E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

ISLANNIN KALASTAJAT.

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomentanut

O. Relander

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1890.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Viisi tavattoman harteikasta miestä istui, kyynäspäät pöydän nojassa, juoden, hämärässä kojun tapaisessa, joka haisi suolavedeltä ja mereltä. Kajuutta, joka oli liian matala mokomille kookkaille miehille, kapeni perältä ja näytti suuren kalalokin ontolta sisustalta; se heilui hiljalleen, hitaasti kun unessa, synnyttäen valittavan yksitoikkosen äänen.

Ulkona mahtoi olla meri ja yö, sen varmempaan ei sitä tiennyt; ainoa aukko, joka oli katossa, oli suljettu puukannella, vanha kattolamppu yksin valaisi heiluen edestakasin.

Uunissa paloi tuli; kastuneita vaatteita riippui kuivamassa, ne höyrysivät, höyry sekaantui savuun, joka tuprusi savupiipuista.

Tanakka pöytä täytti melkein koko huoneen, mukautuen tarkasti sen muodon mukaan, parhaiksi oli tilaa jäljellä niin paljon, että mahtui tunkeutumaan sen ympäri, kun pyrki istumaan tammiseiniin kiinnitetyille kapeille kirstuille. Katto oli paksuista palkeista ja niin matalalla, että parhaiksi mahtui suorana istumaan; selän takana olivat makuusijat, jotka näyttivät paksuun puuhun koverretuilta, ne olivat ikäänkun hautakammion komeroita. Kaikki puu oli maalaamatonta ja karkeata, kosteuden ja suolan kovettamaa, kulunutta ja alituisesta käsien kosketuksesta sileäksi hankaantunutta.

Miehet olivat juoneet haarikoistaan viiniä ja siiteriä, ja elämän ilo loistikin heidän suorista ja rehellisistä kasvoistaan. Tänään he jäivät istumaan pöydän ääreen ja keskustelivat bretagnen kielellä naisista ja naimisista.

Perimmäisessä nurkassa, kunniapaikalla, oli pienellä hyllyllä fajanssinen neitsyt Marian kuva. Se oli vanhanpuoleinen, tuo merimiesten suojeluspyhimys, ja hyvin yksinkertaisesti se oli maalattu. Mutta fajanssi-ihmiset säilyvät paljoa kauvemmin kun oikeat ihmiset; ja sen punainen ja sininen puku näyttikin melkein uudelta puisessa hökkelissä, jossa kaikki muu oli harmaata ja savustunutta. Monta palavaa rukousta se lie saanut kuunnella vaaran hetkinä; sen jalkojen juureen oli naulattu kaksi vihkoa tekokukkasia ja yksi rukousnauha.

Kaikki viisi miestä olivat samanlaisissa puvuissa, paksu, sininen villapusero peitti vartalon, puseron alareuna oli vyötäisten kohdalla työnnetty housujen sisäpuolelle; päähine oli öljytystä palttinasta tehty, kypärin muotoinen, sitä kutsutaan suroîst'iksi (lounaseksi, lounastuulen mukaan, joka niillä seuduin tuo sadetta).

He olivat eri ikäisiä. "Kapteeni" oli noin neljäkymmentä, kolme oli kahdenkymmenen viiden ja kolmenkymmenen välillä. Viides, jota he nimittivät Sylvestreksi eli Lurluksi, oli vain seitsemäntoista. Hän oli jo mies ruumiiltaan ja voimiltaan; musta parta, hienon hieno ja hyvin kihara, peitti posket; silmät vain olivat lapsen, ne olivat harmaansiniset, erittäin lempeät ja viattomat.

He näyttivät oikein toden teolla nauttivan olostaan, istuessaan lähellä toisiaan ahtaassa, pimeässä majassaan.

… Ulkona mahtoi olla yö ja meri, musta, aava, ääretön ala vettä. Vaskinen kello, joka oli seinään kiinnitetty, näytti yhtätoista — yhtätoista illalla epäilemättä; sade kuului räiskyvän puukattoa vastaan.

Leikkiä laskien he keskustelivat keskenään naimiskaupoista, — sanomatta kuitenkaan mitään sopimatonta. Ei, he tuumailivat sopivia kauppoja niille, jotka vielä olivat naimattomia, taikka kertoivat hauskoja tapahtumia mailta, hääjuhlien ajoilta. Jonkunkerran tosin he nauruun purskahtaen tekivät hiukan liian selviä viittauksia rakkauden iloihin. Mutta rakkaus tämänlaatuisten ihmisten käsityksen mukaan on aina raitis ja sen raaimmissakin muodoissa on siinä aina jotain melkein puhdasta.

Sillä välin alkoi Sylvestre ikävöidä, kun ei muuatta, jota kutsuttiin
Jeaniksi (bretagnelaiset lausuvat sen nimen: Yann), vielä kuulunut.

Ja missäkäs se sitten viipyi tuo Yann; yhäkö hän oli ylhäällä työssä?
Miksi ei hän tullut alas, hänkin puolestaan ottamaan osaa juhlaan?

— Johan on kohta puoliyön aika, sanoi kapteeni.

Ja nousten pystyyn hän päällään aukaisi puisen luukun, kutsuakseen siitä tuota Yannia. Outoa valoa tulvaili silloin ulkoa kajuuttaan.

— Yann! Yann!… Mies hoi!

"Mies" vastasi ulkoa käreällä äänellä.

Ja se kummallisen kalpea valo, jota oli tulvaillut hetken ajan auki olleen luukun kautta, oli aivan päivän valon kaltaista. — "Jo on kohta keskiyö!" Kuitenkin se oli melkein kun auringon valoa, ikäänkun hämärtävää valoa, joka heijastui hyvin kaukaa kummallisista peileistä.

Luukku suljettiin, oli taas yö, pieni kattolamppu alkoi taas levittää keltaista valoaan, ja suuriin saappaisiin puettu "mies" kuului astuvan alas puisia portaita myöten.

Hän astui sisään, mutta hänen täytyi kumartua melkein kaksinkerroin, jotta hän näytti suurelta karhulta, sillä hän oli melkein jättiläisen kokoinen. Ensin hän irvisti ja nipisti nenän latvaansa kitkerän suolahajun vuoksi.

Hän oli tavallista paljoa suunnattomampi mies, etenkin harteistaan, jotka olivat suorat kun raakapuu. Jos häntä katseli suoraan edestäpäin, niin hänen olkalihaksensa, jotka näkyivät sinisen mekon alta, näyttivät tavattomilta palleroilta. Hänellä oli suuret, ruskeat vilkkaat silmät, katse oli ylpeä ja taipumaton.

Sylvestre kietoi kätensä Yannin kaulaan, veti häntä luokseen hellästi kun lapsi; hän oli kihloissa Yannin sisaren kanssa, ja kohteli häntä kun suurta veljeä. Toinen antoi hyväillä itseään, ikäänkun leikkisä jalopeura, hymyillen vastaukseksi, jolloin hänen valkoiset hampaansa näkyivät.

Hänen hampaansa, joilla hänen suussaan oli ollut enemmän tilaa järjestyä kun muitten ihmisten, olivat hiukan harvassa ja näyttivät pieniltä. Hänen vaaleat viiksensä olivat aivan lyhyet, vaikk'ei niitä koskaan leikattu; ne olivat lujasti kierretyt kahteen pieneen säännölliseen sykkyrään hienopiirteisten huulien päälle: niitten kärjet röyheltyivät kummankin puolen, syvien suupielien kohdalla. Muu osa hänen partaansa oli ajettu pois, ja hänen punakoilla poskillaan vielä oli semmoinen terve sametin tapainen hienous, kun hedelmillä, joita ei kukaan vielä ole koskettanut.

Lasit täytettiin uudestaan, kun Yann oli istuutunut; laivapoikaa huudettiin täyttämään ja sytyttämään piippuja. Sytyttäessään hänkin sai polttaa vähäsen. Se oli pieni tanakka poika, pullakkaposkinen, serkuntapainen kaikille näille merimiehille, jotka olivat enemmän tai vähemmän sukua keskenään; hänen työnsä oli kylläkin raskasta, mutta sen ohella oli hän kaiken laivaväen suosikki. Yann antoi hänelle juoda lasistaan ja sitten hänet lähetettiin makaamaan.

Sitten taas jatkettiin keskustelua suuresta avioliittokysymyksestä.

Ja sinä, Yann, Sylvestre kysyi, koska me sinun häitäsi vietämme?

— Etkö sinä häpeä, sanoi kapteeni, moinen mies kun sinä, olet jo seitsemän kolmatta vuotta, etkä vielä ole naimisissa. Mitähän tytöt ajattelevatkaan, kun sinut näkevät'?

Hän vastasi kohotellen kauheita olkapäitään, tavalla, jolla hän osoitti suurestikin naisia halveksivansa.

— Häistäni minä itse huolen pidän, ne minä vietän yöksi tai tunniksi, miten sattuu.

Yann oli äskettäin lopettanut viisivuotisen asevelvollisuutensa. Siellä hän oli, kanuunamiehenä sotalaivassa ollessaan, oppinut puhumaan ranskaa ja tekemään epäilyttäviä arveluita. — Sitten hän alkoi kertoa viimeisestä seikkailustaan, jota näytti kestäneen viisitoista päivää.

Se oli ollut Nantesissa, muutaman laulajattaren kanssa, Eräänä iltana, mereltä palatessaan, hän oli hiukan juovuksissa mennyt erääsen ravintolaan. Ovella oli nainen, joka möi mahdottoman suuria kukkasvihkoja kahdestakymmenestä markasta. Hän oli ostanut yhden, tuskin tietäen mitä sillä tekisi, heti sisään tultuaan oli hän sen nakannut täyttä vauhtia vasten kasvoja sille, joka lauloi näyttämöllä, — puoleksi hurjana mieltymyksen osoitteena, puoleksi pilkatakseen mokomaa maalattua nukkea, joka hänestä päälliseksi oli aivan liian punanen. Nainen oli samalla antautunut, ja oli sitten lähes kokonaista kolme viikkoa jumaloinut Yannia.

— Vieläpä hän, minun poislähtiessäni, lahjoitti minulle tämän kultakellon.

Ja näyttääkseen heille sitä, nakkasi hän sen pöydälle kun minkäkin leikkikalun.

Kaiken tämän hän oli kertonut karkein sanoin ja omatekoisin kuvin. Mutta tämä sivistyneen elämän synnyttämä kevytmielisyys ei juuri tuntunut luonnolliselta näitten alkuperäisten ihmisten keskustassa, se ei sointunut yhteen meren äärettömän hiljaisuuden kanssa, jonka aavisti vallitsevan heidän ympärillään, sen keskiyön valon kanssa, joka ylhäältä oli sisään tunkeutunut, joka oli muistiin johdattanut napaseutujen kituvan kesän.

Tämä Yannin puhetapa huolestutti ja hämmästyttikin Sylvestreä. Hän oli viaton lapsi, jota oli kasvattanut kunnioittamaan sakramentteja [avioliittoa pitävät katolilaiset myöskin sakramenttina. Suom. muist.] hänen vanha mummonsa, kalastajan leski Ploubazlanekin kylästä. Aivan pienenä hän oli mummonsa kanssa joka päivä käynyt äitinsä haudalla polvillaan rukousnauhaansa lukemassa. Hautuumaalta, joka oli meren rannalla, näki kauvaksi Kanaalin harmaata vettä, jonne hänen isänsä muinoin oli hukkunut haaksirikkoon. — Koska he, mummo ja hän, olivat köyhiä, oli hänen hyvin aikaiseen täytynyt ruveta kalastamaan, ja hän oli siten viettänyt jo lapsuutensa merellä. Joka ilta hän vielä luki rukouksensa, ja hänen silmissään oli säilynyt uskonnollinen vilpittömyys. Hänkin oli kaunis ja Yannin jälkeen oli hän vartaloltaan komein laivamiehistä. Hänen lempeä äänensä ja lapsellinen puhetapansa oli hiukan ristiriidassa hänen korkean vartalonsa ja mustan partansa kanssa. Koska hän oli kasvanut hyvin nopeasti, niin hän melkein näytti ihmettelevän sitä, kun oli niin äkkiä tullut harteikkaaksi ja suureksi. Hän aikoi kohta mennä naimisiin Yannin sisaren kanssa, mutta hän ei koskaan ollut vastannut minkään muun tytön helliin katseisiin.

Laivassa oli kaikkiaan ainoastaan kolme makuusijaa, — aina yksi kahta varten, ja he makasivat vuorotellen, järjestyksessä, jakaen yön keskenään.

Kun he olivat päättäneet juhlansa, — jota he viettivät suojeluspyhimyksenä, Neitsyt Marian taivaasen astumisen muistoksi, — oli jo vähän yli puoliyön. Kolme heistä ryömi makaamaan pieniin mustiin vuodeonkaloihinsa, jotka olivat hautaholvien kaltaisia, ja toiset kolme nousivat laivan kannelle keskeytynyttä suurta kalastustyötään jatkamaan: ne olivat Yann, Sylvestre ja muuan Guillaume niminen, heidän kotipuoleltaan.

Ulkona oli päivä, ikuinen päivä.

Mutta se oli kalpeata valoa, kalpeata, jommoista ei missään ole muualla; se verhosi esineet ikäänkun sammuneen auringon heijastuksilla. Suorastaan heidän ympärillään alkoi ääretön ulappa, joka oli aivan väritön, ja heidän laivansa lankkujen ulkopuolella näytti kaikki, läpikuultavalta, käsittämättömältä, olemattomalta.

Silmä tuskin saattoi käsittää, mikä oli merta, aluksi se näytti jonkunlaiselta väräjävältä peililtä, jolla ei ollut mitään kuvaa heijastettavana; etempänä se näytti muuttuvan sumuaavikoksi, — ja sitten ei ollut enää mitään, ei ollut taivaanrantaa eikä rajoja.

