Produced by Juha Kiuru

CID

5-näytöksinen näytelmä

Kirj.

PIERRE CORNEILLE

Suom. Eino Leino

WSOY, Porvoo, 1917.

Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston avustuksella ilmestynyt. Kaikki esittämisoikeudet pidättää suomentaja.

LUKIJALLE.

Monet ja vaikeat tehtävät on suomalainen käännöskirjallisuus jo ratkaissut, toiset ehkä yhtä monet ja yhtä vaikeat odottavat vielä ratkaisuaan. Mitä erikoisesti ranskalaisen klassillisen runouden suomenkielelle siirtämiseen tulee, piilee sen vaikeus, paitsi yleensäkin tuon runouden meille oudon, osaksi helleenisesti antikisoidun, osaksi nykyaikaista salonkityyliä lähentelevän sanonnan sekä ranskankielen oman muodollisen pirteyden, järkeilyn ja vastasanakkeisuuden ohella, pääasiallisesti siinä käytetyn runomitan, aleksandrinin, sisäisissä ja ulkonaisissa mahdottomuuksissa taipua minkään muun kielen tai henkisen ympäristön vaatimusten mukaiseksi. Niinpä ovatkin esim. saksalaiset käyttäneet sitä kääntäessään tavallista, loppusoinnutonta 5-jalkaista lyhytpitkää tai n.s. silosäettä.

Suomalaiseen käännösrunouteen on tähän saakka tietääkseni kolmellakin eri tavalla koetettu aleksandrinia sovittaa. Ensimmäinen tyyppi, jota toistaiseksi ei liene käytetty minkään alkuperäisesti ranskalaisen draaman suomentamiseen, on se meille germaanisen kosketuksen kautta siirtynyt, jolla esim. on suoritettu — ja jolla myös itse viisitoista vuotta sitten suoritin — Regina von Emmeritzin suomennoksen. Siinä on loppusoinnut, siinä on sesuuri, siinä on runojalkaluku sama kuin ranskankielessäkin, joten se siis tarjoaa kylläkin monta etua suomentajalle. Mutta se rytmivaihtelun ja eloisuuden puute, joka on suoranainen seuraus suomalaisen runokielen germanisoituneesta tavasta yleensä käsitellä romaanisia runomittoja, tekee sen pitkässä, kokoillan näytelmässä käytettynä korvalle kovin kankeaksi ja tympäiseväksi. — Toista tyyppiä onkin sen vuoksi O. Manninen koettanut Molièren Oppineiden naisten suomennoksessa, vaihtaen koko tuon juhlallisen, jäykkäpukuisen aleksandrinin (joka ei suinkaan ole yhtä juhlallinen ja jäykkä alkukielessään) keveäksi, hypähteleväksi, nykyaikaista keskustelutyyliä lähenteleväksi anapestiksi. Mahdollisesti voikin se olla lopullinen ratkaisu klassillisen ranskalaisen huvinäytelmän suomenkielelle siirtämiseen nähden. Mutta murhenäytelmään on se ehdottomasti liian levoton ja oikullinen. — Kolmatta tyyppiä olen jälleen itse käyttänyt, nimittäin Racinen Phaidran suomennoksessa kymmenkunnan vuotta sitten. Se on muuten tavallinen jalkainen traagillinen silosäe, mutta säännöllisillä loppusoinnuilla varustettu. Koska ne kuitenkin sangen suuressa määrin sitovat kääntäjää, joskin niiden avulla saa jonkun verran säilytetyksi alkutekstin muodollista loisteliaisuutta, ja koska monta alkuperäisen ranskalaisen säkeen polveketta jää täten, sen noin viidennellä osalla lyhentyessä, pakostakin joko kokonaan kääntämättä tai ainakin suomentajan mielivaltaisen yhteenvedon varaan, en ole sitäkään ratkaisua asialle voinut pitää lopullisena.

Tässä Corneillen Cid-käännöksessä olen koettanut uutta, siis neljättä tyyppiä. Säilyttäen loppusoinnut, alkuperäisen runojalkaluvun ja itse lyhytpitkän runomitan pohjan sellaisenaan, olen vain, suurempaa vaihtelua ja notkeutta aikaansaadakseni, muuttanut sesuurin käyttelyn niin, että siitä on, säännöllisen ohella, muodostunut useampiakin eri rytmipatoutumia, kuten

Säännöllinen:

Niinkuin hän verraton | on sotakunnoltansa —

Epäsäännölliset:

1) Elvira, kaikki onko | seikat kerrotut —

2) Hän hyväksyiskö vaalini? | Mi syy on luulla —

3) Mut niit' en seuraa, | kysymys on kunniasta —

ynnä muiden lisäksi vielä 2-sesuuriset, joista taas on useampia eri alamuotoja.

Jättäen tämänkin ratkaisun lopullisuuden vielä kokonaan lukijan omasta korvasta ja vastaisten suomentajien saavutuksista riippuvaksi, tahdon vain lopuksi huomauttaa, ettei "Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston" kaunokirjallinen osasto suinkaan ole sen suuremmasta tai vähemmästä tarkoituksenmukaisuudesta missään esteettisessä edesvastuussa, sillä sen asettamat tarkastajat, tohtorit Juhani Aho ja A. V. Koskimies eivät ole sitä hyväksyneet eivätkä hylänneet, vaan ainoastaan lausuneet toivomuksenaan, että selittäisin suomalaiselle yleisölle parilla sanalla tämän tärkeän runo kielellisen kysymyksen nykyiset kehitysasteet.

Toivon tuon kirjallisen velvollisuuden yllä täyttäneeni, mikäli se tämäntapaisen lyhyen esipuheen puitteissa on mahdollista.

Helsingissä 4 p. heinäk. 1916.

Eino Leino.

HENKILÖT.

DON FERNANDO, Kastilian ensimmäinen kuningas.
DONNA URRACCA, Kastilian prinsessa.
DON DIEGO, Rodrigon isä.
DON GOMEZ, Gormaon kreivi, Chimenen isä
DON RODRIGO, Chimenen lemmitty.
DON SANCHO, hänen kilpailijansa.
DON ARIAS, | kastilialaisia aatelismiehiä.
DON ALFONSO, |
CHIMENE, Gomezin tytär.
LEONORA, prinsessan opettajatar.
ELVIRA, Chimenen opettajatar.
PRINSESSAN HOVIPOIKA.

Tapahtuu Sevillassa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

1:nen kohtaus.

CHIMENE. ELVIRA.

CHIMENE.
Elvira, kaikki onko seikat kerrotut?
Sanoista taattoni et mitään salannut?

ELVIRA. Ne mun on hurmanneet. Hän kovin kunnioittaa Rodrigoa, min lempi teitä haltioittaa, ja käskee, oikein jos ma luin sielustaan, ritarin rakkautehen teitä vastaamaan.

CHIMENE. Hän hyväksyiskö vaalini? Mi syy on luulla sinulla niin, se suo mun vielä kerran kuulla, tuo julki taas, mit' tohdin tuosta toivoa, ei liian usein kuulla voi niin kaunista; luvata liikaa et voi lemmenliekillemme vapautta armost' ilmi tuoda tuntehemme Hän salakosinnasta mitä tuosta sanoi, kun Sancho ja Rodrigo apuas sun anoi? Et liikaa julkituonut liene, kuinka noita ma eri silmin katson, suosin kosijoita?

