KIRSTI Y.M. KERTOMUKSIA

Kokoelmasta "De fyra elementerna"

Kirj.

PER HALLSTRÖM

Suomentanut

Siiri Karilas

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Kirsti. Minia. Laodamia. Härkä.

Per Hallström.

Per Hallström (synt. 1866) on nykyisen Ruotsin huomatuimpia kirjailijoita. Köyhästä kodista lähteneenä hän antautui teknillisiin opinnoihin, suoritti insinöörintutkinnon ja lähti Amerikkaan, missä toimi kemistinä kaksi vuotta. Siellä, käytännöllisyyden maassa, hän sai kokea suuria pettymyksiä; etenkin sivistävän henkisen seurustelun puutteen hän kipeästi tunsi. Hänen kokemuksensa Amerikassa ja jo varhaisempikin, ulkonaisessa suhteessa vaikea elämä aiheuttivat sen puristuksen, joka sai hänen kirjailijakykynsä pulppuamaan esiin kirkkaana lähteenä. Matkaltansa palattuaan hän alottaakin kirjailijatoimintansa, jonka tuotteet ovat hämmästyttävän monipuolisia. Hän on samalla sekä realisti että idealisti. Melkeinpä kaikkia kirjallisuuden muotoja hän hallitsee: hän on luonut runoja, näytelmiä, romaaneja ja novelleja, humoreskeja ja yhteiskunnallisia satiireja valiten aiheensa sekä menneiltä että nykyisiltä ajoilta. Väliin vie hän lukijansa etelän ja idän maille luoden taidemaalarin siveltimellä värikylläisiä, tunnelmarikkaita kuvia, väliin taas laulaa valkean talven ja lumoavan kevään kotimaasta vienon surumielisissä runoissaan.

Suurimman mestaruuden on Per Hallström saavuttanut novellin alalla. Hänen kertomuksensa ovat parasta, mitä sillä alalla yleensä on olemassa. Taiteellisesti hiottu, suppea sanonta, kielen rikkaus, hieno sielunelämän kuvaus ja sykähyttävä myötätunto valtaavat lukijan. Myötätunto se usein juuri saa hänet valitsemaan kuvattavansa elämän lapsipuolista, joista hän on luonut kuolemattomia tyyppejä.

Per Hallströmin ensimäistä julkaisua, pientä vaatimatonta runokokoelmaa vuodelta 1891, seurasivat novellikokoelmat "Vilsna fåglar" ja "Purpur" sekä suurta suosiota saavuttanut teos "En gammal historia." Mainittakoon vielä näytelmät "Bianca Capello" ja "En veneziansk komedi" sekä erinomaiset novellikokoelmat "Thanatos" ja "De fyra elementerna". Viimemainitussa Hallströmin tuotanto esiintyy entistä taiteellisempana, suurenmoisempana ja sopusointuisempana.

KIRSTI.

I.

Tahdikas, iloinen kavionkapse kimahteli maantieltä avonaisten ikkunoiden kautta sisään, hiljeni pihamaalla olevaa pyörykkää ympäröivään hiekkaan ja pysähtyi portaitten viereen. Oli aina jotain kiihottavaa tuossa äänessä samoin kuin sen äkillisessä lakkaamisessa. Oli kuin vaiherikas elämä itse olisi kulkenut ohitse ja pysähtynyt äkkiä tuumien, ottaisiko jonkun tuolta mukaan matkaansa.

Lapset olisivat heti juosseet ikkunaan, ellei talon tapoihin olisi kuulunut, että tuollaiset mieliteot piti hillitä täällä seurusteluhuoneessa, päivällisen jälkeen, äidin läsnäollessa. He olisivat sen tehneet, vaikka tiesivät vallan hyvin, ettei tulija ollut muu kuin postinkuljettaja ja että hänen laukussaan oli vain sanomalehtiä ja kirjeitä, jotka eivät heille kuuluneet. Mutta kun heidän täytyi jäädä istumaan, kuuntelivat he hajamielisinä, kuinka hän huiski nenäliinallaan pölyn saappaistansa, eivät katsahtaneetkaan ylös hänen koputtaessaan, vaan olivat syventyneet askarointiinsa.

Molemmat pikkupojat pelasivat kettua, mutta sormet kulkivat hitaasti laudalla ja silmät olivat välinpitämättömät. Mauri istui hyllyn luona jalat ristissä allaan etsien kaskuja Anrepin "Sukutauluista", mutta eivät kummallisimmatkaan kiinnittäneet hänen mieltään.

Kirstiä harmitti oma onnistumisensa bilbokee-pelissä. Kaikki minulta onnistuu, hän ajatteli, mutta mikään ei ole hauskaa. Hän huomasi, että norsunluinen pallo kilahteli maljaan ihan kellonheilurin tahdissa, ja hän tunsi muuttuneensa joksikin koneelliseksi esineeksi, jonka ikuisesti täytyi tehdä samaa. Mutta hänen viisitoistavuotisten silmiensä suuresta, loistavasta syvyydestä oli väsymys kaukana. Ne välähtivät joka kerta kun kiiltävä pallo putosi maljaan, ikäänkuin hän olisi katsellut tähdenlentoja ja toivonut aina uutta joka sammuvasta juovasta.

Talon rouva suontasi palvelijaan silmäyksen, kuten tapansa oli, sillä hän katseli mielikseen tämän oivallista käytöstapaa.

Hän oli vaaleaverinen nuori mies, ollut ratsuväessä, ja hänet oli kasvattanut palvelijaksi muuan upseeri, jolla oli erittäin kehittynyt aisti tajuamaan yhteiskunnallisia arvoerotuksia ja sitä miellyttävää rauhaa, minkä ne tuottavat ihmiselämään. Hänen kiiltävä leukansa ja avoin, mutta pidätetty katseensa, hänen suora ryhtinsä takasi, ettei hänellä koskaan ollut ajatusta, jota isäntäväki ei olisi saanut nähdä ja hiukan muutettuna — melkein samassa suhteessa kuin komentosanan vaihtelu "huomiosta" "lepoon" — antaa käydä omastaan. Kun hän istui kuskipukilla, kiiltelivät hevoset ja vaunut kirkkaampina, eikä johtunut mieleenkään pelätä tapaturmaa. Kun hän tarjoili kutsuissa — mikä kävi laatuun, kun ei pidetty suuria pitoja — olivat viinit taatusti vanhempaa lajia. Arkioloissa hän autteli missä milloinkin tarvittiin. Lyhyesti, hän oli koko talon ymmärtäväisen ja varman hengen tunnusmerkki.

Nyt toi hän postilaukun kohtuullisesti kumartaen, mikä teki sen jokapäiväiseksi, ulkomaailman maksamaksi veroksi, joka ei merkinnyt enempää kuin asiaankuuluva "kunnioittaen" kirjeiden allekirjoituksissa, johon ei kukaan kiinnitä huomiota, mutta jonka poissaoloa jokainen kummastelisi.

Talon rouva levitti sanomalehden ja nojautuen taaksepäin valmistui mukavassa asennossa sulattamaan, mitä kanssaihmiset olivat tähän lehteen keksineet hänen huvikseen. Katseessa piili epäilys, sillä hän ei enää luottanut siihen, mitä kirjoitettiin ja painettiin, varsinkaan näin kesäkuumalla, joka höllensi kaiken moraalin. Pitkään aikaan ei hän ollut välittänyt politiikasta. Milloin mitäkin yleistä harrastusta kohtasi riutumus, mutta aina ne saivat uutta vettä myllyynsä — se muistutti ihmisistä, jotka joka päivä puhuvat kuolemasta, mutta kuitenkin elävät niin kauan, että väsyttävät ympäristönsä kuoliaaksi. Itse hän vihasi korulauseita ja heikkoutta.

Ikkunasta aukeni hänen eteensä näköaloja, jotka täyttivät hänet mielihyvällä. Ruis ja vehnä oli saatu korjuuseen tavallista aikaisemmin. Häntä ei enää huolettanut, olivatko nuo pilvet, joitten varjot ajelivat toisiaan paljailla vainioilla, pistävässä valossa, sateeksi vai eivätkö.

Ensiksi hän katsoi kuolemanilmoituksia, joilla oli ainakin todenmukaisuutensa puolesta arvoa. Niiden harrastamiseen liittyi jotain vanhaa, joka hänestä hänen miehessään noin pari vuotta sitten, tämän vielä eläessä, oli tuntunut naurettavalta. Nyt hän ajatteli; se kuulunee asiaan. Samalla lailla kuin virkamiehen harrastus kohdistuu ritarimerkin saajiin, joiden joukkoon tuleminen on hänenkin elämänsä viimeinen merkkitapaus. Kunnia ei minua houkuttele, mutta en voi sitä ilmankaan jäädä. Se olisi ikävää.

Hänestä elämä oli hyvää sinänsä, jos kohta ei siitä kannattanut pitää melua. Tänä päivänä hän keskeytti lukemisensa ja katseli eteensä kuin jotain etsien. Ei kuten tunteakseen kysymyksessä olevaa henkilöä, sillä silmäin ilmeestä näki kuvan, ehkä kokonaisten kohtausten olevan selvillä. Hänen etsivä ilmeensä lienee tarkoittanut tunnearvoa, minkä piti kuulua nähtyyn. Jos siihen enää mitään semmoista liittyi. Hän näytti sisimmässään avaavan ovea huoneeseen, jossa askelten ääni jo ammoin oli vaiennut, ja avain kädessä epäilevän, pitikö vaiennutta herättää uudestaan kummittelemaan. Hänen kasvonsa olivat hillityt, viisaat ja valppaat kuten tavallista; vain ajatusten yltäkylläisyys teki niiden vilkkauden hieman liian pingotetuksi.

Hänen katseensa suuntausi lapsiin; ensin poikiin, josta näytti olevan rauhoittava tulos. Sitten hän katsahti tyttäreen ja säpsähti, ikäänkuin tämän leikistä johtunut ääni olisi kiusoittanut nyt herkkiä hermoja. Mutta hän jatkoi katsomistaan mitään puhumatta.

Kirsti tunsi itseään katsottavan. Pallo putosi polvelle, ja hänen ikänsä kärkäs, helakka puna lehahti kasvoille, silmien sumetessa.

Ehkä hänen ryhtinsä ei ollut moitteeton. Viime aikoina hän oli tullut huomaamaan, että sillä oli merkitystä, mitä sitten lie ollut. Oli kuin itse olisi jakautunut kahdeksi olennoksi, joista toinen oli kummallinen ja outo. Yhtäkkiä piti olla toinen kuin mitä oli, eikä itsekään oikein tiennyt, kumpi oli oma minä. Silloin ei voinut muuta kuin pudistaa päätään, niin että silmien sumu valui pois, niinkuin kasteista ruohoa ravistaessa; täytyi hymyillä ja katsoa uljaasti tuohon tietymättömään. Silloin tuli kaikki taas helpoksi, kuten ennen oli ollut ja kuten vastakin piti olla.

Niin teki hän nytkin vastaten äidin ajatuksiin lapsen loistavalla voitonvarmuudella ja hellyydellä, suun vienosti värähtäessä pyytäessä anteeksi mahdollista hairahdusta. Hän ilostui heti suuresti ilmeestä, joka häntä kohtasi. Siinä ei näkynyt kovuutta eikä arvostelua, ainoastaan tavaton syvyys. Hän tunsi kiihkeää rakkautta äitiänsä kohtaan ja juoksi hyväilemään tämän voimakkaita, pitkänsoikeita kasvoja, joita hän ihaili, mutta harvoin sai koskettaa. Äiti pidätti häntä liikkeellä, jolla ilmaisi ymmärtävänsä hänen aikeensa, mutta pitävänsä sitä tähän hetkeen sopimattomana.

— Lapset, hän sanoi, ja hänen katseensa sulki heidät kaikki, sekä ikkunoista pilkottavan taivaan pilvineen ynnä paljon vielä sen takana olevaa kaukaista syleilyynsä, teidän pitää oikein nauttia kesästä, ennenkuin se loppuu. Jokainen saa valita hevosen itselleen ja sitten saatte ratsastaa mihin tahdotte, kuinka kauas tahdotte, kuinka nopeasti tahansa. Tulkaa sitten sanomaan hyvää yötä!

Ihastuksen huuto oli vastauksena, ja äkki-ilo poisti tytöstäkin pettymyksen, ennenkuin se ehti tuntumaankaan.

Hän tahtoo olla yksin, ajatteli hän; hänen pitää tehdä jokin päätös. Koskeeko se minua? Suurilla on omat huolensa!

Ja hän lähti juoksemaan joutuakseen ensimäisenä talliin, missä herätti suosikkinsa Kleopatran pudistamalla harjasta osoitteeksi suunnattomasta, heitä molempia kohtaavasta nautinnosta. Sivu mennessä oli hän kiskaissut itselleen piiskan pensaikosta niin huolettomasti, että käsi repeytyi verille, mutta hän ei sitä huomannut, ennenkuin hevosen harjaan tuli jälki siitä.

Äiti oli sillä välin lukenut uudestaan mustareunaiset rivit lehdestä. Yhä syvempinä kulkivat hänen mietteensä hiljaisuudessa, hän nousi levottomana ja kulki edestakaisin. Vihdoin hän avasi ovet selkoselälleen ja vaelsi kautta koko huonerivin ikkunoista yhä viistompina loistavien valoviirujen häipyessä ja pitkien varjojen laskeutuessa. Oli kuin hän olisi kulkenut entisen elämänsä lävitse vaikeasti pysyen tavallisessa tyynessä tahdissaan. Mutta liikunto tuotti rauhaa. Lopuksi hän kulki kuin ihminen, joka tyynesti odottaa saavansa täyttää velvollisuutensa, mutta jotakin uutta silmällä pitäen.

II.

Kirsti, joka ensimäisenä oli saanut päitset valkealle Kleopatralleen ja kiivennyt sen selkään, ratsasti kulkueen etunenässä pitkin tasaista, kajahtavaa maantietä. Suitsissa oleva käsi taputti ihastuksesta eläimen kaulaa niin kovasti, että kirveli. Toista hän piti huulillaan imien sormesta vuotavaa verta, ja kun hän kääntyi veljiinsä, näkivät nämä huulten loistavan tavallista punaisempina lyhyiden valkeiden hampaiden ympärillä. Hänen kiirehtivä hengityksensä lietsoi loistetta silmiin ja kasvoihin kuten palje ahjon tuleen. Hattu riippui selässä, hiukset aaltoilivat kiemuroina ja kiharoina.

Koska hän oli heidän sisarensa, ei ollut koskaan juolahtanut heidän mieleensä, että hän saattoi olla kaunis; nyt he sen ymmärsivät melkein vastenmielisellä hämmästyksellä. Heissä välähti ajatus, että hänkin tulee kohta suureksi, käsittämättömäksi ja ikäväksi, niinkuin kaikki aikaihmiset ovat. Tämä kaikki kuitenkin vain sivumennen hipaisten kuin lehmukset poskea, jättämättä mitään jäljelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi heidät kokonaan halu päästä ensimäiseksi, ilo rientää eteenpäin pilven suuntaan, tuulen jäädessä kauas taakse.

Kirstikään ei ajatellut mitään muuta.

Valkea oli häntä kantava hevonen, valkea tien pyöriskelevä pöly, valkeina loistivat edessä pilvet, joita kohden hän suuntasi kulkunsa. Vaaleansinistä taustaa vastaan muodostivat ne kuin nuoskeasta lumesta kokoonpantuja kiinteitä, loistavia esineitä, muuttuivat saduissa ja unissa esiintyvien olentojen näköisiksi ja hajosivat valmistumatta, siten herättäen ja hämmentäen mielikuvitusta. Sieltä näkyi jättimäisiä, suuren, hurjan näköisiä päitä, siellä tappeli ihmisiä, hirviöitä, varjot ja valot jähmettyivät muodottomina kasoina toistensa viereen selittämättömän surullisessa murhenäytelmässä.

Mutta kaiken yllä kaareili korkeuden ja puhtauden kirkkaus tullen seuduista, joita ihmisjalka ei ollut astunut. Siinä näytti kaikki iloiselta eikä mikään pelottavalta. Se vaihteli lakkaamatta; siinä ei ollut kohtaa, mihin kiintyä, enemmän kuin ylvään valoisan musiikin synnyttämissä näkövaikutelmissa, mutta se antoi vallattomuuden tunnelman ajelehtiessaan ja vyöryessään eteenpäin äärettömässä, vapaassa avaruudessa. Piti ryhtyä johonkin oikein huimaan, uuteen leikkiin.

Kirsti kääntyi huutamaan pojille:

— Olkaa te intiaaneja, minä olen pakeneva valkea nainen. Ottakaa minut kiinni, jos saatte, ottakaa kiinni!

Piiska viuhahti ilmassa, polvet puristuivat lujemmin ratsun kupeisiin, ja hänen kevyt olentonsa keinui hitaasti veressään soivan soiton tahtiin. Kleopatra ymmärsi hänet, Kleopatrakin oli nuori ja virma ja nautti auringon pistävänkeltaisesta valosta, maan tuoksusta ja mustaan katseeseensa kuvastuvista aukeista vainioista. Se pani laukaksi, nopeaksi täydeksi laukaksi, se ei tahtonut jäädä jäljelle tuolla ylhäällä kiitävistä valkeista olennoista. Ja kun toiset hevoset sen näkivät ja kuulivat töminän, seurasivat ne esimerkkiä. Kaikki tanssi ja tömisti yhtenä pilvenä.

Pikku ratsastajat unohtivat suoran ryhtinsä kaiken muun ohessa, mitä olivat oppineet; he olivat mielikuvituksen maailmassa, preerialla saalista takaa-ajamassa. Heidän silmänsä säihkyivät, ilohuutonsa kävivät hurjemmiksi, he olivat kuin kiinnikasvettuneet ratsuihinsa ja unohtivat putoamisen pelkonsa. Pikemmin, pikemmin, eteenpäin, eteenpäin, saavuttamaan hänet, ottamaan kiinni!

Se ei saanut tapahtua, ei ikinä se saanut tapahtua! Piiska viuhui yhtenään hevosen liikkuvien korvien juuressa, tuuli riipoi hiuksia, hengitys lyheni, veri takoi ohimoita, silmäterät pingottuivat suuriksi. Leikkipelko muuttui todelliseksi ja kerääntyi painoksi sydämelle. Se vetäytyi kokoon, niin että selvään tunsi, missä se oli, se takoi ympärillään olevia seiniä kuin vangittu, taisteleva olento. Ja kuitenkaan ei Kirsti tiennyt, mitä pelkäsi, sen vain, että jokin ajoi häntä takaa, ja että jos se hänet saavutti, oli ilo mennyttä. Hänen mieleensä välähti muisto kaikesta tuosta selittämättömästäkin, joka häntä oli uhannut viime aikoina, hänessä itsessään, muitten katseissa ja tervehdyksessä, aamuilmassa. Ettei hän saisi olla lapsi entisissä tavoissaan ja rakkaassa maailmassaan, vaan että vakavuus hänet perisi. Vakavuus, tuo tyhmä sana, joka kenties oli pahempaakin kuin sana. Tuo mikä teki aikaihmisten elämän niin pimeäksi, raskaaksi ja rumaksi. Samassa hän muisti äitinsä äskeisen katseen. Siinä ilmeni sääliä, jotain vartovaa mustaa, jotain, josta piti paeta.

Paeta siis piti, ei koskaan tulla takaisin! Kulkea eteenpäin valkean, kauniin Kleopatran selässä, joka ymmärsi hänet niin hyvin ja lensi niin nopeasti siroilla jaloillaan! Seurata valkeita satupilviä, mutta aina kuten nytkin auringonsäteessä, joka paloi niiden keskellä. Ei liian likeltä, ei niin että varjot yltävät, vaan ainoastaan tuntien tuulen ja vauhdin huumaavaa iloa ympärillään.

Mutta sydän löi liian kiivaasti, se oli pakahtua. Hän tunsi lamaannusta niinkuin unessa, kun pakenee ja täytyy pysähtyä ja antautua kiinni. Hän kumartui alas käyden raskaaksi; hevonen tunsi muutoksen ja ajatteli: tosiaan, mitähän jos pysähtyisikin — ja menetteli sen mukaan. Samassa kaikkosi pelko, ja kaikki oli vain leikkiä.

Vainoojathan olivat vain veljiä, jotka hän tunsi parhaiten kaikista. Ensimäisenä, vaarallisimpana tuli Mauri, punaisena kuin sotaankoristettu päällikkö. Hän oli niin hurjana innoissaan, että olisi voinut ykskaks siepata Kirstiltä päänahan, jos se olisi ollut yhtä irrallaan kuin kotona olevan suuren nuken. Mihin lie se nyt joutunutkaan, sillä hän ei sitä enää hoidellut usein, mutta kun niin sattui, teki hän sen sitä suuremmalla, tunnonvaivojen lisäämällä hellyydellä. Voittamattomien esteitten pidättäminä kuten "Viimeinen mohikaani" häämöttivät vihdoin Klaus ja Folke kaukaa. Ensikertainen laukkaratsastus oli tehnyt heistä miltei kalpeanaamoja. Kirsti nauroi heille riemuiten.

— Näittehän, ettette saaneet! Minua ei saavuteta. Ei mikään ole kuin minun Kleopatrani, minun hevoseni, minun hevoseni.

Hän taputti sen hienoa kaulaa ja tunsi liikutuksesta ja ihastuksesta värisevänsä samoin kuin tuo arkahermoinen eläin.

— Kleopatra parkani, sinä olet lämmin ja märkä. Nyt kuljemme varoen eteenpäin, ettei tuuli liiaksi jäähdytä sinua.

Ja he ajoivat taas ravia tien levyisenä joukkona.

Seikkailut eivät tähän loppuneet, vaikka ne eivät enää olleet määrätyn muotoisia. Päivänpaisteinen iloisa taivas oli niitä täynnä, ja ne hengittivät välittömästi sisäänsä heidän kiihottavaa iloaan. Metsästä nousi pimeässä olevain kallioitten varjoja ja kaikuja, haapain humina värähteli pilviä hajoittavien viimojen vaikutuksesta, aivan kuin levottomat muistot olisivat kulkeneet heissä kiireestä kantapäähän. Metsän aukeista häämötti tasankoja löytö- ja valloitusretkiin houkuttelevina maina, järvi siinteli kauempaa tummansinisenä, tiheävirisenä. Kesän maailma, joka muuten on niin tyyni ja varma hitaassa onnessaan, sai yhtäkkiä syksyn tunnun. Siten tuli se paljoa rakkaammaksi ja kiihotti kaksinkertaiseen nautintoon lyhyytensä tähden.

Tuontuostakin he kohtasivat ihmisiä, aikuisia ja lapsia, jotka tervehtivät kunnioittavasti ja kääntyivät ihaillen tai hieman kadehtien katsomaan taakseen nuoria ratsastajia. Se lisäsi huvia, suoristi selän ja veti ikäänkuin pitkän, riemuitsevan jälkisoinnun hevosten jalkain töminään. Ei ollut koskaan ollut niin hauskaa ratsastusmatkaa.

He olivat tehneet suuren kierroksen, joten aurinko ei enää ollut heidän takanaan. Se oli myös alentunut, ja valo pyyhkäisi pehmeänä, kirkkaankeltaisena eteenpäin. Tuuli oli tyyntynyt ja pilvet harvenneet. Herraskartano hohti valkeana, leveänä ja komeana suoran tien päässä; kohta oli leikki lopussa. Ja tuolla aivan likellä oli kirkko muurin ja tumman pensasaidan takana. Sillä oli erityinen merkityksensä, sillä isä oli haudattuna sen viereen. Pitikö karkoittaa tuo muisto, kulkea edelleen iloisena?

Ei, niin ei saanut tehdä, se olisi kiittämätöntä ja rumaa. Kukkien tuli olla tuoreita haudalle laskettaessa. Kesken iloa nyt, koska niin sattui, piti mennä sisään ja jättää se hänelle, niin vähän kuin hän siitä välittäisikin. Yhdellä nykäyksellä Kirsti pysäytti hevosen portin pielessä, hyppäsi kevyesti maahan ja ojensi suitset lähimmälle seuralaiselleen. Kädet vapisivat hänen toimittaessaan uhriaan, mutta kasvojen ilmeen tuli olla kirkas.

— Odottakaa minua täällä, hän sanoi. Heidän ei tarvinnut tulla mukaan, saivat olla rauhassa. Hän nyökkäsi päättävästi, hyväili pitkään Kleopatran harjaa, pudisti otsaltaan vallattomat kutrit ja astui sisään. Hänet valtasi sama epävarmuus ja kaipuu kuin aina ennenkin isänsä huoneeseen astuessaan.

Hän oli rakastanut isäänsä koko tulisen luonteensa lämmöllä ja ihailulla, mutta, hänen osaamatta sitä nimittää tai tietämättä miksi, siihen oli aina liittynyt hiven onnetonta intohimoa. Isä oli ollut Kirstille ystävällinen eikä koskaan edes torunut häntä, niinkuin saattoi torua muita. Mutta usein hän toivoi toria, jos niitä olisi seurannut se luontevuus, mikä muuten oli isälle ominaista. Nyt hän aina oli ollut Kirstiä kohtaan hiukan liiaksi huomaavainen, mikä oli tavallaan ritarillista, aivan kuin olisi ajatellut hänen tunteitaan, sen sijaan että olisi seurannut omia mielijohteitaan. Niitä hän juuri olisi tahtonut kokea oman kiihkeän luonteensa hienotunteisuudessa. Hän paloi halusta saada heittäytyä isänsä kaulaan, sitä innokkaammin kun hänen äitiinsä nähden ei tullut kysymykseen sellaiset myrskyisät purkaukset. Niin usein olisi hän tahtonut olla hänen koiransa saadakseen olla tuollaisessa kovakouraisessa, hyväilevässä leikissä mukana kuin hänen veljensä omalta alotteeltaan saivat. Likeltä piti, ettei hän nyt lapsellisella, puolittain syyntietoisella viekkaudella koettanut päästä vainajaa lähemmäksi kuin he.

Erotus lie ollut siinä, että he olivat poikia, hän vain tyttö. Se aiheutti, että hän aikaisemmin ja tietoisemmin murehti sukupuoltaan kuin mihin hänen tarmokas ja vapautta rakastava luonteensa myöhemmin olisi johtanut. Mutta isästään piti hän vielä enemmän siitä syystä, että sai niin vähän takaisin, ja kun isä kuoli, tuntui isku hänestä raskaimmalta. Silloin hänellä ei enää ollut toivoa saada hänet valloitetuksi; äärettömän tuskallisella kärsivällisyydellä olisi se onnistunut, vaikka se ei ollutkaan hänen tapaistaan muutoin. Hänellä oli tapana antaa itseään runsaskätisesti, mutta myöskin vaativana, ansaitsevalle ja ansaitsemattomalle, ja nähdä lahjansa innolla vastaanotettavan. Jos hän teki tuhmasti, ymmärsi hän sen pian ja vetäytyi punastuen, mutta arvokkaasti syrjään niinkuin prinsessa, joka muistaa kärpännahkavaippansa. Tai sitten lahjoitti hän sydämensä ikiajoiksi ja unhotus oli mahdollinen vain siitä syystä, että hän tiesi aarteensa olevan hyvässä säilyssä ja odottavan yhtä kokonaisena ja uutena uutta aikaa.

Isä ei odottanut, hänelle ei päivä enää vaiennut. Häntä ei saanut koskaan unhottaa.

Itku syöksyi Kirstin silmistä nyt haudan partaalla, kun hän vasta tunsi sisässään olevan tyhjyyden, mikä on tavallista sillä paikalla, mutta kuitenkin niin suuri loukkaus vainajaa kohtaan. Hän pysäytti oitis kyyneleensä nähdäkseen oikein kirkkaasti ja syvälle muistoihinsa ja puhuakseen isälle aivan kuin hän kuulisi. Tunnelma oli kummallisen ristiriitainen.

Isä oli sama kuin ennen, hän tiesi mitä Kirsti ennen tiesi, mutta ei muuta. Samoin kuin lapsena ollessa pidätti hän nytkin Kirstiä lähestymästä arkuudessaan. Mutta nyt oli elämä kuljettanut tytärtä eteenpäin, menneisyyttään ja sen ohessa isää kohtaan hän tunsi jonkinlaista äidillistä hellyyttä. Hänen ajatuksensa soivat selvempinä kuin tavallisesti, hiljaisuudessa ja liikutuksessa; silloin tällöin liikutteli hän huuliaan muodostaen sanoja. Ne olivat uusia hänelle itselleenkin, hänen sisäinen kaksijakoisuutensa oli entistä tuntuvampi; hän sitä pelkäsi, mutta käsitti melkein täydelleen sen merkityksen.

Sinä et tunne minua enää, hän ajatteli. En tiedä, pitäisitkö minusta enemmän. Ehket, sillä olen paljon pahempi entistäni, kärsimätön ja kummallinen. Mutta nyt minä pidän paljon kiihkeämmin, ja minä ikävöin, oi, niin kovasti, että minustakin oikein paljon pidettäisiin. Minä melkein ymmärrän, kuinka isot ihmiset rakastavat. Tai ehkä vain naiset. Silloin olen toisinaan nainen. Minä pelkään sitä, ennen olin onnellisempi, äsken leikin ja olin onnellinen. Mutta kesken kaiken tunsin, ettei siitä ollut minulle, että jokin minua odotti ja että minä tahdoin sen tavata. Sentähden, että silloin todella olen olemassa ja saan tietää kaikki, ja minä tiedänkin sen jo. En enää koskaan saa olla samalla lailla iloinen, mutta joskus voin olla vielä onnellisempi, vaikka en tiedä kuinka, ja vaikka se ei ole pysyvää. Silloin olen kai täyskasvuinen ja voin arvata, millaiseksi minut tahtoisit? Sellaiseksi kuin äiti? Hän on niin kaunis ja tyyni. Kaikki sopeutuu hänen mukaansa. Hän tarkastaa, puuttuuko mitään, ja huomauttaa siitä, niinkuin ruokapöydässä. Välistä minua palelee hänen seurassaan. Mutta minä koetan. En voi käsittää, en ymmärrä. Nyt olen semmoinen kuin silloin kun pidit minua tuhmana, koska en uskaltanut näyttää mikä olin. Parasta lienee nyt mennä.

Mutta kun hän sanoi jäähyväisensä kummulle, painoi hän päänsä sen hienoa ruohoa vastaan ja tuli lohdutetuksi tuntiessaan sen elävän ja auringon keveän, ohuen lämmön hivelevän itkettyneitä kasvojaan. Minä elän, hän ajatteli hämärästi, minusta tulee mitä on tullakseen. Ja hänen tunteensa isää kohtaan oli yksinomaan hellä. Olihan hän hänen uskottunsa kaikessa, mikä herätti sääliä, hänen lapsuudessaan kaipuineen ja pelkoineen ja nyt hänen levottomassa minässään ja koko maailmassa, jonka kerran piti kuolla.

Kun hän palasi odottavien luokse, olivat he nyrpeissään hänen viipymisestään. Aurinko oli laskemaisillaan, ja toiselle puolelle kasautuneita pilviä valaisi levottoman liekehtivä, miltei sairaalloinen loiste. Molempia valolähteitä erottavan kirkkaan, viileän avaruuden alla värähteli tummuva päivä. Ei ollut enää mitään hauskaa ajatteleminenkaan.

