syvyyden alati levottomien, pyörteisten voimien tähden. Usein tapahtui, että joku hukkui siihen, mutta ruumista piti keväällä etsiä paljon alempaa. Käsivarret olivat usein ojennettuina pään yläpuolelle aivan kuin viimeisen huudon hakiessa kotia ja ystäviä; ne olivat jähmettyneet siihen asentoon suonenvedontapaisesti yrittäessään tarrata kaikkeen, mikä oli rakasta ja turvallista. Arkku oli tehtävä hyvin pitkäksi, ja se näytti kamalalta ja uhkaavalta; hauta piti tehdä suuri. Lapsista tuntui, että sieltä voisi kuulua huutoja, kun aurinko ja lämpö tulevat ja irroittavat kaiken sidotun.

Vuoret päättyivät jyrkin, hyvin korkein kallioseinämin. Ylinnä oli metsä, ja koska oli vaikeata kuljettaa puuta sieltä ehyenä, taikka vain kiivetäkin sinne, sai se seisoa paikallaan ja kasvaa ja kaatua villinä ja koskemattomana. Jättihongat muuttuivat luuvalkeiksi puu-luurangoiksi, joissa kotkat pesivät tapansa mukaan, kuusenlatvojen muodostaman kovan, okaisen ääriviivan yläpuolella. Kun kaikki oli verhottuna valkeaan, säteili ja paloi koko tienoo aamu- ja ilta-auringossa taivaan viheriää lasia vasten kuin jääkukat ikkunaruudussa, ainoastaan paljon suurempana kooltaan etäisyydestä huolimatta. Kaikki oli jäykkää, suurta ja kummallista kuin unesta mieleen jääneessä maassa, siellä tapahtuneitten ihmeellisten kokemusten häivyttyä muistosta.

Vuodet läpeensä tarttuivat kalliot joka ääneen, joka syntyi niiden keskessä, ja leikkivät palloa kaiuilla, kunnes ne kuolivat ihmiskorvan kuulemilta. Kun paimentyttö huuteli karjaa kotiin kaikilla hyväilevältä sointuvilla nimillä, silloin syvältä kivestä kaikui sama ääni, ja oli kuin satukansa olisi siellä sisällä myöskin koonnut laumojaan, suurempia, rikkaampia ja koreampia kuin mitä ihmisillä oli. Tai kuin he pilkalla olisivat matkineet onttoja ja köyhiä ääniä, tai vihassa ja vahingonhalussa tahtoneet houkutella luokseen toisten omaisuutta. Näin erilaiselta se voi kuulostaa hetken ja tunnelman mukaan.

Kun rekien kulkuset soivat äänekkäästi pakkasessa joelle vievällä tiellä ja äkkiä katosivat mutkauksessa, silloin kuulosti jäljellejääneistä, kuin ne olisivat suoraan menneet vuoreen ja laulaneet edelleen sen sisällä kiemurtelevilla poluilla, jotka olivat lukitut kuolevaisilta ja mistä ei kuitenkaan yksikään ollut koskaan palannut takaisin.

Kaikki suljettu ja salaperäinen, vuosisadasta vuosisataan ahdistettu ja unohdettu, se tuli seudun asukkaille tunteen taustaksi. Ääniin tuli syvä, verhottu sointu, joka jäi korvaan soimaan. Lujien kulmien varjostamat silmät katsoivat miettiväisinä eteensä vakavassa ja ikäänkuin juhlallisessa rauhassa arkipäivän yksinkertaisimmissakin askareissa. Huulet olivat lujasti suljetut, ja vaikeneva näytti kuuntelevan sisäänpäin.

Siellä kasvoi voimakasta kansaa, tottunutta hillitsemään itseään, mutta kuuroa sielunsa liikkeille, hiljaista toimessaan, hiljaisempaa ilossaan.

II.

Kerran kuoli siellä mies, ja koska perheen hyvinvointi oli jo ennestään järkytetty useitten onnettomuustapausten johdosta, täytyi lasten lähteä kotoansa vieraaseen palvelukseen. Vanhimman tyttären nimi oli Ingert; hän ei ollut vielä täyskasvuinen, mutta hänestä näytti tulevan suuri ja voimakas ja kauniskin. Hän tuli erääseen naapuritaloon, jonka isäntä oli nuori ja naimaton ja jolla oli äitinsä talossaan. Se oli arvossapidetty, hyvä ja rikas pesä, ja hänen oli siellä hyvä olla. Hän sai yhä enemmän ja enemmän toimia huostaansa sitä mukaa kuin voimat ja ymmärrys kasvoivat. Silloin hänen luonteensa muuttui iloisemmaksi, kun hän tunsi olevansa hyödyksi, muutoin häntä vaivasi tieto siitä, että oli vajonnut omistavien luokasta ja nyt oli toisten käskettävänä. Vaikeinta oli olla kotiseudulla siinä asemassa, sillä ne, jotka hänet näkivät, saattoivat ajatella samaa kuin hän, ja hänen oli torjuminen luotaan heidän aavistettu säälinsä.

Vihdoin rupesivat nuoret pitämään toisistaan. He eivät sitä osoittaneet sanoin eivätkä ilmein, päinvastoin tulivat he vieraammiksi ja melkein tylyiksi käytökseltään. Kumpikin säilytti omaansa jonkinlaisella pelolla, joka tuli aremmaksi ja ylpeämmäksi tunteen heissä yhä kasvaessa. Miksi niin piti olla, sitä he eivät ajatuksissaan selvittäneet, yhtä vähän kuin miksi pilven varjo toi tuulta ja kylmää mukanaan; siinä ei auttanut muu kuin kietoa vaate tiukemmin ympärille. Jos he tutkivat sydäntään, tuntui heistä, että rakkautta, joka olisi yhtä syvä ja voimakas kuin heidän omansa, tuskin voi olla olemassakaan, se oli yhtä mahdotonta kuin että myrskytuuli voisi puhaltaa kahdelta eri taholta. Tuntiessaan oman arvottomuutensa tuli kumpikin siihen havaintoon, että häntä ei toinen voinut pitää yhtä arvokkaana kuin hän itse piti toista, eikä kumpikaan tahtonut tyytyä vastaamaan valheella rehelliseen huutoon. Tytöstä oli myös köyhyytensä esteenä avioliittoajatukselle.

Muutoin he olivat kyllin onnellisia saadessaan elää toistensa rinnalla ja antaessaan työn täyttää tunnonrauhalla päivän. Pitkään aikaan heidän mieleensä ei johtunut edes pyytää enempää. Mies ei olisi tahtonutkaan tehdä äitinsä mieltä vastaan, sillä tämä ei ollenkaan tahtonut miniää taloon. Hänellä oli syöpähaava rinnassa, joten hänellä ei ollut pitkälti elon aikaa. Sen tahtoi hän elää rauhassa ja tuntea tahtonsa vallitsevan voimakkaana ja lujana, kunnes hetki oli käsissä, jolloin sen tuli kääntyä pois ja särkyä. Hän katsoi elämään synkästi, mutta rohkeasti eikä tahtonut verhota sitä ilon valepukuun. Se sai leikkien kulkea edelleen tapansa mukaan, sitten kun hän itse oli kätkössä, mutta nyt hän tahtoi olla hymyilemättä ja suutaan vääntämättä, koska selvästi tiesi, minkä arvoista se oli. Hän piti paljon Ingertistä juuri tämän hiljaisuuden tähden, jonka hän luuli sisältävän samaa kylmyyttä kuin hänen omansakin, ja hän oli ystävällisempi hänelle kuin muille, syystä että ei saanut tarpeetonta tuttavallisuutta vastaukseksi. Niin kului aika, kunnes äiti kuoli.

Nyt tiesi mies, Gabriel oli hänen nimensä, että jos hän ollenkaan puhuisi, pitäisi sen olla kuolemantapauksesta aiheutuneiden muutosten yhteydessä. Mutta se oli vastaista hänen sopivaisuudentunteelleen, hänestä tuntui kiittämättömältä heti sellaisen tappion jälkeen täyttää aukko ja kääntää suru iloksi. Äiti oli ottanut suuren sijan ja jättänyt jälkeensä voimakkaan ja juhlallisen muiston; yksin huoneessa vallitsevan ilman ihmeellinen kylmyys tuntui henkivän puhtautta ja hiljaisuutta, jota ei ollut rikottava. Poistunut oli vielä heidän keskellään, ja hänen haamuaan ei pitänyt pelottaa pois ja sulkea ulos pimeyteen, ikkunasta katsomaan toisten iloa.

