AASIAN TYTÄR

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomensi ["Aziyadé"] Eino Palola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.

SISÄLLYS:

Alkulause. I. Salonki. II. Yksin. III. Kahden Eyoubissa. IV. Mane, Thekel, Phares. V. Kuolon enkeli.

PLUMKETT'IN, LOTIN YSTÄVÄN, ALKULAUSE.

Jokaisessa hyvin sommitellussa romaanissa on sankarin kuvaus välttämätön. Mutta tämä kirja ei olekaan romaani, tai se on romaani, joka ei ole sen paremmin säännöstelty kuin sen sankarin elämäkään. Ja sitäpaitse joutuisivat taitavimmatkin pulaan, jos heidän pitäisi kuvata välinpitämättömälle yleisölle tuo Loti, jota me paljon rakastimme, sillä se ei ole ollenkaan helppoa.

Jos lukijani, haluatte tietää hänen ulkonäkönsä, ottakaa Musset hyllyltänne, avatkaa " Namouna, itämainen kertomus", ja lukekaa:

"Komea vartalo ja hyvin pysty. Kädet kuin kuninkaan, ylväs ja suora varsi, mutt' kaikkein komeinta on silmän tumma karsi".

Hän oli yhtä iloinen kuin Hassan, ja kuitenkin aika jörö sanomattoman avomielinen ja sentään kovin väsähtänyt. Mutta pidimme hänestä enemmän kuin tuosta itsekkäästä Hassanista, ja usein hän olisi pikemmin saattanut muistuttaa Rolla'a…

Monessa sielussa kaks' seikkaa saattaa nähdä — — — — — taivaan, mi kultaa vedet lepäävät — — — — — ja synkän saven, pohjalla mi nukkuu.

(Victor Hugo, les Ondines ).

PLUMKETT.

I. SALONIKI.

Lotin päiväkirja.

1.

Toukok. 16 p. 1876.

… Kaunis toukokuun päivä, aurinko paistaa kirkkaasti, taivas on puhdas… Kun vieraat venheet saapuivat, lopettivat pyövelit laitureilla juuri työtänsä. Kuusi hirtettyä sätkytteli väkijoukon nähden kamalissa loppukouristuksissa. Ikkunat ja katot olivat täynnä katselijoita; läheisellä parvekkeella hymyilivät turkkilaiset viranomaiset tuolle tutulle näytelmälle.

Sulttaanin hallitus ei ollut tuhlannut suuria kuoleman välineihin. Hirsipuut olivat niin matalat, että tuomittujen paljaat jalat koskivat maahan. Hiekka narisi heidän koukistuneitten varpaittensa alla.

2.

Kun mestaus oli päättynyt, lähtivät sotilaat pois, ja kuolleet jäivät kansan katseltaviksi auringon laskuun saakka. Nuo kuusi jaloillaan seisovaa ruumista irvistelivät kalman nauruaan Turkin kirkkaan auringon valossa, välinpitämättömien kulkijoiden ja nuorten vaikenevien naisryhmien keskellä.

3.

Ranskan ja Saksan hallitukset olivat vaatineet tätä yhteismestausta korvaukseksi konsulimurhista, jotka olivat herättäneet levottomuutta Euroopassa itämaisen pulan alussa.

Kaikki Euroopan kansat olivat lähettäneet Salonikiin jyhkeitä panssarilaivoja. Englanti oli edustettuna ensimmäisten joukossa, ja niin olin minäkin saapunut sinne Hänen Majesteettinsa korvetissa.

4.

Eräänä kauniina kevätpäivänä, kolme päivää noiden verilöylyjen tai kuolemantuomioitten jälkeen, jolloin meillä oli ensimmäisiä kertoja lupa käyskennellä Makedonian Salonikissa, satuin pysähtymään erään vanhan moskean portille katsellakseni parin haikaran tappelua.

Muudan vanhan muhamettilaiskorttelin katu oli näyttämönä. Kaatumaisillaan olevat talot reunustivat kapeita kiemuraisia polkuja, jotka melkein peittyivät _shaknisir'_ien, jonkunlaisten salaperäisten tähystyspaikkojen ja suurien suljettujen rautaristikkoisten parvekkeiden alle, joista ohikulkevia katsellaan pienien näkymättömien reikien läpi. Rikkaruohoja kasvoi mustien mukulakatukivien välissä, ja tuoreen vihreitä oksia kiipeili katoilla. Paikoitellen näkyvä taivas oli puhtaan sininen. Kaikkialla henki ilma lämpöä ja toukokuun hyviä tuoksuja.

Salonikin väestö oli meille vielä nurja ja vihamielinen. Siksipä päällystö käskikin meidän kulkea kaduilla täysissä sotavarustuksissa. Siellä täällä hiipi ohitsemme turbanipäisiä olentoja seinävieriä pitkin, eikä haaremien koristettujen ristikoiden takaa näkynyt yhtään naisen päätä. Kaupunkia olisi luullut kuolleeksi.

Luulin olevani niin yksin, että säpsähdin oudosti huomatessani muutaman lähellä olevan paksun rautaristikon takana ihmisen pään ja kaksi suurta vihreää silmää minuun kiintyneinä.

Ruskeat kulmakarvat olivat hiukan rypyssä, melkein kiinni toisissaan. Tuossa katseessa oli mielestäni sekä tarmoa että lapsellisuutta. Sitä olisi voinut sanoa lapsen katseeksi, niin tuore ja nuori se oli.

Noiden silmien omistaja, muudan nuori nainen nousi ja näytti vyötäisiä myöten vartalonsa, joka oli verhottu turkkilaisiin liiveihin pitkine jäykkine poimuineen. Kauluri oli hopeakoristeilla kirjailtua vihreätä silkkiä, Valkoinen huntu peitti huolellisesti pään, josta näkyi vain otsa ja nuo suuret silmät. Silmäterät olivat vihertävät kuin muinaiset meret, joista Itämaiden runoilijat ovat laulaneet.

Tuo nuori nainen oli Aziyadé.

5.

Aziyadé katseli minua tarkasti. Jos olisin ollut turkkilainen olisi hän piiloutunut, mutta giauri[muukalainen] ei ole mies, korkeintaan vain uteliaisuuden esine, jota saattaa mielikseen töllistellä. Hän näytti olevan hämmästynyt sen vuoksi, että noiden muukalaistenkin joukossa, jotka olivat tulleet uhkaamaan hänen maataan kamalilla rautakoneilla, saattoi olla nuori mies, jonka näkeminen ei aiheuttanut hänessä inhoa eikä pelkoa.

6.

Kun saavuin rantalaiturille olivat kaikki laivaston venheet lähteneet. Vihreät silmät olivat vanginneet minut hetkeksi, vaikka en tuntenutkaan valkean hunnun alla piileviä sulavia piirteitä. Olin kolmasti kulkenut haikaramoskean ohi ja lähtöhetki oli unohtunut aivan tietämättäni.

Mahdottomuudet olivat kuin huvikseen kasaantuneet tuon nuoren naisen ja minun välilleni. Oli mahdotonta vaihtaa ajatustakaan hänen kanssaan, puhua tai kirjoittaa hänelle. Oli kielletty lähtemästä laivasta kello kuuden jälkeen illalla päällystön tietämättä. Lähtisimme luultavasti pois noin viikon kuluttua ollaksemme milloinkaan palaamatta, ja minä en voinut halveksia haaremien ankaraa vartiointia.

Auringon laskeutuessa katselin viimeisten englantilaisten veneiden loittonemista, ja istahdin sitten epäröiden erään turkkilaisen kahvilan kangaskaton alle.

7.

Ympärilleni kerääntyi heti joukko miehiä, avustajia ja kantajia, jotka elävät taivas-alla Salonikin laitureilla He halusivat tietää, miksi olin jäänyt maihin, ja seisoivat siinä odotellen, tarvitsisinko ehkä heidän palveluksiaan.

Huomasin tuossa makedonialaisjoukossa miehen, jolla oli omituinen pikku kiharoihin jakautuva parta, kuten tämän maan vanhimmilla kuvapatsailla. Hän istui edessäni maassa ja katseli minua hyvin uteliaasti; pukuni ja kenkäni näyttivät etenkin suuresti kiinnittävän hänen huomiotaan. Hän venyttelihe veltosti kuin suuri angorakissa ja haukotteli näyttäen kaksi riviä pieniä hampaita, jotka kiilsivät kuin helmet.

Muuten olivat hänen kasvonsa hyvin kauniit, hänen rehelliset ja älykkäät silmänsä näyttivät hyvin lempeiltä. Hän oli aivan repaleissa, jalat ja sääret olivat paljaat, paita oli riekaleina, mutta muuten oli hän puhdas kuin kissa.

Tuo henkilö oli Samuel.

8.

Nuo kaksi samana päivänä tapaamaani olentoa saivat pian oman osansa elämässäni; kolmen kuukauden aikana he panivat henkensä alttiiksi puolestani. — Jos joku olisi sanonut sen minulle nyt, olisin suuresti hämmästynyt. Molemmat lähtivät sittemmin isänmaastaan seuratakseen minua, ja meidät oli määrätty viettämään talvi yhdessä, saman katon alla Stambulissa.

9.

Lopulta sai Samuel rohkeutta sanoa minulle muutamat osaamaansa englantilaiset sanat:

— Do you want to go on board? (Haluatteko mennä laivaan?)

Ja hän jatkoi sabirien kielellä:

— Te portarem col la mia barca. (Vien sinut sinne venheelläni.)

Samuel osasi siis sabiria. Ajattelin heti, mitä etua saattaisi olla älykkäästä, päättävästä, tuttua kieltä puhuvasta miehestä, mielettömässä yrityksessä, joka jo ailahteli mielessäni hämäränä suunnitelmana.

Kullallahan, jota minulla todellisuudessa oli hyvin vähän, voin kyllä saada tuon paljasjalan palvelukseeni. Samuel oli kai muuten rehellinen, ja rehellinen mies ei kullasta rupea nuoren naisen ja miehen asioitten välittäjäksi.

10.

Herra William Brown, luutnantti 3:ssa jalkaväkirykmentissä Lontoossa.

Salonikissa, kesäkuun 2 p.

Seikkailu oli aluksi vain mielikuvituksen ja aistien juopumusta. Sittemmin tuli siihen jotakin lisäksi, melkeinpä rakkautta. Se on minut sekä yllättänyt että ihastuttanut.

Jos olisitte tänään voineet seurata ystäväämme, Lotia, vanhan kaupunginosan yksinäisillä kaduilla olisitte nähnyt hänen astuvan oudonnäköiseen taloon. Ovi sulkeutuu salaperäisesti hänen jälkeensä. Tuon majan on hän valinnut sen omituisen ulkonäön vuoksi. (Muinoin, muistattehan, teki hän sen Isabelle B——n, tuon oopperatähden takia. He kohtasivat toisensa joko ajurin vaunuissa tai Hag-Marketkadun varrella asuvan, suuren Martyn'in, rakastajattaren luona. Nuo kohtauspaikkojen vaihdokset ovat jo vanhoja juttuja ja tuskinpa tuo itämainen pukukaan tarjonnee hänelle minkäänlaista viehätystä tai uutuutta.)

Melodraaman alku: — Ensimmäinen kuvaelma: Vanha pimeä huone, näöltään hyvin kurja, mutta hyvin itämaisesti kalustettu. Permannolla on vesipiippuja ja aseita.

Ystävämme Loti seisoo keskellä ja kolme vanhaa juutalaisvaimoa puuhailee hänen ympärillään sanaakaan virkkamatta. Heillä on kirjavat puvut ja käyrät nenät, pitkät liivit, jotka on koristettu hileillä ja kaulanauhoiksi yhdistetyillä hopearahoilla; päässä heillä on hiussiteet vihreästä silkistä. He kiiruhtavat riisumaan häneltä upseerin vaatteet ja alkavat pukea häntä turkkilaiseksi, polvistuen kiinnittämään aluksi kullattuja säärystimiä ja kannuksia. Loti on synkän ja tärkeän näköinen, kuten lyyrillisen draaman sankari ainakin.

Nuo kolme ämmää pistävät hänen vyöhönsä monta tikaria, joitten hopeavarsiin on upotettu koralleja, joitten terät on kullalla kirjailtu. He pukevat hänen ylleen kultakirjaisen, liehuvahihaisen vaipan, ja päähän kääritään tarbush[turbaani]. Kaiken tämän jälkeen ilmaisevat he eleillään, että Loti on hyvin komea, ja menevät hakemaan suurta kuvastinta.

Loti huomaa, ettei hän todellakaan ole hullumpi, ja hymyilee surullisesti puvulle, joka saattaa käydä hänelle kohtalokkaaksi. Sitten hän katoaa takaportista ja kulkee hyvin kirjavan kaupunginosan läpi, missä itämaiset basaarit ja moskeat vaihtelevat. Hän häviää huomaamatta noihin kirjaviin kansanjoukkoihin, jotka käyttävät räikeitä pukuja, kuten Turkissa on tapana. Vain eräät valkoisiin puetut naiset virkahtavat hänen ohi kulkiessaan: "Siinäpä menee komeasti puettu albanilainen, kauniine aseineen."

Kauemmaksi, rakas Villiam, olisi päätöntä seurata ystäväämme Lotia. Tämän kävelymatkan määränä on turkkilaisnaisen rakkaus — aina hurja yritys, josta nykyisissä olosuhteissa ei uskalla oikein puhuakaan. Hänen luonaan viettää Loti täydellisen juopumuksen hetken, oman ja muitten hengen sekä kaikenlaisten diplomaattisten selkkausten uhallakin.

Te sanoisitte, että niin pitkälle mennäkseen täytyy olla peloittavan itsekäs. En väitä vastaan, mutta olen sitä mieltä, että kaikki minua miellyttävä on hupaista tehdä, ja ihmisen on parhaansa mukaan käytettävä elämänsä muuten kovin mautonta ateriaa.

Nyt ette saa aihetta moittia minua, rakas William, sillä kirjoitanhan teille pitkän kirjeen. En usko enemmän kiintymykseenne, kuin muidenkaan, mutta te kuulutte niihin maailmassa siellä täällä tuntemiini ihmisiin, joitten kanssa eläminen ja keskusteleminen tuottaa iloa. Jos kirjeessäni onkin hiukan avosydämisyyttä, ette saa suuttua, sillä olen juonut Kyypron viiniä.

Nyt se on ohi. Olen noussut kannelle hengittämään illan viileää ilmaa, ja Saloniki on hullunkurisen näköinen. Sen minaretit ovat kuin joukko mustanlikaisen kaupungin, missä Sodoman paheet rehoittavat, yläpuolelle asetettuja kynttilöitä. Kun kostea ilma tarttui minuun kuin jääkylmä suihku, ja kun luonto ottaa tuollaisen jäykän surkean ilmeen, vaivun itseeni, enkä löydä sielustani muuta kuin inhoittavaa tyhjyyttä ja ääretöntä ikävystymistä elämään. Aion kohta mennä Jerusalemiin saadakseni jälleen jonkun uskon rippeen. Tällä hetkellä edustaa uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitäni, siveellisiä periaatteitani, yhteiskunnallisia teoriojani j.n.e. muudan tavallinen yhteiskunnallinen ilmiö, nimittäin poliisi.

Palaan kai syksyllä luoksenne Yorkshireen. Odottaessa puristan kättänne ja olen teidän altis

Lotinne.

11.

Nuo toukokuun loppupäivät v. 1876 olivat elämäni levottomimpia hetkiä.

Olin kauan kuin tuhoutuneena, sydän tyhjänä ja voimattomana kärsimyksistä. Mutta tuo satunnainen tila oli mennyt ohi, ja voima ja nuoruus aiheuttivat heräämisen. Heräsin yksinäisenä elämässä; viimeinenkin uskoni oli mennyt eikä yksikään side minua pidättänyt.

Raunioilla versoi jotakin rakkauden tapaista, ja itämaat verhosivat tuon minuuteni heräämisen suureen viehätykseensä, mikä ilmeni aistien juopumuksessa.

12.

Hän oli tullut kolmen muun isäntänsä vaimon kanssa asumaan maalle yali'in, joka sijaitsi metsässä Monastirin tien varrella. Siellä heitä vartioitiin vähemmän.

Päivisin lähdin laivalta asestettuna. Meren myrskytessäkin venhe toi minut rantaan, kalastajien ja soutumiesten parveen, ja Samuel, joutuen kuin sattumalta tielleni, sai viittauksilla käskyni yötä varten.

Olen kuluttanut monta päivää Monastirin teitä samoilemalla. Seutu oli alastonta ja alakuloista. Muinaisia hautausmaita, raunioiksi luhistuneita marmorihautoja, joitten salaperäisiä kirjoituksia sammale söi, oli silmän kantamattomiin. Kreikkalaiset, byzanttilaiset ja muhamettilaiset haudat peittivät Makedonian vanhaa maaperää, mihin muinaisajan suuret kansat ovat jättäneet tomunsa. Siellä täällä näkyi kypressiä tai suunnattomia plataaneja, ja niitten alla albanialaisia paimenia vuohineen. Karussa maassa kasvoi isoja kalpeita liljoja, joitten kukat levittivät outoa kuusaman tuoksuaan, tulisen auringon paistaessa. Tuon seudun pienimmätkin piirteet ovat jääneet mieleeni.

Yöllä vallitsi viileä, liikkumaton tyyneys, hiljaisuus, johon sirkkojen siritys sekaantui. Kesän tuoksut täyttivät puhtaan ilman. Meri oli liikkumaton, taivas yhtä kirkas kuin joskus tropiikeissa viettäminäni öinä.

Hän ei vielä ollut minun. Mutta välillämme ei enään ollut kuin aineellisia esteitä: hänen miehensä läsnäolo ja hänen ikkunoittensa rautaristikot.

Vietin nuo yöt odotellen, odotellen tuota joskus hyvinkin lyhyttä hetkeä, jolloin saatoin koskettaa hänen käsivarttaan noitten kamaloitten ristikoitten läpi, ja suudella pimeässä hänen valkeita, itämaisilla sormuksilla koristettuja käsiään.

Ja sitten saatoin, jonakin aamuhetkenä, ennen päivännousua, tuhansin vaaroin päästä korvettiini vartioivan upseerin suostumuksella.

13.

Iltani kuluivat Samuelin seurassa. Olen nähnyt hänen kanssaan kulkiessani outoja seikkoja venemiesten kapakoissa. Olen tehnyt tapatutkimuksia, jollaisiin harvoilla on tilaisuutta Turkin juutalaisten Ihmeitten pihoilla ja salakrouveissa. Näissä luolissa käytin turkkilaisen matruusin pukua, koska se oli vähimmän silmäänpistävä liikkuessa yöllä Salonikin satamassa. Samuel oli omituisena vastakohtana tälle ympäristölle. Hänen kauniit, lempeät kasvonsa säteilivät tuota tummaa taustaa vasten. Vähitellen kiinnyin häneen, ja hänen kieltonsa auttaa minua Aziyadén ryöstämisessä sai minut pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Mutta olen nähnyt kummia seikkoja yöllä tuon kulkurin seurassa, luolissa, missä juovutaan hatshissista ja rakitista.

14.

Eräänä lämpöisenä kesäkuun yönä odotimme me molemmat pitkällämme maassa kello kahta, sopimaamme aikaa. Muistan tuon kauniin tähtikirkkaan yön, jossa ei kuulunut muuta kuin rauhallisen meren heikkoa loiskinaa. Kypressit näkyivät vuorilta mustina suppiloina ja plataanit hämärinä täplinä. Joku vuosisatainen kivipatsas osoitti siellä täällä jonkun muinoisen dervishin unhotettua hautaa. Kuiva heinä, ruoho ja sammal tuoksuivat hyvältä. Tuntui onnelliselta olla keskellä maaseutua sellaisena yönä; oli hyvä elää.

Mutta Samuelista tuntui tämä öinen seikkailu ikävältä. Hän oli mahdottomalla tuulella, eikä hän enää vastannut kysymyksiinikään.

"Hyvä Samuel, nukuthan sinä kumminkin joka yö kovalla maalla tai laudoilla, Ruoho täällä on parempaa ja tuoksuu hyvältä kuin hajuheinä. Nuku, niin olet paremmalla tuulella myöhemmin. Oletko suutuksissasi minulle? Mitä olen sinulle tehnyt?"

Hänen kätensä vapisi kädessäni hänen puristaessaan sitä kovemmin kuin oli tarpeellista.

— Che voleté? sanoi hän synkällä hätäytyneellä äänellä. — Che voleté mi? (Mitä minusta tahdotte?)

Jokin ennenkuulumaton ja hämärä oli äkkiä juolahtanut Samuelin päähän. — Vanhoilla itämailla on kaikki mahdollista. — Sitten hän peitti päänsä käsillään ja jäi paikoilleen, peläten itseään, liikkumattomana ja vapisten…

Mutta tuon oudon hetken jälkeen kuuluu hän minulle ruumiineen ja sieluineen. Hän uskaltaa joka ilta vapautensa ja henkensä tunkeutumalla taloon, missä Aziyadé asuu. Mennessään joka ilta pimeässä hakemaan tyttöä, kulkee hän tuon hautausmaan läpi, joka hänestä on täynnä haamuja ja kuolettavia kauhuja. Hän soutelee aamuun asti venheessään vartioidakseen meitä, tai odottaa sitten minua kaiket yöt, nukkuen viidenkymmenen kulkurin joukossa Salonikin rantalaiturin viidennellä kivipaadella. Hänen henkilöllisyytensä on aivan kuin hukkunut minuun. Minä tapaat hänet kaikkialla varjona rinnallani, oli valitseman paikka tai puku mikä hyvänsä, ja valmiina puolustamaan minua oman henkensä uhallakin.

15.

Loti Plumkett'ille, meriväen luutnantille.

Salonikissa, toukokuussa 1876.

Rakas Plumkett!

Te voitte kertoa, minua milloinkaan ikävystyttämättä kaikki mieleenne juolahtaneet alakuloiset tai sekavat, vielä iloisetkin ajatuksenne. Koska kerran asetan teidät "alhaisen rahvaan" ulkopuolelle luon aina ilolla, mitä minulle kirjoitatte.

Kirjeenne annettiin minulle päivällisten jälkeen, joilla oli juotu Espanjan viinejä, ja muistan, että se ensin hiukan ällistytti minua merkillisen sommittelunsa vuoksi. Olette todellakin aika hulluttelija, jonka olen jo ennenkin tiennyt. Olette myös oiva leikinlaskija, mikä on tunnettu seikka. Mutta siinä ei ole vielä kaikki, mitä kirjeestänne käsitin.

Näin, että olette saanut kärsiä paljon, ja siinä on meidän kosketuskohtamme. Minutkin syöstiin keskelle Lontoon elämää, jätettiin sinne itsekseen kuudentoista vanhana, Olen hiukan maistanut kaikkia nautinnoita, mutta en luule säästyneeni suruiltakaan. Tunnen olevani kovin vanha, huolimatta nuoresta ruumiistani, jota hoidan miekkailulla ja voimistelulla.

Salaisuuksien uskomiset toisillemme eivät muuten merkitse mitään. Tieto kärsimyksestänne riittää synnyttämään myötämielisyyttä välillemme.

Huomaan myös olleeni siksi onnellinen, että olen herättänyt teissä myötätuntoisuutta, josta kiitän. Olkoon välillämme, jos haluatte, älyllistä ystävyyttä, ja suhteemme auttavat meitä pääsemään elämän ikävien kohtien ohi.

Kirjeenne neljännellä sivulla kynänne kai lensi hiukan liian nopeasti, koska olette kirjoittanut: Rajatonta ystävyyttä ja alttiutta. Jos todella olette ajatellut niin, ystävä hyvä, niin huomaatte, että teissä vielä on nuoruutta ja tuoreutta, eikä kaikki vielä ole mennyttä. Tuskin kukaan tuntee paremmin kuin minä tuon elossa ja kuolossa kestävän ystävyyden, joka on tavallista kahdeksantoista ikäisenä. Viidennelläkolmatta se on jo loppunut, silloin tunnet alttiutta vain itseäsi kohtaan. Tämä, mitä nyt puhun, on lohdutonta, mutta se on peloittavan totta.

16.

Salonikissa, kesäkuussa 1876.

Mikä onni tehdä Salonikissa noita aikaisia retkiä, jolloin pääsi maihin jo ennen auringon nousua. Ilma oli niin kevyttä, viileys niin suloista, ettei elämä ollut mikään vaiva. Tuntui siltä kuin olisi hyvinvointi tunkeutunut lävitseni. Muutamia turkkilaisia oli jo liikkeellä punaisissa, vihreissä tai keltaisissa kaapuissaan basarien holvikaduilla, joita kuultava puolihämy tuskin vielä valaisi.

Insinööri Thompson oli uskottuni, jollaista koomillisessa oopperassa tarvitaankin, ja olemme monesti kuljeksineet yhdessä tuon kaupungin vanhoilla kaduilla kaikkein kielletyimmillä hetkillä ja kaikkein säännönvastaisimmassa asussa.

Illalla sai silmä nauttia toisenlaisesta taikanäystä — kaikki oli punertavaa tai kultaista. Olympos-vuori vivahti hiillokseen tai sulavaan metalliin ja kuvastui kuvastinkirkkaaseen mereen. Ilmassa ei ollut minkäänlaista höyryä. Näytti siltä kuin ilmakehää ei olisi ollut olemassakaan, sillä tyhjyyteen kohoavien vuorten kaukaisimmatkin huiput näkyivät äärettömän selvästi.

Istuimme usein iltaisin tuon rauhallisen lahden rantalaitureilla, minne joukko vetäytyi. Itämaiden posetiivit soittivat siellä omituisia säveliään, ja kellot ja kulkuset säestivät niitä. Kafedji't täyttivät kulkutien aina katetuilla pikkupöydillään, mutta niitä ei ollut sittenkään kylliksi vesipiippujen, skiros'in, lokum'in ja raki'n tarvitsijoille.

Samuel oli tyytyväinen ja ylpeä, kun kutsuimme hänet pöytäämme. Hän vetelehti ympäriinsä ilmoittaakseen minulle sovituilla merkeillä, missä tapaisin Aziyadén, ja vapisin kärsimättömyydestä ajatellessani lähestyvää yötä.

17.

Salonikissa, heinäkuussa 1876.

Aziyadé oli sanonut Samuelille olevansa yön meidän seurassamme. Katselin hänen puuhiaan hämmästyneenä. Hän oli pyytänyt minua istuutumaan viereensä ennen kuin hän alkoi puhua Samuelille turkin kielellä.

Hän tahtoi keskustella kanssani ensimmäisen kerran, ja Samuelin piti olla tulkkina. Kuukauden päivät, aistien huumauksen yhdistäminä, voimatta vaihtaa sanaakaan, olimme pysyneet outoina ja tuntemattomina toisillemme aina tähän yöhön saakka.

— Mistä olet? Missä olet elänyt? Kuinka vanha olet? Onko sinulla äitiä? Uskotko Jumalaan? Oletko käynyt mustien ihmisten maassa? Onko sinulla ollut paljon rakastajattaria? Oletko suurikin herra maassasi?

Hän oli itse pieni sirkassilaistyttö, joka oli tullut Konstantinopoliin toisen samanikäisen kanssa. Kauppias oli myynyt hänet vanhalle turkkilaiselle, joka oli kasvattanut hänet pojalleen vaimoksi. Poika oli kuollut, ja tuo vanha turkkilainen myös. — Aziyadé oli tavattoman kaunis kuusitoistavuotias neitonen. Muudan Stambuliri mies sattui hänet huomaamaan ja toi taloonsa Salonikiin.

— Hän sanoo, käänsi Samuel, — ettei hänen jumalansa ole sama kuin sinun, eikä hän ole Koranin mukaan aivan varma, onko naisilla sielua, kuten miehillä. Hän arvelee, ettette te, sinun lähdettyäsi, tapaa toisianne milloinkaan, ette edes kuoltuannekaan, ja se surettaa häntä. — Nyt, sanoi Samuel nauraen, — hän kysyy, etkö haluaisi heti heittäytyä mereen hänen kanssaan ja upota hiljalleen pohjaan toisianne syleillen… Ja minun pitäisi sitten tuoda vene takaisin ja sanoa, etten ole teitä nähnytkään…

— Tahdon, sanoin, tahdon kyllä, kunhan hän vain lakkaa itkemästä. Lähdetään heti, päästään pikemmin loppuun.

Aziyadé ymmärsi. Hän kietoi vavisten kätensä kaulaani, ja me kumarruimme molemmat vettä kohti.

Älkää toki! huusi Samuel säikähtäen ja pidättäen meitä rautakouralla. — Tuo suutelokin jo riittää! Hukkuessa saattaa purra toisiaan ja irvistys on hirveä.

Tämän hän sanoi sabirin kielellä, tuollaisella villillä suoruudella, jota ei voi kielellämme ilmaista.

… Aziyadén oli aika lähteä ja kohta hän jättikin meidät.

18.

Plumkett Lotille.

Lontoossa, kesäkuussa 1876.

Paras Loti!

Muistan hämärästi lähettäneeni teille viime kuussa kirjeen, jossa ei ollut pontta eikä perää, häntää eikä päätä, sellaisen kirjeen, joita mielijohde sanelee ja joissa mielikuvitus laukkaa, vaikka kynä pääseekin vain hölkäten jäljessä, vieläpä usein kompastellenkin kuin vanha vuokrattu 'rosinante'.

Noita kirjeitä ei tule milloinkaan läpilukeneeksi, ennenkuin on ne sulkenut kuoreen, muuten niitä ei lähettäisikään. Niissä on enemmän tai vähemmän pikkumaisia asiasta poikkeamisia, joitten alkusyytä on turha hakea, ja niiden ohella Tintaruass'enkin suuhun sopimattomia tyhmyyksiä. Ja lopuksi, kaiken hyvän lisäksi, väärin ymmärretyn henkilön itseylistystä, joka koettaa saada toisia surkuttelemaan itseään, saadakseen palkkioksi kohteliaisuuksia, joita toinen on kyllin ystävällinen jakelemaan. Eikö sinunkin mielestä ole kaikki tuollainen perin naurettavaa?

Entä nuo ystävyyden vakuutukset? Niin, katsos, silloin tuo vanha, kaksipäinen rosinante oikein alkaa, ravata! Vastaatte siihen kirjeeni kohtaan niin kuin tuo suuri kirjailija kuusitoista vuosisataa ennen meidän aikaamme mahdollisesti olisi tehnyt. Hän oli koettanut kaikkea, koettanut olla mainio kuningas, suuri filosofi etevä arkkitehti, pitää kuuttasataa vaimoa j.n.e. Mutta hän päätyi sellaiseen ikävään ja inhoon, että hän vanhoilla päivillään, otettuaan huomioon kaikki kokemuksensa selitti: 'Kaikki on turhuus.'

Tiesin hyvin, että vastaisitte minulle "Saarnaajan" tyyliin. Olen niin täydellisesti yhtä mieltä kanssanne kaikesta ja vieläpä muustakin, että suuresti epäilen, voisinko väitellä kanssanne muulla tavoin kuin Tandora sankarinsa kanssa. Meillä ei ole kerrassaan mitään toisillemme opetettavaa, ainakaan mikäli kysymys koskee siveellisiä seikkoja.

— Tunnustukset, te sanotte, ovat tarpeettomia.

Taivun mielipiteeseenne enemmän kuin milloinkaan ennen. Minusta on mieluista saada yleiskatsaus ihmisistä ja elämästä, hauskaa aavistaa niiden suuret piirteet. Yksityiskohdat ovat taas aina olleet minulle kauhistukseksi.

'Alttiutta ja rajatonta ystävyyttä.' Kuinka muuten? Se sisältää erään noita hyviä mielenvaihteita, noita onnellisia välähdyksiä, joitten vuoksi usein on itseään parempi. Uskokaa, että niinä hetkinä, jolloin noin kirjoitamme, olemme itseämme parempia. Jolleivät ne ole kuin välähdyksiä, ketä sitten on niistä moitittava? Häntäkö, joka loi meidät, jättääkseen meidät vain puoleksi hahmotelluiksi, kykeneviksi korkeampiin pyrkimyksiin, mutta kykenemättömiksi tekoihin, jotka olisivat suhteellisia järkeemme? Voimmekohan moittia ketään? Tuon epäilyksen vuoksi, mikä meidät tätä aikoessamme valtaa, luulen, että on parasta menetellä niin.

Kiitos siitä, mitä sanotte tunteitteni tuoreudesta. Kuitenkaan en ollenkaan usko sitä. Niitä on liiaksikin kulutettu, tai olen itse niitä liiaksi käyttänyt, ja sen vuoksi ovat ne hiukan muuttuneet. Voisin sanoa, että ne ovat loppuun myytäviä tunteita, ja siinä suhteessa muistutan teille, että niitä usein saa hyvinkin halvalla. Huomautan teille myös, että on sellaistakin, mikä voittaa vahvuudessa sen, minkä liika kulutus on saattanut viedä loistosta ja tuoreudesta. Voimmehan sitä verrata esimerkiksi kapineeseen, jota tarvitsemme paljon jalossa ammatissamme, nimittäin vanhaan köyteen.

On siis selvä, että pidän teistä paljon. Siitä asiasta ei kannata enempää puhua. Kerta kaikkiaan selitän että teidän elämänne on onnellinen, ja olisi onnetonta jos te voimistelulla surkastuttaisitte paremman osan itsestänne. Tähän tulokseen päästyämme lakkaan kiusaamasta teitä ystävyydelläni ja ihailullani puhuakseni muutaman sanan omasta elämästäni.

Voin hyvin ruumiillisesti, ja olen parannettavana siveellisen tilani vuoksi. — Parannuskeino on sellainen, etten enää käännä aivojani nurin, vaan koetan hillitä tunteellisuuttani. Kaikki tässä maailmassa johtuu sekä sisä- että ulkopuolisesta tasapainostamme. Jos herkkätunteisuus vie voiton, tapahtuu se aina järjen kustannuksella. Mitä suurempi runoilija sitä pienempi matematiikko, ja elämässä tarvitsemme aina pikkuisen mittausoppia, ja, mikä on vielä pahempi, paljon aritmetiikkaa. Uskon, Jumala suokoon sen anteeks', että kirjoitan tässä teille sellaista, mikä on melkein järjellistä.

Aina teidän Plumketti'nne.

19.

Heinäkuun 27 p:nä, yöllä, Salonikissa.

Laivan upseerit palaavat huoneisiinsa toinen toisensa jälkeen kello yhdeksältä. He lähtevät kaikki toivottaen hyvää menestystä ja hyvää yötä; salaisuuteni on tullut kaikkien yhteiseksi.

Ja minä katselen huolissani vanhan Olympos-vuoren takaista taivasta, mistä liiankin usein nousee noita suuria, vaskenkarvaisia pilviä, jotka ennustavat myrskyä ja rankkasadetta.

Tänä iltana on kaikki sillä puolen kirkasta, ja tarumainen vuori kuvastelee selväpiirteistä huippuaan tummaa taivasta vasten.

Laskeudun kojuuni, pukeudun ja nousen taas kannelle.

Silloin alkaa jokailtainen hätäinen odotus. Kuluu tunti, toinen, minuutit venyvät pitkiksi kuin yö.

Kello yksitoista kuuluu mereltä hiljaista aironloisketta. Kaukaa näkyy piste, joku liukuu aalloilla. Se on Samuelin venhe. Vartijat nostavat pyssynsä poskelle ja huutavat pysähdysmerkin. Vaikka Samuel ei vastaakaan mitään, laskeutuvat aseet kuitenkin. — Vartioilla on salainen ohje, joka koskee vain häntä, ja nyt hän on jo laivan vierellä.

Veneeseen heitetään minua varten verkkoja ja erilaisia kalastustarpeita. Matkan tarkoitus on siis muka selvillä, ja minä hyppään veneeseen, joka loittonee. Heitettyäni pois viitan, joka peittää turkkilaisen pukuni, on muodonvaihdos tapahtunut. Kultakoristeinen takkini kiiltelee hieman pimeässä, tuuli on lauha ja lämmin, ja Samuel soutaa melutta maata kohti.

Siellä vartoo pikkuinen venhe, jossa on hirveän näköinen, siniseen kankaaseen puettu neekerinainen, vanha, hampaisiin saakka asestettu albanialainen palvelija kirjavassa puvussaan, ja sitten niin syvästi hunnutettu nainen, että hän on kuin muodoton liikkumaton valkoinen kasa.

Samuel ottaa venheeseensä nuo kaksi ensinmainittua ja poistuu sanaakaan sanomatta. Jään yksin tuon hunnutetun naisen kanssa, joka en mykkä ja liikkumaton kuin valkea haamu. Tartun airoihin, ja me loittonemme päinvastaiseen suuntaan, ulapoita kohti. Silmät häneen kiintyneinä odotan, että hän liikahtaisi ja antaisi merkin.

Kun me hänen mielestään olemme kyllin kaukana, ojentaa hän minulle kätensä merkiksi, että saan istua hänen viereensä. Vapisen koskettaessani häneen ja tunnen aluksi kuolettavaa ikävää. Hänen hunnustaan leviää itämaiden tuoksuja, ja hänen kosketuksensa on vahva ja kylmä.

Olen rakastanut erästä toista nuorta naista, jota minulla ei enää ole oikeus nähdä, enemmän kuin häntä, mutta aistini eivät milloinkaan ole kokeneet tällaista huumausta.

20.

Aziyadé'n venhe on täynnä pehmeitä mattoja, turkkilaisia tyynyjä ja peitteitä. Se viehättää itämaisella velttoudellaan ja näyttääkin pikemmin kelluvalta vuoteelta kuin venheeltä.

Meidän asemamme on omituinen. Me emme voi vaihtaa sanaakaan, kaikki vaarat ovat keräytyneet tuon vuoteen ympärille, joka ajelehtii suunnatta syvän meren pinnalla. Voisi sanoa, että me kaksi olentoa olemme kohdanneet toisemme nauttiaksemme vain äärettömästä onnestamme.

Kolmen tunnin kuluttua on lähdettävä, silloin on Iso-Karhu kääntynyt ylösalaisin äärettömällä taivaalla Me seuraamme joka yö sen säännöllistä liikkumista, se on kellon viisari, joka laskee juopumuksemme hetket.

Täällä on maailman ja elämän täydellinen unhotus, illalla alkanut suudelma kestää aamuun saakka. Se on kuin Afrikan hiekkaerämaiden jano, joka kiihtyy tuoretta vettä juotaessa, ja jota kylläisyys ei tyydytä.

Kello yksi kajahtaa odottamaton melu yön hiljaisuudessa, Harput soivat, naiset nauravat, meille huudetaan: Pois tieltä! ja meillä on tuskin aikaa väistyä. _Maria Pia'_n venhe kulkee nopeasti aivan vieritsemme. Se on täynnä huvittelevia, enimmäkseen juopuneita italialaisia upseereja. Se oli vähällä upottaa meidät.

21.

Kun taas saavuimme Samuelin venheelle, oli Iso-Karhu jo sivuuttanut suurimman kallistumisasteensa ja kaukaa kuului kukon laulu.

Samuel nukkui vaippaani kietoutuneena, veneen pohjalla perässä. Neekerinainen nukkui kyyristyneenä keulaan kuin apina ja tuo vanha albanialainen nukkui molempien välissä nojaten airoihinsa.

Vanhat palvelijat ottivat emäntänsä vastaan, ja venhe, joka kantoi Aziyadéa, loittoni äänettömästi. Kauan seurasin silmilläni valkoista naisolentoa, joka lepäsi liikkumattomana siinä, mihin olin hänet jättänytkin, lämpimänä suuteloista ja kosteana yön kasteesta.

Saksalaisen panssarilaivan kello löi kolme. Vaalea kajastus idässä selvensi vuorten tummia ääriviivoja; niitten pengermät olivat pimeän peitossa, niiden oman varjon tummuuden verhoamina, ja ne kuvastuivat syvinä tyyneen veteen. Vielä oli mahdotonta arvostella mitään välimatkoja noitten vuorien luomassa varjossa; tähdet vain himmenivät.

Aamun kostea raikkaus alkoi painua merelle. Kaste laskeutui tiheinä pisaroina Samuelin venheen laudoille. Olin ohuesti puettu, olkapäitäni verhosi vain ohut albanialainen musliinipaita. Hain kultakirjaista takkiani; se oli jäänyt Aziyadén venheeseen. Kuolettava kylmyys värisytti käsivarsiani ja tunkeutui hitaasti rintaani. Vielä oli tunti ennenkuin tuli sopiva aika palata laivaan välttääkseen vartioitten valppautta. Koetin soutaa; mutta vastustamaton uni jäykisti käsivarsiani. Silloin kohotin äärettömän varovasti peitettä, joka verhosi Samuelia, heittäytyäkseni tuon satunnaisen ystäväni viereen häntä herättämättä.

Ja tiedottomasti, vähemmässä kuin sekunnissa, vaivuimme tuohon painavaan uneen, jota on mahdoton vastustaa — ja venhe ajelehti omin päin.

Karkea germanilaisääni herätti meidät tunnin kuluttua huutamalla Saksan kielellä jotakin sellaista kuin: 'Venhe ohoi!'

Olimme ajautuneet saksalaista sotalaivaa kohti ja poistuimme nyt ankarasti soutaen. Vartioitten pyssyt oli tähdätty meihin. Kello oli neljä. Aamun kirkastaman heijastuksen valaistessa Salonikin valkoisia taloryhmiä ja suuria mustia sotalaivoja, kiipesin alukseeni kuin varas, ja onnellisena, ettei minua oltu huomattu.

22.

Seuraavana yönä, 28:n ja 29:n päivän välillä, näin unta, että äkkiä erosin Salonikista ja Aziyadésta. Samuel ja minä olisimme tahtoneet juosta tuohon turkkilaiskylään, missä hän asui, sanoaksemme hänelle ainakin hyvästit. Unen velttous pysähdytti juoksumme, aika kului ja korvetti levitti purjeitaan.

— Lähetän sinulle hänen hiuksiaan, virkkoi Samuel, — pitkän kiehkuran hänen ruskeita hiuksiaan.

Ja me koetimme yhä juosta.

Silloin minut herätettiin vahtiin. Oli puoliyö. Perämies sytytti kynttilän huoneessani. Nähdessäni seinien silkkiverhojen kultauksien ja kukkien kiiluvan heräsin kokonaan.

Sinä yönä satoi kuin saavista kaataen ja minä kastuin kokonaan.

23.

Salonikissa heinäkuun 29 p:nä.

Sain tänä aamuna kello kymmenen odottamattoman käskyn. Minun oli paikalla jätettävä korvettini ja Saloniki, lähdettävä huomenna matkustajalaivassa Stambuliin, ja noustava siellä englantilaiseen vartiolaivaan Deerhound'iin, joka kulki Bosporin ja Tonavan vesillä.

Matruusiparvi hyökkäsi huoneeseeni kiskomaan seinäverhoja irti ja täyttämään arkkuja.

Asuin aivan Prince-of-Wales'in pohjalla olevassa panssaroidussa komerossa, joka oli yhteydessä ruutivaraston kanssa. Olin kalustanut erikoisella tavalla tuon luolan, minne auringonvalo ei päässyt. Rautaseinillä oli paksua punaista silkkikangasta onnistuneille kukkineen. Fajanssiastiat, vanhat esineet kuluneine kultauksineen ja aseet välkkyivät tuota tummaa taustaa vasten.

Olin viettänyt alakuloisia hetkiä tämän huoneen pimeydessä, noita välttämättömiä kahdenoloja itsensä kanssa, jotka on pyhitetty omantunnon vaivoille ja menneisyyden jäytävälle kaipaukselle.

24.

Laivalla oli minulla eräitä hyviä tovereita. Olin tavallani aluksen lempilapsi, mutta nyt en enää välittänyt kenestäkään; minun oli helppo lähteä sieltä.

Taas loppuu eräs elämäni kausi, ja Saloniki on vain eräs maan kolkka, jota en enää luullakseni milloinkaan näe.

Olenhan kuitenkin viettänyt hurmaavan autuaita hetkiä tuon suuren lahden tyynillä vesillä, öitä, joista eräät maksaisivat paljonkin. Rakastin melkein tuota nuorta, oudon suloista naista.

Unhotan pian nuo lain pimeät yöt, jolloin kajastuksen ensimmäinen kimmellys löysi meidät lepäämässä veneessä, rakkauden huumaamina ja aamukasteen kostuttamina.

Kaipaan Samueliakin, Samuel parkaa, joka niin turhasta pani henkensä alttiiksi tähteni, ja joka itkee lähtöäni kuin lapsi. Näin annan aina kaiken lain pimeän alttiuden mennä, ensin sen otettuani, oli sen tarkoitus tai hämärä aihe sitten mikä hyvänsä. Otan suljetuin silmin vastaan kaiken sen, mikä tunninkin voi täyttää elämäni peloittavan tyhjyyden, ja kaiken sellaisen, mikä muistuttaakin ystävyyttä tai rakkautta!

25.

Heinäkuun 30 p:nä, sunnuntaina.

Jätän Salonikin keskipäivän auringon paahteessa. Samuel saapuu veneineen, viime hetkellä hyvästelemään laivalle, joka vie minut pois.