He näkivät myös, että Kirsti oli itkenyt.

Hänen kanssaan ei nyt enää koskaan voi olla varma hauskuudesta, ajattelivat he. Hän tekeytyy jo aikaihmiseksi.

Kotimatkan vauhdin saivat hevoset määrätä.

III.

Kotiin tultuaan hakivat he äitiään sanoakseen hyvää yötä, mutta eivät löytäneet häntä tavalliselta paikalta konttoripulpetin äärestä teetarjotin vieressään. Hänen ilmeestään näkyi silloin, että hän oli katsastanut tilejä, alleviivannut summia, kirjoittanut ripeästi ratkaisevia kirjeitä, samalla hymyillen toisten epäröinnille, ja nauttinut aikaansaamastaan järjestyksestä samoin kuin vielä nautti selvästä päästään. Hän katsoi teetään juodessaan lapsiinsa leikillisellä ystävyydellä, joka vain osittain veti heitä puoleensa, samalla kysyen mitä he olivat tehneet. Oli kuin hän olisi pistänyt päänsä heidän leikkitupaansa ja pyyhkiessään hienoa suutaan kiiltävään lautasliinaan ja suudellessaan heitä otsalle ajatellut: Mikä soma epäjärjestys täällä vallitsee! Siihen on käytävä käsiksi, kunhan aika on tehnyt tehtävänsä.

Tänä iltana oli toisin. Hän kulki heitä vastaan aivan kuin olisi käynyt hyvin kaukana, nähnyt paljon ja hiukan väsähtänyt, vaikka käynnin piti pysyä entisessä tasaisessa tahdissaan. Hän silmäsi heitä, kuin olisi nähnyt jotain muuta entisen lisäksi heidän raikkaissa, ahavoittuneissa olennoissaan, ja hän otti todella osaa iloon, josta he kiittivät. Hän otti poikia molemmista käsistä ja suuteli heitä suulle hyvää yötä toivottaessaan, Kirstiä hän otti vain toisesta kädestä, mutta piteli sitä kauemmin, joten hyväily kävi arvokkaammaksi.

— Jää sinä tänne hetkeksi, sanoi hän. Siitä tullee pitkäkin hetki, niin että sinun on ehkä parasta syödä ensin. Minulla on sinulle puhuttavaa.

Kirstin sydän sykähti ihastuksesta, ja hän unohti kaiken muun. Levottomuudenkin, että mahdollisesti oli kyseessä joku hänen monista epätäydellisyyksistään, joita koulu aina keväisin merkitsi alimmilla arvosanoilla. Koska hän nyt kerran oli mahdoton kaikkeen, mikä piti ahtaa muistikomeroihin ja minkä sitten tuli syöksyä sieltä esiin kukkumaan kuin käki lastenkamarin kellossa ja olla aina yhtä oikeassa kuin sekin, niin saihan hän nyt kerran sanoa syyn siihen. Siitä syystä, että hänen piti innolla käydä siihen, mikä hänelle oli enemmän arvoista kuin tyhjät sanat, koska sen täytyi palaa hänessä tullakseen hänen omakseen. Tai jos kyseessä oli aremmat, vakavammat asiat, esimerkiksi hänen nykyinen levoton olentonsa, sai hän ripittää senkin ja tuntea itsensä turvalliseksi. Mutta ei kai ollut kysymyksessä kumpikaan, ei mikään häntä koskeva. — Illallista! Kuinka sellaista nyt voisi ajatellakaan!

Äiti vei hänet huoneeseensa ja istutti sohvaan. Itse hän käveli edestakaisin, niin että ikkunasta johtuva varjo nousi ja laski säännöllisesti kuin hidas hengitys.

— Minulla on pitkä kertomus edessäni. Ainoastaan sinä, vain sinä saat sen kuulla, niin päätin jo aikoja sitten. Kauan olisi kestänyt odottaa sopivaa aikaa. Mutta nyt on sattunut tapaus, joka sitä on kiirehtänyt. Niin käy usein elämässä, vaikka kuinka viisaasti järjestäisi. Tuskin tiedän mistä olisi paras alkaa. Ehkä muistat joskus isääsi vielä?

Hän keskeytti, katsoen pitkään ja tutkivasti. Kirstin silmät kohtasivat häntä suurina ja kyynelistä tulvivina.

— Olin juuri hänen luonaan ohitse ratsastaessamme — sieltä. Jäin puhelemaan hänen kanssaan.

Enempää hän ei saanut sanotuksi kaikesta siitä, mikä syöksähti hänestä esiin kovan kosketuksen pakottamana. Mutta sekin oli kylliksi.

Äiti ymmärsi, että takana piili paljon. Hänen ilmeensä vaihteli hämmästyksen, itsemoitteen ja säälin välillä. Kohta sai hän takaisin tavallisen päättäväisyytensä, joka auttoi häntä menemään asioiden pohjaan. Mutta hän työnsi sen syrjään vastaisen varaksi.

— Olen ollut sokea yhdessä ja toisessa, näen mä. Sellaista on, kun tahtoo leikkiä herraa ja ohjaavaa järkeä. Osa valtaa näyttelijänsä kokonaan ja tekee tyhmäksi. Mutta kertomus! Minun täytyy alkaa se toisella lailla, alusta.

Se käykin helpommin. Olen sen elänyt uudelleen näinä tunteina, ja oikein kummastuttaa, kun näkee, kuinka muistot versovat esiin. Ne ovat rönsykasveja. Voi astua niiden päälle huomaamatta mitään, mutta kun nostaa jonkun lonkeron, riippuu siinä muita, jotka nousevat mukana. Silloin täytyy ottaa kaikki kerrassaan.

Kertomus koskee minua, mutta silloin kun muita siihen liittyy, otan vapauden olla pidättyvämpi. Ei ole kysymyksessä anteeksipyynnöt. En tiedä missä määrin ehkä olet perehtynyt aikamme muotiajatuksiin; nyt vasta käsitän, että olet ehkä kehittyneempi kuin olen luullutkaan. Siksi tämän sanon. On tahdottu saada ihmistä edesvastuuttomaksi, mutta sitä hän ei ole eikä siksi koskaan tule. Se olkoon hänen suurin ylpeytensä. Koetetaan niin siivosti ja hienosti ymmärtää ja selittää inhimillistä menettelyä, pestään tahroja pesemästä päästyä, kunnes kangas on mennyt menojaan ja kunnes itse kelpaa vain pesijäksi ja juoruajaksi eikä koskaan kykene kutomaan pienintäkään palaa. Tahto vain kykenee jotain luomaan, ja antamaan edesvastuuta. Mutta aikanaan tulemme siihen; nyt on puhuttava menneisyydestä. —

Hän tuijotti sitä kohden kirkkain, lujin katsein. Tytär tuskin malttoi koettaa ymmärtää hänen ajatuksenjuoksuaan, mutta tunsi itsensä kuitenkin ylpeäksi, kun hänelle niin puhuttiin. Hän odotti innokkaasti ja jännitettynä kuten ennen satuja; häntä ympäröi lapsuusajan onni siinä hänen istuessaan turvallisena. Hän tunsi palavaa rakkautta äitiä kohtaan ja iloa saadessaan elää tässä rikkaassa maailmassa.

Oven luona riippui venetsialainen kuvastin, jossa oli puitteet samasta lasista. Tummenevassa päivänvalossa se kimalteli himmeästi; se oli kuin toiseen maailmaan johtava aukko. Kulkiessaan äiti kääntyi ja tuli menemään sitä kohden, niin että hänen kuvansa ilmestyi siihen varjomaisena, paljas otsa kalpeasti loistaen. Siellä ei näyttänyt olevan iloista, vaan rauhattomuutta ja samalla kummallista vetovoimaa. Kirstin täytyi katsoa sinne yhä kiinteämmin kertomuksen jatkuessa. Siinä ilmassa ja tuntemattomassa odottavassa maailmassa saivat sanat aivan erityisen merkityksen.

IV.

— Minä olin — annas kun mietin — kahdeksantoistavuotias, kun minut lähetettiin Tukholmassa asuvien sukulaisten luo täydentämään kasvatustani. Olin mielestäni jo liian vanha ja pelkäsin elämän juoksevan käsistäni. Olin sentähden hyvin iloinen matkastani, vaikka minusta tuntui tarpeettomalta puhua kasvatuksesta niin kehittyneelle ja valmiille henkilölle. Olin jokseenkin yksinkertainen ja kokematon olento, vaikka minulla ei siitä ollut aavistustakaan.

Puheenaoleva kasvatus ei ollut kovin suurellinen. Siihen kuului kielten oppiminen, luentojen kuuleminen, teatterissa-käynnit, pianonsoitto. En ollut vähääkään soitannollinen, mutta minulla oli auttava korva, teatteri tuntui minusta vaivalloiselta teeskentelyltä, tenoreja en voinut silloinkaan sietää enemmän kuin imeliä jälkiruokiakaan. Mutta en ehtinyt ikävystyä. Minulla oli elämännälkä, ja minä kuvittelin saavani siitä paljon, kun seurustelin monien ihmisten kanssa. Tuskin koskaan olet kuullut minun puhuvan lapsuudestani, mutta sinä tiedät, että olen kotoisin eräältä kaivosseudun tehtaalta. Se on kaunista paikkakuntaa, ja sen väestö on reipasta ja kunnollista. Olet nähnyt vanhassa albumissani valokuvia, kokovartalokuvia, herrat hattu vierellään, naiset outo kirja helmassaan. Sinun mielestäsi he näyttivät lystikkäiltä; jokainen aika tuntuu hieman naurettavalta seuraavasta, joka ei näe omaa hullunkurisuuttaan. Nuo pienet, harmaat valokuvat, kuten yleensä muutkin samanlaiset, johtavat koko lailla harhaan.

He olivat voimakkaita, aika viisaita ihmisiä, luotettavia eivätkä vähämittaisia. He olivat ymmärtäneet järjestää elämänsä mukavasti ja valvoneet etujaan monen sukupolven ajan, mutta päästessään sitten kukkuloille eivät he ainakaan rumentaneet paikkaansa. Vietettiin iloista, tervettä elämää, ja vaikka ei paljoa puhuttu runollisuudesta, ei siitä itse asiassa ollut puutettakaan. Tunteet olivat silti yhtä todellisia, vaikka kammosivatkin sanahelinää. Sukutunne oli voimakas, seuraelämä toi joustavuutta ja kevyttä ilmaa pitkien matkojen takaa, ja tavatessa olivat posket jo punaiset, veri liikkeessä ja ilo valmiina.

Niin, sellainen oli kotiperintöni, mutta kaupungissa oli kaikki toisin.

Ei ole ihmisten hyvä ahtautua yhteen; lopultakin on jokaisella vain omat jalkansa, millä seistä, ja paras olisi järjestää olonsa sen mukaan. Liian likellä muitten arvosteluja käy helposti araksi, jos niihin alistuu, ja melkein yhtä helposti narriksi, jos varjelee itsenäisyyttään ja luulee sillä tehneensä jotain merkitsevää. Jos panee painoa ihmisten puheille, on turmion oma, ulkomaailman vaikutus sisäelämään tulee rajattomaksi. Se siitä!

Minun ympäristöni kuului vanhoihin virkamiespiireihin, jotka olivat tyytyväisiä paikkaansa ja muusta välinpitämättömiä, hyvin opetettuja pikemmin kuin hienostuneita, arkoja kaikelle henkiselle elävyydelle, kuin olisivat aavistaneet, ettei heidän kärsinyt näyttää sisintään. Se ei herättänyt minussa arvonantoa.

Toisaalta oli ajanhenki vastassani. Edelliset sukupolvet olivat nuorina ollessaan tunteneet samoin kuin mekin, ettei maailma ollut sellainen kuin sen tuli olla, mutta syytä siihen he eivät pohtineet. He olivat jatkaneet tuntemista, kunnes päätyivät onnelliseen surumielisyyteen ja unelmoituun sopusointuun soitannon ja runouden maailmoissa, kunnes nuoruudenusko oli mennyt. Toisista tuli siten kaksoisluonteita, mutta sillä ei päästä pitkälle, sillä ainesta ei ole annettu ylenmäärin. Tätä nimitettiin romantiikaksi, ja me, joiden oli järjellämme käsitettävä aikaamme, halveksimme sitä syvästi. Siitä ei seuraa, että olisimme itse jääneet vaille sen vaikutusta, sillä sen sielu, todellisuudesta-irtautumisen vietti, on aina nuoressa veressä. Huomasimme, että tuntemamme paino oli yhteiskunnan aikaansaama, ja meidän haaveittemme piti luoda uusi, joka olisi niin täydellinen, että se tekisi ihmeitä. Mutta yhteiskunta ei ole mitään täysin määrättyä, se on vain sitä, mitä me itse olemme. Siihen tultiin myöhemmin; nyt riitti, kun osoitettiin, miten väärin ja typerästi kaikki oli tähän asti ollut.

Se oli helppoa, ja niin kummalta kuin se nyt minusta tuntuukin, muistan sen olleen hyvin huvittavaa. Kaunis innostus ja uhrautuvaisuus auttoivat puolestaan ja antoivat parhaansa. Mutta tuskin mikään romantiikan aika on niin nauttinut jumaljuomastaan kuin me loukatun oikeudentuntomme harmista ja katkeruudesta. Kirjat tarjoilivat meille pahinta rupaa mitä ajatella saattaa, harmainta ja toivottominta. Otimme sen hartaasti vastaan sentähden, että se kuvaili meille todellisuutta sellaisena kuin me sen käsitimme, ja me virkistyimme siitä niinkuin sanomalehtiyleisö onnettomuustapauksista.

Meille naisille oli rakkaus, avioliitto pääasia, ja niin näytti olevan miehillekin. Muistanet Artemisian Salamiin luona ja Xerxeen sanat. Jos hän olisi elänyt meidän aikanamme, olisi hän sanonut: "Naiset ovat tänään puhuneet kuin miehet, miehet kuin naiset", sillä äänilaji oli kaikilla sama. Perhejuorut rehottivat loppumattomina, mutta me seisoimme yleensä suurina ja puhtaina alallamme ja miehet tunnustivat syntinsä meille kerjäten tukeamme. Silloin rakensimme kaiken uudelleen, sellaiseksi kuin piti. Silloin laskettiin pohjaperustus onnelle, jonka tuli olla pettämätön ja vapaa pakosta ja pelkuruudesta. —

Äiti oli kulkiessaan puhunut, katse maahan luotuna, kuivalla äänellä, joka väliin oli etsivän vilpitön, väliin epäluuloinen ja ivaava. Nyt hän sattui katsomaan kuvastimesta näkyviin Kirstin kasvoihin. Niissä oli jotain pettynyttä ja väsynyttä huolimatta mielenkiinnosta saada olla mukana ja kuulla aikuisten puheita. Äitiä liikutti niiden vieno nuorekkuus, ja hän pysähtyi vaipuen niitä katsomaan yhä tutkivammin ilmein, ikäänkuin nuo kasvot olisivat piirteillään muistuttaneet hänestä itsestään. Tyttö ei sitä huomannut; hän näki äidin kasvot vastassaan ja oli tyytyväinen niiden muuttuneesta ilmeestä. Hän ei kuullut, että äiti vaikeni.

Kun kertomusta jatkettiin, tapahtui se aivan toisella äänellä.

— Sellaiselta kaikki nyt tuntuu. Toisin oli silloin. Ja sitten tapahtui, että minä rakastuin.

Kuuntelin erästä hänen pitämäänsä luentoa, ei, en paljoa kuullut, eikä vahinko kenties ollut suuri. Hän ei ollut omiaan puhujalavalle, ja hyvin vähän oli hän selvillä siitä, mitä puhui. Ei se mitään merkinnyt, kun usko oli oikea ja tarkoitus hyvä. Avioliitto oli aiheena taasen ja käsittely oli varmaankin hyvin etevää ja ymmärtäväistä. Mutta hänen esiintymisensä oli nuorekkaan ja vienon miellyttävää, ja hän punastui vahvimpia sanoja lausuessaan. Hän oli alkanut tulla tunnetuksi kirjailijaksi toisten katkerain, kovien kokemusten perusteella, jotka hän muovaili niin pehmeästi ja kauniisti kuin taisi. Runoniekka hän kyllä oli ja hänen olisi pitänyt kirjoittaa värssyjä.

Tunsin hänet ennestään; se kävi minulle siellä selväksi. Me olimme joskus lapsena tavanneet ja leikkineet yhdessä, vaikka muutamia vuosia oli välillämme, olipa hän voittanut silloin sydämenikin alentuvaisuudellaan. Kaikki muistui selvänä kuvana mieleeni. Näin puron, lähellä erästä rappeutunutta majaa, jonka seinustalta lampaat etsivät sateen suojaa; kuivuneen lammen paikalla oli maa sileää ja kasvoi pieniä kekomaisia joulukuusia, ja vesi virtaili välistä kirkkaan kiiltävänä. Siellä oli paratiisimme. Me otimme vaaleansinisiä kuonanpaloja varpista ja peitimme niillä puron pohjan, niin että vesi tuli taivaanväriseksi. Siitä tuli toinen maa, joka oli vielä hauskempi. Minulla oli pieni turkoosisormus, joka liukui sormesta ja jota oli mahdoton löytää kimmelteestä; minusta tuntui, että minut jollain tavoin vihittiin paikkaan ja häneen. Sitten unohtui kaikki, mutta nyt se muistui selvänä mieleeni, ja siinä hymyillessäni lapsellisuudelleni lienen tietämättäni rakastunut häneen.

Minä taputin innokkaimmin luennon loputtua, ja minusta oli luonnollista, että meidän piti uudistaa tuttavuutemme, koska muutoin olisin saanut vain taampaa seurata ihailemiani ajanvirtauksia. Velvollisuus itseäni kohtaan vaati minua saattamaan aikeeni perille, ja minä olin hyvin tarkka täyttäessäni itsekohtaisiakin velvollisuuksiani. Suunnitelma oli vaikea toteuttaa, mutta minä en kammonut rohkeutta enkä hullutuksia. Minä otin selville hänen asuntonsa ja kuljin alinomaa sitä katua. Usein hänet kohtasin, mutta hän ei minuun vilkaissutkaan. Minun piti keksiä joku, joka esittäisi minut. Vihdoin löysin uhrin.

Tämä oli eräs kieltenopettajattaristani, mitä virheettömin pikku olento, joka oli kerran ollut samassa seurassa kuin hän ja oli kyllin varomaton sanomaan sen. Se saattoi hänet minun käsiini. Vaikkei heitä oltu esitettykään toisilleen, sain minä hänet kiihkeydessäni vakuutetuksi, että hän oli sovelias välittäjä; loput epäilystä poistin uhkauksilla ja pelotuksilla. Vakuutin tekeväni skandaalin, saatoin tehdä mitä tahansa. Skandaalia hän pahimmin pelkäsi, ja niin sain hänet mukaani kadulle vahtimaan outoa herraa. Puhuimme ranskaa koko ajan, sillä olin asettanut puhelutunnin siten, jotta muka keskustelu aineen runsauden vuoksi sujuisi paremmin. Mutta se kävikin hitaasti. Minä kuljin niin nopeasti, että hänen oli vaikea hengittää, ja pelko teki lopun. Kun hän vapisevalla äänellään sai sanotuksi jonkun lauseen, nauroin niin makeasti, että hänenkin täytyi siihen yhtyä. Ei koskaan meillä ollut ennen ollut hauskaa keskenämme, ja minä luulen, että hänen pieni ranskalainen sydämensä sykki luvattoman viehätyksestä. Suutelin häntä jäähyväisiksi nenänipukkaan ja nipistin korvasta kuin Napoleon krenatöörejään: Courage, mon brave! Pour demain le soleil d'Austerlitz!

Tämä tapahtuikin, riemu oli taivaallinen.

Oli maaliskuun alkupuoli ja paljon lunta. Se suli ja paloi häikäisevänä auringon valossa, se loi sinisen autereen varjoon, niin että mikään ei tuntunut oikein kiinteältä ja läheiseltä. Kadun päästä näkyi kappale virtaa, siellä leikki kevät itse hopeakimalteisena pyörretuulineen, lokkeineen ja kiitävine jäälauttoineen. Minulla oli nahkakauluri, joka oli hyvin mieleiseni, sekä uudet kengät. Näin hänen tulevan kaukaa ja työnsin seuralaisparkani suoraan hänen eteensä.

Monsieur, änkytti hän ääntäen hullunkurisesti hänen nimensä, c'est une jeune démoiselle qui voudrait vous rappeler — tässä hän unohti sanottavansa, mutta käänsi sen epätoivoisessa kekseliäisyydessään esittelyksi aivan kuin se olisi ollut paikallaan.

Herrasmies oli vähällä kompastua ranskattareen, hän tuijotti tähän ja sitten minuun. Katse viivähti. Sitten hän rupesi änkyttämään huonolla ranskallaan.

Silloin sain takaisin vallattomuuteni ja selitin muutamin sanoin vanhan tuttavuutemme ja intoni uudistaa sitä. Ja minä esittelin vuorostani pikku ranskattaren. Me nauroimme molemmat, ehkä opettajattarenikin teki samoin — siihen ei kumpikaan kiinnittänyt huomiota. Sillä me unohdimme hänet kerrassaan, kulkiessamme yhdessä. Me lienemme kulkeneet nopeasti ja hän koetti turhaan pysyä rinnalla kuten urhoollinen pieni krenatööri, mutta takertui lumeen. Kaikki muukin unohtui. Meidät valtasi huumaus niin lapsellisen iloinen, päivänpaisteen, lumenkimmellyksen, kevätilman ja ehkä jo jonkin muunkin vaikutuksesta. En enää muista missä kuljimme, sillä en huomannut mitään ympärilläni, mutta muistan että puhuimme. Vanhasta ja uudesta, uudesta ja vanhasta, sinisestä purosta ja kaikesta, mikä meillä oli yhteistä, ja yleensä kaikesta taivaan ja maan välillä.

En ollut ennen puhunut omastani, sillä vain lukemalla olin tähän asti ollut mukana, ja nyt annoin kaiken niin välittömästi, ihastuneesti, lapsellisesti ja tyhmästi, niinkuin antaa olemuksensa, ennenkuin on oppinut olemaan varovainen ja ikävä. Sillä hetkellä tuntui sitäpaitsi kaikki kauniilta. Hän piti sen hyvänä ja oli yhtä välitön vastauksissaan. Paljastimme sielumme sellaisinaan, eikä kumpikaan tiennyt, mitä siitä seuraisi tai ehkä jo valmiina odotti pidellen meitä käsissään. —

Kertojan kasvot olivat käyneet yhä vienommiksi ja valoisammiksi, ja hänen huulensa hymyilivät tavalla, joka oli Kirstille outo. Lapsi oli vetäytynyt kokoon sohvallaan, kädet ristissä polvien ympärillä, samaan asentoon kuin ennen kuunnellessaan satuja, joissa oikein eli mukana ruumiitonna, mielikuvituksen maailmoissa liitelevänä. Silmät loistivat kuin tähdet äitiä vastaan, suurina hellyydestä, ilosta ja ihmetyksestä kaikkea tuota rikkautta kohtaan, joka hänet kohtasi. Silminnähtävästi oli hän eläytynyt sanoihin paljon syvemmin kuin muistot itsessään aiheuttivat; kaikki hänen kuulemansa kietoutui unelman, kauneuden, kaipuun sädehohtoon,ja tämä herätti katsojassa surumielisyyttä ja epäileviä, pimeneviä ajatuksia.

— Tuota tyttöä, josta kerroin, ymmärrät hyvin. Nyt saat kuulla jotain tuosta toisesta. Sinun tulee pitää hänestä niinkuin minäkin pidin; etsikäämme häntä varovin käsin menneisyydestä, mutta koska hän kuuluu siihen, pitää meidän nähdä hänet sellaisena kuin hän oli, unohtamatta ajan opetuksia, sillä se ottaa opetuksistaan kovin kalliin maksun. Hän ei ollut sellainen mies, johon naisen pitäisi turvautua. Nainen tarvitsee tukea, hän tarvitsee sitä nyt parhaiten. Jotta hän voisi vaikuttaa pelkästään oman persoonallisuutensa voimalla, täytyy sen olla terve, ja maaperän tulee olla luja. Jotta rakkaus häntä kannattaisi, ei siinä saa olla pienintäkään sairautta, eikä riitä, että hän on kohdannut todellisen tunteen, sen pitää olla lähtöisin terveestä sydämestä.

Niin ei ollut hänen laitansa. Hänen sielunsa oli vieno ja hyvä, mutta se ei ollut koskaan taistellut ratkaisevaa taistelua elämästä ja kuolemasta: mikä minä olen, mitä minä tahdon, mitä tahdon uhrata sen puolesta mitä tahdon? Vakaumuksia voi olla monenlaisia. Ne voivat koskea vain ajatuksen piiriä ja ilmetä johtopäätöksissä, väittelyissä, esiintyen silloin nasevimpina. Mutta silloin on ihmisen omaa itseä hyvin vähän mukana, ja ykseytenä hänen kuitenkin täytyy toimia, jos mieli kaikella olla mitään arvoa — tuon olen joskus lukenut ja pannut mieleeni. Tärkeintä on, että hän on ihminen, ei joukko sanoja ja repaleita.

Me käytimme hyvin rohkeita, uljaita sanoja ja uskoimme niitä, mutta emme olleet vielä mitanneet omia syvyyksiämme. Jos hän olisi sitä yritellyt tehdä, olisi hänen ollut vaikea löytää pohjaa. Hän oli elänyt kirjoissa, mielikuvitus ja muotoaisti oli hänen kaikkensa, todellisuus oli ainesta, josta saattoi muovailla yhtä ja toista saadakseen sen tai sen vaikutuksen aikaan. Sisimmässään hän sitä pelkäsi, mutta ei siksi, että sitä oli vaikea sovittaa nuoriin, ihanteellisiin vaatimuksiin, ei, vaan taistelun pelosta, pikkuvanhan, uudistusintoiluun liittyvän ja siinä menestyvän muotisuunnan vaikutuksesta. Siepattiin monta tunnussanaa suuresta maailmasta ja lapsellisimmin käytettiin sitä, joka rajujen tunteitten eleillä näytti tuloksen, mihin olivat johtuneet ne, jotka eivät olleet muuta tunteneet kuin nautinnontarpeen. Ne, jotka olivat kärsineet mieltäkiinnittävän ja välttämättömän haaksirikkonsa Pariisissa mieltäkiinnittävien ja välttämättömien silkkihameitten keskessä. Tyhjyydestä ei voi mitään muuta syntyä kuin tyhjyyttä, siinä kova, selittämätön totuus, jota vastaan he kapinoivat, valittelivat ja jyrisivät. Heidän sanansa omistettiin ja tekivät tehtävänsä.

Mutta se ei kuulu vielä tähän. Me rakastuimme toisiimme; ensi kohtauksemme sininen, loistava ilma piti meitä tenhonsa pauloissa. Salaisuudella oli oma romanttinen viehätyksensä, josta suuresti nautimme, vaikka halveksimme itse sanaa. Hänen sisäinen heikkoutensa oli osittain hienon luonteen herkkyyttä, ja saattoi käydä vain siitä kokonaisuudessaankin. Suurta ja rakasta oli sen vaaliminen heräävälle naisenvaistolle. Hän oli kenties vielä lapsellisempi kuin minä, hänen oikukas tunne-elämänsä piti häntä aina uutena, ja äly koristi sitä aatteilla ja loisteella. Minä katsoin häneen ylöspäin ja iloitsin siitä; olin puolittain tietoinen siitä, että minussa oli voimakkaampaa ainesta, se ylläpiti voiman tunnetta. Aikamme lensi siivillä, elämämme oli kevyttä ja ilmavaa.

Kuinka selvästi me kuljeskellessamme varastettuina hetkinämme tunsimme kevään tulon! Siinä kuluivat uudet kenkäni, mutta kului siinä muutakin; ei ollut niin hopeanhohtoista väritystä, jota emme olisi käyttäneet tulevaisuuden-unelmiimme.

Mutta kesän tuottama ero opetti meille kaipuun; kun taas tapasimme, ei entinen enää ollut kylliksi. Oli luonnollista, että ikiajoiksi kuuluimme toisillemme; meidän oma asiamme oli ratkaista se. Olisimme voineet kulkea tavallista tietä, sillä hän oli riippumaton ja minä olin kylliksi rohkea saadakseni tahtoni täytäntöön, vaikka omaiseni olisivatkin olleet vastaan. Pelkokaan ei meitä pidättänyt.

Tuo jokseenkin yhdentekevä kysymys, millä tavalla tullaan toisilleen kuuluviksi — jonka tulisi aina väistyä tärkeämmän tieltä, millaiseksi yhteiselämä muodostuu — oli meille äärettömän suuriarvoinen. Oli kuin meidän avioliittomme ylevyys olisi ikiajoiksi taattu sillä, että halveksimme yhteiskunnan hyväksymiä muotoja, ja kuin taikaiskusta madaltunut ja tullut jokapäiväiseksi näitä tapoja noudattamalla. Sellaisessa ratkaiskoon kunkin yksilöllisyys, kun se vain on kyllin voimakas ja tietää suuntansa. Sen koetteellepanosta on huoli pidetty; miehen ja vaimon välinen suhde liikkuu todellisuuden piirissä, josta ei kukaan, jonka tunne on todellinen, voi pujahtaa pakoon. Mutta alku on typerä, jos tämä päästetään näkyvistä ja luullaan, että taistelu on voitettu torventoitotuksella. Siinä on tunne kysymyksessä ja sen pitää saada olla rauhassa voidakseen arvioida itsensä ja omansa. Rakkaus on järjenvastainen; kuta kauempana se on teoriasta, sitä parempi sille. Se kuuluu ihmisen olemuksen kehittämiin kukkiin, eikä kukkia voi muuttaa hypistelemällä. Kasvista tulee lajinsa ja hoitonsa mukainen; sellaisena se pysyy, sen mukaan muuttuu.

On tuskin luultavaa, että kukkamme olisivat tulleet paljoa kauniimmiksi, jos ne olisi toisella tapaa sidottu yhteen. Mutta meidän ei olisi tarvinnut kärsiä pilkkaa, jollei siihen olisi sekautunut asiaankuulumatonta; surussakin olisi ollut tarpeeksi. Ja ulkonaisuus, josta ei koskaan voi täydelleen irtautua, ei olisi meitä niin kovin ja rumasti kolhinut, jollei häviössämme olisi ollut osakkaita.

Me aloimmekin puolinaisuudella. En muuttanut asumaan hänen luokseen julkisesti ja kuin itsestään selvänä asiana, sillä sen me säästimme voimanumeroksi. Salaperäisyys houkutteli liiaksi, ja me puimme sen uhmaavan itsenäisyyden verhoon. Se toi mukanaan pikkuvalheita, jotka me kultasimme kapinallamme suuria valheita vastaan, ja lopuksi, kun tämä ei enää voinut jatkua ja taistelun piti alkaa, oli meidän paras tunnonrauhamme poissa. Juuri mitä olimme tahtoneet välttää muodollisuuksissa, jotka otetaan vain semmoisinaan, sen olimme omatekoisilla muodoilla vetäneet ylitsemme, sillä joka teolla on jokin muoto. Siitä syntyi katkeruutta, ja näkökohtien pikkumaisuutta ei sitten enää käynyt välttäminen, kun se kerran oli tunkeutunut asiaan.