Ilman raitis kosteus oli läpitunkevampaa kun täydellinen kylmyys, ja hengittäissä tuntui pian suolanmaku suussa. Oli aivan tyyni, eikä enää satanut; ylhäällä muodottomat ja värittömät pilvet näyttivät sisältävän kätkettyä valoa, jota ei saattanut käsittää; saattoi nähdä selvästi, vaikka samalla tunsi olevan yön, ja esineiden oudolla kalpeudella ei ollut mitään semmoista väriä, jolle olisi nimen löytänyt. Nämä kolme miestä, jotka olivat siinä, olivat lapsuudestaan saakka eläneet tällä kylmällä merellä, keskellä sen kummia näkyjä, jotka ovat epäselviä kun aaveet. He olivat tottuneet näkemään tämän vaihettelevan äärettömyyden outoa leikkiä ahtaan lankkuasuntonsa ympärillä, ja heidän silmänsä olivat siihen yhtä tottuneet, kun meren suurten lintujen.

Laiva kellui hitaasti paikallaan, aina jatkaen samaa valitustaan, ja se oli yksitoikkonen kun bretagnelainen laulu, jota nukkunut ihminen unissaan tavottelee. Yann ja Sylvestre olivat nopeasti laittaneet kuntoon koukkunsa ja siimansa, sillä välin kun kolmas mies aukaisi suolanelikon ja teroittaen suurta puukkoaan istuutui heidän taakseen odottamaan.

Ei hänen kauvan tarvinnut odottaa. Tuskin he olivat heittäneet siimansa kylmään ja tyyneen veteen, niin jo vetivät ylös suuria kaloja, kiiltäviä, teräksen harmaita.

Ja yhä lakkaamatta turskia tarttui koukkuun: nopeasti ja pysähtymättä tätä äänetöntä kalastusta harjotettiin. Kolmas mies puhkasi vatsan suurella puukollaan, halkaisi, suolasi, luki, ja suolakalaa, josta heidän palattuaan piti saada suuret rahat, kokoontui suuriin kasoihin heidän taakseen, tuoretta, vielä märkää kalaa.

Tunnit kuluivat yksitoikkosesti, ja suuressa avaruudessa muuttui valo hitaasti; nyt se jo näytti todellisemmalta. Mikä oli ollut vaaleata hämärää, jonkunlaista pohjolan kesän iltaa, muuttui nyt, ilman mitään välillä olevaa yötä, aamuruskon tapaiseksi, jota kaikki meren peilit heijastivat välkkyvinä ruusunpunaisina säteinä…

— Todellakin, Yann, sinun täytyisi mennä naimisiin, sanoi äkkiä Sylvestre, katsoen veteen, mutta täyttä totta tällä kertaa. Hän näytti siltä, kun hän hyvin tuntisi jonkun Bretagnessa, jonka hänen suuren veljensä ruskeat silmät olivat vallanneet, mutta hän näytti arastelevan kosketellessaan tätä tärkeätä seikkaa.

— Minunko!… Kyllä, kerran minä vielä vietän häitäni — ja hän nauroi, tuo Yann, aina yhtä halveksivasti, — mutta en kenenkään meidän puolen tytön kanssa; ei, minä vietän häitä meren kanssa, ja minä kutsun teidät kaikki tanssiaisiin, jotka minä silloin pidän…

He jatkoivat kalastustaan, sillä ei saanut tuhlata aikaansa puhelemiseen: he olivat keskellä ääretöntä kalaparvea, liikkuvaa särkkää, jota oli kulkenut heidän sivutseen yhtä mittaa kaksi päivää.

He olivat kaikki valvoneet edellisen yön ja vedelleet kolmessakymmenessä tunnissa päälle tuhannen suuren turskan; sentähden heidän voimakkaat kätensä olivatkin uupuneet ja he olivat torkkuneet. Mutta heidän ruumiinsa valvoivat ja jatkoivat itsestään kalastamisliikkeitä, sillä välin kun heidän sielunsa, ajoittain, vaipui täyteen uneen. Mutta se meri-ilma, jota he hengittivät, oli puhdasta kun maailman ensimäisen päivän, ja niin virkistävää, että he väsymyksestään huolimatta tunsivat rintansa paisuvan ja poskensa punottavan.

Aamuvalo, todellinen valo, oli viimeinkin koittanut; niinkun luomisen päivänä se "oli eronnut pimeydestä", joka näytti taivaan rannalle kokoontuneen ja viipyvän siinä suurissa joukoissa. Kun tuli näin valoisa, huomasi kyllä, että oli ollut yö, — että edellinen valo oli ollut epäselvää ja outoa kun uni.

Paksuun pilveen peittyneellä taivaalla oli siellä täällä halkeamia, niinkun aukkoja temppeliholveissa, joiden kautta tunkeutui suuria, punertavan hopeisia valosäteitä.

Alemmat pilvet muodostivat paksun varjovyöhykkeen pitkin taivaanrantaa, tehden kaukaisemman epäselväksi ja hämäräksi. Ne saattoivat kuvittelemaan suljettua tilaa, rajaa; ne olivat kun esiriput, vedetyt äärettömyyden eteen, ikäänkun verhoja, jotka olivat levitetyt peittämään liian suurenmoisia salaisuuksia, jotka olisivat voineet hämmentää ihmisen mielikuvituksen. Tänä aamuna maailma, Yannia ja Sylvestreä kannattavan lankkukyhäyksen ympärillä, näytti kokonaan mietteisiinsä vaipuneelta; se oli muuttunut temppeliksi, ja sädekimput, jotka tunkeutuivat temppelin holvien kautta, pitenivät kuvastuessaan liikkumattomaan veteen, niinkun marmorilattiaan. Ja sitten alkoi vähitellen kaukana näkyä toinen kummitus, jonkunlainen ruusunpunainen korkealla leijuva kaistale, se oli synkän Islannin äärimmäinen kallioniemi…

Yannin häät meren kanssa!… Sylvestre sitä yhä ajatteli, jatkaen kalastustaan, mutta ei uskaltanut siitä puhua. Hän oli käynyt surulliseksi kuullessaan suuren veljensä noin ivaavan avioliiton sakramenttia; ja erittäinkin se oli häntä pelottanut, sillä hän oli taikauskonen.

Hän oli jo kauvan ajatellut näitä Yannin häitä. Hän oli uneksinut, että hän ne viettäisi Gaud Mévelin kanssa, — joka oli Paimpolilainen kaunotar, — ja että vielä ilokseen saisi olla näissä juhlissa, ennenkun hänen täytyy lähteä sotapalvelukseen, viisivuotiseen maanpakolaisuuteen, josta ei varmaan voinut tietää palaavansa, ja jonka välttämätön lähestyminen alkoi painaa hänen sydäntään…

Kello oli neljä aamulla. Toiset, jotka olivat jääneet alas makaamaan, tulivat kaikki kolme päästämään heitä, Vielä vähän unisina, ahmien täysin keuhkoin kylmää, raitista ilmaa he kiipesivät ylös ja alkoivat vetää suuria saappaita jalkoihinsa. Aluksi he ummistivat silmänsä, sillä kalpea heijastuva valo häikäisi.

Sitten Yann ja Sylvestre nopeasti söivät ensimäiseksi murkinakseen laivakorppuja; muserrettuaan ne puukurikoilla, he alkoivat niitä pureksia raksuttaa, nauraen huomatessaan ne koviksi. He olivat tulleet aivan iloisiksi ajatellessaan pääsevänsä makaamaan lämpimiin vuoteisin, ja käsivarret toistensa vyötäisillä he menivät laivan luukulle, heilutellen ruumiitaan vanhan laulun tahdin mukaan.

Ennenkun menivät luukusta alas, pysähtyivät he leikittelemään Turkin, laivakoiran kanssa. Se oli newfoundlandilainen penikka, ja sillä oli mahdottoman suuret, kömpelöt käpälät. He ärsyttelivät sitä käsillään, se tavotteli kun susi ja lopulta oikein puri heitä. Silloin Yann, vihan välähdys silmissä, lykkäsi koiraa liian kovasti, jotta se kaatui ja alkoi ulista.

Hänellä oli hyvä sydän, Yannilla, mutta hänen luontonsa oli jäänyt hiukan raa'aksi, ja kun hänen ruumiillinen puolensa pääsi voitolle, ei useinkaan ollut pitkälti hänen lempeästä hyväilystään jöröön loukkaukseen.

II.

Heidän laivansa nimi oli "Maria", kapteenin Guermeur. Joka vuosi hän teki suuren vaarallisen kalastusretken näihin kylmiin tienoihin, jossa kesällä enää ei ole öitä.

Se oli jo vanha, niinkun fajanssinen Neitsyt, sen suojeluspyhimys. Sen paksut sivut, tammikylkiluineen, olivat hankaantuneita ja kuluneita, vettyneitä ja suolan syömiä, mutta vielä eheitä ja lujia ja levittivät raikasta tervan hajua. Asemillaan ollessa se näytti raskaalta ja kömpelöltä, mutta kun länsituulen tuimat vihurit vinkuivat, kävi se taas keveäksi ja nopeaksi, niinkun lokit, jotka tuuli vireiksi saattaa. Silloin sillä oli oma tapansa hypellä aalloilla keveämmin kun monet uudet, jotka olivat rakennetut uudenaikaisten kuosien mukaan.

Laivaväki, kuusi miestä ja laivapoika, olivat "islantilaisia", miehuullista merimiessukua, jota asuu etenkin Paimpolin ja Fréguierin tienoilla, ja jotka isästä poikaan ovat antautuneet tähän kalastukseen.

He tuskin koskaan olivat nähneet kesää Ranskassa, Aina talven lopulla he Paimpolin satamassa muiden kalastajain kanssa vastaan ottivat jäähyväissiunauksen. Täksi juhlapäiväksi alttari, aina samanlainen, pystytettiin rantaan; se tavotteli kallioluolaa, ja keskellä ankkuria, airoja ja köysiä kopeili, lempeänä ja osaaottamattomana, pyhä Neitsyt, merimiesten suojeluspyhimys; se oli heidän tähtensä lähtenyt kirkostaan katselemaan sukupolvea toisensa perästä samoilla elottomilla silmillään: sekä onnellisia, joille vuosi oli oleva etuisa, että onnettomia, jotka eivät enää palanneet.

Pyhää ehtoollissakramenttia, jota seurasi hidas saatto vaimoja ja äitijä, morsiamia ja sisaria, kannettiin pitkin satamaa, jossa kaikki islantilaislaivat juhlapukuun koristettuina tervehtivät sitä lipulla, kun sitä ohitse vietiin. Pappi pysähtyi kunkin kohdalle, luki sanat ja teki siunaavan käden liikkeen.

Sitten he lähtivät kaikki, koko laivasto, ja koko paikkakuntaan tuskin jäi ainoatakaan miestä, sulhasta tai poikaa. Poistuessaan kaikki miehistöt lauloivat yhdessä voimakkailla, värähtävillä äänillä ylistysvirsiä Marian, Meren Tähden kunniaksi.

Ja joka vuosi pidettiin lähtiessä samat juhlamenot, samat jäähyväiset jätettiin.

Sitten alkoi taas merielämä, erillään muista, kolmen tai neljän jörön kumppanin seurassa, lelluvilla lankuilla, pohjoisen meren kylmillä vesillä.

Tähän saakka he olivat palanneet; — Pyhä Neitsyt Meren Tähti oli suojellut laivaa, joka oli hänen kaimansa.

Elokuun lopussa tavallisesti palattiin. Mutta "Maria", noudatti samaa tapaa, kun useat muutkin islantilaiset, se poikkesi vain Paimpoliin, jatkaakseen matkaansa Gascognen lahteen, jossa kalat hyvin menivät kaupaksi, ja sieltä hiekkasaarille, jossa oli suolalammikoita, ostamaan suoloja seuraavan vuoden tarpeiksi.

Näissä eteläranskan satamissa, joissa aurinko vielä oli lämmin, viettivät voimakkaat kalastajat muutamia päiviä, himoiten nautintoja, kiihtyneinä kesän viimejäännöksistä, lämpimästä ilmasta — maasta ja naisista.

Ja sitten syksyn ensi sumujen tullessa he palasivat kotilieden ääreen Paimpoliin tai Gaëlon tienoille, sen hajanaisiin mökkeihin, jonkun aikaa nauttiakseen perhe-elämää ja rakkautta, viettääkseen häitä ja ristiäisiä. Melkein aina tapasi pieniä vastasyntyneitä, edellisen talven tuottamia, jotka odottivat kummia päästäkseen kasteelle: — tarvitaan paljon lapsia näihin kalastajasukuihin, joita Islanti ahmii.

III.

Paimpolissa, ihanana sunnuntai-iltana, sinä vuonna, kesäkuussa, oli kaksi naista täydessä kirjeenkirjoitushommassa.

Se tapahtui suuren ikkunan kohdalla, joka oli auki; ikkunalaudalla, joka oli vanhaa järeää graniittia, oli rivi kukkasastioita.

Pöydän yli kumartuneina molemmat näyttivät nuorilta; toisella oli erittäin suuri päähine, vanhaa kuosia, toisella taas aivan pieni, uusinta muotia, jota Paimpolin naiset viime vuosina olivat ruvenneet käyttämään: — kaksi rakastunutta luultavasti, jotka yhdessä kyhäävät hellän kirjeen jollekin kauniille islantilaiselle.

Se joka saneli — suuri-päähineinen — katsoi kattoon, selvitellen ajatuksiaan. Mutta kas! hän olikin vanha, kovin vanha; ainoastaan takaa katsoen, kun näki hänet ruskeaan huiviinsa puettuna, luuli häntä nuoreksi. Hyvin vanha hän oli, herttainen mummo, vähintäin seitsemänkymmentä vuotinen. Mutta vielä hän oli kaunis ja posket olivat vielä punakat, niinkun muutamilla vanhuksilla on. Hänen päähineensä, joka oli aivan matala otsan ja päälaen kohdalta, oli muodostettu kahdesta tai kolmesta leveästä musliinihaarukasta, jotka näyttivät olevan sisätysten ja riippuivat alas niskaan. Hänen arvokkaille kasvoilleen sopi hyvin tämä valkoinen kehys ja nämä poimut, jotka melkein hartautta herättivät. Hänen lempeissä silmissään asusti arvokas hyvyys. Hänellä ei ollut hampaita, ei enää ainoatakaan, ja kun hän nauroi, näkyivät hänen pyöreät ikenensä, joten hän näytti melkein lapsekkaalta. Hänen leuvastaan huolimatta, joka oli käynyt puukengän kärjen kaltaiseksi, kuten hänellä oli tapana sanoa, eivät hänen kasvojensa piirteet olleet kovinkaan ajan raiskaamia; vieläkin saattoi nähdä, että ne olivat olleet säännöllisiä ja puhtaita, niinkun kirkon pyhimysten.