Se, minkä hän sai ja mitä hänen tuli tehdä oli: puhutella Ingertiä ja kysyä, tahtoiko hän jäädä kuitenkin taloon, vaikka hän nyt oli yksin, ja tarttua siihen peräsimen osaan, jonka vainaja oli jättänyt. Aika sai sitten rauhassa tuoda mukanaan sen, mikä oli tapahtuva, jos yleensä jotain oli tapahtuva.

Mutta kun Gabriel kysyi häneltä, ääni hillittynä ja määräperäisin sanoin, ei hän voinutkaan hallita katsettaan. Se hymyili ja hyväili tulevaisuuden mahdollisuutta; siihen syttyi loiste heidän seisoessaan eteisenportailla, silmäillen maaliskuun illassa hämärtyvää maisemaa ja kevätvalon leikkiä lumella. Ja Ingert näki loisteen.

Ja Ingert oli hyvin ylpeä, ja hänen ajatuksensa oli nopsa ja terävä.

Hän ei ole koskaan ennen katsonut minuun noin, ajatteli hän, olen kaunis hänen mielestään, hän tietää, että olen köyhä, ja tahtoo minua jäämään tänne yksin kanssaan. Jos hän olisi ajatellut pitemmälle, tarkoittanut jotain enempää, olisi hän nyt sen sanonut. Jos jäisin, voisi siitä koitua minulle häpeää, sillä en voisi mitään kieltää, jos hän oikein pyytäisi. Vaikkapa hän vain teeskentelisi rakkautta. Tiedänhän, mitä miehelle voisi pälkähtää päähän, jos asuisimme täällä turvallisesti ja tottuneina yksinäisyyteen.

Ja juuri siksi, että hän itse rakasti niin suuresti, tarttui hän kovemmin ja ankarammin sydämeensä. Hän tiesi kyllä, että jos niin olisi tapahtunut, olisi se kunnon miehen puolelta, kuten Gabriel oli, johtanut avioliittoon. Taikka, jos hän pitäisi varansa, voisi hän houkutella tämän siihen kunniallisella tavalla, huolimatta köyhyydestään. Mutta pienintäkään viekkautta tai rumaa keinoa käyttäen ei hän tahtonut saavuttaa onneaan, jos sitä sanaa ollenkaan sopi käyttää, ei Gabrielin suhteen, vaikka hän muihin nähden saattoi katsoa sellaista yhtä ennakkoluulottomalta kannalta, kuin oli tavallista hänen piirissään. Nyt tarvitaan rohkeutta, ajatteli hän, ja samassa oli hänellä sitä yllin kyllin ja hän pysyi lujana päätöksessään.

Ei, sanoi hän, ei hän tahtonut.

Ja Gabrielin silmissä loiste sammui. Hänkin kävi tilille rakkautensa kanssa ja tarttui siihen kovasti ja vakavasti.

Hän ei vastaa rakkauteeni, ajatteli hän. En sitä koskaan ollut toivonutkaan. Ainoastaan että ehkä joskus… Mutta niin ei pitänyt käymän. Hän on oikeassa; jos hän niin tuntee, on parasta heti erota.

Ja täten oli hänelle vielä mahdottomampaa kuin ennen antaa edes vilahdukseltakaan nähdä, mitä hän oli tarkoittanut. Heidän hyvästijättönsä oli lyhyt, mutta ystävällinen. Hyvänä isäntänä ja hyvänä palvelijana he erosivat, mutta raskaat olivat heidän askeleensa toistensa luota.

III.

Ingert ei tahtonut jäädä paikkakunnalle. Oli mahdotonta elää siellä, ajan pitkään yhä enemmän etääntyen hänestä, nähdä hänen ottavan vaimon, tanssia hänen häissään, kohdata hänen lapsiaan. Jos taas sattuma veisi heidät yhteen, uhkasi vaara uudestaan, sillä nyt, paremmin kuin koskaan, Ingert tiesi olevansa olemassa vain Gabrielia varten. Hän meni pois hakemaan uutta palveluspaikkaa, alemmaksi jokivartta ja sieltä etemmä etelään, tasankomaalle.

Hän sai paikan erään talonpojan luona, jonka nimi oli Nils. Tällä oli hallussaan paljon maata ja väkeä, ja hän oli kaikkien arvossapitämä ja hyvä, vakava mies. Vähän aikaa oli hän ollut leskenä, ja hänellä oli pieni poika.

Hän kiintyi vieraaseen tyttöön, joka toimitti hiljaa ja arvokkaasti askareensa ja ehti siten enemmän kuin muut iloisuudellaan. Hän näytti kuuluvan eri piiriin kuin kanssapalvelijat, tahtomattaan pysyttäytyen heistä erillään. Tällaiseksi hänet teki, lukuunottamatta luonnon antamia taipumuksia ja hiukan surunvoittoista muistoa erilaisesta syntyperästä, rakkaus ja kaipuu jätettyyn.

Jos hänellä olisi ollut samat tunteet kuin minulla, ajatteli tyttö, olisi hän jo seurannut minua ja noutanut minut pois. Nyt olisin heti suostunut. Olenhan minä alati siellä, vaikka täällä näytän elävän. Joka yö minun täytyy sinne siirtyä, vaikka en sitten muista, mitä olen nähnyt. Hänen äänensä kuulen valveellakin omituisine sointuineen, joka siellä liittyy joka ääneen. En olisi niin väsynyt, jos todellisuudessa saisin kuluttaa jalkani sinne vievillä poluilla. Hyvä on, ettei häntä sattuma saata likelle, sillä silloin olisi arpani heitetty. Näin ei voi elämäni jatkua; minun täytyy, täytyy unhottaa.

Kun isäntä jonkun ajan kuluttua kysyi Ingertiltä, tahtoiko tämä tulla hänen vaimokseen, kalpeni hän sen sijaan että olisi punastunut.

Kohtalo niin tahtoo, ajatteli hän. Se on hyvä ja vakava minulle, ja jos se taivuttaa minun päätäni niin, että tekee kipeää, tapahtuu tämä siinä tarkoituksessa, että näkisin pelastukseni. Velvollisuudessa olen tähän asti löytänyt leponi, vaikka se olikin niukka ja helposti häiriytyvä. Jos nyt omistan sen suurempana ja juhlallisempana, tiedän sen antavan vielä enemmän, vaikkakin se maksaa enemmän. Silloin minun täytyy pakottaa ajatukseni ja sydämeni; sisintä sopukkaa myöten on minusta tuleva sellainen kuin pitääkin. Miehellä, joka tarjoo minulle kättään, on aina ollut minusta korkeat ajatukset. Hän ei ole pyytänyt enempää kuin mitä hänelle voin antaa — elämäni on hän saapa. Tuo toinen minussa kuolkoon. Se on pysyvä minusta kaukana, ja tie sinne sulkeutuu vihdoinkin.

Ja Ingert myöntyi tarjoukseen ja hänestä tuli määräajan kuluttua Niisin vaimo. Hän pysyi entisen kaltaisena, yhtä vakavana ja yhtä hiljaisena. Monet luulivat hänen ylpeilevän asemastaan, mutta kun se soveltui hyvin hänen arvokkaaseen, nuoreen olentoonsa, kunnioitettiin häntä yhtä paljon siitä huolimatta.

Vasta kuukausien kuluttua saapui sanoma tästä lngertin kotipitäjään. Gabriel oli koko ajan ollut levoton ja rauhaton kenenkään tietämättä syytä siihen. Hänen luonteensa mukaista ei ollut istua murehtimaan kadotettua onnea. Eikä kansakaan sillä tavoin käsittänyt elämää. Vaadittiin paljon itseltään, ja jos se ei riittänyt antamaan rauhaa, vaadittiin enemmän ja pakottauduttiin eteenpäin. Niin Gabrielkin teki.

