Haaksihylky y.m. kertomuksia / Kokoelmasta "De fyra elementerna"

HAAKSIHYLKY Y.M. KERTOMUKSIA

Kokoelmasta "De fyra elementerna"

Kirj.

PER HALLSTRÖM

Suomentanut

Siiri Karilas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Per Hallström. Haaksihylky. Sanaton. Phocas. Lähteet.

Per Hallström.

Per Hallström (synt. 1866) on nykyisen Ruotsin huomatuimpia kirjailijoita. Köyhästä kodista lähteneenä hän antautui teknillisiin opinnoihin, suoritti insinöörintutkinnon ja lähti Amerikkaan, missä toimi kemistinä kaksi vuotta. Siellä, käytännöllisyyden maassa, hän sai kokea suuria pettymyksiä; etenkin sivistävän henkisen seurustelun puutteen hän kipeästi tunsi. Hänen kokemuksensa Amerikassa ja jo varhaisempikin, ulkonaisessa suhteessa vaikea elämä aiheuttivat sen puristuksen, joka sai hänen kirjailijakykynsä pulppuamaan esiin kirkkaana lähteenä. Matkaltansa palattuaan hän alottaakin kirjailijatoimintansa, jonka tuotteet ovat hämmästyttävän monipuolisia. Hän on samalla sekä realisti että idealisti. Melkeinpä kaikkia kirjallisuuden muotoja hän hallitsee: hän on luonut runoja, näytelmiä, romaaneja ja novelleja, humoreskeja ja yhteiskunnallisia satiireja valiten aiheensa sekä menneiltä että nykyisiltä ajoilta. Väliin vie hän lukijansa etelän ja idän maille luoden taidemaalarin siveltimellä värikylläisiä, tunnelmarikkaita kuvia, väliin taas laulaa valkean talven ja lumoavan kevään kotimaasta vienon surumielisissä runoissaan.

Suurimman mestaruuden on Per Hallström saavuttanut novellin alalla. Hänen kertomuksensa ovat parasta, mitä sillä alalla yleensä on olemassa. Taiteellisesti hiottu, suppea sanonta, kielen rikkaus, hieno sielunelämän kuvaus ja sykähyttävä myötätunto valtaavat lukijan. Myötätunto se usein juuri saa hänet valitsemaan kuvattavansa elämän lapsipuolista, joista hän on luonut kuolemattomia tyyppejä.

Per Hallströmin ensimäistä julkaisua, pientä vaatimatonta runokokoelmaa vuodelta 1891, seurasivat novellikokoelmat "Vilsna fåglar" ja "Purpur" sekä suurta suosiota saavuttanut teos "En gammal historia." Mainittakoon vielä näytelmät "Bianca Capello" ja "En veneziansk komedi" sekä erinomaiset novellikokoelmat "Thanatos" ja "De fyra elementerna". Viimemainitussa Hallströmin tuotanto esiintyy entistä taiteellisempana, suurenmoisempana ja sopusointuisempana.

Haaksihylky.

Ulkosaarilla puhuttiin vielä joskus tapauksesta, joka oli sattunut noin miespolvi sitten. Paikka oli tietty, ja jos osui joutumaan sen läheisyyteen silakkaverkkoja laskevien kalastajien mukana, saattoi kuulla sanan, joka pani mielikuvituksen liikkeelle.

Ylemmä — sanoivat he merkitsevästi varoittaen etsiessään nuotalle ankkuripaikkaa likellä rantaa — ylemmä! Muuten voi virta ajaa sen sinne.

Mikä siellä sitten on? tuli kysyneeksi uteliaana merkitsevästä äänenpainosta.

Hylky, kuului vastaus aivan kuin koko maailmassa olisi vain yksi sellainen olemassa.

Ettäkö kivekset tarttuvat siihen kiinni?

Ei siksi. Kyllä siinä tarpeeksi syvää on. Mutta kalaonni ei ole taattu sillä paikalla. Ja kun puhuttiin kalaonnesta, mitteli katse epäluuloisesti vierasta, jonka suhde tutkimattomiin ja outoihin, inhimillisiä hankkeita suosiviin tai vastustaviin voimiin oli epätietoinen ja siten tosin lupaavakin, mutta samalla vaarallinen.

Niin kauan kuin laskemista kesti, oli mahdoton saada enempiä tietoja, ja kivekset ja kohot molskahtelivat veteen, niin että kuului kuin olisi vaiteliaisuuden perään pantu piste toisensa jälkeen. Vasta kun kaikki oli valmiina ja pyydys kellui ylös ja alas tavallisesti huomaamattomassa, kuvastelevassa iltamainingissa, saattoi tulla kysymykseen jotenkin vastahakoinen myöntymys pyyntöön saada nähdä haaksirikkoutunut laiva, jos siitä vielä oli mitään nähtävissä.

Eipä ollut paljoa. Siinä oli niin syvää, että tuskin etumastokaan oli koskaan ulottunut pinnalle, ja nyt olivat molemmat mastot poissa, joko talteenotettuina tai jonkun keväisen jäänlähdön vieminä. Vasta sitten, kun oli kauan tuijottanut, käsi kiikariksi koverrettuna, veden pinnan rajassa, saattoi erottaa kallellaan olevan rungon koko reelingin. Saattoi nähdä katkenneet vantit, jotka kiemurtelivat kannella kuin ankeriaat, ankkuripelin joutilaine kampeineen, valmiina pyörimään kuin joku sadun eläin, ja ruorinvarren kauas sivullepäin väännettynä samoin kuin silloin kun se teki viimeisen epätoivoisen yrityksen vaaraa välttääkseen. Kaikki oli tummaa, varjomaista, melkein aineetonta. Näki myöskin kajuuttaportaan aukon, joka oli musta kuin kaivos ja tuntui johtavan aivan suunnattomaan kuiluun. Huolimatta selvästä alastomuudestaan oli se kammottavaa kuten kaikki, mikä on ollut ihmisten omaa ja sitten luisunut kadoksiin elämän käsistä. Ei ainoakaan meriruoho eikä leväkasvi ollut siihen juurtunut, luultavasti syvyyden tähden. Mutta saattoi myös tuntua siltä, kuin jonkinlainen kirous olisi pitänyt ulohtaalla kaiken kasvullisuuden. Tiheänä laumana lähestyvä lahnaparvi säikähti laivan varjoa, ja leveät kyljet välähtivät metallimaisesti sen samassa kääntyessä ja kadotessa. Oli aivan kuin sadat keihäänkärjet olisivat taittuneet oudon, aavemaisen valon kajastuksessa.

Oli mahdotonta käsittää, kuinka alus oli voinut upota sellaiseen syvyyteen ja siksi kaukana maasta.

Se oli tapahtunut keskiyöllä, kerrottiin. Kaljaasi oli ollut seudulla outo, tullut kovaa vauhtia, kovassa myrskyssä. Sitten se oli törmännyt terävään kallionkulmaan, kimmahtanut taaksepäin jonkun matkaa vajoten ja luisuen äkkijyrkännettä alas. Ken tietää, miten kaikki oli käynyt. Siellä se nyt joka tapauksessa oli.

Ei siis ketään pelastunut miehistöstä.

Ei kukaan elävänä päässyt sieltä. Eikä sillä hyvä; jälkeenpäinkin se tuotti onnettomuutta.

Kun oli kuljettu kappale kotimatkaa, sai kuulla lisää, koko tarinan sellaisena kuin se oli.

Tarinat ovat kansan suussa niukkasanaisia, aivan kuin ne vastoin heidän tahtoaan jäisivät muistiin. He eivät puhu paljoa itsestään ja vielä vähemmin luonnonvoimista, joista ei juuri tiedä muuta kuin että niiden luonne on oikukas ja närkästyvä, niiden tahto hiljaisuutta ja salaperäisyyttä kauttaaltaan. Siihen aikaan, kun ne olivat taruperäisiä, eläviä yksilöitä, mainittiin niitä kiertelevillä nimityksillä, sillä oikeissa nimissä piili taikavoima. Vaikka tämä käsitys nyttemmin on hävinnyt, on siitä jäänyt jäljelle jonkinmoinen arkailu. Muu johtuu luonteen kalseudesta. Ei ole paljoa sanomista elämästä, jota on saanut kokea kaikessa sen kuivassa kovuudessa. Aivan yksinkertaisesti kaikki käy niin ja niin, koska ei toisin voi. Mieltäkiinnittävää se ei ole, eikä itsekään välitetä olla. Jos joku on ajatellut ja tuntenut jotain elävästi, ei hän puhu siitä sanaakaan. Niin säilyttää tarina vain tapahtuman lujan ja kuolleen luurangon, joka on kokoonpantu muutamista kankeista sanoista, ja vieras kuuntelija kysyy turhaan: eikö enempää? On ollut enemmän. Luuranko on ollut osa elävästä ruumiista, joka nyt täytyy jättää arvaamisen varaan.

Siihen oli hyvää aikaa säyseitten sanojen välillä, joita soudunkin tahdikkaat liikkeet venyttivät ja katkoivat. Kohta oli kaikki lopussa, ja veneen jättämä juova sileni ulapan vaaleanvihertävään ja tiilenpunaiseen peilipintaan ihmeellisessä kesäyön valossa.

Tapahtuma oli ollut suunnilleen tällainen.

Haaksirikko tapahtui myöhään eräänä syksynä, jolloin oli tuullut kauan ja kovasti. Mies, joka hoiti pientä majakkaa laivareitin varrella olevalla luodolla, ei ollut voinut soutaa tarkastamaan, paloiko lamppu todellakin. Niin oli hänen tapansa tehdä ainakin muutamia kertoja öljysäiliön täyttämisten välillä. Hän oli hyvin tunnontarkka, ja nyt häntä lakkaamatta vaivasi ajatus, että liekki oli saattanut sammua, vaikka hän tuskin tiesi, kuinka se olisi voinut tapahtua. Hän oli tehnyt kierroksen ulommaksi, lähdettyään viime kerralla paikalta, ja nähnyt molempien valojen miettiväisten silmien tavoin loistavan ja sulkeutuvan, ja vihreässä hämärässä ne olivat saaneet tähtiä muistuttavan iäisyyttä sädehtivän valon. Kaikki oli kuten pitikin, ja hän katseli niitä samalla mielihyvällä kuin ennenkin, mutta vesi kuvastihe jäisenä ja synkkänä ja pian saapuivat puhurit. Päivien kuluessa hän kävi yhä levottomammaksi, ja joka kerta, kun hän sytytti piippunsa, lensi ajatus pienen liekin luo ja tikku sai palaa sormeen asti, ennenkuin hän tuli sen sammuttaneeksi.

Päivää ennen tapahtumaa oli hän pyytänyt soutuapua eräästä mökistä, johon oli helpoin päästä. Siellä asui neljä veljestä, mutta yksi ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä hän oli sairas. Hän oli joku vuosi sitten ollut merihädässä ja pelastunut kyllä eräälle saarelle, mutta saanut siellä viettää monta vuorokautta nälissään ja vaatteet jäästä kalisevina. Se oli ollut niin kovaa, ettei hän koskaan voinut enää lämmitä, vaikka joutui kuumeeseenkin. Hän oli aivan kykenemätön, säryn murtama, miltei halvattu ja yski keuhkoja ja maksaa, kuten sanotaan kaloista, jotka ovat nielleet koukun niin, että sisälmykset vääntyvät ulos sen mukana. Pahinta oli, että koko hänen luonteensa oli onnettomuudesta muuttunut, hän oli tullut katkeraksi, ilkeäksi ja kateelliseksi kaikkia kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Hän makasi säyläsohvallaan vuorokaudet läpeensä kääntäen selkänsä päivään päin, mutta tahtoi neuvoillansa puuttua kaikkeen ja oli siten taakaksi itselleen ja muille.

Toiset olivat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin sillä seudulla, ja majakanvartia toivoi varmasti saavansa heiltä apua, vaikka retki olikin vaarallinen. Myrsky riuhtaisi lukonkääkän hänen kädestään, kun hän astui tupaan, ja rajuilma kävi joka hetki kiivaammaksi, meri kuohui mustana ja viheriänä rantajään takana, ja taivas oli pelkkää ajelehtivaa levottomuutta. Hän olisi heti saanut mitä halusi, jollei sairas olisi äkkiä ruvennut tarkkaamaan mitä oli tekeillä.

Hän käänsi laihat, venyneet, sinertävät ja verestävät, nyljetyn hevosen kaltaiset kasvonsa huoneeseen päin. Häntä harmitti vanhuksen juurtajaksainen puhe ja toimeliaisuus.

— Mitä te nyt huolehditte? hän kysyi.

— Lamppu voisi sammua, ja silloin…

— Sammuako? Ja silloin? Mitä sitten?

— Voi tapahtua onnettomuus, jos joku laiva sattuisi kulkemaan.

— Onnettomuuksia tapahtuu aina. Sinä kyllä silloin nukuit rauhassa, kun minä olin luodolla. Kaikki muut samaten. Ei minulla ollut kovin hyvä olo. Antaa niiden pirujen käydä samoin! Mereen jääminen ei kai ole pahinta.

Tuollaisia ajatuksia eivät toiset, terveitä ollen, voineet käsittää ja he hankkiutuivat lähtemään ulos. Tässä oli jotain, joka kiihotti sairasta saamaan mielipiteensä voitolle, ja hän tunsi suorastaan jonkinlaista elämäniloa.

— Myrsky taantuu ennen yön tuloa, sanoi hän tyynesti, sen kuulee otteista. Se on nyt korkeimmillaan. Tunnen sen varmasti ruumiissani. Odottakaahan vähän aikaa täällä, niin saatte nähdä!

Ja koska hänen murjotut jäsenensä todellakin olivat osoittautuneet kykeneviksi aavistamaan säänmuutosta, ottivat veljet hänen sanansa onkeen. Eihän tarvinnut suotta ruveta vaivaamaan itseään. Päätettiin odottaa, ja sillä aikaa ilmestyivät pullo ja kortit pöydälle. Ei tarkattu enää ulkona riehuvia voimia, eikä kukaan huomannut ottaa ajasta vaaria. Ainoastaan sairas nosti tuontuostakin päätään nauttien viekkaudestaan ja ehkä ensi kerran elämässään myrskyn raivoamisesta. Se paisui yhäti, tullen hillittömäksi, se riemuitsi ja vihelsi hävittämisinnossaan.

Käy kuten ennustinkin, puheli hän toisinaan. Nyt se pian lannistuu, nyt siitä ei kohta ole mihinkään, nyt se ei voi enää matoakaan vahingoittaa.

Toisten ajatuksenjuoksu oli sekava; he vain hymyilivät mukana hänen oudolle, kummalliselle hymylleen ja panivat sen juomisen laskuun. Heistä tuntui hauskalta istua siinä, missä nyt olivat. Ennenkuin he tiesivätkään, tuli hämärä.

Silloin syttyi välke raajarikon pimeään toivottomaan katseeseen.

— Parasta olisi sytyttää valo, sanoi hän ilkeän voitonriemuisesti. Nyt juuri se taisi sammua majakasta. Ja nyt tuntuu taas rupeavan tuulemaan!

Hän matki sitä vääntäen lapsellisesti, mutta samalla kammottavasti huuliaan, jotka olivat halkeilleet ja haavoittuneet taudista — huu, huu, näin se panee! Ja kun hänen täytyi yskänsä tähden keskeyttää, kuulivat toiset saman äänen, ainoastaan suurempana ja hurjempana kaikessa pimeydessä ja autiudessa, kulkevan tuvan katon ylitse, huu, huu.

Nyt he ymmärsivät, että olivat antaneet petkuttaa itseään, ja nauroivat sydämestään sille kuin ainakin onnistuneelle ja hyvänsävyiselle kepposelle. Oli liian myöhäistä ryhtyä mihinkään, ja kaikki olikin ehkä ollut vain turhaa hälyytystä. Juotiin ja pelattiin vielä jonkun aikaa, kunnes alkoi nukuttaa. Ainoastaan majakanvartia muisti vielä levottomuutensa, mutta lohdutteli itseään sillä, että vaikkakin siihen voi olla aihetta, ei hän voinut syyttää itseään velvollisuutensa laiminlyömisestä.

Seuraavana päivänä huomattiin haaksihylky maalta päin. Pari ruumista löydettiin ja jotain irtainta, josta laiva voitiin tuntea. Tutkimus osoitti majakkatulen sammuneen. Polttoainetta oli kyllä, mutta jokin koneistossa oli joutunut epäkuntoon. Kapteeni ja yksi mies oli kateissa, mutta ei ollut pitkältä hakuaikaa, sillä talvi jääti pian vedet. Sen mukana levisi unhotus kaiken yli.

Eräs veljeksistä ei ensi alussa voinut helposti rauhoittua. Hän oli nuorin ja luultavasti hentoluonteisin; hän ei ollut vielä nähnyt muuta maailmaa, kuten toiset, eikä siis tottunut sen tapaan, että ei saa olla liian arkaluontoinen edesvastuuseensa nähden. Hän moitti itseään siitä, ettei ollut auttanut, ja oli jonkun aikaa raskasmielinen ja kärsimätön. Hän ei saanut puhua tapahtumasta, sillä jokainen viittaus siihen tuotti hänelle sairaan veljen pilkan ja parjaukset. Tämä tunsi melkein vihaa noita outoja vainajia kohtaan ja tekaisi heitä vastaan syytöksiä mitä tyhmimmästä ja rikollisimmasta huolimattomuudesta laivan ohjaamisessa. Tämä pakko syvensi nuoremmassa veljessä vaikutelmaa, mutta tuskin se sentään jätti jälkeensä vallan syvää arpea, sillä ennen joulua hän taas oli entisellään. Hän oli voimakas, rohkea ja hilpeä nuori mies, nimeltä Mauno.

Keväällä, kun meri pääsi kahleistaan, ruvettiin taas puhumaan hylystä. Tiesi millä perusteella kulki huhu, että siellä oli rahoja; pian sai se varmuuden muodon ja summa voitiin sanoa taalereissa. Pojat, jotka ennen sen enempää ajattelematta olivat katselleet, kuinka etumaston kehrä oli murtanut tähden kirkkaaseen jääkattoon, näkivät sen nyt keinuvan ylös-alas aalloissa ja viittovan kaikenlaisia luvaten. He makailivat pitkät ajat kokkanuora kiinni ja tuijottivat syvyyteen; he luulivat näkevänsä jos minkälaisia rikkauksia ja tavoittelivat niitä haroilla, jotka tavallisesti takertuivat touvistoon jääden sinne. Sen pitemmälle ei päästy, sillä syvyys oli liian suuri. Aikaihmisiä pidätti tästä pelastusyrityksestä vaisto, joka sanoi sen hyödyttömäksi, sekä rehellisyys, sillä jos rahoja oli, oli niillä omistajakin.

Mutta raajarikko, joka makasi säyläsohvallaan, tuli aivan kuin noidutuksi tämän kuullessaan; hän väänteli ajatusta samalla kuin itse kiertelehti tuskissaan, hänen katseensa jäätyi ja koveni yhteen paikkaan tuijottavaksi. Miten hän lie puhunutkin, tosiasia on, että hän sai veljet myöntymään ja tehtiin suunnitelma. Maunon, joka oli hyvä uimaan, tuli sukeltaa noutamaan aarretta, ja koko hanke oli pidettävä salassa. Itse täytyi hänen ruveta johtajaksi, vaikka ei ollut käynyt oven ulkopuolella sairastumisensa jälkeen. Eräänä aamuna ani varhain käytiin toimeen.

Suuri vene pantiin kuntoon ja takateljot peitettiin patjoilla, sairas kannettiin peitteessä rantaan ja asetettiin niille. Ilma oli kolea, hän yski melkein kasaan itsensä, kierrellen kuin ankerias lipossa; hänen kasvonsa kävivät mustiksi kuin hukkuneella, ja puolikuolleena hänet laskettiin veneeseen. Hän näytti kamalalta auringonvalossa, maatessaan likaisena likaisella vuoteella läkähtymäisillään haukkoen henkeä. Sormet hapuilivat kynsimäisen koukistuneina särystä, yskä oli kumeampiäänistä kuin veden loiske venettä vasten, ja ajettuneita, märkiviä silmäluomia pakotti kirkkaassa valossa. Mutta hänen noiduttu tahtonsa voitti aina, hän laski leikkiä ja nauroi, vaikka se tuotti aina yskänpuuskan, ja kun he tulivat paikalle, kurotti hän päätään veneenlaidan ylitse, varovaisesti tunnustellen kuin mato ryömiessään maasta esiin.

Hänet asetettiin laakealle kalliolle niin, että hän saattoi nähdä kaikki; siinä hän makasi helteen lisääntyessä ja unohti tuskansa hyvinvoinnissaan ja innoissaan. — Toiset pitelivät pingotetulla nuoralla venettä laivahylyn kohdalla, Mauno riisuutui, pani nuoran vyötäisilleen, otti kiven syliinsä painoksi ja syöksyi päistikkaa veteen.

Hänen piti ensin katsastaa paikkoja ja koettaa, kuinka kauan voi pysyä veden alla. Raajarikon piti laskea aika suuresta merimieskellostaan, että tiedettäisiin sitten myöhemmillä kerroilla milloin hänet piti vetää ylös, jos liian kauan viipyisi.

Hän viipyi jotensakin kauan. Veneessä-olijat, jotka näkivät hänen valkean ruumiinsa katoavan, hapuilivat peloissaan nuoraa; raajarikosta tuntui kello seisovan, niin hitaasti kulki sekuntiviisari. Hänen täytyi painaa se korvaansa vasten ja pidättää yskäänsä, voidakseen kuunnella. Äkkiä pisti Mauno päänsä esiin aivan toisesta paikasta kuin he olivat odottaneet, hymyilevänä, punaisena ja kiiltävänä, läähättävästi hengittäen. Kun hän kykeni puhumaan, huusi hän iloisesti ja meluavasti, kuten uivilla on tapana:

— Se näytti puhtaalta ja siistiltä, kansi oli tyhjä. Oikein se näytti kummalliselta, saattoi erottaa kaikki tarkkaan. Oli kuin kaikki olisi ollut isompaa. Edessäpäin oli touveja, muutamia katkenneita vantteja. Siellä alla oli jotain, mitä lie ollut.

Raajarikon katse kiilui ahnaasti, ja kello kilahteli ketjua vasten.

— Siitä sinun olisi pitänyt ottaa selvä. Se voi olla matka-arkku. Sinun pitäisi pitää nuora varalla ja panna silmukka sen ympärille.

Ja tuskin hän malttoi odottaa, kunnes veli jaksoi mennä taas alas.

Mutta Mauno seisoi hyvätuulisena ja hiljaisena veneessä hengähtääkseen. Kun hän oli valmis, pisti hän käsivartensa irroitetun nuoran silmukkaan, otti uuden kiven ja sukelsi.

Heidän hankettaan valaisi nyt iloisuus, joka valtasi jokaisen. Meri päilyi vaaleansinisenä, ja hilpeät pikku laineet tanssien lipattivat rantakallioita vasten. Pienet pilvenhattarat kuvastelivat epäselvästi karehtivassa pinnassa, ja oli kuin olisi alapuolella ollut samanlainen keveä, valoisa avaruus. Näköpiirin rajassa uiskentelevat saaret olivat tuskin kiinteämpää ainesta; ne kimmelsivät sinertävän hopeisina. Raajarikonkin täytyi huomata, kuinka kaikki oli iloista. Sekava ajatussarja lensi hänen päänsä läpi, kuinka kaikki nyt näytti toiselta verraten siihen ympäristöön, missä hän viime kerralla oli ollut, kun meri ärjyi vaatien hänen henkeänsä, sokeana, viheriänmustana ja jäisenä. Mutta hänen huomionsa kiintyi kelloon. Kesti kauan. Määrätty aika oli kulunut. Ehkäpä Mauno siellä askaroitsi arkun ja silmukan kimpussa. Parasta antaa vielä sekunti aikaa! Nyt sekin kului. Vetäkää nuorasta!

Veljet tottelivat, ja nyt syntyi silmänräpäyksen kestävä kamppailu heidän ja syvyyden välillä; nuorassa kiskoi ja rapisteli. Mauno sukelsi esiin. Hän oli nyt väsyneempi kuin edellisellä kerralla ja tarttui innokkaasti veneenreunaan. Kesti hetkisen, ennenkuin hän voi puhua ja saada takaisin reippaan, uskaliaan äänensävynsä.

— Olitte vähällä saattaa minut kiipeliin, hän sanoi. Nuora oli touvisolmun alla. Minun oli muutenkin vaikea saada sitä irti, ja sitten vielä veditte lisäksi.

Raajarikkoa ei tämä huvittanut.

— Sinähän olet nyt ylhäällä, huusi hän. Mutta miksi et ottanut mitään mukaasi? Matka-arkku…

— Ei se ollut matka-arkku.

— Miksi sanoit sitten niin? Mikä se sitten oli?

Mauno kiipesi veneeseen ja seisoi nyt väristen alastomuudessaan. Hän piti käsiään ruumiista kaukana katsoen heihin inhoten ja melkein epäillen.

— Se oli ruumis, vastasi hän synkästi. Se oli kietoutunut köysiin ja oli vääntänyt itsensä aivan kieroon. En koskenut siihen, en toden totta. Kuljin aivan sen ohitse liki sen kasvoja ja silloin, yhtäkkiä sen näin.

Hän oli vielä näkevinään ruumiin edessään, irvistelevänä, inhottavana ja viheliäisenä, pussimaisen paisuneine, sinertävine lihaksineen ja suurine keltaisine hampaineen. Hän sylkäisi ja puhui teeskennellyn hilpeällä, reippaalla äänellä.