Hän katseli ikkunasta ulos, tuumien mitä hän vielä voisi kertoa pojanpoikaansa huvittaakseen.

Muuten ei todellakaan koko Paimpolin paikkakunnassa ollut toista vanhusta, joka olisi paremmin osannut sanoa hullutuksia milloin kestäkin, tai vaikka tyhjästä. Tässä kirjeessä oli jo kaksi tai kolme verratonta juttua, — mutta ei niissä mitään häjyä ollut, sillä ei hänen sydämmessään ollut ilkeyttä.

Kun toinen näki, ettei mitään uutta herunut, alkoi hän huolellisesti kirjoittaa osotetta:

Herra Sylvestre Moanille, Maria-laivalla, kapteeni Guermeur, — Islannin meressä, Reykjavikin kautta.

Sitten hänkin nosti päätään kysyen:

— Joko se on valmis, Moan muori?

Tämä oli todellakin nuori, viehättävä impi, noin kaksikymmenvuotinen. Vaaleaverinen, — jommoisia tässä puolen Bretagnea on harvassa, jossa useimmat ovat mustaverisiä, — aivan vaaleaverinen hän oli, pellavanharmaat silmät ja melkein mustat silmäripset. Hänen kulmakarvoissaan, jotka olivat yhtä vaaleat kun hänen luvuksensa, oli keskellä punertavampi, tummempi juova, joka saattoi hänet näyttämään voimakkaalta ja lujatahtoiselta. Hänen kasvonsa olivat hiukan leveät, mutta jalot, nenä oli ehdottoman suorana otsalinjan jatkona niinkun kreikkalaisissa kasvoissa. Alahuulen alla oli syvä kuoppa, joka lisäsi sen suloutta; — ja joskus, kun hän tarkemmin mietti jotain, puri hän huultaan valkeilla hampaillaan, jolloin ihon alle levisi hieno puna. Koko tässä nuorteassa olennossa oli jotakin ylpeätä ja samalla vakavaa, jonka ominaisuuden hän oli perinyt esi-isiltään, karaistuilta Islannin kalastajilta. Silmät ilmaisivat samalla itsepintaisuutta ja lempeyttä.

Hänen päähineensä oli näkinkengän muotoinen, ulottui alas otsalle, ja melkein ympäröi sitä niinkun mikä kääre, sitten se kohosi ylöspäin molemmin puolin, jättäen peittämättä paksut letit, jotka olivat näkinkengän tavoin kierretyt kokoon korvien yläpuolella, Tämä tukkien pitotapa oli ammoisilta ajoilta säilynyt ja vieläkin tekee Paimpolin naiset oudon näköisiksi.

Helposti huomasi, että hän oli saanut erilaisen kasvatuksen kun vanhus, jota hän mummoksi puhutteli, mutta joka oikeastaan oli vaan kaukainen sukulainen, joka oli saanut paljon kovaa kokea.

Hän oli herra Mévelin tytär. Mével oli entinen islantilainen, hän oli ollut puoleksi merirosvo, ja oli merellä rikastunut rohkeilla yrityksillään.

Se kaunis huone, jossa kirjettä oli kirjoitettu, oli tytön huone: vuode oli uusi, kaupunkilaiskuosia, varustettu musliiniuutimilla, jotka olivat pitseillä reunustetut; paksujen seinäin säännötöntä graniittia verhosivat hilpeät tapetit. Katossa valkea rapninki peitti suunnattomia hirsiä, jotka ilmaisivat talon vanhuutta; — se oli todellinen varakas porvaristalo, ja ikkunoista näki Paimpolin vanhalle harmaalle torille, jossa pidetään markkinoita ja jumalanpalveluksia.

— Joko se on valmis, Yvonne muori? Eikö teillä ole enää hänelle mitään sanottavaa?

— Ei, tyttöseni, pane vaan vielä, ole hyvä, terveisiä minulta Gaosin pojalle.

Gaosin poika!… toisin sanoen Yann.

Kaunis ylpeä tyttö punastui kovasti kirjoittaessaan sitä nimeä.

Kun hän oli sen nopeasti kirjoittanut sivun alareunaan, hän nousi ylös, katsoen poispäin, ikäänkun torilla olisi ollut jotain hyvinkin hauskaa katseltavaa.

Seisoaltaan hän näytti jotensakin suurelta; hänen pukunsa verhosi tiukasti, poimuja jättämättä, hänen vartaloaan, niinkun kaupunkilaisilla naisilla. Päähineestään huolimatta hän näytti hienolta neidiltä. Vaikka eivät hänen kätensä olleet niin surkastuneen pieniä, jota on ruvettu pitämään kauniina, olivat ne kuitenkin hienoja ja valkeita, kun niillä ei koskaan oltu tehty raskaampaa työtä.

Tottahan se on, että alkujaan hänkin pikku Gaudina oli juoksennellut paljain jaloin pitkin rannikoita. Hänellä ei ollut enää äitiä, ja hän oli melkein kokonaan jätetty omaan huostaansa, niiksi pitkiksi kesäkausiksi, jolloin hänen isänsä oli kalastamassa Islannissa. Ja hilpeästä, punaposkisesta, kampaamattomasta, vallattomasta ja itsepäisestä tytöstä kasvoi Kanaalin raitisten tuulten virkistämänä suuri ja voimakas nainen. Niihin aikoihin köyhä Moan muori otti hänet kesiksi huostaansa, ja antoi Sylvestren hänelle vartioida, sillä välin kun hän itse kävi raskaassa päivätyössä paimpolilaisten luona.

Ja pienen äidin tavoin hän jumaloi toista pienokaista, joka oli hänelle uskottu, vaikka hän ei ollut enemmän kun tuskin kahdeksantoista kuukautta vanhempi, ja joka oli yhtä tummaverinen kun hän oli vaalea, yhtä taipuvainen, kun hän oli vilkas ja oikullinen.

Hän muisti näitä elämänsä alkuaikoja, sillä ei rikkaus eikä kaupungin elämä olleet häntä viehättäneet. Hänen mieleensä juontui, ikäänkun kaukaisen unen, hillitsemättömän vapauden, muisto, ikäänkun kaiku salaperäisestä, kummallisesta ajasta, jolloin hiekkarannikot olivat laajempia ja kalliot varmaankin paljon korkeampia…

Kun hän vielä oli aivan nuori, noin viisi tai kuusi vuotta, oli hänen isänsä rikastunut, hän oli ruvennut ostamaan ja myömään koko laivanlastia. Ja isä otti hänet ensin mukaansa Saint-Brieukiin ja sitten Parisiin. — Siten oli pikku Gaudista tullut suuri, totinen ja vakava "neiti Marguerite". Mutta hänen luonteessaan säilyi lapsen itsepintaisuutta, sillä vieläkin hän melkein oli jätetty omaan huostaansa, vaikka hänen vapautensa siellä oli ollut vähän toista lajia, kun Bretagnen hiekkarannikoilla. Minkä verran hän elämää tunsi, sen oli hän sattumalta saanut tietää, aivan valikoimatta; mutta synnynnäinen, luja arvokkaisuus oli häntä suojannut. Joskus hän tuntui kovin rohkealta, kun hän sanoi ihmisille peittelemättä vasten kasvoja asioita, jotka hämmästyttivät suoruutensa kautta. Eikä hän aina luonut alas kaunista, kirkasta katsettaan nuorten miesten edessä, mutta katse oli puhdas ja välinpitämätön, ettei voinut erehtyä: näki heti, että oli tekemisissä viisaan tytön kanssa, joka oli yhtä raitis sydämmeltään kun kasvoiltaan.

Suurissa kaupungeissa hänen pukunsa oli muuttunut paljon enemmän kun hän itse. Vaikka hän piti vielä päähinettään, josta bretagnelaiset niin vastenmielisesti luopuvat, oli hän pian oppinut pukeutumaan toisella tavalla. Ja entisen pikku kalastajatytön väljään pukuun puettu vartalo, joka oli meren tuulessa kehittynyt kauniiksi ja täyteläiseksi, oli käynyt vyötäisistä solakaksi, pingotettuna kaupunkilaisneidin pitkään korsettiin.

Joka vuosi hän kävi isänsä kanssa Bretagnessa, — mutta ainoastaan kesällä, niinkun kylpyvieraat ainakin, löytäen siellä muutamaksi päiväksi lapsuuden muistonsa ja Gaud nimen (joksi bretagnen kielellä Margueriteä kutsutaan). Kenties oli hän silloin hiukan utelias näkemään noita islantilaisia, joista niin paljon puhuttiin, jotka eivät hänen käydessään koskaan olleet kotona, ja joista joka vuosi aina muutamia puuttui. Kaikkialla kuuli hän puhuttavan Islannista, joka hänestä tuntui kaukaiselta ahmivalta kuilulta — ja jossa nyt oli se, jota hän rakasti…

Sitten hän taas kerran oli muuttanut ainaiseksi kalastajien maahan, isänsä oikun kautta, joka oli tahtonut täällä päättää päivänsä ja varakkaan porvarin tavalla asua tämän, Paimpolin torin, varrella.

Kun kirje oli uudestaan luettu ja kuoreensa suljettu, läksi köyhästi mutta siististi puettu vanhus kiittäen pois. Hän asui kaukana täältä, lähellä Ploubazlanekia, syrjäisessä rantakylässä, yhä vielä samassa mökissä, jossa hän oli syntynyt, ja jossa hän oli saanut poikansa ja poikansa pojat.

Kulkiessaan kaupungin läpi hän vastasi monen tervehdykseen, sillä hän oli tämän tienoon vanhimpia, mahtavan ja arvossa pidetyn suvun viimeisiä jäseniä.

Ihmeteltävän järjestyksen ja huolellisuuden kautta saattoi hän vieläkin näyttää melkein hyvin puetulta, vaikka hänen pukunsa oli moneen kertaan korjattu ja tuskin koossa pysyi. Yhä hän piti samaa paimpolilaista ruskeata huivia, joka oli hänen juhlapukuunsa kuuluva, ja jota pitkin jo kuusikymmentä vuotta sitten hänen suuren päähineensä musliininauhat riippuivat; omissa häissään oli hänellä ollut yllään tämä huivi, joka silloin oli ollut sininen, uudestaan se oli värjätty Pierre pojan häihin, sitten oli sitä käytetty sunnuntaisin ja vielä se oli jotenkin hyvässä kunnossa.

Hän astui vieläkin aivan suorana, eikä niinkun vanhat tavallisesti; ja tosiaan, vaikka hänen leukansa olikin vähän liian terävä, näytti lempeäsilmäinen ja hienopiirteinen vanhus kauniilta.

Häntä pidettiin suuressa arvossa, sen jo saattoi huomata siitä tavasta, millä häntä ihmiset tervehtivät.

Paluumatkallaan muori kulki erään entisaikaisen ihailijansa ohi, se oli puuseppä ammatiltaan, kahdeksankymmentä vuotias, joka nykyjään aina istui ovensa edessä, sillä välin kun hänen nuoret poikansa höyläsivät verstaassa. — Kerrottiin, ettei hän koskaan ollut voinut lakata suremasta, ettei Yvonne muori ollut huolinut häntä ensimäiseksi eikä toiseksi miehekseen, mutta aikaa myöten oli suru kääntynyt omituiseksi ärttyisyydeksi, joka oli puoleksi ystävällistä, puoleksi häjyä, ja hän muisti aina kysyä:

— No, hempukkaseni, koska minä saan tulla teidän luoksenne mittaa ottamaan?

Muori kiitti ja sanoi, että hän ei vielä ollut päättänyt teettää itselleen sitä pukua. Ukko näet tarkotti hiukan tylyllä leikkipuheellaan kuusenlautaista pukua, joka on viimeinen tämän maailman puvuista…

— No, koska vaan itse tahdotte; mutta älkää ujostelko, hempukkaseni, tiedätte, että…

Hän oli jo monet kerrat tällä tavalla laskenut muori Moanin kanssa leikkiä. Mutta tänään ei muoria oikein naurattanut, häntä niin väsytti, hän oli niin uupunut alituiseen taisteluun leipämurusta, — ja hän ajatteli rakasta pojanpoikaansa, viimeistänsä, jonka Islannista palattuaan piti lähteä asevelvollisuuttaan palvelemaan. — Viideksi vuodeksi!… Pojan kenties täytyy lähteä Kiinaan, sotaan. Ja jaksaisiko hän elää siksi, kun tämä sieltä palaisi. Tuska alkoi ahdistaa, sitä ajatellessa… Eipä todellakaan hän niin iloinen ollut, miltä hän näytti, mummo parka, ja hänen muotonsa muuttui kauheasti ikäänkun itkemään pyrkien.

Se oli siis mahdollista, se oli totta, että häneltä kohta vietäisiin tämä viimeinenkin pojanpoika… Voi toki, kuolla ehkä aivan yksin, näkemättä enää häntä… Olipa yritetty (muutamat tuttavat herrat kaupungissa) saada hänet vapautetuksi milt'ei köyhän isoäidin ainoana tukena, isoäidin, joka kohta oli aivan työhön kykenemätön. Se ei ollut onnistunut, — toisen tähden, Jean Moanin, karkulaisen tähden; se oli muuan Sylvestren vanhempi veli, josta perheessä ei koskaan puhuttu, mutta joka kuitenkin eli jossakin Amerikassa ja esti siten nuorempaa veljeään pääsemästä sotapalveluksesta. Ja päälle päätteeksi häneltä oli kielletty merisotamiehen lesken pieni eläke, häntä ei pidetty kyllin köyhänä.