ELVIRA. En, tyyneks sydämenne kuvasin; ei sytä se toisen toivoa, ei toista säikähytä, ja samoin kummaltakin säästäin suosionsa isältään valintaa vain vartoo puolisonsa. Tuo hälle mieleen oli. Tuosta ihastuin hän ilmi kohta toi sen elein ynnä suin, ja toistaa koska kaikki täytyy loppuun asti, hän teistä ynnä heistä haastoi nopeasti: "Se oikein, hänet ansaitsee he molemmat, ylhäiset on he, uskolliset, urheat, myös nuoret, mutta nähdä silmistänsä voi es-isäin kunnon, joka heitä aateloi. Kasvoissa ei Rodrigon ole varsinkaan piirrettä, jok' ei viittais mieleen korkeaan, ja sukukuntaan, kuuluun sankar-kunniastaan, niin että varjonneet siell' laakerit on lastaan. Isänsä miehuus hänen voimanpäivinään ol' verraton, ol' ihme kaiken kansan tään; työt urhon uurtaneet on kasvojensa juovat, mik' oli muinen hän, ne yhä ilmi tuovat. Pojasta uskon, mitä isästänsä näin; mua miellyttää, jos miellyttää hän tytärtäin." Löi hetki, keskustelun juuri alkamansa hän katkas, kiirehti jo neuvoskuntahansa, vähistä sanoistaan tok' uskon, mielensä ei paljon vaapu kosijainne välillä. Valita pojallensa täytyy kuninkaan nyt kasvattaja; hän kai pääsee kunniaan, tuo vaali varma lie, ja syytä kauhistua vuoks urhoutensa myös ei mitään kilpailua. Niinkuin hän verraton on sotakunnoltansa, vaill' olkoon vertaistaan hän lemmentoivossansa! Rodrigon isä, neuvostosta tullessaan, asian esittävä eess' on kuninkaan; siis itse arvatkaa, hän eikö aikaa käytä ja aika eikö pian toivojanne täytä.

CHIMENE. Ja sentään on, kuin empis ange sielu tää iloa tuota, josta himmeäks se jää, vain hetki kohtalolle eri kasvot suo; täss' onnessain, ma pelkään, hiipii murhe luo.

ELVIRA.
Tää pelko pettyvä on onnellisesti.

CHIMENE.
Siis mennään, varrotaan, se kuinka päättyvi.

2:nen kohtaus.

PRINSESSA. LEONORA. Hovipoika.

PRINSESSA. Käy, hovipoika, vie Chimenen kuulla sana, ett' tänään myöhä liian hän on vierahana ja laiskuuttaan ett' ystävyytein vaikeroi.

LEONORA. Prinsessa, teissä aina sama toivo soi; ja joka päivä, kun te kanssaan haastelette, te lakkaa lempeänsä tutkimasta ette.

PRINSESSA. En ilman syytä: miltei mielistymään niin sain hänet häntä hurmanneihin piirteisiin; Rodrigoa hän lempii, hänet saa hän multa, Rodrigon lietsonut ma olen lemmen tulta, näin kahleet takonut oon näiden lempivien ja tuskat lopettaa ma tahdon molempien.

LEONORA. Prinsessa, keskell' oman onnenne te hyvän kuitenkin ilmi tuotte sieluntuskan syvän. Tää rakkaus, mi heidät heljin riemuin täyttää, surutko suuret jalon sydämenne näyttää? Ja mielenkiinnosta, mi teill' on heitä kohtaan, te synkkä ootteko, kun heille onni hohtaa? Mut liian julkee lien jo liikaa haastaen.

PRINSESSA.
Suruni suurtuu vain, jos sitä salailen.
Siis kuule vihdoin, kuink' on kamppaillut tää povi
Mun hyveilleni rauha vieläkään ei sovi.
Ei säästä rakkaus tää hirmuvaltiainen.
Se mies, min annan pois, tuo uljas nuorukainen,
on mulle rakas.

LEONORA.
Rakas?

PRINSESSA. Paina povelleni kätesi, tunne, kuinka sykkää sydämeni vain voittajallensa.

LEONORA. Ah, anteeks, arvoanne jos loukkaan moittiessain tuota rakkauttanne. Niin itsens' unhottaako ruhtinatar vois, ritari halpa että hänet kammitsois? Ois kuulla kuninkaan ja kansan jotain se! Te vielä muistatteko, ken on taattonne?

PRINSESSA. Niin hyvin muistan, että veren annan ennen kuin kiellän arvoni ma alas siitä mennen. Ma voisin vastata, ett' ansioll' on vaan kauniissa sieluiss' oikeus lemmen lietsontaan; jos anteeks tunnettani pyytää tahtoisin, ois siihen esikuvat mulla kuulutkin. Mut niit' en seuraa, kysymys on kunniasta; ei aistit yllättää voi mieltäin urhokasta, ja koska verta olen kuninkaallista, kädestäin kuninkaat vain voivat kilpailla. Kun näin ma puolustaumaan heikoks sydämein, pois annoin, mit' en voinut ottaa omaksein. Sijaani kahlehdin Chimenen, lietsoin tulta myös heidän lempensä, ett' oma sammuis multa. Äl' ihmettele siis, jos sielu tuskissaan niin kärkäs vartomaan on heidän liittoaan; nyt siitä riippuu rauhani. Jos lempi lie elävä toivosta, ne yhdess' surma vie; se tult' on, joka sytykkeettä sammuvi. Kovasta huolimatta kohtalostani jos saa Chimene miehekseen Rodrigon, jää kuolleeksi toivoni, ja miel' on terve tää. Mua painaa uskomaton sentään tuskan taakka. Rodrigoa ma lemmin noihin häihin saakka; koen siitä päästä, ja jos pääsen siitä, suren, salainen kasvaa tuosta mulle mielenmure. Tuskalla tunnen lemmen vankan valtikan mun saavan huokaamaan vuoks halveksittavan. Jakaunut kahtia on sieluni. Jos halaa jalosti uljuutein, tää povi sentään palaa. Ma pelkään, toivon tuota turman liittoa; iloa täytt' ei voi se mulle tarjota, jos toteutuu tai ei, ma siitä kuolen: lempi ja kunnia kun kiistää, kump' on mieluisempi?

LEONORA. Näin ollen virkkamista mull' ei muuta teille kuin antaa kanssanne vain valtaa kyyneleille. Mä äsken moitin teitä, säälin nyt. Mut tuiman kun tuskan kourissa, niin suloisen, niin huiman hyveenne taistelee sen valtaa vastaan, voittain sen hurmat, rynnäköt ja siitä päästä koittain, valava on se rauhan sydämenne yöhön. Te siihen luottakaa ja ajan armotyöhön ja Taivaan oikeuteen, mi suojaa vaille jätä hyvettä ei, jot' ahdistaa niin pitkä hätä.

PRINSESSA.
Ma toivon, että toivoa ei mulle näy.

HOVIPOIKA.
Chimene käskystänne kohta tänne käy.

PRINSESSA (Leonoralle.)
Hän saattakaa siis noihin sivuhuoneisiin.

LEONORA.
Halunne jäädäkö on tänne unelmiin?

PRINSESSA.
Ei, tahdon tuskastani huolimatta rauhan
vain saada kasvoilleni kirkkahan ja lauhan.
Ma tulen.

3:s kohtaus.

PRINSESSA (yksin.)

Taivas, jolta varron lohdutusta, jo päätä, rajoita tää mielen murhe musta, mun turvaa rauhani, mun turvaa kunniain, ma toisen onnest' onneani etsin vain, tää liitto kolmelle on yhtä tärkeä, siis sitä kiirehdi tai mieltäin terästä! Avio, liittävä nuo kaksi lempiväistä, mun päästää vaivastain ja kahlehista näistä. Mut liikaa viipynen, Chimenen käyn ma luo, tää kohtaus tuskalleni kevennystä tuo.

4:s kohtaus.

KREIVI. DON DIEGO.

KREIVI.
Te voititte, ja suosio nyt kuninkaan
siis teidät arvoon nostaa mulle kuuluvaan:
Kastilian prinssin opettaja ootte nyt.

DON DIEGO. Perheeni on hän kunnialla merkinnyt näin näyttäin mieltään oikeaa ja antain tietää, ett' entis-palvelukset aina palkan sietää.

KREIVI. Kuninkaat kuinka liekin suurivaltaiset, he erehtyä voi kuin meidän kaltaiset; hoville kaikelle tää vaali todistaa: nykyiset palvelukset huonon palkan saa.

DON DIEGO. Jätämme vaalin, josta harmistutte jo, sen syy lie ollut suosio tai ansio. Kuningas tahtoo niin, ja vallan ehdottoman jo kunnioitus epää arvostelun oman. Lisätkää kunniaa te tekemäänsä yhä, perheemme liittäköhön yhteen side pyhä, teill' on vain tytär yks, vain yksi poika mulla, me voimme enemmän kuin ystäviksi tulla: niin tehkää, hänet vävyksenne ottakaa!