Hän on hyvin tuhdin ja tyytyväisen näköinen. — Siinä on taas yksi, joka pian unohtaa minut.

— Hyvästi, effendim, pensia poco de Samuel! (Ajatelkaa hiukan Samueliakin, herra!)

26.

Syksyllä sanoi Aziyadé: 'Abeddin-effendi, isäntäni, muuttaa asuntonsa ja naisensa Stambuliin. Jollei hän sattumalta tulisikaan sinne, tulen ainakin minä sinun tähtesi.'

Olkoon menneeksi, Stambul, odotan häntä siellä. Mutta kaikki on aloitettava alusta, uudenlainen elämä uudessa maassa, uusien kasvojen keskellä, ajaksi jonka loppua en tiedä.

Prince-of-Wales'in päällystö heiluttaa nenäliinoja hyvin onnistuneesti, ja laiva loittonee, auringossa kylpien. Voin vielä kauan aikaa erottaa tuon valkoisen tornin, jonka juurella Aziyadé öisin astui veneeseen ja tuon kivisen kedon, missä siellä täällä kasvaa vanhoja niinipuita, ja jolla niin usein öisin vehkeilimme.

Pian on Saloniki vain harmaa täplä, joka levitteleikse keltaisilla karuilla vuorilla, täplä, josta törröttää valkeita huippuja — minareetteja, ja mustia pilkkuja — kypressejä.

Ja sitten katoaa tuo harmaa täplä, luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Kara-Burnun korkean niemen taakse. Neljä korkeata tarukukkulaa kohoaa jo kaukaiselta Makedonian rannikolta: Olympos, Athos, Pelian ja Ossa!

II.

YKSIN.

1.

Konstantinopolissa, elok. 3 p:nä 1876.

Kulkumme kesti kolme päivää, kolmen pysäyspaikan: Athoksen, Dedeagatsh'in ja Dardanellien kautta.

Meitä oli laivassa kirjava joukko: Kaunis kreikatar, kaksi kaunista juutalaisnaista, muudan saksalainen, eräs ameriikkalainen lähetyssaarnaaja vaimoineen ja dervishi. Hiukan sekalainen seurakunta siis. Sovimme kuitenkin hyvästi yhteen, ja soittelimme ahkerasti. Yleisimmin puhuttiin latinaa tai Homeron aikuista kreikkaa. Keskustelimmepa joskus, lähetyssaarnaaja ja minä, polynesian kielelläkin.

Jo kolme päivää olen asunut hänen britannialaisen majesteettinsa kustannuksella Pera'n vanhassa kaupunginosassa olevassa hotellissa. Naapurinani on muudan jäykkä ja miellyttävä lady [rouva], jonka kanssa soittelen aina iltaisin Beethovenia pianolla.

Odottelen levollisesti alukseni palaamista. Se on kuulemma nyt jossakin Marmara-merellä.

2.

Samuel on seurannut minua kuin uskollinen ystävä ainakin. Se on liikuttanut mieltäni. Hän oli onnistunut piiloutumaan erääseen Messagerie-yhtiön laivaan, ja saapui luokseni tänä aamuna.

Syleilin häntä sydämellisesti ja onnellisena nähdessäni hänen avoimet ja rehelliset kasvonsa, ainoat, joista pidän tässä suuressa kaupungissa, missä en tunne sieluakaan.

— Kas, effendim, sanoi hän, — olen jättänyt kaikki, ystäväni, kotiseutuni, veneeni — ja seurannut sinua.

Olin jo saanut kokea, että köyhien joukossa tapaa useammin kuin muualla rajatonta, altista ystävyyttä. Pidän heistä enemmän kuin sivistyneistä ihmisistä. Heissä ei varmastikaan ole jälkimäisten itsekkyyttä eikä pikkumaisuutta.

3.

Kaikki Samuelin verbit loppuvat päätteeseen: ate. Kaikki, mikä jyrisee, ilmaistaan sanomalla: ' fate boum! ' (panee pum).

Jos Samuel nousee hevosen selkään sanoo hän: 'Samuel fate boum! ' (Samuel putoaa!)

Hänen mietteensä ovat äkillisiä ja toisistaan johtamattomia kuin pienten lasten ajatukset. Hän on uskonnollinen, vilpittömästi ja lapsellisesti uskonnollinen. Hänen uskonsa ilmaukset ovat erikoisia ja huomautuksensa hullunpäiväisiä. Silloin kun hän koettaa olla 'vakavaa miestä', on hän kaikkein hullunkurisin.

4.

Lotin sisar kirjoittaa.

Brightbury'ssa, elokuussa 1876.

Rakas veli!

Sinä kuljet, purjehdit, muutat ja asetut jonnekin… Ja olet poissa kuin pikku lintu, jota ei voi milloinkaan siepata käteensä. Rakas linturaukka, oikukas, väsähtynyt, joka tuulen tuutima, kangastusten houkuttelema, sinä, joka et vielä tiedä, missä väsyneen pääsi ja värisevät siipesi lepoon laskisit.

Kangastusta Salonikissa, kangastuksia muuallakin! Liitele, liitele yhä, kunnes tajuttomaan lentoosi kyllästyneenä asetut jollekin tuoreen vihreälle oksalle… Ei, siipiäsi et taita etkä vaivu rotkoon, sillä pienien lintujen Jumala on kerran puhunut, ja tuota kevyttä rakasta päätä vartioivat enkelit.

Kaikki on siis ohi! Sinä et siis tulekaan tänä vuonna lehmuksien alle! Talvi saapuu, etkä olekaan kulkenut nurmikkokentillämme! Viitenä vuonna olen nähnyt kukkastemme kukkivan ja varjojemme leikkivän, mielessäni tuo suloinen ja viehättävä ajatus, että näkisin teidät täällä kahden. Joka vuodenaika, joka kesä on se ollut onneni…. Nyt olet vain sinä, ja sinua emme enää saa nähdä.

Kirjoitan sinulle Brightburyssä kauniina elokuun aamuna, maalla, salissamme, jonka ikkunat aukenevat lehmuskujaan päin. Linnut visertävät ja auringonsäteet seuloontuvat hilpeinä kaikkialle. On lauantai, ja äsken pestyt kiviportaat ja lattiat kertovat kokonaisen pikkuisen, kotoisen maalaisrunon, josta sinäkään, sen tiedän, et ole välinpitämätön. Voimakas, painostava kuumuus on mennyt ja nyt seuraa tuo rauhan ja raukaisevan sulon aika, jota niin hyvin voi verrata ihmisen toiseen ikäkauteen. Väsyneinä kaikkiin kesän nautinnoihin kohoavat kukat ja kasvit nyt, ja kukkivat voimakkaina, tummimmin värein loistavan vihreyden keskellä, ja eräät jo kellastuneet lehdet lisäävät kesän toistamiseen kukoistavan luonnon kypsää kauneutta. Tässä paratiisini pikku kolkassa odottivat kaikki sinua, rakas veli. Tuntui siltä kuin kaikki olisi kasvanut sinun takiasi… ja taas saa kaikki kuihtua sinutta. Se on päätetty: emme enää saa nähdä sinua.

5.

Taximin meluava kaupunginosa Peran kukkuloilla. Eurooppalaiset ajoneuvot ja eurooppalaiset puvut tungeksivat itämaisten vaunujen ja pukujen keskellä. On hirveän kuuma ja aurinko paahtaa. Lämmin tuuli kohottelee tomupilviä ja elokuun kellastuneita lehtiä. Myrtit tuoksuvat, hedelmäkauppiaat meluavat, kadut ovat täynnä rypäleitä ja makeisia… Konstantinopolissa oleskeluni ensimmäiset hetket ovat piirtäneet nämä kuvat muistiini.

Vietin usein iltapäiväni tuon Taximin tien varrella, istuen tuulessa puitten alla ja kaikille outona. Uneksien ajasta, joka äsken oli loppunut, seurasin katseillani ohikulkevaa kirjavaa joukkoa. Ajattelin paljon häntä, ja ihmettelin, että hän oli tunkeutunut niin syvälle sieluuni.

Tässä kaupunginosassa tapasin muutaman vanhan armenialaisen papin, joka opetti minulle turkin kielen ensimmäiset alkeet. En vielä rakastanut tuota maata niin kuin myöhemmin, vaan tarkastelin sitä, kuten matkailija; ja Stambulia, jota kristityt pelkäsivät, tuskin tunsin.

Kolmen kuukauden aikana asuin Perassa koettaen keksiä keinoja toteuttaakseni mahdottoman suunnitelmani: mennä asumaan hänen kanssaan Kultaisen sarven toiselle rannalle, elämään muhamettilais-elämää, hänen elämäänsä, omistamaan hänet kokonaisia päiviä, ymmärtämään ja saamaan selville hänen ajatuksensa, lukemaan hänen sydämensä pohjalta noita tuoreita, kesyttömiä ajatuksia, joita tuskin olin aavistanutkaan noina Salonikin öinä — ja ottamaan hänet täydellisesti itseäni varten.

Taloni oli Peran kaukaisimmissa perukoissa, korkealla. Sieltä näkyi Kultainen sarvi ja kaukainen muhamettilaiskaupunki. Kesän kauneus muutti asumukseni viehättäväksi. Opetellen Islamin kieltä suuren avonaisen ikkunani ääressä annoin katseeni liitää vanhan, auringossa kylpevän Stambulin yli. Aivan perällä, kypressimetsikössä, näkyi Eyoub, minne hänen kanssaan olisi ollut suloista mennä kätkemään olemassaolonsa, salaperäinen tuntematon paikka, missä elämämme olisi saanut oudon, suloisen kehyksen.

Majaani ympäröivät Stambulia korkeammalla olevat maa-alueet, joiden hautojen välissä kasvoi kypressejä, ja autiot kentät, joilla harhailemalla olen viettänyt monta yötä hakien varomattomia seikkailuja armenialais- tai kreikkalaistyttöjen kanssa.

Sydämeni sisimmässä pysyin kumminkin uskollisena Aziyadélle, mutta päivät kuluivat eikä häntä kuulunut…

Noista kauniista olennoista on minulle jäänyt vain viehätyksetön muisto, jonka aistien kuumeinen kiihko jättää. Mikään muu ei milloinkaan kiinnittänyt minua yhteenkään heistä, ja unhotin heidät pian.

Mutta kuljeskellessani öillä hautausmaalla tapasin siellä usein vaarallistakin väkeä.

Kolmen ajoissa eräänä aamuna astui eräs mies esiin muutaman kypressin takaa ja sulki tieni. Hän oli yövartia, jolla oli aseinaan: pitkä raudoitettu keppi, kaksi pistoolia ja tikari. Minä olin aseeton.

Ymmärsin heti mitä mies halusi. Hän olisi pikemmin riistänyt henkeni kuin luopunut suunnitelmastaan.

Suostuin seuraamaan häntä, minullakin oli suunnitelmani. Kuljimme noitten viidenkymmenen metrin syvyisten hietakuoppien reunaa, jotka erottavat Peran Kassim-Pashasta. Kun hän oli päässyt aivan reunalle, käytin hyväkseni suotuisaa hetkeä. Heittäydyin hänen kimppuunsa — hän astui tyhjään ja kadotti tasapainonsa. Hänen kieriessään pohjaan saakka, kuulin kaameaa jytinää ja valituksia.

Luultavasti oli hänellä tovereita, ja hänen putoamisensa oli saattanut kuulua kauaskin hiljaisuudessa. Läksin juoksemaan pimeässä niin nopeasti, ettei yksikään ihminen olisi voinut saavuttaa minua.

Taivas vaaleni idässä, kun saavuin huoneeseeni. Hullu irstailu pidätti minut usein kaduilla aina aamuhetkiin saakka. Tuskin olin nukahtanut, kun suloinen soitto herätti minut, tuollainen vanha, entisaikainen aamulaulu, jossa oli niin iloinen ja itämainen sävel kuin aamun koi.

Kuoro kulki ohi ja katosi kaukaisuuteen. Avoimesta ikkunastani näkyi vain aamusumua ja taivaan ääretön tyhjyys, jota vasten piirtyi kaukana jotakin punertavaa: moskeija minareeteineen. Turkkilaisen kaupungin ääriviivat selvenivät vähitellen kuin ilmasta riippuen…. Silloin muistin olevani Stambulissa, ja että Aziyadé oli luvannut tulla sinne.

6.

Tuon miehen kohtaaminen oli jättänyt kaamean vaikutelman mieleeni. Jätin öiset retkeni enkä pitänyt enää rakastajattaria — paitsi erästä Rebekka-nimistä juutalaistyttöä, joka oli oppinut tuntemaan minut Pri-Pashan juutalaiskorttelissa Marketon nimellä.

Elokuun loppu ja osa syyskuuta kului retkeilyillä Bosporalla. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen. Varjoisat rannat, palatsit ja yali't kuvastuivat tyyneen, siniseen veteen, jota kullatut venheet halkoivat.

Stambulissa valmisteltiin sultaani Muradin erottamista ja Abdul Hamidin kruunausta.

7.

Konstantinopolissa elok. 30 p:nä.

On keskiyö! Kello on viisi turkkilaisen tuntimääräyksen mukaan. Yövartiat lyövät maata raskailla rautakepeillään. Koirat ovat tehneet vallankumouksen Galatan puolella ja päästelevät valittavia ulvahduksia. Minun kaupunginosassani olevat pysyvät puolueettomina, ja olen niille kiitollinen, ne nukkuvat joukoissa oveni ulkopuolella. Kaikki läheisyydessäni on syvässä rauhassa. Valot ovat sammuneet yksitellen noitten kolmen pitkän tunnin kuluessa, jotka olen viettänyt ikkunani ääressä.

Vanhat armenialaismökit ikkunani alla ovat pimeitä ja nukuksissa. Edessäni on hyvin syvä rotko, jonka pohjalla ikivanha kypressimetsä leviää mustana vaippana. Nuo surulliset puut varjostavat vanhoja muhamettilaishautoja, niistä kohoaa öisin balsamin tuoksuja. Ääretön näköpiiri on tyyni ja puhdas. Näen koko seudun. Kypressien keskellä on valoisa läikkä — Kultainen sarvi; ja sen yläpuolella, hyvin korkealla, itämaisen kaupungin ääriviivat. Siellä on Stambul. Minareetit, nuo moskeijoiden korkeat tornit kuvastuvat tähdikästä taivasta vasten, josta riippuu ohut kuun neljännes. Näköpiiriä leikkelevät kaikkialla minareetit, jotka piirtyvät heikosti, sinisinä viiruina yön kalpeaa väriä vasten. Moskeijoiden suuret kuvut kohoavat hämärinä aina kuuhun saakka, ja vaikuttavat mielikuvituksessa jättiläismäisiltä.

Eräässä noissa, tuolla kaukana Seraskieratissa olevissa palatseissa tapahtuu paraillaan synkkä murhenäytelmä. Mahtavat pashat ovat kokoutuneet sinne erottamaan sultaani Muradia. Huomenna on jo Abdul Hamid hänen paikallaan. Tuo sultaani, jonka valtaistuimelle nousua me kolme kuukautta sitten juhlimme, ja jota vielä tänäänkin palvellaan kuin jumalaa, hänet tapetaan ehkä tänä yönä jossakin seraljin nurkassa.

Kaikki on kuitenkin hiljaista Konstantinopolissa… Kello yhdentoista aikana kulki ratsuväkeä ja tykistöä Stambulia kohti täyttä laukkaa. Sitten häipyi pattereitten kumea jyrinä kaukaisuuteen ja kaikki vaipui taas hiljaisuuteen.

Pöllöt huutavat kypresseissä samalla äänellä kuin minunkin maassani. Pidän tuosta kesäisestä äänestä, joka vie minut jälleen Yorkshiren metsään, lapsuuteni kauneihin iltoihin, puitten alle, kauas Brighbury'yn.

Tämän rauhan keskellä ovat menneisyyden kuvat elävinä palanneet mieleeni, entisyyteni, mikä on mennyttä, eikä milloinkaan palaa.

Luulin, että Samuel olisi luonani tänä iltana, mutta luultavasti en näe häntä enää kuunaan. Sydäntäni ahdisti ja yksinäisyys painaa minua. Viikko sitten päästin hänet ansaitsemaan hiukan rahaa Salonikiin menevälle laivalle. Nuo kolme alusta, joilla hän olisi voinut tulla, ovat palanneet hänettä, viimeinen tänä iltana, eikä kukaan niissä ollut kuullut puhuttavankaan Samuelista.

Puolikuu laskee hitaasti Stambulin taa, Suleimanichin kupukattojen varjoon. Tässä suuressa kaupungissa olen outo ja tuntematon. Samuel oli ainoa, joka tiesi nimeni ja asemani, ja aloin rakastaa häntä vilpittömästi.

Onko hän poistunut luotani, vai onko hänelle tapahtunut onnettomuus?

8.

Ystävät ovat kuin koiria: Ystävyys loppuu aina huonosti, sen vuoksi on parempi olla ystävittä.

9.

— — — — — — — — — — — — — — — — — Ystäväni Saketo, joka kulkee edestakaisin Konstantinopolin ja Salonikin väliä turkkilaisilla laivoilla, käy usein luonani. Hän on aluksi pelokas majani seinien sisällä, mutta tulee sinne lopuksi kuin kotiinsa. Kunnon poika, Samuelin lapsuudenystävä, jolle hän tuo uutisia kotoa.

Vanha Esther, tuo salonikilainen juutalaisvaimo, jonka tehtävänä oli siellä pukea minut turkkilaiseksi, ja joka antoi minulle hyväilynimen caro piccolo, lähettää minulle hänen välityksellään onnentoivotuksia ja terveisiä.

Saketo on tervetullut, etenkin tuodessaan terveisiä, joita Aziyadé hänelle välittää neekeripalvelijattarensa avulla.

— Hanum, (turkkilainen ylimys-nainen) sanoo Saketo, — lähettää terveisiä herra Lotille. Hän kehoittaa väsymättä odottamaan, ja sanoo saapuvansa ennen talven tuloa…

10.

Loti, William Brownille.

Sain surullisen kirjeenne kaksi päivää sitten. Olitte osoittanut sen Prince-of-Wales'ille, ja se oli mennyt hakemaan minua Tunisista ja muualta.

Raskaspa on teidänkin murheenne, ystävä hyvä, ja tunnette sen syvemmin kuin muut, koska tekin, onnettomuudeksenne, olette saanut kasvatuksen, joka kehittää sydäntä ja tunnetta.

Olette epäilemättä pitänyt lupauksenne tuohon rakastamaanne nuoreen naiseen nähden. Miksi hyväksi, ystävä parka, kenen hyödyksi ja minkä siveyssäännön vuoksi? Jos tosiaankin rakastatte häntä niin suuresti, ja jos hän rakastaa teitä, niin älkää välittäkö sovinnaisuuksista ja arveluista. Ottakaa hänet mihin hintaan hyvänsä. Olette onnellinen jonkun aikaa, parannutte sitten, ja seuraukset ovat toisarvoisia.

Olen ollut täällä Turkissa jo viisi kuukautta, sen jälkeen kuin teistä erosin. Olen tavannut täällä oudon viehkeän, Aziyadé-nimisen nuoren naisen, joka auttoi minua kuluttamaan pakolaisuusaikani Salonikissa, — ja maankiertäjän, Samuelin, jonka olen ottanut ystäväkseni. Asun Deerhound'issa niin vähän kuin mahdollista, käyn siellä vain ajoittain, (kuten eräät Guinean kuumeet), ilmestyen sinne joka neljäs päivä virkatehtävissä. Minulla on majantapainen Konstantinopolissa, muutamassa kaupunginosassa, jossa kukaan ei minua tunne. Vietän siellä elämää, jolla ei ole muuta ohjetta kuin omat oikkuni; seitsentoistavuotias bulgarityttö on tällä kertaa rakastettuni.

Itämailla on vielä viehätyksensä; ne ovat jääneet itämaisemmiksi kuin luulinkaan. Olen tehnyt ihmetempun, oppinut kahdessa kuukaudessa turkin kielen. Pukunani on fez ja caftan, ja näyttelen effendi'ä, kuin leikkivät lapset sotamiestä.

Nauroin ennen romaaneille, missä kunnon ihmiset jonkun onnettomuuden tapahduttua kadottivat tunnekykynsä ja siveyskäsitteensä; ehkäpä minulle kuitenkin on käynyt jokseenkin niin. En kärsi enää, en muista enää: kulkisin välinpitämättömänä niittenkin ohi, joita olen ennen hellinyt.

Olen koettanut olla kristitty, mutta en ole voinut. Tuo ylevä harhaluulo, joka saattaa kohottaa eräitten miesten, ja naisten rohkeuden — äitiemme esimerkiksi — sankaruuteen saakka, tuo harhaluulo on minulta riistetty.

Kristityt yleensä saavat minut nauramaan. Jos olisin kristitty, en näkisikään mitään muuta. Rupeisin lähetyssaarnaajaksi ja menisin jonnekin kuolemaan Kristuksen palveluksessa…

Uskokaa minua, ystävä hyvä, aika ja huvi ovat erinomaisia lääkkeitä. Sydän jähmettyy lopuksi, ja silloin se ei enää kärsi. Tuo totuus ei enää ole uusi, ja tunnustan, että Alfred de Musset olisi lausunut sen paljon paremmin. Mutta kaikista vanhoista lauseparsista, joita ihmiset siirtävät toisilleen sukupolvesta sukupolveen, tässä on kuolemattominta totuutta. Tuo puhdas rakkaus, josta uneksitte, on tarua, kuten ystävyyskin. Unohtakaa rakastettunne, ilotytön vuoksi. Tuollainen naisihanne livahtaa käsistänne. Rakastukaa kaunisvartaloiseen sirkustyttöön.

Ei ole Jumalaa, eikä moralia, ei ole olemassa mitään sellaista, jota meitä on opetettu kunnioittamaan On vain elämä, joka kuluu, ja jolta on lupa pyytää mahdollisimman paljon nautintoja tuota pelottavaa loppua, kuolemaa odotellessa.

Oikeat onnettomuudet ovat sairaudet, rumuus ja vanhuus. Ei teillä eikä minullakaan ole noita puutteita. Me saatamme pitää joukottain armaita ja nauttia elämästä.

Avaan teille sydämeni, tunnustan teille uskoni: ainoa elämänohjeeni on aina tehdä sellaista, mikä minua huvittaa, välittämättä mistään moraalista, tai yhteiskunnallisista sovinnaisuuksista. En usko mihinkään, en kehenkään, en rakasta mitään, en ketään; minulla ei ole uskoa eikä toivoa.

Minulta on mennyt seitsemänkolmatta vuotta tähän päästäkseni. Jos olenkin vaipunut alemmaksi kuin tavalliset ihmiset, olen lähtenytkin korkeammalta.

Hyvästi, syleilen teitä!

Loti.

11.

Kultaisen sarven rannalla olevan Eyoubin moskean rakensi Muhamed II, Eyoubin, profeetan seuralaisen haudalle.

Kristityt eivät pääse sinne milloinkaan, eikä heidän olonsa ole varmaa sen ympäristössäkään.

Muistomerkki on rakennettu valkoisesta marmorista yksinäiseen paikkaan, maalle. Haudat ympäröivät sen joka puolelta. Sen kupoli ja minareetit peittyvät melkein kokonaan jättiläisplatanien ja satavuotisten kypressien tiheään vihreyteen.

Noitten hautausmaitten käytävät ovat hyvin varjoisat ja pimeät, kivillä tai marmorilla lasketut enimmäkseen penkereitten väliin. Niitä reunustavat hyvin vanhat marmorirakennukset, joitten yhä tummentumaton valkoisuus kuultaa kirkkaana kypressien tummaa taustaa vasten.

Siellä on sadottain kullatuita, kukkien ympäröimiä hautoja palmujen varjoissa. Ne ovat kuuluisien vainajien, entisten pashojen, korkeitten muhamettilaisten virkamiesten hautoja. Sheik-id-islam'eillakin on täällä hautakappelinsa erään suruisen käytävän varrella.

Sulttaanit kruunataankin Eyoubin moskeassa.

12.

Syyskuun 6 p:nä, klo 6 aamulla, onnistuin minä tunkeutumaan Eyoubin moskean toiseen sisäpihaan.

Vanha rakennus oli tyhjä ja hiljainen. Pari dervishiä oli seurassani, molemmat vavisten tuon yrityksen yltiöpäisyyttä. Astuimme sanaakaan sanomatta marmorikivityksellä. Aikaisena aamuhetkenä oli moskea lumivalkoinen. Sadat sepelkyyhkyset nokkivat ja lentelivät yksinäisillä pihoilla.

Sarkakauhtanaiset dervishit kohottivat pyhäkön nahkaverhoa, että saisin katsahtaa tuohon jumaloituun paikkaan, Stambulin pyhimpään, jota eivät kristityn silmät vielä milloinkaan olleet saaneet katsella.

Oli Abdul Hamidin kruunauksen edellinen päivä.

Muistan päivän, jolloin uusi sulttaani suurella loistolla otti haltuunsa hallituspalatsin. Olin ollut ensimmäisiä, jotka hänet näkivät, kun hän lähti tuon vanhan seraljin pimeästä piilosta, missä Turkissa pidetään kruununperillisiä. Suuret loistovenheet olivat tulleet häntä sieltä hakemaan, ja minun venheeni melkein kosketti hänen alustaan.

Muutamat mahdin päivät ovat jo vanhentaneet sulttaanin: silloin ilmaisivat hänen kasvojensa piirteet nuoruutta ja tarmoa, jotka sittemmin ovat kadonneet. Hänen pukunsa äärimmäinen yksinkertaisuus oli omituisessa ristiriidassa häntä ympäröivän itämaisen loiston kanssa. Tuo mies, joka haettiin suhteellisen halvasta asemasta vallan kukkuloille, näytti vaipuneen huolestuneisiin unelmiin. Hän oli laiha, kalpea ja surullisten ajatusten valtaama. Hänen suuret mustat silmänsä olivat tummien kehien ympäröimät, ja hänen kasvonsa olivat älykkäät ja ylhäiset.

Kuusikolmatta soutajaa kuljetti sultaanin upeita aluksia. Ne olivat muodoltaan itämaisen siroja, perin loistavia, kokonaan kultakuvilla kirjailtuja, kultainen kannus keulassa. Hovin palvelijoiden puku on vihreä, sinipunainen ja kultakuvioinen. Sultaanin monilla auringoilla koristettu valtaistuin oli asetettu punakultaisen suojuskatoksen alle.

13.

Tänään, syysk. 7 p:nä ovat sulttaanin komeat kruunajaiset.

Abdul Hamidilla on nähtävästi kiire ympäröidä itsensä kalifien tenhovoimalla. Saattaa olla, että hänen valtaistuimelle nousemisensa avaa Islamille uuden aikakauden, tuopi Turkille vielä hiukan kunniaa ja viimeistä loistoa.

Abdul Hamid on mennyt Eyoubin pyhään moskeaan sitomaan vyölleen suurilla juhlallisuuksilla Othenonin miekan.

Sen jälkeen on sultaani pitkän ja komean kulkueen seuraamana käynyt läpi koko Stambulin mennäkseen vanhaan seraljiin, kumartuen ja rukoillen, kuten tapa on, moskeoissa ja hautakappeleissa tien varrella.

Tapparan kantajat astuivat edellä puettuina tulipunaisiin, kullasta kankeihin pukuihin ja parin metrin pituisilla viheriöillä sulilla koristettuihin päähineisiin.

Abdul Hamid ratsasti heidän keskellään jättiläismäisellä valkoisella hevosella, joka asteli hitaasti ja majesteetillisesti kullalla ja jalokivillä haarniskoituna.

Sheik-ul-islam vihreine viittoineen, emirit silkkisine turbaanineen, ulemat valkeine päähineineen, joista riippui kultaisia nauhoja, ylhäiset pashat, ylhäiset virkamiehet seurasivat kullasta kimmeltävine ratsuineen -vakava loppumaton jono, joissa ohitseni kulki outoja kasvoja! — Kahdeksankymmenvuotiset ulemat, joita lakeijat kannattivat rauhallisten ratsujen selässä, näyttivät kansalle valkeita partojaan, katsellen sitä silmin, joissa uskonkiihko ja pimeys kiilsi.

Suunnaton väenpaljous tunkeili tien varsilla, noita turkkilaisia kansanjoukkoja, joiden rinnalla länsimaiden uhkeimmatkin näyttävät rumilta ja ruskeilta. Monen kilometrin pituiset lavat taipuivat uteliaitten painon alla, ja siellä oli sekaisin kaikkia Euroopan ja Aasian pukuja.

Eyoubin kukkuloilla levitteleiksi turkkilaisten naisten levoton joukko. Kaikki nuo naisruumiit, jotka oli kiedottu jalkoihin saakka ulottuviin loistavanvärisiin silkkikankaihin, kaikki nuo huntujen poimuihin piilotetut päät, joitten mustat silmät välähtelivät, sulivat kypressien alla olevien hautojen maalattujen ja kirjailtujen kivien kanssa yhteen. Tuo kaikki oli niin värikästä ja outoa, että sitä mieluummin olisi pitänyt jonkun itämaalaisen haltioituneen mielikuvituksen tuotteena kuin tosiasiana.

14.

Samuelin paluu toi hiukan iloa murheelliseen majaani. Onni hymyili minulle Peran rulettien ääressä, ja syksy on uhkea itämailla. Asun eräässä maailman ihanimmassa maassa, ja vapauteni on rajaton. Saatan mielinmäärin kuljeksia Euroopan tai Aasian rannikon kylissä, vuorilla ja metsissä. Monet ihmisparat eläisivät koko vuoden yhden ainoan päiväni vaikutelmilla ja selkkauksilla.

Suokoon Allah pitkää ikää sulttaani Abdul Hamidille, joka on herättänyt henkiin suuret uskonnolliset juhlat, nämä Islamin loistavat menot. Stambul on joka ilta valaistu, Bosporalla liekehtivät bengalitulet, nuo kuolevien itämaiden viimeiset valot, suurenmoiset taikanäytelmät, joita epäilemättä en milloinkaan enää saa nähdä.

Huolimatta valtiollisesta välinpitämättömyydestäni on myötämielisyyteni tämän kauniin onnettomuuteen tuomitun maan puolella, ja hiljalleen, huomaamattani tulee minusta turkkilainen.

15.

… Tietoja Samuelista: Hän on turkkilainen sattumalta, juutalainen uskonnoltaan ja espanjalainen kansallisuudeltaan.

Salonikissa oli hän jonkunlainen ryysyläinen, soutaja ja kantaja. Täällä, kuten sielläkin, harjoittaa hän ammattiaan satamassa. Koska hän on miellyttävämmän näköinen kuin muut on hänellä paljon työtä, ja hän saa hyviä päiväpalkkoja. Iltaisin syö hän rypäleitä ja leipäpalan ja palaa kotiin onnellisena oloonsa.

Ruletti ei enään tuota, ja olemme kovin köyhiä kumpikin, mutta niin huolettomia, että se korvaa kaiken, kylliksi nuoria hankkiaksemme ilmaiseksi tyydytystä, josta toiset maksavat hyvinkin paljon.

Samuel vetää jalkaansa kahdet reiäkkäät housut työhön mennessään. Hän kuvittelee, etteivät reiät satu päälletysten, ja että hän on oivallisessa puvussa.

Joka ilta poltamme me, kuten kunnon turkkilaiset ainakin, nargilhetamme turkkilaisen kahvilan plataanien alla, tai sitten menemme me varjokuvateatteriin katsomaan Karagunuz'ia, turkkilaista nukketeatteria, joka viehättää meitä. Elämme kaiken levottomuuden ulkopuolella, ja politiikka ei ole meitä varten.

Konstantinopolin kristittyjen keskuudessa on kuitenkin kauhu vallalla, ja Stambul on Peran asukkaiden mielestä pelon paikka; vain vavisten he astuvat siltojen yli.

16.

Ratsastin eilen Stambulin kautta mennäkseni Izedolin Alin luo. Oli suuri Bairam-juhla, itämainen tenhonäytelmä, Ramazanin viimeinen kuvaelma. Kaikki moskeijat oli valaistu, minaretit kimmelsivät korkeimpiin huippuihinsa saakka ja tulikirjaimista tehtyjä koranin säkeitä liehui ilmassa. Tuhannet ihmiset huutelivat yhtäaikaa, tykkien jylistessä, Allahin armoitettua nimeä. Juhlapukuinen kansa kuljetteli kaduilla tuhansittain tulia ja lyhtyjä, hunnutetut naiset kävelivät ryhmissä ympäriinsä, kultaan, hopeaan ja silkkiin puettuina.

Kierrettyämme Izedolin Alin kanssa koko Stambulin päädyimme tutkimuksissamme vihdoin erääseen esikaupungin maanalaiseen luolaan, missä tanssijattariksi puetut, nuoret aasialaispojat esittivät rivoja tansseja yleisölle, johon kuului kaikenlaisia ottomanisen oikeuden käsistä livahtaneita. Koska en viitsinyt katsoa näytelmän loppua, joka olisi kelvannut esitettäväksi Sodoman parhaina hetkinä, niin palasimme kotiin päivän koittaessa.

17.

Karagueuz.

Herra Karagueuzin seikkailut ja kujeet ovat huvittaneet turkkilaisia monta vuosisataa, eikä vieläkään mikään osoita, että tämän henkilön suosiminen olisi lopussa.

Karagueuzin ja vanhan ranskalaisen Polichinellen luonteessa on paljon yhtäläisiä piirteitä. Pieksettyään kaikkia, muun muassa vaimoansa, antaa hänelle vihdoin paholainen, Sheitan, selkään ja vie hänet lopuksi muassaan katselijoitten suureksi iloksi.

Karagueuz on joko pahvista tai puusta. Hän esiintyy katselijoille nukkena tai varjokuvissa, ollen yhtä hullunkurinen molemmissa tapauksissa. Hän keksii äänenpainoja ja kujeita, joita Guignol ei olisi aavistanutkaan, hyväilyt, joita hän suo rouva Karaguezille, ovat vastustamattoman hullunkurisia.

Karagueuzin päähän pälkähtää joskus kysellä katselijoitten mielipidettä ja väitellä yleisön kanssa. Sattuupa myös, että hän rohkenee päästellä hyvinkin sopimattomia piloja, ja tehdä kaikkien nähden sellaista, mitä kapusiinikin kauhistuisi. Turkissa käy sellainen päinsä, sensuurilla ei ole mitään sanottavaa, ja joka ilta näemme kelpo turkkilaisten, lyhty kädessä, vievän pieniä lapsia Karagueuzia katsomaan. Lasten täyttämille katsomoille esitetään täällä sellaista, mikä Englannissa saisi kaartilaisenkin punastumaan.

Sekin on vain muudan itämaalaisten merkillinen tapa, jonka perusteella tekisi mieli väittää, että muhamettilaiset ovat paljon turmeltuneempia kuin me, mikä on ehdottomasti väärä johtopäätös.

Karagueuz-teatterit avataan Ramazan-kuukauden ensimmäisenä päivänä, ja niissä käydään hyvin ahkerasti koko se kuukausi.

Kun kuukausi on loppunut puretaan ne kaikki ja viedään pois. Karagueuz palaa vuodeksi laatikkoonsa, eikä hänellä, millään tekosyylläkään, ole oikeutta tulla sieltä ulos.

18.

Perassa tulee ikävä ja muutan pois. Menen asumaan vanhaan Stambuliin, vieläpä Stambulin toiselle puolellekin, Eyoubin pyhään esikaupunkiin.

Siellä on nimeni Arif-Effendi; oikeaa nimeäni ja tointani ei kukaan tiedä. Kunnon muhamettilaisilla, naapureillani, ei ole aavistustakaan kansallisuudestani; mutta se on heistä yhdentekevää, ja minusta myös.

Olen siellä kahden tunnin matkan päässä Deerhound'ista, melkein maalla, majassa, joka kuuluu minulle yksin. Turkkilainen kortteli on mahdollisimman kirjava: Vilkasliikkeinen kyläkatu basaareineen, kahviloineen, telttoineen ja vakavine dervisheineen, jotka polttavat nalguilheitaan mantelipuitten alla. Tori, jota koristaa vanha, jykevä suihkulähde valkeasta marmorista, ja jolla toisensa kohtaavat kaikki taloista tulevat mustalaiset, temppuilijat ja karhuntanssittajat. Tällä torilla on yksinäinen maja, joka nyt on meidän.

Alakerrassa on kalkilla rapattu käyttämätön eteinen, joka on valkoinen kuin lumi. Me avaamme sen vain iltaisin nähdäksemme ennen maata menoamme, olisiko joku piiloutunut sinne. Samuel väittää, että siellä kummittelee.

Ensimmäisessä kerroksessa on minun huoneeni, jonka kolme ikkunaa ovat tuolle jo mainitulle torille päin. Samuelin pieni huone ja haremlike ovat itään, Kultaiselle sarvelle päin.

Kun vielä nousemme kerroksen, olemme katolla, joka on tasainen, kuten Arabiassa. Sitä varjostaa viiniköynnös, joka valitettavasti kyllä on jo pahoin kellastunut marraskuun tuulessa.

Aivan majan vieressä on vanha kylämoskeija. Kun ystäväni muozzin nousee minareetiinsa, ja saapuu kattoni tasalle, niin lähettää hän minulle, ennen kuin hän laulaa rukouksensa, ystävällisen salam'in.

Näköala on kaunis täältä korkealta. Taustalla on Kultainen sarvi ja Eyoubin synkät maisemat, tuo pyhä moskea, joka marmorin valkoisena kohoaa salaperäisestä, satavuotisesta metsiköstään, ja sitten alakuloisia kukkuloita synkkine värivivahduksineen, johon on siroiteltu marmoria — ääretön hautausmaa, oikea kuolleitten kaupunki.

Oikealla uurtelevat kullatut purret Kultaista sarvea. Koko Stambul näkyy pienoiskoossa. Moskeijat ovat kuin kietoutuneet toisiinsa, kuvut ja minareetit sekaantuvat.

Tuolta kaukaa näkyvä valkotaloinen kukkula on Pera, kristittyjen kaupunki, ja sen takana on Deerhound.

19.

Alakuloisuus valtasi mieleni tuossa tyhjässä majassa alastomina seinineen, ravistuneine ikkunoineen ja lukottomine ovineen. Se oli niin kaukana, muusta maailmasta, kaukana Deerhound'ista, ja perin epäkäytännöllinen…

20.

Samuel kulutti viikon pesemiseen, valkaisemiseen ja paperoimiseen. Naulautamme permannolle valkeita mattoja, jotka peittävät sen kokonaan — puhdas ja mukava turkkilainen tapa. Uutimet ja punakukkaisella kankaalla peitetty leveä sohva täydentävät ensimmäistä, laadultaan perin vaatimatonta kalustoa.

Nyt on jo kaikki muuttunut. Huomaan mahdolliseksi tehdä kodin tästä majasta, johon kaikki tuulet puhaltavat, eikä se minusta enää olekaan niin kolkko. Kuitenkin tarvittaisiin sinne hän, joka on luvannut tulla; ja ehkäpä olenkin vain hänen takiaan eristäytynytkin maailmasta.

Eyoubissa olen kuin korttelin lempilapsi, ja Samuelistakin pidetään siellä hyvin paljon.

Aluksi ovat epäluuloiset naapurini ruvenneet rakastettavan kohteliaiksi vieraalle, jonka Allah heille lähetti, ja jossa kaikki on heille kovin arvoituksellista.

Kahden tunnin pituisen vierailun jälkeen selittää dervishi Hassan-Effendi vaikutelmansa näin:

— Olet uskomaton mies, ja kaikki, mitä teet on kummallista! Olet hyvin nuori, tai ainakin näytät sellaiselta, ja elät niin omintakeisesti, etteivät edes täysi-ikäiset miehetkään voi olla sellaisia. Emme tiedä, mistä tulet, eikä sinulla ole minkäänlaista tunnettua ammattiakaan. Olet jo kurkistellut kaikkiin soppiin viidessä maanosassa. Tiedät paljon enemmän kuin kaikki ulemimme yhteensä. Muistat kaiken näkemäsi. Olet kahdenkymmenen, ehkäpä kahdenkolmatta ikäinen, ja ihmisikä ei riittäisi sinun salaperäiseen menneisyyteesi. Paikkasi olisi Peran eurooppalaisen seurapiirin ensirivissä, ja asetut Eyoubiin omituisen toverisi, juutalaisen maankiertäjän kanssa. Olet uskomaton mies, mutta katselen sinua mielelläni ja olen ihastunut, että elät keskuudessamme.

21.

Syyskuussa 1876.

Surre-humayoun juhla. Hallitsijan lahjat lähtevät Mekkaan.

Joka vuosi lähettää sulttaani pyhään kaupunkiin aarteilla lastatun karavaanin.

Dolma-Bagtshe'n palatsista lähtenyt kulkue astuu laivaan Top-Hane'n laiturilta mennäkseen Aasian Ikutariin.

Sen etunenässä tanssivat arabialaiset tam-tam'in jyskäessä heilutellen ilmassa pitkiä keppejä, joiden ympäri on kiedottu kultanauhoja.

Kamelit astelevat raskaasti. Niillä on strutsin höyheniä päässä, ja selässä jalokivillä koristetut kultabrokadilaitteet. Noissa säiliöissä ovat kaikkein kalleimmat lahjat.

Töyhtöpäiset muulit kantavat kalifin muita lahjoja kullalla kirjailluissa silkkiarkuissa.

Ulemat, korkeat virkamiehet seuraavat ratsain, ja sotajoukot seisovat kunniakujana tien varrella.

Stambulista on Pyhään kaupunkiin neljänkymmenen päivän matka.

22.

Eyoub on hyvin kaamea paikka marraskuun öinä. Oudot mietteet ahdistivat ja täyttivät sydämeni ensimmäisinä, tässä yksinäisyydessä viettäminäni öinä.

Kun olin sulkenut oveni, pimeyden ensi kertaa vallatessa taloni, verhosi syvä alakuloisuus minut kuin paariliina.

Mieleeni juolahti mennä ulos ja sytytin lyhtyni. Stambulissa viedään seitsemän jälkeen vankilaan kaikki lyhdyttömät kävelijät.

Kello seitsemältä illalla on Eyoubissa kaikki suljettua ja hiljaista; turkkilaiset menevät maata auringon laskettua ja lukitsevat ovensa.

Jos valo siellä täällä piirtääkin katuun ikkunanristikot, niin älä katsele sinne. Tuo lamppu on kuolinlamppu, joka valaisee vain suuria turbaaneilla koristettuja ruumiskirstuja. Sinut kuristettaisiin tuon ristikkoikkunan edessä, eikä mikään ihmisapu sinua pelastaisi. Nuo aamuun saakka värisevät valot ovat ahdistavampia kuin pimeys.

Stambulissa on monessa kadunkulmassa noita ruumiitten asumuksia.

Ja tuolla, aivan lähellämme, missä katu loppuu, alkavat suuret hautausmaat, missä kuljeksii laumoittain pahantekijöitä. Ryöstettyään sinut hautaavat ne sinut siihen paikkaan turkkilaisen poliisin milloinkaan sekaantumatta asiaan.

Yövartija käski minun palaamaan majaani kysyttyään ensin ulkona oloni aihetta, joka tuntui hänestä aivan selittämättömältä ja hiukan epäilyttävältäkin.

Onneksi on noitten yövartioitten joukossa paljon kelpomiehiä, ja etenkin tämä, joka pian sai nähdä salaperäisiä tulo- ja menomatkoja, oli aina moitteettoman hienotuntoinen.

23.

"Saatat löytää toverin, mutta et milloinkaan uskollista ystävää."

"Vaikkapa kulkisit läpi kaiken maailman, et ehkä löytäisi ystävää."

Vanhasta itämaisesta runosta.

24.

Loti sisarelleen Brigtburyssä.

Eyoubissa 1876.

… Sydämeni aukaiseminen sinulle tulee yhä vaikeammaksi, koska minun ja sinun näkökannat loittonevat päivittäin yhä enemmän. Kristillinen aate oli jäänyt kauaksi aikaa piilemään sieluuni vielä silloinkin, kun en uskaltanut enää. Siinä oli hämärää, lohdullista viehätystä. Nyt on tuo tenho voima täydellisesti hävinnyt; en tunne mitään turhempaa, valheellisempaa ja mahdottomampaa.

Tiedäthän, minulla on ollut kauheita hetkiä elämässäni, olen kärsinyt syvästi.

Halusin mennä naimisiin; kerroinhan sen sinulle. Jätin sinun tehtäväksesi hakea nuori tyttö, joka olisi kotoisen kattomme ja vanhan äitimme arvoinen. Pyydän, ettet enää ajattele sellaista, tekisin onnettomaksi naisen, joka tulisi puolisokseni, ja jatkan mieluummin elämääni huvitellen…

Kirjoitan sinulle surullisessa majassani Eyoubissa. Seuranani on vain pieni Yussuf niminen poika, ja hänetkin olen totuttanut tottelemaan vain viittauksia, säästyäkseni puhumisen ikävyydeltä. Kulutan kotona tuntikausia puhumatta sanaakaan kenellekään elävälle olennolle.

