ISLANNIN KALASTAJAT.

Kirj.

PIERRE LOTI

Suomentanut

O. Relander

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1890.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Viisi tavattoman harteikasta miestä istui, kyynäspäät pöydän nojassa, juoden, hämärässä kojun tapaisessa, joka haisi suolavedeltä ja mereltä. Kajuutta, joka oli liian matala mokomille kookkaille miehille, kapeni perältä ja näytti suuren kalalokin ontolta sisustalta; se heilui hiljalleen, hitaasti kun unessa, synnyttäen valittavan yksitoikkosen äänen.

Ulkona mahtoi olla meri ja yö, sen varmempaan ei sitä tiennyt; ainoa aukko, joka oli katossa, oli suljettu puukannella, vanha kattolamppu yksin valaisi heiluen edestakasin.

Uunissa paloi tuli; kastuneita vaatteita riippui kuivamassa, ne höyrysivät, höyry sekaantui savuun, joka tuprusi savupiipuista.

Tanakka pöytä täytti melkein koko huoneen, mukautuen tarkasti sen muodon mukaan, parhaiksi oli tilaa jäljellä niin paljon, että mahtui tunkeutumaan sen ympäri, kun pyrki istumaan tammiseiniin kiinnitetyille kapeille kirstuille. Katto oli paksuista palkeista ja niin matalalla, että parhaiksi mahtui suorana istumaan; selän takana olivat makuusijat, jotka näyttivät paksuun puuhun koverretuilta, ne olivat ikäänkun hautakammion komeroita. Kaikki puu oli maalaamatonta ja karkeata, kosteuden ja suolan kovettamaa, kulunutta ja alituisesta käsien kosketuksesta sileäksi hankaantunutta.

Miehet olivat juoneet haarikoistaan viiniä ja siiteriä, ja elämän ilo loistikin heidän suorista ja rehellisistä kasvoistaan. Tänään he jäivät istumaan pöydän ääreen ja keskustelivat bretagnen kielellä naisista ja naimisista.

Perimmäisessä nurkassa, kunniapaikalla, oli pienellä hyllyllä fajanssinen neitsyt Marian kuva. Se oli vanhanpuoleinen, tuo merimiesten suojeluspyhimys, ja hyvin yksinkertaisesti se oli maalattu. Mutta fajanssi-ihmiset säilyvät paljoa kauvemmin kun oikeat ihmiset; ja sen punainen ja sininen puku näyttikin melkein uudelta puisessa hökkelissä, jossa kaikki muu oli harmaata ja savustunutta. Monta palavaa rukousta se lie saanut kuunnella vaaran hetkinä; sen jalkojen juureen oli naulattu kaksi vihkoa tekokukkasia ja yksi rukousnauha.

Kaikki viisi miestä olivat samanlaisissa puvuissa, paksu, sininen villapusero peitti vartalon, puseron alareuna oli vyötäisten kohdalla työnnetty housujen sisäpuolelle; päähine oli öljytystä palttinasta tehty, kypärin muotoinen, sitä kutsutaan suroîst'iksi (lounaseksi, lounastuulen mukaan, joka niillä seuduin tuo sadetta).

He olivat eri ikäisiä. "Kapteeni" oli noin neljäkymmentä, kolme oli kahdenkymmenen viiden ja kolmenkymmenen välillä. Viides, jota he nimittivät Sylvestreksi eli Lurluksi, oli vain seitsemäntoista. Hän oli jo mies ruumiiltaan ja voimiltaan; musta parta, hienon hieno ja hyvin kihara, peitti posket; silmät vain olivat lapsen, ne olivat harmaansiniset, erittäin lempeät ja viattomat.

He näyttivät oikein toden teolla nauttivan olostaan, istuessaan lähellä toisiaan ahtaassa, pimeässä majassaan.

… Ulkona mahtoi olla yö ja meri, musta, aava, ääretön ala vettä. Vaskinen kello, joka oli seinään kiinnitetty, näytti yhtätoista — yhtätoista illalla epäilemättä; sade kuului räiskyvän puukattoa vastaan.

Leikkiä laskien he keskustelivat keskenään naimiskaupoista, — sanomatta kuitenkaan mitään sopimatonta. Ei, he tuumailivat sopivia kauppoja niille, jotka vielä olivat naimattomia, taikka kertoivat hauskoja tapahtumia mailta, hääjuhlien ajoilta. Jonkunkerran tosin he nauruun purskahtaen tekivät hiukan liian selviä viittauksia rakkauden iloihin. Mutta rakkaus tämänlaatuisten ihmisten käsityksen mukaan on aina raitis ja sen raaimmissakin muodoissa on siinä aina jotain melkein puhdasta.

Sillä välin alkoi Sylvestre ikävöidä, kun ei muuatta, jota kutsuttiin Jeaniksi (bretagnelaiset lausuvat sen nimen: Yann), vielä kuulunut.

Ja missäkäs se sitten viipyi tuo Yann; yhäkö hän oli ylhäällä työssä? Miksi ei hän tullut alas, hänkin puolestaan ottamaan osaa juhlaan?

— Johan on kohta puoliyön aika, sanoi kapteeni.

Ja nousten pystyyn hän päällään aukaisi puisen luukun, kutsuakseen siitä tuota Yannia. Outoa valoa tulvaili silloin ulkoa kajuuttaan.

— Yann! Yann!… Mies hoi!

"Mies" vastasi ulkoa käreällä äänellä.

Ja se kummallisen kalpea valo, jota oli tulvaillut hetken ajan auki olleen luukun kautta, oli aivan päivän valon kaltaista. — "Jo on kohta keskiyö!" Kuitenkin se oli melkein kun auringon valoa, ikäänkun hämärtävää valoa, joka heijastui hyvin kaukaa kummallisista peileistä.

Luukku suljettiin, oli taas yö, pieni kattolamppu alkoi taas levittää keltaista valoaan, ja suuriin saappaisiin puettu "mies" kuului astuvan alas puisia portaita myöten.

Hän astui sisään, mutta hänen täytyi kumartua melkein kaksinkerroin, jotta hän näytti suurelta karhulta, sillä hän oli melkein jättiläisen kokoinen. Ensin hän irvisti ja nipisti nenän latvaansa kitkerän suolahajun vuoksi.

Hän oli tavallista paljoa suunnattomampi mies, etenkin harteistaan, jotka olivat suorat kun raakapuu. Jos häntä katseli suoraan edestäpäin, niin hänen olkalihaksensa, jotka näkyivät sinisen mekon alta, näyttivät tavattomilta palleroilta. Hänellä oli suuret, ruskeat vilkkaat silmät, katse oli ylpeä ja taipumaton.

Sylvestre kietoi kätensä Yannin kaulaan, veti häntä luokseen hellästi kun lapsi; hän oli kihloissa Yannin sisaren kanssa, ja kohteli häntä kun suurta veljeä. Toinen antoi hyväillä itseään, ikäänkun leikkisä jalopeura, hymyillen vastaukseksi, jolloin hänen valkoiset hampaansa näkyivät.

Hänen hampaansa, joilla hänen suussaan oli ollut enemmän tilaa järjestyä kun muitten ihmisten, olivat hiukan harvassa ja näyttivät pieniltä. Hänen vaaleat viiksensä olivat aivan lyhyet, vaikk'ei niitä koskaan leikattu; ne olivat lujasti kierretyt kahteen pieneen säännölliseen sykkyrään hienopiirteisten huulien päälle: niitten kärjet röyheltyivät kummankin puolen, syvien suupielien kohdalla. Muu osa hänen partaansa oli ajettu pois, ja hänen punakoilla poskillaan vielä oli semmoinen terve sametin tapainen hienous, kun hedelmillä, joita ei kukaan vielä ole koskettanut.

Lasit täytettiin uudestaan, kun Yann oli istuutunut; laivapoikaa huudettiin täyttämään ja sytyttämään piippuja. Sytyttäessään hänkin sai polttaa vähäsen. Se oli pieni tanakka poika, pullakkaposkinen, serkuntapainen kaikille näille merimiehille, jotka olivat enemmän tai vähemmän sukua keskenään; hänen työnsä oli kylläkin raskasta, mutta sen ohella oli hän kaiken laivaväen suosikki. Yann antoi hänelle juoda lasistaan ja sitten hänet lähetettiin makaamaan.

Sitten taas jatkettiin keskustelua suuresta avioliittokysymyksestä.

Ja sinä, Yann, Sylvestre kysyi, koska me sinun häitäsi vietämme?

— Etkö sinä häpeä, sanoi kapteeni, moinen mies kun sinä, olet jo seitsemän kolmatta vuotta, etkä vielä ole naimisissa. Mitähän tytöt ajattelevatkaan, kun sinut näkevät'?

Hän vastasi kohotellen kauheita olkapäitään, tavalla, jolla hän osoitti suurestikin naisia halveksivansa.

— Häistäni minä itse huolen pidän, ne minä vietän yöksi tai tunniksi, miten sattuu.

Yann oli äskettäin lopettanut viisivuotisen asevelvollisuutensa. Siellä hän oli, kanuunamiehenä sotalaivassa ollessaan, oppinut puhumaan ranskaa ja tekemään epäilyttäviä arveluita. — Sitten hän alkoi kertoa viimeisestä seikkailustaan, jota näytti kestäneen viisitoista päivää.

Se oli ollut Nantesissa, muutaman laulajattaren kanssa, Eräänä iltana, mereltä palatessaan, hän oli hiukan juovuksissa mennyt erääsen ravintolaan. Ovella oli nainen, joka möi mahdottoman suuria kukkasvihkoja kahdestakymmenestä markasta. Hän oli ostanut yhden, tuskin tietäen mitä sillä tekisi, heti sisään tultuaan oli hän sen nakannut täyttä vauhtia vasten kasvoja sille, joka lauloi näyttämöllä, — puoleksi hurjana mieltymyksen osoitteena, puoleksi pilkatakseen mokomaa maalattua nukkea, joka hänestä päälliseksi oli aivan liian punanen. Nainen oli samalla antautunut, ja oli sitten lähes kokonaista kolme viikkoa jumaloinut Yannia.

— Vieläpä hän, minun poislähtiessäni, lahjoitti minulle tämän kultakellon.

Ja näyttääkseen heille sitä, nakkasi hän sen pöydälle kun minkäkin leikkikalun.

Kaiken tämän hän oli kertonut karkein sanoin ja omatekoisin kuvin. Mutta tämä sivistyneen elämän synnyttämä kevytmielisyys ei juuri tuntunut luonnolliselta näitten alkuperäisten ihmisten keskustassa, se ei sointunut yhteen meren äärettömän hiljaisuuden kanssa, jonka aavisti vallitsevan heidän ympärillään, sen keskiyön valon kanssa, joka ylhäältä oli sisään tunkeutunut, joka oli muistiin johdattanut napaseutujen kituvan kesän.

Tämä Yannin puhetapa huolestutti ja hämmästyttikin Sylvestreä. Hän oli viaton lapsi, jota oli kasvattanut kunnioittamaan sakramentteja [avioliittoa pitävät katolilaiset myöskin sakramenttina. Suom. muist.] hänen vanha mummonsa, kalastajan leski Ploubazlanekin kylästä. Aivan pienenä hän oli mummonsa kanssa joka päivä käynyt äitinsä haudalla polvillaan rukousnauhaansa lukemassa. Hautuumaalta, joka oli meren rannalla, näki kauvaksi Kanaalin harmaata vettä, jonne hänen isänsä muinoin oli hukkunut haaksirikkoon. — Koska he, mummo ja hän, olivat köyhiä, oli hänen hyvin aikaiseen täytynyt ruveta kalastamaan, ja hän oli siten viettänyt jo lapsuutensa merellä. Joka ilta hän vielä luki rukouksensa, ja hänen silmissään oli säilynyt uskonnollinen vilpittömyys. Hänkin oli kaunis ja Yannin jälkeen oli hän vartaloltaan komein laivamiehistä. Hänen lempeä äänensä ja lapsellinen puhetapansa oli hiukan ristiriidassa hänen korkean vartalonsa ja mustan partansa kanssa. Koska hän oli kasvanut hyvin nopeasti, niin hän melkein näytti ihmettelevän sitä, kun oli niin äkkiä tullut harteikkaaksi ja suureksi. Hän aikoi kohta mennä naimisiin Yannin sisaren kanssa, mutta hän ei koskaan ollut vastannut minkään muun tytön helliin katseisiin.

Laivassa oli kaikkiaan ainoastaan kolme makuusijaa, — aina yksi kahta varten, ja he makasivat vuorotellen, järjestyksessä, jakaen yön keskenään.

Kun he olivat päättäneet juhlansa, — jota he viettivät suojeluspyhimyksenä, Neitsyt Marian taivaasen astumisen muistoksi, — oli jo vähän yli puoliyön. Kolme heistä ryömi makaamaan pieniin mustiin vuodeonkaloihinsa, jotka olivat hautaholvien kaltaisia, ja toiset kolme nousivat laivan kannelle keskeytynyttä suurta kalastustyötään jatkamaan: ne olivat Yann, Sylvestre ja muuan Guillaume niminen, heidän kotipuoleltaan.

Ulkona oli päivä, ikuinen päivä.

Mutta se oli kalpeata valoa, kalpeata, jommoista ei missään ole muualla; se verhosi esineet ikäänkun sammuneen auringon heijastuksilla. Suorastaan heidän ympärillään alkoi ääretön ulappa, joka oli aivan väritön, ja heidän laivansa lankkujen ulkopuolella näytti kaikki, läpikuultavalta, käsittämättömältä, olemattomalta.

Silmä tuskin saattoi käsittää, mikä oli merta, aluksi se näytti jonkunlaiselta väräjävältä peililtä, jolla ei ollut mitään kuvaa heijastettavana; etempänä se näytti muuttuvan sumuaavikoksi, — ja sitten ei ollut enää mitään, ei ollut taivaanrantaa eikä rajoja.

Ilman raitis kosteus oli läpitunkevampaa kun täydellinen kylmyys, ja hengittäissä tuntui pian suolanmaku suussa. Oli aivan tyyni, eikä enää satanut; ylhäällä muodottomat ja värittömät pilvet näyttivät sisältävän kätkettyä valoa, jota ei saattanut käsittää; saattoi nähdä selvästi, vaikka samalla tunsi olevan yön, ja esineiden oudolla kalpeudella ei ollut mitään semmoista väriä, jolle olisi nimen löytänyt. Nämä kolme miestä, jotka olivat siinä, olivat lapsuudestaan saakka eläneet tällä kylmällä merellä, keskellä sen kummia näkyjä, jotka ovat epäselviä kun aaveet. He olivat tottuneet näkemään tämän vaihettelevan äärettömyyden outoa leikkiä ahtaan lankkuasuntonsa ympärillä, ja heidän silmänsä olivat siihen yhtä tottuneet, kun meren suurten lintujen.

Laiva kellui hitaasti paikallaan, aina jatkaen samaa valitustaan, ja se oli yksitoikkonen kun bretagnelainen laulu, jota nukkunut ihminen unissaan tavottelee. Yann ja Sylvestre olivat nopeasti laittaneet kuntoon koukkunsa ja siimansa, sillä välin kun kolmas mies aukaisi suolanelikon ja teroittaen suurta puukkoaan istuutui heidän taakseen odottamaan.

Ei hänen kauvan tarvinnut odottaa. Tuskin he olivat heittäneet siimansa kylmään ja tyyneen veteen, niin jo vetivät ylös suuria kaloja, kiiltäviä, teräksen harmaita.

Ja yhä lakkaamatta turskia tarttui koukkuun: nopeasti ja pysähtymättä tätä äänetöntä kalastusta harjotettiin. Kolmas mies puhkasi vatsan suurella puukollaan, halkaisi, suolasi, luki, ja suolakalaa, josta heidän palattuaan piti saada suuret rahat, kokoontui suuriin kasoihin heidän taakseen, tuoretta, vielä märkää kalaa.

Tunnit kuluivat yksitoikkosesti, ja suuressa avaruudessa muuttui valo hitaasti; nyt se jo näytti todellisemmalta. Mikä oli ollut vaaleata hämärää, jonkunlaista pohjolan kesän iltaa, muuttui nyt, ilman mitään välillä olevaa yötä, aamuruskon tapaiseksi, jota kaikki meren peilit heijastivat välkkyvinä ruusunpunaisina säteinä…

— Todellakin, Yann, sinun täytyisi mennä naimisiin, sanoi äkkiä Sylvestre, katsoen veteen, mutta täyttä totta tällä kertaa. Hän näytti siltä, kun hän hyvin tuntisi jonkun Bretagnessa, jonka hänen suuren veljensä ruskeat silmät olivat vallanneet, mutta hän näytti arastelevan kosketellessaan tätä tärkeätä seikkaa.

— Minunko!… Kyllä, kerran minä vielä vietän häitäni — ja hän nauroi, tuo Yann, aina yhtä halveksivasti, — mutta en kenenkään meidän puolen tytön kanssa; ei, minä vietän häitä meren kanssa, ja minä kutsun teidät kaikki tanssiaisiin, jotka minä silloin pidän…

He jatkoivat kalastustaan, sillä ei saanut tuhlata aikaansa puhelemiseen: he olivat keskellä ääretöntä kalaparvea, liikkuvaa särkkää, jota oli kulkenut heidän sivutseen yhtä mittaa kaksi päivää.

He olivat kaikki valvoneet edellisen yön ja vedelleet kolmessakymmenessä tunnissa päälle tuhannen suuren turskan; sentähden heidän voimakkaat kätensä olivatkin uupuneet ja he olivat torkkuneet. Mutta heidän ruumiinsa valvoivat ja jatkoivat itsestään kalastamisliikkeitä, sillä välin kun heidän sielunsa, ajoittain, vaipui täyteen uneen. Mutta se meri-ilma, jota he hengittivät, oli puhdasta kun maailman ensimäisen päivän, ja niin virkistävää, että he väsymyksestään huolimatta tunsivat rintansa paisuvan ja poskensa punottavan.

Aamuvalo, todellinen valo, oli viimeinkin koittanut; niinkun luomisen päivänä se "oli eronnut pimeydestä", joka näytti taivaan rannalle kokoontuneen ja viipyvän siinä suurissa joukoissa. Kun tuli näin valoisa, huomasi kyllä, että oli ollut yö, — että edellinen valo oli ollut epäselvää ja outoa kun uni.

Paksuun pilveen peittyneellä taivaalla oli siellä täällä halkeamia, niinkun aukkoja temppeliholveissa, joiden kautta tunkeutui suuria, punertavan hopeisia valosäteitä.

Alemmat pilvet muodostivat paksun varjovyöhykkeen pitkin taivaanrantaa, tehden kaukaisemman epäselväksi ja hämäräksi. Ne saattoivat kuvittelemaan suljettua tilaa, rajaa; ne olivat kun esiriput, vedetyt äärettömyyden eteen, ikäänkun verhoja, jotka olivat levitetyt peittämään liian suurenmoisia salaisuuksia, jotka olisivat voineet hämmentää ihmisen mielikuvituksen. Tänä aamuna maailma, Yannia ja Sylvestreä kannattavan lankkukyhäyksen ympärillä, näytti kokonaan mietteisiinsä vaipuneelta; se oli muuttunut temppeliksi, ja sädekimput, jotka tunkeutuivat temppelin holvien kautta, pitenivät kuvastuessaan liikkumattomaan veteen, niinkun marmorilattiaan. Ja sitten alkoi vähitellen kaukana näkyä toinen kummitus, jonkunlainen ruusunpunainen korkealla leijuva kaistale, se oli synkän Islannin äärimmäinen kallioniemi…

Yannin häät meren kanssa!… Sylvestre sitä yhä ajatteli, jatkaen kalastustaan, mutta ei uskaltanut siitä puhua. Hän oli käynyt surulliseksi kuullessaan suuren veljensä noin ivaavan avioliiton sakramenttia; ja erittäinkin se oli häntä pelottanut, sillä hän oli taikauskonen.

Hän oli jo kauvan ajatellut näitä Yannin häitä. Hän oli uneksinut, että hän ne viettäisi Gaud Mévelin kanssa, — joka oli Paimpolilainen kaunotar, — ja että vielä ilokseen saisi olla näissä juhlissa, ennenkun hänen täytyy lähteä sotapalvelukseen, viisivuotiseen maanpakolaisuuteen, josta ei varmaan voinut tietää palaavansa, ja jonka välttämätön lähestyminen alkoi painaa hänen sydäntään…

Kello oli neljä aamulla. Toiset, jotka olivat jääneet alas makaamaan, tulivat kaikki kolme päästämään heitä, Vielä vähän unisina, ahmien täysin keuhkoin kylmää, raitista ilmaa he kiipesivät ylös ja alkoivat vetää suuria saappaita jalkoihinsa. Aluksi he ummistivat silmänsä, sillä kalpea heijastuva valo häikäisi.

Sitten Yann ja Sylvestre nopeasti söivät ensimäiseksi murkinakseen laivakorppuja; muserrettuaan ne puukurikoilla, he alkoivat niitä pureksia raksuttaa, nauraen huomatessaan ne koviksi. He olivat tulleet aivan iloisiksi ajatellessaan pääsevänsä makaamaan lämpimiin vuoteisin, ja käsivarret toistensa vyötäisillä he menivät laivan luukulle, heilutellen ruumiitaan vanhan laulun tahdin mukaan.

Ennenkun menivät luukusta alas, pysähtyivät he leikittelemään Turkin, laivakoiran kanssa. Se oli newfoundlandilainen penikka, ja sillä oli mahdottoman suuret, kömpelöt käpälät. He ärsyttelivät sitä käsillään, se tavotteli kun susi ja lopulta oikein puri heitä. Silloin Yann, vihan välähdys silmissä, lykkäsi koiraa liian kovasti, jotta se kaatui ja alkoi ulista.

Hänellä oli hyvä sydän, Yannilla, mutta hänen luontonsa oli jäänyt hiukan raa'aksi, ja kun hänen ruumiillinen puolensa pääsi voitolle, ei useinkaan ollut pitkälti hänen lempeästä hyväilystään jöröön loukkaukseen.

II.

Heidän laivansa nimi oli "Maria", kapteenin Guermeur. Joka vuosi hän teki suuren vaarallisen kalastusretken näihin kylmiin tienoihin, jossa kesällä enää ei ole öitä.

Se oli jo vanha, niinkun fajanssinen Neitsyt, sen suojeluspyhimys. Sen paksut sivut, tammikylkiluineen, olivat hankaantuneita ja kuluneita, vettyneitä ja suolan syömiä, mutta vielä eheitä ja lujia ja levittivät raikasta tervan hajua. Asemillaan ollessa se näytti raskaalta ja kömpelöltä, mutta kun länsituulen tuimat vihurit vinkuivat, kävi se taas keveäksi ja nopeaksi, niinkun lokit, jotka tuuli vireiksi saattaa. Silloin sillä oli oma tapansa hypellä aalloilla keveämmin kun monet uudet, jotka olivat rakennetut uudenaikaisten kuosien mukaan.

Laivaväki, kuusi miestä ja laivapoika, olivat "islantilaisia", miehuullista merimiessukua, jota asuu etenkin Paimpolin ja Fréguierin tienoilla, ja jotka isästä poikaan ovat antautuneet tähän kalastukseen.

He tuskin koskaan olivat nähneet kesää Ranskassa, Aina talven lopulla he Paimpolin satamassa muiden kalastajain kanssa vastaan ottivat jäähyväissiunauksen. Täksi juhlapäiväksi alttari, aina samanlainen, pystytettiin rantaan; se tavotteli kallioluolaa, ja keskellä ankkuria, airoja ja köysiä kopeili, lempeänä ja osaaottamattomana, pyhä Neitsyt, merimiesten suojeluspyhimys; se oli heidän tähtensä lähtenyt kirkostaan katselemaan sukupolvea toisensa perästä samoilla elottomilla silmillään: sekä onnellisia, joille vuosi oli oleva etuisa, että onnettomia, jotka eivät enää palanneet.

Pyhää ehtoollissakramenttia, jota seurasi hidas saatto vaimoja ja äitijä, morsiamia ja sisaria, kannettiin pitkin satamaa, jossa kaikki islantilaislaivat juhlapukuun koristettuina tervehtivät sitä lipulla, kun sitä ohitse vietiin. Pappi pysähtyi kunkin kohdalle, luki sanat ja teki siunaavan käden liikkeen.

Sitten he lähtivät kaikki, koko laivasto, ja koko paikkakuntaan tuskin jäi ainoatakaan miestä, sulhasta tai poikaa. Poistuessaan kaikki miehistöt lauloivat yhdessä voimakkailla, värähtävillä äänillä ylistysvirsiä Marian, Meren Tähden kunniaksi.

Ja joka vuosi pidettiin lähtiessä samat juhlamenot, samat jäähyväiset jätettiin.

Sitten alkoi taas merielämä, erillään muista, kolmen tai neljän jörön kumppanin seurassa, lelluvilla lankuilla, pohjoisen meren kylmillä vesillä.

Tähän saakka he olivat palanneet; — Pyhä Neitsyt Meren Tähti oli suojellut laivaa, joka oli hänen kaimansa.

Elokuun lopussa tavallisesti palattiin. Mutta "Maria", noudatti samaa tapaa, kun useat muutkin islantilaiset, se poikkesi vain Paimpoliin, jatkaakseen matkaansa Gascognen lahteen, jossa kalat hyvin menivät kaupaksi, ja sieltä hiekkasaarille, jossa oli suolalammikoita, ostamaan suoloja seuraavan vuoden tarpeiksi.

Näissä eteläranskan satamissa, joissa aurinko vielä oli lämmin, viettivät voimakkaat kalastajat muutamia päiviä, himoiten nautintoja, kiihtyneinä kesän viimejäännöksistä, lämpimästä ilmasta — maasta ja naisista.

Ja sitten syksyn ensi sumujen tullessa he palasivat kotilieden ääreen Paimpoliin tai Gaëlon tienoille, sen hajanaisiin mökkeihin, jonkun aikaa nauttiakseen perhe-elämää ja rakkautta, viettääkseen häitä ja ristiäisiä. Melkein aina tapasi pieniä vastasyntyneitä, edellisen talven tuottamia, jotka odottivat kummia päästäkseen kasteelle: — tarvitaan paljon lapsia näihin kalastajasukuihin, joita Islanti ahmii.

III.

Paimpolissa, ihanana sunnuntai-iltana, sinä vuonna, kesäkuussa, oli kaksi naista täydessä kirjeenkirjoitushommassa.

Se tapahtui suuren ikkunan kohdalla, joka oli auki; ikkunalaudalla, joka oli vanhaa järeää graniittia, oli rivi kukkasastioita.

Pöydän yli kumartuneina molemmat näyttivät nuorilta; toisella oli erittäin suuri päähine, vanhaa kuosia, toisella taas aivan pieni, uusinta muotia, jota Paimpolin naiset viime vuosina olivat ruvenneet käyttämään: — kaksi rakastunutta luultavasti, jotka yhdessä kyhäävät hellän kirjeen jollekin kauniille islantilaiselle.

Se joka saneli — suuri-päähineinen — katsoi kattoon, selvitellen ajatuksiaan. Mutta kas! hän olikin vanha, kovin vanha; ainoastaan takaa katsoen, kun näki hänet ruskeaan huiviinsa puettuna, luuli häntä nuoreksi. Hyvin vanha hän oli, herttainen mummo, vähintäin seitsemänkymmentä vuotinen. Mutta vielä hän oli kaunis ja posket olivat vielä punakat, niinkun muutamilla vanhuksilla on. Hänen päähineensä, joka oli aivan matala otsan ja päälaen kohdalta, oli muodostettu kahdesta tai kolmesta leveästä musliinihaarukasta, jotka näyttivät olevan sisätysten ja riippuivat alas niskaan. Hänen arvokkaille kasvoilleen sopi hyvin tämä valkoinen kehys ja nämä poimut, jotka melkein hartautta herättivät. Hänen lempeissä silmissään asusti arvokas hyvyys. Hänellä ei ollut hampaita, ei enää ainoatakaan, ja kun hän nauroi, näkyivät hänen pyöreät ikenensä, joten hän näytti melkein lapsekkaalta. Hänen leuvastaan huolimatta, joka oli käynyt puukengän kärjen kaltaiseksi, kuten hänellä oli tapana sanoa, eivät hänen kasvojensa piirteet olleet kovinkaan ajan raiskaamia; vieläkin saattoi nähdä, että ne olivat olleet säännöllisiä ja puhtaita, niinkun kirkon pyhimysten.

Hän katseli ikkunasta ulos, tuumien mitä hän vielä voisi kertoa pojanpoikaansa huvittaakseen.

Muuten ei todellakaan koko Paimpolin paikkakunnassa ollut toista vanhusta, joka olisi paremmin osannut sanoa hullutuksia milloin kestäkin, tai vaikka tyhjästä. Tässä kirjeessä oli jo kaksi tai kolme verratonta juttua, — mutta ei niissä mitään häjyä ollut, sillä ei hänen sydämmessään ollut ilkeyttä.

Kun toinen näki, ettei mitään uutta herunut, alkoi hän huolellisesti kirjoittaa osotetta:

Herra Sylvestre Moanille, Maria-laivalla, kapteeni Guermeur, — Islannin meressä, Reykjavikin kautta.

Sitten hänkin nosti päätään kysyen:

— Joko se on valmis, Moan muori?

Tämä oli todellakin nuori, viehättävä impi, noin kaksikymmenvuotinen. Vaaleaverinen, — jommoisia tässä puolen Bretagnea on harvassa, jossa useimmat ovat mustaverisiä, — aivan vaaleaverinen hän oli, pellavanharmaat silmät ja melkein mustat silmäripset. Hänen kulmakarvoissaan, jotka olivat yhtä vaaleat kun hänen luvuksensa, oli keskellä punertavampi, tummempi juova, joka saattoi hänet näyttämään voimakkaalta ja lujatahtoiselta. Hänen kasvonsa olivat hiukan leveät, mutta jalot, nenä oli ehdottoman suorana otsalinjan jatkona niinkun kreikkalaisissa kasvoissa. Alahuulen alla oli syvä kuoppa, joka lisäsi sen suloutta; — ja joskus, kun hän tarkemmin mietti jotain, puri hän huultaan valkeilla hampaillaan, jolloin ihon alle levisi hieno puna. Koko tässä nuorteassa olennossa oli jotakin ylpeätä ja samalla vakavaa, jonka ominaisuuden hän oli perinyt esi-isiltään, karaistuilta Islannin kalastajilta. Silmät ilmaisivat samalla itsepintaisuutta ja lempeyttä.

Hänen päähineensä oli näkinkengän muotoinen, ulottui alas otsalle, ja melkein ympäröi sitä niinkun mikä kääre, sitten se kohosi ylöspäin molemmin puolin, jättäen peittämättä paksut letit, jotka olivat näkinkengän tavoin kierretyt kokoon korvien yläpuolella, Tämä tukkien pitotapa oli ammoisilta ajoilta säilynyt ja vieläkin tekee Paimpolin naiset oudon näköisiksi.

Helposti huomasi, että hän oli saanut erilaisen kasvatuksen kun vanhus, jota hän mummoksi puhutteli, mutta joka oikeastaan oli vaan kaukainen sukulainen, joka oli saanut paljon kovaa kokea.

Hän oli herra Mévelin tytär. Mével oli entinen islantilainen, hän oli ollut puoleksi merirosvo, ja oli merellä rikastunut rohkeilla yrityksillään.

Se kaunis huone, jossa kirjettä oli kirjoitettu, oli tytön huone: vuode oli uusi, kaupunkilaiskuosia, varustettu musliiniuutimilla, jotka olivat pitseillä reunustetut; paksujen seinäin säännötöntä graniittia verhosivat hilpeät tapetit. Katossa valkea rapninki peitti suunnattomia hirsiä, jotka ilmaisivat talon vanhuutta; — se oli todellinen varakas porvaristalo, ja ikkunoista näki Paimpolin vanhalle harmaalle torille, jossa pidetään markkinoita ja jumalanpalveluksia.

— Joko se on valmis, Yvonne muori? Eikö teillä ole enää hänelle mitään sanottavaa?

— Ei, tyttöseni, pane vaan vielä, ole hyvä, terveisiä minulta Gaosin pojalle.

Gaosin poika!… toisin sanoen Yann.

Kaunis ylpeä tyttö punastui kovasti kirjoittaessaan sitä nimeä.

Kun hän oli sen nopeasti kirjoittanut sivun alareunaan, hän nousi ylös, katsoen poispäin, ikäänkun torilla olisi ollut jotain hyvinkin hauskaa katseltavaa.

Seisoaltaan hän näytti jotensakin suurelta; hänen pukunsa verhosi tiukasti, poimuja jättämättä, hänen vartaloaan, niinkun kaupunkilaisilla naisilla. Päähineestään huolimatta hän näytti hienolta neidiltä. Vaikka eivät hänen kätensä olleet niin surkastuneen pieniä, jota on ruvettu pitämään kauniina, olivat ne kuitenkin hienoja ja valkeita, kun niillä ei koskaan oltu tehty raskaampaa työtä.

Tottahan se on, että alkujaan hänkin pikku Gaudina oli juoksennellut paljain jaloin pitkin rannikoita. Hänellä ei ollut enää äitiä, ja hän oli melkein kokonaan jätetty omaan huostaansa, niiksi pitkiksi kesäkausiksi, jolloin hänen isänsä oli kalastamassa Islannissa. Ja hilpeästä, punaposkisesta, kampaamattomasta, vallattomasta ja itsepäisestä tytöstä kasvoi Kanaalin raitisten tuulten virkistämänä suuri ja voimakas nainen. Niihin aikoihin köyhä Moan muori otti hänet kesiksi huostaansa, ja antoi Sylvestren hänelle vartioida, sillä välin kun hän itse kävi raskaassa päivätyössä paimpolilaisten luona.

Ja pienen äidin tavoin hän jumaloi toista pienokaista, joka oli hänelle uskottu, vaikka hän ei ollut enemmän kun tuskin kahdeksantoista kuukautta vanhempi, ja joka oli yhtä tummaverinen kun hän oli vaalea, yhtä taipuvainen, kun hän oli vilkas ja oikullinen.

Hän muisti näitä elämänsä alkuaikoja, sillä ei rikkaus eikä kaupungin elämä olleet häntä viehättäneet. Hänen mieleensä juontui, ikäänkun kaukaisen unen, hillitsemättömän vapauden, muisto, ikäänkun kaiku salaperäisestä, kummallisesta ajasta, jolloin hiekkarannikot olivat laajempia ja kalliot varmaankin paljon korkeampia…

Kun hän vielä oli aivan nuori, noin viisi tai kuusi vuotta, oli hänen isänsä rikastunut, hän oli ruvennut ostamaan ja myömään koko laivanlastia. Ja isä otti hänet ensin mukaansa Saint-Brieukiin ja sitten Parisiin. — Siten oli pikku Gaudista tullut suuri, totinen ja vakava "neiti Marguerite". Mutta hänen luonteessaan säilyi lapsen itsepintaisuutta, sillä vieläkin hän melkein oli jätetty omaan huostaansa, vaikka hänen vapautensa siellä oli ollut vähän toista lajia, kun Bretagnen hiekkarannikoilla. Minkä verran hän elämää tunsi, sen oli hän sattumalta saanut tietää, aivan valikoimatta; mutta synnynnäinen, luja arvokkaisuus oli häntä suojannut. Joskus hän tuntui kovin rohkealta, kun hän sanoi ihmisille peittelemättä vasten kasvoja asioita, jotka hämmästyttivät suoruutensa kautta. Eikä hän aina luonut alas kaunista, kirkasta katsettaan nuorten miesten edessä, mutta katse oli puhdas ja välinpitämätön, ettei voinut erehtyä: näki heti, että oli tekemisissä viisaan tytön kanssa, joka oli yhtä raitis sydämmeltään kun kasvoiltaan.

Suurissa kaupungeissa hänen pukunsa oli muuttunut paljon enemmän kun hän itse. Vaikka hän piti vielä päähinettään, josta bretagnelaiset niin vastenmielisesti luopuvat, oli hän pian oppinut pukeutumaan toisella tavalla. Ja entisen pikku kalastajatytön väljään pukuun puettu vartalo, joka oli meren tuulessa kehittynyt kauniiksi ja täyteläiseksi, oli käynyt vyötäisistä solakaksi, pingotettuna kaupunkilaisneidin pitkään korsettiin.

Joka vuosi hän kävi isänsä kanssa Bretagnessa, — mutta ainoastaan kesällä, niinkun kylpyvieraat ainakin, löytäen siellä muutamaksi päiväksi lapsuuden muistonsa ja Gaud nimen (joksi bretagnen kielellä Margueriteä kutsutaan). Kenties oli hän silloin hiukan utelias näkemään noita islantilaisia, joista niin paljon puhuttiin, jotka eivät hänen käydessään koskaan olleet kotona, ja joista joka vuosi aina muutamia puuttui. Kaikkialla kuuli hän puhuttavan Islannista, joka hänestä tuntui kaukaiselta ahmivalta kuilulta — ja jossa nyt oli se, jota hän rakasti…

Sitten hän taas kerran oli muuttanut ainaiseksi kalastajien maahan, isänsä oikun kautta, joka oli tahtonut täällä päättää päivänsä ja varakkaan porvarin tavalla asua tämän, Paimpolin torin, varrella.

Kun kirje oli uudestaan luettu ja kuoreensa suljettu, läksi köyhästi mutta siististi puettu vanhus kiittäen pois. Hän asui kaukana täältä, lähellä Ploubazlanekia, syrjäisessä rantakylässä, yhä vielä samassa mökissä, jossa hän oli syntynyt, ja jossa hän oli saanut poikansa ja poikansa pojat.

Kulkiessaan kaupungin läpi hän vastasi monen tervehdykseen, sillä hän oli tämän tienoon vanhimpia, mahtavan ja arvossa pidetyn suvun viimeisiä jäseniä.

Ihmeteltävän järjestyksen ja huolellisuuden kautta saattoi hän vieläkin näyttää melkein hyvin puetulta, vaikka hänen pukunsa oli moneen kertaan korjattu ja tuskin koossa pysyi. Yhä hän piti samaa paimpolilaista ruskeata huivia, joka oli hänen juhlapukuunsa kuuluva, ja jota pitkin jo kuusikymmentä vuotta sitten hänen suuren päähineensä musliininauhat riippuivat; omissa häissään oli hänellä ollut yllään tämä huivi, joka silloin oli ollut sininen, uudestaan se oli värjätty Pierre pojan häihin, sitten oli sitä käytetty sunnuntaisin ja vielä se oli jotenkin hyvässä kunnossa.

Hän astui vieläkin aivan suorana, eikä niinkun vanhat tavallisesti; ja tosiaan, vaikka hänen leukansa olikin vähän liian terävä, näytti lempeäsilmäinen ja hienopiirteinen vanhus kauniilta.

Häntä pidettiin suuressa arvossa, sen jo saattoi huomata siitä tavasta, millä häntä ihmiset tervehtivät.

Paluumatkallaan muori kulki erään entisaikaisen ihailijansa ohi, se oli puuseppä ammatiltaan, kahdeksankymmentä vuotias, joka nykyjään aina istui ovensa edessä, sillä välin kun hänen nuoret poikansa höyläsivät verstaassa. — Kerrottiin, ettei hän koskaan ollut voinut lakata suremasta, ettei Yvonne muori ollut huolinut häntä ensimäiseksi eikä toiseksi miehekseen, mutta aikaa myöten oli suru kääntynyt omituiseksi ärttyisyydeksi, joka oli puoleksi ystävällistä, puoleksi häjyä, ja hän muisti aina kysyä:

— No, hempukkaseni, koska minä saan tulla teidän luoksenne mittaa ottamaan?

Muori kiitti ja sanoi, että hän ei vielä ollut päättänyt teettää itselleen sitä pukua. Ukko näet tarkotti hiukan tylyllä leikkipuheellaan kuusenlautaista pukua, joka on viimeinen tämän maailman puvuista…

— No, koska vaan itse tahdotte; mutta älkää ujostelko, hempukkaseni, tiedätte, että…

Hän oli jo monet kerrat tällä tavalla laskenut muori Moanin kanssa leikkiä. Mutta tänään ei muoria oikein naurattanut, häntä niin väsytti, hän oli niin uupunut alituiseen taisteluun leipämurusta, — ja hän ajatteli rakasta pojanpoikaansa, viimeistänsä, jonka Islannista palattuaan piti lähteä asevelvollisuuttaan palvelemaan. — Viideksi vuodeksi!… Pojan kenties täytyy lähteä Kiinaan, sotaan. Ja jaksaisiko hän elää siksi, kun tämä sieltä palaisi. Tuska alkoi ahdistaa, sitä ajatellessa… Eipä todellakaan hän niin iloinen ollut, miltä hän näytti, mummo parka, ja hänen muotonsa muuttui kauheasti ikäänkun itkemään pyrkien.

Se oli siis mahdollista, se oli totta, että häneltä kohta vietäisiin tämä viimeinenkin pojanpoika… Voi toki, kuolla ehkä aivan yksin, näkemättä enää häntä… Olipa yritetty (muutamat tuttavat herrat kaupungissa) saada hänet vapautetuksi milt'ei köyhän isoäidin ainoana tukena, isoäidin, joka kohta oli aivan työhön kykenemätön. Se ei ollut onnistunut, — toisen tähden, Jean Moanin, karkulaisen tähden; se oli muuan Sylvestren vanhempi veli, josta perheessä ei koskaan puhuttu, mutta joka kuitenkin eli jossakin Amerikassa ja esti siten nuorempaa veljeään pääsemästä sotapalveluksesta. Ja päälle päätteeksi häneltä oli kielletty merisotamiehen lesken pieni eläke, häntä ei pidetty kyllin köyhänä.

Kotiin tultuaan hän luki hitaasti rukouksia, kaikkien vainajainsa puolesta, poikiensa ja pojanpoikiensa. Sitten hän rukoili palavan hartaasti myös pienen Sylvestrensä puolesta, ja koetti nukkua, — ajatellen lautapukua, ja sydäntä ahdisti kauheasti, kun hän tunsi itsensä niin vanhaksi nyt, kun Sylvestren piti lähteä.

Toinen, nuori tyttö, oli jäänyt istumaan ikkunan ääreen, katsellen, kuinka laskevan auringon keltaiset säteet heijastuivat graniittiseinistä ja kuinka mustat pääskyset ilmassa kääntelehtelivät.

Paimpoli yhä näytti kovin autiolta sunnuntainakin; toukokuun pitkinä iltoina nuoret neitoset, joilla ei ollut ketään ihastelijaa, kävelivät kaksittain tai kolmittain, haaveksien Islannissa olevia rakastajoitaan.

"… Terveisiä minulta Gaosin pojalle…" Tämä lause oli suuresti saattanut hänet hämille kirjettä kirjoittaessa, eikä se nimi mielestä haihtunut.

Hän vietti useasti iltansa tässä ikkunan ääressä, niinkun mikäkin neiti. Hänen isänsä ei oikein suvainnut, että hän kävi kävelemässä ikäistensä tyttöjen kanssa, joitten seura ennen olisi hänelle sopinut. Ja sitten, kun isä tullen kahvilasta piippuaan poltellen käveli edes takasin toisten kaltaistensa merimiesten kanssa, oli hänestä hauska nähdä ylhäällä graniittikehyksisessä ikkunassa kukkaruukkujen keskellä tyttärensä, tämän rikkaan talon asukkaana.

Gaosin poika!… Vasten tahtoaan Gaud katseli merelle päin, vaikka ei sitä tähän näkynyt, mutta kumminkin tunsi sen olevan aivan lähellä, pienien katujen päässä, joita myöten venemiehet astuivat kotiinsa. Ja hänen ajatuksensa haipuivat ääretöntä merta miettimään, joka lumoaa ja anastaa, hänen ajatuksensa riensivät kauvaksi Pohjoisjäämerelle, jossa purjehti "Maria, kapteeni Guermeur".

Se oli kummallinen mies, tuo Gaosin poika!… joka nyt vältteli häntä, hän oli vallan mahdoton, ensiksi lähestyttyään häntä samalla rohkeasti ja lempeästi.

* * * * *

Sitten, uneksiessaan, hän muisteli Bretagneen palaamistaan, joka oli tapahtunut viime vuonna.

Muuanna joulukuun-aamuna, yön matkustettuaan, hänen isänsä ja hän saapuivat Guingampiin Parisista tulevalla junalla. Se oli sumuinen, harmahtava, hyvin kylmä, hämärä aamu. Silloin oli outo tunne hänet vallannut, hän ei tuntenut tätä pientä vanhaa kaupunkia, josta hän oli matkustanut vain läpi ja kesällä; tuntui siltä kun olisi hän vaipunut takasin ammosiin menneisiin aikoihin. Oli niin hiljaista, Parisiin nähden! Ihmisethän olivat toista maailmaa ja viettivät niin rauhallista elämää, kuljeksivat sumussa edestakasin, pikku asioitaan hommaten! Ja vanhat, synkästä graniitista tehdyt talot olivat mustia kosteudesta ja näyttivät hämärässä vielä mustemmilta; kaikki nämä Bretagnelle omituiset seikat, jotka häntä nyt viehättivät, kun hän rakasti Yannia — olivat sinä aamuna hänestä näyttäneet kovin surullisilta ja kolkoilta. Varhaiset emännät jo aukaisivat oviaan ja ohitse kulkiessa vilkaisi hän vanhanaikasiin taloihin, joissa oli suuren suuret uunit, ja näki vanhusten, jotka juuri olivat nousseet ylös, rauhallisina istuskelevan omituiset päähineet päässään. Sitten kun päivä oli alkanut seletä, oli hän mennyt kirkkoon rukouksiaan lukemaan. Ja mahtava holvikirkko oli näyttänyt hänestä niin suurelta ja synkältä, — se oli niin erilainen kun Parisin kirkot, sen pilarit olivat paksuja, juurelta vuosisatojen kuluttamia, ja siinä tuntui haudan, vanhuuden ja salpietarin haju. Eräässä syvennyksessä pylväitten takana paloi vahatuohus ja muuan nainen oli polvillaan sen edessä, epäilemättä rukoillen; tämän tulen heikko valo hälveni holvien aavaan tyhjyyteen… Aivan odottamatta oli hän löytänyt itsessään melkein unohtuneen tunteen muistoja, hän muisti ennen muinoin pienenä ollessaan aina tulleensa alakuloiseksi ja peljänneensä, kun häntä talviaamuna vietiin ensimäiseen messuun Paimpolin kirkkoon.

Eikä hän kuitenkaan Parisia ikävöinyt, ei ollenkaan, vaikka siellä olikin paljon kaunista ja hauskaa. Alussa tuntui hänestä siellä melkein ahtaalta, hänellähän oli suonissaan merimiehen verta. Ainakin tunsi hän olevansa muukalainen ja outo; ja sitten parisilaisnaiset, jotka olivat niin kauhean kapeat vyötäisistä ja joilla oli luonnottoman pyöreät lanteet, jotka osasivat astua omituisella tavalla, hyppelehtiä kalanluisessa huotrassaan: Gaud oli ollut liian viisas yrittääkseen koskaan heitä matkia. Hänestä oli vastenmielistä kulkea Parisin kaduilla päähineesensä puettuna, jommoinen joka vuosi hänelle tilattiin paimpolilaiselta ompeliattarelta. Ihmiset kääntyivät kadulla katselemaan häntä, mutta ei hän arvannut, että he sen tekivät siksi, että hän oli niin kaunis.

Olihan niitä parisilaisnaisia, joiden käytöksessä oli hienoutta, joka häntä viehätti, mutta hän tiesi, että ne olivat saavuttamattomissa, Ja toiset, alhaisemmat, jotka olisivat suostuneet hänen kanssaan tutustumaan, niistä hän halveksien pysyi erillään, sillä hän ei pitänyt heitä kyllin arvokkaina. Hän oli siis elänyt ystävittä, melkein muutta seuratta kuin isänsä, jolla oli paljon asioita ja joka usein oli poissa. Hän ei ikävöinyt tätä maanpakolaisen tyhjää elämää.

