HÄÄILTA
Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä
Kirj.
PETER NANSEN
Suomennos
Haminassa, Kirjapaino- ja Sanomalehti-O.-Y, 1906.
Alfred Lagerbom'in kustannuksella.
HENKILÖT.
Johan, | Morsiuspari. Klara, | Maria, heidän palvelijansa.
Uusi, kauniisti sisustettu huone, runsaasti kynttilöillä ja lampuilla valaistu. Kaikkialla kukkia. Nurkassa kasa tavaroita. Perällä ovi. Kaksi ovea oikealla, kaksi vasemmalla.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
(Palvelija avaa peräoven. Morsiuspari tulee sisään päällysvaatteet yllä.)
Johan (palvelijalle.) Kiitos — nyt voitte rauhassa mennä nukkumaan.
Palvelija (ovella.) Eikö rouva ehkä halua jotakin?
Klara. En, kiitos vaan.
Palvelija. Eikö herra ja rouva halua juoda lasia teetä?
Johan. Emme — emme huoli teetä. Saatte vaan mennä.
Palvelija. Siellä vesi kyllä jo kiehuu.
Johan. Kiehukoon vaikka helvet—
Klara. Hm!
Johan. Kiitos vaan, älkää nyt meidän tähtemme mitään vaivaa nähkö.
Palvelija. Enkö siis millään tavalla voi olla herrasväelle avuksi?
Johan. Ette.
Palvelija. Toivotan sitte vaan herralle ja rouvalle hyvää yötä.
Johan. Hyvää yötä.
Klara. Hyvää yötä, ystäväni.
(Palvelija menee.)
TOINEN KOHTAUS.
Klara. Johan. Ovat ottaneet päällysvaatteet yltään. Näyttämön etupuolella.
Klara. Luuletko että se oli oikeen?
Johan. Mikä sitte?
Klara. Kieltäytyä teetä juomasta. Mitähän hän mahtaa ajatella?
Johan. Mitäkö hän ajattelee! Että me mieluummin tahdomme viettää rauhassa ensimäisen iltamme uudessa kodissamme, jota sinä et vielä edes kunnolleen ole nähnytkään.
Klara (Tarkastaa ympäri.) Niin, voi sinua kuitenkin, miten juhlallista täällä onkin. Hänhän täällä kaikki on järjestänyt. Mahtaa varmaan olla aika taitava palvelija.
Johan. Varmaan, sillä äitisihän hänet on valinnut ja sehän on juuri hänen erikoisalansa.
Klara. Mitä sinä, oma ystäväni, oikeen tarkoitat? Oletko vihoissasi?
Johan. Äitillesikö — eihän toki, ei semmoinen juolahtaisi mieleenikään!
Klara. Sen saisitkin jättää tekemättä, taikka juoksen minä tieheni hetipaikalla.
Johan (tarttuu häneen.) Ei… En tunne ainoatakaan niin oivallista vaimoa kuin sinun äitisi on.
Klara. Niin, eipä löydy yhtään toista ihmistä, joka minua niin olisi hellinyt kuin hän. Niin että pidä vaan varasi, ett'en rupea katumaan kauppojani, kun sinun kanssasi naimisiin menin! — — Äitihän se tietysti palvelijan on teetäkin käskenyt meille keittämään. Hän ei voisi nukkua rauhassa, jos hänen pitäisi ajatella että minun täytyisi olla ilman iltateetäni ja ilman leivoksia.
Johan. Ja nyt täytyy sinun tyytyä vaan minuun.
(Tahtoo suudella häntä.)
Klara (vetäytyy kauemmas.) Ei, ei! älä suutele minua. (Katsoo häneen.) Minä en uskalla.
Johan (tavoittaa häntä.) Etkö uskalla suudella minua? Sehän on vallan uutta!
Klara (katsoo olkansa takaa.) Niin ennen kyllä — kun olimme kihloissa. Mutta nyt…
Johan (koettaa ottaa häntä kiinni.) Nythän sinun pitäisi suudella minua monta kertaa useammin.
Klara (torjuen.) Ei, mene tiehesi — Minä en uskalla. En tunne sinua. Olet niin kovin veitikan näköinen.