Kotiin tultuaan hän luki hitaasti rukouksia, kaikkien vainajainsa puolesta, poikiensa ja pojanpoikiensa. Sitten hän rukoili palavan hartaasti myös pienen Sylvestrensä puolesta, ja koetti nukkua, — ajatellen lautapukua, ja sydäntä ahdisti kauheasti, kun hän tunsi itsensä niin vanhaksi nyt, kun Sylvestren piti lähteä.

Toinen, nuori tyttö, oli jäänyt istumaan ikkunan ääreen, katsellen, kuinka laskevan auringon keltaiset säteet heijastuivat graniittiseinistä ja kuinka mustat pääskyset ilmassa kääntelehtelivät.

Paimpoli yhä näytti kovin autiolta sunnuntainakin; toukokuun pitkinä iltoina nuoret neitoset, joilla ei ollut ketään ihastelijaa, kävelivät kaksittain tai kolmittain, haaveksien Islannissa olevia rakastajoitaan.

"… Terveisiä minulta Gaosin pojalle…" Tämä lause oli suuresti saattanut hänet hämille kirjettä kirjoittaessa, eikä se nimi mielestä haihtunut.

Hän vietti useasti iltansa tässä ikkunan ääressä, niinkun mikäkin neiti. Hänen isänsä ei oikein suvainnut, että hän kävi kävelemässä ikäistensä tyttöjen kanssa, joitten seura ennen olisi hänelle sopinut. Ja sitten, kun isä tullen kahvilasta piippuaan poltellen käveli edes takasin toisten kaltaistensa merimiesten kanssa, oli hänestä hauska nähdä ylhäällä graniittikehyksisessä ikkunassa kukkaruukkujen keskellä tyttärensä, tämän rikkaan talon asukkaana.

Gaosin poika!… Vasten tahtoaan Gaud katseli merelle päin, vaikka ei sitä tähän näkynyt, mutta kumminkin tunsi sen olevan aivan lähellä, pienien katujen päässä, joita myöten venemiehet astuivat kotiinsa. Ja hänen ajatuksensa haipuivat ääretöntä merta miettimään, joka lumoaa ja anastaa, hänen ajatuksensa riensivät kauvaksi Pohjoisjäämerelle, jossa purjehti "Maria, kapteeni Guermeur".

Se oli kummallinen mies, tuo Gaosin poika!… joka nyt vältteli häntä, hän oli vallan mahdoton, ensiksi lähestyttyään häntä samalla rohkeasti ja lempeästi.

* * * * *

Sitten, uneksiessaan, hän muisteli Bretagneen palaamistaan, joka oli tapahtunut viime vuonna.

Muuanna joulukuun-aamuna, yön matkustettuaan, hänen isänsä ja hän saapuivat Guingampiin Parisista tulevalla junalla. Se oli sumuinen, harmahtava, hyvin kylmä, hämärä aamu. Silloin oli outo tunne hänet vallannut, hän ei tuntenut tätä pientä vanhaa kaupunkia, josta hän oli matkustanut vain läpi ja kesällä; tuntui siltä kun olisi hän vaipunut takasin ammosiin menneisiin aikoihin. Oli niin hiljaista, Parisiin nähden! Ihmisethän olivat toista maailmaa ja viettivät niin rauhallista elämää, kuljeksivat sumussa edestakasin, pikku asioitaan hommaten! Ja vanhat, synkästä graniitista tehdyt talot olivat mustia kosteudesta ja näyttivät hämärässä vielä mustemmilta; kaikki nämä Bretagnelle omituiset seikat, jotka häntä nyt viehättivät, kun hän rakasti Yannia — olivat sinä aamuna hänestä näyttäneet kovin surullisilta ja kolkoilta. Varhaiset emännät jo aukaisivat oviaan ja ohitse kulkiessa vilkaisi hän vanhanaikasiin taloihin, joissa oli suuren suuret uunit, ja näki vanhusten, jotka juuri olivat nousseet ylös, rauhallisina istuskelevan omituiset päähineet päässään. Sitten kun päivä oli alkanut seletä, oli hän mennyt kirkkoon rukouksiaan lukemaan. Ja mahtava holvikirkko oli näyttänyt hänestä niin suurelta ja synkältä, — se oli niin erilainen kun Parisin kirkot, sen pilarit olivat paksuja, juurelta vuosisatojen kuluttamia, ja siinä tuntui haudan, vanhuuden ja salpietarin haju. Eräässä syvennyksessä pylväitten takana paloi vahatuohus ja muuan nainen oli polvillaan sen edessä, epäilemättä rukoillen; tämän tulen heikko valo hälveni holvien aavaan tyhjyyteen… Aivan odottamatta oli hän löytänyt itsessään melkein unohtuneen tunteen muistoja, hän muisti ennen muinoin pienenä ollessaan aina tulleensa alakuloiseksi ja peljänneensä, kun häntä talviaamuna vietiin ensimäiseen messuun Paimpolin kirkkoon.

Eikä hän kuitenkaan Parisia ikävöinyt, ei ollenkaan, vaikka siellä olikin paljon kaunista ja hauskaa. Alussa tuntui hänestä siellä melkein ahtaalta, hänellähän oli suonissaan merimiehen verta. Ainakin tunsi hän olevansa muukalainen ja outo; ja sitten parisilaisnaiset, jotka olivat niin kauhean kapeat vyötäisistä ja joilla oli luonnottoman pyöreät lanteet, jotka osasivat astua omituisella tavalla, hyppelehtiä kalanluisessa huotrassaan: Gaud oli ollut liian viisas yrittääkseen koskaan heitä matkia. Hänestä oli vastenmielistä kulkea Parisin kaduilla päähineesensä puettuna, jommoinen joka vuosi hänelle tilattiin paimpolilaiselta ompeliattarelta. Ihmiset kääntyivät kadulla katselemaan häntä, mutta ei hän arvannut, että he sen tekivät siksi, että hän oli niin kaunis.

Olihan niitä parisilaisnaisia, joiden käytöksessä oli hienoutta, joka häntä viehätti, mutta hän tiesi, että ne olivat saavuttamattomissa, Ja toiset, alhaisemmat, jotka olisivat suostuneet hänen kanssaan tutustumaan, niistä hän halveksien pysyi erillään, sillä hän ei pitänyt heitä kyllin arvokkaina. Hän oli siis elänyt ystävittä, melkein muutta seuratta kuin isänsä, jolla oli paljon asioita ja joka usein oli poissa. Hän ei ikävöinyt tätä maanpakolaisen tyhjää elämää.

Mutta oli miten oli, tulopäivänään oli häntä tuskallisesti hämmästyttänyt Bretagnen kolkkous, kun hän sen taas näki keskellä talvea. Ja se ajatus, että hänen vielä täytyi matkustaa neljä tai viisi tuntia vaunuilla, tunkeutua vielä syvemmälle tähän synkkään maahan päästäkseen Paimpoliin, painoi kun painajainen häntä.

Koko iltapuolen sitä hämärää päivää he olivatkin matkustaneet, hänen isänsä ja hän, vanhoissa, pienissä, ränstyneissä vaunuissa, joihin kaikki tuulet pääsivät puhaltamaan. Yön tullessa he olivat kulkeneet synkkien kylien läpi, aaveentapaisten puitten alatse, joista hikoili sumua pieninä pisaroina. Kohta sen jälkeen oli heidän täytynyt sytyttää lyhdyt ja sen jälkeen eivät he voineet mitään nähdä, muuta kun kaksi viheriän bengalintulen kaltaista valojuovaa, jotka näyttivät juoksevan eteenpäin kahden puolen tietä hevosten edessä: se oli molempien lyhtyjen luoma valo päättymättömille pensasaidoille. Mistä tuli näin äkkiä tämä vihanta viheriä joulukuussa?… Ensiksi kumartui hän hämmästyneenä ulos paremmin nähdäkseen, sitten luuli hän ne tuntevansa ja muistavansa, ne olivat ajonc-pensasta, ikuista ajonc-pensasta, jota kasvaa joka polulla ja kalliolla, ja joka ei koskaan kellastu Paimpolin tienoilla. Samalla alkoi lauhkea tuuli puhaltaa, jonka hän myöskin luuli tuntevansa, se tuoksui mereltä…

Lopulta matkaa hän oli aivan valveilla ja häntä huvitti ajatus, joka hänelle äkkiä oli mieleen juolahtanut:

— Todellakin, koska nyt on talvi, niin minä kerrankin saan nähdä pulskia Islannin kalastajia.

Joulukuussa he mahtoivat olla kotona, kaikki jo olivat palanneet, veljet, sulhaset, rakastajat, serkut, joista hänen ystävättärensä, suuret ja pienet, olivat niin paljon puhuneet, illalla kävelemässä oltaissa, joka kerran kun hän kesällä oli täällä käynyt. Ja tämä ajatus häntä piti vireillä, sillä välin kun jalat kangistuivat, liikkumatta vaunuissa istumisesta.

Hän olikin saanut nähdä heitä… ja nyt oli eräs heistä vallannut hänen sydämmensä…

IV.

Ensi kerran hän näki Yannia tulopäivänsä seuraavana päivänä, islantilaisten rukouspäivänä, joka on 8:s päivä joulukuuta, ja pyhitetty neitsyt Marialle, kalastajien suojeluspyhimykselle, — kohta juhlakulun jälkeen, kun synkillä kaduilla vielä liehui valkeita lippuja, jotka olivat koristetut muratilla ja rautatammen oksilla, talven lehdillä ja kukilla.

Ilo oli vähän karkeata ja raakaa tässä kiitosjuhlassa, jota pidettiin synkän taivaan alla. Iloa hilpeydettä, huolettomuutta ja uhkaa, ruumiillista voimaa ja alkoholia; ja aina painava kuolon uhka, joka nyt oli selvempi kun koskaan.

Paimpolissa oli melua, kellot soivat ja papit lauloivat. Kapakoista kuului yksitoikkosia ja yksinkertaisia lauluja, vanhoja arkkiveisuja, merimiesten illankuluja; vanhoja valituslauluja, meren tuomia, tai mistä lienevätkin tulleita, aikojen hämärästä yöstä. Merimiesjoukkoja kulki käsitysten pitkin katuja, hoiperrellen osaksi siksi, että olivat tottuneet heiluen astumaan, osaksi alkavasta päihtymyksestä; naisiin he loivat hehkuvia silmäyksiä pitkällisen erilläänolon jälkeen. Tyttöjä joukottain, valkeat nunnamaiset päähineet päässä, kauniit rinnat pingotettuina ja kauneissa silmissä koko kesän ikävät. Vanhoja graniittitaloja, jotka suojasivat näitä meluavia ihmisiä, ja vanhoja kattoja, jotka saattoivat kertoa vuosisatoja kestäneistä taisteluistaan länsituulta, sumua ja sateita vastaan, kaikkia meren tuomia vastaan, kertoa lämpimiä tarinoita heidän suojassaan tapahtuneista vanhoista seikkailuista, rohkeudesta ja rakkaudesta.

Ja kaiken tämän yli vallitsi entisiä aikoja muistuttava uskonnollinen tunne ja kunnioitus isiltä perittyä jumalanpalvelusta, suojelevia sakramenttia ja puhdasta ja saastuttamatonta Neitsyttä kohtaan. Kapakkojen vieressä oli kirkko, jonka portaille oli kukkia levitetty, synkät ovet seljällään; siellä tuoksui pyhäsavu, vahatuohukset tuikkivat hämärässä ja joka paikkaan pitkin pyhiä holvia olivat merimiehet naulanneet lupaamiaan lahjoja. Rakastuneitten tyttöjen vieressä kadonneitten merimiesten morsiamia, hukkuneitten leskiä, tullen kuolleitten kappelista, surupukuihin ja sileisiin päähineisiin puettuina, silmät maahan luotuina, äänettöminä kulkien meluavien joukkojen läpi, synkän varotuksen tavoin. Ja aivan läheltä kuului ikuinen meri, näiden voimakkaiden ihmisten suuri imettäjä ja suuri hävittäjä, riehuen sekin ja meluten, ottaen puolestaan sekin juhlaan osaa…

Kaikki nämä moninaiset seikat tekivät Gaudiin oudon vaikutuksen. Hän oli kiihtynyt ja hymyili, mutta tunsi kumminkin sydäntään ahdistavan, ajatellessaan, että tämä tienoo oli ainaiseksi tuleva hänen kodikseen. Torilla, jossa oli köydellätanssijoita ja kaikenlaisia peliä, hän käveli edestakasin ystäväinsä kanssa, jotka nimittelivät hänelle Paimpolin ja Ploubazlanekin nuoria miehiä. Huvilaulajien eteen oli näitä "islantilaisia" pysähtynyt useita, selin heihin seisoen. Muuan heistä herätti ensinnä hänen huomiotaan ylen kookkaalla vartalollaan ja melkein liian leveillä hartioillaan ja hän puhkesi sanomaan vähän ivallisesti:

— Tuollapa pituutta on!

Jolla lauseellaan hän tarkotti jotensakin seuraavaa:

— Joka tuon naipi, saapi aika jättiläisen taloonsa.

Mies kääntyi äkkiä, ikäänkun olisi sen kuullut, katseli häntä nopeasti kiireestä kantapäihin ja näytti kysyvän:

— Kukahan tuo paimpolilaiseen päähineesen puettu on, joka näyttää niin komealta ja jota minä en ole ennen nähnyt.

Sitten oli hän nopeasti luonut kohteliaisuudesta katseensa maahan ja näytti kokonaan kiintyneen laulajia kuuntelemaan, eikä enää näyttänyt päästään muuta kun mustaa tukkaansa, joka oli pitkää ja takaa, niskasta, kiharaa.

Vaikka Gaud ennen ujostelematta oli kysynyt useitten muitten nimiä, ei hän uskaltanut kysyä tämän. Kauniit kasvot, jotka hän parhaiksi oli nähnyt, ylpeä, taipumaton katse, ruskeat hiukan kellahtavat silmäripset, jotka keveästi varjostivat sinertäviä silmiä, kaikki tämä vaikutti häneen ja myös saattoi hänet hämille.