KREIVI. Valita ylempää hän puolisonsa saa; ja loisto arvonne tään uuden täyttävä on toisin houkutuksin varmaan mielensä. Te työnne tehkää, prinssiä te opettakaa, hänehen istuttakaa vallan taito vakaa, maat, kansat kuinka lannistetaan alle lain hyviä hellien, mut pahat kauhistain. Lisätkää avuihinsa myöskin taistokunto, mi miehen karkaisee, ja karskin tuskan tunto, hän täysin opastakaa sotatyöhön tähän, yöt päivät satulassa kuinka vietetähän, aseissa maataan, muurit noustaan, voimin omin vain voitetaan ja tahdon tarmoin verrattomin. Hänelle esimerkki tuo te näyttäkää, ja mitä opetatte, työssä täyttäkää.

DON DIEGO. Jos tahdon esimerkit ohjeisiini liittää, eloni tarinan hän lukekoon, se riittää. Hän tuota tutkiva on urhotöiden sarjaa ja siitä oppiva — vaikk' kateet kuinka parjaa — maat vallitsemaan, linnat lyömään, kokoamaan armeijat, maineensa suurtöille rakentamaan.

KREIVI. Ei prinssi tehtäviään opi kirjoista, elävin esimerkein on hän oppiva. Mit' teki suurta niin nuo vuodet pitkät, mitä, ett' yksi päiväni ei voittaa voisi sitä? Olitte urhokas, ma olen. Tietää Luoja, käsvarsi tää on valtakunnan vankin suoja, Granadan, Arragonian kauhu on tää kalpa, nimeni kaiken on Kastilian lukko, salpa, mua ilman täällä lait ois toiset vallanpäällä, vihollisenne koht' ois kuninkaita täällä; jokainen päivä, hetki kunniaani sitoo ain uuden laakerin ja voiton voittoon nitoo. Uljuutta oppia käsvarren turvin tään vois prinssi, syösten sodan, taiston mylläkkään; mua nähden, voittajaa, hän oppis voittamaan ja varmaan vastaamaan myös suurta luonnettaan mua nähden…

DON DIEGO. Tiedän, miekkanne ei huonoimpia niititte johdollani monta laakeria, ja ikä jäntereeni kun on jäätänyt, sijani uljuutenne hyvin täyttää nyt. Mut sanat turhat nää on parhaat säästyvinä: se nyt te olette, mik' olin ennen minä. Huomaatte sentään käyden kanssain kilpateille, mielessä valtiaan on eri vaa'at meille.

KREIVI.
Sen saitte, mihin työni minut ansioitti.

DON DIEGO.
Paremmin ansaitsi sen hän, ken teidät voitti.

KREIVI.
On toimeen arvokkain, ken paremmin sen täyttää.

DON DIEGO.
Tuon arvon parhaiten kai toimen saanti näyttää.

KREIVI.
Sen saitte kumartain, te vanha hovimies!

DON DIEGO.
Kuningas töistäni vain kuuluisista ties.

KREIVI.
Kuningas vuosianne kunnioitti vain.

DON DIEGO.
Näin tehden mittasi hän niillä miehuuttain.

KREIVI.
Näin tehden mulle ois hän tehnyt kunniaa.

DON DIEGO.
Ei kunniata ansaitse, ken sit' ei saa.

KREIVI.
Ei ansaitse? Ma enkö?

DON DIEGO.
Ette!

KREIVI.
Julkeutesi,
hävytön vanhus, vaatii tämän palkaksesi.
(Antaa hänelle korvapuustin.)

DON DIEGO (miekkansa paljastaen.) Työs täytä! Surmaa minut jälkeen herjan tään, ens herjan, joka heimoni saa häpeemään!

KREIVI.
Mit' aiot, vanhus heikko?

DON DIEGO. Voima voipuva, ah Luoja, jättääkö mun tässä tarpeessa?

KREIVI. Mun miekkas on! Mut ylpistyisit liikaakin, jos voitonmerkkiä ma moista kantaisin. Hyvästi! Tutkikoon — vaikk' kateet kuinka parjaa — sun johdollasi prinssi urhotöittes sarjaa; tää esimerkki, kuinka kopeus rangaistaan, voi hälle viittana myös olla oikeaan.

5:s kohtaus.

DON DIEGO. Voi raivon toivottuutta! Voi sua vanhuus nurja! Näin kauan elinkö vain ollaksein näin kurja? Töiss' urhon harmeninko vain ma nähdäkseni, hetkessä kuinka kuihtui laaker-seppeleni? Käs tää, min voimaa kaikk' Espanja kunnioitti, mi valtakunnalle niin monet voitot voitti, mi usein kuninkaansa turvas istuimen, mua puolla ei, vaan herpoo, minut pettäen! Ah, menneen mainehessa julma muisto tää! Tuhanten päiväin työtkö päivä hävittää? Uus arvoniko näin on onnen kuilu mulle, syvyyden hauta kunniallein tahratulle? Täytyykö nähdä kreivi loistossansa tässä ja kuolla kostamatta taikka häpeässä? Nyt prinssin opettaja kreivi olkohon! Niin suureen arvoon kuulu ei mies maineeton; valinnut vaikka mun on kuningas, hän tautta kateuden tahrannut mun on tään herjan kautta. Pois miekka, sankartöiden sorjin kanne, mutta koristus turha, koska vyötät uupunutta, pelätty muinoin, äsken tässä herjassa paraatiin, vaan et puolustukseen kelpaava, pois, pois jo luota ihmiskunnan kurjimman, käy käsiin parempiin, käy käteen kostajan!

6:s kohtaus.

DON DIEGO. DON RODRIGO.

DON DIEGO.
Rodrigo, pelkäätkö?

DON RODRIGO. Tuon kyllä opettaisin, jos isä ette ois.

DON DIEGO. Ah, viha kaunokaisin! Tään vaivan vastakaiku mulle suloinen! Vereni tunnen, koska kuohun kuulen sen; tuo hehku pikainen on hiiltä nuoruuteni. Rodrigo, poikani, ah, kosta loukkaukseni, mun eestäin kosta!

DON RODRIGO.
Mitä?

DON DIEGO. Herjaa julmimpaa, mi tahraa kumpaisenkin meidän kunniaa. Hän löi mua korvalle. Hän tuosta kuollut ois, mut ikä ottanut on voiman multa pois; ja miekan, jot' ei tää käs enää kantaa jaksa, ma sulle annan, sillä taaton tahrat maksa! Miehuutes näytä miestä uhkamieltä vastaan, tää herja huuhdotahan hurmeell' ainoastaan. Surmaa tai kuole! Etten mairittelis sua, saat taistella sa vastaan miestä karaistua. Veressä, tomuss' oon ma hänet nähnyt pauhuun armeijain syöksyvän ja kaikki saavan kauhuun ja satain murtavan myös ratsasparvein muurin; hän, jota kuvailen näin sulle perinjuurin, sotilas uljas tuo, tuo päämies verraton…

DON RODRIGO.
Ma pyydän, laatkaa! Hän?

DON DIEGO.
Chimenen isä on.

DON RODRIGO.
Ah!

DON DIEGO.
Tunnen lempes, vait! Mut kunniatta ken
voi elää, elämän ei ole arvoinen.
Herjaajan rakkaan herja kipeämp' on vain.
No niin, sun kosto on, sa tunnet herjaajain.
En muuta virka. Kosta itsesi ja minut,
osoita ansainnees, ma että siitin sinut!
Käyn kuormaa kohtaloini kovain itkemään.
Sa riennä, joudu, juokse työsi täytäntään!

7:s kohtaus.

DON RODRIGO. Tuo isku vartomaton ja kuolettava sattui poven pohjahan, ma, kurja kostaja tään riidan oikean ja väärä maalitaulu kovan kohtalon, jään jähmettyneheks, tuo isku sielun murhaa, sen tiellä kaikk' on turhaa. Ah, Jumalain! Niin liki lemmen onnea! Tää murhe murtaa voi. Isäni herjattu on sekä herjaaja Chimenen taatto, oi!