Sanoin, etten usko kenenkään alttiuteen; se on totta. Minulla on eräitä ystäviä, jotka osoittavat sitä paljon, mutta en usko siihen. Samuel, joka poistui luotani, pitää ehkä kumminkin eniten minusta.

En kuitenkaan kuvittele mitään. Se on hänen puoleltaan vain lapsen suurta innostusta, joka haihtuu jonakin päivänä kuin savu.

Sinun ystävyyteesi, sisko, luotan jossakin määrin, — tottumuksen tuloskohan sitten lienee, en tiedä, mutta pitäähän kumminkin johonkin uskoa. Jos on totta, että rakastat minua, niin sano, tai osoita se minulle… Minun on pakko liittyä johonkin. Jos se on totta, toimi niin, että saatan uskoa siihen. Tunnen maan pettävän jalkaini alla, tyhjyys avartuu ympärilläni, ja tunnen suurta hätää…

Niin kauan kuin saan pitää vanhan äitimme pysyn näennäisesti sinä, mikä nyt olen. Kun häntä ei enää ole, tulen sanomaan sinulle hyvästit, ja sitten häviän jättämättä jälkeäkään itsestäni…

24.

Loti Plumkettille.

Eyoub'issa marrask. 15 p:nä 1876.

Kaiken tuon itämaisen naamiopelin takana, joka verhoo elämäni, Arif-Effendinkin takana, on alakuloinen poika parka, joka usein tuntee sydämessään kuolettavaa kylmyyttä. On hyvin vähän ihmisiä, joitten kanssa tuo luonteeltaan perin suljettu nuorukainen joskus keskustelisi hiukan tuttavallisemmin — mutta te olette sellainen. — Teen mitä hyvänsä, Plumkett, onnellinen en ole; ei mikään neuvo saata sekoittaa ajatuksiani. Sydämeni on täynnä väsymystä ja katkeruutta.

Yksinäisyydessäni olen syvästi kiintynyt kulkuriin, jonka keksin Salonikin laitureilta, ja jonka nimi on Samuel. Hänen sydämensä on tunteikas ja vilpitön; rautaan juotettu hiomaton timantti, kuten Raoulde Nanzis vainaja olisi sanonut. Sitäpaitse hänen seuransa on lapsellista ja erikoista, ja minulla on vähemmän ikävä, kun hän on luonani.

Kirjoitan teille talvisen hämärän painostavalla hetkellä. Ympäristöstä ei kuulu muuta kuin muezzinin ääni, joka Allahin kunniaksi laulaa satavuotista valitustaan. Menneisyyden kuvat nousevat pistävän selvinä mieleeni, ympärilläni olevat esineet ovat uhkaavan ja murheellisen näköisiä, ja kysyn itseltäni, mitä minä oikeastaan olen tullut tekemään tänne Eyoubin kaukaiseen perukkaan.

Jospa vain hän olisi täällä, hän, Aziyadé!…

Odotan häntä aina, — mutta voi! kuten sisareni Anna odotti minuakin.

Lasken verhot alas, sytytän lamppuni ja takkavalkean — ympäristöni muuttuu ja ajatukseni sen mukana. Jatkan kirjettäni iloisen valkean edessä kiedottuna turkisviittaan, jalat paksulla turkkilaisella matolla. Hetkisen olen olevinani dervishi, mikä huvittaa minua.

Enpä juuri tiedä, mitä kertoisin teille elämästäni, Plumkett, huvittaakseni teitä. Aiheita on liiaksikin, mutta valinta on vaikea. Ja sitten, mikä on mennyttä se on mennyttä, eikä se kuulu enää meihin.

Useita rakastajattaria, joista en ole rakastanut yhtään, paljon äkkinäisiä käänteitä, paljon retkiä hevosella ja jalan kukkuloille ja laaksoihin. Kaikkialla näen tuntemattomia, tavallisia tai vastenmielisiä kasvoja, paljon velkoja-juutalaisia jäljessäni, kiireestä kantapäähän kullalla kirjailtuja pukuja, kuolemaa sielussa ja tyhjyyttä sydämessä.

Tänään, marraskuun 15 päivänä on tilanne tällainen:

On talvi; kylmä sade ja voimakas tuuli pieksävät surullisen majani ikkunoita. Ei kuulu muuta ääntä kuin niiden aiheuttama. Vanha turkkilainen lamppu riippuu pääni yläpuolella — ainoa, joka tällä hetkellä palaa Eyoubissa. Eyoub on synkkää seutua, oikea Islamin sydän. Täällä on tuo pyhä moskea, missä sulttaanit vihitään. Tämän perin muhamettilaisen kaupunginosan ainoita asukkaita ovat vanhat hurjat dervishit ja pyhien hautojen vartijat.

Kerroin siis teille, että ystävämme Loti on yksin majassaan, tarkasti kiedottuna ketunnahkaiseen viittaan, ja paraillaan kuvittelemassa olevansa dervishi.

Hän on lukinnut kaikki ovensa, ja nauttii kodin itsekästä hyvinvointia, joka on sitä suurempi, koska tällaisessa myrskyssä olisi paha olla ulkona, tässä vaarallisessa, nurjamielisessä maassa.

Lotin huone, kuten kaikki erikoisen vanhat rakennukset, johtaa omituisiin, syvämietteisiin unelmiin. Sen veistellystä tammesta tehty katto on kai aikanaan suojannut omituisia vieraita ja nähnyt montakin murhenäytelmää.

Yleisvaikutelma on entisen kaltainen. Permanto katoaa paksujen mattojen alle, jotka ovat asunnon koko ylellisyys, ja turkkilaiseen tapaan otetaan kengät sisään tullessa pois jalasta, etteivät matot tahraantuisi. Hyvin matala sohva ja lattialla hujan hajan olevat tyynyt ovat melkein huoneen ainoana kalustona, johon itämaisten kansojen intohimoinen velttous on jättänyt merkkinsä. Seinille on ripustettu hyvin vanhoja aseita ja koristeellisia esineitä. Kaikkialle on maalattu Koraanin lauselmia haaveellisten eläinten ja kukkien keskelle.

Sivulla on haremlik, kuten turkkilaiset nimittävät naistensa asuntoja. Se on tyhjä. Sekin odottaa Aziyadé'ta, joka jo olisi luonani, jos hän olisi pitänyt lupauksensa.

Toinen pieni huone omani vieressä on myös tyhjä. Se on varattu Samuelille, joka on mennyt Salonikiin hankkimaan tietoja tuosta nuoresta vihreäsilmäisestä naisesta. Eikä häntäkään kuulu palaavaksi.

Jos hän ei saapuisikaan, ottaisi joku toinen näinä päivinä hänen paikkansa. Mutta vaikutus olisi aivan toinen. Rakastin häntä melkein, ja hänen vuokseen olen ruvennut turkkilaiseksi.

25.

Lotin sisar kirjoittaa:

Brightbury'ssa 1876.

Rakas veli!

Eilisestä alkaen vaivaa minua toivottomuus, johon kirjeesi minut saattoi… Tahdot kadota!… Jonakin päivänä, ehkä aivan lähitulevaisuudessa, jolloin rakas äitimme meidät jättää, tahdot sinä kadota ja hylätä minut ikuisesti. Hyvästi kaikki muistomme, unhoon menneisyytemme! — Prizhtburyn vanha maja myydään, rakkaat esineet hajoavat, — ja sinä et olisikaan kuollut… eläisit jossakin pahan pauloissa, jossakin tietymättömissä, missä tuntisin sinun vanhenevan ja kärsivän! Silloin itkisin sinua, silloin tietäisin, että tyhjyys on tällaista, alistuisin, kärsisin ja painaisin pääni käsiini.

Sanasi herättävät vastustukseni ja saavat sydämeni vuotamaan verta. Sinä tekisit sen siis, koska sen sanot, kylmin kasvoin, ja sydämin, koska selität seuraavasi kirottua kohtalokasta tietä, etkä suo minulle enää mitään sijaa elämässäsi… Sinun elämäsi on minun elämäni, minussa on soppi, jossa ei ole ketään… se on sinun paikkasi, ja kun sinä jätät minut, jää se tyhjäksi ja polttaa minua.

Olen kadottanut veljeni, tiedän sen jo. Se on vain ajan, ehkäpä vain muutaman kuukauden kysymys. Hän on menetetty ajaksi ja iankaikkisuudeksi, kuollut jo tuhat kuolemaa. Kaikki luhistuu ja kaikki särkyy. Tuossa hän on, tuo rakas lapsi, syöksymässä pohjattomaan rotkoon — kuilujen kuiluun! Hän kärsii, häneltä puuttuu ilmaa, valoa ja aurinkoa. Mutta hän on voimaton. Hänen silmänsä ovat kiintyneet hänen jalkainsa juuressa ammottavaan syvyyteen. Hän ei nosta enää päätään, sillä hän ei voi, koska pimeyden ruhtinas sen kieltää… Joskus hän kuitenkin haluaa vastustaa. Hän kuulee kaukaisen äänen, joka on häntä lapsena tuutinut, mutta ruhtinas sanoo hänelle: "Valhetta, turhuutta, hulluutta!" Ja mitä tekee tuo sidottu, köytetty lapsi, verissään, huumautuneena rotkon pohjalla, opittuaan mestariltaan sanomaan hyvää pahaksi, niin, mitä hän tekee? Hän hymyilee.

Sinun kiusatussa, raskautetussa sielussasi ei mikään minua hämmästytä, ei edes Saatanan pilkallinen naurukaan, sillä niinhän piti käydäkin.

Oletpa menettänyt, veli parka, tuon kunnon kaipuunkin, josta puhuit. Et enää välitä tuosta lempeästä, vaatimattomasta pikku toverista, tuosta tuoreesta, hellästä ja sievästä äidistä lapsillesi, joita olisit rakastanut. Näen hänet tuolla, vanhassa salissa, vanhojen muotokuvien alla istumassa…

Turmelusta uhoava tuuli on kulkenut kaiken yli. Tuo veli, jonka sydän ei kuitenkaan voi elää ystävyydettä, joka sitä isoo ja janoo, hän ei enää välitä puhtaista tunteista. Hän vanhenee, mutta ei ole ketään häntä hellimässä ja hänen mieltään ilahduttamassa. Hänen rakastajattarensa nauravat hänelle — eihän heiltä voi muuta pyytääkään — ja silloin kuolee hän hyljättynä ja toivottomana.

Mitä onnettomampi, ahdistetumpi, sidotumpi ja luottavampi olet, sitä enemmän sinua rakastan. Oi, rakas veljeni, armaimpani, jospa taas palaisit elämään! Jospa Jumala sen tahtoisi! Jospa näkisit sydämeni murheen, ja tuntisit rukousteni lämmön!…

Mutta pelko, kääntymyksen harmi, kristillisen elämän kalpeat peikot! Kääntymys, mikä halpa sana!… Ikäviä saarnoja, mahdottomia ihmisiä, elotonta määräperäisyyttä, väritöntä kieltäymystä, säteetöntä ja sisällyksetöntä… Kaanaan arkikieltä … Saattaisiko tuollainen viehättää sinua? Kaikki tuo, näetkö, ei ole Jeesuksen oppia ja Jeesus, jonka tunnet, ei ole tuo säteilevä mestari, jota minä palvelen. Hän ei tuottaisi sinulle pelkoa, ei ikävää eikä eristystä. Kärsiessäsi oudosti ja tuntiessasi tuskaa, itkisi hän kanssasi.

Rukoilen joka hetki, rakas, muistosi ei ole milloinkaan niin täyttänyt sydäntäni… Tiedän, että uskot jonakin päivänä, menipä siihen sitten kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Ehkenpä kuunaan saa sitä tietääkään, — ehkäpä kuolen pian, — mutta toivon ja rukoilen aina!

Luulenpa, että kirjoitan aivan liikaa. Näin monta sivua! Sitä on raskas lukea! Rakkaani on alkanut kohotella olkapäitään. Tuleekohan päivä, jolloin hän ei enää lue kirjeitäni?…

26.

— Ukko Kairullah, sanon, — tuo minulle naisia!

Ukko Kairullah istuu edessäni maassa. Hän oli kumarassa kuin ilkeä vahinkohyönteinen; hänen terävä paljas päälakensa kiilsi lamppuni valossa.

Kello oli kahdeksan talviyönä, ja Eyoub oli pimeä ja hiljainen kuin hauta.

Ukko Kairullahilla oli kaksitoistavuotias, Josef niminen poika, joka oli kaunis kuin enkeli, ja vanhus kasvatti häntä jumaloiden. Lukuunottamatta tätä seikkaa oli hän mitä täydellisin roisto. Hän harjoitti kaikkia ammatteja, mitä vanha, rappeutunut juutalainen Stambulissa voi harjoittaa, ja etenkin erästä, joka oli saattanut hänet Yusbahi Suleimanin ja useiden muidenkin muhamettilaisten ystävieni tuttavaksi.

Häntä suvaittiin kuitenkin kaikkialla vain sen vuoksi, että monien vuosien kuluessa oli totuttu näkemään hänet. Kun hänet tavattiin kadulla sanottiin: "Päivää Kairullah!" ja vieläpä kosketettiin hänen karvaisten, suurten sormiensa päitäkin.

Kuultuaan pyyntöni mietti ukko Kairullah kauan ja vastasi:

— Tällä hetkellä, herra Marketo, ovat naiset hyvin kalliita. Mutta onhan niitä halvempiakin huvituksia, joita voin tänä iltana tarjota teille, herra Marketo… Hiukan musiikkia; mikä epäilemättä miellyttäisi heitä.

Sanottuaan nämä arvoitukselliset sanat sytytti hän lyhtynsä, otti turkkinsa ja kenkänsä, ja katosi.

Paolta tuntia myöhemmin kohosi huoneeni ovi verho ja sisään astui kuusi juutalaisnuorukaista, jotka oli puettu punaisiin, sinisiin, vihreihin ja keltaisiin turkisviittoihin. Heidän seurassaan oli Kairullah muutaman toisen vanhuksen kanssa, joka oli vieläkin iljettävämpi. Kaikki istuutuivat permannolle syvään kumarrellen, mutta minä pysyin välinpitämättömänä ja liikkumattomana kuin egyptiläinen jumala.

Lapsilla oli pienet keltaiset harput, joiden kielillä he alkoivat juoksutella kissankultaisilla sormuksilla varustettuja sormiaan. Näin syntyi omituista soittoa, jota kuuntelin vaieten muutamia minuutteja.

— Miellyttävätkö he teitä, herra Marketo? kysyi vanha Kairullah korvaani kuiskaten.

Olin jo käsittänyt, mistä oli kysymys, enkä osoittanut minkäänlaista hämmästystä. Minua vain huvitti jatkaa tätä inhimillisen alennustilan tutkimista.

— Ukko Kairullah, sanoin, poikasi on kauniimpi kuin nämä…

Kairullah mietti hetkisen ja vastasi sitten:

— Voimmehan puhua asiasta huomenna, herra Marketo.

—… Kun olin karkoittanut koko joukon kuin saastaisen eläinlauman, näin ukko Kairullahin pitkulaisen pään taas pistävän esiin hänen kohottaessaan ääneti oveni verhoja.

— Herra Marketo, sanoi hän, säälikää minua. Asun hyvin kaukana, ja luullaan, että minulla on rahoja. Olisi parempi, jos tappaisitte minut omin käsin kuin ajaisitte minut ulos tällä hetkellä. Antakaa minun nukkua jossakin nurkassa majassanne, ja vannon lähteväni ennen päivän nousua.

Minulta puuttuu rohkeutta lähettää ulos tuo vanhus, joka olisi kuollut siellä kylmään ja pelkoon, vaikka ei kukaan olisi häntä tappanutkaan. Tyydyin osoittamaan hänelle nurkan, johon hän kyyristyi kokoon kylmäksi yöksi, kietoutuen, kuten vanha siira, likaiseen turkkiinsa. Kuulin hänen vapisevan. Ankara yskä kohosi hänen rinnastaan kuin korina, ja hän säälitti minua niin, että nousin ylös, ja heitin maton hänen peitteekseen.

Heti kun taivas näytti valkenevan käskin häntä poistumaan neuvoen, ettei hän enää näyttäytyisi ovellani eikä missään sattuisi tielleni.

III.

KAHDEN EYOUBISSA.

1.

Eyoubissa, joulukuun 4 p:nä 1876.

Minulle sanottiin: "Hän on saapunut!", ja jo pari päivää olen elänyt odotuksen kuumeessa.

— Tänä iltana, sanoi Kadidja, tuo vanha neekerinainen, joka Salonikissa oli Aziyadén seurassa venheessä, ja uskalsi henkensä emäntänsä vuoksi. — Tänä iltana tuo vene hänet Eyoubin laituriin, majasi luo.

Minä odotin jo kolmatta tuntia.

Päivä oli ollut kaunis ja valoisa. Liike Kultaisella sarvella oli erikoisen vilkasta. Päivän mailleen mennessä laski tuhansia veneitä Eyoubin laituriin tuoden tähän rauhaisaan sopukkaan turkkilaiset, jotka asioittensa vuoksi olivat olleet Konstantinopolin väkirikkaissa keskuksissa, Galatassa tai suuressa basarissa.

Koska minut alettiin jo tuntea Eyoubissa, niin sanoi moni:

— Hyvää iltaa, Arif, mitä te nyt odotatte? Tiedettiin kyllä, ettei nimeni suinkaan ollut Arif, ja että olin länsimailta tullut kristitty, mutta itämaiset puuhailuni eivät säikyttäneet ketään, ja minua mainittiin kaikesta huolimatta valitsemallani nimellä.

2.

Portia! taivaan tähti! Portia! Kätesi, saavun!

(Alfred de Musset.)

Aurinko oli laskenut pari tuntia sitten, kun viimeinen vene lähestyi yksin Ayar-Kapu'sta päin. Samuel souti. Hunnutettu nainen istui perässä olevilla patjoilla. Tunsin hänet.

Kun he saapuivat, oli moskeijan tori jo tyhjä ja yö kylmä.

Tartuin hänen käteensä mitään puhumatta ja vein hänet juosten taloa kohti, unohtaen Samuel paran ulos…

Ja kun mahdoton uneni oli toteutunut, kun hän oli täällä, häntä varten varustetussa huoneessa, kahden kanssani, kahden raudoitetun oven takana, saatoin vain vaipua hänen eteensä syleillen hänen polviaan. Tunsin, että olin kaivannut häntä hurjasti; olin kuin murtunut.

Silloin kuulin hänen äänensä. Ensi kertaa hän puhui, ja minä ymmärsin — vielä outo ihastus! Muistamatta enää sanaakaan turkinkieltä, jota olin häntä varten oppinut, vastasin hänelle vanhalla englanninkielellä sekavia seikkoja, joita en itsekään käsittänyt.

— Severim seni, Loti! (Rakastan sinua, Loti, sanoi hän.)

Muutkin kuin Aziyadé olivat sanoneet minulle nämä ikuiset sanat. Mutta tämä rakkauden heleä soitto sattui ensimmäistä kertaa korviini turkin kielellä. Suloinen soitto, jonka olin unohtanut. Onko tosiaankin, mahdollista, että kuulen sen taas niin lämpimänä kumpuavan nuoren naisen puhtaan sydämen pohjalta, että minusta tuntuu kuin en olisi milloinkaan sitä kuullutkaan, ja että se väreilee kuin taivainen laulu väsähtyneessä sielussani…

Silloin kohotin hänet syliini, asetin hänen päänsä valoon katsellakseni häntä ja sanoin kuin Romeo:

— Sano se vielä kerran!

Aloin puhella hänelle kaikenlaista, mitä hän saattoi ymmärtää. Puhelukykyni palasi turkkilaisten sanojen mukana, ja kysyin häneltä tuhansia seikkoja sanoen:

— Vastaa minulle!

Hän katseli minua haltioissaan, mutta huomasin, että hänen ajatuksensa olivat muualla, ja puhuin tyhjyyteen.

— Etkö ymmärrä minua, Aziyadé?

— En, vastasi hän.

Ja hän sanoi minulle vakavalla äänellä seuraavat suloiset ja hurjat sanat:

— Tahtoisin syödä sinun huuliesi sanat! Senin laf yemek isterim! (Tahtoisin syödä sinun äänesi kaiun!)

3.

Eyoubissa, syyskuussa 1876.

Aziyadé puhuu vähän, hymyilee usein, mutta ei naura milloinkaan. Hänen askeleensa ovat äänettömät, hänen liikkeensä notkeat, aaltoilevat, rauhalliset ja kuulumattomat. Sellainen on tuo pieni salaperäinen henkilö, joka useimmiten katoaa auringon noustessa, ja jonka yö tuo muassaan djuu'ien ja aaveitten ollessa liikkeellä.

Hän on kuin näky, ja tuntuu siltä kuin hän loisi hohdetta paikkoihin, joiden kautta hän kulkee. Hänen lapsellisen, vakavan päänsä ympäriltä hakee sädekehää, ja siinäpä se onkin, kun valo sattuu pieniin, käsin koskemattomiin, kampausta tottelemattomiin hiuksiin, jotka suloisesti ympäröivät hänen poskensa ja otsansa.

Hän pitää noita pikku hiuksia hyvin sopimattomina, ja häneltä menee tunti joka aamu koettaessaan, aivan onnistumatta, saada ne taipumaan. Hänen kaksi tärkeintä tointansa ovat tuo puuha ja kynsien oranssinpunaisiksi värjääminen.

Hän on laiska, kuten kaikki Turkissa kasvatetut naiset. Kuitenkin osaa hän koruompelua, tehdä ruusuvettä ja kirjoittaa nimensä. Hän kirjoittaa sen kaikkialle seiniin, vakavana, kuin tärkeäkin toimi olisi kysymyksessä, ja tylsyttää kaikki kynäni siinä hommassa.

Aziyadé ilmaisee minulle ajatuksensa pikemmin silmillään kuin suullaan. Hänen ilmeensä ovat merkillisen monenlaisia ja vaihtuvia. Hän on niin taitava katseen ihmekielessä, että hän saattaisi puhua vieläkin vähemmän tai olla kokonaan puhumatta.

Joskus hän vastailee eräisiin tilanteihin laulamalla turkkilaisten laulujen kohtia, ja tuossa otteiden käyttämistavassa, joka kuulostaisi typerältä eurooppalaisen naisen suusta, piilee outo itämainen tenho.

Hänen äänensä on matala, vaikka hyvin nuori ja tuore. Muuten hän puhuukin aina melko hiljaa ja turkin kielen vahvat suhuäänteet tekevät hänen puheensa soinnun karkeaksikin.

Aziyadé on kahdeksan- tai yhdeksäntoista vuotias. Hän kykenee itsestään, aivan äkkiä, tekemään äärimmäisen rohkeita päätöksiä, ja seurata niitä sitten, maksoi mitä hyvänsä, kuolemaan saakka.

4.

Kun ennen Salonikissa täytyi panna alttiiksi Samuelin ja minun henki saadakseni viettää tunninkin Aziyadén seurassa, olin uneksinut tuon mielettömän unen: — asua hänen kanssaan jossakin itämailla, piiloisessa sopessa, minne Samuelkin tulisi mukaamme. Olen vähitellen toteuttanut tuon unen, joka on vastainen koko muhamettilaiselle näkökannalle, ja siis mahdoton kaikissa suhteissa.

Konstantinopoli oli ainoa paikka, missä sellaista saattoi yrittää. Se on oikea ihmiserämaa, niinkuin Parisi ennen, useitten suurien kaupunkien kokoomus, missä jokainen tarkastuksetta elää mielensä mukaan — missä samalla kertaa saattaa edustaa monta eri henkilöä yhtä aikaa: Loti, Arif, Marketo.

… Puhaltakoon talvinen tuuli, puistelkoon joulukuun puuskat oviemme saranoita ja ikkunoittemme ristikoita!

Raskaitten rautatelkien, ladattujen aseiden, turkkilaisen kodin loukkaamattomuuden suojelemina, kuparisen hiilimaljan ääressä on meillä, pikku Aziyadé, hyvä olla.

5.

Loti sisarelleen Brightburyssä.

Rakas, pikku sisko!

Olen ollut kova ja kiittämätön, kun en ole kirjoittanut sinulle aikaisemmin. Olen tehnyt sinulle paljon pahaa. Sanot niin, ja uskon sen. Pahaksi onneksi ajattelin kaikkea, mitä kirjoitin, ja sellainen on mielipiteeni vieläkin. En mahda enää mitään pahalle, jota olen sinulle tehnyt. Olen vain ollut väärässä, kun annoin sinun katsahtaa sydämeni syvyyteen, mutta sinä tahdoit sellaista.

Uskon, että rakastat minua; kirjeesi osoittaisivat sen muitten todistusten puutteessa. Minäkin rakastan sinua, tiedäthän sen.

Minun tulisi ryhtyä harrastamaan jotakin, sanot, jotakin hyvää ja kunnollista, oikein sydämen pohjasta. Mutta onhan minulla hyvä, vanha äitini. Hän on nyt elämäni tarkoitus, määrä, jonka olen itselleni asettanut. Hänen tähtensä olen olevinani iloinen ja rohkea. Hänen takiansa pidän yllä olemassaoloni myönteistä ja järkevää puolta, pysyn Lotina, meriupseerina.

Olen samaa mieltä kuin sinäkin. En tunne vastenmielisempää oliota kuin vanha irstailija, joka liikkuu väsymyksen ja tuhlauksen välillä, ja jonka kaikki hylkäävät. Mutta sellaista minusta ei tule. Kun en enää ole nuori, terve ja rakastettu, silloin katoan.

Sinä vain et ole ymmärtänyt minua. — Kun katoan, olen kuollut.

Palatessani ponnistan voimani äärimmilleen teidän molempien, etenkin sinun takiasi. Kun taas olen teidän parissanne muuttuvat ajatukseni. Jos valitsette minulle nuoren tytön, jota rakastatte, koetan minäkin häntä rakastaa, ja pysyä teidän rakkautenne vuoksi tuossa tunteessa.

Koska olen puhunut sinulle Aziyadésta, voin kyllä sanoa, että hän on saapunut. — Hän rakastaa minua koko sielustaan, enkä voi tehdä päätöstä, eroanko hänestä milloinkaan. — Samuelkin on palannut. Molemmat ympäröivät minut niin suurella rakkaudella, että unhotan menneisyyden ja kiittämättömät, — ehkäpä hiukan poissa olevatkin.

6.

Vähitellen on Arif-Effendin vaatimaton talo tullut ylelliseksi: persialaisia mattoja, Smyrnan verhoja, fajanssiastioita, aseita. Kaikki nuo esineet ovat tulleet yksitellen, ei suinkaan vaivattomasti, ja tuo hankkimistapa lisää niiden tenhoa.

Ruletti on hankkinut siniset, punaisilla ruusuilla reunustetut satiinipeitteet, haaremitavarat. Ja ennen alastomat seinät on nyt verhottu silkillä. Tämä yksinäiseen tölliin kätketty ylellisyys tuntuu haaveelliselta näyltä.

Aziyadékin tuo melkein joka ilta uusia esineitä. Abeddin-Effendin talo on kafarnaum, täynnä vanhoja, arvokkaita tavaroita, ja naisilla on lupa, sanoo hän, lainata hiukan isännän yltäkylläisyydestä.

Hän ottaa kaiken takaisin, kun unelma on loppunut, ja kaikki minulle kuuluva myydään.

7.

Kuka antaa minulle jälleen elämäni itämailla, vapaan elämäni taivasalla, pitkät määrättömät retkeni ja Stambulin hälinän?

Lähteä aamulla Atmeidamista päätyäkseen illalla Eyoubiin, kierrellä moskeijoita rukousnauha käsissä, pysähtyä kaikkiin kahviloihin, hautakumpujen luo, kylpylöihin ja toreille, juoda turkkilaista kahvia pienen pienistä, sinisistä vaskijalkaisista kupeista, istua auringon paahteessa, huumautua hiljaa narguilhen savusta, puhutella ohimennessä dervishejä tai kulkijoita, olla itsekin tuon liikunnon ja valon täyttämän taulun osana, olla vapaa, huoleton ja tuntematon, ja ajatella, että kaikkein rakkain odottelee iltaisin kotona.

Kuinka miellyttävä matkatoveri olikaan pieni Ahmet, iloinen ja uneksiva, kansan lapsi ja ylenmäärin runollinen, poikanen, joka nauroi joka hetki ja oli altis kuolemaan saakka.

Taulu synkkenee sitä mukaa kuin tunkeudumme vanhaan Stambuliin, kun lähestymme Eyoubin pyhää korttelia ja suuria hautausmaita. Vielä näkyy Marmarameren sininen selkä vilahduksittain, saaret tai Aasian vuoret, mutta kulkijoita on vähän ja majat surullisia;. — kaikella on vanhuuden ja salaperäisyyden leima — ja ulkonaiset esineet kertovat hurjia tarinoita vanhasta Turkista.

On useimmiten täysi yö, kun saavumme Eyoubiin aterioituamme missä sattuu, jossakin pienessä turkkilaisessa ruokalassa, missä Ahmet itse tarkastaa ruokavarojen puhtauden ja valvoo valmistusta.

Sytytämme lyhtymme palataksemme kotiin — tuohon pieneen ja piiloisaan rauhanmajaan, jonka kaukaisuudessakin piilee viehätystä.

8.

Ystäväni Ahmet on kaksikymmenvuotias hänen vanhan isänsä Ibrahimin laskun mukaan, kaksikymmentä kaksi, jos kysymme hänen iäkkään äitinsä Fatman mieltä. Turkkilaiset eivät milloinkaan tiedä ikäänsä. Ruumiillisesti hän on hullunkurisen näköinen poikanen, pieni vartaloinen, mutta jäntevä. Tietämätön saattaisi olettaa, että hän, kalpeitten ja ruskettuneitten kasvojensa vuoksi, olisi heikko terveydeltään. Hänellä on pieni kotkannenä, hyvin pieni suu, pienet silmät, jotka vuoroin kuvastelevat sydämellistä surumieltä, vuoroin taasen kipinöivät iloa ja sukkeluutta. Kaiken kaikkiaan herättää hän mielenkiintoa erikoisuudellaan.

Omituinen poika, iloinen kuin lintu. Hänellä on mitä hullunkurisimpia ajatuksia, jotka hän ilmaisee aivan uudella tavalla; hänen käsityksensä rehellisyydestä ja kunniasta ovat aivan liioiteltuja. Hän ei osaa kirjoittaa, ja viettää elämänsä hevosen selässä. Hänen sydämensä on yhtä avoin kuin hänen kätensäkin: puolet ansiostaan hän jakaa kadun kerjäläisille. Kaksi hevosta, joita hän vuokraa tarvitseville, ovat hänen koko omaisuutensa.

Ahmetilla meni pari päivää saadakseen tietää, kuka olin, ja hän lupasi pitää salassa tietonsa sillä ehdolla, että hän tulevaisuudessa saisi kuulua tuttavapiiriini. Vähitellen asettui hän ystäväkseni ja otti paikkansa lieden ääressä. Aziyadén palvelevana ritarina Ahmed on mustasukkainen hänen vuokseen, mustasukkaisempi kuin hän itse, ja väijyy minua tässä suhteessa vanhan poliisin taidolla.

— Ota minut palvelijaksesi, sanoi hän eräänä päivänä, — tuon pienen Yussufin sijaan, joka on likainen ja varastaa. Maksat minulle saman kuin hänellekin, jos haluat jotakin maksaa. Olen kyllä vain palvelija pilan vuoksi, mutta saisin asua talossasi, ja se on hauskaa.

Yussuf sai lähteä seuraavana päivänä ja Ahmet otti haltuunsa hänen paikkansa.

9.

Kuukautta myöhemmin tarjosin Ahmetille, joka on kuin itse kärsivällisyys, kahden medjidien palkan. Hän suuttui hurjasti ja rikkoi kaksi ruutua, jotka hän seuraavana päivänä korjautti omalla kustannuksellaan. Palkkakysymys järjestyi tällä lailla.

10.

Muistan, kun hän eräänä iltana seisoi huoneessani jalkaa polkien:

— Sen tshok skeytan, Loti!… Anladum seni! Olet aika paholainen, Loti! Olet aika viekas! En ymmärrä, mikä olet!

Hänen käsivartensa vaappui kiukkuisesti laajan, valkean hihan liehuessa. Hänen pieni päänsä tanssitti hurjasti fetsin silkkitupsua.

Hän oli sopinut tästä Aziyadén kanssa, saadakseen minut jäämään, ja tarjosi minulle puolet omaisuudestaan, toisen hevosensa, mutta minä kieltäydyin nauraen. Sen vuoksi olin Tsolc skeytan ja käsittämätön.

Tästä illasta alkaen pidin hänestä sydämeni pohjasta.

Pikku rakas Aziyadé! Hän oli tuhlannut houkutuksiaan ja kyyneleitään saadakseen minut jäämään Stambuliin. Lähtöni aavistus kulki kuin musta pilvi hänen onnensa yli.

Ja koetettuaan kaikkensa virkkoi hän:

— Benim djan senin, Loti! (Sieluni on sinun, Loti!) Olet jumalani, veljeni, ystäväni, armaani! Kun lähdet, häviää Aziyadékin. Hänen silmänsä sulkeutuvat, Aziyadé kuolee. Tee nyt mitä haluat, sinä, joka tiedät.

Sinä, joka tiedät, kääntämätön lause, joka tarkoittaa jokseenkin seuraavaa: "Olen vain pieni tyttö parka, joka en kykene ymmärtämään sinua. Alistun päätökseesi ja jumaloin sinua."

— Kun olet lähtenyt, menen kauas vuorille ja laulan sinulle lauluani:

Sheytaular djinler, Kaplaular, duhmanlar, Ars'andar, j.n.e.

(Kulkekoot paholaiset, djuumit, tiikerit, leijonat, vihamiehet, kaukana ystävästäni…)

— Menen kuolemaan nälkään vuorille laulaen lauluani sinulle.

Sitten seurasi laulu, jonka hän joka ilta lauloi pehmeällä äänellään, pitkä yksitoikkoinen laulu, jonka poljento oli outo ja ääniasteikko mahdoton, päätyen surulliseen itämaiseen loppuun.

Poistuttuani Stambulista ja erottuani ikuisesti hänestä, kuulen, vielä varmaankin öisin Aziyadén laulun.

11.

Lotin sisar kirjoittaa.

Brightburyssä, joulukuussa 1876.

Rakas Veli!

Olen lukenut kirjeesi moneen kertaan! Siihen sisältyy kaikki, mitä tällä hetkellä voin pyytää, ja nyt voin sanoa kuin sunamiitti nähdessään poikansa vainajana: "Kaikki käy hyvin!"

Sydän parkasi on täynnä ristiriitoja, kuten kaikki ahdistetut sydämet, jotka hakevat, löytämättä mitään. Huudahtelet toivottomuudesta, sanot, että kaikki liukuu käsistäsi. Vetoat kiihkeästi hellyyteeni, ja kun sitä sinulle vakuutan yhtä lämpimästi, huomaan, että unohdat poissaolevat. Olet niin onnellinen tuolla itämaiden kolkassa, että toivoisit tuon Eedenin kestävän ikuisesti. Mutta kas, minäpä olenkin tuo pysyvä, muuttumaton; minut sinä tapaat, kun unhotat nuo suloiset hullutukset antaaksesi sijaa toisille, ja ehkäpä tulevaisuudessa pidät sitä tärkeämpänä kuin luuletkaan.

Rakas veli, olet minun, olet Jumalan, olet meidän. Tiedän, että sinä jonakin päivänä, ehkäpä hyvinkin pian, taas saavutat rohkeutta, luottamusta ja toivoa. Saat nähdä, kuinka suloinen ja hellä, kallis ja hyvää tekevä tuo erehdys on! Oi, tuhannesti siunattu valhe, tuo, joka saa minut elämään ja kuolemaankin kaipauksetta, pelotta!… joka on johtanut maailmoita vuosisatoja, marttyyrien luoja luo suuria kansojakin, muuttaa murheen riemuksi ja huutaa kaikille: "Rakkautta vapautta ja armeliaisuutta!"…

12.

Tänään, joulukuun 10 p:nä kävin padishah'in luona.

Kaikki oli lumivalkoista Dalma-Baztshe'n palatsin pihoilla, maaperäkin. Käytävät, kivitys ja portaat olivat marmorista. Sulttaanin henkivartiat tulipunaisissa, soittajat sinisissä, kullalla kirjailluissa, lakeijat omenan keltaisissa, kapusiininkeltaisin puunoksin koristelluissa puvuissaan kuvastuivat jyrkästi tuota outoa valkeutta vasten.

Palatsin ulkoreunat ja räystäät ovat lokki-, kuikka- ja haikaraperheitten pesimäpaikkoina.

Sisällä vallitsi suuri loisto.

Peitsenkantajat muodostivat kujan, seisten portaikoissa liikkumattomina suurten hattutöyhtöjensä alla kuin kullatut muumiot. Henkivartioupseerit, puettuina kuin sadun Aladdin, komentivat heitä merkeillä.

Sulttaani oli vakava, kalpea, väsynyt ja raukea.

Vastaanotto oli lyhyt, tehtiin syviä tervehdyksiä, ja vetäydyttiin sitten pois takaperin, maahan saakka kumarrellen.

Kahvia tarjottiin suuressa salissa, josta on näköala Bosporolle.

Palvelijat sytyttivät kahden jalan pituiset, ambraimukkeiset kullalla koristellut piippumme, joitten pesät lepäsivät hopeatarjottimilla.

Zarf'it (kahvikuppien jalat) olivat siselöityä hopeaa. Niihin oli upotettu suuria, ruusun muotoisiksi hiottuja timantteja ja kalliita kiviä.

13.

Turhaan saisi koko Islamin maailmasta hakea onnettomampaa puolisoa kuin vanha Abbendin-Effendi on. Ukko on aina poissa, aina Aasiassa. Hänellä on neljä vaimoa, joista vanhin on kolmenkymmenenikäinen, neljä vaimoa, jotka, ihme kyllä, ovat yhtämieltä kuin taitavat veijarit, ja salaavat yksissä tuumin toistensa kolttoset.

Aziyadéakaan ei liioin pidetä halpana, vaikka hän onkin monta vuotta toisia nuorempi ja kaunein, eivätkä vanhemmat ilmaise häntä.

Hän on muuten heidän vertaisensa, koska hänelle on menoilla, joiden tärkeyttä en tiedä, annettu puolison ja rouvan arvo, kuten noille toisillekin.

14.

Sanoin Aziyadélle:

Mitä teet herrasi luona? kuinka kulutatte pitkät päivät haaremissa?

— Minäkö? vastasi hän. Ikävöin ja ajattelen sinua Loti, katselen kuvaasi, koskettelen hiuksiasi tai leikittelen sinulle kuuluvilla esineillä, joita vien mukaani täältä seurakseni.

Jonkun hiusten tai kuvan omistaminen oli Aziyadésta merkillinen seikka, jota hän ei minutta olisi milloinkaan tullut ajatelleeksi. Se oli aivan vastaista hänen muhamettilaiselle käsitykselleen, giaur'in keksimä uutuus, jossa hän löysi eräänlaiseen kammoon sekaantunutta tenhoa.

Hänen täytyi rakastaa minua paljon salliakseen minun ottaa hiuksiaan. Ajatus, että hän saattaisi äkkiä kuolla, ennenkuin ne olisivat kasvaneet, ja joutua toiseen maailmaan uskottoman leikattua suuren kiharan aivan juuria myöten, sai hänet värisemään.

— Mutta, kysyin vielä, — mitä puuhasit ennen minun Turkkiin tuloani?

— Silloin, Loti, olin melkein pikku tyttö. Kun näin sinut ensi kerran, oli Turkin kymmenen kuuta vaihtunut tulostani Abbeddinin haremiin, ja minulla ei vielä ollut ikävä. Pysyin huoneessani, istuin sohvallani savukkeita tai hatshishia poltellen, pelasin korttia palvelijattareni Enninehin kanssa, tai kuuntelin mustien ihmisten maasta hyvin hullunkurisia juttuja, joita Kadidja osaa mainiosti kertoa.

"Fenzile-hamun opetti minulle koruompelua, ja sitten kävimme vierailulla toisten haremien naisten luona, ja otimme itsekin vieraita vastaan.

"Olihan meidän sitten palveltava isäntäämmekin, ja saimme käydä ajelemassakin. Miehemme vaunut kuuluivat meille vuoropäivinä, mutta meistä oli hauskempaa ajella yhdessä, ja järjestimme matkamme siten.

"Me tulemme verrattain hyvin toimeen keskenämme.

"Fenzile-hamun, vanhin ja arvokkain haremin nainen pitää minusta paljon. Besme on riidanhaluinen ja suuttuu joskus aikalailla, mutta hänet saa helposti tyyntymään, eikä hänen vihansa kestä kauan. Aisha on ilkein meistä kaikista, mutta hän tarvitsee kaikkia ja katsoo sormiensa läpi, sillä hän on syyllisin meistä kaikista. Hän on kerran uskaltanut tuoda rakastajan huoneeseensakin."

Minäkin olin uneksinut Aziyadén asuntoon pääsemisestä saadakseni edes käsityksen paikasta, missä rakkaani vietti päivänsä. Olimme puhuneet paljon tuosta suunnitelmasta, jonka johdosta Fenzilé-hamumiltakin oli kysytty neuvoa, mutta emme olleet toteuttaneet sitä, ja kuta enemmän tutustuin Turkin tapoihin, sitä paremmin huomaan, että yritys olisi ollut mieletön.

— Haremiamme, jatkoi Aziyadé, — on kaikkialla kehuttu mallilaitokseksi yhteisen kärsivällisyytemme ja välillämme vallitsevan hyvän sovun takia.

Surkea esikuva kaikissa tapauksissa!

Onko Stambulissa paljonkin sellaisia?

Paha puikahti sinne aluksi sievän Aisha-hanumin välityksellä. Tartunta edistyi kahdessa vuodessa niin nopeasti, että vanhuksen talo on nyt vain vehkeilypesä, jossa palvelijat ovat mukana pelissä. Tuo suuri, hyvin ristikoitu ja ankaran näköinen häkki on tullut jonkunlaiseksi taikakaapiksi, salaisine ovineen ja piiloportaineen. Vangitut linnut saattavat rankaisematta pujahtaa sieltä, ja lennellä mille ilman suunnille vain haluavat.

15.

Stambul'issa, joulukuun 25 p:nä 1876.

Jouluyö on kaunis, kirkas, tähdikäs ja kylmä.

Kello yksitoista lähden Funduklin vanhan moskean luona olevasta Deerhound'ista. Kirkon puolikuu kimmeltää valoisassa yössä.

Ahmet odottaa minua, ja alamme lyhdyt kädessä nousta Peran rinnettä, turkkilaisen kaupunginosan kummallisia katuja pitkin.

Koirat tappelevat kuin hullut. Luulisi kulkevansa Gustave Doré'n kuvittaman sadun mailla.

Minut on kutsuttu kristittyjen kaupunginosaan viettämään samanlaista joulujuhlaa kuin kotimaan kaikissa kolkissa vietetään.

Oi, lapsuuteni jouluöitä… mikä suloinen muisto niistä on säilynytkin!

16.

Loti Plumkettille.

Eyoubissa, syysk. 27 p:nä 1876.

Paras Plumkett!

Nyt tämä Turkki-parka julkaisee perustuslakinsa. Minne olemme menossa? kysyn teiltä; ja milloin olemme viimeksi nähneet päivänvalon? Perustuslaillinen sulttaani! Sehän vie harhaan kaikki käsitykset, joita minulla sellaisista ihmisistä oli.

Eyoubissa ollaan tyrmistyneitä tapauksen johdosta. Kaikki kunnon muhamettilaiset tuumivat, että Allah on heidät hylännyt, ja että padishah on tullut hulluksi. Minä, joka pidän pilana kaikkea vakavaa ja etenkin politiikkaa, olen sitä mieltä, että erikoisuuteensa nähden menettää Turkki paljon uuden järjestelmän sovittelussa.

Istuin tänään eräitten dervishien kanssa Soliman Loistavan hautakappelissa. Puhuimme hiukan politiikasta kaiken aikaa Koraniin vedoten, ja olimme sitä mieltä, ettei tuo uusi hallitsija, joka kuristutti poikansa Mustafan omien silmiensä edessä, eikä hänen puolisonsa Roxelanekaan, joka keksi kiverän nenän, olisi hyväksynyt perustuslakia. Parlamentaarinen hallitustapa vie Turkin turmioon; se on eittämätöntä.

17.

Stambul'issa syysk. 27 p:nä.

7. Zi-il-iddja, v. 1293 paon jälkeen.

Välttääkseni sadekuuroa menin erääseen turkkilaiseen kahvilaan Bajasidin moskean luona.

Kahvilassa oli vain vanhoja turbaneja ja vanhoja valkoisia partoja. Vanhukset ( kadjibaba ) istuivat lukien päivälehtiä tai katselivat savuttaneiden ruutujen läpi kulkijoita, jotka juoksivat sadetta pakoon. Raekuuron yllättämät turkkilaiset naiset juoksivat niin nopeasti kuin heidän tohvelinsa ja liukkaat puukenkänsä sallivat. Kadulla oli aika sekamelska, tyrkittiin ja tuupittiin veden valuessa virtanaan.