Mutta oli miten oli, tulopäivänään oli häntä tuskallisesti hämmästyttänyt Bretagnen kolkkous, kun hän sen taas näki keskellä talvea. Ja se ajatus, että hänen vielä täytyi matkustaa neljä tai viisi tuntia vaunuilla, tunkeutua vielä syvemmälle tähän synkkään maahan päästäkseen Paimpoliin, painoi kun painajainen häntä.

Koko iltapuolen sitä hämärää päivää he olivatkin matkustaneet, hänen isänsä ja hän, vanhoissa, pienissä, ränstyneissä vaunuissa, joihin kaikki tuulet pääsivät puhaltamaan. Yön tullessa he olivat kulkeneet synkkien kylien läpi, aaveentapaisten puitten alatse, joista hikoili sumua pieninä pisaroina. Kohta sen jälkeen oli heidän täytynyt sytyttää lyhdyt ja sen jälkeen eivät he voineet mitään nähdä, muuta kun kaksi viheriän bengalintulen kaltaista valojuovaa, jotka näyttivät juoksevan eteenpäin kahden puolen tietä hevosten edessä: se oli molempien lyhtyjen luoma valo päättymättömille pensasaidoille. Mistä tuli näin äkkiä tämä vihanta viheriä joulukuussa?… Ensiksi kumartui hän hämmästyneenä ulos paremmin nähdäkseen, sitten luuli hän ne tuntevansa ja muistavansa, ne olivat ajonc-pensasta, ikuista ajonc-pensasta, jota kasvaa joka polulla ja kalliolla, ja joka ei koskaan kellastu Paimpolin tienoilla. Samalla alkoi lauhkea tuuli puhaltaa, jonka hän myöskin luuli tuntevansa, se tuoksui mereltä…

Lopulta matkaa hän oli aivan valveilla ja häntä huvitti ajatus, joka hänelle äkkiä oli mieleen juolahtanut:

— Todellakin, koska nyt on talvi, niin minä kerrankin saan nähdä pulskia Islannin kalastajia.

Joulukuussa he mahtoivat olla kotona, kaikki jo olivat palanneet, veljet, sulhaset, rakastajat, serkut, joista hänen ystävättärensä, suuret ja pienet, olivat niin paljon puhuneet, illalla kävelemässä oltaissa, joka kerran kun hän kesällä oli täällä käynyt. Ja tämä ajatus häntä piti vireillä, sillä välin kun jalat kangistuivat, liikkumatta vaunuissa istumisesta.

Hän olikin saanut nähdä heitä… ja nyt oli eräs heistä vallannut hänen sydämmensä…

IV.

Ensi kerran hän näki Yannia tulopäivänsä seuraavana päivänä, islantilaisten rukouspäivänä, joka on 8:s päivä joulukuuta, ja pyhitetty neitsyt Marialle, kalastajien suojeluspyhimykselle, — kohta juhlakulun jälkeen, kun synkillä kaduilla vielä liehui valkeita lippuja, jotka olivat koristetut muratilla ja rautatammen oksilla, talven lehdillä ja kukilla.

Ilo oli vähän karkeata ja raakaa tässä kiitosjuhlassa, jota pidettiin synkän taivaan alla. Iloa hilpeydettä, huolettomuutta ja uhkaa, ruumiillista voimaa ja alkoholia; ja aina painava kuolon uhka, joka nyt oli selvempi kun koskaan.

Paimpolissa oli melua, kellot soivat ja papit lauloivat. Kapakoista kuului yksitoikkosia ja yksinkertaisia lauluja, vanhoja arkkiveisuja, merimiesten illankuluja; vanhoja valituslauluja, meren tuomia, tai mistä lienevätkin tulleita, aikojen hämärästä yöstä. Merimiesjoukkoja kulki käsitysten pitkin katuja, hoiperrellen osaksi siksi, että olivat tottuneet heiluen astumaan, osaksi alkavasta päihtymyksestä; naisiin he loivat hehkuvia silmäyksiä pitkällisen erilläänolon jälkeen. Tyttöjä joukottain, valkeat nunnamaiset päähineet päässä, kauniit rinnat pingotettuina ja kauneissa silmissä koko kesän ikävät. Vanhoja graniittitaloja, jotka suojasivat näitä meluavia ihmisiä, ja vanhoja kattoja, jotka saattoivat kertoa vuosisatoja kestäneistä taisteluistaan länsituulta, sumua ja sateita vastaan, kaikkia meren tuomia vastaan, kertoa lämpimiä tarinoita heidän suojassaan tapahtuneista vanhoista seikkailuista, rohkeudesta ja rakkaudesta.

Ja kaiken tämän yli vallitsi entisiä aikoja muistuttava uskonnollinen tunne ja kunnioitus isiltä perittyä jumalanpalvelusta, suojelevia sakramenttia ja puhdasta ja saastuttamatonta Neitsyttä kohtaan. Kapakkojen vieressä oli kirkko, jonka portaille oli kukkia levitetty, synkät ovet seljällään; siellä tuoksui pyhäsavu, vahatuohukset tuikkivat hämärässä ja joka paikkaan pitkin pyhiä holvia olivat merimiehet naulanneet lupaamiaan lahjoja. Rakastuneitten tyttöjen vieressä kadonneitten merimiesten morsiamia, hukkuneitten leskiä, tullen kuolleitten kappelista, surupukuihin ja sileisiin päähineisiin puettuina, silmät maahan luotuina, äänettöminä kulkien meluavien joukkojen läpi, synkän varotuksen tavoin. Ja aivan läheltä kuului ikuinen meri, näiden voimakkaiden ihmisten suuri imettäjä ja suuri hävittäjä, riehuen sekin ja meluten, ottaen puolestaan sekin juhlaan osaa…

Kaikki nämä moninaiset seikat tekivät Gaudiin oudon vaikutuksen. Hän oli kiihtynyt ja hymyili, mutta tunsi kumminkin sydäntään ahdistavan, ajatellessaan, että tämä tienoo oli ainaiseksi tuleva hänen kodikseen. Torilla, jossa oli köydellätanssijoita ja kaikenlaisia peliä, hän käveli edestakasin ystäväinsä kanssa, jotka nimittelivät hänelle Paimpolin ja Ploubazlanekin nuoria miehiä. Huvilaulajien eteen oli näitä "islantilaisia" pysähtynyt useita, selin heihin seisoen. Muuan heistä herätti ensinnä hänen huomiotaan ylen kookkaalla vartalollaan ja melkein liian leveillä hartioillaan ja hän puhkesi sanomaan vähän ivallisesti:

— Tuollapa pituutta on!

Jolla lauseellaan hän tarkotti jotensakin seuraavaa:

— Joka tuon naipi, saapi aika jättiläisen taloonsa.

Mies kääntyi äkkiä, ikäänkun olisi sen kuullut, katseli häntä nopeasti kiireestä kantapäihin ja näytti kysyvän:

— Kukahan tuo paimpolilaiseen päähineesen puettu on, joka näyttää niin komealta ja jota minä en ole ennen nähnyt.

Sitten oli hän nopeasti luonut kohteliaisuudesta katseensa maahan ja näytti kokonaan kiintyneen laulajia kuuntelemaan, eikä enää näyttänyt päästään muuta kun mustaa tukkaansa, joka oli pitkää ja takaa, niskasta, kiharaa.

Vaikka Gaud ennen ujostelematta oli kysynyt useitten muitten nimiä, ei hän uskaltanut kysyä tämän. Kauniit kasvot, jotka hän parhaiksi oli nähnyt, ylpeä, taipumaton katse, ruskeat hiukan kellahtavat silmäripset, jotka keveästi varjostivat sinertäviä silmiä, kaikki tämä vaikutti häneen ja myös saattoi hänet hämille.

Hän se olikin tuo "Gaosin poika", josta hän oli kuullut puhuttavan Moanien luona ja mainittavan Sylvestren paraaksi ystäväksi. Saman rukouspäivän iltana Sylvestre ja sama mies olivat käsitysten kävellen tulleet hänen isälleen ja hänelle vastaan ja olivat pysähtyneet tervehtimään…

… Pikku Sylvestrestä oli hänelle heti tullut veljen tapainen. Koska olivat serkkuja, olivat he tottuneet sinuttelemaan toisiaan; — alussa oli Gaudia tosin vähän arveluttanut nähdessään seitsentoista vuotisen suuren pojan, jolla jo oli musta parta, mutta kun hänen lapselliset silmänsä olivat yhtä lempeitä kun ennenkin, oli hän pian taas tutustunut häneen niin hyvin, kun ei hän koskaan olisi ollut hänestä erillään. Kun Sylvestre kävi Paimpolissa, käski Gaud häntä syömään päivällistä kerallaan, ja Sylvestre söi vahvasti, sillä kotona ei hänellä ollut liikoja tarjona…

Totta puhuen ei Yann ollut osoittanut sen enempää kohteliaisuutta häntä kohtaan tällä ensi kerralla, vihreillä oksilla peitetyn, pienen, harmaan kadun kulmassa. Hän oli vain nostanut hänelle hattua melkein aralla, vaikka samalla arvokkaalla tavalla: sitten oli hän taas nopeasti silmäillyt häntä, mutta katsonut kohta poispäin, ikäänkun hän ei olisi ollut tyytyväinen tähän kohtaukseen ja hänellä olisi ollut kiire jatkaa matkaa. Kiivas läntinen vihuri oli juhlakulun aikana alkanut puhaltaa ja oli levitellyt pitkin maata oksia ja peittänyt taivaan mustanharmailla repaleisilla pilvillä… Kaiken tämän muisti Gaud hyvin, istuessaan muistoihinsa vaipuneena: kuinka synkkä yö lopetti tämän rukouspäivän; hän muisti lehvillä koristetut valkoiset liput, joita tuuli pieksi vasten muuria, ryhmissä seisovia "islantilaisia", tuulten ja myrskyjen miehiä, jotka laulellen menivät ravintoloihin lähestyvää sadetta pakoon; ja ennen muita hän muisti suuren harteikkaan miehen, joka katsoi poispäin, näyttäen suuttuneelta ja olevan hämillään… Suurestipa Gaud oli muuttunut siitä saakka!…

Ja olipa erotus sen juhlaillan melun ja nykyisen hiljaisuuden välillä! Sama Paimpol näytti tänä iltana niin rauhalliselta ja autiolta, toukokuun pitkässä, leudossa hämärässä, joka sai hänet ikkunaan unohtumaan, yksinään uneksimaan ja haaveksimaan…

V.

Toisen kerran he kohtasivat toisiaan häissä. Gaosin poika oli määrätty hänen seurakumppanikseen. Aluksi oli hän luullut olevansa muka harmissaan, kun hänen täytyisi kulkea pitkin katuja tämän jättiläisen kanssa, jota kaikki ihmiset katsoivat ja joka luultavasti koko matkalla ei osaisi sanoa sanaakaan! — Ja sitten hän suorastaan pikkusen pelkäsi suurta, hurjannäköistä Yannia.

Kun määrätyllä tunnilla kaikki muut jo olivat liittyneet juhlakulkuun, ei Yannia vielä näkynyt. Aika kului, eikä hän tullut, ja jo arveltiin lakata odottamasta. Silloin Gaud huomasi, että hän yksistään Yannin tähden oli pukeunut, ja ettei juhlasta, tanssiaisista kenenkään muun nuoren miehen kanssa olisi ollut hänelle mitään huvia…

Viimein tuli Yann, hänkin juhlapukuun puettuna ja pyysi ujostelematta vaan morsiamen vanhemmilta viipymistään anteeksi. Asian laita oli näet seuraava: Englannista oli ilmoitettu, että suuria kalaparvia, joita ei lainkaan vielä odotettu, tänä iltana luultavasti oli kulkeva ohi merenselkää pitkin Aurignyn kohdalla. Mitä vaan venettä Ploubazlanekissa oli, olivat tietysti kiireimmiten laitetut kuntoon. Kylässäkös hälinä oli syntynyt, vaimot etsivät miehiään kapakoista, työkkivät heitä juoksemaan, ja puuhasivat itsekin purjeita nostaissa, olivat avullisina veneitä hoitaissa, olipa koko mellakka ollut kylässä.

Keskellä ympäröivää ihmisjoukkoa hän kertoi aivan vapaasti, omituisia liikkeitään tehden, silmiään jännitellen ja naurahdellen niin, että hänen kauniit hampaansa näkyivät. Selvemmin kuvatakseen kiireistä hommaa, huudahti hän tuon tuostakin kesken muuta puhetta, huu, pitkään ja mukavasti, — se on merimieshuuto, joka ilmaisee nopeutta ja muistuttaa tuulen vihellystä. Kertojan oli kesken kiirettä, täytynyt hakea itselleen sijainen ja saada häneen tyytymään sen veneen isännän, johon hän oli talvikaudeksi palkkautunut. Siksi hän oli viipynyt, ja koska hän ei ollut tahtonut jäädä häistä pois, oli hän menettänyt koko osuutensa saaliisen.

Kalastajat, jotka häntä kuuntelivat, käsittivät hyvin hänen syynsä, eikä kukaan mielinyt olla hänelle siitä vihoissaan; senhän he kyllä tiesivät, että kaikin tässä elämässä enemmän tai vähemmän riippui meren odottamattomista oikuista, että heidän täytyi mukautua sään vaihdosten ja kalojen tuntemattomien matkustusten mukaan. Muut islantilaiset, jotka olivat läsnä, olivat vaan pahoillaan, etteivät he ajoissa olleet saaneet tietoa asiasta, että hekin, samoinkun ploubazlanekilaiset olisivat voineet käyttää hyväkseen meren vaeltavia rikkauksia.

Nyt oli jo, paha kyllä, liian myöhäistä, oli vaan käsivarsi tytöille tarjottava. Viuluja alettiin soittaa ja iloisesti lähdettiin liikkeelle.

Aluksi Yann sanoi vaan semmoisia turhia kohteliaisuuksia, jommoisia häissä tavallisesti sanotaan tytöille, joita ei tarkemmin tunneta. Kaikista parista olivat he ainoat, jotka olivat outoja toisilleen; muuten oli juhlasaatossa vaan serkuksia ja sulhasia ja morsiamia.

Mutta illemmalla, tanssittaissa, kun he olivat sattuneet puhumaan suuresta kalakulkueesta, Yann sanoi hänelle äkkiä, katsoen häntä suoraan silmiin, nämä odottamattomat sanat:

— Ainoastaan teidän tähtenne koko Paimpolissa, niin, ja koko maailmassa, — minä jäin pois kalanpyynnistä, en kenenkään muun tähden olisi jäänyt, neiti Gaud…

Ensiksi Gaud hämmästyi, että tämä kalastaja uskalsi puhua hänelle sillä tavalla, hänelle, joka oli tullut tanssiaisiin juhlan kuningattarena. Mutta sitten se häntä viehätti sanomattomasti ja hän vastasi:

— Minä kiitän teitä, herra Yann; ja minustakin on hauskempi olla teidän seurassanne, kun kenenkään muun.

Sen enempää ei tarvittu. Mutta siitä hetkestä aina tanssiaisten loppuun saakka he puhelivat aivan toisella tavalla, matalalla äänellä ja ystävällisesti.

Tanssittiin vanhaan tapaan, viulunsoiton mukaan, samat parit melkein aina yhdessä. Joka kerran kun Yann, tanssittuaan kohteliaisuudesta jonkun toisen kanssa, tuli häntä ottamaan, he hymyilivät tuttavasti, niinkun ystävät, jotka jälleen tapaavat toisiaan, ja jatkoivat tuttavallista keskusteluaan. Yann kertoi luontevasti kalastajaelämästään, vaivoistaan, kalastusosuudestaan, ja kuinka vaikeata hänen vanhemmillaan ennen oli ollut toimeen tulla kun oli pitänyt kasvattaa neljäätoista pientä Gaosia, joista hän oli vanhin veli. — Nyt ei heillä enää ollut hätää varsinkin sen jälkeen kun hänen isänsä oli Kanaalista löytänyt haaksirikkoisen laivan, josta he myömällä saivat 10,000 markkaa, sittenkun valtio oli saanut osansa. Siten he olivat voineet rakentaa uuden kerroksen taloonsa, joka oli äärimmäisiä Ploubazlanekissa, aivan meren rannalla Pors-Evenin kylässä, ja josta oli erittäin kaunis näköala Kanaalille päin.

— Kova on, hän sanoi, Islannin kalastajan ammatti. Jo helmikuussa sai lähteä kylmään ja synkkään seutuun, jossa meri on niin vaarallinen…

… Gaud, joka muisti joka seikan niinkun eilisestä, antoi muistojen hitaasti kulkea ohitse katsellessaan toukokuun yön verhoamaa Paimpolia Jollei hän olisi ajatellut naimisia, miksi hän olisi hän kertonut kaikkia elämänsä yksityisseikkoja joita hän oli kuunnellut melkein morsiamen tavalla; ei hän laisinkaan näyttänyt hulivililtä, joka oli valmis kertomaan asioitaan kelle tahansa.

— … Se on kumminkin hyvä ammatti, hän oli sanonut, ja minä puolestani en sitä koskaan vaihtaisi mihinkään. Toisin vuosin 800 markkaa toisin aina 1,200 annetaan minulle äidilleni vietäväksi.

— Äidillenne vietäväksi, herra Yann?

— Niin, kaikkityyni. Meillä islantilaisilla on semmoinen tapa, neiti Gaud. (Tämän hän sanoi, niinkun se olisi luonnollisin asia maailmassa). Niinpä minulla, uskokaa pois, on tuskin koskaan rahaa. Kun minä sunnuntaisin lähden Paimpoliin, niin äiti antaa minulle pikkusen. Niin se on kaikessa. Niinpä isä tänä vuonna teetti minulle nämä uudet vaatteet, jotka minulla on ylläni, joitta minä en koskaan olisi tullut häihin; en suinkaan olisi minä käsivarttani teille tarjonnut viimevuotisissa vaatteissani.

Gaudista, joka oli tottunut näkemään parisilaisia, eivät nämä Yannin uudet vaatteet ehkä näyttäneet niinkään komeilta. Lyhyt, avonainen nuttu, jonka alta näkyi vanhanaikaseen malliin ommellut liivit; mutta vartalo, jota ne verhosivat, oli moitteettoman kaunis, ja niin näytti tanssija kaikinpuolin komealta.

Hymyillen Yann katsoi häntä suoraan silmiin, joka kerran kun hän jotakin sanoi, nähdäkseen, mitä hän siitä ajatteli. Ja hänen katseensa pysyi niin hyvän ja kunniakkaan näköisenä, kun hän kertoi kaikkea tätä hänelle, ilmaistakseen, ettei hän ollut rikas.

Gaud myöskin hymyili, katsoen häntä aina silmiin; hän ei puhunut paljoa, mutta kuunteli koko sielullaan, aina enemmän ihmetellen ja häneen kiintyen. Hänessä oli rinnakkain hillitsemätöntä voimaa ja viehkeätä lapsellisuutta. Hänen matala äänensä, joka hänen muitten kanssa puhuessa oli jyrkkä ja tuima, kävi Gaudin kanssa puhuessa yhä sointuisammaksi ja pehmeämmäksi; vain Gaudille se saattoi värähdellä niin sanomattoman hellästi, kun jousikoneitten hiljainen soitto.

Oudolta kuului, että tätä aika miestä, joka oli liikkeissään niin itsenäinen ja näöltään niin uhkea, kohdeltiin kotona kun pientä lasta, ja että hän itse piti sitä luonnollisena; että hän, joka oli liikkunut yli koko maailman, kokenut kaikkia seikkailuja ja vaaroja, oli vanhemmilleen niin kokonaan alammainen.

Hän vertasi häntä toisiin, muutamiin parisilaisiin veitikkoihin, mitä lienevät olleet puotilaisia tai kirjuria, jotka ihailullaan olivat häntä ahdistaneet hänen rahojensa tähden. Ja tämä hänestä näytti parhaimmalta, minkä hän tunsi, ja samalla kauneimmalta.

Lähestyäkseen häntä oli Gaud kertonut, ett'ei hänenkään kotonaan oltu aina oltu yhtä hyvissä varoissa kun nyt; että hänen isänsä oli alkanut Islannin kalastajana, että hän vieläkin suuresti kunnioitti islantilaisia, ja että hän, Gaud, muisti, aivan pienenä ollessaan, juoksennelleensa paljain jaloin pitkin rantahiekkaa — äiti parkansa kuoleman jälkeen…

Oi, sitä juhlayötä, viehättävää, ratkaisevaa yötä, jonka vertaista hän ei elämässään ollut elänyt, — siitä oli jo kauvan, se oli joulukuussa ja nyt oli toukokuu. Kaikki silloiset tanssijat olivat nyt kalastamassa, mikä missäkin Islannin merellä, — heillä oli täysi päivä vaalean auringon valossa, äärettömässä yksinäisyydessään, kun Bretagnessa vähitellen alkoi hämärtyä.

Gaud vielä viipyi ikkunassaan. Paimpolin toria ympäröivät melkein kaikilta tahoilta vanhat talot, jotka yön tullen kävivät yhä synkemmiksi, ja joista ei kuulunut hiiskahdusta. Talojen yläpuolella näytti taivaan vielä valoisa aavuus väljenevän, kohoavan, yhä enemmän etenevän maasta, — joka nyt hämärässä näytti yhdeltä ainoalta mustalta kattoryhmältä. Silloin tällöin suljettiin joku portti tai ikkuna, joku vanha merimies astui heiluen ravintolasta poiketen johonkin synkkään pikkukatuun; tai palasi muutamia myöhästyneitä tyttöjä kävelemästä, kevätkukkia käsissä. Muuan, joka tunsi Gaudin, sanoi hänelle hyvääiltaa ja ojensi häntä kohden orapihlajan oksaa, ikäänkun antaakseen hänen haistella sitä; hämärässäkin vielä saattoi nähdä sen valkeat, hienot kukkatertut. Muuten toinenkin suloinen tuoksu oli levinnyt puutarhoista ja pihamaista, se oli kaprifoliumin tuoksu, joka kukki graniittiseinillä, — ja myöskin heikko merihauran haju, joka tuli satamasta. Yölepakoita liiteli ilmassa, äänettömästi lennellen, kuten unten eläimet.

Gaud oli viettänyt monta iltaa tämän ikkunan ääressä, katsellen tätä surumielistä toria, ja ajatellen islantilaisia, jotka olivat poikessa, ja aina samoja tanssia…

… Lopulla häitä oli hyvin kuuma, ja monenkin tanssijan päätä huimasi. Gaud muisti, miten Yann tanssi muitten kanssa, tyttöjen ja vaimojen, joita hän luultavasti oli enemmän tai vähemmän armastellut, hän muisti, miten alentuvan halveksivaisesti Yann oli vastannut heidän viittauksiinsa. Hän oli niin erilainen kun muut.

Yann oli oiva tanssija, suorana kun korkearunkoinen tammi, hän liikkui keveästi ja uljaasti, ja pää pystyssä. Hänen ruskeita kiharoitaan oli muutama vierähtänyt otsalle ja tukka liehui tanssiessa. Gaud, joka myöskin oli jotensakin pitkä, tunsi Yannin koskettavan hänen päähinettään, kun tämä kumartui vähän, voidakseen paremmin pitää hänestä kiinni nopeassa valssissa.

Silloin tällöin Yann osoitti Gaudille pientä sisartaan, Mariaa ja Sylvestreä, kihlaantuneita, jotka tanssivat yhdessä. Hän nauroi herttaisesti, nähdessään nämä molemmat, jotka olivat niin nuoria ja niin ujoja toistensa seurassa, olivat kohteliaita keskenään ja arasti sanoivat toisilleen matalalla äänellä luultavasti hyvinkin sieviä seikkoja. Pahoillaan Yann olisi ollut, jos ei näin olisi ollut, mutta sittenkin se huvitti häntä, joka oli rohkea ja toimelias, nähdessään heidät niin lapsellisiksi; silloin hän hymyillen vilkasi Gaudiin sanoen: "Noita on niin mukava ja hauska katsella, noita meidän pikku veljeä ja sisarta!"

Lopulta yötä suudeltiin paljon, serkukset, kihlaantuneet, rakastuneet suutelivat toisiaan, mutta se tehtiin suoraan ja rehellisesti, keskelle suuta ja kaikkien nähden. Yann luonnollisesti ei ollut suudellut häntä, semmoisia ei uskaltanut tehdä herra Mévelin tyttärelle; kenties hän vain painoi häntä lujemmin rintaansa vastaan viimeisissä valsseissa, ja Gaud siihen taipui turvallisesti, vieläpä nojautui häneen, antautuen koko sielustaan. Tässä äkillisessä, syvässä, viehättävässä hurmauksessa, joka saattoi hänen koko olennollaan Yanniin viehättymään, hänen kaksikymmenvuotisilla aistimillaankin oli osansa, mutta hänen sydämmestään oli se alkanut.

— Oletteko nähneet, kuinka röyhkeästi hän katselee Yannia? sanoi pari kolme kaunista neitosta, vaaleitten tai mustien silmäripsien varjostamat silmät ujosti maahan luotuina, ja kuitenkin heillä oli tanssijain joukossa ainakin yksi, jollei kaksi armastelijaa. Todellakin hän katseli vähän väliä Yannia, mutta se oli hänelle puolustukseksi, että Yann oli ensimäinen ja ainoa nuori mies, joka koskaan oli hänen huomiotaan herättänyt.

Erotessaan, kun kaikki tungeskelivat lähtöä tehden, aamulla, kolakassa, he sanoivat jäähyväisiä toisilleen, niin tuttavasti kun kaksi kihlaantunutta, jotka aikovat tavata toisensa seuraavana päivänä. Sitten hän oli kotiin palatessaan kulkenut tämän saman torin yli isänsä kanssa. Hän ei ollut ollenkaan väsyksissä, vaan oli hilpeä ja iloinen, hengittäen mielihyvällä raitista ilmaa; ja kylmä sumu ja synkkä päivänkoitto tuntuivat hänestä viehättävältä ja raittiilta.

… Toukokuun yö oli jo kauvan sitten peittänyt seudun, kaikki ikkunat olivat, saranoissaan hiukan narahdellen, jo vähitellen suljetut. Mutta Gaud yhä vielä istui avonaisen ikkunansa ääressä, Harvat, viimeiset ohikulkijat, jotka pimeässä näkivät hänen valkoisen päähineensä häämöttävän, sanoivat kai: "Tuossa tyttö varmaankin uneksii armaastaan". Ja tottahan se oli, että hän uneksi hänestä, — vaikka hän olikin vähällä itkeä, hänen pienet, valkoiset hampaansa purivat huulia, alituisesti täyttäen kuopan, joka niin somasti toi näkyviin nuortean suun piirteet. Ja hänen silmänsä katselivat pimeyteen, tarkastamatta mitään erityistä esinettä…

… Mutta näitten tanssijaisten jälkeen, miksi ei hän ollut palannut? Miten hän oli muuttunut? Jos he satunnaisesti kohtasivat toisensa, näytti Yann tahtovan paeta, hän katsoi poispäin ja hänen silmänsä vilkkuivat aina niin nopeasti.

Gaud oli usein puhunut siitä Sylvestren kanssa, mutta ei hänkään käsittänyt sitä.

— Juuri hänen kanssaan sinun, Gaud, pitäisi mennä naimisiin, hän sanoi, jos sinun isäsi sen sallisi, sillä hänen vertaistaan et sinä voi löytää koko paikkakunnassa. Ensiksikin, niin, kuulehan, hän on viisas mies, vaikka hän ei näytä siitä välittävän; hän on hyvin harvoin juovuksissa. Joskus hän kyllä on itsepintainen, mutta pohjalta hän kumminkin on hyvin lempeä. Sinä et todellakaan voi tietää, miten hyvä hän on. Ja mimmoinen merimies! joka kalastuskaudeksi kapteenit hänestä vallan riitelevät.

Isänsä suostumuksesta Gaud ei epäillyt, isä ei ollut koskaan hänen tahtoaan vastustanut. Ja vähän se häntä huolestutti, ettei Yann ollut rikas. Toiseksi hänenmoinen merimies ei paljoa rahaa tarvitsisi kuudessa kuukaudessa suorittaakseen kipparin kurssin, ja hänestä tulisi kapteeni, jolle mikä laivan omistaja tahansa uskoisi laivansa.

Mitäpä siitä, jos hän olikin melkein jättiläinen, naisessa se saattoi olla vika, mutta miestä se ei rumentanut.

Muuten oli hän tiedustellut hänestä, itseään ilmaisematta, kylän tytöiltä, jotka tunsivat kaikki rakkausjutut: hänestä he eivät tienneet mitään; hän ei näyttänyt kiintyneen enemmän toiseen kun toiseenkaan, kuleksiessaan joko Lézardrieuxin tai Paimpolin kaunotarten joukossa, jotka kaikki olivat häneen mieltyneet.

Eräänä sunnuntai-iltana, aivan myöhään, hän oli nähnyt Yannin kulkevan ikkunainsa alatse, seuraten ja käsitysten kulkien muutaman Jeannie Caroffin kanssa, joka kyllä oli kaunis, mutta jonka maine oli huono. Ja tämä seikka oli Gaudia suuresti surettanut.

Myös oli kerrottu, että hän oli hyvin kiivas; kun hän muuanna iltana oli juovuksissa eräässä Paimpolin kahvilassa, jossa islantilaiset pitivät juhliaan, hän oli heittänyt suuren marmorisen pöydän oven läpi, jota ei hänelle tahdottu avata…

Kaiken tämän Gaud antoi hänelle anteeksi: tiettyhän se oli, mimmoisia merimiehet olivat, kun sattuivat pahalle päälle. Mutta jos hän oli sydämeltään puhdas, niin miksi hän oli lähestynyt Gaudia, joka ei mitään ajatellut, jättääkseen hänet sitten; miksi hän oli katsellut Gaudia kokonaisen yön hymyillen, tavalla, joka näytti niin rehelliseltä; miksi hänen piti uskoa hänelle asioitaan niin lempeällä äänellä kuin morsiamelleen? Nyt ei Gaud enää saattanut muuttua ja mieltyä toiseen. Muinoin, täällä samassa Bretagnessa, kun hän oli pieni, oli häntä nuhdeltu ja sanottu, että hän oli pahanilkinen ja itsepäinen, kun mikäkin, ja semmoisena hän oli pysynyt. Vaikka hän nyt oli hieno neito, hiukan totinen ja kopea käytöksessään, jota ei kukaan ollut muodostellut, hän kuitenkin oli aivan sama.

Tanssiaisten jälkeen oli Gaudilta lopputalvi kulunut, odotellessa häntä jälleen näkevänsä, mutta hän ei ollut edes käynyt jäähyväisillä ennen Islantiin lähtöään. Nyt kun ei Yannia enää ollut kotosalla, oli täällä kaikki Gaudista arvotonta; hidastunut aika tuntui matelevan eteenpäin — kunnes syksy viimein tulisi, jolloin Gaud oli päättänyt ryhtyä asiaan ja saattaa se päätökseen…

… Kaupungintalossa löi kello yhtätoista, — omituisen heleästi, niinkun kellon ääni tavallisesti kuuluu tyyninä kevätöinä.

Paimpolissa pidetään yhdentoista aikaa hyvin myöhäsenä, ja Gaud sulki ikkunan ja sytytti lampun maata mennäkseen…

Kenties se Yannissa olikin vaan ujoutta, taikka koska hänkin oli ylpeä, pelkäsikö hän rukkasia, luullen Gaudia liian rikkaaksi?… Gaud oli jo aikonut aivan suoraan kysyä sitä häneltä, mutta Sylvestre oli arvellut, ettei, se käynyt päinsä, ettei nuoren tytön oikein sopinut olla niin rohkean. Paimpolissa jo moitittiin hänen käytöstapaansa ja pukuaan…

… Hän riisui hitaasti vaatteet päältään, haaveksivan tytön tavalla: ensin musliinipäähineensä, sitten komean pukunsa, joka oli tehty kaupunkilaismalliin, ja jonka hän huolettomasti heitti jollekin tuolille.

Viimein pitkät kureliivinsä, joista ihmisillä oli niin paljon puhumista, ne kun olivat parisilaiseen malliin tehdyt. Kun vartalo pääsi vapaaksi, kävi se täydellisemmäksi; kun se ei enää ollut kuristuksissa, sai se luonnolliset piirteensä, jotka olivat täyteläiset ja pehmeät kun marmoriveistoksen; joka liike muutti niiden suhdetta, ja jokainen oli viehättävä.

Pikku lamppu, joka yksin tuikki yön pimeässä, valaisi salaperäisesti hänen hartioitaan ja rintojaan, hänen ihanaa vartaloaan, jota yksikään silmä ei ollut koskaan nähnyt, jota ei luultavasti kukaan saisi nähdä, ja joka kenenkään näkemättä olisi kuihtuva, koska ei tuo Yann siitä huolinut.

Hän tiesi kasvonsa sieviksi, mutta ruumiinsa kauneutta hän ei vähääkään tuntenut. Muuten näillä tienoin Bretagnea, Islannin kalastajien tyttärillä, on tämä kauneus melkein rotuominaisuus; sitä tuskin huomataan, eikä sitä näytellä, hurjimmatkin heistä häpeisivät sitä tehdä.

Hän alkoi irrottaa hiuksiaan korvien yläpuolella olevista kaarroksista, ja molemmat palmikot riippuivat pitkin selkää kun kaksi raskasta käärmettä. Hän kiersi ne kokoon päälaelleen, joten oli mukava maata, — ja hänen säännölliset kasvonsa muistuttivat roomalaista neitoa.

Sillä välin hän piti yhä käsiään ylhäällä ja pureskellen huuliaan käänteli vaaleita palmikoitaan, — niinkun lapsi, joka pyörittelee käsissään leikkikalua, ajatellen muita asioita; sitten antoi hän niitten taas valua alas, ja alkoi niitä huvikseen purkaa ja levitellä; kohta hän oli verhottu hiuksilla, kun mikä metsien papitar.

Ja sitten, uni kun oli hänet vähitellen vallannut, huolimatta rakkaudesta ja itkun halusta, hän heittäytyi äkkiä vuoteelleen kätkeytyen silkinhienoiseen tukkaansa, joka hunnun tavoin peitti hänet.

Ploubazlanekissa, mökissään oli Moan muori, joka oli elämän synkemmällä rinteellä, hänkin viimeinkin nukkunut, vanhan kylmään uneen, ajatellen pojanpoikaansa ja kuolemaa.

Samalla tunnilla, "Marian" kannella, Pohjoisjäämeressä, joka sinä iltana oli hyvin myrskyinen, Yann ja Sylvestre, molemmat kaivatut, laulelivat laulujaan, iloisesti kalastaen ikuisessa päivänvalossa…

VI.

On melkein kuukausi kulunut, — on kesäkuu. Ympäri Islantia on harvinainen sää, jota merimiehet kutsuvat kuolleeksi tyveneksi, ei käy tuulen hengähdystäkään, ikäänkun kaikki vihurit olisivat asettuneet, loppuneet.

Taivaan näytti peittävän suuri vaalea huntu, joka alempana, lähempänä taivaanrantaa, kävi tummemmaksi, lyijyn harmaaksi, vivahtaen tinan himmeään loisteesen. Ja taivaan alla oli liikkumattomalla vedenpinnalla kalpea hohde, joka väsytti silmiä ja pani kylmämään.

Meren pinta vain välistä tummeni ja sitten taas kirkastui, se juomuili niinkun peili, jolle huoataan. Koko loistava, ääretön pinta näytti peittyneen vaihtelevaan kuvaverkkoon, ja kuvat kietoutuivat yhteen, muuttuivat ja hävisivät lakkaamatta.

Oli ikuinen ilta tai ikuinen aamu, mahdotonta sanoa kumpiko. Aurinko, joka ei enää ilmaissut tuntia, pysyi aina näkyvissä, ikäänkun vartioidakseen tätä kuollutta loistoa, sekin oli vaan kehä, jolla tuskin oli selvää rajaa ja se näytti tavattoman suurelta, kun sitä ympäröi epäselvä loistava kehys.

Yann ja Sylvestre kalastivat vieretysten ja lauloivat: Jean-François de Nantes laulua, jolla laululla ei ole loppua, sen yksitoikkosuus heitä juuri huvitti, he iskivät silmää ja nauroivat lapsellisuudelleen, kun he alituisesti toistivat samoja säkeitä, koetellen joka kerralla päästä parempaan vauhtiin. Heidän poskiaan punasi meren suolainen, raitis ilma, joka oli virkistävää ja puhdasta, ja he täyttivät keuhkonsa täysin siemauksin tästä elämän ja terveyden lähteestä.

Ja kuitenkin heidän ympärillään näytti kaikki kuolleelta, maailma näytti loppuneen, tai olevan vielä luomatta; valolla ei ollut mitään lämpöä; esineet eivät liikkuneet, ikäänkun olisivat ainaiseksi hyytyneet tämän suuren, kummittelevan silmän, auringon, katseista.

* * * * *

"Maria" loi merenpintaan varjon, joka oli niin pitkä kun ilta, ja näytti viheriältä keskellä tätä sileätä pintaa, johon taivaan valkeus kuvastui; varjostetulla alalla, johon ei kuvastunut mitään, oli vesi läpikuultavaa ja siinä saattoi nähdä, mitä tapahtui sen alla: lukemattomia kaloja, tuhansittain tuhansia, kaikki samanlaisia, suljui ääneti samaan suuntaan, ikäänkun heidän alituisella matkallaan olisi joku maali. Ne olivat turskia, jotka liikkuivat yhdessä, kulkien yhdensuuntaisesti, kaikki samanne päin, muodostaen harmaita juovia ja lakkaamatta liikkuen, nopeasti värähdellen, jotta äänetön, elävä joukko näytti valuvan eteenpäin. Joskus he äkillisellä pyrstön liikkeellä kaikki kääntyivät yhtä aikaa, näyttäen välkkyvää, hopeankarvaista vatsaansa; ja sitten sama pyrstön liike, sama käännös levisi yli koko kalaparven, hitaan aallon tavoin: oli niinkun tuhansia metallilevyjä olisi välähdellyt kahden veden pinnan välissä.

* * * * *

Aurinko, joka jo oli jotenkin alhaalla, laskeutui vielä, oli varmaankin ilta. Sen mukaan kun se laskeutui lyijyn värisiin ilmakerroksiin, jotka rajoittuivat mereen, se tuli keltaiseksi, ja sen kehä kävi selvemmäksi, todellisemmaksi. Sitä saattoi katsella silmät auki, niinkun kuuta.

Se kyllä valaisi, mutta olisi luullut, ett'ei se ollut aivan kaukana avaruudessa; näytti siltä kun purjehtimalla laivalla vain taivaanrantaan saakka, olisi sieltä löytänyt suuren, synkän pallon, joka liikkui ilmassa muutamia metriä veden pinnasta.

Kalastus sujui jotenkin hyvin; jos katseli tyyneen veteen, näki aivan selvään, kuinka se kävi päinsä: turskat söivät ahneesti syötin; tuntiessaan olevansa kiinni, tempoivat ne hiukan, ikäänkun kiinnittääkseen turpansa lujemmin koukkuun. Ja yhä uudestaan kalastajat kaksin käsin vetivät ylös siimojaan, ja nakkasivat kalan sille, jonka piti se perata ja halkaista.

Paimpolilainen laivasto oli hajallaan yli tämän tyynen peilin, elähyttäen tätä erämaata. Siellä täällä näkyi loittona pieniä purjeita, muuten vain nostettuina, koska ei tuullut vähäistäkään. Ne olivat aivan valkeita ja ne erotti selvästi vasten harmaata taivasta.

Tänä päivänä tuntui Islannin kalastajan ammatti niin rauhalliselta ja helpolta, — naisten ammatilta…

— —

Jean-François de Nantes; Jean-François, Jean-François!

He lauloivat, molemmat suuret lapset. Eikä Yann suinkaan ajatellut, että hän oli komea, ja että hän oli niin ylevä ryhdiltään. Muuten hän oli lapsi ainoastaan Sylvestren seurassa, ei laulanut eikä leikitellyt koskaan kenenkään muun kanssa; toisten seurassa hän päinvastoin oli umpimielinen, ylpeä ja synkkä, mutta kyllä hyvin ystävällinen, kun häntä tarvittiin, aina hyvä ja avulias, jollei häntä suututettu.

He molemmat lauloivat tätä laulua, toiset, jotka istuivat vähän matkan päässä, lauloivat jotakin toista, jotakin säveltä, joka myöskin ilmaisi unisuutta, terveyttä ja epävarmaa alakuloisuutta.

Ei ollut ikävä, ja aika vaan kului.

Alhaalla kajuutassa paloi aina tuli rautakamiinissa, ja kajuutan luukku oli suljettu, että ne joitten piti maata, luulisivat olevan yön. Maatessaan he tarvitsivat hyvin vähän ilmaa; vähemmin voimakkaat, kaupungissa kasvaneet olisivat tarvinneet enemmän. Mutta kun korkea rinta koko päivän oli huokunut ääretöntä ilmaa, niin sekin nukkui ja tuskin liikkui: semmoinen ihminen saattaa ryömiä makaamaan melkein vaikka millaiseen loukkoon, niinkun eläimet tekevät.

Vahtivuoronsa jälkeen kukin meni makaamaan milloin vaan tahtoi ja mihin aikaan sattui, koska tunneista ei ollut lukua yhtämittaisessa valossa. Uni oli aina hyvää, rauhallista eivätkä he nähneet unia, koko olento lepäsi.

Mutta kun naiset juontuivat mieleen, saattoi se joskus kiihottaa nukkujia, kun he ajattelivat, että kuuden viikon perästä oli kalastus loppuva, että he pian saisivat uusia tai entisiä armasteltavia, ja silloin he viruivat valveilla silmät pyöreinä.

Mutta se tapahtui harvoin; taikka he ajattelivat naisia toisella tavalla: he muistelivat vaimojaan, morsiamiaan, sisariaan ja vanhempiaan. He olivat tottuneet hillitsemään itseään ja aistimetkin nukkuivat — pitkiksi ajoiksi kerrallaan…

— —

Jean-François de Nantes; Jean-François, Jean-François!

… He katselivat nyt jotain tuskin huomattavaa kaukana harmaalla taivaan rannalla. Pieni savu, joka nousi vedestä, niinkun mikä pienen pieni häntä, jolla oli toinen harmaa värivivahdus, hiukan tummempi kun taivaan. Heidän silmänsä olivat tottuneet näkemään kauvaksi, ja he olivat jo aikaisin huomanneet sen.

— Höyrylaiva, tuolla, kaukana!

— Minä luulen, sanoi kapteeni, katsellen sitä tarkasti, minä luulen, että se on valtion höyry, — luovija, joka tulee kiertomatkalleen.

Tuo epäselvä savu toi kalastajille uutisia Ranskasta ja muun muassa myöskin vanhalta isoäidiltä kirjeen, joka oli kauniin nuoren neidon kirjoittama.

Se lähestyi hitaasti, kohta alkoi näkyä sen musta runko — varmaan se oli luovija, joka tuli kiertelemään länsivuonoja.

Sillä välin hieno, raitis tuulen henki rupesi puhaltamaan ja alkoi kirjailla veden kuollutta pintaa; se piirusti loistavalle peilille sinisen vihreitä kuvia, jotka venyivät viivoiksi, levenivät kun viuhkat tai haaraantuivat kun tähtikorallit; tämä tapahtui pian ja jo kuului kuohuva ääni, joka ikäänkun ilmoitti äärettömän horrostilan loppua. Ja taivas selveni, ja sen huntu katosi, ja sumu laskeutui alas ja sitä kokoontui suuriin ryhmiin, jotka näyttivät harmaalta villalta, muodostaen ikäänkun pehmeän muurin meren ympäri. Molemmat äärettömät peilit, joiden välissä kalastajat olivat — toinen oli heidän yläpuolellaan, toinen alapuolellaan — kävivät taas läpikuultaviksi ja syviksi, ikäänkun usva, joka oli ne tummentanut, olisi pyyhitty pois. Ilma muuttui, mutta niin nopeasti, että se ei voinut hyvää ennustaa.

Eri tahoilta merta, eri puolilta avaruutta tuli kalastajalaivoja, kaikki ne ranskalaiset laivat, jotka olivat liikkuneet näillä vesillä, siinä oli Bretagnesta, Normandiasta, Boulognesta ja Dunkerquesta. Niinkun lintuja, jotka kokoontuvat varotushuudon kuultuaan, niitä lähestyi luovijaa, ja niitä tuli miltäkin tahoilta merta, jossa ei ollut mitään näkynyt, kaikkialla ilmestyi niitten harmahtavia siipiä. Vaalea erämaa alkoi näyttää asutulta.

He eivät enää liidelleet hitaasti eteenpäin, vain olivat levittäneet purjeensa uusille, raittiille vihureille ja lähestyivät nopeasti.

Kaukainen Islanti oli myöskin alkanut näkyä, se näytti tahtovan lähestyä niinkun hekin, yhä selvemmin sen korkeat, alastomat kalliovuoret näkyivät, jotka eivät koskaan ole olleet valaistut muuten kun sivulta ja alhaalta ikäänkun väkisin. Sen yläpuolella näkyi toinen saman värinen Islanti, joka vähitellen tuli näkyviin, — mutta se olikin vain kangastusta ja sen paljoa suuremmat vuoret olivat vaan taajoja höyryryhmiä. Ja aurinko, joka aina oli yhtä alhaalla eikä näyttänyt jaksavan kohota ylemmäksi, näkyi tämän kangastavan saaren lävitse, mutta näytti samalla olevan sen edessä, se oli näky, jota silmät eivät voineet käsittää. Auringon ympärillä ei ollut enää sumukehystä, ja ympyriäisellä pallolla oli selvät rajat: se näytti pikemmin joltakin sammuvalta, pieneltä, keltaiselta kiertotähdeltä, joka oli epävarmana siihen pysähtynyt, keskelle avaruutta…

Koko islantilaislaivasto ympäröi nyt luovijaa, joka oli pysähtynyt. Kaikista laivoista heitettiin veteen pähkinäpuisia veneitä, joilla kulki mustapartaisia, suuria, omituisiin pukuihin puettuja miehiä. Heillä oli kaikilla jotakin pyydettävää, niinkun lapsilla, lääkkeitä pienille haavoille, vaatteen paikkoja, ruokavaroja ja kirjeitä.

Toiset tulivat rautoihin pantaviksi, jonkin uppiniskaisuuden tähden kapteeniaan kohtaan; koska he kaikki olivat olleet valtion palveluksessa, tuntui se heistä aivan luonnolliselta. Ja kun luovijan ahtaan välikannen melkein täytti neljä tai viisi pitkää miestä, jotka viruivat siinä raudat jaloissa, sanoi vanha perämies, joka oli heidät lukinnut: "kääntykäähän kyljellenne, pojat, että pääsee liikkumaan", ja he tottelivat heti naurahtaen.

Oli paljon kirjeitä islantilaisille tällä kertaa. Muun muassa kaksi Mariaan, kapteeni Guermeur; toinen herra Yann Gaosille toinen herra Sylvestre Moanille (jälkimäinen oli tullut Tanskan kautta Reykjavikiin, josta luovija oli sen ottanut).

Kortteerimestari kaiveli purjepalttinaisesta säkistään kirjeet jaettaviksi, joskus oli vaikea lukea osoitteita, sillä kaikki eivät olleet kyllin taitavien käsien kirjoittamia.

Ja päällikkö sanoi:

— Joutukaa, joutukaa, ilmapuntari laskee.

Häntä huolestutti nähdä kaikkia näitä pähkinäpuisia ruuhia meressä lellumassa, ja niin paljon kalastajia koolla näin epävarmassa paikassa.

Yannilla ja Sylvestrellä oli tapana lukea yhdessä kirjeensä.

Tällä kertaa se tapahtui keskiyön auringon valossa, joka valaisi taivaanrannalta, yhä vieläkin sammuvan tähden kaltaisena.

Istuen syrjässä, jossakin kannen sopessa, kaulatusten, käsitysten, he lukivat hitaasti kirjeitään, ikäänkun paremmin muistiinsa painaakseen kotiuutisensa.

Yannin kirjeessä Sylvestre sai uutisia Maria Gaosista, pikku morsiamestaan; Sylvestren kirjeestä Yann luki vanhan Yvonne muorin hullunkurisia juttuja, jotka olivat verrattomia huvittamaan poissaolevia; ja lopuksi viimeisen rivin, jossa oli: "Terveisiä minulta Gaosin pojalle".