Minun täytyy koskettaa tätä puolta, vaikka olin aikonut jättää sen tuonnemmaksi, kunnes paremmin sen käsittäisit. Sattuneista syistä en enää voinut pitää päätöstäni; nyt saat painaa sanani mieleesi, sillä en aio uudestaan vetää tätä esiin. Tämä ei kuulu niihin asioihin, joilla voi leikitellä. Tässä edessäni ollessasi muistankin muuten, että sinun iässäsi on kypsyneempi käsittämään vakavuutta kuin jälkeenpäin saattaa tuntua, sillä kuluneisuus ja höltyminen ei silloin vielä ole pimittänyt tunne-elämää. —

Hän näki olevansa oikeassa. Lapsen silmät olivat käyneet hiljaisiksi ja syviksi todellisuuden kovuutta aavistaessa, mutta pelkoa ei niissä näkynyt. Ihastus ja sääli, hellyys ja hienotunteisuus loivat katseeseen pehmeän loisteen, ja samalla kuin hän ihmetteli ja mietiskeli, että sai tässä istua kuulemassa, tahtoi hän uljaasti ottaa kaiken vastaan. Hän tunsi hiukan ylpeyttäkin siitä, että sai olla osallisena salaisuudessa, olipa se millainen hyvänsä. Ja kertomus jatkui.

— Muistakaamme, että hän se oli säälittävin. Hänen koetuksensa oli tullut, ja hän ei ollut siihen varustautunut. Hänen rakkautensa oli liekkiin leimahtaessaan näyttänyt luovan kokonaisuutta hänen pirstottuun olentoonsa; sillä hän oli lämmitellyt itseään ja tuntenut olevansa rikas ja elinkykyinen. Siihen asti oli hän elänyt vain muiden avulla ja voimilla, nyt hän löysi itsensä, nyt täytyi hänen käydä sen kanssa kilpasille. Heti se ei tapahtunut, mutta se oli kuitenkin tehtävä. Ja kuta uhkamielisemmäksi itsenäisyysselitykseksi olimme suhteemme muodostaneet, sitä enemmän se veti sortuessaan mukaansa.

Olimme alkaneet taistelun, jota niin lapsellisina ja iloisina olimme ajatelleet.

Sitä ei taisteltu suurella näyttämöllä, halveksittu hirviö, yhteiskunta, ei tullut vastaamme palkeilla tullakseen ylemmyytemme nöyryyttämäksi. Se oli pysytetty jotensakin tietämättömänä asiasta, ja vaikka emme sitä tunnustaneet, olimme siitä hyvin tyytyväiset. Minun ympäristöäni asia vain koski. Vanhempani tulivat kaupunkiin, ja meillä oli myrskyisiä tilintekoja. He opettivat meidän hämmästykseksemme, että tunteittemme vastassa ei ollut vain sovinnaiset näkökohdat ja monenmoiset pikkuseikat, vaan myöskin muitten todelliset tunteet, kärsimys, joka ei ollut jäljennös, kyyneleet, joiden katkeruus oli todellista lajia, levottomuus, joka ei ollut itsekäs. Me pysyttelimme tietysti urhoollisina pystyssä, kuten nuoret tekevät toisten näkökohtien ymmärtämyksen puutteesta, mutta pulma laajeni kuitenkin eteemme, meidät pakotettiin ajattelemaan, sitten kun olimme lyhyesti ja ohjelmanmukaisesti puhuneet, kuten meidän piti. Meidät oli jätetty yksin, hyljättyinä, kuten odotimmekin, vapaina ja voimakkaina, kuten olimme aavistaneetkin. Vihdoinkin saavutamme häiritsemättömän onnen, ja me katsoimme toisiimme kysyen: No, joko tunnet sitä? Sano se sana, joka karkoittaa kaiken menneen ja avaa uuden avaruuden! Minulla erittäinkin oli syytä tuntea tulevaisuus todellisena eikä vain sanana. Minä tarvitsin tukea, turvaa. Minun vaitioloni oli kiusallinen vaatimus, joka pakotti vastaukseen.

Nyt ei ollut kylliksi iloinen huolettomuus ja huumaava intohimo, vaan odotin ihmissielua, joka avaisi syvyytensä, lujaa tahtoa ja voittoon viepää varmuutta. Ja mitä sainkaan kuulla? Kaikenmoista hellyyttä ja hentoutta, miksi mielikuvitus ja koulutus olivat luonteen muodostaneet, kaiken olin ennenkin kuullut. Mutta korvani olivat silloin toisenlaiset, nyt kuulin siinä jotain odottamatonta.

Siitä ilmeni mitä tämä kaikki oli hänelle oikeastaan merkinnyt ja mitä hän luuli sen olevan minulle.

Romantillisuus oli sen heikoin kohta, pyrkimys pakoon todellisuudesta ja velvollisuuksista. Siinä oli sen köyhä, kovettunut ilmaus, sen kutistuminen yhteen ainoaan elämän monista aloista, sen dogmatikoiminen, kiihkoileminen rakkauden tuottamassa onnessa. Tuli vain pitää juhlaa yllä, harhakuvitelmaa pystyssä, polttaa ja palaa. Ennen kaikkea tuli anastaa elämän tyhjyydeltä sen saalis — joksikin aikaa vain, mutta sitä ei pitäisi muistella! — valhetella itselleen ylväs varmuus, että täten oli saavuttanut korkeimman, mitä ihminen voi saavuttaa, muuta piti halveksia samoin kuin niitä, jotka siitä huolivat. Sen arvasin hänen sanoistaan ja vielä enemmän hänen vaitiolostaan. Minä en vaiennut, painoin sormeni haavalle ja tein kysymykseni suoraan ja rehellisesti.

Hänkin vastasi rehellisesti ja suri rehellisesti; hänelle oli hetki vaikeampi kuin minulle. Silloin särkyi minulta paljon sellaista, mitä en koskaan ole saanut kokonaiseksi sen jälkeen, häneltä meni koko maailma murskaksi. Kun heitin kumoon hänen pienen epäjumalansa — mikä oli hyvin helppoa, sillä se pysyi pystyssä vain oman sovinnaisuutensa nojalla — ja kaatui ensi henkäyksestä — se vei mukanansa kaiken häneltä. Hän saattoi kyllä ojentaa etsien kätensä minua kohti, mutta ei voinut mitään löytää. Molemmilla oli kärsimystä, mutta vain minut se johti toimimaan.

Ja minä toimin heti. Jätin hänet siihen paikkaan, vaikka se merkitsi enemmän kuin hän tiesi, enkä koskaan palannut takaisin.

Mutta sinun täytyy häntä muistella niin lämpimästi kuin voit. Olen nyt puhunut sinun isästäsi. —

Hän epäröi katsoa, minkä vaikutuksen nämä sanat tekivät, peläten kuten yleensä tunteenpurkauksia ja kohtauksia ja nyt vielä rajua iskua, jota tässä ei käynyt välttäminen. Mutta ei kuulunut ainoatakaan nyyhkytystä.

Kirstin silmät olivat yhtä avoimet ja suuret häneen katsoessaan, niistä tulvivat kyyneleet eivät sumentaneet mitään, vaan pesivät kaiken puhtaaksi alas virratessaan. Hän ei ajatellut itseään, vaan sitä, mitä oli kuullut noista molemmista. Häntä tässä edessään, joka oli läheisempi kuin koskaan ennen ja jota hän sai arkailematta rakastaa, ja tuota toista, jonka hän myöskin sai omakseen, pitääkseen ja uneksiakseen hänestä. Hän tunsi itsensä rikkaaksi liikutuksessaan, ja hänen suunsa ympärille muodostui äidillinen piirre noita menneisyyden olentoja ajatellessaan, kuten äsken hautakummun ääressä.

Jumala tiesi minkälaisessa ilmapiirissä hän kaiken näkee, ajatteli äiti, ja minkälaiseen kimmelteeseen hän ne sulkee tuolla katseellaan! Ehkä hänen muodostamansa kuva on todenperäisempi kuin minun harkitsemani! Ja hän kiiruhti loppuun saadakseen kaiken ratkaisuun.

— Sain mukautua muiden päätöksiin, sen vain olin varmasti päättänyt, ettei minun lapseni tarvitsisi siitä koskaan kärsiä. Kaikki muu oli nyt sivuseikka, ja minä annoin ajan kulua. Minut lähetettiin ulkomaille, salaisuus säilyi jotensakin hyvin. Saadessani sinut tuli tunteeseeni sinua kohtaan jotain hillittyä, jotain hempeämielisyyden halveksuntaa, joka on minussa oleellista siitä ajasta saakka. Minä punnitsin kaikkea sen todellisuuden mukaan; kaiken, mikä ei ollut ytimeen kuuluvaa, heitin syrjään. Sinusta se on tuntunut kylmyydeltä, olet siitä kärsinyt, mutta sitä saat kiittää, ettet nyt ole ajattelematon lapsi. Maksaa vaivan tarttua itseensä kunnollisesti.

Sieltä nouti minut mies, josta oli tuleva turvani. Kuten tiedät, olimme vähän sukua, ja hän oli ennestään minuun kiintynyt. Enimmin pidin hänestä, ei hänen ritarillisuutensa vuoksi, joka sekin silloisessa tilassani oli arvokasta, vaan sentähden, että hän yksinkertaisesti antoi kaiken olla sinään ja koetti elää elämäänsä iloisesti ja turvallisesti. Niin rakensin tappioni pirstaleille itselleni sopivan elinmuodon, vaikka siitä paljon puuttuikin. Ehkä olin liian suljettu, liian päättäväinen; se kuuluu nyt luonteeseeni, ja minut saa käsittää sen mukaan. Olen tämän puhunut siitä syystä, että näin sanomalehdistä isäsi kuolleen vierailla mailla. Hän on elänyt yksin, tai ainakin yksin kuollut, sillä en näe surevien nimiä ilmoituksessa. Hän lienee ollut hyvin onneton, hän ei saanut juuri mitään aikaan, ei mikään ole hänelle korvannut nuoruuden aikuista tappiota, ja se lienee ollut hyvin katkeraa kantaa. Nyt ei minulla ollut oikeutta vaikenemisellani ryöstää häneltä kaipuuta, jota hän ei koskaan saanut osakseen. Parin vuoden kuluttua olisit saanut tiedon synnystäsi ja tahtonut mennä häntä etsimään. Kuka tietää mitä siitä olisi lähtenyt! Nyt täytyy hänen saada ainoa mahdollinen, lapsen, tuntemattoman varjomainen, haparoiva unelmien kehä muiston varjon ympärillä. Mutta sinä et saa siihen upottautua etkä paeta siihen, niinkuin sinun iässäsi voisi olla houkuttelevaa. Älä rakenna haavemaailmaa tunteistasi, jotka eivät ole terästyneet todellisuudessa. Siksi puhuin sinulle kaiken niin perin pohjin, kuin on mahdollista lapselle puhua. Et saa unohtaa piirteitä kertomuksestani, muodostella niitä toisiksi, tehdä vääryyttä kummallekaan meistä.

Tyttären kyyneleet herkesivät juoksemasta hänen vastatessaan.

— Ei, sanoi hän, ymmärrän kaiken paremmin kuin luuletkaan — ensi kertaa hän itse sitä huomaamatta sinutteli äitiään. — Minä näen kaiken.

Mitä sinä näet, ajatteli äiti mennen hänen luokseen ja otti hänet syliinsä, nyt kun kaikki oli sanottu. Lapsi heittäytyi hänen helmaansa ja puhkesi taas itkuun, ja siinä he istuivat pimeän laskeutuessa. Kirsti vaikeni lopulta ja jäi tuijottamaan kuvastimeen, jossa nyt tuikki tummanharmaassa tähtiä.

Mutta mitä hän tunsi ja näki, sitä eivät sanat kyenneet tulkitsemaan.

Hänet valtasi hellyys poismennyttä häipyvää kohtaan, joka nyt oli jätetty hänelle ikäänkuin suojeltavaksi ja lämmiteltäväksi; kiitollisuus taas esti häntä eroamasta siitä, johon hän oli koko sydämensä kaipuulla kiintynyt. Nyt oli hänen suhteensa äitiin turvallinen, kuten hän aina oli toivonut. Mutta hänen tunteeseensa sekoittui vielä paljon muutakin. Lapsen ylpeyttä, pelkoa ja houkutusta katsoessaan aikuisten maailmaan. Ihmettelyä rakkautta kohtaan, josta hän juuri oli kuullut niin surullisen tarinan. Hänestä se ei kuitenkaan ollut kovaa. Keveän, punaisen verensä mielikuvituksella hän hahmotteli sen olennot silmäinsä eteen ilmavina ja kauniina ja vaistomaisesti tunsi hänkin olevansa luotu kerran nousemaan samaan ilmapiiriin ja kokemaan sen korkeudet ja syvyydet. Hänessä eli raikas, uskalias, rehellinen, vieno nuoruus unelmineen ja kuvitteluineen, tuo vuodenaika, jolloin kevät vielä tuntuu vain ilmassa, ja ilma tuntuu olevan kaikki kaikessa.

MINIA.

Kaupunki seisoi lujana ja ruskeana jyrkän kukkulansa huipulla; järein tukipylväin sen muuri tallasi rinnettä, ja sen sisäpuolella ojensivat korkeat talorivit holvikaaria kadun yli ikäänkuin ystävällisestä avun ja tukemisen tarpeesta. Ne kurkistivat toisiinsa luottavaisesti päähineittensä alta tyytyväisinä siitä, että joka päivä tuli samanlaisena kuin edellinen oli mennyt, eivätkä vähääkään välittäneet ulkopuolella olevasta maailmasta.

Se muuten oli kaunista kylläkin.

Penger penkereeltä laskeusivat oliivilehdot tasangolle hopeanharmaana virtana, joka loisteli ja suhisi tuulessa. Niiden välillä osoittivat teitten valkeat kiemurat ja silmukat maan alenemista, kunnes ne sädemäisinä vihreillä kentillä kutistuivat kokoon. Siellä virtaileva matalauomainen joki häikäisi aalloillaan ja kosteilla kivillään heijastaen aurinkoa. Vasta kun se oli laajentunut niin, että taivas mahtui sen kuvastimeen, saattoi nähdä, ettei se ollut pelkkää valoa, vaan myöskin liikkuvaa, hehkuvaa vettä. Ympärillä oli sinertäviä vuoria.

Vielä korkeammalle kuin kaupunki, erityisellä kalliolla sen takana, kohosi linna nelikulmaisine torneineen ja sälöpiikkisine rintavarustuksineen. Sieltä oli vielä laajempi näköala ympäristöön, mutta taulun yksityiskohdat verhoutuivat loisteeseen ja kuuman ilman aaltoiluun maan yläpuolella. Siellä sai olla yksin auringon ja tuulen seurassa.

Pitkäaikaisen rauhan kestäessä oli rakennus luovutettu eräälle Lando-nimiselle miehelle. Hänellä oli siellä laaja tila oleskella omaisineen, ja hän oli saanut istuttaa kenenkään vastaansanomatta viiniköynnöksiä rinteille ja hedelmäpuita suojatuille pihoille. Vanha linna seisoi siinä iäkkäänä, rehevyydessään punaiset kirsikat muurien takaa pilkistävinä ja pitkät raskaat köynnökset polviin ulottuvina muistuttaen Noakia elonkorjuussa, sellaisena kuin hän oli kuvattuna eräässä kaupungin kirkossa Araratin uhrin ja Khamin kirouksen välillä. Landon varsinaisena ammattina oli kuitenkin linnunpyynti, joka siihen aikaan oli laajaperäinen ja tuottava toimi, sillä siihen ei kuulunut ainoastaan ruuaksikelpaavien ja köyhän kansan häkkilintujen, vaan myöskin ylhäisten kalleimman ylellisyyden, jahtilintujen pyydystys. Hänellä oli vain yksi tytär, Erminia-niminen.

Kun oli niin paljon vankeja vartioitavana, ei vieraita lapsia päästetty linnaan; pikku Minia sai siis kasvaa yksinäisyydessä. Harvoin hän joutui muurien ulkopuolelle, eikä hän tuntenut juuri muuta maailmaa kuin linnut. Mutta ne hän tunsikin sitä paremmin ja piti niistä omalla tavallaan.

Se tapa oli kovanlainen, sillä tottumus oli tutustuttanut hänet lakiin, joka oli voimassa niiden kuten muidenkin keskuudessa: voimakas heikon herra, haukka varpusen, ihminen niiden kaikkien. Innolla hän oli apuna, kun opetettiin petolintuja tarttumaan elävään saaliiseensa, ja hän ajoi pensaikosta jäniksen niiden eteen. Hänen loistavissa silmissään oli vain uteliaisuutta hänen katsellessaan, kuinka Lando teki sokeiksi pienet laulajat, jotka säästettiin toisten turmioksi. Niiden silmäterät puhkaistiin kuumennetulla rautalangalla, niin että tulivat maitomaisen valkeiksi; sitten oli niiden laulu vielä hellittämättömämpää ja kimeämpää, ikäänkuin ne sillä olisivat koettaneet nostaa pois selittämättömän pimeyden. Niiden lauluun väsyi pikemmin kuin toisten. Koko talven ne hyppivät rauhattomina puiden alla olevissa häkeissään. Niiden hoitaminen oli Minian huolena, ja hän olisi mielellään suonut niiden näyttävän iloisemmilta kuin ne olivat. Iloisuus oli muuten niiden suurin lahja.

Ne olivat ilman nopsia, lämminverisiä lapsia, pikaisia rakkauteen niinkuin vihaankin, huikentelevaisia, arkoja ja hurjia. Tulisempina ja nopeammin kuin muut ne elivät elämänsä, lepoa siinä tuskin olikaan. Ne polttivat itsensä pelkästä olemisen riemusta. Niiden laulu oli säkenöivää, liekehtivää ja se synnytti tulirenkaita sulautuessaan väreilevään sineen. Niin, muutamat leikkivät pimeydessään, syventyneinä ja intohimoisemme, uudelleen pitkän päivänsä riemun ja kaipuun, satakielet kaikista kauneimmin. Tähdet paloivat silloin puitten latvoissa, ja tulikärpäset loistivat tuolla alhaalla kuin yön oma kuumeinen valonunelma. Muutamat vaelsivat ohi vain kevät- ja syysöinä. Minia tunsi ajat ja saattoi aavistaa siivenlyönnit maatessaan hereillä ja kuunnellessaan; jälkeenpäin hän joskus uneksi olevansa niiden matkassa. Mutta Lando sai sokeilla houkuttelulinnuillaan monet laskeutumaan kukkuloille, missä ne joutuivat verkkoihin. Silloin Minia sai aamusilla nähdä mitä ne olivat ja kysellä mistä ne tulivat, mihin menivät ja kuinka löysivät tiensä. Lando vastaili niukasti, ja tyttö sai itse arvata ja aavistaa. Silloin tuntui maailma hänestä hyvin suurelta ja ihmeelliseltä.

Merkillisimmät tapahtumat sattuivat kuitenkin kesäisin, kun petolintujen täyskasvuiset, muttei vielä lentokykyiset pojat otettiin pesistä. Lando osti niitä muilta, mutta hänellä oli myös omat verotuspaikkansa. Silloin hän teki pitkiä matkoja vuoristoon. Kun hän tuli kotiin, tuntui vielä hänen vaatteissaan ja kengissään tallatun ajuruohon ja mintun tuoksu, ja korissa olevista vangeista lähti pesässä olleen mädänneen lihan ja mustien veritahrojen tympeä löyhkä. Siihen sisältyi koko metsästyksen riemu ja hurjuus, vuorten auringonpaahteiset aavikot, tuuli ja avaruus.

Väliin sattui, että lintuvanhemmat seurasivat mukana kimeästi kirkuen ja laskeutuivat pihalla olevan ryhmän likelle saadakseen pelottamalla omansa takaisin. Väliin ne pysyttelivät koko päivän korkealla ilmassa, kaareilevissa ympyröissä, terävä katse suunnattuna kaikkeen mikä alhaalla liikkui. Silloin tuntui, kuin olisivat voitto ja voima leijuneet yläpuolella, häikäisevässä auringonvalossa.

Kun poikaset olivat harjoitetut valmiiksi, nimittäin ne, jotka eivät olleet surreet itseään kuoliaaksi, myytiin ne, ja Minia saattoi terävällä katseellaan nähdä niiden kohoavan korkealle, kun metsästysseurue mutkitteli tasangolla. Saattoipa hänen korviinsa kantautua ilohuutojakin ja torventörähdyksiä. Ne olivat ylväitä hetkiä.

Lieneekö sitten Minia siihen määrään eläytynyt leikkitoveriensa maailmaan, että se oli hänen olentoonsa painanut leimansa, vai ympäristökö lienee vaikuttanut niin sielläkävijäin mieliin, että kaikki, jotka näkivät hänet, hämmästyivät ensi silmäyksellä.

Siinäpä on kallisarvoisin lintusi, Lando, sanoivat he hymyillen leikinlaskulleen. Mitä sillä aiot tehdä?

Isä silitti hänen päätään nopealla, hermostuneella liikkeellä, johon oli ammatissaan tottunut.

Saadaan nähdä, vastasi hän ylpeänä ja hämillään, saadaan nähdä, mitä siitä tulee. Pois se ei ainakaan voi lentää. — Mutta siltä juuri näytti hänen pieni keveä olentonsa ja arat liikkeensä.

Älä ole niin varma siitä, Lando, varoitettiin hymyillen yhäti. Kerran tulee houkuttelija.

Kauimmin säilyi heidän mielessään tytön katse.

Se ei ollut rauhaton eikä arka, kuten olisi odottanut; suurena ja loistavana se avautui katsojalle, ikäänkuin varmana siitä, ettei sen omaan maailmaan voitu ylettää. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaan kuvastelevat ja koskemattomat kuin lintujen. Ne eivät koskaan näyttäneet kyyneltyvän eivätkä saavan liiaksi valoa; ne joivat valoa koko päivän väsymättä ja uneksimatta. Aurinko hehkui niissä pyöreänä kipunana, yhtä kirkkaana ja saavuttamattomana kuin keskellä taivaan korkeaa lakea. Vaikka hän ei hymyillyt eikä laulanutkaan, oli hän aina iloinen ja kevyt, eikä aika tuntunut hänestä koskaan raskaalta.

Yhtä hän pelkäsi: pimeyttä.

Linnan alla oli käytäviä nelikulmion muodossa, ja niistä johti ovia kellareihin. Näissä oli sodan aikaan säilytetty muonaa ja voiton jälkeen ehkä vankejakin. Nyt ne olivat tyhjät, Landolla oli siellä vain pieniä pöllöjä, jotka parhaiten siellä viihtyivät.

Hän käytti niitä pyyntivälineenä; silloin tällöin toi hän ne päivänvaloon asettaen ne liimasaittojen keskelle. Siinä ne pysyivät liikkumattomina, kuin olisivat auringonsäteet sitoneet ne kiinni, ja tirkistelivät ja räpyttelivät suurilla, viekkailla silmillään. Ei voinut nähdä mitään hullunkurisempaa kuin niiden pyöreäpäiset, kömpelöt ruumiit. Mutta pikkulinnut eivät käsittäneet sitä hauskuutta, vaan tulivat kauhuihinsa nähdessään vilahdukseltakaan näitä pimeyden julkeita, julmia ryöväreitä. Ne kutsuivat toisiaan kimeästi avukseen ja tulivat joukoissa pilkkaamaan ja solvaamaan — ja tarttuivat liimasaittoihin.

Kerran lähetettiin pikku Minia hakemaan pöllöjä. Hän kiiti pitkin ahtaita käytäviä ja varoi hipaisemasta muurien kylmää salpietarijauhoa. Hänestä tuntui, että valonsäde kuljetti häntä eteenpäin, ja hän koetti astua himmeää, liehuvaa varjoaan muualle kuin jalkoihin. Jos hän käänsi päätään, näki hän kuinka ovenaukko kävi pieneksi ja teräväksi kuin avaimenreikä, josta auringonvalo tunkeutuu. Se muistutti paratiisin pilkkua katsottuna helvetin ja kiirastulen mailta, niin kaukaiselta se näytti, ja häntä karmi tätä ajatellessaan. Kun hän taas katsoi eteensä, oli pimeys entistä mustempi, ja sen keskeltä säihkyi pari parin vieressä pyöreitä, hurjia, vihreitä tulisilmiä.

Silloin hän joutui suunniltaan säikähdyksestä, vaikka tiesi mitä ne olivat. Pimeys oli tähän asti ollut hengetön, mutta nyt se näki ja eli kauheana, vihamielisenä voimana, ja päivä oli saavuttamattoman kaukana. Kesken kirkaisuaan hän tunsi sydämensä pysähtyvän, ja hän kaatui kuin ammuttu lintu; jollei hän olisi pyörtynyt, olisi hän kuollut. Kun Lando meni häntä hakemaan, löysi hän hänet aivan jäykkänä kivilattialta ja vasta päivänvalossa hän sai virkoamaan pienen ruumiin.

Siitä ajasta alkaen tyttö pelkäsi pimeyttä ja kaikkea mikä siihen kuului. Hänen leikissään oli jotain kiihkeätä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut menettää minuuttiakaan päivästä, ja hämärän tullen oli hän niin väsynyt, että vaipui heti uneen aivan kuin pienet ystävänsäkin piilottaessaan päänsä siiven alle. Samoin kuin nekin saattoi hän tulla levottomaksi ilman huomattavaa syytä, tuulahduksesta, joka ennusti uutta vuodenaikaa, uusia tapoja ja kaipuuta, pilvestä, joka kulki auringon editse, typö tyhjästä. Mutta itse hän ei sitä ajatellut, ja tuskin toisetkaan, ja hän varttui tuntien olevansa hyvin onnellinen.

Kun hän tuli naimaikään, ryhtyi Lando heti valitsemaan hänelle miestä. Hänen täytyi niin tehdä, vaikkakaan ei mielellään olisi tahtonut hänestä luopua. Kosijoista ei ollut puutetta, sillä Landon asema oli hyvä ja huhu tytön kauneudesta oli kulkenut hänen asuntonsa juurella olevan pikkukaupungin ulkopuolellekin. Tähän kaupunkiin Lando kuitenkin pysähtyi, ettei joutuisi kovin kauas tyttärestään. Hän valikoi vävyksi nuoren Ubaldo-nimisen kauppiaan, joka oli hyvästä suvusta ja hyvän näköinen. Nuoret liitettiin toisiinsa kädenlyönnillä, ja Baldo sai luvan istua heidän luonaan niin usein kuin halusi tänä lyhyenä aikana ennen häitä.

Hän rakastui heti palavasti Miniaan eikä ollut iltaakaan poissa. Hän tahtoi sanoa hänelle tuhansia seikkoja hänen kauneudestaan ja kuinka hän ikävöi häntä omakseen, mutta ei saanut siihen tilaisuutta, sillä he eivät koskaan olleet kahden. Lando puheli, ja koska hänen sanavarastonsa tuli käytäntöön ainoastaan ostajien kanssa tekemisissä ollessa, kiitteli hän nytkin jaloja lintujaan, kertoi kuinka oli pyytänyt ne ja saanut viihtymään, kuinka kauniita ne olivat ja kuinka paljon arvoiset. Baldo kuunteli, nyökkäsi ja myönteli, mutta hänestä tuntui siltä, että oli aina kysymys Miniasta ja onnesta. Hänen silmänsä hohtivat Miniaa kohden kilpaa leiskahtelevan tulen kanssa, hellinä, nöyrästi jumaloiden, väliin hurjasti riemuissaan omistamisen toivossa. Minia istui hiljaa ja vastasi harvoin hänen katseeseensa. Hän tiesi, että ilmapiirinsä oli vaihtunut, mutta ei ymmärtänyt sitä uutta, joka oli siihen tullut. Hän näytti yhtä koskemattomalta, yhtä mahdottomalta vangita.

Hääpäivänä, kun hänet oli puettu juhlakomeuteensa ennen vieraitten tuloa, meni hän muurin ulkopuolella olevalle mäelle ja katseli ympärilleen. Nyt vasta johtui hänelle mieleen, että hän tuli vaihtamaan kotia, ja katsoessaan alas uutta kohti hän huomasi, kuinka toisenlainen tuo pieni ruskea ja ahdas kaupunki oli kuin avaruus täällä ylhäällä. Oli talvi, ja tuuli leyhähteli keveänä ja vapaana hänen päänsä ympärillä. Ohuessa auringonvalossa kimalsivat korut hänen rinnallaan. Oli suloista ja raikasta seisoa siellä.

Tuolla alhaalla on ihmisillä niin ahdasta, hän ajatteli. He peittävät toisensa rakennuksillaan ja varjoillaan. He katsovat toisiinsa aivan kuin jokaisella olisi toiselta jotain odotettavana. Mitä heillä lienee annettavaa, miksikä he niin kerjäävät ja houkuttelevat? Täällä on olo tyyntä, ylevää, hyvää.

Talviruoho satakaunoineen loisteli hienona ja valjuna, ja vaalea kalkkimaa paistoi sen lävitse. Vaikka jalkain alla oleva maa oli lujaa, ei tarvinnut kauaskaan katsoa, ennenkuin se näytti keveältä kuin maidonvalkea ilma. Kaikki nousi keinumaan avaruuden heijastelevaan valoon.

Aivan Minian läheisyydessä luikerteli pitkä, viheriä käärme kivikasaa kohti ja päästyään varmaan piilopaikkaansa nosti päätään ja katsoi uteliaasti häntä. Se oli kaunis, vaaraton eläin, jalokivenhohtoinen ja kirkassilmäinen. Sellaisessa valepuvussa esiintyvät haltiasatujen ihmisille suopeat luonnonvoimat. Minia muisti tämän, ja yhtä liikkumattomina he nyt silmäilivät toisiaan.

— Sinun mielestäsi loistavat koruni kauniisti, sanoi Minia, — siksi et minua heti tuntenut. Sinun piti pysähtyä katsomaan, kuka se oli. Katso nyt minua tarkkaan, sillä viimeisen kerran ehkä näet minut. Minun täytyy lähteä täältä, en tiedä miksi tai mitä varten. Sinä jäät tänne, sinä. Minua melkein kaduttaa, että tulin tänne karkoittamaan sinut auringonpaisteesta, jossa niin mielelläsi kylvet saatuasi palella pimeissä koloissa. Pian se tulee lämpimämmäksi ja sinä saat vielä enemmän siitä nauttia. Sinun on hyvä olla, ja sinä iloitset koko maan keralla. Mutta älä katsele minua niin viisastelevan viekkaasti. Minä käyn onnea kohden, kuten minulle sanotaan. Ehkä minä vielä siitä pidänkin. Nyt minua huudetaan, ole sinä rauhassa. Sinua ei kukaan häiritse.

Pian sen jälkeen kulki hymyilevä, kirjava hääsaattue polkua alas ja katosi kaupunginportin varjoon.

Mutta Minia rakastui heti rajattomasti mieheensä ja antautui rakkaudelleen koko sillä hehkulla, joka paloi hänen kuumassa, herkässä veressään. Voi sanoa, että hän putosi siihen kuin rajattomaan kuiluun. Usein sattuu, että ne, jotka syöksyvät korkeudesta, kadottavat tavallisen tajuntansa aikarajoituksineen. He tuntevat sen sijaan kokonaisesti, ja samalla muuttuu heistä kaikki, mitä he ennen ovat kokeneet, rikkaammaksi ja merkitsevämmäksi kuin he ovat osanneet aavistaakaan, vieläpä kuolemakin, jonka he tiesivät odottavan tuolla alhaalla, on heistä tyhjää epätodellisuutta ja valhetta.