Saadakseen jotain täytettä talvitöistä runsaasti ylijäävälle ajalle rupesi hän rakentamaan lisää taloonsa, vaikka se oli hänelle jo tarpeeksi tilava. Tuollainen hyödytön ylellisyys oli siellä silloin, samoin kuin nytkin, tavallista, ja jos jotkut ihmettelivät, miksi hän yksinäisyydessään niin teki, päätyivät he arveluun, että hänestä tuntui vaikealta asua samassa talossa, johon äidin muistot olivat liittyneet. Itse hän antoi sen selityksen käydä omastaan. Vastahakoisesti otti hän vastaan apua ja yksin haki hän puut metsästä. Siellä kuuli hän jokaisen pakkasilmassa terävöityneen kirveeniskun, joka sattui jäätyneeseen puunrunkoon, kajahtavan takaisin syvältä vuoresta ja vetoreen ketjujen ratisevan sen sisässä. Silloin oli kuin olisi hänen rakennuksensa keralla kasvanut toinen hanke, salassa ihmisten silmiltä, yhtä salaperäisenä ja tuntematonna tarkoitukseltaan kuin hänen omansakin, mutta suurempana ja valtavampana kuten kaikki, mikä on tulevaisuuden porttien takana.

Väliin hän tuumi: Olen antanut onnen mennä luotani ja nyt rakennan sille jotain, joka aina on pysyvä tyhjänä. Tahdon kuitenkin tehdä sen valmiiksi. Mitä ne siellä vuoressa rakentavat? Onko niiden kohtalo sama kuin meidän? Mutta mitä tiedän omastanikaan? Ehkä voi joskus käydä niin, että talo ei jääkään tyhjäksi, ehkä hän tuntee samoin kuin minä. Silloin tulee hän takaisin, ja silloin loistaa tupa häntä vastaan ja sanoo, ettei hän ole poistunut ajatuksistani. Joutuin eteenpäin siis! Kävipä miten tahansa, on hyvä tehdä työtä väsyksiin asti ja nukkua rauhassa. Hän oli ennättänyt saada valmiiksi katon ja huoneet, valkeat ja kajahtelevat tyhjyydessään.

Silloin tiesi sanoma kertoa, mitä oli tapahtunut. Nyt oli hänen mahdotonta kauempaa rakentaa, ja aika kävi raskaaksi.

En voi jäädä tänne, sanoi hän. Täällä ei ole mitään ajateltavaa enää, ei mitään askaroimista. Hän ei minusta välittänyt, hän ei voi enää tulla takaisin. Nyt vasta Gabriel ymmärsi häntä varten rakentaneensa ja että koko hänen toimintaansa oli vahva toivo kannattanut. Hän takoi lukon ja asetti sen ovelle, eikä hänellä sitten ollut mitään, mikä häntä olisi kiinnittänyt sille paikalle.

Minä menen hänen luokseen, ajatteli hän. Se lienee hänelle samantekevää, sillä hänellä ei voi olla pienintäkään aavistusta minusta ja minun tunteistani. Minä sanon, että olen köyhtynyt ja että minun pitää mennä palvelukseen, kuten hänen ennen. Silloin hän antaa minulle paikan, jos mahdollista, sillä ystävinähän erosimme. Ennen olin onnellinen, kun sain vain olla hänen läheisyydessään. Yhtä hyvin voin nyt olla, koska hän silloin oli yhtä kaukana minusta. Tai voin tulla onnettomaksi — samantekevä, kunhan saan olla siellä missä hänkin.

Ja hän jätti talonsa muiden huostaan, sanoi tahtovansa nähdä vähän maailmaa ja katosi. Ei kukaan tiennyt minne tai miksi, mutta hänen selityksensä sai käydä täydestä. Sellaista oli ennenkin tapahtunut, että ihmiset äkillisestä väsymyksestä ja vaihtelunhalusta olivat jättäneet halpa-arvoisena kaiken, mitä heillä oli, kokeakseen sitä, mitä eivät tunteneet ja mikä siitä syystä tuntui elämisen arvoiselta.

IV.

Eräänä aamuna tuli outo mies hakemaan työtä Nilsiltä, joka työskenteli metsässä.

Seisoessaan lumessa, vapaana ja luontevana muutellen asentoa, katsoi hän talonpoikaa tutkivasti ja syvästi silmiin, ennenkuin esitti asiansa. Oli kuin hän olisi tahtonut punnita hänet ja katsoa, mitä hän oli miehiään, ennenkuin pyysi mitään. Siitä Nils piti, sillä hän tunsi arvonsa, ja vaati sitä muiltakin.

Työtä oli saatavissa ja hän sai heti koettaa mihin kykeni. Ei kukaan riittänyt hänelle voimissa ja taitavuudessa, ja Nils päätti ottaa hänet rengiksi kysyttyään ensin hänen elämäntarinaansa ja saatuaan tyydyttävät vastaukset sekä yhtä hyvät vaikutelmat hänen olennostaan. Mies otti osaa työväen ateriaan ja meni heidän kanssaan illalla kotiin.

Ingert seisoi lieden äärellä ja näki heidän tulevan sisään, hiljaisessa rivissä, pitkin, metsänkulusta pehmein askelin, kirveet käsissä. Ensin hänen miehensä, sitten muut ikäjärjestyksessä, ja viimeksi, kun ovi juuri oli sulkeutumaisillaan, tuli vieras.

Ingert kalpeni, hänen katseensa sivuutti niin nopeasti vieraan, että näytti kuin hän ei olisi tätä huomannutkaan. Hän seisoi liikkumatonna hilliten vavistuksensa, toisten ääneti asetellessa työkaluja paikoilleen ja käydessä kehään tulen ympärille.

Nyt oli Gabriel aikonut näyttää hämmästyneeltä, mennä tervehtimään Ingertiä tarkasti harkituin elein ja sanoa hänelle, kuinka kummallista hänestä oli tavata hänet täällä. Tämän kysymykseen olisi hän vastannut kertomuksella, jonka oli opetellut. Ingert olisi osoittanut myötätuntoisuutta puolittain vieraasti, hiukan nyreästikin, koska hänen asemansa Gabrielin suhteen oli niin omituisesti vaihtunut, mutta olisi kuitenkin ollut suloista ottaa se vastaan ja kuulla taas hänen ääntään. Mutta hän yksin näki Ingertin katseen, hänen vavistuksensa ja kalpeutensa punaisessa valaistuksessa, jokin kouristi äkkiä kovasti ja ylivoimaisen lujasti hänen sydäntänsä ja tukahdutti jokaisen äännähdyksen. Kaikkein vähimmin olisi hänelle ollut mahdollista sallia ensi sanansa, ensi liikkeensä Ingertin edessä olla valheen. Sitä hän ei ollut ennakolta harkinnut.

— Olen tuonut muassani miehen metsästä, kuten näet, sanoi Nils.

Ingert ei kuitenkaan katsonut häneen. Hän katsoi hänen takanaan ja päällään liehuvaan varjoon ja värisi ajatellessaan kohta saavansa kuulla hänen äänensä. Nyt siitä oli jo kauan, kun se oli kaikunut hänen unelmissaan, mutta kuten niissä ennen, oli se vielä nytkin oleva menneisyyden kajahtelevan ilman ympäröimä.

— Niin näkyy, vastasi hän ainoastaan.

— Aion pitää hänet täällä, jatkoi isäntä, koska paikka on vapaa ja hän hakee palvelusta. Saat pitää huolen siitä, että hän saa mitä tarvitsee.

Kun asia oli niin yksinkertainen laatuaan, ei hän huolinut edes ottaa selkoa mitä mieltä Ingert oli siitä. Se koski isännän aluetta, ja lyhyt tiedonanto riitti. Jos hän olisi kiinnittänyt huomionsa Ingertiin, olisi hän hämmästynyt.

Ingert tuli kaksin verroin kalpeammaksi ja aikoi painaa sydäntään, ikäänkuin olisi jokin siihen pistänyt. Mutta käsi ei kohdannut rintaa, sillä hän pakotti sen pysymään alallaan. Siinä tapahtui taistelu katkonaisin nytkäyksin. Hän hillitsi myöskin äänensä värähdykset, kun vastasi, mutta vastaus oli yksitoikkoinen ja lyhyt:

— Vai niin! Sen teen!