Katselin ympärilläni olevia vanhuksia. Heidän pukunsa ilmaisivat yksityiskohtaista pyrkimystä vanhan hyvän ajan muoteihin. Kaikki, mitä oli heidän yllään oli eski'ä: heidän suuret hopeiset silmälasinsa ja vanhojen kasvojen ääriviivatkin. Eski on kunnioittaen lausuttu sana, joka tarkoittaa entisaikaista, ja jota Turkissa käytetään yhtä paljon vanhoista puvuista kuin pukujen muodeista ja vanhoista kankaista puhuttaessakin. Turkkilaiset rakastavat entisyyttä, rakastavat liikkumattomuutta ja paikallaan pysymistä.

Äkkiä kuului tykin laukaus, tykistön yhteislaukaus Serashieratin puolelta, Vanhukset vaihtoivat yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen ja pilkallisia hymyjä.

— Mishad-pashan perustuslakia kunnioitetaan, sanoi yksi heistä ivallisesti kumartaen.

— Valtiopäivämiehiä, perustuslaki, mutisi toinen vanha vihreä turbani. — Entisajan kalifit eivät kaivanneet kansanedustusta!

— Voi, voi, voi, Allah! … Naisemme eivät käyttäneet harsohuntuja, uskovaiset rukoilivat säännöllisemmin, ja moskovalainen ei ollut niin hävytön.

Nuo tykinlaukaukset ilmoittivat muhamettilaisille, että padishah antoi heille paljoa laajemman ja vapaamielisemmän perustuslain kuin kaikki Euroopan valtiomuodot yhteensä, ja nuo vanhan Turkin kannattajat ottivat hallitsijansa lahjan perin kylmästi vastaan.

Tuota tapausta, jota Ignatief oli kaikin voimin koettanut viivyttää, oli odotettu jo kauan. Tästä päivästä alkaen saattoi sotaa Portin ja tsaarin välillä pitää kaikessa hiljaisuudessa päätettynä, ja sultaani kiiruhti tulisella innolla sotavarustuksia.

Kello oli puoli kahdeksan Turkin ajan mukaan (noin kaksitoista päivällä). Julkilukeminen tapahtui Tap-Kapu'ssa (Korkealla Portilla), ja kiiruhdin sinne vedenpaisumuksesta huolimatta.

Visirit, pashat, kenraalit, kaikki virkamiehet ja arvohenkilöt olivat kokoontuneet Tap-Kapun suurelle torille, kaikki kullasta raskaissa juhlapuvuissaan. Sinne oli myös koottu hovin soittokuntakin.

Taivas oli musta ja myrskyinen. Vettä ja rakeita tuli vuotamalla ja kastelivat koko seurueen. Kansalle luettiin julistuskirja tuon kosken keskellä, ja seraljin vanhat, sarvekkaat muurit, jotka olivat kaiken kehyksenä, tuntuivat suuresti ihmettelevän kuullessaan keskellä Stambulia moisia mullistavia sanoja.

Huudot ja fanfarit lopettivat nuo omituiset menot, ja kaikki ihoa myöten kastuneet kuulijat hajosivat meluten.

Samaan aikaan olivat Konstantinopolin toisella puolella, amiraliteetin palatsissa, koolla kansainvälisen neuvottelukunnan jäsenet.

Suunnitelma oli tarkoin laadittu: noitten tykinlaukausten piti kuulua juuri kun Safvet-pasha puhui valtuutetuille ja auttaa hänen todistelujaan.

18.

En unhoita milloinkaan, minkä näköinen Seras-kieratin suuri aukea, Stambulin keskeisellä kukkulalla sijaitseva ääretön puisto oli tänä yönä. Sieltä yltää katu kauas, seraljin puistojen yli, aina Aasian vuorille saakka. Arabialaiset portit, omituisen muotoinen korkea torni välkkyi ilotulituksessa kuin suurina juhlailtoina. Päivän rankkasade oli muuttanut paikan oikeaksi järveksi, mihin kaikki nuo tuliviirut kuvastuivat. Laajan näköpiirin reunalla kohosivat moskeijoiden kuvut ja terävät minareetit taivasta kohti kuin pitkät kukanvarret, joitten päässä oli ilmavia valoteriöitä.

Kuolemanhiljaisuus vallitsi torilla: se oli tänään oikea erämaa.

Tuulen kirkkaaksi lakaisemalla taivaalla kulki kaksi mustaa pilvijonoa, joitten yläpuolelle kuun sinertävä sirppi oli asettunut. Näky oli noita erikoisia, joihin luonto pukeikse silloin, kun kansojen historiassa täyttyy joku suuri hetki.

Kuului kovaa melua, askelten ja ihmisäänten kaikua. Joukkoja, softoja, astui sisään keskiportista kantaen lippuja ja lyhtyjä. He huusivat: "Eläköön sulttaani! Eläköön Midhat-pasha! Eläköön perustuslaki! Eläköön sota!" Nuo miehet olivat kuin juopuneita luulotellusta vapaudestaan, ja vain eräät vanhaturkkilaiset, jotka muistelivat menneisyyttä, nostelivat olkapäitään katsellessaan noiden haltioituneiden joukkojen kihinää.

— Midhat-pashaa tervehtimään! huusivat softat.

Ja he kääntyivät vasemmalle, pienille yksinäisille kaduille, mennäkseen tuon nyt mahtavan suurvisiirin halvalle majalle, visiirin, joka muutama viikko myöhemmin sai lähteä maanpakoon.

Noin kaksituhantisena joukkona menivät softat rukoilemaan suureen moskeijaan. Sieltä he kulkivat Kultaisen sarven yli Dolma-Bagtshe'en osoittamaan kunnioitustaan Abd-ul-Hamidille.

Palatsin ristikkoporttien edessä oli kaikenlaisten yhdistysten lähetystöjä, ja sinne oli kokoontunut suuri sekava ihmisjoukko osoittamaan innokasta suosiotaan perustuslailliselle hallitsijalle.

Nuo joukot palasivat Stambuliin Peran pääkatua pitkin osoittaen ohikulkiessaan suosiotaan lordi Salisburylle, joka pian joutui epäsuosioon, Britannian ja Ranskan lähetystöille.

— Esi-isämme, sanoivat hodja't joukoille puhuen, esi-isämme, joita oli vain satakunta miestä, ovat valloittaneet tämän maan neljä vuosisataa sitten. Me, joita on monta sataa miljoonaa, sallisimmeko me vieraan tunkeutua tänne? Kuolkaamme kaikki, muhamettilaiset ja kristityt, kuolkaamme ennen ottomanisen isänmaan puolesta, kuin hyväksymme häpeällisiä ehtoja…

19.

Sulttaani Mehmed-fatich'in (Mehmed valloittajan) moskeija näkee usein Ahmetin ja minut istumassa suurten harmaakivisten porttiholviensa edessä aurinkoa paistattelemassa, ja elämästä piittaamatta seuraamassa jotakin epäselvää, ihmiskielellä ilmaisematonta melua.

Mahmed-fatich'in moskeija täyttää vanhan Stambulin keskellä suuren tilan, missä kuljeksii kashmirviittaisia kävelijöitä, suurine valkoisine turbanineen. Tosin keskeltä kohoava moskeija on Konstantinopolin suurimpia ja kunnioitetuimpiakin.

Ääretöntä aukeaa ympäröi mystillinen muuri, jonka harjalla on vieretysten kivikupuja, rivissä kuin mehiläispesiä. Niissä asuvat softa't, ja sinne eivät uskottomat pääse.

Tämä kortteli on puhtaasti itämaisen liikkeen keskus. Kamelit kulkevat sen poikki rauhallisin askelin, helistellen yksitoikkoisesti tiukujaan, dervishit kerääntyvät sinne keskustelemaan pyhistä asioista. Sinne ei ole vielä päässyt mitään länsimaista.

20.

Lähellä tätä paikkaa on synkkä, autio katu, missä vihreä ruoho ja sammal kasvavat. Sillä asuu Aziyadé, ja siinä on tuon paikan tenhon salaisuus. Pitkät päivät, joina en häntä näe, vietin siellä lähempänä häntä, kenenkään minua tuntematta, kaikilta epäilyiltä suojassa.

21.

Aziyadé on yhä useammin ääneti, hänen silmänsä tulevat yhä surullisemmiksi.

— Mikä sinun on, Loti? kysyy hän, — ja miksi olet aina niin synkkä? Minunhan sitä pitäisi surra, sillä minähän kuolen silloin kun sinä olet lähtenyt.

Ja hän katsahti minuun niin kiihkeästi ja tutkivasti, että käänsin pääni pois.

— Minäkö synkkä, rakkahin? virkoin. — En valita mitään, kun sinä vain olet luonani, sillä olen kuningastakin onnellisempi.

— Niin kyllä, Loti! Ketäpä rakastettaisiin enemmän kuin sinua, ja ketäpä sinä saattaisit kadehtiakaan? Kadehtisitkohan sulttaaniakaan?

Hän on oikeassa! Sulttaani, joka turkkilaisten mielestä nauttii maailmassa onnen suurinta osaa, ei todellakaan ole sellainen mies, jota saattaisin kadehtia. Hän on väsynyt ja vanhentunut, ja sen lisäksi vielä perustuslain alainen.

— Arvelen, vastasin, että padishah antaisi kaiken omaisuutensa, kädenlevyisen smaragdinsa, hallitusmuotonsa ja parlamenttinsakin, jos hänellä olisi minun vapauteni ja nuoruuteni.

Teki mieleni sanoa: "Jos hän omistaisi sinut!…" Mutta padishah välittäisi kai hyvin vähän kaikkein viehättämistäkään neidosta, ja pelkäsin, että tulisin lausuneeksi kuluneen sananparren jostakin koomillisesta oopperasta. Pukuni antoi aihetta siihen: kuvastin näytti minulle vastenmielisen kuvan itsestäni, ja olin mielestäni kuin nuori tenoori, valmiina kajahuttamaan Auberin aarian.

Sattui usein, etten osannut näytellä turkkilaista vakavasti. Lotin korvan kärki pistää esiin Arifin turbanin alta, ja löydän taas vain tyhjänpäiväisen itseni. Sietämätön, harmillinen tunnelma.

22.

Olen ollut tyly ja ylpeä niille, jotka kantoivat viittaa tai mustaa turbania. Kukaan ei mielestäni ollut kyllin loistava, kylliksi grand seigneur. Olen syvästi halveksinut vertaisiani ja valinnut ystävikseni kaikkein hienostuneimmat. Täällä minusta on tullut rahvaan mies, Eyoubin kansalainen. Suostun soutajien ja kalastajien halpaan elämään, tyydyn heidän seuraansa ja huvituksiinsakin.

Suleimanin luona olevassa turkkilaisessa kahvilassa laajenee piiri tulen ääressä minun sinne saapuessani Ahmetin ja Samuelin kanssa. Kättelen kaikkia läsnäolevia ja istuudun kuuntelemaan talvi-iltain tarinoiden kertojaa; pitkiä juttuja, jotka kestävät viikon, ja joissa djinneillä ja hengillä on suuri osuus. Tunnit kuluvat siellä väsymyksettä ja omantunnon vaivoitta; olen mielelläni heidän parissaan eikä mikään tunnu vieraalta.

Arifin ja Lotin ollessa kaksi eri henkilöä voisi Arif Deerhound'in lähtöpäivänä jäädä kotiin. Kukaan ei luultavasti osaisi hakea häntä sieltä, Loti vain olisi ainaiseksi kadonnut.

Tuo Aziyadén keksimä ajatus juolahtaa joskus mieleeni hyvinkin toteutettavana.

Jäädä hänen luokseen, ei enää Stambuliin, vaan johonkin meren rannalla sijaitsevaan turkkilaiskylään, elää auringossa, raikkaitten tuulten puhaltaessa, kansanlasten tervettä elämää; elää päivästä päivään velkojitta ja tulevaisuudesta huolettomana! Sovin paremmin sellaiseen kuin omaan elämääni; kauhistun kaikkea muuta työtä paitse ruumiin ja lihasten toimintaa; vihaan tiedettä, kaikkia sovinnaisia velvollisuuksia ja kaikkia läntisten maittemme yhteiskunnallisia vaatimuksia.

Olla kultaliivinen soutaja jossakin Etelä-Turkissa, siellä, missä taivas aina on puhdas ja aurinko aina kuuma…

Sellainen olisi kaikesta päättäen mahdollista, ja siellä en olisi niin onneton kuin muualla.

— Vakuutan sinulle, Aziyadé, innostuin sanomaan, — että jättäisin kaipauksella kaiken: asemani, nimeni, maani ja ystävänikin, joita minulla ei ole, mistä viis! Mutta näetkös, minulla on vanha äiti.

Aziyadé ei virka enää mitään pidättääkseen minua, vaikka hän lienee huomannutkin, ettei sellainen ole aivan mahdotonta. Mutta hän aavistaa tunteillaan, mitä vanha äiti merkitsee, hän, tuo tyttö-raukka, jolla ei ole äitiä ollut milloinkaan. Käsitykset, mitä hänellä on jalomielisyydestä ja uhrautuvaisuudesta, ovat häneen nähden arvokkaampia kuin monien muiden, koska hän on hankkinut ne aivan itsestään kenenkään niitä hänelle opettamatta.

23.

Plumkett kirjoittaa.

Liverpoolissa 1876.

Paras Loti!

Figaro oli nerokas mies. Hän nauroi niin usein, ettei hänellä milloinkaan ollut aikaa itkeä. Hänen tunnuslauseensa on paras kaikista, ja tiedän sen niin hyvin, että koetan toteuttaa sen käytännössä, ja pääsen siihen kuinka hyvänsä.

Valitettavasti minun on kovin vaikea pysyä kauan aikaa samana. Liian usein Figaron hilpeys jättää minut, ja silloin Jeremia, tuo onnettomuuden profeetta, tai ylevä toivoton David, jota autuas käsi raskaana painaa, tarttuu minuun ja ottaa minut valtoihinsa. En puhu, vaan huudan ja ärjyn! En kirjoita; saattaisin vain taittaa kynäni ja kaataa musteeni. Astelen edestakaisin pudistaen nyrkkiäni kuvitellulle olennolle, syntipukille, jonka syyksi panen kaikki tuskani. Haihattelen kaikin mahdollisin tavoin, teen päätä pahkaa mitä mielettömimpiä tekoja, jonka jälkeen, pikemmin huojentuneena kuin väsyneenä, tyynnyn ja tulen taas järkiini.

Toistanette minulle taas, että olen hulluttelija, mieletön ja muuta kaikkea? Vastaan siihen: "Kyllä, mutta paljoa vähemmässä määrässä kuin luulettekaan, paljoa vähemmässä kuin esimerkiksi te."

Ennenkuin minusta lausutaan tuomio, täytyy minut tuntea, ymmärtää minua hiukan, ja tietää, mitkä olosuhteet ovat muodostaneet järkevänä syntyneestä olennosta sellaisen hulluttelijan kuin minä olen. Olemme, nähkääs, kahden tekijän, luontaisten taipumuksiemme ja tuon panoksen, jonka asetamme elämän peliin ryhtyessämme, tuloksia, ja olosuhteet, jotka muodostavat ja muokkaavat meitä kuin taipuvaista ainetta, eivät jätä meihin mitään merkkiä kaikesta siitä, mikä meihin on koskettanut. — Olosuhteet ovat minuun nähden olleet vain tuskallisia; olen, käyttääkseni tuttua puheenpartta, käynyt onnettomuuden koulua. Kaiken, mitä tiedän, olen oppinut omalla vastuullani, ja niinpä tiedänkin oppineeni hyvin. Siitä johtuu myös, että joskus käytän hiukan jyrkkiä ilmaisumuotoja. Jos joskus tuntuukin, että vetoan oppilauseisiin, johtuu se siitä, että minulla paljon kärsineenä on tietoisuus, että tiedän enemmän kuin vähemmän kärsineet, ja tuntemalla olosuhteet puhuu niistä paremmin kuin he saattaisivat tehdä.

Minulla ei ole mitään toivoa tässä maailmassa, eikä minulla ole niitten lohdutusta, jotka hehkuva usko tekee voimakkaiksi elämän taistelujen keskellä, ja jotka luottavat luojan korkeimpaan oikeamielisyyteen.

Ja kuitenkin elän herjaamatta.

Olenko voinut alituisten loukkausten keskellä säilyttää nuoruuden uskon, innostuksen ja siveellisen tuoreuden? En, sen te hyvin tiedätte. Olen luopunut ikäni huvituksista, jotka minusta ovat menettäneet viehätyksensä, olen menettänyt nuorukaisen ulkonäön ja liikuntatavan, ja elän edelleen määrättä ja toiveitta… Tarkoittaisiko se, että olisin joutunut samalle kannalle kuin te, inhoamaan kaikkea, kieltämään kaiken hyvän, kieltämään hyveen, kieltämään ystävyyden, kieltämään kaiken sen, mikä koroittaa meidät eläintä korkeammalle? Olemmehan yhtä mieltä, ystäväni, että ajattelen näistä asioista aivan toisin kuin te. Tunnustan, että huolimatta kaikista kokemuksistani tämän maailman asioihin nähden — jospa ne jäisivät teiltä hankkimatta, sillä ne tulevat liian kalloiksi! — uskon vieläkin kaikkeen tuohon ja vieläpä paljon muuhunkin.

Lontoossa antoi Georges minun lukea teiltä saamansa kirjeen.

Aloitatte sen sievästi kertomalla yksityiskohtaisesti ja koristellen pienestä turkkilaisesta rakkausseikkailustanne. Georges ja minä kuljemme mukananne noilla turkkilaisen muurahaispesän merkillisillä mutkapoluilla. Jäämme suu avoinna töllistelemään tauluja, joita meille piirtelette. Ajattelen kolmea tikarianne, kuten muistan Homeroksen pikkuseikkoja myöten kuvaileman Akilleen kilven. Ja sitten lopuksi, ehkäpä siksi, että olette saanut tomuhiukkasen silmäänne, tai lamppunne on ruvennut savuamaan, tai vieläkin pienemmästä syystä paiskaatte te meille lopettaessanne kirjettä, viime vuosisadalla keksityitä puheenparsia! Luulen tosin, että ignoranttiveljesten tunnuslauseet pitivät paikkansa paremmin kuin materialismin, koska sen tuloksena olisi kaiken elävän tuhoutuminen. Nuo materialistiset aatteet hyväksyttiin kyllä 1700-luvulla. Jumala oli ennakkoluulo, moraali oli selvä omaetu ja yhteiskunta taitavan miehen siirtokenttä. Tuo kaikki viehätti nuoria ihmisiä uutuudellaan, ja siksi, että se pyhitti kaikkein epäsiveellisimmätkin teot. Onnellinen aika, jolloin ei mikään pidättänyt ihmistä, jolloin saattoi tehdä kaikkea. Saattoi nauraa kaikelle, kaikkein vähimmän hullunkurisille seikoillekin, kunnes tuhansia päitä putosi vallankumouksen kirveen iskuista, jolloin ne, jotka olivat saaneet pitää omansa, alkoivat tarkemmin ajatella asioita.

Sitten seurasi ylimenokausi, jolloin esiintyi moralista verenvähyyttä sairastava, luontaista herkkätunteisuutta poteva suku, joka kirosi nykyisyyttä, jota se ei tuntenut, ja epäili tulevaisuutta, jonka laatua se ei aavistanut. Romanttinen sukukunta, tuo vaatimattomien nuorten miesten polvi, vietti elämänsä nauraen, itkien, rukoillen, herjaten ja suurennellen kaikissa äänilajeissa tyhmää valitustaan ampuakseen lopuksi jonakin päivänä luodin kalloonsa.

Nykyään, hyvä ystävä, ollaan paljon järkevämpiä, paljon käytännöllisempiä. Nyt kiiruhdamme jo ennenkuin olemme miehiksi varttuneetkaan tulemaan jonkunlaisiksi ihmisiksi, tai eläimiksi, jos niin haluatte sanoa. Laadimme joka asiasta mielipiteitä tai ennakkokäsitteitä asemamme mukaan. Mihin yhteiskuntapiiriin joudumme, niin sen ajatukset me omistamme. Siten saavutamme määrätynlaisen ajatussuunnan, tai, jos mieluummin haluatte sanoa, eräänlaista tyhmyyttä, joka sopeutuu hyvin siihen piiriin, jossa elämme. Meitä ymmärretään, ja me ymmärrämme toisia, joudumme siten läheisiin suhteisiin heidän kanssaan ja tulemme todella yhteisen ruumiin jäseniksi. Meistä tulee pankkiireja, insinöörejä, virkamiehiä, kauppiaita, sotilaita j.n.e., tai ainakin olemme jotakin, teemme jotakin, olemme jossakin käsin emmekä muualla, emmekä vaivu loppumattomiin uinailuihin.

Emme epäile mitään. Velvollisuudet, jotka meidän tulee täyttää, ohjaavat askeleemme määrättyyn suuntaan. Voimme kyllä epäillä filosofisia, uskonnollisia ja valtiollisia seikkoja. Mutta lapselliset ja kunnialliset käytösohjeet ovat valmiina täyttämässä siten syntyneet aukot. Älkäämme siis olko huolissamme sellaisista pikkuseikoista. Sivistys anastaa meidät kokonaan, suuren yhteiskuntakoneen tuhannet rattaat jauhavat meidät tomuksi, me häviämme avaruuteen ja tylsistymme ajassa vanhuuden takia, me saamme lapsia; jotka ovat yhtä yksinkertaisia kuin mekin. Lopulta me kuolemme kirkon sakramenteilla siunattuina. Arkkumme on tulvillaan siunattua vettä ja latinaa mutistaan vahakynttilöiden valossa kuolinvuoteemme ympärillä. Tuttavamme kaipaavat meitä, ja jos olemme olleet hyviä eläessämme, niin surevat muutamat meitä vilpittömästäkin. Ja lopulta saa joku periä meidät.

Sellaista on maailman meno!

Kaikki tuo ei kuitenkaan estä, että tässä maailmassa on paljon kelpo ihmisiä, vilpittömästi kunnon väkeä ja perusteellisesti hyviä, jotka tekevät hyvää siitä saamansa sisäisen tyydytyksen takia. On sellaisia, jotka eivät varasta eivätkä murhaa, vaikka he tietäisivätkin pääsevänsä rangaistuksesta, sen takia, että heillä on omatunto, joka alituisesti tarkastaa tekoja, mihin intohimot saattaisivat heidät johtaa; ja sellaisia, jotka kykenevät rakastamaan, ja panemaan alttiiksi sielunsa ja ruumiinsa. On pappeja, jotka uskovat Jumalaan ja harrastavat kristillistä armeliaisuutta; lääkäreitä, jotka uhmailevat kulkutauteja pelastaakseen jonkun sairasparan; laupeudensisaria, jotka armeijoiden välissä hoitavat haavoittuneita; pankkiireja, joille voi uskoa omaisuutensa ystäviä, jotka ovat valmiit antamaan puolet omastaan; — yleensä ihmisiä, kuten esimerkiksi minä, joka ehkä saattaisi, kaikista herjauksistanne huolimatta, tarjota teille rajatonta ystävyyttä ja alttiutta.

Jättäkää siis nuo sairaan lapsen pahantuulen purkaukset. Ne johtuvat siitä, että unelmoitte, ettekä ajattele, että seuraatte intohimoa järjen asemasta.

Puhutte pahaa itsestänne noin ajatellessanne. Jos sanoisin teille, että kaikki kirjeenne lopussa on totta, ja että uskon teidät sellaiseksi kuin siinä itsenne kuvaatte, kirjoittaisitte minulle heti vastalauseenne, sanoessanne, ettette ajattele sanaakaan tuosta kamalasta uskontunnustuksesta. Selittäisitte, että se on vain muita herkemmän sydämen kerskailua, ja kärsimyksen ärsyttämän herkkätuntoisen ihmisen tuskallista ponnistelua.

Ei, hyvä ystävä, en usko teitä, ettekä tekään usko itseänne. Olette hyvä, altis rakkauteen, tunteellinen ja herkkä. Mutta te kärsitte. Siksipä annankin teille anteeksi ja pidän teistä, jääden eläväksi vastalauseeksi kieltäessänne kaiken ystävyyden, taipumuksen ja alttiuden.

Teidän turhamaisuutenne kieltää sen, ettekä te. Loukattu ylpeytenne saa teidät kätkemään aarteenne ja näyttelemään ihmisille "teennäistä, ikävänne ja ylpeytenne luomaa olentoa".

Plumkett.

24.

Loti William Brownille.

Eyoubissa joulukuussa 1876.

Rakas ystävä!

Muistutan teille, että minäkin olen maailmassa. Asun Arif-Effendin nimellä Kuru-Tshehmehin kadun varrella Eyoubissa, ja ilahduttaisitte minua suuresti antamalla elonmerkkejä itsestänne.

Jos nousette laivasta Konstantinopolissa, Stambulin puolella ja kierrätte neljä kilometriä pitkän basaari- ja moskeijarivin ohi, niin saavutte Eyoubin pyhään esikaupunkiin, jossa lapset heittelevät kivillä outoa päähinettänne. Kysykää silloin Kuru-Tshehmehin katua, niin se näytetään teille heti. Kadun päästä löydätte marmorisen suihkukaivon mantelipuitten alta, ja minun majani on siinä vieressä.

Asun siellä Aziyadén, tuon nuoren salonikilais-naisen kanssa, josta teille kerran kerroin, ja jota melkein rakastan. Elän täällä melkeinpä onnellisena, unohtaen menneisyyden ja kiittämättömät.

En kerro, mitkä olosuhteet ovat saattaneet minut tänne itämaiden kolkkaan, enkä sitäkään, miksi olen hetkeksi omistanut turkkilaisten kielen ja tavat — vieläpä sen kauniit silkkiset ja kultaiset vaatteetkin.

Tänään, joulukuun 30 p:nä on tilanne seuraava: Ilma on kylmä ja kuu paistaa. Jossakin piilossa veisaavat dervishit yksitoikkoisella äänellä. Ääni on tuttua, kuulen sen jokapäivä korvissani. Kissani Kedibey Ja palvelijani Yussuf ovat poistuneet, toinen toisen sylissä, yhteiseen huoneeseensa.

Aziyadé istuu kuin itämaitten tytär ainakin, patja- ja peitekasalla maalaten kynsiään oranssin punaisiksi, (hyvin tärkeä toimitus). Minä taas muistelen teitä, elämäänne Lontoossa Ja kaikkia tyhmyyksiämme, — Ja kirjoitan teille pyytäen, että vastaisitte minulle.

En ole vielä ihan täydellinen muhamettilainen, kuten kirjeeni alusta saattaisitte luulla. Näyttelen vain kahta eri henkilöä ja olen yhä virallisesti, mutta niin harvoin kuin mahdollista, herra Loti, meriväen luutnantti.

Koska teidän lienee vaikea kirjoittaa osoitettani turkiksi, osoittakaa kirjeenne oikealla nimelläni Deerhound'iin tai Britannian lähetystöön.

25.

Stambulissa tammik. 1 p:nä 1897.

Vuosi 1877 alkaa säteilevällä päiväpaisteella, keväisellä säällä. Käytyäni päivällä kyläilemässä, johon jäännös lännen hyviä tapoja minut pakotti, Peran eurooppalaiskorttelissa, palasin yöllä ratsain Eyoubiin, hautausmaiden ja Kashim-Pashan kautta.

Vastaani ajavat tuon peloittavan Ignatieffin vaunut; hän palaa täyttä laukkaa neuvotteluista, saattueenaan monilukuinen joukko palkatuita kroateja. Vähän myöhemmin palaavat lordi Salisbury ja Englannin lähettiläskin, molemmat hyvin kiihkeässä mielentilassa. — Istunnossa on väitelty, ja kaikki on pahoin päin.

Turkkilaisparat hylkäävät toivottomuuden tarmolla kaikki heille asetetut ehdot; vaivainsa palkkioksi heidät julistetaan lainsuojattomiksi.

Kaikki lähettiläät lähtivät yhtäaikaa huutaen: "Kaikki on mennyttä!" eurooppalaiselle kolonialle. Pian saadaan nähdä kamaloita asioita, suurta sekamelskaa ja paljon verta.

Kulkekoon tuo turma kaukana meistä!

Minun on kai pakko ehkä jo huomenna lähteä Eyoubista, milloinkaan sinne palaamatta.

26.

Laskeuduimme säteilevänä iltana Un-Kapanin rinnettä.

Stambul oli tavattoman näköinen. Kaikkien minareetien hodjat lauloivat outoja rukouksia, oudolla nuotilla. Nuo korkealta kuuluvat terävät äänet, yön tottumattomalla hetkellä, vaikuttivat huolestuttavasti mielikuvitukseen, ja oviensa eteen ryhmittyneet turkkilaiset näyttivät kaikki katselevan jotakin peloittavaa kohtaa taivaalla.

Ahmet seurasi heidän katseittensa suuntaa ja tarttui peloissaan käteeni. Kuu, joka äsken oli loistanut kirkkaana Sofian moskeijan kuvun yläpuolella, oli sammunut kaukaisessa äärettömyydessään. Nyt se oli vain punainen, himmeä, verinen täplä.

Ei ole mitään niin mieltä valtaavaa kuin taivaan merkit. Turkkilaisten uskon mukaan kuu tällaisena hetkenä taistelee sitä syövän hiiden kanssa. Sitä saattaa kuitenkin auttaa Allahia avuksi huutamalla ja hirviötä ampumalla.

Ja kaikissa moskeijoissa luetaankin asianmukaisia rukouksia, ja pyssyt alkavat paukkua Stambulissa.

Otamme venheen Phanarista päästäksemme kotiin. Meidät pysäytetään tiellä. Puolivälissä Kultaista sarvea asettuu Zaptien alus eteemme: — On kielletty kulkemasta veneellä kuun pimennyksen aikana.

Emme kuitenkaan voi nukkua kadulla. Selitämme, väittelemme, kohtelemme Zapteja hyvin korskeasti, ja taas pääsemme pulasta pelkällä hävyttömyydellä.

Saavumme majaan, missä Aziyadé meitä odottaa tyrmistyneenä ja kauhuissaan.

Koirat ulvovat kuulle valittavasti, mikä muuttaa aseman vieläkin sekavammaksi.

Salaperäisen näköisenä selittävät Ahmet ja Aziyadé minulle, että koirat ulvovat pyytääkseen Allahilta jotakin salaperäistä leipää, jota niille eräinä juhlallisina hetkinä jaetaan, ja jota ihmiset eivät näe.

Pimennys jatkaa kulkuaan ampumisesta huolimatta. Sen laatta on aivan erikoisen punainen, johtuen kai jostakin ilmakehän erikoisesta laadusta.

Koetan selittää ilmiötä kynttilän, appelsiinin ja peilin avulla — vanha koulumenetelmä.

Tyhjennän koko logiikkani mutta oppilaani eivät käsitä. Kuullessaan tuon aivan mahdottoman otaksuman, että maa olisi pallonmuotoinen, istuutuu Aziyadé arvokkaasti, eikä millään usko minun puhuvan tosissani. Tunnen olevani onnistumaton opettaja, kamala kuva! ja purskahdan hurjaan nauruun. Syön appelsiinin ja välitän viis kaikista todisteluista.

Mitäpä hyvää on muutoin koko tuosta tyhmästä tieteestä, ja miksi riistäisimme heiltä luulon, joka tekee heidät viehättävämmiksi?

Ja niinpä alamme mekin kaikki kolme ampua ikkunoista kuuta, joka yhä on verisen näköinen tuolla korkealla, säteilevällä taivaalla, kimaltelevien tähtien keskellä.

27.

Yhdentoista aikana herättää Ahmet meidät ilmoittaakseen, että lääke on auttanut; kuu on yen yapilmish (parantunut).

Ja todella: kuu loistaa aivan entisellään kuin suuri, sininen, kirkas lamppu idän taivaalla.

28.

"Äitini Behidje" on hyvin omituinen, noin kahdeksankymmenen vuotias, kivulloinen nainen. Hän on pashan tytär ja leski, muhamettilaisempi kuin itse korani ja ankarampi kuin Sherin laki.

Shefket-Daub, pasha vainaja, Behidje-hanumin puoliso, oli sultaani Mahumdin suosikeita, ja otti osaa janitsaarien verilöylyyn. Behidje-hanum, jolla siihen aikaa oli pääsy hänen neuvostoonsa, oli kaikin tavoin kehoittanut häntä siihen.

Melkein pystysuoran kadun varrella Djanghirin turkkilaiskorttelissa, Taximin kukkuloilla, asuu vanha Behidje-hanum. Hänen talonsa seinässä, joka ulottuu äkkijyrkänteen yli, on kaksi ulkonevaa saarniristikkojen huolellisesti sulkemaa shakir'ia.

Sieltä näkee kuin ilmasta Funduklin korttelit, Dalma-Bagtshen ja Tsheraghamin palatsit, Seraljin huiput, Bosporan ja Deerhound'in, joka on kuin siniselle liinalle asetettu pähkinänkuori, — sitten Skutarin ja koko Aasian rannikon.

Behidje-hanum viettää päivänsä tässä tähystyspaikassa nojatuoliin rauenneena ja Aziyadé istuu usein hänen jalkojensa juuressa. Hän tarkkaa vanhan ystävättärensä jokaista viittausta, ja ahmii hänen sanansa kuin orakelin jumalaiset päätökset.

Tuon nuoren halpasyntyisen naisen ja vanhan, ylpeän ja jäykän, korkeasyntyisen ja suurisukuisen kadittaren ystävyys on omituinen.

Tunnen Behidje-hanumin vain kuulopuheelta. — Uskottomat eivät pääse hänen asuntoonsa.

Hän on vielä kaunis, vakuuttaa Aziyadé, kahdeksasta vuosikymmenestään huolimatta, "kaunis kuin talven ihanat päivät."

Joka kerta kun Aziyadé ilmaisee minulle jonkun uuden ajatuksen, selvän ja syvän käsityksen asioista, joista hänen luulisi olevan täydelleen tietämättömän, ja kun kysyn häneltä: "Kuka tuon on opettanut sinulle, armas?" vastaa Aziyadé: "Äitini Behidje."

"Isäni", "äitini" ovat kunnianimiä, joita Turkissa käytetään iäkkäistä ihmisistä puhuttaessa, silloinkin kun nuo henkilöt ovat vastenmielisiä tai tuntemattomia.

Behidje-hanum ei suinkaan käyttäydy kuin äiti Aziyadéhen nähden. Tai hän on ainakin ymmärtämätön äiti, joka varomattomasti kiihoittaa lapsensa nuorta mielikuvitusta.

Ensin hän kiihoittaa sitä uskonnollisesti niin usein ja voimakkaasti, että tuo pieni hylätty raukka usein vuodattaa katkeria kyyneliä uskottomalle lahjoittamansa lemmen vuoksi.

Hän kiihoittaa sitä romanttiseenkin suuntaan, kertomalla pitkiä tarinoita henkevästi ja tulisesti; ja minä saan taas kuulla ne öisin armaani tuoreilta huulilta.

Pitkiä kummallisia tarinoita, suuren Tshengiskanin tai muinaisten aavikon sankarien seikkailuja, persialaisia tai tatarilaisia taruja, joissa nuoret prinssit hiisien ahdistamina suorittavat uskollisuuden ja urhouden ihmeitä.

Ja kun Aziyadé iltaisin saapuu, mielikuvitus tavallista kiihtyneempänä, saatan täydellä varmuudella sanoa hänelle:

— Rakas pikku ystävä, olet taas viettänyt päiväsi rakkaan Behidje-äitisi jalkojen juuressa.

29.

Tammikuussa 1877.

Viikko Bujukderessä, Bosporan yläpäässä, Mustanmeren suulla. Deerhound on ankkurissa suurten turkkilaisten panssarilaivojen vieressä, jotka on asetettu siihen kuin vahtikoiriksi Venäjää vastaan. Tämä Deerhound'in asema, joka loitontaa minut Stambulista, sattuu yhtä aikaa kuin ukko Abeddinin oleskelu Stambulissa. Kaikki on siis parhain päin, ja tämä ero korvaa varovaisuutemme.

On kylmä ja sataa. Päivät kuluvat Belgradin metsissä harhaillessa, ja nämä metsäretket vievät minut takaisin lapsuuteni onnellisiin päiviin.

Siellä on ikivanhoja tammia, niinipuita, sammalta ja sananjalkoja, melkeinpä Yorkshiren kasvisto. Lukuunottamatta siellä oleskelevia karhuja luulisi olevansa isänmaan vanhoissa hyvissä metsissä.

30.

Kedi't (kissat) peloittavat Samuelia. Päivisin kedit tuottavat hänelle lystillisiä ajatuksia, hän ei saata katsella niitä nauramatta. Illalla muuttuvat ne hyvin kunnioitettaviksi, ja hän pysyttelee loitolla niistä.

Pukeuduin juuri lähetystön tanssiaisia varten. Samuel, joka oli jo mennyt nukkumaan, palasi äkkiä ja kolkutti ovelleni.

— Bir madame kedi, sanoi hän hätääntyneellä äänellä, — Bir madame kedi (rouva kissa; pitää olla: naaraskissa) qui portate ses piccolos dormir com Samuel! (toi poikasensa nukkumaan Samuelin huoneeseen.)

Ja hän jatkoi yhä piilossa pysyen, järkähtämättömän vakavasti.

— Meillä kotona sanotaan, että ne, jotka häiritsevät kissoja, kuolevat siinä kuussa! Mitä nyt teen, herra Loti?

Pukeuduttuani päätin auttaa ystävääni käymällä kovasti käsiksi kissoihin ja astuin huoneeseen.

"Rouva Kedi" oli todellakin asettunut Samuelin tyynylle, aivan keskelle. Se oli hyvin lihava, keltaturkkinen otus. Arvokkaan ja riemuitsevan näköisenä, istuen nimittämättömällään, tarkasteli se vuorotellen liikkumatonta Samuelia ja peitteellä piehtaroivia poikasiaan.

Nurkassa istuen katseli Samuel uneen uupumaisillaan tuota perhekohtausta alistuneesti ja tyrmistyneen näköisenä odottaen, että tulisin hänen avukseen.

Tuota "rouva Kediä" en tuntenut. Se antoi kuitenkin vastustelematta tarttua niskaansa ja kantaa itsensä lapsineen ulos. Sen jälkeen alkoi Samuel, huolellisesti puhdistettuaan peitteensä, vetäytyä nukkumaan. En aikonut palata sinä yönä. Saavuin kuitenkin äkkiarvaamatta kahden aikana aamulla.

Samuel oli avannut huoneensa ikkunan selkoselälleen ja asettanut seinästä seinään köysiä, joille hän oli levittänyt peitteensä, haihduttaakseen puhtaan ilman avulla kaiken kissanhajun. Itse oli hän sijoittunut vuoteeseeni, missä hän nukkui nuorten sielujen ja puhtaan omantunnon unta. Ja juuri sellainen hän olikin.

Seuraavana päivänä saimme tietää, että tuo rouva Kedi oli naapurissa asuvan juutalaisen veitsenhiojan juoksunhaluinen lemmikki.

31.

Oli kreikanuskoisten joulu. Vanha Phanar oli juhla-asussa.

Lapsiparvia kulki kaduilla, lyhdyt käsissä, kantaen kaikenmuotoisia ja värisiä, paperisia kynttilänjalkoja. He kolkuttivat kaikin voimin kaikille oville, ja pitivät kamalia laulajaisia rummun säestyksellä.

Ahmet, joka kulki rinnallani, osoitti suurta halveksumista noille uskottomien huvituksille.

Vanha Phanar ei saattanut tämänkään melun keskellä olla olematta synkän näköinen.

Näimme kuitenkin kaikkien pienien bysanttilaisten iänsyömien ovien aukenevan, ja niitten raskaissa kehyksissä näkyi parisitarten tavoin puettuja nuoria tyttöjä, jotka heittelivät laulajille kuparipiastereita.

Kahta hullumpaa oli Galatassa. Ei milloinkaan, ei missään maankolkassa saa kuulla räikeämpää melua, eikä nähdä surkeampaa näkyä.

Siellä vallitsi mitä kirjavin kuhina, jossa kreikkalainen aines oli suurena enemmistönä. Saastaista kreikkalaista joukkuetta virtasi kaikkialta tiheinä parvina, niitä tuli kaikilta porttolakujilta, kaikista kapakoista, kaikista krouveista. Oli mahdotonta kuvailla, kuinka paljon siinä oli juopuneita miehiä ja naisia, humalaisten kiljuntaa ja tympäiseviä huutoja.

Olipa joukossa eräitä kunnon muhamettilaisiakin, jotka olivat tulleet rauhassa nauramaan uskottomien kustannuksella, näkemään, kuinka nuo Levantin kristityt, joiden kohtaloa koko Eurooppa on saatu säälimään korkealentoisilla puheilla, juhlivat profeettansa syntymää.

Kaikki nuo miehet, joita suuresti peloitti lähteä taistelemaan turkkilaisten tavoin sen jälkeen kuin perustuslaki oli heille antanut kansalaisten ansaitsemattomat oikeudet, lauloivat ja joivat nyt oikein sydämensä pohjasta.

32.

Muistan tuon yön, jolloin baikush (pöllö) seurasi venettämme Kultaisella Sarvella.

Oli kylmä tammikuun yö; jäätävä sumu hämmensi Stambulin suuret varjot ja lankesi hienona sateena päällemme. Sousimme vuorotellen, Ahmet ja minä, venettä Eyoubia kohti.

Laskimme Phanarin laituriin varovasti yön pimeydessä keskelle seipäitä, pirstaleita ja saveen juurtuneita veneitä.

Olimme juuri Konstantinopolin vanhan bysanttilaisen kaupunginosan muurin juurella, jossa tällaiseen aikaan ei näy yhtään ihmistä. Kuitenkin kyyristeli siellä nyt kaksi naista, kaksi valkeapäistä haamua, piillen eräässä meille tutussa nurkkauksessa erään raunioittuneen talon parvekkeen alla… Ne olivat Aziyadé ja vanha, uskollinen Kadidja.

Matka oli pitkä Phanarin laiturilta Eyoubin siltaan. Siellä täällä kreikkalaisesta majasta pilkistävä tulenläikkä jätti keltaisen viivan sekaiseen veteen. Muuten oli kaikkialla sysimusta yö.

Kulkiessamme erään raudalla haarniskoidun vanhan talon ohi kuulimme orkesterin soittoa ja tanssin töminää. Se oli noita ulkoa mustia ja sisältä loisteliaita asumuksia, mihin entiset kreikkalaiset, Phanarin asukkaat piilottavat loistonsa, timanttinsa ja parisilaiset pukunsa.

… Sitten katosi juhlan melu sumuun, ja upposimme taas pimeyteen ja hiljaisuuteen.

Lintu lenteli raskaasti aluksemme ympärillä, edestakaisin ylitsemme.

— Bou fena! (paha juttu!) sanoi Ahmet päätään pudistellen.

— Baikoush mi? kysyi häneltä Aziyadé viittojensa ja huntujensa sisältä. (Pöllökö se on.)

Kun oli kysymys heidän tavoistaan tai luuloistaan oli heillä tapana puhella kahden ja välittää viis minusta.

— Bou tshok fena Loti, sanoi hän sitten tarttuen käteeni; anma sen… bilmezsen! (Se ennustaa hyvin pahaa, Loti… mutta sinä… et tiedä!)

Ainakin oli outoa nähdä tuon eläimen kiertelevän talviyönä, ja se seurasi meitä lakkaamatta, enemmän kuin tunnin ajan, mikä meiltä kului Phanarista Eyoubin laituriin kulkiessamme.

Sinä yönä kävi Kultaisessa Sarvessa peloittava virta. Satoi yhä yhtä hienosti ja jäätävästi. Lyhtymme oli sammunut, ja se saattoi viedä meidät kiertelevien bashiboshukien kynsiin, mikä olisi ollut meidän, kaikkien tuho. Balatan suunnalla tapasimme juutalaisten veneitä. Juutalaiset, jotka tällä kohdalla asuvat salmen molemmin puolin, Balatassa ja Pripashassa, käyvät iltaisin vieraisilla tai palaavat suuresta synagogasta, ja ainoa paikka, jossa yöllä tapaa liikettä Kultaisella Sarvella, on juuri tämä.

He lauloivat ohi kulkiessaan surullista säveltä omalla juutalaiskielellään. Pöllö liiteli yhä päittemme päällä, ja Aziyadé itki kylmästä ja pelosta.

Kuinka iloisia olimmekaan kun hiljaa kiinnitimme veneemme Eyoubin laituriin. Hyppäsimme savessa lankulta lankulle — tunsimme nuo lankut ulkoa kuin sokeat — kuljimme aution pienen torin yli, avasimme hiljaa lukot ja salvat, suljimme kaikki takanamme; tarkastimme alakerran tyhjät huoneet, portaan alustat, keittiön, uunin sisustan, riisuimme likaiset kenkämme ja kastuneet vaatteemme, kävelimme paljain jaloin valkeilla matoilla, toivotimme hyvää iltaa Ahmetille, joka vetäytyi kammioonsa, astuimme huoneeseemme ja suljimme sen vielä, annoimme arabialaisten valkoisten ja punaisten oviverhojen vaipua alas takanamme, istuimme paksuille matoille aamusta asti kytevän kuparisen hiiliastian ääreen, joka levitti suloista, seraljin ruusupastilleilta tuoksuvaa lämpöä;… ja nyt seurasi ainakin vuorokaudeksi täysi turvallisuus, suunnaton kahden olemisen onni!