— Hauskempaakin voi olla. En ole juuri halukas enää tuohon. Kuinka monta tahdotte saada käsiinne? Minua paleleekin kovasti, en ikipäivänä ole tuollaista vettä nähnyt. Jos minun pitää sinne vielä mennä, saatte antaa minulle ryypyn.

— Sen toki saanet. Ja he ryyppäsivät kukin vuorostaan.

Mutta Mauno oli vielä kahden vaiheella, hänen kasvonsa olivat verekkäät ja punaiset paineesta, silmänvalkuaiset olivat verestävät ja ympärystät pöhöttyneet kuin yöllisistä hurjasteluista. Hän näytti paljoa vanhemmalta kuin äsken.

— Mitä minä siellä teen? sanoi hän. Antaa sen jo olla.

Raajarikko vallan raivostui näistä estelyistä.

— Ethän vain pelänne ruumiita, sähisi hän. Sinusta ei ole mihinkään. Olet minua kurjempi. — Ja hän sadatteli kohtaloaan, että oli pakotettu makaamaan avutonna toisten kiusan esineenä. Se naula veti, Mauno pyysi neuvoa.

— Sinun pitää katsoa kajuuttaan. Siihen kai kykenet?

— Kykenisinpä kyllä, jos ei ovi olisi lujasti kiinni. Siltä ainakin näytti minusta. Se on voinut turvota.

— Siinä tapauksessa taot sitä kivellä, ennenkuin luovut tuumasta. Käsitätkö?

Mauno käsitti.

— Minä teen niin. Mutta pitäkää varanne, kun vedän nuorasta.

Ja hän valitsi entistä raskaamman painon, jossa oli terävä särmä.

— Kun nyt kerran täytyy, sanoi hän vaappuen veneenreunalla ja tähdäten tullakseen oikeaan paikkaan mahdollisimman kauas edellisestä. Sitten hän katsoi viivytellen ympärilleen, kuin olisi halunnut ottaa oikein paljon päivänvaloa mukaansa, hengähti syvään täyttääkseen rintansa ja molskahti veteen raskaasti ja äkkiä kuin hara.

Veljistä tuntui melkein kamalalta nähdä hänen valkean ruumiinsa uppoavan pimeyteen. Vaikka valaistus ei ollut muuttunut, ei vesi enää ollut niin iloisen näköistä. He aavistivat miltä hänestä mahtoi näyttää. Kaamea viheriä avaruus, jota myrsky myllertää vaahtopäisten harjojen välillä, pohja kallioineen, mutineen, kiviröykkiöineen autiona, kylmänä, ahdistavana, mustat varjot onkaloissaan — koko kuollut maailma tuolla alhaalla meren pohjassa.

Se ei ollutkaan kuollut; yhtäkkiä sieltä kuului kumea, kova pamahdus ja senjälkeen toinen niin voimakas, että melkein säikähdytti.

Ennenkuin he ehtivät ajatellakaan, että se johtui kivellä takomisesta ja että vesi vahvisti äänen suurta, tyhjää laivanrunkoa vastaan, tapahtui jotain kummallisempaa, pahempaa. Valkeanvihreä ainejoukko tunkeutui pyörteissä veden pinnasta, työntäytyi sen yläpuolelle ja aukesi ammottavan suuriksi kuplarenkaiksi, kuin jonkinlaiset näkymättömät olennot olisivat hengähtäneet viimeisen henkäyksensä. Se oli ilma, joka oli suljettu syvyyteen uponneen laivan muassa; jälkeenpäin se huomattiin, ei silloin vielä. Oli kuin kaikki kuollut, ihmiset, laiva, kaikki minkä vesi oli ottanut elävältä ja tukahduttanut, sukupolvia kestänyt kauhu ja kylmyys, olisivat pyrkineet ilmoille ja päivänvaloon ja aavemaisen matalasti päästäneet kuuluviin huudon. He kuulivat sen myllerryksenä, jonka muodostivat erilaiset äänet ja sanat, valitukset, kiroukset, tervehdykset kotiin, ja samalla he tajusivat, että se oli vain särkyvien vesikuplien poreilua, jonka he kuulivat. Ilmaan levisi jääkylmyys ja inhottavan paha haju, joka suussakin maistui.

Kaikki kesti vain jonkun sekunnin, ja tuskallisen valppaasti tarkattiin veljen merkkiä nuorasta. Se tuli melkein heti niin kiivaana nykäyksenä, että oli vetää heidät kumoon, mutta he rohkaisivat mielensä ja vetivät. Ensin se tuntui elottomalta painolta, sitten vauhti auttoi sitä eteenpäin, niin että se sukelsi esiin itsestään heidän eteensä.

Se oli Maunon paljas valkea ruumis, mutta liikkeet eivät olleet hänen, eivätkä kasvotkaan. Ne olivat tuskin elävän kasvot, silmät olivat lasimaiset ja kaksin verroin isommat kuin tavallisesti, huulet verille purrut ja leukapielet lukossa, ihon väri oli viirukas sekoitus kalpeata ja verestävää, joka oli jo jäykistynyt ja mustunut. Hän taisteli henkensä edestä ehtiäkseen veneeseen, mutta jäsenet eivät ottaneet totellakseen, pää vaipui kerta toisensa perästä veden alle ja katse pälyili pelokkaasti taaksepäin. Siellä oli jotain tulossa, niitä oli kaksikin. Olisi voinut luulla näkevänsä kaksinkertaisesti. Mutta vain ensi kauhun vallassa; sillä toinen ei ollut valkea ja hänellä oli vaatteet yllään. Hän oli muuten tuskin ihmisen näköinen muodottomaksi paisuneena, takkuiset hiukset limassa ja nenä pitkänä valkeana nokkana. Vesi hänen ympärillään sai paksun, öljymäisen, sateenkaarenvärisen kiillon, kuin olisi sille valutettu rasvaa.

Pari silmänräpäystä vain sen pää oli näkyvissä vedenpinnan rajassa; se kääntyi hitaasti selälleen jonkinlaisessa kaameassa mukavuudenharrastuksessa, paino veti sitä jaloista alaspäin, ja se vaipui verkallensa syvyyteen.

Mauno oli silloin veneen luona; hänet vedettiin ylös, ja hänen maatessaan jäykkänä tuhdolla oli toisilla aikaa ajatella.

Se oli luonnollisesti yksi alhaalla olevista ruumiista. Se oli seurannut pyörteen mukana, kun Mauno vedettiin ylös, tahdottomana, tottelevaisena joka liikkeelle kuten ainakin esineet, joilla on suunnilleen sama paino kuin vedellä. Se ei olisi pelästyttänyt ketään, ellei se olisi tullut niin äkkiarvaamatta, ja nyt oltiin jo valmiit hymyilyyn. Mutta edellinen ilmiö kaikessa selittämättömyydessään liittyneenä jälkimäiseen teki kaiken taas kammottavaksi.

Mauno tointui hitaasti ja loi silmänsä kohden taivaan sineä; hän makasi liikkumatonna selällään tuijottaen siihen. Hän ei tahtonut siinä vastata kysymyksiin, vaan vasta maalla, ja kun hän nousi veneestä, piti hän silmänsä suljettuina, kuin ei olisi tahtonut nähdä vilahdustakaan merestä. Hän katsoi puhuessaan kallioon väistäen muiden katseita.

— Ei mikään ollut entisen kaltaista. Kun sukelsin, oli pimeämpää kuin ennen, mutta minä näin paljon kauemmaksi. — Ja muisto sai hänet vapisemaan. — Ahdisti kovin rintaa. En luullut pääseväni pohjaan.

Raajarikko tahtoi nopeasti päästä asiaan.

— Sinäkö kolkutit? kysyi hän.

— Minun täytyi. Lukko oli kiinni. Se kuului hyvin kovalta aivan pääni vieressä. Vihdoin sain oven auki. Sitten… Enkö saa lopettaa?

— Tyhmyyksiä! Kuinka se toinen piru tuli mukaan? Oliko se siellä sisällä?

— Kun sain oven raolleen, löi ilma vastaani ja ovi riuhtautui käsistäni. Jokin veti minua alaspäin, korvissa suhisi, kaikki oli yhtenä pyörteenä. Samassa hyökkäsi se kimppuuni, kädet kurkkuani tavoitellen. En nähnyt sitä alussa, en tiennyt mistään mitään, minun piti tarttua siihen pitääkseni sitä loitolla, se oli liukas, kylmä. Kauheaa se oli. Se irvisteli minulle, tahtoi purra, ja minä taistelin sitä vastaan. Näytti siltä kuin…

— Äh, sehän oli kuollut eikä voinut hievahtaakaan.

— Niin sinä luulet. Taidat tietää sen paremmin. Se kaatoi minut kumoon, luulin kaiken olevan lopussa. Tahdoin huutaa, mutta muistin, että silloin menisi henkeni. Se nousisi ilmoille pienenä kuplana. En sitä voinutkaan, kaikki oli lukossa. Mutta kiskoin nuorasta ja niin tulin ylös.

Raajarikko harkitsi hitaasti kuulemaansa. — Se oli kapteeni, sanoi hän, se on selvä. Hän oli juossut hakemaan rahoja ja jäi sinne. Näitkö niitä?

Mauno ajatteli ja värisi. — Minä näin paljon, minä, vastasi hän. Minä näin paljon, minä. — Mutta oli kuin ei hän olisi löytänyt sanoja sitä tulkitsemaan.

— Nyt sinä löydät ne helposti, vai mitä. Tiedät mihin sinun on mentävä. Kaikki käy kuin tanssi.

Tämä oli jo toisista veljistäkin liikaa, ja he häpesivät hänen puolestaan. Mutta he ihmettelivät kuitenkin vaikutusta, jonka hänen sanansa saivat aikaan Maunossa. Ensin tämä ei niitä käsittänyt, vaan seisoi hiljaa katsellen maahan ja pudistellen päätään saadakseen veden korvistaan ja kuullakseen oikein. Jokin kasvoi hänessä, hän hengitti kiivaasti.

— Tarkoitatko, että menisin sinne uudestaan, sanoi hän, pureskellen sanoja kuin ne olisivat sisältäneet jotain tavatonta, — sinne takaisin, tuonne alas?

Raajarikko katsoi kelloon, joka kilahteli hänen vapisevassa kädessään; hän oli niin innostunut tarkkaamaan aikaa, että joka sekunti tuntui tappiolta.

— Tietysti, sanoi hän, mitä varten olisimme muuten tänne tulleet. Joudu matkaan!

Silloin tuli Mauno katsahtaneeksi häneen ja näki hänen vääristyneen ruumiinsa auringonpaisteessa, lähellä itseään. Oli kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut sitä nähnyt, ja hän tuijotti kauhistuneena vaanivaa kovaa irvistystä ja koko tuota aavemaista olentoa. Samassa välähti hurjuus hänen silmistään, ja hän päästi kirkunan.

Siitä ei syntynyt yhtenäistä puhetta, siihen hän ei pystynyt raivossaan, joka heti sai mielettömyyden voiman. Kaikki mielenliikutukset, jotka hän oli kokenut tuon niin lyhyen ajan kuluessa, olivat kuluttaneet sitä lankaa, joka pitää koossa aistimukset ja ajatukset ja jota me sanomme terveeksi järjeksi, ja nyt se katkesi. Vieressä olevat kaksi veljeä saattoivat vain muutamista katkonaisista sanoista arvata hänen kuvitelmansa ja vasta jälkeenpäin, sillä nyt he saivat kylliksi tekemistä.

Hän tahtoi hyökätä raajarikon kimppuun ja työntää hänet mereen, hän sekoitti hänet jumala tiesi minkälaisiin yhteyksiin kuolleen kanssa, jota vastaan hän oli vedessä taistellut ja joka oli ollut vähällä voittaa hänet. Täällä maalla hän tahtoi kostaa, syvyyden piti saada omansa takaisin ja pitää se. Jähmetys, pimeys, viha eläviä vastaan piti ajaa sinne, mistä se oli kotoisin.

Kirkkaassa päivänvalossa sukeutui tässä näytelmä, niin kamala, käsittämätön ja ihmeellinen, että äkkinäinen katsoja ei olisi uskonut sitä todelliseksi, vaan luullut näkevänsä hullua, kauhistavaa unta. Siltä tuntui niistä osanottajistakin, joilla oli järki tallella.

Mielipuolen voimat olivat kasvaneet kaksinkertaisiksi, hänen paljas, märkä ruumiinsa luiskahteli käsistä, ja kallio oli liukas. Hänen jalkainsa juuressa oleva avuton raukka oli vähällä saada hengellään maksaa ahneutensa, hän ryömi kallion reunalla ja ulvoi ja rukoili puolestaan äänellä, joka tuskin oli inhimillisempi kuin hänen riehuvan veljensä inhoa ja vihaa ilmaisevat huudot. Hyökkääjän alastomuus ja mielettömän hurjat liikkeet muistuttivat eläintä, ja oli hirveätä nähdä hänen tallaavan jaloillaan tuota raihnaista miehen jäännöstä. Molemmat toiset veljet olivat, hämmästyksissään noiden kahden muuttuneista, käsittämättömistä olennoista, vähällä antaa kaiken mennä menojaan, mutta valitus piti heidän sääliään hereillä. Heidän ei olisi onnistunut tehdä mitään, jolleivät olisi huomanneet nuoraa, joka vielä riippui Maunon käsivarressa. Siihen he saivat hänet takertumaan ja kiedotuksi.

Hän ei sitten enää ollut niin hurjistunut, kun sai olla katsomatta merelle ja veljeensä. Hänet raahattiin metsään, ja siellä hän vähitellen rauhoittui. Mutta kauan kesti puhutella, ennenkuin saatiin hänelle vaatteet päälle, sillä mielipuolen kuume ja pelko kaikkea painoa vastaan ahdisti häntä jo. Hänet piti viedä kotiin maanteitse. Se kävi hyvin, ja kun hän oli saatu vuoteeseen, vaipui hän tainnoksiin kovassa kuumeessa.

Terveytensä hän sai takaisin, mutta pahemmin kävi ymmärryksen. Usein se oli palaamaisillaan, mutta silloin ajatukset taas takertuivat. Hän muisti selvästi ja tarkkaan kaiken, mitä oli kokenut laivahylyn luona, ja hän puhui siitä jokaiselle, jonka tapasi, mietiskeli sitä ja vaipui siihen lapsenomaisella kauhulla. Hänellä näytti olevan sellainen käsitys, että hänen jalkainsa alla oleva maa oli ohut ja hauras kuin jää, joka voi milloin tahansa murtua avaten pohjattoman kauhujen kuilun. Menneensyksyinen omantunnon haavakin aukeni ja syöpyi suuremmaksi; hän luuli olevansa ikuisesti kadotettu sentähden, että oli laiminlyönyt auttamisen. Kun hän vaipui tylsyyden tilaan, tuotti se hänelle itselleen samoinkuin muillekin lievitystä.

Veljeään hän ei ollenkaan kärsinyt näkyvissään, mutta kun tämä pian kuoli, ei se tuottanut hänelle parannusta. Meri oli jäljellä, ja hän pelkäsi sitä kuin kavalaa eläintä tai pimeyttä. Hän kuljeskeli vaaratonna, toisten auttamana, jotka eivät paljoa enempää ymmärtäneet, haparoivin, varovin askelin kuin yönvanhalla jäällä keinuvin liikkein kuin olisi siten tahtonut tehdä painonsa niin pieneksi kuin suinkin. Kun hän näki vilahdukseltakin vettä, kääntyi hän äkkiä, mutta katsahti siihen kuitenkin salaa kuin johonkin persoonallisesti elävään, salaperäiseen olentoon, joka hurjana ja kavalana vihaa ja pettää ihmisiä. Vaikka vedenpinta olisi päilynyt auringossa kuinka valoisana ja huolettomasti hymyillen, näki hän siitä aina tuijottavan myrskyn vaaleanvihreän silmän ja kaiken sen, mikä piilee sen syvyydessä tuntematonna, ihmismitan voittavana, ihmisajatuksen yli käyvänä. Niin sai hän elää saarellaan kuolemaansa saakka.

Sanaton.

I

Kylä sijaitsi vuorien keskellä juuri siinä kohden, missä tunturiseutu astui viimeisen porrasaskeleen laajalle, matalalle rannikkoseudulle. Siihen aikaan oli metsä korkeampaa ja tiheämpää kuin nyt ja ulottui kaikkialle, missä puitten kasvua eivät vesistöt valtavine syys- ja kevättulvineen ehkäisseet eivätkä rakennelleet patoja tulvan tuomisista, jotka sitten kasvoivat harmaata pajupehkoa. Mutta siinä oli joki, jonka avaraan alhoon ihmiset jo varhain olivat asettuneet asumaan. He olivat ojittaneet niityt ja kyntäneet parhaimmat pelloksi, iskeneet kirveen ja tulen jättipuiden juureen ja suku suvulta laajentaneet aluettaan. Siinä se nyt lepäsi helottaen etelä-auringon valossa, ei ylen rehevänä, mutta varsin hyvänä ja ystävällisenä vuoren rinteillä sijaitsevien punaisten talojen alapuolella. Kapeat peltosarat vivahtelevine laihoineen liittyivät toisiinsa muodostaen juovitetun ja ruudutetun peitteen, jonka kudonnan keveyttä ja hienoutta alkukesällä ei mikään kyennyt voittamaan. Yksinpä suoniittyjen pienet ladotkin loistivat silloin hopeanharmaina muistuttaen hajallaan olevaa, lepäävää laumaa. Maa oli kuitenkin savista ja vaati jokseenkin kovan työn hoitoonsa. Se aaltoili vielä eikä ollut saavuttanut tasangon rauhaa, se nousi ja laski kuin leveän ja voimakkaan rinnan jähmettyneet hengenvedot.

Heti yläpuolella muodosti joki kokoonpuristuessaan viimeisen putouksen, joka ärjyi lannistumatta kesät talvet. Pakkasessa kohosi siitä valkea usva, joka vyöryi virran mukana peittäen rannat jääkuoreen ennen varsinaisen lumen tuloa. Lapset juoksivat sumuun ja huutelivat nauraen toisiaan, vavahtivat äkkiä ja nauroivat hilpeästi ulos tul tultuaan ja tavatessaan taas toisensa, posket kylmän raikastamina, mutta hiukset kuin iän harmentamina. Alempana joki jäätyi, mutta jää ei koskaan ollut täysin luotettavaa syvyyden alati levottomien, pyörteisten voimien tähden. Usein tapahtui, että joku hukkui siihen, mutta ruumista piti keväällä etsiä paljon alempaa. Käsivarret olivat usein ojennettuina pään yläpuolelle aivan kuin viimeisen huudon hakiessa kotia ja ystäviä; ne olivat jähmettyneet siihen asentoon suonenvedontapaisesti yrittäessään tarrata kaikkeen, mikä oli rakasta ja turvallista. Arkku oli tehtävä hyvin pitkäksi, ja se näytti kamalalta ja uhkaavalta; hauta piti tehdä suuri. Lapsista tuntui, että sieltä voisi kuulua huutoja, kun aurinko ja lämpö tulevat ja irroittavat kaiken sidotun.

Vuoret päättyivät jyrkin, hyvin korkein kallioseinämin. Ylinnä oli metsä, ja koska oli vaikeata kuljettaa puuta sieltä ehyenä, taikka vain kiivetäkin sinne, sai se seisoa paikallaan ja kasvaa ja kaatua villinä ja koskemattomana. Jättihongat muuttuivat luuvalkeiksi puu-luurangoiksi, joissa kotkat pesivät tapansa mukaan, kuusenlatvojen muodostaman kovan, okaisen ääriviivan yläpuolella. Kun kaikki oli verhottuna valkeaan, säteili ja paloi koko tienoo aamu- ja ilta-auringossa taivaan viheriää lasia vasten kuin jääkukat ikkunaruudussa, ainoastaan paljon suurempana kooltaan etäisyydestä huolimatta. Kaikki oli jäykkää, suurta ja kummallista kuin unesta mieleen jääneessä maassa, siellä tapahtuneitten ihmeellisten kokemusten häivyttyä muistosta.

Vuodet läpeensä tarttuivat kalliot joka ääneen, joka syntyi niiden keskessä, ja leikkivät palloa kaiuilla, kunnes ne kuolivat ihmiskorvan kuulemilta. Kun paimentyttö huuteli karjaa kotiin kaikilla hyväilevältä sointuvilla nimillä, silloin syvältä kivestä kaikui sama ääni, ja oli kuin satukansa olisi siellä sisällä myöskin koonnut laumojaan, suurempia, rikkaampia ja koreampia kuin mitä ihmisillä oli. Tai kuin he pilkalla olisivat matkineet onttoja ja köyhiä ääniä, tai vihassa ja vahingonhalussa tahtoneet houkutella luokseen toisten omaisuutta. Näin erilaiselta se voi kuulostaa hetken ja tunnelman mukaan.

Kun rekien kulkuset soivat äänekkäästi pakkasessa joelle vievällä tiellä ja äkkiä katosivat mutkauksessa, silloin kuulosti jäljellejääneistä, kuin ne olisivat suoraan menneet vuoreen ja laulaneet edelleen sen sisällä kiemurtelevilla poluilla, jotka olivat lukitut kuolevaisilta ja mistä ei kuitenkaan yksikään ollut koskaan palannut takaisin.

Kaikki suljettu ja salaperäinen, vuosisadasta vuosisataan ahdistettu ja unohdettu, se tuli seudun asukkaille tunteen taustaksi. Ääniin tuli syvä, verhottu sointu, joka jäi korvaan soimaan. Lujien kulmien varjostamat silmät katsoivat miettiväisinä eteensä vakavassa ja ikäänkuin juhlallisessa rauhassa arkipäivän yksinkertaisimmissakin askareissa. Huulet olivat lujasti suljetut, ja vaikeneva näytti kuuntelevan sisäänpäin.

Siellä kasvoi voimakasta kansaa, tottunutta hillitsemään itseään, mutta kuuroa sielunsa liikkeille, hiljaista toimessaan, hiljaisempaa ilossaan.

II.

Kerran kuoli siellä mies, ja koska perheen hyvinvointi oli jo ennestään järkytetty useitten onnettomuustapausten johdosta, täytyi lasten lähteä kotoansa vieraaseen palvelukseen. Vanhimman tyttären nimi oli Ingert; hän ei ollut vielä täyskasvuinen, mutta hänestä näytti tulevan suuri ja voimakas ja kauniskin. Hän tuli erääseen naapuritaloon, jonka isäntä oli nuori ja naimaton ja jolla oli äitinsä talossaan. Se oli arvossapidetty, hyvä ja rikas pesä, ja hänen oli siellä hyvä olla. Hän sai yhä enemmän ja enemmän toimia huostaansa sitä mukaa kuin voimat ja ymmärrys kasvoivat. Silloin hänen luonteensa muuttui iloisemmaksi, kun hän tunsi olevansa hyödyksi, muutoin häntä vaivasi tieto siitä, että oli vajonnut omistavien luokasta ja nyt oli toisten käskettävänä. Vaikeinta oli olla kotiseudulla siinä asemassa, sillä ne, jotka hänet näkivät, saattoivat ajatella samaa kuin hän, ja hänen oli torjuminen luotaan heidän aavistettu säälinsä.

Vihdoin rupesivat nuoret pitämään toisistaan. He eivät sitä osoittaneet sanoin eivätkä ilmein, päinvastoin tulivat he vieraammiksi ja melkein tylyiksi käytökseltään. Kumpikin säilytti omaansa jonkinlaisella pelolla, joka tuli aremmaksi ja ylpeämmäksi tunteen heissä yhä kasvaessa. Miksi niin piti olla, sitä he eivät ajatuksissaan selvittäneet, yhtä vähän kuin miksi pilven varjo toi tuulta ja kylmää mukanaan; siinä ei auttanut muu kuin kietoa vaate tiukemmin ympärille. Jos he tutkivat sydäntään, tuntui heistä, että rakkautta, joka olisi yhtä syvä ja voimakas kuin heidän omansa, tuskin voi olla olemassakaan, se oli yhtä mahdotonta kuin että myrskytuuli voisi puhaltaa kahdelta eri taholta. Tuntiessaan oman arvottomuutensa tuli kumpikin siihen havaintoon, että häntä ei toinen voinut pitää yhtä arvokkaana kuin hän itse piti toista, eikä kumpikaan tahtonut tyytyä vastaamaan valheella rehelliseen huutoon. Tytöstä oli myös köyhyytensä esteenä avioliittoajatukselle.

Muutoin he olivat kyllin onnellisia saadessaan elää toistensa rinnalla ja antaessaan työn täyttää tunnonrauhalla päivän. Pitkään aikaan heidän mieleensä ei johtunut edes pyytää enempää. Mies ei olisi tahtonutkaan tehdä äitinsä mieltä vastaan, sillä tämä ei ollenkaan tahtonut miniää taloon. Hänellä oli syöpähaava rinnassa, joten hänellä ei ollut pitkälti elon aikaa. Sen tahtoi hän elää rauhassa ja tuntea tahtonsa vallitsevan voimakkaana ja lujana, kunnes hetki oli käsissä, jolloin sen tuli kääntyä pois ja särkyä. Hän katsoi elämään synkästi, mutta rohkeasti eikä tahtonut verhota sitä ilon valepukuun. Se sai leikkien kulkea edelleen tapansa mukaan, sitten kun hän itse oli kätkössä, mutta nyt hän tahtoi olla hymyilemättä ja suutaan vääntämättä, koska selvästi tiesi, minkä arvoista se oli. Hän piti paljon Ingertistä juuri tämän hiljaisuuden tähden, jonka hän luuli sisältävän samaa kylmyyttä kuin hänen omansakin, ja hän oli ystävällisempi hänelle kuin muille, syystä että ei saanut tarpeetonta tuttavallisuutta vastaukseksi. Niin kului aika, kunnes äiti kuoli.