Nils ei huomannut mitään, ollen väsynyt ja epäluuloton. Toiset ajattelivat: Hän ei ole tyytyväinen, kun asia tuli niin äkkiä. Ehkä hän panee pahakseen, kun isäntä yksin päättää asian. Tahtoa hänellä on kyllä! Mutta heistä ei se seikka ollut erityisen merkillinen.

Gabriel seisoi paikallaan häiritsemättä, kenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Hän katsoi katsomistaan, kun Ingert taas kääntyi tuleen päin ja sen liekki leimahti korkealle sytykkeestä, jonka hän heitti siihen antaakseen siten askartelua vapiseville käsilleen.

Miksi hän niin kalpenee? ajatteli Gabriel. Suuttumuksestako? Eikö hän pidä siitä, että minä, joka olen ollut isäntä, muistutan häntä siitä ajasta. Se minun olisi pitänyt ottaa huomioon. Tuo ei ole hyväsydämisesi tehty häneltä, kun hän näkee minut köyhänä. Ei edes tervehdi! Mutta joka tapauksessa ymmärrän, että minun tulee mennä. Ei, jotain muuta se on, jotain enempää! Mikä puristaa hänen sydäntään samoin kuin minunkin? Samako syy? Taivaan Jumala, olenko erehtynyt? Onko onnettomuuteni paljon, paljon suurempi kuin luulinkaan? Vai eikö tämä ole onnea, surullista onnea, jota en koskaan saavuta, onnea joka tapauksessa! Lieden punaisessa kipuna patsaassa ja kekäleissä, jotka loistivat kuin satulinnat ja luhistuivat maahan kuin elämän jättämät lahonneet sukupolvet, näki hän heidän särkyneen tulevaisuutensa, heidän suuren, kovan kohtalonsa.

Koko illan tuijotti hän sinne katkerana, surumielisenä, tuskan ja juhlallisen surun valtaamana. Mutta hän ei ollut varma, oliko hän asian oikein selittänyt, eikä voinut päättää mitään. Väsyneenä ja tulen lumon vallassa hän tunsi olevansa oikeutettu omistamaan sen köyhän ilon, jonka oli saanut. Tuossa hyöri Ingert eikä näyttänyt huomaavankaan hänen olemassaoloaan, mutta hän kuuli hänen askeleensa, aavisti hänen sydämensä sykinnän, arvasi hänen kukistetut ajatuksensa.

Mutta Ingert ajatteli: Hän rakastaa minua! Miksi hän muuten olisi tullut? Nyt olen hukassa, nyt en koskaan enää saa rauhaa. Nyt palaa elämäni loppuun tuolla lieden tulessa. Kun hän oli yksin Nilsin kanssa kamarissa ja saattoi puhua vapaasti, sanoi hän:

— Sinun ei pitäisi pitää tuota miestä täällä.

Mies hämmästyi. Asia oli jo päätetty ja unohdettu.

— Ketä tarkoitat? Miksi?

— Sinä et tiedä hänestä mitään. En pidä siitä.

Enempää hän ei voinut sanoa, sillä jos hän olisi hipaissutkaan siihen, mitä oli ollut heidän välillään, olisi se ollut samantekevää, kuin jos olisi avannut koko sielunsa, koko haavansa. Siinä samassa olisi kaikki hänen ja miehen välillä ollut lopussa, ja hänenhän piti muistaa velvollisuutensa ja valansa.

Nils oli ensi kerran tyytymätön häneen.

— Se on minun asiani, vastasi hän. Hän on kertonut minulle mitä tarvitsi. Muuten olen hänelle jo luvannutkin.

Tästä Ingert ymmärsi, että päätös ei ollut muutettavissa ja että hänen oli tyytyminen, niin mahdottomalta kuin se hänestä tuntuikin. Hän valvoi koko yön ja mietti.

Ehkä hän menee pois itsestään, ajatteli hän. Ei, sitä hän ei tee. Kerran olemme eronneet. Nyt on kysymys ikuisesta erosta, joka koskee elämää ja kuolemaa. Mutta minun velvollisuuteni on pakottaa hänet siihen, oli sitten toivoa tai ei. Samaten kuin tähän asti emme saa sanaakaan vaihtaa keskenämme. Ei ainoakaan ilme saa kieliä, mitä me olemme olleet toisillemme, mitä olemme toisillemme. Nyt on se aika ohitse, jolloin sanat olisivat auttaneet asiaa. Tuli on välillämme, ja vaikka se kuinka polttaisi ja hivuttaisi, ei mikään saa ilmaista tuskaa.

V.

Aamulla hän oli valkea väsymyksestä, mutta pysytteli suorana ja toimitti askareensa. Vieraalle miehelle hän ei sanonut sanaakaan ojentaessaan hänelle ruokaosuuden muitten keralla. Gabrielin sydäntä kirveli alistuva suru, ja lahja tuntui hänen kädessään nöyryyttävältä ja raskaalta.

Kyllä minä erehdyin, ajatteli hän; eilinen oli vain tuhmaa unta. Häntä varmaankin harmittaa. Mutta jos olen hänelle yhdentekevä, silloin hänelle minun läsnäoloni ei ole mitään siihen verraten, mitä hänen näkemisensä on minulle. Ja siinä tapauksessa, kuinka voisin silloin mennä sanatta pois? Sitä ei voi auttaa; vaikka en koskaan saisi sitä tietää, täytyisi minun kuitenkin tulla tänne takaisin. Tuo iltavalkea, se vetää minua puoleensa kuin yölintua.

Toiset ajattelivat: Me arvasimme oikein. Vieras on hänelle vastenmielinen. Hän kärsii, kun täytyy kysymättä sietää häntä talossaan.

Niin Nilskin arveli. Sitä en olisi häneltä odottanut, tuumi hän itsekseen. Mutta sellaisia naiset ovat. Ehkä tein väärin kieltäessäni häneltä — noh, sitä ei enää voi auttaa, ja se menee kai ohi kuten kaikki muukin.

Mutta se ei mennyt ohi, ei muuttunut muuksi.

Melkein vuoden kulki vieras töissä talon muun väen keralla. Hän ei säästänyt itseään, hän teki kaiken voitavansa saadakseen aikaan parhainta, eikä kukaan ehtinytkään niin paljon kuin hän. Tuvassa hän ei vienyt suurta tilaa eikä millään tavoin koettanut tulla huomatuksi.

Se ei auttanut.

Ei koskaan emäntä häntä puhutellut, ei koskaan katsonut häneen. Kun hänen täytyi ojentaa vieraalle ruoka, tapahtui se ilman minkäänmoista näkyvää epäystävällisyyttä, mutta sanattomasti, aivan kuin tämä ei olisi ollut ihminen, vaan jokin yliluonnollisista ja salaperäisistä olennoista, joille vanhan tavan mukaan annettiin talon uhrit juhlain aikana. Yhtä vaiti ollen otti toinen ne vastaan eikä näyttänyt kummeksivan hänen käytöksensä omituisuutta. Gabriel painoi päänsä alas, ja jos oli tulta liedessä, istui hän siihen tuijottaen vakavana, mutta näöltään tyytyväisenä, ajatustensa ja unelmiensa vankina.