Siltä tuntui usein Miniasta, mutta hänelle oli nykyhetki niin mittaamattoman suuri.

Hän ei kaivannut entiseen elämäänsä, hän ei sitä edes muistanut. Baldo oli hänen aurinkonsa, tuulensa ja avaruutensa, ja hän sulautui kaikkeen tähän kokonaisemmin ja vapauttavammin kuin koskaan. Hän nautti ylpeänä itsestään kuin uudesta maailmasta, jonka voi lahjoittaa pois kuin kuningatar valtakuntansa.

Kun Baldo joskus ei täyttänyt hänen ajatuksiaan, katsoi hän kummastuen, mutta utelematta ympärilleen. Kaikki oli pientä, sekavaa, vierasta; hän ei siitä mitään saanut. Ihmiset olivat rauhattomia kuin häkkiin suljetut linnut; pieni levottomuus, pieni toivo ajeli heitä sinne tänne. Jos he ilmaisivat iloaan, kuulosti se kirkuvalta kuin houkuttelulintujen viserrys; pohjalla piili heikkous ja itku. Hän näki myös paljon rumaa. Himokkaita katseita, jotka painuivat maahan häpeästä tai kovettuivat julkeiksi, matelevaisuutta enemmän omistavaa kohtaan, kateutta ja vihaa takanapäin, itaruutta poimittujen murujen omistamisessa, kuiskauksia, naurua ja likaa. Sillävälin ystävällisyyttä, joka puhui: olemmehan kaikki yhdenarvoisia, lämmittäkäämme toisiamme kolkossa maailmassa, näyttäytykäämme hyviksi, jollaisia meidän pitää olla! Saamme siitä kerran hyvää palkaksemme. Ei kukaan seurannut luontoansa välittömästi ja vilkkaasti kuten nuo pienet siivekkäät olennot, joita hän oli ymmärtänyt. Kaikki ne olivat rehellisiä, olivatpa sitten heikkoja tai vahvoja. Hän katsoi kaikkea ikäänkuin korkeudesta olematta siinä itse mukana. Mutta kun hän niin vähän siitä välitti, ei hän ollut millänsäkään, hän vain hymyili omalle onnelleen, siksi hänestä pidettiin ja hymyiltiin vastaan, niin ettei hänen rauhansa häiriytynyt. Hänellä ei ollut paljoa tekemistä, sillä muut pitivät huolta talosta. Aika ei kuitenkaan tuntunut hänestä pitkältä, sillä hän oli tottunut lepäämään itsessään. Ja kun Baldo tuli, oli elämä taas uutta ja suurta.

Mutta Baldon onni oli toisenlaista, levottomampaa. Hänen olentonsa ei ollut kokonainen niinkuin Minian. Vaikka tämä ei ollut sitä huomannut, oli se kokoonpantu useista osista; siinä oli voimaa ja heikkoutta, tervettä ja sairasta, itsekästä ja vienoa, se oli samanlainen kuin tuo kansa, jota hän halveksi, ymmärtämättä sitä. Baldon sisimmässä oli uinunut rinnakkain monta kieltä, ja kun ne heräsivät soimaan täysin voimin, värähtivät kaikki yhdessä, etsien sointujaan. Ainoastaan naiselle voi rakkaus olla kaikki kaikessa, sillä luonto itse on pitänyt huolen siitä, että se lapsessa liittyy taas kokonaisuuden elämään. Rinta, jonka kauneus näytti olevan vain hurmausta ja iloa varten, on antava lämpöä ja ravintoa uikuttavalle avuttomuudelle.

Mutta Baldon tunne Miniaa kohtaan sisälsi paitsi liekin hehkua myös sen valoa. Ja valo tahtoo levitä, heijastaa ja taittua, antaa loistetta ja kutoa yhteen. Mahdollisimman kauas tahtoo se säteillä, sen paratiisia eivät mitkään muurit rajoita. Mutta missä ajatus on mukana, siellä ei ole paratiisia.

Niin väijyi ensi hetkestä elämän vakavuus ja vastuunalaisuus näitä molempia, joiden intohimo oli puhkaissut sen alhaisuuden ja kylmyyden kaihin, joka peittää useimpien katsetta. Minia ei huomannut siitä mitään, mutta mies joutui mietiskelyn valtaan joka kerta kun lähti hänen luotaan.

Kuta syvemmäksi ja hellemmäksi hänen rakkautensa kävi, sitä enemmän se tahtoi sulkea piiriinsä; kuta selvemmin hän tajusi yhden, sitä laajemmalle tahtoi hänen ajatuksensa ulottua. Kaksi maailmaa piti saada sopusointuun itsensä ja toistensa kanssa, sisäinen ja ulkonainen, jotka molemmat olivat hämmentävän suuret ja molemmat niin monesta kokoonpannut. Toisen suhteen ei kukaan voinut häntä auttaa. Ja se oli hänen sielunsa polkuineen, joita hän ennen oli ajattelemattomasti kulkenut, mutta joiden vierillä nyt aukeni huimaavia kuiluja; paljon siinä oli valoisaa, mutta enemmän pimeää ja uhkaavaa. Toinen maailma oli juuri näihin aikoihin tullut selvitetymmäksi ja tunnetummaksi kuin koskaan ennen. Myrsky sitä huojutti, se paloi tulessa ja avasi sisimpänsä. Fransiskus oli rakkaudessa omaksunut sen katkeran tunnussanan; kun toiset olivat taistellen tavoittaneet rohkeutta voidakseen kantaa kuormansa, oli hän ottanut kaiken, mikä oli raskasta, syliinsä. Hän oli vihkiytynyt kärsimykseen, köyhyyteen, hätään ja ylisti lakkaamatta morsiamensa ihanuutta. Nämä olivat ensimäisten kerjäläismunkkien, "pienten veljesten", ensi innostuksen aikoja.

Heitä oli kaikkialla; varjomaisen keveinä ja nopeina he kulkivat, kuin leikkiin väsymättömät lapset. Muutamat puhuivat hymyillen, ja sanat liehuivat iloisessa hurmiossa, kuin mehiläiset viinirypäleitten ympärillä. Katsokaa meidän autuuttamme, he sanoivat, katsokaa, ei ole olemassa mitään kovaa. Sitä oli vain sinun pelossasi ja ahtaudessasi. Tuulet puhaltakaa, valot säteilkää! Pilven vaihteleva maailma on meidän. Toiset ojensivat laihoja käsiään sanoen: antakaa, ja kun lahja oli uponnut harmajaan pussiin, kuului heidän kiitoksensa kaikessa nöyryydessään ihmeellisen jäähdyttävältä. Tuntui siltä, kuin he olisivat sanoneet: näetkös se on poissa, se ei ollutkaan mitään. Sinä ammennat tyhjyydestä tyhjää, käsiisi et saa mitään. Anna itsesi! Rajoitus ei ole mitään, vaikka se niin luulee, Jumala vain on olemassa. Hänen rakkaudessaan lakkaa kaikki muu, minä asustan jo siinä. Samoin kuin tomu auringonsäteessä, liitelee minun olentoni tuhka hänessä. Sinäkin olet hänessä, kun katselen sinua. Ja heidän sisäänpäinkääntyneessä palavassa katseessaan hehkui hävityksen kauhu, onni ja vapautus.

Baldo oli ennen katsellut heitä kaikkia halveksivalla säälillä, kuten viisaat ja hyödylliset ihmiset katselevat hulluja. Heidän maailmaansa ei hänen omastaan ollut siltaa, eikä hän sitä halunnutkaan; almulla hän oli irroittanut heidät ajatuksistaan. Mutta nyt, kun hän seisoi Minian rinnalla ja antoi onnessaan kaksinkertaisesti, usein enemmänkin, saattoi hänet vallata levottomuus. Hänen sokean, maallisen kaipuun täyttämässä olennossaan oli jotain näkevää, joka kärsi. Nuo tuossa, he olivat näkeviä, mutta eivät kärsineet harhaillessaan siteittä, kodittomina, omistaen kaiken, olematta itse kenenkään omia.

Mutta Minia heitti lahjat heille, niinkuin heitetään kiviä veteen. Nälkä se luo hourion heidän silmiinsä, hän sanoi. He tuijottavat kuin nuoret haukat, joilta verho on poistettu, sitten kun ne on kauan pidetty ruuatta pimeässä, jotta kesyttyisivät. Mutta noilla ei ole siipiä, eivät he ulotu jalkoihinikaan.

Baldo ei voinut lausua hänelle mitä ajatteli, hän ei voinut edes selvästi ajatella. Hän liitti yhteen välähdyksen sieltä, toisen täältä ja odotti, että kaikki kerran tulisi heille molemmille valoisaksi ja helpoksi käsittää. Sillävälin eli hän kaksinaiselämää, hymyilevänä ja unohtavana Minian kanssa, yhä uneksuvampana ja mietteliäämpänä erillään ollessaan. Mikä hänessä oli hentoa, se tuli hennommaksi ja aremmaksi, ja onnenkin kosketus teki sille kipeää, mutta ajatus kasvoi voimakkaammaksi ja järkkymättömämmäksi. Hänessä kokoontuivat kaikki sisäiset voimat keskinäiseen taisteluun.

Kerran täytyi hänen lähteä erääseen toiseen kaupunkiin kauppamatkalle. Hänellä oli kallisarvoinen satulalasti itämaisia juhlapukuja, silkkejä ja harsoja, taidokkaasti valmistettuja, tiukupäisiä lakkeja, pieniä pulloja, täynnä hyvänhajuista nestettä, sekä muutamia taorbeja ja luuttuja. Kaikki oli sellaista, mitä rikkailla ja huolettomilla ihmisillä oli tapana ostaa häihin ja juhliin, se oli olemassa vain ihailtavaksi, kadehdittavaksi, loistaakseen, tuoksuakseen ja helistäkseen. Baldo tunsikin itsensä rikkaaksi ja hilpeäksi kulkiessaan hämärässä vuoria kohti, jäljessään palvelija ja molempien ratsastajien välillä kuormamuuli turvallisena ja rauhallisena. Minia oli ollut hyvin suruissaan ensimäisestä erosta, mutta oli hillinnyt itsensä hyvin eikä ollut antanut huomata, kuinka kaikki tuntui hänestä ilman Baldoa tyhjältä ja käsittämättömältä. Itse tämä ei tiennyt, matkako vai pikainen paluu tuotti hänelle suuremman huvin. Aamuaurinko kohosi kirkkaana ja suurena, vapaana autereista vuorten sinisille huipuille, tuuli puhalteli tavallista pikaisempana leikitellen pistävässä, mutta keveässä aamuhelteessä; illalla laskeusi viileys nopeasti ja hiljaisesti maahan, niinkuin rauha nukkuvan lapsen yli. Joskus saattoi matkata pitkän aikaa ilman muuta viittaa kuin tähtihohteen valaisemat tiet; väsymyskin tuntui silloin keveältä herpaukselta, ja ajatukset jäivät puoleksi tajuttuina taaksepäin niinkuin hiljaisten aaltojen lipinä öisellä purjehduksella. Oli ihanaa ja vapaata kulkea näin.

Kun Baldo saapui perille, ei hänen tavaroillaan ollutkaan niin suurta menekkiä, kuin hän oli toivonut. Kaupungissa vallitsi levottomuus, vallanpitäjät olivat herättäneet vihaa, ja nyt valmistuttiin hiljaisuudessa taisteluun heidän mielivaltaansa vastaan. Ei kukaan ajatellut juhlia, kaikki nyökäyttivät hänelle synkästi päätään, kuin olisivat sillä sanoneet: Mene Jumalan nimessä! Laittau pois rihkaminesi! Sinulla olisi pitänyt olla arvokkaampaa ja kestävämpää tavaraa. Täällä taistellaan kohta elämästä, vieläpä enemmästäkin, oikeudesta.

Kyyhkyset parveilivat kirkontorneissa olevien pesiensä ympärillä, ikäänkuin olisivat jo aavistaneet, kuinka kumean hurjasti malmi oli laulava silloin kun karkeat kädet vaalenevat nuorasta tempoessaan. Varjot peittivät kujia ja porttiholveja raskaina kuin ukkospilvet, jotka ovat pakahtumaisillaan terävän valkeiksi välähdyksiksi. Sepät seisoivat alastomina pajoissaan myöhäiseen yöhön takoen hehkuvanpunaista rautaa.

Baldo kiiruhti edelleen. Hän ei enää tuntenut itseään niin rikkaaksi ja onnelliseksi.

Hän tuli toiseen maahan. Siellä oli kulku tukalaa ja raskasta. Keväällä ei ollut satanut; kaikki oli nyt helteen polttamaa. Aurinko nousi ja laski tiilenpunaisessa tomussa, taivaan tummenevasta sinestä näytti valo purkavan liekehtiviä kipunoita. Jokien kuivat uomat hohtivat halkeillutta maatakin keltaisempina, puista oli käden ulottuvista karsittu lehdet karjanrehuksi, ja nyt ne törröttivät paljaina kuin rankaisevat vitsat. Muutamissa kiipeili vielä mustia olentoja, jotka panivat henkensä alttiiksi viimeisestä vihreästä, toisissa riippui ruumiita korppien ja variksien ympäröiminä, sillä hätä oli aiheuttanut rikoksia, ja mikä tahansa, joka kannatti ihmisen painon, sai käydä hirsipuusta. Ilma oli inhottavan löyhkän myrkyttämää. Vanhemmat kulkivat kerjuulla, ja kun eivät saaneet mitään ilmaiseksi, möivät he lapsensa ostajien mielitekojen ja paheen orjiksi pelastaakseen edes heidän henkensä ja saamillaan rahoilla ylläpitääkseen jäljellä olevia.

Baldo antoi kaiken, mitä hänellä oli, ja osti lisää, milloin sai. Pian loppuivat varat, eikä kukaan huolinut hänen kauppatavarastaan. Hän ei voinut palata takaisin, vaikka olisi tahtonutkin; hänen täytyi kulkea eteenpäin mahdollisimman joutuisasti, vaikka hän nyt yhä suurenevalla tuskalla ikävöi rauhaan, onneen ja Minian luo. Hän kovettui kaikesta kurjuudesta, mitä näki, ja hän koetti terottaa välinpitämättömyydestä itselleen puolustusasetta, mutta kun hän tunsi, kuinka hyvin se onnistui ja kuinka sydämen ympärille muodostui kova kerros kuin kuollut maa, heräsi hänen levottomuutensa. Jotakin hehkui ja paloi hänen sisimmässään; hän rupesi pelkäämään mitä siitä kehkeytyisi. Kalpeana, vaieten hän ratsasti epätoivon rohkeudella ja kohotti keppiään uhkaavasti, jos joku tahtoi häntä pidättää valituksellaan, mutta hänen katseensa oli sitäkin pelottavampi. Se oli avuton ja kauhea kuin eläimen, jota on ahdistettu äärimmilleen ja pakotettu taisteluun vastoin sen luontoa.

Hän tuli yhä kurjempiin seutuihin. Merenrantamaihin, joitten rämeistä levisi tauteja ihmisten mustuneeseen vereen. Merirosvot olivat ensin käyneet siellä ryöstämässä ja jättäneet jälkeensä ruttoa ja pitaalitautia. Nyt se oli nopeasti puhjennut kauheaan kukkaansa. Ne, joilla oli vielä terveyttä ja omaisuutta, liittyivät yhteen ja suojelivat asein itseään. He olivat sytyttäneet tuleen sairasten asunnot ja ajaneet heidät suolalammikoille ja ruoikkoihin. Tukahduttavassa auringonpaisteessa lepattivat liekit verenpunaisina ja hupenivat vähitellen avaruuteen. Oli kuin olisi hävityksen outo voima suorastaan muuttanut kiinteät esineet mustaksi savuksi ja kierteleväksi ilmaksi. Kauempana loisteli meri tummansinisenä, metallimaisena purppurahohtein, ja välkkyvästä suolahiekasta nousi harhanäkyjä, jotka kertoivat kaukaisista oudoista ihmemaista.

Baldoakaan ei tahdottu ottaa vastaan, sillä pelättiin hänen tuovan tartuntaa tullessaan; naurettiin vain hänen asialleen. Mene matkoihisi koristuksinesi ja huveinesi, sanottiin, täällä ne eivät ole paikallaan.

Mutta sairaat kulkurit saarsivat hänet kuin kärpäset haavan. He olivat inhottavan näköisiä päivänvalossa. Muutamat värisivät helteessäkin vilusta, silmät pyörivät mustissa kuopissaan, suonet riippuivat käsivarren luissa kuin höllät nuorat. Kuumehourion kauhut ahdistivat heitä vielä, he pälyilivät taakseen, kuin jotain raskasta olisi aina ollut heidän päälleen kaatumassa, ja itkivät kauhuissaan. Toisilla oli vertavuotavassa, halkeilleessa ihossaan kuin kuivuneen saven jättämiä vaaleansinisiä pilkkuja; niistä paikoin kuolema heitä jäyti. Väliin oli surma painanut koko kasvot suuhunsa ja heittänyt ne luotaan muodottomana kasana; ne muistuttivat mätänevän eläimen kalloa kammottavan valkeine, loistavine hampaineen. Niiden silmämunat olivat kuin pilaantuneen munanvalkuaisen ympäröimät, muutamilta oli valo iäksi sammunut. He puistelivat varoittaen kalistimiaan ja ojentelivat puumaljojaan, mutta kukaan ei heitä enää pelännyt eikä säälinyt. Ei kellään ollut antamistakaan, oli kuin koko maailma olisi pitaalin saastuttamana kohottanut kerjäävää kättänsä kohti tyhjää avaruutta. Mutta pitaaliset makasivat tien varsilla pöhöttyneine, mustansinisine ruumiineen ja sadattelivat elämäänsä, joka paloi heissä vain sammumattomana janonliekkinä.

Antakaa, he huusivat tai uikuttivat, antakaa! Eivät he enää tienneet itsekään mitä pyysivät. Kaikki, mitä ihmiskäsi voi saada ja lahjoittaa, ei olisi voinut lievittää heidän hätäänsä, yhtä vähän kuin se olisi voinut sammuttaa maan sisässä palavaa tulta.

Silloin Baldo raastoi esiin säästetyt aarteensa sirotellen ja heitellen ne ihmisjoukkoon. Hän ei tehnyt sitä hyväntahtoisuudesta, hän tahtoi vain päästä niistä erilleen kuin vihattavasta tyhmyydestä. Kun kaikki oli lopussa, katseli hän ympärilleen; siinä kaikki, mitä minulla on antaa! Ja hän ajatteli hyödyttömän häpeän valtaamana, mutta kuitenkin vapautuneena: Nyt voin palata kotiin Minian luo! Siellä voin unohtaa, siellä voin taas olla onnellinen, siellä voin olla vielä hyvä. Ensin täytyy pitää huolta itsestään ja omista asioistaan ja sitten vasta uhrata voimiaan riittämän mukaan muille.

Mutta hän sai nähdä näyn, joka ennenkuulumattomalla voimalla hänet valtasi; hän ei voinut siitä irtautua.

Vilutautiset kietoivat kuihtuneiden jäsentensä ympärille hänen harsonsa ja silkinkappaleensa ja värisivät koristuksissaan, joiden kiilto ja vaaleat kukkasvärit säteilivät päivänpaisteessa. Se loi heidän kasvoilleen vielä aavemaisemman kalpeuden, suu vääntyi lapsellisen ihmettelevään, avuttoman hassahtavaan nauruun, hampaat kalisivat suussa, ja horkka helisytti myssyjen tiukuja. Pitaaliset heittivät luotaan kalistimensa ja särkivät maljoihinsa ihomaali- ja voidetölkit. He maistelivat siitä sylkien sen taas suustaan, voivottivat ja kiroilivat antajaa. Sitten he huomasivat, että se teki ihon pehmeäksi, ja rupesivat sillä itseään voitelemaan, öljy valui pisaroiden heidän verisistä silmäkuopistaan, poskien saasta peittyi heleihin ruusuihin, sula rasva paistoi inhottavan näköisenä visvasta ja haavoista. Muutamat olivat ottaneet soittokoneita ja hypistelivät sormiensa tyngillä hopealla ja helmiäisellä silattua puuta, he näppäilivät kieliä tuskasta vavahtaen, mutta sointu houkutteli heitä koettamaan uudestaan. Sokeat olivat jääneet ilman, he kuuntelivat ääniä ja itkivät. Siinä saattoi ilmetä katkeruutta, sillä he ymmärsivät, että jotakin oli kulkenut heidän tyhjäin kättensä ohi, mutta se voi myös aiheutua entisten aikojen muistoista. Mutta Baldosta tuntui, kuin kaikki soitto, mitä hän elämässään oli kuullut, nyt vasta esiintyisi oikeassa muodossaan näissä kärsimyksen soittamissa heikoissa, nyyhkyttävissä äänissä. Kaikki olikin vain surua, kauhua ja pimeässä haparoimista; kaikki leikki ja loisto oli valhetta ja pahaa; tyhjänä ja kammottavana näki hän nyt syövyttävässä valossa sen oikean karvan.

Äänet ympäröivät taas hänet:

Meitä palelee, vaikka olet puettanut meidät juhlapukuun. Haavojamme kirvelee ihomaali. Sinun soitintesi valitus herättää meidän tuskamme. Oma kalistimemme sopii paremmin tanssiamme säestämään. Meidän on nälkä, me janoomme, anna meille jotain!

Silloin Baldo kumartui äkkiä maahan hurmion valtaamana, otti molemmin käsin valkeata hiekkaa tieltä ja sirotti sitä hiuksiinsa. Sitten hän jäi seisomaan kädet ojennettuina sinistä, sädehtivää taivasta kohden. Nyt olen kuten tekin, sanoi hän, tomu tomussa. Minulla ei ole mitään. Olen vihkinyt iloni sille, jolle se kuuluu, nyt luovun siitä tässä. Samoin luopukaa tekin kaikesta, mitä olette saaneet! Ei se kelpaa mihinkään. Nyt tunnen itseni niin kevyeksi. Rakastan teitä kaikkia. Nyt en pelkää mitään. Koettakaamme, emmekö voi avartaa ja kirkastaa kärsimyksemme maailmaa paljoa suuremmaksi kuin tuo on, jota taivaan kova, ahdas laki painaa. Kaikki, mitä se sisältää, on rajoitettua, himoavaa, se etsii omaansa, raatelee ja on raadeltu, tappaa ja tulee tapetuksi. Se ei käsitä, että sama veri virtaa kaikkien suonissa. Nyt putoaa peite silmiltäni, nyt minua palelee teidän vilunne, nyt teidän haavanne minussa kirvelevät. Mutta nyt, kun otan tuskan omakseni, nousen samalla sen voiman siiville, joka minun tuskaani on kantanut kautta aikojen. Olemukseni harhasta olen vapautunut, olen valveutunut unesta ja päässyt kauhusta. Olen vapaa. Tulkaa luokseni, niin tulette tekin vapaiksi.

Sairasraukat kuuntelivat hämmästyneinä, ja heidän väsähtäneet aivonsa ponnistivat turhaan ymmärrystään, mutta hänen äänensä syvyys ja sointu veti heitä puoleensa. He ryömivät hänen luokseen ja suutelivat hänen vaatteittensa liepeitä.

Mielellämme seuraamme sinua, sillä sinä valaiset pimeyttämme. Etkö sanonut meitä rakastavasi? Kuinka voit niin sanoa? Sano se uudestaan, se lämmittää. Jos me vain uskaltaisimme, sanoisimme mekin. Mutta tue sinä meitä, me emme jaksa.

Baldo vuodatti heille uuden, kummallisen huumaavan tunteensa itkien ja epäröimättä hyväilevin sanoin.

Niin olkoon, sanoi hän. Kuulkaa nyt, mitä meidän on tehtävä. Se, joka on nääntymäisillään taakkansa alle, ottakoon lisää kannettavakseen, niin me kaikki häntä siinä autamme. Me hautaamme kuolleet ja vartioimme taintuneita, me haemme suojaa ja kokoamme luoksemme kaikki harhailevat. Nuo terveet raukat, jotka niin raukkamaisesti ovat sulkeutuneet sisään peloissaan ja kovasydämisyydessään, heidät me herätämme ja pelastamme. Tästä tulee uusi maa, eikä kukaan saa jäädä helvetinkaltaiseen sokeuteensa. Kärsimyksen, ainoan tosiolevaisen pohjalle me asetumme veljinä asumaan, ei mikään meitä pelota, meidän katseemme tyyntää ja avartaa kaiken. Ja kuolema on meistä rauhallisin ja suloisin kaikesta, sillä kun siihen avoimin silmin vaivumme, tuntuu meistä kuin meri silenisi myrskyn tauottua. Aallot, jotka luulivat olevansa jotain itsessään ja haluissaan, laskeutuvat suloiseen lepoon syvyydessä.

Ja sitten? Autuusko, ikuinen onniko?

Hän katsoi kysyviin käsittämättömästi hymyillen. Sen jätämme Jumalan huomaan, hän vastasi. Kuka mittaa sanoin hänen ajatuksensa? Älkäämme antako saman tulen syttyä meihin ylhäältä, jota me sammutamme alhaalta. Pysykäämme siinä, minkä ymmärrämme, tuskassa ja voimassa, joka sen voittaa. Se tulee Jumalasta, mutta mikä sen yli käy, sitä emme täällä voi käsittää. Rakastakaamme ja auttakaamme aina toisiamme. Alkakaamme heti, sillä hätämme on suuri.

Niinkuin öinen vaeltaja vaipuu nääntyneenä maahan ajatellen: En jaksa enempää. Minne menen? Vaikka tien löytäisinkin, en jaksaisi enää liikauttaa jalkaanikaan — näkee äkkiä valontuikkeen jostain asunnosta sattuvan silmäänsä ja aivoihinsa, kuin se olisi sisältäpäin syttynyt, ja syöksyy pystyyn sanoen: nyt minun täytyy päästä eteenpäin, maksoi mitä maksoi, viimeisillä voimillanikin, samoin kävi Baldoa ympäröivän joukon, kun se heräsi lamaannuksestaan. Kun huoneisiinsa sulkeutuneet terveet ihmiset näkivät ulkopuolella vallitsevan järjestyksen ja rohkeuden hurjan, avuttoman epätoivon asemesta, häpesivät he heikkoa kovuuttaan, joka oli vain pahentanut onnettomuutta. Sekasorto järjestyi inhimilliseksi elämäksi, joka kyllä vielä oli raskasta ja vaarallista, mutta jota kannatti varma vakaumus siitä, että oli saatu pelastetuksi elämääkin kalliimpi.

Baldo lähetti palvelijansa kotiin, mutta ilman minkäänlaista tervehdyssanaa. Hänen piti vain kertoa mitä oli nähnyt. Itse hän lupasi saapua jäljestäpäin niin pian kuin voi. Nyt ei ollut Miniaa ajatteleminenkaan. Hän oli niin kaukana, kuin olisi kuulunut kokonaan toiseen maailmaan.

Kun Minia sai kuulla mitä oli tapahtunut, tuntui se hänestä tyhjältä puheelta. Hän ei voinut muuta saada eläväksi mielessään kuin Baldon olennon, kaikki muu haihtui olemattomiin. Hän kaipasi niin, että teki kipeää, ja hänen sydämensä sykähti ilosta, kun hän ajatteli kohtaamista. Hän tulee pian ja selittää kaiken, ajatteli hän, ei hänen tarvitse selittää mitään. Hän tulee vain, ja silloin kaikki muu lakkaa olemasta. Mitäpä menneisyydestä silloin kun onnenhetki on käsissä.

Vihdoin hän tuli.

Minia tunsi sen itsessään ja juoksi portaita alas ilonloisteen ja hurmauksen kantamana; ilokyyneleet pyörtelivät hänen otsansa alla, ja kiharat liehuivat kuin tuulessa. Hän kuuli hämmästyneitä kysymyksiä, valittelevia ääniä ja hiljaisuuden, joka pysäytti hiljaisen liukumisensa ja tuli huomattavaksi. Mitä se merkitsee, hän ajatteli, tyhjiä, mitä lienee! Hänhän on täällä!

Baldo ei ollut tullut sisään, Minia sai kohdata hänet portilla niinkuin oli aikonutkin. Muut väistyivät syrjään antaen hänelle tietä. Hän heittäysi eteenpäin kyynelten sokaisemana, hän olisi voinut loukata itsensä, jos olisi kaatunut portaille, mutta hänhän tiesi, että Baldo ottaa hänet vastaan.

Sen hän tekikin, mutta hänen otteensa tarttui Minian olkapäihin nostavana, loitontavana. Tämä tunsi olevansa kuin pieni lapsi, jota pidetään paikallaan toruttaessa, että oikein hyvin kuulisi ja tajuaisi heikkoutensa. Hän riippui jäykkänä kuin nukke, ja hänen jalkansa tapailivat hitaasti maata. Pari kyyneltä oli vierähtänyt poskelle, mutta toiset pysäytti säikähdys, ja hän näki avoimin silmin Baldon kerjäläispuvussa, pussi sivullaan! Vieläkin kummempaa, Baldon silmät, joissa sääli ja tuska jähmettyivät ja syvenivät pohjalla vallitsevaan ankaraan tyyneyteen.

— Puhuttele nyt Miniaa ja sano hänellekin sama, mitä olet sanonut, kehottivat hänen äitinsä ja omaisensa. Meistä se tuntuu mahdottomalta ja sinusta itsestäsikin se siltä tuntunee valitsemasi vaimon edessä. Me menemme pois, huone jää tyhjäksi teille. Puhukaa sitten asianne selväksi!

He poistuivat jo puolittain rauhoittuneina ja toivehikkaina.

Minia astui askeleen portille päin. Hän ei tahdo minua syleillä täällä kaikkien nähden, ajatteli hän. Miksi ei, mitä hänelle lienee tapahtunut?

— Tulehan sitten, sanoi hän arasti hymyillen. Mutta hän seisoi liikkumatonna katsellen häntä ja kaikkea ympärillään olevaa kuin jotain ennen elettyä, jonka hän nyt vasta muisti ja oikein ymmärsi. Aurinko helotti heidän päänsä päällä, ja kuin unessa eivät he nähneet varjojaan. Aika tuntui aineelta hiljaisessa, terävässä valossa.

— En tule sisään, vastasi Baldo, en tullut sitä varten. Tahdon vain tietää, voitko sinä ymmärtää. Tahdoin katsoa silmiisi.

— Mitäpä niissä muuta nähnet kuin rakkautta, Baldo? Mikä sen olisi muuttanut? Mitä minä huolin kaikesta muusta!

— Niin juuri! Onni niissä hehkuu, ikuinen nälkä. Sinun katseesi imee alituisesti kipunavirtaa sisäänsä. Minä, se sanoo, minä, vaikka kaikki muu hukkuisi.

— Et lue oikein, Baldo, niistä pitäisi vielä näkyä kyyneliä. Sinä, sanovat ne, vain sinä!

— Sitä myöskin. Se on yhdentekevää, sillä seuraava ajatus on: minun! Se sana karkoittaa totuuden. Saat kuulla miksi.