Hän se olikin tuo "Gaosin poika", josta hän oli kuullut puhuttavan Moanien luona ja mainittavan Sylvestren paraaksi ystäväksi. Saman rukouspäivän iltana Sylvestre ja sama mies olivat käsitysten kävellen tulleet hänen isälleen ja hänelle vastaan ja olivat pysähtyneet tervehtimään…

… Pikku Sylvestrestä oli hänelle heti tullut veljen tapainen. Koska olivat serkkuja, olivat he tottuneet sinuttelemaan toisiaan; — alussa oli Gaudia tosin vähän arveluttanut nähdessään seitsentoista vuotisen suuren pojan, jolla jo oli musta parta, mutta kun hänen lapselliset silmänsä olivat yhtä lempeitä kun ennenkin, oli hän pian taas tutustunut häneen niin hyvin, kun ei hän koskaan olisi ollut hänestä erillään. Kun Sylvestre kävi Paimpolissa, käski Gaud häntä syömään päivällistä kerallaan, ja Sylvestre söi vahvasti, sillä kotona ei hänellä ollut liikoja tarjona…

Totta puhuen ei Yann ollut osoittanut sen enempää kohteliaisuutta häntä kohtaan tällä ensi kerralla, vihreillä oksilla peitetyn, pienen, harmaan kadun kulmassa. Hän oli vain nostanut hänelle hattua melkein aralla, vaikka samalla arvokkaalla tavalla: sitten oli hän taas nopeasti silmäillyt häntä, mutta katsonut kohta poispäin, ikäänkun hän ei olisi ollut tyytyväinen tähän kohtaukseen ja hänellä olisi ollut kiire jatkaa matkaa. Kiivas läntinen vihuri oli juhlakulun aikana alkanut puhaltaa ja oli levitellyt pitkin maata oksia ja peittänyt taivaan mustanharmailla repaleisilla pilvillä… Kaiken tämän muisti Gaud hyvin, istuessaan muistoihinsa vaipuneena: kuinka synkkä yö lopetti tämän rukouspäivän; hän muisti lehvillä koristetut valkoiset liput, joita tuuli pieksi vasten muuria, ryhmissä seisovia "islantilaisia", tuulten ja myrskyjen miehiä, jotka laulellen menivät ravintoloihin lähestyvää sadetta pakoon; ja ennen muita hän muisti suuren harteikkaan miehen, joka katsoi poispäin, näyttäen suuttuneelta ja olevan hämillään… Suurestipa Gaud oli muuttunut siitä saakka!…

Ja olipa erotus sen juhlaillan melun ja nykyisen hiljaisuuden välillä! Sama Paimpol näytti tänä iltana niin rauhalliselta ja autiolta, toukokuun pitkässä, leudossa hämärässä, joka sai hänet ikkunaan unohtumaan, yksinään uneksimaan ja haaveksimaan…

V.

Toisen kerran he kohtasivat toisiaan häissä. Gaosin poika oli määrätty hänen seurakumppanikseen. Aluksi oli hän luullut olevansa muka harmissaan, kun hänen täytyisi kulkea pitkin katuja tämän jättiläisen kanssa, jota kaikki ihmiset katsoivat ja joka luultavasti koko matkalla ei osaisi sanoa sanaakaan! — Ja sitten hän suorastaan pikkusen pelkäsi suurta, hurjannäköistä Yannia.

Kun määrätyllä tunnilla kaikki muut jo olivat liittyneet juhlakulkuun, ei Yannia vielä näkynyt. Aika kului, eikä hän tullut, ja jo arveltiin lakata odottamasta. Silloin Gaud huomasi, että hän yksistään Yannin tähden oli pukeunut, ja ettei juhlasta, tanssiaisista kenenkään muun nuoren miehen kanssa olisi ollut hänelle mitään huvia…

Viimein tuli Yann, hänkin juhlapukuun puettuna ja pyysi ujostelematta vaan morsiamen vanhemmilta viipymistään anteeksi. Asian laita oli näet seuraava: Englannista oli ilmoitettu, että suuria kalaparvia, joita ei lainkaan vielä odotettu, tänä iltana luultavasti oli kulkeva ohi merenselkää pitkin Aurignyn kohdalla. Mitä vaan venettä Ploubazlanekissa oli, olivat tietysti kiireimmiten laitetut kuntoon. Kylässäkös hälinä oli syntynyt, vaimot etsivät miehiään kapakoista, työkkivät heitä juoksemaan, ja puuhasivat itsekin purjeita nostaissa, olivat avullisina veneitä hoitaissa, olipa koko mellakka ollut kylässä.

Keskellä ympäröivää ihmisjoukkoa hän kertoi aivan vapaasti, omituisia liikkeitään tehden, silmiään jännitellen ja naurahdellen niin, että hänen kauniit hampaansa näkyivät. Selvemmin kuvatakseen kiireistä hommaa, huudahti hän tuon tuostakin kesken muuta puhetta, huu, pitkään ja mukavasti, — se on merimieshuuto, joka ilmaisee nopeutta ja muistuttaa tuulen vihellystä. Kertojan oli kesken kiirettä, täytynyt hakea itselleen sijainen ja saada häneen tyytymään sen veneen isännän, johon hän oli talvikaudeksi palkkautunut. Siksi hän oli viipynyt, ja koska hän ei ollut tahtonut jäädä häistä pois, oli hän menettänyt koko osuutensa saaliisen.

Kalastajat, jotka häntä kuuntelivat, käsittivät hyvin hänen syynsä, eikä kukaan mielinyt olla hänelle siitä vihoissaan; senhän he kyllä tiesivät, että kaikin tässä elämässä enemmän tai vähemmän riippui meren odottamattomista oikuista, että heidän täytyi mukautua sään vaihdosten ja kalojen tuntemattomien matkustusten mukaan. Muut islantilaiset, jotka olivat läsnä, olivat vaan pahoillaan, etteivät he ajoissa olleet saaneet tietoa asiasta, että hekin, samoinkun ploubazlanekilaiset olisivat voineet käyttää hyväkseen meren vaeltavia rikkauksia.

Nyt oli jo, paha kyllä, liian myöhäistä, oli vaan käsivarsi tytöille tarjottava. Viuluja alettiin soittaa ja iloisesti lähdettiin liikkeelle.

Aluksi Yann sanoi vaan semmoisia turhia kohteliaisuuksia, jommoisia häissä tavallisesti sanotaan tytöille, joita ei tarkemmin tunneta. Kaikista parista olivat he ainoat, jotka olivat outoja toisilleen; muuten oli juhlasaatossa vaan serkuksia ja sulhasia ja morsiamia.

Mutta illemmalla, tanssittaissa, kun he olivat sattuneet puhumaan suuresta kalakulkueesta, Yann sanoi hänelle äkkiä, katsoen häntä suoraan silmiin, nämä odottamattomat sanat:

— Ainoastaan teidän tähtenne koko Paimpolissa, niin, ja koko maailmassa, — minä jäin pois kalanpyynnistä, en kenenkään muun tähden olisi jäänyt, neiti Gaud…

Ensiksi Gaud hämmästyi, että tämä kalastaja uskalsi puhua hänelle sillä tavalla, hänelle, joka oli tullut tanssiaisiin juhlan kuningattarena. Mutta sitten se häntä viehätti sanomattomasti ja hän vastasi:

— Minä kiitän teitä, herra Yann; ja minustakin on hauskempi olla teidän seurassanne, kun kenenkään muun.

Sen enempää ei tarvittu. Mutta siitä hetkestä aina tanssiaisten loppuun saakka he puhelivat aivan toisella tavalla, matalalla äänellä ja ystävällisesti.

Tanssittiin vanhaan tapaan, viulunsoiton mukaan, samat parit melkein aina yhdessä. Joka kerran kun Yann, tanssittuaan kohteliaisuudesta jonkun toisen kanssa, tuli häntä ottamaan, he hymyilivät tuttavasti, niinkun ystävät, jotka jälleen tapaavat toisiaan, ja jatkoivat tuttavallista keskusteluaan. Yann kertoi luontevasti kalastajaelämästään, vaivoistaan, kalastusosuudestaan, ja kuinka vaikeata hänen vanhemmillaan ennen oli ollut toimeen tulla kun oli pitänyt kasvattaa neljäätoista pientä Gaosia, joista hän oli vanhin veli. — Nyt ei heillä enää ollut hätää varsinkin sen jälkeen kun hänen isänsä oli Kanaalista löytänyt haaksirikkoisen laivan, josta he myömällä saivat 10,000 markkaa, sittenkun valtio oli saanut osansa. Siten he olivat voineet rakentaa uuden kerroksen taloonsa, joka oli äärimmäisiä Ploubazlanekissa, aivan meren rannalla Pors-Evenin kylässä, ja josta oli erittäin kaunis näköala Kanaalille päin.

— Kova on, hän sanoi, Islannin kalastajan ammatti. Jo helmikuussa sai lähteä kylmään ja synkkään seutuun, jossa meri on niin vaarallinen…

… Gaud, joka muisti joka seikan niinkun eilisestä, antoi muistojen hitaasti kulkea ohitse katsellessaan toukokuun yön verhoamaa Paimpolia Jollei hän olisi ajatellut naimisia, miksi hän olisi hän kertonut kaikkia elämänsä yksityisseikkoja joita hän oli kuunnellut melkein morsiamen tavalla; ei hän laisinkaan näyttänyt hulivililtä, joka oli valmis kertomaan asioitaan kelle tahansa.

— … Se on kumminkin hyvä ammatti, hän oli sanonut, ja minä puolestani en sitä koskaan vaihtaisi mihinkään. Toisin vuosin 800 markkaa toisin aina 1,200 annetaan minulle äidilleni vietäväksi.

— Äidillenne vietäväksi, herra Yann?

— Niin, kaikkityyni. Meillä islantilaisilla on semmoinen tapa, neiti Gaud. (Tämän hän sanoi, niinkun se olisi luonnollisin asia maailmassa). Niinpä minulla, uskokaa pois, on tuskin koskaan rahaa. Kun minä sunnuntaisin lähden Paimpoliin, niin äiti antaa minulle pikkusen. Niin se on kaikessa. Niinpä isä tänä vuonna teetti minulle nämä uudet vaatteet, jotka minulla on ylläni, joitta minä en koskaan olisi tullut häihin; en suinkaan olisi minä käsivarttani teille tarjonnut viimevuotisissa vaatteissani.

Gaudista, joka oli tottunut näkemään parisilaisia, eivät nämä Yannin uudet vaatteet ehkä näyttäneet niinkään komeilta. Lyhyt, avonainen nuttu, jonka alta näkyi vanhanaikaseen malliin ommellut liivit; mutta vartalo, jota ne verhosivat, oli moitteettoman kaunis, ja niin näytti tanssija kaikinpuolin komealta.

Hymyillen Yann katsoi häntä suoraan silmiin, joka kerran kun hän jotakin sanoi, nähdäkseen, mitä hän siitä ajatteli. Ja hänen katseensa pysyi niin hyvän ja kunniakkaan näköisenä, kun hän kertoi kaikkea tätä hänelle, ilmaistakseen, ettei hän ollut rikas.

Gaud myöskin hymyili, katsoen häntä aina silmiin; hän ei puhunut paljoa, mutta kuunteli koko sielullaan, aina enemmän ihmetellen ja häneen kiintyen. Hänessä oli rinnakkain hillitsemätöntä voimaa ja viehkeätä lapsellisuutta. Hänen matala äänensä, joka hänen muitten kanssa puhuessa oli jyrkkä ja tuima, kävi Gaudin kanssa puhuessa yhä sointuisammaksi ja pehmeämmäksi; vain Gaudille se saattoi värähdellä niin sanomattoman hellästi, kun jousikoneitten hiljainen soitto.

Oudolta kuului, että tätä aika miestä, joka oli liikkeissään niin itsenäinen ja näöltään niin uhkea, kohdeltiin kotona kun pientä lasta, ja että hän itse piti sitä luonnollisena; että hän, joka oli liikkunut yli koko maailman, kokenut kaikkia seikkailuja ja vaaroja, oli vanhemmilleen niin kokonaan alammainen.

Hän vertasi häntä toisiin, muutamiin parisilaisiin veitikkoihin, mitä lienevät olleet puotilaisia tai kirjuria, jotka ihailullaan olivat häntä ahdistaneet hänen rahojensa tähden. Ja tämä hänestä näytti parhaimmalta, minkä hän tunsi, ja samalla kauneimmalta.

Lähestyäkseen häntä oli Gaud kertonut, ett'ei hänenkään kotonaan oltu aina oltu yhtä hyvissä varoissa kun nyt; että hänen isänsä oli alkanut Islannin kalastajana, että hän vieläkin suuresti kunnioitti islantilaisia, ja että hän, Gaud, muisti, aivan pienenä ollessaan, juoksennelleensa paljain jaloin pitkin rantahiekkaa — äiti parkansa kuoleman jälkeen…

Oi, sitä juhlayötä, viehättävää, ratkaisevaa yötä, jonka vertaista hän ei elämässään ollut elänyt, — siitä oli jo kauvan, se oli joulukuussa ja nyt oli toukokuu. Kaikki silloiset tanssijat olivat nyt kalastamassa, mikä missäkin Islannin merellä, — heillä oli täysi päivä vaalean auringon valossa, äärettömässä yksinäisyydessään, kun Bretagnessa vähitellen alkoi hämärtyä.