Sota käy läpi sieluni! Mua lempi lietsoo, vaarassa on kunniani: jos isän kostan, kadotan ma armahani. Sydäntäin toinen syttää, toinen kättäni. Valinta synkkä: elää häpeässä iki tai pettää lempeniki. Tää tuska kahtianne yht' on rajaton, se mielen murtaa voi! Hänt' enkö rankaise? Mut rangaistava on Chimenen taatto, oi!

Isä, lemmitty, lempi ja maine, ah, kovaa kamppailua valtain ylhäisten! Katoopi turman kuiluun multa riemun laine tai kunniani päivä päättyy pilvehen. Sa rakas, julma toivo sielun empivän, mut sentään lempivän, ah, miekka, surma mulla onnen suurimman! Se tämän tuskan toi. Kostanko sillä siis ma taaton kunnian Chimenen jättäin, oi?

On mieluummin kuoltava miehen! Sen armaallein kuin taatollein oon velkapää. Jos kostan, vihaamaan mua armahani jää, mua ylenkatsomaan, jos käy en koston tiehen. Kuin teenkin, teko toivojeni surma on tai mies ma arvoton. Parantaa tahdon tuskaani, se yltyy vaan, se sielun autioi. Kun sentään kuoltava mun on, käyn kuolemaan Chimenen säästäin, oi!

Siis kuollako kostoa vailla? Surmaako etsiä, mi kohtais maineettoman? Mun herjattaisko muistoain Espanjan mailla, kun varjellut en kunniaa ma heimon oman? Tään lemmen tähdenkö, mi varmaan loppuvi, nyt nään sen selvästi? Pois aatos alhainen, pois sulohaave, houra, mi mieltä aatkeloi. Pelastan kunniani! Nouse, uljas koura, Chimenen jättäin, oi!

Oli harhaunut henkeni mun. Isällein kaikki velkaa oon, en lemmelleni. Jos sotaan sortunen tai tuskaan tuiretun, puhtaana kuin sen sainkin annan hurmeheni! Jo syytän itseäin, oon liikaa viipynyt, jo koston työhön nyt! Häpeän horjuneeni! Tuska ankarin mua turhaan vaivaa, oi! Isäni herjattu on! Kostan tahran, min Chimenen taatto toi.

TOINEN NÄYTÖS.

1:nen kohtaus.

DON ARIAS. KREIVI.

KREIVI.
Näin meidän kesken myönnän, veri liian kuuma
sanasta kuohahti, mun valtas äkkihuuma.
Mut tehty tehty on, käy sit' en muuttamaan.

DON ARIAS. Tuo ylpeys taipukohon tahtoon kuninkaan. Osaksi syyt' on hällä siihen, vihansa on teitä koko voimallansa kohtaava. Ei teillä puolustusta, joka tässä riittää; täss' arvoon herjatun hän herjan määrän liittää ja yli korvauksen vaatii tavallisen alistumista teiltä anteeks-pyytämisen.

KREIVI.
Kuningas mielivalloin määrää hengestäin.

DON ARIAS.
Erheenne jälkeen liikaa raivostutte näin.
Kuningas pitää teistä. Lausunut hän on:
Ma tahdon. Totelkaa! Niin saatte sovinnon.

KREIVI. Sen säilymiseksi, mi mulle kallehinta, ei kovakorvaisuuskaan oisi kallis hinta. Kuin suur' hän olkoonkin, mun nyky-ansioni edestä väistyvä on rikos moinen moni.

DON ARIAS. Teot tehkää kuuluimmat, työt tärkit täyttäkää, kuningas alamaiselleen ei velkaa jää. Tiedätte, kerskatenkin: hyvin valtiasta ken palvelee, hän tekee tehtäväänsä vasta. Tuo uhkamieli, kreivi, turmionne on.

KREIVI.
En usko, ennen kuin tuon koen kohtalon.

DON ARIAS.
Kuninkaan mahtavuutta tulee pelätä.

KREIVI.
Mies minunlaiseni ei suistu päivässä:
Hän kaiken valtansa mua vastaan kootkoon!
Konsa mun maahan murskaa hän, hän murskaa valtionsa.

DON ARIAS.
Kuin? Niinkö heikko teist' on valta kruunupään.

KREIVI.
Mua ilman valtikka pian putois kädestään.
Mies olen hälle liian kallis. Pudottaissaan
tään pääni, kadottaa hän kaiken mahdin maissaan.

DON ARIAS. Te kuulkaa neuvoani, te järjen suokaa tulla itsenne ohjaajaks.

KREIVI.
On päätös valmis mulla.

DON ARIAS.
Mitä ma virkan siis? Ma minkä viestin saan?

KREIVI.
Ma etten häpeääni suostu milloinkaan.

DON ARIAS.
Tiedätte: valtiain on tahto ehdoton.

KREIVI.
On arpa heitetty, tää puhe turhaa on.

DON ARIAS. Hyvästi siis, kun taida taivuttaa en teitä, mut myrsky voittojenne uhkaa seppeleitä.

KREIVI.
Vakaana varron.

DON ARIAS.
Ei se tulematta jää.

KREIVI. Se silloin Don Diegon maineen hyvittää! (Yksin.) Mies surmaa pelkäävä vain uhkausta säikkyy yl' onnen oikkujen mun mielein uljas väikkyy, voin elää onnetonna, vaan mua pakottaa ei kukaan elämään voi ilman kunniaa.

2:nen kohtaus.

KREIVI. DON RODRIGO.

DON RODRIGO.
Kaks sanaa, kreivi!

KREIVI.
Puhu!

DON RODRIGO.
Varmuutt' tahdon vaan.
Tunnetko Don Diegon?

KREIVI.
Tunnen.

DON RODRIGO.
Hiljaa haastellaan!
Tiedätkö, että vanhus tuo ol' aikansa
hyve ja uljuus itse, itse kunnia?

KREIVI.
Kenties.

DON RODRIGO. Tää hehku kuuma, silmissäin mi palaa, tiedätkö, hänen vertaan on!

KREIVI.
En tietää halaa.

DON RODRIGO.
Saat tietää sen, täst' askelta jos neljä käyt.

KREIVI.
Sa nuori kerskuri!

DON RODRIGO.
Sa kiivastuvan näyt.
Nuor' olen, totta se; mut varro vuosien
lukua urhokkuus ei suurisyntyisten.

KREIVI. Mun kanssain kiistata! Tuo mistä julkeus miehen, min koskaan käyvän nähty viel' ei miekan tiehen?

DON RODRIGO. Kahdesti kaltaiseni esittäydy ei, ens iskut mestaruuteen meidät aina vei.

KREIVI.
Ken olen, tiedätkö?

DON RODRIGO. Sen tiedän: nimes vaan jokaisen muun kuin mun sais kauhuun kaiullaan, otsalles kirjoitetun näyttää laakerein, tuleva ett' on miekkas minun turmaksein. Ma uhmaan uhkamielin kättä voittoisaa; mut kyllin uljas aina kyllin voimaa saa. Ken kostaa isäänsä, hän mahtaa mahdotonta; et ole voittamaton, vaikka voitit monta.

KREIVI. Tuo uljuus, jota jälleen sanas tuossa toisti, minulle silmistäs jo joka päivä loisti, Kastilian kunniaksi sinut katsoin, armaan sinulle tyttäreni suonut oisin varmaan. Sun lempes tiedän, näen riemuin miehen mieltä, mi haaveet haihduttaa pois velvoituksen tieltä, niist' ettei heikennyt oo hehku sielus jalon: näen kunnioituksella hyvees suuren palon. Siis vaali vienyt tää ei vaaraan pettymisen, ritarin vävyksein kun tahdoin täydellisen. Sua tunnen sääliväni. Tuimaa suoruuttas ihaillen surkuttelen sentään nuoruuttas. ÄI' etsi turhaan tätä turman seikkailua! Taistosta säästä epätasaisesta mua, minulle kunniaa ei moinen voitto tois, miss' sota vaaraton, myös maine pieni ois. Helposti voitetuks sun kaikki luulis, minä vain surra saisin siitä, että kuolit sinä.

DON RODRIGO. Uljuuttas halventava seuraa sääli! Kiistää mult' tohdit kunnian! Et elämääkö riistää?

KREIVI.
Pois käy!

DON RODRIGO.
Pois vaiti käymme.

KREIVI. Niinkö halpa on elosi?