Ja hän kertoi kiivaalla vakaumuksella, joka vähitellen hiltiytyi ja jähmettyi, kuinka suuri varmuus oli yllättänyt hänet. Kuinka hän oli sukeltanut tuskan pohjaan ja sieltä löytänyt sen ilman, jota voi tyynnä hengittää ja jossa voi nähdä ja ymmärtää kaiken. Kuinka hänelle oli suotu voimaa tehdä niin, murtamalla kaikkien olemuksia ympäröivät muurit. Kuinka hän palajaa sinne tarvittaessa, vaikka minne, jos niin sattui, sillä kaikkialla oli samanlaista; sama tauti hehkui tuhan alla tai paloi korkeana lieskana.

Minia näki hänen sielunsa pohjaan ja vapisi kuin ennen lapsuudessaan yön kauhussa, mutta hän taisteli pelkoaan vastaan rakkautensa tähden ja arvasi enemmän kuin kuunteli sanoja. Hän on itse sairas, ajatteli hän. Kuinka hän voi sellaisena elää? Ja missä on hänen maailmassaan minulle kuuluva paikka?

— Rakastaa kaikkea, sanot, vaikka katseesi on tuollainen! Se pettää sinua itseäsi. Sinä vain suret kaikkien kanssa. Siitä ei mikään voi elää. Vai kuljeksitko ympäri kuin nuo toisetkin pusseineen, saarnaten ikuisesta autuudesta, johon täytyy kerjäämällä ja paastoamalla päästä? Minä en kerjää, mutta odotan sinua. Sillä sinun täytyy tulla takaisin. Baldo katsoi häneen tutkivasti. — Arvasit oikein, sanoi hän, että minun innostukseni paloi nopeasti loppuun. Sen piti kai niin käymän, se lie ollut viimeinen harha. Yhdellä kertaa ei voi minästään luopua. Se teki sen minulle kuitenkin helpoksi. Nyt minusta tuntuu ihmeeltä, että niin voin tehdä, ja joskus minä kaipaan… Kuljen kuin varjojen parissa, minä näen niiden lävitse, ja ne häipyvät ilmaan. Teko on minusta kaukana, tahdon vain olla katseena. Kun sääli korottaa minussa ääntään, silloin tiedän vielä olevani olemassa. Mutta totuudessa pysyn, maan omalla läksyllä tahdon maan vapauttaa. En ota vastaan apua, sillä ratkaisun hetkenä olin kauneimman todellisuuden ympäröimänä. Kuljen yksin tietäni, muut saavat kulkea omaansa omantuntonsa mukaisesti. Mutta sinun ei pidä odottaa minua, Minia, sillä me olemme kauimpana toisistamme. Poluilta, joita olen kulkenut, ei kukaan voi kääntyä takaisin. Sinäkin voit niitä kulkea, et minua tavoittaaksesi, vaan tullaksesi vapaaksi.

Miniaa ei koskaan ollut niin jäätänyt kuin nämä sanat kuullessaan, ja hänen olemuksensa nousi kapinaan niitä vastaan ylevämpänä ja horjumattomampana itsepuolustuksessaan kuin koskaan.

— Täytyy myöntää, vastasi hän katkerasti, että sinä houkuttelet ihanuuteen ja kauneuteen. Sukeltaa ja piiloutua toisten kärsimyksiin, tukehtua niihin uskaltamatta nostaa päätään! Mitä minuun kuuluu kaikki, mikä on outoa? Olet pitänyt huolta siitä, ettei minulta surua puutu, sen saan kantaa. Onpa vielä voimaa jäämäänkin, ja siihen saat turvautua tuhlattuasi omasi almuihin. Silloin saat sen takaisin ja tulet taas terveeksi. Ja vielä saat jotain tietää.

Tässä hänet petti hänen lujuutensa, kun hän ajatteli, kuinka erilaiseksi hän oli ajatellut tämän tunnustuksen, ja koko hänen naisellinen heikkoutensa vapisi äänessä.

— En enää odota yksin. Pian tulen äidiksi.

Baldon valtasi niin välitön ja syvä tunne, että sydämen ääni sai kaiken muun vaikenemaan. Hän ei tiennyt, oliko se rakkautta taas, vai sääliäkö, joka oli läheisempi ja suurempi kuin mikään muu. Baldo juoksi hänen luokseen syleillen häntä. Minian pää vaipui hänen olkapäälleen, ja hän laski sille kätensä vapisevin, suojelevin liikkein.

Minian kyyneleet virtasivat hillittöminä onnen ja surun vaiheilla. Meidän lapsemme, nyyhki hän, sinun ja minun, sinun ja minun! Se selvittää kerran kaiken.

Mutta silloin palasi taas ajatus terävänä Baldon katseeseen. Tämä oli viimeinen kiusaus ja ansa, viimeinen haava. Menneisyys ojensi taas kahlettaan; tulevaisuus oli valmis takomaan sen entistä lujemmaksi ja raskaammaksi. Hän vapautti itsensä siitä, kovasti ja nopeasti.

— Voi elämää, sanoi hän, uusi halu, uusi palo, uusi suru! Se pujottautuu hiipien kaikkeen, mikä meidän olemuksessamme on vienointa ja lämpimintä, se hyväilee sitä rohkaisten ja hellästi. Mutta sille, joka osaa havaita, näyttäytyy sen ydinkohta jo alusta. Sairaus, kuvottava, kauhistava paino, taakka, joka suurenee. Voi sinua, joka synnytät! Sinä saat sen kestää, sinä, joka kuulut elämälle. Olen kääntynyt siitä pois, olen siitä irtautunut, nyt on myöhäistä minua enää kiinnittää.

Minia näki vaieten hänen menevän; koko hänen olentonsa oli lamautunut, ja hänestä tuntui, että hän kuolisi avuttomuudentuntoonsa, auringonsäteitten säihkyviin kipunoihin. Mutta juuri siitä syystä, että hän ei ymmärtänyt Baldoa, vaan kaikki tuntui hänestä mielettömältä, sai hän rohkeutensa takaisin. Mitä voi tuollainen sairas kuvittelu hänen rakkautensa lämpimälle, punaiselle virralle? Eikö se kerran pääse voitolle? Aivan varmaan, hän ei saanut epäillä. Hänen piti vain keskittyä lujemmaksi ja uhkamielisemmäksi, puolustaa omaansa eikä vaipua alas! Niin he erosivat, niin kauas toisistaan kuin ihmissydämen äärettömyydessä on tilaa.

Minian aika kävi raskaaksi ja pitkäksi, vaikka hän pysytteli voimakkaana muistoissaan ja toivossaan. Kaikki hänen toivonsa kokoontuikin yhä varmemmin odotettuun lapseen, se liittyi tähän kasvavaan elämään, ja hän laski kärsimättömänä päiviä, jotka toivat vapautuksen hetkeä lähemmäksi.

Eräänä yönä ei hän enää voinut pysyä huoneessaan, vaan hiipi pitkin hiljaisia katuja portille, joka johti hänen lapsuudenkotiinsa. Eräs vahdeista oli jalkeilla ja päästi hänet sisäpuolelle, mutta sitten hän malttoi mielensä ajatellen, että näyttäisi kurjalta ja surkuteltavalta, jos hän tähän aikaan säikäyttäisi omaisensa hereille. Hän päätti odottaa kukkulalla, kunnes päivä koittaisi. Aamuhämärä odotteli pehmeänharmaana päivän nousua, tuuli rupesi puhaltamaan hiljaa henkäillen, aivan kuin pimeyskin olisi haparoinut kirkastustaan kohden. Oli suloista kulkea siellä levottomuudessaan.

Äkkiä hän kuuli kummallisen äänen. Se oli sointuva ja helähtelevä, mutta hyvin heikko; oli kuin lähde olisi koettanut tunkeutua maanpinnasta tuhansin pienin porein, jotka särkyivät ja tasoittuivat ja uudestaan kumpuilivat esiin. Minia tunsi sen, hän oli ennenkin kuullut saman. Ne olivat häkkiin suljettuja viiriäisiä, jotka verkkojen viereen asetettuina kaiuttelivat houkutussäveliään. Hän ei voinut niitä nähdä, mutta hän saattoi kuvitella näkevänsä niiden sokeat, sekavan valkeat silmät ja hän ymmärsi, että ne nyt uneksivat näkevänsä, että kaipuu loihti niille vapauden, valon ja lennon. Ja hänestä tuntui, että siinä ilmeni kaiken elävän toivo, rakkaus ja epätoivo, joka täytti hänen korvansa itkulla, ja hänestä tuntui siltä, ettei hän itsekään koskaan näe odottamaansa aurinkoa. Tuska valtasi hänet äkkiä niin kiivaasti, että se tuntui pysäyttävän hänen sydämensä, ja hänen täytyi istuutua, ettei kaatuisi. Hän ei tiennyt kuinka kauan hän siinä viipyi, kunnes Lando löysi hänet ja vaali häntä, niin että unohti aamusaaliinsa.

Muisto vainosi häntä koko sen ajan, jonka hän vielä odotti lastaan, ja vasta sitten kun se oli hänen käsivarsillaan, tuli hän taas entiselleen, ylpeäksi, keveäksi, nuoreksi, ja oli taas valmis ryhtymään taisteluun onnesta. Lapsi oli tyttö, ja vaikka hän oli toivonut poikaa, tervehti hän sitä kuitenkin liittolaisena ja tunsi itsensä rikkaaksi ja voittamattomaksi.

Vastasyntyneen vaalijat hiljensivät heti iloisen hälinän, joka tavallisesti kuuluu asiaan, ja pitelivät sitä vielä varovammin ja säälivämmin kuin muita pienokaisia. He käänsivät hänen katseensa päivänvaloon, ja heidän toimeliaisuutensa muuttui hiljaiseksi odottamiseksi. Vihdoin kerran, kun olivat piilottaneet lapsen pään hyvästi äidin rinnalle, he sanoivat:

— Makaa nyt oikein hiljaa ja ota asia rauhallisesti, ettei ravinto käy sille katkeraksi. Pikku raukka on sokea.

Minia vetäisi sen pois rinnaltaan, ja kun hän näki, että he olivat oikeassa, oli hänen vaikea panna lapsi paikoilleen. Äitiys tuli hänelle siitä hetkestä raskaaksi, lapsi oli vihamies, joka tahtoi vetää hänet siihen, mitä hän kammosi. Hän ei sitä koskaan enää katsonut, hän käänteli sitä kiireesti vaaliessaan ja painoi sen rinnalleen, kuin olisi tahtonut peittää itseltään jotain. Siitä tuli heikko ja itkevä lapsi, sen liikkeet pysyivät hapuilevina ja avuttomina kuin pienellä kehittymättömällä eläimellä, ja äiti melkein häpesi sisimmässään olevaa outoa voimaa, joka pakotti hänet kuitenkin pitämään sen. Hän asetti sen ulkopuolelle kaikkia tulevaisuus-unelmiansa, samoin kuin se oli ulkopuolella niitä muistoja, jotka soivat hänelle voimaa. Baldo tulee vain hänen luokseen, ja kaikki tulee ennalleen. Kaikki tuo sairas välillä oleva jää silleen, eikä mikään saa kauempaa katkeroittaa. Mutta Baldo ei tullut, ja kuuleman mukaan eivät hänen askeleensa suuntautuneetkaan kotiin päin.

Hän oli jättänyt vaikutuspiirinsä sairasten parissa kun elämä oli palautunut tavallisiin raiteisiinsa ja ihmiset puolittain hämmästyen olivat saaneet takaisin jokapäiväisen olemuksensa sen epäitsekkään innostuksen mentyä, johon vieras ja suru olivat heidät korottaneet. Se oli kadonnut hänestä itsestäänkin, kuten hän oli pelännyt; hän kuljeskeli hakien sitä ulkoapäin, mutta ei enää löytänyt kipinää. Hän näki kyllä kaikkialla tarvitsevia ja hän auttoi, mutta samoin kuin ojennetaan käsi muurin ylitse; hän ei voinut enää sitä avata eikä päästä siitä pois. Hänen tiensä johti nyt erämaihin, yksinäisyyteen aukeoille; kun hän oli kuolettanut toivon ja ilon, oli inhimillisyys luisunut hänen otteestaan. Hänet oli nähty milloin siellä, milloin täällä, kalpeimpana kaikista noista kuljeksijoista, jotka tänä rauhattomana aikana harhailivat kaikkialla etsivinä ja taistelevina.

Minian kaupungissakin syntyi levottomuuksia. Rutto lähestyi, ja kuolemanpelko ja -uhma villitsi tavan kahlehtimat mielet, ja himot leimahtivat ilmiliekkiin. Muutamat rikkaimpien sukujen nuoret miehet anastivat itselleen vallan, he murtautuivat Landon rauhalliseen linnunpesään ja tekivät siitä tyranninlinnan, itse hän tuli murhatuksi tässä tilaisuudessa, ja hänen omaisuutensa hajoitettiin tuuleen. Eräs heistä iski silmänsä kauniiseen munkinleskeen ja koetti taivuttaa häntä puoleensa. Naisen vastustuksesta kiihottuneena yltyi himo kiivaaksi intohimoksi, ja hän laski Minian jalkain juureen kaiken, mitä tämä oli osannut uneksiakaan ylhäisyydestä, kunniasta ja juhlista onnensa aikoina. Mutta Minia katsoi tähän vielä enemmän kummastellen kuin peloissaan. Vaikka hän ei olisi ottanutkaan lukuun Baldoa, joka oli kadonnut vapaaehtoisesti varjojen joukkoon, ja koettanut ajatella olevansa uudestaan nuori ja huoleton, tuntui se kaikki hänestä köyhältä ja naurettavalta tyhjyydessään. Oli kuin kaikki tuki olisi vaipunut hänen askeliltaan, ja kaipuu ja muisto kantoivat häntä eteenpäin kuin ruumiitonta sielua. Koska Baldo ei tullut, täytyi hänen itsensä lähteä häntä hakemaan ja löytää itsensä samalla kertaa. Mutta vasta ihailijan uhkaus antoi sysäyksen, joka sai hänet kokoamaan olemuksensa pannakseen paon täytäntöön.

Kun hän teki sen eräänä yönä, tunsi hän nautintoa, kun pelko ja kylmyys häntä vapisutti. Hän oli varma siitä, että löytäisi sen, jota haki; se oli yhtä luonnollista kuin kuolema, sillä ei ollut muuta taivasta olemassakaan kuin heidän rakkautensa valaisema; hänen täytyi se saavuttaa, niinkuin kuplan täytyy saavuttaa vedenpinta. Mitä sitten seuraisi, sitä hän ei tiennyt eikä siitä huolinutkaan, sillä hänellä oli niin kiire, ettei joutanut ajattelemaankaan. Hän juoksi pimeässä kevein, äänettömin askelin tietämättä minne. Sylissään oli hänellä sokea lapsensa, josta hän ei voinut luopua.

Ystävällisiltä ihmisiltä hän sai ruokahivenen, minkä tarvitsi elääkseen, ja joskus sai hän paikan tyhjän kuormamuulin selässä; hän otti kaiken vastaan hajamielisesti hymyillen, se sai käydä kiitoksesta. Hän ei huomannut aurinkoa, ei tuulia eikä ilmanmuutoksia, hän ajatteli vain päämaaliaan, ja ääntänsä hän säästi tuleviin kysymyksiin. Vihdoin hän löysi Baldon tiet ja lopulta hänet itsensä.

Mutta hän ei ollut enää sama kuin ennen. Minia tunsi samaa kuin uneksija, joka etsii jotain kulkien pitkiä harmaita teitä, jotka johtavat kautta ikuisen hämärän maan; hän kulkee eksyksiin, erehtyy, ja ilmakin tuntuu olevan estämässä hitaasti vyöryvänä ainejoukkona. Perille päästyään hän huomaakin tavanneensa aivan toisen, ja kysymykset, jotka ovat polttaneet huulia, saavat käsittämättömiä vastauksia.

Baldo istui paljaan kukkulan huipulla; kulunut puku oli auringon, sateen ja tomun vaikutuksesta muuttunut maanväriseksi, ja lepoon jäykistynyt ruumis näytti olevan kivestä. Minia näki alapuolella pienen kaupungin likimpänä, ihmiset ja ajoneuvot liikkuivat kaduilla ja teillä, puro kiemurteli valkeana, ja kellot heilahtelivat pienissä ruskeissa torneissaan. Kauempaa näkyi kevätvihantia maita ja toisia kaupunkeja, siellä kiemurteli toisia teitä, jotka upposivat metsiin, ja vuoret kasaantuivat näköpiiriin. Vuorien yläpuolella riippui pilviä yhtäläisissä jonoissa, samoin varjostettuina ja yhtä liikkumattomina, ainoastaan leijuva keveys erotti ne allaolevasta. Kaiken ylle kaareutui ilmankupu viileän sinisenä. Baldo näytti näkevän kaikki eikä kuitenkaan mitään, hän näytti siihen jo tottuneen. Lapset ja kotieläimet juoksivat hänen ohitseen katsahtamatta sivulleenkaan, aivan kuin olisivat tottuneet näkemään hänet siinä liikahtamatonna. Minia tunsi, että hänkin sisältyi tuohon katseeseen, kun hän väsyneenä laahusti polkua ylös, ja hänen askeleensa kävivät yhä raskaammiksi, samalla kuin tieto siitä, mikä hänet tuolla kohtaa, varmeni. Kun hän saapui perille, oli katse yhtä suuri, loistava ja liikkumaton.

— Nyt olen tässä, sanoi hän. Etkö tunne minua?

Baldon silmässä ei näkynyt varjoa eikä välähdystä, joka olisi ilmaissut ajatusta. Muisto saapui kutsuttaessa samaan tyyneen kaikkeuden kuvastimeen.

— Tunnen kyllä. Sinä olit Minia. Tulit tänne minua hakemaan.

Tämä tuntui olevan jo niin menneisyyteen kuuluvaa, että Miniastakin siltä tuntui, ja välittömästi hän rupesi puhumaan samassa äänilajissa.

— Minä pakenin, minulla ei ollut kotia. Kenenpä muun luokse olisin mennyt kuin sinun? Minä väsyin kovin.

Ja hän vaipui Baldon viereen tuijottaen eteensä tajuamatta mitään. Lapsi äännähti muutoksesta, ja hän asetti sen ajattelematta ja nopeasti paikoilleen.

— Mitä sinulla on siinä? kysyi Baldo.

— Lapsi. Sinun lapsesi, Baldo. Sinun ei tarvitse siihen katsoa, sillä se ei näe sinua. Se on sokea. Sitä oli hyvin raskas kantaa.

Ja yhtäkkiä luhistui kaikki hänessä kokoon, ja hän itki kohtaloaan. Hän ei jaksanut itkeä kiihkeästi, kaikesta kestetystä väsyneenä, joka nyt vasta ilmeni, ja hiljaisessa itkussa eli heikko toivo, joka aina pilkottaa keventävissä kyynelissä.

— Sellaista on elämäni, Baldo, sellaista olen viettänyt. Nyt olen tullut tänne. Kerro sinä nyt itsestäsi!

Baldo puhui hitaasti ja hiljaa, kuten se, joka on tottumaton käyttämään ääntään. Oli kuin ajatukset olisivat soineet välittöminä eristetyssä rauhassa.

— Tässä istun. Joskus muuallakin. En sitä pane merkille. Kaikkialla on sama hiljaisuus. Näen tähtien syttyvän ja hämärtyvän ja välkkyvän taas myrskyn takana; sade valelee minua, mutta minua ei palele, aurinko polttaa minua, mutta minä en lämpene enkä luo katsettani maahan. Kaikki halu on minusta kuollut. Nyt kohoaa luokseni hehku kaiken elävän tulesta ja se jäähtyy; minun ajatukseni hivuttaa kaiken. Miten voisin teolla heitä auttaa? Jollekin antaminen on toiselta ottamista. Jos ei kukaan kohenna kekäleitä roviossa, sammuu se pian. Se oli sen tarkoitus. Mutta sen loppu on kirkas ja suurenmoinen.

Minia luuli melkein ymmärtävänsä hänet ja näki edessään tien, jota Baldo oli kulkenut epämääräisen vietin johtamana. Hänelle sytytetyn soihdun oli hän tietään kulkien vienyt ihmisvoiman ja ihmisajatuksen rajoille. Missä hän oli erehtynyt? Sitä Minia ei tiennyt. Ehkä sisältyi se rajattoman kaipuuseen itseensä, ja kenties kaikki, jotka se valtasi, eksyivät. Heidän täytyi kuitenkin noudattaa haluaan — katso, kuinka ihania he ovat ja minkä arvoinen on viisaus heihin verrattuna? Tuli lämmittää paleltuneita ja herättää eloa, mutta sen sisin on kuoleman koti. Hän tunsi rakkautensa Baldoon olevan yhtä leimuavan kuin ennenkin. Hänen oli mentävä, hän ei voinut siitä päästä, vaikka hänen tiensä olikin johtanut tämän kautta. Mutta hänen piti kulkea sitä yksin saadakseen pitää Baldoa omanaan edes ajatuksissaan; täällä hänen luonaan tuntuisi heitä erottava välimatka suurimmalta ja katkerimmalta.

Hän otti taas syliinsä pienen, raskaan, värisevän taakkansa ja hiipi äärimmilleen ponnistaen voimiansa alas kukkulalta, niin hiljaa kuin voi, ettei häiritsisi. Hän kulki kumarassa, katse kiintyneenä Baldoon, hän oli melkein näkevinään, kuinka kuvansa pieneni tämän liikkumattomissa silmissä, kunnes se sammui kipinän tavoin. Silloin hän kääntyi ja jättäytyi painostuksen valtaan. Hän ei tiennyt, oliko kulkenut pitkän vai lyhyen matkan vaipuessaan kasaan alhaalla tasangolla.

Siellä liikkui jotain loistavaa ja eloisaa, joka kiinnitti hänen huomiotaan.

Siellä ratsasti herroja ja naisia, pari parin vieressä, muodostaen sointuvan väriketjun kasteiseen ruohoon. Väljät puvut soljuivat kantapäitten kultaisiin kannuksiin, tuuli ja vauhti leyhytti niitä hitaasti kuin raskaskoristeisia lippuja. Miehillä oli korkeat pitsireunuksiset myssyt uljaasti takaraivolla, terävästi erottuvina sinertävästä vuorien taustasta, naisten pitkät hiukset riippuivat valtoimina mustien, kultakoristeisten samettiturbaanien alta. He puhuivat keskenään, helppo arvata mistä, huolimatta pitkästä välimatkasta. Sen näki pään taivutuksesta tai uhittelevasta heitosta ja suitsenotteista, että he humaltuivat ilmasta ja auringosta vallattomassa ilossaan, että heidän silmänsä loistivat ja suunsa hymyilivät toisilleen. Ja hevoset tanssivat taivutetuin kauloin, aivan kuin niiden olisi täytynyt pidättää ylen suurta voimaansa syöksymästä maailman ääriin. Kaikki loisteli ja säihkyi auringossa.

He kokoontuivat ryhmään miehen ympärille, joka kuljetti satulassaan pajukoria, ja nyt Minia ymmärsi, mitä varten he olivat täällä. Ei ollut vielä metsästysaika käsissä, mutta silti tahdottiin nauttia linnun lennosta kohti taivasta, joka nyt oli vaaleampi ja äärettömämpi kuin koskaan. Siksi oli ryhdytty tavalliseen suosittuun leikkiin. Heillä oli mukanaan kyyhkysiä, joiden silmäluomet oli ommeltu kiinni parilla pistolla; nyt ne piti laskettaman irti.

Minia oli nähnyt sitä ennenkin ja hän odotti näytelmää melkein uteliaana huolimatta väsymyksestään.

Pari lintua otettiin korista ja heitettiin ylös, että saisivat tuulta siipiinsä. Ne lentelivät sinne tänne lyhyissä ympyröissä kummallisen hapuilevasti ja näyttivät olevan vajoamaisillaan. Sitä seurasi pettymyksen sorina, joka kuului Minian luokse, mutta hän ei sitä huomannut; hän tuijotti vain noita kahta. Samassa joutui hän unelmiensa ja muistojensa valtaan, kaikki muu hänessä pysähtyi paitsi silmät, jotka seurasivat hapuilevaa lentoa. Nekin näyttivät jäykistyneiltä ja etäisyyteen katsovilta, aivan kuin ne samalla kertaa olisivat nähneet tuhansia asioita hyvin kaukana.

Minia oli taas lapsi huolettomassa, ilmavassa maailmassaan; aurinko paistoi hänen katseeseensa, joka ei koskaan kyyneltynyt, leikin jännitys vapisutti sydäntä pienessä, keveässä rinnassa. Mutta samalla hän oli yhtä noiden kyyhkysten kanssa ja hän ymmärsi miksi ne lensivät niin raskaasti. Hänenkin mielensä täytti sama kauhu, jota nekin kai tunsivat, sama selittämättömyys ja ihmetys. Kuinka voi olla yö, vaikka päivä paistoi lämmittäen ja ilma hiveli suloisesti; miksi siipi ei kantanut pois tästä pimeydestä?

Ja samassa sykähdyksessä syntyi sama ajatus kuhunkin noista kolmesta; Minia ei tiennyt, hänkö antoi alun vai seurasiko vain esimerkkiä. Täytyi paeta tästä mustasta ja raskaasta tuonne, missä oli kevyttä ja valoisaa. Silloin se irtautuisi, silloin se särkyisi, niin että katse pääsisi vapautumaan. Kyyhkyset nousivat nopeasti korkealle; ilohuuto raikui joukosta ja hiljeni odotukseksi. Minia unelmoi äärettömän nopeasti ja vaihtelevasti, silmiensä kuvastaessa lentoa ja ilmamerta. Hän eli onnensa aikaa, hänen kurkussaan värisi laulu, joka ei ehtinyt saada sointua, rinta huohotti innosta juoda pyörryttävää keveyttä, sydän tykytti kärsimättömyydestä: ylemmäksi, ylemmäksi!

Linnut kaartelivat toistensa yläpuolella ja ympärillä taivaan sineen selvästi piirtyvissä viivoissa. Ne unohtivat olevansa sokeita, ne nauttivat voimakkaista siivenlyönneistään eivätkä enää tietäneet, mikä ajoi heitä eteenpäin. Taas kaikui huuto alhaalla; sama pyörryttävä vauhti; ilo tummensi ja kovensi ylöspäin katsovien silmäterät. Tämä oli komeaa leikkiä; koko maailman kauneus täytti rinnan tasangon tuulessa, ei voinut käsittää enää ajatuksiaan ja tunteitaan.

Linnut pysähtyivät saavutettuaan kyyhkysten lentokorkeuden, taas ne hapuilivat ja vaipuivat alas pari siivenleveyttä. Nyt ne taas olivat sokeita, nyt ne ihmettelivät, miksi selittämättömyys ei luopunut. Minia oli unelmissaan kuin ennenkin, mutta hän tunsi kauhun painavan polviaan ja rinnassaan valittavan äänen. Hän pelkäsi niiden päätöstä, pelkäsi, etteivät ne ymmärtäisi. Piti lentää eteenpäin, ylemmäksi, lentää, lentää vain!

Alhaalla vihellettiin terävästi pilliin lintujen pelottamiseksi. Sitä ei tarvittu, taas ne nousivat päivää etsien.

Ne nousivat epätoivoisin, nopein lyönnein suoraan ylöspäin; ilma kävi niille liian keveäksi, mutta ne löivät sitä siivillään ja se kannatti. Ne kävivät pieniksi kuin pisteet, mutta Miniasta tuntui, että hän oli mukana ja näki niiden sokeiden päitten kurottuvan aurinkoon päin. Hän tunsi elämänsä riippuvan näistä hennoista olennoista. Ne kantoivat hänen unelmaansa, joka seurasi häntä kuvina, joita oli mahdoton enää saavuttaa, mutta joiden sisällön hän käsitti riemun ja levottomuuden vaiheilla. Yhä eteenpäin, ei menettää toivoaan, silloin saavuttaa — hän ei tiennyt mitä — onnen, tulen, jotain äärettömän suurta. Hän oli yli voimiensa väsynyt; hänen polviltaan oli taakka vyörynyt sydämelle uhaten painollaan tukahduttaa sen sykinnän. Hän ei jaksanut siirtää sitä pois, hän ei tiennyt, oliko siinä iloa vai surua; käsi tapaili sitä voimatonna.

Kaikui taas huuto, nyt se tuntui vihlovalta, ja hän käsitti, että se oli julmaa. Nuo kaksi pistettä korkeudessa pysähtyivät keskellä tietään, hapuilivat vähän ja putosivat, putosivat huimaa vauhtia kuin kuolleet kappaleet. Niiden oli käynyt kuten tavallisesti, nyt hän muisti leikin lopun. Ne olivat nousseet niin korkealle ja ponnistaneet niin voimiaan päästäkseen pelottavasta pimeydestä, että ne tukehtuivat ja putosivat kuolevina maahan. Miniakin kaatui taaksepäin silmät yhtä sokeina kuin niiden, jähmettyneessä, kummallisessa avonaisuudessaan, hän vaipui vielä suurempaan syvyyteen. Ei kukaan huomannut hänen pyörtymistään, ja se sai viedä hänet niin syvälle, ettei ihmiskäsi olisi kyennyt häntä enää siitä nostamaan, vaikka olisi koettanutkin.

Tasangolla oleva joukkue jäi vielä paikalleen jatkamaan leikkiä uusilla uhreilla. Palatessaan takaisin he löysivät naisen tien viereltä makaamassa lapsi sylissä. Nainen oli jo kylmä eikä enää autettavissa, eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä tällaisena ruton, paon ja sekasorron aikana. Lapsi oli sokea, sen he jättivät jonkun huostaan kasvatettavaksi elämää varten.

LAODAMIA.

Herran työhuone kirjoituspöytineen, kirjahyllyineen, lepotuoleineen, sohvineen, kaikki jokseenkin yksinkertaista. Seinillä taideteosten valokuvia puitteissa, sohvan yläpuolella gravyyri, Böcklinin "Kuoleman saari".

Molemmista oikealla olevista ikkunoista virtaa huoneeseen keväinen hämärä heikon lyhdynvalon kirkastamana. Sillä puolella on istutuksia, mutta puita ei näy, sillä ollaan muutaman kerroksen korkeudessa. Ilmassa ikäänkuin leijuu kosteasta, epätasaisesta maasta uhovia usva-harsoja ja -nauhoja. Ne käyvät sinisiksi ja punasinerviksi läntisen taivaan kullanpunertavassa valossa.

Huoneesta johtaa ovia kahteen suuntaan, perältä saliin, vasemmalta etehiseen. Jälkimäisen vieressä on vaatekomeroon johtava ovi.

Vaimo tulee huoneeseen salista, missä kaikuu lasten ääniä hillityn iloisesti. Hän sulkee oven nopeasti, hermostuneesti, mutta malttaa mielensä ja avaa sen uudelleen. Hän on puettu mustiin, suruharsoon, on kalpea, itkettynyt ja pitää huuliaan yhteenpuristettuina estääkseen niitä vapisemasta. Hän katselee ympärilleen sydämellisen lämpimästi ja hyväilevästi, mutta värähtää kohta tyhjyyden tuottamasta tunteesta. Kulkee nopeasti edestakaisin puristaen toisella kädellä toista.

PALVELUSTYTTÖ (ovella). Pitääkö niiden mennä nyt nukkumaan, rouva? Kello löi juuri.