Gaud vielä viipyi ikkunassaan. Paimpolin toria ympäröivät melkein kaikilta tahoilta vanhat talot, jotka yön tullen kävivät yhä synkemmiksi, ja joista ei kuulunut hiiskahdusta. Talojen yläpuolella näytti taivaan vielä valoisa aavuus väljenevän, kohoavan, yhä enemmän etenevän maasta, — joka nyt hämärässä näytti yhdeltä ainoalta mustalta kattoryhmältä. Silloin tällöin suljettiin joku portti tai ikkuna, joku vanha merimies astui heiluen ravintolasta poiketen johonkin synkkään pikkukatuun; tai palasi muutamia myöhästyneitä tyttöjä kävelemästä, kevätkukkia käsissä. Muuan, joka tunsi Gaudin, sanoi hänelle hyvääiltaa ja ojensi häntä kohden orapihlajan oksaa, ikäänkun antaakseen hänen haistella sitä; hämärässäkin vielä saattoi nähdä sen valkeat, hienot kukkatertut. Muuten toinenkin suloinen tuoksu oli levinnyt puutarhoista ja pihamaista, se oli kaprifoliumin tuoksu, joka kukki graniittiseinillä, — ja myöskin heikko merihauran haju, joka tuli satamasta. Yölepakoita liiteli ilmassa, äänettömästi lennellen, kuten unten eläimet.

Gaud oli viettänyt monta iltaa tämän ikkunan ääressä, katsellen tätä surumielistä toria, ja ajatellen islantilaisia, jotka olivat poikessa, ja aina samoja tanssia…

… Lopulla häitä oli hyvin kuuma, ja monenkin tanssijan päätä huimasi. Gaud muisti, miten Yann tanssi muitten kanssa, tyttöjen ja vaimojen, joita hän luultavasti oli enemmän tai vähemmän armastellut, hän muisti, miten alentuvan halveksivaisesti Yann oli vastannut heidän viittauksiinsa. Hän oli niin erilainen kun muut.

Yann oli oiva tanssija, suorana kun korkearunkoinen tammi, hän liikkui keveästi ja uljaasti, ja pää pystyssä. Hänen ruskeita kiharoitaan oli muutama vierähtänyt otsalle ja tukka liehui tanssiessa. Gaud, joka myöskin oli jotensakin pitkä, tunsi Yannin koskettavan hänen päähinettään, kun tämä kumartui vähän, voidakseen paremmin pitää hänestä kiinni nopeassa valssissa.

Silloin tällöin Yann osoitti Gaudille pientä sisartaan, Mariaa ja Sylvestreä, kihlaantuneita, jotka tanssivat yhdessä. Hän nauroi herttaisesti, nähdessään nämä molemmat, jotka olivat niin nuoria ja niin ujoja toistensa seurassa, olivat kohteliaita keskenään ja arasti sanoivat toisilleen matalalla äänellä luultavasti hyvinkin sieviä seikkoja. Pahoillaan Yann olisi ollut, jos ei näin olisi ollut, mutta sittenkin se huvitti häntä, joka oli rohkea ja toimelias, nähdessään heidät niin lapsellisiksi; silloin hän hymyillen vilkasi Gaudiin sanoen: "Noita on niin mukava ja hauska katsella, noita meidän pikku veljeä ja sisarta!"

Lopulta yötä suudeltiin paljon, serkukset, kihlaantuneet, rakastuneet suutelivat toisiaan, mutta se tehtiin suoraan ja rehellisesti, keskelle suuta ja kaikkien nähden. Yann luonnollisesti ei ollut suudellut häntä, semmoisia ei uskaltanut tehdä herra Mévelin tyttärelle; kenties hän vain painoi häntä lujemmin rintaansa vastaan viimeisissä valsseissa, ja Gaud siihen taipui turvallisesti, vieläpä nojautui häneen, antautuen koko sielustaan. Tässä äkillisessä, syvässä, viehättävässä hurmauksessa, joka saattoi hänen koko olennollaan Yanniin viehättymään, hänen kaksikymmenvuotisilla aistimillaankin oli osansa, mutta hänen sydämmestään oli se alkanut.

— Oletteko nähneet, kuinka röyhkeästi hän katselee Yannia? sanoi pari kolme kaunista neitosta, vaaleitten tai mustien silmäripsien varjostamat silmät ujosti maahan luotuina, ja kuitenkin heillä oli tanssijain joukossa ainakin yksi, jollei kaksi armastelijaa. Todellakin hän katseli vähän väliä Yannia, mutta se oli hänelle puolustukseksi, että Yann oli ensimäinen ja ainoa nuori mies, joka koskaan oli hänen huomiotaan herättänyt.

Erotessaan, kun kaikki tungeskelivat lähtöä tehden, aamulla, kolakassa, he sanoivat jäähyväisiä toisilleen, niin tuttavasti kun kaksi kihlaantunutta, jotka aikovat tavata toisensa seuraavana päivänä. Sitten hän oli kotiin palatessaan kulkenut tämän saman torin yli isänsä kanssa. Hän ei ollut ollenkaan väsyksissä, vaan oli hilpeä ja iloinen, hengittäen mielihyvällä raitista ilmaa; ja kylmä sumu ja synkkä päivänkoitto tuntuivat hänestä viehättävältä ja raittiilta.

… Toukokuun yö oli jo kauvan sitten peittänyt seudun, kaikki ikkunat olivat, saranoissaan hiukan narahdellen, jo vähitellen suljetut. Mutta Gaud yhä vielä istui avonaisen ikkunansa ääressä, Harvat, viimeiset ohikulkijat, jotka pimeässä näkivät hänen valkoisen päähineensä häämöttävän, sanoivat kai: "Tuossa tyttö varmaankin uneksii armaastaan". Ja tottahan se oli, että hän uneksi hänestä, — vaikka hän olikin vähällä itkeä, hänen pienet, valkoiset hampaansa purivat huulia, alituisesti täyttäen kuopan, joka niin somasti toi näkyviin nuortean suun piirteet. Ja hänen silmänsä katselivat pimeyteen, tarkastamatta mitään erityistä esinettä…

… Mutta näitten tanssijaisten jälkeen, miksi ei hän ollut palannut? Miten hän oli muuttunut? Jos he satunnaisesti kohtasivat toisensa, näytti Yann tahtovan paeta, hän katsoi poispäin ja hänen silmänsä vilkkuivat aina niin nopeasti.

Gaud oli usein puhunut siitä Sylvestren kanssa, mutta ei hänkään käsittänyt sitä.

— Juuri hänen kanssaan sinun, Gaud, pitäisi mennä naimisiin, hän sanoi, jos sinun isäsi sen sallisi, sillä hänen vertaistaan et sinä voi löytää koko paikkakunnassa. Ensiksikin, niin, kuulehan, hän on viisas mies, vaikka hän ei näytä siitä välittävän; hän on hyvin harvoin juovuksissa. Joskus hän kyllä on itsepintainen, mutta pohjalta hän kumminkin on hyvin lempeä. Sinä et todellakaan voi tietää, miten hyvä hän on. Ja mimmoinen merimies! joka kalastuskaudeksi kapteenit hänestä vallan riitelevät.

Isänsä suostumuksesta Gaud ei epäillyt, isä ei ollut koskaan hänen tahtoaan vastustanut. Ja vähän se häntä huolestutti, ettei Yann ollut rikas. Toiseksi hänenmoinen merimies ei paljoa rahaa tarvitsisi kuudessa kuukaudessa suorittaakseen kipparin kurssin, ja hänestä tulisi kapteeni, jolle mikä laivan omistaja tahansa uskoisi laivansa.

Mitäpä siitä, jos hän olikin melkein jättiläinen, naisessa se saattoi olla vika, mutta miestä se ei rumentanut.

Muuten oli hän tiedustellut hänestä, itseään ilmaisematta, kylän tytöiltä, jotka tunsivat kaikki rakkausjutut: hänestä he eivät tienneet mitään; hän ei näyttänyt kiintyneen enemmän toiseen kun toiseenkaan, kuleksiessaan joko Lézardrieuxin tai Paimpolin kaunotarten joukossa, jotka kaikki olivat häneen mieltyneet.

Eräänä sunnuntai-iltana, aivan myöhään, hän oli nähnyt Yannin kulkevan ikkunainsa alatse, seuraten ja käsitysten kulkien muutaman Jeannie Caroffin kanssa, joka kyllä oli kaunis, mutta jonka maine oli huono. Ja tämä seikka oli Gaudia suuresti surettanut.

Myös oli kerrottu, että hän oli hyvin kiivas; kun hän muuanna iltana oli juovuksissa eräässä Paimpolin kahvilassa, jossa islantilaiset pitivät juhliaan, hän oli heittänyt suuren marmorisen pöydän oven läpi, jota ei hänelle tahdottu avata…

Kaiken tämän Gaud antoi hänelle anteeksi: tiettyhän se oli, mimmoisia merimiehet olivat, kun sattuivat pahalle päälle. Mutta jos hän oli sydämeltään puhdas, niin miksi hän oli lähestynyt Gaudia, joka ei mitään ajatellut, jättääkseen hänet sitten; miksi hän oli katsellut Gaudia kokonaisen yön hymyillen, tavalla, joka näytti niin rehelliseltä; miksi hänen piti uskoa hänelle asioitaan niin lempeällä äänellä kuin morsiamelleen? Nyt ei Gaud enää saattanut muuttua ja mieltyä toiseen. Muinoin, täällä samassa Bretagnessa, kun hän oli pieni, oli häntä nuhdeltu ja sanottu, että hän oli pahanilkinen ja itsepäinen, kun mikäkin, ja semmoisena hän oli pysynyt. Vaikka hän nyt oli hieno neito, hiukan totinen ja kopea käytöksessään, jota ei kukaan ollut muodostellut, hän kuitenkin oli aivan sama.

Tanssiaisten jälkeen oli Gaudilta lopputalvi kulunut, odotellessa häntä jälleen näkevänsä, mutta hän ei ollut edes käynyt jäähyväisillä ennen Islantiin lähtöään. Nyt kun ei Yannia enää ollut kotosalla, oli täällä kaikki Gaudista arvotonta; hidastunut aika tuntui matelevan eteenpäin — kunnes syksy viimein tulisi, jolloin Gaud oli päättänyt ryhtyä asiaan ja saattaa se päätökseen…

… Kaupungintalossa löi kello yhtätoista, — omituisen heleästi, niinkun kellon ääni tavallisesti kuuluu tyyninä kevätöinä.

Paimpolissa pidetään yhdentoista aikaa hyvin myöhäsenä, ja Gaud sulki ikkunan ja sytytti lampun maata mennäkseen…

Kenties se Yannissa olikin vaan ujoutta, taikka koska hänkin oli ylpeä, pelkäsikö hän rukkasia, luullen Gaudia liian rikkaaksi?… Gaud oli jo aikonut aivan suoraan kysyä sitä häneltä, mutta Sylvestre oli arvellut, ettei, se käynyt päinsä, ettei nuoren tytön oikein sopinut olla niin rohkean. Paimpolissa jo moitittiin hänen käytöstapaansa ja pukuaan…

… Hän riisui hitaasti vaatteet päältään, haaveksivan tytön tavalla: ensin musliinipäähineensä, sitten komean pukunsa, joka oli tehty kaupunkilaismalliin, ja jonka hän huolettomasti heitti jollekin tuolille.

Viimein pitkät kureliivinsä, joista ihmisillä oli niin paljon puhumista, ne kun olivat parisilaiseen malliin tehdyt. Kun vartalo pääsi vapaaksi, kävi se täydellisemmäksi; kun se ei enää ollut kuristuksissa, sai se luonnolliset piirteensä, jotka olivat täyteläiset ja pehmeät kun marmoriveistoksen; joka liike muutti niiden suhdetta, ja jokainen oli viehättävä.

Pikku lamppu, joka yksin tuikki yön pimeässä, valaisi salaperäisesti hänen hartioitaan ja rintojaan, hänen ihanaa vartaloaan, jota yksikään silmä ei ollut koskaan nähnyt, jota ei luultavasti kukaan saisi nähdä, ja joka kenenkään näkemättä olisi kuihtuva, koska ei tuo Yann siitä huolinut.

Hän tiesi kasvonsa sieviksi, mutta ruumiinsa kauneutta hän ei vähääkään tuntenut. Muuten näillä tienoin Bretagnea, Islannin kalastajien tyttärillä, on tämä kauneus melkein rotuominaisuus; sitä tuskin huomataan, eikä sitä näytellä, hurjimmatkin heistä häpeisivät sitä tehdä.

Hän alkoi irrottaa hiuksiaan korvien yläpuolella olevista kaarroksista, ja molemmat palmikot riippuivat pitkin selkää kun kaksi raskasta käärmettä. Hän kiersi ne kokoon päälaelleen, joten oli mukava maata, — ja hänen säännölliset kasvonsa muistuttivat roomalaista neitoa.

Sillä välin hän piti yhä käsiään ylhäällä ja pureskellen huuliaan käänteli vaaleita palmikoitaan, — niinkun lapsi, joka pyörittelee käsissään leikkikalua, ajatellen muita asioita; sitten antoi hän niitten taas valua alas, ja alkoi niitä huvikseen purkaa ja levitellä; kohta hän oli verhottu hiuksilla, kun mikä metsien papitar.

Ja sitten, uni kun oli hänet vähitellen vallannut, huolimatta rakkaudesta ja itkun halusta, hän heittäytyi äkkiä vuoteelleen kätkeytyen silkinhienoiseen tukkaansa, joka hunnun tavoin peitti hänet.

Ploubazlanekissa, mökissään oli Moan muori, joka oli elämän synkemmällä rinteellä, hänkin viimeinkin nukkunut, vanhan kylmään uneen, ajatellen pojanpoikaansa ja kuolemaa.

Samalla tunnilla, "Marian" kannella, Pohjoisjäämeressä, joka sinä iltana oli hyvin myrskyinen, Yann ja Sylvestre, molemmat kaivatut, laulelivat laulujaan, iloisesti kalastaen ikuisessa päivänvalossa…

VI.

On melkein kuukausi kulunut, — on kesäkuu. Ympäri Islantia on harvinainen sää, jota merimiehet kutsuvat kuolleeksi tyveneksi, ei käy tuulen hengähdystäkään, ikäänkun kaikki vihurit olisivat asettuneet, loppuneet.

Taivaan näytti peittävän suuri vaalea huntu, joka alempana, lähempänä taivaanrantaa, kävi tummemmaksi, lyijyn harmaaksi, vivahtaen tinan himmeään loisteesen. Ja taivaan alla oli liikkumattomalla vedenpinnalla kalpea hohde, joka väsytti silmiä ja pani kylmämään.