Hän ajatteli ja uneksi tähän tapaan:

Hän ei ollut täällä muiden joukossa, hän ei nähnyt Ingertin liikkeitä, kun tämä kauniina, kalpeana ja hiukan ylpeänä kulki suuressa huoneessa; hän vain kuunteli häntä. Hänen sisäinen silmänsä loi nopeasti kuvia korvan vaarinottamisille. Siihen taloon, jonka hän oli jättänyt tyhjänä ja puolivalmiina talvipakkaseen, kauas kylmien, jäykkien vuorten keskelle, sinne hän siirtyi joka ilta. Yksin hän ei siellä ollut; kaikki, mitä hän oli elämältä vaatinut, vaan ei saanut, se oli hänen kerallaan siellä. Vaitelias nainen, jonka oma hänen sielunsa oli, mutta joka ei siihen tahtonut katsettansakaan luoda, katsoi siellä häneen kirkkaasti, syvästi ja loistavasti, puhuikin siellä. Siellä he molemmat itkivät ja riemuitsivat. Siellä oli lumous heidän väliltään kaikonnut, siellä piti elämä alettaman. Mutta kaikki ei ollut tähän vielä valmista; juhlallisesti ja valoisasti piti se ottaa vastaan. Kaikki suunnitelmat, joita hän ei ollut saanut valmiiksi, vaan jättänyt jälkeensä paleltumaan syntymättömien sielujen tavoin, täyttyivät nyt. Paljon kauniimmiksi kuin hän konsanaan oli nähnyt tai uneksinut, muodostuivat hänen työskennellessään talouskapineet, jotka täyttäisivät kamarit; kaikki oli loistavaa ja rikasta kuin peikon aarteet, sen peikon, joka alkoi rakentaa rinnan hänen kanssaan. Yksitellen ne valmistuivat, ja jokaisesta iloitsivat molemmat kuin lapset ja ihailivat niitä kauan yhdessä. Heidän parhaillaan tätä tehdessään saattoi osa työstä kadota hänen käsistään ja häipyä pois tai koko paikka heidän välillään tulla tyhjäksi. Se ei häntä ihmetyttänyt. Niin on onnen laita, ajatteli hän; kokonaisena ja täytenä sitä ei helposti saa haltuunsa. — Vielä parempaa piti kaiken olla kelvatakseen Ingertille; aikaa oli yllin kyllin. — Taas uudestaan alusta, ja reippain mielin! Vaiva on niin rakas ja siunattu. — Ja väsymättä alotti hän unelmissaan uudelleen työnsä.

Hän istui hiljaa hymyillen, ja hänen silmistään välähtelivät niihin kuvastuvat kekäleet. Ei koskaan aika tuntunut hänestä pitkältä yöhön mennessä.

Mutta joka aamu, kun hän kohtasi Ingertin, hän suuntasi häneen nopean, vaativan ja kysyvän katseen: Eikö se pian tapahdu? Muistatko, missä olimme? Vaikka hän kääntyi pois, näki Gabriel, että katse sattui ja että kalpea välähdys lehahti hänen kasvoilleen ja käsi yritti kohota ylös, mutta pysähtyi heti.

Minä kidutan häntä, ajatteli Gabriel; lie syy kuinka suuri tai pieni tahansa, sama teräs on lävistänyt meidän molempain sydämet. Minun ei olisi pitänyt tulla, enkä saa jäädä tänne.

Mutta koko päivän hän ikävöi ja kaipasi kotiin. Hän oli kuin lumottu ja tunsi, ettei enää vallinnut tahtoansa.

Olen tavannut osani sellaisena kuin kohtalo sen on minulle määrännyt, ajatteli hän, enkä sitä valitakaan. Onhan hän minun läheisyydessäni. Hänelle se ei ole mitään merkinnyt, se on vain loukattua ylpeyttä. Minä olin hänen isäntänsä ja muistutan häntä siitä, minkä hän tahtoo unohtaa.

Tuo kaikki oli tullut tavaksi, josta ei voinut poiketa.

Nils ja väki olivat myös tottuneet ilmaan, jonka vieras oli muassaan tuonut tupaan, eivätkä useimmiten huomanneetkaan eroa entiseen nähden. Tehdäkseen kylmyytensä häntä kohtaan vähemmin huomattavaksi ja siirtääkseen sen epäluulojen ulottuvilta oli Ingert muuttunut kaikkia kohtaan harvapuheiseksi sanoen ainoastaan tarpeellisimmat. Se kuulunee hänen olentoonsa, arvelivat toiset, ja heistä hän oli kaunis ylpeässä, nuoressa arvokkuudessaan, tuskin häntä toivoikaan toisenlaiseksi, sillä ei ainoakaan hänen velvollisuuksistaan tullut laiminlyödyksi.

Miehensä lapseen hän suuntasi kaiken, mikä ei muutoin saanut tulla esiin. Hänestä tuli mitä hellin äiti pojalle, mutta iloton äiti, joka vain antaa eikä koskaan odota mitään itselleen. Kun lapsi oli sairas, saattoi hän kulkea ja kantaa sitä nukuttaen tuntikausia, kuunnella sen vaikerrusta ja omia askeleitaan. Sitten istui hän unohtaen kaiken muun lasta tuudittaessaan, kuin olisi hänellä ollut suru sylissään, ja tuijotti lapsen vaalean pään yli tiheneviin, leveihin varjoihin, ja pimeyteen, joka nousi lattiasta tulvivan virran tavoin. Jos häntä johonkin kutsuttiin, laski hän taakan luotaan kaipuulla, ikäänkuin jostain suloisesta eroten. Lapsi piti hänestä, mutta omalla tavallaan. Se kiintyi häneen, mutta hymyili harvoin hänen läheisyydessään. Se oli hiljainen ja miettivä, kuin olisi nähnyt aikaihmisten maailman vakavassa ja pelottavassa tulevaisuudessa.

Nils kunnioitti Ingertiä vielä enemmän, kun tämä siten kohteli hänen poikaansa, eikä nähnyt vaimossaan mitään virhettä, vaikka häntä joskus ihmetyttikin se, että heidän elämänsä oli niin omituisen juhlallista. Mutta se sopi hyvin hänelle, sillä hän oli hidas ja arvokas luonne, joka oli kokonaan kiinni velvollisuuksiensa täyttämisessä.

Ja niin kului aika.

VI.

Eräänä päivänä, kun talvi taas oli tullut, tapahtui jotain.

Oltiin metsässä kaatamassa puita. Oli satanut paljon lunta. Se oli alkanut ensin sumulla ja sateella, mutta puhdistanut sittemmin ilman kirpeäksi pakkaseksi. Siitä syystä oli lumi tarttunut korkeitten kuusten oksiin raskaiksi möhkäleiksi. Siinä ne riippuivat eriskummaisten, nukkuvien olentojen muotoisina ja pitivät oksista kiinni kankeilla jäsenillään, niin ettei juuri mitään pudonnut maahan kirveeniskujen tärisyttäessä raudankovaa puuta. Nils ei kiinnittänyt huomiota tähän painonlisäykseen, vaan viipyi liian kauan paikallaan hakatessaan erään suuren puun tyveä. Samassa runko taittui kuin lasi ja kaatui suoraan hänen päälleen.

Kaikki kuulivat rymähdyksen seuraavan liian nopeasti viime iskua, kaikki käsittivät vaaran, mutta kukaan ei ehtinyt ajatella mitä oli tehtävä. Ainoastaan vieras mies syöksyi esiin nopeasti kuin petoeläin, kiskaisi isännän luokseen juuri kun isku hipaisi hänen päätään, heitti hänet alleen maahan ja sai hänet pelastetuksi. Kättään hän ei ehtinyt vetää tarpeeksi nopeasti pois. Se sai iskun, ja puun kylkeen jäänyt oksan tynkä repäisi suuren, syvän haavan siihen.

Nils nousi ja katsoi ihmeissään pelastajaansa, ennenkuin huomasi, minkä arvoinen tämän teko oli. Vielä sittenkin kiitollisuudessaan hän kummasteli tämän käytöstä.

Mies seisoi omituisen jäykästi hymyillen, kalpeana, loistavin silmin ja katsoi, kuinka verensä valui valkealle lumelle. Ei ainoakaan piirre vääntynyt tuskasta, päinvastoin näytti se tuottavan hänelle nautintoa ja vapautusta. Hän tuijotti punaisten pisarain tipuntaan, kuin olisivat ne muodostaneet kirjoituksen, jonka selitys oli hänelle suuriarvoinen ja antoi vastauksen lukuisien kysymysten vuohon. Hän liikutti hiljaa huuliaan ja sanoi itsekseen: Niin piti käymän. Niin minun piti toimia ja niin minä toimin. Näin opin tuntemaan itseni.

Hän oli yhtä kaukana ympäristöstään kuin joka ilta lieden äärellä istuessaan, unelmiensa vankina kuten silloinkin.

Kiitos ei tullut kysymykseen, sillä oltiin säästeliäitä sanoissa ja tunteissa kuten ainakin, mutta Nils kosketti melkein kunnioittavasti haavoitettua kättä, kun tarkasti vammaa. Hän kehotti heti menemään kotiin. Voisi olla vaarallista, jos kylmä pääsisi haavaan, sanoi hän.