VAIMO. Pitää. Anna heidän tulla sanomaan hyvää yötä.

Heitä on kaksi, seitsenvuotias tyttö ja kolmen- neljänvuotias poika. He juoksevat iloisesti sisään, mutta tyttö muuttaa heti ilmeensä äidin mukaiseksi ja painautuu lujasti syliin suudellessaan:

Hyvää yötä, pikku äiti! Me riisumme niin nopeasti päältämme. Äidin ei tarvitse huutaa.

VAIMO (hajamielisesti). Niin, tehkää niin.

Hän nostaa pojan ylös, mutta kääntää vastahakoisena katseensa pois hänen nauravista kasvoistaan ja on vähällä unohtaa hänet. Poika riippuu siinä avutonna ja surullisena pienessä surupuvussaan. Silloin äiti sulkee hänet kiivaasti syliinsä ja laskee alas. Hän jää seisomaan ihmeissään, suruissaan ja vaieten.

No, nyt se on tehty. (Kärsimättömänä.) Olettehan jo sanoneet hyvää yötä.

TYTTÖ. "Nuku hyvin" myöskin!

VAIMO (vieraasti). Kiitos, kiitos! Minä koetan. No joko olette valmiit?

TYTTÖ. Äiti ei nytkään sano "nuku hyvin" eikä "näe unta minusta". Äiti ei sano enää koskaan niin, ennenkuin muistutan, ja silloin se ei enää tunnu hyvälle. Silloin en tiedä mistä uneksisin. Sano nyt kuitenkin niin!

VAIMO (vapisevalla äänellä). Ei, nyt sinun täytyy nähdä unta toisesta. Älä unohda isää! Ajattele häntä uneen mennessäsi, niin hän ehkä tulee! Silloin uneksi minutkin joukkoon! (Hänen ilmeensä vaihtuu innokkaan odottavaksi. Silmät loistavat.) Voi sattua hyvinkin, että tulemme molemmat. Oi kuinka siitä ilostuisin! Sitten saat minulle kertoa kaiken herättyäsi. (Tullen taas surulliseksi.) Näetkös, minä en voi koskaan… Ei edes sitä. Oi, nuku oikein hyvin! (Kääntyy poispäin.)

POIKA (ääneen ja viiltävän selvästi). Miksi ne veivät isän pois siinä ahtaassa sängyssä? Siksikö, etteivät havut siellä porttikäytävässä olisi pistäneet häntä? Miksi oli säretty hänen joulukuusensa ja pantu se sinne? Ja miksi hän sai vain kukkia?

TYTTÖ (suojelevasti). Etkö ymmärrä, että hän oli kuollut? Eikä se ollut joulukuusi. Ne olivat vain hautaushavuja. Mutta hän oli kuollut eikä tiennyt mistään.

VAIMO (heittäytyen polvilleen heidän eteensä, katsoo heitä suoraan silmiin ja puhuu melkein ankarasti). Isä näkee teidät nyt. Hän näkee teidät aina, vaikka te ette voi… Hän on niinkuin Jumala, häntä ei näy, mutta hän on kuitenkin olemassa. Ja hän ajattelee meitä, pitää meistä. Älkää koskaan sitä unohtako älkääkä koskaan puhuko hänestä sillä lailla! (Palvelustytölle, taistellen itkua vastaan.) Vie ne nyt pois, Emilia! Hyvää yötä.

PALVELUSTYTTÖ. Eikö rouvankin jo pitäisi tulla? Se olisi parasta rouvalle. Täällä tulee kaikki yhä pahemmaksi. Rouva ei koskaan enää tahdo käydä vuoteeseen ja sitten rouva makaa taas aamulla täällä sohvalla itkettyneenä ja surkeana.

VAIMO. En tule. Mutta tulen sitten katsomaan teitä. Muistakaa nyt mitä lupasitte! Älkää koskaan puhuko niin, älkää ajatelko isää poissaolevaksi! Se olisi julmaa.

Hän työntää heidät ulos ja vääntää oven lukkoon. Sitten hän menee nopeasti vaatekomeron ovea kohden. Mutta hän pysähtyy ja menee sulkemaan myös etehiseen vievän oven.

Samassa kello soi. Hän päästää rivan kädestään, kuuntelee, huoahtaa kärsimättömästi, menee istumaan ikkunan luo teeskennellen tyyneyttä. Sisar tulee sisään. Hän on puettu mustaan kevätpukuun ja suruhattuun. Vaimo menee häntä vastaan, suutelee häntä ja jää seisomaan pyytämättä häntä istumaan.

SISAR (kävelystä raikkaana ja punertavana; äänessä väreilee sääli, mutta ikäänkuin luistaa pois iloisista kasvoista). Kuulin Emilialta, että asiat on ennallaan. Pikku raukkaa! (Hieman holhoojamaisesti.) Ja täällä sinä aina vaan istut! Juuri missä sinun ei pitäisi olla.

VAIMO. Minulla olikin vain vähän asiaa tänne. Minun piti hakea jotain. (Sytyttää lampun.) Täältä kirjoituspöydästä. Sitten menen heti pois.

SISAR (hiukan viivytellen). Minä autan sinua.

VAIMO. Minä tiedän kyllä missä se on. Se oli eräs lasku. En tiedä, oliko se maksettu. Minä teen pienen arviolaskun, näetkös, niin että tiedän suunnilleen, ennenkuin se tapahtuu. Onko minulla edes millä elää ensi aikoina. Siitä saan työtä koko illaksi.

SISAR. Etkö tahdo, että jään tänne? (Hiukan keventyneenä, sitten hellästi.) Olen ollut niin levoton sinun tähtesi, poistuttuani, samoin me kaikki… Siksi tulen joka ilta, mutta sinä et anna minun jäädä luoksesi koskaan. Tänään se olisikin vähän vaikeaa, mutta kuitenkin… On niin ihanaa ulkona, niin ihanaa. Sinun pitäisi tulla mukaan. (Keskeyttää puheensa.) Sinun pitäisi mennä ulos. Ethän vaan liiaksi antau surusi valtaan? Tiedäthän mitä lääkäri sanoi.

VAIMO. Tiedän, tiedän. On niin helppoa olla lääkäri.

SISAR. (Silmät kyyneltyvät.)

VAIMO. Suo anteeksi! En tarkoittanut sinua, enkä tarkoittanut hänestäkään sanoa pahaa. Ammattihan sen tekee. Apua he eivät voi antaa, neuvoja vain. Jos tekee heidän neuvojensa mukaan, täytyy heidän sitten miettiä selitystä, miksi ne eivät onnistu. Se on heille vielä vaikeampaa. Mutta heillä on kaavansa. Heidät haetaan aina liian myöhään, se näyttää olevan heidän kohtalonsa. Niin kävi hänenkin. Olisivat pelastaneet hänet, niin ei olisi ollut minulle liian myöhäistä. Nyt!

SISAR (liikutettuna). Et saa ajatella sitä, mitä ei voi auttaa.

VAIMO (entiseen tapaansa). No, ovathan he tarpeen kuolintodistusta varten. (Kapinallisesti.) Eikö se kaikki olisi voinut tapahtua ilveilyttä, ilman häiriötä? Enkö olisi voinut saada pitää hänestä huolta yksin viimeiseen saakka? Puhua hänen kanssaan niin kauan kuin rakas ääni… Sitä ei minulle sallittu, vaikka näin hänen silmistään, että hän tiesi niin paljon. Se minua surettaa. Olisin tarvinnut hänen apuaan. (Innokkaasti ja uskonvarmasti.) Näetkös, hän kuunteli kahdelle taholle. Hän näki ja ymmärsi kaiken. (Mietiskellen.) Hän pääsi verhon lävitse, jonka takaa minä nyt hämärästi aavistan. Esirippu oli hänen silmäinsä edestä poistettu. (Vältellen.) Hän tiesi heti mihin oli menossa. Mutta hän ei kylmänä jättänyt meitä ja maailmaamme. Ei toki, ei toki. (Puhuu hehkuvalla innostuksella.) Hän ei antanut minun kaatua kuin raskaan arvottoman kappaleen, sen kai tiedän minä, jota palelee, mutta kuitenkin kasvoin hänen viime hyväilynsä kohdatessa kättäni. Eihän toki, eihän toki. Hän ymmärsi minussa sen, mitä itse en ymmärrä, hän näki sieluuni. Ja hän näki kaiken elämämme. Se tuli kirkastetuksi, juhlalliseksi ja kasvoi myöskin uudessa avaruudessa. Se, että kuolevan katse tulee niin kummalliseksi, ei johdu siitä, että se tulee sokeaksi. Päinvastoin se näkee enemmän, se murtuu siitä. Silmä on liian pieni.

SISAR (katsoo häneen lapsellisen säikähtynein silmin). Niin surullista.

VAIMO (lyhyesti). Mutta pappi! Hän tarkoitti hyvää ja melkein uskoi mitä sanoi, mutta hän ei tiennyt mitään. Sentähden hänen sanansa tekivät minulle vain pahaa. Noista kolmesta, lääkäri, pappi, haudankaivaja, on haudankaivaja arvokkain, ikäänkuin vaatimattomin.

SISAR (itkee ja tahtoo syleillä häntä). Sinä puhut niin kummallisesti ja olet niin katkera. Saatat minut levottomaksi. Kuinka käy, jos sinä… Sinä et saa antaa valtaa kiivaudellesi. Sinun täytyy nähdä siinä jokin tarkoitus.

VAIMO. Silläkö tapaa? Koettelemus, kuritusko? Joku näkee minun olevan onnellisen ja ajattelee: "Ei se käy päinsä. Tuossa olen varmaan antanut liian paljon, täytyy ottaa pois. Hän voisi kukaties tulla hyväksi omin päin tuon antamani kanssa. Siitä leikkikalusta hän saa luopua." Oliko hän minulle leikkikalu? Vai olinko minä hänen lelunsa, jonka luota hänet kutsuttiin nukkumaan? Kuinka voi luulla jumalan ajattelevan niin? Ajattelisitko sinä tai ajattelisinko minä niin? Emme, sillä se olisi liian pikkumaista.

SISAR (lempeästi ja arasti). Mutta jos peititte valon toisiltanne, kuten sanotaan. Ehkä onni… Oi, en minä sitä ymmärrä, en voi siitä puhua. Mutta sinun täytyy koettaa ajatella niin.

VAIMO (pudistaa varmasti päätään). Ei onni ole tiellä. Se on pelkkää panettelua. Ei rakkaus pimitä, se valaisee, se vapauttaa ihmisen oman ahtaan minänsä rajoituksesta. Vasta sitten kaikki käy selittämättömäksi.

(Hän tuijottaa eteensä. Silmät käyvät loistaviksi.)

Niin, se oli onnea. Nyt se minusta tuntuu melkein käsittämättömältä. Jos se voisi vielä palata takaisin — niinkuin ihmeissä, sankarisaduissa — en tiedä kuinka sen ottaisin vastaan. Minä kuolisin. Niin, jos on totta, että kerran saa nähdä toisensa jälleen, mahtaa se tuottaa ilon niin valtavan ja pakahduttavan, ettei kuoleman tuska ole mitään siihen verraten. (Hän kavahtaa pystyyn, levittää käsivartensa, silmät ummessa, kasvot värähtelevinä.) Kuinka hurjana pusertuisi huuto rinnastani! Ei, älä pelkää. Tiedänhän olevani maan päällä. (Katkerasti, katsoen itseään.) Onhan minussa elämänväri.

SISAR (säikähtyneenä). Ei noin, ei noin!

VAIMO (kylmästi). Ei tapahdu ihmeitä. Kaikki on sitäkin kummempaa. (Taas kiivastuen.) Voitko käsittää? Miksi minä istun tässä liian epätoivoisena itkemäänkin, ja tuolla muutaman oven takana uinuvat lapsemme viattomina ja terveinä, ehkä hymy huulillaan. Ja kauempana, lampunvalomme piirin ulkopuolia, äärettömyydessä, kylmyydessä nukkuu hän, joka antoi tarkoituksen elämällemme; nukkuu ja odottaa untamme ja tiedottomuuttamme.

SISAR (itkien). En voi vastata muuta kuin mitä meille on opetettu. Täällä on pimeää, siellä valo. Täytyy nöyränä siihen alistua.

VAIMO (uhmaavasti). Ja nöyrästi ajatella ajatus loppuun: Joku kylvää meitä kuin siemeniä multaan tähän surunlaaksoon, maahan. Täällä juurrumme. Kyyneleet ovat kasteemme ja sateemme, niistä versomme kalpeiksi kellarikukiksi. Äkkiä joku tempaisee meidät sellaiseen kirkkauteen, josta meillä ei ole aavistustakaan ja jonka täytyy tehdä meille pahaa. Kuka on tuo "joku"? Sama, joka on kylvänyt, sanotaan. Ihmeellistä! Eihän hänellä ole mitään yhteistä meidän maailmamme kanssa, hän olisi heti voinut valita toisen. Ei suinkaan hän ole rakastunut vastakkaisuuksiin.

SISAR (liikutettuna). Sinä herjaat. Varo itseäsi!

VAIMO (tyynesti ja varmasti.) Ei, sinä herjasit. Sinä teit sen, siksi ettet ole mitannut elämäämme kuten minä nyt muistellessani häntä, joka oli omani, ja hänen ajatuksiaan. Ne ovat varmaan nyt minun lähelläni. (Miettivänä ja varmasti.) Ei, sellainen ei ole maailmamme. Meilläkin on valoa, suuruutta, ikuisuutta jo keskellämme. Me voimme kuolla toistemme edestä. Kokonaisuudessa täytyy olla ykseyttä. Sen täytyy olla pohjaltaan luonnollista ja yksinkertaista — kuin suuri puu, kuten kaikki luonnossa. (Sureksien, mutta voimakkaasti.) Ajatuksen, joka meitä täällä kannattaa, täytyy kantaa meitä sielläkin. Mikä täällä on suunnattoman arvokasta, sen täytyy olla arvokasta sielläkin.

SISAR. Nyt pidän siitä, mitä puhut, mutta en oikein ymmärrä sinua.

VAIMO (luhistuu taas kokoon). Et tietysti. Jospa edes itse voisin, jospa voisin? Nehän ovat hänen sanojaan, palasia niistä. Minä kuljen täällä ja tuijotan sokeine silmineni. Minä liitän sirpaleita sirpaleihin, ja päätäni särkee. Mitä välitän yleensä ajatuksista? Mitä muuta voin käsittää kuin surua ja tyhjyyttä? Jos ihmeen kautta saisin painua vielä hänen rinnalleen, sylissäni meidän turvattu onniparkamme, mitä huolisin silloin kaikesta muusta? Tyhjyys, aineellinen tyhjyys säikähdyttää minut hulluksi.

SISAR (hänen puoleensa kääntyen). Sinua raukkaa! Aina samalla lailla, (Sisäisesti vastahakoisena.) Mutta nythän en voi jättää sinua yksin.

VAIMO (nopeasti). Älä luule sitä, voit aivan hyvin. Nyt on kohtaus ohitse, nyt voin rauhoittua. (Rohkeutta teeskennellen.) Kuulithan, kuinka lujasti ja selvästi voin puhua. En tule hulluksi. Nyt on vaara ohitse. Ja sitten työni… Nyt minun täytyy se tehdä. Ei, mene sinä omiisi, ja kiitos, ystäväni! Ole rauhassa. Iloitse, jos voit.

Hän syleilee sisartaan pakottaen hänet siten lähtemään.

SISAR (keventyneenä ja päättäväisenä). Huomenna tulen aamupäivällä. Silloin saan kuulla Emilialta, kuinka on laita, ja jos tarvitaan, jään tänne.

VAIMO. Niin, niin. Suljen oven mentyäsi. (Molemmat menevät etehiseen.)

Heti sen jälkeen vaimo palaa takaisin yksin. Hän vääntää avaimen lukkoon, huokaa helpotuksesta, katselee ympärilleen samalla hyväilevällä liikutetulla katseella kuten ensi kerralla, kiiruhtaa sitten vaatekomerolle.

Vihdoin saan omani.

Hän katoaa silmänräpäykseksi ja tulee sitten takaisin, vaatteita käsivarrellaan. Hän painaa niitä rintaansa vasten uneksivin silmin, asettaa ne hiljaa sohvanselustalle ja levittää ne hajalleen. Hän katselee niitä onnellisena, säpsähtää sitten.

Ei, tänä iltana pitää täällä olla kaikki. Täällä pidetään juhla. Valokuva! Ja kaikki kynttilät pitää sytyttää.

Hän hiipii etehiseen ja palaa takaisin päällystakki muassaan.

Se riippuu siinä, mihin hän sen viimeksi ripusti. Kun minä pimeässä siihen painaudun, tuntuu siltä, kuin vuoriin olisi jäänyt vähän lämpöä ja päällepäin ulkoilman raikkautta. Silloin ajattelen: Hän on juuri tullut kotiin. Avaan vain oven, niin näen hänen istuvan sisällä! Minä koetan pysyttää sitä ajatusta ja näyttelen edelleen: En saa häntä nyt häiritä. Minun pitää hillitä kaipuuni. En avaa ovea. — Kuinka rakas se on, tuo takki. Se saa riippua siellä alati, vaikka tulisin kuinka vanhaksi. Mutta nyt tahdon oikein katsella aarteitani. Ensin valoa!

Hän sytyttää kaikki kynttilät, seisoo sitten liikkumatonna, ummistetuin silmin, antaen valon tulvia päälleen.

Tuntuu aavemaiselta, kun on niin paljon valoa. On kuin kaikki ilo, minkä on tuntenut, palaisi haamuna takaisin. On kuin itse kulkisin ilmavina olentoina huoneessa puhuen itselleni: Sellaista oli silloin. Sinä olit onnellinen. Ole nytkin onnellinen! — Muistan kun minut puettiin morsiameksi, allani oli lakana, ettei valkea hameeni olisi tomuttunut. Valoa yläpuolella, valoa alla; tuntui kuin olisin liidellyt. Peilissä liukeni kaikki yhteen valosumuun. Sellainen oli tulevaisuus. — Pois se! Nyt ei saa itkeä!

Jos hänet näkisin aaveena, niin se tapahtuisi varmaan tällaisessa valossa, sen kummallisessa juhlallisuudessa ja epätodellisuudessa. Mitä jos sellainen näky äkkiä kohtaisi silmää. Näin!

Hän sulkee silmänsä, horjuu ja pysyy vaivoin pystyssä, katselee sitten nopeasti ympärilleen.

Oi ei, oi ei, se ei käy niin helposti. Mutta tunnen, etten ollenkaan peljästyisi. Nythän minulla on tämäkin. Sekin on jo paljon.

Hän levittää takin eteensä.

Tuolla käsivarrella lepäsi käteni, ja minä painoin sitä rintaani, niin että sydämeni sykki siihen. Me kuljimme nopeasti, ilma oli raikas, ja joka sana aikaansai ilmassa savua. Kääntäessäni pääni häneen näin sen sekä hänen katseensa, ja ilo sylkähti minussa. Minä muistin varmaankin entisajan käsityksen sielusta, pienenä ilmavana olentona. Hän on minun, ajattelin, hänen silmänsä, hänen henkensä.

Sydämeni lyönnit eivät ole jättäneet jälkeä kankaaseen, niin iloisesti kuin se sykkikin. Mutta toiselta puolen on se hiukan kulunut. Minun kädestäni, minun onnellisesta, hansikoidusta kädestäni! — Hän puhui mielellään kävelyillämme, yleisistä asioista, ei minusta sillä kertaa. Siitä mitä hän näki ja ajatteli. Minä pidin kuitenkin enimmän siitä, että puhe koski minua. Mitä se teki, vaikka muut kuulivatkin. — Kun olimme luonnossa, saattoivat hänen sanansa koskea sitä. Hänen maailmankatsomustaan, jota nyt koetan palauttaa muistiin. Jospa olisin innokkaammin kuunnellut. Silloin oli niin erilaista — olimme nuoria ja lämpimiä molemmat! Kaikki tuntui niin helposti selviytyvän, ei ollut puhetta — ei, se sana ei sovi! Niin, takki! Nyt panen sen tähän, siihen on pehmeä nojautua. Jos onnistuisin nukahtamaan, saisin kenties taas kulkea hänen kanssaan.

Hän istuutuu sohvalle ja ottaa toisen vaatekappaleen.

Tässä on takki, joka hänellä viimeksi oli yllään. Tässä on pilkku rintamuksessa sillä paikalla, johon minun oli tapana nojautua tietäen tulevani suudelluksi. Siitäkö se olisi tullut? Niin rakasta!

Hän katsoo tarkemmin. Silmät käyvät himmeiksi.

Ei. Se näyttää kuivuneelta meriveden pisaralta. Siinä on valkeaa tomua. Suolaa! Se johtuu kyynelistä. Eilen itkin tätä vasten. Sitä en siis saa tehdä. Kun itken, saan pysytellä aivan yksin! Tähän pitää liittyä vain lämpimiä muistoja. Jos kylmä niihin tunkeutuu, ei minulle jää mitään jäljelle.

Kun panen ne näin, näyttää niissä olevan hiukan ruumista sisällä. Kas vaan! — Ei, ei! Se näyttää köyhältä, jäykältä, kammottavalta. Ei saa niillä leikkiä! Silloin se tulee pilkaksi. Saan nojautua niihin, painautua ainoaan, mitä minulla on jäljellä, uskotella löytäväni niistä lämpöä ja turvaa! Ei saa itkeä, pitää sulkea silmänsä ja koettaa olla ajattelematta! Se käy nyt päinsä, olen niin väsynyt. Kunpa voisin nukkua, silloin — mutta sehän on mahdotonta. Minä olen nukkuvinani, ehkä muistot silloin ruumiillistuvat kuitenkin.

Hän makaa hetken sohvan selustaa vasten, mutta säpsähtää pystyyn taas, silmät tuijottavina ja epätoivon syventäminä.

Huu, mitä olenkaan taas tehnyt? Leikkinyt, näytellyt. Yhä pahemmin minua paleltaa. Vaikka kietoutuisin kaikkiin noihin vaatteisiin, jäätäisi minua luihin asti. Mitä niistä on apua? — Miksi minua palelee? Täällä on kai lämmintä. Minua paleltaa lahjomaton totuus, jota emme ole kylliksi kovat kestämään. Siksi olemme keksineet ihmeen, se on ollut meidän ilmapiirimme, siinä olemme tähän asti eläneet. Sitten sanotaan meille: se on väärä ilmapiiri. Hengitä tyhjyydessä, totu siihen! Mutta meidän koko luontomme nousee vastaan huutaen: minä tukehdun! Pitääkö se tukahduttaa johdonmukaisuuden tähden, onko se oikein…? Mitäs jos se on väärin! Usko, usko, niin tapahtuu ihme! (Polvillaan.) Jeesus Jumalan poika, joka seisot loistavin silmin kalliohautasi ovella, joka hallitset pimeyden ja kutsuit Latsaruksen esille! Ja hän tuli unenraskauttamin askelin, liinoihinsa käärittynä. Miksi ei kukaan saa sinulta enää pyytää sellaista, vaikka siinä sinua parhaiten tarvitsisimme? Te Maaria raukat, jotka itkitte haudan partaalla, mitä ihme teitä auttoi, kun arkku oli tyhjä! Mutta te muut taivaan vallat, jotka armahditte Laodamiaa, teitä on suloista uskoa. Orfeustakin kuulitte, mutta hän, hän kääntyi katsomaan taakseen ymmärtääkseen. Vaikka hän olisi voinut pitää kiinni kädestä, joka oli melkein lämmin hänen kädessään. Eikö ollut tarpeeksi, että hän sai tuntea sen? Minä uskon teihin, palavasti uskon teihin ja kerjään teiltä ihmettä. Antakaa hänet minulle takaisin! Minkä arvoinen hän on teille, verraten siihen, mitä hän on minulle! Kieltäminen on julmaa. Mitä hän on nähnyt toisella puolen, jota elävät eivät saa tietää, sen voitte lempeästi pyyhkäistä pois hänen otsaltaan ja silmiltään. Loput minä suutelen pois, oi Jumala, en minä pelkää; minä lämmitän hänet jälleen eläväksi, vaikka hän olisi kuinka kylmä. Tulkoon hän tuosta ovesta sisään niinkuin ennenkin joka päivä. En kysy, en muistuta mistään häntä. Jos hän tulee miettiväksi ja ihmettelee, miksi täällä on niinkuin on, olen hänen luonaan auttaen lämpimin, viisain sanoin. Olen osuva oikeaan. Nyt, nyt? Eikö lukko liikahtanut? Ylös, hän ei saa nähdä minua näin! Kuinka voi sekunti olla niin pitkä? Nyt se kuitenkin on ohitse. Ei siellä ollut ketään!

Mitä olen tehnyt? Miksi olen ryöminyt lattialle?

Polvia särkee, päätä särkee, sydän tuntuu puristuksen aristamalta. Näin väsynyt en ole koskaan ollut, en edes silloin kun olen synnyttänyt lapsiani. En muista mitään, varmaan kaadun. Tuonne vaatteiden luo, nehän ovat ainoat mitä minulla on. Minä putosin niin syvälle. Nyt varmaan leijun ilmassa. Mitä tämä on? Untako vai…

Hän ei tajua mitään. Silmät ovat ummessa, hän näyttää nukkuvan. Kuluu joku aika yhtä määräämättömän pitkä tai lyhyt kuin aamuhorroksen väliajat. Mikään ääni ei sitä mittaa. Äkkiä kuuluu jotain, ja hän avaa silmänsä hitaasti.

Niin valoisaa, niin valoisaa! En koskaan ole nähnyt tällä tapaa. Tunnen kaiken, mutta näen siinä enemmän. On kuin kaikki, mitä olen täällä kokenut, tulisi eläväksi yhdellä kertaa. Aikaa ei ole. Kuulin jotain. Askelia! Hän! Taivaan Jumala, hän!

Etehisen ovi aukenee, mies tulee sisään. Hän on puettu siihen pukuun, jota vaimo äsken katseli. Mies astuu tyynesti totuttuun tapaan huoneeseen eikä katsele ympärilleen, vaikka silmät näyttävät aristelevan paljoa valoa. Ne asettuvat paikoilleen pienellä kulmannykäyksellä, joka tekee hänen tavallisen miettivän ilmeensä hieman vakavammaksi.

VAIMO on juossut häntä vastaan. Veri syöksyy hänellä sydämeen, niin että tekee kipeää, ja hän on hyvin kalpea, silmät tummat. Tätä ennen on hän antanut ajatustensa välittömästi muuttua sanoiksi, väliin kuiskaten, väliin ääneen. Hän on itsekin kuunnellut ihmetellen. Nyt hän pelkää uneksivansa ja hän koettaa pitää erillään ajatusta ja puhetta kuten todellisuudessa muiden parissa ollessaan. Mutta ei ensi alussa; kun hän juoksee esiin, kaikuu riemuhuuto, jota hänen kurkkunsa ei voi hillitä. Hän melkein parkaisee, pelästyen sitä itsekin:

Sinä, sinä tulit kumminkin! Vihdoinkin! Sinä, sinä!

Hänen huutonsa sisältää tuskaa ja riemua; riemu on sydäntäsärkevintä siinä. Hänen silmänsä täyttyvät polttavista, valossa kimmeltävistä kyynelistä. Hämmästys on lamauttaa hänet; hänestä tuntuu, että hän kuolee. Hän tahtoo heittäytyä miehensä syliin, mutta tämä ei näytä sitä huomaavan; ja hän hillitsee itsensä sen nähdessään. Hän rupeaa ajattelemaan, tavattoman nopeasti:

Enhän liene huutanut. Se meni sisäänpäin. Hänen ohitseen se luisti. Hän ei tiedä mitään. Tai ehkä minä… Olen vain nähnyt unta surusta ja kaikesta kauheasta, tuossa sohvalla maatessani sellaista uneksin äsken! Aivan varmaan, se on luonnollisempaa, niin sen täytyy olla. Minä tahdon niin koko olemuksellani. Hän on ollut ulkona kävelemässä. Nyt hän on kotona ja me olemme onnellisia, oi, me olemme niin onnelliset!

Värisevässä riemussaan hän hämmästyy sitä, että seisoo tässä ajattelemassa: minä olen onnellinen. Häntä vapisuttaa, ja hän pelkää pelottavansa pois onnen.

Minä en saa kertoa hänelle mitä uneksin. Se voi olla enne, tai hän voi sitä pitää sinä. Nyt tahdon olla onnellinen.

MIES. Oletko odottanut minua?

Vaimo kuulee, että miehensä sanat tulevat tavallisessa järjestyksessä hänen omiensa vastimeksi. Kaikki, mitä hän ajatteli, mahtui tuohon pieneen välilläolevaan vaitioloon! Tämä vahvistaa häntä siinä luulossa, että hän on nähnyt unta ja ollut suotta kummallisen kiihottunut.

Oletko odottanut minua? En ole kuitenkaan tavallista myöhäisempi. Sinä näyt nukahtaneen.

Mies on hajamielinen eikä katso kelloa, kuten voisi odottaa. Siitä syystä hän ei suutelekaan. Joskus sattuu niin. Olkoon niin, vaikka vaimo sitä äärettömästi kaipaisi. Hänhän saa nähdä hänet, sekin on äärettömän autuasta. Miehen sanat todentavat sen, että hänen onnettomuutensa oli vain unta, ettei tämä ilta ole entisiä kummempi. Hänen miehensä ääni on ystävällinen ja hellä. Kaikki on omiaan tekemään hänet tyyneksi, miltei turvalliseksi.

Hän vaipuu lepotuoliin, selkä sohvaan päin, niin ettei näe mitä siellä on, ja hän on sen kokonaan unohtanut. Mies kulkee edestakaisin, istuu väliin kirjoituspöydän ääreen ja leikittelee paperiveitsellä, nousee kävelemään, aivan niinkuin ennenkin. Joka kerta hänen katsoessaan vaimoonsa suuntautuu katse vain kasvoihin, silmiin. Vaimo ajattelee usein: minun täytyy hillitä silmieni iloa. Muuten hän voi ihmetellä, miksi juuri nyt, sillä hän on vakava. Hän voi kysyä syytä.

MIES. Lapset ovat kai menneet nukkumaan jo aikoja sitten? Ovatko he terveitä, reippaita? Kysyivätkö he minua?

VAIMO (koettaa muistella, ajattelee). Ihmeellistä. Minä en sitä tiedä! Kauhea uni pimittää kaiken sen edellä olevan. Mutta minun täytyy vastata! (Ääneen.) Kyllä. He olivat niin iloisia ja suloisia. Tietysti he puhuivat sinusta.

Samalla tekee hänelle pahaa, vaikka hän ei voi eikä tahdo muistaa, mitä he olivat sanoneet unessa. Varjo täytyy ajaa pois, ja hän jatkaa innokkaasti:

Etkö tahdo mennä katsomaan heitä ja suudella heitä heidän nukkuessaan? Tule! Minäkin tahtoisin mielelläni.

MIES (väsyneenä ja vakavasti). Ei nyt, voisin herättää heidät kylmyydelläni. Tahdon olla täällä. Olen varmaankin paljon kulkenut ja ajatellut. Pääni tuntuu siltä. En oikeastaan tiedä, miksi olen niin surullinen.

VAIMO ei sano mitään, mutta tuntee, kuinka katse vetäytyy kokoon ilonvälkkeestä. Hänestä tuntuu, että sen pitäisi häntä lämmittää. Meillähän on toisemme, ajattelee hän.