Mutta pöllö oli seurannut meitä ja alkoi huutaa plataanissa ikkunamme alla.

Väsymyksen vaivuttamana nukkui Aziyadé sen kaameaan ääneen, vuodattaen kuumia kyyneliä.

33.

Heidän "rouvansa" oli vanha veijari, joka oli kierrellyt koko Euroopan ja koetellut kaikenlaisia ammatteja; heidän "rouvansa" — Samuelin ja Ahmetin rouva; he nimittivät häntä bikum madame, meidän rouvamme — heidän rouvansa puhui kaikkia kieliä ja piti arveluttavaa kahvilaa Galatan kaupunginosassa.

Heidän "rouvansa", kahvilan ovi aukeni meluavalle pääkadulle. Se oli hyvin syvä ja hyvin avara. Siinä oli takaportti eräälle Galatan pahamaineiselle rantakadulle, jolle päätyi monen irstailupaikan ovi. Tuossa kahvilassa tapasivat toisensa etenkin italialaisten ja maltalaisten kauppalaivojen matruusit, joita epäiltiin varkaudesta ja salakuljetuksesta. Siellä tehtiin kaikenlaisia kauppoja, ja iltaisin oli järkevintä mennä sinne revolveri taskussa.

Heidän "rouvansa" piti paljon meistä, Samuelista, Ahmetista ja minusta. Hän valmisti tavallisesti minun molempien ystävieni ruoan, kun heidän asiansa pidättivät heitä usein tässä kaupunginosassa. Heidän "rouvansa" osoitti meille kaikenlaista äidillistä huomiota.

Heidän "rouvansa" luona oli pieni kamari ja arkku, joita käytin pukua vaihtaessani. Tulin sinne eurooppalaisessa puvussa pääovesta ja lähdin turkkilaisena kujan kautta.

Heidän "rouvansa" oli italialainen.

34.

Eyoubissa, tammik. 20 p:nä.

Eilen loppui hiljalleen kansainvälisten neuvottelujen suuri pilanäytelmä. Kun juttu on mennyt hullusti, lähtevät heidän ylhäisyytensä tiehensä. Lähettiläätkin sälyttävät matka-arkkunsa, ja niin on Turkki lain ulkopuolella.

Hauskaa matkaa koko joukolle! Onneksi me, me jäämme. Eyoubissa ollaan hyvin tyyniä ja hyvin päättäväisiä. Turkkilaisiin kahviloihin, vaatimattomimpiinkin, kokoontuvat rikkaat ja köyhät erotuksetta, pashat ja rahvaan miehet… Oi tasa-arvoisuus, tuntematon demokratisille kansoillemme, länsimaisille tasavalloillemme!… Siellä on oppinut, joka selvittelee läsnäoleville päivän uutisten konstikkaita kirjaimia; jokainen kuuntelee hiljaa ja vakavasti. Ei kuulu riidan melua, ei vuoda olut ja absintti, joita meidän syrjäkapakoissamme käytetään. Eyoubissa politikoidaan vilpittömästi ja hartaasti.

Ei pidä joutua toivottomaksi kansan vuoksi, jossa on säilynyt niin paljon uskoa ja vakavaa rehellisyyttä.

35.

Tänään, tammikuun 22 p:nä, ovat ministerit ja valtakunnan korkeat virkamiehet, kokoontuneina juhlalliseen istuntoon Korkean Portin tavan mukaan yksimielisesti päättäneet hylätä Euroopan ehdotukset, joitten alta he näkivät pyhän Venäjän pukinsorkan pistävän esiin. Ja onnentoivotusadresseja saapuu kaikilta puolin valtakuntaa noille miehille, jotka ovat tehneet tuon toivottoman päätöksen.

Kansallinen innostus oli suuri kokouksessa, jossa ensi kertaa nähtiin tuo tavaton seikka: kristityt istuivat muhamettilaisten rinnalla, armenialaiset papit dervishien ja scheik-ul-islamin vieressä; siellä kuultiin muhamettilaisten suista ensikertaa nuo mahdottomat sanat: "Meidän kristityt veljemme."

Suuri veljeyden ja yksimielisyyden henki yhdisti silloin ottomanisen valtakunnan erilaiset uskontunnustukset, yhteisen vaaran uhatessa. Armenialais-katolinen pappi piti tässä seurassa seuraavan oudon, sotaisen puheen:

"Effendit!

"Kaikkien meidän isiemme tomut ovat jo viisisataa vuotta levänneet isänmaan povessa. Meidän ensimmäinen velvollisuutemme on puolustaa tätä maata, jonka olemme perinnöksi saaneet. Kuolema saapuu luonnonlain pakosta. Historia osoittaa meille suuria valtakuntia, jotka vuorotellen ovat esiintyneet maailmannäyttämöllä ja kadonneet sieltä. Jos siis sallimuksen päätökset ovat vahvistaneet isänmaamme päivien lopun, on meidän vain taivuttava sen määräyksiin. Mutta häpeällinen sammuminen on toista kuin kunniakas loppu. Jos meidän tulee kuolla murhaavasta luodista, niin älkäämme luopuko kunniasta ottaa se keskelle rintaa eikä selkään. Ainakin maamme nimi piirtyy silloin kunniakkaasti historiaan. Vielä äsken olimme vain tarmoton ruumis; meille annettu perustuslaki on tullut elähdyttämään ja vahvistamaan tuota ruumista.

"Tänään on meidät ensimmäistä kertaa kutsuttu tähän neuvostoon, ja kiittäkäämme siitä Hänen Majesteettiaan Sulttaania ja Korkean Portin ministereitä! Älköön uskonnollinen kysymys nyt enään erotko omantunnon alueelta! Menköön muhamettilainen moskeijaansa ja kristitty kirkkoonsa! Mutta olkaamme ja pysykäämme yksimielisinä, kun kaikkien etu on kysymyksessä julkista vihollistamme vastaan."

36.

Aziyadé, ollen uskollinen kunnon turkittaren pienille, keltaisille sahvianitohveleille, joissa ei ollut kantapäätä eikä rintaa, kulutti niitä hyvinkin kolme paria viikossa. Niitä oli aina varalla vetelehtimässä jokaisessa huoneen nurkassa, ja hän kirjoitti nimensä niiden sisään väittäen, että Ahmet tai minä voisimme ottaa ne häneltä.

Kuluneet tuomittiin kamalaan kidutukseen: — hän heitti ne yöllä parvekkeelta ilmaan, paiskasi ne Kultaiseen Sarveen. Hän sanoi sitä kurban des paputshs, tohvelien uhraamiseksi.

Oli hauskaa nousta hyvin kirkkaina ja hyvin kylminä öinä vanhoja, askeleittemme alla narisevia portaita katolle, ja siellä, kuun kauniisti kumottaessa, mahitadba, saatuamme varmuuden, että kaikki nukkuivat ympärillämme, toimittaa kurban ja sinkauttaa yksitellen ilmaan nuo tuomitut tohvelit.

Putosivatkohan tohvelit veteen, liejuun, tai varastelevan kissan selkään?

Putoamisen ääni yön suuressa hiljaisuudessa ilmaisi, kumpi meistä oli arvannut oikein, ja voittanut vedon.

Oli hyvä olla tuolla korkealla, yksin kotona, kaukana kaikista ihmisistä, rauhassa, usein tallaten valkoista lumivaippaa, ja nähdä alapuolellamme vanha, nukkuva Stambul. Me emme saaneet yhdessä nauttia päivän palosta, kuten niin monet muut, jotka kävelevät yhdessä auringon kirkkaassa paisteessa omaa onneaan arvaamatta. Siellä korkealla oli meidän kävelypaikkamme, siellä me kävimme hengittämässä talviöitten puhdasta ja kylmää ilmaa, kuun, tuon vaiteliaan toverin seurassa, joka joskus hitaasti laskeutui lännessä uskottomien maille, joskus nousi punaisena idästä, valaisten Skutarin tai Peran kaukaisia ääriviivoja.

37.

Onko tää loppu vai alku, Herra?

(Victor Hugo, Chants du crépuscule.)

Bosporolla on vilkas liike. Kuljetuslaivoja tulee ja menee täynnä sotaan lähteviä miehiä. Heitä tulee kaikkialta, sotilaita ja vapaaehtoisia, Aasian perältä, Persian rajoilta, Arabiasta ja Egyptistäkin. Heidät varustetaan nopeasti Tonavalle tai Georgian kentille lähetettäviksi. Meluisat torventoitotukset, hurjat huudot Allahin kunniaksi tervehtivät joka päivä heidän lähtöään. Turkki ei ole milloinkaan nähnyt niin paljon miehiä aseissa, niin päättäviä ja niin urheita miehiä. Allah tietää, mitä noista joukoista tulee!

38.

Enpä olisi antanut heidän ylhäisyyksilleen anteeksi heidän diplomaattista ilveilyään, jos he olisivat häirinneet elämääni.

Olen onnellinen saadessani olla tässä pienessä piiloisessa majassani, josta luopumista kerran jo pelkäsin.

On keskiyö, kuun sininen valo kulkee paperini yli, ja kukot ovat aloittaneet öisen kiekumisensa. Eyoubissa saa olla hyvin kaukana vertaisistaan, hyvin erikseen yössä, mutta samalla hyvin rauhassa. Minun on usein vaikea uskoa, että Arif-Effendi on sama kuin minä, mutta olen siksi väsynyt itseeni noiden seitsemänkolmatta vuoden aikana, jolloin olen itseni tuntenut, että mielelläni pidän itseäni jonakin toisena.

Aziyadé on Aasiassa. Hän on vieraisilla haareminsa mukana eräässä Ismidtin haaremissa ja palaa luokseni vasta viiden päivän kuluttua.

Samuel on luonani. Hän nukkuu lattialla yhtä rauhallisesti kuin pieni lapsi. Hän oli nähnyt päivällä, miten eräs hukkunut nostettiin maihin, ja se oli nähtävästi niin kauheasti peloittanut häntä, että hän varovaisuudesta kantoi patjansa ja peitteensä minun huoneeseeni.

Seuraavana aamuna, auringon noususta saakka alkavat sotaan lähtevät vapaaehtoiset meluta, ja moskeijaan tulee suuri joukko kansaa. Lähtisin mielelläni heidän kanssaan antaakseni tappaa itseni sulttaanin palveluksessa. Sellaisen kansan taistelussa, joka ei tahdo kuolla, on jotakin puoleensa vetävää, ja tunnen Turkkia kohtaan samaa innostusta, jota tuntisin omaa isänmaatani kohtaan, jos kuoleman vaara uhkaisi sitäkin.

39.

Istuimme, Ahmet ja minä, sulttaani Selimin moskeijan aukealla. Seurasimme silmin noita vanhoja kivikiehkuroita, jotka kiemuroiden kohosivat pitkin harmaita minareetteja, ja puhtaaseen ilmaan nousevaa piippujemme savua.

Sulttaani Selimin aukeaa ympäröi vanha muuri, jossa on siellä täällä suippokaarisia portteja. Siellä on harvassa kävelijöitä, ja vain muutamia hautoja kypressien alla. Siellä on todellisessa turkkilaisessa ympäristössä ja saattaa helposti erehtyä pari vuosisataa ajassa.

— Tietäisin kyllä, Loti, sanoi Ahmet uhmailevan näköisenä, — mitä teen sinun lähdettyäsi. Viettäisin iloista elämää ja joisin itseni humalaan joka päivä. Posetiivin soittaja kulkisi perässäni ja soittaisi minulle aamusta iltaan. Menettäisin rahani, mutta se olisi saman tekevää ( Zarak yok ). Olen samanlainen kuin Aziaydékin: Kun sinä lähdet, on Ahmetkin mennyttä.

Häntä täytyi vannottaa olemaan järkevä, ja se ei ollut niinkään helppoa.

— Tahdotko sinäkin, Loti, sanoi hän, vannoa minulle? Kun menet naimisiin ja tulet rikkaaksi, tulet minua hakemaan, ja minä rupean sinulle palvelijaksi. Sinun ei tarvitse maksaa minulle enempää kuin Stambulissakaan, mutta saisin olla luonasi ja muuta en pyydäkään.

Lupasin Ahmetille paikan kattoni alla ja sanoin uskovani pienet lapseni hänen hoitoonsa.

Tuo toive, että hän saisi kasvattaa lapseni ja pistää fezin heidän päähänsä, riitti saattamaan hänet jälleen iloiseksi, ja meiltä kului koko ilta kasvatussuunnitelmiin, jotka oli perusteltu perin alkuperäisiin menettelytapoihin.

40.

Plumkett kirjoittaa Loti'lle.

Rakas ystävä!

Olen ollut teille kirjoittamatta vain sen takia, ettei minulla ole ollut mitään sanottavaa. Sellaisessa tapauksessa on tapani vaieta.

Mitäpä olisinkaan oikeastaan voinut kertoa? Että ajatukseni kohdistuivat kaikissa suhteissa vastenmielisiin asioihin, että rouva Todellisuus oli tarttunut minuun, — syleily, josta on vaikea päästä irti, — että viihdyin perin surkeasti meri- ja siirtomaaherrojen keskuudessa, että nuo salaperäiset taipumukset, myötämieliset siteet, jotka joskus yhdistivät minut läheisesti kaikkeen miellyttävään ja kauniiseen, olivat taittuneet.

Olen varma, että hyvin ymmärrätte tämän, sillä siihen tilaan olen nähnyt teidät vajonneena useammin kuin kerran.

Teidän luonteenne muistuttaa paljon minun luonnettani. Ja siitä saapi hyvästi selityksensä se suuri myötämielisyys, jota melkein heti alusta olen teitä kohtaan tuntenut. — Selviö: Toisessa rakastaa enimmän itseään. Kun tapaan toisen itseni, seuraa siitä voimien lisääntyminen minussa. Näyttää siltä kuin molempien samanlaiset voimat liittyisivät toisiinsa, ja että myötämielisyys olisi vain halua, pyrkimystä tuota voimien lisääntymistä kohti, joka minusta merkitsee samaa kuin onni. Jos tahdotte, niin nimitän tätä: Suureksi sympaatiseksi paradoxiksi.

Puhun teille hiukan kirjallista kieltä. Huomaan, kyllä, että käytän dynamiikasta lainattua sanastoa, joka suuresti eroaa hyvien kirjailijoittemme sanavarastosta, mutta se ilmaisee oivallisesti ajatukseni.

Nuo myötämielisyydet tunnemme perin erilaisilla tavoilla. Te, soiton ymmärtäjä, sanokaapa, miten olette päässyt siitä selville? Mikä on sävel? Vain aistimus, joka herää meissä, kun ilma siirtää korvaamme ja sieltä kuulohermoihimme väräjävän liikkeen. Mitä aivoissamme tapahtuu? Tarkastakaapa tuota omituista ilmiötä: Te olette säveljakson vaikutuksen alainen, kuulette sointujakson, joka miellyttää teitä. Miksi se teitä miellyttää? Koska musikaaliset intervallit, joista tuo jakso syntyy, toisin sanoen, soivien ainesten värähdyslukujen suhteet ilmaistaan helpommin eräillä numeroilla kuin toisilla. Vaihtakaa numerot ja myötämielisyytenne ei enää herää; sanotte, ettei se enää ole musiikkia, vaan jakso toisistaan johtamattomia ääniä. Kuulette yhtäaikaa monta rinnakkaista ääntä, tajuatte vaikutelman, joka on onnellinen tai tuskallinen. Se johtuu numerosuhteista, jotka ovat ulkonaisen ilmiön suhteita teihin, tuntemiskykyiseen olentoon.

Teidän ja eräiden sointujaksojen, eräiden loistavien värien, eräiden valoisien kangastusten, eräiden viivojen ja eräiden muotojen välillä on todellista sukulaisuutta. Vaikkapa nuo sovinnaissuhteet kaikkien noiden eri seikkojen ja teidän välillänne olisivatkin liian monimutkaisia selvitettäviksi, kuten musiikin laita on, tunnette kumminkin, että ne ovat olemassa.

Miksi naista rakastetaan? Hyvin usein se johtuu vain siitä, että hänen nenänsä viivassa, kulmakarvojensa kaaressa, kasvojensa muodossa on jotakin, mikä vastaa jotakin tuntematonta teissä itsessänne, ja mikä mellastelee mielikuvituksessanne. Älkää sanoko vastaan; useimmissa tapauksissa ei rakkautenne johdu mistään muusta.

Sanotte, että tuossa naisessa on jokin moraalinen tenho, tunteen hienous, luonteen jalous, jotka ovat rakkautenne varsinaisina syinä… Voi, älkää millään tavoin sekoittako hänessä olevaa siihen, mitä teissä itsessänne on. Kaikki harhaluulonne johtuvat vain siitä, että laskette sen, mikä on vain teissä eikä missään muualla, sen hyväksi, mikä teitä miellyttää, ja pyydystätte naista, jota rakastatte, ja otatte ystäväksenne nerokkaan miehen. Olen ollut rakastunut Milon Venukseen ja erääseen Correggion nymfiin. Varmasti ei heidän keskustelunsa tenho ja halu vaihtaa ajatuksia vetänyt minua heidän puoleensa; ei, se oli fyysillinen sukulaisuus, ainoa antikin kansojen tuntema rakkaus, joka loi taiteilijoita. Nyt on kaikki tullut niin monimutkaiseksi, ettei enää tiedä mihin päänsä kääntäisi. Yhdeksän kymmenettä osaa ihmisistä ei enään ymmärrä mitään mistään.

Kaiken tämän jälkeen siirtykäämme määrittelemään teitä Loti. Kaikkien asioitten järjestyksen ja teidän välillänne on sukulaisuutta. Te olette luonteeltanne hyvin halukas taiteellisiin ja älyllisiin nautinnoihin, ja te saatte olla onnellinen vain kaiken sen keskellä, mikä saattaa tyydyttää sympatisia tarpeitanne, jotka ovat äärettömät. Paitsi näitä tunteita ei teitä varten ole onnea. Sen piirin ulkopuolella, joka voi hankkia teille näitä tunteita, olette te aina koditon raukka.

Ken kykenee tajuamaan nuo korkeamman laatuiset tunteet, joita suuri rahvas ei käsitä, niin häneen vaikuttaa hyvin vähän kaikki se, mikä ei sisälly hänen haluihinsa. Viehättävätkö hyvä päivällinen, metsästysretki ja kauniit tytöt sellaista, joka on vuodattanut ihastuksen kyyneliä runoilijoita lukiessaan, heittäytynyt suloisesti sulavan säveleen kuljetettavaksi ja uponnut unelmoimiseen, joka ei ole ajatusta, vaan paremmin sanoen hurmiota, jota mikään sana ei ilmaise? Ilahduttaako teitä jokapäiväiset kasvot, joilla kuvastuvat kaikki tyhmyyden vivahdukset, riemuitsetteko nähdessänne lyhyihin housuihin tai hännystakkeihin puettuja olentoja, koska kaikkea tuollaista näkee niin runsaasti liejuisilla kaduilla, likaisten seinien vierellä, näyteikkunoitten ja kauppojen luona.

Ne ahdistavat mielikuvitusta ja ajatus jähmettyy aivoissamme.

Minkä vaikutuksen tekee teihin ympärillänne olevien keskustelu, jolleivät teidän ja heidän ajatuksensa ole sopusoinnussa keskenään?

Jos ajatuksenne voittaisi paikan ja ajan, jos se käsittäisi maan koko pinnalla tapahtuvien seikkojen loppumattoman rinnakkaisuuden, maan, joka on vain aurinkoa kiertävä tähti, ja aurinko taas puolestaan erikoinen keskus avaruudessa, niin, jos ajattelette, että tuo ääretön rinnakkaisuus on vain hetki iankaikkisuudessa, joka taas on toinen äärettömyys, niin tuo kaikki näyttää teistä erilaiselta sen mukaan mille kannalle asetutte, ja näkökantoja on niin äärettömän paljon. Ajatelkaa, että kaiken tuon syy, kaikkien noitten asioitten sisin henki on teille tuntematon! Punnitkaa kiihkeästi mielessänne seuraavia ikuisia kysymyksiä: Mitä kaikki tämä on? Mikä olen minä tuon äärettömyyden keskellä?

Teillä on hyvä onni, jos teidän ei tarvitse olla ajatusten vaihdossa teitä ympäröivien ihmisten kanssa.

Heidän keskustelunsa ei liikuta teitä sen enempää kuin jos hämähäkki kertoisi, että hävittävä karja on tuhonnut osan sen verkkoa, tai rupikonna ilmoittaisi perineensä suuren kasan romua, jonka alla sen on hyvä mukavasti piileskellä. — Eräs herra kertoi minulle tänään saaneensa huonon sadon ja perineensä maatilan.

Olette rakastanut ja rakastatte ehkä vieläkin. Olette tuntenut, että on olemassa aivan erikoinen elämä, olentonne aivan erikoinen tila, jonka hyväksi kaikki saa mielestänne aivan uuden ulkonäön.

Silloin tuntuu tapahtuvan aivan uusi ilmestys; luulisi syntyneensä toisen kerran, sillä silloin elää voimakkaammin ja toimii täydellisemmin. Kaikki ajatuksemme ja tunteemme heräävät ja virkistyvät kuin palavan viinan liekki, kun nestettä liikutetaan. (Tulevaisuuden kirjallisuutta!)

Lyhyesti, virkistytään, ollaan onnellisia, ja kaikki tämän onnen edellä ollut häviää jonkunlaiseen yöhön. Tuntuu siltä kuin olisi oltu autuaitten mailla, elettiin nykyiseen elämään verraten, kuten pieni lapsi nuoren miehen rinnalla. Niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat rakastuneena ollessa, saattaa kuvata vain juuri sillä hetkellä kuin ne tunnetaan, ja tällä hetkellä en varmasti tunne mitään sellaista. Ja kuitenkin innostun näitä ajatuksia liikutellessani, kiihdyn, pääni menee pyörälle ja ajatukseni menevät sekaisin.

Kuinka ihanaa onkaan rakastaa ja olla rakastettu, tietää, että valioluonne on ymmärtänyt teidät, että joku kantaa kaikki ajatuksensa ja kaikki teille, että olette keskusta, päämäärä, johon suhtautuen yhtä hienosäikeinen elimistö kuin teidän elää, ajattelee ja toimii! Tuollainen juuri tekee meidät vahvoiksi ja synnyttää nerokkaita miehiä.

Ja sitten tuo rakastetun naisen suloinen kuva, joka ehkä vähemmän on tosiseikka kuin mielikuvituksemme puhtain tuote, ja tuo sekoitus ruumiillisia, sielullisia, aistillisia ja henkisiä vaikutelmia, noita täysin kuvaamattomia, jotka saattaa palauttaa vain sellaista jo kokeneen mieleen, — vaikutelmia, joita aiheuttaa omituisen salaperäisen mielleyhtymän välityksellä pieninkin rakastetulle kuulunut seikka, esimerkiksi kun kuulette hänen nimensä lausuttavan, kun näette sen vain paperille kirjoitettuna, ja tuhannet muut ylevät pikku tyhmyydet, jotka ehkä ovat parasta, mitä maailmassa on.

Ja ystävyys, joka on vakavampi, kiinteämpi tunne, koska se nojaa kaikkeen siihen, mitä meissä on korkeinta, oman itsemme puhtaasti älylliseen osaan. Mikä onni on voida sanoa kaiken tuntemansa sellaiselle, joka ymmärtää teitä loppuun asti, eikä ainoastaan määrättyyn pisteeseen saakka, sellaiselle, joka päättää ajatuksenne huulillanne olleella sanalla, ja jonka vastaus saattaa vuotamaan käsitevirran, ajatusaallon. Puoli sanaa ystävänne suusta ilmaisee enemmän kuin kokonaiset lauseet, sillä olette tottunut ajattelemaan hänen kansaan. Ymmärrätte kaikki häntä elähdyttävät tunteet ja hän tietää sen. Olette kaksi älyä, jotka lisäävät ja täydentävät toisiaan.

On varmaa, että se, joka on tuntenut kaiken tämän, ja joka ei tällaisessa onnistu, on hyvin surkuteltava.

Ei ystävyyttä, ei ketään, joka minua ajattelisi… Mitä hyötyä on ajatuksista, jollei ole kenelle ne ilmaisisi? Mitä hyötyä on lahjoista, ellei maailmassa ole henkilöä, jonka arvostelua pidän kaikkea muuta tärkeämpänä? Mitä hyötyä on sielukkuudesta sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ymmärrä minua?

Annat kaiken mennä menojaan. Olet kokenut pettymyksiä, koet joka päivä uusia; olet nähnyt, ettei mikään tässä maailmassa ole kestävää, ettet voi luottaa mihinkään, kiellät kaiken. Hermosi ovat lamautuneet, ajattelet vain heikosti, oma minuutesi vähenee, siihen määrään, että yksin ollessa olet joskus kysymäisilläsi itseltäsi, valvotko vai nukutko. Mielikuvitus pysähtyy, ei rakenneta enää pilvilinnoja. Toivoa ei ole enää. Joudut kerskailemaan, puhut miehevästi monista asioista, joille nauretaan paljon silloin kun niille ei itketä.

Et rakasta mitään ja kuitenkin olet luotu rakastamaan. Et usko mihinkään, vaikka saattaisit ehkä uskoa kaikkeen, kelpasit kaikkeen ja nyt et kelpaa mihinkään.

Omistaa itsessään taipumusten liikavoimaa ja tuntea kasvavansa kieroon tunnekyvyn liikakasvua, tunteitten ylivuotavaisuutta, ja olla tietämättä, mitä niillä tekisi, se on kamalaa! Sellaisissa olosuhteissa elämä on jokapäiväistä kärsimystä, jota eräät huvitukset voivat hetkeksi lievittää — kuten kaunoratsastajattarenne, odaliski Aziyadé ja muut turkkilaiset ilotytöt — mutta niin lankeaa vain uudestaan, ja loukkaa itsensä pahemmin kuin ennen.

Siinä on teidän uskontunnustuksenne selitettynä ja kehitettynä. Ja teille kirjoittava hulluttelija on lisännyt sitä aikalailla.

Tämän pitkän vaikeatajuisen lörpötyksen johtopäätös kuuluu näin: Tunnen teitä kohtaan hyvin elävää mielenkiintoa, ehkä vähemmän sen takia, mitä te olette, kuin sen, mikä teistä saattaisi tulla.

Miksi olette ottanut tuskanne johdattimeksi lihasten hoidon, joka tappaa teissä sen, mikä yksin voisi pelastaa teidät! Olette ilveilijä, temppuilija ja hyvä ampuja; olisi ollut parempi olla suuri taiteilija, rakas Loti.

Tahtoisin muuten painaa mieleenne seuraavan ajatuksen, johon uskon: Ei ole lääkitsemätöntä sielullista kärsimystä. Meidän järkemme on löydettävä, ja käytettävä sitä taudin luonteen ja sairaan mielensävyn mukaan.

Toivottomuus on täydellisesti säännötön tila. Se on yhtä parantuva tauti kuin monet muutkin, sillä sen luonnollinen lääke on aika. Olkaa kuinka onneton hyvänsä, mutta pitäkää varalla pieni kulma omaa itseänne, jonne ette päästä tautia tunkeutumaan. Olkoon tuo pieni kulma lääkelaatikkonne. — Amen!

Plumkett.

Puhukaa minulle Stambulista, Bosborasta, pashojen kolmeliepeisistä puvuista j.n.e. Suutelen odaliskinne käsiä ja olen ystävyydellä teidän

Plumkettinne.

41.

Loti Plumkettille.

Olenko sanonut teille, rakas ystävä, että olin onneton? En usko sitä, ja jos olen sellaista puhunut, olen varmasti erehtynyt. Palasin tänä iltana kotiin tuumien itsekseni, että kuuluin tämän maailman onnellisiin, ja että tämä maailmakin oli hyvin kaunis. Palasin ratsain kauniina tammikuun iltapäivänä. Laskeva aurinko kultasi mustat kypressit, Stambulin vanhat sarvekkaat muurit ja piiloisan majani katon, missä Aziyadé odotti minua.

Hiillos lämmitti ruusuvedelle tuoksuvaa huonettani. Suljin oveni lukkoon ja istuuduin jalat ristiin, asento jonka viehätystä ette tunne. Palvelijain Ahmet valmisti kaksi nargilheta, toisen minulle, toisen itselleen, ja asetti jalkojeni eteen kuparitarjottimen, jolla paloi seraljin tuoksuainetta. Aziyadé aloitti matalalla äänellä djinnien laulun, lyöden metallilevyillä koristettua rumpua. Savu alkoi piirrellä ilmaan sinertäviä koukeroitaan, ja vähitellen kadotin tietoisuuden elämästä, surullisesta ihmiselämästä, katsellessani noiden kolmen ystäväni miellyttäviä kasvoja: rakastettuni, palvelijani ja kissani.

Ei ketään tunkeilijoita, ei ketään odottamattomia, vastenmielisiä vieraita. Vaikka jotkut turkkilaiset kaikessa hiljaisuudessa kävivätkin luonani, niin ystäväni eivät tiedä yhtään mitään asunnostani. Saarniristikot suojelevat niin uskollisesti ikkunoitani, etteivät uteliaat katseet minään päivän hetkenä saata tunkeutua sisään.

Vain itämaalaiset, hyvä ystävä, osaavat olla kotonaan. Eurooppalaisissa taloissanne, jotka ovat avoinna jokaiselle, asutte kuin kaduilla ilkeitten ja julkeitten ystävienne vakoilun esineinä. Ette tunne tuota sisälläolon loukkaamattomuutta, ettekä tuon salaperäisyyden viehätystä. Olen onnellinen, Plumkett. Peruutan kaikki valitusvirteni, jotka niin naurettavasti teille lähetin… Ja kuitenkin kärsin kaikesta, mitä sydämmessäni on murtunutta. Tunnen, että nykyhetki on vain lepopaikka kohtalossani, jotakin kamalaa väikkyy yhä tulevaisuuden yllä, ja nykyhetken onni tuo muassaan kohtalokkaan huomispäivän. Vaikka hän on luonanikin, valtaa minut hetkeksi pistävä ikävä. Sitä voi verrata tuohon selittämättömään kauhun tunteeseen, joka lapsena tarttui minuun yön lähestyessä.

Olen onnellinen, Plumkett ja tunnonpa nuortuvanikin. En ole enää tuo seitsemänkolmatta vuotias mies, joka oli paljon kierrellyt, paljon elänyt ja tehnyt kaikenlaisia tyhmyyksiä kaikissa mahdollisissa maanosissa.

On vaikeata päättää, kuka heistä on lapsellisin: Ahmet Aziyadé vai Pamudko. Olin vanha ja epäilevä. Heidän rinnallaan muistutan tuota Buldwerin henkilöä, joka eli kymmenen ihmiselämää, vuosien voimatta jättää merkkiään hänen kasvoihinsa ja joka asutti nuoreen kaksikymmenvuotiseen ruumiiseensa vanhan väsyneen sielun.

Mutta heidän nuoruutensa virkistää sydäntäni, ja olette oikeassa, minä, joka en enään luullut uskovani mihinkään, saattanen ehkä vielä uskoa kaikkeen…

42.

Eräänä tammikuun iltapäivänä oli Konstantinopolin yllä oleva taivas yksitoikkoisen synkkä. Kylmä tuuli ajeli hienoa talvista sadetta ja päivä oli koleahko kuin Britanniassa.

Kuljin ratsain pitkää ja leveää tietä, jota reunustivat kolmenkymmenen jalan korkuiset jyrkät ja kiiltävät muurit kuin vankilaa.

Eräässä tien mutkassa oli holvattu silta harmaasta marmorista. Sitä kannattivat kummallisesti veistellyt marmoripylväät ja se oli yhdyssiteenä noitten surullisten rakennusten oikean ja vasemman puolen välillä. Nuo muurit ympäröivät Tsheraghanin seraljia. Toisella puolella olivat puutarhat, toisella palatsi ja kioskit, ja tuota marmorisiltaa pitkin kävivät kauniit sulttaanittaret toistensa luona niin, ettei heitä voitu nähdä tieltä.

Vain kolme porttia aukeni pitkän matkan päässä toisistaan palatsin muurissa, kolme harmaata marmoripalatsia, jotka oli suljettu kullatuilla ja koristetuilla rautaisilla ovipuoliskoilla.

Portit olivat muuten niin korkeat ja komeat, että voi aavistaa millaisia rikkauksia niiden takana piili.

Sotilaat ja mustat eunukit vartioivat noita kielletyitä käytäviä. Noitten porttien tyylikin näytti jo ilmaisevan, että kynnyksen yli oli vaarallista astua. Marmoriset pylväät ja korkokuvat, jotka oli kaiverrettu arabialaiseen malliin, oli peitetty oudoilla piirroksilla ja salaperäisillä kiemuroilla.

Valkea marmorinen moskeija kupuineen ja kultaisine puolikuineen nojasi tummiin kallioihin, joilla kasvoi villiä pensasaitaa. Olisi luullut, että haltijattaren taikasauva oli yhdellä iskulla loihtinut tuon lumivalkoisen rakennuksen maasta, jättäen tarkoituksella rauhaan sitä ympäröivän, karun ja raa'an luonnon.

Ohitseni kulkivat komeat vaunut, joissa oli kolme outoa naista: muudan näytti harvinaisen kauniilta läpinäkyvän harsonsa alla.

Kaksi heidän seurassaan ratsastavaa eunukkia ilmaisivat, että naiset olivat ylhäisiä.

Nuo kolme turkitarta käyttäytyivät hyvin sopimattomasti, kuten kaikki ylhäiset haanum'it, jotka eivät pelkää heitellä eurooppalaisille kadulla mitä rohkaisevimpia tai pilkallisimpia silmäyksiä.

Tuo kaunotar etenkin hymyili minulle niin suopeasti, että käännyin seuraamaan heitä.

Niin alkoi pitkä kaksituntinen kävely, jonka kuluessa kaunotar lähetti minulle avoimesta ikkunasta koko joukon sulavimpia hymyjään. Vaunut vierivät aikakyytiä, ja seurasin niitä pitkin matkaa, milloin edellä, milloin takana, hidastuttaen kulkuani tai nelistäen, päästäkseni ohi. Eunukit, jotka ovat peloittavia koomillisia oopperoissa — katselivat menettelyäni hyväntahtoisesti, ja ratsastivat yhä paikoillaan, täydellisesti välinpitämättöminä.

Kuljimme Dolma-Baztsheen, Sali-Bazarin, Top-Haneen, Galatan meluavan kaupunginosan läpi, sitten pitkin Stambulin siltaa, surullista Phanaria ja mustaa Balataa. Nuo kolme naista pysähtyivät lopulta Eyoubissa, vanhalla turkkilaisella kadulla, ikuisen Oonakin edessä, joka oli loisteliaan ja synkän näköinen, ja laskeutuivat alas.

Kaunis Senika — sain seuraavana päivänä tietää hänen nimensä — kääntyi ennen kuin hän astui asuntoonsa, lähettääkseen minulle viimeisen hymynsä. Rohkeuteni oli viehättänyt häntä, ja Ahmet ennusti hyvin pahaa tästä seikkailusta…

43.

Turkkilaiset naiset, etenkin ylhäiset, pitävät hyvin halpana uskollisuutta, jota heidän tulisi osoittaa puolisoilleen. Eräänlaatuisten miesten tuima valvonta ja rangaistuksen pelko ovat välttämättömiä pidättämään heitä. Aina työttöminä, ikävän vaivaamina, haaremin yksinäisyyden fyysillisesti kiusaamina, saattavat he antautua ensimmäiselle vastaantulijalle — palvelijalle, joka sattuu joutumaan heidän käsiinsä, heitä kuljettavalle soutajalle, jos hän on kaunis ja miellyttää heitä. Kaikki ovat hyvin uteliaita eurooppalaisiin nuoriin miehiin nähden, ja nämä käyttäisivät sitä kyllä hyväkseen joskus, jos he tietäisivät ja uskaltaisivat, tai pikemmin, jos heillä olisi suotuisa tilaisuus yrittääkseen. Asemani Stambulissa, turkinkielen ja tapojen tunteminen — yksinäinen oveni, joka hiljaa kääntyi vanhoilla saranoillaan, — olivat hyvin sopivia tällaisiin yrityksiin. Minun talostani olisi epäilemättä tullut, jos olisin tahtonut, haaremien joutilasten kaunottarien kohtauspaikka.

44.

Muutamaa päivää myöhemmin hyökkäsi myrskypilvi rauhaisan majani kimppuun; peloittava pilvi kulki minun ja sen välitse, jota en ollut lakannut rakastamasta. Aziyadé vastusti kaikin voimin hänelle esittämääni kyynillistä suunnitelmaa. Hän vastusti minua sellaisella tahdon voimalla, kyyneleenkään nousematta hänen silmiinsä, ja hänen äänensäkään värähtämättä, että hän oli voittaa minut.

Olin selittänyt hänelle, etten huomenna enää huolisikaan hänestä, vaan sallisin erään toisen tulla muutamaksi päiväksi hänen paikalleen. Käskin hänen palata sitten ja rakastaa minua tämän nöyryytyksenkin jälkeen, sitä muistamattakaan.

Hän tunsi tuon Senikan, joka oli kuuluisa haaremeissa seikkailuistaan ja häpeämättömyydestään, ja vihasi tuota olentoa, jolle Behidje-hanum syyti kirouksia. Ajatus, että tuo nainen karkoittaisi hänet, täytti hänen mielensä katkeruudella ja häpeällä.

— Se on varmasti päätetty, Loti, sanoi hän. Kun tuo Senika tulee, on kaikki lopussa, enkä rakasta sinua enää. Minä olen sinun, ja sieluni kuuluu sinulle; saat tehdä tahtosi mukaan. Mutta silloin, Loti, on kaikki lopussa. Kuolen ehkä surusta, mutta en näe sinua milloinkaan enää.

45.

Mutta tunnin kuluttua, rakkauden voimasta, oli hän suostunut tuohon mielettömään sopimukseen. Hän lähti ja vannoi palaavansa, sitten kuin tuo toinen oli mennyt, ja minua miellyttäisi pyytää häntä takaisin.

Aziyadé lähti, posket punaisina ja silmät kuivina, ja Ahmet, joka käveli hänen jäljessään, kääntyi sanoakseen, että hän ei enää palaisi. Arabialainen verho huoneeni oven edessä valahti paikoilleen, ja kuulin heidän tohveliensa laahustamisen matolla aina portaille saakka. Siinä heidän kulkunsa pysähtyi. Aziyadé oli itkuun pyrähtäen vaipunut portaille, ja hänen nyyhkytystensä ääni tunkeutui tänne saakka yön hiljaisuudessa.

Kuitenkaan en lähtenyt huoneestani ja annoin hänen mennä.

Olin sanonut hänelle totuuden, että rakastin häntä, enkä vähääkään tuota Senikaa. Aistini olivat vain kuumeessa ja vetivät minua tuota huumaavaa tuntematonta kohti. Ajattelin hätäisenä, että jos hän todella ei enää haluaisi tavata minua, olisi hän ainaiseksi mennyttä seraljin muurien taa suljettuna, ja ettei mikään inhimillinen voima toisi häntä enää minulle takaisin. Kuulin, sydäntäni sanomattomasti kouristaessa, kuinka talon ovi sulkeutui heidän jälkeensä. Mutta suonia poltti ajatus tuon toisen tulosta; jäin paikoilleni kutsumatta heitä takaisin.

46.

Seuraavana iltana oli majani koristettu ja täynnä tuoksuja ottaakseen vastaan tuon ylhäisen naisen, joka kaikin puolin kunniallisesti oli halunnut käydä vieraisilla yksinäisessä majassani. Kaunis Senika saapui hyvin salaperäisesti kellon kahdeksaa lyödessä, — kuulumaton aika Stambulissa.

Hän riisui huntunsa ja harmaan liinaisen feredje'n, johon hän varovaisuudesta oli pukeutunut kansannaisten tavoin, ja valahdutti alas ranskalaisen hameen laahustimen, joka ei minua miellyttänyt. Tuo epäilyttävää makua ilmaiseva, pikemmin kallis kuin muodikas puku ei sopinut Senikalle, ja hän huomasi sen. Tenhoamisyrityksen epäonnistuttua hän kuitenkin istuutui mukavasti ja puhui halukkaasti. Hänen äänensä oli tenhoton ja hänen katseensa kiersivät uteliaasti huonettani, jonka kalustusta ja omaperäisyyttä hän kovasti kehui. Erikoisesti tahtoi hän puhua merkillisistä elämäntavoistani, ja teki minulle aivan häikäilemättä joukon kysymyksiä, joihin vastasin vältellen.

Katselin Senika-hanumia…

Hän oli loistava olento. Iho oli tuore ja sametin pehmoinen, huulet olivat puoliavoimet, punaiset ja kosteat. Hän kallisti päätään taaksepäin, korkeana ja ylpeänä, tietoisena kaikkivoittavasta kauneudestaan.

Tulinen intohimo kiiriskeli tuon suun hymyssä, hänen mustien, puoleksi ripsien piilottamien silmiensä liikunnossa. Olin harvoin nähnyt kauniimpaa naista luonani, valmiina täyttämään haluni tuoksuvan huoneen lämpimässä yksinäisyydessä. Ja kuitenkin raivosi minussa odottamaton taistelu, aistini taistelivat tuota vähemmän määriteltyä vastaan, jota on totuttu nimittämään sieluksi, ja sielu taas kamppaili aistien kanssa. Sillä hetkellä jumaloin pientä armastani, jonka olin karkoittanut. Sydämeni kuohui hellyyttä ja omantunnon vaivoja hänen vuokseen. Vierelläni istuva kaunis olento tuotti minulle enemmän inhoa kuin rakkautta. Olin himoinnut häntä, hän oli tullut. Hänen omistamisensa oli kokonaan vallassani. Muuta en pyytänytkään, mutta hänen läsnäolonsa oli kuitenkin vastenmielinen.

Keskustelu riutui, ja Senikan äänessä oli ivallinen sointu. Taistelin itseäni vastaan tehtyäni niin lujan päätöksen, ettei tuolla naisella ollut voimaa voittaa sitä.

— Rouva, sanoin turkinkielellä, — kun tulee hetki, jolloin tuotatte minulle surua poistumisellanne, (jonka toivon vielä olevan kaukana), sallinette, että saatan teitä?

— Kiitos, sanoi hän, — minulla on kyllä seuraa. Hän oli varovainen nainen. Suopea eunukki, joka kai oli tottunut emäntänsä mutkapolkuihin, pysytteli kaiken varalta talon oven edustalla.

Astuessaan majani kynnyksen yli naurahti tuo ylhäinen nainen ilkeästi, mikä saattoi kiukun punan nousemaan poskilleni, ja olinpa vähällä tarttua hänen pyöreään käsivarteensa pidättääkseni hänet.

Tyynnyin sentään ajateltuani, ettei koko jutusta ollut minulle mitään haittaa, ja että molemmista esittämistämme osista naurettavampi ei suinkaan ollut minun.

47.

Ahmet, joka ei enää ollut aikonut palata, saapui seuraavana aamuna kahdeksalta.

Hän näytti murjottavan ja tervehti minua hyvin kylmästi.

Tarina Senika-hanumista sai hänet kohta perin iloiselle päälle. Hän päätti, kuten tavallista, että olin tshok sheitan (hyvin ovela), ja istuutui nurkkaan rauhassa nauraakseen.

Kun me myöhemmin ratsastusretkillämme kohtasimme Senika-hanumin vaunut, oli hän niin vahingoniloisen näköinen, että minun oli pakko sen vuoksi torua ja muistuttaa häntä.

48.

Lähetin Ahmetin Un-Kapaniin Kadidjan luo. Hänen oli ilmoitettava tuolle uskotulle apinalle, kuinka Senika otettiin vastaan, ja pyydettävä esittämään Aziyadélle anteeksipyyntöni ja toivoni, että Aziyadé jo samana iltana tulisi luokseni.

Lähetin samalla kolme lasta maalle tuomaan minulle vihreitä oksia ja ruohoja, narsisseja ja keltakukkia korittain. Tahdoin, että vanha talo tyttöni palatessa olisi entistä iloisemmassa juhla-asussa.

Kun Aziyadé sinä iltana tuli sisään johti hänet kukkamatto portilta huoneemme oven eteen. Varrettomat keltakukat peittivät permannon paksuna tuoksuvana mattona. Tuo suloinen tuoksu huumasi, ja portaita, joilla hän oli itkenyt, ei näkynytkään.

Hänen punaisesta suustaan ei kuulunut sanaakaan, eikä moitetta; hän vain hymyili kukkaset nähdessään. Hän oli kyllin älykäs heti ensi silmäyksellä huomaamaan, mitä ne sanoivat hänelle minun puolestani hiljaisella kielellään; ja hänen kyyneleitten ympäröimät silmänsä säteilivät syvää iloa. Hän asteli kukilla tyynenä ja ylpeänä kuin pieni kuningatar, joka taas astuu menetettyyn valtakuntaansa, tai kuin Apsara, joka kävelee intialaisten jumalien kukkivassa paratiisissa.