Nyt tiesi mies, Gabriel oli hänen nimensä, että jos hän ollenkaan puhuisi, pitäisi sen olla kuolemantapauksesta aiheutuneiden muutosten yhteydessä. Mutta se oli vastaista hänen sopivaisuudentunteelleen, hänestä tuntui kiittämättömältä heti sellaisen tappion jälkeen täyttää aukko ja kääntää suru iloksi. Äiti oli ottanut suuren sijan ja jättänyt jälkeensä voimakkaan ja juhlallisen muiston; yksin huoneessa vallitsevan ilman ihmeellinen kylmyys tuntui henkivän puhtautta ja hiljaisuutta, jota ei ollut rikottava. Poistunut oli vielä heidän keskellään, ja hänen haamuaan ei pitänyt pelottaa pois ja sulkea ulos pimeyteen, ikkunasta katsomaan toisten iloa.

Se, minkä hän sai ja mitä hänen tuli tehdä oli: puhutella Ingertiä ja kysyä, tahtoiko hän jäädä kuitenkin taloon, vaikka hän nyt oli yksin, ja tarttua siihen peräsimen osaan, jonka vainaja oli jättänyt. Aika sai sitten rauhassa tuoda mukanaan sen, mikä oli tapahtuva, jos yleensä jotain oli tapahtuva.

Mutta kun Gabriel kysyi häneltä, ääni hillittynä ja määräperäisin sanoin, ei hän voinutkaan hallita katsettaan. Se hymyili ja hyväili tulevaisuuden mahdollisuutta; siihen syttyi loiste heidän seisoessaan eteisenportailla, silmäillen maaliskuun illassa hämärtyvää maisemaa ja kevätvalon leikkiä lumella. Ja Ingert näki loisteen.

Ja Ingert oli hyvin ylpeä, ja hänen ajatuksensa oli nopsa ja terävä.

Hän ei ole koskaan ennen katsonut minuun noin, ajatteli hän, olen kaunis hänen mielestään, hän tietää, että olen köyhä, ja tahtoo minua jäämään tänne yksin kanssaan. Jos hän olisi ajatellut pitemmälle, tarkoittanut jotain enempää, olisi hän nyt sen sanonut. Jos jäisin, voisi siitä koitua minulle häpeää, sillä en voisi mitään kieltää, jos hän oikein pyytäisi. Vaikkapa hän vain teeskentelisi rakkautta. Tiedänhän, mitä miehelle voisi pälkähtää päähän, jos asuisimme täällä turvallisesti ja tottuneina yksinäisyyteen.

Ja juuri siksi, että hän itse rakasti niin suuresti, tarttui hän kovemmin ja ankarammin sydämeensä. Hän tiesi kyllä, että jos niin olisi tapahtunut, olisi se kunnon miehen puolelta, kuten Gabriel oli, johtanut avioliittoon. Taikka, jos hän pitäisi varansa, voisi hän houkutella tämän siihen kunniallisella tavalla, huolimatta köyhyydestään. Mutta pienintäkään viekkautta tai rumaa keinoa käyttäen ei hän tahtonut saavuttaa onneaan, jos sitä sanaa ollenkaan sopi käyttää, ei Gabrielin suhteen, vaikka hän muihin nähden saattoi katsoa sellaista yhtä ennakkoluulottomalta kannalta, kuin oli tavallista hänen piirissään. Nyt tarvitaan rohkeutta, ajatteli hän, ja samassa oli hänellä sitä yllin kyllin ja hän pysyi lujana päätöksessään.

Ei, sanoi hän, ei hän tahtonut.

Ja Gabrielin silmissä loiste sammui. Hänkin kävi tilille rakkautensa kanssa ja tarttui siihen kovasti ja vakavasti.

Hän ei vastaa rakkauteeni, ajatteli hän. En sitä koskaan ollut toivonutkaan. Ainoastaan että ehkä joskus… Mutta niin ei pitänyt käymän. Hän on oikeassa; jos hän niin tuntee, on parasta heti erota.

Ja täten oli hänelle vielä mahdottomampaa kuin ennen antaa edes vilahdukseltakaan nähdä, mitä hän oli tarkoittanut. Heidän hyvästijättönsä oli lyhyt, mutta ystävällinen. Hyvänä isäntänä ja hyvänä palvelijana he erosivat, mutta raskaat olivat heidän askeleensa toistensa luota.

III.

Ingert ei tahtonut jäädä paikkakunnalle. Oli mahdotonta elää siellä, ajan pitkään yhä enemmän etääntyen hänestä, nähdä hänen ottavan vaimon, tanssia hänen häissään, kohdata hänen lapsiaan. Jos taas sattuma veisi heidät yhteen, uhkasi vaara uudestaan, sillä nyt, paremmin kuin koskaan, Ingert tiesi olevansa olemassa vain Gabrielia varten. Hän meni pois hakemaan uutta palveluspaikkaa, alemmaksi jokivartta ja sieltä etemmä etelään, tasankomaalle.

Hän sai paikan erään talonpojan luona, jonka nimi oli Nils. Tällä oli hallussaan paljon maata ja väkeä, ja hän oli kaikkien arvossapitämä ja hyvä, vakava mies. Vähän aikaa oli hän ollut leskenä, ja hänellä oli pieni poika.

Hän kiintyi vieraaseen tyttöön, joka toimitti hiljaa ja arvokkaasti askareensa ja ehti siten enemmän kuin muut iloisuudellaan. Hän näytti kuuluvan eri piiriin kuin kanssapalvelijat, tahtomattaan pysyttäytyen heistä erillään. Tällaiseksi hänet teki, lukuunottamatta luonnon antamia taipumuksia ja hiukan surunvoittoista muistoa erilaisesta syntyperästä, rakkaus ja kaipuu jätettyyn.

Jos hänellä olisi ollut samat tunteet kuin minulla, ajatteli tyttö, olisi hän jo seurannut minua ja noutanut minut pois. Nyt olisin heti suostunut. Olenhan minä alati siellä, vaikka täällä näytän elävän. Joka yö minun täytyy sinne siirtyä, vaikka en sitten muista, mitä olen nähnyt. Hänen äänensä kuulen valveellakin omituisine sointuineen, joka siellä liittyy joka ääneen. En olisi niin väsynyt, jos todellisuudessa saisin kuluttaa jalkani sinne vievillä poluilla. Hyvä on, ettei häntä sattuma saata likelle, sillä silloin olisi arpani heitetty. Näin ei voi elämäni jatkua; minun täytyy, täytyy unhottaa.

Kun isäntä jonkun ajan kuluttua kysyi Ingertiltä, tahtoiko tämä tulla hänen vaimokseen, kalpeni hän sen sijaan että olisi punastunut.

Kohtalo niin tahtoo, ajatteli hän. Se on hyvä ja vakava minulle, ja jos se taivuttaa minun päätäni niin, että tekee kipeää, tapahtuu tämä siinä tarkoituksessa, että näkisin pelastukseni. Velvollisuudessa olen tähän asti löytänyt leponi, vaikka se olikin niukka ja helposti häiriytyvä. Jos nyt omistan sen suurempana ja juhlallisempana, tiedän sen antavan vielä enemmän, vaikkakin se maksaa enemmän. Silloin minun täytyy pakottaa ajatukseni ja sydämeni; sisintä sopukkaa myöten on minusta tuleva sellainen kuin pitääkin. Miehellä, joka tarjoo minulle kättään, on aina ollut minusta korkeat ajatukset. Hän ei ole pyytänyt enempää kuin mitä hänelle voin antaa — elämäni on hän saapa. Tuo toinen minussa kuolkoon. Se on pysyvä minusta kaukana, ja tie sinne sulkeutuu vihdoinkin.

Ja Ingert myöntyi tarjoukseen ja hänestä tuli määräajan kuluttua Niisin vaimo. Hän pysyi entisen kaltaisena, yhtä vakavana ja yhtä hiljaisena. Monet luulivat hänen ylpeilevän asemastaan, mutta kun se soveltui hyvin hänen arvokkaaseen, nuoreen olentoonsa, kunnioitettiin häntä yhtä paljon siitä huolimatta.

Vasta kuukausien kuluttua saapui sanoma tästä lngertin kotipitäjään. Gabriel oli koko ajan ollut levoton ja rauhaton kenenkään tietämättä syytä siihen. Hänen luonteensa mukaista ei ollut istua murehtimaan kadotettua onnea. Eikä kansakaan sillä tavoin käsittänyt elämää. Vaadittiin paljon itseltään, ja jos se ei riittänyt antamaan rauhaa, vaadittiin enemmän ja pakottauduttiin eteenpäin. Niin Gabrielkin teki.

Saadakseen jotain täytettä talvitöistä runsaasti ylijäävälle ajalle rupesi hän rakentamaan lisää taloonsa, vaikka se oli hänelle jo tarpeeksi tilava. Tuollainen hyödytön ylellisyys oli siellä silloin, samoin kuin nytkin, tavallista, ja jos jotkut ihmettelivät, miksi hän yksinäisyydessään niin teki, päätyivät he arveluun, että hänestä tuntui vaikealta asua samassa talossa, johon äidin muistot olivat liittyneet. Itse hän antoi sen selityksen käydä omastaan. Vastahakoisesti otti hän vastaan apua ja yksin haki hän puut metsästä. Siellä kuuli hän jokaisen pakkasilmassa terävöityneen kirveeniskun, joka sattui jäätyneeseen puunrunkoon, kajahtavan takaisin syvältä vuoresta ja vetoreen ketjujen ratisevan sen sisässä. Silloin oli kuin olisi hänen rakennuksensa keralla kasvanut toinen hanke, salassa ihmisten silmiltä, yhtä salaperäisenä ja tuntematonna tarkoitukseltaan kuin hänen omansakin, mutta suurempana ja valtavampana kuten kaikki, mikä on tulevaisuuden porttien takana.

Väliin hän tuumi: Olen antanut onnen mennä luotani ja nyt rakennan sille jotain, joka aina on pysyvä tyhjänä. Tahdon kuitenkin tehdä sen valmiiksi. Mitä ne siellä vuoressa rakentavat? Onko niiden kohtalo sama kuin meidän? Mutta mitä tiedän omastanikaan? Ehkä voi joskus käydä niin, että talo ei jääkään tyhjäksi, ehkä hän tuntee samoin kuin minä. Silloin tulee hän takaisin, ja silloin loistaa tupa häntä vastaan ja sanoo, ettei hän ole poistunut ajatuksistani. Joutuin eteenpäin siis! Kävipä miten tahansa, on hyvä tehdä työtä väsyksiin asti ja nukkua rauhassa. Hän oli ennättänyt saada valmiiksi katon ja huoneet, valkeat ja kajahtelevat tyhjyydessään.

Silloin tiesi sanoma kertoa, mitä oli tapahtunut. Nyt oli hänen mahdotonta kauempaa rakentaa, ja aika kävi raskaaksi.

En voi jäädä tänne, sanoi hän. Täällä ei ole mitään ajateltavaa enää, ei mitään askaroimista. Hän ei minusta välittänyt, hän ei voi enää tulla takaisin. Nyt vasta Gabriel ymmärsi häntä varten rakentaneensa ja että koko hänen toimintaansa oli vahva toivo kannattanut. Hän takoi lukon ja asetti sen ovelle, eikä hänellä sitten ollut mitään, mikä häntä olisi kiinnittänyt sille paikalle.

Minä menen hänen luokseen, ajatteli hän. Se lienee hänelle samantekevää, sillä hänellä ei voi olla pienintäkään aavistusta minusta ja minun tunteistani. Minä sanon, että olen köyhtynyt ja että minun pitää mennä palvelukseen, kuten hänen ennen. Silloin hän antaa minulle paikan, jos mahdollista, sillä ystävinähän erosimme. Ennen olin onnellinen, kun sain vain olla hänen läheisyydessään. Yhtä hyvin voin nyt olla, koska hän silloin oli yhtä kaukana minusta. Tai voin tulla onnettomaksi — samantekevä, kunhan saan olla siellä missä hänkin.

Ja hän jätti talonsa muiden huostaan, sanoi tahtovansa nähdä vähän maailmaa ja katosi. Ei kukaan tiennyt minne tai miksi, mutta hänen selityksensä sai käydä täydestä. Sellaista oli ennenkin tapahtunut, että ihmiset äkillisestä väsymyksestä ja vaihtelunhalusta olivat jättäneet halpa-arvoisena kaiken, mitä heillä oli, kokeakseen sitä, mitä eivät tunteneet ja mikä siitä syystä tuntui elämisen arvoiselta.

IV.

Eräänä aamuna tuli outo mies hakemaan työtä Nilsiltä, joka työskenteli metsässä.

Seisoessaan lumessa, vapaana ja luontevana muutellen asentoa, katsoi hän talonpoikaa tutkivasti ja syvästi silmiin, ennenkuin esitti asiansa. Oli kuin hän olisi tahtonut punnita hänet ja katsoa, mitä hän oli miehiään, ennenkuin pyysi mitään. Siitä Nils piti, sillä hän tunsi arvonsa, ja vaati sitä muiltakin.

Työtä oli saatavissa ja hän sai heti koettaa mihin kykeni. Ei kukaan riittänyt hänelle voimissa ja taitavuudessa, ja Nils päätti ottaa hänet rengiksi kysyttyään ensin hänen elämäntarinaansa ja saatuaan tyydyttävät vastaukset sekä yhtä hyvät vaikutelmat hänen olennostaan. Mies otti osaa työväen ateriaan ja meni heidän kanssaan illalla kotiin.

Ingert seisoi lieden äärellä ja näki heidän tulevan sisään, hiljaisessa rivissä, pitkin, metsänkulusta pehmein askelin, kirveet käsissä. Ensin hänen miehensä, sitten muut ikäjärjestyksessä, ja viimeksi, kun ovi juuri oli sulkeutumaisillaan, tuli vieras.

Ingert kalpeni, hänen katseensa sivuutti niin nopeasti vieraan, että näytti kuin hän ei olisi tätä huomannutkaan. Hän seisoi liikkumatonna hilliten vavistuksensa, toisten ääneti asetellessa työkaluja paikoilleen ja käydessä kehään tulen ympärille.

Nyt oli Gabriel aikonut näyttää hämmästyneeltä, mennä tervehtimään Ingertiä tarkasti harkituin elein ja sanoa hänelle, kuinka kummallista hänestä oli tavata hänet täällä. Tämän kysymykseen olisi hän vastannut kertomuksella, jonka oli opetellut. Ingert olisi osoittanut myötätuntoisuutta puolittain vieraasti, hiukan nyreästikin, koska hänen asemansa Gabrielin suhteen oli niin omituisesti vaihtunut, mutta olisi kuitenkin ollut suloista ottaa se vastaan ja kuulla taas hänen ääntään. Mutta hän yksin näki Ingertin katseen, hänen vavistuksensa ja kalpeutensa punaisessa valaistuksessa, jokin kouristi äkkiä kovasti ja ylivoimaisen lujasti hänen sydäntänsä ja tukahdutti jokaisen äännähdyksen. Kaikkein vähimmin olisi hänelle ollut mahdollista sallia ensi sanansa, ensi liikkeensä Ingertin edessä olla valheen. Sitä hän ei ollut ennakolta harkinnut.

— Olen tuonut muassani miehen metsästä, kuten näet, sanoi Nils.

Ingert ei kuitenkaan katsonut häneen. Hän katsoi hänen takanaan ja päällään liehuvaan varjoon ja värisi ajatellessaan kohta saavansa kuulla hänen äänensä. Nyt siitä oli jo kauan, kun se oli kaikunut hänen unelmissaan, mutta kuten niissä ennen, oli se vielä nytkin oleva menneisyyden kajahtelevan ilman ympäröimä.

— Niin näkyy, vastasi hän ainoastaan.

— Aion pitää hänet täällä, jatkoi isäntä, koska paikka on vapaa ja hän hakee palvelusta. Saat pitää huolen siitä, että hän saa mitä tarvitsee.

Kun asia oli niin yksinkertainen laatuaan, ei hän huolinut edes ottaa selkoa mitä mieltä Ingert oli siitä. Se koski isännän aluetta, ja lyhyt tiedonanto riitti. Jos hän olisi kiinnittänyt huomionsa Ingertiin, olisi hän hämmästynyt.

Ingert tuli kaksin verroin kalpeammaksi ja aikoi painaa sydäntään, ikäänkuin olisi jokin siihen pistänyt. Mutta käsi ei kohdannut rintaa, sillä hän pakotti sen pysymään alallaan. Siinä tapahtui taistelu katkonaisin nytkäyksin. Hän hillitsi myöskin äänensä värähdykset, kun vastasi, mutta vastaus oli yksitoikkoinen ja lyhyt:

— Vai niin! Sen teen!

Nils ei huomannut mitään, ollen väsynyt ja epäluuloton. Toiset ajattelivat: Hän ei ole tyytyväinen, kun asia tuli niin äkkiä. Ehkä hän panee pahakseen, kun isäntä yksin päättää asian. Tahtoa hänellä on kyllä! Mutta heistä ei se seikka ollut erityisen merkillinen.

Gabriel seisoi paikallaan häiritsemättä, kenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Hän katsoi katsomistaan, kun Ingert taas kääntyi tuleen päin ja sen liekki leimahti korkealle sytykkeestä, jonka hän heitti siihen antaakseen siten askartelua vapiseville käsilleen.

Miksi hän niin kalpenee? ajatteli Gabriel. Suuttumuksestako? Eikö hän pidä siitä, että minä, joka olen ollut isäntä, muistutan häntä siitä ajasta. Se minun olisi pitänyt ottaa huomioon. Tuo ei ole hyväsydämisesi tehty häneltä, kun hän näkee minut köyhänä. Ei edes tervehdi! Mutta joka tapauksessa ymmärrän, että minun tulee mennä. Ei, jotain muuta se on, jotain enempää! Mikä puristaa hänen sydäntään samoin kuin minunkin? Samako syy? Taivaan Jumala, olenko erehtynyt? Onko onnettomuuteni paljon, paljon suurempi kuin luulinkaan? Vai eikö tämä ole onnea, surullista onnea, jota en koskaan saavuta, onnea joka tapauksessa! Lieden punaisessa kipuna patsaassa ja kekäleissä, jotka loistivat kuin satulinnat ja luhistuivat maahan kuin elämän jättämät lahonneet sukupolvet, näki hän heidän särkyneen tulevaisuutensa, heidän suuren, kovan kohtalonsa.

Koko illan tuijotti hän sinne katkerana, surumielisenä, tuskan ja juhlallisen surun valtaamana. Mutta hän ei ollut varma, oliko hän asian oikein selittänyt, eikä voinut päättää mitään. Väsyneenä ja tulen lumon vallassa hän tunsi olevansa oikeutettu omistamaan sen köyhän ilon, jonka oli saanut. Tuossa hyöri Ingert eikä näyttänyt huomaavankaan hänen olemassaoloaan, mutta hän kuuli hänen askeleensa, aavisti hänen sydämensä sykinnän, arvasi hänen kukistetut ajatuksensa.

Mutta Ingert ajatteli: Hän rakastaa minua! Miksi hän muuten olisi tullut? Nyt olen hukassa, nyt en koskaan enää saa rauhaa. Nyt palaa elämäni loppuun tuolla lieden tulessa. Kun hän oli yksin Nilsin kanssa kamarissa ja saattoi puhua vapaasti, sanoi hän:

— Sinun ei pitäisi pitää tuota miestä täällä.

Mies hämmästyi. Asia oli jo päätetty ja unohdettu.

— Ketä tarkoitat? Miksi?

— Sinä et tiedä hänestä mitään. En pidä siitä.

Enempää hän ei voinut sanoa, sillä jos hän olisi hipaissutkaan siihen, mitä oli ollut heidän välillään, olisi se ollut samantekevää, kuin jos olisi avannut koko sielunsa, koko haavansa. Siinä samassa olisi kaikki hänen ja miehen välillä ollut lopussa, ja hänenhän piti muistaa velvollisuutensa ja valansa.

Nils oli ensi kerran tyytymätön häneen.

— Se on minun asiani, vastasi hän. Hän on kertonut minulle mitä tarvitsi. Muuten olen hänelle jo luvannutkin.

Tästä Ingert ymmärsi, että päätös ei ollut muutettavissa ja että hänen oli tyytyminen, niin mahdottomalta kuin se hänestä tuntuikin. Hän valvoi koko yön ja mietti.

Ehkä hän menee pois itsestään, ajatteli hän. Ei, sitä hän ei tee. Kerran olemme eronneet. Nyt on kysymys ikuisesta erosta, joka koskee elämää ja kuolemaa. Mutta minun velvollisuuteni on pakottaa hänet siihen, oli sitten toivoa tai ei. Samaten kuin tähän asti emme saa sanaakaan vaihtaa keskenämme. Ei ainoakaan ilme saa kieliä, mitä me olemme olleet toisillemme, mitä olemme toisillemme. Nyt on se aika ohitse, jolloin sanat olisivat auttaneet asiaa. Tuli on välillämme, ja vaikka se kuinka polttaisi ja hivuttaisi, ei mikään saa ilmaista tuskaa.

V.

Aamulla hän oli valkea väsymyksestä, mutta pysytteli suorana ja toimitti askareensa. Vieraalle miehelle hän ei sanonut sanaakaan ojentaessaan hänelle ruokaosuuden muitten keralla. Gabrielin sydäntä kirveli alistuva suru, ja lahja tuntui hänen kädessään nöyryyttävältä ja raskaalta.

Kyllä minä erehdyin, ajatteli hän; eilinen oli vain tuhmaa unta. Häntä varmaankin harmittaa. Mutta jos olen hänelle yhdentekevä, silloin hänelle minun läsnäoloni ei ole mitään siihen verraten, mitä hänen näkemisensä on minulle. Ja siinä tapauksessa, kuinka voisin silloin mennä sanatta pois? Sitä ei voi auttaa; vaikka en koskaan saisi sitä tietää, täytyisi minun kuitenkin tulla tänne takaisin. Tuo iltavalkea, se vetää minua puoleensa kuin yölintua.

Toiset ajattelivat: Me arvasimme oikein. Vieras on hänelle vastenmielinen. Hän kärsii, kun täytyy kysymättä sietää häntä talossaan.

Niin Nilskin arveli. Sitä en olisi häneltä odottanut, tuumi hän itsekseen. Mutta sellaisia naiset ovat. Ehkä tein väärin kieltäessäni häneltä — noh, sitä ei enää voi auttaa, ja se menee kai ohi kuten kaikki muukin.

Mutta se ei mennyt ohi, ei muuttunut muuksi.

Melkein vuoden kulki vieras töissä talon muun väen keralla. Hän ei säästänyt itseään, hän teki kaiken voitavansa saadakseen aikaan parhainta, eikä kukaan ehtinytkään niin paljon kuin hän. Tuvassa hän ei vienyt suurta tilaa eikä millään tavoin koettanut tulla huomatuksi.

Se ei auttanut.

Ei koskaan emäntä häntä puhutellut, ei koskaan katsonut häneen. Kun hänen täytyi ojentaa vieraalle ruoka, tapahtui se ilman minkäänmoista näkyvää epäystävällisyyttä, mutta sanattomasti, aivan kuin tämä ei olisi ollut ihminen, vaan jokin yliluonnollisista ja salaperäisistä olennoista, joille vanhan tavan mukaan annettiin talon uhrit juhlain aikana. Yhtä vaiti ollen otti toinen ne vastaan eikä näyttänyt kummeksivan hänen käytöksensä omituisuutta. Gabriel painoi päänsä alas, ja jos oli tulta liedessä, istui hän siihen tuijottaen vakavana, mutta näöltään tyytyväisenä, ajatustensa ja unelmiensa vankina.

Hän ajatteli ja uneksi tähän tapaan:

Hän ei ollut täällä muiden joukossa, hän ei nähnyt Ingertin liikkeitä, kun tämä kauniina, kalpeana ja hiukan ylpeänä kulki suuressa huoneessa; hän vain kuunteli häntä. Hänen sisäinen silmänsä loi nopeasti kuvia korvan vaarinottamisille. Siihen taloon, jonka hän oli jättänyt tyhjänä ja puolivalmiina talvipakkaseen, kauas kylmien, jäykkien vuorten keskelle, sinne hän siirtyi joka ilta. Yksin hän ei siellä ollut; kaikki, mitä hän oli elämältä vaatinut, vaan ei saanut, se oli hänen kerallaan siellä. Vaitelias nainen, jonka oma hänen sielunsa oli, mutta joka ei siihen tahtonut katsettansakaan luoda, katsoi siellä häneen kirkkaasti, syvästi ja loistavasti, puhuikin siellä. Siellä he molemmat itkivät ja riemuitsivat. Siellä oli lumous heidän väliltään kaikonnut, siellä piti elämä alettaman. Mutta kaikki ei ollut tähän vielä valmista; juhlallisesti ja valoisasti piti se ottaa vastaan. Kaikki suunnitelmat, joita hän ei ollut saanut valmiiksi, vaan jättänyt jälkeensä paleltumaan syntymättömien sielujen tavoin, täyttyivät nyt. Paljon kauniimmiksi kuin hän konsanaan oli nähnyt tai uneksinut, muodostuivat hänen työskennellessään talouskapineet, jotka täyttäisivät kamarit; kaikki oli loistavaa ja rikasta kuin peikon aarteet, sen peikon, joka alkoi rakentaa rinnan hänen kanssaan. Yksitellen ne valmistuivat, ja jokaisesta iloitsivat molemmat kuin lapset ja ihailivat niitä kauan yhdessä. Heidän parhaillaan tätä tehdessään saattoi osa työstä kadota hänen käsistään ja häipyä pois tai koko paikka heidän välillään tulla tyhjäksi. Se ei häntä ihmetyttänyt. Niin on onnen laita, ajatteli hän; kokonaisena ja täytenä sitä ei helposti saa haltuunsa. — Vielä parempaa piti kaiken olla kelvatakseen Ingertille; aikaa oli yllin kyllin. — Taas uudestaan alusta, ja reippain mielin! Vaiva on niin rakas ja siunattu. — Ja väsymättä alotti hän unelmissaan uudelleen työnsä.