Kun he olivat lukeneet kirjeensä, näytti Sylvestre arasti omaansa suurelle ystävälleen, huomauttaakseen hänelle, kuinka hyvällä käsialalla se oli kirjoitettu:

— Katsopas, eikös tämä ole hyvää käsialaa, Yann?

Mutta Yann, joka vallan hyvin tiesi, minkä nuoren tytön käsialaa se oli, katsoi poispäin olkapäitään kohottaen, ikäänkun sanoakseen, että hän jo tahtoi päästä kuulemasta Gaudista puhuttavan.

Sitten Sylvestre käänsi huolellisesti kokoon halveksitun paperin, pani sen kuoreen ja kätki sen poveensa sanoen surullisesti:

— Ei suinkaan heistä paria koskaan tule… Mutta mikähän häntä ei Gaudissa miellytä…

…Luovijan kello löi keskiyön kahtatoista. He istuivat yhä vaan paikoillaan, ajatellen kotiaan, omaisiaan, tuhansia seikkoja haaveksien…

Tällä hetkellä ikuinen aurinko, joka oli hiukan kastanut reunaansa veteen, alkoi hitaasti nousta.

Aamu koitti…

TOINEN OSA.

I.

Islanninkin aurinko oli muuttunut muodoltaan ja väriltään, ja synkkä aamu alkoi uuden päivän. Huntu oli kokonaan kadonnut ja auringosta säteili kirkkaita säteitä, jotka kimputtain tunkivat eteenpäin ja ennustivat lähestyvää myrskyä.

Oli muutamien päivien kuluessa ollut liian kaunis sää, sen täytyi jo loppua. Tuuli puhalteli veneryhmän yli, ikäänkun haluten hajoittaa se, puhdistaa meri; ja veneet alkoivat hajaantua, paeta niinkun voitettu armeija, — ja ainoastaan sen uhkauksen tähden, joka oli ilmaan kirjoitettu ja jonka suhteen ei saattanut pettyä.

Yhä kovemmin alkoi tuulla ja sekä miehet että veneet värisivät.

Aallot jotka vielä olivat pieniä, alkoivat ajella toisiaan ja ryhmittyä; ne olivat saaneet valkoisen harjan, jotta ne näyttivät juovikkaalta malmilta. Kohta alkoi sataa lumiräntää, ja vesi höyrysi, ikäänkun olisi kiehunut; ja aaltojen kohina yltyi yltymistään joka hetki.

Ei enää ajateltu kalastamista, vaan ainoastaan laivan hoitamista. Siimat olivat jo kauvan sitten sisään vedetyt. Kaikki kiiruhtivat matkaan, toiset koettivat ajoissa päästä etsimään suojapaikkaa vuonoissa, toiset pitivät parempana pyrkiä Islannin eteläkärjen ympäri, pitäen varmempana pysyä aavalla merellä, jotta olisi tilaa tarpeen tullessa pyyhkiä myötäiseen. Vielä muutamat saattoivat nähdä toisiaan, siellä täällä sukelsi purjeita näkyviin aaltojen harjain välistä, pieniä, märkiä, tuulten pieksämiä, pakenevia tilkkuja, mutta jotka aina vain pystyssä pysyivät, niinkun seljapuunytimestä tehdyt lasten leikkikalut, jotka kaatuvat, kun niitten päälle puhaltaa, mutta kohta taas nousevat pystyyn.

Suuri pilviryhmä, joka oli kokoontunut läntiselle taivaanrannalle ja oli näyttänyt saarelta, alkoi hajota yläreunastaan ja osia siitä kiiti pitkin taivasta. Se näytti vallan tyhjentymättömältä, tuuli sitä venytteli, laajenteli ja taajenteli, repi sitä ja kiskoi siitä lakkaamatta mustia vaippoja, jotka se levitteli äsken niin kirkkaalle, keltaiselle taivaalle, joka oli käynyt lyijynkarvaiseksi, kylmäksi, tummaksi.

Yhä kiihtyi tuuli, joka ajeli kaikkia esineitä.

Luovija oli pyrkinyt Islannin suojiin; kalastajat jäivät yksin kiihtyneelle merelle, joka kävi uhkaavan näköiseksi ja kamalan väriseksi. He valmistautuivat myrskyyn. He etenivät toisistaan, he alkoivat kadota toistensa näkyvistä.

Aallot, joilla oli näkinkuoren kaltaiset harjat, yhä vaan ajelivat toisiaan, yhtyivät, toiset nielivät toisia ja tulivat yhä korkeammiksi, ja aaltojen välit yhä kasvoivat.

Muutamassa tunnissa oli kaikki liikkeessä, kaikki hujan hajan, tienoossa, jossa edellisenä päivänä vielä oli ollut niin tyyni, ja edellistä äänettömyyttä oli seurannut huumaava kohina. Tämä kiihkeä liike, joka oli niin tietymätön ja hyödytön, oli syntynyt niin nopeasti kun näkymön muutos näyttämöllä. Ja miksi?… Kummallinen sokea hävittämishalu!

Pilviä yhä levisi taivaalle, ja ne tulivat aina lännestä, tungeskellen, riehuen, rientäen ja synkistäen kaikki. Muutamia keltaisia aukkoja näkyi vaan, joitten kautta aurinko lähetti viimeiset sädekimppunsa. Ja veden pinnalle, joka nyt oli viheriään vivahtavaa, syntyi yhä enemmän valkoisia vaahtojuovia.

Puolenpäivän aikaan oli "Maria" jo täydellisesti varustautunut myrskyyn. Luukut olivat suljetut ja purjeet reivatut, ja se kiikkui notkeasti ja keveästi aalloilla; keskellä alkavan myrskyn riehuntaa, se näytti leikkien hyppelevän, niinkun suuret delfiinit, joille myrsky on iloa. Pelkällä fokilla se pyyhki myötäiseen.

Taivas oli käynyt aivan mustaksi, se oli umpinainen, ahdas holvi, jossa siellä täällä oli vieläkin mustempia nokitahroja, se näytti melkein liikkumattomalta, sitä täytyi katsella oikein tarkkaan huomatakseen, että se päinvastoin oli huimaavassa liikkeessä: suuria, harmaita huivia riensi ohitse, ja lakkaamatta tuli taivaanrannalta uusia, synkkiä harsoja, joita ikäänkun loppumatta tuli äärettömästä kääröstä.

"Maria" pakeni tuulen kanssa, ja se pakeni yhä hurjemmin, ja myrsky pakeni myös jonkin tuntemattoman salaisen, kauhean voiman tieltä. Tuuli, meri, "Maria", pilvet, kaikki pakenivat yhtä hurjasti ja nopeasti, ja kaikki samaan suuntaan. Nopeimmin kaikista riensi tuuli, sitten suuret aallonharjat, jotka olivat raskaampia ja hitaampia, riehuen, peräkkäin, sitten "Maria", yleiseen pakoon temmattuna. Aallot ajoivat sitä takaa, ja niitten valkeat harjat vyöryivät ja syöksyivät sen perästä, ja aina ne saavuttivat laivan, ja aina ne riensivät sen sivu, mutta se vältti ne, luistaen keveästi ylös, ja niitten vimma näytti murtuvan sen imuveteen.

Ja kumman keveältä tämä pako tuntui, vaivatta ja ponnistuksitta vene kiikkui eteenpäin. "Maria" kohosi aalloille keveästi, niinkun tuuli olisi sitä nostanut, ja pudotessaan se ikäänkun luiskahti alas, jotta sisuksia vihloi, niinkun unissaan, kun putoaa. Se suljui kun takaperin, ja pakeneva vuori väistyi sen alta pakoaan jatkaakseen, ja laiva painui jälleen suureen laaksoon, joka sekin riensi eteenpäin. Jysäyksettä se tuli kauhean laakson pohjalle, keskelle tyrskyä, joka ei sitä edes kastellut, mutta joka pakeni niinkun kaikki muutkin, pakeni eteenpäin ja haihtui kun savu, kun tyhjä…

Laaksojen pohjalla oli pimeämpi, ja jokaisen ohikulkeneen aallon takaa näkyi toinen tulemassa, toinen edellistä suurempi, joka kohosi viheriänkuulevana, joka riensi lähemmäksi kauhean näköisenä, ja sillä oli näkinkengän muotoinen kita, joka oli valmis sulkeutumaan ja näytti huutavan: "Odota, jotta minä saan sinut kiinni, niin minä sinut nielen…"

… Mutta ei, se vaan nosti heidät ylös, niinkun harteitaan kohottamalla höyhenen nostaa, ja melkein leppeästi se tuntui väistyvän alta, kuohuvin harjoin ja kohisten kun koski.

Ja niin yhä, lakkaamatta. Mutta myrsky aina vaan kiihtyi. Ja yhä kauheampia aaltoja seurasi toisiaan, ne näyttivät pitkiltä vuorijonoilta, joiden laaksot alkoivat hirvittää. Ja tämä vimmattu meno yhä kiihtyi ja taivas yhä synkistyi ja kohina yhä koveni.

Oli oikea myrsky, täytyi olla varuillaan. Mutta mitäs siitä, kunhan vaan oli ulappaa edessä, tilaa kiitää eteenpäin. "Maria" olikin tänä vuonna, tänä kalastuskautena pysyttäinyt Islannin kalavesien läntisimmissä osissa, jotta se itään paetessa teki hyvän palan paluumatkaa.

Yann ja Sylvestre olivat peräsimessä, vyötäisistä kiinni sidottuina. He lauloivat vielä lauluaan: "Jean-François de Nantes"; nopeasta liikkeestä huumaantuneina, he lauloivat täyttä kulkkua ja nauroivat, kun eivät voineet kuulla toisiaan myrskyn riehuvassa melussa, välistä he huvikseen käänsivät päätään ja lauloivat vasten tuulta ja olivat pakahtua.

— Hoi pojat! tuntuuko ilma siellä umpinaiselta, kysyi heiltä Guermeur, pistäen partaista päätään puoleksi avatusta luukusta esille, niinkun piru, joka on valmis syöksymään laatikostaan.

Ei juuri umpinaiselta tuntunut, se on varmaa.

Eivät he peljänneet, sillä he tiesivät, kuinka paljon heidän laivansa sieti, ja luottivat sen lujuuteen ja käsivarsiensa voimaan. Ja myöskin fajanssisen Neitsyeen suojelukseen, joka jo neljänkymmenen vuoden Islanninmatkoilla monituiset kerrat oli tanssinut tätä hurjaa tanssia, aina hymyillen tekokukkiensa keskellä…

Jean-François de Nantes; Jean-François, Jean-François!

Yleensä ei nähnyt kauvaksi ympärilleen, muutaman satasen metrin päässä näytti kaikki loppuvan vaaleaharjaisiin, äärettömiin aaltoihin, jotka ilmaan kohoten sulkivat näköalan. Luuli koko ajan olevansa keskellä ahdasta näkymöä, joka kyllä alituisesti muuttui; kaikki esineet kasteli savuntapainen tyrsky, joka pilvenä kiiti pitkin merenpintaa tavattoman nopeasti.

Mutta silloin tällöin näkyi lounasessa, josta tuli vimmaisia tuulenpuuskia, valoisampia kohtia: ja taivaan rannalla alkoi näkyä värähtelevä valo, ja himmeä valonheijastus levisi pitkin vaahtopäisiä aaltoja, tehden taivaan kupukaton yhä synkemmän näköiseksi. Ja tämä valo oli synkkää katsella; sydäntä vaan kouristi enemmän, kun näki kauvaksi, kun huomasi, että kaikkialla oli samaa mylläkkää, samaa raivoa — aavan taivaanrannan takanakin, äärettömiin: riehunnalla ei ollut rajoja, ja kalastajat olivat yksin keskellä sitä!

Jättiläispauhina kaikui kaikesta, niinkun profetallinen esisoitto, joka ennusti maailman lopun kauhua. Siinä saattoi erottaa tuhansia ääniä, ylhäältä tuli viheltäviä tai syviä, jotka tuntuivat kaukaisilta ja tavattoman voimakkailta: se oli tuuli, koko tämän mylläkän suuri sielu, näkymätön voima, joka uhkasi kaikkea. Se kauhistutti, mutta oli toisia ääniä, likeisempiä, ikäänkun käsin tuntuvampia, enemmän hävitystä uhkaavia: ne synnytti vimmastunut vesi, joka kiehui kun tulisella raudalla…

Yhä kiihtyi myrsky.

Ja vaikka he pakenivatkin nopeasti, alkoi meri syöksyä laivaan, "syödä" niinkun sanotaan. Ensiksi tuli takaa myrskyn pieksämää tyrskyä, sitten vettä, kun kaatamalla, ja niin voimakkaasti, että se oli kaikki murskaksi panna. Aallot kävivät yhä korkeammiksi, aivan kauhean korkeiksi, ja kuitenkin ne samalla tulivat yhä repaleisemmiksi, niitten harjoista näkyi riippuvan vihertäviä pirstaleita, jotka olivat putoavaa vettä, jota tuuli ajeli. Sitä syöksyi läiskyen suuret määrät kannelle, ja silloin "Maria" värähteli joka saumassaan ikäänkun tuskasta. Nyt ei enää saattanut nähdä mitään, sillä kaikkialla oli valkeata vaahtoa; kun sattui tavallista hurjempi vihuri, niin näki vaahdon tupruavan ohi paksuna pilvenä, niinkun kesällä pöly maantiellä. Oli alkanut sataa, ja raskaat pisarat tulivat vinosti, melkein vaakasuoraan, ja kaikki nämä yhdessä vinkuivat, riehuivat ja ruoskivat niinkun nahkahiihnoilla.

He olivat vielä molemmat peräsimessä, kiinni sidottuina, järkähtämättöminä, puettuina öljytakkeihinsa, jotka olivat kankeita ja kiiltäviä niinkun haikalan nahka; ne olivat tiukasti sidotut kaulan ympäri pikilangalla, samoin sääristä ja ranteista, jotta ei vettä pääsisi sisään tunkeutumaan. Ja aallot huuhtoivat heitä ja he seisoivat selkä koukussa, kun ne olivat liian voimakkaita, ja hajalla säärin, etteivät kaatuisi. Heidän poskensa hehkuivat ja joka hetki he olivat pakahtua. Joka kerran kun suuri vesitulva oli heidän päälleen vyörynyt, he katselivat toisiaan hymyillen paljolle suolalle, jota oli heidän partoihinsa kokoontunut.

Ajan pitkään alkoi kumminkin kauheasti väsyttää tämä raivo, joka ei asettunut, joka aina pysyi yhtä epätoivoisen vimmattuna. Ihmisten ja eläinten raivo lannistuu ja asettuu pian; mutta kauvan, kauvan täytyy kestää elottomien esineitten vimmaa, joka on syytön ja maaliton ja salaperäinen niinkun elämä ja kuolema.

Jean-François de Nantes; Jean-François, Jean-François!

Heidän kalpeilta huuliltaan kuului vieläkin vanhan laulun kerranto, mutta melkein tajuttomasti, tietämättään he sen tuontuostakin toistivat. Vimmattu meno ja kauhea kohina olivat huumanneet heidät; vaikka he olivatkin nuoria, näytti hymyily irvistykseltä ja hampaat kalisivat ja he värisivät vilusta; heidän puoleksi suljetut silmänsä, polttavien, tykkivien luomien alta tuijottivat melkein tajuttomina eteenpäin. Peräsimeen juotettuina, niinkun kaksi marmorikolonnia, he tekivät kohmettuneilla, sinertävillä käsillään tarvittavat liikkeet, melkein ajattelematta, vain sentähden että lihakset olivat niihin tottuneet. Tukasta valui vettä ja suu oli irvallaan, he olivat käyneet melkein tuntemattomiksi, heissä oli puhjennut ilmi alkuperäinen raakuus.

He eivät enää nähneet toisiaan, he vaan tunsivat olevansa vielä olemassa, vieretysten. Vaarallisimpina hetkinä, joka kerran kun heidän takanaan kohosi uusi vesivuori, joka riippui heidän yllään, kuohui kauheasti ja, kumeasti meluten, ryöpsähti heidän venettään vasten, he tietämättään kädellään ristivät silmänsä. He eivät enää ajatelleet mitään, eivät Gaudia, eivätkä ketään muuta naista, eivätkä naimisia. Tätä kesti liian kauvan, he eivät enää ajatelleet: kohinan huumaus, väsymys ja vilu pimitti kaikki heidän aivoissaan. He olivat vain kaksi kohmettunutta lihapylvästä, jotka tukivat peräsintä; vain kaksi voimakasta petoa, jotka vaistomaisesti olivat iskeytyneet siihen kiinni, etteivät kuolisi.

II.

Oltiin Bretagnessa, loppupuolella syyskuuta, oli viileä päivä. Gaud astui aivan yksin Ploubazlanekin ahoa pitkin Pors-Eveniin päin.

Jo kuukausi sitten olivat islantilaiset laivat palanneet, paitse kahta, jotka olivat hävinneet kesäkuun myrskyyn. Mutta "Maria" oli hyvin kestänyt sen, Yann ja kaikki muut laivamiehet olivat rauhassa kotona.

Gaud oli hyvin hämillään, ajatellessaan, että hän oli matkalla Yannin luo.

Yhden ainoan kerran Gaud oli nähnyt häntä, hänen Islannista palattuaan. Se oli silloin, kun he kaikki yhdessä olivat käyneet saattamassa Sylvestre parkaa, kun tämä lähti sotapalvelukseen. He olivat saattaneet häntä aina matkavaunuihin saakka. Sylvestre oli itkenyt vähän, hänen vanha mummonsa paljon, ja sitten hän oli lähtenyt Brestiin, väkeensä vastaan otettavaksi. Yann, joka myöskin oli tullut jäähyväisiä sanomaan ystävälleen, koitti katsoa poispäin, kun Gaud häntä katseli, ja koska oli paljon väkeä ajopelien ympärillä, — muita asevelvollisia, jotka lähtivät, ja heidän omaisiaan heitä saattamassa, — ei heillä ollut tilaisuutta puhutella toisiaan.

Silloin Gaud oli tehnyt rohkean päätöksen: hän lähti, vaikka vähän arastellen, Gaosien luo.

Hänen isänsä oli muinoin ollut asioissa Yannin isän kanssa (monimutkaisia asioita, jotka kalastajien, niinkun muittenkin talonpoikien kesken eivät koskaan pääty) ja oli hänelle velkaa satasen markkaa laivan hinnasta, jonka he olivat myöneet yhdessä.

— Te voitte, Gaud oli sanonut, antaa minun viedä rahat, isä, ensiksikin minä mielelläni tahtoisin nähdä Maria Gaosia ja toiseksi minä en koskaan ole ollut niin kaukana Plaubazlanekissa ja minua huvittaisi astua oikein kauvaksi.

Tositeossa hän oli levottoman utelias tutustumaan Yannin omaisiin, joitten piiriin hän ehkä kerran oli kuuluva, ja taloon, ja kylään.

Hänen viimeisiä kertoja Sylvestren kanssa puhellessa ennen tämän lähtöä, oli Sylvestre omalla tavallaan selittänyt ystävänsä ujouden:

— Näetkös Gaud, hän nyt on semmoinen; hänelle on päähän pälkähtänyt, ettei hän tahdo mennä naimisiin kenenkään kanssa, hän ei rakasta ketään muuta kun merta, ja kerran hän leikillään sanoi meille, että hän on lupautunut naimisiin sen kanssa. Gaud antoi hänelle sen vuoksi anteeksi hänen omituisen käytöksensä, ja kun hän aina muisti hänen kauniin, suoran hymyilynsä tanssiaisyönä, niin hän taas alkoi toivoa.

Jos hän nyt tapaisi Yannin kotonaan, ei hän sanoisi hänelle mitään, niin rohkeaksi hän ei suinkaan aikonut näyttäytyä. Mutta kun tämä taas näkisi Gaudin niin likeltä, niin hän kenties puhuisi…

III.

Gaud oli jo astunut tunnin ajan nopeasti, levottomana, hengittäen meren raitista ilmaa.

Tien risteyksiin oli pystytetty suuria ristiä.

Tuon tuostakin hän kulki pienien kalastajakylien lävitse, joita tuulet pieksivät pitkin koko vuotta, ja jotka ovat kallion värisiä. Eräässä, jossa tie äkkiä tunkeutui synkkien seinien, korkeain huippupäisten olkikattojen välitse, jotka muistuttavat kelttiläisten mökkien kattoja, huvitti häntä muuan kapakan kyltti: "Kiinalaista siideriä". Siihen oli maalattu kaksi marakattia vihreisiin ja punaisiin pukuihin, niillä oli pitkät hännät, ja ne joivat siideriä. Epäilemättä jonkun vanhan merimiehen mielikuvituksia, joka oli käynyt siellä… Kulkiessa Gaud katseli kaikkia; kun ihminen hyvin ajattelee matkansa maalia, niin häntä aina huvittavat, enemmän kun muita, tuhannet pikkuseikat matkalla.

Pikku kylä oli jo jäänyt kauvaksi hänen taakseen ja mikäli hän kulki Bretagnen äärimmäistä nientä, sitä harvemmassa oli puita hänen ympärillään, sitä synkempää oli seutu.

Maa oli aaltoilevaa ja kallioista ja joka kukkulalta näkyi aava meri. Viimein ei ollut enää puita ollenkaan, pelkkä kangas vihreine ajonc-pensaineen, ja siellä täällä ristiinnaulitun kuvia, jotka kuvautuivat vasten taivasta kädet levällään, jotta koko tienoo näytti äärettömältä pyövelinkentältä,

Eräässä tienristeyksessä, jota myöskin suojeli ääretön ristiinnaulitun kuva, hän oli kahden vaiheilla kumpaa kahdesta, okaisten rinteitten välitse kulkevasta tiestä seuraisi.

Muuan pieni tyttö tuli parhaiksi päästämään häntä pälkäästä:

— Hyvää päivää, neiti Gaud!

Se oli pikku Gaos, Yannin pieni sisar. Suudeltuaan häntä kysyi Gaud häneltä, olivatko hänen vanhempansa kotona.

— Isä ja äiti ovat. Yann veikko vaan, tyttönen sanoi viattomasti, on mennyt Loguivyyn, mutta minä luulen, ettei hän viivy siellä kauvan.

Hän ei siis ollut kotona! Sama paha onni aina ja kaikkialla erotti heidät toisistaan. Hän jo aikoi lykätä käyntinsä toistaiseksi. Mutta pikku tyttö, joka oli nähnyt hänet tiellä, hän varmaankin kertoisi… Mitä ajateltaisiin Pors-Evenissä? Hän päätti jatkaa matkaansa, mutta viivytteli niin paljon kun mahdollista, jotta Yann ehtisi palata.

Mitä lähemmäksi hän tuli sitä syrjäistä kylää, jossa Yann asui, sitä niukemmaksi kävi kasvillisuus, sitä autiommaksi seutu. Voimakas meren henki, joka teki ihmiset suuremmiksi, teki kasvit matalammiksi, lyhemmiksi, vaivaisiksi raukoiksi, jotka ryömivät pitkin karua maata. Polulla oli merihauraa ja outoja lehtiä, jotka kertoivat, että toinen maailma oli lähellä. Niistä levisi ilmaan suolainen haju.

Joskus kohtasi Gaud jonkun kulkijan, meren väkeä, jotka, kun maa oli puutonta, saattoi jo nähdä kaukaa, ja ne näyttivät niin suurilta, kun niitä katseli vasten taivaan ja meren kaukaista ja korkeata rajaa. Luotsit ja kalastajat, kaikki he tähystelivät kauvaksi, katselivat merelle; kulkiessaan hänen sivutsensa he tervehtivät häntä. Päivettyneitä, miehekkäitä, lujia muotoja, merimieshatut päässä.

Aika ei ollut kulua, eikä hän todellakaan tiennyt, miten matkaansa pitentää; ihmiset ihmettelivät nähdessään hänen astuvan niin hitaasti.

Mitähän Yann teki Loguivyssä? Mielisteliköhän hän tyttöjä…

Jos hän olisi tiennyt, kuinka vähän Yann tytöistä huoli! Jos hän joskus ikävöi tyttöjä, ei hänen tarvinnut kun pyytää, sillä "Paimpolin tytöt", niinkun vanhassa Islannin laulussa sanotaan, ovat hiukan kevytmielisiä, eivätkä vastusta kauniita poikia. Eikö mitä, hän oli vain mennyt tilauksia tekemään erään sen kylän korintekijän luo, joka niillä tienoin oli ainoa, joka osasi tehdä oivallisia hummerirysiä. Rakkautta hän ei laisinkaan ajatellut tällä hetkellä.

Gaud tuli astuissaan erään kappelin luo, joka oli kukkulalla ja näkyi kauvaksi. Kappeli oli harmaa, aivan pieni ja vanha; keskellä karua seutua ympäröi sitä ryhmä puita, nekin olivat harmaita ja jo lehdettömiä, ne olivat sen hiukset, jotka olivat ikäänkun kädellä samannepäin pyyhäistyt.

Sama käsi, joka kaataa kalastajien veneet, länsituulen ikuinen käsi, se kääntää rannikon kierot puitten oksat samaan suuntaan, kun aallot ja maininki käyvät. Vanhat puut olivat kasvaneet: vinoina ja tuulen pieksäminä, ne olivat köyristäneet selkäänsä sen käden satavuotisen vimman alla.

Gaud oli jo melkein matkansa päässä, sillä se oli Pors-Evenin kappeli; hän pysähtyi, vielä voittaakseen aikaa.

Pieni kaatumaisillaan oleva aituus ympäröi hautuumaata. Kaikki oli saman väristä, kappeli, puut, haudat, koko paikkakunta näytti yhtä päivän paahtamalta, meren tuulten syömältä; sama harmahtava jäkälä, jossa oli rikinkeltaisia täpliä, peitti kivet, pahkaiset oksat ja graniittiset pyhimykset, joita oli aituuksen syvennyksissä.

Muutamaan puuristiin oli nimi kirjoitettu suurilla kirjaimilla: "Gaos. — Gaos, Joel, kahdeksankymmentä vuotta".

Niin! iso-isä, Gaud hänet tiesi. Meri ei ollut hänestä huolinut, vanhasta merimiehestä, Muuten tässä aituuksessa varmaankin lepäsi useampia Yannin omaisia; sehän oli luonnollista, olisihan hänen pitänyt tietää se; ja kuitenkin teki se häneen tuskastuttavan vaikutuksen, kun hän luki tämän nimen haudalla.

Kuluttaakseen vielä hetkisen hän astui sisään vanhanaikaisen, ränstyneen, valkeaksi rapatun oven kautta rukousta lukemaan. Mutta sisään astuttuaan hän pysähtyi vielä suuremman tuskan valtaamana.

Gaos! vielä tuo nimi, uurrettuna tauluun, jommoisia oli tapana ripustaa kirkon seinille merellä hukkuneitten muistoksi.

Hän rupesi lukemaan kirjoitusta:

Muistoksi, Jean-Louis Gaosista, 24 vuotta vanha, merimies Margaretalla, katosi Islannin kohdalla 3:na p. Elokuuta 1877. Levätköön hän rauhassa!

Islanti, — aina Islanti! — Joka paikkaan tässä osassa kappelia oli naulattu samanlaisia puutauluja, joissa oli kuolleitten merimiesten nimiä. Tämä oli Pors-Evenin haaksirikkoisten kulma, hän jo katui tulleensa, synkkä aavistus oli hänet vallannut. Paimpolin kirkossa hän oli nähnyt samanlaisia kirjoituksia, mutta tässä kylässä se oli pienempi, ränstyneempi, synkempi, tuo Islannin kalastajien tyhjä hauta, Kummallakin puolella oli graniittipenkki leskien ja äitien varalta; ja matalaa holvia, joka oli säännötön kun luola, suojeli vanha neitsyen kuva, se oli punaiseksi maalattu ja sillä oli suuret häjyt silmät, se oli Cybelen, maan jumalattaren näköinen.

Gaos! vieläkin!

Muistoksi François Gaosista, nainut Anna-Marian, synt. Goaster, kapteeni laivalla Paimpolais, hukkui Islannin kohdalla l:nä tai 3:na p. huhtik. 1877, kaiken laivaväkensä, kahdenkymmenen kolmen miehen kanssa. Levätkööt rauhassa!

Sen alla oli kaksi luuta ristissä mustan, viheriäsilmäisen pääkallon alla, — yksinkertainen kuoleman kuva, jossa vielä piili menneitten aikojen raakuutta.

Gaos! kaikkialla sama nimi!

Muutaman Gaosin, nimeltä Yves, olivat "aallot huuhtoneet laivan kannelta ja hän oli hukkunut lähellä Norden-Fiordia, Islannissa, kahdenkymmenen kahden vuoden vanhana". Taulu näytti olleen siinä monet vuodet, hän varmaankin jo aikoja sitten oli unhotettu.

Lukiessa Gaudin mieli kävi viehkeäksi, kaihoksuen, hellästi ja samalla melkein epätoivoisesti hän muisteli Yannia. Et koskaan, ei suinkaan koskaan Yann tulisi hänen omakseen! Kuinka hän saattaisi vallata Yannin mereltä, kun siihen oli hukkunut niin monta Gaosia, esivanhempia ja veljiä, jotka luultavasti monessa suhteessa olivat olleet hänen kaltaisiaan.

Hän meni kappeliin, joka jo oli hämärä, niukasti tunki valoa sisään sen matalista, syvistä ikkunoista, Ja siellä, sydän täynnä kyyneliä, jotka tunkeutuivat esille, hän polvistui rukoilemaan suurten pyhimyskuvien eteen, joitten ympärille oli pantu kömpelöitä kukkia, ja joitten päät ulottuivat holveihin saakka. Ulkona tuuli kiihtyi ja alkoi ulvoa, ikäänkun tuoden takasin Bretagneen hukkuneiden nuorten miesten valituksia.

Ilta lähestyi, viimeinkin hänen täytyi päättäytyä ja toimittaa asiansa.

Hän jatkoi matkaansa ja kysyttyään tietä kylässä, hän löysi Gaosien talon, joka oli rakennettu korkeata kalliota vastaan; siihen noustiin kahtatoista graniittiporrasta myöten. Vähän värähdellen ajatellessaan, että Yann ehkä jo oli tullut kotiin, hän kulki pienen puutarhan poikki, jossa oli päivänkakkaroita ja tähtimöitä.

Heti sisään tultuaan hän sanoi tuovansa rahoja myödyn veneen hinnasta, ja häntä pyydettiin kohteliaasti istumaan ja odottamaan isää, jotta hän voisi antaa hänelle kuitin.

Läsnäolevien joukosta hänen silmänsä etsivät Yannia, mutta häntä ei näkynyt.

Talossa oltiin täydessä hommassa, suurella valkoisella pöydällä leikattiin uutta pumpulikangasta, josta valmistettiin öljyvaatteita lähestyvää Islannin matkaa varten.

— Näettekös, neiti Gaud, he tarvitsevat kukin kaksi täydellistä pukua matkallaan.

Sitten hänelle selitettiin miten nämä puvut maalataan ja öljytään. Sillävälin kun hänelle tarkasti selitettiin asiata, tarkasteli hän Gaosien asuntoa.

Se oli sisustettu, niinkun bretagnelaiset talot tavallisesti ovat, perällä oli mahdottoman suuri uuni, molemmin puolin sitä oli korkeita sänkyjä. Mutta siellä ei ollut niin pimeä eikä niin synkkä, kun maanviljelijäin mökeissä, jotka aina ovat puoleksi maan sisässä, oli valoisaa ja puhdasta, niinkun yleensä on rantalaisten asunnoissa.

Siellä oli useita pikku Gaosia, poikia ja tyttöjä, Yannin veljiä ja sisaria, — näitten lisäksi oli vielä kaksi täysikasvuista, jotka olivat merellä. Sitten oli vielä yksi, pieni, valkoverinen, totinen, sievä tyttö, joka ei ollut toisten näköinen.

— Hänet me viime vuonna otimme kasvatintytöksemme, äiti selitti, vaikka onhan niitä entisestäänkin; mutta mitäs sen teki, neiti Gaud, hänen isänsä oli Maria-Dieu-t'aime'lla[Maria-Jumala-sinua-rakastaa. S.m.], joka hukkui viime vuonna Islannin matkalla, niinkun tietänette, — me naapurukset päätimme silloin jakaa lapset, viisi kappaletta, keskenämme, ja tämä tuli meidän osallemme.

Kun pikku ottotyttö kuuli, että hänestä puhuttiin, katsoi hän maahan ja kätkeytyi nauraen vasten pientä Laumek Gaosia, joka oli hänen paras ystävänsä.

Kaikki talossa ilmaisi varallisuutta ja hilpeä terveys loisti lasten punakoilta poskilta.

Gaudin tähden puuhattiin ja hommattiin niinkun minkä hienon neidin, jonka käynti tuotti talolle kunniaa. Uusia, valkeita puuportaita myöten hänet saatettiin yläkammariin, josta talo ylpeili. Gaud muisti hyvin, miten tämä kerros oli tullut rakennetuksi; se oli tehty sen johdosta, kun isä Gaos ja hänen serkkunsa, luotsi, olivat Kanaalista löytäneet haaksirikkoontuneen laivan; tanssijaisyönä oli Yann siitä kertonut.

Tämä laivanhylystä tehty kammari oli hauska ja iloinen, se oli valkea ja uusi. Siinä oli kaksi vuodetta, kaupunkilaiseen malliin, niissä oli uutimet punaisesta karttuunista; keskellä huonetta oli suuri pöytä. Ikkunasta näki koko Paimpolin, koko rannikon ja "islantilaiset" ankkuripaikassaan, — ja salmen, josta ne lähtevät ulos.

Hän ei uskaltanut kysyä, mutta hän olisi mielellään tahtonut tietää, missä Yann makasi; lapsena hän luultavasti oli maannut alhaalla, jossakin noista vanhanaikaisista, korkeista sängyistä. Mutta nyt hän ehkä makaa täällä näitten kauniitten, punaisten uutimien takana, Gaud olisi mielellään tahtonut tietää hänen elämänsä kaikki pienet yksityisseikat, etenkin miten hän kulutti pitkät talvi-iltansa…

… Portailta kuuluvat, raskaat askeleet saivat hänen säpsähtämään.

Ei se ollutkaan Yann, vaan mies joka oli hyvin hänen näköisensä, vaikka olikin jo harmaapäinen, hän oli melkein yhtä kookas ja suora kun Yann, se oli isä Gaos, joka tuli kalasta.

Tervehdittyään Gaudia ja kuultuaan syyn hänen käyntiinsä, kirjoitti ukko kuitin, johon meni jotensakin paljon aikaa, sillä hänen kätensä, hän sanoi, ei ollut enää oikein varma. Muuten hän ei vastaanottanut näitä sataa markkaa lopullisena suorituksena, joiden kautta hän tulisi kokonaan erilleen laivan kaupasta, ei, vaan ainoastaan lyhennyksenä, hän aikoi vielä puhella asiasta herra Mévelin kanssa. Ja Gaud, joka ei rahoista välittänyt, myhähti vaan vähän, olkoon menneeksi, asia ei vielä siihen päättynyt, niinkun hän oli arvellutkin, muuten oli hänelle mieleen olla Gaosien kanssa asioissa.

He pyysivät melkein anteeksi, ettei Yann ollut kotona, ikäänkun olisi paremmin sopinut, että koko perhe olisi ollut koossa häntä vastaanottamassa. Isä ehkä olikin arvannut, vanhan merimiehen viekkaudella, ettei hänen poikansa ollut aivan välinpitämätön tälle kauniille perijälle; sillä vähän itsepintaisesti ukko aina uudestaan alkoi puhua hänestä.

— Se on kummallista, hän sanoi, ei hän koskaan näin kauvan viivy ulkona. Hän meni Loguivyyn, neiti Gaud, ostamaan hummerirysiä; niinkun tiedätte, pyydämme me talvella parhaasta päästä hummeria.

Gaud pitkitti hajamielisenä oloaan, hän kyllä tiesi, että kävi myöhäiseksi, mutta joka kerran kun hän ajatteli, ettei hän saisikaan tavata Yannia, alkoi hänen sydäntään ahdistaa.

— Onhan se Yann viisas mies, mitä hän tehnee? Kapakassa hän ei ole, se on varma, ei meidän sitä koskaan tarvitse peljätä. — Tietysti, joskus, sunnuntaisin, kumppanien kanssa… Tiedättehän, neiti Gaud, merimiehet. Hyvänen aika, kun on nuori, niin miksi sitä kokonaan pysyisi erilläänkään?… Mutta harvoinhan hän, — hän on viisas mies, sen me voimme taata.

Sillä välin oli tullut yö, tekeillä olevat öljyvaatteet oli kääritty kokoon, oli lakattu työtä tekemästä. Pikku Gaosit ja pieni ottotyttö istuivat penkeillä likitysten, illan hämärä oli tehnyt heidät totisiksi, ja katsellen Gaudia he näyttivät kysyvän toisiltaan:

"No mutta miks'ei hän jo mene?"

Ja takkavalkea alkoi hämärään huoneesen levittää punaista valoaan.

— Ettekö tahdo syödä illallista kanssamme, neiti Gaud?

Eihän toki, sitä hän ei voinut, veri nousi hänelle äkkiä päähän, kun hän ajatteli, että hän oli viipynyt niin kauvan. Hän nousi ylös ja sanoi jäähyväiset.

Yannin isä oli myöskin noussut ylös, seuratakseen häntä jonkun osan tiestä, erään syrjäisen rämeen ohi, jossa vanhat puut tekivät tien pimeäksi. Kun he kulkivat vieretysten, niin kunnioituksen ja hellyyden tunne seuraajaansa kohtaan valtasi Gaudin, ja hänen teki mieli puhella hänen kanssaan huolistaan, niinkun isän kanssa. Mutta sanat tarttuivat kurkkuun, eikä hän sanonut mitään.

He kulkivat eteenpäin illan viileässä tuulessa, joka tuoksui mereltä, silloin tällöin he tasaisella kankaalla kulkivat jonkun mökin sivu, ovet olivat jo suljetut, ne näyttivät synkiltä jyrkkine kattoineen; ne olivat kurjia pesiä, joihin kalastajat olivat kömpineet; vastaan heille tuli ristiä, pensaita ja kiviä.

Kuinka kaukana Pors-Even sentään olija kuinka kauvan hän oli viipynyt!

Joskus he kohtasivat joitakuita, jotka palasivat Paimpolista tai Loguivystä, joka kerran kun hän näki miehen haamun lähestyvän, hän ajatteli Yannia, mutta hänet saattoi helposti jo kaukaa tuntea, ja pian hän aina huomasi erehtyneensä. Hänen jalkansa sotkeutuivat pitkiin ruskeihin kasveihin, jotka olivat takkuisia kun tukka, ne olivat merihauraa, jota oli polulla.

Plouëzochin ristin kohdalla Gaud sanoi jäähyväiset vanhukselle ja pyysi häntä palaamaan. Paimpolista näkyivät jo tulet, eikä hänellä enää ollut mitään syytä peljätä.

Se oli siis lopussa täksi kertaa… Ja kukaties koska hän nyt saisi nähdä Yannia…

Tekosyitä Pors-Eveniin palatakseen häneltä kyllä ei olisi puuttunut, mutta olisi näyttänyt liian sopimattomalta käydä siellä uudestaan. Täytyi olla rohkeampi ja ylpeämpi. Jos edes Sylvestre, hänen uskottunsa, olisi vielä ollut täällä, niin hän ehkä olisi saanut mennä Gaudin puolesta Yannia tapaamaan ja pakoittamaan häntä selittämään. Mutta hän oli poikessa, ja kukaties kuinka moneksi vuodeksi?…

IV.

— Minäkö naimisiin? Yann sanoi illalla vanhemmilleen, — minäkö naimisiin? Miksi minä, Jumala paratkoon, sitä tekisin? — Voisinko minä koskaan olla niin onnellinen kun täällä teidän kanssanne. Ei ole huolia, eikä ole rettelöltä kenenkään kanssa, ja lämmin, hyvä keitos joka ilta, kun minä tulen mereltä… Kyllähän minä tiedän, että te karkotatte häntä, joka kävi täällä tänään. Ensiksi on ainakin minun mielestäni vähän kummallista, että tuommoinen rikas tyttö huolii mokomista köyhistä ihmisistä, kun me olemme. Ja toiseksi en minä huoli hänestä, enkä kestään muusta, sen minä olen miettinyt, minä en aio ollenkaan mennä naimisiin.

Molemmat vanhukset katselivat ääneti toisiaan, kovasti pettyneinä, sillä keskusteltuaan asiasta he luulivat voivansa olla varmat siitä, ettei tämä nuori tyttö antaisi rukkasia heidän kauniille Yannilleen. Mutta he eivät yrittäneetkään häntä yllyttämään, sillä he tiesivät sen turhaksi. Etenkin hänen äitinsä oli allapäin eikä sanonut sanaakaan, hän piti arvossa poikansa tahtoa, vanhimpansa, joka oli melkein perheen päämies. Vaikka hän aina oli lempeä ja hellä äitiään kohtaan ja alistui kaikissa elämän pienissä seikoissa hänen tahtonsa alle, niin oli hän ehdottomasti oma herransa suurissa, ja tyynesti ja itsenäisesti kielsi kaiken vaikutuksen sivulta.

Hän ei koskaan valvonut myöhään, sillä niinkun muillakin kalastajilla oli hänellä tapana nousta aikasin ylös. Syötyään illallista kahdeksan aikaan ja tyytyväisenä vielä kerran katseltuaan Loguivysta tuomiaan rysiä ja uusia verkkojaan, hän alkoi riisuutua, näennäisesti aivan tyynenä; sittenhän nousi makaamaan punauutimiseen sänkyyn, jonka hän jakoi pikku Laumek veljensä kanssa.

V.

… Jo viisitoista päivää Sylvestre, Gaudin uskottu, oli viettänyt kasarmissaan Brestissa; — hän ikävöi kovasti kotiinsa, mutta pysyi järkevänä. Ja komealta hän näytti sinisessä avonaisessa kauluksessaan ja punatupsuisessa lakissaan, hän oli oiva merimies ja hänellä oli kookas vartalo ja hän astui heiluen; sydämmessään hän ikävöi mummoaan ja oli sama viaton lapsi kun ennenkin.

Yhtenä ainoana iltana hän oli juonut itsensä juovuksiin, maamiestensä kanssa, siksi että niin on tapana tehdä: he olivat tulleet kasarmiin kaikki yhdessä joukossa käsitysten, laulellen täyttä kurkkua.

Kerran hän oli sunnuntaina käynyt teatterissa, ylhäällä galleriiassa. Näytettiin suurta draamaa, ja merimiehet olivat vimmoissaan petturille, he ottivat hänet vastaan yhteisellä murinalla, joka kaikui kun länsituulen syvä kohina. Etupäässä hän oli huomannut, että siellä oli hyvin kuuma ja vähän ilmaa ja ahdasta; hän oli koettanut riisua mekon päältään, mutta poliisi oli kieltänyt. Lopulta hän oli nukkunut.

Kasarmiin palatessaan, keskiyön jälkeen, hän oli kohdannut naisia, jotka eivät enää olleet aivan nuoria, niillä oli tukka poltettu ja ne kävelivät edestakasin katukäytävällä.

— Kuulehan kaunis poika, he sanoivat raa'alla käheällä äänellä.

Hän heti ymmärsi, mitä he tahtoivat, sillä ei hän ollut niin lapsellinen, kun olisi voinut luulla. Mutta äkkiä hänelle juontui mieleen vanha mummo ja Maria Gaos ja hän kulki halveksien heidän sivutsensa, katsellen heitä nuoruutensa ja kauneutensa ylevältä kannalta ja hymyillen lapsellisen ivallisesti. Kaunottaret hämmästyivät suuresti nähdessään näin ylpeän merimiehen.

— Katsopas tuota! Ole varoillasi poikaseni, riennä kotiisi, muuten sinut syövät.

Ja ne törkeydet, joita he huusivat hänen perästään hälvenivät siihen epäselvään meluun, mikä täytti kadut sunnuntaiyönä.

Hän käyttäytyi Brestissä niinkun Islannissa, hän pysyi viattomana kun merellä. — Mutta toiset eivät häntä pilkanneet, sillä hän oli hyvin väkevä ja se aina herättää kunnioitusta merimiehissä.

VI.

Eräänä päivänä häntä kutsuttiin komppaniian virastohuoneesen, jossa hänelle ilmoitettiin, että hän oli määrätty Kiinaan, Formosan laivastoon.

Hän oli jo kauvan aavistanut, että niin oli käyvä, hän oli kuullut niitten, jotka lukivat sanomalehtiä, sanovan, ettei siellä sota näkynyt päättyvän. Samalla hänelle ilmoitettiin, että koska lähtöä piti jouduttaa, ei hän voinut saada lomaa, joka tavallisesti annetaan sotaan lähteville hyvästijättöä varten. Viidessä päivässä piti hänen saada kamssunsa reilaan ja lähteä.

Hänet valtasi outo mielenliikutus, se häntä viehätti, että hän saisi matkustaa kauvaksi tuntemattomiin maihin, sotaan; mutta se myöskin häntä huolestutti, kun piti kaikki jättää, eikä tiennyt, pääsisikö koskaan palaamaan.

Tuhannet seikat pyörivät hänen päässään. Hänen ympärillään kasarmissa meluttiin ja pauhattiin, sillä useille muillekin oli ilmoitettu, että he olivat määrätyt Kiinan laivastoon.

Ja hän kirjoitti heti vanhalle mummo paralleen, heti lyijykynällä, istuen maassa, yksinään, mieli kiihtyneenä, keskellä näitä nuoria miehiä, jotka kuleksivat edestakasin ja melusivat, ja joiden kaikkien, niinkun hänenkin, piti lähteä…

VII.

— Hän näyttää vanhalta, hänen armaansa, hänen kumppaninsa sanoivat, kaksi päivää sen jälkeen, nauraen hänen selkänsä takana, mutta sama se, he näyttävät tulevan hyvin toimeen keskenään.

Heitä huvitti nähdä hänen ensi kerran kävelevän pitkin katuja käsitysten naisen kanssa, niinkun kaikki muutkin, ja kumartuvan hellästi tämän puoleen ja sanovan asioita, jotka näyttivät olevan hyvinkin suloisia.

Se oli pieni nainen, joka takaapäin katsoen näytti kylläkin vikkelältä; — hame oli liian lyhyt nykyaikaiseksi, hartioilla oli ruskea huivi ja päässä suuri paimpolilainen päähine.

Nainen myöskin, nojautuen hänen käsivarteensa, katsoi hellästi häneen.

— Vanhalta hän vähän näyttää, hänen armaansa!

He sanoivat sen leikillään vaan, sillä hyvinhän he näkivät, että se oli herttainen vanha mummo, joka oli tullut maalta.

Hän oli tullut kesken kiireen, kauhea pelko oli hänet vallannut, kun hän kuuli pojanpoikansa lähdöstä: — sillä tämä Kiinan sota oli jo maksanut monta merimiestä Paimpolin tienoolle.

Hän oli koonnut kaikki pienet säästönsä, oli pannut arkkuun siistin juhlapukunsa, toisen päähineen ja lähtenyt edes vielä kerran syleilemään pojanpoikaansa.

Hän oli mennyt suoraan kasarmiin ja kysynyt Sylvestreä, ensin oli komppaniian ajutantti kieltänyt päästämästä tätä ulos.

— Mutta jos te niin välttämättömästä tahdotte, muoriseni, niin kääntykää kapteenin puoleen, tuossa hän juuri astuu.

Päättävästi hän heti menikin, ja sai kapteenin taipumaan.

— Lähettäkää Moan muuttamaan pukua, hän sanoi.

Ja Moan juoksi neljä porrasta kerrassaan pukeutumaan juhlapukuunsa, — ja vanhus, huvittaakseen häntä niinkun ainakin, irvisteli ja kumarteli ajutantin selän takana.