Johan (kuten ennenkin.) Ja sinä olet niin kovin kaunis. — Klara, pelkäätkö minua?
Klara. En, en, seiso paikallasi. Aivan rauhassa. (Tarkastaa häntä.) Minun täytyy tottua sinuun… (Johan tahtoo ottaa hänet kiini.) Jos vaan sormellasikaan kosket minuun, niin huudan!… (katsoo häneen silmiään räpäyttämättä.) Noin, hymyileppäs noin!… Kas, miten kultainen oletkaan! (menee hänen luokseen.) Suutele minua nyt!
Johan (vetää hänet lähelleen.) Oma, suloinen vaimoni!… Tule tänne istumaan.
(Istuutuvat sohvaan.)
Klara (vähäisen vaitiolon jälkeen.) Nyt ne toiset siellä tanssivat…
Johan. Ja äitisi itkee!
Klara (varoittaen.) Johan!
Johan. Min, mutta tiedätkös mitä hän minulle sanoi suudellessaan hyvästiä heittäessä vaunun luona.
Klara. Kai hän sanoi, että olisit hyvä minulle; ett'et koskaan minua pilkkaisi, etkä mieltäni pahoittaisi.
Johan. Hän sanoi: "Oma onneton lapsiraukkani!" Tuo onneton lapsiraukka olit sinä ja minä syyllinen. Anopeilla on todellakin omituinen tapa osoittaa ystävyyttään tytärtensä miehille!
Klara. Mutta eipä mahtanekaan heistä hauskaa olla uskoa sievät, herttaiset tyttärensä sellaisten inhoittavien olentojen käsiin, kuin miehet yleensä ovat!
Johan. Olenko minä niin inhoittava?
Klara. Et, sinä olet sangen rakastettava.
(Hetkisen, vaitiolo.)
Johan. Miten suloista onkaan istua näin — kun koko talossa valitsee täydellinen hiljaisuus, eikä kenkään häiritse, oma, rakas Klarani — me kaksi vaan, eikä ketään muita…
KOLMAS KOHTAUS.
Palvelija (perältä. Rouva ja herra siirtyvät kiiruusti kauemmas toisistaan.)
Johan. No, — mut—
Palvelija. Pyydän anteeksi rouvalta ja herralta, mutta minulla oli jotain sanottavaa rouvalle.
Klara. Niinkö, no mitä sitte, ystäväni?
Palvelija. Sitä vaan, että rouva sanoi, ett'en menisi nukkumaan, ennenkuin olen tuonut herralle ja rouvalle kupin teetä.
Johan. Kuka rouva?
Palvelija. Rouvan äiti.
Johan. Mitä hiidessä te siitä välitätte mitä hän sanoi!
Klara (ankarasti miehelleen.) Johan — et ajattele mitä sanot (palvelijalle ystävällisesti.) Vai käski äitini teidän toimittamaan meille teetä. Teette vallan oikeen, kun pidätte mielessänne, mitä äitini on teille sanonut. Kaunista kuulla, että olette noin tunnollinen velvollisuuksienne täyttämisessä. Mutta emme kumpikaan, ei mieheni enkä minä halua nyt juoda teetä ja kellokin on jo niin paljon että voitte kiirehtiä vaan nukkumaan.
Johan. Niin, ja jos te sitte voisitte olla ystävällinen —
Klara (kuiskaten miehelleen). Etkö jättäisi minun tehtäväkseni antaa palvelijalle määräyksiä. Saatte siis vaan mennä rauhassa; mutta tahdon sanoa, että panen suuren arvon siihen että tarkoin noudatatte niitä ohjeita joita äitini on teille antanut.
Palvelija. Kiitoksia vaan, hyvä rouva. Mutta minä olen hyvin herkkäuninen, niin että jos jotakin tarvitsette, niin — —
Klara. Emme tarvitse, menkää vaan rauhassa nukkumaan. Emme niin mitään.
Palvelija. Pyydän vaan siis anteeksi ja toivotan rouvalle ja herralle hyvää yötä.
Klara (ystävällisesti,) Hyvää yötä.
Johan (kärttyisesti.) Hyvää yötä.
Palvelija (ovella.) Hyvää yötä.
NELJÄS KOHTAUS.
Klara. Johan.