Vieraan silmä välähti, kun hän kuuli puhuttavan kotiinmenosta yksin, ja nyt kaikki huomasivat, kuinka valkeaksi hän oli käynyt haavasta. Mutta hän hillitsi heikkoutensa, katse kävi taas tyyneksi ja hän oli itsensä lainen. Hän ei tahtonut noudattaa kehotusta, veri sai juosta niin kauan kuin tahtoi, ja vain vastahakoisesti hän sitten salli panna siihen siteen. Kyllä sitä ehtii illalla katsoa, sanoi hän.

Kun he tulivat kotiin, oli emännän asia hoitaa haavaa. Muutamin sanoin sai hän tietää mitä oli tapahtunut ja mitä renki oli tehnyt.

Nyt emäntä varmaankin puhuu hänelle, ajateltiin, nyt kai hiljaisuus katkeaa. Ja siksi katsottiin jännitettynä häneen. Gabriel tahtoi pysytellä syrjässä ja peitti kuin häveten kätensä, jossa maksoittunut veri ja jää rapisi joka liikahduksella. Mutta hänet pakotettiin esiin emännän luo tulen ääreen.

Ingert oli aivan valkea — näytti siltä, että hän käsitti torjutun vaaran sen koko laajuudessa, ja häntä näytti myöskin liikuttavan ajatus uhanneesta tappiosta, arveltiin — hän oli aivan valkea kuin kuollut eikä hän nyt voinut hillitä vavistustaan.

Silmät laajenivat laajenemistaan, hengähdykset olivat lyhyitä ja kiivaita, ja suun seuduilla värähti samassa rajusti ja jäykästi, kuin olisi kiivas ja sekava puhe tahtonut syöksyä esiin. Mutta hän pidätti sen. Hän ei edes katsonut vieraaseen, hänen käteensä ainoastaan. Hänessä on sentään jotain jäätynyttä ja liian kovaa, ajatteli kukin itsekseen ja käänsi pois katseensa tuntien hiukan vastenmielisyyttä. Nuo kaksi saivat seisoa siellä kuin yksinään hiljaisuudessa, punaisessa loisteessa.

Ingert haalisti vettä, liuotti hyytyneen veren ja otti pois siteen. Silloin alkoi veri uudelleen juosta. Hän oli vähällä pyörtyä sen nähdessään, mutta hillitsi itsensä hiljaa ja teki tehtävänsä. Hänen onnistui miltei kokonaan estää kätensä vapisemasta.

Haavoitettu hymyili yhtä kummallisesti kuin silloin, kun oli loukkaantunut, hyvin kalpea oli hänkin, mutta hänen silmänsä ja kasvonsa loistivat. Oli kuin hän olisi nauttinut tuskasta, kun kiinni takertunut liina irroitettiin haavasta, mutta kun Ingert kääri uutta, pehmeää, vavahti suu kuin olisi itku ollut lähellä. Kun kaikki oli valmiina, seisoi hän vielä paikallaan käsi ojennettuna, kuin olisi mielellään läpikäynyt kaiken uudestaan vielä kerran. Hänestä näytti Ingertin liike silmänräpäyksen ajan osoittavan epäilystä, oliko hänen työnsä lopussa. Se saattoi ilmaista myöskin hänen puoleltaan toivoa saada pitkittää kauemmin. Gabriel oli varma, että Ingertin sormet vapisivat. Enempää hän ei saanut tietää, katse ei kohdannut häntä, ja Ingert vetäysi nopeasti pois.

Iltakauden istui Gabriel, nyt haavakuumeen punertamana ja silmät loistavampina kuin muulloin, ja tuijotti tuleen. Kasvoinilmeet vaihtelivat nopeasti, valoisassa onnessa hymyillen kuville, jotka ilmestyivät hänen eteensä.

Taasen oli hän mielessään sieltä poissa. Hänen verensä pulppusi lämpimänä haavasta, ja sydän kävi keveäksi; samoin kuin pisarat tulvivat hänen sanansa hurjina ja punaisina saaden nyt vastauksen. Rakastettu ei ollut sanaton siellä. Sinä teit oikein, sanoi hän. En koskaan olisi seurannut sinua tänne, jos olisit tehnyt toisin. Nyt olemme toistemme omat, nyt olemme toistemme omat, eikä mitään halpaa voi itää ajatuksissamme! — Mutta koska käsi oli kipeä, ei hän voinut sinä iltana rakentaa onneaan kuten tavallisesti. Se oli samantekevää, aika ei käynyt raskaaksi, ja heillä oli tulevaisuus edessään.

Kun hän meni levolle, oli hän niin suloisen väsynyt kuin lapsi onnesta ja valosta.

Joka kerta, kun haavaa hoidettiin, oli samanlaista. Ei mitään muuttunut heidän käytöksessään toisiaan kohtaan, kaikki kävi sanatta, toisten huomautuksesta. Lopuksi ei hoitoa enää tarvittu, ja silloin tuntui Gabrielista hyvin tyhjältä. Vähitellen unohdettiin kaikki, myöskin kummastus Ingertin kovuuden johdosta.

Koska renki oli pelastanut Nilsin hengen, saattoi vielä vähemmin kuin ennen tulla kysymykseen hänen poismenonsa. Hän kuului sinne ja hän oli siellä oleva aina. Ja kaikki jäi entiselleen. Niin tuli joulu.

VII.

Nilsin suvussa oli säilynyt vanna tapa, joka ennen oli ollut yleinen niillä tienoin.

Kun talon isäntä ja emäntä lähtivät kirkkoon jouluaamuna, sanoivat he juhlallisesti hyvästit koko talon väelle, vaikka useimmat lähtivät heidän mukaansa matkalle. Se merkitsi sitä, että nyt, suurena juhlana, irtauduttiin kaikesta, mikä arkipäivien aikana oli voinut painostaa molemminpuolisesti. Vapautuneena kaikista painostavista ajatuksista, omatunto tyynenä ja voimakkaana, tuli astua Jumalan ja hänen loppumattoman armonsa eteen. Koko menneisyys oli oleva kirkkaana hänen edessään rehellisessä pyrkimyksessään, joka kyllä saattoi olla vajavainen pienessä ja suuressa, mutta joka kuitenkin koko ajan oli sisimmässään tahtonut parasta. Muutamalla yksinkertaisella sanalla pyydettiin toisiltaan anteeksi se, mikä olisi voinut olla toisin, tai jos itku oli lähellä, tyydyttiin vain käsien puhuvaan puristukseen. Vastaukseksi lausuttiin kiitos kuluneesta vuodesta ja siunaus tulevalle. Se soi mielelle rauhaa, ja enempää tuumimatta, miksi niin oli, huomasi matkan sujuessa, että öiset tähdet näyttivät niin levollisilta avaruudessaan. Iloisemmin kuin muulloin kohdattiin kirkon juhlallisesti ja kirkkaasti palavat pienet kynttilät ja heikko aamusarastus, joka antoi lupauksen lähenevästä auringosta.

Tälläkin kertaa noudatettiin tapaa. Nils teki kierroksensa valaistussa tuvassa, katsoi kutakin luottavasti silmiin, pudisti tukevasti kunkin kättä ja sanoi, mitä hänellä oli sanottavaa, lyhyesti, mutta levollisesti ja varmasti. Jotain lapsellista ilmeni tuon muutoin niin arvokkaan ja hiukan karun miehen suoruudessa, ja kaikki ottivat sen lapsena vastaan.

Viimeisenä joukossa oli Gabriel. Isäntä puristi lujasti haavan jättämää arpea.

— Minä tiedän parhaiten, minkä arvoinen olet ollut vuoden ajalla, sanoi hän. Meidän välimme on hyvä.

Vieras katsoi häneen takaisin, kirkkaasti ja vapaasti kuten tapansa oli. Hän vastasi isännälle, että niin oli, ja toivotti onnea sekä siunausta matkalle. Itse hän ei aikonut lähteä mukaan, ja nyt hän vetäytyi huomaamatta pois seurasta ja huoneesta.

Nils meni panemaan rekeä kuntoon sillä aikaa kuin vaimo sanoi hyvästinsä.

Ingertistä oli tämä hyvin vaikeata. Häntä paleli liikutuksesta, ja valot pistivät häntä kuin neulat. Tosin hän oli kaikille tarkoittanut hyvää ja täyttänyt velvollisuutensa, mutta enempää ei hänen ollut lupa tehdä. Kylmältä ja ylpeältä hän lie näyttänyt sivullisista, ja se häntä suretti enemmän kuin koskaan. Tuotti kumminkin lievitystä tieto, että Gabriel oli poissa, sillä hänelle hän ei tänäkään aamuna saanut virkkaa sanaakaan.