Kun Sylvestre tuli takasin juhlavaatteissaan avokaulaisessa mekossaan, hämmästyi muori huomatessaan hänet niin kauniiksi: hänen musta partansa, jota parturi oli sievistänyt, oli leikattu suippeaksi, niinkun merimiehillä sinä vuonna oli tapana, hänen avonaisen paitansa reunukset olivat käherretyt, ja hänen lakissaan oli pitkät heiluvat nauhat, joiden päissä oli kulta-ankkurit.

Hetken ajan hän luuli näkevänsä Pierre poikansa, joka kaksikymmentä vuotta sitten myöskin oli ollut laivastossa merimiehenä, ja kun hän muisteli tätä pitkää mennyttä aikaa ja kaikkia kuolleitaan, niin synkkä varjo äkkiä lankesi nykyhetkenkin yli.

Mutta suru pian haihtui. He lähtivät käsitysten kävelemään, iloiten yhdessäolostaan; — ja se oli silloin kun mummoa oli pidetty hänen armaanaan ja arveltu "vähän liian vanhaksi".

Ensiksi muori kutsui hänet päivällisille, sillä hienoa piti olla, ravintolaan, jota piti muuan Paimpolilainen, ja jota hänelle oli kiitetty huokeaksi. Sitten he, aina vaan käsityksin, lähtivät kaupungille kävelemään; ja katselivat puotien ikkunoita. Ja kaikkea mitä vaan hauskaa oli, hän keksi huvittaakseen pojanpoikaansa ja hän puhui Paimpolin murteella, jota sivukulkijat eivät ymmärtäneet.

VIII.

Hän viipyi kolme päivää pojanpoikansa luona, kolme juhlapäivää, joita seurasi synkkä "sitten", — kolme armonpäivää.

Viimein hänen kumminkin täytyi lähteä, palata Ploubazlanekiin. Ensiksikin olivat hänen vähät rahansa lopussa. Toiseksi piti Sylvestren lähteä vesille ylihuomenna, eikä merimiehiä millään ehdolla päästetä kasarmeistaan ulos lähtöpäivän edellisenä päivänä (joka tapa ensi silmäykseltä näyttää kovalta, mutta se on välttämätön varokeino karkaamisia vastaan, sillä moni mielellään pötkii tiehensä juuri sotaan lähtiessä).

Voi, sitä viimeistä päivää!… Hän oli koittanut ja koittanut, ja vaivannut päätään keksiäkseen jotain hauskaa sanottavaa pojanpojalleen, vaan ei hän keksinyt mitään, kyyneleet vain pyrkivät silmiin, ja nyyhkytyksiä nousi joka hetki kaulaan. Nojautuen hänen käsivarteensa hän antoi hänelle tuhansia neuvoja, jotka olivat saada hänetkin itkemään. Ja viimeiseksi he olivat menneet kirkkoon yhdessä rukoilemaan.

Iltajunassa hän oli lähtenyt. Säästääkseen he olivat menneet jalan asemalle, Sylvestre kantaen muorinsa matka-arkkua ja tukien häntä voimakkaalla kädellään, johon hän nojautui koko painollaan. Mummo parka oli niin kovin väsyksissä, hän ei enää jaksanut, hän oli niin yli voimiensa rasittunut viimeisten kolmen neljän päivän kuluessa. Hän astui selkä köykyssä ruskean huivinsa alla, hän ei ollut pystyssä pysyä, hänen olennossaan ei ollut enää mitään nuorevuutta ja hänen kuusikymmentä kuusi vuottansa painoivat kun raskas taakka. Kun hän ajatteli, että nyt se oli päättynyt, että hänen muutaman minuutin perästä piti hänestä erota, niin oli hänen sydämmensä pakahtua. Ja se oli Kiinaan jonne hänen piti lähteä, tappokentälle! Vielä hän oli täällä muorinsa kanssa, muori parkansa sylissä, mutta sitten hän lähtisi; eikä isoäidin tahto, eivät hänen kyyneleensä, eikä hänen epätoivonsa voineet häntä pidättää.

Hoppuillen pilettiään, eväsvakkastaan, ja kintaitaan, kiihtyneenä ja vavisten muori parka antoi viimeisiä neuvojaan, joihin kaikkiin Sylvestre vastasi leppeästi ja nöyrästi, myöntyen kaikkeen, kumartuneena hänen puoleensa, katsellen häntä ystävällisin silmin, lapsellisella tavallaan.

— Joutukaa, muoriseni, jos tahdotte lähteä mukaan.

Kone vihelsi. Muori säikähti, pelkäsi jäävänsä junasta, kaappasi Sylvestreltä arkkunsa; — mutta pudotti sen maahan ja heittäytyi hänelle kaulaan viimeisen kerran syleilläkseen häntä.

Asemahuoneella olevat ihmiset heitä katselivat, mutta ei ketään enää naurattanut. Rautatievirkamiehet häntä lykkivät ja vallan pyöräällä ollen hän syöksyi lähimpään vaunuun, jonka ovi heti paiskattiin kiinni hänen takanaan. Sylvestre läksi juoksemaan keveätä merimies juoksuaan ja kiitäen kaaressa niin kun lintu hän riensi ulkopuolella olevan aituun luo ajoissa, nähdäkseen muorin kulkevan sivu.

Kimakka vihellys, pyörät alkoivat jyristä, — mummo kulki ohitse. Sylvestre nojautuen aituutta vastaan, heilutti nuorekkaasti liehuvanauhaista lakkiaan ja mummo kurkisti kolmannen luokan vaunun ikkunasta ja heilutti nenäliinaansa, jotta Sylvestre hänet huomaisi.

Niin kauvan kun hän saattoi, niin kauran kun hän erotti sinimustan haamun, joka oli hänen pojanpoikansa, hän seurasi sitä silmillään, sydämmestään toivottaen "näkemään asti", joka toivotus aina on niin epävarma, kun sen sanoo merimiehelle, joka lähtee merille.

Mummo parka katsele tarkkaan pikku Sylvestreäsi, katsele viime hetkeen saakka hälvenevää haamua, joka ainaiseksi katoaa silmistäsi.

Ja kun hän ei enää voi nähdä Sylvestreä, putoaa hän istualleen, hän ei varo kaunista päähinettään, ja hän itkee ja nyyhkii, kuolintuskassa…

Sylvestre kääntyi hitaasti pois, katse maahan luotuna, ja suuria kyyneleitä vierähti hänen poskilleen. Elokuun yö oli tullut, kaasu oli kaikkialla sytytetty, merimiesten juhla oli alkanut. Huolimatta mistään hän kulki halki Brestin, yli sillan, kasarmiin.

— "Kuules kaunis poika", sanoivat käheillä äänillään naiset, jotka jo olivat alkaneet kävelynsä kaduilla.

Hän meni makaamaan riippumattoonsa, itki yksinään ja nukkui vasta aamuyöstä.

IX.

Hän oli aavalla merellä, nopeasti kulki hän tuntemattomia vesiä, jotka olivat paljon sinisempiä kun Islannin meri.

Laiva, joka häntä vei äärimmäiseen Aasiaan, oli saanut käskyn kiirehtiä levähtämättä.

Hän aavisti olevansa jo hyvin kaukana, päättäen siitä yhtämittaisesta nopeudesta, jota laiva aina kulki melkein tuulista ja merestä huolimatta. Koska hän oli märssymies, niin hän lähes eli mastikorissa, niinkun lintu häkissään, ja hän vältteli sotamiehiä, jotka ryhmittäin, rähisten kuljeksivat kannella.

Kahdesti oli pysähdytty Tunisin rannikolle, josta otettiin lisää tsuaavia ja muulia; kaukana hän oli nähnyt valkeita kaupunkia hiekka-aroilla tai vuorilla. Hän oli kiivennyt alaskin mastostaan uteliaasti katselemaan ihmisiä, jotka olivat aivan ruskeita, puetut valkoisiin viittoihin ja olivat veneillään tulleet myömään hedelmiä: toiset olivat hänelle sanoneet, että ne olivat beduiinia.

Aurinko vain paistoi yhtä kuumasti, vaikka jo oli syksy, ja hän tunsi olevansa niin tavattoman kaukana kotoaan.

Muuanna päivänä he tulivat kaupunkiin, jota kutsuttiin Port-Saïdiksi. Kaikki Euroopan liput liehuivat sen yli pitkissä tangoissa, se näytti juhlivalta Babelilta, ja välkkyvät hiekkakentät ympäröivät sitä niinkun meri. He olivat käyneet ankkuriin aivan lähelle laituria melkein aivan keskelle puutalojen välitse kulkevia katuja. Ei hän koskaan vielä kotoa lähdettyään ollut nähnyt tätä outoa maailmaa näin selvään ja näin läheltä, ja tämä liike ja veneitten paljous häntä huvitti.

Lakkaamatta viheltäen ja jyskien kaikki nämä laivat peräkkäin kulkivat pitkään kanavaan, joka oli kapea kun oja, ja hopeisena juovana luikerteli äärettömäin hiekkakenttien välitse. Mastikoristaan hän näki niitten etenevän ikäänkun juhlakulussa ja katoavan erämaahan.

Kaduilla näki sekasin kaikenlaisia pukuja; ihmisiä kaikenvärisissä vaatteissa riehuvan ja huutavan. Ja illoin koneitten pirullisiin vihellyksiin sekaantui useitten orkesterien meluava soitto, joka näytti tahtovan viihdyttää näitten kaikkien maanpakolaisten kalvaavaa koti-ikävää.

Seuraavana päivänä heti auringon noustua, hekin joutuivat ahtaasen vesijuovaan hiekkakenttien keskelle, ja heitä seurasi jono kaiken maailman aluksia. Kaksi päivää kesti tätä kulkua erämaan halki, sitten aukesi uusi ulappa heidän eteensä ja he läksivät aavalle.

He kulkivat vieläkin täyttä vauhtia, tämä meri oli kuumempi, ja sen pinta oli punaisen juovikasta ja joskus vaahto keulavedessä näytti veren väriseltä. Hän eli enimmän aikansa mastikorissaan laulellen hiljaa itsekseen "Jean-François de Nantes'ia", muistellessaan Yann veljeään, Islantia ja mennyttä onnellista aikaa.

Joskus kaukana taivaanrannalla, joka oli täynnä kangastuksia, näkyi omituisen muotoisia vuoria. Ne, jotka laivaa ohjasivat, tunsivat ne epäilemättä, vaikka ne olivatkin kaukana ja epäselviä, mannermaan äärimmäisiä niemenkärkiä, jotka ovat kun ikuisia, merkkiä maailman suurilla kulkuväylillä. Mutta ken on märssymies, sitä kuljetetaan niinkun kuollutta kalua, joka ei tiedä väliä eikä mittaa äärettömällä ulapalla.

Hän vaan käsitti, että he etenivät kauheasti yhä kauvemmaksi, hän käsitti sen selvästi, kun hän ylhäältä katseli kuohuvaan imuveteen, joka nopeasti pakeni heidän takanaan; ja hän mietti kuinka kauvan tätä nopeutta jo oli kestänyt yhtämittaa yöllä ja päivällä.

Alhaalla kannella miehet läähättivät varista ja tungeskelivat telttojen siimeksessä. Vesi, ilma, valo oli niin huikaisevan loistavaa; ja luonnon ikuinen juhla näytti pilkkaavan olioita, orgaanista elämää, joka kestää vaan hetken.

… Kerran, mastikorissa, häntä suuresti huvitti pilvi pikku lintuja, oudon näköisiä, joita asettui joka paikkaan laivaa niinkun mustaa tomua, Ne olivat aivan väsyksissä ja saattoi ottaa kiinni ja hyväillä niitä. Kaikilla märssymiehillä oli niitä olkapäillään.

Mutta kohta väsyneimmät alkoivat kuolla.

… Niitä kuoli tuhansittain, raakapuille, tykkiportaille, pikku raukkoja, Punaisen meren paahtavaan kuumuuteen.

Ne olivat tulleet suuren erämaan toiselta puolen, tuulenpuuska oli niitä kuljettanut. Peljäten putoavansa äärettömään sineen, jota oli kaikkialla, olivat ne ponnistamalla viimeisiä voimiaan heittäytyneet ohi kulkevaan laivaan. Jossakin, kaukana Libyassa, oli heidän sukuaan lisääntynyt hillitsemättömästi. Heidän sukuaan oli lisääntynyt rajattomasti ja heitä oli tullut liiaksi; silloin sokea ja sydämmetön äiti, luonto, oli henkäyksellään karkottanut pois liiat pikku linnut, yhtä välinpitämättömästi, kun jos ne olisivat olleet ihmisiä…

Ja ne kuolivat kaikki laivan kuumalle katokselle, kansi oli täynnä pikku ruumiita, jotka vielä eilen värähtelivät elämästä, laulusta ja rakkaudesta… Sylvestre ja muut märssymiehet kokosivat pieniä, mustia ruumiita, joiden höyhenet olivat aivan märkiä, levittelivät säälien niitten sinertäviä, hienoja siipiä kämmenellään, — ja lakaisivat niitä luudilla mereen, suureen hautaan…

Sitten tuli heinäsirkkoja, Mooseksen aikuisten jälkeläisiä, ja ne peittivät koko laivan.

Sitten he vielä kulkivat useita päiviä yhtämittaista sineä, jossa ei näkynyt mitään elävää, paitse joskus, kun joku kala hypähteli veden pinnassa.

X.

… Sadetta tulvimalla, musta, synkkä taivas; — se oli India. Sylvestre oli lähtenyt maalle, satunnaisesti oli hänet valittu venekuntaa täysilukuiseksi tekemään.

Tiheäin lehtien välitse satoi lämmintä vettä hänen päälleen, kun hän katseli outoja esineitä ympärillään. Kaikki oli komean vihantaa, puitten lehdet olivat kun suunnattomia sulkia, ja ohikulkevilla ihmisillä oli suuret, samettiset silmät, jotka näyttivät ummistuvan ripsien painosta. Tuuli, joka toi sadetta, tuoksui myskiltä ja kukilta.

Vaimot häntä viekottelivat viittauksillaan, näyttivät tarkottavan jotain samantapaista kun: "Kuulehan kaunis poika", jotka sanat hän niin useasti oli kuullut Brestissä. Mutta tässä lumotussa maassa oli heidän kutsunsa viekotteleva ja hänen ruumiinsa värähteli. Heidän uhkeat rintansa kohoilivat läpikuultavan muslimin alla ja heidän ihonsa oli keltainen ja kiiltävä kun pronssi.

Vielä arvellen, mutta kuitenkin lumoutuneena hän jo lähestyi vähitellen seuratakseen heitä…

… Mutta silloin kuului pillin vihellys, ikäänkun linnun viserrys, se kutsui häntä veneesen, joka palasi laivaan.

Hän riensi sinne, — ja hyvästi Indian kaunottaret. Kun illalla taas oltiin merellä, oli hän vielä puhdas kun lapsi.

Kun he vielä olivat olleet uuden viikon sinertävällä merellä, pysähtyivät he toiseen sateen ja vihannuuden maahan. Joukko huutavia, keltaisia pieniä miehiä täytti kohta laivan kannen, he toivat hiiliä koreissa.

— Olemmekos me nyt Kiinassa? Sylvestre kysyi, kun hän näki, että he kaikki olivat marakatin näköisiä ja että heillä oli palmikot.

Hänelle sanottiin, ettei oltu; vielä vähän kärsivällisyyttä, tämä oli vasta Singapour. Hän kiipesi mastikoriinsa, paeten mustaa tomua, jota tuuli ajeli, sillä välin kun hiiltä tuhansista pienistä koreista nopeasti kaadettiin säiliöihin.

Viimein he muuanna päivänä tulivat maahan, jota kutsuttiin Turaneksi, jossa "Circe" niminen laiva oli ankkurissa suojellen vallituksia. Se oli juuri se laiva, johon hän jo kauvan tiesi olevansa määrätty, ja hänet lähetettiin sinne arkkuineen.

Siellä hän tapasi maamiehiä, vieläpä kaksi "islantilaistakin", jotka olivat kanuunamiehinä.

Illoin, lämpiminä tyyninä iltoina, jolloin heillä ei ollut mitään tekemistä, olivat he yhdessä kannella, erillään muista ja muodostivat keskenään pienen muistojen Bretagnen.

Viisi kuukautta he saivat viettää työtöntä maanpakolais-elämää tässä ikävässä lahdessa, ennenkun se ikävöitty hetki tuli, jolloin he saivat lähteä taisteluun.

XI.

Paimpolissa — viimeinen päivä helmikuuta, kalastajien Islantiin lähdön edellinen päivä.

Gaud nojautui vasten huoneensa ovea, liikkumattomana ja kalpeana.

Yann oli alhaalla puhelemassa hänen isänsä kanssa, Hän oli nähnyt Yannin tulevan ja kuuli epäselvästi hänen äänensä.

He eivät olleet kohdanneet toisiaan koko talvena, ikäänkun mikä sallimus olisi aina erottanut heidät toisistaan.

Pors-Evenin matkan jälkeen oli Gaud perustanut toivonsa "islantilaisten rukouspäivään", jolloin on monta tilaisuutta nähdä ja puhutella toisiaan, torilla, illalla, ihmistungoksessa. Jo juhlapäivän aamuna oli pitkin kadun vierustoja levitetty valkeita kankaita, ja ripusteltu vihreitä seppeleitä, mutta alkoi sataa vallan tulvimalla, vinkuvan länsituulen puhaltaessa; Paimpolissa ei koskaan oltu nähty niin mustaa taivasta. "Ploubazlanekilaiset eivät varmaankaan tule", sanoivat suruissaan ne tytöt, joitten armastelijat olivat sieltä päin. Eivätkä he tulleetkaan, taikka sulkeutuivat he heti kapakkoihin juomaan. Ei ollut juhlakulkua, ei kävelyä, ja Gaud, sydän surullisempana kun tavallisesti, oli jäänyt koko illaksi istumaan ikkunansa ääreen, kuunnellen sateen rapinaa vasten kattoja ja kapakoista kaikuvaa kalastajien meluavaa laulua.

Muutamia päiviä hän jo oli odottanut tätä Yannin käyntiä, arvaten, että ukko Gaos, joka ei mielellään tullut Paimpoliin, lähettäisi poikansa kesken olevaa veneen kauppaa selvittämään. Silloin hän oli päättänyt lähestyä Yannia, jota tytöt tavallisesti eivät tee, ja sanoa hänelle suoraan kaikki, mitä hänellä oli sydämmellä. Hän aikoi moittia Yannia siitä, että hän ensiksi oli häirinnyt hänen rauhaansa ja sitten hyljännyt hänet, niinkun kunniaton mies. Itsepäisyys, ujous, kiintymys meriammattiin, kiellon pelko… jos kaikki nämä esteet, jotka Sylvestre oli maininnut, olisivat ainoat, niin ne kenties saisi poistetuksi suoran avosydämmisen keskustelun kautta. Ja sitten Gaud kenties taas saisi nähdä hänen kauniin hymyilynsä, joka sovittaisi kaikki — saman hymyilyn, joka edellisenä talvena niin oli häntä hämmästyttänyt ja viehättänyt, kun Yann koko tanssiaisyön piteli häntä käsissään valssin pyörteessä. Tämä toivo rohkaisi häntä, se täytti hänet suloisella levottomuudella.

Kaukaa katsoen näyttää kaikki aina helpolta ja yksinkertaiselta sanoa ja tehdä.

Ja Yannin käynti sattuikin oikein sopivaan aikaan; hän oli varma siitä, ettei hänen isänsä, joka tähän aikaan tavallisesti poltti piippuaan, viitsisi seurata häntä ulos. Porstuassa, jossa ei ollut ketään, hän viimeinkin saattaisi Yannin kanssa selvitellä suhteensa.

Mutta kun ratkaiseva hetki oli käsissä, näytti tämä rohkeus hänestä aivan liian suurelta. Kun hän ajatteli, että hän tapaisi häntä, seisoisi kasvoista kasvoihin hänen edessään tässä portaitten alapäässä, niin jo tämä ajatus sai hänet vapisemaan. Hänen sydämmensä sykki, niin että se oli pakahtua… ja ajattelepas, että millä hetkellä hyvänsä ovi saattaisi aueta — hiukan narahtaen, niinkun hän sen tiesi tekevän, — ja Yann astua ulos!

Ei, ei suinkaan hän koskaan uskaltaisi sitä, pikemmin hän kuihtuisi ikävään ja kuolisi suruun, kun yrittäisi semmoisia. Hän jo oli astunut muutamia askelia palatakseen huoneesensa ja istuutuakseen työtä tekemään.

Mutta hän pysähtyi taas arvellen ja hämillään, hän muisti, että huomenna he lähtevät Islantiin, ja että tämä oli ainoa tilaisuus tavata häntä. Jos hän laiminlöisi sen, täytyisi hänen taas viettää kuukausia yksinäisyydessä odottaen ja ikävöiden hänen palaamistaan, hukata vieläkin kokonainen kesä elämästään…

Ovi aukeni: Yann astui ulos! Tehden äkillisen päätöksen Gaud juoksi alas portaita ja asettui vavisten hänen eteensä.

— Herra Yann, minä tahtoisin puhua kanssanne.

— Minunko kanssa!… neiti Gaud?… hän sanoi matalalla äänellä, vieden käden hattuunsa.

Yann katseli häntä tylysti vilkkailla silmillään, pää pystyssä, kovan näköisenä, häntä näytti arveluttavan, pysähtyisikö ollenkaan. Toinen jalka toisen edessä valmiina pakenemaan hän nojasi leveitä harteitaan seinää vasten, ollakseen ikäänkun etempänä Gaudista ahtaassa porstuassa, jossa hänet oli saavutettu.

Hämillään ollen Gaud ei muistanut mitään siitä, mitä hän oli aikonut sanoa; hän ei ollut aavistanut, että Yann saattaisi tehdä hänelle sen häpeän, että hän menisi hänen sivutseen kuuntelematta hänen puhettaan.

— Pelkäättekö te meitä, herra Yann? hän kysyi käheällä ja oudolla äänellä, joka oli aivan toisenlainen, kun hän olisi tahtonut.

Yann kääntyi poispäin ja katsoi ulos. Hän oli käynyt tulipunaiseksi, veri poltti hänen kasvoissaan, ja niinkun hurjalla sonnilla hänen sieramensa värähtelivät joka henkäykseltä, joka kohotti hänen rintaansa.

Gaud koetti jatkaa.

— Tanssiaisiltana, jolloin me olimme yhdessä, te sanoitte minulle jäähyväiset, niinkun sanotaan sille, jonka suhteen ei ole aivan välinpitämätön… Herra Yann, ettekö muista?… Mitä minä olen teille tehnyt?…

Länsituuli, joka ulvoi kadulla, pöyrytteli Yannin tukkaa, heilutteli Gaudin päähineen liepeitä ja jyskytteli kauheasti erästä ovea heidän takanaan. Tässä käytävässä oli vaikea keskustella vakavia asioita. Näitten ensimäisten lauseitten jälkeen, jotka hän vaivoin oli saanut sanotuksi, oli hän vaiti, hänen päätään huimasi eikä hän enää voinut ajatella. He olivat lähestyneet katuovea, Yann aina väistyen.

Ulkona riehui tuuli ja taivas oli synkkä. Avonaisesta ovesta lankesi kalpea, synkkä valo heidän kasvoilleen. Muuan naapuri toiselta puolelta katua katseli heitä; mitähän nuo molemmat tuossa käytävässä puhelivat, kun he näyttivät olevan semmoisessa mielenliikutuksessa? mitähän Mévelissä oikeastaan tapahtui?

— Ei, neiti Gaud, hän viimeinkin vastasi, tempautuen irti hurjasti kun metsänpeto. — Minä olen jo kuullut, että ihmiset meistä puhuvat… Ei, neiti Gaud… Te olette rikas, me emme kuulu samaan säätyluokkaan. Minä en ole mies, joka sopisin teille, minä…

Ja hän meni pois… Nyt oli siis kaikki lopussa, lopussa ainaiseksi. Eikä Gaud edes ollut saanut sanotuksi sitä, mitä hän oli aikonut, keskustelussa, joka oli vaan saattanut hänet Yannin silmissä näyttämään julkealta olennolta. Se oli sentään kummallinen mies, tuo Yann, hän ylenkatsoi tyttöjä, rahaa, kaikkea!…

Gaud seisoi ensiksi paikallaan ikäänkun siihen kiinni naulattuna, kaikki näytti pyörivän hänen silmissään.

Äkkiä niinkun salama juolahti hänen mieleensä ajatus, joka oli kaikista sietämättömin: Yannin kumppania, islantilaisia käveli torilla edestakasin odottaen häntä. Hän ehkä kertoisi heille kaikki ja he yhdessä nauraisivat häntä; se häpeä olisi kaikkein suurin. Hän riensi nopeasti huoneesensa, tähystelemään heitä ikkunaverhojen takaa.

He seisoivat todellakin ryhmässä talon kohdalla. Mutta he katselivat vain säätä, joka kävi yhä synkemmäksi, ja lausuivat arveluitaan lähestyvästä, suuresta sateesta:

— Ei sitä kauvan kestä, mennään juomaan pari lasia siksi aikaa.

Ja sitten ääneensä laskivat leikkiä Jeannie Caroffista ja muista tytöistä, mutta ei kukaan edes kääntynyt hänen ikkunaansa.

He olivat kaikki iloisia paitse Yann, joka ei vastannut heidän puheisiinsa eikä nauranut, vaan pysyi totisena ja surullisena. Eikä hän mennyt toisten kanssa juomaan, vaan välittämättä heistä tai sateesta, jota oli alkanut tulla, hän kulki hitaasti poispäin unelmiinsa vaipuneena, torin poikki, Ploubazlanekiin päin…

Silloin Gaud antoi hänelle kaikki anteeksi ja hellä toivoton tunne täytti hänen sydämmensä entisen katkeran harmin asemesta.

Hän istuutui alas, tukien käsillään päätään. Mitä hän nyt tekisi?

Jos Yann vaan hetkisen olisi häntä kuunnellut, taikka jos hän tulisi tänne, ja he saisivat rauhassa puhella yksin huoneessa, niin ehkä kaikki vielä selviäisi.

Gaud rakasti häntä niin suuresti, että hän olisi voinut tunnustaa hänelle kaikki. Hän olisi sanonut: "Te etsitte minut, silloin kun minä en teiltä mitään pyytänyt, nyt minä olen teidän omanne koko sielustani, jos te tahdotte; minä en pelkää ruveta kalastajan vaimoksi, ja muuten minun vaan tarvitsisi valita Paimpolin pojista mieleisin, jos tahtoisin ketään heistä puolisokseni; mutta minä rakastan vaan teitä, koska, huolimatta kaikesta, minä luulen teitä muita nuoria miehiä paremmaksi: minä olen rikas ja minä tiedän, että minä olen kaunis, mutta vaikka minä olen asunut kaupungissa, minä vannon teille, että minä olen rehellinen tyttö, etten minä koskaan ole tehnyt mitään oikein pahaa; koska minä teitä näin rakastan, niin miksi te ette minusta huoli?"

… Mutta ei hän tätä koskaan sanoisi, unessa vain; oli jo liian myöhäistä, Yann ei häntä enää kuunteleisi. Yrittäisikö hän vielä kerran puhutella häntä… oi ei! Mitähän Yann silloin hänestä ajatteleisikaan!… Ennen hän kuolisi.

Ja huomenna heidän kaikkein piti lähteä Islantiin!

Hän oli yksin kauniissa huoneessaan, väristen helmikuun kalpeassa valossa, hän istui tuolilla seinän vierustalla, koko maailma hänestä tuntui syöksyvän kokoon ja kaikki nykyisyys ja tulevaisuus samaan kauheaan, äärettömään tyhjyyteen, joka alkoi levitä hänen ympärilleen.

Hän toivoi kuolevansa, että hän jo lepäisi rauhassa kiven alla, eikä enää kärsisi… Mutta Yannille hän antoi anteeksi, eikä hänen epätoivoiseen rakkauteensa sekaantunut vähääkään vihaa…

XII.

Merta, harmaata merta.

Suurta, viitatonta kulkuväylää, jota myöten kalastajat joka kesä menevät Islantiin, oli Yann jo purjehtinut päivän.

Kun he lähtivät liikkeelle laulaen vanhoja laulujaan, oli puhaltanut etelätuuli, ja kaikki laivat, purjeet levällään, olivat hajonneet kun kalalokit merelle.

Sitten oli tuuli alkanut asettua ja vauhti oli vähennyt, sumua kulki pitkin veden pintaa.

Yann oli ehkä tavallista totisempi. Hän valitti nuoskaa ilmaa ja näytti kaipaavan liikettä, karkottaakseen mielestään jotain raskasta. Mutta ei ollut mitään tekemistä muuta kun suljua tyynesti eteenpäin keskellä tyyntä merta; ei ollut muuta tehtävää kun hengittää ja elää. Kun katseli ympärilleen, näki vaan pelkkää harmaata; kun kuunteli, kuuli vaan äänettömyyden…

… Äkkiä kuului kumea jyske, tuskin olisi sitä huomannut, jollei se olisi ollut niin odottamaton ja tullut alhaalta: tuntui siltä, kun olisi vaunussa, jota jarrutetaan. Ja "Maria" seisahtui eikä liikahtanut paikaltaan…

He olivat karilla!!! missä ja millainen? Varmaankin särkällä, Englannin puolella. Mutta eilisestä illasta ei ollutkaan nähnyt mitään ympäröivän sumun tähden.

Miehet hypähtivät ylös, juoksivat edes takasin ja heidän kiihkonsa oli omituinen vastakohta heidän laivansa äkilliselle liikkumattomuudelle. "Maria" pysyi paikallaan eikä hievahtanut. Keskellä tätä ääretöntä, liikkuvaa märkyyttä, joka nuoskassa säässä tuskin näytti pysyvän koossa, oli siihen iskenyt kiinni jokin luja ja liikkumaton, joka oli kätketty veteen. "Maria" oli lujassa kiinni ja se kenties saisi siihen sortua.

Ken ei ole nähnyt linturaukan, hyönteispahaisen tarttuvan jaloistaan linnun liimaan?

Ensiksi ei sitä huomaakaan; se ei muuta niitten näköä. Täytyy tietää, että ne ovat altapäin tarttuneet kiinni ja etteivät ne ole koskaan päästä irti. Vasta sitten kun ne alkavat kamppailla, irti päästäkseen, tarttuu liimaa niitten siiville ja päähän, ja ne vähitellen tulevat niin surkean näköisiksi, kun eläimet kuolintuskissaan ovat.

Sama oli "Mariankin" laita; aluksi ei voinut juuri mitään huomata; se kyllä oli vähän kyljellään, mutta oli aikainen aamu ja sää oli tyyni ja kaunis, täytyi tietää huomatakseen todellisen vaaran olevan käsissä.

Kapteeni parkaa oli sääli, joka oli syyllinen onnettomuuteen, kun ei ollut pitänyt varalla, missä oltiin: hän väänteli käsiään ja sanoi epätoivoissaan: — "Voi venettäni, voi venettäni!" Aivan lähellä heitä selkeni äkkiä ja he näkivät niemen, jota he eivät tunteneet. Sumu tiheni kohta taas, eivätkä he enää erottaneet sitä.

Sitäpaitse ei näkynyt ainoatakaan purjetta, ainoatakaan savua. — Tällä hetkellä se olikin heille melkein enemmän mieleen; he pelkäsivät kovasti englantilaisia pelastajia, jotka melkein väkisin auttavat vaarasta, ja joista täytyy puolustaida kun merirosvoista.

He riehuivat ja puuhasivat, muuttelivat lastia. Turk, heidän koiransa, joka ei ollenkaan peljännyt meren maininkia, oli myöskin hyvin levoton: altapäin kuuluva jyminä, kovat jysäykset, kun aalto laivaa kohotteli ja sitten tämä liikkumattomuus: se ymmärsi hyvin, ettei tämä kaikki ollut luonnollista ja kätkeytyi nurkkaan, häntä koipien välissä.

Sitten he veivät veneillä ankkurit ulommaksi ja koettivat yksissä voimin hinata laivaa irti — raskasta työtä, jota kesti kymmenen tuntia yhtämittaa; — ja illan tullessa laiva parka, joka aamulla oli ollut niin puhdas ja siisti, näytti surkealta, se oli likainen ja märkä ja kaikki oli hujan hajan. Se oli taistellut ja yritellyt jos jollakin tavalla, mutta ei hievahtanut, se oli kun kiinni naulattu, kun haaksirikkoutunut veneen hylky.

* * * * *

Yö heidät yllätti, tuuli heräsi ja aalto alkoi kohota; alkoi jo näyttää pahalta, kun he äkkiä, kuuden aikaan pääsivät irti; vene läksi liikkeelle, ankkurikettingit katkesivat, joilla he olivat koettaneet pysytteleiä paikallaan… Silloin miehet juoksivat kun hullut kokasta perään huutaen:

— Me olemme irti!

He olivat todellakin irti, ei voi sanoin selittää heidän iloaan; he tunsivat taas liikkuvansa, olevansa taas keveällä, elävällä laivalla, eikä semmoisella, joka on hylyksi joutumaisillaan, niinkun äsken olivat olleet.

Ja samalla katosi myöskin Yannin surumielisyys. Hänkin oli päässyt vapaaksi niinkun vene, hänen käsivarsiensa terveellinen väsymys oli hänet parantanut, hän oli taas huoleton ja puisteli muistot pois.

Seuraavana aamuna, kun he olivat saaneet ankkurinsa ylös, jatkoi hän matkaansa kylmää Islantia kohti, sydän nähtävästi yhtä vapaana kun edellisinäkin vuosina.

XIII.

Jaettiin Ranskasta tullutta postia, Circen kannella, Ha-Longin ulkosatamassa, toisella puolen maapalloa. Keskellä tungeskelevaa merimiesjoukkoa huusi kortterimestari kovalla äänellä niitten onnellisten nimet, jotka saivat kirjeitä. Tämä tapahtui illalla, patteriassa, lyhdyn valossa.

— "Moan, Sylvestre!" Hänelle oli kirje, aivan oikein, siinä oli Paimpolin postimerkki, — mutta se ei ollutkaan Gaudin käsialaa. — Mitähän se merkitsi? Ja keltähän se oli'?

Katseltuaan ja käänneltyään sitä, aukasi hän sen arasti.

"Ploubazlanek 5 p. Maaliskuuta 1884.

"Rakas pojanpoikani".

Se oli siis hänen vanhalta isoäidiltään, hän hengitti keveämmin, olipa hän vielä itse pannut ulkoa opitun nimimerkkinsä alle suurilla, kömpelöillä kirjaimilla: "Leski Moan".

Leski Moan. Arvelematta hän nosti paperin huulilleen ja suuteli nimen pahaista niinkun pyhää amulettia. Sillä tämä kirje tuli tärkeänä hetkenä hänen elämässään: huomenaamuna, päivän koitteessa hänen piti lähteä tuleen.

Oltiin huhtikuun keskivälissä; Bac-Ninh ja Hong-Hoa olivat äsken valloitetut. Suurempiin yrityksiin ei Tonkinissa kohtakaan aiottu ryhtyä, — kuitenkaan eivät avun lähetykset riittäneet, — siksi otettiin laivamiehistöstä kaikki, joista voitiin luopua, ja näillä täydennettiin ne merimieskomppaniiat, jotka jo oli viety maalle. Ja Sylvestre, joka jo kauvan sitten oli kyllästynyt luovimiseen ja vartioimiseen, oli muutamien toisten kanssa määrätty täyttämään komppaniiain aukkoja.

Kyllähän juuri niihin aikoihin puhuttiin rauhasta; mutta oli jotain, joka sanoi heille, että he kyllin ajoissa pääsisivät maalle, saadakseen vielä taistellakin. Kun he olivat järjestäneet kapineensa, lopettaneet valmistuksensa ja sanoneet jäähyväiset, kävelivät he koko illan toisten joukossa, jotka jäivät laivaan, ja he tunsivat paisuvansa ja ylpeilivät näiden rinnalla; kukin näytti omalla tavallaan, miten lähtö häneen vaikutti, toiset olivat totisia, vähän umpimielisiä, toiset keventivät mieltään lakkaamatta puhumalla.

Sylvestre kulki melkein ääneti ja kätki itseensä kärsimättömyytensä, ainoastaan kun joku häntä katseli, näytti hänen salaperäinen hymyilynsä sanovan: "Niin, minä myöskin — ja jo huomenaamuna". Hänellä oli vielä ainoastaan epäselvä käsitys sodasta ja tulesta; mutta se kuitenkin häntä viehätti, sillä hän oli rohkeata rotua.

Huolissaan Gaudin suhteen, oudon käsialan tähden, hän koetti lähestyä lyhtyä voidakseen lukea. Ja se oli vaikeata keskellä puoleksi alastonta miesjoukkoa, jotka kaikki tungeskelivat tukahduttavan kuumassa patteriiassa, hekin lukeakseen.

Heti kirjeen alussa, niinkun hän oli odottanutkin, mummo Yvonne selitti, miksi hänen oli pitänyt turvautua vanhan naapurin harjaantumattomaan käteen:

"Rakas lapseni, minä en tällä kertaa voikaan antaa sinun serkkusi kirjoittaa tätä kirjettä, sillä hänellä on suuri suru. Hänen isänsä kuoli äkkiä kaksi päivää sitten. Ja näyttää siltä, kun koko hänen omaisuutensa olisi mennyt niihin huonoihin yrityksiin, joita hän tänä talvena teki Parisissa. Hänen talonsa ja irtaimistonsa on kai myötävä. Ei kukaan täällä ollut odottanut tätä. Minä luulen, rakas lapseni, että tämä seikka yhtä suuresti on surettava sinua kun minuakin.

"Gaosin poika lähettää sinulle terveisiä; hän on uudistanut kontrahdin kapteeni Guermeurin kanssa, joka on vieläkin 'Marialla', he lähtivät tänä vuonna jotenkin aikaisin Islantiin. He lähtivät tämän kuun l:nä, kahta päivää ennen sitä suurta onnettomuutta, joka tuli Gaud paralle, eivätkä he vielä sitä tiedä.

"Voithan ymmärtää, poikaseni, että nyt sekin asia on lopussa, nyt emme me enää voi heitä naittaa, sillä nyt Gaudin täytyy tehdä työtä elättääkseen henkeään…"

Hän istui aivan masentuneena, näitten pahojen uutisten tähden, hän ei enää ollenkaan saattanut iloita, että hän pääsisi taistelemaan.

KOLMAS OSA.

I.

Ilmassa vinkuu luoti. Sylvestre pysähtyy äkkiä, kuuntelee…

Hän on aavalla, pehmeän, samettimaisen, keväisen vihannan peittämällä tasangolla. Taivas on harmaa, tuntuu melkein painavan harteita.

Heitä on kuusi aseellista merimiestä, he ovat tiedustusretkellä keskellä nuorta riissilaihoa, likaisella polulla…

… Vieläkin!!… sama ääni kuului äänettömässä ilmassa! — Terävä, suhiseva ääni, pitkäveteinen "tsinnn", siitä sai vallan selvän käsityksen tuosta pienestä, häjystä ja kovasta kappaleesta, joka kulkee eteenpäin aivan suoraan ja niin nopeasti, ja jonka koskettaminen saattaa tappaa.

Ensi kerran eläissään Sylvestre kuuntelee tätä soittoa. Niillä luodeilla, jotka tulevat kohti, on toinen ääni, kun niillä, jotka itse ampuu: laukaus, joka tulee kaukaa, kuuluu heikosti, tuskin ollenkaan; siksi erottaa paremmin metallipalan vingunnan, kun se mennä viuhkasee sivu, korvan juurelta…

… Ja "tsinnn" vieläkin, ja "tsinnn!" Luotia sataa. Aivan lähellä merimiehiä, jotka ovat pysähtyneet, ne tunkeutuvat märkään riissipeltoon, lipsahtaen veteen terävästi ja keveästi niinkun rae.

He katselevat toisiaan ja naurahtavat niinkun jollekin oikein hullunkuriselle ja sanovat:

— Kiinalaisia! (annammilaiset, tonkinilaiset, kaikki ovat merimiesten silmissä samoja kiinalaisia).

Ei voi sanoin selittää sitä halveksimista, sitä taistelun himoa, joka kuvastuu tuossa lausutussa sanassa: "Kiinalaisia".

Kaksi tai kolme luotia tulla viuhkasee vieläkin, mutta ne kulkevat lähempänä maanpintaa, näkee kuinka ne hyppelevät niinkun heinäsirkat ruohikossa. Lyijysadetta ei ole kestänyt minuttiakaan ja se loppuu jo. Suurella, vihannalla kentällä ei kuulu hiiskaustakaan, ei näy missään mitään liikettä.

Kaikki kuusi he vielä ovat pystyssä, he tähystelevät joka taholle, etsien, mistä ne olivat tulleet.

Varmaankin tuolta, bambupensaikosta, joka on kun sulkasaari keskellä tasankoa, ja jonka takaa pistää näkyviin suippeita kattoja. He juoksevat sinnepäin, heidän jalkansa uppoavat ja luiskahtavat riissipellon märässä maassa. Sylvestre, jolla on pitkät, nopeat jalat, juoksee ensimäisenä.

Ei kuulu mitään, voisi luulla, että he ovat nähneet unta…

Ja koska yli koko maapallon muutamat seikat ovat aina ja ikuisesti samoja, — pilvinen harmaa taivas, nurmen vihanta väri keväällä, — olisi voinut luulla näkevänsä kentän Ranskassa, jossa juoksi huvikseen nuoria miehiä johonkin muuhun leikkiin kun kuolemaan.

Mutta mitä lähemmäksi he tulevat, sitä selvemmin näkee bambun etelämaiset, hienot lehdet, rakennusten oudot katot, ja häjynnäköisten, keltaisten ihmisten, vihasta ja pelosta vääristyneet, litteät naamat, jotka tähystellen pilkistävät esiin niitten takaa… Sitten he äkkiä syöksyvät huutaen esiin ja levenevät pitkäksi, vapisevaksi, mutta päättäväksi ja vaaralliseksi linjaksi.

— Kiinalaisia, sanovat merimiehet, yhä vielä rohkeasti hymyillen.

Mutta miten onkaan, näyttää siltä, kun heitä tällä kertaa olisi paljon, jopa vähän liiaksikin. Ja muuan heistä, joka katsoo taakseen, näkee toisia tulevan takaapäin, sukeltavan esiin heinikosta…

* * * * *

Tällä hetkellä, tänä päivänä oli pikku Sylvestre kaunis nähdä, hänen vanha mummonsa olisi ylpeillyt hänestä, niin sotaisa hän oli!

Hän oli muutamassa päivässä jo muuttunut suuresti, iho oli käynyt ruskeaksi, myöskin ääni oli muuttunut, hän oli oikein haltioissaan.

Merimiehet olivat jo ruvenneet arvelemaan, sillä kuulat olivat tehneet naarmuja heihin, he jo olivat lähteä pakoon, joka olisi varmaan vienyt heidät kaikki kuolemaan; mutta Sylvestre oli yhä kulkenut eteenpäin, hän piteli pyssyään piipusta, ja piti puoliaan melko joukolle, hosuen oikeaan ja vasempaan, iskien pyssynperällä kuoliaaksi. Ja hänen kauttaan koko seikkailu muuttui: se kauhu, se sokea vimma, joka sokeasti ratkaisee taistelun tämmöisissä pienissä kahakoissa, joita ei kukaan ohjaa, oli vuorostaan vallannut kiinalaiset, he nyt alkoivat väistyä.

… Asia oli ratkaistu, he pakenivat. Ja kuusi merimiestä latasivat nopeasti kiväärinsä ja ampuivat heitä helposti; heinikossa oli punaisia lätäköitä, kuolleita ruumiita, kalloja, joista aivot valuivat joen veteen.

He pakenivat kaikki kyyristyneinä vasten maata niinkun leopardit. Ja Sylvestre juoksi perästä, hänellä oli jo kaksi haavaa, keihään pistos reidessä ja syvä haava käsivarressa; mutta hän ei tuntenut muuta kun taistelun kiihkoa, hillitsemätöntä kiihkoa, joka tulee urhoollisesta verestä, joka tekee yksinkertaiset ihmiset uhkarohkeiksi, joka loi vanhanajan sankarit.

Muuan, jota hän ajoi takaa, kääntyi äkkiä ja tähtäsi epätoivoisen kauhun kivettämällä. Sylvestre pysähtyi, nauroi halveksien, ylpeästi, antoi hänen tähdätä, heittäytyi äkkiä vasemmalle, kun hän näki mihin suuntaan luodin piti kulkea. Mutta juuri lauetessa pyssynpiippu satunnaisesti heilahti samaan suuntaan. Silloin hän tunsi sysäyksen rinnassaan, hän käsitti heti, mitä se oli, se selveni hänelle jo, ennenkun hän mitään tunsi, hän kääntyi toisiin merimiehiin, jotka häntä seurasivat, koittaen vanhan sotamiehen tavoin sanoa tavalliset sanat: "Minä luulen saaneeni kylläksi!" Juoksun jälkeen vetäessään suullaan ilmaa keuhkoihin, hän tunsi sitä tunkevan sisään myöskin pienestä kolosta oikealla puolella rintaa, ja kuului moista ilkeätä ääntä, kun rikkonaisesta palkeesta. Samalla hänen suunsa tuli täyteen verta, hän tunsi sivussaan polttavaa kipua, joka kiihtyi kiihtymistään, kunnes se oli vallan kauheata, sanomatonta.

Hän kääntyi paikallaan pari kolme kertaa ympäri, päätä pyörrytti ja hän koetti imeä ilmaa sen punaisen nesteen läpi, jota tulvaili suuhun ja joka tukehutti häntä, — ja sitten hän kaatui raskaasti lokaan.

II.

Noin kaksi viikkoa sen jälkeen, kun taivas kävi yhä synkemmäksi, — sadeaika näet lähestyi, — ja kuumuus yhä painavammaksi keltaisessa Tonkinissa, Sylvestre, joka oli tuotu takaisin Hanoihin, lähetettiin Ha-Longin ulkosatamaan ja vietiin lasarettilaivaan, joka oli Ranskaan palajamassa.

Häntä oli jo pitkät ajat kuljetettu monilla paareilla toisesta kenttälasaretista toiseen. Oli tehty, mitä oli voitu; mutta olosuhteet olivat vaikeat, hänen rintaansa kokoontui vettä, lävistetystä kyljestä tunkeutui alati ilmaa, porahdellen läven kautta, joka ei enää mennyt umpeen.

Hänelle oli annettu kunniaraha ja se oli tuottanut hänelle iloa hetkeksi.

Mutta hän ei ollut enää sama sotamies kun ennen, jolla oli ollut reipas ryhti ja sointuva, voimakas ääni. Kaiken sen olivat pitkät kärsimykset ja polttava kuume vieneet. Hänestä oli taas tullut lapsi, hän ikävöi kotiinsa; hän tuskin enää puhui, vastasi parhaiksi, heikolla, lempeällä, sammuvalla äänellä. Hän tunsi olevansa niin sairas, ja oli niin kaukana, niin kaukana, siihen vielä meni monta, monta päivää, ennenkun hän saattoi tulla kotiin; — jaksaisiko hän elääkään siihen saakka, sillä voimat yhä vähenivät?… Lakkaamatta hän ajatteli vaan sitä, että hän oli niin hirmuisen kaukana, se ajatus häntä aina painoi, kun hän hetkellisen horrostilan jälkeen heräsi kauheaan tuntoisuuteen, kitumaan tuskiaan, polttavaa kuumetta ja lävistetyn rinnan vihlovaa ääntä. Siksi hän olikin rukoillut, että hänet vietäisiin laivaan vaikka hengen kaupalla.

Hän oli raskas kantaa paareissaan, ja väkisinkin häntä tuli pahasti sysityksi muuttaissa.

Kuljetuslaivassa hänet pantiin pieneen rautasänkyyn, joita oli rivitysten niinkun sairashuoneessa, ja hän alkoi uudestaan, vaikka päinvastaiseen suuntaan pitkää matkaansa yli valtamerien. Se erotus oli vain, ettei hän tällä kertaa elänyt niinkun lintu mastoissa raikkaitten tuulten keskellä, vaan alhaalla umpinaisessa ilmassa, johon sekaantui lääkkeitten, haavojen ja kaiken tämän kurjuuden löyhkä.