Hän istui hiljaa hymyillen, ja hänen silmistään välähtelivät niihin kuvastuvat kekäleet. Ei koskaan aika tuntunut hänestä pitkältä yöhön mennessä.

Mutta joka aamu, kun hän kohtasi Ingertin, hän suuntasi häneen nopean, vaativan ja kysyvän katseen: Eikö se pian tapahdu? Muistatko, missä olimme? Vaikka hän kääntyi pois, näki Gabriel, että katse sattui ja että kalpea välähdys lehahti hänen kasvoilleen ja käsi yritti kohota ylös, mutta pysähtyi heti.

Minä kidutan häntä, ajatteli Gabriel; lie syy kuinka suuri tai pieni tahansa, sama teräs on lävistänyt meidän molempain sydämet. Minun ei olisi pitänyt tulla, enkä saa jäädä tänne.

Mutta koko päivän hän ikävöi ja kaipasi kotiin. Hän oli kuin lumottu ja tunsi, ettei enää vallinnut tahtoansa.

Olen tavannut osani sellaisena kuin kohtalo sen on minulle määrännyt, ajatteli hän, enkä sitä valitakaan. Onhan hän minun läheisyydessäni. Hänelle se ei ole mitään merkinnyt, se on vain loukattua ylpeyttä. Minä olin hänen isäntänsä ja muistutan häntä siitä, minkä hän tahtoo unohtaa.

Tuo kaikki oli tullut tavaksi, josta ei voinut poiketa.

Nils ja väki olivat myös tottuneet ilmaan, jonka vieras oli muassaan tuonut tupaan, eivätkä useimmiten huomanneetkaan eroa entiseen nähden. Tehdäkseen kylmyytensä häntä kohtaan vähemmin huomattavaksi ja siirtääkseen sen epäluulojen ulottuvilta oli Ingert muuttunut kaikkia kohtaan harvapuheiseksi sanoen ainoastaan tarpeellisimmat. Se kuulunee hänen olentoonsa, arvelivat toiset, ja heistä hän oli kaunis ylpeässä, nuoressa arvokkuudessaan, tuskin häntä toivoikaan toisenlaiseksi, sillä ei ainoakaan hänen velvollisuuksistaan tullut laiminlyödyksi.

Miehensä lapseen hän suuntasi kaiken, mikä ei muutoin saanut tulla esiin. Hänestä tuli mitä hellin äiti pojalle, mutta iloton äiti, joka vain antaa eikä koskaan odota mitään itselleen. Kun lapsi oli sairas, saattoi hän kulkea ja kantaa sitä nukuttaen tuntikausia, kuunnella sen vaikerrusta ja omia askeleitaan. Sitten istui hän unohtaen kaiken muun lasta tuudittaessaan, kuin olisi hänellä ollut suru sylissään, ja tuijotti lapsen vaalean pään yli tiheneviin, leveihin varjoihin, ja pimeyteen, joka nousi lattiasta tulvivan virran tavoin. Jos häntä johonkin kutsuttiin, laski hän taakan luotaan kaipuulla, ikäänkuin jostain suloisesta eroten. Lapsi piti hänestä, mutta omalla tavallaan. Se kiintyi häneen, mutta hymyili harvoin hänen läheisyydessään. Se oli hiljainen ja miettivä, kuin olisi nähnyt aikaihmisten maailman vakavassa ja pelottavassa tulevaisuudessa.

Nils kunnioitti Ingertiä vielä enemmän, kun tämä siten kohteli hänen poikaansa, eikä nähnyt vaimossaan mitään virhettä, vaikka häntä joskus ihmetyttikin se, että heidän elämänsä oli niin omituisen juhlallista. Mutta se sopi hyvin hänelle, sillä hän oli hidas ja arvokas luonne, joka oli kokonaan kiinni velvollisuuksiensa täyttämisessä.

Ja niin kului aika.

VI.

Eräänä päivänä, kun talvi taas oli tullut, tapahtui jotain.

Oltiin metsässä kaatamassa puita. Oli satanut paljon lunta. Se oli alkanut ensin sumulla ja sateella, mutta puhdistanut sittemmin ilman kirpeäksi pakkaseksi. Siitä syystä oli lumi tarttunut korkeitten kuusten oksiin raskaiksi möhkäleiksi. Siinä ne riippuivat eriskummaisten, nukkuvien olentojen muotoisina ja pitivät oksista kiinni kankeilla jäsenillään, niin ettei juuri mitään pudonnut maahan kirveeniskujen tärisyttäessä raudankovaa puuta. Nils ei kiinnittänyt huomiota tähän painonlisäykseen, vaan viipyi liian kauan paikallaan hakatessaan erään suuren puun tyveä. Samassa runko taittui kuin lasi ja kaatui suoraan hänen päälleen.

Kaikki kuulivat rymähdyksen seuraavan liian nopeasti viime iskua, kaikki käsittivät vaaran, mutta kukaan ei ehtinyt ajatella mitä oli tehtävä. Ainoastaan vieras mies syöksyi esiin nopeasti kuin petoeläin, kiskaisi isännän luokseen juuri kun isku hipaisi hänen päätään, heitti hänet alleen maahan ja sai hänet pelastetuksi. Kättään hän ei ehtinyt vetää tarpeeksi nopeasti pois. Se sai iskun, ja puun kylkeen jäänyt oksan tynkä repäisi suuren, syvän haavan siihen.

Nils nousi ja katsoi ihmeissään pelastajaansa, ennenkuin huomasi, minkä arvoinen tämän teko oli. Vielä sittenkin kiitollisuudessaan hän kummasteli tämän käytöstä.

Mies seisoi omituisen jäykästi hymyillen, kalpeana, loistavin silmin ja katsoi, kuinka verensä valui valkealle lumelle. Ei ainoakaan piirre vääntynyt tuskasta, päinvastoin näytti se tuottavan hänelle nautintoa ja vapautusta. Hän tuijotti punaisten pisarain tipuntaan, kuin olisivat ne muodostaneet kirjoituksen, jonka selitys oli hänelle suuriarvoinen ja antoi vastauksen lukuisien kysymysten vuohon. Hän liikutti hiljaa huuliaan ja sanoi itsekseen: Niin piti käymän. Niin minun piti toimia ja niin minä toimin. Näin opin tuntemaan itseni.

Hän oli yhtä kaukana ympäristöstään kuin joka ilta lieden äärellä istuessaan, unelmiensa vankina kuten silloinkin.

Kiitos ei tullut kysymykseen, sillä oltiin säästeliäitä sanoissa ja tunteissa kuten ainakin, mutta Nils kosketti melkein kunnioittavasti haavoitettua kättä, kun tarkasti vammaa. Hän kehotti heti menemään kotiin. Voisi olla vaarallista, jos kylmä pääsisi haavaan, sanoi hän.

Vieraan silmä välähti, kun hän kuuli puhuttavan kotiinmenosta yksin, ja nyt kaikki huomasivat, kuinka valkeaksi hän oli käynyt haavasta. Mutta hän hillitsi heikkoutensa, katse kävi taas tyyneksi ja hän oli itsensä lainen. Hän ei tahtonut noudattaa kehotusta, veri sai juosta niin kauan kuin tahtoi, ja vain vastahakoisesti hän sitten salli panna siihen siteen. Kyllä sitä ehtii illalla katsoa, sanoi hän.

Kun he tulivat kotiin, oli emännän asia hoitaa haavaa. Muutamin sanoin sai hän tietää mitä oli tapahtunut ja mitä renki oli tehnyt.

Nyt emäntä varmaankin puhuu hänelle, ajateltiin, nyt kai hiljaisuus katkeaa. Ja siksi katsottiin jännitettynä häneen. Gabriel tahtoi pysytellä syrjässä ja peitti kuin häveten kätensä, jossa maksoittunut veri ja jää rapisi joka liikahduksella. Mutta hänet pakotettiin esiin emännän luo tulen ääreen.

Ingert oli aivan valkea — näytti siltä, että hän käsitti torjutun vaaran sen koko laajuudessa, ja häntä näytti myöskin liikuttavan ajatus uhanneesta tappiosta, arveltiin — hän oli aivan valkea kuin kuollut eikä hän nyt voinut hillitä vavistustaan.

Silmät laajenivat laajenemistaan, hengähdykset olivat lyhyitä ja kiivaita, ja suun seuduilla värähti samassa rajusti ja jäykästi, kuin olisi kiivas ja sekava puhe tahtonut syöksyä esiin. Mutta hän pidätti sen. Hän ei edes katsonut vieraaseen, hänen käteensä ainoastaan. Hänessä on sentään jotain jäätynyttä ja liian kovaa, ajatteli kukin itsekseen ja käänsi pois katseensa tuntien hiukan vastenmielisyyttä. Nuo kaksi saivat seisoa siellä kuin yksinään hiljaisuudessa, punaisessa loisteessa.

Ingert haalisti vettä, liuotti hyytyneen veren ja otti pois siteen. Silloin alkoi veri uudelleen juosta. Hän oli vähällä pyörtyä sen nähdessään, mutta hillitsi itsensä hiljaa ja teki tehtävänsä. Hänen onnistui miltei kokonaan estää kätensä vapisemasta.

Haavoitettu hymyili yhtä kummallisesti kuin silloin, kun oli loukkaantunut, hyvin kalpea oli hänkin, mutta hänen silmänsä ja kasvonsa loistivat. Oli kuin hän olisi nauttinut tuskasta, kun kiinni takertunut liina irroitettiin haavasta, mutta kun Ingert kääri uutta, pehmeää, vavahti suu kuin olisi itku ollut lähellä. Kun kaikki oli valmiina, seisoi hän vielä paikallaan käsi ojennettuna, kuin olisi mielellään läpikäynyt kaiken uudestaan vielä kerran. Hänestä näytti Ingertin liike silmänräpäyksen ajan osoittavan epäilystä, oliko hänen työnsä lopussa. Se saattoi ilmaista myöskin hänen puoleltaan toivoa saada pitkittää kauemmin. Gabriel oli varma, että Ingertin sormet vapisivat. Enempää hän ei saanut tietää, katse ei kohdannut häntä, ja Ingert vetäysi nopeasti pois.

Iltakauden istui Gabriel, nyt haavakuumeen punertamana ja silmät loistavampina kuin muulloin, ja tuijotti tuleen. Kasvoinilmeet vaihtelivat nopeasti, valoisassa onnessa hymyillen kuville, jotka ilmestyivät hänen eteensä.

Taasen oli hän mielessään sieltä poissa. Hänen verensä pulppusi lämpimänä haavasta, ja sydän kävi keveäksi; samoin kuin pisarat tulvivat hänen sanansa hurjina ja punaisina saaden nyt vastauksen. Rakastettu ei ollut sanaton siellä. Sinä teit oikein, sanoi hän. En koskaan olisi seurannut sinua tänne, jos olisit tehnyt toisin. Nyt olemme toistemme omat, nyt olemme toistemme omat, eikä mitään halpaa voi itää ajatuksissamme! — Mutta koska käsi oli kipeä, ei hän voinut sinä iltana rakentaa onneaan kuten tavallisesti. Se oli samantekevää, aika ei käynyt raskaaksi, ja heillä oli tulevaisuus edessään.

Kun hän meni levolle, oli hän niin suloisen väsynyt kuin lapsi onnesta ja valosta.

Joka kerta, kun haavaa hoidettiin, oli samanlaista. Ei mitään muuttunut heidän käytöksessään toisiaan kohtaan, kaikki kävi sanatta, toisten huomautuksesta. Lopuksi ei hoitoa enää tarvittu, ja silloin tuntui Gabrielista hyvin tyhjältä. Vähitellen unohdettiin kaikki, myöskin kummastus Ingertin kovuuden johdosta.

Koska renki oli pelastanut Nilsin hengen, saattoi vielä vähemmin kuin ennen tulla kysymykseen hänen poismenonsa. Hän kuului sinne ja hän oli siellä oleva aina. Ja kaikki jäi entiselleen. Niin tuli joulu.

VII.

Nilsin suvussa oli säilynyt vanna tapa, joka ennen oli ollut yleinen niillä tienoin.

Kun talon isäntä ja emäntä lähtivät kirkkoon jouluaamuna, sanoivat he juhlallisesti hyvästit koko talon väelle, vaikka useimmat lähtivät heidän mukaansa matkalle. Se merkitsi sitä, että nyt, suurena juhlana, irtauduttiin kaikesta, mikä arkipäivien aikana oli voinut painostaa molemminpuolisesti. Vapautuneena kaikista painostavista ajatuksista, omatunto tyynenä ja voimakkaana, tuli astua Jumalan ja hänen loppumattoman armonsa eteen. Koko menneisyys oli oleva kirkkaana hänen edessään rehellisessä pyrkimyksessään, joka kyllä saattoi olla vajavainen pienessä ja suuressa, mutta joka kuitenkin koko ajan oli sisimmässään tahtonut parasta. Muutamalla yksinkertaisella sanalla pyydettiin toisiltaan anteeksi se, mikä olisi voinut olla toisin, tai jos itku oli lähellä, tyydyttiin vain käsien puhuvaan puristukseen. Vastaukseksi lausuttiin kiitos kuluneesta vuodesta ja siunaus tulevalle. Se soi mielelle rauhaa, ja enempää tuumimatta, miksi niin oli, huomasi matkan sujuessa, että öiset tähdet näyttivät niin levollisilta avaruudessaan. Iloisemmin kuin muulloin kohdattiin kirkon juhlallisesti ja kirkkaasti palavat pienet kynttilät ja heikko aamusarastus, joka antoi lupauksen lähenevästä auringosta.

Tälläkin kertaa noudatettiin tapaa. Nils teki kierroksensa valaistussa tuvassa, katsoi kutakin luottavasti silmiin, pudisti tukevasti kunkin kättä ja sanoi, mitä hänellä oli sanottavaa, lyhyesti, mutta levollisesti ja varmasti. Jotain lapsellista ilmeni tuon muutoin niin arvokkaan ja hiukan karun miehen suoruudessa, ja kaikki ottivat sen lapsena vastaan.

Viimeisenä joukossa oli Gabriel. Isäntä puristi lujasti haavan jättämää arpea.

— Minä tiedän parhaiten, minkä arvoinen olet ollut vuoden ajalla, sanoi hän. Meidän välimme on hyvä.

Vieras katsoi häneen takaisin, kirkkaasti ja vapaasti kuten tapansa oli. Hän vastasi isännälle, että niin oli, ja toivotti onnea sekä siunausta matkalle. Itse hän ei aikonut lähteä mukaan, ja nyt hän vetäytyi huomaamatta pois seurasta ja huoneesta.

Nils meni panemaan rekeä kuntoon sillä aikaa kuin vaimo sanoi hyvästinsä.

Ingertistä oli tämä hyvin vaikeata. Häntä paleli liikutuksesta, ja valot pistivät häntä kuin neulat. Tosin hän oli kaikille tarkoittanut hyvää ja täyttänyt velvollisuutensa, mutta enempää ei hänen ollut lupa tehdä. Kylmältä ja ylpeältä hän lie näyttänyt sivullisista, ja se häntä suretti enemmän kuin koskaan. Tuotti kumminkin lievitystä tieto, että Gabriel oli poissa, sillä hänelle hän ei tänäkään aamuna saanut virkkaa sanaakaan.

Hän kulki hyvin kalpeana, mutta nopein askelin toisesta toiseen. Hiljainen, terävä valo loisti hänen ympärillään, hän oli kaunis, mutta arkamaisen hento; jokaisesta tuntui, että kulunut vuosi oli vienyt enemmän kuin vuosi saa viedä. Hän on liian nuori kestämään osaansa, ajateltiin, se ei voi kauan jatkua. Hän ei voinut sanoa paljoa, mutta hän katsoi katsomistaan, ja hänen silmistään lukivat nuo huomaamiseen sangen tottumattomatkin, mitä liikkui hänen sielussaan. Koko vuoden suru ja salaperäinen pakko häämötti synkkänä loiston takana.

Uskokaa, uskokaa minua, näytti hän aikovan sanoa, minä se en ollut, eikä minun tahtoni. Kohtalo laski kätensä minun niskalleni; silloin minun piti pysytellä hyvin suorana, etten kaatuisi lattialle. Mitä te olette tunteneet, ei ole mitään minuun verraten, uskokaa minua, ei mitään.

Hän oli itkemäisillään, mutta oli onnellinen kuten se, joka edes puolittain saa ilmaista sen, mikä on sidottu vastustamattomalla voimalla.

— Olenko ollut sinulle hyvä emäntä, kysyi hän. Ja he vastasivat, ihmetellen miksi tunsivat itsensä niin liikutetuksi: Kyllä olet ollut. Kiitos kaikesta. Ja hän sai heidän lämpimät, rehellisesti tarkoitetut siunauksensa.

Lopuksi oli vain lapsi jäljellä.

Hän laskeutui polvilleen pojan eteen, joka seisoi nurkassaan ja suurin, säikähtynein silmin seurasi tapahtumaa. Nyt olivat kyyneleet vielä lähempänä puhkeamistaan. Hän tarttui pojan molempiin käsiin ja puhui tälle kiirehtivin, toisiaan takaa-ajavin sanoin, joita muut tuskin käsittivät.

— En ole tehnyt elämääsi iloiseksi, sanoi hän, mutta en voinut, minulla ei ollut iloa antaa. Kaikki eivät sitä saa. Ehkä sinun itsesi täytyy se joskus oppia. Silloin pitää pysytellä pystyssä kuitenkin, näetkös. Enkö sentään hiukkasen ole ollut sinulle äidin sijassa, äidin, jota sinulla ei ole? Voitko kiittää minua kuluneesta vuodesta? Minä en väisty, olen kestävä kuten tähänkin saakka, ja jos joskus — sitä älköön Jumala suoko — pääset selvyyteen minusta, silloin myöskin ymmärrät, että enempää ei voinut olla, ja annat anteeksi puutteet.

Poika katsoi kummastellen häneen. Niin paljon hän kuitenkin käsitti sen yhdyssiteen vaikutuksesta, joka oli hiljaa ja synkästi punoutunut noiden kahden välille, että itku syöksyi esiin.

— Äiti on ollut hyvä, sopersi hän purkausten välillä ja painautui arasti häneen, äiti on ollut hyvä.

— Sinun pitää myös sanoa kiitos. Minä sanon edellä, sanotaan yhdessä.

Mutta tietämättään hän liitti sen ohessa kätensä ristiin ja lausui kiitoksensa eräälle toiselle taistelevassa, nyyhkyttävässä surussa, äänenpainolla, joka pelästytti lasta, niin että se kirkaisi. Ingertin täytyi viihdyttää poikaa sylissään.

Kun hän nousi, tunsi hän itsensä keventyneeksi ja vapaaksi. — Olen siis kestänyt kokeeni, nyt se on takanani kaikkien muitten varjojen keralla.

Mutta hän ei tarkastanut, oliko ketään unohtunut, vaan meni nopeasti ulos.

Nils oli valmis ja sytyttänyt soihtunsa. Nyt suuntasi hän sen Ingertiin ja katsoi tarkkaan häneen, kun kysyi:

— Oletko sanonut hyvästisi kaikille tuolla sisällä?

Punerrus, jonka ilma kohotti Ingertin kasvoille kaikkien äskeisten mielenliikutusten ja ristiriitaisten tunteitten jälkeen, pakeni pois yhtä nopeasti kuin pimeys hänen ympäriltään. Mutta hän vastasi rauhallisesti:

— Olen.

— Gabrielille myöskin?

Ingert säpsähti, ja hänen suunsa ympärille jännittyi tuskainen piirre.

— Hän ei ollut sisällä.

— Etsi hänet! Sinä et saa unohtaa ketään.

— Ajattele mitä teet! Älä pakota minua siihen! Mieti tarkoin mitä teet!

Hänen äänensä kävi kummallisen syväksi. Mies hämmästyi nähdessään, kuinka suuret, mustat ja epätoivoiset hänen silmänsä olivat tulen niitä valaistessa. Soihdun liekki hulmusi tuulessa, pimeyskin punertui ja madaltui. Pakkanen kipinöi ja vaikeroi maassa.

— Ei saa mitään unohtaa eikä peittää, vastasi hän lujasti, ei nyt enää. Vapautettuna kaikesta on meidän astuminen Jumalan eteen.

Tässä mies ei voinut myöntyä. Hän oli tehnyt sen monta kertaa vuoden kuluessa, kun oli aikonut kosketella asiaa, mutta pidättäytynyt, kun Ingert joka kerta oli painanut kädellään sydäntään, ikäänkuin siihen olisi pistänyt. Silloin oli Nils ajatellut: minä olen siihen syypää sentähden, että saatoin tehdä vastoin hänen tahtoaan. Mutta vieras oli saanut kärsiä syyttömästi; tänään se oli sovitettava.

Ingert seisoi katsellen yhä häneen ja tuumi hänen sanojaan.

— Ei saa unohtaa eikä peittää. Sinä niin sanot. Sinä sen parhaiten tiennet.

Ingert tutki hänen kasvoistaan, pysyikö hän lujana vaatimuksessaan, mutta ei enää kerjännyt. Päinvastoin, hänen katseensa ilmaisi miltei uhkaa.

Mutta kun mies yhä seisoi odottaen liikkumattomana ja lujana, tahtomatta edes toistaa mitä kerran oli sanonut, leimahti hurja liekki Ingertin silmien pimeydestä, omituinen ilon ja tuskan hohde, jota Nils ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut häntä samaksi. Hänen sielunsa ei enää ollut siinä. Hän ei olisi kuullut, jos Nils olisi puhunut, hän kuunteli jotain etäisyydestä, joka kietoi ja sitoi syvin, salaperäisin äänin.

— Nyt minä menen, hän vastasi. Ja nopeasti, mutta ei kuitenkaan niinkuin omasta tahdostaan, vaan oudon voiman johtamana, hän katosi taloon.

VIII.

Gabriel oli vetäytynyt renkitupaan ollakseen mahdollisimman kaukana; hän oli yksin. Siellä paloi pieni kynttilä, mutta yö painoi pimeänä ikkunaruutuja. Oli kylmää ja autiota.

Hän istui sängyllään ja ajatteli, kuinka hänen vuotensa oli kulunut, ja häntä paleli. Hän odotti, että oltaisiin jo valmiit, jotta hän saisi palata tuvan lieden luo. Siellä hän kenties voi saada takaisin ajatuksensa ja olla melkein onnellinen juhla-aamun kuluessa.

Silloin hän kuuli Ingertin askeleet ja tunsi ne.

Hän tiesi heti asian koskevan häntä, ja hän ajatteli: Nyt hän tulee puhumaan minulle, häntä on pakotettu. Se voi koskea ainoastaan yhtä. Sitä, että minun pitää mennä, että en saa jäädä tänne. Sitä siis olen odottanut koko vuoden. Tietysti minun on totteleminen, mutta mitä minulla on sitten enää maailmassa?

Ja hän istui liikkumatta paikallaan, katse jännitettynä oveen, puolittain peläten, puolittain riemuiten. Nyt tuli vihdoin palkka hänen palveluksestaan, vaikkakin se oli niin köyhä, että hänen täytyi sille nauraa. Nyt hän oli edes olemassa Ingertille! Ihmisenä ihmisen vastassa oli hän seisova hänen edessään siksi, kunnes muisto vain oli jäljellä.

Ingertin käsi oli lukolla. Ovi aukeni ja sulkeutui jälleen. Mutta Gabriel istui samassa asennossa.

Hän saa ajaa minut pois, ajatteli hän. En ainoatakaan hänen sanaansa ole hukkaava. Siihen ne ovat liian kalliit, koska ne ovat ainoat, mitä saan. Olen kyllin kauan niitä odottanut.

Ingert tuli suoraan häntä kohden. Hänen käyntinsä oli hyvin nopea, melkein juokseva. Kasvot loistivat kalpeudesta pimeässä, mutta myöskin jostain muusta syystä, Gabriel ei vielä tiennyt mistä.

Kun hän oli aivan Gabrielin kohdalla, avasi hän suunsa puhuakseen, mutta ei saanut äännähdystäkään kuuluviin. Hän oli niin tottunut pidättämään niitä hänen läheisyydessään, että ne kieltäytyivät tottelemasta. Hänen kätensä tavoittelivat rintaa, pysähtyivät kuten tavallisesti, vapisivat ja jäivät liikkumattomiksi. Nuo tuhannet pistot, joista hän oli kärsinyt sanatonna, nyt olivat niiden terät taas siellä. Hänen kasvoihinsa tuli pingotettu jäykkyys, ja kaikki valmistui kamppailuun.