Johan (kulkee edes takaisin lattialla.) Sepä vasta mallikelpoinen palvelija on.
Klara (sohvalla.) Niin, minustakin tuntuu kuin olisi hän oikeen kelpo palvelija.
Johan (kääntyy Klaaraan.) Hänestä saamme varmaan paljon iloa.
Klara. Eihän palvelijoita huvin vuoksi pidetäkään vaan hyödyn.
Johan. Hän on ainakin alkanut oivallisella tavalla.
Klara (ivallisesti.) Mitä sinä tarkoitat?
Johan. Tarkoitan, että hän käyttäytyy hiivatin sopimattomasti.
Klara (kuten ennenkin.) Minua hän ei häiritse.
Johan. Tahdotko sillä sanoa, ett'et välitä olla minun kanssani kahden?
Klara. En suinkaan. Mutta minulla ei ole mitään erityistä syytä tahtoa olla sinun kanssasi kahden juuri nyt.
Johan. Minun mielestäni siinä on syytä kyllä että nyt on hääiltamme.
Klara, (viattomasti.) Onko silloin tapana olla kahden?
Johan (kärsimättömästi, pilkallisesti.) Luulisipa melkein että olet eilispäivän lapsi!
Klara (hymyillen leikillisesti.) Ei, mutta tänään olen mennyt naimisiin. Ja se tapahtuu ensikerran, joten minulla ei ole kokemusta asiassa.
Johan (seisattuu hänen eteensä.) Klara, miksi sinä kiusaat minua?
Klara (hymyillen.) Enhän minä sinua kiusaa.
Johan. Kyllä. Sinä kiusaat minua… Ennen olit niin hyvä ja herttainen, ja nyt… nyt olet kylmä ja välinpitämätön.
Klara. Olet niin kiihoittunut, Johan. Olet todellakin mahdoton. Hyppäät paikoiltasi ja käyt sietämättömäksi vaan sen vuoksi että tuo syytön piika parka sattui tulemaan sisään jotakin tiedustelemaan… Unohdat itsesi niin kokonaan että et ainoastaan (vakavasti) puhele hänelle äidistäni (arvokkaisuudella) lievemmin sanottuna sopimattomalla tavalla vaan melkein olet häväistä minutkin hänen silmissään.
Johan. Häväistäkö sinut? Mitä tarkoitat?
Klara. Tarkoitan että suuttumuksesi siitä, että palvelija tänne tuli, mahtoi antaa hänelle varsin sopimattoman käsityksen siitä, mitä täällä tapahtuu.
Johan. Ah — ei hän kai liene sellainen pöllö, ett'ei käsittäisi että vasta naineet mieluimmin ovat kahdenkesken.
Klara (ylhäisesti.) Niin, mutta minä en tahdo, että hän luulee minun mieluimmin tahtovan olla sinun kanssasi kahden. Minusta se on sangen sopimatonta.
Johan. Vai niin, nyt kun olet mennyt kanssani naimisiin —
Klara. Kuka sinulle on sanonut, että olen mennyt naimisiin kanssasi saadakseni olla kahdenkesken? Kuka takaa ett'en ole mennyt naimisiin juuri sadakseni olla niin monen seurassa kuin mahdollista!
Johan. Sitte sinun ei olisi pitänyt naimisiin mennäkään.
Klara. Miks'ei? Kun minua kerran halutti.
Johan. Sehän oli suosiollisesti menetelty minua kohtaan.
(Vaitioloa. Rouva sohvassa. Herra tuolilla hyvän matkan päässä.)
Johan. Klara.
Klara. No?
Johan (siirtyy yhtä tuolia lähemmäksi.) Onko tämä tämmöinen sinusta hauskaa?
Klara. Ei.
(Vaitioloa.)
Johan (siirtyy taaskin lähemmälle tuolille.) Klara?
Klara. No?
Johan (istuutuu sohvaan.) Ei tässä kannata ruveta puhumaan siitä kenen syy on.
Klara (vakuutettuna.) Kyllä. Syy on sinussa.
Johan (hymyillen.) Sinusta ei tunnu ollenkaan siltä kuin olisi sinussakin syytä.
Klara (päättävästi mutta miellyttävästi.) Ei.