Oikeat apsarat ja oikeat hourit eivät varmasti ole kauniimpia, tuoreempia, sirompia ja viehkeämpiä.

Senika-hanumin tarina oli lopussa; sen tuloksena oli, että nyt rakastimme toisiamme entistä enemmän.

49.

Oli iltarukouksen aika muutamana talvi-iltana. Muezzini lauloi iankaikkista säveltään, ja me olimme sulkeutuneet salaperäiseen taloomme Eyoubissa.

Näen vieläkin rakkaan pikku Aziyadén istumassa lattialla punaisen ja sinisen kirjavalla matolla, jonka juutalaiset meiltä ottivat, — suorana ja vakavana, silkkisiin aasialaisiin housuihin puetut jalat ristissä allaan. Hänen kasvoillaan oli tuo melkein profeetallinen ilme, joka oli suurena vastakohtana niiden suurelle nuoruudelle ja hänen ajatustensa lapsellisuudelle, ilme, jonka hän aina valitsi tahtoessaan saada minut käsittämään jonkun omista mietelmistään; ne nojasivat usein johonkin itämaiseen vertaukseen, jolla muka oli ratkaiseva ja eittämätön vaikutus.

— Bak, Lotim, sanoi hän kiinnittäen syvät silmänsä minuun, — katsh tane parmak burada var?

Hän osoitti kättään sormet harallaan,

(Katso, Loti, ja sano, kuinka monta sormea tässä on?)

Minä vastasin nauraen:

— Viisi, Aziyadé.

— Niin, Loti, vain viisi. Ja kuitenkaan ne eivät kaikki ole samanlaisia. Bu, bundan bir partsha kutshuk. (Tämä — peukalo — on paljon lyhyempi kuin seuraava; toinen hiukan lyhyempi kuin kolmas, j.n.e., lopuksi, tämä viimeinen on kaikista pienin.)

Aziyadén pienin sormi oli tosiaankin hyvin pieni. Hänen kyntensä, joka oli hyvin punertava juuresta, äsken kasvaneesta osasta, oli päästä maalattu, kuten kaikki muutkin, hinna'lla, kauniilla oranssin punaisella.

— No niin, jatkoi hän, ja vielä suuremmalla syyllä. Loti, Allahin luomat, joita on paljon enemmän, eivät ole samanlaista; kaikki naiset eivät ole samanlaisia eivätkä kaikki miehetkään…

Tällä vertauksella koetti hän todistaa minulle, että vaikkakin toiset ennen rakastamani naiset olivatkin saattaneet unohtaa minut, ja ystävät pettää ja hylätä minut, oli erehdys tuomita heidän mukaansa kaikkia naisia ja miehiä. Hän, Aziyadé, ei ollut sellainen kuin toiset, eikä hän saattaisi unohtaa minua milloinkaan, ja Ahmetkin varmasti rakastaisi minua aina.

— Siis, Loti, jää siis meidän luoksemme…!

Ja sitten hän mietiskeli tulevaisuutta, tuota tuntematonta ja synkkää, joka lumosi hänen ajatuksensa.

Vanhuus oli hyvin kaukainen asia, jota hän ei oikein käsittänyt… Mutta miksikä ei vanhennuttaisi yhdessä ja rakastettaisi yhä toisiaan, — rakastettaisi iankaikkisesti elämässä, ja elämän jälkeenkin.

— Sen kodja, sanoi hän (sinä tulet vanhaksi,) ben kodja (minä tulen vanhaksi)…

Tuota viimeistä lausetta hän tuskin lausuikaan, ja tapansa mukaan, pikemmin näytteli kuin puhui sen. Sanoakseen: "Minä tulen vanhaksi", mursi hän nuoren äänensä ja lyyhistyi muutamaksi sekunniksi kokoon kuin pikkuinen mummo, kyyristäen tulista nuoruutta uhkuvan hennon vartalonsa.

— Zarar yok (mitäpä siitä), oli päätös. — Mitäpä siitä, Loti, me rakastamme aina toisiamme.

50.

Eyoubissa helmikuussa 1877.

Tarinamme alku tuntuu omituiselta, kun sitä ajattelee!

Kokosimme päivittäin varomattomuuksia, kömpelyyksiä koko kuukauden ajan päästäksemme jo senkin takia mahdottomaan tulokseen.

Turkkilaiseksi pukeutuminen Salonikissa, pukuun, joka hiukankin tarkkaavalle silmälle ilmaisi itsensä jo yksityiskohtien tarkkuudella, kierrellä näin kaupungilla, kun ohikulkijan lyhyt kysymys olisi saattanut ilmaista ja tuhota rohkean giaurin, kosiskella muhamettilaisnaista hänen parvekkeensa alla, — kuulumaton tapaus Turkin aikakirjoissa, — ja kaikki tuo, Herra Jumala, vain elämän ikävyyden täytteeksi ja näyttääkseen erikoiselta työttömien tovereitten silmissä, pikemmin elämälle kohdistetun uhman ja kerskailun kuin rakkauden vuoksi.

Ja menestys seppelöi tuon varomattomuuden huipun, seikkailu onnistui käyttämällä keinoja, jotka olivat omiaan muuttamaan sen murhenäytelmäksi.

Se kelpaisi todistamaan, että silminnähtävästi mielettömimmät seikat saavat hyvän lopun, että hulluilla on onnea, että uskalikoilla on Jumala…

… Aziyadé… Uteliaisuus ja huoli olivat olleet ensimmäiset hänen sydämessään heränneet tunteet. Uteliaisuus oli suunnannut ristikkoikkunaan hänen suuret silmänsä, jotka aluksi ilmaisivat enemmän hämmästystä kuin rakkautta.

Hän oli ensin pelännyt tuota miestä, tuota ulkomaalaista, joka vaihtoi pukuja kuin Proteus-vainaja muotoa ja asettui kultakoruisena albanialaisena seisomaan hänen ikkunansa alle.

Ja sitten oli hän ajatellut, että vieras kai rakasti häntä paljon, häntä, ostettua orjaa, alhaissyntyistä Aziyadéta, koska vieras uskalsi niin huimapäisesti henkensä häntä katsellakseen. Tuo pikkuraukka ei arvannut, että tuo kasvoiltaan nuori mies oli jo nauttinut liiaksikin tämän maailman hyvyyksiä, ja toi hänelle vain väsähtäneen sydämen, hakiessaan jotakin uutta ja erikoista. Hän oli ajatellut, että olisi kai ihanaa olla noin rakastettu — ja hitaasti oli hän liukunut rinnettä, joka vei hänet giaurin syliin.

Hänelle ei oltu opetettu yhtään siveellistä periaatetta, joka olisi voinut saattaa hänet olemaan varuillaan. Ja hän oli vähitellen jättäytynyt tuon ensimmäisen hänelle lauletun lemmenlaulun loihdun valtaan, vaaran peloittavalle viehätykselle alttiiksi. Ensin oli hän antanut kätensä Monastirin tien yali'n ristikoiden läpi, sitten käsivartensa, sitten huulensa, kunnes hän eräänä iltana avasi ikkunansa selkoselälleen ja astui puutarhaansa kuin Margareta, jonka nuoruus ja hilpeä lapsenmieli hänellä oli.

Hänen sielunsa oli puhdas ja koskematon kuin Margaretan sielu, vaikkapa hänen vanhuksen ostama ruumiinsa ei enää ollutkaan sellainen.

51.

Ja nyt, kun toimimme varmasti ja harkitusti, tuntien täydellisesti kaikki turkkilaiset tavat, kaikki Stambulin käänteet; nyt, kun olemme mestareita teeskentelemään, vapisemme vieläkin kohdatessamme toisemme, ja muistot noilta Salonikin ensimmäisiltä kuukausilta tuntuvat meistä kuin unelta.

Istuessamme tulen ääressä, kuten pari järkiinsä tullutta lasta keskustelevat entisistä kujeistaan, puhumme me usein tuosta Salonikin tavattomasta ajasta, kummista myrskyöistä, jolloin harhailimme maalla kuin pahantekijät, tai merellä kuin mielettömät — voimatta vielä vaihtaa ajatusta tai edes sanaakaan.

Merkillisintä tarinassa on se, että rakastan häntä yhä. — "Lapsellisen rakkauden pieni sininen kukka" on taas puhjennut sydämmessäni tuon nuoren kiihkeän intohimon kosketuksesta. Sieluni syvimmästä rakastan ja jumaloin häntä…

52.

Eräänä kauniina tammikuun sunnuntaina, kun palasin majaani talviauringon iloisesti paistaessa, näin kaupunginosassamme noin viitisensataa henkeä ja paloruiskuja.

— Mikä palaa? kysyin kärsimättömästä

Minulla oli aina ollut aavistus, että taloni palaisi.

— Riennä, Arif! huusi vanha turkkilainen. — Riennä, talosi palaa!

Tällaista mielenliikutusta en ennen ollut tuntenut!

Lähestyin kuitenkin välinpitämättömän näköisenä tuota pientä majaa, jonka olimme toisillemme järjestäneet, Aziyadé minulle ja minä hänelle, niin rakkaasti.

Kansanjoukko hajaantui kohta lähestyessäni, vihamielisenä ja uhkaavana. Vanhat raivostuneet naiset kiihoittivat miehiä ja haukkuivat minua. Oli tunnettu rikinhajua ja nähty vihreitä liekkejä, minua syytettiin noituudesta ja taikuudesta. Vanhat epäluulot olivat vain nukkuneet, ja nyt sain tietää olevani levottomuutta herättävä, epäluotettava henkilö, joka ei voinut vedota eikä turvautua keneenkään.

Lähestyin hitaasti majaamme. Ovet oli lyöty sisään, ikkunat olivat rikki ja savu tuprusi katosta. Kaikki oli mullin mallin, kaikkialle oli tunkeutunut tuo synkkä joukko, joka kohoaa kuin maasta Konstantinopolissa metelin hetkinä. Astuin sisään. Siellä satoi rasvaista kalkin sekaista mustaa vettä…

Tunnin kuluttua saavuin tuohon melun ja kapakoiden keskukseen. Kävin turhaan "heidän rouvansa" luona ja kaikissa komeroissa: Ahmetia ei sinä iltana löytynyt.

Minun oli pakko palata nukkumaan yksin ovettomaan, ikkunattomaan huoneeseeni. Kääriydyin purevassa pakkasessa märkiin peitteihin, jotka tuoksuivat kärventyneeltä. Nukuin huonosti, ja mietteeni olivat synkkiä; tämä yö oli elämäni kaikkein vastenmielisimpiä.

53.

Seuraavana aamuna arvioimme Ahmetin kanssa vahingot. Ne olivat verrattain pienet ja ne saattoi helposti korjata. Tuhoutunut huone oli tyhjä ja asuttavaksi kelpaamaton. Olisipa saattanut luulla, että tulipalo oli kuin tilauksesta huvin vuoksi sytytetty. Kevyimmätkin esineet löytyivät mikä mistäkin, epäjärjestyksessä ja likaantuneina, mutta siellä ne kumminkin olivat koskemattomina.

Ahmet osoitti kuumeista toimeliaisuutta. Kolme vanhaa juutalaisakkaa pesi ja järjesteli hänen käskyjensä mukaan, ja eräät kohtaukset olivat perin hullunkurisia.

Seuraavana päivänä oli kaikki lakaistu, pesty, kuivattu, sievää ja puhdasta. Musta ammottava aukko oli kahden huoneen sijalla. Tuota seikkaa lukuun ottamatta oli talo saanut entisen ulkonäkönsä, ja huoneeni oli yhtä komea kuin ennenkin.

Sinä iltana olin varustanut huoneeni suurta vierailua varten. Monilla tarjottimilla oli nargilheita, ratlo kum'ia ja kahvia; olipa soittokuntakin, oboen puhaltaja ja rumpali.

Ahmet oli halunnut, että kaikki järjestettäisiin näin, ja suunnitellut tämän näyttämölle asetuksen. Kello seitsemän otin vastaan viranomaiset ja merkkihenkilöt, joitten piti ratkaista kohtaloni.

Koska pelkäsin, että minun oli pakko ilmaista nimeni ja pyytää Britannian lähetystön tukea, olin kovin kahdenvaiheilla seuruetta odotellessani.

Tällaisen seikkailun lopettamistapa olisi aiheuttanut ylempää tulevan käskyn, joka olisi lopettanut lyhyeen oloni Stambulissa, ja pelkäsin tuota ratkaisua vielä enemmän kuin ottomanista oikeutta.

Näen nuo ihmiset vielä kaikki, viisitoista tai kaksikymmentä henkeä vakavina istumassa matoillani: talonomistaja, arvohenkilöt, naapurit, tuomarit, poliisit ja dervishit. Orkesteri soitti ja Ahmet kaateli kuppeihin maslik'ia ja kahvia.

Minun oli joko näytettävä toteen syyttömyyteni murhapolttoon ja noituuteen, tai mentävä vankeuteen ja maksettava suuri sakko, koska olin ollut vähällä polttaa Eyoubin, ja lopuksi korvattava vahinko talonomistajalle ja korjattava kaikki omalla kustannuksellani.

Turkissa ei juuri saa luottaa muihin kuin itseensä, mutta yleensä onnistuu kaikessa, mihin uskaltaa ryhtyä, ja mahtavuus on ainoa menestymisen ehto. Koko illan esitin suurta herraa, olin hävytön ja uskalias. Ahmet kaateli yhä kuppeihin ja sotki tahallaan edut ja kysymykset, näytellen osaansa suurenmoisesti. Orkesteri raivosi, ja kahden tunnin kuluttua tilanne kehittyi huippuunsa: — vieraani eivät enää käsittäneet toisiaan, riitelivät keskenään ja minä olin asiasta syrjässä.

— Kas niin, Loti, sanoi Ahmet, nyt ne ovat kaikki pehmeinä, ja se on minun työtäni. Ahmetisi vertaista et löytäisi koko Stambulista, olen todellakin perin kallisarvoinen.

Tilanne oli sekava ja hassu, ja Ahmet tartuttavan iloinen. En saattanut vastustaa pakottavaa tarvetta hullutella puolestani, ja heittäytyen mitään virkkaamatta käsilleni suorittaen eräitä temppuja typertyneille katselijoille.

Sellaisesta ajatuksesta ihastuneena käytti Ahmet hyväkseen näin syntynyttä asiasta poikkeamista. Syvään kumarrellen antoi hän jokaiselle tohvelit, viitat ja lyhdyt, ja istunto loppui ennenkuin oli päätetty mitään.

Loppu ja opetus: — En joutunut vankilaan enkä maksanut sakkojakaan. Isäntä korjautti talon kiittäen Allahia, että hänelle oli jäänyt puoletkin, ja minä jäin edelleen kaupunginosan lempilapseksi.

Kun Aziyadé parin päivän kuluttua saapui, tapasi hän talon paikoillaan, hyvässä järjestyksessä ja kukkia täynnä.

Tulen itsekseen syttyminen suljetussa talossa on ilmiö, jota on vaikea selittää, ja tulipalon alkusyytä ei saatu milloinkaan selville.

54.

Tuon paikan sisällys on unho… Kuka vain on sukeltanut sydämen valtamereen, hän on löytänyt levon tuhoutumisessa. Sydän löytää sieltä vain olemattomuuden.

( Ferideddin Altar, persialainen runoilija.)

Izeddin-Ali-effendin luona, Stambulin perällä oli vastaanotto. Siellä oli suitsutuksen ja tembaki'n savua, baskilaisrumpuja vaskisine helyineen. Miehet lauloivat kuin unessa itämaiden kummallisia säveliä.

Nuo illanvietot, jotka minusta aluksi olivat tuntuneet oudon barbarisilta, olivat vähitellen tulleet minulle tutuiksi, ja kotonani oli myöhemmin samanlaisia tilaisuuksia, missä huumauduttiin rumpujen pauhinasta, tuoksuista ja suitsutuksista.

Izeddin-Ali-effendin pitoihin saavutaan illalla ja lähdetään vasta aamun valjettua. Välimatkat ovat suuret Stambulissa lumisina öinä ja Izeddinin vieraanvaraisuus on hyvin suurenmoista.

Izeddin-Alin ulkoa vanha ja rappeutunut talo sulkee mustien seiniensä sisään itämaisen ylellisyyden salaperäisen komeuden. Izeddin-Ali tunnustaa muuten ylhäisten uskonnosta sen, mikä on eski, joka muistuttaa menneisyyden kaivattuja aikoja, ja kaiken sen, minkä muinaisuuden leima on merkinnyt.

Raskaalle raudoitetulle portille kolkutetaan. Kaksi nuorta cirkassilaista orjatyttöä kiiruhtaa hiipien avaamaan.

Sammutat lyhtysi, riisut tohvelisi — hyvin porvarillinen tapa, joka kuuluu itämaisiin seurustelumuotoihin. Itämaista kotia ei saa kadun lika milloinkaan tahrata. Se saa jäädä ovelle, ja kauniilla, lastenlasten isovanhemmilta perimillä matoilla kävellään vain babush'it jaloissa tai avojaloin.

Nuo kaksi orjatyttöä ovat kahdeksan vuotiaita; he ovat myytäviä ja tietävät sen. Heidän kukoistavat kasvonsa ovat säännölliset ja suloiset, kukkia on pistetty heidän hiuksiinsa, jotka on kammattu hyvin korkealle päälaelle. Kunnioittavasti he tarttuvat vierasta käteen ja koskettavat sitä hiljaa otsallaan.

Aziyadé, joka myös oli ollut pieni cirkassilainen orjatar, oli säilyttänyt tuon tavan osoittaakseen minulle alamaisuutta ja rakkautta.

Vieras nousee vanhoja synkkiä portaita, joita uhkeat persialaiset matot peittävät. Haremlik aukenee hiljaa ja naissilmät tarkastelevat häntä helmeillä koristetun oven raosta.

Suuressa huoneessa, missä matot ovat niin pehmeät, että luulisi astuvansa kashmir-lampaan selässä, istuu jalat ristissä viisi tai kuusi nuorta miestä, onnellisen välinpitämättömissä ja rauhallisen uneksivissa asennoissa. Suuri, pakotetusta kuparista tehty, hiiliä täynnä oleva maljakko, levittää huoneeseen lämpöä, hiukan raskasta, unettavaa utua. Veistoksilla koristetusta tammikatosta riippuu ryhmissä kynttilöitä. Ne palavat opaalinvärisissä, liljan muotoisissa kuvuissa, jotka laskevat läpi vain punertavaa, vienoa, verhottua valoa.

Tuolit, kuten naisetkin, ovat tuntemattomia turkkilaisissa pidoissa. Huoneessa on vain hyvin matalia, Aasian kukikkaalla silkillä päällystettyjä divaneja, kirjokankaisia, satiinisia tai hopealla ommeltuja pieluksia, hopeatarjottimia pitkine jasminipiippuineen, pieniä kahdeksankulmaisia kappaleita, ja niitten päällä nargilheita, joitten letkut päättyvät suuriin kultaupotuksilla varustettuihin ambrapalloihin.

Izeddin-Alin luo eivät kaikki pääsekään, ja valittua väkeä siellä onkin. Ei noita Parisin bulevardeilla kiertäneitä pashan poikia, keikareita ja tyhmyreitä, vaan yksistään vanhan Turkin poikia, jotka on kasvatettu kullatuissa yali'eissa, piilossa tasa-arvon kivihiilen saastuttamalta tuulelta, joka puhaltaa länsimaissa. Vierasryhmissä tapaa silmä vain myötämielisiä kasvoja ja tulisia, nuoria katseita.

Nuo päivisin eurooppalaista pukua käyttävät miehet ovat illalla, loukkaamattomassa kodissaan, pukeutuneet silkkipaitoihin ja pitkiin turkiksilla reunustettuihin kashmiriviittoihin. Harmaa palttoo oli vain satunnainen, siroton valepuku, joka sopi huonosti heidän aasialaisiin tottumuksiinsa.

… Tuoksuva savu piirtää lämpimään ilmaan vaihtelevia monimutkaisia koukeroita. Puhutaan matalalla äänellä, usein sodasta, Ignatieffistä, "huolettavista moskovalaisista", kohtalokkaasta osasta, jonka Allah on kalifille ja islamilleen valinnut. Pienen pienet arabialaiset kahvikupit on monta kertaa täytetty ja tyhjennetty. Haremin naiset, jotka haluavat näyttäytyä, avaavat oven ohi pujahtaessaan ja korjaavat hopeatarjottimet. Näet heidän sormiensa päät, joskus silmät ja äkkiä vilahtavan käsivarren. Siinä kaikki, ja kello viisi, Turkinajan mukaan (kymmenen), suljetaan haremlikin ovi, kaunottaria ei enää näy.

Tarjoillaan Ismidtin valkoista viiniä, jota Korani ei kiellä, yhdestä ainoasta lasista, josta jokainen vuorostaan juo.

Juodaan niin vähän, että tyttökin pyytäisi lisää, ja viini ei vaikuta millään tavoin seuraavaan.

Vähitellen kuitenkin tulee pää raskaammaksi, ajatukset epävarmemmiksi, ja sekaantuvat hämärään uneen.

Izeddin-Ali ja Suleiman ottavat kaskilaisrummut ja laulavat unissakävijän äänellä vanhoja Aasiasta tulleita lauluja. Näet savun kohoavan yhä epäselvemmin, katseitten sammuvan, helmien loistavan ja huoneen rikkauden.

Ja huumaus saapuu hiljaa, kaiken syvästi kaihottu unhotus.

Palvelijat tuovat yatag'eja, joihin kaikki ojentuvat ja nukkuvat…

Aamu saapuu, päivä seuloutuu saarniristikosta, maalattujen rullaverhojen ja silkkiuudinten läpi.

Izeddin-Alin vieraat lähtivät pukeutumaan valkoisiin marmorikomeroihin, peseytymään niin kirjailluilla ja kullatuilla liinoilla, että niitä Englannissa tuskin uskallettaisiin käyttää.

He polttelevat kuparisen hiiliastian ympärillä ja jättävät hyvästit.

Herääminen on jöröä. Luulee olleensa jossakin Tuhannen ja yhden yön taikalinnassa ja tapaakin itsensä aamulla kahlaamassa Stambulin likaisilla kaduilla ja basarien melussa.

55.

Kaikki Konstantinopolin yön äänet ovat jääneet muistiini sekaantuneina armaani äänen sointuun, kun hän usein antoi minulle niistä outoja selityksiä.

Synkin oli bekdji'en, yövartioitten huuto, joka ilmoitti tulipaloa, tuo kauhea: Yangun var! pitkä, kaamea, joka toistui kaikissa Stambulin kortteleissa, suuren hiljaisuuden keskellä.

Ja sitten aamulla raikahti kirkas sävel, kukkojen aamulaulu, hiukan ennen muezzien rukousta, surullinen laulu, koska se ennusti päivää, ja koska huomenna kaikki olisi taas kysymyksessä, sen henkikin!

Eräänä ensimmäisistä öistä, joita armaani vietti Eyoubin yksinäisessä majassa, sai läheinen melu vanhan talon porraskäytävässä meidät molemmat vavahtamaan. Molemmat luulimme kuulevamme djinnien parven olevan ovellamme, tai että turbanipäiset miehet kiipeilivät lahonneita portaita tikarit ja yagatan'it paljaina. Meidän oli pelättävä kaikkea kun olimme yhdessä, ja meillä oli lupa vapista.

Mutta melu uudistui selvempänä ja vähemmän peloittavana, niin selvänä, ettei epäilylle jäänyt sijaakaan:

— Setshan! (hiiret!) sanoi Aziyadé nauraen, täysin rauhoittuneena.

Vanha mökki oli täynnä niitä, ja öisin ne järjestivät oikeita tuhoisia tappeluita.

— Tshoh setshan var zenin evde, Lotim! sanoi hän usein. (Talossa on paljon hiiriä, Loti!)

Senpä vuoksi hän kerran lahjoitti minulle Kedi-bey'n.

Kedi-bey (herra kissa), josta myöhemmin tuli suuri ja mahtava otus, oli silloin tuskin kuukauden ikäinen. Se oli pienoinen keltainen kerä, koristeina suuret vihreät silmät, ja aika herkkusuu.

Aziyadé hämmästytti sillä minua eräänä iltana tuoden sen kullalla kirjaillussa pussissa, jollaisia turkkilaiset lapset koulussa käyttävät.

Tuo pussi oli hänen ja periytyi siltä ajalta, jolloin hän, paljasjaloin ja hunnutta, nautti perin vaillinaista opetusta vanhan turbanipäisen opettajan luona Canlidjan kylässä, Bosporan Aasian puoleisella rannalla. Hän oli hyvin vähän hyötynyt tuon mestarin opetuksesta ja kirjoitti perin huonosti. Seikka, joka ei suinkaan estänyt minua rakastamasta tuota risaista, hylättyä pussia, hänen aikaisimman lapsuutensa pientä toveria…

Sinä iltana kun sain Kedi-bey'n oli se verhottu silkkiseen nenäliinaankin, johon pelko matkan varrella oli saanut sen tekemään kaikenlaista sopimatonta.

Aziyadé, joka oli ottanut vaivakseen kutoa sille kultahelyisen kaulanauhan, oli perin murheissaan nähdessään suojattinsa niin surkeassa tilassa. Se oli niin omituisen näköinen, tyttö itse niin pettynyt, että Ahmet ja minä purskahdimme raikuvaan nauruun kääröä purettaessa.

Tuo Kedi-bey'n esitteleminen on niitä muistoja, joita en eläissäni saata unhottaa.

56.

Allait illah Allah, ve Mohammed! resul Allah! (Jumala vain on Jumala, ja Muhamed on hänen profeettansa!)

Joka päivä, vuosisatojen kuluessa, samalla hetkellä, samalla nuotilla, on tuo sama sävel kaikunut djiamin minareetin huipusta vanhaan majaani. Kimeällä äänellään muezzin huutaa sitä neljään ilmansuuntaan, koneellisen yksitoikkoisesti ja järkkymättömän säännöllisesti.

Nekin, jotka nyt ovat vain hiukan tomua, ovat kuulleet sen tällä samalla paikalla, kuten mekin eilen syntyneet. Ja lakkaamatta, jo kolme sataa vuotta talvipäivien hämärässä rusotuksessa ja kesän auringon kauniina noustessa, kajahtaa tuo Islamin pyhä lause sekaantuen kukkojen lauluun, heräävän elämän ensimmäisiin ääniin. Kaamea aamuhuuto, unettomien lemmen öittemme surullinen herättäjä. Ja silloin täytyy lähteä, kiireesti sanoa jäähyväiset toisillemme tietämättä, tapaammeko enää milloinkaan, aavistamatta tuleeko huomenna meidät ikuisesti erottamaan joku äkillinen ilmianto tai noiden neljän vaimon pettämän vanhuksen kosto; tuntematta, näytelläänkö taas huomenna yksi noita synkkiä haaremin murhekohtauksia, joihin nähden kaikki inhimillinen oikeus on voimaton ja kaikki aineellinen avustus mahdoton.

Hän lähtee, tuo rakas pikku Aziyadéni, verhottuna kuin kansan nainen talossani valmistettuun, karkeaan liinahameeseen, kumartaen nuortean vartalonsa joskus sauvaan nojaten ja peittäen kasvonsa paksuun huntuun.

Venhe kuljettaa hänet basarien ihmisrikkaihin kaupunginosiin, josta hän, päivän jo valettua, saapuu isäntänsä haaremiin, pukeuduttuaan Kadidjan luona kadittaren pukuunsa. Hän tuo mukaansa kävelyretkeltään, kätkeäkseen sen tarkoituksen, jonkun esineen, niin että voitaisiin luulla hänen käyneen ostamassa kukkia tai nauhoja…

57.

… Ahmet oli hyvin tärkeä ja juhlallinen: — olimme molemmat perin salaperäisissä tehtävissä, ja hän oli täynnänsä Aziyadén neuvoja, kun minä taas olin vannonut antavani kuljettaa itseäni ja totella.

Eyoubin laiturissa Ahmet tinki venhettä Azarkapu'un. Kun kauppa oli päätetty, astuin venheeseen. Hän sanoi totisena:

— Istu, Loti!

Ja me läksimme liikkeelle.

Azar-kapussa minun piti seurata häntä saastaisille roskaväen kaduille, jotka olivat likaisia, pimeitä ja synkkiä. Siellä oleskeli tervan, romun ja kaniininnahkojen kauppiaita, ja me kuljimme ovelta ovelle kysellen erästä ukko Dimitrakia, jonka lopulta löysimmekin muutaman mahdottoman talorähjän perältä.

Hän oli vanha, valkopartainen, ryysyinen ja täydellisesti rosvon näköinen kreikkalainen.

Ahmet näytti hänelle paperia, johon Aziyadén nimi oli piirustettu, ja piti hänelle Homeroksen kielellä pitkän puheen, jota en ymmärtänyt.

Vanhus otti likaisesta kirstusta eräänlaisen kimpun pieniä puukkoja — hyvin vähän rauhoittava valmistus!

Hän sanoi Ahmetille seuraavat sanat, jotka ymmärsin klassillisten opintojeni jäännösten avulla:

— Näyttäkää minulle paikka.

Ja Ahmet avasi paitani ja laski sormensa vasemmalle puolelle rintaani, sydämen kohdalle.

58.

Tehtävä suoritettiin suuremmitta kärsimyksittä, ja Ahmet antoi taiteilijalle Aziyadén kukkarosta lähteneen kymmenen piasterin setelin.

Vanha Dimitriakin harjoitti kreikkalaisten matruusien hyväksi uskomatonta tatuoimisen taitoa. Hänen kosketuksensa oli kevyt ja piirustuksen tarkkuus huomattava.

Ja niin vein mukanani rinnallani pienen kipeän punaisen kohdan, jossa näkyi tuhansia naarmuja. Arpeuduttuaan se lopulta esitti sinisenä piirroksena Aziyadén nimen turkkilaisin kirjaimin.

Muhamettilaisen uskon mukaan tuon piirroksen, kuten kaikkien muiden merkkien tai vikojen maisessa ruumiissani, piti seurata minua iankaikkisuuteenkin.

59.

Loti Plumkettille.

Helmikuussa, 1877.

Oi, kuinka ihana yö se oli… Plumkett! Ja Stambul oli niin kaunis!

Olin lähtenyt Deerhound'ista kello kahdeksan.

Kun kauan käveltyäni saavuin Galataan, kävin "heidän rouvansa" luona, ottaakseni ohimennen mukaani ystäväni Ahmetin, ja sitten lähdimme kahden Azar-kapu'un, yksinäisten muhamettilaisten kaupunginosien kautta.

Siellä on meillä joka ilta kaksi tietä valittavana Eyoubiin päästäksemme.

Päästäksemme suorinta tietä on meidän kuljettava suuren Stambuliin vievän laivasillan yli, käytävä jalan Phanarin, Balatan ja hautausmaitten kautta, joka kuitenkin on öisin siksi vaarallinen, että vain kolmisin voimme sitä kulkea, silloin kun uskollinen Samuel on mukana.

Tänä iltana olimme ottaneet venheen Kara-Köistä päästäksemme rauhallisemmin kotiin.

Ei tuulahdustakaan ilmassa, ei lainettakaan vedessä, ei ääntäkään! Stambul oli verhottu suureen lumivaippaan.

Se oli vaikuttava pohjoismainen näky, jollaista ei olisi odottanut auringon ja sinisen taivaan kaupungissa.

Kaikki nuo kukkulat, joilla oli tuhansia mustia majoja, kulkivat hiljaa silmiemme ohi, tänä iltana verhoutuneina yksitoikkoiseen ja synkkään valkoiseen vaippaan.

Noitten lumeen hautautuneitten inhimillisten muurahaiskekojen yläpuolelle kohosivat harmaitten moskeijoitten suurenmoiset kuvut ja minareetien terävät kärjet.

Usvien hunnuttama kuu heitti kaiken ylle hämärän ja sinertävän valonsa.

Kun saavuimme Eyoubiin, näimme tulen pilkistävän ikkunoittemme ruutujen, ristikoitten ja paksujen verhojen läpi… hän oli siellä, hän oli ensimmäiseksi ehtinyt kotiin…

Katsokaa, Plumkett, eurooppalaisissa taloissanne, jonne te itse ja monet muut muitta mutkitta pääsette, ette voi kuvitellakaan tuota saapumisen onnea, joka sinänsä korvaa kaikki vaivat ja kaiken väsymyksen…

60.

Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä; tulee aika, jolloin kaikki mukanamme uppoo syvään yöhön; jolloin kaikki, mikä kuului meille, katoaa aina hautakiviin kaiverrettuja nimiämmekin myöten…

On maa, jota rakastan ja jonka haluaisin nähdä: Cirkassia, synkkine vuorineen ja suurine metsineen. Tuo seutu tehoaa mielikuvitukseeni Aziyadén takia; sieltä on hänen verensä ja elämänsä kotoisin.

Kun näen hurjia cirkassilaisia, puoleksi villeinä, nahkoihin puettuina, kulkevan ohi, niin vetää joku minua noitten vieraitten puoleen, koska heidän suoniensa veri on sukua armaani verelle…

Hän itse muistelee suurta järveä, jonka rannalla hän arvelee olevansa syntynyt, metsässä piilevää kylää, jonka nimeä hän ei enää muista, rantahietikkoa, jossa hän leikki auringossa toisten vuoristolaislasten kanssa…

Tahtoisit tunkeutua rakkaampasi menneisyyteen, tahtoisit nähdä hänen lapsenkasvonsa, hänen vartalonsa kehityksen iän karttuessa. Tahtoisitpa muistaa hyväilleesi häntä pikkutyttönä, nähneesi hänen kasvavan sylissäsi, hänen jakamatta hyväilyjään kenellekään, kenenkään häntä aikaisemmin omistamatta, koskematta, rakastamatta ja näkemättä.

Olet kateellinen hänen menneisyydelleen, kateellinen kaikesta, mitä muut ennen sinua ovat saaneet; kateellinen hänen sydämensä pienimmästäkin tunteesta, ja suunsa vähäisimmästäkin sanasta, jonka toiset ennen sinua ovat kuulleet. Nykyhetki ei riitä; haluaisit koko menneisyyden ja koko tulevaisuudenkin. Seisot siinä hänen kanssaan käsi kädessä; rinnat koskettavat toisiaan, huulet puristautuvat toisiinsa. Haluaisitte koskettaa toisianne joka paikasta yhtäaikaa vielä hienommilla aisteilla, haluaisitte olla vain yksi henkilö, sulautua toinen toiseenne…

— Aziyadé, sanoin, — kerro minulle pieni tarina lapsuudestasi, ja puhu Canlidjan vanhasta koulumestarista.

Aziyadé hymyilee ja hakee muististaan uutta tarinaa, kertoen sen sitten sekoittaen joukkoon tuoreita mietteitä ja omituisia asiasta poikkeamisia.

Mieleisimmät näistä tarinoista, missä hodja't (noidat) näyttelevät suurinta osaa; mieleisimpiä ovat kaikkein vanhimmat, ne, jotka ovat puoleksi piiloutuneet hänen muistiinsa, ollen vain puoleksi salaperäisiä muistoja hänen lapsuutensa ajoilta.

— Entä sinä, Loti! Jatka; mehän jouduimme siihen, kun olit kuudentoista vuotias…

Voi!… Kaiken mitä sanoin hänellä Tshengizin kielellä sen olin jo toisilla kielillä sanonut muille. Kaiken, mitä hän sanoi olivat toiset jo ennen sanoneet minulle! Nuo yhteydettömät sanat, suloisen mielettömät joita tuskin kuulee, toiset olivat toistaneet ne minulle ennen Aziyadéa!

Toisten naisten, joitten muisto on sydämessäni kuollut, viehätyksen vallassa, olen rakastanut muita maita, muita seutuja, muita paikkoja, ja kaikki on mennyttä!

Olin toisen kanssa uneksinut tuon loppumattoman rakkauden unelman: — Olimme vannoneet toisillemme, että sitten kuin olimme jumaloineet toisiamme maan päällä, sulauduttuamme toisiimme niin kauan kuin elämä suonissamme virtasi, menisimme vielä nukkumaan samaan hautaan; — sama maa saisi ottaa meidät omikseen, että tuhkamme sekautuisivat ikuisesti. Ja kaikki tuo on mennyt, pyhitty, lakaistu pois!… Olen vielä hyvin nuori, enkä enää muista sitä.

Jos iäisyys on, kenen kanssa jatkaisin elämääni? Pikku Aziyadén, vai jonkun toisenko kanssa?

Kuka osaisi tarkasti selittää, mikä näissä selittämättömissä hurmiotiloissa johtuu aisteista ja mikä sydämestä? Sielunko äärimmäinen ponnistus taivasta kohti, vai luonnon sokea voimako haluaa luoda ja elää uudestaan? Ainainen kysymys, jonka kaikki eläneet ovat itselleen asettaneet, vaikkakin sen kysyminen nyt vielä onkin haihattelua.

Uskomme melkein rakastaessamme aineettomaan, loputtomaan yhtymiseen. Mutta kuinka monta miljoonaa olentoa siihen onkaan uskonut niinä tuhansina vuosina, jolloin sukupolvet ovat vaihtuneet, kuinka monet ovat rakastaneet toisiaan nukkuen, toivon kirkastamina, luottaen kuoleman pettävään kangastukseen. Niin missähän me, Aziyadé-rukka, olemme kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Luultavasti maan kätkössä tuntemattomina möhkäleinä! Sadat peninkulmat luultavasti erottavat hautamme, — ja kukapa muistaisikaan, että olemme rakastaneet toisiamme?

Tulee aika, jolloin koko tästä lemmen unelmasta ei ole mitään jäljellä. Tulee aika, jolloin me kumpikin olemme kadonneet synkkään yöhön, missä meistä ei mikään jatka elämää, jolloin kaikki häviää, hautakiveen piirrettyjä nimiämmekin myöten.

Nuoret circassilaistytöt tulevat yhä vuoriltaan Konstantinopolin haaremeihin. Muezzinin suruinen laulu soi aina talviaamujen hiljaisuudessa, — se vain ei enää herätä meitä! — — — — —

61.

Jo kauan olimme aikoneet matkustaa Angoraan, kissojen pääkaupunkiin.

Sain päälliköiltäni luvan lähteä (kymmenen päivän loman), sillä ehdolla, etten tekisi siellä sellaisia tyhmyyksiä, jotka saattaisivat vaatia lähetystön välitystä.

Retkikunta järjestäytyy Scutarissa pilvettömällä säällä. Dervishit, Riza-effendi, Mahmud-effendi ja useita stambulilaisia ystäviä on matkassa, onpa turkkilaisia naisiakin, palvelijoita ja suuri kasa tavaroita. Kirjava karavaani kulkee rivissä auringossa pitkällä kypressikäytävällä, joka vie Scutarin suurten hautausmaiden läpi. Paikan yllä lepää kuoleman majesteetti, kukkulalta on verraton näköala Stambuliin.

62.

Lumi hidastuttaa yhä enemmän kulkuamme sitä mukaa kuin loittonemme vuoristoon. Ennen kahta viikkoa on kissojen pääkaupunkia mahdoton saavuttaa.

Kuljettuamme kolme päivää päätän sanoa hyvästit matkatovereilleni. Käännyn etelään Ahmetin ja kahden valitun hevosen kanssa, käydäkseni Nikomediassa ja Nikeassa, kristillisen muinaisuuden molemmissa kaupungeissa.

Tältä matkani ensi osalta vien muassani muiston varjoisasta villistä luonnosta, tuoreista lähteistä, syvistä, vihreiden tammien, kukkivien kuusamien ja alppiruusujen täyttämistä laaksoista, joitten yllä kaartuu kaunis talvinen taivas ja hieno lumivaippa.

Nukumme hana'issa, nimettömissä hökkeleissä.

Mudurlu majatalo on kaikista huomattavin. Nousemme vanhan savuttuneen _hana'_n toiseen kerrokseen, missä jo nukkuu sekaisin mustalaisia ja karhun tanssittajia. Ääretön huone on musta ja niin matala, että siellä täytyy kulkea pää kumarassa. Ruoka on tällaista: Suuri kattila, jossa nimettömiä ainaita ui paksussa liemessä. Se asetetaan permannolle ja kaikki istuvat ympärille. Sama ruokaliina, joka todella on monen metrin pituinen, kiertää ympäriinsä, ja kaikki käyttävät sitä.

Ahmet selittää, että hän mieluummin kuolee viluun kuin nukkuu tuon röttelön liassa. Tunnin kuluttua, väsymyksen uuvuttamina ja rampauttamina, lepäsimme jo, ja nukuimme hetken kuluttua syvästi.

Nousemme ennen päivän koittoa mennäksemme tuulen puhaltaessa peseytymään lähteen kirkkaalla vedellä.

63.

Seuraavana iltana, yön tullessa, saavumme Ismidtiin (Nikomediaan). Olimme passeitta ja meidät pidätettiin. Eräs pasha on kuitenkin siksi suopea, että laatii meille sellaiset mielikuvituksestaan, ja pitkien väittelyjen jälkeen pääsemme putkasta muualle nukkumaan. Hevosemme kuitenkin otetaan, ja ne saavat nukkua karjatarhassa.

Ismidt on suuri turkkilainen kaupunki, hyvin sivistynytkin, ja sijaitsee erittäin kauniin lahden rannalla. Sen basaarit ovat vilkkaita ja värikkäitä. Asukkaita on kielletty kävelemästä kahdeksan jälkeen illalla edes lyhtyäkään käyttämällä.

Muistan hyvin täällä vietetyn aamupäivän, ensimmäisen kevätaamun, jolloin aurinko jo paistoi kuumasti kirkkaan siniseltä taivaalta. Perin kylläisinä hyvästä talonpoikaisateriasta, hyvin norjina ja voimakkaina ja paperit kunnossa alamme nousta Orkhandjiamin kukkulalle.

Me kiipeämme rikkaruohoisia, kapeita teitä, jyrkkiä kuin vuohipolut. Perhot liitelevät ja hyönteiset surisevat, linnut laulavat kevättä ja tuuli on lämmin. Vanhat, muodottomat ja rappeutuneet puumökit on koristettu kukilla ja kiehkuroilla. Haikaroita pesii kaikkialla katoilla niin kursailematta, että niiden pesät estävät monia talonomistajia avaamasta ikkunoitaan.

Orkhanin djiamilta liitää katse Ismidtin sinivetisen lahden yli Aasian hedelmällisille tasangoille, ja Brussan Olympolle, joka kohoittelee kaukana suurta kaunista keilaansa.

64.

Ismidtistä Taushandjiliin, Taushandjilista Karamussariin on toinen päivämatka, jolla sade yllättää meidät.

Karamussarista Nikeaan (Ismik) kuljemme hevosella synkässä vuoristossa, lumisateessa; talvi on palannut. Retki on vaarallinen, sillä eräs Ismael, seurassaan kolme hampaisiin saakka asestettua Zjeibek'iä, aikoi ryöstää meidät. Asia järjestyy mitä parhaiten, sillä kohtaamme odottamatta bashiboshukkeja, ja saavumme Nikeaan ainoastaan likaantuneina. Näytän varmasti Turkin alamaiselle kirjoitetun passini, jonka Osmidtin oli laatinut. Huolimatta vielä horjuvasta kielitaidostani uskoo virkamies lorujani ja pukuani, ja olen siis täydelleen epäämätön effendi.

Nikeassa on vanhoja kristityitä pyhättöjä ensimmäisiltä vuosisadoilta, Aya-Sophia (Pyhä Sofia), vanhimpien länsimaisten kirkkojemme vanhin sisar. Taas on meillä karhuntanssittajia huonetovereina.

Aioimme palata Brussan ja Mudanian kautta, mutta kun rahamme sattuivat loppumaan, palaamme Karamussariin, missä viimeiset piasterimme kuluvat aamiaiseen. Neuvottelemme, ja neuvottelun tulos on se, että annan paitani Ahmetille myytäväksi. Saadut rahat riittävät paluumatkaan ja nousemme laivaan kevyin sydämin ja kukkaroin.

Ilolla näemme taas Stambulin. Nuo muutamat päivät ovat muuttaneet luonnon ulkonäön. Uusia kukkia on noussut majani katolle. Koko poikue pieniä koiria, jotka äsken ovat syntyneet oveni edessä, alkaa inistä ja heiluttaa häntää; äiti ottaa meidät ilolla vastaan.

65.

Aziyadé saapui illalla kertoen kuinka huolestunut hän oli ollut, ja kuinka monesti hän oli pyytänyt puolestani:

Allah! Selamet versen Loti! (Allah! Suojele Lotia.)

Hän toi minulle pienessä kopassa jotakin painavaa, mikä tuoksui ruusuvedeltä, kuten kaikki hänen lahjansa. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, kun hän antoi minulle tuon pienen salaperäisen esineen, joka oli hyvästi kätketty hänen hameeseensa.

— Ota, Loti, sanoi hän. Bau benden sana edie. (Se on lahja sinulle.)