Niin antoi hän välttämättömän tulla.

Kädet kohosivat rinnalle ja puristivat sitä lujasti, kuin olisivat tahtoneet kaiken terävän painaa syvemmälle sinne, ja sulkeutuivat suonenvedontapaisesti ikäänkuin veri tulvaa ehkäistäkseen. Hänestä oli rajattoman tuskallista vaikenemisen pakko.

Nyt liikkuivat jäykät huulet. Nyt se tuli.

Mutta siitä ei muodostunut sanoja, tuskin inhimillistä ääntä. Hurjana vapauttavana huutona se murtausi esiin myrskyisenä riemuna siitä, että vaitiolo vihdoinkin oli murrettu, mutta samassa se ilmaisi tuskaa jonkun uuden, vielä entistä valtavamman edessä. Ja hän horjahti ja vaipui lattiaan.

Hän ei sinne ehtinyt. Gabriel oli pystyssä ja piti häntä sylissään. Hän jäi seisomaan, vaikka taakka kävi hyvin painavaksi.

Ingertin pää oli lähellä häntä, hänen kätensä sivelivät hänen kasvojaan vapisevin nykäyksin. Hengitys hyväili lämpimänä ja värisevänä hänen huuliaan. Hän pyysi anteeksi kaikkea, hän valitti heidän yhteistä suruaan, hymyili heidän hetkelliselle onnelleen, tunnusti koko vuoden tuskan ja rakkauden, joka oli painunut veriin.

Ingertillä ei ollut sanoja tähän, vaan ainoastaan kädet, joita hän vielä jaksoi liikuttaa. Lopuksi — kaikki tapahtui kuitenkin niin nopeasti — oli hänellä vain sielunsa, ja sen hän antoi pitkässä, omituisen pinnistetyssä henkäyksessä aivan Gabrielin suulla. Sitten hän oli aivan hiljaa.

Gabriel oli häntä suudellut suutelemistaan riemuiten ja kyynelöiden. Hän tunsi pitävänsä käsissään ääretöntä onnea, jonka loisto sai hänet unohtamaan siihen johtaneen tukalan tien ynnä kaiken muun kovan ja raskaan. Mutta hän käsitti heti mitä oli tapahtunut, pidättyi ja seisoi kuunnellen hiljaisuudessa.

Toisin ei voinut käydä, lanka ei voinut kehräytyä edelleen. Näin täytyi heidän kohdata toisensa. Gabriel ei edes tiennyt, mitä hän tunsi sen tapahtuessa, ainoastaan, että niin sen piti olla. Mutta hän ei voinut päästää Ingertiä luotaan nyt, kun vihdoinkin piti sylissään kaikkea kaipaamaansa, ja hän seisoi tuudittaen häntä hiljaa, katse suunnattuna hänen olkansa yli ulos pimeyteen ja yön kylmiin tähtiin.

IX.

Kun tätä kesti liian kauan, tuli Nils noutamaan vaimoaan takaisin.

Silloin oli vieras istuutunut sängylle saadakseen vapaaksi käden, millä hyväillä Ingertiä. Hän tuuditti häntä kuin lasta ja tuijotti jäykästi mieheen. Hän oli samannäköinen kuin tavallisesti iltaisin tulen ääressä.

Sisäänastujan mykkään hämmästykseen hän ei vastannut. Hän siveli Ingertin hiuksia otsalta ja osoitti hyväilyllään, kuinka kalpeat ja muuttuneet tämän kasvot olivat.

— Hän on kuollut, sanoi hän viimein. Ja hän lisäsi Nilsin säikähtyneeseen, soinnuttomaan toistantaan: Hän on kuollut, kuten näet. Hän tuli lopulta luokseni.

Ja hän tuuditti häntä ja painoi häntä rintaansa vasten kuten ennenkin, huolimatta vaikka joku näkikin sen ja kuka näki.

Kun mies seisoi lamautuneena, ajatuksetta, jatkoi hän, yhäti tuudittaen Ingertiä edestakaisin;

— Minä rakastin häntä, näetkös, kauan sitten. Siksi tulin tänne. En toivonut mitään voittavani, enkä saanut edes sanaa. Tahdoin vain olla häntä lähellä. Sen sain. Elämäänsä hän ei saanut minulle antaa, siksi antoi hän minulle kuolemansa. Nyt hän on minun.

Nils ei ymmärtänyt vielä mitään. Hän ei voinut uskoa sitäkään, että Ingert todellakin oli kuollut. Kaikkihan oli niin käsittämätöntä.

— Mitä olet tehnyt hänelle? kysyi hän ja lähestyi uhkaavasti. — Päästä hänet! Anna tänne!

Mutta Gabriel istui vain ja tuuditti ja suuntasi häneen omituisen tyynen, viilentävän katseen.

— Mitäpä minä olisin tehnyt? Sinä lähetit hänet tänne, eikö niin? Sinä olet antanut hänet minulle, ja nyt hän on minun, nyt häntä ei kukaan voi ottaa takaisin. Hän on vaiennut vaikenemistaan pitääkseen valansa, nyt sen käsitän. Mutta en ennen tiennyt, mitä se hänelle maksoi. Vaitiolo kiristyi hänen sydämensä ympärille, sillä se oli minun jo ammoisista ajoista ja se pyrki minulle. Lopulta katkesivat siteet, mutta silloin ne olivat kuristaneet liian kovasti. Sydän ei voinut kestää vapauttaan, kaikki oli tullut sille liian pieneksi. Se särkyi samassa silmänräpäyksessä; mitäpä se muuta olisi tehnyt? Hänen on hyvä olla, meidän on molempien hyvä. En kyyneltäkään ole itkenyt.

Nyt alkoi Nils ymmärtää. Hän muisti Ingertin viime ilmeen ja sanan, hän taisteli itkua vastaan. Hän tunsi, että vieraan katse sulki hänet Ingertistä pois, ja se koski kipeästi. Mutta hänen oma surunsa, niin syvästi ja kipeästi kuin hän sen tunsikin, oli liian pieni uskaltaakseen tässä ilmetä.

— Sinä hänet olet surmannut, valitti hän.

— Ehkä olet oikeassa, mutta mitäpä se nyt merkitsee? Katsohan häntä.

Ja Gabriel pyyhkäisi taas syrjään hänen hiuksensa ja osoitti, että hän näytti hymyilevän. — Etkö näe, että onni sen teki! Vielä enemmän, kohtalo itse.

Nils sen näki, ja häntä paleli, vielä enemmän syrjään työnnettynä kuin ennen, sokeassa surussaan.

— Jos on niin kuin sanoit, sanoi hän, jos on niin kuin sanot…

Mutta hän ei epäillyt, eikä tiennyt myöskään mitä sitten seurasi hänen ajatuksissaan.

Vieras liitti tyynenä sanansa siihen;

— Silloin kuuluu minulle mitä tässä on hänestä jäljellä. Sitä et häneltä kieltäne?

Ja kun mies hämmästyi hänen tavatonta pyyntöänsä, jatkoi hän:

— Minä vien hänet sinne, missä hän on syntynyt ja kasvanut. Siellä hän parhaiten lepää. Minulla on siellä talo ja minä rakensin uuden. Sen jätin tyhjäksi, kun oli varmaa, että hän ei koskaan tule siinä asumaan. Siellä hän saa maata paareilla. Joka ilta istuissani olen rakentanut sitä edelleen kuullessani hänen askeleensa, mutta tätä en koskaan uneksinut. Nyt sopii talo semmoisenaan hänelle. Paljaat, puhtaat laudat. Nyt se on valmis, ja nyt hänen täytyy päästä kotiin.

Ja mies antoi lupauksensa hänen katseensa pakottamana ja tuntien vähäisyytensä tämän suuren, puoleksi käsitetyn, selittämättömän rinnalla. Kun Gabriel nousi laskien luotaan rakkaan, raskaan taakkansa, teki hän sen Ingertin viimeistä matkaa valmistaakseen.

Soihdut olivat palaneet loppuun, huomaamatta kaikessa levottomuudessa ja kauhussa. Tähdetkin olivat sammuneet. Juhlapäivä valkeni juhlallisempana ja kylmempänä harmajassa kalpeudessa kuin koskaan ennen kuluneen vuoden ajalla. Yli vaikeitten maitten ja jäätyneitten vesistöjen poistui matkue siihen suuntaan vuorien väliin, missä kulkusen kilinä soi kivistä aivan kuin siellä sisällä, ahdistetussa ja sidotussa, äärettömän väkevässä ja salaperäisessä, valmistettaisiin sijaa osalle Ingertin olennosta ja kohtalosta.

Phocas.

Phocas asui kappaleen matkan päässä Sinopen muurien ulkopuolella puutarhassa, jonka hän oli perinyt aikoja sitten ja joka oli parhaiksi suuri hänen yksin hoitaa. Siihen meni hänen päivänsä auringon noususta sen laskuun.

Siellä hänellä oli tuhansia askareita: hedelmäpuita piti oksastaa, harventaa, tukea, viiniköynnöksiä oli leikattava ja sidottava punaisenruskeilla pajunoksilla lämpimintä auringonpaistetta kohden, vihanneksia oli kylvettävä ja istutettava, kasteltava ja varjostettava, etanoita piti poimia pois ja pieniä risuvalkeita sytyttää, kun halla keväällä uhkasi kukanpuhkeamista. Joka ilta, kun hän oli lopettanut työnsä, olivat hänen kasvonsa tyytyväiset ja hymyilevät ja hänen selkänsä ja jäsenensä olivat väsymyksen turruttamat.

Hyvin hän nukkuikin, ja ainoana vaihteluna hänen elämässään olivat vuodenajat, mutta nämäkin liukuivat niin tasaisesti ja sopuisasti toisiinsa, ettei hän juuri milloinkaan tullut koonneeksi niitä vuosiksi ja ajatelleeksi, kuinka monta hänellä niitä oli takanaan ja kuinka monta mahdollisesti jäljellä.

Joskus tuli kulkijoita kolkuttamaan hänen portilleen, kun heidän jalkansa olivat liian turvonneet kyetäkseen palvelemaan heitä kaupunkiin saakka tai kun heillä ei ollut rahaa, millä maksaa yösija. Phocas otti kaikki yhtä ystävällisesti vastaan, tarjosi heille hedelmiään ja vihanneksiaan ja antoi heille pienen huoneensa leposijaksi. Itse hän asettui etuhuoneen paljaalle lattialle pistäen jalkansa kumollaan olevaan niinikoriin, etteivät kivet kovin uhoisi kylmää, ja nukkui sielläkin yhtä hyvin.

Mitä hänen puutarhansa antimista jäi yli, sen hän jakoi seudun köyhille, jokaiselle joka vain katsoi häneen ojentaen kättään. — Ota se Jumalan siunauksella, sanoi hän, hänpä sen on antanut kasvaa. Harvoin hän keksi useampia sanoja, mutta hedelmät maistuivat niin vienoilta ja hyviltä ja paremmilta kuin muiden, Phocaksen ääni oli niin hiljainen ja tyyni ja hänen ilmeensä niin rauhoittava, että moni hänen luotaan lähtevä tunsi hänen luonaan asuvan onnen, hiljaisemman ja suuremman kuin kenenkään muun, ja ihmetteli, ettei se herättänyt kateutta, vaan ainoastaan kaipuuta. Kauan näki edessään hänen kuvansa ja silmänsä, ja unohtui miettimään kuinka hänestä oli tullut se, mikä hän oli, ja tähän kysymykseen toivoi vastausta innokkaammin kuin halusi saada taas nauttia virkistäviä hedelmiä.

Tällä tavoin kertyi useita, jotka olivat valmiit liittymään Phocaksen uskoon, ja he pyysivät häntä saattamaan heitä papin luo, joka kastoi heidät jonakin yönä syrjäisen, viileän, solisevan lähteen luona. Pyydettiin myös häneltä itseltään tietoja hänen oppinsa salaisuuksista, mutta silloin hän näytti heille työstä kuluneita kämmeniään, kuin olisi jotain niistä pudottanut, ja hymyili nöyrästi.

— En tiedä muuta kuin mitä teille olen sanonut, vastasi hän. Salaisuuksia minulla ei ole, ja ymmärrykseni on vähäinen. Hedelmät voin teille antaa — minkä arvoisia ne sitten lienevätkin, tulee lahjani aina sydämestä — mutta sitä en osaa sanoa, kuinka ne ovat itäneet, kasvaneet ja kypsyneet. Siihen tarvitaan sadetta, tarvitaan aurinkoa, niitä pitää hoitaa niin hyvin ja huolellisesti, kuin ne olisivat pieniä lapsia, ja muuta ei ehdi ajattelemaankaan.

Uskovaisten seuroissa hän istui uloimmassa rivissä nyökäten silloin tällöin hyväksyvästi, kun kuuli sanan, jonka täydelleen ymmärsi, mutta itse hän ei puhunut koskaan. Hän alkoi jo olla vanha. Hiukset harmenivat ja selkä kumartui sitä enemmän, kuta useampia köynnöksiä ja vesoja hän nosti aurinkoa kohden.

Hänen rakkaassa, pienessä maailmassaan olivat kukat hänelle rakkaimmat. Hän ei niitä viljellyt, sillä maahan oli oikeastaan olemassa tuottaakseen ravintoa nälkäisille suille, mutta maa kasvatti niitä itsestään siellä täällä peltosarkojen ja polkujen varsilla, ja kiviperäisimmässä maassa, kukkulan huipulla, jota hän ei vielä ollut ehtinyt raivata, kasvoi niitä runsaasti villinä.

Keskellä talvea pilkotti kuloheinän keskestä satakaunojen valkeita ja punertavia tähtiä. Kultakukkainen krookus ilmestyi sitten, ikäänkuin multa olisi leimahtanut pieniin liekkeihin aurinkoa vastaanottamaan.

Untuvavartiset vuokot pyöreine päineen, jotka niin pian väsyivät, edustivat kukin erityistä hienoa sinipunervan vivahdusta kohoten puhtaansinisestä hehkuvimpaan punaan. Hennot narsissit taivuttivat päitään yhtä somasti, vaikka ei ollut kuvastintakaan, hyasinttien terälehdet kiertyivät kuin kiharat niillä satuolennoilla, keijukaisilla ja muilla, joihin ei enää saanut uskoa, mutta joista ei mitenkään voinut ajatella kovin pahaa. Vielä oli siellä lukemattomia muita, jotka kaikki olivat yhtä kauniita ja ihmeellisiä. Ja kun oli täysi kevät ja koko ilma kaikui satakielten riemua ja palavaa rauhattomuutta, löysi hän monin paikoin valkeita liljoja, joitten suoniverkoissa läpikuultava puna tiivistyi sisäänpäin, kuin olisi siellä ollut sydän.

Hän varoi tallaamasta ainoatakaan, ja milloin hänen täytyi uhrata joku, joka oli tunkeutunut hänen hedelmälliselle maalleen, tapahtui se lyhyen, hiljaisen taistelun jälkeen, ja silloin täytyi hänen oikein elävästi muistuttaa itseään siitä, että rajaviivojen piti olla suorat, ennenkuin hän voi pakottautua vetämään vaon aurallaan. Eikä hän sen tehtyään katsonut mielellään taakseen. Tämä olikin melkein ainoana pilvenä hänen taivaallaan, ja senkin hän ajoi pois miettiväisesti ja päivänpaisteisesti hymyillen inhimilliselle heikkoudelleen.

Eräänä iltana kesäpuoleen saapui kaksi miestä hänen luokseen tullen kaupungista päin.

Heillä näytti olevan kiire ja he tuntuivat olevan kärsimättömiä ja väsyneitä, suuttuneita toisiinsa riideltyään teistä ja poluista, ja myöskin epätietoisia siitä, pitikö heidän jäädä tähän vai kulkea eteenpäin. He olivat kyselleet neuvoa päästäkseen perille, kertoivat he, mutta olivat saaneet valheellisia ja eksyttäviä vastauksia. Ihmiset valehtelivat ilkeyttänsä, maailma oli kukkurallaan kiusallisuutta, kivet polttivat jalkoja, ja nyt heidän täytyi pyytää suojaa yöksi, että aamulla voisivat alkaa paremmalla onnella.

Phocas seisoi portillaan ja hänen edessään vieraat tummina illanvaloa vastaan, synkistynein, rypistynein kasvoin. Heidän päittensä takaa näkyi kaupunki, jonka yläpuolella oleva ilma oli levotonta ja sakeaa johtuen liesien savusta ja kaikesta alhaalla vallitsevasta kilpailevasta, kummallisesta kiireestä.

— Sen näkee, että tulette tuolta, sanoi hän, ja hänen mieleensä juohtuivat huhut, joita hänkin oli alkanut kuulla, että maailmassa karttuivat viha, pahat työt ja ja kaikenmoiset vaarat. Monet olivat olleet peloissaan ja valitelleet lastensa tähden, olivatpa muutamat lähteneet tiehensä paikkakunnalta laahaten taakkojaan öisin pitkin kukkuloitten jyrkkiä teitä ja tukahduttaen langetessaan tuskanhuutonsa. Itse hän oli asettunut tähän, kuten muuhunkin nähden, rauhalliselle kannalle.

— Sieltäpäin ei tule mitään hyvää, lisäsi hän. Olkaa hyvillänne, että olette sieltä päässeet, ja ottakaa vastaan lepo ja kestitys, jota teille tarjoan parhaani mukaan!

Hän vei heidät sisään ja sytytti pari lamppua vierasten kunniaksi, mutta sitten hänellä oli niin paljon puuhaa heidän tähtensä, ettei hän ehtinyt katsoakaan heihin, ennenkuin kaikki oli valmista ja hän kantoi ruuan pöytään. Kauniiksi heitä tuskin voi sanoa. Heidän kätensä olivat känsäiset, kasvonsa litistyneet monissa nyrkkitaisteluissa. Karkeat, lyhytkarvaiset silmäkulmat olivat omiaan tekemään katseen pistäväksi ja raa'aksi. Mutta ruoka maitti heille hyvin, ja se ilahdutti Phocasta niin suuresti, etteivät he olleet enää niin rumannäköisiä hänen mielestään. Itse hän ei syönyt mitään, hän vain ajatteli, kuinka järjestäisi parhaiten ja mukavimmin vierailleen.

He näyttivät nyt tyytyväisiltä, olivat ojentaneet jalkansa suoriksi ja laskeneet aseet viereensä.

— Me olemme kummallisella, asialla, sanoi toinen. Nyt se kyllä voi tuntua ikävältäkin, kun istuu näin rauhassa ja levossa. Jos saisikin vain täyttää vatsansa, lepuuttaa jäseniään eikä muuta tarvitsisi, niin ei maailma olisi hullumpi. Mutta täytyy tehdä yhtä ja toista elääkseen.

Phocas nyökkäsi ystävällisesti ja miettiväisesti. — Niin täytyy. Mutta kun hän ei ollut utelias, ei hän kysynyt, mikä työ heillä nyt oli tehtävänään.

— Ihmiset keksivät niin paljon pahoja ja jumalattomia uutuuksia, sanoi toinen kiukkuisesti ja nyökäytti kömpelöä päätään, ikäänkuin vain siten saisi ajatuksensa liikkeelle. Niin ei saa jatkua, ja kellä on kourat se käyköön käsiksi.

Niin, ihmiset keksivät kaikenlaista, ajatteli Phocas muistaen levottomuutta herättävät kuulopuheet, joita oli saapunut hänen korviinsa, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut yhtyä tuomitsemaan lähimmäisiään.

— Rakkaani, täytyy pysyä tyynenä ja odottaa parempaa aikaa, sanoi hän vain. Kaikki kai tarkoittavat jotain hyvää, vaikka unohtavat sen kiireessään. Syksytuulikin on usein kylmä ja vihainen, mutta sen tarkoituksena on levittää siemeniä.

Mies ei häntä kuunnellut, vaan jatkoi:

— Nyt meidät on lähetetty ottamaan selkoa eräästä, jonka sanotaan olevan pahimman levittämään harhaoppeja ja saattamaan toisia turmioon. Me viemme hänet tuonne alas ja siellä hän saa varoa nahkaansa. Me vain saatamme häntä kaikessa ystävyydessä, sitten hän kyllä tyytyy, hah-hah… Hänen luokseen me juuri haimme tietä, mutta sitten vetivät ihmiset meitä nenästä kirotussa kavaluudessaan ja pahansuopaisuudessaan. Hänen nimensä on Phocas, ehkä tiedät sinä, mistä hänet löytäisimme?

Phocas toi juuri heille pyöreitä punaisia omenoita kauneimmassa savivadissaan. Kun hän kuuli nimeään mainittavan ja ymmärsi kaiken, horjahtivat hänen polvensa ja omenat tuntuivat lentävän reunalle ollen putoamaisillaan lattiaan. Hän pyrki tasapainoon kaikin voimin, ja se onnistuikin. Hedelmät pyörivät paikoilleen, mutta kädet vapisivat kantamuksineen. Hän hymyili hämillään kömpelyydelleen eikä tiennyt mitä vastaisi.

Miehet katsoivat häntä ja ajattelivat: Ehkä hän on sen ystävä, jota haemme? Hän on vanha, kiltti ukkohassu, emme viitsi saattaa häntä nyt pulaan, kun hän meitä kestitsee. Huomenna on vielä aikaa, ja onhan niitä muitakin, joilta voi kysyä.

He eivät toistaneet kysymystään ja Phocas asetti omenat pöydälle ja vetäysi syrjään odotellen jalka menoon valmiina, voisiko vielä jollain tavoin heitä palvella. Mutta hänen katseensa oli hiukan hajamielinen, ja hänen täytyi monta kertaa sitä pidättää, kun se tahtoi harhailla, heidän päittensä yläpuolitse kiintyen milloin mihinkin tuttuun esineeseen hänen huoneessaan.

Kun he olivat lopettaneet, vei hän heidät makuuhuoneeseen ja toivotti rauhaisaa lepoa.

— Missäs itse makaat? kysyivät he hyväntahtoisesti, sillä he huomasivat, ettei talossa ollut muuta kuin yksi makuusija.

— Älkää siitä huolehtiko, ystäväni, vastasi hän. Kyllä minä löydän paikan itselleni. Minulla on ensin hiukan puuhaakin. Niin hän jätti heidät.

Hän meni puutarhaan ja kulkea haparoitsi kukkulan laella olevalle paikalle, josta hän paljon piti sen näköalan vuoksi. Aamuisin, kun hän juuri oli saanut verensä iloisesti kiertämään työskennellen kasteen viileydessä, nousi aurinko tuolta vastapäätä hänen kohdaltaan. Silloin tuntui, kuin ei koko hiljaisessa maailmassa olisi muuta kuin taivaan kultaiset liekit ja oma juhlallisen arka, kummallisesti liikutettu sielu, joka tunsi pienuutensa, mutta tiesi kuitenkin kuuluvansa tähän. Koko päivän oli siellä kauniimpaa kuin muualla; sieltä näkyi vihreitten puitten alle peittyvät pehmeät kummut ja kauimpana vuorien sininen viiva. Nyt ei sitä näkynyt, sillä oli aivan pimeä. Ainoastaan tulikärpäset levittelivät hohtavaa ja katoavaa kipunaverkkoaan.

Phocas sai käsiinsä lapion ja kuokan ja mursi turpeen. Hiukan surumielisenä hän ajatteli, että nyt hän ei voinut nähdä, vahingoittiko kukkia, mutta hän työskenteli kuitenkin keskeytymättä asettaen multapaakut varovaisesti syrjään samassa järjestyksessä kuin oli ne ottanutkin. Häntä ilahdutti tieto, että paikka oli niin kaunis päivänvalossa.

Hän kaivoi kuopan hyvin syväksi, ja se oli aika vaivalloista, kun sattui tielle kovaa savea lihavan multakerroksen alta, jonka hän tunsi niin hyvin ja tiesi olevan vaaleanruskeaa, kiiltävää, täynnä eloa aurinkoon päin käännettynä.

Kukapa olisi luullut, että tuolla alhaalla on niin jäykkää ja kuollutta, ajatteli hän tullen surulliseksi, ja häntä rupesi melkein palelemaan sitä ajatellessa. Mitäpä tuosta, keskeytti hän ajatuksensa, mitäpä sillä on väliä, kun kerran kuori kukkii niin kauniisti ja runsaasti. Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin hän joutui valmiiksi, ja hän oli hyvin väsynyt.

— Eipä kannata enää mennä sisälle, puhui hän ääneen itsekseen, voisin vielä herättää heidät. Ei se olisi minullekaan hyvä, sillä silloinhan he suuttuisivat. Ilma on leuto ja ihana Jumalan hiljaisessa maailmassa. Minä nukun täällä yhtä hyvin.

Ja hän asettui haudan partaalle, päänaluksenaan irti otettu ruohomätäs. Hän ei voinut nukkua heti, ja kääntelehtiessään siinä edestakaisin joutui hän makaamaan kasvot suoraan ylöspäin, silmät tuijottaen avaruuteen, joka kaareili ja laajeni sitä katsellessa yhä korkeammaksi ja suuremmaksi, kuta kauemmin siihen katsoi. Se oli hyvin syvän sininen, mutta ei hetikään niin tumma kuin miltä se oli ennen näyttänyt. Pikemminkin oli se muodostettu heikosta valosta, joka punoutui tuhansista kimpuista ja sulautui toisensa kohtaaviksi säteiksi. Siinä oli tiheän tiheässä tähtiä, aivan loppumattomiin, minne vain katsoi. Lakkaamatta löysi hän uusia siitä, missä ensin näytti olevan vain tyhjää.