Johan. No, niin niin. Sanotaan sitte että syy on minun.
Klara. Ei, emme me sitä vaan sano me ajattelemme niin myöskin.
Johan (hellästi ottaa häntä vyötäisistä.) No, me ajattelemme siis että syy on kokonaan, aivan kokonaan (hymyilee) minun.
Klara (varovaisesti.) Ei. Annas kun katson sinua… En saata kärsiä että sinä hymyilet.
Johan. Nyt olen vakava kuin raamattu.
Klara. Ei, näen että hymyilet sittenkin salavihkaa. On sangen epähienoa tehdä pilkkaa omasta vaimostaan.
Johan. Sitä en teekään. Ajattelen vaan pahantekijää — tuota ainoaa syyllistä, meidän sukkelaa kotitonttuamme.
Klara. Joka nyt uinuu viattoman unta.
Johan (aivan lähellä Klaaraa, kuiskaten.) Niin, kello on jo paljon.
Klara (hämillään.) Sinä varmaan olet uninen?
Johan. Näytänkö sinusta siltä?
Klara (entiseen tapaansa.) Nostapas minua, sinä (ojentaa kätensä Johania vastaan.) Tahdon nähdä asuntoamme.
Johan (Nousee, nostaa vaimoaan.) Taidat itse olla väsynyt… sinussa on koko nostaminen.
Klara (ojentuen suoraksi.) Olen vaan hiukan uuvuksissa.
(Ottaa miestään käsivarresta.)
Johan. Avaammeko matkalaukkumme tänä iltana?
Klara. Emme, jätetään se huomiseen. Tänään katselemme vaan asuntoamme, — katselemme millaisessa ympäristössä tulemme elelemään (kävelevät ympäri.) Tämä on arkihuoneemme siis?
Johan. Niin, ja samalla vastaanottohuone. Avoinna kaikille tuulille ja talon ystäville.
Klara. Hyvin hieno, oikein sievä. Hiukan jäykkä. Minä pidän siitä että huonekalut ovat hiukan vinossa — pannaanpas tuolia hiukan sikin sokin.
Johan. Ei — arkihuoneessa pitää olla arvokkaan näköistä. Siellä on oleva vierasten lintujen lepopuu.
Klara (selkä yleisöön päin.) Mennään sitte tänne vasemmalle.
Johan (vetää häntä mukaansa.) Ei ensin oikealle.
(Ottaa kynttilän soittokoneelta ja avaa oven oikealle.)
Klara (puristautuu likemmä miehensä käsivartta.) Ruokasaliko? Huu, huu. Onpa täällä kylmä.
Johan. Oletko koskaan kuullut, että ruokasali pidetään lämpimänä? — Kuten näet, on kaikki sopivassa moitteettomassa järjestyksessä. Istuimia 12 ja kun on perhe-ilta ja hyviä ystäviä vieraina, joten ei tarvitse pelätä, vaikka vähän toistensa polviakin hankaisivat niin on paikkoja viidelletoistakin.
Klara. Me emme koskaan muita vieraita tahdokaan kuin hyviä ystäviä.
Johan (suutelee häntä.) Mieluimmin emme huoli ketään.
Klara. Mennään eteenpäin.
Johan (avaa oven oikealla perällä.) Tässä on minun huoneeni — kaikessa yksinkertaisuudessa. Ovi ruokasaliin ja oma uloskäytävä.
Klara (päättävästi.) Siitä minä en pidä.
Johan. Huoneestako?
Klara. Ei, vaan omasta sisäänkäytävästä. Se ei sovi aviomiehelle.
Johan. Eikö näinkään mallikelpoiselle aviomiehelle.
Klara. Mitä vielä!… Ei, sen oven minä suljen. Sinä voit kyllä kulkea yhteisestä käytävästä.
Johan. Minusta ei se ole yhtä mukavaa — vierastenkaan vuoksi.
Klara. Ah — selitämme heille, että ovi on sulettu kylmän tähden. Aviomiehethän aina sairastavat jäsenkolotusta. Niin — mennään sitte tänne vasemmalle, ystäväni.
Johan (vie hänet peräovelle vasemmalla.) Ensin pikku suukkonen! (Suutelee.) Ja nyt aukasemme oven rouvan huoneesen.