Ensi päivinä oli ilo siitä, että hän oli matkalla, hiukkasen virkistänyt häntä. Hän saattoi istua vuoteellaan tyynyjen nojassa ja tuon tuostakin pyysi hän lipastaan. Hänen merimieslippaansa oli maalaamattomasta puusta, hän oli ostanut sen Paimpolissa, pitääkseen siinä arvokalujaan; siinä olivat Yvonne mummon, Yannin ja Gaudin kirjeet, vihko, johon oli kirjoitettu merimieslauluja, ja muuan Confuciuksen kirjoittama kirja, kiinankielellä, jonka hän satunnaisesti oli saanut käsiinsä eräällä ryöstöretkellä, ja jonka lehtien puhtaille takasivuille hän oli kirjoittanut lapsellista sotapäiväkirjaansa.

Mutta sitten hän kävi huonommaksi, kun oli viikko kulunut, niin lääkärit luulivat, ettei enää voinut kuolemaa välttää.

… He olivat nyt lähellä päiväntasaajaa, myrskyseutujen kauheassa kuumuudessa. Laiva kulki kulkuaan heilutellen vuoteita, haavoitettuja ja sairaita, se kulki yhtämittaa, nopeasti, raivoavaa merta myöten, joka oli yhtä kiihtynyt ja vimmastunut, kun passaadituulien aikana.

Ha-Longista lähdettyä oli kuollut useampia, jotka oli täytynyt heittää syvään mereen, tälle Ranskan suurelle tielle; moni pieni sänky oli päässyt vapaaksi vieras raukastaan.

Tämä päivä oli liikkuvassa sairashuoneessa kovin synkkä; mainingin tähden oli täytynyt panna rautaluukut kanuunaporttien eteen, ja sen kautta tuli sairaiden kidutushuone vielä kauheammaksi.

Hän oli sairaampi kun koskaan, loppu lähestyi. Viruen lävistetyllä kyljellä, hän pusersi sitä molemmin käsin viimesillä voimillaan, estääkseen vettä, märkää nestettä liikkumasta oikeassa keuhkossaan, ja koittaen hengittää ainoastaan toisella. Mutta toinenkin oli vähitellen hivuttunut toisesta, ja kuolinkamppailu oli alkanut.

Hänen kuolevissa aivoissaan kuvautui kaikenlaisia näkyjä kotoa; kuumassa hämärässä kumartui sekä rakkaita että häjyjä olentoja hänen ylitseen, hän houraili yhtä mittaa, milloin hän oli Bretagnessa milloin Islannissa.

Aamulla hän oli kutsuttanut pappia, ja tämä, joka oli vanha mies ja oli tottunut näkemään merimiesten kuolevan, hämmästyi tavatessaan miehekkäässä kehyksessä pienen lapsen viattomuuden.

Hän pyysi ilmaa, ilmaa, mutta sitä ei ollut missään; ilmatorvista ei tullut; sairaanhoitaja, joka koko ajan löyhytteli kiinalaisilla kukilla koristetulla viuhkalla, toi hänelle vain pilaantuneita höyryjä, moneen kertaan hengitettyä turmeltunutta ilmaa, josta keuhkot eivät enää huolineet.

Joskus epätoivoinen raivo hänet valtasi ja hän tahtoi lähteä vuoteelta, jossa hän aivan varmaan tunsi kuoleman tulevan; hän tahtoi mennä ylös tuuleen, koittaa taas elää… Voi, niitä toisia, jotka kapuilivat köysissä, asustivat mastissa!… Mutta kaikilla ponnistuksillaan ei hän muuta saanut aikaan kun pikkuisen kohotetuksi päätään ja kuihtunutta kaulaansa, — melkein samanlaisia katkonaisia liikkeitä, joita unissaan tekee. — Voi, ei, ei hän jaksanut; hän putosi takasin kurjaan vuoteesensa painumiin syvennyksiin, kuolema oli jo hänet siihen kahlehtinut; ja joka kerran hän väsyneenä tämmöisestä ponnistuksesta meni hetkeksi tunnottomaksi.

Hänelle mieliksi avattiin viimeinkin yksi luukku, vaikka se vielä oli vaarallista, meri ei ollut kylliksi asettunut. Oli ilta, kuuden aikaan. Kun rautaluukku oli otettu pois, tunki siitä vaan valoa sisään, häikäisevää punaista valoa. Laskeuva aurinko näkyi taivaanrannalla erinomaisen kirkkaasti paistavan pilvien välistä synkältä taivaalta; sen huikaiseva valo kulki pitkin veden pintaa ja valaisi sairashuonetta heiluen kun soihto, jota kannetaan.

Mutta ilmaa ei tullut, se vähä, mitä oli ulkona, ei kyennyt tunkemaan sisälle, karkottamaan kuumehöyryjä. Kaikkialla, yli koko aavan ekvatoriaalimeren oli kosteata, oli tukahuttavan kuuma. Ei ollut ilmaa missään, ei edes läähättäville kuolevaisille.

… Vielä muuan näky häntä suuresti tuskastutti: hänen vanha mummonsa kulki pitkin tietä hyvin nopeasti, kasvoissa kalvava tuska; hänen päälleen satoi mataloista synkistä pilvistä, hän oli matkalla Paimpoliin, häntä oli kutsuttu merimiesvirastoon saamaan tietoa pojanpoikansa kuolemasta.

Hän oli jo kuoleman kielissä, hän korisi. Suunpielistä pyyhittiin vettä ja verta, jota kuolinkamppailussa oli tulvimalla noussut hänen rinnastaan. Ja loistava aurinko häntä yhä valaisi. Kun se meni mailleen, näytti siltä, kun koko maailma olisi ollut tulessa, pilvet täynnä verta; avatusta luukusta tulvaili sisään leveä juova punaista tulta, joka loppui Sylvestren sängyn kohdalla ja ympäröi hänet sädekehyksellä.

Tällä hetkellä paistoi aurinko myöskin Bretagnessa, jossa kello juuri oli lyönyt kaksitoista. Se oli sama aurinko ja juuri sama hetki sen loppumatonta oloa, siellä se oli kuitenkin aivan toisen värinen; se oli korkealla, sinertävällä taivaalla ja valaisi lempeällä, vaalealla valolla mummo Yvonnea, joka istui oven suussa ja ompeli.

Islannissa, jossa oli aamu, se myös näkyi tällä kuolinhetkellä. Se oli kalpeampi kun koskaan, ja olisi voinut sanoa, että se ainoastaan ponnistamalla saattoi näkyä. Se säteili surullisesti vuonolle, jossa "Maria" ajelehti, ja pohjonen taivas oli tällä kertaa niin kummallisen kirkas, että tuli ajatelleeksi sammunutta kiertotähteä, jolla ei enää ole ilmavyöhykettä. Jäätävän selvästi erotti pienimmätkin eriosat tuota kiviröykkiötä, jota kutsutaan Islanniksi. "Mariasta" katsottuna se näytti olevan ikäänkun samalle pinnalle pystyyn asetettu. Yann, joka oli siellä, hänkin saman oudon valon valaisemana, kalasti niinkun tavallisesti keskellä tätä kuumaisemaa.

Samalla hetkellä, kun punainen valotulva, joka tunkeutui sisään laivan luukusta, sammui, jolloin eteläinen aurinko kokonaan katosi kullankiiltävään mereen, pyöritteli kuoleva pojanpoika silmiään, ne kääntyivät otsaan päin, ikäänkun kadotakseen pään sisään. Silloin pitkäripsiset silmäluomet painettiin alas — Sylvestre tuli taas niin kauniiksi ja tyyneksi, kun viruva marmorikuva…

III.

… Olkoon menneeksi! minä en malta olla kertomatta Sylvestren hautajaisista, joita minä itse johdin Singaporen saarella. Useita toisia oli jo heitetty Kiinan mereen matkan ensi päivinä, mutta kun malajalainen rannikko oli aivan lähellä, päätettiin säilyttää ruumista muutamia tuntia ja haudata se sinne.

Se tapahtui aamulla, hyvin varhain, polttavan auringon tähden. Veneessä, jolla hän vietiin maalle, oli hänen ruumiinsa peitetty Ranskan lipulla. Suuri, outo kaupunki lepäsi vielä unen helmoissa, kun me astuimme maalle. Pienet kuormavaunut, jotka konsuli oli lähettänyt, odottivat rannassa. Me panimme niihin Sylvestren ja puuristin, joka oli tehty hänelle laivassa; maali oli vielä kosteata, sillä oli täytynyt joutua, valkeat kirjaimet loistivat mustaa pohjaa vasten.

Auringon noustessa me kuljimme tämän Babelin läpi. Oudolta tuntui, kun parin askeleen päässä tästä meluavasta kiinalaisesta likaisuudesta löysi rauhaisan ranskalaisen kirkon. Korkeitten, vaikeitten holvien alla kaikui lähetyspapin "Dies irae" lumoavalta loitsulta. Avonaisten ovien kautta luuli näkevänsä lumottuja puutarhoja, ihmeellisiä kasvia, mahdottoman suuria palmuja; tuuli heilutteli suuria, kukkivia puita ja purppuranpunaisia kukanlehtiä putoili satamalla kirkkoon asti.

Sitten me menimme hautuumaalle, joka oli melko kaukana. Meidän pieni ruumissaattomme, johon kuului vaan muutamia merimiehiä, oli aivan vaatimaton, Ranskan lippu vieläkin peitti arkkua. Meidän täytyi kulkea kiinalaisten kaupunginosien läpi, tungeskelevan keltaisen maailman läpi, sitten malajalaisten ja indialaisten esikaupunkien, jossa meitä hämmästynein silmin katseli kaikenlaisia aasialaisia naamoja. Kun viimeinkin tulimme maalle, oli jo kuuma; kuljimme varjoisia teitä, siellä lenteli kummallisia perhosia, joilla oli sinisen sametin kaltaiset siivet. Komeita kukkia ja palmuja oli kaikkialla, etelämainen kasvillisuus rehotti koko komeudessaan. Viimein tulimme hautuumaalle; siellä oli mandariinien hautoja, joissa oli monivärisiä kirjoituksia, lohikäärmeitä ja muita hirviöitä; siellä oli ihmeellisiä lehtikasvia, tuntemattomia yrttejä. Se paikka, johon me hänet kätkimme, muistuttaa erästä kulmaa Indran puutarhoissa.

Hautakummulle me pystytimme pienen puuristin, joka oli yön aikana kesken kiireen tehty:

Sylvestre Moan Yhdeksäntoista vuotta.

Ja me jätimme hänet sinne, pakoitettuna kiiruhtamaan pois, sillä aurinko nousi yhä ylemmäksi.

Vielä kerran me käännyimme katsomaan sitä paikkaa, jossa hän lepäsi kummallisten puitten, suurten kukkien alla.

IV.

Kuljetuslaiva jatkoi matkaansa Indian valtameren yli. Alas, liikkuvaan sairashuoneesen oli vielä paljon kurjuutta suljettu. Kannella oli vaan huolettomuutta, terveyttä ja nuoruutta. Ympärillä, merellä oli täysi juhla, oli puhdasta ilmaa ja päivänpaistetta.

Passaadituulten tuomalla kauniilla säällä merimiehet viruskelivat purjeitten siimeksessä, juoksutellen huvikseen papukaijojaan. (Singaporessa, josta he juuri tulivat, myödään merimiehille kaikenlaisia kesytettyjä eläimiä).

He olivat kaikki valinneet itselleen papukaijan poikasia, joitten lintunaamat olivat niin lapsellisen näköisiä; niillä ei vielä ollut pyrstöä, mutta ne olivat jo vihreitä, ihmeellisen vihreän värisiä. Niitten isät ja emät olivat olleet vihreitä, siksi nämäkin pienet raukat olivat tietämättään perineet sen värin, laivan puhtaalla kannella ollessaan ne näyttivät vihannilta lehdiltä, jotka olivat pudonneet etelämaisista puista.

Joskus pantiin ne kaikki yhteen, silloin ne katsoa töllistelivät toisiaan, kääntelivät niskojaan jos miten, ikäänkun tarkastellakseen toisiaan joka taholta. Ne astuivat, niinkun olisivat ontuneet, hyppelivät hullunkurisesti, läksivät menemään, niinkun olisi ollut hyvinkin kiire, ja muutamat aina lankesivat.

Toisena huvina oli heillä opettaa marakattia konstia tekemään. Toiset hoitivat elukoitaan hyvin hellästi ja hyväilivät niitä, ja ne hykertyivät vasten isäntiensä rintaa, ja katselivat heitä naissilmillään, jotka puoleksi olivat hullunkurisia, puoleksi liikuttavia.

Kun kello löi kolme, varusmestarit toivat kannelle kaksi palttinasäkkiä, jotka olivat lukitut suurilla sineteillä punaista lakkaa, ja merkityt Sylvestren nimellä. Aiottiin myödä huutokaupalla — niinkun asetuksissa määrätään kuolleitten omaisuudesta — kaikki hänen vaatteensa ja muu irtaimistonsa. Merimiehet kokoontuivat heti halukkaasti heidän ympärilleen, sairashuonelaivoilla toimitetaan tämmöisiä huutokauppoja usein, joten niistä ei sen enempää huolittu. Ja toiseksi oli Sylvestreä vähän tunnettu tällä laivalla.

Hänen mekkojaan, paitojaan ja siniraitaisia housujaan tutkittiin ja käänneltiin ja sitten ne myötiin eri hintoihin, sillä ostajat kohottivat hintoja huvikseen.

Sitten tuli pikku arkun vuoro, joka oli ollut hänelle niin kallis, siitä tarjottiin viisikymmentä sousta. Kirjeet ja kunniaraha oli pantu syrjään, kotiin lähetettäviksi, mutta vielä oli hänen lauluvihkonsa, Confuciuksen kirja, neulaa, rihmaa, nappia ja muuta pientä kalua, jotka huoleva Yvonne muori oli pannut mukaan, vaatteitten korjaamista ja paikkaamista varten.

Viimein otti varusmestari, joka tarjosi tavaroita kaupaksi, kaksi pientä budhan kuvaa, jotka Sylvestre oli ottanut jostain pagodista Gaudille annettaviksi, ja ne olivat niin hullunkurisen näköisiä, että kaikki purskahtivat nauruun, kun näkivät viimeisen tarjottavan. Mutta eivät he ilkeydestä nauraneet, vaan ajattelemattomuudesta.

Lopuksi myötiin säkitkin, ja ostaja alkoi heti kaapia niihin kirjoitettua nimeä pois ja panna omaansa sijaan.

Sitten huuhdottiin kantta runsaasti vedellä, puhdistettiin huolellisesti pois kaikki tomu ja rihmanpäät, jotka olivat säkkijä tyhjentäissä kannelle pudonneet.

Ja merimiehet palasivat iloisesti leikittelemään papukaijojensa ja marakattiensa kanssa.

V.

Muuanna päivänä kesäkuun ensi puoliskolla, kun Yvonne muori tuli kotiin, naapurit sanoivat hänelle, että häntä oli käyty kutsumassa meriviraston asiamiehen luo.

Varmaankin se koski hänen pojanpoikaansa, mutta ei se herättänyt hänessä pelkoa. Meren kulkijain perheillä on usein asioita meriviraston kanssa, ja hän, joka oli merimiehen tytär, vaimo, äiti ja äidinäiti, oli ollut viraston kanssa tekemisissä jo kuusikymmentä vuotta.

Epäilemättä jotain asioita Sylvestreltä; tai kenties säästöjä hänen palkastaan "Circellä", jotka muori saisi nostaa valtakirjansa nojalla. Tuntien velvollisuutensa herra asiamiestä kohtaan, hän pukeutui parhaimpiin vaatteisiinsa ja valkeaan päähineesensä ja läksi sitten matkalle kello kahden aikaan.

Hän astua köpiköi nopeasti ja tiheään rantapolkuja pitkin Paimpoliin päin, kuitenkin vähän huolissaan muistellessaan, ettei hän kahteen kuukauteen ollut saanut kirjettä.

Hän kulki vanhan kosijansa sivu, joka istui oven suussa, vielä ränstyneenä talven pakkasista.

— No, kas vaan!… Koska vaan tahdotte, niinkun tiedätte, kultaseni!… (Hän yhä tarkotti lautapukua, joka kummitteli hänen ajatuksissaan).

Kesäkuun kaunis ilma hymyili hänen ympärillään. Kivisillä kunnailla oli vieläkin ainoastaan matalia, keltakukkaisia ajonc-pensaita, mutta laaksoissa, jotka olivat suojatut meren tuimilta tuulilta, oli tuore, kaunis kasvullisuus, kukkivia orapihlajoita ja korkeata tuoksuvaa ruohoa. Muori ei sitä huomannut, hän, joka oli niin vanha, joka oli elänyt niin monen monta kesää, josta vuodet nyt olivat niin lyhyitä kun päivät…

Synkästä kivestä tehtyjen, kurjien hökkelien ympärillä oli ruusuja, neilikoita ja lumikelloja, korkeilla, sammaltuneilla olkikatoillakin oli tuhansia pikku kukkia, jotka houkuttelivat luokseen ensimäisiä valkoisia perhosia.

Islanninkävijäin maassa oli kevät melkein lemmetön, ja kauniit, komeavartaloiset tytöt, jotka istuivat uneksien ovilla, näyttivät katselevan kauvaksi, näkyvien esineitten taa ruskeilla tai sinisillä silmillään. Ne nuoret miehet, joista he haaveksivat ja joista he uneksivat olivat kalastamassa kaukana, Pohjoisjäämerellä.

Mutta sittenkin oli kevät, lämmin, suloinen, viehättävä kevät, hyönteiset surisivat ja vastasyntyneet kasvit tuoksuivat.

Ja kaikki, mikä oli sielutonta, hymyili yhä vanhalle mummolle, joka kulki niin nopeasti, kun jaksoi, saamaan tietoa viimeisen pojanpoikansa kuolemasta. Hän lähestyi sitä kauheata hetkeä, jolloin hänelle piti ilmoitettaman, mitä oli tapahtunut kaukana Kiinanmerellä. Hän oli sillä synkällä matkalla, jota Sylvestre oli aavistanut kuolinhetkellään ja joka oli hänestä pusertanut viimeiset tuskankyyneleet: hänen vanha mummo kultansa oli kutsuttu Paimpolin virastoon saamaan tietoa hänen kuolemastaan!

— Hän oli aivan selvään nähnyt muorin astuvan tietä pitkin, nopeasti suoraan eteenpäin, ruskea huivi hartioilla, päässä suuri päähine ja sateenvarjo kädessä. Ja tämä näky oli saanut hänet kohoutumaan vuoteellaan ja käänteleimään kauheissa tuskissa, sillä välin kun etelämainen suuri, punainen aurinko mailleen mennessään paistoi sisään sairashuoneen luukusta ja näki hänen kuolevan.

Ainoa erotus oli, että Sylvestre viimeisessä kuvittelussaan oli kuvaillut mummonsa astuvan sateisen taivaan alla, mutta nyt olikin päinvastoin iloinen, oikullinen kevätpäivä…

Paimpolia lähestyessään hän tunsi käyvänsä yhä levottomammaksi ja joudutti vieläkin kulkuaan. Tiimeinkin hän oli perillä harmaassa kaupungissa, sen ahtailla kivikaduilla, jonne aurinko paahtoi, ja hän tervehti muita vanhuksia, ikäisiään, jotka istuivat ikkunainsa ääressä. Heitä kummastutti nähdä mummoa ja he sanoivat:

— Minnehän hän menee niin nopeasti, pyhävaatteissaan, keskellä viikkoa?

Herra komisarjus ei ollut itse kotona. Pieni, hyvin ruman näköinen olento, noin viisitoista vuotias, joka oli hänen sihteerinsä, istui kirjoituspöytänsä ääressä. Koska hän oli liian huonosti kasvanut kelvatakseen kalastajaksi, oli hän saanut jonkunlaisen kasvatuksen ja päivät pitkät hän istui tuolillaan, mustat kalvosimet käsissä, papereja tahrustellen.

Kun muori oli sanonut hänelle nimensä, nousi hän hyvin tolkun näköisenä ottamaan leimatuita papereja arkusta.

Niitä oli paljon,… mitähän tämä merkitsi? Todistuksia, sinetillä varustettuja paperia, meren kellastuttama merimiehen muistikirja, kaikki ne melkein haisivat kuolleelta…

Hän levitti ne muori paran eteen, joka alkoi vavista ja jonka päätä huimasi. Hän oli näet tuntenut kaksi kirjettä, jotka Gaud hänen puolestaan oli kirjoittanut pojanpojalle, ja jotka aukaisematta olivat tulleet takasin… Juuri niin oli tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten, kun hänen poikansa Pierre kuoli: kirjeet oli lähetetty takasin Kiinasta herra komisarjukselle, joka oli toimittanut ne hänelle…

Poika luki opettavalla äänellä: "Moan, Jean-Marie-Sylvestre, Sisäänkirjoitettu Paimpolissa, sivu 213, matrikkeli numero 2091, kuollut laivalla Bien-Hoassa, 14:nä…"

— Mitä?… Mitä hänelle on tapahtunut, herra kulta?…

— Kuollut!… Hän on kuollut, poika toisti.

Ei hän, Jumala paratkoon, luultavasti ollut häjy, kirjuri parka; syynä siihen, että hän sanoi sen niin rutosti, oli pikemmin puuttuva arvostelukyky, vaivainen raukka ei ymmärtänyt. Ja kun hän näki, ettei mummo käsittänyt tätä kaunista sanaa, niin hän selitti bretagnenkielellä:

— "Marw éo!"…

— "Marw éo!"… (Hän on kuollut!…)

Muori toisti hänen sanojaan vanhuudesta väräjävällä äänellä, niinkun halennut kaiku matkii välinpitämätöntä lausetta.

Sitäpä hän puoleksi oli aavistanutkin, mutta se sai hänet vaan vapisemaan, nyt kun se oli varmaa, se tuskin näytti koskevan häneen. Ensiksikin oli hänen kärsimiskykynsä todellakin hiukan tylstynyt ajan pitkään, etenkin viime talven kuluessa. Suru ei hänessä heti päässyt vallalle. Ja tällä hetkellä hänen päätään vähän huimasi, ja hän sekotti tämän kuolemantapauksen toisiin: sillä häneltä oli kuollut niin paljon poikia!… Hän tarvitsi vähän aikaa käsittääkseen, että tämä oli hänen viimeisensä, jota hän niin rakasti, jonka puolesta hän luki kaikki rukouksensa, jota varten hän eli, johon hän oli kiinnittänyt kaiken toivonsa ja kaikki ajatuksensa, joita jo lähestyvä synkkä toinen lapsuus alkoi hämärtää…

Häntä hävetti näyttää epätoivoaan pienelle herralle, joka häntä inhotti: sillä tavallako isoäidille piti ilmoittaa hänen pojanpoikansa kuolemaa!… Hän pysyi suorana ja jäykkänä kirjoituspöydän ääressä, repien ruskean huivinsa ripsuja vanhoilla, pesusta kuihtuneilla sormillaan.

Voi kuinka kaukana hän oli kotoaan!… Hyvä Jumala, sitä matkaa, mikä hänen täytyi kulkea, ja kulkea siivosti, ennenkun hän pääsi mökkiinsä, jonne hän pyrki sulkeutumaan, — niinkun haavoitettu metsäneläin kätkeytyy maapesäänsä kuolemaan. Siksi hän myöskin koetti olla ajattelematta, olla selvään ymmärtämättä, sillä pitkä matka häntä pelotti.

Hän sai valtakirjan perillisenä nostaa ne kolmekymmentä markkaa, jotka oli saatu myömällä Sylvestren tavarat; myös sai hän kirjeet, todistukset ja laatikon, jossa oli kunniaraha. Kömpelösti hän otti vastaan ne, sormet harallaan, hän muutteli niitä toisesta kädestä toiseen, eikä löytänyt taskujaan mihin panna niitä.

Hän kulki Paimpolin läpi yhtä mittaa näkemättä ketään, ruumis kumarassa, niinkun se joka on putoamaisillaan, veri kuohui hänen korvissaan; — hän vaan kiiruhti eteenpäin ponnistellen viimeisiä voimiaan, niinkun kone, joka jo on vanha ja viimeisen kerran on pantu käymään täyttä vauhtia, vaikkapa räjähtäisikin rikki.

Kolmannella kilometrillä hän jo kulki aivan koukussa, aivan uupuneena, silloin tällöin hänen puukenkänsä kävivät kiviin, jolloin aina hänen päätään repäisi. Ja hän pyrki yhä kiireemmin kotiinsa, hän pelkäsi kaatuvansa ja että hänet sitten kannettaisiin kotiin…

VI.

— Vanha Yvonne on juovuksissa!

Hän oli langennut ja pojat juoksivat hänen perästään. Se oli juuri Ploubazlanekin piiriin tullessa, jossa on paljon taloja pitkin tietä. Hän oli kumminkin päässyt ylös omin voimin ja ontui poispäin sauvansa nojassa.

— Vanha Yvonne on juovuksissa!

Ja pojan nulikat juoksivat hänen eteensä ja nauroivat häntä vasten naamaa. Hänen päähineensä oli aivan vinossa.

Olihan niitä muutamia pojista, jotka sydämmessään eivät sentään olleet niin häjyjä, ja kun he aivan läheltä näkivät vanhan akan epätoivoisen irvistyksen, kääntyivät he liikutettuina ja surullisina pois, eivätkä uskaltaneet sanoa enää mitään.

Kun hän oli tullut kotiin ja pannut oven kiinni, päästi hän epätoivon huudon, joka oli tukehduttaa häntä, ja hän kaatui nurkkaan pää seinää vasten.

Hänen päähineensä oli pudonnut silmille ja hän nakkasi sen maahan, kauniin päähine parkansa, jota hän oli niin vaalinut. Hänen viimeiset pyhävaatteensa olivat aivan tahraantuneet, ja pieni, keltaisen valkea tukansuortuva näkyi myssyn alta, täydentäen kurjaa epäjärjestystä.

VII.

Kun Gaud illalla tuli häntä katsomaan, löysi hän hänet samassa asennossa, paljain päin, kädet rentoina, pää kiviseinän nojassa, väännellen suutaan ja valittaen "hii, hii, hii!" niinkun pieni lapsi, hän tuskin saattoi itkeä: kun isoäiti raukat tulevat liian vanhoiksi, niin ei heillä enää ole kyyneleitä kuivuneissa silmissään.

— Minun pojanpoikani on kuollut!

Ja hän heitti hänelle syliin kirjeet, paperit ja kunniarahan.

Gaud silmäili paperia nopeasti, se oli siis totta, ja hän lankesi polvilleen rukoilemaan.

He istuivat yhdessä, molemmat naiset, melkein ääneti, niin kauvan kun kesäkuun hämärää kesti, — ja se on pitkä Bretagnessa, Islannissa se ei lopu ollenkaan. Uunin takaa kuului onnea ennustavan sirkan kimakka soitto. Ja illan kellertävää valoa tulvaili ikkunasta Moanien mökkiin, joilta meri oli kaikki riistänyt, jotka nyt olivat sukupuuttoon kuolleet…

Viimein Gaud sanoi:

— Minä tulen, muori kulta, asumaan kanssanne, minä tuon vuoteeni, jonka he ovat minulle jättäneet, kanssani, minä teitä hoidan, ettei teidän tarvitse olla aivan yksinänne.

Hän suri Sylvestre ystäväänsä, mutta hänen suruunsa sekaantui vasten hänen tahtoansa toinen ajatus: — hän ajatteli sitä, joka oli kaukana kalastamassa.

Yannkin kohta saisi tietää, että Sylvestre oli kuollut; luovijain piti juuri näihin aikoihin lähteä matkaan. Surisiko hän edes häntä?… Luultavasti, sillä hän rakasti häntä… Ja keskellä omaa suruaan hän ajatteli paljon tätä asiaa; milloin hän vihoitteli hänelle hänen kovuutensa tähden, milloin heltyi, kun ajatteli, että heillä oli sama suru, joka ikäänkun lähestytti heitä toisiinsa; — sanalla sanoen, hän vaan ajatteli Yannia.

VIII.

Kalpeana elokuun iltana kirje, joka toi Yannille tiedon hänen veljensä kuolemasta, tuli perille "Mariaan", Islannin merellä; — se oli raskaan ja kovin väsyttävän päivän jälkeen, juuri kun hän oli menemäisillään syömään ja makaamaan. Unisin silmin luki hän kirjeen kurjassa kajuutassa, pienen lampun keltaisessa valossa, ja ensi hetkenä hänkin pysyi tunnottomana, hölmistyneenä, niinkun hän ei olisi oikein käsittänyt… Hän oli umpimielinen ja ylpeä kaikesta, mikä koski häntä itseään, ja hän kätki kirjeen poveensa, sinisen mekkonsa alle, niinkun merimiehillä on tapana tehdä, sanaakaan sanomatta.

Hän tunsi vain, ettei hänellä ollut kyllin rohkeutta, istuutua muitten kanssa keittoa syömään, ja viitsimättä edes selittää miksi, hän heittäytyi vuoteelleen ja nukkui samassa.

Kohta hän näki unta, että Sylvestre oli kuollut, ja että vietettiin hänen hautajaisiaan.

Keskiyön aikaan, — kun hän oli merimiehille omituisessa tilassa, että hän unessaankin tiesi ajan ja tunsi sen hetken lähestyvän, jolloin hänet herätettäisiin vahtivuorolleen, — hän vielä oli olevinaan näissä maahanpanijaisissa. Ja hän sanoi:

— Minä näen unta; hyväksi onneksi he tulevat kohta herättämään minua ja uni katoaa.

Mutta kun raskas käsi häntä kosketti ja ääni kuului sanovan: "Gaos! — nouse ylös, vaihetaan miehiä!" kuuli hän paperin kahisevan rinnallaan — kamala ääni, joka todisti, että Sylvestre todellakin oli kuollut. — Voi, niin kirje!… se onkin siis totta! — ja nyt se jo teki valtavamman, julmemman vaikutuksen, ja hän hypähti äkkiä ylös unestaan ja löi leveän otsansa kattopalkkiin.

Sitten hän pukeutui ja aukaisi luukun mennäkseen työhönsä, kalastamaan.

IX.

Kun Yann oli tullut kannelle, katseli hän unisilla silmillään avaraa, ympäröivää, tuttua merenpintaa.

Tänä yönä oli ääretön ulappa pukeutunut ihmeteltävän yksinkertaisen näköiseksi, se oli aivan väritön, se tuntui vain syvältä.

Taivaanranta ei ilmaissut mitään erityistä seutua maapallolla, eikä mitään geoloogista aikakautta, luultavasti oli se aikojen alusta monet kerrat ollut semmoinen, kun se nyt oli; kun katseli sitä, ei luullut näkevänsä mitään, — mitään muuta kun kaiken sen ijankaikkisuuden, mikä on, eikä voi olla olematta.

Ei ollut edes oikein yökään. Hiukkasen valon jätteitä, valo ei tullut mistään. Meri kuohui niinkun tavasta, valittaen ikuista valitustaan. Se oli harmaa, hämärän harmaata väriä, joka pakeni katsetta. — Levätessään salaperäistä lepoaan, nukkuessaan se kätkeytyi epämääräisten värien alle, joilla ei ole nimeä.

Taivaalla oli pilviä siellä täällä, ne olivat jonkun muotoisia, koska ei mikään esine voi olla aivan ilman muotoa; mutta hämärässä ne melkein sulivat yhteen suureksi hunnuksi.

Mutta yhdellä kohdalla taivasta, alhaalla, lähellä vettä, oli selvempi juovitus, vaikka sekin oli hyvin kaukana; se oli kun kevyt piirustus, hajamielisen käden piirustama, sattuman synnyttämä, se ei ollut aiottu katseltavaksi, se saattoi kadota koska tahansa. — Se yksin, koko olevaisuudessa, näytti jotakin tarkottavan, oli kun koko tämän tyhjyyden surumielinen, käsittämätön ajatus olisi siihen kirjoitettu; — ja tahtomattakin silmät kiintyivät siihen lopulta.

Sen mukaan kun Yannin tuntehikkaat silmäterät tottuivat ulkona vallitsevaan hämärään, hän katseli yhä useimmin tätä taivaan yksinäistä juovitusta; se näytti uppoavalta olennolta, joka ojentaa käsiään. Ja kun se kerran oli saanut sen muodon hänen silmissään, alkoi se näyttää aivan ihmisen haamulta, suuren suurelta, jättiläiseltä, siksi että se tuli niin kaukaa.

Hänen mielikuvituksessaan, jossa liikkui sekasin hämäriä unia ja vanhoja etuluuloja, sekaantui synkkään varjoon, joka näkyi kaukana hämärällä taivaalla, muisto hänen kuolleesta veljestään, ja se oli kun viimeinen ilmaus hänestä.

Hän oli tottunut niihin omituisiin käsitteitten yhdistyksiin, jotka syntyvät etenkin elämän alussa, lasten aivoissa… Mutta sanat, jos ovatkin häilyviä, ovat kumminkin liian tarkkoja ilmaisemaan tämmöisiä käsitteitä; siihen tarvitaan sitä epämääräistä kieltä, jota joskus unissa puhutaan, ja josta herätessä muistaa vaan arvoituksentapaisia katkelmia, jotka eivät mitään merkitse.

Katsellessaan sitä pilveä, hän tunsi syvää surua; outoa ja kummallista, joka jääti hänen sieluaan: nyt vasta hän oikein käsitti, ettei hänen veli parkansa koskaan palaisi, ei koskaan enää. Suru, jonka oli ollut vaikea tunkeutua kovan ja karkean kuoren läpi hänen sydämmeensä, täytti sen nyt reunoja myöten. Hän näki Sylvestren lempeät kasvot ja hänen lapselliset, hellät silmänsä; ja kun hän ajatuksissaan aikoi syleillä häntä, niin äkkiä, hänen tietämättään tuli niinkun huntu hänen silmiensä eteen, — ja ensiksi ei hän käsittänyt mitä se oli, sillä hän ei ollut koskaan karaistussa elämässään itkenyt. — Mutta suuria kyyneleitä alkoi valua runsaasti hänen poskilleen, ja hänen syvästä rinnastaan kohosi nyyhkytyksiä.

Hän jatkoi nopeasti kalastustaan, aikaa hukkaamatta ja mitään sanomatta, ja molemmat toiset, jotka kuulivat sen, eivät olleet sitä huomaavinaan, sillä he pelkäsivät ärsyttää häntä, kun tiesivät ylpeäksi ja umpimieliseksi.

… Hänen käsityksensä mukaan, oli kuolema kaiken loppu…

Sattuihan niin, että hänkin kunnioituksesta yhtyi niihin rukouksiin, joita perheissä luettiin vainaajain puolesta, mutta hän ei uskonut sielun kuolemattomuutta.

Kun he merimiehet keskustelivat keskenään näistä asioista, niin he kaikki sanoivat samaa, lyhyesti ja varmasti niinkun ei kukaan olisi sitä epäillytkään. Mutta ei se kuitenkaan estänyt heitä epävarmasti pelkäämästä kummituksia, kammoksumasta hautuumaita, suuresti luottamasta pyhimyksiin ja niitten kuvien suojelukseen ja kunnioittamasta sitä siunattua maata, joka ympäröi kirkkoja.

Niin Yann puolestaan pelkäsi joutuvansa meren saaliiksi, ikäänkun se tekisi tyhjemmäksi kun muu kuolema, — ja se ajatus, että Sylvestre oli jäänyt kauaksi toiselle puolelle maapalloa, teki hänen surunsa epätoivoisemmaksi ja synkemmäksi.

Halveksien toisia, hän itki koettamatta sitä hillitä ja häpeämättä, ikäänkun hän olisi ollut yksinään.

… Hänen ympärillään, kirkastui avaruus vähitellen, vaikka kello oli tuskin kaksi, ja samalla se näytti laajenevan, käyvän äärettömämmäksi, syvenevän kauheasti. Päivän koittaessa, silmät aukenivat tavallista enemmän ja valpas mieli käsitti paremmin etäisyyden äärettömyyden; mutta näköpiirin rajat näyttivät yhä etenevän.

Se oli kalpeata valoa, mutta sitä lisääntyi; ja sitä näytti lisääntyvän sysäyksittäin, vähitellen; oli niinkun äärettömyyden taakse olisi pantu tulia palamaan, niinkun valkeitten lamppujen liekkiä olisi kohotettu vähitellen muodottomain, harmaitten pilvien takana; — kohotettu hitaasti, salaperäisen varovaisesti, ikäänkun olisi peljätty häiritä meren raskasta unta.

Taivaanrannan alapuolella oleva suuri, valkoinen lamppu oli aurinko, joka voimattomana kulutti aikaansa, ennenkun se läksi hitaalle, kylmälle kävelylleen, vesien yläpuolelle, alkamaan aamua…

Sinä aamuna ei missään näkynyt aamuruskoa, kaikki pysyi kalpeana ja synkkänä. Ja "Marian" kannella itki mies, suuri Yann…

Nämä jäykän veljen kyyneleet ja ympäröivän luonnon vielä suurempi surumielisyys olivat ainoa surujuhla, jota vietettiin tuntemattoman sankari paran kunniaksi, ja sitä vietettiin Islannin merellä, jossa hän oli elänyt puolen ikäänsä…

Kun oli täysi päivä, Yann pyyhki äkkiä silmänsä villamekkonsa hihalla eikä enää itkenyt. Se oli loppunut. Hän näytti täydellisesti kiintyneen kalastustyöhönsä, todellisten ja nykyisten asiain yksitoikkoiseen kulkuun, eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta.

Muuten saatiin kaloja runsaasti ja oli täysi työ siimoja hoitaissa.

Kalastajain ympärillä, äärettömässä avaruudessa tapahtui uusi muutos. Aamun suuri näytelmä oli loppunut, ei enää voinut nähdä niin tavattoman kauvaksi, etäisyys päinvastoin näytti alkavan lähestyä likemmäksi heitä. Miten meri äskettäin olikaan voinut näyttää niin äärettömän suurelta! Taivaanranta oli nyt aivan lähellä, tuntui melkein ahtaalta. Avaruus täyttyi keveistä verhoista, joita liehui ilmassa, toiset olivat höyryä keveämmät, toisten ripsuiset rajat luuli näkevänsä. Niitä laskeutui alas keveästi, ääneti, niinkun valkeata musliinia, joka ei mitään paina; mutta kun sitä laskeutui alas yhtäaikaa joka taholla, tuntuivat ne kumminkin kahlehtivan, painavan, kun näki niitten täyttävän sen ilman, jota piti hengittää.

Se oli ensimäinen elokuun sumu, joka syntyi. Muutamien minuttien perästä oli vaippa joka taholta yhtä tiheätä ja läpipääsemätöntä; "Marian" ympärillä ei voinut nähdä mitään muuta kun kalpeata kosteutta, johon valokin hälveni; ei edes laivan taklinkia voinut nähdä.

— Siinäpään on nyt taas sen sumun pahuus, miehet sanoivat.

He tunsivat vanhastaan hyvin tämän pääsemättömän seurakumppanin kalastuskauden loppupuoliskolta; mutta se ilmoitti myöskin Islannin vesillä olon kohta loppuvan, ajan lähestyvän, jolloin Bretagneen palataan.

Hienoina, välkkyvinä pisaroina asettui sumua heidän parroilleen, ja sai heidän ruskean ihonsa kiiltämään kosteudesta. Kun toinen katseli toista toisesta päästä venettä toiseen, näki vaan epäselvän haamun; jota vastoin läheisemmät esineet näkyivät tavallista selvemmin himmeässä kalpeassa valossa. He välttivät suu auki hengittämistä; sillä silloin tunkeutui kylmän ja kostean tunto aina rintaan saakka.

Samaan aikaan luonnistui kalastus yhä paremmin, he eivät enää ehtineet puhua, niin saatiin kalaa; joka hetki kuuli kannelle pudota läiskähtävän suuria kaloja, ne temmeltelivät hurjasti, piesten pyrstöllään kantta; joka paikassa oli meren vettä ja pieniä, hopean kiiltäviä suomuja, joita vaan roiski ylt'ympäri. Merimies, joka puhkasi niitten vatsat suurella puukollaan, haavoitti kiireissään sormiaan ja hänen punainen verensä sekaantui suolaveteen.

X.

Tällä kertaa he saivat olla kymmenen päivää yhtä mittaa sakeassa sumussa, mitään näkemättä. Kalansaalis pysyi hyvänä, ja kun oli paljon työtä, niin ei ollut ikävä. Tuon tuostakin aina määrätyn ajan perästä joku heistä puhalsi torveen, joka synnytti vimmaisen pedon mylvinnän kaltaisen äänen. Joskus vastasi jostain kaukaa sumusta toinen mylvintä heidän toitotukseensa. Silloin oltiin kahta valppaampia. Jos ääni lähestyi, kaikki jännittivät korviaan tuntematonta naapuria kohti, jota he luultavasti eivät koskaan näkisi, mutta jonka läheisyys kuitenkin oli vaarallinen. Koeteltiin arvata kuka se oli; siitä oli huvia, seuraa, ja haluten nähdä sitä, he pingottivat silmiään, tunteakseen katseillaan käsittämättömien, vaikeitten verhojen läpi, joita yhä riippui kaikkialla ilmassa.

Sitten se eteni ja torven mylvintä hälveni mykkään etäisyyteen; he olivat taas yksin äänettömyydessä keskellä äärettömiä, liikkumattomia höyryjä. Kaikki oli märkää, joka paikasta tippui suolaista vettä. Ilma kävi kylmemmäksi, aurinko viipyi yhä kauvemmin taivaanrannan alla; oli jo oikeita öitä, joita kesti yksi tai kaksi tuntia, ja joiden hämärä oli synkkää ja jäätävää.

Joka aamu mitattiin veden syvyyttä, peljättiin "Marian" tulevan liian likelle Islannin saarta. Mutta kaikki laivan köydet peräkkäin pantuina eivät olisi ulottuneet meren pohjaan: oltiin siis juumalla, syvällä, turvallisilla vesillä.

Elämä oli raitista ja kovaa; yltyvä kylmä lisäsi illan suloutta, oli kun lämpimässä tuvassa ainakin, kun tuli tammiseen kajuuttaan, syömään tai makaamaan.

Päivillä nämä miehet, jotka olivat enemmän muusta maailmasta erotetut, kun munkit, puhelivat hyvin vähän keskenään. Kukin hoiti siimaansa, toisen tunnin toisensa perästä samalla paikalla liikahtamatta, kädet vain lakkaamatta jatkoivat kalastustyötään. He olivat toisistaan vaan kahden, kolmen metrin päässä ja lopulta he eivät enää nähneet toisiaan.

Hiljainen sumu, valkea hämärä viihdyttivät mielen uneen. Kalastaissaan he laulelivat jotain kotipuolensa laulua, puoliääneen, jott'eivät kalat säikkyisi. Ajatukset kävivät hitaammiksi ja niitä oli vähemmän; ne näyttivät venyvän, kestävän kauvemmin, jotta voisivat täyttää ajan, jättämättä aukkoja, tyhjiä paikkoja, He eivät enää ollenkaan ajatelleet naisia, koska oli jo kylmä; mutta he uneksivat hajanaisia, ihmeellisiä unia, niinkun nukkuessa, ja näitten unelmien kulku oli yhtä sekava kun sumu…

Sumuinen elokuu tavallisesti päätti joka vuosi tällä hiljaisella ja surullisella tavalla Islannissa olon. Muuten he aina vielä elivät samaa raitista elämää, rinta paisui ja jäntereet karastuivat.

Yann oli kohta taas tullut entiselleen, ikäänkun hänen suuri surunsa olisi jo asettunut: hän oli reipas ja sukkela, yhtä tarkka veneen hoidossa, kun kalastuksessa, eikä hänen käytöksestään voinut päättää hänellä huolia olevan: muuten hän puhui asioistaan muille vain silloin, kun sattui sille päälle, eikä se tapahtunut usein; hän liikkui pää pystyssä ja näytti samalla välinpitämättömältä ja käskevältä.

Kun he illoin söivät kuluneessa kopissaan, fajanssisen Neitsyeen turvissa, kun he suuri puukko kädessä istuivat lautasellinen lämmintä ruokaa edessään, sattui joskus, että hän niinkun ennenkin nauroi toisten pilapuheille.

Kenties hän itsekseen joskus vähän ajatteli Gaudiakin, jonka Sylvestre luultavasti oli viime ajatuksissaan antanut hänelle vaimoksi, — ja josta nyt oli tullut köyhä tyttö, jolla ei ollut ketään omaisia koko maailmassa… Kenties suri hän velivainaajaansa vieläkin sydämmessään…

Mutta Yannin sydän oli neitseellistä aluetta, sitä oli vaikea hallita ja se oli vähän tunnettu, siinä tapahtui seikkoja, joita ei pinnalle näkynyt.

XI.

Eräänä aamuna, kolmen aikaan, kun he rauhassa uneksivat sumuvaippansa alla, kuului puhetta, joka tuntui hyvin oudolta vieraalta. Ne, jotka olivat kannella katselivat toisiaan kysyvin katsein:

— Kuka puhui?

Ei kukaan, ei kukaan ollut virkkanut mitään.

Ja ääni tuntui todellakin tulleen tyhjästä avaruudesta.

Se, jonka tehtävä oli toitottaa torvea ja joka oli sen laiminlyönyt eilisestä, kaappasi sen käteensä ja pullisti keuhkojaan, puhaltaakseen oikein pitkän varotustoitotuksen.

Jo se ääni yksistään karmi selkää siinä hiljaisuudessa. Silloin ikään kun tämän väräjävän torventoitotuksen loihtimana ilmestyi näkyviin suuri, odottamaton, harmaa ilmiö, joka uhkaavana kohosi korkealle aivan lähellä heitä: siinä oli mastoja, raakoja, köysiä, täysi laivan kuva, joka äkkiä, kokonaan tuli selvästi näkyviin, niinkun pelotuskuvat, jotka ainoalla valosädekimpulla loihditaan pingotetulle vaatteelle. Ja toisia miehiä tuli näkyviin niin likellä, että niitä oli voida koskettaa, ne nojautuivat vasten veneen reunaa, ja katsoa töllistelivät heitä, niinkun olisivat peljästyneinä ja hämmästyneinä unesta heränneet…

He kävivät käsiksi airoihin, varamastoihin ja kekseihin — mitä vaan oli saatavilla pitkää ja vahvaa — ja pistivät ne ulos laidan ulkopuolelle, pitääkseen loitompana lähestyvää ilmiötä ja vierailijoita. Toiset myöskin peljästyneinä kurottivat ulos suuria tankoja, sysätäkseen heitä luotaan.

Mutta raakapuut vaan pikkuisen ratisivat heidän yläpuolellaan, ja mastit, jotka hetkeksi olivat tarttuneet toisiinsa, erosivat heti helposti; koska oli aivan tyyni, saatiin yhteentörmäys vältetyksi: ne sysäsivät toisiaan niin keveästi, kun toinen laiva ei olisikaan ollut kiinteätä massaa, vain jotain pehmyttä, melkein painotonta…

Kun vaara oli ohitse, niin miehet rupesivat nauramaan; he tunsivat toisensa:

— Ohoh! "Marian" miehiä!

— Kas! Gaos, Laumek, Guermeur!

Ilmiö oli "Reine-Berthe", kapteeni Larvoër, se oli myös Paimpolista; merimiehet olivat läheisistä kylistä: suuri, mustapartainen, jonka hampaat näkyivät nauraissa, se oli Kerjégou, Ploudanielista, toiset olivat Plounésista ja Plounérinistä.

— Mutta miksi te ette soittaneet sen pahuukset'? kysyi Larvoër "Reine-Berthen" kannelta.

— Entäs te sitten! sen merirosvot, sen merensikiöt?…

— Mekö?… se on eri asia, meitä on kielletty meluamasta. (Sen hän vastasi, niinkun olisi mikä synkkä salaisuus näissä sanoissa piillyt, samalla hän nauroi niin häjysti, jotta sitä sitten usein muistettiin "Marialla" ja se antoi paljon ajattelemista).

Ja sitten, ikäänkun olisi liiaksi sanonut, hän lopetti leikkipuheella:

— Meidän torvemme on tuo puhaltaissaan halaissut.