Hän kulki hyvin kalpeana, mutta nopein askelin toisesta toiseen. Hiljainen, terävä valo loisti hänen ympärillään, hän oli kaunis, mutta arkamaisen hento; jokaisesta tuntui, että kulunut vuosi oli vienyt enemmän kuin vuosi saa viedä. Hän on liian nuori kestämään osaansa, ajateltiin, se ei voi kauan jatkua. Hän ei voinut sanoa paljoa, mutta hän katsoi katsomistaan, ja hänen silmistään lukivat nuo huomaamiseen sangen tottumattomatkin, mitä liikkui hänen sielussaan. Koko vuoden suru ja salaperäinen pakko häämötti synkkänä loiston takana.

Uskokaa, uskokaa minua, näytti hän aikovan sanoa, minä se en ollut, eikä minun tahtoni. Kohtalo laski kätensä minun niskalleni; silloin minun piti pysytellä hyvin suorana, etten kaatuisi lattialle. Mitä te olette tunteneet, ei ole mitään minuun verraten, uskokaa minua, ei mitään.

Hän oli itkemäisillään, mutta oli onnellinen kuten se, joka edes puolittain saa ilmaista sen, mikä on sidottu vastustamattomalla voimalla.

— Olenko ollut sinulle hyvä emäntä, kysyi hän. Ja he vastasivat, ihmetellen miksi tunsivat itsensä niin liikutetuksi: Kyllä olet ollut. Kiitos kaikesta. Ja hän sai heidän lämpimät, rehellisesti tarkoitetut siunauksensa.

Lopuksi oli vain lapsi jäljellä.

Hän laskeutui polvilleen pojan eteen, joka seisoi nurkassaan ja suurin, säikähtynein silmin seurasi tapahtumaa. Nyt olivat kyyneleet vielä lähempänä puhkeamistaan. Hän tarttui pojan molempiin käsiin ja puhui tälle kiirehtivin, toisiaan takaa-ajavin sanoin, joita muut tuskin käsittivät.

— En ole tehnyt elämääsi iloiseksi, sanoi hän, mutta en voinut, minulla ei ollut iloa antaa. Kaikki eivät sitä saa. Ehkä sinun itsesi täytyy se joskus oppia. Silloin pitää pysytellä pystyssä kuitenkin, näetkös. Enkö sentään hiukkasen ole ollut sinulle äidin sijassa, äidin, jota sinulla ei ole? Voitko kiittää minua kuluneesta vuodesta? Minä en väisty, olen kestävä kuten tähänkin saakka, ja jos joskus — sitä älköön Jumala suoko — pääset selvyyteen minusta, silloin myöskin ymmärrät, että enempää ei voinut olla, ja annat anteeksi puutteet.

Poika katsoi kummastellen häneen. Niin paljon hän kuitenkin käsitti sen yhdyssiteen vaikutuksesta, joka oli hiljaa ja synkästi punoutunut noiden kahden välille, että itku syöksyi esiin.

— Äiti on ollut hyvä, sopersi hän purkausten välillä ja painautui arasti häneen, äiti on ollut hyvä.

— Sinun pitää myös sanoa kiitos. Minä sanon edellä, sanotaan yhdessä.

Mutta tietämättään hän liitti sen ohessa kätensä ristiin ja lausui kiitoksensa eräälle toiselle taistelevassa, nyyhkyttävässä surussa, äänenpainolla, joka pelästytti lasta, niin että se kirkaisi. Ingertin täytyi viihdyttää poikaa sylissään.

Kun hän nousi, tunsi hän itsensä keventyneeksi ja vapaaksi. — Olen siis kestänyt kokeeni, nyt se on takanani kaikkien muitten varjojen keralla.

Mutta hän ei tarkastanut, oliko ketään unohtunut, vaan meni nopeasti ulos.

Nils oli valmis ja sytyttänyt soihtunsa. Nyt suuntasi hän sen Ingertiin ja katsoi tarkkaan häneen, kun kysyi:

— Oletko sanonut hyvästisi kaikille tuolla sisällä?

Punerrus, jonka ilma kohotti Ingertin kasvoille kaikkien äskeisten mielenliikutusten ja ristiriitaisten tunteitten jälkeen, pakeni pois yhtä nopeasti kuin pimeys hänen ympäriltään. Mutta hän vastasi rauhallisesti:

— Olen.

— Gabrielille myöskin?

Ingert säpsähti, ja hänen suunsa ympärille jännittyi tuskainen piirre.

— Hän ei ollut sisällä.

— Etsi hänet! Sinä et saa unohtaa ketään.

— Ajattele mitä teet! Älä pakota minua siihen! Mieti tarkoin mitä teet!

Hänen äänensä kävi kummallisen syväksi. Mies hämmästyi nähdessään, kuinka suuret, mustat ja epätoivoiset hänen silmänsä olivat tulen niitä valaistessa. Soihdun liekki hulmusi tuulessa, pimeyskin punertui ja madaltui. Pakkanen kipinöi ja vaikeroi maassa.

— Ei saa mitään unohtaa eikä peittää, vastasi hän lujasti, ei nyt enää. Vapautettuna kaikesta on meidän astuminen Jumalan eteen.

Tässä mies ei voinut myöntyä. Hän oli tehnyt sen monta kertaa vuoden kuluessa, kun oli aikonut kosketella asiaa, mutta pidättäytynyt, kun Ingert joka kerta oli painanut kädellään sydäntään, ikäänkuin siihen olisi pistänyt. Silloin oli Nils ajatellut: minä olen siihen syypää sentähden, että saatoin tehdä vastoin hänen tahtoaan. Mutta vieras oli saanut kärsiä syyttömästi; tänään se oli sovitettava.

Ingert seisoi katsellen yhä häneen ja tuumi hänen sanojaan.

— Ei saa unohtaa eikä peittää. Sinä niin sanot. Sinä sen parhaiten tiennet.

Ingert tutki hänen kasvoistaan, pysyikö hän lujana vaatimuksessaan, mutta ei enää kerjännyt. Päinvastoin, hänen katseensa ilmaisi miltei uhkaa.

Mutta kun mies yhä seisoi odottaen liikkumattomana ja lujana, tahtomatta edes toistaa mitä kerran oli sanonut, leimahti hurja liekki Ingertin silmien pimeydestä, omituinen ilon ja tuskan hohde, jota Nils ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut häntä samaksi. Hänen sielunsa ei enää ollut siinä. Hän ei olisi kuullut, jos Nils olisi puhunut, hän kuunteli jotain etäisyydestä, joka kietoi ja sitoi syvin, salaperäisin äänin.

— Nyt minä menen, hän vastasi. Ja nopeasti, mutta ei kuitenkaan niinkuin omasta tahdostaan, vaan oudon voiman johtamana, hän katosi taloon.

VIII.

Gabriel oli vetäytynyt renkitupaan ollakseen mahdollisimman kaukana; hän oli yksin. Siellä paloi pieni kynttilä, mutta yö painoi pimeänä ikkunaruutuja. Oli kylmää ja autiota.

Hän istui sängyllään ja ajatteli, kuinka hänen vuotensa oli kulunut, ja häntä paleli. Hän odotti, että oltaisiin jo valmiit, jotta hän saisi palata tuvan lieden luo. Siellä hän kenties voi saada takaisin ajatuksensa ja olla melkein onnellinen juhla-aamun kuluessa.

Silloin hän kuuli Ingertin askeleet ja tunsi ne.

Hän tiesi heti asian koskevan häntä, ja hän ajatteli: Nyt hän tulee puhumaan minulle, häntä on pakotettu. Se voi koskea ainoastaan yhtä. Sitä, että minun pitää mennä, että en saa jäädä tänne. Sitä siis olen odottanut koko vuoden. Tietysti minun on totteleminen, mutta mitä minulla on sitten enää maailmassa?