Ne muistuttavat ruohikossa kasvavia satakaunoja, ajatteli hän; ensin löytää vain muutamia, mutta jos katsoo tarkemmin, löytää yhä useampia ja useampia, jotka ovat puolittain lehtien ja korsien peitossa. Ja hän oli iloissaan, että hän tämän yhtäläisyyden avulla luuli ymmärtävänsä tähtiä paremmin kuin ennen. Tavallisesti oli yötaivasten laki häntä hiukan pelottanut kummallisella viileällä, hiljaisella suuruudellaan. Kun hän oli kulkenut kotiin hartaushetkiltä, olivat kaikki nuo valot olleet hänestä kysymyksien ikuisia virtoja, joita tuskin voi sulkea ihmissanoihin, mutta jotka kuitenkin ikäänkuin kysyivät jokaiselta: kuka sinä olet, mikä voima sinussa elää? Nyt ne hänestä olivat rakkaita, ja hän kesti silmää räpäyttämättä niiden katseet. Kauan hän siten makasi; viimein sulkeutuivat silmät ja hän vaipui suloiseen uneen.

Viileydestä päättäen aamupuoleen yötä hän kohosi hitaasti tiedottomasta levostaan ja rupesi uneksimaan.

Hän nousi ylöspäin, kuinka, sitä hän ei tiennyt, mutta hän tunsi selvästi ilmanvedon hiukan palelevana turtumuksena jäsenillään ja kasvoillaan. Pää ei kallistunut taapäin, jalat eivät tuntuneet painavan. Yläpuolellaan näki hän tähdet, mutta ne olivat paljon likempänä, suuremmat ja kirkkaammat kuin muutoin. Ne olivat aivan niiden kukkien muotoisia, joihin hän oli niitä verrannut; joka säde oli terälehti, joista ei yksikään ollut toisensa kaltainen, niin pieniä kuin ne olivatkin. Jokaisella oli oma hohtavan valkea värinsä, joka vivahteli punaiseen ja kullankeltaiseen.

Ei hän ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina. Se on ollut silmäini vika, ajatteli hän; kuinka olenkaan onnellinen, kun saan nähdä ne sellaisina kuin ne ovat. Ja niiden joukossa loisteli siellä täällä toisia suurempia kukkia, ihmeellisiä, aavistamattoman ihania. Siinä oli väriseviä kullanpunaisia liekkejä, jotka oli liitetty yhteen ja taivutettu ulospäin kuin ruusunlehdet juuri auenneessa kukassa. Siinä oli loistavia pieniä aurinkoja, jotka näyttivät sulkevan kokonaisen elävän maailman sädekehäänsä. Siinä oli liljankukkia, valkeita kuin aamuruskon soihtu; kummallisin kuvioin vetäytyi niissä hehkuva liljanveri sisäänpäin sykkiviin sydämiin.

Phocas katseli kyllästymättä, ja vaikka kaikki oli niin suurta ja outoa mahtavuudessaan, tunsi hän riemuiten kaikki tutukseen.

Minä ymmärrän niitä, sanoi hän; olen alati ollut niiden seurassa, vaikka silmäni olivat liian hämärät voidakseen tajuta niiden ihanuutta. Ne ovat kuuluneet jokapäiväisten tehtävieni piiriin. Ne tuntuivat silloin vähäpätöisiltä samoin kuin minäkin ja minun työni, mutta nyt näen, mitä ne sisälsivät. Ja hän avasi sylinsä vetääkseen ne syliinsä tunteakseen kukkien tuoksun ja koskettaakseen niiden viileää, hienoa hipiää.

Hänen kätensä sattui kovasti kosteaan multaan ja kiviin, niin että hän heräsi. Yläpuolellaan, paljoa kaukaisempana kuin yöllä, hän näki valonsarastuksen kalventaman taivaan. Tähdet olivat kalpeammat ja pienemmät, heikommat ja värisevämmät ja näyttivät olevan äärettömän kaukana. Mutta hän hymyili vielä näkemälleen, hän tunsi ne nyt ja nyökkäsi ystävällisesti, yhtä paljon jälleentapaamistervehdykseksi kuin jäähyväisiksi.

Phocas nousi ja huomasi värisevänsä vilusta. Hän katsoi hautaa, jonka oli pimeässä kaivanut, ja oli varsin tyytyväinen työhönsä. Sitten hän meni herättämään vieraitaan.

Kun he astuivat ulos, oli heillä vastassaan kalpea, selvä aamu, ja ukko kulki valkeana, vilusta väristen ja kumarassa heidän edellään paikalle, missä oli yönsä viettänyt.

— Minä olen Phocas, jota te etsitte, hän sanoi. Nyt tahdon pyytää teiltä jotain. Älkää viekö minua muassanne tuonne alas! Siellä ei ole mitään hyvää, enkä minä sovi sinne, sillä tämä on minun maailmani. Täällä tahtoisin levätä ja siksi olen — järjestänyt kaikki parhaani mukaan. Kaikki on valmista. Eihän siitä ole teille mitään vaivaa, vai kuinka, ystäväni! Pääasiahan olikin, että minut otetaan hengiltä, siis se ei voi ketään loukata. Tehkää se tällä paikalla, joka on ollut minulle niin rakas!

Miehet hämmästyivät eivätkä tahtoneet enää olla tietävinään asiastaan.

— Me sanomme, ettemme ole löytäneet sinua, vastasivat he. Pakene! Emme tahdo tehdä sinulle mitään pahaa, kun olet meitä niin ystävällisesti kestinnyt.

Phocas innostui ja tuli melkein kiivaaksi kärsimättömyydestä, ettei hän, kuten tavallisesti, ollut osannut asettaa sanojaan niin, että hänet heti olisi ymmärretty.

— Kuinka minä voisin paeta, vastasi hän. Katsokaahan ympärillenne! Täällähän minun pitää olla, kun kerran olen täällä elänyt. Jos kieltäydytte, lähetetään toisia, ehkä pahoja ihmisiä, jotka eivät syö palaakaan luonani, vaan sitovat minut ja raastavat mukaansa. Tekin saisitte moitteita, ehkä pahempaakin siitä, ettette toimittaneet asiaanne, — ei se käy laatuun, senhän käsittänette? Nyt te olette tyhmiä ja juonikkaita! Tehkää niinkuin olen sanonut ja antakaa minun lopettaa päiväni täällä.

Se oli ensimäinen ajatukseni eilen illalla, kun te melkein säikytitte minut, sillä se näytti niin mahdottomalta… Sitten tulin tänne ja kaivoin haudan, sillä jos se olisi ollut tekemättä, ette olisi minua kuunnelleet. Siihen vaivaan ette minun tähteni olisi ruvenneet. Mutta nyt sen sijaan! Yhtä keveästi kuin muna säretään, otatte te minulta hengen. Sitten lapioikaa tuota päälleni niin paljon kuin mahtuu. Turpeetkin olen pannut järjestykseen, niitä tahtoisin myös saada. Mielelläni soisin, että laittaisitte kaikki sievästi, niin ettei voisi juuri huomata, että tässä on liikutettu ja rikottu maata.

Miehet eivät voineet kyllikseen kummastella, he vain tuijottivat tuijottamistaan.

— Kun olet niin halukas kuolemaan, sanoivat he, ja koska ehkä olet oikeassa siinä, mitä puhut vastuusta… pitänee tehdä tahtosi mukaan. Emme luulleet, että näin tulisimme maksamaan, kun eilen lyykistyit omenoinesi. Mutta sano meille ensiksi, miksi tämä paikka on sinulle erityisesti rakas? Ethän vain liene tänne jotain piilottanut, vai mitä?

Ja heidän kasvoihinsa tuli tyhmän viekas, kova piirre.

Phocas hymyili niin avoimesti, että se heti teki tyhjäksi epäluulot ja sai heidät unohtamaan ahneutensa.

— Kukkien tähden, sanoi hän, ja myöskin näköalan vuoksi, vaikka sitähän en enää saa nähdä.

— Niin, ja tuskinpa tulet kukkiakaan enää näkemään. He nauraa rähättivät hänelle. Heistä hän alkoi tuntua niin omituiselta, että sääli ja ihailu, jota he ensin olivat tunteneet hänen rohkeuttaan kohtaan, väistyi raa'an huolettoman välinpitämättömyyden tieltä.

— Kuka tietää, ystävä raukat? Tiedän niiden pysyvän tässä joka tapauksessa. Ja juuri viime yönä, kun nukuin ja uneksin, minä ne näin. Näin paljon muutakin. Tämä on hyvä lepopaikka, olen sen kokenut. Oletteko valmiit.

Ja hän polvistui aivan haudan partaalle, niin että ruumis iskun vaikutuksesta tuli itsestään putoamaan alas.

Hänen pyövelinsä täyttivät hänen tahtonsa, ja kun he tulivat ihmisten ilmoille, kertoivat he kummallisesta ukosta. Niin tuli hänen kohtalonsa tunnetuksi, ja ihmiset hiipivät paikalle, missä hän lepäsi, ja rukoilivat kauan ja muistelivat häntä kauan ja hartaasti.

Aikojen kuluessa ruvettiin häntä pitämään pyhimyksenä, ja kun kullakin näistä on ihmisten joukossa oma piirinsä, joka tarvitsee häntä enemmän ja kiinnittää häneen suurempia toiveita kuin muihin, tuli Phocaksesta niiden suojeluspyhimys, jotka maata muokkaavat ja hiljaisuudessa toimivat yrttitarhureina ja istuttajina. Mutta hänen ystävällisen voimansa luultiin suojelevan myöskin koko puutarhaa sarkoineen, hedelmäpuineen, kylvöineen ja pitävän loitolla etanoita ja muita vahingollisia eläimiä, ja hänen silmälläpitonsa alaisina paisuivat punastuvat hedelmät, kuori uudistui ja kukat loistivat iloisina ja suopeina ja ikinuorina vihreässä ruohossa.

Lähteet.

Minusta tuntuu, etten koskaan ole katsonut kevättä niin suoraan sieluun ja silmiin kuin sillä kerralla. Olinkin silloin poika, ja se oli ensimäinen matkani pohjoiseen. Viimeiset kouluviikot olivat tänä heräämisen vuodenaikana kulkeneet ikäänkuin kaukaa ohitseni, aivan kuin taivaan harmahtavassa sinessä liitävät muuttolintujen parvet olisivat vieneet ne mukanaan vaaleneviin öihin. Kosken kohina soi yhä innokkaammin kehottaen, kastanjapuitten umput loistivat yhä valkeampina valossa, ja sadepilvien suuret haaleat pisarat herättivät pudotessaan levottomuutta.

Jos käväisin kaupungin ulkopuolella, ympäröi minua siellä jo ylen kypsynyt ihanuus. Ihme on tapahtunut, näytti se sanovan, olet liian myöhään tullut sitä ihailemaan. Kokonainen vuosi ja raskaan talven lumi ovat nyt välillämme, ennenkuin taas voit tavoitella minua, ja silloin käy taas samalla lailla.

Oikeana kesäkuun päivänä istuin sitten rautatievaunussa ja kiisin kohti metsämaita. Tie, joka johti tuntemattomiin seutuihin, kulki leveän ja valkeavaahtisena vyöryvän joen ylitse, ja laaja sininen avaruus, jonka kepeä, raikas ilma ympäröi minua, tuntui niin suurelta ja ihmeellisen uneksuvalta. Äkkiä säpsähdin hämmästyksestä ja katselin valveutunein silmin ympärilleni. Olin saavuttanut pakenevan kevään.

Pilvenpehmoisina varjostivat koivu- ja haapaviidakot notkelmien hentoa vihreyttä joen kimmeltävän sinen reunoilla, havumetsän vielä jähmetyksissä olevan tummuuden alapuolella. Aineellisuus näytti niistä haihtuneen, mutta ne voivat vieläkin välkkyä ja loistaa matalassa auringonpaisteessa, joka niitä kannatti säteillään, sekä levittää illan viileyteen voimakasta, hienoa tuoksuaan. Vuodenvanhan ruskean lehtikerroksen lomista pilkotti kukkia, joita en ollut vielä ehtinyt poimia enkä omistaa. Oli kuin olisi vasta kuolleen, ikävöiden kaivatun henkilön haamu ilmestynyt rakkaittensa piiriin, missä hänen muistonsa oli alkanut vaihtua, ruveten säteilemään iäksi kadotetun runollisuutta, ja nyt seisonut edessämme valoisasti hymyillen ja hiljaa kuiskannut: Katsokaa, tässä olen. Tällainen on olemukseni, jota en voinut koskaan antaa teille kokonaisena. Katsokaa minua, mutta älkää minuun koskeko!

Todellisuudessaan vielä haaveentapaisena kuin entisyys, väliin kuluvaan aikaan vaipuvana, väliin pakottavassa rauhattomuudessaan eteenpäin lentävänä, sellaisena löysin ja käsitin kevään.

Aurinko meni mailleen, mutta pimeys ei saapunut yön keralla. Minua kuljetettiin hiljaisten järvien rantamitse, missä äkkijyrkät reunat laskivat lehtipuitten latvoista muodostetun seppeleen seppeleelle; ne tuoksuivat vielä kuten äskenkin, mutta loiste oli sammunut. Kalpea valo vain loisti tuhansin vivahduksin, ja pari alhaalla tuikkivaa tähteä paloi väristen vavahtelevilla oksilla. Ei kuulunut muuta kuin junan vyöryvä jyminä ja taaksemme jäävä kaiku ja silloin tällöin laulurastas, joka säikähtäen vaikeni kesken liverryksen.

Mahdotonta oli uskoa tätä kaikkea todelliseksi; maa lepäsi oikoisena ja sidottuna, jäykän profeetallisen innoituksen valtaamana kuunnellen sisintään ja tuijottaen taivaan valkeansiniseen avaruuteen. Oli kuin ei se koskaan voisi herätä lumouksestaan, ja oli toivotonta vaikka houkuttelevaa arvailla sen arvoituksia ja salaisuuksia.

Matka päättyi, ja minut tuuditti uneen näkymättömän kosken kohina, kumea pauhu, jonka alkuperästä ei voinut saada selkoa, sillä siihen tuntui sisältyvän kaikki tuo, mikä oli outoa ja viileää, kasteisen harmaata ja raikasta.

Kun heräsin, katosivat öiset vaikutelmat tutustuessani koskeen ja nähdessäni, kuinka iloisen hurjan ja huolettoman leikin aiheuttama oli sen kohina. Kevät, jonka olin saavuttanut, ympäröi minua selvällä päivälläkin, samoinkuin uusi vieras seutukin, johon minun nyt oli tutustuminen.

Tienoo oli kaunista korkeahkoine metsäisine vuorineen, joitten loivenevat rinteet olivat niin pitkät, että ne olivat samalla sekä suurenmoisen että säyseän näköisiä, varsinkin tähän aikaan, kun havupuitten tummuus kaikkialla notkelmissa häipyi kevään kiiltäviin, nuoriin lehtiin. Joki virtasi hitaasti, kunnes joutui kosken pyörteeseen; sitä ennen se muodosti jonon laajoja järviä, jotka liittyivät toisiinsa niemien ja saarien lomitse. Jos seisoi korkeammalla, saattoi nähdä kolme, jopa neljäkin vesikuvastinta siintelevän toinen toisensa yläpuolella. Metsä oli luoksepääsemätöntä ja villiä, toisin paikoin kivistä rytöä, toisin paikoin suoperäistä; tasamaat olivat autioitten rämeitten peittämiä, vuohet siellä kävivät laitumella keinuvien mätästen ja mustien käpristyneiden puiden keskessä. Ainoastaan vetten varsilla oli kaunista, tai myöskin jos näki kaiken kokonaisena näköalana, loistavana ja pehmeänä tulvivassa valossa.

Eräänä iltapäivänä näin tapauksen, johon kaikki senaikuiset muistot ja vaikutelmat ovat yhdistyneet.

Jokeen viettävällä rinteellä oli uutistalo, jonka eräs nuori pari oli edellisenä syksynä rakennuttanut. Se oli niin uusi, ettei tupaa oltu vielä maalattu eikä aurinkokaan ollut vielä vaalentanut puun väriä. Vähäiselle karjalle aiotut suojat olivat keskentekoiset, ei ollut aitauksia, ei polkuja, kaikki näytti iloiselta ja leikillä sirotellulta keväiseen vihreyteen. Ei ollut vielä kaivoakaan, ja siitä nyt juuri olikin kysymys.

Kuka hyvänsä ei kykene valitsemaan kaivonpaikkaa sillä siinä ei auta ymmärrys eikä käsivoimat, jollei kerran osaa löytää oikeaa paikkaa, missä suoni lähenee maanpintaa, ikäänkuin itsestään pyrkien päivänvaloon. Vedenhakeminen on muodostunut erityiseksi taidoksi, niin taidoksi sitä tuskin sentään voinee nimittää, sillä sitä ei voi oppimalla saavuttaa. Sen ainoa välikappale, taikavapa, on kaikkien saatavissa, mutta se ei toimi jokaisen kädessä. Tämä mahti on päinvastoin lahja, jonka luullaan olevan perinnäisen ainoastaan muutamissa suvuissa; kullakin seudulla on oma luottamusmiehensä.

Näillä tienoin oli sinä eräs talonpoika Grels Olavinpoika muissakin suhteissa merkillinen mies. Hän kykeni myöskin parantamaan monenlaisia sairauksia ja ruumiinvammoja; hän oli "viisas".

Tämä ominaisuus liittyy tavallisesti ikivanhaan taikauskoon ja pakanuuden ajoilta johtuviin perimätietoihin; keinot ovat usein luonnottoman raakoja, usein myös syvästi runollisia, perustuen enimmäkseen vanhoihin uhri tapoihin.

Tämä ei pitänyt paikkaansa Grelsin suhteen. Hänen keinoihinsa ei liittynyt vähintäkään taikauskoa. Salaperäisyyttä lie piillyt pohjalla tuskin hänelle itselleenkään tietoisena, se ilmeni ainoastaan syvässä, ennakolta tuntevassa silmäyksessä, jolla hän käsitti sairaan koko olemuksen, taikka yksinkertaisessa, havaintoja tekevässä mielikuvituksessa, joka anatomisia tietojakin vailla olevana tajusi välittömästi asiain yhteyden ja ruumiillisuudessa piilevän elämän. Ehkä kaikki olikin mielikuvitusta? Ken tietää, kuinka paljon tämä ihmisen salaperäisin ominaisuus voi, kuinka syvällä sen juuret ovat? Kaikessa luodussa on sillä sijansa, se on ehkä maailman suurin positiivinen voima. Runoudessa ja sadussa liitelee se vapaana, mutta elää salattuna ja hiljaisenakin luonnon työpajoissa. Ihmisessä se lienee sitä voimakkaampi, kuta vaiteliaampi se on ja kuta likempänä äänettömintä, itsetiedottominta se piilee. Niin oli laita tämän talonpojan, joka ei koskaan poikennut olemisen todellisuuden ulkopuolelle.

Harvoin hän epäonnistui, eikä hänelle ollut koskaan sattunut suurta erehdystä; ammattilääkäritkin kohtelivat häntä suopeudella, vieläpä kunnioittavastikin. Grels oli luja, järkevä ja päättäväinen mies, joka ajatteli nopeasti, mutta puhui hitaasti ja vähän; kaikissa tapauksissa oli hän pitäjän merkillisin ja vaikutusvaltaisin henkilö. Häntä kävi pitäminen rikkaana, sillä hänen metsänsä olivat koskemattomat, eikä hän koskaan ollut joutunut kiusaukseen niillä ansaita rahaa. Hänen elintapansa olivat yksinkertaiset, ja hän uurasti kuin olisi ollut köyhä. Avustaan hän ei ottanut maksua, vaikka siihen kului usein hänen kiirein aikansa; hän piti palveluksiaan huvituksena, hiljaisella, miettivällä ilolla hän ne toimitti. Jo muutaman vuoden oli hän ollut leskenä, kaksi lasta oli hänellä elossa, poika ja tytär.

En ollut nähnyt Grelsiä ennen, siksi katselin häntä uteliaana odottaessani oudon toimituksen alkamista ihmetyksellä ja samalla jonkinlaisella koulupoikamaisella ylemmyyden tunteella. Hän oli pitkä ja vielä hoikka, vaikka oli ukkoikää lähellä. Pää oli iso, voimakkaasti muodostunut, silmät lapsekkaan kirkkaat selvine väreineen, vaikka katseen nopea päättäväisyys ilmaisi miehekästä ankaruutta. Ankarapiirteinen oli suukin, jonka harmahtava parta jätti selvästi näkyviin, mutta minkäänlaista kovuutta ei ollut huomattavissa, ainoastaan vakavuutta, joka ei koskaan näyttänyt sulautuneen nauruksi.

Grels istui maassa kuunnellen vaieten talonomistajan jokseenkin tarpeetonta kertomusta siitä, kuinka hän juuri tähän paikkaan oli tullut rakentaneeksi ja missä hän tahtoisi kaivon olevan. Grels katsoi silloin tällöin ystävällisesti hänen ohitseen ystävällistä pientä taloa kohti, sulki puoleksi silmänsä antaen auringon paistaa vasten kasvoja, jotka ilmaisivat selvästi tyytyväisyyttä; hänen voimakas työläiskätensä siveli hentoa ruohoa. Hän oli saapunut tänne järvien takaa poikansa ja tyttärensä soutamana. Vielä kuvastelivat hänen mielessään matkan vaikutelmat, jotka olivat uusia tälle vuodelle, mutta vanhastaan tuttuja ja rakkaita. Tänä tyynenä iltana oli varmaankin ollut paljon suurta ja omituista nähtävänä. Jokainen rinteellä kasvava puu selvästi piirtyvänä seijastavaan ulappaan, jokainen loistavanpunainen talo hymyilevänä kuvalleen, joka vedessä olevassa varjossa näytti vielä iloisemmalta. Kuljettiin kautta kirkastuneen, veden ja ilman muodostaman keveän avaruuden, jossa kevään valkeat, miltei yliluonnolliset näyt leijuivat.

Nyt hän levähti, nauttien joka hengenvedosta, ja valmistautui tapansa mukaan kokeeseensa. Huolimatta valppaasta ulkomuodostaan, jossa ei ollut mitään salaperäistä, ilmaisi hänen olentonsa jotain omituisen kuuntelevaa, muistuttaen satuolentoja, jotka kuulevat ruohon kasvavan ja näkevät maan uumeniin. Hänen takanaan näin tyttären, viiden- tai kuudentoistavuotiaan tytön, joka poimi kukkia.

Tytön pienet, pyöreät kasvot olivat terveet ja punertavat kuin kirsikka, vaikka päivä oli jo antanut niille ruskean vivahteen. Kaulalle solunut huivi jätti näkyviin kastanjanruskean kihartuvan tukan; kastanjanruskeat olivat tavattoman avoimet silmätkin lyhyine ripsineen ja valokuvasteluineen. Hänen vartensa oli hento ja joustava, niinkuin usein nähdään metsämaiden asukkailla; harmajanpunertavassa leningissään muistutti hän kevään untuvaisia kukkia.

Grels nousi ja meni leikkaamaan lähimmästä pensaikosta pajuvitsan itselleen. Hän haki kauan ja huolellisesti, taivuttaen varovasti verhoavia oksia sivullepäin, ja kun hän oli valinnut, saattoi nähdä, kuinka sileän kuoren alta pulpahti mahla veitsen leikkauksesta. Hän katkaisi oksan niin, että se tuli Y:n muotoiseksi, koetteli sopiko se käsiin ja katsahti ympärilleen arvostellakseen aluetta. Se mahtoi olla lupaava, koska hän nyökkäsi pojalleen, joka vastahakoisesti totellen lähestyi.

— Koetahan vielä kerta, Olavi, sanoi hän, sinunhan pitäisi olla jo siinä iässä, koetahan! Ja hän ojensi pajuvitsaa hänelle. Nuorukainen otti sen vastaan vastahakoisesti.

— Mitäpä se hyödyttää? kysyi hän, mutta kun isän katse oli yhä kehottava, otti hän pajuvitsan käsiinsä ja lähti kävelemään hiukan etukumarassa.

Hän oli voimakasrakenteinen, kookas kahdeksantoistavuotias, reipas ja ripeä, ja hänen silmäinsä katse oli synkän päättävä. Muutoin oli hän isänsä näköinen, ainoastaan suu oli isompi, liikkuvampi, ja sen ympärillä oli jokin tyytymätön, puolittain nyreä, puolittain himokas ilme.

Hän kulki kärsimätönnä ja nopeasti rinnettä alas ja näytti olevan tyytymätön siksi, että kaikkien katseet olivat häneen suunnatut.

Isä seurasi häntä katseillaan.

— Sinä et kumarru tarpeeksi, Olavi, hän sanoi. Samoin kuin viime kerralla. Tuolla lailla et ikinä menesty. Sinä ajattelet jotain, ja se hajoittaa voiman.

Olavi pysähtyi äkkiä.

— Tiedäthän mitä ajattelen, vastasi hän. En voi tehdä enkä sietää sitä, mihin minulla ei ole halua.

Sisar huusi innokkaalta kuuluvalla äänellä:

— Tännepäin, Olavi, miksi et tule tännepäin, poika? Löytäähän sen ilman vitsaakin, näkeehän sen kukista. Suoni kulkee tästä, sillä kukat ovat tässä tuoreimmat. Etkö näe?