Klara. Voi, miten ihastuttavan herttaista.
Johan. Kaikki sinistä, sellaista iloista, kuin toivon sinun hallituksesikin tulevan olemaan. Sinistä, kuin pienet kätösesi (silittää Klaaran kättä joka on hänen käsivarrellaan.) — kun kynnet ovat piilossa.
Klara. Mutta ne eivät tule koskaan todenteolla näkyviin, joll'et sinä siihen pakoita… (Osoittaa viimeistä ovea hiukan hämillään.) Entä tuo ovi tuolla, Johan?
Johan (vie hänet sinne.) Kaikkein pyhimpään (avaa oven.) johon vaan sinä ja minä saamme astua.
Klara (kurkistaa uteliaana.) Siellä on niin pimeä — sinä pidät kynttilää pahasti kädessäsi.
Johan (ottaa häntä vyötäisistä.) Tule, mennään sisälle ja sytytetään siellä kynttilät… (Kuiskaa.) Oma, pikku vaimoni!
Klara (katsoo häneen; kuiskaten.) Johan! Minä rakastan sinua.
(Johan tahtoo viedä hänet sisään huoneesen.)
VIIDES KOHTAUS.
(Silloin juuri avaa palvelija peräoven auki. Puolisot hypähtävät erilleen; rouva hiukan parkaisten.)
Palvelija. Pyydän tuhannesti anteeksi.
Johan. Eihän mitä — mitäpä syytä tässä olisi. (Klaralle.) Sanoinko nyt niinkuin piti?
Palvelija (katsoo vuoroin toiseen ja toiseen.) Tulin ehkä sopimattomaan aikaan?
Johan. Ei suinkaan, ystäväni. (Klaralle.) Enkös ole sukkela? (palvelijalle.) Mitä te sitte tahdotte?
Palvelija. Ei muuta kuin —
Johan (Klaaralle.) Nyt sen kuulet. Ei muuta kuin… (palvelijalle.) Mutta sittehän ei taida olla oikeastaan mitään asiaa.
Palvelija. Sitä vaan että minulle juohtui mieleen, että rouva…
Klara (ylhäisesti.) Mikä rouva?
Palvelija. Rouvan äiti.
Klara (harmistuneesti.) Ei teidän tarvitse välittää kenenkään muiden käskystä kuin minun.
Johan (nykäisee häntä hameesta, kuiskaa.) Klara muista että on puhe äidistäsi! (Palvelijalle.) No niin, mitä aijotte sanoa anopistani?
Palvelija. Niin sitä, että vanha rouva sanoi, että nuoren rouvan ei pitäisi mennä nukkumaan ennenkuin on juonut kupin teetä, sillä siihen on rouva aina kodissaan tottunut. Ja juuri kun jo seisoin riisuutumassa, muistin että olin sen aivan unohtanut ja että rouva oli varoittanut ett'en suinkaan unohtaisi mitään hänen neuvojaan, ja senvuoksi hyppäsin tänne kysymään eikö rouvasta kuitenkin olisi parasta juoda kuppi teetä.
Klara (entisellä tavallaan.) Mutta enkö sanonut teille, ett'en huoli teetä?
Palvelija. Kyllä, mutta minä ajattelin —
Klara (suuttuneena.) Teidän ei tarvitse ensinkään ajatella.
Johan (hiljaa vaimolleen.) Sinä kiihoitut Klara! (palvelijalle, ystävällisesti mutta päättävästi.) Nyt olette varmaan käsittäneet, ett'emme tahdo teitä vaivata teen laittamisella. Ei rouva enkä minäkään tarvitse mitään. Kiitämme teitä huolenpidostanne, ja pyydämme teitä vaan tekemään meille sen palveluksen, että käytte nukkumaan.
Palvelija. Kyllä, jos herra ja rouva vaan ei mitään tahdo…
Klara (lyhyesti.) Me tahdomme että te nyt menette.
Palvelija. Rouvasta siis ehkä on turhaa antaa veden enää kauempaa kiehua…?
Klara (Johanille.) Kuuletko se kiehuu yhä?
Johan (palvelijalle.) Voitte aivan ilman omantunnon vaivoja ottaa sen pois kiehumasta.