Meren pinta vain välistä tummeni ja sitten taas kirkastui, se juomuili niinkun peili, jolle huoataan. Koko loistava, ääretön pinta näytti peittyneen vaihtelevaan kuvaverkkoon, ja kuvat kietoutuivat yhteen, muuttuivat ja hävisivät lakkaamatta.

Oli ikuinen ilta tai ikuinen aamu, mahdotonta sanoa kumpiko. Aurinko, joka ei enää ilmaissut tuntia, pysyi aina näkyvissä, ikäänkun vartioidakseen tätä kuollutta loistoa, sekin oli vaan kehä, jolla tuskin oli selvää rajaa ja se näytti tavattoman suurelta, kun sitä ympäröi epäselvä loistava kehys.

Yann ja Sylvestre kalastivat vieretysten ja lauloivat: Jean-François de Nantes laulua, jolla laululla ei ole loppua, sen yksitoikkosuus heitä juuri huvitti, he iskivät silmää ja nauroivat lapsellisuudelleen, kun he alituisesti toistivat samoja säkeitä, koetellen joka kerralla päästä parempaan vauhtiin. Heidän poskiaan punasi meren suolainen, raitis ilma, joka oli virkistävää ja puhdasta, ja he täyttivät keuhkonsa täysin siemauksin tästä elämän ja terveyden lähteestä.

Ja kuitenkin heidän ympärillään näytti kaikki kuolleelta, maailma näytti loppuneen, tai olevan vielä luomatta; valolla ei ollut mitään lämpöä; esineet eivät liikkuneet, ikäänkun olisivat ainaiseksi hyytyneet tämän suuren, kummittelevan silmän, auringon, katseista.

* * * * *

"Maria" loi merenpintaan varjon, joka oli niin pitkä kun ilta, ja näytti viheriältä keskellä tätä sileätä pintaa, johon taivaan valkeus kuvastui; varjostetulla alalla, johon ei kuvastunut mitään, oli vesi läpikuultavaa ja siinä saattoi nähdä, mitä tapahtui sen alla: lukemattomia kaloja, tuhansittain tuhansia, kaikki samanlaisia, suljui ääneti samaan suuntaan, ikäänkun heidän alituisella matkallaan olisi joku maali. Ne olivat turskia, jotka liikkuivat yhdessä, kulkien yhdensuuntaisesti, kaikki samanne päin, muodostaen harmaita juovia ja lakkaamatta liikkuen, nopeasti värähdellen, jotta äänetön, elävä joukko näytti valuvan eteenpäin. Joskus he äkillisellä pyrstön liikkeellä kaikki kääntyivät yhtä aikaa, näyttäen välkkyvää, hopeankarvaista vatsaansa; ja sitten sama pyrstön liike, sama käännös levisi yli koko kalaparven, hitaan aallon tavoin: oli niinkun tuhansia metallilevyjä olisi välähdellyt kahden veden pinnan välissä.

* * * * *

Aurinko, joka jo oli jotenkin alhaalla, laskeutui vielä, oli varmaankin ilta. Sen mukaan kun se laskeutui lyijyn värisiin ilmakerroksiin, jotka rajoittuivat mereen, se tuli keltaiseksi, ja sen kehä kävi selvemmäksi, todellisemmaksi. Sitä saattoi katsella silmät auki, niinkun kuuta.

Se kyllä valaisi, mutta olisi luullut, ett'ei se ollut aivan kaukana avaruudessa; näytti siltä kun purjehtimalla laivalla vain taivaanrantaan saakka, olisi sieltä löytänyt suuren, synkän pallon, joka liikkui ilmassa muutamia metriä veden pinnasta.

Kalastus sujui jotenkin hyvin; jos katseli tyyneen veteen, näki aivan selvään, kuinka se kävi päinsä: turskat söivät ahneesti syötin; tuntiessaan olevansa kiinni, tempoivat ne hiukan, ikäänkun kiinnittääkseen turpansa lujemmin koukkuun. Ja yhä uudestaan kalastajat kaksin käsin vetivät ylös siimojaan, ja nakkasivat kalan sille, jonka piti se perata ja halkaista.

Paimpolilainen laivasto oli hajallaan yli tämän tyynen peilin, elähyttäen tätä erämaata. Siellä täällä näkyi loittona pieniä purjeita, muuten vain nostettuina, koska ei tuullut vähäistäkään. Ne olivat aivan valkeita ja ne erotti selvästi vasten harmaata taivasta.

Tänä päivänä tuntui Islannin kalastajan ammatti niin rauhalliselta ja helpolta, — naisten ammatilta…

— —

Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!

He lauloivat, molemmat suuret lapset. Eikä Yann suinkaan ajatellut, että hän oli komea, ja että hän oli niin ylevä ryhdiltään. Muuten hän oli lapsi ainoastaan Sylvestren seurassa, ei laulanut eikä leikitellyt koskaan kenenkään muun kanssa; toisten seurassa hän päinvastoin oli umpimielinen, ylpeä ja synkkä, mutta kyllä hyvin ystävällinen, kun häntä tarvittiin, aina hyvä ja avulias, jollei häntä suututettu.

He molemmat lauloivat tätä laulua, toiset, jotka istuivat vähän matkan päässä, lauloivat jotakin toista, jotakin säveltä, joka myöskin ilmaisi unisuutta, terveyttä ja epävarmaa alakuloisuutta.

Ei ollut ikävä, ja aika vaan kului.

Alhaalla kajuutassa paloi aina tuli rautakamiinissa, ja kajuutan luukku oli suljettu, että ne joitten piti maata, luulisivat olevan yön. Maatessaan he tarvitsivat hyvin vähän ilmaa; vähemmin voimakkaat, kaupungissa kasvaneet olisivat tarvinneet enemmän. Mutta kun korkea rinta koko päivän oli huokunut ääretöntä ilmaa, niin sekin nukkui ja tuskin liikkui: semmoinen ihminen saattaa ryömiä makaamaan melkein vaikka millaiseen loukkoon, niinkun eläimet tekevät.

Vahtivuoronsa jälkeen kukin meni makaamaan milloin vaan tahtoi ja mihin aikaan sattui, koska tunneista ei ollut lukua yhtämittaisessa valossa. Uni oli aina hyvää, rauhallista eivätkä he nähneet unia, koko olento lepäsi.

Mutta kun naiset juontuivat mieleen, saattoi se joskus kiihottaa nukkujia, kun he ajattelivat, että kuuden viikon perästä oli kalastus loppuva, että he pian saisivat uusia tai entisiä armasteltavia, ja silloin he viruivat valveilla silmät pyöreinä.

Mutta se tapahtui harvoin; taikka he ajattelivat naisia toisella tavalla: he muistelivat vaimojaan, morsiamiaan, sisariaan ja vanhempiaan. He olivat tottuneet hillitsemään itseään ja aistimetkin nukkuivat — pitkiksi ajoiksi kerrallaan…

— —

Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!

… He katselivat nyt jotain tuskin huomattavaa kaukana harmaalla taivaan rannalla. Pieni savu, joka nousi vedestä, niinkun mikä pienen pieni häntä, jolla oli toinen harmaa värivivahdus, hiukan tummempi kun taivaan. Heidän silmänsä olivat tottuneet näkemään kauvaksi, ja he olivat jo aikaisin huomanneet sen.

— Höyrylaiva, tuolla, kaukana!

— Minä luulen, sanoi kapteeni, katsellen sitä tarkasti, minä luulen, että se on valtion höyry, — luovija, joka tulee kiertomatkalleen.

Tuo epäselvä savu toi kalastajille uutisia Ranskasta ja muun muassa myöskin vanhalta isoäidiltä kirjeen, joka oli kauniin nuoren neidon kirjoittama.

Se lähestyi hitaasti, kohta alkoi näkyä sen musta runko — varmaan se oli luovija, joka tuli kiertelemään länsivuonoja.

Sillä välin hieno, raitis tuulen henki rupesi puhaltamaan ja alkoi kirjailla veden kuollutta pintaa; se piirusti loistavalle peilille sinisen vihreitä kuvia, jotka venyivät viivoiksi, levenivät kun viuhkat tai haaraantuivat kun tähtikorallit; tämä tapahtui pian ja jo kuului kuohuva ääni, joka ikäänkun ilmoitti äärettömän horrostilan loppua. Ja taivas selveni, ja sen huntu katosi, ja sumu laskeutui alas ja sitä kokoontui suuriin ryhmiin, jotka näyttivät harmaalta villalta, muodostaen ikäänkun pehmeän muurin meren ympäri. Molemmat äärettömät peilit, joiden välissä kalastajat olivat — toinen oli heidän yläpuolellaan, toinen alapuolellaan — kävivät taas läpikuultaviksi ja syviksi, ikäänkun usva, joka oli ne tummentanut, olisi pyyhitty pois. Ilma muuttui, mutta niin nopeasti, että se ei voinut hyvää ennustaa.

Eri tahoilta merta, eri puolilta avaruutta tuli kalastajalaivoja, kaikki ne ranskalaiset laivat, jotka olivat liikkuneet näillä vesillä, siinä oli Bretagnesta, Normandiasta, Boulognesta ja Dunkerquesta. Niinkun lintuja, jotka kokoontuvat varotushuudon kuultuaan, niitä lähestyi luovijaa, ja niitä tuli miltäkin tahoilta merta, jossa ei ollut mitään näkynyt, kaikkialla ilmestyi niitten harmahtavia siipiä. Vaalea erämaa alkoi näyttää asutulta.

He eivät enää liidelleet hitaasti eteenpäin, vain olivat levittäneet purjeensa uusille, raittiille vihureille ja lähestyivät nopeasti.

Kaukainen Islanti oli myöskin alkanut näkyä, se näytti tahtovan lähestyä niinkun hekin, yhä selvemmin sen korkeat, alastomat kalliovuoret näkyivät, jotka eivät koskaan ole olleet valaistut muuten kun sivulta ja alhaalta ikäänkun väkisin. Sen yläpuolella näkyi toinen saman värinen Islanti, joka vähitellen tuli näkyviin, — mutta se olikin vain kangastusta ja sen paljoa suuremmat vuoret olivat vaan taajoja höyryryhmiä. Ja aurinko, joka aina oli yhtä alhaalla eikä näyttänyt jaksavan kohota ylemmäksi, näkyi tämän kangastavan saaren lävitse, mutta näytti samalla olevan sen edessä, se oli näky, jota silmät eivät voineet käsittää. Auringon ympärillä ei ollut enää sumukehystä, ja ympyriäisellä pallolla oli selvät rajat: se näytti pikemmin joltakin sammuvalta, pieneltä, keltaiselta kiertotähdeltä, joka oli epävarmana siihen pysähtynyt, keskelle avaruutta…

Koko islantilaislaivasto ympäröi nyt luovijaa, joka oli pysähtynyt. Kaikista laivoista heitettiin veteen pähkinäpuisia veneitä, joilla kulki mustapartaisia, suuria, omituisiin pukuihin puettuja miehiä. Heillä oli kaikilla jotakin pyydettävää, niinkun lapsilla, lääkkeitä pienille haavoille, vaatteen paikkoja, ruokavaroja ja kirjeitä.

Toiset tulivat rautoihin pantaviksi, jonkin uppiniskaisuuden tähden kapteeniaan kohtaan; koska he kaikki olivat olleet valtion palveluksessa, tuntui se heistä aivan luonnolliselta. Ja kun luovijan ahtaan välikannen melkein täytti neljä tai viisi pitkää miestä, jotka viruivat siinä raudat jaloissa, sanoi vanha perämies, joka oli heidät lukinnut: "kääntykäähän kyljellenne, pojat, että pääsee liikkumaan", ja he tottelivat heti naurahtaen.

Oli paljon kirjeitä islantilaisille tällä kertaa. Muun muassa kaksi Mariaan, kapteeni Guermeur; toinen herra Yann Gaosille toinen herra Sylvestre Moanille (jälkimäinen oli tullut Tanskan kautta Reykjavikiin, josta luovija oli sen ottanut).

Kortteerimestari kaiveli purjepalttinaisesta säkistään kirjeet jaettaviksi, joskus oli vaikea lukea osoitteita, sillä kaikki eivät olleet kyllin taitavien käsien kirjoittamia.

Ja päällikkö sanoi:

— Joutukaa, joutukaa, ilmapuntari laskee.

Häntä huolestutti nähdä kaikkia näitä pähkinäpuisia ruuhia meressä lellumassa, ja niin paljon kalastajia koolla näin epävarmassa paikassa.

Yannilla ja Sylvestrellä oli tapana lukea yhdessä kirjeensä.

Tällä kertaa se tapahtui keskiyön auringon valossa, joka valaisi taivaanrannalta, yhä vieläkin sammuvan tähden kaltaisena.

Istuen syrjässä, jossakin kannen sopessa, kaulatusten, käsitysten, he lukivat hitaasti kirjeitään, ikäänkun paremmin muistiinsa painaakseen kotiuutisensa.

Yannin kirjeessä Sylvestre sai uutisia Maria Gaosista, pikku morsiamestaan; Sylvestren kirjeestä Yann luki vanhan Yvonne muorin hullunkurisia juttuja, jotka olivat verrattomia huvittamaan poissaolevia; ja lopuksi viimeisen rivin, jossa oli: "Terveisiä minulta Gaosin pojalle".

Kun he olivat lukeneet kirjeensä, näytti Sylvestre arasti omaansa suurelle ystävälleen, huomauttaakseen hänelle, kuinka hyvällä käsialalla se oli kirjoitettu:

— Katsopas, eikös tämä ole hyvää käsialaa, Yann?

Mutta Yann, joka vallan hyvin tiesi, minkä nuoren tytön käsialaa se oli, katsoi poispäin olkapäitään kohottaen, ikäänkun sanoakseen, että hän jo tahtoi päästä kuulemasta Gaudista puhuttavan.