DON RODRIGO.
Niinkö pelkäät käydä kuolohon?

KREIVI. Siis tehtäväsi tee! On poika kehno hän, ken elää jaksaa jälkeen taaton häpeän.

3:s kohtaus.

PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA.

PRINSESSA. Hillitse tuskasi tään turman iskun alla! Vakaana voita se, Chimene, talttumalla! Tää myrsky heikko pian rauhaks varmaan vaihtuu, sun onnes pieni peitti pilvi vain, mi haihtuu, kadota mitään et, vain aikaa.

CHIMENE. Sydämeni synkiksi kääntää kaikki onnentoiveheni. Niin nopsa tuulispää kun iskee tyynehen, se uhka haaksirikon ain on tuhoisen; ma hukun valkamaan. Ma miestä rakastin, mua hän, ja sovussa tuon tiesi taatotkin, siit' ensi kerran teille kerroin hetkellä tuon turman kiistan, koska rikkui välinsä; mut viestin vinhan tieltä, joka teille tuli, suloinen varrontani kohta suruun suli. Kirottu hulluus, kurjat lait te kunnian, ies, joiden julmuus orjuuttaa siis jaloimman! Kaikk' kalliit toiveheni säälimättä lyötte ja itkunnyyhkyyn onnen ihanimman myötte!

PRINSESSA. Sun syytä säikkyä ei kiistaa tuota. Hetki sen siitti, sama sovittaa taas kumpaisetki. Melua nostanut se liian suurta on; kuningas itse heille solmii sovinnon. Sa tiedät, sieluni, sun tuskaas surren, tätä pois pyyhkiäkseen mitään koettamatt' ei jätä.

CHIMENE. Välitys auta tässä ei. Niin tappavaa ei tekemättömäksi loukkausta saa. On turhaa tässä viisaus ja voima. Pahan jos parantaa, sen saa vain itsens' salaamahan, sydänten noiden viha painuu pohjahan ja siellä sytyttää vain tulen tuimemman.

PRINSESSA. Rodrigon ja Chimenen pyhä liitto varmaan isien sydämiin on sovun saapa armaan, pian rakkautenne onni, heitä vankempi, tuon riidan asettaa ja vihan viihtävi.

CHIMENE.
Sit' toivon, vaikk' en usko. Liian korskea
Diego on, ja taattoni taas tunnen ma.
Siks itkuani turhaan estän. Tuskaa uutta
vain tuopi entisyys, ja pelkään vastaisuutta.

PRINSESSA.
Vihaako voimatonta pelkäät harmaapään?

CHIMENE.
Rodrigo uljas on.

PRINSESSA.
Mut nuori iältään.

CHIMENE.
Ens iskussaan jo urhokas on itsensä.

PRINSESSA. Sun hänt' ei liikaa silti tule pelätä; vuoks lempens' ei hän tahdo nähdä tuskiasi, vihansa sammuttaa kaks sanaa huuliltasi.

CHIMENE. Mut mikä tuska, jos hän ei mua totteleisi! Ja jos hän totteleis, maa kuinka mainitseisi ritaria, mi sietää moisen herjansa! Hän lemmelleni luja lie tai horjuva, hävetä voin ma vain tai surra kieltoaan tuot' oikeaa tai liikaa kunnioitustaan.

PRINSESSA. Ylevä on Chimene: oman voiton vuoksi alhaista aatost' ei hän silti päästä luoksi. Mut jospa päivään saakka suuren sopimisen tuon sulhon vangita ma voisin täydellisen, näin estäin, ettei uljuuttaan hän ilmi näyttäis, se surunpilvin ehkä lempes taivaan täyttäis?

CHIMENE.
Ei enää! Tuo jo huoli tainnut mult' on laata.

4:s kohtaus.

PRINSESSA. CHIMENE. LEONORA. Hovipoika.

PRINSESSA.
Rodrigo etsi, hänet heti tänne saata!

HOVIPOIKA.
Hän ja Gormaon kreivi…

CHIMENE.
Ah, tää pelko rinnan!

PRINSESSA.
Sa puhu!

HOVIPOIKA.
Jättäneet he yhdess' ovat linnan.

CHIMENE.
He kaksin?

HOVIPOIKA.
Kaksin, mutta hiljaa riidellen.

CHIMENE.
He varmaan taistelee jo! Tiedän, tunnen sen.
Prinsessa, anteeksi, ma että riennän…

5:s kohtaus.

PRINSESSA. LEONORA.

PRINSESSA. Voi, mi tuska mieleeni tään rauhattuuden toi! Sen huolta itken, jonk' on sulho mulle kallis; taas herää rakkaus, en herätä sen sallis! Mik' erottaa Rodrigon ja Chimenen, mulle taas lähde toivon on ja tuskan, tuiretulle, ja juopa itkemäni, jonka tahdon peittää, salaisen sieluhuni riemun, hurman heittää.

LEONORA. Se hyve korkea, mi sydämenne salpaa, näin nopsaan pakeneeko lempeänne halpaa?

PRINSESSA. Sit' älä halvaks sano, koska rinnassain ylväänä, voitokkaana nyt se laatii lain, sa sitä kunnioita, mulle kalleinta. Hyveeni uhalla ma tohdin toivoa; niin hullun toivon tähden sydän heikko tää Chimenen kadottaman sulhon vangiks jää.

LEONORA. Katoovan sallitte siis uljuutenne jalon, samalla sammuvan myös järjen ylvään valon?

PRINSESSA. Ah, kuinka järjen ääni vähän vaikuttaa, kun mieltä suloinen niin myrkky tenhoaa! Ja mik' on tuska tulla silloin terveheksi, kun sairas tautiansa rakkaampaa ei keksi!

LEONORA. Toiveenne viettelee, on armas tautinne, mut muistakaa, Rodrigo teit' ei ansaitse.

PRINSESSA. Sen hyvin tiedän; mut jos hyve jättää mun, sa kuule, kuinka lempi kiehtoo hurmatun. Rodrigo taistostaan jos palaa voittajana, suur' urho tuo jos häntä siis on alempana, voin häntä häpeättä silloin rakastaa. Ken kreivin voittaa, uhmata voi maailmaa. Voin kuvitella, koko valtakunnatkin hän voittava on sankartöin ja pienemmin, tään lemmen imarteessa näen istuvan jo hänet herrana Granadan valtikan: ihailee, pelkää häntä lyödyt maurit, uutta Arragonia voittajalta vartoo mahtavuutta, antautuu Portugal, ja taa on merten laineen tuon soipa kaiku kauniin pyytehen ja maineen, afrikalaisten verin laakerinsa kastuu, kuin taru taistelijani kuuluisain hän astuu, sit' toivon hänestä ma jälkeen voiton tään, luon oman maineheni hänen lemmestään.

LEONORA. Mut nähkää, minne hänet tempaatte te mukaan jo vuoksi taiston, jok' ei ehkä tapahdukaan.

PRINSESSA.
Rodrigo herjattu ja kreivi herjaaja!
Yhdessä poistuneet: siell' eikö taistella?

LEONORA.
No niin, he taistelee, kun niin te tahdotte!
Mut käy Rodrigo ei niin pitkälle kuin te.

PRINSESSA. Mit' tahdot? Hullu oon, mun hourii sydämeni, näät siitä tuskan, minkä tuo tää rakkauteni. Käy kammiooni huojentamaan huoliain, mua ällös yksin heitä tässä vaivassain!

6:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON ARIAS. DON SANCHO.

DON FERNANDO.
Niin houkka, turha onko mieli kreivin tuon?
Toivooko hän viel', että syynsä anteeks suon?

DON ARIAS. Hänelle kauan nimessänne haastoin, tein ma kaikkeni, mut oli turha tuloksein.

DON FERNANDO. Kautt' taivaan! Alamainen näinkö välittää siis vähän, mitä tahtoo, mielii kruunupää? Mua halveksii hän, herjaa Don Diegoa! Hovini keskell' laatii mulle lakeja! Suur' olkoon päällikkö, suur' olkoon sankari, tää koura korskamielen maahan iskevi; Mars itse vaikka hän ja itse uljuus oisi, jos tuntis voimani, niin ei hän niskuroisi. Mut kun niin tahtoo hän, hän talteen ottakaa, jos vastustaa tai ei. Tää rikos palkan saa.