Ja hän näytti miestä, jolla oli naama kun merenhirviöllä, ja paksu kaula ja leveä rinta, ja joka oli harteikas ja lyhytjalkainen ja näytti kamalan voimakkaalta.

Ja katsellessaan toisiaan ja odotellessa tuulenpuuskaa tai virranvetoa, joka olisi kuljettanut toista nopeammin eteenpäin kun toista ja erottanut laivat toisistaan, alkoivat he keskustella. Nojautuen kaikki laitaa vasten, ja pysytellen erillään pitkillä puukangillaan, he puhelivat kotipuolen kuulumisia, viime kirjeistä, jotka olivat saaneet "luovijasta", vanhoista vanhemmistaan ja vaimoistaan.

— Minun vaimoni, Kerjégou sanoi, ilmoittaa saaneensa pienen, jota me jo olemme odottaneet, ja sitten on tusina pian täysi.

Toisella oli kaksoset ja kolmas kertoi, että kaunis Jeannie Caroff — jonka tytön islantilaiset hyvin tunsivat — oli mennyt naimisiin rikkaan, kivuloisen miehen kanssa Plourivon piiristä.

He näkivät toisensa valkean udun läpi, ja oli niinkun se olisi muuttanut äänenkin, joka tuntui kumealta, loittoselta.

Sillä välin Yann ei voinut kääntää silmiään eräästä kalastajasta, se oli pieni, vanhanpuoleinen mies, hän tiesi varmaan, ettei hän ollut sitä miestä koskaan ennen nähnyt ja kuitenkin oli se heti sanonut: "Päivää, suuri Yann!" ja hyvin tuttavasti; se oli marakatin näköinen ja vilkutti lakkaamatta ilkeitä läpitunkevia silmiään.

— Minulle, sanoi vielä Larvoër, "Reine-Bertheltä", on ilmoitettu, että vanhan ploubazlanekilaisen Yvonne Moanin pojanpoika on kuollut, hän palveli, niinkun tiedätte, asevelvollisuuttaan Kiinan sotalaivastossa, vahinko poikaa!

Kuullessaan sen, muut "Marian" miehet katsoivat Yanniin nähdäkseen, joko hän tiesi tämän surusanoman:

— Niin on, hän sanoi matalalla äänellä, välinpitämättömän ja ylpeän näköisenä, viime kirjeessä isä siitä kertoi.

He katselivat kaikki häntä, udellen hänen suruaan ja se häntä harmitti.

He puhelivat nopeasti vaalean sumun läpi, sillä välin kun heidän oudon yhtymisensä minutit kuluivat.

— Minun vaimoni kertoo minulle samalla, jatkoi Larvoër, että herra Mévelin tytär on muuttanut kaupungista Ploubazlanekiin, hän hoitaa tätiään vanhaa Moania; hän käy nyt päivätöissä henkeään elättääkseen. Muuten, sitä minä aina olen luullutkin, että hän olisi rohkea ja kunnon tyttö, koristuksistaan huolimatta.

Taas he katsoivat kaikki Yanniin, joka alkoi suuttua täyttä totta, ja tumma puna nousi hänen ruskeille poskilleen.

Tähän päättyi keskustelu "Reine-Berthen" väen kanssa, joita ei sen jälkeen kukaan elävä olento nähnyt. Jo hetken ajan olivat he näkyneet epäselvemmin, sillä heidän laivansa ei enää ollut yhtä likellä, ja äkkiä huomasi "Marian" väestö, ettei heillä ollut mitään pois työnnettävää, ei enää mitään pitkien puutankojen päässä, he hapuilivat kekseillään, airoillaan, masteillaan ja raaoillaan tyhjää ilmaa ja ne putosivat toinen toisensa perästä loiskahtaen mereen, niinkun puutuneet suuret käsivarret. Ne vedettiin laivaan sisään, kun niitä ei enää tarvittu. "Keine-Berthe" oli hälvennyt tiheään sumuun, se oli kadonnut äkkiä kokonaan, niinkun transparangikuva, jonka takaa lamppu on sammunut. He koittivat huutaa heille, mutta eivät saaneet vastausta — kuului vaan omituinen moniääninen pilkallinen jupina, joka päättyi valitukseen, ja Marian miehet katselivat hämmästyneinä toisiaan…

"Reine-Berthe" ei palannut silloin kun muut islantilaiset, ja kun "Samuel-Azéniden" miehet eräässä vuonossa löysivät varmoja jäännöksiä siitä (peräpuolen ja osan köliä), ei sitä enää odotettukaan, lokakuussa kaikkien sen merimiesten nimet piirrettiin mustille tauluille, jotka asetettiin kirkkoon.

Mutta siitä kun sitä viimeksi oli nähty, — "Marian" väestö oli tarkalleen pannut mieleen päivämäärän, aivan paluuaikaan saakka, — ei ollut mitään vaarallisempaa myrskyä Islannin merellä, jota vastoin kolme viikkoa aikaisemmin, läntinen tuulenpuuska oli huuhtonut mereen useita miehiä ja tuhonnut kaksi laivaa. Sitten he vielä muistelivat Larvoërin naurua, ja yhdistämällä kaikki asianhaarat, saivat he kummallisia johtopäätöksiä. Yann muisteli usein sitä yötä ja merimiestä, joka apinantavalla vilkutteli silmiään: ja joskus "Marian" miehet kammoksuen arvelivat, että he sinä aamuna ehkä olivatkin puhuneet vainaajain kanssa.

XII.

Kesä kului jo elokuun lopulle, ensimäisten aamusumujen aikana islantilaiset palasivat.

Kolmen kuukauden ajan molemmat turvattomat jo olivat asuneet yhdessä Ploubazlanekissa, Moanien mökissä; Gaud täytti tyttären velvollisuudet köyhässä, tyhjässä merimiehen pesässä. Hän oli tuonut sinne muassaan kaikki, mitä hänelle oli jätetty, kun hänen isänsä talo oli myöty, kauniin kaupunkilaisvuoteensa ja kauniit, eriväriset hameensa. Hän oli itse ommellut itselleen uuden, mustan puvun hyvin yksinkertaista kuosia, ja hän piti niinkun Yvonne muorikin surupäähinettä, joka oli paksusta musliinista ja koristettu ainoastaan poimuilla.

Joka päivä hän kävi kaupungissa ompelemassa varakkaille ihmisille ja tuli kotiin myöhään illalla, eikä kukaan armastelija häirinnyt häntä matkalla, hän oli vieläkin vähän ylpeä ja häntä kohdeltiin niinkun herrasnaista, häntä tervehtiessään pojat niinkun ennenkin nostivat lakkia.

Kauneina kesäiltoina hän palasi Paimpoliin pitkin rantateitä, hengittäen meren virkistävää ilmaa. Ompelustyö ei vielä ollut ehtinyt kuihduttaa häntä, niinkun muita, jotka elävät kaiken aikansa työnsä yli kumartuneina, kun hän katseli merta, hän oikasi suoraksi kauniin, solakan vartalonsa, jonka hän oli perinyt kalastajasuvultaan, — kun hän katseli merta, katseli kauvaksi ulapalle, jossa Yann oli…

Sama tie vei hänenkin kotiinsa. Jos hän olisi vielä jatkanut matkaa vähäisen, tienoosen, joka oli vielä kivisempi, jossa tuulet vielä paremmin pääsivät puhaltelemaan, olisi hän tullut Pors-Evenin kylään, jossa harmaat, sammaltaneet puut kasvavat vain mataloiksi kivien välissä, ja koukistavat selkää länsituulen vihurien edestä.

Luultavasti hän ei koskaan palaisi Pors-Eveniin, vaikkei sinne ollut enempää kun virstan matka, mutta olihan hän siellä käynyt kerran eläissään, ja sekin riitti tekemään koko tien mieleiseksi. Yann muuten, luultavasti kulki sitä usein, ja ovestaan Gaud saattoi nähdä, kun hän tullen mennen kulki alavaa kangasta pitkin matalien ajonc-pensaitten välitse. Siksi hän rakasti koko Ploubazlanekin seutua; hän melkein iloitsi, että kohtalo oli heittänyt hänet sinne asumaan, sillä se oli ainoa paikka maailmassa, missä ei elämä käynyt sietämättömäksi.

Siihen vuoden aikaan, elokuun loppupuolella, on niillä tienoin painavan kuuma ilma, joka tulee etelästä; illat ovat loistavan kirkkaita, on niinkun eteläisempien maitten lämmin aurinko heijastuisi aina Bretagnen merirannikoille. Ilma on usein kirkas ja tyyni, ei ole pilvenhattaraakaan taivaalla.

Kun Gaud illalla palasi kotiin, alkoi yön hämärä jo peittää tienotta ja esineet alkoivat sulaa yhteen epämääräisiksi varjoiksi. Siellä täällä näkyi ajonc-pensaikko kivikummulla, niinkun joku pörhötetty höyhentöyhtö, laaksossa näkyi epäselviä ryhmiä koukeroisia puita, taikka pisti jossain näkyviin jokin kyttyräinen varjo, se oli jonkun mökin olkikatto. Tienristeyksissä, vanhat Kristuksenkuvat, jotka suojelivat paikkakuntaa, levittivät mustia käsivarsiaan ristinpuulla ja ne näyttivät oikeilta ristiinnaulituilta ihmisiltä, ja kaukana näkyi selvästi Kanaali, se oli kun keltainen peili taivaan alla, joka alkoi synkistyä ja käydä pilveen alareunastaan. Mutta tyyni, kaunis sääkin oli näillä tienoin surumielinen; joka paikassa asusti silloinkin kummallinen levottomuus, moinen pelonalaisuus, sen synnytti meri, jonka turviin niin monen elämä oli uskottu, ja jonka ikuinen uhka näytti hetkeksi vaipuneen uneen.

Gaudista, joka ajatuksissaan kulki pitkin tietä, ei paluumatka raittiissa ilmassa koskaan ollut kyllin pitkä. Hän tunsi merihauran suolaisen hajun ja muutamien pienten kukkien suloisen tuoksun, joita kasvoi rannoilla kuivien takiaisten joukossa. Jollei Yvonne muori olisi odottanut kotona, olisi hän viipynyt ajonc-pensaitten välitse luikertelevilla poluilla, niinkun herrasnaiset tekevät, jotka mielellään kesäiltoina uneksivat puistoissa.

Näillä matkoilla hänelle usein juohtuivat mieleen aikaisemman lapsuuden ajat; mutta ne olivat nyt niin kaukaisia, niin hämäriä, hänen rakkautensa oli ne hälventänyt. Huolimatta kaikesta mitä oli tapahtunut, hän ajatuksissaan piti Yannia sulhasenaan, — ylpeänä sulhasena, joka häntä vältteli ja halveksi, jonka omaksi hän ei koskaan tulisi, mutta jolle hän mielessään itsepintaisesti pysyi uskollisena, ei hän siitä kuitenkaan kellenkään puhunut. Tähän aikaan oli hänestä hyvä, että Yann oli Islannissa, siellä meri häntä vartioitsi, niinkun hän olisi ollut luostarissa, ei hän saattanut kiintyä kehenkään muuhun…

Tosin hänen piti muutaman päivän perästä palata, mutta hän odotti hänen kotiintuloaankin tyynemmin kun ennen. Vaistomaisesti hän käsitti, ettei Yann halveksisi häntä hänen köyhyytensä tähden, — sillä Yann ei ollut samanlainen kun toiset.

— Ja sitten Sylvestre paran kuolema oli seikka, joka varmaankin toisi heidät lähemmäksi toisiaan. Kotiin tultuaan Yann varmaan ei saata olla tulematta tervehtimään ystävänsä isoäitiä: Gaud oli päättänyt olla kotona silloin, se ei olisi hänen arvolleen alentavaista; hän aikoi olla, niinkun ei hän mitään muistaisi, hän aikoi puhua niinkun jonkun kanssa, jota on kauvan tuntenut; hän puhuisi hellästi niinkun Sylvestren veljelle, hän koittaisi olla aivan luonnollinen. Ja kenties? ehkä ei ollut mahdotonta saavuttaa sisaren asema hänen suhteensa, nyt kun hän oli niin yksin maailmassa: turvautua hänen ystävyyteensä, pyytää häneltä sitä niin luottavasta, puhua niin selvästi, ettei hän voisi luulla sen takana piilevän mitään naimisiin tunkeutumista. Gaud luuli häntä vaan ujoksi, että hän itsepintaisesti, tahtoi pysyä riippumattomana, mutta että hän oli lempeä ja suora, että hän saattoi käsittää sitä, mikä tuli sydämmestä.

Mitähän Yann oli tunteva, kun hän näkisi Gaudin köyhänä, tässä hökkelissä? Köyhän köyhänä! sillä Moan muori ei enää jaksanut käydä päivätöissä, pesemässä, eikä hänellä ollut muuta kun lesken eläke; tosin ei hän paljoa syönyt nyt enää, ja he saattoivat tulla toimeen pyytämättä apua keltäkään.

Oli aina yö jo, kun hän tuli kotiin; ennen kun pääsi mökkiin, täytyi astua alaspäin kulunutta kalliota myöten, sillä se oli alempana Ploubazlanekin tietä, merenpuoleisella rinteellä. Paksu, ruskea olkikatto sen melkein kokonaan kätki, katto, joka oli kovasti mutkistunut, ja näytti suurelta, kuolleelta eläimeltä, joka oli köykistynyt karkean takkunsa alle. Seinät olivat tummia ja kovia kun kalliot, sammalet ja jäkälät muodostivat siihen vihreitä täpliä. Kynnyksenä oli kolme mutkikasta porrasta ja oven sisäpuolella oleva salpa avattiin vetämällä köyden pätkää, joka tuli ulos reiästä. Kun tuli sisään, huomasi ensin vastapäätä ovea ikkunan, se oli syvä kun ampumareikä, ja se oli merelle päin, josta vielä näkyi vähän vaaleata, keltaista valoa. Takassa paloi räiskyen hyvänhajuisia kuusi- ja pyökkirisuja, joita Yvonne muori keräsi kävellessään pitkin teitä, hän itse istui tulen ääressä ja valmisti heidän niukkaa illallistaan, sisässä oli hänellä vain myssy päässä, sillä hän tahtoi säästää päähineitään, hänen vieläkin kauniit kasvonpiirteensä kuvautuivat vasten tulen punaista liekkiä. Hän katsoi Gaudiin silmillään, jotka ennen olivat olleet ruskeita, mutta nyt näyttivät himmeiltä, siniseen vivahtavilta, ne eivät enää näyttäneet näkevän mitään, vaan olivat hämäriä ja vanhuuden heikontamia. Joka kerran hän sanoi samat sanat:

— Voi hyvänen aika kun sinä tulet myöhään tänä iltana, tyttö kulta…

— En suinkaan, muori, vastasi lempeästi Gaud, joka oli siihen tottunut. Samaan aikaan, kun muinakin päivinä.

— Vainniin, minusta tuntui, kun olisi tavallista myöhempään.

He söivät illallisensa pöydän ääressä, joka oli melkein muodottomaksi kulunut, mutta se oli vieläkin paksu, kun ison tammen runko. Ja sirkka se aina soitteli heille ratoksi hopeanhelisevää soittoaan.

Mökin toisen seinän täyttivät karkeatekoiset, nyt jo madonsyömät puukaapit, niissä oli lavitsat, joilla useita kalastajapolvia oli syntynyt ja maannut, ja vanhoja äitiä oli kuollut.

Mustilla orsilla oli vanhoja talouskaluja, yrttikimppuja, puulusikoita, savustettua kinkkua: ja vielä vanhoja verkkoja, jotka riippuivat siellä käyttämättä Moanin viimeisten poikien hukkumisesta saakka, ja joiden rihmoja hiiret yöllä nakertelivat.

Gaudin sänky, joka valkeine, musliini uutimineen oli eräässä nurkassa, näytti komealta ja uudelta tässä kelttiläisessä majassa.

Graniittiseinällä oli kehyksien sisässä valokuva, joka kuvasi Sylvestreä merimiehenä. Hänen mummonsa oli siihen kiinnittänyt hänen kunniarahansa ja punaisesta verasta tehdyn ankkuriparin, joita merimiehet pitävät oikealla hihallaan, ja jotka olivat olleet hänen omansa; Gaud oli Paimpolista ostanut mustista ja valkeista helmistä tehdyn seppeleen, jommoisia Bretagnessa asetetaan vainaajain kuvien ympärille. Se oli hänen hautakumpunsa, siinä oli kaikki, mikä oli hänen muistolleen pyhitetty hänen omassa Bretagnessaan.

Kesäiltoina eivät he valvoneet kauvan säästääkseen kynttilöitä; kun ilma oli kaunis, he istuivat hetkisen kivipenkillä oven suussa ja katselivat ihmisiä, jotka kuljeksivat pitkin teitä heidän yläpuolellaan.

Sitten vanha Yvonne meni makaamaan lavitsalleen, — ja Gaud herrassänkyynsä; hän nukkui pian, sillä hän oli tehnyt paljon työtä ja astunut paljon, ja nukkuessaan hän ajatteli islantilaisten kotiintuloa, hän oli viisas ja järkevä tyttö, eikä liikoja huoleksinut.

XIII.

Mutta kun hän muuanna päivänä Paimpolissa kuuli, että "Maria" juuri oli palannut kotiin, joutui hän ikäänkun jonkunlaiseen kuumeesen. Se tyyneys, jolla hän oli häntä odottanut, oli hävinnyt; hän lopetti kiireesti työnsä, ja tietämättä miksi läksi tavallista aikaisemmin kotimatkalle, — ja tiellä, kun hän kiiruhti kotiinpäin, tunsi hän Yannin kaukaa, tulevan hänelle vastaan.

Hänen jalkansa vapisivat ja hän oli vähällä kaatua, Yann oli jo aivan lähellä, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä, Gaud näki hänen komean vartalonsa ja kiharat tukkansa kalastajan hatun alta. Tämä kohtaus oli hänelle niin odottamaton, että hän todellakin pelkäsi horjuvansa, ja että Yann huomaisi sen, silloin hän kuolisi häpeästä… Ja sitten hän pelkäsi olevansa huolimattomasti puettu ja näyttävänsä väsyneeltä, kun oli tehnyt työnsä liian kiireesti, hän olisi antanut vaikka mitä, jos hän olisi voinut kätkeytyä jonnekin pensaikkoon, taikka vajota vaikka maan rakoon. Yanninkin näytti tekevän mieli kääntyä takasin tai poiketa toiselle tielle. Mutta oli jo liian myöhäistä, heidän täytyi kulkea toistensa sivu kapealla tiellä.

Antaakseen hänelle kyllin tilaa, Yann hyppäsi tienpuoleen, niinkun säikkyvä hevonen ja katsahti samalla arasti Gaudiin.

Gaud oli myöskin puolen sekunnin ajan vilkaissut ylös ja luonut häneen vasten tahtoaan rukoilevan, huolestuneen katseen. Ja kun heidän katseensa näin hetken ajan yhtyivät, tuntuivat Yannin pellavanharmaat silmät laajenevan, leimuava ajatus niitä valaisevan, niistä säihkyi sinistä valoa, hänen kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi ohimoja myöten, aivan tukan rajaa myöten.

Yann kohotti lakkiaan ja sanoi:

— Päivää, neiti Gaud!

— Päivää, herra Yann, hän vastasi.

Siinä oli kaikki, hän oli jo mennyt sivu. Gaud jatkoi matkaansa, vieläkin vavisten, mutta mitä etemmäksi hän tuli hänestä, sitä tyynemmäksi kävi hänen verensä, ja hänen voimansa palasivat…

Kotona hän tapasi vanhan Moan muorin nurkassa istumassa, pää käsien välissä, hän itki ja nyyhki, "hii, hii, hii", niinkun pieni lapsi, tukka oli epäjärjestyksessä ja myssyn alta riippui harmaita hapsia, jotka näyttivät vanhalta hamppuvanukkeelta.

— Kuulehan, Gaud, kun minä tapasin Gaosin pojan Plouherzelin puolessa, tullessani risuja kokoomasta: — me puhuimme minun poikaparastani, niinkun ymmärtänet. He ovat tänä aamuna tulleet Islannista, ja puolenpäivän aikaan, kun minä olin ulkona, oli hän käynyt täällä. Poika parka, hänelläkin oli kyyneleet silmissä… Hän seurasi minua portille saakka, kantoi minun pientä risukimppuani…

Gaud kuunteli liikahtamatta, hänen sydäntään alkoi ahdistaa: Yann oli siis jo käynyt, ja hän oli siihen käyntiin perustanut kaiken toivonsa, oli aikonut sanoa hänelle niin monta seikkaa, eikä hän luultavasti enää toista kertaa tulisi, kaikki oli siis lopussa…

Ja mökki tuntui hänestä entistä kurjemmalta, köyhyys raskaammalta, maailma tyhjemmältä, ja pää painui alas ja hänen teki mieli kuolla.

XIV.

Tuli talvi vähitellen, niinkun valkeaan vaippaan se peitti kaikki esineet. Toinen hämärä päivä seurasi toista, mutta Yannia ei näkynyt, — ja molemmat naiset elivät päivänsä yksinään ja hyljättyinä.

Kun tuli pakkaset säät, kävi heidän elämänsä kalliimmaksi ja kovemmaksi.

Ja sitten alkoi käydä vaikeaksi hoitaa vanhaa Yvonnea. Hänen pääparkansa alkoi mennä sekasin; hän suuttui joutavista; sanoi häjyyksiä, kerran tai kahdesti viikossa tuli hän sille päälle syyttä, niinkun lapset.

Mummo parka!… Valoisampina hetkinään hän oli vieläkin niin lempeä ja hyvä, jotta Gaud ei herennyt häntä kunnioittamasta ja rakastamasta. Hän, joka aina oli ollut hyvä, tuli lopulta häjyksi, hän paljasti viimeisillä hetkillään ilkeyttä, joka koko elämän iän oli uinunut, hän ilmaisi tietävänsä raakoja sanoja, joita hän ei koskaan ennen ollut käyttänyt, se oli kummallista ivaa.

Hän alkoi myöskin laulaa, ja sitä oli vielä vaikeampi kuulla kun hänen vihaansa, hän lauloi mitä vaan sattui päähän pälkähtämään, messun osia tai joutavia renkutuksia, joita hän ennen oli satamassa kuullut merimiesten laulelevan. Hän lauloi "Paimpolin tyttöjä", tai muita semmoisia, heilutellen päätään ja lyöden tahtia jalallaan. Mutta hän vaikeni äkkiä, katsoa tuijotti tyhjään ja hänen silmistään katosi kaikki elon ilmaukset, ne olivat kun sammuva liekki, joka viimeisen kerran leimahtaa ennen sammumistaan. Ja sitten pää painui alas, hän istui kauvan aikaa voimattomana ja leuka longotti ryntäillä niinkun kuolleella.

Eikä hän ollut niin siistikään kun ennen, ja siitä oli Gaudille uutta huolta.

Kerran sattui niin ettei hän enää muistanut pojanpoikaansa.

— Sylvestre? — Sylvestre?… hän sanoi Gaudille ja näytti mietiskelevän, kuka se mahtoi olla, voi, pahuus sentään! tyttöseni, minulla näet on nuorena ollessani ollut niin paljon poikia ja tyttöjä, tyttöjä ja poikia, jotta minä, totta tosiaan, en nyt enää…

Ja samalla hän huiskutti laihoja käsiään melkein ilettävän huolettomasti.

Seuraavana päivänä hän taas saattoi muistaa hänet, ja hän kertoi tuhansia pikku seikkoja hänestä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän oli sanonut, ja mummo parka itki koko päivän.

Voi niitä talvi-iltoja, kun ei ollut puita pesään panna! Tehdä työtä ja kylmää, tehdä työtä elättääkseen henkeään, ommella hienoa ompelusta, jonka hän joka ilta toi Paimpolista kotona lopettaakseen ennen maata menoa.

Yvonne muori istui ääneti takan ääressä, jalat sammuvalla hiilustalla, kädet esiliinan alla. Mutta aikaisemmin illalla täytyi aina puhella hänen kanssaan.

— Miks'et sinä puhu mitään, tyttöseni? Kyllä minä aikoinani tunsin sinun ikäisiäsi, jotka osasivat puhella. Minä luulen, ettemme me näyttäisi kumpikaan niin surullisilta, jos sinä tahtoisit puhella vähän.

Silloin Gaud kertoi hänelle mitä uutisia oli sattunut kaupungilla kuulemaan, tai luetteli niitten nimiä, jotka hän oli tiellä kohdannut, hän puhui asioita, jotka hänelle itselleen olivat aivan samantekeviä, — muuten oli kaikki hänestä samantekevää, — ja herkesi puhumasta kesken tarinoitaan, kun hän huomasi, että vanhus oli nukkunut.

Ei ollut mitään virkeätä, nuorta hänen ympärillään, hänen, jonka virkeä nuoruus kaipasi nuoruutta. Hänen kauneutensa oli kuluva hedelmättömään tyhjyyteen…

Meren tuulet, jotka tunkivat sisään joka taholta, saivat lampun leimuamaan, ja aaltojen kuohuna kuului niin kun laivassa; ja kuunnellessaan sitä, hän aina suruissaan muisteli Yannia, jonka koti oli meren aalloilla; suurina myrskyöinä, kun ulkona ulvoi ja vinkui, hän ajatteli häntä tavallista enemmän huolestuneena.

Ja kun hän sitten oli yksinään, aina vaan yksinään makaavan mummon kanssa, häntä välistä pelotti ja hän katsoi pimeisiin nurkkiin, muistellen esi-isiään, jotka olivat olleet merimiehiä ja olivat maanneet näillä lavitsoilla, ja jotka olivat hukkuneet merelle tämmöisinä öinä, ja joitten sielut ehkä palaisivat; eikä hän toivonut turvaa heidän käyntiään vastaan vanhan naisen läsnäolosta, joka jo melkein kuului heihin.

Äkkiä hän värähti kantapäästä kiireesen saakka, kun uunin kulmasta kuuli heikon, pärisevän, kimakan äänen, joka kuului kun maan alta. Se oli Yvonne muori, joka lauleli iloisella äänellä, mutta se jääti sydämmeen saakka.

Ja hän tunsi outoa kauhua, jonka hullujen seura synnyttää.

Satoi, yhä satoi, yhtämittaa loristen, melkein lakkaamatta kuului vettä valuvan alas pitkin seiniä, vanhassa sammalkatossa oli paikkoja, jotka vuotivat; niistä, aina samasta paikasta, tippui vettä, väsymättä, yksitoikkosesti, ja pisarat liottivat permantoa, joka oli tehty hiekan ja näkinkengän sekaisesta savesta.

Vettä oli joka puolella heidän ympärillään, kylmää, loppumatonta vettä, riehuvaa pieksävää vettä, joka täytti ilman, ja teki pimeän vieläkin pimeämmäksi, ja erotti Ploubazlanekin hajallaan olevat mökit vieläkin enemmän toisistaan.

Sunnuntai-illat olivat Gaudille kaikkein ikävimmät, koska ne muutoin olivat tavallista iloisempia, niinä iltoina iloittiin näissä syrjäisissä pikku kylissäkin; aina kuului milloin mistäkin huolellisesti suljetusta mökistä, jota synkkä sade pieksi, raskasmielistä laulua. Sisässä olivat pöydät työnnetyt yhteen juomakuntia varten, merimiehet kuivailivat vaatteitaan loimottavien vaikeitten edessä: vanhat joivat viinaa ja nuoret mielittelivät tyttöjä, kaikki juopuivat ja lauloivat kiihkoissaan. Ja lähellä heitä lauloi meri, heidän vastainen hautansa, täyttäen yön mahtavalla äänellään…

Joskus sunnuntaisin tuli nuoria miehiä joukottain kapakoista tai he palasivat Paimpolista kuljeksien pitkin tietä, läheltä heidän porttiaan; ne olivat niitä, jotka asuivat etimpänä, Pors-Evenissä, He kulkivat ohitse myöhään illalla, he eivät välittäneet, vaikka kastuivatkin, he olivat tottuneet rankkasateisiin ja tuulenpuuskiin. Gaud kuunteli heidän laulujaan ja huutojaan, jotka hälvenivät sateen räiskintään ja tuulen ulvontaan, — hän koitti erottaa Yannin ääntä; kun hän luuli sen kuulevansa, niin hän tunsi vapisevansa.

Yann teki pahoin, kun hän ei enää käynyt heitä katsomassa, — ja sitten hän vielä vietti iloista elämää niin kohta Sylvestren kuoleman jälkeen, — se ei ollut hänen tapaistaan! Ei, Gaud ei häntä enää käsittänyt, mutta ei sittenkään voinut heretä häntä ajattelemasta, uskoa häntä sydämmettömäksi.

Ja iloista elämää Yann viettikin kotiin tultuaan.

Ensiksi oli hän tehnyt tavallisen lokakuun matkan Gascognen lahteen, — ja se on aina hauska aika islantilaisille, heillä on silloin kukkaroissaan vähän rahaa, jonka he voivat huoletta tuhlata (kapteenit maksavat heille osan saaliin hinnasta etukäteen, sillä vakinainen jako tapahtuu vasta talvella).

He olivat niinkun muinakin vuosina menneet saarille suoloja hakemaan, ja siellä hän oli Saint-Martin-de-Réssä uudestaan rakastunut ruskeaveriseen tyttöön, jota hän edellisenäkin syksynä oli armastellut. He olivat yhdessä kävelleet viimeisinä auringonpaisteisina päivinä punertavilla viinimailla, jossa linnut laulelivat ja kypsät viinirypäleet, hiekkaneilikat ja läheinen meri täyttivät ilman tuoksuillaan; he olivat tanssineet piiritanssia viinirypältenkorjuujuhlissa, joissa makeat viinit päihdyttävät ja kiihoittavat lempimään.

Lopulta oli "Maria" kulkenut Bordeauxiin saakka, siellä hän oli taas tavannut kauniin laulajattaren, joka oli lahjoittanut hänelle kellon, ja oli välinpitämättömästi taas antanut jumaloida itseään kahdeksan päivän kuluessa.

Marraskuussa Bretagneen palattuaan hän oli ollut useissa ystäviensä häissä, sulhaspoikana, aina kauniisen juhlapukuunsa puettuna, ja usein hän oli keskiyön jälkeen lopulla tanssiaisia ollut juovuksissa. Joka viikko hänellä oli uusia seikkailuja, joita tytöt liioitellen kilvan kertoivat Gaudille.

Kolmesti tai neljästi Gaud oli nähnyt hänen tulevan vastaan Ploubazlanekin tiellä, mutta aina niin hyvissä ajoin, että hän oli voinut välttää häntä, sitä paitse poikkesi Yannkin silloin aina tieltä. He välttivät toisiaan ikäänkun sanattoman sopimuksen mukaan.

XV.

Paimpolissa on suuri nainen nimeltä rouva Tressoleur; erään satamaan vievän kadun varrella hän pitää kapakkaa, joka islantilaisten kesken on hyvin tunnettu, ja jossa kapteenit ja laivanisännät käyvät merimiehiä pestaamassa, valitsemassa paraimmista ja juomassa heidän kanssaan.

Hän oli aikoinaan ollut kaunis, vieläkin hän mielistelee merimiehiä, mutta nyt hänellä on viikset, hän on kun mies ruumiiltaan ja puheissaan karkea. Kapakoitsijan kasvot suuren, valkean, nunnan päähineen alla; hänessä oli jotain uskonnollista, joka ei lähde hänestä, koska hän on bretagnelainen. Hänen päähänsä ovat kaikkien seudun merimiesten nimet kirjoitetut niinkun luetteloon; hän tunsi hyvät ja huonot, tiesi säntilleen, mitä he ansaitsevat ja mihin he kelpaavat.

Muuanna päivänä Tammikuussa oli hän kutsunut Gaudia ompelemaan uutta pukua itselleen, ja hän sai tehdä työtä pienessä huoneessa vierassalin takana.

Rouva Tressoleurin luo tullaan portin kautta, joka on kahden tanakan graniittipylvään välissä, talon ensimäisen kerroksen alla, vanhaan tapaan; kun sen avaa, niin melkein aina sattuu kiitämään pitkin katua joku tuulen puuska ja se lykkää tulijan sisään, niin että tulevat kun hyökkylaineen viskaamina. Sali on matala ja syvä, valkeaksi rapattu ja koristettu kultakehyksisillä tauluilla, joissa näkyy laivoja, yhteentörmäyksiä ja haaksirikkoja. Yhteen nurkkaan on hyllylle asetettu fajanssinen Neitsyen kuva keskelle tekokukkia.

Nämä vanhat seinät ovat kajahtaneet monista voimakkaista merimieslauluista, ne ovat nähneet paljon hurjaa, raakaa iloa, — Paimpolin vanhimmilta, merirosvojen myrskyisiltä ajoilta, meidän päivien islantilaisiin, jotka eivät paljon ole esi-isistään muuttuneet. Ja monta ihmishenkeä on täällä pantu menemään, pestattu kahden kohmelon välillä, näitten tammipöytien ääressä.

Ommellessaan Gaud kuunteli, kun toisella puolella seinää rouva Tressoleur keskusteli Islannin asioista kahden vanhan merimiehen kanssa, jotka istuivat siellä juomassa.

Vanhukset keskustelivat kauniista, uudesta veneestä, jota paraillaan varustettiin satamassa: ei se, "Leopoldine", koskaan valmistu ensi kalastuskaudeksi.

— No, mutta, emäntä tokasi, valmistuu varmaan! — Minä voin kertoa, että sille jo miehistökin hankittiin eilen: Guermeurin vanhan "Marian" kaikki miehet, sillä se aiotaan myödä purettavaksi; viisi reimaa miestä siihen pestattiin, tässä — minun silmäini edessä, — tällä pöydällä — minun kynälläni he piirsivät nimensä alle. Ja minä takaan, että ne ovat kunnon poikia: Laumek, Tugdual Caroff, Yvon Duff, Keraezin poika Tréguierista, — ja suuri Yann Gaos, Pors-Evenistä, joka vetää vertoja kolmelle!

"Leopoldine!"… Gaud paraiksi kuuli veneen nimen, jonka piti viedä Yann pois, ja se kiintyi samalla hänen muistiinsa, ikäänkun se olisi siihen taottu, jottei se pääsisi häviämään.

Kun hän illalla, Ploubazlanekiin palattuaan lopetteli työtään pienen lamppunsa valossa, niin ei hänen mielestään haihtunut tämä sana, jonka pelkkä kaiku sai hänet alakuloiseksi. Ihmisten ja laivojen nimillä on oma kaikunsa, melkein merkityksensä. "Leopoldine", se uusi, outo nimi seurasi häntä luonnottoman itsepintaisesti, siitä tuli häjy painajainen. Hän oli toivonut, että hän vielä kerran näkisi Yannin lähtevän "Marialla", jolla hän kerran oli käynyt, jonka hän tunsi, ja jota Neitsyt oli suojellut niin monen vuoden vaarallisilla matkoilla; tämä muutto, tämä "Leopoldine" lisäsi vaan hänen huoliaan.

Mutta kohta hän sanoi itselleen, ettei se kuulunut häneen, ettei mikään mikä koski Yannia, enää kuulunut häneen. Ja samantekevähän se hänelle lie, oli Yann siellä tai täällä, sillä tai tällä laivalla, tuli tai meni!… Olisiko hän onnettomampi tai vähemmän onneton, kun Yann oli Islannissa, kun tuli kesä, lämmin kesä, autioihin mökkeihin, joissa naiset yksinään ja levottomina elostavat; — tai kun taas tuli uusi syksy, tuoden taas kalastajat kotiin?… Kaikki sehän oli hänelle samantekevää, ei se tuonut hänelle iloa eikä toivoa. Heidän välillään ei enää ollut mitään sidettä, ei ollut mitään, mikä olisi voinut lähestyttää heitä, koska Yann oli unohtanut Sylvestre parankin. Gaudille selveni, että hänen piti ainaiseksi luopua ainoasta unelmastaan, elämänsä ainoasta toivosta; hänen piti heretä ajattelemasta Yannia, kaikkea, mikä vaan miten oli yhteydessä hänen elämänsä kanssa, Islannin nimeäkin, joka vielä hänen tähtensä kajahti niin surullisen viehättävästi hänen korvissaan, ajaa kokonaan pois ne ajatuksen, pyyhkiä ne pois; hänen tuli käsittää, että se oli lopussa ainaiseksi lopussa…

Hän katseli hellästi nukkunutta, vanhaa mummo parkaa, joka häntä vielä tarvitsi, mutta joka kohta oli kuoleva. Ja sitten, miksi hyväksi hän sitten eläisi, tekisi työtä, miksi ja mihin?…

Länsituuli oli taas alkanut riehua ulkona, katosta oli alkanut tippua vettä, tyynesti ja keveästi, se oli kun lapsen itkua, tuulen ulvonnan rinnalla. Ja Gaudin silmistä alkoi vierähdellä kyyneleitä, orvon, hyljätyn kyyneleitä, huulille ne jättivät hiukan katkeran maun, ja sitten ne hiljaa putosivat hänen työlleen, niinkun kesäinen sade, jota ei vihuri kuljettele, vaan joka putoaa raskaasti ja nopeasti ylen täysistä pilvistä. Hän ei voinut nähdä, masentuneena, kauhistuen elämänsä tyhjyyttä, hän kääri kokoon rouva Tressoleurin väljät liivit ja koetti panna maata.

Hän värähteli ojentaessaan jäseniään kauniissa herrassängyssään: se kävi joka päivä kosteammaksi ja kylmemmäksi, — niinkun kaikki muutkin esineet tässä mökissä. — Mutta hän oli nuori ja hän lämpeni ja nukkui kesken itkuaan.

XVI.

Vielä oli kulunut muutamia synkkiä viikkoja, ja oltiin jo helmikuun ensi päivissä, ilma oli jo kaunista ja lauhkeata.

Yann oli käynyt isäntänsä luona, hakemassa osuuttaan viime kesän kalastukseen, hän sai 1500 markkaa, jotka hän perheensä tavan mukaan aikoi jättää äitinsä huostaan. Vuosi oli ollut hyvä ja hän palasi tyytyväisenä kotiin.

Lähellä Ploubazlanekia hän näki väentungoksen tien vieressä: vanha mummo viuhtoi kepillään ja hänen ympärillään oli meluavia poikia, jotka nauroivat… Se oli Moan mummo!… Hän, mummo parka, jota Sylvestre jumaloi; likaisena ja repaleissa, hänestä oli tullut vanha, tylstynyt akanrahjus, jommoisten ympärille ihmiset teillä kokoontuvat!… Se kävi Yanniin sanomattoman kipeästi.

Ploubazlanekin pojat olivat tappaneet mummon kissan, ja hän uhkasi heitä kepillään, vihan ja epätoivon vimmassa.

— Voi toki! jos hän, minun poika parkani olisi ollut täällä, niin ette olisi uskaltaneet, se on varma se, te sen ilkiöt!

Hän näytti langenneen, juostessaan heidän perästään lyödäkseen heitä; päähine oli vinossa, vaatteet aivan likaiset, ja he vielä sanoivat hänen olevan juovuksissa (niinkun joskus sattuu Bretagnessa muutamille vanhus raukoille, jotka ovat saaneet paljon kovaa kokea).

Yann tiesi, ettei se ollut totta, että hän oli kunnianarvoinen vanhus, joka ei koskaan juonut muuta kun vettä.

— Ettekö te häpeä? hän sanoi pojille, mahtavalla äänellään, vihastuneena hänkin.

Ja silmänräpäyksessä kaikki pojat pakenivat pois häpeissään ja hämillään, sillä pitkän Gaosin kanssa ei ollut leikkimistä.

Gaud, joka juuri palasi Paimpolista, tuoden muassaan työtä illaksi, oli nähnyt kaukaa ja tuntenut mummonsa keskellä joukkoa. Peljästyneenä hän tuli juosten saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut, mitä hänelle oli tehty, — ja kun hän näki kissan, ymmärsi hän, että he olivat sen tappaneet.

Hän katsoi avomielisillä silmillään Yanniin, joka ei katsonut poispäin; tällä kertaa he eivät ajatelleet paeta toisiaan, molemmat vain kävivät tulipunaisiksi, sekä Yann että Gaud, veri tulvaili samalla kertaa kummankin poskiin, he katselivat toisiaan vähän hämillään, kun olivat niin likellä toisiaan; mutta vihatta, melkein hellästi, sama sääliväisyyden ja avuliaisuuden tunne heitä yhdisti.

Jo kauvan aikaa olivat koululapset halunneet tappaa kuollutta kissa parkaa, kun se oli niin musta ja oli niin ruma, mutta se oli hyvä kissa, kun sitä katseli likempää, sillä oli hiljainen ja melkein lempeä katse. He olivat tappaneet sen kivittämällä ja toinen silmä oli puhki. Mummo parka höpisi uhkauksia ja meni kotiin päin aivan kiihtyneenä ja hoiperrellen, kantaen kuollutta kissaa hännästä.

Voi minun poika parkaani, poika parkaani… jos hän vielä olisi elossa, niin eivät olisi uskaltaneet tätä tehdä, eivätpä olisi!…

Kyyneleitä vierähteli kurttuisille kasvoille, ja hänen kätensä, joissa suuret siniset suonet näkyivät, vapisivat.

Gaud oli asettanut päähineen suunnilleen, ja koetti lohduttaa häntä hellillä sanoilla. Ja Yannia harmitti, jotta lapset saattoivat olla niin häjyjä. Saattoivat tehdä tämmöistä vanhalle naisparalle. Hänellekin oli kyyneleet tulla silmiin. — Mutta ei kissan tähden, tietysti, sillä nuoret, kovat miehet, semmoiset kun Yann, voivat mielellään leikkiä eläinten kanssa, mutta eivät he niitä sääli; mutta hänen sydäntänsä vihloi, kun hän astui vanhan, uudestaan lapseksi tulleen mummon perästä, joka kantoi kuollutta kissaansa hännästä. Hän ajatteli Sylvestreä, joka oli muoria niin suuresti rakastanut, kuinka kauheasti hän olisi surrut, jos hän olisi aavistanut, että hänen mummonsa näin päättäisi päivänsä pilkattuna ja kurjana.

Gaud pyyteli anteeksi niinkun se, jonka oli vastattava hänen puvustaan.

— Hän on varmaankin langennut, kun on niin likainen, hän sanoi hiljaa, hänen pukunsa ei ole uusi, se on totta, sillä me emme ole rikkaita, herra Yann; mutta minä sitä rakentelin vasta eilen, minä olen varma siitä, että kun minä tänä aamuna läksin, hän oli siististi puettu.

Yann katseli häntä pitkään; tämä pieni yksinkertainen selitys kenties liikutti häntä enemmän kun valituimmat lauseet tai nuhteet ja kyyneleet. He astuivat edelleen vieretysten Moanien mökkiin päin. — Hän tiesi, että Gaud aina oli ollut kaunis, kauniimpi kun kukaan muu, mutta hän näytti hänen mielestään vieläkin kauniimmalta, sen jälkeen kun hän oli tullut köyhäksi ja saanut suruja. Hänen kasvonsa olivat käyneet totisemmiksi, hänen pellavan harmaat silmänsä olivat tulleet ujommiksi, mutta näyttivät kuitenkin tunkevan syvemmälle, sielun pohjaan saakka. Hänen vartalonsa oli myöskin täydelleen kehittynyt. Hän täytti kohta kaksikymmentä kolme vuotta, hän oli kauneutensa kukoistusiässä.

Ja sitten oli hän nyt kalastajan tytön puvussa, mustassa puvussa ei ollut liikoja koristuksia ja päähine oli aivan yksinkertainen. Ei voinut sanoa, mistä se tuli, että hän vieläkin näytti hienolta neidiltä, se oli jotain hänen olennossaan, jotain tiedotonta, josta häntä ei voinut moittia; kenties hänen liivinsä, jotka vieläkin vanhan tavan mukaan olivat enemmän ruumiin mukaisia kun muitten, ilmaisivat selvemmin rinnan ja hartiain pyörevyyden… Mutta ei, pikemmin se asusti hänen tyynessä äänessään ja hänen katseessaan.

XVII.

Nähtävästi hän aikoi seurata heitä ehkäpä kotiin saakka.

He kulkivat kaikki kolme yhdessä eteenpäin, ikäänkun olisivat kissan hautajaisia pitäneet, melkein näytti vähän naurettavalta, kun näki heidän kulkevan kun juhlasaatossa: ihmiset naurahtivat ovissaan heille. Vanha Yvonne keskessä kantaen kissaa; Gaud oikealla puolella, hämillään ja vielä tulipunaisena; suuri Yann vasemmalla, pää pystyssä ja miettivän näköisenä.

Sillä välin oli mummo parka tyyntynyt matkalla melkein äkkiä, hän oli itsestään järjestänyt pukuaan ja mitään sanomatta hän alkoi salaa tarkastaa heitä kumpaakin, ja hänen katseensakin oli taas käynyt selväksi.

Eikä Gaudkaan puhunut mitään, sillä hän pelkäsi antavansa Yannille siten aihetta sanoa jäähyväiset. Hän olisi ainaiseksi tahtonut muistissaan säilyttää sitä lempeätä katsetta, jonka hän oli Yannilta saanut, hän olisi tahtonut ummessa silmin, jotta ei enää näkisi mitään muuta, astua hänen rinnallaan kauvaksi pois, haaveksien vain, eikä niin pian tulla heidän tyhjään, synkkään kotiinsa, jossa kaikki oli katoavaa.

Ovella syntyi tuommoinen epäilyn hetki, jolloin sydän tuntuu herkeävän sykkimästä. Mummo astui sisään taakseen katsomatta, sitten Gaud epäröiden, ja viimeiseksi myöskin Yann astui sisään…

Yann oli ensikertaa heillä, erityisettä syyttä nähtävästi, mitähän hän tahtoi? — Kynnyksen yli astuessaan, liikutti hän kädellään lakkiaan, ja huomattuaan Sylvestren muotokuvan, jota mustista helmistä tehty hautajaisseppele ympäröi, lähestyi hän sitä hitaasti niinkun hautaa.

Gaud seisoi pystyssä, kädet pöydän nojassa. Yann alkoi katsella ympärilleen, ja Gaud seurasi häntä silmillään, kun hän ääneti tarkasteli heidän köyhyyttään. Ja köyhä se olikin, vaikka siivo, näitten armottomain asunto, jotka olivat yhteen yhtyneet. Kenties Yann vähän sääliä tunsi, kun näki hänet kurjassa, kovasta graniitista tehdyssä, olkikatolla varustetussa hökkelissä. Entisestä rikkaudesta ei ollut muuta kun valkea vuode, herrasneidin kaunis vuode jäljellä, ja tahtomattaan Yannin silmät palasivat siihen…

Hän ei sanonut mitään… Miksi ei hän mennyt pois?… Vanha muori, joka valoisina hetkinään vielä oli niin älykäs, ei näyttänyt pitävän lukua hänestä. Ja he seisoivat molemmat vastatusten, äänettöminä ja levottomina, ja lopulta he katselivat toisiaan ikäänkun ratkaisevaa vastausta odottaen. Mutta aika kului ja joka mennyt hetki näytti tekevän äänettömyyden raskaammaksi. Ja he katselivat toisiaan yhä syvemmälle, ikäänkun juhlallisesti odottaen jotain uskomatonta, joka viipyi. — —

— Gaud, Yann kysyi vakavasti, puoliääneen, jos te vieläkin tahdotte…

Mitä hän aikoi sanoa?… Hän oli nähtävästi tehnyt suuren päätöksen, jyrkän, niinkun hänen tapansa oli, ja tehnyt sen äkkiä, ja se tuskin uskalsi pukeutua sanojen muotoon…

— Jos te vieläkin tahdotte… Kalastus on onnistunut hyvin tänä vuonna, ja minulla on vähän rahoja hallussani…

Jos hän vieläkin tahtoi!… Mitä hän tarkotti? Oliko hän kuullut oikein? Hän oli menehtyä sen sanomattoman seikan tähden, mitä hän luuli hänen tarkottavan.

Ja vanha Yvonne jännitti sopessaan korviaan, tuntien onnen lähestyvän.