Mutta hän ei kuunnellut sisartaan, vaan tarjosi oksaa pois, vapautuakseen tehtävästään.

— Ei minusta ole tuollaisiin, sanoi hän matalasti, tiedäthän sen ennestään, ja niin tulee vastakin olemaan.

Grels katsoi häntä paheksuen kirkkailla, vakavilla silmillään, otti vaieten pajuvitsan, ummisti silmänsä puolittain, päivää vasten, ja alotti kulkunsa.

Hän piti käsiään polvien kohdalla ja kulki hyvin hitaasti, kuin olisi hakenut jotain ohuesta ruohikosta, rinnettä ylös, seuraten melkein huomaamattomia maan syvennyksiä. Matala auringonpaiste verhosi hänen omituisia, hapuilevia liikkeitään melkein peittäen ne meiltä; koivujen kiiltävät oksat välkkyivät lasimaisina viidakossa, ja hiirenkorvalla olevat lehdet kellertivät kultaisina. Viileä, tuoksuva tuulahdus keinutti illan ilmaa; melkein luuli näkevänsä, kuinka kaste laskeutui kimmeltävien korsien keskessä loistaville kukille. Seurasimme kaikki häntä kauempaa, ja talon nuori vaimo, odottamansa lapsen ja kuluneen talven sisälläolon raskauttamana, oli hänkin uskaltautunut ulos ja hymyili nyt surumielisen väsyneesti ja samalla toivehikkaasti keväälle, auringolle ja odotetulle lähteelle. Nopea, iloinen, metallimainen viserrys soi ilmassa — pääskyset olivat juuri saapuneet ja kiitollisina asettuneet asumaan uuden tuvan suojaan, siten ikäänkuin vihkien sen vaihtelevalle, onnelliselle elämälle.

Pajuvitsa kääntyi hitaasti, kuin salaperäisen voiman pakottamana, ja viittasi maata kohden — iloinen ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien huulilta. Mutta Grels kulki eteenpäin, kumarruksissa, hapuillen kuin ennenkin, ja valo teki hänet tuntemattoman, salaperäisen ja ystävällisen näköiseksi.

Äkkiä hän pysähtyi, sillä vitsa kääntelehti lyhyin heiluriliikkein hänen käsissään, jotka väsyneinä, paisunein suonin, tuskin jaksoivat sitä enää pidellä. Hän työnsi sen maahan merkiksi — paikka oli löydetty. Sitten hän oikaisihe nähtävästi väsyneenä ja pyyhki otsaansa. Siinäkin olivat suonet pullistuneet, ja päivänpaahtama iho oli punainen.

— Tästä, sanoi hän talonomistajalle, ei sinun tarvitse vallan syvältä kaivaa, ja vesi on silti hyvää ja raikasta. Ja hän nyökkäsi ystävällisesti hänelle, nuorelle vaimolle ja heidän kodilleen. Olkoon siitä teille siunausta ja olkoon teitä monta kauan siitä juomassa!

Häntä kiitettiin huolimatta hänen torjumisistaan ja puhuttiin vaivan korvauksesta. Hän pyyhkieli vieläkin väsyneenä otsaansa näyttäen harkitsevan jotain. Sitten huusi hän päättävästi poikaa luokseen.

— Menkää te nyt, sanoi hän. Jään tänne katsomaan, että työ tulee hyvin tehdyksi. Se lienee ollut hänen tapansa, sillä tyttö hymyili kuin vanhastaan tutulle heikkoudelle. — Vahinko, ettet tule mukaamme, isä, vastasi hän, ilta on vielä tyynempi nyt, matkamme tulee olemaan ihana. Poika nyökkäsi kuuliaisesti, mutta näytti mielessään tekevän vastaväitteitä tuollaista kalliin ajan tuhlaamista vastaan. Niin menivät he molemmat veneen luo.

Grels istuutui taas maahan lepäämään, ja hänen ruskea kätensä hyväili ruohoa kuten äskettäinkin. Hän näytti olevan hyvillään siitä, että sai jäädä tähän paikkaan johtamaan raskasta työtä. Nyt vasta hän huomasi pääskyset ja seurasi kirkkaalla katseellaan niiden siivenlyöntejä, jotka välähtelivät ilman sinessä. Hän näytti niin onnelliselta kuin ihminen suinkin voi olla.

Tämä rohkaisi minua ryhtymään puheisiin hänen kanssaan. Salaperäinen näytös kiihotti mielikuvitustani. En koskaan ennen ollut tullut ajatelleeksi, mistä vesi tuli lähteisiin ja kaivoihin ja mikä merkitys sillä oli meille ihmisille. Pajuvitsakin oli minulle täysi arvoitus, eikä minun vähäinen tietoni tällaisissa asioissa suonut siihen vähintäkään selvitystä huolimatta äärimäisistä ponnistuksista. Tahdoin tietää yhtä paljon kuin hänkin ja aloin puheen viittaamalla alkeistietoihini ja otaksumiini.

Hän katsoi minuun ja pudisti hiukan päätään liian monimutkaiselle viisaudelleni.

— Pajuvitsa tarvitsee vettä, vastasi hän. Kaikki tarvitsee vettä elääkseen. Vettä kohti se pyrkii, kun ei enää saa sitä juuren avulla. Löydämme itsestään sen, mikä on meille välttämätöntä, ellemme hajoita voimiamme. Jos pistäisin oksan kylliksi syvälle maahan, juurtuisi se ja siitä kasvaisi puu — sellainen voima sillä on — suuri, kaunis puu siitä tulisi. Mutta lähde kykenee muuhunkin, se suo ihmisille jokapäiväisen juoman, ja puun tavoin versoo täältä ihmissuku.

— Mutta mistä suoni tulee? Onko niitä maassa kaikkialla olemassa?

Hän kuunteli mielellään kysymyksiäni. Näytti siltä, että hän oli itsekin miettinyt niitä usein.

— Pilvistä kaikki vesi on kotoisin. Se kiertelee siellä kautta aikojen kuin veri ihmisen ruumiissa. Enimmäkseen virtaa vesi suoraan takaisin jokiin tai pysähtyy joksikin aikaa ruohomättääseen ollen siten hyödyksi, ja lehdet ja korret hengittävät sen taas esiin. Mutta osa menee syvemmälle. Täällä maan alla — hän taputti sitä — on myös järviä ja puroja. Sen huomaa parhaiten kaivaessaan; siellä on savikerroksia, jotka eivät läpäise mitään, mutta välillä on soraa ja kiviä, jotka tihkuvat vettä. Aurinko ei koskaan valaise niitä järviä. Ei kukaan näe niitä, mutta sittenkin ne ovat olemassa ja täyttävät tehtävänsä; virta kulkee alati niiden lävitse tuoden yhäti uutta tullessaan. Elämä olisi mahdotonta ilman niitä, kaikki juuret ulottuvat sinne. Kovimmallakaan pakkasella, silloin kun kaikki, mitä me näemme, on jäässä ja lumessa, eivät syvyydet jäädy. Väliin pulpahtaa vesi itsestään ilmoille jostakin metsärotkosta, siitä muodostuu puro, joka suurenee joeksi ja koskeksi. Mutta väliin pitää kaivaa se esille, ja silloin näyttää se itsestään juoksevan vastaan, jos korkeudet sitä painavat. Silloin vesi on tavallista raikkaampaa ja kirkkaampaa. Syvyydessä on ollut niin hiljaista ja painostavaa, ja kuten kaikki muukin iloitsee se päästessään päivän valoon.

Tästä sain paljon ajattelemisen aihetta, enempikin kuin mitä voin selittää, varsinkin luonnonhavainnon yhteydessä olevan yksilöllisen elämän suhteen. En pysähtynytkään tähän, vaan missä ikänä kuljin, aavistin ja melkein kuulin veden salaperäisen virtauksen maan alla. Ympäröivä kevät oli entistä rikkaampi ja viehättävämpi, ja kaikki, lukemattomien rastaitten hurjat, syvät iltaliverryksetkin, tuntui minusta kaikkea ylläpitäväin hiljaisten, salattujen voimien ilmaukselta.

Vielä parin päivän ajan näin Grelsiä hänen aherrellessaan iloisena ja tyytyväisenä lapioineen ja kankineen, kosteudesta ja savesta läpimärkänä. Kun hän seisoi syvällä maassa, kuulin kuinka hän, luullen olevansa yksin, lauloi ja hyräili ilosta. Kun kaivo oli valmis, meni hän kotiinsa.

Kuulin kerrottavan, että isän ja pojan välit olivat hiukan kireät. Poika ei sopinut säätyynsä eikä työhönsä, eikä kodin omituisen hillitty, hiljainen elämä häntä miellyttänyt. Siinä häntä ymmärrettiin, sillä hän oli hyvin lahjakas, vilkas ja toimelias nuorukainen. Hän tahtoi "tulla joksikin", nähdä ja kokea elämää, ja hän piti tyhmänä sitä, ettei myyty metsää tai muuten sillä hankittu rahoja. Grels vastusti tätä tyynellä, harvasanaisella arvokkuudellaan, joka vei pojalta rohkeuden saattaa edes kuuluviin ehdotuksiaan, mutta hän kärsi siitä kuitenkin sekä rakkaudesta poikaansa, että ajatellessaan mitä kerran tapahtuu, kun hän on poissa. Mutta nämä olivat vain kuulopuheita; sinä kesänä en enää tavannut ketään siitä perheestä.

Neljä vuotta myöhemmin tulin taas paikkakunnalle. Siihen mennessä oli tapahtunut yhtä ja toista; ihmisiä oli kuollut, toisia syntynyt sijaan, mutta ylipäänsä oli kaikki ennallaan. Samat laulurastaat lauloivat iäti uusia laulujaan viidakoissa, keväinen vihreys helotti yhtä vaaleana ja kullanvärisenä iltaisin. Öisin lepäsivät maisemat yhtä kalpeina tuijottaen kaukokatsein kohti korkeaa taivasta. Hurjassa voimassaan kohisevan kosken pauhu tuntui selittämättömältä kuten ennenkin.

Kaivo, jonka Grels oli kaivanut, komeili toisten rinnalla, ja sen vintti kuvastui terävänä taivasta vastaan. Ympärillä oli elämä puhjennut kukkaansa.

Tupa hohti punaisena, ikkunaruuduista kurkistelivat kurjenpolvet ja palsamit; seinän vierellä oli pieni puutarha, jossa kasvoi kaikenlaista kylmässä ilmanalassa viihtyvää pensasta. Nyt oli palaavia pääskysiä vastaanottamassa pari pellavatukkaista pienokaista, jotka kummastellen, nauraen ja peloissaan taivuttivat päätään koettaen väistää niiden äkkikäänteitä.

Olavi Grelsinpoika oli lähtenyt jo aikoja sitten kotoaan. Hän oli ollut metsätöissä, koska ei ollut saanut muuhunkaan avustusta kotoaan. Aluksi hänellä ei ollut muuta pääomaa kuin selvä järkensä ja työkykynsä, mutta niiden avulla oli hän päässyt niin pitkälle, että saattoi ryhtyä kauppa-asioihin. Häntä oli luonnistanut, mutta kyllä hän olikin saanut kovaa kokea, kova oli tullut hänestä itsestäänkin. Nyt hänen sanottiin entistä innokkaammin koettavan saada käsiinsä äitinsä perimäosuuden, metsäpalstan, voidakseen ryhtyä suurempiin yrityksiin, mutta häntä estivät siitä muutamat testamentissa olevat määräykset. Isä vastusti hänen suunnitelmiaan samalla hiljaisella ylemmyydellä. Hän ei tahtonut joutua nykyaikaisen elämän levottomuuteen ja hän halveksi rahoja sekä kaikkea mitä niillä sai. Tyttö oli hänen puolellaan koko tyytyväisen luonteensa iloisella päättäväisyydellä. Tästä oli alkuisin epäsopu Olavin ja hänen omaistensa välillä. Talvella oli ollut myrskyisiäkin kohtauksia heidän välillään. Grelsillä oli vielä tytär luonaan, ja tämän mentyä läheisessä tulevaisuudessa naimisiin piti vävyn, joka oli Grelsin mieleinen mies, muuttaa taloon pojan sijalle. Tytön tapasin ensimäiseksi.

Aurinko oli laskenut. Ilta oli viileä ja viileni yhä. Taivas oli kirkas, viheriälle vivahtava kuten tavallisesti kasterikkaina iltoina. Minä kuljin ohrapellon piennarta ja näin kuinka tiheinä pisarat painoivat hentoja korsia antaen kaikelle harmajan hopeanhohteisen näön. Kuu loisti keltaisena ja suurena haapametsän yläpuolella, jonka pehmeät lehdet olivat melkein unohtaneet ikuisen värinänsä. Kosken kohina ja rastaitten laulu kantoi tännekin, mutta niin toisiinsa ja illan viileyteen kietoutuneina, niin ihmeellisen etäisinä, kuin eivät olisi olleet tosia, vaan muisto vain tai tulevaisuuden unelma.

Vastaiselta puolelta näin erään tytön lähestyvän.

En tiedä mistä pälkähti päähäni, että hän meni kohtaamaan rakastettuaan, vaikka olihan se helposti arvattavissakin. Kummallisempi oli surumielisyyden tunne, joka minut myöskin valtasi, hiukan surunsekainen aavistus kaiken katoavaisuudesta, joka usein täyttää mielen silloin kun näkee sitä, mikä on raikkainta ja keväisen kevyttä elämässä. Ehkä se aiheutui kylmyydestä ja iltatähden lepattavan valkeasta hehkusta kalpealla taivaalla sekä äänestä, joka täytti avaruuden. Ehkä oli siinä hiukkanen kateuttakin. Tyttö tuli yhä lähemmäksi, ja minä tunsin hänet pyöreitten pehmeitten kasvojensa kirsikkapunasta ja tavasta, millä hän piti kädessään muutamia kukkia, niin varovaisesti kuin olisi kantanut kädessään virsikirjaa lapsuusajan sunnuntaipäivinä opitulla tavalla. Hän oli kasvanut, mutta muuten pysynyt entisellään; hänellä oli sama joustava, hiukan jäykkä ryhti, joka on tottunut hillitsemään pelkästä olemisen onnesta johtuvan nuoruudenilon. Mutta silmät loistivat pähkinänruskeina ja avoimina kuunvalossa eikä suu voinut salata minunkaan läheisyydessäni säteilevän onnekasta hymyään. Aivan varmaan meni hän tapaamaan rakastettuaan!

Kun kuljin hänen ohitseen, näin, että hänen hameensa ja jalkansa olivat aivan märät kasteesta; samoin ilmaisivat kädet ja käsivarret, että hän oli poiminut kukkia kosteista, tahmeista varsista. Pensaiden oksista varisseita pisaroita kimalteli raikkaissa kasvoissa ja hiuksissa. Ei voinut kuvitellakaan kauniimpaa kevään ja nuoruudenilon kuvaa kuin hän oli tuossa astellessaan pitkin kasteesta harmaata ahoa.

Pysähdyin ja katselin hänen jälkeensä, mutta vaikka hän luultavasti tunsi sen, ei hänen huoleton ryhtinsä muuttunut. Kuten olin arvannutkin, ilmestyi viidakosta mies, varmaankin asianomainen. Tytön käynti tuli vielä nopeammaksi, hän juoksi mäessä häntä vastaan vapaana kuin koko maailma olisi saanut olla tässä todistajana, ja sitten he jatkoivat matkaa rinnan.

Heidän piti piakkoin mennä naimisiin, ja siitä johtuvissa asioissa olivat isä ja tytär usein täällä rautatieaseman lähellä asuvien sukulaisten luona.

Seuraavana päivänä saapui sinne Olavikin sopimaan joistakin kauppa-asioista kahden jotensakin ikävän näköisen pikkukeinottelijatyyppiin kuuluvan miehen kanssa, joiden esiintyminen oli puolittain kerskuvaa, muistuttaen käräjä-asianajajan viekasta varmuutta, puolittain arkaa, mikä taas johtui työläisruumiin ja herraspuvun välisestä ristiriidasta. Olavi oli komea, kaunis poika, pitkä ja miehekäs, mutta silmien päättäväisyys oli synkempi, suu kovempi ja tyytymättömämpi kuin ennen.

He oleskelivat kestikievarissa, missä juotiin, meluttiin ja juteltiin aika lailla. Vieraat ottivat vilkkaasti osaa perheriitaan saattaen sen sellaiseen valaistukseen, mikä oli kuvaavaa heidän käsitykselleen ihmisluonteesta ja sen vaikuttimista. Tämä ei ennustanut hyvää, sillä Olavi oli kutsunut sinne tulevan lankonsa saadakseen välit selviksi. Tämä tulikin iltapäivällä, mutta kun hän harmistuneena kieltäytyi rupeamasta tekemisiin moisen seuran kanssa, lähti Olavi, ollen jo melkoisesti väkijuomien ja puhelun kiihottama, hänen kanssaan syrjemmälle keskustelemaan asiasta. Lanko oli kiivas, mutta moitteeton mies, ja häneen oli koskenut perheen eripuraisuus sekä sanat ja syytökset, joita hän oli kuullut.

Keskustelu koski varmaankin Olavin halua myydä metsää tai tukkipuita. Hän tahtoi saada langon puolelleen vaikuttaakseen siten isään. Kuinka lienee ollutkaan, kukaan ei aavistanut kuinka syntyi kiivas sanasota, ja juovuspäissään iski Olavi puukolla riitapuoltaan.

Uutinen levisi nopeasti, ja paikka oli täynnä väkeä, kun tulin sinne. Haavoitettua ei oltu viety pois, vaan hänet oli ainoastaan kannettu lähellä olevan puron luo.

Hänen morsiamensa oli ensimäisten saapuneiden joukossa ja oli luultavasti ollut mukana kantamassa. Nyt oli hän polvillaan puron reunalla ja pitäen sulhon päätä rintaansa vasten pesi tämän otsaa ja ohimoita nenäliinallaan koneellisen nopein, itsetiedottomin liikkein. Häntä voi tuskin tuntea eilisillan näöstä; hän oli nyt kalpeampi kuin kukaan muu, ja hänen silmissään, jotka tuijottivat sulhon silmiin, oli melkein sama ilme kuin näissä. Katse oli niissä kummallisesti laajentunut, kuin olisi tahtonut murtaa aistimuksen rajat ja käsittää enempi kuin kuolevaisen silmät voivat; se oli jäykkä ja ikäänkuin jäätynyt näön takana kirkkaaksi voiden milloin tahansa murskahtaa muruiksi kuin jää. Silmät olivat kuitenkin tyynet ja piirre suun ympärillä rauhallinen, melkein iloinen, kuten sanotaan tavallisesti olevan niillä, joiden veri vuotaa kuiviin. Hänessä ei ollut mitään kammottavaa; vaikka isku oli sattunut niin äkkiä ja odottamatta, tuntui se tulleen hänestä aivan luonnollisesti, eikä hänen miehekäs lujuutensa ollut murtunut.

Tytön katse taas törmäsi vasten jotakin läpitunkematonta ja vihamielistä, ääretöntä tuskaa, josta se kimposi takaisin sattuen sisässä olevaan haavoitettuun, kärsivään kohtaan ja sitten taas nousten toivon siiville. Koko hänen olentonsa värähteli kuin soittokoneen kieli rajusti kosketeltaessa, muiston ja todellisuuden vaiheella. Oli mahdotonta sovittaa niitä keskenään ja käsittää, että sama minä oli olemassa tässä äkisti muuttuneessakin maailmassa.

Liikutus, joka tytössä oli vain sisimmissä ja joka raukeni levoksi jäykäksi suoristuneessa miehessä, purkautui tämän jalkapuolessa seisovissa miehissä ja naisissa liikkeiksi, puheeksi ja itkuksi. Käsivarret ja kädet tekivät kiivaita liikkeitä, risteili neuvoja ja ehdotuksia, ja kiihtyneisiin ääniin punoutui puron lirinä viileänä vastakohtana, ja kauempaa säesti sitä kosken kohina.

Murhaaja seisoi itsekseen kauempana puron yli vievällä portaalla, tummana kuvastuen iltataivasta vastaan, outona ja kummallisena kuin itse rikos ja hairahdus. Hän tuijotti veteen, jossa haavasta vuotanut verijuova sekoittui veden pyörteisiin ja virtasi edelleen hänen jalkojensa alitse peittyen varjoon. Kiihotus oli hänestä hälvennyt, nyt häntä näytti palelevan, hän pudisti tuontuostakin olkapäitään, vetäysi taaksepäin päästäkseen näkemästä vedessä olevaa kalpeiden kasvojensa kuvaa, mutta tuli yhä uudelleen sitä katsoneeksi. Hän se kaikkein vähimmin tajusi tätä hämmästyksen ja kauhun kuvaelmaa ja hän tuntui kaikista surkuteltavimmalta.

Grels, jota joku oli juossut hakemaan, näkyi tulevan kaukaa astuen tavalliseen lujaan tapaansa.

Poika näki hänen tulevan ja vetäytyi syrjään arkana ja saamatonna kuin pahaa tehnyt lapsi. Hän kiersi meidät kaaressa kulkien puron vartta ja peittyen kivenharmaitten leppien suojaan. Kestikievarissa olleet miehet, jotka olivat seisoneet yksikseen tietämättä mihin painua, seurasivat häntä. Hajamielisenä katsottiin heidän poistumistaan, mutta unohdettiin se pian. Toivo elpyi kaikissa eloon, kun nähtiin lääkärin tulevan, eikä kukaan ajatellut muuta. Tytönkin katse keventyi. Haavoitettu vain oli ennallaan.

Grels kumartui tutkimaan, hänen voimakkaat kätensä soluivat tottuneesti ja varovaisesti paljastetulla ruumiilla, hänen silmänsä tutkivat kirkkaina ja tyyninä haavoitetun silmiä, mutta väistivät tyttären katsetta. Näytti siltä, kuin olisi hän vartavasten koettanut olla omaansa ajattelematta voidakseen tavallisella syvällä katseellaan päästä selvyyteen. Hän kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi, kuunteli ja ajatteli. Vierestämme ja kauempaa tuleva veden kohina kuului nyt selvempänä.

Helppo oli edeltäkäsin tietää tuomio, sillä nyt alkoivat kuolevan viimeiset korisevat hengenvedot.

Tyttö ojensi kätensä tarttuen Grelsin käteen. Hän ei ollut ymmärtänyt eikä huomannut mitään tästä viimeisestä. Hänen katseestaan ikäänkuin nousi toivon tuskainen huuto, valonpilkahdus, ilokyynelten tulva, joka tahtoi syöksyä esiin hänen kirkkaista, ruskeista silmistään. Hän pakotti isän katseen itseensä saadakseen varmuutta. Se oli hyvin syvä, hyvin hiljainen, ihmeellisen, kammottavan hiljainen.

— Isä! huusi hän ymmärtäen samassa kaiken. Ääni vaikeni, silmän loiste sammui. Hän päästi hänen kätensä ja ajatteli vain kuolevaa. Hän vartioi joka liikettä, jonka tämä kykeni tekemään, joka merkkiä, jonka tämä ehkä voisi antaa siitä, että tiesi hänen olevan läsnä. Hän koetti seurata kuolevan raskaita hengenvetoja ja kietoa jokaisen niistä hellästi ajatuksiin, jotka seurasivat sen pyrkimystä avaruuteen.

Grels nousi ja kääntyen puolittain poispäin omasta tuskastaan viittasi läsnäolevia jättämään lähimmän yksin suruunsa. Tässä ilmeni kunnioitusta, alistumista elämän lakeihin, joka poikkeuksetta sälyttää kärsimyksen taakan kunkin yksin kannettavaksi, sekä sanojen halveksumista asioiden musertavan painon rinnalla, olivatpa ne sitten kuinka ystävällisiä ja tuttuja tahansa.

— Miten se tapahtui? kysyi hän suunnatakseen huomion pois kohtauksesta, vaikka kysymyksellä ei ollut suurta merkitystä hetkeen nähden — kuka…?

Selvää oli, ettei oltu kerrottu hänelle onnettomuutta kokonaisuudessaan ja ettei hän sitä aavistanutkaan. Kukaan ei kyennyt vastaamaan. Puolittain vaistomaisesti käännyttiin siihen suuntaan, missä murhaaja oli viimeksi nähty.

Grels seurasi katseita suunnaten omansakin puron tummaan uomaan päin. Epäselvä näky sai selvän muodon hänen silmissään samoin kuin viivojen ja pilkkujen sekamelska siihen tuijottaessa, kun mielikuvitus luo muodon. Kolmimiehinen ryhmä häämötti metsästä näyttäen painiskelevan. Eräs heistä heitti toiset luotaan, jotka tahtoivat estää häntä ja huusivat vielä innokkaita neuvojaan. Olavi tuli hitaasti isäänsä kohden astuen häntä lähelle.

— He tahtoivat minua pakenemaan, sanoi hän, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Sinua minä läksin pakoon, mutta tässä taas olen. Mitäpä pako hyödyttäisi? Minähän olen kuitenkin mennyttä miestä. Vai onko — hänen äänensä kadotti kumean jähmettyneen sävynsä saaden hurjan kiihkeän kaiun, jota oli vaikea kuulla, sillä se oli mahdottomuutta vastaan tähdätty voimakas tuskanhuuto, — vai onko vielä toivoa?

Isä tapaili sydäntään painaen sille kätensä. Hän oli nyt aivan kalpea, mutta pakottautui lujaksi.

— Tämä on liikaa yhdellä kertaa, änkytti hän. Sinä! Sinäkö sen teit?