Ja hän istui liikkumatta paikallaan, katse jännitettynä oveen, puolittain peläten, puolittain riemuiten. Nyt tuli vihdoin palkka hänen palveluksestaan, vaikkakin se oli niin köyhä, että hänen täytyi sille nauraa. Nyt hän oli edes olemassa Ingertille! Ihmisenä ihmisen vastassa oli hän seisova hänen edessään siksi, kunnes muisto vain oli jäljellä.

Ingertin käsi oli lukolla. Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen. Mutta Gabriel istui samassa asennossa.

Hän saa ajaa minut pois, ajatteli hän. En ainoatakaan hänen sanaansa ole hukkaava. Siihen ne ovat liian kalliit, koska ne ovat ainoat, mitä saan. Olen kyllin kauan niitä odottanut.

Ingert tuli suoraan häntä kohden. Hänen käyntinsä oli hyvin nopea, melkein juokseva. Kasvot loistivat kalpeudesta pimeässä, mutta myöskin jostain muusta syystä, Gabriel ei vielä tiennyt mistä.

Kun hän oli aivan Gabrielin kohdalla, avasi hän suunsa puhuakseen, mutta ei saanut äännähdystäkään kuuluviin. Hän oli niin tottunut pidättämään niitä hänen läheisyydessään, että ne kieltäytyivät tottelemasta. Hänen kätensä tavoittelivat rintaa, pysähtyivät kuten tavallisesti, vapisivat ja jäivät liikkumattomiksi. Nuo tuhannet pistot, joista hän oli kärsinyt sanatonna, nyt olivat niiden terät taas siellä. Hänen kasvoihinsa tuli pingotettu jäykkyys, ja kaikki valmistui kamppailuun.

Niin antoi hän välttämättömän tulla.

Kädet kohosivat rinnalle ja puristivat sitä lujasti, kuin olisivat tahtoneet kaiken terävän painaa syvemmälle sinne, ja sulkeutuivat suonenvedontapaisesti ikäänkuin veri tulvaa ehkäistäkseen. Hänestä oli rajattoman tuskallista vaikenemisen pakko.

Nyt liikkuivat jäykät huulet. Nyt se tuli.

Mutta siitä ei muodostunut sanoja, tuskin inhimillistä ääntä. Hurjana vapauttavana huutona se murtausi esiin myrskyisenä riemuna siitä, että vaitiolo vihdoinkin oli murrettu, mutta samassa se ilmaisi tuskaa jonkun uuden, vielä entistä valtavamman edessä. Ja hän horjahti ja vaipui lattiaan.

Hän ei sinne ehtinyt. Gabriel oli pystyssä ja piti häntä sylissään. Hän jäi seisomaan, vaikka taakka kävi hyvin painavaksi.

Ingertin pää oli lähellä häntä, hänen kätensä sivelivät hänen kasvojaan vapisevin nykäyksin. Hengitys hyväili lämpimänä ja värisevänä hänen huuliaan. Hän pyysi anteeksi kaikkea, hän valitti heidän yhteistä suruaan, hymyili heidän hetkelliselle onnelleen, tunnusti koko vuoden tuskan ja rakkauden, joka oli painunut veriin.

Ingertillä ei ollut sanoja tähän, vaan ainoastaan kädet, joita hän vielä jaksoi liikuttaa. Lopuksi — kaikki tapahtui kuitenkin niin nopeasti — oli hänellä vain sielunsa, ja sen hän antoi pitkässä, omituisen pinnistetyssä henkäyksessä aivan Gabrielin suulla. Sitten hän oli aivan hiljaa.

Gabriel oli häntä suudellut suutelemistaan riemuiten ja kyynelöiden. Hän tunsi pitävänsä käsissään ääretöntä onnea, jonka loisto sai hänet unohtamaan siihen johtaneen tukalan tien ynnä kaiken muun kovan ja raskaan. Mutta hän käsitti heti mitä oli tapahtunut, pidättyi ja seisoi kuunnellen hiljaisuudessa.

Toisin ei voinut käydä, lanka ei voinut kehräytyä edelleen. Näin täytyi heidän kohdata toisensa. Gabriel ei edes tiennyt, mitä hän tunsi sen tapahtuessa, ainoastaan, että niin sen piti olla. Mutta hän ei voinut päästää Ingertiä luotaan nyt, kun vihdoinkin piti sylissään kaikkea kaipaamaansa, ja hän seisoi tuudittaen häntä hiljaa, katse suunnattuna hänen olkansa yli ulos pimeyteen ja yön kylmiin tähtiin.

IX.

Kun tätä kesti liian kauan, tuli Nils noutamaan vaimoaan takaisin.

Silloin oli vieras istuutunut sängylle saadakseen vapaaksi käden, millä hyväillä Ingertiä. Hän tuuditti häntä kuin lasta ja tuijotti jäykästi mieheen. Hän oli samannäköinen kuin tavallisesti iltaisin tulen ääressä.

Sisäänastujan mykkään hämmästykseen hän ei vastannut. Hän siveli Ingertin hiuksia otsalta ja osoitti hyväilyllään, kuinka kalpeat ja muuttuneet tämän kasvot olivat.

— Hän on kuollut, sanoi hän viimein. Ja hän lisäsi Nilsin säikähtyneeseen, soinnuttomaan toistantaan: Hän on kuollut, kuten näet. Hän tuli lopulta luokseni.

Ja hän tuuditti häntä ja painoi häntä rintaansa vasten kuten ennenkin, huolimatta vaikka joku näkikin sen ja kuka näki.

Kun mies seisoi lamautuneena, ajatuksetta, jatkoi hän, yhäti tuudittaen Ingertiä edestakaisin;

— Minä rakastin häntä, näetkös, kauan sitten. Siksi tulin tänne. En toivonut mitään voittavani, enkä saanut edes sanaa. Tahdoin vain olla häntä lähellä. Sen sain. Elämäänsä hän ei saanut minulle antaa, siksi antoi hän minulle kuolemansa. Nyt hän on minun.

Nils ei ymmärtänyt vielä mitään. Hän ei voinut uskoa sitäkään, että Ingert todellakin oli kuollut. Kaikkihan oli niin käsittämätöntä.

— Mitä olet tehnyt hänelle? kysyi hän ja lähestyi uhkaavasti. — Päästä hänet! Anna tänne!

Mutta Gabriel istui vain ja tuuditti ja suuntasi häneen omituisen tyynen, viilentävän katseen.

— Mitäpä minä olisin tehnyt? Sinä lähetit hänet tänne, eikö niin? Sinä olet antanut hänet minulle, ja nyt hän on minun, nyt häntä ei kukaan voi ottaa takaisin. Hän on vaiennut vaikenemistaan pitääkseen valansa, nyt sen käsitän. Mutta en ennen tiennyt, mitä se hänelle maksoi. Vaitiolo kiristyi hänen sydämensä ympärille, sillä se oli minun jo ammoisista ajoista ja se pyrki minulle. Lopulta katkesivat siteet, mutta silloin ne olivat kuristaneet liian kovasti. Sydän ei voinut kestää vapauttaan, kaikki oli tullut sille liian pieneksi. Se särkyi samassa silmänräpäyksessä; mitäpä se muuta olisi tehnyt? Hänen on hyvä olla, meidän on molempien hyvä. En kyyneltäkään ole itkenyt.

Nyt alkoi Nils ymmärtää. Hän muisti Ingertin viime ilmeen ja sanan, hän taisteli itkua vastaan. Hän tunsi, että vieraan katse sulki hänet Ingertistä pois, ja se koski kipeästi. Mutta hänen oma surunsa, niin syvästi ja kipeästi kuin hän sen tunsikin, oli liian pieni uskaltaakseen tässä ilmetä.

— Sinä hänet olet surmannut, valitti hän.

— Ehkä olet oikeassa, mutta mitäpä se nyt merkitsee? Katsohan häntä.

Ja Gabriel pyyhkäisi taas syrjään hänen hiuksensa ja osoitti, että hän näytti hymyilevän. — Etkö näe, että onni sen teki! Vielä enemmän, kohtalo itse.

Nils sen näki, ja häntä paleli, vielä enemmän syrjään työnnettynä kuin ennen, sokeassa surussaan.

— Jos on niin kuin sanoit, sanoi hän, jos on niin kuin sanot…

Mutta hän ei epäillyt, eikä tiennyt myöskään mitä sitten seurasi hänen ajatuksissaan.