Se oli raskas takokultainen sormus, johon hänen nimensä oli kaiverrettu.

Jo kauan hän oli uneksinut saavansa antaa minulle sormuksen, jossa veisin kotimaahani hänen nimensä. Mutta pikku raukalla ei ollut rahaa. Hän eli kyllä varallisuudessa, suhteellisen ylellisyyden keskellä; hänen oli mahdollista tuoda minulle kirjailtuja silkkiesineitä, tyynyjä ja kaikenlaista, joita hän tarkastuksetta saattoi jaella, mutta hänelle annettiin vain pikku summia. Ne menivät kaikki hänen palvelijansa Eminehin vaikenemisen ostamiseen, ja hänen oli vaikea ostaa sormusta säästöillään.

Silloin hän oli ajatellut omia koristuksiaan, mutta häntä peloitti lähettää niitä myytäviksi tai vaihdettaviksi kultaseppien basariin, ja hänen oli täytynyt käyttää muita keinoja. Ja niin hän toi minulle omat korunsa, jotka eräs Scutarin seppä oli salaa vasaralla musertanut, muutettuna suureksi, säännöttömäksi ja paksuksi sormukseksi.

Ja vannoin hänen pyynnöstään, etten milloinkaan luopuisi tuosta sormuksesta, että kantaisin sitä koko ikäni…

66.

Oli säteilevä talviaamu, — talvi on lempeä Levantissa.

Aziyadé, joka oli lähtenyt Eyoubista tuntia ennen meitä, laskeutui Kultaiselle Sarvelle harmaassa puvussa palatakseen isäntänsä, Mehmed Fatihin haaremiin. Hän oli hilpeä ja hymyssäsuin valkoisen huntunsa alla. Vanha Kadidja oli hänen seurassaan, ja molemmat istuivat mukavasti hoikan venheensä perässä, jonka keula oli helmillä ja kullalla koristeltu.

Ahmet ja minä kuljimme taas päinvastaiseen suuntaan loikoen pitkän kaksisoutuisen kanootin punaisilla patjoilla.

Oli Konstantinopolin aamun loistavin hetki. Palatsit ja moskeijat, jotka vielä punersivat nousevassa auringossa, kuvastuivat Kultaisen Sarven tyyniin syvyyksiin. Joukko karabatak'eja, (mustia kuikkia) heitti hullunkurisia kuperkeikkoja kalastajien venheitten ympärillä ja katosivat pää edellä kylmään siniseen veteen.

Sattuma, taikka caiqdji'emme (soutajiemme) oikku aiheutti sen, että kultaiset venheemme kulkivat toistensa ohi niin läheltä, että airot kolahtivat yhteen. Soutajamme käyttivät tilaisuutta lähettääkseen toisilleen asianmukaisia kohteliaisuuksia: "Koira, koiran poika, koiran pojanpoika!" Ja Kadidja uskalsi hymyillä meille salaa, näyttäen pitkiä valkeita hampaitaan mustasta suustaan.

Aziyadé sen sijaan ei räpäyttänyt silmääkään.

Hän oli kiintynyt vain kuikkien kujeisiin.

— Neh sheytan haivan! (Mikä näppärä lintu), sanoi hän Kadidjalle.

67.

"Ken tietää, kun kaunis kesä loppuu, kumpi meistä enää on elossa?

"Olkaa iloisia, olkaa hilpeyttä täynnä, sillä kevään aika kuluu nopeasti eikä viivy.

"Kuulkaa satakielen laulua: jo lähestyy kevätkausi.

"Kevät on avannut ilon majan joka pensaaseen, mihin mantelipuu siroittaa hopeisia kukkiaan.

"Olkaa iloisia, olkaa hyvin hilpeitä, sillä kevään aika kuluu nopeasti eikä viivy."

(Vanhasta itämaisesta runosta.)

"… Vielä kevät! Mantelipuut kukkivat, ja näen kauhuissani, kuinka joka vuodenaika vie minut pitemmälle pimeyteen, jokainen kulunut vuosi lähemmäksi kuilun reunaa… Minne kuljen, oi Jumala?… Mitä sitten seuraa, ja kuka on luonani, kun synkkä malja on tyhjennettävä?

"On riemun ja huvin aika: — kevät on tullut.

"Älä rukoile kanssani, pappi; silläkin on oma aikansa."

IV.

MANE, THEKEL, PHARES.

1.

Stambulissa, maalisk. 19 p:nä 1877.

Lähtökäsky oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta: Deerhound käskettiin takaisin Southampton'iin. Olin myllertänyt taivaat ja maat kaartaakseni tuon käskyn ja pidentääkseni oloaikaani Stambulissa; olin kolkuttanut kaikille oville, olin pyrkinyt ottomaniseen armeijaankin, johon olin vähällä päästä.

— Hyvä ystävä, sanoi pasha hyvin puhtaalla englanninkielellä ja erinomaisen kohteliaasti kuin ylhäissyntyinen turkkilainen ainakin, hyvä ystävä, aiotteko myös kääntyä islamin oppiin?

— En, teidän ylhäisyytenne, vastasin. Minusta on yhdentekevää, vaikka rupeisin Turkin alamaiseksi, vaihtaisin nimeä ja isänmaata, mutta jään virallisesti kristityksi.

— Hyvä on, sanoi hän, niin onkin parempi. Islami ei olekaan välttämätön, emmekä me pidä luopioista. Luulen voivani vakuuttaa teille — jatkoi pasha — ettei palveluksianne oteta vastaan toistaiseksi, ja sitähän teidänkin hallituksenne vastustaisi, mutta ne saatettaisiin hyväksyä, jos vakinaisesti liitytte meihin. Miettikää, jos haluatte jäädä. Minusta näyttää suotavalta, että nyt lähdette pois laivanne mukana, sillä meillä on kovin vähän aikaa tällaisiin toimenpiteisiin. Se sallisi teidän sitäpaitsi kauemmin harkita noin vakavaa päätöstä, ja palaatte, kun ehditte. Jos muuten haluatte, voin jo tänä iltana esittää anomuksenne Hänen Majesteetilleen sulttaanille, ja minulla on syytä uskoa, että vastaus on suotuisa.

— Haluan mieluummin, teidän ylhäisyytenne, vastasin, että asia ratkaistaan heti; myöhemmin te unohtaisitte minut. Sitten pyytäisin vain lomaa käydäkseni äitiäni katsomassa.

Pyysin kuitenkin, että saisin tunnin aikaa, ja läksin harkitsemaan asiaa.

Tunti tuntui minusta lyhyeltä; minuutit pakenivat kuin sekunnit ja ajatukseni tunkeilivat meluten.

Kävelin sattuman varassa vanhan muhamettilaisen kaupunginosan kaduilla, joka on Taximin kukkuloilla, Peran ja Funduklin välillä. Oli synkkä, raskas ja lämmin ilma. Vanhat talot vaihtelivat tummanharmaan, mustan- ja ruskeanpunaisen välisissä vivahduksissa. Kuivilla katukivillä kierteli turkkilaisnaisia pienet keltaiset tohvelit jaloissaan silmiä myöten verhottuina tulipunaisiin tai oranssinvärisiin huiveihin. Kolmensadan metrin korkeudesta vilahti joskus silmissä valkea seralji ja sen mustat kypressipuutarhat, Scutari ja Bosporo, puoleksi sinertäviin usviin verhottuina.

Maansa jättäminen, nimestään luopuminen on sentään vakavampaa kuin luulisi, kun on kysymyksessä kiireellinen todellisuus, ja kun täytyy tunnin kuluessa ratkaista kysymys ainiaaksi. Rakastaisinkohan vielä Stambulia, kun olisin kytketty siihen koko iäkseni? Englannin, britanialaisen elämän yksitoikkoisen kulun vaivalloiset ystävät, kiittämättömät, ne jätän kaikki ikävättä ja omantunnon tuskitta. Liityn tähän maahan äärimmäisen käännekohdan hetkellä; keväällä sota ratkaisee sen ja minun kohtaloni. Minusta tulee yuzbashi Arif. Saan tästäkin varmaan yhtä usein lomaa kuin Hänen Majesteettinsa laivastostakin silloin kun haluan käydä katsomassa rakkaitani, istumassa lieden ääressä Brightburyssä vanhojen lehmusten alla.

Niin, miksikä ei. Minusta tulee Yuzbashi, oikea turkkilainen, ja saan olla hänen luonaan.

Ja ajattelin tällä huumauksen hetkellä, kuinka kerran palaan Eyoubiin, yuzbashina, ilmoittamaan Aziyadélle, etten menekään pois.

Tunnin kuluttua olin tehnyt epäämättömän päätöksen: lähteminen ja hänen hylkäämisensä raateli sydäntäni. Pyrin uudelleen pashan puheille antaakseni hänelle juhlallisesti myöntävän vastauksen, joka sitoisi minut iäksi Turkkiin, ja pyytääkseni häntä jo tänä iltana esittämään anomukseni sulttaanille.

2.

Kun seisoin pashan edessä tunsin vapisevani, ja pilvi kulki silmieni ohitse:

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, mutta en suostu. Pyydän vain, että ystävällisesti muistatte minua. Kun tulen Englantiin, kirjoitan ehkä teille…

3.

Siispä täytyy todella ajatella lähtemistä.

Ovelta ovelle kiiruhtaen toimitin samana iltana käynnit Perassa, jättäen kaikille, muusta huolehtimatta, p.p.c. kortteja.

Ahmet seurasi kolmen askeleen päässä juhlapuvussa kantaen päällystakkiani:

— Ah! sanoi hän. Nyt jätät meidät, Loti, ja käyt jäähyväisillä. Olen arvannut sen. No, jos on totta, että rakastat meitä, ja että se on sinusta ikävää, jos on totta, että toisten sovinnaisuudet eivät liikuta sinua, niin jätä ne, jätä musta pukusi, joka on ruma ja tuo hattu, joka on hullunkurinen. Tule pian Stambuliin luoksemme, ja anna noiden ihmisten olla.

Useat jäähyväiskäyntini jäivät tekemättä tämän Ahmetin puheen johdosta.

4.

Stambulissa maalisk. 20 p:nä 1877.

Viimeinen kävelyretki Samuelin kanssa. Hetkemme on laskettu. Armoton aika riistää viimeiset tunnit, joitten kuluttua me iäksi eroamme! — Talviset, harmaat ja kylmät tunnit, maaliskuun vihureissa.

Oli sovittu, että hän lähtisi kotiseudulleen ennen minun Englannin matkaani. Hän oli viimeisenä suosionosoituksena pyytänyt päästä ajelulle avonaisissa vaunuissa kanssani laivan lähtövihellykseen saakka.

Tuo Ahmet, joka oli anastanut hänen paikkansa, ja jonka tulevaisuudessa piti seurata minua Englantiin, lisäsi hänen seuraansa: hän oli kaihosta sairas. Samuel parka ei ymmärtänyt, että hänen levottoman alttiutensa ja Mikron Ahmetin kirkkaan ja veljellisen ystävyyden välillä oli syvä erotus, että hän, Samuel, oli kuuman lavan kasvi, mahdoton siirtää tuonne kauas rauhallisen kattoni alle.

— Arabahdji kuljettaa meitä nopeasti, hevosten ravatessa. Samuel on kääriytynyt kuin pasha turkisviittaani; hänen kauniit kasvonsa ovat kalpeat ja suruisat; hän katselee ääneti, kuinka Stambulin kaupunginosat vilisevät ohi, — laajat, tyhjät aukeat, missä kasvaa ruohoa ja sammalta, jättiläismäiset minareetit, vanhat rosoiset moskeijat, jotka kuvastuvat valkeina harmaata taivasta vasten, vanhat muistomerkit antiikkisine ravistuneine ulkonäköineen, jotka luhistuvat raunioiksi, kuten Islamikin.

Stambul on ruskea ja kuollut talven viimeisen tuulen puhaltaessa. Muezzinit laulavat kolme rukousta, on aika lähteä.

Rakastin häntä kuitenkin, tuota Samuel parkaa. Sanoin hänelle, kuten lapsille sanotaan, että palaan hänenkin tähtensä, ja tulen tervehtimään häntä Salonikiin. Mutta hän luuli, ettei hän milloinkaan enää näkisi minua, ja hänen kyyneleensä särkevät sydäntäni.

5.

Pikku rakas Aziyadé parka! Minulta oli puuttunut rohkeutta sanoa hänelle: "Ylihuomenna lähden."

Palasin illalla kotiin. Laskeva aurinko valaisi huoneeni kirkkailla punaisilla säteillään; kevät oli ilmassa. Kahvilat tarjoilivat ulkona kuin kesäisinä päivinä; kaikki naapurin miehet istuivat kadulla polttaen piippujaan kukista valkeitten mantelipuitten alla.

Ahmetille olin lähtöni uskonut. Teimme molemmat kuulumattomia ponnistuksia keskusteluksemme, mutta Aziyadé oli ymmärtänyt puoleksi ja katseli meitä suurilla kysyvillä silmillään. Yö saapui ja tapasi meidät kuolemanhiljaisina.

Kello yksi Turkin aikaa (seitsemältä), Ahmet toi erään vanhan arkun, joka kumoon kaadettuna toimitti pöydän tehtävää, ja asetti sille niukan ateriamme. (Viimeiset asiamme juutalais-Zirakin kanssa olivat jättäneet meidät pennittömiksi.)

Tavallisesti olivat kahdenkeskiset ateriamme hilpeitä, ja meitä huvitti oma köyhyytemmekin — kaksi usein kultaan ja silkkiin puettua, turkkilaisilla matoilla istuvaa henkilöä syömässä kuivaa leipää vanhan laatikon pohjalta.

Aziyadé oli istuutunut niinkuin minäkin, mutta hänen osuutensa pysyi koskemattomana. Hänen silmänsä tähystivät minua oudon kiinteästi, ja meitä molempia peloitti hiljaisuuden särkeminen.

— Ymmärrän jo, Loti, sanoi hän… Tämähän on viimeinen kerta?

Ja kiireiset kyyneleet alkoivat virrata hänen kuivalle leivälleen.

— Ei Aziyadé, ei, rakas ystävä! Huomenna vielä, vannon sen. Sitten, en tiedä…

Ahmet huomasi, ettei ruokaa tarvittu. Mitään sanomatta korjasi hän vanhan laatikon ja savilautaset, ja poistui jättäen meidät pimeään…

6.

Seuraavana päivänä oli kaikki revittävä, kaikki rikottava tässä rakkaudella kalustetussa pienessä majassa, missä joka esine toi mieleen muistoja.

Kaksi hamal'ia, jotka olin palkannut tähän työhön, oli siellä odottaen käskyäni alkaakseen. Mieleeni juolahti lähettää heidät päivälliselle voittaakseni aikaa ja viivyttääkseni hävitystä.

— Loti, sanoi Ahmet, miksi et piirrä huonettasi? Vuosien kuluttua, kun vanhuus on tullut, saat katsella sitä ja muistella meitä.

Ja käytin viimeiset hetket turkkilaisen huoneeni piirustamiseen. Vuodet saavat aika vaivan näitten muistojen viehätyksen haihduttamisessa.

Aziyadé tapasi saapuessaan seinät paljaina, kaiken mullin mallin; se oli lopun alkua. Vain laatikoita, kääröjä ja epäjärjestystä. Ne esineet, joita hän oli tottunut rakastamaan, olivat ainiaaksi kadonneet. Valkeat matot, jotka peittivät permantoa, paksut peitteet, joilla käveltiin paljain jaloin, olivat joutuneet juutalaisille; kaikki näytti taas surulliselta ja kurjalta.

Aziyadé tuli sisään melkein iloisena rohkaistuaan itseään en tiedä millä. Hän ei kuitenkaan saattanut kestää alastoman huoneen näkemistä, vaan purskahti itkuun.

7.

Hän oli pyytänyt minulta tuota kuolemaantuomittujen viimeistä armoa: tehdä tänä viimeisenä päivänä mitä haluaisi.

— Tänään, Loti, et saa sanoa ei mihinkään pyyntööni. Tahdon tehdä kaikenlaista oman pääni mukaan. Et saa sanoa mitään, ja saat hyväksyä kaiken.

Palatessani kello yhdeksän venheellä Galatasta kuulin majastani tavatonta melua; sieltä kuului laulua ja outoa soittoa.

Äsken palaneessa huoneessa kieppui pölypilvessä turkkilainen piiritanssi, joka loppuu vasta tanssijoiden täydellisesti väsyttyä. Kaikenlaiset ihmiset, turkkilaiset ja kreikkalaiset matruusit, jotka oli koottu Kultaiselta Sarvelta, tanssivat hurjasti. Heille tarjoiltiin sakia, mastikia ja kahvia.

Talon tuttavat, Suleiman, vanha Riza, dervishit, Hassan ja Mahmud katselivat ällistyneinä tuota menoa.

Soitto kuului huoneestani. Siellä tapasin Aziyadén itse kiertämässä erään suuren huumaavan koneen Levantin posetiivin kampia, joka soittaa turkkilaisia tansseja kirkuvalla äänellä, kulkusten ja helistinten säestäessä.

Aziyadé oli hunnutta ja tanssijat saattoivat avoimesta ovesta nähdä hänen kasvonsa. Se oli kaikkien tapojen vastaista ja vastoin alkeellisinta varovaisuuttakin. Milloinkaan ei Eyoubin pyhässä kaupunginosassa oltu nähty moista kohtausta ja moista häpeää, ja jollei Ahmet olisi vakuuttanut tanssijoille, että hän oli armeniatar, olisi hän ollut tuhon oma.

Erääseen nurkkaan vaipuneena Ahmet antoi alistuvasti kaiken tapahtua. Se oli hullunkurista ja sydäntäsärkevää. Minun teki mieleni nauraa, mutta hänen katseensa pisti sieluuni. Pienille tyttöraukoille, jotka kasvavat isättä ja äidittä haaremin varjossa, tulee antaa anteeksi heidän sopimattomat päähänpistonsa, ja heidän toimiaan ei saa arvostella kristityitä naisia hallitsevien lakien mukaan.

Hän kiersi kuin hurja posetiivin kampia ja sai tuosta suuresta kojeesta merkillisiä sointuja.

Turkkilaista musiikkia on sanottu repivän riemun kohtauksiksi, ja tänä iltana käsitin mainiosti tuon perin paradoximaisen määritelmän.

Pian hän kuitenkin, työnsä peloittamana, omaa synnyttämäänsä melua säikkyen ja häpeissään ollessaan hunnutta kaikkien noiden miesten katseltavana, istuutui leveälle divanille, ainoalle majaan jääneelle huonekalulle, ja käskettyään posetiivin omistajan jatkaa työtä, pyysi hän, että hänellekin annettaisiin kahvia ja tupakkaa.

8.

Seuraten maan tapaa oli Aziyadélle tuotu mustaa kahvia kuparijalkaisessa sinisessä porsliinikupissa, joka oli jokseenkin puolen munan kokoinen.

Hän näytti tyynemmältä ja katseli minua hymyillen. Hänen kirkkaat surulliset silmänsä pyysivät minulta anteeksi tätä väenpaljoutta ja melua. Kuin lapsi, joka tuntee tehneensä tyhmyyksiä, ja joka tietää, että sitä hellitään, pyysi hän armoa silmillään, joissa oli enemmän viehätystä ja vakuutusta kuin kaikissa inhimillisissä sanoissa.

Hän oli täksi illaksi valinnut puvun, joka teki hänet oudon kauniiksi. Hänen pukunsa itämainen rikkaus oli nyt vastakohtana asunnollemme, joka oli tullut synkäksi ja kurjaksi. Hänellä oli pitkäliepeinen takki, jonka mallin turkkilaiset naiset nyt ovat kadottaneet, violetti silkkinen takki, johon oli siroiteltu kultaisia ruusuja. Keltasilkkiset housut laskeutuivat hänen nilkkoihinsa saakka, hänen pienille jaloilleen, joissa oli kullatut tohvelit. Hänen Brussan harsosta tehdystä, hopeakuteisesta paidastaan näkyivät hänen pyöreät käsivartensa, joitten iho oli kiilloton ja ruskea, ruusuvedellä voideltu. Hänen ruskeat hiuksensa oli jaettu kahdeksaan palmikkoon, jotka olivat niin paksut, että kaksi niistä olisi tehnyt parisilaisen muotinuken onnelliseksi; ne putosivat divaanille hänen viereensä päistä keltaisilla, kultakuituisilla nauhoilla sidottuina, armenialaisnaisten tapaan. Joukko muita hentoja, lyhyitä ja taipumattomia hiuksia kuulsi kultaisena sädekehänä hänen lämminväristen kalpeitten poskiensa ympärillä. Ruskeammat vivahdukset ympäröivät hänen silmäluomiaan, ja hänen tavallisesti hyvin lähellä toisiaan olevat kulmakarvansa yhtyivät tänään ilmaisten syvää tuskaa.

Hän piti päätään kumarassa, ja hänen ripsiensä alla saattoi vain arvata suurten, maahan katsovien merensinisten silmien piilevän. Hänen hampaansa olivat yhteen puristautuneet, ja hänen punaiset huulensa aukenivat vain joskus hänelle ominaisesta hermoväristyksestä. Tuo liike, joka olisi rumentanut toisen naisen, teki hänet vain kauniimmaksi. Se ilmaisi hänen miettivän tai surevan, ja paljasti kaksi riviä pienien valkeitten helmien kaltaisia hampaita. Olisit myynyt sielusi saadaksesi suudella noita valkeita helmiä ja punaisten huulten värinää ja ikeniä, jotka olivat kuin kypsän kirsikan sisällys.

Ihailin armastani, tutkin nyt viimeisellä hetkellä hänen rakkaita piirteitään painaakseni ne sieluuni. Soiton repivä melu, piippujen ryydin tuoksu huumasivat vähitellen, tuoden tuon kevyen itämaisen huumauksen, joka on menneisyyden häviö ja elämän synkkien hetkien unhotus.

Ja sieluuni tuli mieletön unelma: unohtaa kaikki ja jäädä hänen luokseen aina pettymyksen, kuoleman kelmeään hetkeen saakka…

9.

Melun keskeltä kuului porsliinin hiljainen ritinä: Aziyadé oli pysynyt liikkumattomana, mutta hän oli rikkonut kuppinsa käden kouristuessa, ja palaset putosivat maahan.

Vahinko ei ollut suuri. Liattuaan ilkeästi hänen kätensä oli paksu kahvi juossut permannolle, ja kaikki tapahtui kenenkään sitä muka näkemättä.

Kuitenkin suureni täplä permannolla ja hänen suljetusta kädestään tippui yhä tummaa nestettä, ensin pisaroina, sitten mustina ohuina suihkuina. Lamppu valaisi surkeasti huonetta. Lähestyin katsellakseni. Hänen vieressään oli verilammikko. Särkynyt porsliini oli pahasti repinyt hänen kättään, ja luu vain oli pysähdyttänyt sen syvemmälle tunkeutumisen.

Armaani veri vuoti puoli tuntia eikä keksitty keinoa sen pysähdyttämiseksi.

Sitä kannettiin pois punertavissa vadeissa; hänen kättään pidettiin kylmässä vedessä ja haavan reunoja puristeltiin yhteen. Ei mikään pysähdyttänyt verta, ja kalpeana kuin kuollut oli Aziyadé vaipunut maahan sulkien silmänsä.

Ahmet oli juossut herättämään erään lähellä asuvan, noidan näköisen vanhan akan, joka vihdoin pysähdytti veren juoksun tuhkalla ja yrteillä.

Neuvottuaan pitämään kättä koko yön pystyssä vanhus katosi, pyydettyään kolmekymmentä piasteria palkkioksi ja tehtyään joitakin omituisia temppuja.

Sitten täytyi lähettää kaikki väki pois ja saada sairas makuulle. Hän oli kylmä kuin marmoripatsas ja aivan tajuton.

Seuraavana yönä emme nukkuneet kumpikaan.

Tunsin hänen kärsivän, koko hänen ruumiinsa jäykkeni tuskasta. Haavoittunutta kättä täytyi pitää pystyssä akan neuvon mukaan, ja niin hän kärsikin vähemmän. Pitelin itse tuota hentoa kättä, jota kuume poltti. Kaikki säikeet värisivät ja vapisivat, ja tunsin niiden päättyvän tuohon syvään, ammottavaan haavaan. Tunsin itsekin kärsiväni, aivan kuin minulla olisi ollut haava luuhun asti eikä hänellä.

Kuu valaisi paljaita seiniä, tyhjää permantoa, tyhjää huonetta. Huonekalujen puute, karkeat puupöydät, vailla silkkipeitteitään, herättivät kurjuuden, kylmän ja yksinäisyyden ajatuksen. Koirat ulvoivat ulkona tuolla kaamealla tavalla, jota Turkissa, kuten Ranskassakin, sanotaan kuoleman enteeksi. Tuuli ulvoi ovella, tai valitteli aivan hiljaa kuin kuoleva vanhus.

Hänen toivottomuutensa koski minuun. Se oli niin syvä ja alistuvainen, että se olisi liikuttanut kiviäkin. Olin kaikki hänelle, ainoa, jota hän oli rakastanut, ja ainoa, jota hän rakastaisi; ja nyt aioin poistua hänen luotaan palaamatta.

— Suo anteeksi, Loti, sanoi hän, että tuotin sinulle vastusta leikkaamalla sormeni; estän sinua nukkumasta. Mutta nuku, Loti, eihän minun kärsimykseni mitään ole, koska itse olen lopussa.

— Kuule, vastasin; Aziyadé, rakkahin, haluatko että palaan?

10.

Hiukan sen jälkeen istuimme vielä molemmat vuoteen reunalla; pitelin yhä hänen haavoittunutta kättään ja hänen hervonnutta päätään. Vannoin hänelle palaavani, seuraten juhlallisten lupausten muhamettilaista muotoa.

— Jos olet naimisissa, Loti, sanoi hän, ei se tee mitään. En olisi enää armaasi, olisin sisaresi. Mene naimisiin, Loti; se on toisarvoista! Rakastan enimmän sieluasi. Pyydän Allahilta vain, että saisin taas tavata sinua. Sitten olisin vielä melkein onnellinen, eläisin sinua odotellen, ja Aziyadén elämä ei olisikaan lopussa.

Sitten hän alkoi hiljalleen vaipua uneen. Päivä alkoi koittaa ja jätin hänet, kuten muulloinkin ennen auringon nousua nukkumaan hyvää ja rauhallista unta.

11.

Maalisk. 23 p:nä.

Menin laivaan ja palasin kiiruusti. Siihen kului kolme tuntia. Ilmoitin Aziyadélle, että lähtöä oli lykätty kaksi päivää.

Kaksi päivää on vähän, kun ne ovat olemassaolon viimeiset, ja kun on kiire nauttia toinen toisestaan aivan kuin kuolema olisi tulossa.

Tieto lähdöstäni oli jo levinnyt ja luonani kävi jäähyväisillä paljon stambulilaisia naapureitani. Aziyadé sulkeutui Samuelin huoneeseen ja kuulin hänen itkevän. Vieraatkin kuulivat sen, mutta hänen olonsa luonani oli jo tullut tietyksi lähimmässä ympäristössä, ja se hyväksyttiin vaieten. Ahmet oli muuten eilen illalla vakuuttanut yleisölle, että tyttö oli armenialainen, ja tuo muhamettilaisen antama takuu oli hänen turvansa.

— Olimme aina odottaneet, sanoi dervishi Hassan-effendi, että saamme nähdä teidän katoavan tällä tavoin kuin salaportaita myöten tai taikaiskusta. Sanotteko meille ennen lähtöänne, Arif tai Loti, kuka olette ja mitä olette tullut tekemään meidän joukossamme?

Hassan-effendi oli vilpitön. Vaikka hän ja hänen ystävänsä olivatkin halunneet tietää, kuka olin, eivät he kumminkaan tienneet siitä kerrassa mitään, koska he eivät milloinkaan olleet sitä urkkineetkaan. Turkkiin ei ole vielä tuotu ranskalaista poliisiasiamiestä, joka ottaa vieraasta selvän kolmessa tunnissa; siellä saa vapaasti elää rauhassa ja tuntemattomana.

Ilmaisin Hassan-effendille nimeni ja arvoni, ja me lupasimme kirjoittaa toisillemme.

Aziyadé oli itkenyt monta tuntia, mutta hänen kyyneleensä eivät enää olleet niin katkeria. Ajatus, että hän saisi nähdä minut jälleen, alkoi selvitä hänen mielessään ja teki hänet rauhallisemmaksi. Hän alkoi jo sanoa:

"Kun palaat…"

— En tiedä, Loti, arveli hän, palaatko sinä. — Allah yksin tietää sen! Toistan joka päivä. Allah, salamet versen Loti! (Allah, suojele Lotia) ja Allah tekee sitten tahtonsa mukaan. Kuitenkin, hän jatkoi toimessaan — kuinka saatan odottaa vuoden, Loti? Kuinka se olisi mahdollista, kun en osaa enää olla päivää, en tuntiakaan sinutta. Et tiedä, että niinä päivinä, kun olet vartiossa, kävelen Taximin kukkulalla, tai menen viemisille äitini Behidjén luo, koska sieltä; näkee Deerhound'in kaukaa. Näethän, Loti, että se on mahdotonta, ja palatessasi Aziyadé on kuollut…

12.

Ahmet saa tehtäväkseen toimittaa minulle Aziyadé'n kirjeet ja antaa minun kirjeeni hänelle Kadidjan välityksellä, ja niin tarvitsen joukon hänen osoitteellaan varustettuja kirjekuoria.

Nyt ei Ahmet osaa ollenkaan kirjoittaa, ei hän eikä kukaan hänen perheestään. Aziyadé kirjoittaa liian huonosti postia kiusatakseen, ja niinpä istumme kolmisin yleisen kirjurin teltan alla teettämässä itämaisia osoitteita.

Ahmetin osoite on perin monimutkainen, sillä sitä on viisi riviä.

"Ahmetille, Ibrahamin pojalle, Arabahdjilar-Malessiin vievän syrjäkadun varrella moskeijan luona. Kolmas talo tutundji'n jälkeen, vanhan lääkkeitä myyvän armenialaisnaisen vieressä, dervishin asuntoa vastapäätä".

Aziyadé teettää kolme samanlaista kuorta, jotka maksaa omalla rahallaan, — kahdeksan valkoista piasteria. Sen jälkeen on minun pakko luvata käyttää niitä.

Hän piilottaa yahmak'insa alle kyyneleiset silmänsä; tuo lupaus ei anna hänelle varmuutta. Ja kuinka saattaisi muutoin otaksuakaan, että niin kaukaa lähtenyt paperi saattaisi milloinkaan saapua hänelle? Ja sitten hän tietää, että paljon sitä ennen "Aziyadé on ainaiseksi unohdettu".

13.

Illalla sousimme Kultaisella Sarvella. Milloinkaan emme olleet kuljeksineet Stambulissa yhdessä niin paljon keskellä päivää. Aziyadé ei näyttänyt varovan mitään, sillä hän käyttäytyi kuin kaikki olisi mennyttä häneltä, kuin maailma olisi hänestä yhdentekevä.

Olimme ottaneet veneen Un-Kapanin laiturilta. Päivä laski, aurinko painui myrskypilvien taa.

Euroopassa näkee harvoin niin levotonta ja mustaa taivasta. Pohjoisessa oli peloittavia, vedenpaisumusta ennustavia, kaarimaisia pilviä, jotka Afrikassa ilmoittavat rajuilman lähestymisen.

— Katso, sanoin Aziyadélle, — katso, tuollainen oli taivas, jonka joka ilta näin mustien miesten maassa, jossa asuin menettämäni veljen kanssa!

Vastaisella puolella kuvastui Stambul terävine huippuineen kärjekkäin reunoin suurta keltaista pilven repeämää vasten. Sen väri oli häikäisevä ja syvä, valaistus kummallinen, melkeinpä aavemainen.

Kultaiselta Sarvelta nousi äkkiä hurja tuuli, yö saapui ja olimme kylmästä jähmettyä.

Aziyadé katseli minua oudon syvästi suurin silmin. Hänen silmäteränsä tuntuivat laajenevan hämärän tapaisessa valaistuksessa ja tutkivan sieluni pohjaa. En ollut milloinkaan nähnyt hänen katsettaan tuollaisena, ja se vaikutti minuun oudosti. Tuntui siltä kuin hän äkkiä olisi tunkeutunut olentoni salaperäisimpiin komeroihin ja tutkinut niitä leikkausveitsellä. Hänen katseensa asetti minulle nyt viime hetkellä tuon äärimmäisen kysymyksen:

"Kuka olet sinä, jota olen niin syvästi rakastanut? Unohdatkohan minut kohta, kuten satunnaisen rakastajattaren, vai rakastatko minua? Puhuitko totta luvatessasi palata."

Kun suljen silmäni kohtaan vieläkin tuon katseen, tuon valkoiseen verhotun pään, joka heikosti piirtyy hunnun musliinin alla, ja taustalla näen Stambulin ääriviivat myrskyistä taivasta vasten.

14.

Vielä kerran nousemme venheestä tuolla kaukana Eyoubin pienelle torille, jota huomenna en enää näe.

Halusimme vielä kerran yhdessä katsella asuntoamme.

Sisäänkäytävään on kuormattu laatikoita ja kääröjä, ja on jo pimeä. Ahmet keksii nurkasta vanhan lyhdyn, jonka valo surullisena liitelee tyhjässä huoneessamme. Minulle tuli kiire lähtö, tartuin Aziyadén käteen ja vein hänet ulos.

Taivas oli yhä oudon musta uhaten rankkasateella. Talot ja tornit, niin mustia kuin ne olivatkin, kuvastuivat kuitenkin kirkkaampina taivasta vasten. Katu oli autio ja sitä lakaisivat myrskynpuuskat, jotka saivat kaiken vapisemaan. Pari turkkilaisnaista oli kyyristynyt porttiholviin ja he katselivat meitä uteliaasti. Käänsin päätäni nähdäkseni vielä kerran tuon asunnon, jonne en enää palaisi, heittääkseni viime silmäyksen tuohon maankolkkaan, missä olin kohdannut hiukan onnea.

15.

Kuljemme moskeijan pienen aukean yli noustaksemme taas venheeseen. Kanootti viepi meidät Azarkapu'un, josta kuljemme Galatan, Tophanen ja Funduklin kautta Deerhound'iin.

Aziyadé tahtoi tulla saattamaan minua. Hän lupasi olla järkevä ja onkin tällä viimeisellä hetkellä odottamattoman tyyni.

Kuljemme koko Galatan melun läpi. Meitä ei oltu milloinkaan nähty kiertelevän yhdessä näissä eurooppalaisissa kaupunginosissa. Heidän "rouvansa" on ovellaan ohikulkuamme katselemassa. Tuon nuoren, hunnutetun naisen läsnäolo antaa hänelle avaimen arvoitukseen, jonka ratkaisua hän oli kauan hakenut.

Kuljemme Tophanen läpi kadotaksemme Sali-Bazarin yksinäisten korttelien leveille kaduille, jotka kulkevat suurten haaremien vieritse.

Lopuksi on edessämme Fundukli, jossa meidän on sanottava toisillemme hyvästit.

Siellä seisovat Ahmetin tilaamat ajoneuvot, joitten pitäisi viedä Aziyadé kotiin.

Fundukli on tuollainen vanhan Turkin nurkka, joka näyttää olevan Stambulin syrjäisimmässä kolkassa; pieni tori meren rannalla, vanha kultakuvioinen moskeija, jota dervishien haudat ja ulemojen synkät komerot ympäröivät.

Myrsky on ohi, ilma on säteilevän ihana. Kuuluu vain kulkukoirien kaukainen haukahteleminen illan hiljaisuudessa.

Deerhound'illa lyö kello kahdeksaa, tunti, jolloin minun täytyy palata. Vihellys ilmoittaa, että laivavenhe tulee noutamaan minua. Se irroittautuu mustana pilkkuna aluksesta ja lähenee meitä hitaasti. Nyt on surullisten jäähyväisten armoton hetki.

Suutelen hänen huuliaan ja käsiään. Hänen kätensä vapisevat hiljaa… muuten hän on yhtä tyyni kuin minäkin; hänen ihonsa on jäätävän kylmä.

Venhe on saapunut; Ahmet ja hän peräytyvät moskeijan pimeään nurkkaan; lähden, ja he katoavat näkyvistä.

Hiukan sen jälkeen kuulen vaunujen nopean vierinnän; ne vievät pois armastani!… Synkkä jyrinä, kuten rakkaaseen hautaan vierivän mullan kumina.

Kaikki on siis päättynyt peruuttamatta! Jos joskus palaan, kuten olen vannonut, ovat vuodet levittäneet tuhkansa kaiken tämän ylle, tai olen sitten naimisiin menemällä kaivanut rotkon meidän molempien väliin, ja Aziyadé ei enää voi olla minun.

Minuun tarttui hurja halu juosta noitten vaunujen jäljestä, painaa armas syliini, kietoa käsivarteni hänen ympärilleen, nyt, kun vielä rakastimme toisiamme sielumme koko voimalla, ja erota vasta kuoleman hetkellä…

16.

Maaliskuun 24 p:nä.

Eräänä sateisena maaliskuun aamuna tyhjentää vanha juutalainen Arifin taloa. Ahmet valvoo hänen hommiaan jäykän näköisenä.

— Ahmet, minne isäntänne menee? kysyvät aamuvirkut naapurit oviltaan.

— En tiedä, vastaa Ahmet.

Märkiä laatikoita, sateessa kastuneita kääröjä kuljetetaan venheeseen, joka menee, en tiedä minne, laskeutuen Kultaista Sarvea merelle päin.

Ja nyt on Arif mennyttä; sen niminen henkilö on lakannut olemasta.

Koko tuo itämainen unelma on päättynyt. Tuo elämäni kausi, epäilemättä viimeinen viehättävä, on mennyt palaamatta, ja aika huuhtoo ehkä sen muistonkin mielestäni.

17.

Kun Ahmet tuli laivaan saattaen matkatavarakuormaa ilmoitin hänelle, että aikaa taas oli pidennetty ainakin vuorokaudella. Myrskytuuli puhalsi Marmaranmereltä.

— Mennään vielä kierrokselle Stambuliin, sanoin hänelle. Se olisi kuin kuoleman jälkeinen retki, omalla tavallaan suruinen ja viehättävä. Mutta Aziyadéa en tahdo enää tavata!

Jätin eurooppalaiset vaatteeni heidän "rouvansa" luo, ja Arif-effendi astui vielä kerran ulos tuosta luolasta, kulki sillan yli rukousnauha kädessään, vakavin ilmein, tarkoin ryhdin, kuin kunnon muhamettilainen ainakin, joka uskoo vakavasti ja lähtee rukoilemaan. Ahmet astui hänen rinnallaan kauneimpaan pukuunsa puettuna. Hän oli pyytänyt, että saisi järjestää tämän viimeisen päivän ohjelman, ja pysyi nyt vaiteliaan surullisena.

18.

Pistäydyttyämme kaikissa vanhan Stambulin tutuissa nurkissa, poltettuamme monta narghilheta ja pysähdyttyämme kaikissa moskeijoissa, tapasimme itsemme illalla Eyoubissa, vielä kerran palanneina paikkaan, jossa nyt olen vain asunnoton ulkomaalainen, jonka muistokin pian haihtuu.

Tuloni Suleimanin kahvilaan herätti huomiota. — Minua oli pidetty kadonneena, sammuneena iäksi ja ainaiseksi.

Tänä iltana siellä oli suuri ja sekalainen seurakunta, paljon aivan uusia kasvoja, joitten alkuperää en tiennyt; "Ihmeitten pihan" joukkiota melkein.

Ahmet järjesti kuitenkin minulle jäähyväisjuhlan ja tilasi orkesterin: kaksi ooboeta, kimeitä kuin säkkipillit, urut ja suuren rummun.

Suostun näihin valmistuksiin sitä ehdotonta lupausta vastaan, ettei mitään rikota, eikä minun tarvitse nähdä veren vuotavan.

Tänä iltana aiotaan hullutella minun kunniakseni, ja muuta en pyydäkään.

Minulle tuodaan nargilhe ja turkkilaista kahvia kuppi jonka täyttämisen joka neljännestunti eräs poika saa toimekseen. Ahmet tarjoo läsnäoleville kätensä, rakennetaan piiri ja tanssi alkaa.

Pitkä rivi outoja olentoja alkaa liikkua edessäni lyhtyjen lepattavassa valossa. Räikeä soitto saa majan hirret vapisemaan, mustille seinille ripustetut kupariastiat tärisevät ja soinnahtelevat kumeasti, pilleistä lähtee kimeitä ääniä, ja repivä riemu kaikuu hurjana ilmoille.

Tunnin kuluttua oli kaikki huumautuneet melusta, juhla oli parhaimmillaan.

Hämärä pilvi peitti katseeni ja oudot hajanaiset ajatukset täyttivät mieleni. Uupuneet, läähättävät ryhmät kulkivat edestakaisin pimeässä. Tanssi kieri yhä, ja joka kierroksella Ahmet musersi ruudun nyrkillään. Yksitellen kaikki laitoksen ikkunat helisivät maahan, Ahmetin käsien syvistä haavoista vuosi lattialle verta.

Näyttää siltä kuin turkkilainen suru vaatisi melua ja verta.

Olin kyllästynyt juhlaan ja huolissani tulevaisuudesta, kun näin Ahmetin tekevän moisia tyhmyyksiä ja välittävän niin vähän lupauksistaan.

Nousin lähteäkseni. Ahmet ymmärsi ja seurasi ääneti. Kylmä ulkoilma sai meidät tyyntymään ja taas itsemme herroiksi.

— Mihin menet, Loti? kysyi Ahmet.

— Laivalle, vastasin. — En tunne sinua enää. Pidän lupaukseni, kuten olet pitänyt omasi tänään; et enää milloinkaan näe minua.

Ja menin kauemmaksi sopiakseni myöhästyneen soutajan kanssa hinnasta Galataan saakka.

— Loti, huusi Ahmet, — suo anteeksi; ethän voi näin hylätä veljeäsi!

Ja hän alkoi itkien rukoilla minua.

En minäkään tahtonut erota hänestä näin, mutta arvelin, että hän tarvitsi rangaistuksen ja saarnan, ja pysyin järkähtämätönnä.

Silloin hän tahtoi pysäyttää minut vertavuotavilla käsillään ja tarttui minuun toivottomasti. Työnsin hänet tylysti pois ja heitin hänet halkopinoa vasten, joka luhistui jyristen. Ohikulkevat bashiboshukit pitivät meitä pahantekijöinä ja lähestyivät lyhtyineen.

Olimme veden ääressä, yksinäisessä paikassa etukaupungissa, kaukana Stambulin muureista, ja Ahmetin veriset kädet pilasivat asian.

— Tämä ei ole mitään, sanoin; mies on ryypännyt ja vien hänet kotiin.

Tartuin Ahmetin käteen ja vein hänet sisarensa Eriknaz'in luo, joka sidottuaan hänen kätensä, torui häntä aikalailla ja lähetti nukkumaan.

19.

Maaliskuun 26 p:nä.

Vielä päivä, lähtömme viimeinen lykkäys.

Vielä päivä, vielä kerran pukeudun heidän "rouvansa" luona ja olen taas Stambulissa.

On myrsky ja pimeä, tuuli on lämmin ja lauha. Poltamme kahden tunnin nargilhen Sulttani Selimin kadun maurilaisten kaarien alla. — Vuosien syömät valkoiset patsaat vaihtelevat hautakappelien ja hautarivien kanssa. Kukista punertavat puitten oksat pistävät harmaitten muurien yli, mehuisia ruohoja kasvaa kaikkialla ja kiipeilee iloisesti vanhaa pyhää marmoria pitkin.

Rakastan tätä seutua, ja kaikki yksityiskohdat viehättävät minua, rakastan sitä senvuoksi, että se on Aziyadén maata, jonka hän on elähdyttänyt läsnäolollaan, — hän, joka on vielä tuossa aivan lähellä, ja jota en kuitenkaan enää saa nähdä.

Laskeva aurinko tapaa meidät istumassa Mehmed-Fatihin moskeijan luota, penkillä, missä muinoin olemme viettäneet pitkiä tunteja. Siellä täällä on suurelle aukealle siroittuneita turkkilaisryhmiä, jotka juttelevat poltellen ja nauttivat huolettomina kevätillan suloa.

Taivas on taas tullut kirkkaaksi ja pilvettömäksi. Rakastan tätä paikkaa, rakastan tätä itämaan elämää. Minun on vaikea uskoa, että se on lopussa, koska minun on lähdettävä.

Katselen tuota vanhaa mustaa porttia ja tuota autiota katua, joka häviää synkkiin sopukoihin. Siellä hän asuu, ja käveltyäni muutaman askeleen saan nähdä hänen kotinsa.

Ahmet on seurannut katseeni suuntaa ja tarkastelee minua huolestuneesti. Hän on arvannut ajatukseni ja käsittänyt aikomukseni.

Mutta olin päättänyt nähdä armaani enkä voinut vastustaa haluani.

— Voi, sanoi Ahmet, — sääli häntä, jos rakastat! Olet sanonut hyvästit; jätä hänet nyt!