— Me voisimme mennä naimisiin, neiti Gaud, jos te vieläkin tahtoisitte.

Ja sitten hän odotti vastausta, jota ei tullutkaan… Mikä sitten lie estänyt Gaudia myöntäen vastaamasta? Yann hämmästyi, häntä pelotti, ja Gaud huomasi sen. Hän nojautui kahden käden pöytää vasten, hän oli tullut aivan kalpeaksi, silmät himmenivät, eikä hän saanut sanaa suustaan: hän näytti kauniilta kuolevalta.

— No mutta Gaud, vastaa toki! sanoi vanha mummo, joka oli noussut ylös ja tullut heidän luoksensa. Nähkääs, herra Yann, hän on niin hämmästynyt, täytyy antaa hänelle anteeksi, kun hän vaan saapi mietityksi vähän, niin hän vastaa heti… Istukaa, herra Yann ja juokaa lasi siiteriä meidän kanssamme!

Mutta Gaudista ei ollut vastaajaa, hän ei saanut sanaa suustaan, kiihkoissaan. Se oli siis totta, Yann olikin hyvä, hänellä olikin sydän. Hän näki siis edessään oikean Yannin, jommoiseksi hän oli häntä aina itsekseen ajatellut, huolimatta hänen kovuudestaan, hänen jyrkästä kiellostaan, kaikesta. Yann oli kauvan häntä halveksinut, mutta nyt hän kosi häntä, — nyt kun hän oli köyhä. Epäilemättä kai hänellä siihen joku syy oli ollut, jonka Gaud vastaisuudessa saisi tietää; mutta tällä hetkellä hän ei aikonut vaatia häneltä tiliä, eikä moittia häntä kahden vuoden suruista. Mutta se olikin unohduksissa, sen oli silmänräpäyksessä pyyhkinyt kauvaksi pois suloinen tuulenpuuska, joka kohtasi hänen elämätään. Gaud pysyi vieläkin ääneti, mutta ilmaisi ihastuksensa kosteilla silmillään, joilla hän katseli niin syvästi, ja kyyneltulva alkoi virtailla hänen poskilleen.

— Niin Jumala teitä siunatkoon, lapsukaiset, mummo sanoi, ja minä Häntä kiitän, sillä minä iloitsen, että olen elänyt näin vanhaksi, saadakseni nähdä tämän, ennenkun kuolen.

He seisoivat vielä siinä vastatusten, käsitysten, eivätkä löytäneet mitä sanoa toisilleen; he eivät tienneet ainoatakaan sanaa, joka olisi ollut kyllin suloinen, ainoatakaan lausetta, joka olisi merkitykseltään ollut sopiva, joka olisi näyttänyt kyllin arvokkaalta katkaisemaan heidän suloista äänettömyyttään.

— Suudelkaa toisianne edes, lapsi kullat… Mutta eiväthän ne puhu mitään!… Herranen aika minkälaisia lapsukaisia minulla tuossa on!… No Gaud, tyttöseni, sano hänelle jotain… Minun aikanani oli muistaakseni tapana suudella toisiaan, kun tultiin kihloihin…

Yann otti hatun päästään pois, oudon kunnioituksen tunteen valtaamana, ennenkun hän kumartui suutelemaan Gaudia — ja hänestä tuntui siltä, kun se olisi ollut ensimäinen todellinen suudelma, jonka hän antoi eläissään.

Gaud suuteli myös Yannia, painaen sydämmellisesti raikkaat huulensa sulhasensa meren rusentamille poskille. Uunin takana sirkka heille lauloi onnea, ja se arvasi oikein tällä kertaa. Ja Sylvestre paran kuva näytti hymyilevän mustan seppeleensä keskeltä. Ja kaikki näytti äkkiä virkistyneen ja nuortuneen synkässä mökissä. Viehättävä sulosointu täytti hiljaisuuden: talven kalpea hämäräkin, jota ikkunan kautta tuli sisään, oli muuttunut kauniiksi, lumoavaksi valoksi…

— Niin sitten kun Yann palaa Islannista kai menette naimisiin, lapsi kullat!

Gaud katsoi alas. Islanti, "Leopoldine", — se oli totta, hän oli jo unohuttanut nämä kauheat esteet. — Islannista palattua!… voi kuinka kauvan vielä piti odottaa, kokonainen, pelonalainen kesä!

Ja Yann polki levottomasti maata jalallaan, hänestäkin se näytti liian pitkältä, ja hän laski nopeasti itsekseen, eikö kiirehtimällä vielä ehtisi viettää häitä ennen lähtöä: niin monta päivää tarvittaisiin paperien kuntoon saamiseen, niin monta päivää kirkossa kuuluttamiseen; aivan oikein, sen mukaan voisivat häät olla kuun 20-25 päivänä, ja sitten heillä vielä olisi kokonainen pitkä viikko yhdessä olla.

— Joka tapauksessa minä aluksi riennän ilmoittamaan sitä minun isälleni, hän sanoi, semmoista kiirettä pitäen, niinkun joka minutti heidän elämätään nyt olisi ollut mitattu ja kallisarvoinen.

NELJÄS OSA.

I.

Illan tullen rakastavaiset mielellään istuvat yhdessä penkeillä ovien vieressä.

Samaa tapaa noudattivat Yann ja Gaudkin. Joka ilta he istuivat armastellen Moanien mökin edustalla, vanhalla graniittipenkillä.

Toisilla on kevät, metsän siimes, viileät illat, kukkivat ruusut. Heillä oli vain helmikuun hämärät, jotka levisivät rannikkomaiseman yli, jossa oli ainoastaan ajonc-pensaita ja kiviä. Ei ollut ainoatakaan vihantaa oksaa heidän yläpuolellaan tai ympärillään, ei muuta kun rajaton taivas, jolla sumupilviä hitaasti kuljeksi. Ja kukkien asemesta ruskeita merileviä, joita kalastajat rannalta tullessaan, olivat kuljettaneet verkoissaan poluille.

Talvet eivät ole kovia näillä tienoin, merituulet tekevät ne lauhkeiksi, mutta hämärä toi kuitenkin tullessaan jäätävää kosteutta ja hienoa läpitunkevaa sadetta, joka asettui hartioille.

He jäivät kumminkin paikoilleen, he viihtyivät hyvin siinä.

Ja penkki, joka oli sataa vuotta vanhempi, ei ihmetellyt heidän rakkauttaan, se oli ennenkin nähnyt paljon semmoista, se oli sukupolvesta sukupolveen kuullut nuorten kuiskailevan lempeitä sanoja, ja aina samoja, toisilleen; se oli tottunut näkemään rakastavaisten aikojen kuluttua tulevan takasin vapiseviksi ja horjuviksi vanhuksiksi muuttuneina, ja istuvan samalle paikalle — mutta päivällä — hengittämään vielä vähän raitista ilmaa ja lämmittelemään viimeisessä auringon paisteessa.

Tuon tuostakin Yvonne muori pilkisti ovesta ulos, katsellakseen heitä. Ei siksi, että hän olisi tahtonut tietää, mitä he tekivät keskenään, mutta vain myötätuntoisuudesta, saadakseen ilokseen katsella heitä ja myös koittaakseen saada heitä sisään. Hän sanoi: — Teille tulee vilu, lapsi kullat, sairastutte vielä. Herranen aika, minä vain kysyn, onko viisasta istua näin kauvan ulkona.

Vilu!… Heilläkö olisi ollut vilu? Eivät he mitään muuta tunteneet kun onnea, he vain iloitsivat, että saivat olla yhdessä, vieretysten.

Ne, jotka illoin kulkivat ohitse, kuulivat kahden äänen hiljaisen pakinan sekaantuvan läheisen meren kuohuntaan. Se oli kun sointuvaa soittoa, Gaudin heleään ääneen yhtyi Yannin matala, jolla oli viehkeä, hellä sointu. Tieltä saattoi erottaa heidän molempien ruumiinpiirteet graniittiseinää vasten, jonka juurella he istuivat: ensin näki Gaudin valkean päähineen sitten koko hänen mustaan pukuun puetun solakan vartalonsa, ja hänen vieressään hänen ystävänsä leveät hartiat. Heidän yläpuolellaan mutkikas olkikatto, ja kaiken tämän ympärillä loppumaton hämärä, ääretön väritön taivas.

Viimein he menivät sisään ja istuivat uunin ääreen, vanha Yvonne oli nukkunut, pää oli painunut ryntäille, hän ei häirinnyt nuoria rakastavaisia. He jatkoivat hiljaista keskusteluaan, heillä oli kahden vuoden äänettömyys palkittava; heillä oli niin paljon sanomista toisilleen, sillä heidän piti niin pian erota.

He olivat päättäneet asua Yvonne muorin luona, joka testamentin kautta luovutti mökkinsä heille; tällä kertaa he eivät panneet toimeen mitään parannuksia ajan puutteesta, mutta Yannin Islannista palattua he aikoivat vähän kaunistaa pientä pesäänsä joka oli jotensakin kolkko.

II.

Kerran illalla Yann huvikseen kertoi tuhansia pikku seikkoja, mitä Gaud oli tehnyt tai mitä hänelle oli tapahtunut heidän ensimäisen yhtymisensä jälkeen, hän mainitsi millaisia pukuja hänellä oli ollut, missä juhlissa hän oli käynyt.

Gaud kuunteli kovin hämmästyneenä. Mistä hän kaiken tämän tiesi? Kuka olisi luullut, että hän huomasi ja että hän muisti semmoisia?

Yann vain nauroi salaperäisesti ja kertoi toisia pikkuseikkoja, semmoisia, jotka Gaud itse melkein oli unohtanut.

Gaud antoi hänen kertoa, eikä häirinnyt häntä enää, odottamaton ilo hänet valtasi kokonaan; hän alkoi aavistaa, käsittää, että Yannkin oli rakastanut häntä koko ajan!… Että hän oli ollut Yannin ajatusten alituisena esineenä, sen hän nyt suoraan tunnusti hänelle.

Mutta, herra Jumala, mikä hänellä oli ollut, miksi hän oli sysännyt häntä luotaan pois, miksi hän oli antanut hänen niin paljon kärsiä?

Aina sama salaisuus, jonka Yann oli luvannut hänelle selittää, mutta jonka ilmaisemista hän aina lykkäsi toistaiseksi, joutuen hämilleen ja omituisesti hymyillen.

III.

Sitten he kerran läksivät Paimpoliin Yvonne muorin kanssa, ostamaan hääpukua.

Niitten hienojen pukujen joukossa, jotka hänellä oli jäljellä entisistä ajoista, olisi kyllä ollut semmoisia, jotka olisi voinut laittaa siksi tilaisuudeksi, tarvitsematta mitään ostaa. Mutta Yann oli tahtonut lahjoittaa sen, eikä Gaudkaan liioin ollut vastustellut: hänestä tuntui niinkun hän jo osaksi olisi ollut Yannin vaimo, kun hänellä oli hänen lahjoittamansa puku, jonka hinta oli maksettu hänen kalastustyöllään ansaitsemilla rahoilla.

He valitsivat mustan, sillä Gaud vielä piti surua isänsä jälkeen. Mutta Yannista ei ollut mikään vaate kyllin kaunista niistä, jotka levitettiin heidän eteensä. Hän oli vähän kopea kauppiasta kohtaan ja hän, joka ennen ei mistään hinnasta olisi mennyt mihinkään Paimpolin puotiin, sekaantui nyt kaikkeen, hän piti huolta puvun kuosistakin; hän tahtoi että siihen pantaisiin suuria samettinauhoja, jotta se tulisi oikein kauniiksi.

IV.

Kerran kun he taas istuivat illalla kivipenkillään ja yö jo alkoi peittää aution rannikon, ja satunnaisesti sattuivat katselemaan oratuomipensasta, joka oli ainoa laatuaan likitienoilla, ja kasvoi kallioitten välissä tien vieressä, niin he puolihämärässä luulivat näkevänsä pensaalla pieniä valkoisia palleroita:

— Voisi luulla sen kukkivan, Yann sanoi. Ja he menivät lähemmäksi, tarkemmin katsomaan.

Se olikin täydessä kukassa. Kun eivät voineet nähdä oikein selvästi, koskettelivat he sitä, ja tunsivatkin sormillaan pikku kukkia, jotka olivat aivan kosteita sumusta. Silloin he ensikerran tunsivat kevään lähestyvän, ja samalla he huomasivat, että päivät jo olivat pitempiä, että ilma jo oli lämpimämpi ja yö valoisampi.

Mutta tämä pensas sentään oli toisia paljon edellä! Ei missään näillä tienoin olisi minkään tien varrella nähty moista. Varmaankin se oli alkanut kukkia heitä varten, heidän lempensä juhlaksi.

— Meidänpä täytyy poimia niitä, Yann sanoi.

Melkein hapuilemalla hän kokosi vihkollisen karkeisiin käsiinsä, suurella kalastajapuukollaan, jota hän aina kantoi vyötäisillään, hän huolellisesti leikkasi kaikki oat pois ja sitten hän pani kukat Gaudin ryntäille.

— Kas niin, aivan kun morsian, hän sanoi ja astui hiukan taapäin, voidakseen pimeästä huolimatta nähdä, sopivatko ne hänelle hyvin.

Heidän alapuolellaan tyyni meri hiljalleen kuohuili rannan kiviä vastaan, kohisten ja vaieten, säännöllisesti, niinkun nukkuva hengittää; se näytti välinpitämättömästi, melkeinpä suotuisasti katselevan heidän rakkauttaan.

Päivät tuntuivat heistä pitkiltä iltaa odottaissa, ja kun he kymmenen lyönnillä erosivat, olivat he ikävissään, että se jo oli loppunut.

Heidän täytyi joutua, jouduttaa paperia ja muita, he pelkäsivät, etteivät joutuisi valmiiksi, että täytyisi antaa onnen paeta syksyyn saakka, epävarmaan tulevaisuuteen…

Ilta, synkkä paikka, meren yhtämittainen kohina ja kuumeentapainen huoli, että aika niin pian kului, kaikki nämä seikat yhteensä tekivät heidän rakastelemisensa omituiseksi, melkein alakuloiseksi He olivat erilaisia rakastavaisia kun muut, vakavampia ja levottomampia rakkaudessaan.

Yann ei koskaan sanonut, mitä hänellä kahden vuoden kuluessa oli ollut häntä vastaan, ja kun hän illalla oli mennyt pois, kiusasi tämä salaisuus Gaudia. Että Yann häntä suuresti rakasti, hän kuitenkin varmaan tiesi.

Se oli totta, että Yann oli rakastanut häntä koko ajan, mutta ei niinkun nyt: nyt se kasvoi hänen sydämmessään ja päässään niinkun meren vuoksi, joka nousee ja nousee, kunnes se täyttää kaikki. Ei hän koskaan ennen ollut sillä tavalla rakastanut.

Joskus hän kävi kivipenkille virumaan ja pani päänsä Gaudin polville ja antoi hyväillä itseään niinkun lapsi, mutta äkkiä hän taas nousi ylös, peljäten sitä sopimattomaksi. Hän olisi tahtonut käydä maahan Gaudin jalkojen juureen ja olla siinä nojaten päätään hänen helmoihinsa. Paitse sitä veljen suudelmaa, jonka hän antoi hänelle tullen mennen, ei hän uskaltanut suudella häntä. Hän jumaloi jotain näkymätöntä, jota hänessä oli, joka oli hänen sielunsa, joka kuvastui hänen äänensä puhtaassa, tyynessä soinnussa, hänen hymyilyssään, hänen kauniissa, kirkkaassa katseessaan.

Ja että hän oli samalla nainen, lihaa ja verta, ja kauniimpi ja lumoavampi kun kukaan muu, että hän kohta oli hänen omansa niin kokonaan, kun kukaan hänen entisistä rakastetuistaan, ja että hän ei kuitenkaa herennyt olemasta itsenään! … Tämä ajatus värisytti häntä sisintä sisustaa myöten; hän ei ensiksi voinut käsittää semmoista onnea. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut, kunnioituksesta, hän melkein kysyi itseltään uskaltaisiko hän…

V.

Eräänä sateisena iltana he istuivat vieretysten uunin edessä ja Yvonne muori torkkui vastapäätä heitä. Liekki, joka hyppelehti takassa palavilla oksilla, kuljetteli edestakasin heidän suurennettuja kuvaisiaan mustalla seinällä.

He puhelivat hiljaan keskenään, niinkun rakastavaisilla on tapana. Mutta tänä iltana syntyi pitkiä tuskastuttavia aukkoja heidän keskusteluunsa. Etenkin Yann ei sanonut paljon mitään ja katsoi poispäin puoleksi hymyillen vältellen Gaudin katseita.

Gaud oli nimittäin koko illan ahdistanut häntä kysymyksillä, hän tiedusteli sitä salaisuutta, jota hän ei saanut Yannia ilmaisemaan ja Yann huomasi, ettei hän tällä kertaa pääsisi vähemmällä: Gaud oli liian älykäs ja oli liian lujasti päättänyt ottaa asiasta selon; Yann ei keksinyt mitään tekosyytä pulasta päästäkseen.

— Oliko minusta puhuttu pahaa? hän kysyi.

Yann koitti vastata myöntäväisesti. Puhuttu pahaa, ooh!… hänestä oli puhuttu paljon Paimpolissa ja Ploubazlanekissa…

Gaud kysyi mitä oli puhuttu. Yann joutui hämille eikä voinut sanoa. Ja Gaud huomasi, että se mahtoi olla jotain muuta.

— Oliko se minun pukuni, Yann?

Pukuko, oli kai sekin osansa pannut, hän oli ennen ollut liian hienosti puettu tullakseen yksinkertaisen kalastajan vaimoksi. Mutta viimein Yannin täytyi myöntää, ettei pääsyy ollut siinä ollut.

— No oliko se siksi, että meitä niihin aikoihin pidettiin rikkaina? Pelkäsitkö sinä rukkasia.

— No en.

Hän vastasi niin lapsellisen varmasti, jotta se oikein huvitti Gaudia. Ja sitten he taas olivat ääneti ja ulkoa kuului meren tuulten vingunta.

Ja katsellessaan Yannia, alkoi uusi ajatus hänessä herätä ja hänen muotonsa muuttui samalla:

— Se ei ollut yksikään näistä syistä, Yann, — mutta mikäs se oli? ja hän katsoi häntä kirkkain silmin, vastustamattoman kysyväisesti hymyillen, niinkun se, joka on oikein arvannut.

Ja Yann katsoi nauraen poispäin.

Siinä se siis oli, Gaud oli päässyt asian perille: syytä hän ei voinut sanoa, koska ei ollut mitään, eikä ollut koskaan ollut. Hän vain yksinkertaisesti oli asettunut vastakynteen (niinkun Sylvestre ennen oli sanonut) ja siinä oli kaikki. Mutta kyllä häntä oli kiusattukin Gaudilla! Koko maailma oli siihen sekaantunut, hänen vanhempansa, Sylvestre, hänen kalastustoverinsa, vieläpä Gaud itsekin. Ja hän oli alkanut panna vastaan, itsepintaisesti panna vastaan, ja kuitenkin oli hänen sydämmensä pohjalla elänyt se ajatus, että kerran, kun ei kukaan arvannutkaan, hän lopulta myöntyisi.

Ja se oli tämmöisen Yanninsa lapsellisuuden tähden, kun Gaud oli hyljättynä ikävöinyt kaksi vuotta ja halunnut kuolla…

Kun Yann huomasi joutuneensa kiinni, niin hän ensiksi tuli hämille ja nauroi vähän, mutta sitten hän katsoi Gaudia silmiin vakavasti ja kysyväisesti vuorostaan: antoiko hän anteeksi? Hän katui suuresti nyt, että oli tuottanut niin paljon huolta ja tuskaa, antoiko hän anteeksi?…

— Minun luonteeni on semmoinen, Gaud, hän sanoi. Kotona vanhempiani kohtaan olen minä samanlainen. Joskus kun minä satun pahalle päälle, saatan minä olla kokonaisen viikon heille vihoissani ja puhun tuskin kenenkään kanssa. Ja kuitenkin minä heitä rakastan, niinkun tiedät, ja lopulta minä aina tottelen heitä kaikessa, mitä he vaan tahtovat, ikäänkun vielä olisin kymmenvuotias lapsi… Luuletko sinä, että minä todellakaan en aikonut mennä naimisiin! Ei siihen missään tapauksessa olisi kauvalti ollut, siitä voit olla varma, Gaud!

Josko Gaud antoi hänelle anteeksi! Hän tunsi vienojen kyynelten tulevan silmiinsä, viimeinenkin jäännös hänen entistä suruaan haihtui, kun hän kuuli Yannin tunnustuksen. Ja muuten ei nykyinen hetki olisi ilman entisiä kärsimyksiä ollut niin suloinen; nyt kun se oli mennyttä, hän melkein iloitsi, että oli kestänyt koettelemuksen ajan.

Nyt oli kaikki selvillä heidän välillään; odottamattomalla tavalla heidän välinsä kyllä oli selvinnyt, mutta täydellisesti; heidän sielujensa välissä ei ollut enää mitään verhoa. Yann veti Gaudin syliinsä ja he istuivat kauvan aikaa käsitysten, poski vasten poskea, eivätkä kaivanneet enää mitään selityksiä, istuivat vaan ääneti. Ja heidän syleilynsä oli niin puhdas, että kun Yvonne muori heräsi, he jäivät samaan asentoon vähääkään hämmästymättä.

VI.

Oli kuusi päivää ennen Islantiin lähtöä. Heidän hääsaattonsa tuli Ploubazlanekin kirkosta, riehuva tuuli ajoi heitä takaa ja taivas oli pilvissä ja synkkänä.

He olivat kauniita molemmat, kun kulkivat käsitysten, kulkivat kun kuninkaat pitkän saaton etupäässä, kulkivat kun unessa. Tyyninä, umpimielisinä, vakavina, he eivät näyttäneet mitään näkevän, he näyttivät hallitsevan elämää ja olevan sen yläpuolella. Tuulikin näytti heitä kunnioittavan, mutta heidän takanaan astuvan saaton nauravia, iloisia paria saattoivat länsituulen puuskat epäjärjestykseen. Siellä oli useita nuoria, joissa elinvoimat kuohuivat yli reunojen; toisia oli harmaapäitä, mutta nekin hymyilivät muistellessaan omia häitään ja ensimäisiä aviovuosiaan. Yvonne muori oli myöskin muassa, tuuli häntä vaivasi, mutta muuten hän näytti melkein onnelliselta, hän nojautui Yannin vanhan enon käsivarteen, ja tämä sanoi hänelle entisen ajan kohteliaisuuksia; ja muorilla oli uusi, kaunis päähine, joka oli ostettu tilaisuutta varten ja sama vanha huivi, se oli kolmatta kertaa värjätty — tällä kertaa mustaksi Sylvestren tähden.

Tuuli se teki kepposiaan erotuksetta kaikille vieraille, nosteli hameen helmoja ja käänteli nutun liepeitä ja lennätteli hattuja ja päähineitä.

Kirkon portilla oli morsiuspari paikkakunnan tavan mukaan ostanut itselleen tekokukkavihkoja juhlapukunsa koristeeksi. Yann kiinnitti kukkansa, mihin sattui, leveälle rinnalleen, mutta muutamille sopii kaikki. Mitä Gaudiin tulee, niin vieläkin ilmaantui hieno neiti siinä tavassa, millä karkeatekoiset kukkaset olivat kiinnitetyt hänen pukuunsa, joka luontevasti niinkun ennenkin verhosi hänen täyteläistä vartaloaan.

Viulunsoittaja, joka kulki kaikkein ensimäisenä, ja oli melkein pyörryksissä tuulen tähden, vingutti vimmatusti viuluaan; sävelet tulivat vaan katkonaisesti korviin, ja keskellä tuulen pauhinaa, se kuului hullunkuriselta ja kimakammalta kun lokin huuto.

Koko Ploubazlanek oli liikkeessä heitä katsomassa. Näistä häistä oli puhuttu paljon, oli tullut kaukaakin ihmisiä juhlasaattoa katsomaan; joka paikassa tienristeyksissä seisoi ihmisiä heitä odottamassa. Melkein kaikki Paimpolin "islantilaiset", Yannin toverit, olivat siellä. He tervehtivät ohikulkevaa morsiusparia; Gaud vastasi keveästi kumartain neidin tavalla, sievästi ja vakavasti, ja pitkin matkaa häntä kaikki ihmettelivät.

Ympäristön kurjimmistakin hökkeleistä oli tullut niitten asukkaat, kerjäläisiä, mielenvikaisia ja vaivaisia. He olivat asettuneet tievarsille soittoineen, karmonineen ja positiivineen, he ojentelivat käsiään, lautasiaan ja hattujaan, vastaanottaakseen niitä almuja, joita Yann heille jakeli komealla tavalla ja Gaud hymyillen ylevästi kun kuningatar. Siinä oli kerjäläisiä, jotka olivat hyvin vanhoja, tukka oli käynyt harmaaksi heidän päässään, joissa ei koskaan ollut ajatuksia ollut, he istuivat kyykyssä jossain kuopassa ja näyttivät samanlaisilta kun maa, josta vain puoleksi tuntuivat kehittyneen ja johon he kohta palasivat, koskaan ajatusta ajattelematta; heidän tylsät katseensa huolestuttivat, samoin kun heidän surkastuneen ja hyödyttömän olonsa salaisuus. Mitään ymmärtämättä he katselivat ohikulkevaa, rikkaan, loistavan elämän juhlasaattoa.

Matkaa jatkettiin Pors-Evenin kylän ja Gaosien talon ohitse. He menivät, niinkun vanhastaan oli tapana kaikilla Ploubazlanekin morsiuspareilla, Kolminaisuuden kappeliin, joka on Bretagnen äärimäisellä niemellä,

Viimeisen ja uloimman kallion juurella se on matalalla kivijalalla aivan rannalla ja tuntuu jo olevan meren aluetta. Siihen tullakseen pitää kulkea kapeata polkua graniittilouhikon läpi. Ja hääsaatto hajaantui kolkon niemen rinteelle, louhikkoon, iloiset ja kohteliaat leikkipuheet hälvenivät kokonaan tuulen ja aaltojen kohinaan.

Oli mahdotonta päästä kappeliin, tämmöisen myrskyn riehuessa, tie ei ollut turvallinen ja meri tyrskyili liian korkealle. Valkea, vaahtoinen ryöppy kohosi korkealle ilmaan ja pudotessaan räiskyi joka taholle ja kasteli kaikki.

Yann, joka kulki ensimäisenä käsitysten Gaudin kanssa, väistyi ensinnä tyrskyn edestä, ja hänen takanaan seisoi hääsaatto hajallaan kallioilla, näytti siltä, kun hän olisi tullut näyttämään vaimoaan merelle, mutta se näytti uhkailevan uutta morsianta.

Kun hän kääntyi takasin, huomasi hän viulunsoittajan, joka oli kiivennyt harmaalle kalliolohkareelle, ja koitti kahden vihurin lomassa uudestaan alkaa häätanssia.

— Heitä soittosi, mieskulta, hän sanoi hänelle, meri meille soittaa toista, jossa on enemmän voimaa kun sinun.

Ja samalla alkoi rankkasade, joka oli aamusta aikain uhkaillut. Silloin syntyi yleinen sekamelska, huutaen ja nauraen ihmiset kiipeilivät kallioita ylös ja pakenivat Gaosien talon suojaan.

VII.

Juhlapäivälliset syötiin Yannin vanhempien luona, sillä Gaudin asuntoa pidettiin liian köyhänä.

Ylhäällä, suuressa, uudessa kammarissa oli katettu pöytä morsiusparille ja viidelle kolmatta vieraalle, siellä oli veljiä ja sisaria, serkku Gaos-luotsi, Guermeur, Keraez, Yvon Duff, kaikki entisiä "Marian" miehiä, jotka nyt olivat "Leopoldineen" pestattuja; neljä kaunista morsiusneitiä, joilla oli palmikot kiehkurassa korvien yläpuolella, niinkun ennen muinoin bysantinilaisilla keisarinnoilla, ja valkoiset päähineet uutta kuosia, merisimpsukan muotoiset; neljä sulhaspoikaa, kaikki islantilaisia, rotevia miehiä, joilla oli rohkea katse kauneissa silmissä.

Alakerrassakin tietysti syötiin ja puuhattiin, koko loppuosa juhlasaattoa siellä tungeskeli, ja naiset, jotka olivat Paimpolista palkatut auttamaan, juoksentelivat pää pyörällä suuren lieden edessä, joka oli täynnä pannuja ja patoja.

Yannin vanhemmat kyllä olisivat toivoneet pojalleen rikkaampaa vaimoa, mutta Gaud oli tunnettu viisaaksi ja kunnon tytöksi; ja vaikka hän olikin kadottanut kaiken omaisuutensa, oli hän seudun kaunein tyttö ja heille oli mieleen nähdä niin komeata paria.

Isä vanhus puheli syödessä iloissaan näistä naimisista:

— Gaosia yhä lisääntyy, eikä niistä ole puutetta entisestäänkään Ploubazlanekissa.

Ja laskien sormilla hän kertoi eräälle morsiamen enolle, kuinka monta sen nimellistä oli: hänen isällänsä, joka oli nuorin yhdeksästä veljestä, oli ollut kaksitoista lasta, jotka kaikki olivat serkusten kanssa naimisissa, ja siitä oli jo siunaantunut Gaosia, huolimatta niistä, jotka olivat Islantiin hukkuneet.

Minä puolestani olen myöskin nainut Gaosin, sukulaisen, ja meillä kahdella on neljätoista lasta.

Ja ajatellessaan tätä lapsilaumaa hän iloitsi ja pudisteli päätään.

Niin, niin! oli ollut työ ja tuska kasvattaissa neljäätoista pientä Gaosia, mutta nyt he pitivät itse huolta itsestään, ja sitten ne 10,000 markkaa, jotka hän oli saanut haaksirikkoutuneesta laivasta, olivat auttaneet heitä hyvälle varallisuuden kannalle.

Ja iloissaan Guermeur serkku myös kertoi seikkailujaan asevelvollisuus ajaltaan, tarinoita Kiinasta, Antilleiltä, Brasiliasta, ja nuoret miehet, joiden kohta piti sinne lähteä, katselivat kummeksien häntä.

Ja vanhat merimiehet, istuen pöydän ääressä, nauroivat lapsellista, hiukan ivallista nauruaan.

Mutta ulkona ei sää asettunut, vaan päinvastoin; myrsky ja sade riehuivat pimeässä yössä. Vaikka oli tarpeellisiin varokeinoihin ryhdytty, niin muutamat kumminkin pelkäsivät satamassa olevia laivojaan, ja tuumivat lähteä niitä katsomaan.

Alakerrasta alkoi kuulua vieläkin iloisempaa mellakkaa, siellä nuoremmat vieraat söivät hääateriaa, istuen sikin sokin miten sattui, ne olivat pikkuserkkuja, jotka milloin oikein huusivat ilosta, milloin nauruun purskahtivat; siiteri jo alkoi vaikuttaa.

Oli tarjottu keitettyä lihaa, paistettua lihaa, kananpaistia, monenlaista kalaa, munapiiraita ja leivoksia.

Oli keskusteltu kalastuksesta ja salakuljetuksesta, oli kerrottu millä kaikilla tavoilla saattaa tullimiehiä peijata, jotka, niinkun tiedetään, ovat meren kulkijain vihollisia.

Ylhäälläkin kunniapöydän ääressä alettiin jutella hieman rohkeita tarinoita.

Ja tuuli se ulvoi savutorvessa niinkun kidutettu paholainen; joskus se kamalan voimakkaasti tutisutti koko taloa kiviperustaa myöten.

— Luulisi, että se on vihoissaan meille, kun me iloitsemme, sanoi luotsiserkku.

— Ei, se on meri, joka on tyytymätön, Yann vastasi, hymyillen Gaudille, — siksi että minä olen luvannut viettää häitä sen kanssa.

Vähitellen omituinen laimeus alkoi vallata heidät molemmat; he puhelivat hiljaa keskenään, istuen käsitysten ikäänkun yksinään keskellä toisten iloa. Yann, joka tunsi viinin vaikutuksen, ei juonut mitään koko illassa. Ja hän, aika mies, punastui, kun joku hänen islantilaiskumppaneistaan sanoi merimiessukkeluuksia ensi yöstä.

Joskus hän tuli alakuloiseksi, kun tuli ajatelleeksi Sylvestreä. Muuten oli päätetty, ettei tanssittaisi Gaudin isän ja hänen tähtensä.

Syötiin jo jälkiruokaa ja kohta piti laulujen alkaa. Mutta sitä ennen oli rukoiltava perheen vainaajain puolesta; häissä ei tätä uskonnollista tapaa koskaan laiminlyödä, ja kun isä Gaos nousi ylös, paljastaen valkean päänsä, niin kaikki vaikenivat:

— Tämä on, hän sanoi, Guilleaume Gaosille, minun isälleni.

Ja ristien silmänsä hän alkoi lukea vainaajalle isämeidän rukousta latinaksi:

— Pater noster, qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum …

Oli niin hiljaa kun kirkossa, alakerrassakin, nuorten iloisen pöydän ääressä. Kaikki läsnäolijat toistivat itsekseen nämä ikuiset sanat.

— Tämä on Yves ja Jean Gaosille, minun veljilleni, jotka hukkuivat Islannin mereen… Tämä on Pierre Gaosille, minun pojalleni, joka hukkui "Zelien" haaksirikkoon…

Sitten kun kukin Gaos oli saanut rukouksensa, hän kääntyi Yvonne muoriin:

— Tämä, hän sanoi, on Sylvestre Moanille.

Ja hän luki rukouksen. Silloin Yann itki.

— … Sed libera nos a malo. Amen.

Sitten ruvettiin laulamaan. Lauluja, joita oli opittu sotapalveluksessa, jossa, niinkun tiedetään, on hyviä laulajia paljon.

Me uljaita poikia olemme, joita Ei murra, ei voita Ees kohtalotkaan. Hei! Eläkööt merimiehet urheakkaat.

Laulun lauloi muuan sulhaspojista niin tuntehikkaasti, jotta se tunki sydämmeen, loppusanat toisti kaikuva kuoro.

Mutta vastanaineet sitä kuuntelivat niinkun hyvinkin kaukaista. Kun he katselivat toisiaan, välähteli silmissä tumma hohde, he puhelivat yhä hiljemmin keskenään, istuen vieläkin käsitysten, ja Gaud loi silmänsä usein maahan, vähitellen yhä suurempi ja yhä lumoavampi pelko hänet valtasi.

Nyt luotsi serkku omasta puolestaan tarjosi viiniä; hän oli hyvin varovasti tuonut sitä muassaan, piteli pulloa hellästi kyljellään, sitä ei saanut nostaa pystyyn, hän sanoi.

Hän kertoi viinin tarinan: kerran kun hän oli kalassa, näki hän aution laivan kelluvan yksin merellä, hän ei mitenkään voinut kuljettaa sitä muassaan, se oli liian suuri; hän oli sen upottanut, kannettuaan veneesensä, mitä siinä vain oli pulloja ja semmoisia. Mutta eihän se kaikkia kantanut. Hänen täytyi kutsua avuksi toisia luotsia ja kalastajia; mitä vaan oli purjetta, oli kokoontunut tämän löytökäisen ympärille.

— Ja niitä oli toinenkin juovuksissa, kun tultiin Pors-Evenin satamaan.

Myrsky se yhä jatkoi kauheata riehuntaansa.

Alakerrassa lapset tanssivat piiritanssia; muutamat olivat nukkuneet — kaikkein pienimmät Gaosit; — mutta toiset olivat vallan vimmoissaan, pikku Laumek ja pikku Fatek päämiehinä, he tahtoivat välttämättömästi hypätä ulkona, ja joka kerran kun he aukaisivat oven, syöksähti raivoisa tuuli sisään ja sammutti kaikki kynttilät.

Luotsi serkku kertoi tarinansa loppuun. Hän oli osalleen saanut neljäkymmentä pulloa, mutta hän pyysi, ettei asiasta kellekään puhuttaisi herra komisarjuksen tähden, joka voisi vetää hänet oikeuteen, kun hän ei ollut ilmoittanut haaksirikkoa.

— Mutta nämä pullot, hän sanoi, piti kätkeä, jos niitä olisi saanut ilmoilla pitää, niin olisi niissä ollut vallan mainiota viiniä, sillä siinä oli enemmän rypäleen mehua, kun kaikissa Paimpolin kauppiaitten kellareissa yhteensä.

Kukaties missä haaksirikosta pelastettu viini oli kasvanut? Se oli väkevää, tummanväristä, siinä oli paljon merivettä seassa, ja suolan maku tuntui selvään. Kuitenkin sitä pidettiin hyvin hyvänä ja useimpia pulloja tyhjennettiin.

Päät alkoivat käydä raskaiksi, äänet epäselviksi ja pojat suutelivat tyttöjä.

Laulua jatkettiin iloisesti, kuitenkin olivat mielet levottomia, ja miehet ilmaisivat toisilleen levottomuuttaan, kun myrsky yhä paisui.

Ulkona riehui myrsky hurjemmin kun koskaan. Se oli yhtä ainoata, yhtämittaista, kiihtyvää, uhkaavaa huutoa, oli kun tuhannet raivoavat pedot olisivat yhtä aikaa ulvoneet täyttä kulkkua.

Luuli kuulevansa kaukaisten kanuunain jyminän, se oli meri, joka jyski vasten Ploubazlanekin rannikkoa; — se näytti todellakin olevan tyytymätön, ja Gaudin sydäntä ahdisti tämä kamala soitto, jota ei kukaan ollut tilannut heidän hääjuhlaansa.

Kun keskiyön aikaan tuuli vähän asettui, nousi Yann äkkiä ylös ja antoi vaimolleen merkin, että hänellä oli hänelle jotain sanottavaa.

Hän tahtoi, että he lähtisivät kotiin… Gaud punastui ja joutui hämille. Hän sanoi, että oli epäkohteliasta lähteä näin äkkiä ja jättää muut.

— Eikö mitä, Yann sanoi, isä itse lupasi, mennään vaan.

Hän veti Gaudin mukaansa.

He riensivät salaa pois.

Ulkona oli kylmä, synkkä yö, ja myrsky raivosi. He läksivät juoksemaan, käsitysten. Korkealla kalliotiellä arvasi, vaikka ei nähnyt, että oli lähellä riehuva meri, josta tämä melu tuli. He juoksivat molemmat, eteenpäin kumartuneina, sillä tuuli puski heitä vasten kasvoja, joskus heidän täytyi kääntyä taaksepäin, käsi suun edessä, vetääkseen henkeä, jonka tuuli oli katkaissut.

Ensiksi Yann pani kätensä hänen vyötäisilleen ja kohotti häntä ylös, jottei hänen helmansa likaantuisi, eikä hänen tarvitsisi astua kauneilla kengillään veteen, jota virtaili jokapaikassa, mutta sitten hän otti hänet kokonaan syliinsä ja juoksi eteenpäin vielä nopeammin… Ei hän ollut luullut niin suuresti rakastavansa! Ja Gaud jo oli kolmekolmatta vuotta ja hän itse kohta kahdeksankolmatta; ja jo kaksi vuotta sitten he olisivat voineet olla naimisissa ja yhtä onnellisia kun tänä iltana.

Viimein he tulivat kotiinsa, pieneen matalaan mökkiinsä, jossa oli kostea maaperä lattiana ja katto olesta ja sammalesta; — ja he sytyttivät kynttilän, jonka tuuli sammutti kahdesti.

Vanha Moan muori oli saatettu kotiin, ennenkun ruvettiin laulamaan ja hän oli jo maannut kaksi tuntia kaappisängyssään, jonka ovet hän oli sulkenut; he lähestyivät kunnioittavaisesti ja katselivat häntä ovien leikkauksista, sanoakseen hänelle hyvää yötä, jollei hän sattuisi nukkumaan. Mutta he näkivät, että hänen arvokkaat kasvonsa pysyivät liikkumattomina ja silmät suljettuina, hän nukkui tai ainakin oli nukkuvinaan, ettei hän heitä häiritsisi.

He tunsivat olevansa yksin, kahden kesken.

Se oli pieni ja matala heidän mökkinsä, ja siellä oli kylmä. Jos Gaud olisi ollut rikas niinkun ennen, niin ilokseen hän olisi somennellut sievän huoneen, ei tämmöisen, jossa oli maalattia… Hän ei vielä ollut oikein tottunut karkeisiin graniittiseiniin, siihen tylyyn muotoon, joka kaikilla esineillä oli täällä, mutta hänen Yanninsa oli hänen kanssaan; ja hänen läsnäolonsa muutti kaikki, ja hän näki vain hänet…

Heidän ympärillään, heidän hääyökseen, soitti yhä sama näkymätön soittokunta.

Huuh!… huuh!… Milloin tuuli ulvoi täyttä kulkkua, ikäänkun vavisten raivosta; milloin se kuiskaten toisteli uhkauksiaan, ikäänkun häjysti ilkkuen, kimakasti vinkuen ja viheltäen kun pöllö.

Ja merimiesten suuri hauta oli aivan lähellä, se aaltoili ja riehui ja jymisten se pieksi kallioita.

Kerran vielä jonakin yönä, se oli saaliinsa ottava, ja taistelu oli taisteltava ulkona kylmällä, mustalla, raivoavalla merellä; — he tiesivät sen…

Mutta vähät siitä! Tällä hetkellä he olivat maalla, suojassa sen hyödyttömältä raivolta, joka palasi itseensä. Köyhässä, synkässä mökissään, jonka läpi tuuli vinkui, he antautuivat toisilleen, ajattelematta mitään muuta tai kuolemaa, rakkauden ikuinen lumousvoima oli heidät yhdistänyt.

XIII.

He olivat mies ja vaimo kuusi päivää.

Lähdön edellisinä päivinä kaikki vain puuhailivat matkavarustuksia. Apulaisnaiset kantoivat suolaa ruumaan, miehet järjestelivät taklinkia, ja Yannin kotona äiti ja sisaret aamusta iltaan valmistelivat öljyvaatteita ja mitä muuta matkalle tarvittiin. Sää oli rumaa ja meri, joka tunsi päiväntasauksen lähestyvän, kuohuili levottomana.

Gaud autteli huolestuneena välttämättömiä varustuksia tehtaissa, hän luki päivän nopeat hetket, odotellen iltaa, jolloin työn loputtua hän sai Yanninsa yksin haltuunsa.

Lähtisikö hän tulevinakin vuosina matkalle? Hän toivoi saattavansa pidättää häntä, mutta ei vielä uskaltanut puhua hänelle siitä… Ja kuitenkin Yannkin rakasti, ei hän koskaan ennen ollut tuntenut samaa; tämä oli jotain aivan toista, se oli luottavaa, raikasta hellyyttä.

Se Gaudia etenkin ihastutti ja kummastutti, että Yann oli niin hellä ja lapsellinen, samanen Yann, jonka hän oli joskus Paimpolissa nähnyt kopeasti ja halveksien kohtelevan rakastuneita tyttöjä. Hänen kanssaan ollessa Yann aina oli luonnollinen ja lempeä, ja hän ihaili hänen ystävällistä hymyilyään, joka aina tuli näkyviin, kun heidän katseensa sattuivat yhteen. Asian laita on näet se, että nämä luonnolliset ihmiset pitävät avioliittoa pyhänä.

Gaud oli kuitenkin hyvin levoton onnessaan, joka hänestä tuntui liian odottamattomalta, epävarmalta kun uni.

Ensiksikin olisiko Yannin rakkaus pysyväinen?… Joskus hän ajatteli Yannin entisiä rakastettuja, hänen seikkailujaan, hänen kiivasta luonnettaan, ja häntä alkoi peloittaa: pysyisikö hän aina yhtä hellänä, yhtä lempeänä ja kunnioittavaisena!

Todellakin kuuden päivän naimisista ei semmoiselle rakkaudelle, kun heidän, ollut miksikään, kun pikkuisen kiihkoista esimakua elämästä, joka ehkä oli ulottuva kauvaksi tulevaisuuteen! Tuskinhan he olivat saaneet puhella keskenään, nähdä toisiaan, päästä käsittämään, että he kuuluivat yhteen. — Ja kaikki heidän tuumansa yhteiselämästä, tyynestä rauhasta, talouden järjestämisestä oli täytynyt pakosta jättää kotiintuloon…

Seuraavina vuosina hän millä hinnalla hyvänsä estäisi häntä Islantiin lähtemästä!… Mutta kuinka se kävisi päinsä? Ja mitä he sitten tekisivät elääkseen, kun eivät kumpikaan olleet sen rikkaampia?… Ja sitten Yann rakasti niin suuresti kalastaja-ammattiaan…

Mutta sittenkin hän aikoi seuraavina vuosina koettaa pidättää häntä, hän siihen panisi kaiken tahtonsa, kaiken ymmärryksensä ja koko sydämmensä. Hän oli islantilaisen vaimo, surukseen hän oli näkevä kevään lähestyvän, ja joka kesän hän oli viettävä surullisena ja levottomana. Ei, nyt kun hän rakasti häntä enemmän, kun koskaan oli voinut kuvailla, hän tunsi sanomatonta tuskaa, ajatellessaan tulevia vuosia…

Yhden ainoan kevätpäivän he saivat elää yhdessä. Se oli lähtöpäivän edellinen päivä, laivan taklinki oli jo saatu kuntoon, ja Yann oli koko päivän hänen kanssaan. He kävelivät käsitysten pitkin tietä, niinkun rakastavaisilla on tapana, aivan likitysten, ja puhellen tuhansista seikoista. Ihmiset hymyilivät, kun näkivät heidän kuljeksivan:

— Ne ovat Gaud ja suuri Yann Pors-Evenistä… äskennaineet!

Se oli oikea kevätpäivä, tämä viimeinen päivä; oli outoa nähdä äkillistä, suurta tyyneyttä, pilvenhattaraakaan ei ollut taivaalla, joka tavallisesti oli niin myrskyinen. Ei tuulen henkäystä liikkunut. Meri näytti niin lempeältä, se oli ylt'yleensä vaalean sininen ja aivan tyyni. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Bretagnen karu maa imi itseensä täysin määrin valkeata, loistavaa valoa, joka oli sille niin hienoa ja harvinaista; sen syrjäisimmätkin osat näyttivät iloitsevan ja virkistyvän. Ilma oli vienon lämmintä, se maistui kesältä, ja tuntui siltä, kun se aina vastakin olisi pysyvä semmoisena, kun ei enää voisikaan olla rumaa säätä ja myrskyä. Pilvien muuttuvaiset varjot eivät enää kiidelleet pitkin niemiä ja lahtia, joiden suuret, muuttumattomat piirteet näkyivät selvästi auringon paisteessa; ne näyttivät lepäävän nekin nauttien rauhaa, jonka ei luullut koskaan loppuvan… Ja kaikki tämä näytti olevan vaan suloistuttamassa ja ikuistuttamassa heidän rakkauden juhlaansa; — ja tien varsilla jo näkyi aikaisia kukkia, kevään esikkoja tai orvokkia, mutta ne olivat vielä heikkoja ja hajuttomia.

Kun Gaud kysyi:

— Kuinka kauvan sinä minua rakastat, Yann?

Hän vastasi hämmästyneenä katsoen häneen rehellisillä, kauneilla silmillään:

— Mutta Gaud, aina…

Ja kun hän sanoi tämän sanan yksinkertaisesti, kaunistelematta, näytti sillä olevan ikuinen merkitys.

Gaud nojautui hänen käsivarttaan vasten. Täytetyn unelmansa hurmauksessa, hän liittyi likemmäksi häntä, vieläkin levottomana, — tuntien, että häntä oli niin vaikea pidättää kun meren suuria lintuja… Huomenna oli hän jo kaukana merellä!… Ja tällä kertaa oli jo liian myöhäistä, hän ei enää voinut estää häntä lähtemästä…

Kalliotieltä, jota myöten he kävelivät, näki yli koko rannikkomaiseman, joka näytti olevan aivan puutonta, se oli täynnä kiviä ja siellä täällä vaan oli matalia ajonc-pensaita. Kalastajamökit olivat hajallaan kallioitten välissä, vanhat seinät olivat graniittia, olkikatot olivat jyrkkiä ja mutkikkaita, puhkeava keväinen sammal ne pani vihoittamaan; ja äärimäisenä meri, ikäänkun suuri, läpikuultava kummitus, levitti ääretöntä, ikuista kehäänsä, joka näytti ympäröivän kaikkea.