DON SANCHO. Ehk' aika taivuttaa tään ylpeytensä tuhman. Hän äsken vallass' oli vielä kiistan uhman. Sire, ensi tuokion ei kuumuudessa povi niin uljas ehdontahdoin riitojansa sovi; hän näkee vääryytensä, mutta mielellään niin pian tunnusta ei ylväs erhettään.

DON FERNANDO. Don Sancho, vaietkaa ja tietkää: häntä ken mun eessäin puolustaa, on itse syyllinen.

DON SANCHO. Vait olen, tottelen. Mut vielä puoltaa voisi yks sana häntä, Sire…

DON FERNANDO.
Ja sana tuo mik' oisi?

DON SANCHO. Se, ettei sielu, tuttu sankartöiden vaan, kuin muut voi alistua, pyytää polvillaan; sovinnon luulee hän vain tuovan häpeää. Tuo sana ainut mieltä kreivin pelättää; hänestä tehtävänsä helpomp' olla vois, hän teitä totteleis, jos niin ei uljas ois. Aseilla, käskekää, käsvarsi taiston tuttu tään riidan ratkaiskoon, ja siihen loppuu juttu! Hän suostuu, Sire. Mut siks, kuin hän sen tietää, vakaan, tulkoon ken tulleekin, ma hyvityksen takaan.

DON FERNANDO. Puhutte liian suoraan; mutta vuosienne vuoks antaa anteeks voin ma nuoren rohkeutenne. Kuningas viisas kaipaa sankareita maan ja verta alamaisten työhön parempaan; kuin pää, mi jäseniä avuksensa huoltaa, ma hoidan, säästän niitä, mua jotka puoltaa. Siks mulle oikein ei, mi teille: sotilaana puhutte, toimia mun täytyy kuninkaana. Mut mitä virkkaakin, hän luulkoon mitä luulee, ei haihdu kunniansa, mua jos hän kuulee. Muakin loukkasi hän, miestä loukaten, min prinssin kasvattajaks juuri valitsen; mua herjaa itseäin, mi herjaa vaaliani, se uhmaa ehdotonta voimaa valtikkani. Ei siitä enää. Muuten, vanhan vainoojamme purjetta kymmenen on nähty rannoillamme; he tulla tohtineet on virran suulle ihan.

DON ARIAS. Jo maurit oppineet on valtiaamme vihan: niin usein voitettuina tuskin uskaltaa he enää uhmata niin suurta voittajaa.

DON FERNANDO. Ett' Andalusiaa ma heidän uhallaan hallitsen, anteeks anna ei he milloinkaan; maa kaunis tää, mi kauan kuulunut on heille, kateutta synnyttää, on vaaran aihe meille. Vuoskymmen sitten siks Sevillaan siirsin ma Kastilian valtaistuimen jo ajoissa, lähempää että täältä sotaa johtaen tuhota aikehensa voisin jokaisen.

DON ARIAS. Päittensä kallehimpain hukka kertoo heille, tääll'-olostanne mik' on turva maitten teille: ei syytä pelkoon.

DON FERNANDO. Eikä varomattomuuteen. Vie usko liian varma aina vaaraan uuteen. Tiedätte: nousuvesi yksi laivat nuo helposti tänne saakka ulapalta tuo. Mut turhaan kauhistusta kylvän sydämiin, kun epätietoinen tuo viel' on viesti niin; hälyytys hyödytön tää kaupunkimme elon vain häiritseis ja yössä turhan nostais pelon. Lisätkää sataman ja muurein vartiosto! Se illaks riittää.

7:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON ALFONSO. DON SANCHO. DON ARIAS.

DON ALFONSO.
Sire, jo kreivin kohtas kosto.
Kaas hänet Don Diegon pojan miekka huima.

DON FERNANDO. Kun herjan kuulin, tiesin, ett' ois kosto tuima, mut turhin yrityksin turmaa tuota torjuin.

DON ALFONSO. Chimene jalkojenne juureen itkein, horjuin tuo tuskansa ja teiltä pyytää oikeutta.

DON FERNANDO. Ma hänen suruihinsa otan osaa, mutta minusta kreivi ansainnut on rangaistuksen tään oikean vuoks sinkoomansa loukkauksen. Kuitenkin, kuinka oikea lie kuolo tää, mua suuren päällikköni surma säälittää! Hän vaivat valtioni raskaat usein kantoi, verensä eestäni hän tuhat kertaa antoi; vuoks uhmansa mit' tunsinkin, mua murhettaa tuon miehen hukka, josta heikentyvi maa.

8:s kohtaus.

DON FERNANDO. DON DIEGO. CHIMENE. DON SANCHO. DON ARIAS. DON ALFONSO.

CHIMENE.
Sire, oikeutta!

DON DIEGO.
Sire, mua kuulkaa!

CHIMENE. Syöksyn juureen jalkainne!

DON DIEGO.
Suruhuni katsokaatte suureen!

CHIMENE.
Oikeutta anon.

DON DIEGO.
Kuulkaa sana puolustuksen!

CHIMENE.
Rangaiskaa röyhkeyttä nuoren hurjimuksen!
Hän voiman murskasi, mi valtakuntaa nosti,
hän tappoi taattoni.

DON DIEGO.
Hän taattons' oman kosti.

CHIMENE.
Teilt' oikeutta vaatii alamaisten veri.

DON DIEGO.
Ken oikein kosti, häntä rangaistus ei peri.

DON FERNANDO.
Molemmat nouskaa! Tyynesti nyt haastakaa!
Chimene, tuskanne mua tuiki murhettaa;
syvästi sydämeni samaa huolta huokaa.
(Don Diegolle.)
Te sitten! Hänen ensin rauhass' surra suokaa.

CHIMENE. Isäni kuollut! Sire, ah nähnyt virtanaan hurmeensa vuotavan oon urhorinnastaan, tuon hurmehen, mi usein taistot voitti teille, takasi muurinne ja maamme turvas meille, tuo hurme tuores huohti vieläi vihaa seestä, kun muiden vuoksi vuos, ei kuninkaansa eestä; min vaarain keskell' oli sota säästänyt, Rodrigo vuodatti sen hovissanne nyt. Paikalle riensin voimatonna, kalpeana; hän kuollut oli! Sire, mun sortuu ääni, sana kuvaillen surmaa moista suuren sankarin; sen itkut, huokaukset kertoo paremmin.

DON FERNANDO. Rohkaistu, tytär, tiedä: tästä lähtien kuningas olla tahtoo taattos sijainen.

CHIMENE. Sire, liika kunnia mun seuraa kurjuuttani. Jo kerroin, kuinka löysin isä-vainajani: povensa puhki oli, kuin mua varten yhä kirjoitti tehtävääni tomuun hurme pyhä tai ehkä uljuutensa vielä kuolon yöstä tuon haavan kautta huusi mulle koston työstä, ja että kuninkaan sit' oisi pakko kuulla, oikeutta anoo se nyt tyttärensä suulla. Sire, älkää salliko, ett' edessänne täällä niin liki liikkuis moinen hurjuus vallanpäällä, rankaisematta että arvokkaimmat jää alttiiksi iskuille, joit' iskee huimapää, ett' uskalikko nuori heidän hurmein kylpee, lyö maineen, muiston heiltä vie, ja siit' on ylpee! Jos kostamatta jää tuo surma sankarin, se mielet jäähdyttää teilt' innokkaimmatkin. Isäni kuollut on, ma pyydän: kostakaatte! Ma siitä viihdy en, te siitä hyödyn saatte. Teilt' anastaa tuo kuolo paljon arvokasta. Verestä veri siis ja kuolo kuolemasta! Niin tehkää, vuoks ei mun, vaan vuoksi valtikkanne, vuoks itsenne, vuoks arvonne, vuoks kunnianne, kaikk' uhratkaa, ma sanon, valtiolle, turmaa mik' uhkaa kansanne ja suuruutenne surmaa!

DON FERNANDO.
Puhukaa, Don Diego!