Ahmet puolusti itkien asiaa, joka olisi pitänyt olla typerimmällekin selvä. Abeddin oli kotona, ukko Abeddin, hänen isäntänsä, ja kaikki yritykset tavata häntä olisivat mielettömiä.

— Ja jos hän tulisikin ulos, selitti Ahmet, ei sinulla ole taloa, minne hänet veisit. Minne luulet Stambulissa pääseväsi toisen vaimon kanssa? Jos hän näkee sinut, tai jos palvelijat sanovat, että olet siellä, syöksyy hän mielettömänä turmioon, ja huomenna saat jättää hänet kadulle. Sehän on yhdentekevää sinulle, kun lähdet pois! Mutta jos teet sen, Loti, halveksin sinua, eikä sinulla ole sydäntä.

Ahmet kumarsi päänsä ja alkoi jalallaan polkea maata, kuten aina, jolloin tahtoni oli häntä voimakkaampi.

Annoin hänen olla ja astuin porttia kohti.

Nojasin pilariin tähystellen synkkää ja autiota katua, joka näytti kuolleen kaupungin kadulta.

Ei yhtään avointa ikkunaa, ei kulkijaa, ei ääntä. Ainoastaan kivien välissä kasvavaa ruohoa ja katukivityksellä kaksi kuolleen koiran kuivanutta luurankoa.

Kaupunginosa oli ylhäinen. Vanhat tummista laudoista rakennetut talot kätkivät salaperäistä loistoa. Suljetut parvekkeet, ulospistävät _shaknisir'_it ulottuivat harmaan kadun yli. Rautaristikkojen takana oli tiheitä saarniverhoja, joille entisajan taiteilijat olivat maalanneet puita ja lintuja. Kaikki Stambulin ikkunat on näin maalattu ja suljettu.

Länsimaisissa kaupungeissa saattaa arvata ulkoapäinkin huoneiden sisällä vietetyn elämän. Ikkunaverhojen välistä näkevät ohikulkijat ihmispäitä, nuoria tai vanhoja, rumia tai kauniita.

Katse ei pääse milloinkaan tunkeutumaan turkkilaiseen asuntoon. Jos ovi aukenee vieraan tullessa, niin se vain raottuu. Takana on joku, joka sulkee sen heti. Sisäistä elämää ei milloinkaan voi arvata.

Tuo suuri synkän punaiseksi maalattu talo tuolla on Aziyadén asunto. Oven yläpuolella on aurinko, tähti ja puolikuu; kaikki madonsyömistä laudoista. Maalaukset, jotka koristavat shaknisir'ien ristikolta, esittävät sinisiä tulpaaneja ja keltaisia perhosia. Ei yksikään liike ilmaise, että siellä asuu eläviä olentoja; ei milloinkaan voi tietää, katseleeko joku turkkilaisen talon ikkunoista.

Takanani, tuolla korkealla kultaa laskeva aurinko avaraa toria; täällä kadulla on kaikki jo hämärää.

Piiloudun puoleksi seinän kulmauksen taa, katselen taloa ja sydämeni lyö kiivaasti.

Ajattelen päivää, jolloin näin hänet ensimmäisen kerran elämässäni Salonikin talon ristikoiden takaa. En tiedä enää, mitä tahdon ja mitä olen tullut hakemaan. Pelkään, että toiset naiset nauravat minulle, pelkään olevani hullunkurinen, ja etenkin pelkään tuhoavani hänet…

20.

Kun palasin Mehmed-Fatihin aukealle, kultasi aurinko kokonaan äärettömän moskeijan arabialaiset portit ja korkeat minareetit. Iltarukouksesta tulevat ulemat olivat kaikki pysähtyneet kynnykselle ja seisoivat kultaisessa valossa kiviportailla. Kansa kiiruhti heidän luokseen ja ympäröi heidät. Ryhmän keskellä osoitti eräs nuori mies taivasta, nuori mies, jolla oli ihmeellisen haaveelliset kasvot. Uleman valkoinen turbani ympäröi hänen kaunista, leveää otsaansa. Hänen ihonsa oli kalpea, parta ja suuret silmät mustat kuin eebenpuu.

Hän osoitti korkealle näkymätöntä pistettä, hän osoitti innoittuneena taivaan sinisiin syvyyksiin ja sanoi:

— Tuolla on Jumala! Katsokaa kaikki! Näen Allahin, näen ikuisen!

Ja me kiiruhdimme, Ahmet ja minä, kansan muassa uleman jälkeen, joka näki Allahin.

21.

Mutta me emme nähneet mitään, mikä olisi ollut tarpeellista meille. Silloin, kuten aina, olisin antanut henkeni tuosta jumalallisesta näystä, elämäni taivaan merkistä, elämäni yliluonnollisen yksinkertaisimmasta ilmauksestakin.

— Hän valehtelee, sanoi Ahmet; — kukapa ihminen olisi milloinkaan nähnyt Allahia?

— Kas, te Loti! sanoi ulema Izzet; tekin haluatte nähdä Allahin? Mutta Allah ei näyttäydykään uskottomille.

— Hän on hullu, tuumivat dervishit.

Ahmet oli käyttänyt häiriötä hyväkseen viedäkseen minut Marmaran puolelle, niin kauas Aziyadésta kuin mahdollista. Yö saapui ja tapasi meidät puoleksi eksyksistä.

22.

Aterioimme Sulttaani Selimin kadun holvien alla. On jo myöhäistä Stambulin ajaksi; turkkilaiset menevät maata auringon mukana.

Toinen toisensa jälkeen syttyvät tähdet puhtaalla taivaalla, kuu valaisee leveätä autiota katua, arabialaisia kaaria ja vanhoja hautoja. Siellä täällä joku vielä avoinna oleva turkkilainen kahvila heittää harmaalle kadulle punaista valoa, kulkijoita on harvassa ja he kiertelevät lyhdyt käsissä. Siellä täällä palaa surkeita lamppuja hautakappeleissa. Näen viimeistä kertaa nuo tutut kuvat; huomenna olen tähän aikaan kaukana näiltä seuduilta.

— Mennään Un-Kapanille saakka, virkkaa Ahmet, jolla tänä iltana vielä on lupa järjestää olomme. — Otamme hevosen Balataan saakka, venheen Pri-Pashaan, ja menemme Eriknazin luo yöksi; hän odottaa meitä.

Eksymme Un-Kapaniin mennessämme, ja koirat haukkuvat lyhtyjämme. Tunnemme kuitenkin hyvin Stambulimme, mutta oikeat turkkilaisetkin eksyvät usein öisin näissä sokkeloissa. Kukaan ei ilmoita meille tietä, aina vain noita samoja pikku katuja, jotka nousevat, laskevat ja kiertävät järjellisettä syyttä kuin labyrintin käytävät.

Un-Kapanissa, Phanariin tullessamme odottaa meitä kaksi hevosta.

Edellämme kulkee juoksija, joka kahden metrin korkeudella kantaa lyhtyä, ja lähdemme liikkeelle kuin tuuli.

Synkkä loppumaton Phanar nukkuu; kaikki on hiljaista. Auringon säteet epäröivät keskellä päivääkin laskeutua näille kaduille, ja kahden hevosen on vaikea kulkea rinnatusten. Toisella puolella on Stambulin muuri, toisella vanhoja raudalla reunustettuja taloja, iäkkäämpiä kuin itse Islam. Ne laajenevat ylöspäin ja ulkonevat holviksi kostean kujan yläpuolelle. Täytyy kumartaa päänsä hevosella kulkiessa noiden bysanttilaisten talojen parvekkeiden alitse, jotka ojentelevat syvässä pimeydessä kivisiä käsivarsiaan.

Tätä tietä kuljimme joka ilta Eyoubin taloon päästäksemme. Balataan saavuttuamme olemme aivan lähellä, mutta sitä ei enää ole…

Herätämme soutajan, joka vie meidät venheellä toiselle rannalle. Siellä on maaseutu ja suuret kypressit kohoavat plataanien keskeltä. Alamme lyhdyt kädessä laskeutua Eriknazin talolle vieviä polkuja.

23.

Eriknaz-hanum on miellyttävä ja ylhäisen ruma, valkea kuin vaha, silmät ja kulmakarvat mustat kuin korpin siipi. Hän ottaa meidät vastaan hunnutta kuin eurooppalainen nainen.

Kaikki hänen majassaan henkii järjestystä, varakkuutta ja mitä tarkinta puhtautta. Hänen ystävänsä Murrah ja Fenzilé, jotka valvovat hänen kanssaan, pakenevat tullessamme peittäen kasvonsa. He olivat juuri ompelemassa kultahelyjä pieniin punaisiin tohveleihin, joiden kärjet ovat torvimaisesti käännetyt.

Ystävättäreni Alemshah, Eriknazin tytär, ottaa tavallisen paikkansa sylissäni ja nukkuu siihen. Hän on sievä kolmivuotias olento, jolla on suuret mustat silmät, ja puhdas kuin nukke.

Kahvin ja tupakan jälkeen meille tuodaan kaksi valkoista patjaa, kaksi valkoista yatag'ia, kaksi valkoista jalkapeitettä, kaikki kuin lunta. Eriknaz ja Alemshah poistuvat toivottaen meille hyvää yötä, ja nukumme kumpikin syvään uneen.

Kirkas aurinko herättää meidät aikaisin, ja melkein nelinkontin kiipeemme alas Kultaiselle Sarvelle vieviä polkuja. Siellä odottaa meitä aikainen venhe.

Pri-pashan mustat majat, jotka on koottu kukkulalle pyramiidin muotoon, kylpevät punertavassa valossa, kaikki ruudut säteilevät. Eriknaz ja Alemshah katselevat kaukaa lähtöämme, seisoen punaisiin puettuina majansa katolla.

Tuossa jää Eyoub, tuossa Suleimanin kahvila, moskeijan pikku aukea ja Arif-effendin talo aamun täydessä valossa. Vesillä ei ole ketään; kaikki on vielä suljettua, unen vallassa.

Asuntoni, jonka usein olen nähnyt synkkänä ja suruisena, lumessa ja pohjoisen puhaltaessa, jättää minulle viimeiseksi kuvaksi auringon loisteen.

Tuo viimeinen auringonnousu on tavattoman komea. Pitkin Kultaista Sarvea, Eyoubista seraljiin saakka, piirtyvät kuvat ja minareetit kirkasta, keltaiseen tai punaiseen vivahtavaa taivasta vasten. Kullatut kanootit alkavat liikkua sadottain, täynnä kirjavia kulkijoita ja hunnutettuja naisia.

Tunnin kuluttua olemme laivassa. Siellä on kaikki mullin mallin ja nyt on lähtö tosiaankin edessä.

Se on määrätty keskipäiväksi.

24.

— Tule, Loti, sanoo Ahmet, mennään vielä Stambuliin polttamaan piippu yhdessä viimeisen kerran…

Kuljemme juosten Sali-Bazarin, Tophanen ja Galatan läpi. Olemme Stambulin sillalla.

Ihmiset tunkeilevat auringon polttavassa paahteessa. Nyt on kevät, oikea kevät, joka saapuu lähtiessäni. Keskipäivän kirkas valo valautuu tuolle muuri-, kupu- ja minareettikasalle, joka seppelöi Stambulin kukkuloita. Se levittäytyy kirjavan, sateenkaareen näkyvimpiin väreihin puetun joukon ylle.

Venheet saapuvat ja lähtevät, täynnä kirjavaa joukkoa. Kiertelevät kauppiaat kirkuvat täyttä kurkkua, tuuppien kansaa.

Tunnemme kaikki nuo venheet, jotka ovat kuljetelleet meitä kaikkiin paikkoihin Bosporan varrella, tunnemme Stambulin sillalla kaikki puodit, kaikki kulkijat, kaikki kerjäläisetkin, tuon täydellisen kokoelman raajarikkoja, sokeita, kädettömiä, ristihuulisia ja jalattomia. Koko turkkilainen kurjalisto on tänään liikkeellä. Jaan almuja kaikille ja saan koko messun kiitoksia ja siunauksia.

Pysähdymme Stambulissa Jenidjami'n aukealle torille, moskeijan eteen. Viimeistä kertaa nautin Turkissa olostani istuen ystäväni Ahmetin vieressä, poltellen nargilheta tämän itämaisen koreuden keskellä.

Tänään on oikea kevään juhla, pukujen ja värien näyttely. Kaikki ovat ulkona plataanien alla istumassa, marmorilähteen ympärillä, viiniköynnösmajoissa, jotka pian peittyvät hentoihin lehtiin. Parturit ovat tuoneet tuolinsa ulos ja puuhaavat taivasalla. Kunnon turkkilaiset ajeluttavat toimessaan päänsä jättäen keskelle tupsun, mistä Muhamed tulee nykäisemään heidät paratiisiin.

… Kuka veisi minut johonkin paratiisiin, jonnekin muualle kuin tähän vanhaan maailmaan, joka väsyttää ja ikävystyttää minua, jonnekin, missä mikään ei muutu, jonnekin, missä en aina ole erossa siitä, mitä rakastan tai olen rakastanut?

Jospa joku voisi antaa minulle edes muhamettilaisen uskon, niin menisin itkien ilosta suutelemaan profeetan vihreätä lippua!

— Tyhmiä ajatuksia päälaelle jätetyn rotanhännän vuoksi…

25.

— Loti, sanoi Ahmet, selitäpä minulle hiukan matkaa, jolle aiot lähteä.

— Ahmet, vastasin, — kun olen kulkenut Marmaranmeren, Ak-Deniz'in (vanhan meren) yli, kuten te sitä nimitätte, purjehdin vielä suuremman kautta saapuakseni Kreikan maahan, sitten vielä suuremman italialaisten, sinun "rouvasi" maahan tullakseni, ja sitten vielä avaramman Espanjan kärkeen päätyäkseni. Jos edes jäisin tälle siniselle merelle, Välimerelle, en olisi kovin kaukana teistä; siellähän vielä kaartuu teidän taivaanne ja Levantin laivat toisivat minulle usein uutisia Turkista. Mutta sitten joudun toiselle merelle, niin äärettömälle, ettei sinulla ole käsitystäkään moisista aavoista. Siellä täytyy minun purjehtia monta päivää pohjan tähteä kohti saapuakseni kotimaahani, jossa useammin näemme sadetta kuin kaunista ilmaa, pilviä useammin kuin aurinkoa.

Siellä olen hyvin kaukana teistä, ja tuo seutu ei ollenkaan muistuta sinun maatasi. Kaikki siellä on kalpeampaa ja kaikki värit himmeämpiä, kuten täällä sumuisina päivinä, vaikkakin vielä valottomampaa.

Maa on niin tasaista, ettet milloinkaan ole moista nähnyt, jollet ehkä pyhiinvaellusretkillä Mekkaan, jossa jokaisen kunnon muhamettilaisen tulee käydä profetan haudalla. Hiekan sijasta siellä on kuitenkin vihreätä ruohoa ja suuria muokattuja peltoja. Talot ovat neliskulmaisia ja aivan samanlaisia. Ikkunasta näet vain naapurin seinän, ja joskus tuo tasaisuus aivan kuin tukehduttaa, tahtoisit nousta ylemmäksi jotakin nähdäksesi.

Siellä ei myöskään ole, kuten Turkissa, katolle vieviä portaita, ja kun kerran läksin kävelemään talomme katolle, pidettiin minua omituisena henkilönä.

Kaikki ihmiset on puettu samalla tavalla harmaihin takkeihin, hatut tai lakit päässä, ja se on hullumpaa kuin Perassa. Kaikki on arvattu, järjestetty, numeroitu. Kaikesta on lait, kaikkea varten säännöt, niin että halvimmallakin lurjuksella, hattukauppiaalla tai parturin sällillä on samat elämisen oikeudet kuin älykkäillä etevillä miehillä, sellaisilla kuin sinä ja minä.

Lopuksi, uskoisitko hyvä Ahmet, että jos tekisimme neljännenkin osan siitä, mitä täällä Stambulissa, saisimme ainakin tunnin keskustella maani poliisien kanssa!

Ahmet käsitti erinomaisen hyvin tämän länsimaisen sivistyksen piirteen ja jäi hetkeksi miettimään:

— Mikset tuo perhettäsi sodan jälkeen Turkkiin, Loti?

— Loti, hän jatkoi, ota tämä rukousnauha, jonka olen saanut isältäni Ibrahamilta, ja lupaa, ettet luovu siitä milloinkaan. Tiedän kyllä, hän lausui itkien, etten sinua enää näe. Kuukauden kuluttua alkaa sota. Se on Turkin tuho, Stambulin häviö. Moskovalaiset tappavat meidät kaikki, ja kun palaat, Loti, on Ahmet kuollut.

Hänen ruumiinsa jää jollekin kentälle kaukana pohjoisessa. En saa edes pientä marmorihautaa kypressien alla, Kassim-Pashan hautausmaalla. Aziyadé siirtyy Aasiaan, etkä enää löydä hänen jälkiäänkään, kukaan ei enää voi puhua sinulle hänestä. Loti, jää veljesi luo!

Niin! Pelkään tuota Moskovaa yhtä paljon kuin hänkin. Vapisen ajatellessani, että saattaisin todella kadottaa Aziyadén jäljet, ettei maailmassa enää olisi ketään, joka osaisi kertoa hänestä!…

26.

Muezzinit nousevat minareeteihinsa, on päivärukouksen aika, täytyy lähteä.

Galatan kautta mennessämme käyn tervehtimässä heidän "rouvaansa". Tekisi melkein mieli suudella tuota vanhaa veijaria.

Ahmet saattaa minut laivaan, jossa hyvästelemme vieraitten ja lähtövalmistusten melussa. Lähdemme ja Stambul jää taakse…

27.

Merellä maalisk. 27 p:nä 1877.

Maaliskuun kalpea aurinko käy levolle Marmaran aaltoihin. Ulapan tuuli on terävää ja kylmää. Alastomat surulliset rannikot painuvat illan usvaan. Onko kaikki lopussa, Jumala, enkö saa nähdä häntä enää?

Stambul on kadonnut. Korkeimpien moskeijain korkeimmat kuvut ovat kadonneet kaukaisuuteen, kaikki on hälvennyt. Tahtoisin nähdä häntä vain minuutin verran, antaisin henkeni hänen kätensä kosketuksesta. Haluan kiihkeästi hänen läheisyyttään.

Päässäni humisee yhä itämaan, Konstantinopolin rahvaan melu, lähdön kohu, ja meren tyyneys tuntuu ahdistavalta.

Jos hän olisi täällä, niin itkisin, jota en vielä ole voinut tehdä. — Laskisin pääni hänen polvilleen ja itkisin kuin lapsi. Hän näkisi itkuni ja luottaisi minuun. Olin kovin rauhallinen ja kylmä jättäessäni hyvästit.

Jumaloin häntä sentään. Vailla kaikkea huumausta rakastan häntä, hellin puhtain tuntein; rakastan hänen sieluaan ja sydäntään, jotka kuuluvat minulle; rakastan häntä vielä nuoruuden haihduttuakin, aistihurmauksetta salaperäisessä tulevaisuudessa, joka tuo meille vanhuuden ja kuoleman.

Tämä tyyni meri, tämä maaliskuun kalpea taivas ahdistavat sydäntäni. Kärsin syvästi, Jumala, olen tuskissani kuin hänen kuolemansa edellä. Suutelen hänelle kuuluneita esineitä. Tahtoisin itkeä, mutta en saata.

Nyt hän on haaremissaan, hän, rakastettuni, jossakin tuon laajan, synkän ja lukitun talon huoneessa, maaten lattialla, sanattomana, kyynelettömänä ja voipuneena yön saapuessa.

Ahmet jäi Funduklin sillalle seuraamaan meitä silmillään. Kadotin hänet näkyvistä samalla kertaa kuin tuon Konstantinopolin tutun kolkan, missä Samuel tai hän odottivat minua joka ilta.

Hänkin arvelee, etten palaa.

Ahmet, ystävä parka, hänestäkin pidin paljon; hänen ystävyytensä oli hyvää ja suloista.

Itämaat ovat jääneet, unelma on lopussa. Isänmaa on edessämme. Rauhallisessa, pienessä Brightburyssä odottaa onni minua. Minäkin rakastan kaikkia siellä kotona, mutta surullinen on minua vartoava kotiliesi.

Näen tuon armaan pesän, missä olen lapsuuteni viettänyt, vanhat seinät ja köynnökset, Yorkshiren harmaan taivaan, vanhat katot, sammaleen ja lehmukset, nuo entisyyden onnen ensimmäisten unelmien todistajat, onnen, jota mikään maailmassa ei palauta minulle.

Olen jo monesti palannut kotilieden ääreen sydän kiusattuna ja revittynä; olen tuonut sinne monta intohimoa, monta toivetta, mutta aina särkyneitä. Se on täynnä pistäviä muistoja, sen siunattu rauha ei enää vaikuta terveellisesti minuun. Nyt tukahtuisin siellä kuin kasvi auringotta…

Aasian tytär — 14

28.

Lotin sisar kirjoittaa.

Brightburyssä huhtikuussa 1877.

Rakas veli! Minäkin haluan toivottaa sinut tervetulleeksi kotimaahan. Suokoon Hän, johon luotan, että voit siellä hyvin, ja että hellyytemme lieventäisi tuskiasi! Minusta tuntuu, ettemme siinä suhteessa jätä mitään tekemättä, iloitsemme syvästi tulostasi.

Arvelen usein, että kun sinua rakastetaan, sinua hellitään niin paljon, että kun olet niin monen sydämen alttiuden ja ajatusten esine, sinulla ei ole mitään syytä pitää elämääsi kirottuna, itseäsi osattomana maailmassa. Olen kirjoittanut sinulle Konstantinopoliin pitkän kirjeen, jota et luultavasti milloinkaan saa. Kerroin, että otan osaa suruihisi, tuskiisikin. Niin, olenpa usein vuodattanut kyyneleitä Aziyadén kohtaloa ajatellessani.

Ajattelen, rakas veli, ettei ole täysin sinun syysi, jos noin jätät kaikkialle osan olemassaoloasi. Elämästäsi on jo aika lailla kiistelty, vaikka se ei olekaan kovin pitkä vielä… mutta tiedät, että uskon kohta tulevan jonkun, joka vie sen kokonaan, ja että voit parhaiten maailmassa…

Satakieli ja käki, leivo ja pääskynen tervehtivät tuloasi; etpä voinut saapua parempaan aikaan kuin nyt. Saa nähdä, saammeko pitää sinut kauankin luonamme hemmoitellaksemme sinua oikein…

Hyvästi; suutelemme sinua, näkemiin!

29.

Turkkilaisten harakanvarpaitten käännös, jonka Emin-Ununtorin yleinen kirjuri on Ahmetin sanelun mukaan kirjoittanut ja osoittanut Lotille Brightburyyn.

"Allah!

"Rakas Loti!

"Ahmet lähettää sinulle paljon terveisiä.

"Toimitin kirjeesi Mitylenestä Aziyadélle vanhan Kadidjan välityksellä. Aziyadé pisti sen poveensa, mutta ei vielä ole voinut luettaa sitä, koska hän ei ole käynyt ulkona sinun lähdettyäsi.

"Ukko Abeddin on epäillyt ja arvannut kaiken, sillä olimme olleet varomattomia viime päivinä. Hän ei ole moittinut Aziyadéa eikä ole ajanut häntä pois, koska hän rakastaa Aziyadéa paljon. Hän vain ei enää tule Aziyadén huoneeseen, ei välitä hänestä eikä puhu hänelle. Toisetkin haaremin naiset ovat hylänneet hänet, paitsi Fenzile-hanum, joka on mennyt kysymään neuvoa hodja'lta (noidalta).

"Aziyadé on ollut sairaana lähdöstäsi saakka. Kuitenkin suuri ekime, joka on käynyt häntä katsomassa, sanoi, ettei häntä vaivannut mikään.

"Sama vanhus, joka kerran tyrehdytti veren hänen kädestään, hoitaa häntä. Hän on Aziyadén uskottu, mutta luulen akan pettäneen hänet rahasta.

"Aziyadé käskee sanoa, että hän ei voi elää sinutta, ettei hän saa nähdä sinun Konstantinopoliin paluusi hetkeä, ettei hän usko milloinkaan saavansa tuntea sinun katsettasi kasvoillaan, ja että hänestä tuntuu kuin ei aurinkoa enää olisikaan.

"Älä unohda minulle lausumiasi sanoja, Loti; älä milloinkaan unohda lupauksiasi! Luuletko ajatuksissasi, että voin olla onnellinen Konstantinopolissa? En, sillä silloin kun lähdit, murtui sydämeni surusta.

"Minua ei ole vielä kutsuttu sotaan hyvin iäkkään isäni vuoksi. Luulen kuitenkin, että minut pian kutsutaan.

"Tervehdin sinua.

"Veljesi " Ahmet."

"J. K. — Phanarissa syttyi tulipalo viime viikolla, koko Phanar paloi."

30.

Loti Izeddin-Alille Stambulissa.

Brightburyssä, toukok. 20 p:nä 1877.

Paras Izeddin-Ali!

Nyt olen kotimaassani, joka on aivan toisenlainen kuin teidän, vanhojen lehmusten alla, jotka ovat lapsuuttani varjostaneet, pienessä Brightburyssä, josta kerroin teille Stambulissa, keskellä vihreitä tammimetsiä. Nyt on kevät, mutta kalpea kevät: — sadetta ja sumua, jokseenkin samanlaista kuin talvella siellä.

Olen pukeutunut länsimaisiin vaatteihin; hattuni ja takkini ovat harmaat. Minusta tuntuu joskus, että turkkilainen vaatetus on omani, ja että nyt olen valepuvussa.

Rakastan kuitenkin tätä isänmaani pientä kolkkaa, rakastan kotiliettä, josta olen monta kertaa luopunut, rakastan niitä, jotka täällä minua rakastavat, ja joitten ystävyys teki ensimmäiset vuoteni suloisiksi ja onnellisiksi. Rakastan kaikkea ympärilläni, tätä maaseutuakin ja vanhoja metsiä, joilla on oma tenhonsa, voimakas paimentunnelma, sellainen, mitä minun on vaikea määritellä teille, menneen tenho, muinaisaikojen ja entisen paimenelämän viehätys.

Uutiset seuraavat toisiaan, paras effendim, sotauutiset; tapausten kulku kiihtyy, Olin toivonut, että Englanti asettuisi Turkin puolelle, ja ymmärsin vain puoleksi asiat, ollessani näin kaukana Stambulista. Teillä on palava myötämielisyyteni! Rakastan maatanne, rukoilen hartaasti sen puolesta, ja epäilemättä saatte taas pian nähdä minut.

Ja sitten, olette kai arvannut, effendim, rakastan häntä, jonka läsnäolon olette arvannut ja suvainnut. Sydämenne on suuri; olette kaikkien sovinnaisuuksien, kaikkien ennakkoluulojen yläpuolella. Saatan huoletta sanoa teille, että rakastan häntä, ja palaan pian etenkin hänen takiaan.

31.

Brightburyssä, toukokuussa 1877.

Istuin Brightburyssä vanhojen lehmusten alla. Sinipäinen pikkulintu lauloi pääni yläpuolella monimutkaista pitkää laulua. Se pani siihen koko linnun sielunsa, ja sen laulu herätti mielessäni muistojen maailman.

Ensin se oli sekava, kuten kaukaiset muistot. Sitten kuvat saapuivat vähitellen yhä selvempinä ja tarkempina, ja vihdoin tunsin olevani täydellisesti niiden keskellä.

Niin, tuolla kaukana Stambulissa, — suurimpien varomattomuuksiemme, karkuretkiemme, vallattomuuksiemme päivinä. Mutta Stambul on niin suuri, siellä on niin outo olla. Ja ukko Abeddin oli Adrianopolissa!…

Oli kaunis talvinen iltapäivä ja me kävelimme auringossa kahden, hän ja minä, onnellisina kuin kaksi lasta saadessamme olla yhdessä, kerran sattumalta, ja kierrellä maalla.

Valitsemamme kävelypaikka oli kuitenkin surullinen: kuljimme pitkin Stambulin muurin vartta, kaikkein yksinäisimmässä paikassa, missä ei mikään näytä edistyneen viimeisten bysanttilaisten keisarien ajoista saakka.

Suuren kaupungin koko liike on meren puolella, ja vanhojen muurien ympärillä on hiljaisuus yhtä täydellinen kuin kuolleitten kaupungin vaiheilla. Joskin paksuissa valleissa siellä täällä aukenee portteja, saattaa olla varma siitä, ettei kukaan niistä kulje, ja että olisi ollut yhdentekevää poistaakin ne. Muuten nuo portit ovatkin matalia, muodottomia, salaperäisiä. Ja kultaiset kirjoitukset, oudot kiehkurat koristavat niitä.

Asutun kaupungin ja linnoitusten välillä on laajoja rakentamattomia alueita, joita peittävät hämäräperäiset mökit, kaikkien historiallisten aikojen sortuneet rauniokasat.

Ja ulkoa ei mikään tule keskeyttämään noitten muurien pitkää yksitoikkoisuutta, tuskinpa siellä täällä valkoista varttaan kohottava minareettikaan. Aina samat vallin sarvet, samat tornit, sama vuosisatojen luoma väri — samat säännölliset piirteet, jotka suorina ja jylhinä häipyvät näköpiirin taakse.

Kävelimme kahden noitten suurien muurien juurella. Ympärillämme, oli jättiläismäisiä kypressimetsiä, korkeita kuin tuomiokirkot, joitten varjossa tunkeilivat muhamettilaisten haudat tuhatlukuisina. En ole missään nähnyt niin paljon hautausmaita kuin täällä, en niin paljon hautoja ja vainajia.

— Näitä paikkoja, virkkoi Aziyadé, rakastaa Asrael, joka öisin pysäyttää lentonsa sinne. Hän kokoaa suuret siipensä ja kulkee kuin ihminen peloittavien varjojen alla.

Tuo maaseutu oli äänetön, koko maisema mahtava ja juhlallinen.

Ja kuitenkin olimme iloisia, onnellisia karkaamisestamme, onnellisia nuoruudestamme ja vapaudestamme, saadessamme kerrankin sattumalta kuljeskella tuulessa kuin kaikki muut, kauniin sinisen taivaan alla.

Hänen paksu harsonsa oli vedetty silmille niin, että se peitti koko otsan. Sen aukosta näki tuskin hänen kirkkaitten, nopeitten silmäteriensä liikkeet. Hänen lainattu viittansa oli väriltään tumma, yksinkertaisesti leikattu, jollaisia eivät nuoret hienot naiset tavallisesti käyttäneet. Vanha Abeddinkaan ei olisi häntä tuntenut.

Kävelimme nopein, notkein askelin riistäen kainoja, valkeita päivänkakkaroita ja tammikuun lyhyttä ruohoa, hengittäen täysin vedoin talvipäivien terveellisen kylmähköä ja pistävää ilmaa.

Äkkiä kuulimme tuossa suuressa hiljaisuudessa satakielen iloisesti laulavan ihan kuin tänäänkin. Samat linnut toistelevat kaikilla maailman kulmilla samaa säveltä.

Aziyadé pysähtyi äkkiä hämmästyneenä, hullunkurisen ällistynyt ilme kasvoillaan. Punaiseksi maalatulla sormellaan osoitti hän pientä laulajaa, joka oli asettunut lähellemme kypressin oksalle. Tuo pikkuinen, aivan yksinäinen lintu ponnisteli ankarasti päästääkseen ääntä, se puuhaili niin tärkeän ja hilpeän näköisenä, että aloimme nauraa sydämmen pohjasta.

Jäimme siihen pitkäksi aikaa kuuntelemaan, aina siihen saakka kun se lensi pois kuuden suuren kamelin peloittamana, jotka lähestyivät tyhmän näköisinä, kiinnitettyinä jonoon köysillä.

Sitten, sitten näimme surupukuisen ryhmän naisia, jotka tulivat meitä kohti.

Naiset olivat kreikkalaisia. Kaksi pappia kulki etunenässä. He kantoivat paareilla pientä peittämätöntä ruumista kansalliseen tapaansa.

— Pir guzel tshudjuk. (Sievä pikku lapsi), sanoi Aziyadé vakavasti.

Kuollut oli todellakin pieni, sievä, neli- tai viisivuotias tyttönen, suloinen vahanukke, joka näytti nukkuvan patjoilla. Hän oli puettu hienoon valkoiseen musliinihameeseen ja hänen päässään oli kultakukkaseppele.

Tien varrelle oli kaivettu hauta. Kuolleet haudataan täällä minne hyvänsä, teitten varsille, muurien juurelle…

— Mennään lähemmäs, sanoi Aziyadé, joka taas oli tullut lapseksi, saamme makeisia.

Hautaa kaivettaessa oli häiritty ruumista, joka kai ei ollut kovinkaan vanha. Haudasta kaivettu multa oli täynnä luita ja erilaisten kankaiden palasia. Siellä oli suorakulmaisesti koukistunut käsivarsi, jonka vielä punaisia luita piteli kyynärpäästä yhdessä jokin, mitä maa ei ollut ehtinyt niellä.

Siellä oli pari pitkätukkaista pappia, yllään likaiset kultakirjaiset kauhtanat, ja heitä avustamassa neljä kuoripojan vekkulia.

He mutisivat jotakin kuolleen lapsen ääressä. Sitten otti äiti pois hänen kultaseppeleensä ja kätki hänen vaaleat hiuksensa huolellisesti pienen yömyssyn alle; — toimitus, joka olisi naurattanut meitä, jollei juuri tuo äiti olisi sitä suorittanut.

Kun hänet oli laskettu ihan pohjalle, kostealle hiekalle, laudoitta ja arkutta, heitettiin hänen päälleen tuo saastainen maa. Kaikki vaipui kuoppaan, — pienten vahamaisten kasvojen päälle, joukossa tuo vanha luukin ja vanha kyynärpää, ja hauta täytettiin nopeasti.

Meille annettiin tosiaankin makeisia; en tuntenut tuota kreikkalaista tapaa.

Nuori tyttö ammensi pussista valkeita sokerihedelmiä, antoi niitä kourallisen jokaiselle ja mekin saimme osamme, vaikka olimmekin turkkilaisia.

Kun Aziyadé ojensi kätensä ottaakseen omansa olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä.

32.

Seikka on se, että tuo pikkulintu oli kovin naurettava, ollessaan niin iloinen tämän hautojen valtakunnan keskellä!…

V.

KUOLON ENKELI.

1.

Toukokuun 20 p:nä 1877.

… Edessäni on todella Levantin puhdas taivas ja sininen meri. Kaukana piirtyy jotakin taivasta vasten; näköpiiriä leikkaavat moskeijat ja minareetit;… sydämeni lyö, siellä on Stambul!

Astun maihin. — Liikutukseni on voimakas tähän maahan tullessani.

Ahmet ei enää ole paikoillaan, ei nelistä Taphameeta kohti valkoisella hevosellaan. Galatakin on kuollut. Saattaa nähdä, että jotakin kamalaa ja tuhoavaa on käynnissä ulkopuolella.

… Olen pukeutunut turkkilaisiin vaatteisiini. Kiiruhdan Azarkapu'un. Asetun ensimmäiseen venheeseen. Soutaja tuntee minut.

— Entä Ahmet? kysyn.

— Poissa, lähti sotaan!

Saavun Eriknazin, hänen sisarensa luo.

— Niin, lähtenyt, virkkaa hän. Hän on Batumissa, ja taistelun jälkeen emme ole kuulleet hänestä mitään.

— Eriknaz'in mustat kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, hän itki katkerasti tuota veljeä, jonka ihmiset olivat häneltä ryöstäneet, ja pikku Alenashah itki äitiään katsellessaan.

Menin Kadidjan majaan, mutta eukko oli muuttanut eikä kukaan tiennyt hänen asuntoaan.

2.

Silloin läksin yksin Mehmed-Patihin moskeijan luo, Aziyadén talolle päin, päättämättä mitään sekavissa aivoissani, ajattelematta edes mitä aioin tehdä, vain tarpeessa lähestyä häntä, nähdä hänet.

Kuljin tuon raunio- ja tuhkakasan kautta, joka muinoin oli ollut äveriäs Phanar. Nyt siellä vallitsi vain hirmuinen hävitys; pitkät kuolleet kadut olivat täynnä mustia hiiltyneitä jätteitä. Tuon saman Phanarin läpi olin ennen hilpeänä kulkenut Eyoubiin, missä armaani minua odotti…

Kaduilla huudettiin. Turkin puetut, sotaan kutsutut, puoleksi aseistetut, puolivillit miesjoukot teroittivat yagatan'ejaan kiviin, kuljetellen valkoisilla kirjaimilla kirjailtuja vihreitä lippuja.

Kävelin hitaasti. Astuin Eski-Stambulin yksinäisiä katuja.

Yhä lähemmäksi tulin. Olin Mehmed-Fatihiin johtavalla synkällä kadulla. Sen varrella hän asui…

Ulkona olevat esineet näyttivät auringon valossa niin synkiltä, että ne ahdistivat sydäntäni. Surullisella kadulla ei ollut ketään. Siellä oli aivan hiljaista, askeleeni vain kaikuivat…

Katukivillä, vihreällä ruoholla kulki muudan vanhus muurin viertä hiipien. Hänen viittansa poimujen alta pistivät esiin laihat, paljaat jalat; hän asteli pää kumarassa ja puhui itsekseen…

Hän tunsi minut. Hän päästi käsittämättömän huudahduksen terävällä neekerin tai apinan äänellä, ja naurahti kiusaavasti.

— Aziyadé? kysyin.

— Eûlû! Eûlû! kähisi hän korostaen kuin mielissään noita oudon villejä sanoja, jotka tatarinkielellä merkitsevät kuolomaa.

— Eûlû! Eûlû! kertasi hän, kuten sellaiselle, joka ei ymmärrä.

Ja irvistellen vihan ja tyydytyksen naurua hän toisteli säälimättä kumeita sanojaan:

— Kuollut, kuollut!… Hän on kuollut!

Ei saata heti ymmärtää moista sanaa, joka lyö odottamatta kuin salama. Tarvitaan hetkinen kärsimystä, ennenkuin ahdistettu sydämeni ne oikein ymmärtää. Astuin yhä eteenpäin; tyyneyteni kauhistutti minua. Ja eukko seurasi askel askeleelta perässäni, kuin raivotar, toistellen kamalasti: Eûlû! Eûlû!

Tunsin takanani tuon olennon toivottoman vihan Hän oli jumaloinut emäntäänsä, jonka minä olin saattanut kuolemaan. Minua peloitti kääntyä ympäri ja katsella häntä, peloitti todistus ja varmuus, ja astelin yhä kuin juopunut…

3.

Huomasin nojaavani marmorikaivoon tuon tulpaaneilla ja keltaisilla perhosilla koristellun talon luona, jossa Aziyadé oli asunut. Synkät autiot talot hyppelivät silmissäni surman karkeloa, otsani kolahti marmoriin ja vuosi verta, vanha, kaivon kylmään veteen kastettu käsi paineli otsaani… Kadidja istui vieressäni itkien. Puristin hänen ryppyisiä apinankäsiään — hän valeli yhä vettä otsalleni…

Ohikulkijat eivät välittäneet meistä. He juttelivat vilkkaasti lukien papereita, joita jaettiin kaduilla, uutisia Karsin ensimmäisistä taisteluista. Vietettiin pahoja päiviä sodan alussa ja islamin kohtalo näytti jo ratkaistulta.

4.

Kylmä esine, jota puristin sylissäni, oli maahan istutettu marmoripatsas.

Se oli väriltään taivaan sininen ja päättyi ylhäällä kullattuihin kukkakirjailuihin. Näen yhä nuo kukkaset ja kultaiset kohokirjaimet, jotka luin koneellisesti…

Se oli hautakivi, jollaisia Turkissa asetetaan naisten kummuille, ja istuin maassa Kashim-Pashan suurella hautausmaalla.

Punainen, äsken pöyhitty maa kohosi ihmisruumiin pituisena kumpuna. Pienet, kuokan irti kiskomat ruohot olivat joutuneet mullikkoon juuret ilmassa. Kaikkialla ympäristössä oli hienoja ruohomattoja, tuoksuvia villejä kukkia. — Turkkilaisille haudoille ei tuoda kukkia eikä seppeleitä.

Tuolla hautausmaalla ei vallinnut sama kauhu kuin meillä Euroopassa. Sen itämainen murhe oli hellempi ja suurenmoisempikin. Jylhiä autioita nurkkia, kukattomia kumpuja, joilla siellä täällä kasvoi mustia kypressejä. Kaukana toisistaan, jättiläispuitten varjossa eilen nosteltuja multakokkareita, vanhoja hautapatsaita, outoja, tarboush'eilla ja turbaneilla varustettuja turkkilaisia hautoja.

Kaukana jalkojeni alla levisi Kultainen Sarvi, Stambulin tutut piirteet, ja kauimpana… Eyoub!

Oli kesä-ilta. Maa, kuiva ruoho, kaikki oli lämmintä, paitse hautapatsas, jonka ympäri olin käsivarteni kiertänyt. Se pysyi kylmänä, sen alaosa tunki maahan ja kylmeni kuoleman kosketuksesta.

Esineillä oli tuo outo sävy, jonka ne saavat, kun ihmisten ja valtakuntien osat ovat joutumaisillaan ratkaisevaan käännekohtaan, kun kohtalot päättyvät.

Kaukaa kuuluivat pyhään sotaan lähtevien joukkojen torventoitotukset, nuo oudot turkkilaiset fanfarit, joiden sointu on kimeä ja yksiääninen, — ääniväre, jota eurooppalaiset torvemme eivät tunne. Sitä olisi voitu kuvitella islamin ja itämaan viimeiseksi lähtöhuudoksi, Tshenzisin suuren suvun kuolinlauluksi.

Turkkilainen yagatan riippui kupeellani, kannoin yuzbash'ien pukua. Tässä seisova ei enää ollut Loti, vaan Arif, yuzbashi, Arif-Ussam. — Olin pyytänyt, että minut lähetettäisiin tulilinjoille, ja huomenna lähden…

Ääretön, harras suru liiteli Islamin siunatun maan päällä. Laskeva aurinko kultasi hautojen vanhaa vihertävää marmoria, se heitti punertavia ailahduksia suurien, satavuotisten kypressien surumielisen harmahtaville lehville. Tuo hautausmaa oli kuin Allahin jättiläismäinen temppeli; siellä vallitsi pyhätön salaperäinen tyyneys, joka kehoitti rukoukseen.

Silmilläni oli kuin kuolinharso, ja koko mennyt elämäni pyöri päässäni unelmien hämäränä häiriönä: kaikki maailmankolkat, missä olin elänyt ja rakastanut, ystäväni, veljeni, eri rotuiset naiset, joita olin ihaillut, ja sitten rakas kotiliesi, jonka olin ijäksi jättänyt, lehmusten varjo ja vanha äitini…

Hänen takiaan, joka nukkuu tuossa nurmen alla, olen unohtanut kaiken. Hän rakasti minua syvimmällä ja puhtaimmalla, alistuvimmallakin rakkaudella, ja hiljaa, hitaasti, haaremin kullatun ristikon takana hän kuoli suruun, valittamatta. Kuulen vielä hänen syvän äänensä sanovan minulle: "Olen vain pieni cirkassilainen orjatar…. Mutta sinä, sinä tiedät … Lähde, Loti, jos haluat; tee tahtosi mukaan!"

Toitotukset kajahtelivat kaukana, jylisevinä kuin viimeisen tuomion raamatulliset torvet. Tuhannet miehet huusivat yhtäaikaa Allahin peloittavaa nimeä, heidän kaukaiset äänensä kohosivat aina tänne saakka ja täyttivät suuret hautausmaat oudoilla kajahduksilla.

Aurinko oli laskenut Eyoubin pyhien kukkuloiden taa, ja kesäyö laskeutui kuulakkaana Athmanin perinnön ylle…

… Tuo kaamea tuolla nurmen alla, niin lähellä minua, että värisen, tuo kaamea, maan nielemä, jota rakastan vielä… Siinäkö kaikki, Jumala?… Tai onko olemassa määrittelemätön jäännös, sielu, joka liitelee täällä illan puhtaassa ilmassa, saattaen ehkä nähdä minun itkevän täällä maassa?…

Hänen takiaan olen lähellä rukousta, Jumala. Sydämeni, jonka elämän pilanäytelmä oli kovettanut ja sulkenut, aukenee nyt kaikille ihmisten uskontojen suloisille erehdyksille ja kyyneleeni tippuvat katkeruudetta alastomalle maalle. Jos kaikki synkässä tomussa ei olekaan lopussa, saan ehkä piankin tietää sen… Koetan kuolla saadakseni tietää…

5.

Loppu.

Stambulilaisessa lehdessä Djeridei-Havadisissa luetaan seuraavaa:

"Karsin viime taistelussa kaatuneitten joukosta löydettiin nuoren englantilaisen meriupseerin ruumis. Hän oli äsken astunut Turkin palvelukseen Arif-Ussam-nimellä.

"Hänet haudattiin Islamin uljaitten puoltajain joukkoon (joita Muhamet suojelkoon!) Kizil-Tepen juurelle, Karadjemirin kentille."