— Mitäpä minä siitä tiedän? Käteni ainakin — ja hän katsoi siihen kuin kauheaan vieraaseen esineeseen ja näytti tuntevan ylenannatusta katsoessaan siinä olevaa veritahraa ja muistaessaan siitä johtuneen lämpimän tunteen. Niin, jatkoi hän varmasti ja ikäänkuin peräytymättömästi tuomiten, minä sen tein. Minun pahuuteni sen teki. Onko vielä toivoa?

Nämä muutamat hetket olivat kylliksi Grelsille; hän oli jo nähnyt uuden tapahtuman pohjaan ja mitannut sen syvyyden.

— Aina on toivoa, sanoi hän, mutta ei tässä tapauksessa sellaista kuin sinä tarkoitat. Ja vastaukseksi vetäytyi hän askeleen sivulle päin jättäen näköalan vapaaksi.

Kuoleva kokosi voimansa äärimäiseen ponnistukseen. Hänen silmänsä välähtivät, kuin olisivat tahtoneet saada takaisin tavallisen ihmiskatseen menneisyyden hämärästä kohoavien muistojoukkioiden edessä, hänen suunsa vääristyi tuskallisesti ja aukeni selälleen. Oli kuin koko hänen sisimpänsä, tuo tuntematon esine, jota sanotaan sieluksi, olisi kamppaillen katkonut siteitään vaipuakseen johonkin vielä tuntemattomampaan ja suurempaan, johonkin pelättyyn ja ikävöityyn.

Murhaaja käsitti sen, mutta enempää hän ei näyttänyt voivan ajatella eikä tuntea. Katkera, hedelmätön katumus kajasti synkkänä hänen silmästään. Jospa en olisi sitä tehnyt, näytti hän kerta toisensa perään tuskailevan, — jos, jos! Kunpa en olisi hukannut elämääni!

Sisaren kasvot kertasivat samat liikkeet kuin armas hänen sylissään, sanoivat hyvästit samoille muistoille, jähmettyivät samaan kylmyyteen. Vielä hetkinen jännitystä, niin hän olisi vaipunut ruumiin viereen yhteiskuolemaan.

Silloin aukeni kuolevan suu vielä enemmän ja jotain murtausi esiin, kaikille näkymätönnä, mutta kaikille yhtä todellisena. Tuossa purossa virtaavan kuplan tavoin se särkyi tuskin kuultavasti äännähtäen ja katosi. Ja välittömästi kuin hiljaisen ihmeen vaikutuksesta silenivät kasvojen jännittyneet piirteet entiseen lepoonsa, entistä suurempaan rauhaan, tyyneyteen, jollaista elämällä ei ole unessakaan. Kun kaikki näkivät tämän yliluonnollisen kauniin rauhan, illanviileydessä, kumman kohinan kuuluessa, tuntiessaan jonkin pakenevan, jotain aavistaen ja muistaen, puhkesivat kyyneleet kaikkien silmistä, runsaimpina ja vapauttavimpina surevalle kuolevan pääpuolessa, eikä kukaan voinut nähdä mitään enää.

Ainoastaan Olavi seisoi jäykkänä, kaikkien tunteitten ulkopuolella, synkkänä hedelmättömässä katumuksessaan, käsittämättä mitään, rajattoman köyhänä.

Grels oli ollut tyttärensä luona silloin kun tämä jätettiin yksin, ikäänkuin ottaakseen hänet takaisin kärsivien maailmaan ja antaakseen hänelle tuen ja lämmön varmuuden. Ennenkuin hän vei hänet mukanaan ruumiin keralla, meni hän poikansa luo, katsoi tätä tutkivasti ja odotti hänen hyvästiään, millaisena se tulisikin. Tuolla onnettomalla ei ollut hänelle ajatusta antaa, tuskin katsettakaan.

— Jään tänne, sanoi hän vain, kunnes minut otetaan.

— Sitä sinulta odotinkin. Kaikki asiaankuuluva oli sitä myöten valmista ja päätettyä hänen mielestään. Jos on vielä jotain, niin kutsu minua, ja minä tulen!

Mutta ei ollut mitään sen enempää, Olavi jäi paikalle hautoen ja tuudittaen ajatuksiaan. Ei kukaan vartioinut häntä; ilta tuli, hän istui vielä paikalla — kunnes hänet noudettiin.

Tämän jälkeen en sillä kertaa tavannut Grelsiä enkä hänen tytärtään. Jostain sanomalehdestä luin oikeudenkäynnistä. Olavi ei kieltänyt mitään, muttei voinut selittääkään. Hän teki lujan, miehekkään, mutta ikäänkuin jähmettyneen vaikutuksen. Tuomio oli mahdollisimman lievä, mutta kylläkin ankara sittenkin, useita vuosia vankeutta.

Ja kesästä tuli talvi, ja kesät ja talvet vuorottelivat, aika kului.

Vielä kerran tulin matkustaneeksi sille seudulle, ja löysin saman kevään kuin ennen ja kaiken entisellään.

Kesyin Grelsiä, oliko hän vielä elossa ja kuinka voi.

Kyllä hän eli ja oli entisensä lainen. Mikseikäs olisi?

Koko tapahtuma näytti unohtuneen.

Entä tytär, oliko hän naimisissa?

Ei — nyt johtui mieleen — ei, hän ei ollut naimisissa. Hän ei ollut unohtanut vainajaa. Paljon hän oli muuttunut. Ei vanhentunut ulkomuotonsa puolesta, mutta hyvin hän oli vakava. Samoinkuin isä ei hän koskaan nauranut ja muutenkin hän oli isän kaltainen olennoltaan. Aina he olivatkin yhdessä, olipa sitten kyseessä sairaskäynnit tai muu, ja molempia mainittiin samalla kunnioituksella, mikä aina oli seurannut isän nimeä.

Entä poika, Olavi, oliko hän vielä vankilassa? Tiedettiinkö hänestä mitään.

Turvauduttiin sormilaskuun. Kyllä hän mahtoi olla vankilassa, mutta pian kai aika oli kulunut. Milloin tahansa saattoi hän päästä vapaaksi. Muuten ei hänestä paljoa tiedetty.

Kerran oli Grels matkustanut häntä tapaamaan, mutta hän oli lähettänyt vain terveiset: Olen vielä sama kuin ennen, en ole kyllin arvokas. Grels oli kääntynyt tyynenä kotiinsa. Ihminen tulee siksi, mihin hänessä on idut, oli hän sanonut, kun ihmeteltiin vastausta. Jos hänessä on sitä, mitä odotan hänestä, pulpahtaa se kyllä esiin kerran. Jollei sitä ole, ei siitä kannata puhuakaan sen enempää. Tänne hän on tervetullut, silloin kun aika on käsissä.

Kysyttiin, oliko hän sanonut terveiset pojalleen, että oli antanut anteeksi, mutta hän vastasi: Mitä taikoja se sana tekisi? Ihminen ei elä toisen puheista. Ei, en lähettänyt minkäänlaista sanaa. Eikähän minulla ole mitään anteeksiannettavaa. Minäkö tunkeutuisin poikani ja hänen kohtalonsa välille?

Tämä kuulosti kylläkin kummalliselta ja vaikeatajuiselta, mutta ei ryhdytty tutkimuksiin eikä tuomioon silti, koska asia koski Grelsiä, joka oli mies ainoa laatuaan.

Kirkkoherrakin oli ollut kerran kaupungissa ja puhutellut vankilanpappia. Hänellä ei ollut mitään hyvää sanottavanaan. Vanki oli aivan toisenlainen kuin muut, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä, moitteeton käytökseltään, rauhallinen ja tyyni, mutta kuitenkin luoksepääsemätön. Uskonto ei häneen pystynyt, ei hän kaivannut vapauteen, mutta ei myöskään peljännyt sitä. Oli kuin hänen sisäinen elämänsä olisi ollut suljettu kovan ja järkkymättömän välttämättömyyden holviin, joka oli lujempi kuin vankilanseinät. Kaikkihan on niin tarkoituksetonta. Jos olisin rangaistukseksi menettänyt henkeni, olisin sen voinut ymmärtää. Mutta täälläpitäminen on pikkumaista ja tyhmää. Johtomiehet arvelivat, että hän ehkä kuului noihin synnynnäisiin rikollisiin, jotka järkkymättömän kohtalon pakosta kulkevat yhä eteenpäin kerran astumaansa tietä, ja olivat huolissaan ajatellessaan hänen vapautumistaan.

Enempää en saanut kuulla, enkä luullut enää tapaavani ketään noista kolmesta.

Mutta eräänä päivänä piti taas kaivettaman kaivoa, ja Grels tuli vanhaa ammattiaan harjoittamaan. Menin sinne häntä katsomaan.

Hän istui maassa samoin kuin ensi kerralla, kun hänet näin, hän lepäsi ja kokosi voimia matkan jäljestä, ja hänen kätensä hyväili hajamielisesti silittäen ruohoa kuten silloinkin. Paljon hän oli muuttunut, vaikkei hänen ympäristönsä ollut sitä huomannut. Nyt hän oli vanha mies, tukka oli vetäytynyt taaksepäin otsalta ja harmennut kovin, selkä oli hiukan kumarassa. Silmät, jotka yhäti olivat lapsellisen kirkkaat, olivat nyt sisäisen, ajatusten alla piilevän pimeyden synkistämät. Salaperäisyys oli niihin ottanut asuntonsa.

Tytär istui hänen läheisyydessään kukkien keskessä; hän ei näyttänyt olevan enää halukas niitä poimimaan, hän silmäili niitä kuin rakkaita, pidettyjä esineitä. Hän veti syvään henkeä, hänen sileä ihonsa oli soudun tuottamasta ponnistuksesta punastunut, kädet lepäsivät helmassa kuin väsyneet palvelijat, jotka olivat tehneet tehtävänsä niin ettei mitään ollut enää jäljellä. Hänen katseensakin oli väsähtänyt. Hyvin suopeana, mutta vakavana se kierteli ympäristöä, kuin olisi tahtonut sanoa: täällä on niin ihmeellisen kaunista ja iloista, minua täällä ei kukaan tarvinne! Terveys loisti vielä hänen olemuksestaan, mutta sittenkin se pisti silmään loistavasta kukkivasta ympäristöstä.

Tämä olikin ihmeteltävän rikas ja iloinen paikka.

Rantaäyräät olivat tavallista jyrkemmät, ja niiden rajaviivat, jotka erottivat ne yläpuolella olevista kunnaista, näkyivät selvästi hienon ruohon alta. Petäjämetsän muuria verhosivat koivut hohtavan valkeine runkoineen ja lehvineen, jotka näyttivät olevan pelkkää kultaista tomua tai usvaa, mutta jotka kuitenkin olivat niin tiheät, että ainoastaan latvojen yläpuolelta saattoi nähdä havupuitten tumman taustan. Alapuolella virtasi joki, jonka pinnan kosken alkava vauhti pani karehtimaan. Siinä karkeloivat tuhannet välkkyvät liekit ja suuret näkinkengän muotoiset täplät, jotka upposivat sineen ja ilmestyivät taas pintaan. Tuonnempana, mutkansa tällä puolen, se levisi laajana ja valkeana kuin taivas pouta pilviä kuvastellen. Niemien ja saarien lomitse liittyi yhä uusia vesiviiruja toisiinsa. Aurinko, joka tulvi viheriälle rinteelle, näytti kuin prismasta heijastuen vaihtuneen suorastaan kukkien väreiksi. Niitä oli siinä ryhmissä ja kiehkuroissa, kevätesikoita, vuokkoja, leiniköitä yltäkylläisissä, tavattomissa joukoissa. Uutistalosta, joka oli aivan puhdas ja loistava pärekattoineen, nousi sinertävä savu. Veturin vihellys viilsi ilmaa, ja kauempana jymisi juna outoine sisällyksineen terottaen äänellään täällä vallitsevaa levon ja erilläänolon tunnetta.

Grels nousi lepuutettuaan väsyneitä käsivarsiaan ja katseli kauan ja tutkivasti ympärilleen tottunein katsein.

Hän näytti odottavan aivan erikoista iloa siitä, että löytää täältä elvyttävät vesisuonet ja jo kumartuen saa kuulla, kuinka ne hiljaa solisevat ja kumpuilevat syvyydessä. Hän meni leikkaamaan pajunoksan ja valitsi kauan ja tarkasti.

Läsnäolijat seurasivat häntä katseillaan, eivätkä muut kuin minä huomanneet kahta lähestyvää miestä, jotka pysähtyivät uutistalolle. Heidän puvussaan ja ryhdissään oli jotain näille paikoille outoa, siksi katselin heitä tarkkaavaisesti.

Heti tunsin ketä he olivat: Olavi ja luultavasti vankilasta lähetetty kuljettaja. Sieltä he lienevät tulleet suoraan; varovaisuuden vuoksi ei oltu tahdottu jättää vankia yksikseen ennen kotiin saapumista.

Olavin kasvot loistivat jo kaukaa kalpeudesta, joka oli johtunut sisälläolosta ja ehkä myös liikutuksesta. Säpsähdin. Nyt! Nyt juuriko hän tuli, keskelle kevättä, keskelle tätä?

Kuinka hänestä mahtoikaan tuntua kummalliselta ja valtavalta.

Millaiset olivatkaan hänen viimeiset vankilapäivänsä olleet, kun tuo levoton kysymys läheni yhä ratkaisuaan: mitä teet elämällä, joka sinua odottaa ulkopuolella; minne voit siltä mennä piiloon? Ja samalla tapahtui vuodenajan vaihdos nopeasti, hänestä nopeammin kuin muista, antaen aavistuksen siitä muurin yli hiipivässä välkkeessä tai ristikon läpi pujahtavassa valonsäteen tomutanssissa; kevät tuntui saavuttamattomalta muun menetetyn ohella, kaiken murtuneen elämänilon keralla. Päivä tuli, jolloin tämä kaikki oli poissa. Hän näki edessään valmiin, kauniin, mutta vieraan maailman, jossa ei hänelle ollut sijaa.

Sitten seurasi matka pohjoiseen halki metsien, jotka muistuttivat hänelle hänen omiaan, yli jokien tutun, herättävän kohinan. Sitten, äkkiä kohtasi hän taas kevään, toivon, ilon kirvelevänä mahdollisuutena. Mutta pian palasi taas muisto raskaampana, rikos entistä suurempana.

Hän painautui, puolittain tukea hakien pyörrytyksen vallassa, puolittain piilottautuakseen, tuvan nurkkaan ja seisoi sitten siinä katsellen hiljaa ja liikkumatonna.

Grelsillä oli pajuvitsa valmiina, hän kulki hiukan kumartuneena nurmikon yli. Paju rupesi melkein heti värisemään hänen kädessään, sillä paikka lie ollut vesiperäinen, mutta hän haki parasta suonta, kulki mäkeä ylös ja alas edes ja takaisin, katse suunnattuna maahan, ja päivänsäde leikki hänen kumartuneella, vanhentuneella ruumiillaan.

Saatoin arvata, kuinka pojan silmät seurasivat laajentuneina tätä, kuinka muisti kuljetti häntä taapäin ja kuinka samoinkuin lapsuudessa hänet nytkin täytti kunnioituksen tunne. Kuinka hän luki vanhuuden ja surun merkit, kuinka kaikki mahtoi tuntua hänestä kummalta kuin uni, jonka selvitystä jo nukkuvanakin etsii.

Grels oli löytänyt suonen, hän seurasi sitä, pysähtyi paikkaan, missä paju kääntyi suoraan maata kohden eikä näyttänyt tahtovan irroittua siitä, työnsi vitsan maahan ja katsoi ylös.

Ensimäiseksi sattui hänen silmänsä vastapäätä oleviin pojan kalpeihin kasvoihin. Kaikki muutkin näkivät ne samassa hetkessä.

Grels seisoi hiljaa paikallaan ja antoi käsiensä vaipua. Ne vapisivat kuin vitsa äsken, hapuilivat kummallisesti ympärilleen, pysähtyivät, laskeutuivat alas puolimatkaan. Yhtäkkiä ne nousivat kuin oudon voiman pakosta, hän seisoi käsivarret ojossa kirkkain, odottavin katsein.

Siinä saapui kadotettu nopeasti nurmikon yli, horjahtelevin askelin, miltei eteenpäin kaatuen. Hän oli jo perillä ja painautui rajusti nyyhkyttäen toisen syliin. He vapisivat molemmat.

Käännyin sisareen.

Hän oli aivan kalpea katsoessaan heihin. Mahdollisesti oli hän "antanut anteeksi", kuten sanotaan, mutta nyt, nähdessään rakastettunsa murhamiehen niin likellä, hän ymmärsi mitä tuo sana merkitsee, sillä tapahtuman muisto kohosi jäätävänä hänen mieleensä. Kosken kohina soi nyt hänen korvissaan kuin silloinkin, ja se tuntui vetävän hänet pyörteessään kohti kauhua ja surua, joita vuodet eivät olleet kuolettaneet, vaan ainoastaan vaivuttaneet uneen.

Grels irtautui lempeän lujasti poikansa suonenvedontapaisesta syleilystä, piti häntä ojennetuin käsivarsin edessään ja katsoi katsomistaan pojan kalpeanloistaviin kasvoihin ja kuumeenhohtoisiin silmiin. Olavi ei koettanutkaan salata itseään. Näytti siltä, kuin hän olisi ensinkään ajattelematta itseään antanut sisäisen elämänsä olla tuon ihmeellisen kirkkaan, salaperäisen, kaikkinäkevän katseen tutkittavana. Ei kumpikaan heistä välittänyt siitä, että olivat kaikkien katseltavina, vaikka oli heidän luonteelleen vastaista näyttää muille sisintään. Aivan yksin he siinä seisoivat ollen ainoastaan toisilleen olemassa, edustaen kahta sukupolvea, sielu sielua vastaan.

— Isä, isä, kuului viimein sammaltaen, ja lapsellisen yksinkertainen sointu oli liikutetussa, miehekkään syvässä äänessä, — minä pidän sinusta. Juuri sanojen niukkuus teki sisällön rikkaaksi, ja tyynenä, lujana kaikui Grelsin vastaus: Se on hyvä ja siunattu asia, poikani. Tiesin varmaan sen joskus tulevan. Enempiä sanoja ei meidän tarvitse tuhlata muuhunkaan.

Ja isä tarttui poikansa käsiin ikäänkuin siten lausuen hänet tervetulleeksi vertaisten joukkoon; se oli samalla sekä korotus että hyvästijättö kaikelle entiselle. Toisesta kädestä kiinnipitäen hän vei hänet tyttärensä luo.

— Tässä, sanoi hän, on sinulla jotain takaisin voitettavaa. Minut olet aina omistanut.

Hän jätti heidät kahden. Hän ei tahtonut häiritä heidän hienointa, syvintä tunnettaan; hänkin olisi tässä tilinteossa tuntunut vieraalta. Tai ehkä hän tarvitsi jotain puuhailtavaa voidakseen sisäisesti päästä tyyneyteen, joka hänessä vasta oli ulkonaista. Oli miten oli, hän tarttui hieman vapisevin käsin kankeen ja lapioon ja palasi lähteen paikalle työhön.

Vankilasta-saattaja tuli nyt hänen luokseen esittääkseen asiansa. Tämän luottamustoimensa tähden, sekä ollen järjestyksen ja oikeuden moitteetonryhtinen, vaikkakin virkapuvuton edustaja, hän tunsi olevansa sangen merkillinen henkilö tässä piirissä, ja se kuvastuikin selvästi hänen suorakulmaisesta ja jäykästä olemuksestaan. Hän alotti pitkän, kuivan, lakityyliä tavoittelevan, vahtimestaria ilmaisevan esitelmän, että koska hän otaksui olevansa tekemisissä holhottavansa isän kanssa j.n.e. ja kun vankilassa oli syntynyt arveluita vastaisuuteen nähden j.n.e. ja koska oltiin vakuutetut lujan ja johdonmukaisen edelleenkasvattamisen hyödystä, sillä perusteella, minkä rankaiseva oikeus oli vapautettuun laskenut — ja paljon muuta sellaista — niin… Mutta hän ei koskaan päässyt lauseen loppuun.

Grels nyökkäsi hänelle ystävällisesti hymyillen, katkaisten yhdellä katseella sanatulvan. Enempää selittelemättä hän työnsi kangen maahan ja alkoi työnsä, samalla kuin mies harmin ja epäröimisen mykistämänä loittoni parin askeleen päähän.

Työ sujui reippain, toiveikkain, siivitetyin ottein, rauta kalskahti kiviin, ja hän oli nuorempi ja voimakkaampi kuin äsken seisoessaan siinä ulkonaisen ja sisäisen auringon kirkastamana.

Sisarukset seisoivat vaieten paikoillaan tuijottaen toistensa kalpeihin, muuttuneihin kasvoihin. He katsoivat, ei niinkuin todellista, vaan niinkuin aavenäkyä, joka joskus voi ilmestyä kiihottuneitten aistien tajuttavaksi silloin kun äkillinen valo lamauttaa ulkonaisen aistimuksen. Heidän tunteensa olivat liian syvät pukeutuakseen sanoihin, mykkyys sitoi heidän kielensä, nykyisyys oli hävinnyt, ainoastaan entisyyden muisto ruumiillistuneena oli elävänä heidän edessään.

Sisarelle olivat nämä vuodet olleet kaipauksen ja katkeruuden täyttämiä, veljelle synkkää jähmetystä tuottavia, päivän kärsivällisesti suoritetussa toivottomassa työssä, vankilan tyhjyydessä ne olivat kuluneet. Kuollut makasi siinä heidän jalkainsa juuressa, teko, joka oli murtanut molempien elämän; lamauttavan kylmänä piteli kosken kohina sitä heidän välillään.

Veli kohotti epäröiden, arasti kättään, sisar näki liikkeen, suuntasi katseensa siihen, säpsähti. Silmänräpäyksen tuijottivat molemmat siihen, ikäänkuin olisivat vielä nähneet veritahrat. He olivat nyt toisistaan yhtä kaukana kuin silloin, ja jos he olisivat puhuneet, olisivat sanat vahvistaneet ikuisen eron.

Mutta he vaikenivat, käsi vaipui takaisin yhtä pelokkaana kuin oli noussutkin, ja katseet kohtasivat toisensa. He elivät edelleen muistoissaan.

Siinä kulki heidän ajatustensa ohitse sisaren varman, odottavan onnen kultaamat päivät, siinä veljen nuoruudentoivo, kiihkeä halu toimintaan, valtaan, elämään. Heidän suunsa värähti surumielisesti; kauemmas taapäin kulkivat muistot. He näkivät toisensa lapsena, jolloin ystävyys, leikki ja itsetiedottoman lämpimät tunteet liittivät heidät toisiinsa, he etsivät toistensa kalpeista kasvoista kadonneita piirteitä menneiltä ajoilta, samoinkuin palaneen paperin tuhasta haetaan varjomaista kirjoitusta.

Hitaasti tapahtui molemmissa muutos; se sai alkunsa sisältäpäin leviten hiljaisena loistavana valona katseeseen ja tunkeutuen verettömään ihonpintaan saakka. He eivät enää nähneet vain omaansa, eikä toinen ollut toiselle vieras. Silta sielusta sieluun oli rakennettu, ihmeen hetki oli tullut. Veli ja sisar, asetettuina vastakkain kuin kaksi kastepisaraa, sulivat samaan sääliin toistensa särjetyn elämän tähden; muistaessaan kaikkea hyvää, mitä olivat yhdessä tunteneet, he ymmärsivät toisensa, unohtivat itsensä. Tässä ei ollut enää rikoksentekijä ja kärsinyt, vaan molemmilla oli sama suru ja sama siitä syntyvä toivo. Ei kumpikaan tiennyt alottaneensa, ensiksi kyyneliin puhjenneensa, saattaen toisen tekemään samoin, rinta rintaa vasten he nyt tuudittivat toisensa ja itkunsa sovintoon. Koska kaikki tämä oli tapahtunut sanatta, ei sillä ollut sanan rajoitustakaan. Syvimmistä syvyyksistä kumpusi uutta välittömästi ja loppumatta.

Kun he nostivat katseensa, työskenteli isän kanki yhtä iloisesti kalahdellen. He astuivat käsi kädessä kuin lapset hänen eteensä. Hän katsoi heihin ja nyökkäsi, kuin olisi nähnyt juuri sitä, mitä hänen pitikin nähdä, viittasi silmänräpäyksen odottamaan, kumartui maahan ja väänsi siitä jotain. Suuri kivi pyörähti rinnettä alas ja putosi jokeen iloisesti molskahtaen.

Grels laski työaseensa ja veti heidät syliinsä seisoen suorana ja hymyilevänä, kirkkain silmin, valoisin ilmein heidän rinnallaan. Heidän jalkainsa juuresta syöksähti auringonvaloon vesisuihku nousten maasta kyynärän korkealle maanalaisen painon voimasta. Se pirskotti vesipisaroita heidän vaatteilleen, laskeutui maahan ja virtasi purona edelleen kukkien ja ruohon lomitse. Vesisuihku kumpusi esiin kuin laulu, raikkaana ja välitönnä, ja sen ensi pulpahdus, joka oli aluksi hiekan ja saven sekainen, tuli äkkiä kirkkaaksi ja säihkyväksi, loistaen kauneimpana kauniilla seudulla.

He katselivat tätä hiljaisella ihmetyksellä, käsi kädessä. Katse puoliksi verhottuna päivänpaisteelta kulkivat he unelmissaan virran siintävänsinisiä selkiä kotiaan ja tulevaista elämää kohden. Niin minä jätin heidät.