Palvelija. Hyvä, rouva siis ehkä antaa minun mennä nukkumaan.
Klara (pilkallisesti.) Kyllä, sangen kernaasti.
Johan. Niin, ja kiitos nyt vaan tästä illasta, pikku ystävä! — Mikä teidän nimenne muuten on, näppärä tyttönen?
Palvelija. Maria minun nimeni oikeastaan on, mutta edellisessä paikassani sanottiin minua Stiinaksi, sillä rouvan nimi oli siellä myöskin Maria, niin että jos herra ja rouva suvaitsee…
Johan. Ei, kutsumme sinua vaan sillä nimellä, joksi olet ristitty… Hyvää yötä Maria.
Palvelija (ovella.) Hyvää yötä herra. Hyvää yötä, rouva.
Klara (kärttyisenä.) Hyvää yötä.
(Palvelija menee.)
KUUDES KOHTAUS.
Klara. Johan.
Johan (hymyillee.)
Klara (istuutuu tuolille edessä.) Mille sinä hymyilet?
Johan (hymyilee.) Hän on kerrassaan huvittava olento.
Klara. Minua hän aivan inhoittaa.
Johan. Eikös tämä sinustakin ole naurettavaa?
Klara. Minusta tämä, suoraan sanoen, on kerrassaan hermostuttavaa.
Johan. Sen voi sinusta kyllä huomata… Hyvänen aika, Klara, (istuutuu hänen viereensä) koetetaanpas nyt, koska on hääiltamme, katsoa asioita hiukan naurettavaltakin puolelta. Ennen olin minä kärttyinen… pikku Klara ole sinä parempi kuin minä… (Klara yhä vaikenee, katsoo toisaalle.) Tule, mennään katsomaan kaikkein pyhimpäämme… Ethän äsken ennättänyt sitä nähdäkään.
Klara (katsoen yhä toisaalle.) Ei, minä en tahto tulla.
Johan. Tahdotko sitte jäädä tähän istumaan koko ajaksi!
Klara (kuten ennen.) En minä tiedä itsekään mitä tahdon. (Peittää kasvonsa käsiinsä.) Olen niin onneton.
Johan (hellästi.) Sinähän vallan itket, Klara. (Klara nyyhkyttää.) Ei, et sinä saa itkeä, kuuletko.
Klara (itku kurkussa.) Ah, varmaan olen kovin vastenmielinen olento! Tiedän sen kyllä itsekin! Mutta (hymyilee miehelleen) en minä sille mitään voi.
Johan (kuten ennenkin.) Sinä et ole ensinkään epämiellyttävä —
Klara. Olenhan! — Sinä olet väsynyt minuun ja sen voin vallan hyvin käsittää.
Johan. No mutta, pikku Klarani!
Klara. Eikä suinkaan hauska lienekään saada näin kärsimätöntä vaimoa… Mutta olin niin hermostunut… ja sitte tuli tuo piian pöllö ja vei luonnon multa kokonaan… Ah, koko päivän olen ollut sellainen, että yhdellä sanalla minut olisi itkemään saanut… En ole ollut oma itseni… Oletko vihainen minulle, Johan?
Johan. Enhän toki. Kuinka voit sellaista uskoa! Ymmärränhän tuon kaiken niin hyvin!
Klara (hymyillen, hiukan nolona.) Ja sitte tulen minä vielä niin rumaksi kun itken — —
Johan. Sinä olet aina soma, aina kaunis. Et ole koskaan ollut kauniimpi.
Klara (nousee seisomaan, Johan pitää häntä kädestä.) Ei, tiedätkös mitä, Johan! Tämä on jo liian hullusti. Niin tyhmä en sentään ole, että voisit minulle sellaista uskotella… Onko sinulla peiliä?
Johan (noutaa pöydältä pienen käsipeliin.) Ole hyvä.
Klara (katsoo peiliin; osoittaa kuvaansa sormellaan; Johan seisoo hänen takanaan.) Suvaitsetko olla hyvä ja katsoa! Moista pöllön kuvaa! (Hieroo silmiään; hymyilee.) No!
Johan. Tapahtuihan siinä nyt koko muutos parempaan päin. Miten herttaista on taas nähdä sinua oikeen hyvällä tuulella.