Sitten Sylvestre käänsi huolellisesti kokoon halveksitun paperin, pani sen kuoreen ja kätki sen poveensa sanoen surullisesti:

— Ei suinkaan heistä paria koskaan tule… Mutta mikähän häntä ei
Gaudissa miellytä…

…Luovijan kello löi keskiyön kahtatoista. He istuivat yhä vaan paikoillaan, ajatellen kotiaan, omaisiaan, tuhansia seikkoja haaveksien…

Tällä hetkellä ikuinen aurinko, joka oli hiukan kastanut reunaansa veteen, alkoi hitaasti nousta.

Aamu koitti…

TOINEN OSA.

I.

Islanninkin aurinko oli muuttunut muodoltaan ja väriltään, ja synkkä aamu alkoi uuden päivän. Huntu oli kokonaan kadonnut ja auringosta säteili kirkkaita säteitä, jotka kimputtain tunkivat eteenpäin ja ennustivat lähestyvää myrskyä.

Oli muutamien päivien kuluessa ollut liian kaunis sää, sen täytyi jo loppua. Tuuli puhalteli veneryhmän yli, ikäänkun haluten hajoittaa se, puhdistaa meri; ja veneet alkoivat hajaantua, paeta niinkun voitettu armeija, — ja ainoastaan sen uhkauksen tähden, joka oli ilmaan kirjoitettu ja jonka suhteen ei saattanut pettyä.

Yhä kovemmin alkoi tuulla ja sekä miehet että veneet värisivät.

Aallot jotka vielä olivat pieniä, alkoivat ajella toisiaan ja ryhmittyä; ne olivat saaneet valkoisen harjan, jotta ne näyttivät juovikkaalta malmilta. Kohta alkoi sataa lumiräntää, ja vesi höyrysi, ikäänkun olisi kiehunut; ja aaltojen kohina yltyi yltymistään joka hetki.

Ei enää ajateltu kalastamista, vaan ainoastaan laivan hoitamista. Siimat olivat jo kauvan sitten sisään vedetyt. Kaikki kiiruhtivat matkaan, toiset koettivat ajoissa päästä etsimään suojapaikkaa vuonoissa, toiset pitivät parempana pyrkiä Islannin eteläkärjen ympäri, pitäen varmempana pysyä aavalla merellä, jotta olisi tilaa tarpeen tullessa pyyhkiä myötäiseen. Vielä muutamat saattoivat nähdä toisiaan, siellä täällä sukelsi purjeita näkyviin aaltojen harjain välistä, pieniä, märkiä, tuulten pieksämiä, pakenevia tilkkuja, mutta jotka aina vain pystyssä pysyivät, niinkun seljapuunytimestä tehdyt lasten leikkikalut, jotka kaatuvat, kun niitten päälle puhaltaa, mutta kohta taas nousevat pystyyn.

Suuri pilviryhmä, joka oli kokoontunut läntiselle taivaanrannalle ja oli näyttänyt saarelta, alkoi hajota yläreunastaan ja osia siitä kiiti pitkin taivasta. Se näytti vallan tyhjentymättömältä, tuuli sitä venytteli, laajenteli ja taajenteli, repi sitä ja kiskoi siitä lakkaamatta mustia vaippoja, jotka se levitteli äsken niin kirkkaalle, keltaiselle taivaalle, joka oli käynyt lyijynkarvaiseksi, kylmäksi, tummaksi.

Yhä kiihtyi tuuli, joka ajeli kaikkia esineitä.

Luovija oli pyrkinyt Islannin suojiin; kalastajat jäivät yksin kiihtyneelle merelle, joka kävi uhkaavan näköiseksi ja kamalan väriseksi. He valmistautuivat myrskyyn. He etenivät toisistaan, he alkoivat kadota toistensa näkyvistä.

Aallot, joilla oli näkinkuoren kaltaiset harjat, yhä vaan ajelivat toisiaan, yhtyivät, toiset nielivät toisia ja tulivat yhä korkeammiksi, ja aaltojen välit yhä kasvoivat.

Muutamassa tunnissa oli kaikki liikkeessä, kaikki hujan hajan, tienoossa, jossa edellisenä päivänä vielä oli ollut niin tyyni, ja edellistä äänettömyyttä oli seurannut huumaava kohina. Tämä kiihkeä liike, joka oli niin tietymätön ja hyödytön, oli syntynyt niin nopeasti kun näkymön muutos näyttämöllä. Ja miksi?… Kummallinen sokea hävittämishalu!

Pilviä yhä levisi taivaalle, ja ne tulivat aina lännestä, tungeskellen, riehuen, rientäen ja synkistäen kaikki. Muutamia keltaisia aukkoja näkyi vaan, joitten kautta aurinko lähetti viimeiset sädekimppunsa. Ja veden pinnalle, joka nyt oli viheriään vivahtavaa, syntyi yhä enemmän valkoisia vaahtojuovia.

Puolenpäivän aikaan oli "Maria" jo täydellisesti varustautunut myrskyyn. Luukut olivat suljetut ja purjeet reivatut, ja se kiikkui notkeasti ja keveästi aalloilla; keskellä alkavan myrskyn riehuntaa, se näytti leikkien hyppelevän, niinkun suuret delfiinit, joille myrsky on iloa. Pelkällä fokilla se pyyhki myötäiseen.

Taivas oli käynyt aivan mustaksi, se oli umpinainen, ahdas holvi, jossa siellä täällä oli vieläkin mustempia nokitahroja, se näytti melkein liikkumattomalta, sitä täytyi katsella oikein tarkkaan huomatakseen, että se päinvastoin oli huimaavassa liikkeessä: suuria, harmaita huivia riensi ohitse, ja lakkaamatta tuli taivaanrannalta uusia, synkkiä harsoja, joita ikäänkun loppumatta tuli äärettömästä kääröstä.

"Maria" pakeni tuulen kanssa, ja se pakeni yhä hurjemmin, ja myrsky pakeni myös jonkin tuntemattoman salaisen, kauhean voiman tieltä. Tuuli, meri, "Maria", pilvet, kaikki pakenivat yhtä hurjasti ja nopeasti, ja kaikki samaan suuntaan. Nopeimmin kaikista riensi tuuli, sitten suuret aallonharjat, jotka olivat raskaampia ja hitaampia, riehuen, peräkkäin, sitten "Maria", yleiseen pakoon temmattuna. Aallot ajoivat sitä takaa, ja niitten valkeat harjat vyöryivät ja syöksyivät sen perästä, ja aina ne saavuttivat laivan, ja aina ne riensivät sen sivu, mutta se vältti ne, luistaen keveästi ylös, ja niitten vimma näytti murtuvan sen imuveteen.

Ja kumman keveältä tämä pako tuntui, vaivatta ja ponnistuksitta vene kiikkui eteenpäin. "Maria" kohosi aalloille keveästi, niinkun tuuli olisi sitä nostanut, ja pudotessaan se ikäänkun luiskahti alas, jotta sisuksia vihloi, niinkun unissaan, kun putoaa. Se suljui kun takaperin, ja pakeneva vuori väistyi sen alta pakoaan jatkaakseen, ja laiva painui jälleen suureen laaksoon, joka sekin riensi eteenpäin. Jysäyksettä se tuli kauhean laakson pohjalle, keskelle tyrskyä, joka ei sitä edes kastellut, mutta joka pakeni niinkun kaikki muutkin, pakeni eteenpäin ja haihtui kun savu, kun tyhjä…

Laaksojen pohjalla oli pimeämpi, ja jokaisen ohikulkeneen aallon takaa näkyi toinen tulemassa, toinen edellistä suurempi, joka kohosi viheriänkuulevana, joka riensi lähemmäksi kauhean näköisenä, ja sillä oli näkinkengän muotoinen kita, joka oli valmis sulkeutumaan ja näytti huutavan: "Odota, jotta minä saan sinut kiinni, niin minä sinut nielen…"

… Mutta ei, se vaan nosti heidät ylös, niinkun harteitaan kohottamalla höyhenen nostaa, ja melkein leppeästi se tuntui väistyvän alta, kuohuvin harjoin ja kohisten kun koski.

Ja niin yhä, lakkaamatta. Mutta myrsky aina vaan kiihtyi. Ja yhä kauheampia aaltoja seurasi toisiaan, ne näyttivät pitkiltä vuorijonoilta, joiden laaksot alkoivat hirvittää. Ja tämä vimmattu meno yhä kiihtyi ja taivas yhä synkistyi ja kohina yhä koveni.

Oli oikea myrsky, täytyi olla varuillaan. Mutta mitäs siitä, kunhan vaan oli ulappaa edessä, tilaa kiitää eteenpäin. "Maria" olikin tänä vuonna, tänä kalastuskautena pysyttäinyt Islannin kalavesien läntisimmissä osissa, jotta se itään paetessa teki hyvän palan paluumatkaa.

Yann ja Sylvestre olivat peräsimessä, vyötäisistä kiinni sidottuina. He lauloivat vielä lauluaan: "Jean-François de Nantes"; nopeasta liikkeestä huumaantuneina, he lauloivat täyttä kulkkua ja nauroivat, kun eivät voineet kuulla toisiaan myrskyn riehuvassa melussa, välistä he huvikseen käänsivät päätään ja lauloivat vasten tuulta ja olivat pakahtua.

— Hoi pojat! tuntuuko ilma siellä umpinaiselta, kysyi heiltä Guermeur, pistäen partaista päätään puoleksi avatusta luukusta esille, niinkun piru, joka on valmis syöksymään laatikostaan.

Ei juuri umpinaiselta tuntunut, se on varmaa.

Eivät he peljänneet, sillä he tiesivät, kuinka paljon heidän laivansa sieti, ja luottivat sen lujuuteen ja käsivarsiensa voimaan. Ja myöskin fajanssisen Neitsyeen suojelukseen, joka jo neljänkymmenen vuoden Islanninmatkoilla monituiset kerrat oli tanssinut tätä hurjaa tanssia, aina hymyillen tekokukkiensa keskellä…

Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!

Yleensä ei nähnyt kauvaksi ympärilleen, muutaman satasen metrin päässä näytti kaikki loppuvan vaaleaharjaisiin, äärettömiin aaltoihin, jotka ilmaan kohoten sulkivat näköalan. Luuli koko ajan olevansa keskellä ahdasta näkymöä, joka kyllä alituisesti muuttui; kaikki esineet kasteli savuntapainen tyrsky, joka pilvenä kiiti pitkin merenpintaa tavattoman nopeasti.

Mutta silloin tällöin näkyi lounasessa, josta tuli vimmaisia tuulenpuuskia, valoisampia kohtia: ja taivaan rannalla alkoi näkyä värähtelevä valo, ja himmeä valonheijastus levisi pitkin vaahtopäisiä aaltoja, tehden taivaan kupukaton yhä synkemmän näköiseksi. Ja tämä valo oli synkkää katsella; sydäntä vaan kouristi enemmän, kun näki kauvaksi, kun huomasi, että kaikkialla oli samaa mylläkkää, samaa raivoa — aavan taivaanrannan takanakin, äärettömiin: riehunnalla ei ollut rajoja, ja kalastajat olivat yksin keskellä sitä!

Jättiläispauhina kaikui kaikesta, niinkun profetallinen esisoitto, joka ennusti maailman lopun kauhua. Siinä saattoi erottaa tuhansia ääniä, ylhäältä tuli viheltäviä tai syviä, jotka tuntuivat kaukaisilta ja tavattoman voimakkailta: se oli tuuli, koko tämän mylläkän suuri sielu, näkymätön voima, joka uhkasi kaikkea. Se kauhistutti, mutta oli toisia ääniä, likeisempiä, ikäänkun käsin tuntuvampia, enemmän hävitystä uhkaavia: ne synnytti vimmastunut vesi, joka kiehui kun tulisella raudalla…

Yhä kiihtyi myrsky.

Ja vaikka he pakenivatkin nopeasti, alkoi meri syöksyä laivaan, "syödä" niinkun sanotaan. Ensiksi tuli takaa myrskyn pieksämää tyrskyä, sitten vettä, kun kaatamalla, ja niin voimakkaasti, että se oli kaikki murskaksi panna. Aallot kävivät yhä korkeammiksi, aivan kauhean korkeiksi, ja kuitenkin ne samalla tulivat yhä repaleisemmiksi, niitten harjoista näkyi riippuvan vihertäviä pirstaleita, jotka olivat putoavaa vettä, jota tuuli ajeli. Sitä syöksyi läiskyen suuret määrät kannelle, ja silloin "Maria" värähteli joka saumassaan ikäänkun tuskasta. Nyt ei enää saattanut nähdä mitään, sillä kaikkialla oli valkeata vaahtoa; kun sattui tavallista hurjempi vihuri, niin näki vaahdon tupruavan ohi paksuna pilvenä, niinkun kesällä pöly maantiellä. Oli alkanut sataa, ja raskaat pisarat tulivat vinosti, melkein vaakasuoraan, ja kaikki nämä yhdessä vinkuivat, riehuivat ja ruoskivat niinkun nahkahiihnoilla.

He olivat vielä molemmat peräsimessä, kiinni sidottuina, järkähtämättöminä, puettuina öljytakkeihinsa, jotka olivat kankeita ja kiiltäviä niinkun haikalan nahka; ne olivat tiukasti sidotut kaulan ympäri pikilangalla, samoin sääristä ja ranteista, jotta ei vettä pääsisi sisään tunkeutumaan. Ja aallot huuhtoivat heitä ja he seisoivat selkä koukussa, kun ne olivat liian voimakkaita, ja hajalla säärin, etteivät kaatuisi. Heidän poskensa hehkuivat ja joka hetki he olivat pakahtua. Joka kerran kun suuri vesitulva oli heidän päälleen vyörynyt, he katselivat toisiaan hymyillen paljolle suolalle, jota oli heidän partoihinsa kokoontunut.

Ajan pitkään alkoi kumminkin kauheasti väsyttää tämä raivo, joka ei asettunut, joka aina pysyi yhtä epätoivoisen vimmattuna. Ihmisten ja eläinten raivo lannistuu ja asettuu pian; mutta kauvan, kauvan täytyy kestää elottomien esineitten vimmaa, joka on syytön ja maaliton ja salaperäinen niinkun elämä ja kuolema.

Jean-François de Nantes;
Jean-François,
Jean-François!