DON DIEGO. Autuas, ah, mies, mi elon kadottaa, kun sammuu voiman lies! Ah, kurjaa kohtaloa miesten uljasten, kun päivä päättyy yöhön pitkäin vuosien! Ma, jolle joka työ vain kunnian ol' koitto, ma, jota kaikkialle aina seuras voitto, ma tänään vuosieni liikain vuoksi vaan saan sietää herjaa, kyvytönnä kostamaan! Mit' taisto voinut ei, ei väijys, saarto mikään, Granada voinut ei, ei Arragonia ikään, vihollisenne ei, ei kateus kaikki, sen tääll' eessä silmäinne voi kreivi kerskaten; kateena vaalistanne voittohon hän luotti, min hälle minuun nähden heikkous iän tuotti. Nää hapset, harmennehet kypär-raudan alla, tää veri, eestänne mi virtas kunnialla, tää käsivarsi, muinoin kauhu armeijain, ois saanut häpeällä käydä hautahain, jos poikaa siittänyt en arvoist' oisi maani, arvoista itseni ja jalon valtiaani. Kätensä mulle lainas, kreivin tappoi hän, puhdisti kunniani, poisti häpeän. Jos mies on rangaistava tautta miehuutensa, jos korvapuustin kosto vaatii korvauksensa, mun yllein yksin myrsky kaikki tulkohon! Sire, päätä rangaiskaa, kun käsi rampa on! Rikosta taikka ei syy kiistan olkoon tää, hän vain sen käsi on, ma siinä olen pää. Isänsä surmaa on Chimene vaikeroinut; hän ei ois surmannut, jos minä oisin voinut. Siis pääni uhratkaa tää vanha Tuonen yölle ja kättä säästäkää niin nopsaa tuhotyölle! Hyvittäkää Chimene minun hurmeellani, ma siit' en kieltäydy, en väistä kuoloani, en soimaa ankaraksi päätöstännekään; ken kuolee häpeättä, kuolee mielellään.

DON FERNANDO.
Asia tärkki on, se suuren neuvoston
edessä tuomionsa vasta saapa on.
Don Sancho, saattakaa Chimene kotiin! Sana
Diegon ja tää hovi häll' on vankilana.
Poikansa etsikää! Ma oikeutta teen.

CHIMENE.
Murhaajan kuolema, Sire, kuuluu oikeuteen.

DON FERNANDO.
Levähdä, tyttäreni, turra tuskasi!

CHIMENE.
Jo levon neuvostai tää murhe kasvavi.

KOLMAS NÄYTÖS.

1:nen kohtaus.

DON RODRIGO. ELVIRA.

ELVIRA.
Mit' tehnyt oot, Rodrigo? Mistä saavut, hurja.

DON RODRIGO.
Käyn tietä tummaa, eessä kohtalo vain kurja.

ELVIRA.
Mist' otat rohkeutes ja ylpeytes tuon uuden
näkyä siellä, minne saatoit onnettuuden?
Kuin? Tänne vainoatko kreivin varjoa?
Hänt' etkö surmannut?

DON RODRIGO.

Vuoks kunniani ma
sen tein: jos eläis hän, se häpeäni ois.

ELVIRA.
Majasta murhatunko turvaa etsit? Pois!
Ei paikka murhaajan se ollut milloinkaan.

DON RODRIGO. Ma eteen tuomarini tulla tahdoin vaan. Mua ällös katso kasvoin kummastunein! Turmaa kun olen kylvänyt, myös itse etsin surmaa. Chimene vain ja lempeni mun tuomitkoon! Vihansa syttäin kuolon ansainnut ma oon, siks saavun kädestänsä saamaan lahjana sen kuolon, jonka kuulla suustaan tahdon ma.

ELVIRA. Vihaansa vältä ennen, karta katsettansa, tääll'-ololtasi säästä ensi tuskiansa! Äl' alttiiks antaudu ens hyökypäille vaivan; se tunteittensa myrskyn raivoon nostais aivan.

DON RODRIGO. Ei, ei, tuo kallis, jota syvään loukkasin, mua rangaista ei voi ees raivoin riittävin; ma sata kuolemaa voin välttää, jos ma voin pikemmin kuollen surman suurentaa sen noin.

ELVIRA.
Chimene linnass' itkee, huutaa huokaavana,
hän sieltä saapuva on seuran saattamana,
Rodrigo, poistu, pyydän, huolest' auta minut!
He mitä virkkaiskaan, jos näkis täällä sinut?
Tahdotko kurjuutensa lisäks antaa tietää
parjaajain, että isän murhaajaa hän sietää?
Hän palaa jo, jo hänet nään: käy piilohon,
Rodrigo, kunniansa vuoks, mi vaarass' on.

2:nen kohtaus.

DON SANCHO. CHIMENE. ELVIRA.

DON SANCHO. Vihanne hurskas on, on pyhät kyynelenne, veriset uhrit vaatii hyvä oikeutenne, siks sanoin yritä en teitä lohduttaa, vihanne myrskyä en viihtää valtavaa. Mut jos ma palvella voin teitä, käyttäkää miekkaani, kostakaa näin sillä kuolo tää, tuo syypää rangaiskaa mun rakkaudellani: käteni käskystänne hyvin iskevi.

CHIMENE.
Mua kurjaa!

DON SANCHO.
Näätte: teiltä puoltajaa ei puuttuis.

CHIMENE.
Lupasi oikeutta kuningas, hän suuttuis.

DON SANCHO. Hitaasti oikeus tuo kuninkaitten käy: voi vasta ilmetä, kun rikollist' ei näy. Sen kulku verkka liikaa kyyneleitä nostaa, te suokaa ritarin siis asevoimin kostaa, se keino varmemp' on ja nopeampi.

CHIMENE. Mutta myös viimeinen. Jos sentään mieltäin murtunutta te säälitte, kun siihen tullaan: teille vapaan suon vallan kostamahan eestäin ritar'tapaan.

DON SANCHO.
Se onni ainoo on, mun jota sielu halaa,
Pois käyn ja toivoon tyydyn, mielessäin mi palaa.

3:s kohtaus.

CHIMENE. ELVIRA.

CHIMENE. Siis vihdoin vapaa, vihdoin vailla kahlehia voin sulle tuskiani virkkaa tummimpia, voin huokauksilleni vallan antaa, mielen avata, kirvoittaa tään surun synkän kielen! Isäni kuollut on, Elvira. Ensi miekkaan Rodrigon purskahtain tuo hurme vuosi hiekkaan. Siis itkekää, ah silmät, viljoin itkekää! Mult' toinen elonpuol' löi puolen elämää ja vaatii kostamaan mun tuota menneen turmaa hänelle, päiviäin mi enää yksin hurmaa.

ELVIRA.
Lepoa tarvitsette.

CHIMENE. Ah, sa levosta puhutko tuskassani niin tulen-tuimassa! Ma kuinka lohduttua koskaan voin, jos en vihata kättä voi, mi alkusyy on sen? Voin vaivaa toivoa vain iänikuista, kun syytä vainoan, syypäätä lemmin ma.

ELVIRA.
Isänne murhaajaako rakastatte noin?

CHIMENE. Rakastan? Riitä ei! Ma häntä jumaloin. Vihani lempi voittaa; armahani nään ma murhamiehessä, nään joka piirteessään, ja tunnen, kuinka vielä sydämessäni isääni vastahan Rodrigo iskevi. Hän hyökkää, ahdistaa, hän väistyy, vaanii, torjuu, hän kons' on voitolla, kons' allakynsin horjuu, mut tässä taistelossa lemmen ynnä vihan ei taivu sieluni, vaan sydän särkyy ihan; näät vaikka vallitsee mua liekki lemmen armaan, en tietä velvoituksen tuolta tutki varmaan, käyn horjumatta, kunne ohjaa kunniani. Murehtii kohtaloa koidon armahani tää sydän, mutta silti tiedän säälienki, ken olen ynnä mitä tahtoo taaton henki.

ELVIRA.
Aiotte kostaa?

CHIMENE. Ah, tuo aatos julma on, myös kosto, jonka vaatii vallat kohtalon! Ma päätään pyydän, sitä saada pelkäilen, surmaansa etsin, vaikka kuolen kanssa sen.

ELVIRA.
Hylätkää, hylätkää tuo tuuma surullinen!
Lain alle tuiman niin ei teidän antauminen!