Klara. Pidätkö minusta tällaisena? Mutta oikein paljon, ei vaan noin hyvin, hyvin pikkuisen?
Johan. Minä rakastan sinua!
Klara (rakkaasti.) Silloinkin kun olen kärttyinen… silloinkin kuin olen vallan mahdoton?
Johan. Aina ja aina yhtä paljon!
Klara (reippaasti.) Ja nyt emme enää ajattele Maria… vai Stiinako eli mikä hänen nimensä olikaan?
Johan. Maria se oli. Luuletko sinä hänen nyt menneen nukkumaa?
Klara (istuutuu.) Kuules! On se ihminen kuitenkin ihan sietämätön! Tulee rynnäten kuin mikäkin pahahenki.
Johan (istuutuu hänen luokseen.) Hän on koko kummitus.
Klara. Sanon sinulle — minua aivan peloittaa!
Johan. Ettäkö hän saa aikaan tulen taikka veden vaaran?
Klara. Ei, mutta että hän varmasti jossain oven takana kurkistelee!
Johan. Luuletko?
Klara (kuuntelee ovella.) Hs! Kuuletko? Eikös joku kävellyt siellä?
Johan. Usko pois, hän juo siellä itse teensä.
Klara (nousee.) Odota hiukan. Katson ovelta. Tuollaiseen vieraasen ihmiseen ei koskaan voi luottaa!
(Menee ovelle.)
Johan (istuen.) Pidä varasi, ett'ei hän syö sinua!
Klara (kääntyy häneen.) Tule sinäkin. En minä uskalla yksin! (Hiipivät yhdessä varpaillaan ovelle. Rouva edellä. Ovella seisattuvat he hetkeksi kuuntelemaan.)
Klara. Onko siellä ketä?
Johan. Minusta tuntuu kuin siellä joku liikkuisi.
Klara. Huu, haa!… Rohkeutta vaan, Johan!… Yks' kaks' kolm' ja sitte me sanomme: bom!
Johan (hiljaa, vitkalleen.) Yy-ks!
Klara (niinkuin Johankin.) Ka-ks!
Johan (reippaasti.) Kolm!
Molemmat (rouvan työntäessä ovea auki.) Bom!!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Palvelija ovella teetarjottimen kanssa. Hetkinen äänetöntä näyttelemistä.
Palvelija (tulee eteen.) Hyvä Jumala kuinka herra ja rouva minua peloittivat. Olin vähällä pudottaa teetarjottimen.
Klara ja Johan (huudahtaen.) Teenkö!
(Katsovat hymyillen toisiinsa.)
Palvelija (asettaa tarjottimen pöydälle.) Niin, älkää suuttuko, rouva. Mutta kun tulin kyökkiin, kiehui vesi niin kauniisti! Ja silloin ajattelin että olisi kerrassaan synti, jos rouva ei saisi sitä, mihin kerran oli tottunut kotona ollessaan. Ja eihän siitä minulle mitään sanottavaa haittaa ollut, kun kaikki kuitenkin oli valmiina.
Johan. Te olette varmaan erinomaisen huolellinen palvelija, Maria?
Palvelija. Niin, sittehän herra ja rouva saavat nähdä. Tulette olemaan tyytyväisiä kanssani. Minut saa juuri sellaiseksi kuin vaan tahtoo.
Klara. Niin, sen huomaa heti. Mutta nyt kun olemme saaneet teen, niin te varmaan mielellänne menette nukkumaan?
Palvelija. Kyllä — joll'ei rouva enää mitään tarvitse, muuten —?
Klara. En, suuret kiitokset vaan! Nythän olemme saaneet kaikki mitä tarvitsimme.
Palvelija. Niin, siis toivotan vaan herralle ja rouvalle hyvää yötä.
Molemmat (hymyillen.) Hyvää yötä.
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Klara. Johan. Seisovat ääneti vastapäätä toisiaan. Purskahtavat molemmat nauruun.
Klara (osoittaen teetarjotinta.) Niin, en tiedä huolitko sinä —? Nyt kun tee on tässä… Johan. No juodaan se sitte herran nimessä!
Esirippu laskeutuu.