MIES (näyttää kuulevan hänen ajatuksensa, mutta siinä ei tunnu olevan mitään kummallista eikä pelottavaa). Niin, meillähän on toisemme. Täällä on niin valoisaa ja hyvä olla. Tässä on jotain juhlallista, en tiedä mitä. Olen kai kulkenut pimeydessä ja ajatellut syvästi. Sinun läheisyytesi on minusta hyväilevä, samoin valo. Sinun mielestäsi on varmaan ihmeellistä, etten tule sinua hyväilemään. Mutta ei sitä tarvitse. Näin on melkein parasta. Näen sinut ja olen sinua likellä. Äsken oli aivan toisin.

VAIMO on äärettömän onnellinen, mutta värisee hiukan. Hän ei ymmärrä syytä, sillä hän ei enää muista menneitä. Hän katsoo katsomistaan miestään antautuen siihen kokonaan, mutta hänen silmänsä välkkeen sumentavat kyyneleet. Hän ajattelee: Tämä on suurta onnea. Sitä, joka ulottuu syvälle, lähteisiin saakka. Olen sitä ennenkin tuntenut.

MIES (ei huomaa hänen liikutustaan). Tuolla ulkona ollessani valtasi minut omituinen tunnelma. Olen ennenkin sitä kokenut. Tuskin sentään koskaan niin voimakkaana. Se oli melkein aavemaista. Lyhdynvalossa muuttuvat varjot elollisiksi, elolliset varjoiksi; ei mikään ole pysyvää. Valo ei ole valoa, vaan värisevää liikuntoa, jota en oikeastaan näe, sillä en ole sen ulkopuolella. Olen kaikessa tuntevana osallisena. Olen talorivien kivessä, jotka eivät enää ole kiveä, vaan voimakokoutumia, painon ja vastapainon muodostamia. Olen maassa, joka kaikkea kantaa ja joka myöskin on elollinen: jäntevän voiman säteilyä. Tunnen, ettei ole mitään kuollutta, vaan että elämän juuret ulottuvat pohjaan, jos pohjaa on olemassa. Tiedänhän muutenkin niin olevan, olet kuullut minun puhuvan siitä vaistosta tutkivan ajatuksen riemuvoittona. Olen silloin ajatellut muiden ajatuksia. Mutta siinä tunnelmassa ei ole voitonriemua, vaikka välittömästi käsitän. Se on oikein kammottavaa, tuntee astuvansa äärettömyyden kuiluun ja vajoavansa. Minä itse samoin kuin kaikki musta ja varjomainen, joka näyttää aineelta, eikä meitä erota mikään pilvien mustien joukkojen yhtäläisyydestä, jotka hakevat tasapainoa korkealla päittemme päällä. Ne eivät koskaan sitä saavuta, vaan muuttavat hitaasti ja ikuisesti muotoaan.

VAIMO (koettaa seurata mukana, mutta kauhistuu, ikäänkuin vaara uhkaisi hänen omaa olemustaan. Pian hän sen kuitenkin unohtaa miehensä tähden.) Ethän vain liene sairas? Nuo ovat Hamletin-ajatuksia. Minä ja sinä ja kaikki, mikä on meidän, on lujaa ja turvallista. Etkö sitä muista? Tulet muutoin sairaaksi. Minulla oli äsken jotain levottomuutta herättävää mielessäni, mutta tulin niin rajattoman iloiseksi, kun tulit.

MIES (jatkaa omaa puhettaan huomaamatta muuta). Olen kaikkeen kuuluva ja yhtä kaiken kanssa, mikä minua kohtaa. Väsynyt, arkakavioinen hevonen, joka palaa kotiaan, kiirehtivin, raskain askelin kulkeva mies, pelästynyt lapsi, nainen, joka suopi minulle ruman, surullisen ammattihymynsä, kaikki ovat yhtä kanssani. Salamana muuttuu heidän sielunsa minuun ja minun heihin. Eläimen tuntomielikuvitus pilttuusta ja silpusta, ihmisten jähmettynyt kaipuu toiseen tai toiseen, pelko jotakin kohtaan siirtyy minuun. Kaikki on yhtä, levottomuutta, halua, ja minä tiedän, että kun halu on tyydytetty, kasvaa varjosta sen takaa halu johonkin uuteen. Se on elämää, ajattelen.

VAIMO (melkein huutaen). Ei siinä ole kaikki! Elämä voi olla suloistakin. Kunpa tietäisit, kuinka onnellinen olin tulostasi, kuinka onnellinen olen, kun saan nähdä sinua. Jospa vain et puhuisi noin!

MIES. Olet oikeassa, siinä ei ole kaikki. Minä vain ajattelin sitä, minkälaisena kaiken näin, kun olin unohtanut… Nyt on kaikki täällä luonasi toisin. Tässä omituisessa valossa. Ja sinun silmäsi loistavat niin pehmeästi! Ajattele, kuinka hyvä meidän on täällä usein ollut.

(Mietiskellen.) Mutta kuitenkin pitää ymmärtää, mikä aiheuttaa tuon levottomuuden. Syynä lienee jokin erehdys, jokin sokeus, joka pitää ihmisen sulkeissa ja haparoivana, vaikka avoimesta ovesta käy kylmä veto. Minusta tuntuu, että astuin siitä ulos. Olin kauan ulkona. Tahtoisin muistaa, minkälaista siellä oli.

VAIMO (näyttää hänkin muistavan kylmyyden, josta mies puhuu, mutta pelkää kuitenkin sitä). Ei nyt! Muista minua sen sijaan! Tai työtäsi, tai lapsia!

MIES. Nythän sinä loistat minulle niin lämpimästi. Kiitos, kiitos! Sinun äänesi on tänään erityisempi kuin tavallisesti, niinkuin kaikki muukin on.

Hän näyttää rupeavan ihmettelemään sitä.

VAIMO (tahtoo estää sitä, vaikkei muista, miksi sitä olisi kartettava. Pakotetun keveästi.) Vain sen vuoksi, että olen sinua kauan odottanut enkä ole paljon nähnyt sinua tänä päivänä. Tuntuu kuin en olisi sinua ollenkaan nähnyt. Sinun työsihän vetää kaiken huomiosi puoleensa.

MIES. Siltä minusta ei ole pitkään aikaan tuntunut. (Hänen katseensa varmistuu.) Se täytyy tehdä valmiiksi.

VAIMO. Siitä johtuu sinulle iloa, ja sitten saat levätä.

MIES. Sitten voin alkaa uutta. (Raskaasti.) Joka sekin on tuomittu jäämään keskeneräiseksi. Sellaista on kaikki työmme. Samoin kuin lapsena ollessamme juoksimme kukkulaa ylös saavuttaaksemme ilta-auringon. Se kulki nopeammin. Jos ajattelee, kasvaa ajatuksistaan, ennenkuin ne valmistuvat kokonaisiksi. Kun pesä on valmis, on se liian ahdas ja kelpaa korkeintaan muille.

VAIMO. Silloin on tehnyt heille hyvää.

MIES. Hiukan, parhaimmassa tapauksessa. Usein päinvastoin. Mutta itsestään on etupäässä vastuunalainen.

VAIMO. Jokaista tuomittaneen pyrkimystensä mukaan.

MIES. Danaidit voivat sillä lohduttautua. Pahinta on, että jos jotain voisi ajatella joskus täysin valmiiksi, olisi siinä silloin samassa kuoleman merkki. Korkeat puut lakastuvat latvasta; sinne eivät mahlat jaksa nousta. Virheetön maailmankatsomus olisi muistomerkki ihmisten perhehaudalla.

VAIMO (vilusta väristen). En koskaan ole kuullut sinun puhuvan noin synkästi.

MIES. En itsekään tiedä syytä siihen. On kuin näkisin kaiken kaukaa ikkunalasin takaa pimeydestä. Sieltä se on alkuisin.

VAIMO. Sinä et ole ulkopuolella. Monet sinua innokkaasti kuuntelevat.

MIES. On helppoa tehdä valtava vaikutus pienten mieliin. Kun vain antaa heille jotakin mihin nojautua. Varsinkin vapautetut; he tahtovat kovaa päänalaista, samantekevä millä se on täytetty. Sen saatuaan he nukkuvat, ylpeinä karaistuksestaan, hyvän lapsen unta ja luulevat tehneensä suuren työn.

VAIMO. Voisit irtautua noista ajatuksista täällä, kodissamme.

MIES. Niinhän kaikki tekevät. Kuinka muuten kävisi?

VAIMO (muuttaen innokkaana puheenainetta). Olen niin iloinen kesän tulosta. Kevät tulee varmaan aikoinaan. Se tuntui jo ilmassa päivän laskiessa; nyt sen muistan, vaikka en pannut sitä merkille. Se oli vaaleaa levottomuutta, joka nostatti kyyneleet silmiin. Niin, kevät tulee pian. Ajattele, silloin me saamme muuttaa maalle. Siellä tulet taas iloiseksi.

MIES (kuin kaiku). Siellä tulen iloiseksi. (Muistellen.) En saa muuta muistiini kuin ruohon, mutta sen kuva on selvänä muistissani. Se on pehmeää, harvaa ja hienoa, vastakasvanutta. Aurinko paistaa alhaalta sen lävitse pannen joka korren loistamaan. Siellä on suloista oikoa itseään; sinne kai olen kaivannutkin. Sulautuu kokonaan sen kauniiseen, yksinkertaiseen elämään ja unohtaa kaiken levottoman moninaisuuden. Valoisa, suuri yökin tuntuu niin hyvältä silmille.

VAIMO (värisee taas). Se on ihanaa. Mutta hiukan kolkolta se tuntuu. (Hymyillen.) Minulla on paljon muuta iloitsemisen aihetta; ennen kaikkea iloitsen lasten puolesta. Signelle on kaikki tuttua ja rakasta, hän on ikävöinyt maalle ensi suojailmasta saakka. Hän rakentelee tuulentupia ihanuuksista, ja kun ne toteutuvat, ovat ne vielä ihanampia.

MIES (hymyilee myöskin). Niin, ihme kyllä! Sellaista on siinä iässä.

VAIMO (jatkaa). Aarnelle on kaikki uutta. Hän ei muista mitään ennestään. Miltä kesä tuntuneekaan tuollaisesta, joka juuri on valmistunut ottamaan sen vastaan. Kaikki tuntuu hänestä suurelta ja raikkaalta, kukat siskoksilta toistensa vieressä.

MIES. Niin, muistan sen vielä omasta lapsuudestani. Kaikessa on lapsen oma yksilöllinen elämä. Ei mikään ole kaunista eikä rumaa, kaikki on joko hyvää tai pahaa. Hälistään niin paljon kauneudesta, sitä mestaroidaan, siitä saarnataan ja useimmissa tapauksissa tuntuu siinä turhamaisuuden pieni ääni. Lapsen käsitys on paljoa rikkaampi välittömyydessään. Sellaisesta vain voi syntyä leivon laulu. — Muistan kuinka silloin käsitti kukkivan pensaan, juuri oman olentonsa mukaan. Kuinka kaikki tulee köyhäksi sitten kun sanotaan: tuo viiva on kaunis, nuo värit ovat sopusointuiset. Ainoastaan hyvin pieni itsetietoinen osa omasta minästä on siinä osana. Se on tuota kiitettyä kehitystä. Siitä syystä mietiskellään.

VAIMO (riemuiten). Rakkaudessa tulee taas kokonaiseksi. (Kun hän ei saa miestään yhtymään itseensä, palaa hän aineeseen.) Niin, kuinka kaikki mahtaa olla viatonta, onnellista ja valoisaa hänestä.

MIES. Elämä on niin lempeä ensimäisen puolinaisen itsetajunnan iässä. Sitä ennen vallitsee sokea, kiivas tahto, ja sen jälkeen…

VAIMO. Kuinka hänestä tulee pyöreä ja ruskea. Kuinka he molemmin loistavat ruohon keskellä! Ei mikään loista niinkuin lapset. Minä rupean yhä enemmän uneksimaan heidän tulevaisuuttaan, samoin kuin silloin kun heitä ei ollut vielä olemassakaan. Se on oikeastaan tyhmää, sillä lapset itse elävät nykyisyydessä ja ovat siten viehättävimmät. Mutta se on niin houkuttelevaa ja minä teen kaiken heille niin kauniiksi sittenkin. He muistuttavat sinua enimmin.

MIES. Hm. On liian aikaista päättää sitä. Signe on kyllä perinyt minulta liiankin paljon, pelkään.

VAIMO (melkein kiivastuen). Kuinka voit niin sanoa?

MIES. Tarkoitan etupäässä hänen onneaan. Hänen tunne-elämänsä on liian kiihkeä, vaikka samalla sulkeutunut. Kun hän ajattelee jotain iloa, niin hän ikäänkuin puristaa sen rintaansa; häneen tekee kipeää, silmät käyvät mustiksi. Jouluaattona ja syntymäpäivänä on hänellä kuumetta. Olen usein ajatellut, mitä se merkitsee. Hänellä on mielikuvitusta, hän ottaa etukäteen. Niin ei saa tehdä.

VAIMO. Oi! Sittenhän hän nauttii siitä kaksinkertaisesti.

MIES. Pääoma ei ole koskaan suuri, ja korkokanta on alhainen. Kun hän oppii laskemaan, huomaa hän sen. Kun hän kasvaa, emmekä me enää ole hänelle kaikki kaikessa, ottaa hän muut ihmiset samalta kannalta. He maksavat huonosti. Ystävyydessä tapahtuu lastenmurhenäytelmiä. Kun sitten nuoruus saapuu ja sen ankaruus, jonka on niin vaikea pysyä pystyssä meidän päivinämme, kun levottomuus kaikkialla pakottaa ratkaisemaan ylivoimaisia probleemeja — tuntuu maailma käsittämättömän rumalta, kovalta ja väärältä. Koska hän on nainen, ei häntä lohduta oman päänsä pitäminen, uskalias, ahdas johdonmukaisuus. Hänen olentonsa vaatii saada ihaillen taipua, hän ei tahdo mitään mieluummin kuin olla väärässä.

VAIMO. Sitä hän kyllä saanee. (Hymyillen.) Kovinpa sinä maalaat mustin värein.

MIES. Niin saakin. Silloin kun hän rakastuu.

VAIMO (ojentaen innokkaasti hänelle kättään). Niin, ja sitten saa olla huoletta. Siihen tahdoit päästä. Sen valossa näkee asiat oikein, eikä mikään ole vaikeaa. Saa antaa antamistaan, koko olentonsa; tuntuu kuin ei mitään jäisi jäljelle. Mutta sitä ajattelemattaan on itse saanut paljon enemmän kuin on antanut, tuntee itsensä rikkaaksi. Se mitä ei koskaan ole aikonut antaa pois, oma katkeruus, se se vain katoaa — kuten sumu auringossa.

MIES. Niin voi sattua, jos kohtalo on niin hyvänsuopa, muutoin… (Hellästi.) Niin on suuressa määrin ollut meidän osamme. Kiitos!

VAIMO (odottaa hänen tarttuvan käteen, mutta tuntee sen raskaana laskeutuvan alas. Hän koettaa voittaa pettymyksensä.) Emma sisko oli juuri luonani. Tänäänhän se olikin, ei kauaa sitten. Hän aikoi viipyä, kun olin niin alakuloinen, en tiedä mistä syystä. Hän luuli minun olevan sairaan. Mutta näin, kuinka se oli hänelle vaikeaa, ja ymmärsin, että hänen piti tavata joku. Häntä ympäröi kevätilma. Onni, epävarmuus, hento toivehikkuus. Nyt se tuntuu minusta niin kauniilta. Minua kaduttaa, että samensin hänen onneaan, enkä käsitä, kuinka niin tein. Pian sain hänet lähtemään luotani, ja hän luultavasti unohti kaiken. Nyt hän hymyilee kylläkin valoisasti kulkiessaan käsi kädessä toisen kanssa kohti tulevaisuutta.

MIES (etsien). Ihmeellistä, että itsestään luopuminen juuri tuottaa onnea. Silloinhan kuolemankin pitäisi… Kuolemalla ja rakkaudella on jotain yhteistä.

VAIMO. Älä puhu siitä! Siitä ei lähde mitään, se on vain kauheaa.

MIES. Miksi niin? Mistä voit sen tietää? Juuri nyt minusta tuntuu, että sen käsitän ja että minun täytyy pyrkiä eteenpäin. Kaikki mitä tänä ihmeellisenä iltana olen mietiskellyt, suhisee tuon kysymyksen ympärillä. Se vetää ammottavaan avaruuteen, ja minusta tuntuu, että olen ollut siinä ja ymmärtänyt osittain, mutta se on liian epämääräistä ja suurta sanoiksi. Nyt minun täytyy kokea, mihin ajatus pyrkii. Sen pitää kannattaa siellä niinkuin täälläkin; kauempaa se ei pysy paikkatyönä. Saanko ajatella ääneen sinulle? Etkö tahdo kuunnella?

VAIMO. Enkö tahtoisi kuulla rakasta ääntäsi, ikävöityäni sinua niin tulisesti ennenkuin tulit? Sanoitpa mitä tahansa, se lämmittää. Sinä olet miettinyt itsesi sairaaksi, en tiedä miksi. Mutta puhu! Saat siitä rauhaa ja lepoa.

MIES (kuin kaikuna taas). Saan siitä lepoa. Katsokaamme sitten! Nämä käsitteet eivät ensi kertaa satu yhteen, vaikka ne tuntuvat yhtä vastakkaisilta kuin tuli ja vesi. Kaikki todellinen rakkaus sisältää aavistuksen siitä. Vastakohtaisuus, pelko ei sitä herätä. Syvimmin rakastaessaan ei pelkää mitään, tuntee nousevansa elementtien ikuisen, suuren henkäyksen kannattamana, on yhtä turvallinen kuin nekin. Se tunne ei valehtele, vaikka sen esineet voivat vaaleta ja vaihtua. Silloin tuntuvat sen ilmaukset naurettavilta; itse se ei koskaan ole naurettava, jos se on oikea. Mitä tarkoittaa tuo tunne? Itsestään-luopumista. Persoonallisuus, jota me muutoin varjelemme kalliimpana aarteenamme, sulautuu rakastettuun olentoon, on yhtä toisen kanssa, uppoaa valoavaruuteen. Ja tämä tuottaa sanatonta, värisyttävää onnea, äärettömyyden pyörrytystä, kuiskauksen kuolemasta, jolla on vain suuruus jäljellä, mutta ei pelkoa.

VAIMO (hiljaa liikutettuna). Niin on. Muistan sen. Mutta miksi lopulta rupesi pelottamaan?

MIES. Tavoitellaan onnea, sitä jumaloidaan, kerjätään, erotaan taas kahdeksi persoonallisuudeksi, jotka kurottuvin käsin sanovat taas: minä! Siinä on soennus, mutta se on meidän luonnossamme oleellista niin kauan kuin elämme.

VAIMO (muistellen). En sitä muista. (Surullisena.) Tuotako olet tuntenut! (Valostuen jälleen.) Mutta rakkaus on jäljellä. Se on aina yhtä suuri.

MIES. Se taistelee harhakuvitelmia vastaan, se ympäröi roviona tulenlieskan sulkien meidät sisään, erottaa meidät ja leimuaa niin kauan kuin tulen olemus pysyy meissä. Se on suuri, me olemme pieniä.

VAIMO. Me yllämme siihen kuitenkin!

MIES. Me yllämme siihen, mutta emme käsitä kuinka syvälle. Sillä mihin persoonallisuus sulautuu, se ei ole tuo toinen, jota jumaloidaan ja ihaillaan, vaan suvun elämä. Luulemme saavuttavamme oman päämaalimme. Mutta tässä, kuten muussakin, on suurempaa kysymyksessä. Luonto houkuttelee lyhytnäköisiä lapsiaan, ja niiden silmät säteilevät toisilleen autuutta ja hyvyyttä. Itse hän suuntaa katseensa heidän päittensä yli tulevaisuuden elämään.

VAIMO. Sydämeni nousee kapinaan. Sinä olit minun avaruuteni, sinä se olit. Sanasi jättävät niin kovan, kylmän jäljen.

MIES. Eikö hänen sylinsä ole lämmin, hänen polvensa pehmeä? Mutta olet oikeassa. Me olemme muutakin kuin sen leikkikaluja, suurempia kuin se rakkaus, joka laulaa kahden onnesta.

VAIMO. Laulua, johon kaikki ottavat osaa.

MIES. Sitä, jota nykyään tahdotaan leikkiä uskonnoksi. Niin. Se on liian pieni meille. Meidän pitää kuunnella kuolonkuiskausta.

VAIMO. Älä sano sitä sanaa, ei sitä!

MIES. Sanat eivät saa pelottaa. Mitä tiedät itse asiasta? Muista rakkauden itsensäuhraavaisuutta, mikä on suurinta, turvallisinta siinä! Se oli enne. Toinen syli ottaa meidät. Kaikki, vastahakoiset ja halukkaat. Se ei valhettele; se ei hyväile, mutta ei ole julmakaan. Kun voi painautua sitä liki, on hyvä olla; siitä ei pääse erilleen kääntymällä pois. Kuoleman täytyy kuulua maailmanselitykseen, se on itse maailmanselitys.

VAIMO. Pysähdy, lopeta!

MIES. Nyt, kun olen niin lähellä? En. Kuolema hajoittaa sen harhan, joka oli minä, siksi se luo kasvoihin niin vapautetun, avaroittuneen ilmeen. Se vapauttaa perin pohjin, se leikkaa solmun poikki. Nyt ymmärrän mitä tuolla ulkona haparoin, nyt on ovi taas auki ja minä olen näkevä. Minä olin kaikessa, mitä yössä näin, painossa, varjoissa, valossa, elävien rauhattomassa, värisevässä sydämessä; minä olen niin kauan niissä kuin kuulun elämään. Kuvitellessani olevani jotain muuta, olen niiden vanki. Mutta jos voisin nöyrästi rakastaa kaikkea elävää, unohtaa itseni, niin olisin vapaa, olisin viisas, sammuisin kuin tähdenlento valossa, silloin olisi minulla rauha. Kuolema suo tuon rauhan; se sanoo: et ole enää olemassa. Kaikki levottomuus ja kaipuu — ovat poissa! Siellä loppuvat sanat, ne olivat vain pimeydestä nousevia kuplia; niitä ei tarvita siellä, missä ei ole pimeyttä. Ihmeellistä. Nyt puhuessani tuntuu, kuin ne olisivat jo kuolleet minussa.

VAIMO (tuskan murtamana). Mutta minussa ne elävät, minua ne raatelevat, kirveltävät. Oi, kuinka voit…? (Kapinoitsevana, posket hehkuvan punaisina.) Tässä meidän kodissamme, jonka sellaisella ilolla rakensimme! Täällä, missä olet tehnyt työtä ja tuntenut kasvavasi ja minäkin olen sen tuntenut pienuudessani! Täällä, missä olemme kuiskanneet toisillemme rakkautta, kunnes sana uupui, ja katsoneet toistemme avoimiin silmiin, joita ei mikään varjo sumentanut. Missä olemme valvoneet lastemme sairasvuoteitten ääressä ja tunteneet onnen kuni lempeän jumaluuden yllämme, vaaran mentyä ohitse. Oliko kaikki harhaa? Eikö ihmiselämään sisälly kokonainen äärettömyys, eteenpäin, hitaasti eteenpäin, lehti kerrassaan, kukka kerrassaan — kuka näkee päähän? Se on suurta, ihanaa. Ei se ole kevyttä, mutta olisiko se muuten minkään arvoista? Näetkö, kuinka puhun itseni lämpimäksi, kuule, kuinka se on rakasta! Unohda kaikki kylmyys!

MIES (katsoo häntä kasvoihin ja kirkastuu itsekin, katsoo pitkään maahan, ja katseeseen tulee ihmetyksen varjo). Sen kyllä voisin. Niin. Sinä olet niin kaunis, sinä loistat enemmän kuin mikään muu. Mutta miksi sinulla on tuo puku? En ole sitä ennen nähnyt. Se imee kaiken valon itseensä, kunnes se haihtuu poimuihin. Onko tuo onnen väri maailmassamme?

VAIMO (katsoo surupukuaan. Käsittämättömänä valtaa muisto hänet. Hän kirkaisee.) Sinun tähtesi. Minä näin unta, mutta eihän tämä ole unta. En ymmärrä mitään. Ja valot täällä! Ja kuitenkin tulet hämärämmäksi. Kyyneleet sen vaikuttavat. Oi sano, että kyyneleet sen tekevät! Tule suutelemaan ne pois! Vai olenko tulemaisillani sokeaksi? Yhdentekevää, kunhan tulet luokseni. Oi tule! En käsitä mitään.

MIES (vaimo ei näe häntä enää. Ääni kuuluu kaukaiselta.) Mutta minä käsitän. Emme enää puhu samaa kieltä. Kohta et kuule ääntänikään. Kuulumme eri maailmaan. Nyt!

Hän on poissa. Vaimo syöksyy paikkaa kohden ja kaatuu lattialle hillittömästi itkien. Vihdoin nostaa hän päätään ja puhuu itsekseen nyyhkytysten välillä. Hänen katseensa lujittuu puhuessa, ja hän tuijottaa valonliekkeihin.

Ihmettä minä kerjäsin. Toisenlaisena se ei voinut ilmetä, ymmärrän sen nyt, vaikka jumalia olisikin olemassa. Minun ei olisi pitänyt pyytää, nyt hän on vielä kauempana. Kuolema, kuolema! (Silmiin syttyy loiste.) Mutta nyt kuitenkin tiedän, mitä hänkin tiesi silloin kun hänen todellinen äänensä lakkasi kuulumasta, silloin, kauan sitten. Se on suurta, ehkei se ole kylmää. Minun täytyy totuttaa ajatuksiani, tahdon koettaa, voidakseni elää maailmassani elämääni. Se johtaa hänen luokseen. Kenties kaikki joskus selviytyy… Oi! (Hän puhkeaa taas itkuun.)

HÄRKÄ.

Lienen ollut sinä kesänä kaksitoistavuotias, ja luonto tuolla aavan meren partaalla vaikutti voimakkaasti sen ikäisen mielikuvituksen vetovoimaan kaikkea villiä ja ryövärimäistä kohtaan.

Muistot sieltä ovat vieläkin mielessäni samanlaisina kuin silloin kun kaiken näin ensi kertaa omituisena ja suurenmoisena.

Pitkä saari nosti jyrkät kalliomuurinsa aavaa vasten, joka oli niin suuri, että aallot vyöryivät myrskyllä oikein korkeina keräten punertavaa ruskolevää valkeanviheriän vaahdon alle. Kun kulki rantaa pitkin, tapasi aina uuden niemen viimeiseksi luullun takaa — maailmalla ei näyttänyt olevankaan loppua.

Kokonaiset koskelopesyeet syöksyivät päistikkaa veteen ja juoksivat siellä lotinalla kuin tohvelit sileällä lattialla, edessänsä auringonpaisteinen kiila. Väliin ne taas sukelsivat näyttäen hukkuvan, sillä en nähnyt niiden tulevan takaisin. Se teki hyvin levottomaksi. Monenmoiset petolinnut, jotka mielellään suurensi kotkiksi, kohosivat ilmaan ja kaartelivat velton ylpeinä metsää kohden, missä niillä oli pesänsä. Kun seurasi niitä sinnepäin tiheitten katajikkojen läpi, tuli korkeille kangasmaille, joita peitti mustikanvarret ja kanervat tai laakeat, päivänpaahteiset paadet. Siellä tapasi kyykäärmeen poikasia lekottelemassa; niillä oli terävät, julmat, mutta hauskat, pienet silmät. Ei niitä raatsinut tappaa, sillä niiden elämännautinnon ymmärsi niin hyvin. Sieltä näki saaren toiselle puolen, ja kaikki tuntui äkkiä erilaiselta, ikäänkuin muurin yli pilkistäessä.

Hakamaissa kasvoi voimakkaan vihreitä tammia, pähkinäpensaita, paatsamoita, ja maa oli valkoisenaan lehdokkeja; niityt kiemurtelivat kuin salmet, ja reunoilla kasvoi suuria lehmuksia, joitten ympärillä parveilevain mehiläisten surina kohisi heinäkuun tienoissa kuin urkujen soitto. Tässäkin rehevyydessä ja rikkaudessa ilmeni jotain villiä. Lehtimetsän välillä laskeutui vierinkivipohjainen havumetsä rantaan aivan kuin rintaluut selkärangasta. Maa loiveni hyvin äkkiä, joten saattoi hyppiä luonnonmuodostamia portaita myöten vuorelta alas.

Tällä puolen muistutti meri sisämaanjärveä pitkine salmineen, jonka molemmat päät näyttivät kiinnisolmituilta, ja toisella puolella olevien suurten saarten välillä oli melkein umpinainen lahti. Kaidepuilla varustettu porras johti sen suun ylitse, ja aivan sen läheisyydessä sijaitsi runouden pahin soraääni, pieni, jokapäiväisen sievä naapuritalo. Muuten sieltä ei ollut sauhuakaan nähtävissä muualta kuin lähellä olevasta isäntäväkemme harmajasta kesämajasta.

Heidän ja vastapäätä asuvien välit olivat kireät, koska jälkimäiset olivat äskettäin muuttaneet paikalle ja siis epäluulonalaisia. Sen lisäksi he olivat kaupunkilaisia, "etelästä" tulleita ruokakauppiaita, joiden olisi pitänyt siivosti pysyä entisillä aloillaan. He olivat ostaneet pienen maatalon vanhuutensa turvaksi ja kasvattaakseen kahdesta täysikasvuisesta pojastaan kunnon ihmisiä. Naapurit ainakin pitivät viimemainittua pääsyynä ja asettuivat kerrassaan epäilevälle kannalle tuloksen suhteen. En tiedä mikä siihen lie antanut aihetta, mutta minuunkin juurtuivat samat ennakkoluulot.

Ainoa, mitä ihmisillä oli heitä vastaan, oli se, että heidän oli tapana uida salmessa. Jo sekin, että ihmiset uivat, oli sopimatonta ja tyhjäntoimittajain tapaista; sen voi antaa anteeksi vain kesävieraille, jotka eivät tienneet paremmasta. Kieltämättä he tulivatkin varsin likelle meidän rantaa pitäen hieman vallatonta melua, kuten yksinkertaisten ihmisten on tapana uidessaan.

Emäntämme suuttumus meni niin pitkälle, että hän kerran vetosi innokkaasti minuun, jotta emmekö me molemmat, osoittaaksemme kuinka heidän omavaltaisuutensa loukkasi meidän hienotunteisuuttamme, kääntäisi heihin selkämme ja uhkaavan loukkaavalla liikkeellä huomauttaisi, että tällä selällä samoin kuin kärsivällisyydellämmekin oli loppunsa. Mutta alakuloisena minun ymmärtämyksen-puutteestani suunnitelmaa kohtaan hän jätti sen sikseen, ja täydellinen epäsopu naapurusten välillä estyi puhkeamasta.

Tästä saimme molemminpuolisesti etua ja iloa tuonnempana.