CHIMENE. Kuin? Taatto kuollut multa, melkein sylistäin, huutaisi kostoa ja turhaan huutais näin? Lumojen muiden vuoksi sydän heikko tämä vain oisko häpeän ja tuskan kyyneltämä, ja sietäisinkö alle kurjan vaitiolon katoovan kunniani lemmen vuoksi polon?

ELVIRA. Mua uskokaa: te ootte anteeks annettava, kun teidän miehelle on kaunaa kannettava niin rakkaalle, niin lempivälle. Kyllin teitte, kun eteen kuninkaan jo asianne veitte; noin älkää synkkämielin syöskö eespäin!

CHIMENE. Kostaa mun täytyy, kunniani ylös yksin nostaa, ja mitä kuiskineekin lempi, kuule tuota ei sielu suuri eikä tekosyihin luota.

ELVIRA.
Mut häntä vihaa ette? Häntä lemmitte?

CHIMENE.
Sen myönnän.

ELVIRA.
Mikä siis on teidän aikeenne?

CHIMENE. Pelastaa kunniani, päättää tuska vaan, hänelle kostaa, kuolla hänen kuoltuaan.

4:s kohtaus.

DON RODRIGO. CHIMENE. ELVIRA.

DON RODRIGO. No niin, tuo päätös teiltä vähän vaivaa kysyy: eloni ottakaa, niin kunnianne pysyy.

CHIMENE.
Elvira, mitä nään? Me missä olemme?
Muu eessäin, talossain! Rodrigo onhan se!

DON RODRIGO. Te älkää säästäkö mun vertain, nauttikaa makeutta kostonne ja koidon kuolemaa!

CHIMENE.
Ah!

DON RODRIGO.
Kuulkaa!

CHIMENE.
Kuolen!

DON RODRIGO.
Hetki vain!

CHIMENE.
Pois menkää meiltä!
Mun kuolla sallikaa!

DON RODRIGO.
Ma sanaa pyydän teiltä.
Te sitten vastatkaa vain tällä miekalla!

CHIMENE.
Verestä taattoni se viel' on kostea!

DON RODRIGO.
Chimene…

CHIMENE. Silmistäin tuo ase kauhun poista, rikokses, elämäs se ettei soimaa toista!

DON RODRIGO. Sit' ennen katso, ettei vihas liekki viihtyis, vaan kaunas kasvaisi ja kostos vauhti kiihtyis!

CHIMENE.
Mun vertain vuotaa se.

DON RODRIGO. Se iske vereen mun, näin siitä huohtamasta lakkaa hurme sun.

CHIMENE. Ah, julmuutta, mi tappaa taaton raudalla, sen näöllä tyttären, kaikk' ilman armoa! Tuo ase sietämätön kätke! Tahdot, että sua kuulisin, ja minut murhaat sydämettä!

DON RODRIGO. Teen tahtosi, ma vaikk' en hylkää toivoani kätesi kautta saada kaunis kuolemani; et multa vartoa voi katumusta halpaa teosta parhaasta, mi pojan kohtaa kalpaa: tuo tulos kiihkon, min voi veri pestä vain, häväisi taattoain ja minun mainettain. Mies kunnian ei kärsi korvapuustia; mua myös hän löi, siks herjaajaani etsin ma, tapasin, taaton kostin, pesin tahran pois, tekisin vielä tuon, jos tekemättä ois. On totta, että vastaan taattoain ja mua mun rakkauteni kauan tahtoi säästää sua; sen voiman siitä arvaat, että epäröin niin suurta herjaa kostaa, ennenkuin ma löin. Sua suututtaa tai sietää loukkaus tuo mun täytyi, jo tuumin, liikaa käsi munkin kiirehtäytyi, liiasta itseäin jo kiihkeydestä moitin ja sillä kauneutesi voiman yksin voitin, kun sulos suurimmat tuon mursi aatteen ies, sua ettei ansaitseisi kunniaton mies ja että lempes uhmin sielus vihaisi mun halpuuttain, kuin uljuuttain se rakasti; totellut jos ma oisin lempes ääntä, en ma ollut oisi sun ja vaalis arvoinen. Sen vielä virkan, vaikka sitä huoannenki, sen toistan, sikskuin tässä ruumiissain on henki: sua loukkasin, mut niin mun tehdä täytyi! Pesi se tahran multa pois, taas olen arvoisesi. Velaton taatostain jo oon ja kunniasta, hyvitys vaatia nyt sull' on vuoro vasta. Vereni tarjota vain sulle tahdoin: mitä mun oli tehtävä, ma tein, teen vielä sitä. Ma tiedän, vastaani sun isäs kuolo nostaa, en uhris henkeä ma sulta tahdo ostaa, verestä vainajan siis veri vuodata, mi katsoo kunniakseen taattos kuoloa.

CHIMENE. Rodrigo! Vihollises vaikka oon, en voi sua siitä soimata, mi sua kunnioi, ja kuinka tuskani mun ilmi tulleekaan, sua syytä en, ma murheitani itken vaan. Lait tunnen kunnian, ja minkä syttää palon niin suuri herja miehen sydämessä jalon; näin tehden, käyttäytyen miesnä kunnian, myös mulle antanut oot ohjeen oikean. Mua kuntos synkkä kautta voittos neuvoi, kostain isäsi kunnian ja oman mainees nostain; nyt mull' on sama huoli, mulla murheekseni eess' isän kosto on ja nosto maineheni. Ah! sinun tähtesi mua murhe murtaa nyt. jos turma muu mult' oisi isän riistänyt, ois onni nähdä sua ollut lohtu ainoo tään poven polttavan, jot' tuska vain nyt vainoo, levinnyt lempeä ois rauha sydämeeni, kun käsi kuivannut ois armas kyyneleeni. Nyt surmaajansa täytyy minun surmata, sen voiton lemmestäni vaatii kunnia, ja kauhun velvoitus, mi minut maahan painaa, muu vaatii toimimaan, pian että oisit vainaa. Näät ällös varro, että vuoksi rakkauteni arasteleisin, kosk' on vuoro kostaakseni. Hyväkses lempi mitä kuiskineekin, sinun vertaises uljuudessa olla täytyy minun: mua loukaten sa näytit: olet arvoiseni; sun kuolos kautta näytän: olen arvoisesi.

DON RODRIGO. Äl' enää lykkää vaatimusta kunnian! Se pyytää päätäni, sen sulle tarjoan, se uhraa tehtävälles ylevälle jo: suloinen surma, ah, suloinen tuomio! Jos oikeus hidastuu tään syyni jälkehen, hidastuu kunnias ja kosto rikoksen. Oon onnellinen, kun niin kauniin kuolon saan!

CHIMENE.
En ole pyövelisi, vastapuoles vaan
Ma päänkö ottaisin, min pelastust' et auta?
Mun tehtäväin on ahdistaa, sun puolustauta.
Sen mulle hankkiva on toinen; käsi tää
sua vain on vainoomaan, ei surmaan velkapää.

DON RODRIGO. Hyväksein lempi mitä kuiskineekin, minun vertaisen' uljuudessa olla täytyy sinun; mut isän kostohon ken kättä toista lainaa, Chimene, usko mua, nää alas arvot painaa. Käteni oma vain mun kosti herjani, kätesi oman vain myös olkoon kostosi.

CHIMENE. Sua julmaa! Tuohon miks niin itsepintaistua? Avutta itse kostit, miksi autat mua? Sun tapaas olen toimiva, ei uljuuteni voi sietää, että kanssas jaan ma maineheni. Isäni, kunniani mistään tahdo kiittää sua ei, ei tuloksia lempes, tuskas niittää.

DON RODRIGO. Ah, tuima tunto kunnian! Ma kuinka voisin Sult' armon saada tuon? Siit' autuas ma oisin, kautt' taattos kuollehen, kautt' ystävyytemme, kostosta, säälistä suo mulle surma se! Kätesi kautta kuolla helpomp' oisi kurjan sun sullios tään kuin elää vihas alla nurjan.

CHIMENE.
Pois käy! Sua vihaa en.

DON RODRIGO.
Sun täytyy niin.

CHIMENE.
En voi.