Keskellä naistenviikkoa tuli toinen noista nuorista miehistä ruuhella salmen yli, täysin puettuna, ostolakki tiheäkiharaisessa päässään. Niin, olipa hänellä oikein kiiltokauluskin ja taivaansininen pikku rusetti. Hän läheni verkkojen luona olevaa ryhmää, johon minäkin kuuluin hakien sinisimpukoita ja särmäneuloja, ja kaupunkilaisen vapaalla miellyttäväisyydellä, jota lisäsi puheessa ilmenevä vähäinen suulakiääni, kutsui hän meitä sinä päivänä kahville tekemään tuttavuutta.

Hän kääntyi meihin monesti selin katsoakseen kotiinsa päin; varsinkin sen päälläänseisova varjokuva vedessä oli hänestä komea ja kaunis, vaikkakin vaikea selittää. Me olimme samaa mieltä ja huomautimme, että portaiden edessä oli koivusta muodostettu kunniaportti.

Nuori mies vakuutti innokkaasti, että hän sen kyllä tiesi, kun oli sen itse pystyttänyt toisten kuorsatessa kilpaa. Hän huomautti hilpeästi sen syynkin. Heillä oli Saaran päivä, joka ei ollut kuitenkaan hänen, vaan hänen vanhan äitinsä nimi. Minuakin kutsu koski, lisäsi hän nopeasti ja ystävällisesti kehottaen. Päivän sankari olisi erittäin mielissään saadessaan nähdä minut, lopetti hän leikkisästi.

Sellaista rakastettavuutta nähdessämme emme voineet pitää ennakkoluulojamme. Kun hän oli vihellellen soutanut takaisin, jäimme liikkumattomina seisomaan paikoillemme hiukan juhlallisina meitä hipaisseesta seuravelvollisuuksien ja suuren maailman kosketuksesta. Matami oli vaipunut ajatuksiin, jotka ehkä koskivat pukukysymystä, sillä hän eli perheineen varsin köyhissä oloissa, tai ehkä hän katui, että oli kerran ollut vähällä tehdä auttamattoman sopivaisuusrikoksen tuota hyväsydämistä, kiharapäistä nuorukaista kohtaan.

— Kuuleppas sinä Fritiof siinä, sanoi hän säyseästi eräälle pojistaan, mutta jatkoi sitten tapansa mukaan tulisella kiivaudella, pitääkseen arvoansa yllä: — mene heti vettä hakemaan, junkkari!

Tämä poika oli ylen kiltti ja moitteeton, ja siksi eukko aina uskalsikin hänelle äyskiä. Yhtä välittömästi vaihtui sitten puhe hänen luonteensa mukaiseksi ystävälliseksi pakinaksi: — Ja sitten, katoppas, rapsi vähä kukkia maista. Sinä osaat niin hyvin laittaa ne kokoon, Fritiof, sitten voimme onnitella kunnollisesti.

Kun määräaika joutui ja haettu vesi oli tehnyt kaikkien kasvot ja päät sileiksi, sousimme kiiltävän salmen poikki mukanamme valtava, taaja, loistava, aaprotilta tuoksuva kukkakimppu. Sateenkaarenvärinen tervaviiru muodostui veneestämme rannasta toiseen kuin sovinnonmerkiksi, ja kaikki me olimme iloisia ja toivehikkaita.

Sopusointu olikin täydellinen, sillä isäntäväkemme olivat kunnon ihmisiä, joiden kanssa oli helppo seurustella.

Rouva oli kyllä jyrkänlainen luonteeltaan, ja osaksi rehellisyydestä, joka ei sallinut hänen teeskennellä vieraille, osaksi jonkinlaisesta naisellisesta vaistosta, joka sanoi sen häntä parhaiten pukevan, hän erityisesti korosti tuimuuttaan. Hän seurasi täydellisesti Tukholman "Eteläisessä teatterissa" näkemäänsä esikuvaa käyttäen hirvittävää silmäkieltä. Selvästi kuitenkin huomasi, että hän sisimmässään rakasti ihmisiä ja että hänen tarkoituksensa todellakin oli, että meidän piti syödä haljetaksemme kahvipöydässä, kuten siis teimmekin.

Mies seurasi hänkin osaansa, näytellen kömpelön alistuvaa, rikollista olentoa, niinkuin häneltä vaadittiinkin. Minun oli kuitenkin mahdotonta päästä selvyyteen siitä, minkälaiset kohtalon koukut varietee-laulajattarien tai naisiksi pukeutuneiden miesten kanssa olivat viattoman siihen johdattaneet. Pojat pitivät ujoudesta seuraa ainoastaan toisilleen, mutta tekivät sen hyvin vilkkaasti.

Kaupungista oli saapunut kaksi vierasta, jotka vetivät suurimman huomion puoleensa.

Toinen oli lihavahko, tummasilmäinen nainen, jolla oli musta päivänvarjo ja mustia punoksia ihan kuin oikeita puutarhaistutuksia kaikkialla ja varsinkin rinnalla. Hän tuntui tuoneen nimipäiväkakun muassaan, ja sekin jo teki hänet merkitseväksi henkilöksi. Hän puhui usein Kaarle XV:stä, joka varmaan oli ollut hänelle erityisen rakas ja läheinen. Tiesin, ettei hän juuri voinut olla sukua hänelle, mutta siltä minusta kuitenkin näytti; tuntui, että hänellä juuri siksi oli punoksia ja että hän ei koskaan enää voinut olla iloinen hänen kuoltuaan. Kunnioitukseni oli syvä ja harras.

Mutta toinen vieras veti päämielenkiinnon puoleensa. Hän oli lujaluonteisen, vallanhimoisen näköinen herra; hänen hiuksensa alkoivat harmeta, hänen hattunsa näytti saaneen saman värin surusta ja huolesta, vaikka huomattavammassa määrässä, ehkä siitä syystä, että oli vanhempi.

Hän oli aatteita täynnä eikä kärsinyt vastaväitteitä. Hän katsoi asioita suurin piirtein ja purikin loukatussa oikeudentunnossaan ja miehekkäässä harmissaan suurimmat palat sahramileivästä. Hän moitti kansallisia vikojamme, ja näitä oli oikeastaan rehellisyys, joka ei tiennyt valheesta kerrassaan mitään, sekä kirottu laiskuus, joka oikeastaan oli vaatimattomuutta. En silloin vielä tiennyt, että kaikkia kansoja moititaan juuri näistä syistä, ja tulin hyvin surulliseksi kuullessani, että niiden tähden jouduimme ulkomaalaisten saaliiksi.

Harmaja herra oli tehnyt kaiken voitavansa parantaakseen viimemainittua epäkohtaa, ja tuntui siltä, että hän ainoastaan säästääkseen edes jotakin oman maan lapsille nyt tyhjenteli pikkuleipälautaset. Mutta vähän siitä oli ollut apua, omassa elämässään ei hän ollut varsin pitkälle päässyt. Vieraan konjakkiliikkeen asioimisto antoi hänelle katkeran leivän, samalla kuin kyvyttömyys rehenteli kuninkaan neuvospöydän ääressä ja kaikissa pankeissa. Jahka hänet on köyhänä haudattu, tahdotaan varmaan temmata hänet mullasta takaisin, mutta silloin se on ihmissilmillä katsoen liian myöhäistä.

En voi sanoa, kuinka tämä kaikki teki meidät surullisiksi. Mutta mitä piti meidän tekemän, mitä minä ainakaan saatoin tehdä?

Musta nainen otti asian tyynesti ja vaikutti siinäkin valtavasti. Hän näytti nähneen valtaistuinten ja aikakausien kukistuvan ja vaipui unelmiinsa ja muistoihinsa kuin mustiin silkkipatjoihin aina silloin kun ei itse puhunut. Hänen puolittain sulkeutuneet silmänsä seurasivat hieman pilkallisina, mutta kuitenkin ystävällisinä talon kiharapäisiä poikia, jotka olivat niin kohteliaita toisilleen ujostellessaan häntä.

Isäntä avasi syrjässä tunnontarkalla tavalla laatikon, jossa oli mustia sikareja, ja tarjosi.

Se elähytti oitis vieraan elämänhalun, mutta tämä kohdistui hyväntekijään. Mitä hän tarkoitti tällä maanviljelyksellä! Maa oli nähtävästi erinomaista, mutta huonossa kunnossa, ja sen aarteet odottivat voimakasta työntekijää. Sateli ehdotuksia värikasveista ja parsasta islanninjäkälään saakka, jota käytettiin poronrehuksi ja rintakaramelleihin.

Maanviljelijä raukka, joka pelkäsi tulevansa paljastetuksi, vältti kiistaa puhuen, että vuoden kylvö oli jo tehty. Hänen hiukan sekavasta puheestaan kävi selville, että siihen oli käytetty kauraryynejä, jotka hänelle olivat ennestään tuttuja.

Vieras ei väittänyt tätä vastaan, joko sitten kiittämättömyydestä tai ennakkoluulottomuudesta.

— Herra Jumala, sanoi hän, käyhän se päinsä, mutta hyöty on sen mukainen.

Niin, oli myöhäistä muuttaa sitä tänä vuonna. Talo elikin pääasiallisesti lehmistään.

Ne näkyivät jonkun matkan päässä meistä. Päivän helteen tähden ne olivat kahlanneet kaislaiseen lahteen, ja niiden kirjavat ruumiit loistivat kauniisti auringonpaisteessa. Ne katselivat lempeän avoimesti eteensä ja liikuttelivat tuontuostakin pitkiä korviaan, tottumuksesta vain, ei ajatusten vaihteesta. Ne nauttivat olemassaolostaan ja olivat hiljaisen, tyytyväisen onnen kuvana. Vieraalla herralla ei ollut niiden mielenlaatua; hän ei ollut myötätuntoinen niitä kohtaan, vaan katseli niitä ankarasti ja epäluuloisesti.

— Laiskoja elukoita, hän sanoi, maatiaisrotua. Mikä niistä on härkä? — Kun ei saanut vastausta, lisäsi hän vihlovalla ivalla: Tuskin ne siitäkään ovat saaneet tietoa.

Katkera totuus oli, ettei talossa ollutkaan härkää. Se tuntui nyt häpeältä, vastahakoisesti se myönnettiin. Ensin näytti siltä, kuin vieras olisi todella suuttunut ja kokonaan meidät hyljännyt. Perhejuhlan tähden hän kuitenkin hillitsi harminsa eikä sanonut mitään suorastaan henkilökohtaista. Hän selitti vain yleisesti raavaseläinten jalostamisen merkitystä, joka oli koko maan kaiken viljelyksen tärkein kysymys. Nyt näytti oikeastaan tämä olleen se, minkä varaan hän oli pannut elämänsä ja hävinnyt. Ei olisi oikein sanoa hänen itkeneen, mutta hän oli hyvin liikutettu ja juhlallisella mielellä.

Emäntä koetti ottaa häntä sarvista tuimalla, nokkaviisaalla tavallaan, millä hän ratkaisi asiat, mutta selvää oli, että hän myönsi hänen olevan osittain oikeassa. Mitä isäntään tulee, näytti hän erityisen aralta, hätyytetyltä ja syylliseltä puolustellessaan voimattomasta taloutensa hoitoa, niin että odotti hänen joka hetki juoksevan johonkin harvinaiseen piilopaikkaan, kuten huvinäytelmissä on tapana. Hänen kasvoistaan näki, että hänen heikko tahtonsa alistui. Se ponnisteli vastaan vain kunnian vuoksi, mutta sysäys oli annettu, kohtalo oli järkkymätönnä kulkeva tietään. Tästä hetkestä oli hänen rauhallinen elämänsä lopussa, sen hän tiesi. Mekin tunsimme jotakin levotonta ja vaiherikasta olevan tulossa, mikä tuntui sitä selvempänä tätä hiljaista juhlatunnelmaa vastaan, mutta unohdimme sen pian. Musta nainen antoi kaiken kulkea ohitseen herpaantuneessa ylhäisyydessään. Sanoimme hyvästit ja palasimme kotiimme, tyytyväisinä saamistamme kahvista, leivistä ja ajatuksista. Viimemainitut jätimme paikoilleen täyttämään tehtäväänsä aavistamatta, että ne joskus meitäkin koskisivat. Lehmät aavistivat yhtä vähän märehtiessään ruokaansa, meitäkin tyytyväisempinä, keskellä auringonpaistetta veden viilentäessä jalkoja ja vatsaa. Ne näyttivät voivan solua pois varjokuvineen kuten rantojen uneksuva lepo kesäpäivän luonnottomassa hiljaisuudessa. Ei mihinkään voinut todenteolla ryhtyä; kaikkialla vallitsi leuto, uninen onni, ja melkein herätti ihmetystä, että veden kiilto särkyi airojen kosketuksesta.

Tämä on ensimäinen kohtaus muistostani, toinen on tunnelmansa ja sisällyksensä puolesta niin erilainen, että taiteen lakien tuntemisen pitäisi estää yrittämästäkään liittää yhteen kahta niin erilaista ainesta. Mutta todellisuuden majesteetti ja toistaiseksi tutkimaton sopusointu voittaa taiteen, silloin kun on kyseessä tositapahtuma.

Oli eräs ilta syyspuoleen, tuollaisena kauniina omenasyksynä, jolloin on runsaasti sadetta ja runsaasti aurinkoa ja suuri valkea kuu katselee usein vuorten villikasvuisten puitten yläpuolelta pilvien pimeydestä. Entistä enemmän saattoi nyt nauttia paikan romanttisuudesta, sitä suorastaan söi ja joi itseensä kosteissa hedelmissä, jotka pakostakin täytyi pudottaa oksista, kun ne käytäviä pitkin juostessa raskaina riippuivat tiellä. Niin teimme ainakin me, Fritiof ja minä, eräällä ryövärimatkalla, jolla ei ollut varsinaista päämäärää, mutta jota kannatti innostunut rohkeus. Jo pimeänpelon voittaminen oli uljasta, mutta kuitenkin me kaipasimme, että jokin seikkailurikkaassa ympäristössämme luopuisi epämääräisyydestään ja tulisi kouraantuntuvammaksi. Silloin juoksi pari pienemmistä pojista luoksemme.

— Tuolla toisella puolen salmea on jotain, joka pitää hirveää melua, huusivat he. Se tahtoo tulla ylitse, se huutaa ja kiroilee, mutta se ei tömistele niinkuin ihminen. Isä menee kuitenkin lauttaamaan sitä ylitse, vaikka äiti pelkää. Hän ottaa lyhdyn mukaansa.

Enempää ei tarvittu. Olimme vakuutetut siitä, ettei se ollut mitään inhimillistä. Paloimme innosta saada nähdä sen noin turvallisen välimatkan takaa, kun vesi vielä oli välillä; tunsimme itsemme ihan tarpeeksi varmoiksi, kun ajattelimme "isää" ja lyhtyä, ja suoraa päätä rynnistimme venevalkamaan liveten märillä kallioilla.

Siellä oli aivan pimeää, lyhdynvalo ei kantanut kauas, vastainen ranta oli jäykän ja uhkaavan näköinen, mutta jotain liikkumatonta ja epämääräistä temmelsi ja tömisteli veden partaalla. Se näytti painiskelulta, siinä oli eri suuntiin pyrkiviä voimia, vaaraa ja hurmausta.

Meidät oli huomattu sieltäpäin; kuului huuto, oli siis ihmisiä mukana leikissä.

— Onko tässä syvää? kysyttiin.

Ei ollut syvää. Tahtoivatko he venettä?

Vastausta ei kuulunut, nähtävästi syystä ettei ollut siihen aikaa. Jotain suurta ja kauheaa riuhtautui pimeästä suoraan meitä kohden, niin että vesi pärskyi korkealle ilmaan. Oli myöhäistä paeta, ja sitäpaitsi me olimme hämmästyksen jäykistäminä. Lyhdyn valon punertavan välkkeen levitessä mustaan kiiltävään veteen kohosi siitä eteemme näky suunnattoman suurena, hurjana.

Valtava härkä, joka meistä näytti suunnattomalta, pää pystyssä, verestävin, pyörivin silmin, kahloi juoksujalkaa vedessä, joka murtui vaahdoksi sen lapoja vasten. Ruumis kiilteli mustana kuin kalliopaasi vedenpinnassa. Oli kuin saduissa, joissa jättiläiset ajavat maalta mereen; melkein luuli rannan lähtevän mukaan.

Mutta jättiläiset eivät olleet sen ajajina, vaan pienet ihmiset, jotka oikeastaan eivät ollenkaan voineet sitä ohjata. Se veti niitä perässään, kolmea miestä, joista yksi riippui turparenkaan nuorassa, toinen päähän ja kaulaan kierretyssä; kolmas oli kadottanut otteensa ja riippui nyt hännässä. He kompastelivat pohjassa oleviin liukkaisiin kiviin ja pikemmin uivat kuin juoksivat; heidän asemansa avuttomuus melkein poisti siitä naurettavuuden.

Ylikulku kävi kylläkin nopeasti, mikä oli härän ansio; salmi oli kapea, eikä kulunut minuuttiakaan, ennenkuin koko tuo ihmeellinen joukko seisoi vieressämme liehuvassa lyhdyn valossa. Me tunsimme heidät ystävämme, ruokakauppiaan perheeseen kuuluviksi, samoin tunsivat he meidät, muttei kumpikaan puoli ajatellut tervehtiä. Härkä pysyi toimetonna. Se tuijotti suuresti ja tyhmästi liekkiin hitaan tyytyväisenä siitä, että oli päässyt tahtonsa perille, mutta sen itsepäisessä otsassa oli tuskin muuta ajatusta kuin mahdollisesti ihmettelyä, miksi oli lähtenyt tähän uuteen ja outoon. Me emme voineet antaa selitystä siihen, vaan tuijotimme niinkuin sekin, mutta kuljettajiin.

Turparenkaan luona oleva pieni mies sai ensimäiseksi puheenlahjansa takaisin, mutta hän käytti sitä enemmän omien tunteittensa tulkiksi kuin selvittääkseen tämän vierailunsa syitä.

— He-herra Jumala, hän huokasi, tällainen kotimatka, tällainen kotimatka!

— Mutta eihän teidän kotinne täällä ole, vastasi isäntämme. Tuollahan se on salmen toisella puolen.

— Kyllähän minä sen tiedän, tiedän toki. Se onkin ainoa, mitä tiedän. He-herra Jumala.

Hän puhui nähtävästi totta, ja muutahan häneltä ei voinut vaatiakaan, sillä hän näytti katsoneen kauan aikaa kuolemaa kasvoihin. Ei koskaan ollut hänen ulkomuotonsa ollut niin epätoivoisen hullunkurinen, ei koskaan niin syyttömän muserrettu. Hänen liinalakkinsa, joka oli tottunut heilahtamaan kohteliaasti jokaiselle ostajalle, riippui revittynä ja märkänä kuin mustista lehdistä tehty seppele. Meriruohoa ja levää oli takertunut hänen jäseniinsä, ja vesi virtasi pitkin ruumista, niin että oikein pelkäsi kaiken virtaavan sen mukana pois. Hän oli jonkun taru-olennon näköinen, ruokakauppiaan ja alempiarvoisen vedenhengen välimuoto. Tämäkö olen minä? näytti hän sanovan. Ja mitä hirviötä minä pitelen kiinni? Mitä meillä on tekemistä toistemme kanssa?

Mutta hänen kunnianhimonsa oli herännyt nimipäiväkutsuissa, hänen kohtalonsa oli pukeutunut tähän kauhistavaan muotoon.

Pojilta saimme tarkempia tietoja. Eläin oli tuotu höyrylaivalta; tie oli tavallisissakin oloissa pitkä ja vaivalloinen, kulkien pitkin rämeitä ja kallioita ja seuranhaluisten eläinten ohitse. Jotenkuten oli kuitenkin päästy portaalle asti. Siinä näytti elukka luulevan, että oli kyseessä laivaannousu ja uusi matka. Siihen se ei tahtonut suostua, vaan kääntyi oikeaan ja kulki pitkin rantaa lauttauspaikalle asti. Lopun tiesimme. Heitä harmitti koko juttu, ja he olivat luultavasti toruneet isäänsä joka kerta kun tämä virkistys oli mahdollinen. Nyt hiukan keventyneinä he työnsivät kiharat silmiltään ja pitivät kaikkea hauskana, kunhan ensin vain keksittäisiin mihin piti ryhtyä. He saivat kuulla, että oli vielä toinenkin kahluupaikka, salmen toisessa päässä, ja se heitä lohdutti, varsinkin kun kastumisesta ei enää ollut haittaa.

Pikku ukko tuli aivan liikuttavan iloiseksi. Hän risti kätensä vakuuttaen, ettei ikinä unhota meitä. Jos me vielä lisäisimme hyvyyttämme ja näyttäisimme kahluupaikan, niin hän aina muistaisi meitä.

Vaikkei meillä siis ollut paljon hyötyä siitä, olimmeko vähemmän tai enemmän palvelevaisia, valitsimme kuitenkin jälkimäisen. Me pojat otimme ilolla siihen osaa, sillä seikkailu levitti siten meihinkin hohdettaan.

Lyhty jätettiin kotiin, sillä pilvet soluivat syrjään antaen hiukan kuunvaloa; matka onnistui hyvin puutarhan ja haan kautta. Härkä ei ajatellut mitään, ei tahtonut mitään; sillä oli ollut yksi päähänpisto, ja sen se oli voitokkaasti ajanut perille. Se oli sille kylliksi.

Ukko tuli rohkaistuksi uudesta seurasta. Hän puhui tulevaisuudesta.

— Tämä on voimakas eläin, ekstra priima lajia, sanoi hän tyytyväisenä, aivan kuin se olisi hänelle tähänkin asti tuottanut pelkkää iloa, — leveäselkäinen, kiiltävä ja lihava, oikein kkkk! — Hän eli nähtävästi entisen rauhallisen ammattinsa muistoissa. — Saadaan nähdä, kuinka kaikki muuttuu hyväksi, kun on sitä saatu pitää muutama vuosi. Navetta käy kyllä pieneksi, mutta omista puista rakentaessa ei sen isontaminen tule kovin kalliiksi. Hän oli ihan oikeassa — mies tarkoitti nähtävästi tuota vakavaa herraa —; kun maanviljelys on huonossa kunnossa, ei mistään ole apua. Ei se pelkää vettä, tuo veitikka — tämä tarkoitti härkää — ei se pelkää mitään — hoi, menetkö siitä!

Väliin häntä värisytti vilu, niin että sääliksi kävi.

Tulimme niitylle. Siellä oli vaarallisempaa. Saaren karja kävi siellä laitumella, ja sillä oli sonnikin joukossaan. Mutta nyt ne nukkuivat tai makasivat metsänrajassa, ja me näimme vain niiden suuret ruumiit liikkumattomina tai kääntelehtivinä, melkein sulautuneina kiiltävien puitten varjoon. Maa oli pehmeä, ilma raikas; eläin kulki hitaasti ja arvokkaasti välillämme ja käänsi ylpeästi päätään, vaikka kuinka olisi vastustettu, hengitti pitkin siemauksin ja päristeli.

Oli jotain komeaa yöntunnelmassa, jotain vierasta ja hurjaa.

Sitten kuljettiin vielä kappale hakaa, sitten hankalaa polkua erään kallion taitse, ja sitten oltiin perillä. Vastakkaiselle selälle johtava salmi oli siellä pitkä ja kapea kuin joki; sitä piti kulkea veneellä. Molemmat saaret olivat kasvamaisillaan yhteen maan hiljaisen kohoamisen tähden, ja nyt siellä tuskin on ollenkaan enää vettä. Mutta siihen aikaan sitä oli vielä noin kyynärän tai parin syvyydeltä, ja siinä tuntui välistä pieni virran viri. Meidän kohdaltamme oli ranta äkkijyrkkä ja sentähden vaikea eläimen astua. Pidettiin parempana suupuolta, joka oli leveämpi.

Pikku ukkoa karmi, kun täytyi taas lähteä kylmyyttään virkistämään, mutta vastuunalaista paikkaansa turparenkaan luona hän ei tahtonut jättää, eikä kukaan siihen ikävöinytkään. Hänen hilpeytensä oli haihtunut, ja yritys tuntui hyvin vakavalta.

Vesi näytti tavattoman mustalta ja jäiseltä kuunkimalteen molemmilla puolin olevassa varjossa.

— Totta kai minä pohjaan ulottunen ainakin? kysyi hän. En ole enää kovin pitkä, ha-ha. Hoi, poika!

Ei siinä mitään vaaraa ollut, kun pysytteli oikealla. Ulompana oli syvää, mutta eihän sinne ollut asiaa.

— He-herra Jumala, eihän meillä ollut mitään asiaa tällekään puolen. Tuohan se vaiv… Mutta eiköhän se nyt ymmärtäne, että kohta ollaan kotona?

Emme tienneet, ymmärsikö härkä vai eikö, sillä se näytti ajattelevan muuta. Sen hitaissa aivoissa näytti vasta nyt selvinneen vaikutelmat niityltä ja seurasta siellä. Se kääntyi sinnepäin, pudisteli itseään ja päristeli ja tahtoi kääntyä takaisin.

Nyt ei saanut hukata tähänastista voittoa. Kaikki hyökkäsivät täydellä voimalla sen kimppuun vetäen ja lyöden. Pikku ukko seisoi jo vedessä puolisääreen, hampaat kalisevina kiskoen nuorasta. Kuului molskinaa ja loiskutusta, eläköön, siinä meni koko joukko!

En oikeastaan nähnyt, mitä sitten tapahtui. Syntyi sellainen meteli ja mustien varjojen tanssi, ettei voinut selvästi nähdä mitään. Näki vain kuinka eläimen suuri ruumis suuntausi suoraan vasemmalle, mihin sen ei olisi pitänyt, juoksi niin pitkälle kuin pohjasi ja rupesi sitten uimaan kadoten pimeyteen, sillä pilvet peittivät taas valon. Se näytti aikovan saavuttaa niittyrannan, kahlata maihin ja ottaa valtakuntansa haltuunsa ja taistella veriin asti, jos tarvis tuli. Olisi ollut komea näky, kun tuo vettävaluva kummitus olisi noussut syvyydestä ja puhkuen ja vahvoja jäseniään oikoen ammahtanut taisteluvaatimuksensa yön hiljaisuuteen. Me aioimme juosta takaisin sitä näkemään.

Mutta pian saimme muuta ajateltavaa. Kaksi olentoa nousi häpeissään ja kiroillen kylvystä; kolmatta ei näkynyt. Hämmästys puhkesi ensin leikilliseen kysymykseen: Mihin hittoon ukko meni? Hän pitää kai kiinni vielä! Tännepäin, isä! Sitten äkkiä, tullen levottomaksi: Isä, missä isä on? Heitä toki irti ja tule tänne!

Vastausta ei kuulunut. Eläimen jalat koskivat johonkin kovaan, lipesivät ja yrittivät uudelleen avuttoman haparoivin liikkein. Se koki nähtävästi päästä kalliolle, jonka taitse olimme kulkeneet, mutta sen oli mahdoton onnistua. Sen alla oli syvää ja äkkijyrkkää, siinä ei ihminenkään voinut päästä maihin. Ja samassa unohtui kaikki muu paitsi sitä, että yksi meistä, se joka vähimmin voi pelastua hengenvaarasta, kamppaili meistä kappaleen matkan päässä, mutta pimeys peitti hänet, niin ettemme voineet edes nähdä hänen kamppailuaan. Neuvoteltiin nopeasti. Isäntä juoksi kotiin noutamaan venettä, meidän piti ottaa valkea nähdäksemme, voimmeko auttaa millään tavalla. Mutta tulitikkulaatikot olivat märät molemmilla pojilla, tikku toisensa perästä katkesi. Kesti jonkun aikaa ennenkuin älysimme, että toista laatikkoa ympäröi kotelo, joka oli suojellut sen syrjiä, joten siinä oli suurempi menestymisen mahdollisuus. Tuskaisina odotimme joka koetta, joka epäonnistui, sitten saimme pieniä sinertäviä liekkejä, jotka heti sammuivat, sitten sytytimme laatikon, joka teki samoin, vihdoin jäi pieni liekki. Ensi hetkessä aioimme valaista yötä tällä toivomme pienellä liekillä, mutta pian keksimme keinon. Vapisevin sormin haalimme kokoon kuivimpia lehtiä ja oksia mitä löysimme; vihdoin saimme pienen tulen. Hämärä näköpiirimme suureni suurenemistaan, ja me tuijotimme veteen kauhun suurentamin silmiin. Nyt pelkäsimme kaikkea, yötä, merta, päämme päällä huojuvia puita, takanamme olevia pensaikkoja ja varjoja. Jotain uutta oli tunkeutunut kylmään, suhisevaan viimaan, ehkä ihmissielu, joka oli kuplana noussut pohjasta ja nyt kierteli meitä ja tultamme, ainoata turvaamme. Kosteasta puusta nouseva savu hulmuili omituisesti muodostaen kummallisen pelottavia kuvia. Vedenpinnassa ei näkynyt mitään, se näytti yhä kiiltävämmältä ja tummemmalta, kuta punaisempana rovio leimusi. Siinä vallinneen liikunnon tuottamat kierteet olivat jo kuolleet rantaan.

Veneestä, joka sitten tuli, ei ollut sen enempää apua. Härkä ja pikku ukko olivat molemmat menneet lepoonsa, — ei, eläimellähän ei ollut minne mennä, sen elämä oli siis kerrassaan loppunut. Siinä oli jotain rauhoittunutta. He olivat tappaneet toisensa. Hukkuva mies oli vetänyt eläimen turvan veden pinnan alle; itse hän oli kai sotkeutunut nuoraan.

Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin sammuttaa tuli ja erota. Naarauksista ei ollut hyötyä yöllä, sillä virta oli jo voinut kuljettaa ruumiit kauas. Nopeasti kului kotimatka, kukaan ei puhunut sanaakaan eikä uskaltanut katsoa taakseen. Yöllä näimme pahoja unia, sekavan eriskummaisia ja kauhistavia, jommoisia unetar helposti punoo kokoon.

Aamulla noustuani lähdin tiedustelumatkalle, ja silloin oli kaikki jo nähtävänä. Ruumiit oli löydetty aivan meidän rannasta ja vedetty juuri ylös, vaikkei vielä erotettu toisistaan. Pieni laiha ukko makasi kivillä, nuora kiedottuna käsien ja kaulan ympärille. Eläimellä, joka oli liian raskas vetää ylös, oli takaruumis vielä vedessä. Se näytti suunnattoman suurelta veltossa, paisuneessa liikkumattomuudessaan, maha veden pullistamana, nahka vettävaluvana, sinertävänä mustimmista paikoin, pää kömpelönä ja hurjana suurine, verestävine, sokeine silmineen ja paksuine, voimattomine sarvineen. Omituisena vastakohtana oli sen vieressä pieni ihminen, jonka kasvot olivat jo keltaiset ja kuivat, ja joka makasi siinä avuttoman lapsellisen näköisenä, mutta kuitenkin rauhallisena. Nyt ei olisi kovempikaan silmä kuin meidän voinut huomata minkäänlaista naurettavuutta, joka ukkoa aina elämässä seurasi syyttä, kuten tavallisesti. Ei siinä ilmennyt mitään kauheaakaan. Siinä oli vain jotain haikean epätoivoista. Kuolema, tuo töykeä, hurja kummitus, oli temmannut hänet keskeltä hänen toiveitaan ja suunnitelmiaan; me tuijotimme tuijottamistamme noihin vainajiin emmekä ymmärtäneet mitään, ja meidän tuli sääli kaikkea, kuolemaakin.