Gaud kertoili huvikseen Yannille, mitä kummallista, ihmeellistä hän oli nähnyt Parisissa, jossa hän oli asunut, mutta Yann halveksi sitä, eikä se häntä lainkaan huvittanut.

— Niin kaukana rannikolta, hän sanoi, ja niin paljon maata,… siellä mahtaa olla epäterveellistä. Niin paljon taloja, ja niin paljon ihmisiä! Taitaa olla pahoja tautia niissä kaupungeissa; en minä siellä tahtoisi asua, en vaikka.

Ja Gaud nauroi ja ihmetteli, että tämä aika mies saattoi olla niin lapsellinen.

Joskus he menivät laaksoihin, joissa kasvoi oikeita puita, jotka näyttivät paenneen sinne merituulen suojaan. Sieltä ei enää nähnyt kauvaksi, maa oli täynnä lakastuneita lehtiä ja se oli kylmänkosteata; rotkotie, jonka molemmin puolin oli vihantia ajonc-pensaita, kävi synkäksi oksien varjossa, sitten se tungeskeli jonkin yksinäisen, synkän kylän talojen välitse, jotka olivat kaatua vanhuuttaan ja nukkuivat laaksossaan. Tuon tuostakin kohosi heidän edessään korkealle paljaitten oksien väliin suuri risti, siinä puinen Kristuksen kuva, joka oli ajan syömä ja näytti väänteleivän loppumattomissa tuskissaan.

Taas kohosi tie ja he näkivät taas äärettömän taivaanrannan, hengittivät taas ylängön ja meren raitista ilmaa.

Yann puolestaan kertoi Islannista, kalpeista yöttömistä kesistä, auringosta, joka ei ollenkaan mene mailleen. Gaud ei sitä oikein käsittänyt ja kyseli tarkempaa selitystä.

— Aurinko kulkee ylt'ympäri, ylt'ympäri, hän sanoi, seuraten ojennetulla kädellään sinisen veden kaukaista kehää. Se pysyy aina hyvin alhaalla, se, näet, ei jaksa nousta ylemmäksi; keskiyön aikana se pikkuisen kastelee alareunaansa mereen, mutta kohta se taas kohoaa ja jatkaa kiertokulkuaan. Joskus näkyy kuu yht'aikaa toisella puolella taivasta; ja sitten ne hommaavat molemmat omalla tahollaan, eikä niitä päten toisistaan erota, sillä niillä mailla ne ovat hyvin toistensa kaltaisia.

Jottako näkee auringon keskiyön aikana!… Kyllä se mahtaa olla kaukana, se Islanti. Ja vuonot? Gaud oli lukenut useat kerrat sen sanan kuolleitten nimien ohella haaksirikkoisten kappelissa; se hänestä tuntui merkitsevän jotain synkkää.

— Vuonot, Yann vastasi, — ne ovat suuria lahtia, niinkun esimerkiksi tämä Paimpolin; niitten ympärillä vaan on niin korkeita vuoria, ettei pilvien tähden voi nähdä mihin ne loppuvat. Se on synkkää tienotta, Gaud, se on varma se. Kiviä, kiviä vaan, oi mitään muuta kun kiviä, saaren asukkaat eivät edes tiedä, mitä puu on. Elokuun keskitienoilla, kun meidän kalastuksemme päättyy, on jo täysi aika palata, sillä silloin alkavat yöt, ja pitenevät nopeasti, aurinko vaipuu maan alapuolelle eikä jaksa kohota, ja heillä on siellä yhtämittainen yö koko talven.

— Ja sitten siellä, hän sanoi, on myöskin pieni kalmisto, erään vuonon rannalla, samanlainen kun meillä, se on niitä Paimpolilaisia varten, jotka kuolevat kalastusaikana tai hukkuvat mereen; se on siunattua maata, niinkun Pors-Evenissäkin, ja haudoilla on puisia ristiä, samanlaisia kun täällä, ja niihin on kirjoitettu vainaajain nimet. Molemmat Goazdiout Ploubazlanekista ovat siellä ja myöskin Guillaume Moan, Sylvestren isoisä.

Ja Gaud luuli näkevänsä pienen kalmiston alastomien kallioitten juurella ikuisen päivän kalpeassa, punertavassa valossa. Ja sitten hän ajatteli samoja kuolleita, kätkettyinä jään ja talven pitkän yön synkän vaipan alle.

— Ja te kalastatte koko ajan, koko ajan? Gaud kysyi, ette milloinkaan lepää?

Koko ajan. Ja sitten täytyy laivaa hoitaa, sillä sää ei siellä aina ole kaunista. Illalla on niin pahuuksen väsyksissä, ja ruoka se maistuu niin jotta…

— Eikös ole koskaan ikävä?

— Ei koskaan! hän sanoi niin varmasti, jotta se kävi kipeästi Gaudiin, merellä, laivassa ei aika minulle koskaan käy pitkäksi!

Gaud painoi päänsä alas, hän tunsi käyvänsä surulliseksi, meri oli hänet masentanut täydelisemmin kun koskaan.

VIIDES OSA.

I.

Kun tämän kevätpäivän loputtua tuli yö, tuntui taas talvelta, ja he menivät sisään syömään illallistaan räiskyvän takkavalkean ääressä.

Viimeistä yhteistä ateriaansa!… Mutta heillä oli vielä kokonainen yö maata sylitysten ja se ajatus esti heitä surullisiksi tulemasta.

Kun he syötyään lähtivät ulos Pors-Eveniin mennäkseen, heräsi heissä vielä sama keväinen tunne: ilma oli tyyni ja melkein lämmin, ja hämärä ikäänkun vitkasteli pimetessään.

He menivät käymään vanhempiensa luo, jotta Yann saisi sanoa heille jäähyväiset, ja jotta he pääsisivät hyvissä ajoin kotiin makaamaan, sillä he aikoivat kumpikin nousta päivän koitossa.

II.

Seuraavana aamuna oli Paimpolin ranta täynnä rahvasta. Jo toissa päivänä oli islantilaisia alkanut lähteä, ja joka luodevedellä meni uusi ryhmä merelle. Tänä aamuna piti viidentoista laivan lähteä, niitten joukossa Leopoldinen, ja sen miesten vaimot ja äidit olivat kaikki rannassa. Gaudista tuntui vähän oudolta, että hän oli heidän joukossaan, että hänestäkin oli tullut islantilaisen vaimo ja että hänkin oli tullut rantaan samasta surullisesta syystä. Hänen elonsa ja olonsa oli edistynyt, niin tavattomasti muutamassa päivässä, että hän tuskin oli päässyt käsittämään, että se oli todellista, hän oli ikäänkun vastustamattomasti luistanut alas jyrkkää rinnettä, ja oli pysähtynyt tähän loppuun, joka oli välttämätön, ja jonka alaiseksi hänen nyt täytyi alistua niinkun muittenkin, jotka olivat siihen tottuneet.

Hän ei ollut koskaan ennen ollut läsnä näissä jäähyväisissä. Se oli hänelle outoa ja uutta. Hänellä ei ollut ketään vertaistaan näiden naisten joukossa, hän tunsi olevansa yksin ja erillään muista, se että hän oli ollut hieno neiti, vaikutti sittenkin, että hän oli erikoisasemassa.

Ilma pysyi kauniina koko lähtöpäivän, merellä vain vyöryili lännestä suuri maininki ennustaen tuulta, ja kaukana näkyi meri tyrskyilevän, joka odotti tätä joukkoa.

Gaudin ympärillä oli muitakin, jotka olivat kauneita ja helliä, joilla kyyneleet kiiluivat silmissä, mutta oli siellä välinpitämättömiäkin ja naurajia, jotka olivat kovasydämmisiä, tai jotka eivät sattuneet ketään rakastamaan. Vanhoja mummoja oli, jotka tunsivat kuoleman lähestyvän ja itkivät pojistaan erotessaan, rakastavaiset suutelivat pitkään toisiaan, juopuneita merimiehiä kuului lauleskelevan rohkaistakseen itseään, toiset taas menivät laivoihin synkän näköisinä, ikäänkun olisivat kidutettaviksi menneet.

Oli siellä rumiakin tapahtumia: onnettomia, jotka oli viekoteltu kirjoittamaan kontrahdin alle joskus kapakassa, ja ne vietiin väkisin laivoihin; heidän omat vaimonsa ja santarmit heitä jouduttivat. Toisten, jotka olivat kovin väkeviä, peljättiin tekevän vastarintaa, ne oli varovaisuuden vuoksi juotettu, ja ne tuotiin paareilla ja suljettiin laivan ruumaan, kun olisivat kuolleita olleet.

Kauhistuen Gaud näki niitä vietävän sivu: minkälaisten kumppanien seurassa hänen Yanninsa pitikään elää? Ja se mahtoi olla kamalaa, tuo Islannin ammatti, kun se tämmöiseksi näyttäytyi ja herätti miehissä moista kauhua?…

Mutta oli merimiehiä, jotka nauroivatkin; jotka epäilemättä niinkun Yannkin rakastivat merielämää ja suurta kalastusta. Ne olivat parhaimmat miehet, he näyttivät ylpeiltä ja komeilta, jos olivat naimattomia, menivät laivaan huolettoman näköisinä, viimeistä kertaa vilkaisten tyttöihin; jos olivat naineita, suutelivat he hellästi vaimojaan ja lapsiaan, surullisina, kun piti erota, mutta toivoen palaavansa rikkaampina. Gaud tunsi vähän rauhoittuvansa, kun hän näki, että kaikki "Leopoldinen" miehet olivat semmoisia, sillä oli todellakin valittu miehistö.

Kaksittain ja neljittäin lähtivät laivat satamasta, pienten hinaajahöyryjen perästä. Ja juuri kun ne lähtivät liikkeelle, paljastivat merimiehet päänsä ja lauloivat täysin voimin ylistysvirren pyhän Neitsyen kunniaksi: "Oi terve, Meren tähti!" Rannalla naiset viuhtoivat viimeisiä jäähyväisiään ja kyyneleet vierivät päähineitten nauhoille.

Heti kun "Leopoldine" oli lähtenyt riensi Gaud nopein askelin Gaosien taloon päin. Kuljettuaan puoli toista tuntia pitkin meren rantaa, Ploubazlanekin tuttua polkua myöten, hän tuli äärimäisen niemen kärkeen, uuteen kotiinsa.

"Leopoldine" aikoi vielä käydä ankkuriin Pors-Evenin ulkosatamaan ja lähteä lopullisesti vasta illalla, he saivat siis siellä vielä viimeisen kerran tavata toisiaan. Ja Yann tulikin maalle laivan ruuhessa; hän tuli kolmeksi tunniksi jäähyväisille.

Maalla, johon ei meren viima päässyt vaikuttamaan, oli vieläkin sama keväinen sää, sama tyyni taivas. He astuivat pitkin tietä käsitysten; uudistivat eilistä kävelyään, yötä heillä vain ei enää ollut yhdessä olla. He kuljeksivat maalitta, Paimpoliin päin, ja olivat kohta kotinsa kohdalla, tietämättä ja ajattelematta he olivat tulleet sinne, viimeisen kerran he astuivat sisään kotiinsa, jossa Yvonne muori aivan peljästyi, kun näki heidän tulevan yhdessä.

Yann neuvoi Gaudia pitämään huolta kaikenlaisista pikku seikoista, jotka hän jätti heidän kaappiinsa; etenkin hänen kauniista hääpuvustaan: silloin tällöin se piti levitellä auringon paisteesen. — Sotalaivoissa neuvotaan merimiehille semmoisia asioita. — Gaud hymyili hänelle, kun hän niin oli ymmärtävinään kaikki; hän sai olla varma siitä, että Gaud oli huolellisesti hoitava ja vaaliva kaikkea, mikä oli hänen omaansa.

Muuten nämä huolenpiteet eivät heille sen suurempiarvoisia olleet, he puhelivat niistä, saadakseen puhella.

Yann kertoi, että "Leopoldinessa" äskettäin oli heitetty arpaa kalastuspaikoista, ja että hän oli iloissaan, kun oli sattunut saamaan yhden paraimpia. Mutta Gaud tahtoi häntä tarkemmin selittämään, sillä hän tunsi vielä vähän Islannin asioita.

— Näetkös, Gaud, hän sanoi, meillä on laivan reunassa määrätyissä paikoissa aukkoja, ja niissä pidetään pyöriä, joita myöten siimat juoksevat. Ja nämä aukot me jaamme heittämällä niistä arpaa, tai ottamalla kukin numeroidun lipun laivapojan lakista. Jokainen saa omansa ja koko kalastuskautena ei saa laskea siimaansa toisen paikasta, ei saa muuttaa paikkaa. Minun paikkani sattui perään, josta, niinkun tietänet, saadaan enin kalaa; ja sitten se on aivan suuren vantin vieressä, johon aina voi kiinnittää öljykangaspalan, josta sentään vähän suojaa saapi kasvoille lunta ja rakeita vastaan; — sehän on tietysti hyvä, ihoa ei niin polta pitkillä sateilla ja silmät pysyvät kauvemmin kirkkaina…

… He puhelivat aivan hiljaa, ikäänkun olisivat peljänneet säikyttävänsä käsistään viimeiset hetket, karkottavansa ajan nopeammin. Heidän keskustelullaan oli omituinen luonne, jommoinen kaikella on, jonka kohta pitää auttamattomasti loppua: vähäpätöisimmätkin seikat, mitä lie toisilleen sanoivat, tuntuivat silloin erinomaisilta ja tärkeiltä.

Viimeisenä eron hetkenä Yann sulki vaimonsa syliinsä ja he syleilivät toisiaan pitkään, ääneti sanaakaan sanomatta.

Hän meni laivaansa, harmaat purjeet levitettiin ja vieno, läntinen vihuri pullisti ne. Gaud tunsi hänet vielä kaukaa, kun hän heilutti hattuaan sopimuksen mukaan. Ja hän katseli kauvan katoavaa miehen haamua merellä, etenevää Yanniaan. — Se oli hän tuo tumma miehen muotoinen varjo, joka kuvautui vaaleansinistä vettä vasten, — se kävi yhä epäselvemmäksi, se katosi näkymättömiin, silmät vaan jäivät katsomaan samaan paikkaan, vaikka eivät enää mitään erottaneet…

Sen mukaan kun "Leopoldine" eteni, kulki Gaud jalkasin pitkin rantaa, ikäänkun manetin vetämänä.

Mutta kohta hänen täytyi pysähtyä, sillä manner loppui, ja hän istuutui viimeisen suuren ristin juurelle, joka on pystytetty kivien ja ajonc-pensaitten sekaan. Koska se paikka oli korkealla, näytti meri siitä katsoen ikäänkun kohoavan ylöspäin edetessään, ja "Leopoldine" näytti poistuessaan, yhä pienemmäksi käyden, vähitellen nousevan äärettömän kehän rinnettä ylös. Meri aaltoili harvaan, ikäänkun maininki olisi käynyt jostakin kauheasta myrskystä, joka oli riehunut jossain muualla, tuollapuolen taivaanrantaa; mutta silmänkantaman alalta, jossa Yann vielä oli, oli kaikki tyyntä.

Gaud yhä katseli, koittaen muistiinsa kiinnittää laivan muodon, purjeitten ja laivanrungon piirteet, jotta hän voisi tuntea sen kaukaa jo, kun hän tulisi tähän samaan paikkaan odottamaan sitä.

Lännestä yhtämittaa vyöryili mahdottomia laineita, säännöllisesti toinen toisensa perästä, lepäämättä, uudistaen hyödyttömiä ponnistuksiaan, murtuen samoja kallioita vastaan, tyrskyillen ja kastellen hiekan samasta kohdasta. Ja ajanpitkään tuntui oudolta, meri kohisi niin kumeasti, ilma ja taivas olivat niin selkeitä, oli kun meri olisi pyrkinyt paisumaan yli reunojensa ja hukuttamaan rannat.

Sillä välin kävi "Leopoldine" yhä pienemmäksi ja hälveni etäisyyteen. Luultavasti joku merenvirta sitä kuljetti, sillä illan vihurit olivat heikkoja ja kuitenkin se eteni nopeasti. Se oli vain pieni harmaa pilkku, ja se jo kohta tuli näköpiirin äärimäiseen rajaan ja oli katoava äärettömyyteen, josta hämärä jo alkoi koittaa.

Kello seitsemän aikaan illalla tuli yö ja vene katosi näkymättömiin, Gaud palasi kotiinsa, yleensä rohkealla mielellä, vaikka silmiin kiertyikin kyynel toisensa perästä. Oli sentään suuri erotus, olisi ollut sanomattoman synkkää ja tyhjää, jos hän olisi nyt, niinkun muina vuosina lähtenyt jäähyväisiäkään sanomatta. Nyt oli aivan toista, kaikki oli muuttunut, sulostunut; Yann oli hänen omansa, hän tunsi olevansa rakastettu, erosta huolimatta, yksin kotiin tullessaan oli hänellä kumminkin se lohdutus, että hän iloisesti saattoi odottaa syksyä, jolloin he jälleen saisivat nähdä toisensa.

III.

Kesä meni menojaan, se oli surullinen, kuuma ja hiljanen. Gaud tähysteli ensimäisiä keltaisia lehtiä, ensimäisiä syksykukkia, milloin pääskyset alkoivat parveutua.

Hän kirjoitti Yannille useat kerrat Reykjavikin postia ja luovijaa myöten, mutta ei koskaan tiedä varmaan, tulevatko ne perille.

Heinäkuun lopulla hän sai Yannilta kirjeen. Hän kertoi, että hän oli terveenä sen kuun 10:nä, että kalastus tuntui luonnistuvan hyvästi, ja että hänellä jo oli 1500 kalaa osallaan. Alusta loppuun kirje oli kirjoitettu samaan lapselliseen tapaan, saman yleisen mallin mukaan, kun kaikki islantilaiset kirjoittavat kirjeitä omaisilleen. Yannin tapaiset ihmiset eivät ollenkaan osaa kirjoittaa niistä tuhansista seikoista, joita he ajattelevat, mitä he tuntevat tai uneksivat. Mutta Gaud, joka oli sivistyneempi kun hän, osasi lukea rivien välistä sitä syvää hellyyttä, jota hän ei ollut osannut sanoilla ilmaista. Monet kerrat neljän sivun alalla hän kutsui Gaudia vaimokseen, sen nimityksen toistaminen näytti huvittavan häntä. Osoitetta jo: Rouva Marguerite Gaosille, Moanien talossa, Ploubazlanekissa, Gaud ilokseen luki monet kerrat. Gaudia oli vielä niin vähän aikaa kutsuttu rouva Marguerite Gaosiksi!

IV.

Gaud teki ahkeraan työtä kesäkuukausien aikana. Paimpolilaiset naiset, jotka alkujaan olivat epäilleet hänen työkykyään, sanoen, että hänellä oli liian pienet ja hienot kädet, olivat huomanneet, että hän oli erittäin taitava tekemään käypiä vaatteita, ja hän oli ompelijattarena saavuttanut oikein mainetta.

Ansaitsemataan hän käytti kaunistaakseen heidän kotiansa Yannin kotiintuloksi. Kaappia ja vanhoja sänkyjä oli korjailtu ja kiilloitettu; meren puoleiseen ikkunaan oli pantu uudet lasit ja akuttimet; hän oli ostanut uuden peitteen talveksi sekä pöydän ja tuoleja.

Kaiken tämän sai hän aikaan koskettamatta niitä rahoja, jotka Yann lähtiessään oli hänelle antanut, ja joita hän säilytti pienessä kiinalaisessa lippaassa, näyttääkseen ne hänelle hänen kotiin tultuaan.

Kesäiltoina, kun he laskeutuvan auringon valossa Yvonne muorin kanssa, jonka pää ja ajatukset lämpimän aikaan olivat paljoa selvemmät, istuivat talonsa edustalla, Gaud neuloi Yannille sinisestä langasta kaunista merimiehen mekkoa. Kaulan ja hihan suut olivat ihmeellisen konstikkaasti neulotut. Yvonne muori, joka aikoinaan oli ollut taitava neuloja, oli mieleensä johdatellut nuoruutensa taitoa ja neuvonut Gaudia. Ja siihen tarvittiin paljon lankaa, sillä Yannille piti olla suuri mekko.

Mutta vähitellen, etenkin illoilla, alkoivat päivät tuntua lyhemmiltä. Muutamat kasvit, jotka paraiten kukoistavat heinäkuussa, alkoivat jo näyttää keltaisilta ja kuihtua, ja sinipunaiset ruusuruohot kukkivat toista kertaa tien varsilla, niillä oli pienemmät kukat ja pitemmät varret. Viimein päästiin elokuun viime päiviin ja ensimäinen islantilainen laiva näkyi muuanna iltana Pors-Evenin niemeen. Kotiinpaluun juhla-aika oli alkanut.

Joukossa riennettiin rantaan vastaanottamaan; — mikähän se oli?

Se oli "Samuel-Azenide"; — aina se oli ensimäinen.

— Tällä kertaa, Yannin vanha isä sanoi, ei "Leopoldine" varmaankaan kauvan viivy; kun kerran yksi on lähtenyt eivät toisetkaan enää malta viipyä.

V.

Islantilaiset palasivat. Seuraavana päivänä tuli kaksi, sen jälkeisenä neljä, ja sitten kaksitoista seuraavan viikon kuluessa. Ja ilo palasi heidän kanssaan, ja vaimoilla ja äideillä oli juhla; ja ravintoloissa juhlittiin myös, joissa kauniit paimpolilaiset tytöt tarjosivat kalastajille juotavaa.

"Leopoldine" oli myöhästyneitten joukossa; puuttui vielä kymmenen. He eivät enää voineet viipyä kauvan, ja ajatellessaan, että korkeintaan kahdeksan päivän kuluttua — hän määräsi itsekseen niin pitkän ajan, ettei pettyisi — Yann olisi kotona, Gaud oli suloisessa odotuksen hurmauksessa, ja piti kotiaan järjestyksessä, siistinä ja puhtaana, ottaakseen häntä vastaan.

Kaikki oli reilassa, eikä hänellä ollut enää mitään tekemistä, eikä hän malttanut mihinkään muuhun ryhtyä.

Kolme myöhästyneistä tuli vielä ja sitten viisi.

Kaksi vielä puuttui.

— Tänä vuonna, hänelle nauraen sanottiin, "Leopoldine" tai "Maria-Jeanne" saavat koota muitten jätteet.

Ja Gaud nauroi myöskin entistään hilpeämpänä ja kauniimpana, iloisesti odottaen.

VI.

Päivät vierivät.

Gaud yhä pukeutui paraimpiin vaatteisiinsa, näytti iloiselta, kävi satamassa puhelemassa muitten kanssa. Hän sanoi, että tämä myöhästyminen oli aivan luonnollinen. Sattuihan semmoisia joka vuosi! Ja toisekseen, olivathan ne hyviä merimiehiä ja kaksi hyvää laivaa!

Kun hän viimein illalla tuli kotiin, alkoi häntä huolestuttaa ja vavistuttaa.

Oliko se todellakin mahdollista, että hän jo pelkäsi, näin aikaiseen?… Oliko jo syytä?…

Ja se, että häntä jo pelotti, kauhistutti häntä…

VII.

Oli 10:s päivä syyskuuta… Päivät ne kuluivat niin nopeasti!

Eräänä aamuna, jolloin jo oli maassa kylmää sumua, oikeana syksyaamuna, auringon noustessa hän jo oli hyvän aikaa istunut haaksirikkoisten kappelin holvikäytävässä, siinä paikassa, jossa leskien on tapana rukoilla, — siinä hän istui tuijottaen eteensä, ja hänen ohimoitaan poltti, niinkun olisivat rautavanteessa olleet.

Kaksi päivää sitten olivat synkät aamusumut alkaneet, ja tänä aamuna oli Gaud herännyt tuskastuttavan levottomana, sillä tuntui niin talvelta… Miksi tämä päivä, tämä tunti, tämä minutti oli merkillisempi kun mikään muu?… Sattuuhan usein, että joku laiva myöhästyy viisitoista päivää, kokonaisen kuukaudenkin.

Luultavasti oli kuitenkin tässä päivässä jotain erityistä, miksi hän oli ensi kertaa tullut kappelin holvikäytävään, lukemaan hukkuneitten nuorten miesten nimiä:

Muistoksi Yvon Gaosista, hukkui mereen Norden-Fiordin tienoilla…

Mereltä kuului tuulen ulvonta, se ikäänkun pani värisemään kaikki, ja samalla kuului ikäänkun sateen rapinaa kattoa vastaan: lakastuneita lehtiä putoili alas!…Niitä kierieli kokonainen pilvi holvikäytävään; vanhoista tuulen pieksämistä puista varisi lehtiä, kun meren vihurit niitä tutisuttelivat. — Talvi tuli!…?

… hukkui mereen Norden-Fiordin tienoilla, myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta 1880.

Hän luki konemaisesti ja avonaisesta ovesta hänen silmänsä tähystelivät merta: tänä aamuna sitä tuskin saattoi erottaa harmaassa sumussa, ja synkät pilvet muodostivat taivaanrannalle ikäänkun suruharson.

Taas tuulenpuuska ja kuihtuneita lehtiä ryöpsähti hyppien sisään. Se oli entistä tuimempi, ikäänkun länsituuli, joka oli upottanut nämä kuolleet meren syvyyteen, olisi tahtonut hävittää ne kirjoituksetkin, jotka säilyttivät heidän nimensä eläville. Gaud ei voinut olla lakkaamatta katselematta tyhjää paikkaa seinällä, joka näytti odottavan. Häntä ahdisti se kauhea ajatus, että kohta siihen paikkaan ehkä pantaisiin uusi taulu, jossa oli uusi nimi, jota hän ei ajatuksissaankaan uskaltanut mainita tässä paikassa.

Häntä kylmi, mutta sittenkin hän jäi istumaan graniittipenkille, nojaten päätään kiviseinää vasten:

… hukkui Norden-Fiordin tienoille, myrskyyn 4 ja 5 p:nä elokuuta 23 vuoden vanhana… Levätkööt rauhassa!

Hän oli näkevinään Islannin, sen pienen hautuumaan, — kaukaisen, kaukaisen Islannin, jota keskiyön aurinko taivaanrannalla valaisi… Ja äkkiä — seinän tyhjällä kohdalla, joka näytti odottavan — hän näki kamalan selvästi sen uuden taulun, jota hän oli ajatellut: se oli vastatehty taulu, siinä oli pääkallo ja kaksi luuta ristissä, ja niitten keskellä leimuava nimi, — armas nimi, Yann Gaos!… Hän hypähti ylös käheästi kirkaisten niinkun hullu…

Ulkona peitti maan vieläkin aamun harmaa sumu; ja kuihtuneet lehdet yhä jatkoivat tanssiaan.

Kuului askelia tieltä! — Joku tuli! — Hän nousi ylös, asetteli päähinettään ja koitteli näyttää tyyneltä. Askeleet lähestyivät, tulija oli tulossa tänne. Gaud oli, niinkun olisi satunnaisesti kirkkoon tullut, hän ei vielä millään ehdolla tahtonut näyttää haaksirikkoutuneen vaimolta.

Se oli Fante Floury, toisen, "Leopoldinen" miehen vaimo. Hän ymmärsi heti, miksi Gaud oli siellä, oli turhaa teeskennellä. Aluksi molemmat vaimot jäivät ääneti katselemaan toisiaan, että he kohtasivat toisiaan täällä, samassa kauheassa asiassa, se heitä vielä enemmän kammoksutti, melkein vihastutti.

— Kaikki Treguierin ja Saint-Brieukin laivat ovat jo tulleet kahdeksan päivää sitten, sanoi Fante tuskastuneena, synkällä, melkein ärtyneellä äänellä.

Hänellä oli vahatuohus muassa lupauksia tehdä.

— Voi, niin!… lupauksia… Gaud ei ollut vielä tahtonut ajatella sitä onnettomien viimeistä keinoa. Mutta hän meni kappeliin Fanten jälestä, mitään sanomatta, ja he lankesivat polvilleen vieretysten niinkun sisaret.

He lukivat hehkuvia rukouksiaan Neitsyelle, Meren Tähdelle, kaikesta sielustaan. Ja kohta kuului vain nyyhkytyksiä, ja kyyneleitä vieri maahan. He nousivat ylös hempeämpinä ja turvallisempina… Fante tuki Gaudia, joka horjui, ja he tarttuivat toistensa käsiin ja syleilivät toisiaan.

Kun he olivat pyyhkineet kyyneleensä, järjestäneet tukkansa ja pudistaneet tomun ja kalkin hameistaan polvien kohdalta, he lähtivät pois mitään puhumatta kumpikin eri taholleen.

VIII.

Syyskuun loppupuoli oli kun toinen kesä, vähän surumielisempi vain. Se oli tänä vuonna todellakin niin kaunis, että, jollei kuihtuneita lehtiä olisi ollut, joita synkkänä sateena tielle putoili, olisi luullut olevansa iloisessa kesäkuussa. Puolisot, sulhaset, rakastajat olivat tulleet, ja joka paikassa iloittiin toista rakkauden kevättä…

Viimeinkin eräänä päivänä ilmoitettiin, että toinen myöhästyneistä Islannin laivoista näkyi merellä. Kumpiko?…

Kohta kokoontui rannalle joukko naisia, äänettöminä, huolestuneina he odottivat.

Gaud, vavisten ja kalpeana, oli siellä myöskin, Yanninsa isän vieressä:

— Minä luulen, vanha kalastaja sanoi, minä luulen varmaan, että ne ovat he! Punainen juova ja märssypurje on samanlainen kun heillä. Mitäs arvelet, Gaud tyttöseni?

— Ei olekaan, ukko virkkoi äkkiä masentuen, me olemme sittenkin erehtyneet, puomi ei ole samanlainen, ja heillä on toisenlainen mesani. Tällä kertaa he eivät vielä tule, se on "Maria-Jeanne". Mutta nyt ne tyttöseni eivät voi kauvan viipyä enää.

Ja päivä kului toisensa perästä ja yö tuli aina oikealla ajallaan järkähtämättä.

Gaud yhä pukeutui juhlapukuunsa ikäänkun mieletön, hän pelkäsi näyttää haaksirikkoutuneen vaimolta, ja oli joutua epätoivoon, kun muut häntä kohtaan näyttivät sääliviltä ja salaperäisiltä, hän katsoi poispäin, jottei sattuisi kohtaamaan noita katseita, jotka häntä jäätivät.

Nyt oli hän ottanut tavaksi joka aamu mennä Pors-Evenin korkealle äärimäiselle niemelle, ja meni sinne aina Yannin kotitalon takapuolitse, jottei äiti ja pienet siskot häntä näkisi. Hän meni aivan yksin Ploubazlanekin uloimmalle niemekkeelle, joka peuransarven kaltaisena pistää harmaasen Kanaaliin, ja siellä hän istui koko päivän yksinäisen ristin juurella, josta näki yli kaukaisen, aavan meren.

Kaikilla meren rannikon kallioisilla niemillä on semmoisia graniittiristiä, ne ikäänkun rukoilevat armoa, ikäänkun koittavat lepyttää tuota suurta, liikkuvaa, salaperäistä, joka vetää ihmisiä luokseen, eikä anna heitä takasin, ja mieluimmin se vielä ottaa voimakkaimmat ja kauneimmat.

Pors-Evenin ristin ympärillä oli ikuisesti vihannoiva kenttä, se oli täynnä ajonc-pensaita. Ja täällä ylhäällä oli meri-ilma aina puhdasta, tuskin tunsi merihauran suolaisen hajun, ilma oli täynnä syyskuun vienoja tuoksuja.

Kaukana näkyivät toiset niemet, toinen toisensa takaa; Bretagnen maa loppui ikäänkun teräviin kärkiin, jotka pistivät meren tyyneen pintaan.

Likempänä rantaa kalliot saivat meren pinnan väreilemään, mutta ulompana ei mikään enää häirinnyt sen kirkasta peiliä; kuului vienoa, hyväilevää ja samalla rajatonta kuohuntaa, joka tuli lahtien pohjukoista, Ja kaukaa katsoen se näytti niin tyyneltä, niin lempeältä. Suuri, sininen meri, Gaosien hauta, pysyi käsittämättömänä, salaperäisenä, ja vienot tuulahdukset toivat pensaitten tuoksua, jotka kukkivat toista kertaa syksyn viimeisessä auringon paisteessa.

Määrätyillä ajoilla laskeutui meri, ja niemet kasvoivat, sen mukaan kun Kanaalista vesi hitaasti väheni; sitten se taas yhtä hitaasti nousi, laski ja nousi yhtämittaa, huolimatta vähäistäkään kuolleista.

Ja Gaud yhä istui ristinsä juurella, yksin hiljaisuudessa, yhä tähystellen, kunnes tuli yö, kunnes ei mitään enää nähnyt.

IX.

Syyskuu oli lopussa. Gaud ei enää syönyt mitään eikä maannut.

Nyt hän istui kotona kaiket päivät, kädet sylissä, pää seinää vasten nojattuna. Miksi hyväksi piti nousta ylös ja miksi hyväksi piti mennä makaamaan, hän heittäytyi vaatteet päällä vuoteelleen, kun viimein kokonaan väsyi. Sillä välin hän istui liikahtamatta paikallaan, hampaat kalisivat vilusta, kun aina oli yhdessä paikassa; hänestä vain tuntui, että rautavanne pusersi hänen ohimoitaan, hän tunsi, kuinka kasvot kävivät kuopille, suu oli kuiva niinkun kuumeessa, ja tuon tuostakin tunki hänen kurkustaan käheä valitus, jota tempomalla jatkui pitkät ajat, jolloin pää tärisi graniittiseinää vasten.

Tai joskus hän kutsui Yannia nimeltä, hellästi ja hiljaa, ikäänkun hän olisi ollut aivan lähellä, ja hän sanoi hänelle helliä sanoja.

Joskus hän ajatteli muitakin asioita kun häntä, kaikenlaisia vähäpätöisiä seikkoja; välistä hän esimerkiksi huvikseen katseli kuinka fajanssisen Neitsyen kuvan tai siunatun vesiastian varjo piteni pitkin hänen sänkyään sen mukaan, kun aurinko laski. Sitten palasi taas tuska entistä kauheampana, ja hän alkoi taas valittaa ja lyödä päätään seinää vasten.

Ja niin kuluivat päivän hetket, toinen toisensa perästä, ja niin kaikki illan, ja yön ja aamun. Kun hän laski, kuinka kauvan sitten hänen jo olisi pitänyt tulla, kauhistui hän yhä enemmän, hän ei tahtonut pitää lukua päivämääristä eikä päivien nimistä.

Tavallisesti on Islannin haaksirikkoutuneista jonkinlaisia tietoja, ne, jotka palaavat, ovat nähneet kaukaa heidän onnettomuutensa tai löydetään joku pirstale tai ruumis, tai muu todistus, joka kaikki selittää. Mutta "Leopoldinea" ei ollut kukaan nähnyt, siitä ei tiedetty mitään. "Maria-Jeannen" väki oli viimeiseksi nähnyt heitä, ja se oli ollut 2 p:nä elokuuta, ja he sanoivat, että he varmaankin olivat menneet kalastamaan kauvemmaksi pohjoseen, ja sen jälkeen oli kaikki kätketty läpitunkemattomaan salaisuuteen.

Odottaa, aina vaan odottaa, saamatta tietää mitään! Milloin se aika tulisi, jolloin hän ei enää odottaisi? Hän ei sitä tiennyt, mutta hän melkein toivoi, että se tulisi pian.

Voi! Jos hän todellakin oli kuollut, niin miksi he eivät sitä säälistä hänelle sanoneet!…

Voi, jos hän saisi nähdä hänet semmoisena, kun hän oli tällä hetkellä tai mitä hänestä oli jäljellä!… Jos edes pyhä Neitsyt, jota hän niin palavasti oli rukoillut, tai joku muu samanlainen voima tahtoisi häntä armahtaa ja jollain tavalla näyttäisi hänelle hänen Yanninsa, — elävänä, matkalla kotiin, — tai hänen ruumiinsa, joka ajelehti merellä, jotta hän edes varmaan tietäisi totuuden!

Joskus hänestä tuntui, kun olisi purje kohonnut näkyviin taivaanrannalla: se oli "Leopoldine", joka lähestyi, joka riensi kotiin! Silloin hän tajuttomasti yritti nousta ylös, juosta katsomaan merelle, näkemään, oliko se totta…

Hän vaipui alas. Voi, missä se oli, se "Leopoldine" tälläkin hetkellä? missähän se oli?… Luultavasti siellä kaukana, kauheassa Islannissa, hyljättynä, pirstaleina, hylkynä…

Ja lopuksi häntä kiusasi aina sama näky: rikkonainen, tyhjä laivanhylky, joka kellui äänettömällä, harmaanpunertavalla merellä, kellui, hitaasti, hitaasti, ääneti, ivallisen viehkeästi keskellä kuolon tyyntä merta.

X.

Kello kävi kahta aamulla.

Etenkin yöllä hän odottavaisesti kuunteli joka askelta, joka lähestyi; pieninkin melu, pieninkin outo ääni pani hänen ohimonsa sykkimään, ne olivat käyneet kauhean aroiksi, kun niitä alituisesti oli jännitetty.

Kello kävi kahta aamulla. Tänä yönä niinkun muinakin hän virui kädet ristissä ja silmät auki tuijottaen pimeään, ja hän kuunteli tuulen ikuista suhinaa.

Äkkiä kuului askelia, kiireisiä askelia tieltä! Kukahan tähän aikaan siellä astui? Hän nousi istualleen, suurimmassa mielenliikutuksessa, hänen sydämmensä herkesi sykkimästä.

Se pysähtyi oven eteen, astui pieniä kiviportaita ylös…

Yann!… Voi, Herra Jumala, Yann!… Ovea jyskytettiin, saattoiko se olla kukaan muu!… Gaud seisoi lattialla, paljain jaloin, hän joka niin pitkät ajat oli ollut niin heikko, hän oli hypännyt sängystä keveästi kun kissa, ojennetuin käsin syleilläkseen rakastettuaan. Luultavasti "Leopoldine" oli tullut yöllä ja käynyt ankkuriin Pors-Evenin lahden suuhun, - ja Yann riensi maalle; nopeasti kun salama iskee, hän ehti ajatella kaiken tämän. Ja hän repi sormiaan oven nauloihin, kiihkoissaan kiskoessaan raskasta salpaa ovelta… — —

— Voi!… Hän väistyi takaisin hitaasti horjuen ja pää painui ryntäille. Hänen suloinen, hullu unensa oli loppunut. Se oli vain Fantek, heidän naapurinsa… Kun hän oli päässyt käsittämään, että se oli vain hän, ettei hänen Yanniaan ollut siinä ollut, tunsi hän ikäänkun porras portaalta vaipuvansa samaan kuiluun, samaan kauheaan epätoivoon.

Fantek parka pyysi anteeksi: hänen vaimonsa, niinkun Gaud tiesi, oli huonosti sairaana, ja nyt oli heidän lapsensa tukehtua kätkyeesensä, se oli sairastunut pahaan kaulatautiin; hän oli tullut pyytämään apua, siksi aikaa kun hän itse menisi Paimpoliin lääkäriä hakemaan…

Mitä se kaikki Gaudiin kuului? Hän oli käynyt kovaksi surussaan, hänellä ei ollut enää mitään muille antaa. Hän vaipui penkille ja jäi siihen istumaan liikkumattomin silmin, niinkun kuollut, vastaamatta ja kuulematta, edes näkemättäkään mitään. Mitä se häneen kuului, mitä tämä mies puhui?

Silloin Fantek käsitti asian laidan, hän ymmärsi, miksi hänelle oli ovi avattu niin pian ja hän sääli häntä sen surun tähden, jonka hän oli hänelle tuottanut.

Hän pyytää sopersi anteeksi.

— Se oli totta, hänen ei olisi pitänyt vaivata häntä!

— Minuako, Gaud vastasi nopeasti, - ja miksi ei minua, Fantek?

Elinvoimat olivat äkkiä palanneet, sillä hän ei tahtonut vielä muitten silmissä näyttää epätoivoiselta, sitä hän ei millään ehdolla tahtonut. Ja sitten hän puolestaan sääli Fantekia; hän pukeutui seuratakseen häntä ja hänellä oli vielä niin paljon voimia, että hän saattoi mennä hoitamaan hänen pientä lastaan.

Kun hän kello neljän aikaan tuli takasin ja heittäytyi vuoteelleen, oli hän niin väsyksissä, että uni hänet hetkeksi valtasi.

Mutta hetken ääretön ilo oli tehnyt hänen mieleensä vaikutuksen, joka ei haihtunut; hän heräsi äkkiä, vavahtaen koko ruumiissaan, hän nousi puoleksi istumaan ja koitteli johdattaa mieleensä… Hän oli äskettäin saanut jotain tietoja Yannista. Sekavien ajatuksien joukosta hän etsi ja etsi mitä se oli…

— Voi, niin todellakin! — sehän oli vain Fantek.

Ja toistamiseen hän vaipui samaan pohjattomaan kuiluun. Ei, todellisuudessa ei ollut mitään muuttunut hänen synkässä, toivottomassa odottamisessaan.

Kuitenkin jo se, että hän oli luullut hänen olevan niin lähellä, vaikutti, että oli kun hänen henkensä olisi liidellyt hänen ympärillään; se oli sitä, jota Bretagnessa kutsutaan "viestiksi", ja hän kuunteli vieläkin tarkemmin ulkoa kuuluvia askelia, häntä aavistutti, että joku ehkä tulisi puhumaan Yannista.

Ja päivän tultua tulikin Yannin isä. Hän otti lakin päästään, pyyhkäsi taapäin kauneita, valkoisia hivuksiaan, jotka olivat kiharia, niinkun hänen poikansa, ja istui Gaudin vuoteen ääreen.

Hänenkin mielensä oli masennuksissa, sillä hänen Yanninsa, hänen kaunis Yanninsa oli hänen vanhimpansa, hänen suosikkinsa, hänen kunniansa. Mutta hän toivoi vielä, hän todellakin vielä toivoi. Hän alkoi lohduttaa Gaudia hyvin lempeästi: ensiksikin, kaikki viimeiseksi Islannista tulleet puhuivat tiheistä sumuista, jotka varmaan olivat voineet myöhästyttää laivaa. Ja sitten hän oli vielä tullut ajatelleeksi yhtä seikkaa: he olivat ehkä poikenneet Färsaarille, jotka ovat kaukaisia saaria matkan varrella, ja josta tullakseen kirjeet tarvitsevat hyvin pitkän ajan. Se oli kerran tapahtunut hänelle itselleen; siitä jo oli noin neljäkymmentä vuotta, hänen äiti vainaajansa oli jo luettanut sielumessuja hänen puolestaan… Ja semmoinen vene sitten kun "Leopoldine", melkein uusi; ja sitten laivaväki, ne olivat kaikki parhaimpia merimiehiä…

Vanha Moan muori astua köpisteli heidän ympärillään ja pudisteli päätään: Gaudin epätoivo melkein oli hänelle palauttanut voimat ja ymmärryksen, hän hoiti taloutta ja katseli tuon tuostakin Sylvestren pientä kellastunutta muotokuvaa, joka riippui graniittiseinällä, merimiesankkurineen, mustista helmistä tehdyn hautajaisseppeleen keskellä. Sittenkuin merimiehen ammatti oli vienyt häneltä hänen pojanpoikansa, ei hän enää luottanut merimiesten palaamiseen; pyhää Neitsyttä rukoili hän vaan pelosta vanhoilla kuihtuneilla huulillaan, mutta sydämmessä hänellä oli katkera viha.

Mutta Gaud kuunteli ahneesti ukon lohdutusta, hänen suuret, sinisten kehäin ympäröimät silmänsä katselivat hellän hellästi vanhusta, joka oli hänen rakastettunsa näköinen; jo se että ukko istui hänen vieressään, tuntui hänestä suojelevan häntä kuolemaa vastaan, ja hän tyyntyi ja oli ikäänkun lähempänä Yanniansa. Hiljaan ja vienosti hänen kyyneleensä vierivät, ja hän luki uudestaan ja uudestaan tulisia rukouksia pyhälle Neitsyelle, Meren Tähdelle.

Olihan se todellakin mahdollista, että he olivat poikenneet niille saarille, ehkä korjaamaan jotain vahinkoa. Ja Gaud nousi ylös, pani tukkansa kokoon, ja pukeutui vähän, ikäänkun hän olisi toivonut hänen palaavan. Epäilemättä ei kaikki toivo ollut turhaa, koska ukko, hänen isänsä vielä toivoi. Ja hän alkoi taas muutamiksi päiviksi odottaa.

Oli jo syksy, oikein täysi syksy, yöt olivat synkkiä, ja aikaiseen tuli pimeä pienissä mökeissä ja pimeä ulkonakin Bretagnen vanhassa maassa.

Päivätkin olivat vain pitkiä hämäriä, mahdottoman suuret pilvet, jotka hitaasti kulkivat eteenpäin, saattoivat äkkiä tehdä keskipäivän pimeäksi. Tuuli ei vaiennut koskaan, se oli kun kaukaa kuuluvaa suurten kirkon urkujen soittoa, uhkaavia, epätoivoisia säveliä, toisinaan se tuli aivan oven taa ja ulvoi kun raivoisat pedot.

Gaud oli käynyt niin kalpean kalpeaksi ja kuihtui kuihtumistaan, ikäänkun vanhuus jo olisi koskettanut häntä kaljulla siivellään. Alituisesti hän piteli käsissään Yannin kapineita, hänen kauneita häävaatteitaan, hän kääri niitä kokoon ja levitteli taas niinkun mielipuoli, — etenkin erästä sinistä lankapuseroa, joka oli säilyttänyt hänen ruumiinsa muodon; kun sen keveästi heitti pöydälle, niin se niinkun itsestään, totutusta tavasta mukaili hänen hartiaansa ja rintansa piirteitä; lopulta oli hän pannut sen aivan yksinään erityiseen kaapin osaan, hän ei enää tahtonut liikuttaa sitä, jotta se kauvemmin säilyttäisi jäljennöksensä.

Joka ilta nousi maasta kylmää sumua; silloin hän katseli ikkunastaan synkkää maisemaa, siellä täällä alkoi mökeistä tupruilla valkeata savua: niihin kaikkiin olivat miehet tulleet kotiin, kylmä oli muuttolinnut palauttanut. Ja suloisia hetkiä kai ne viettivät tulien ääressä, sillä talven tullen oli rakkauskin palannut islantilaisten maahan.

Ajatuksillaan riippuen kiinni noissa saarissa, joihin hän oli voinut poiketa, Gaud oli taas alkanut toivoa ja odottaa…

XI.

Yann ei palannut koskaan.

Elokuun yönä, synkällä Islannin merellä, keskellä sen raivoavaa kuohinaa, oli vietetty hänen häitään meren kanssa.

Meren kanssa, joka ennen oli ollut hänen imettäjänsä, se oli tuuditellut häntä, se oli kasvattanut hänestä suuren ja voimakkaan nuorukaisen, — ja kun hänestä oli varttunut komea mies, oli se ottanut hänet yksin itselleen. Synkkä salaisuus peitti kauheat häät. Koko ajan oli synkkiä pilviä liidellyt heidän ympärillään, ikäänkun liikkuvina, liehuvina esirippuina, jotka oli pantu heidän häitään peittämään, ja morsian pauhasi, pauhasi kamalinta pauhinaansa tukahduttaakseen huudot. — Yann oli muistanut Gaudia, vaimoaan, ja oli puolustainut, taistellen kun jättiläinen kuolinpuolisotaan vastaan, kunnes hän viimein oli antautunut, syöksyen avonaisin käsin sen poveen, kauheasti huutaen niinkun kuoleva peto; suu oli täynnä vettä, kädet levällään, ainaiseksi kangistuneina.

Ja hänen häissään olivat kaikki ne, jotka hän kerran oli niihin kutsunut. Kaikki muut, paitse Sylvestre, joka nukkui lumotussa puutarhassaan, kaukana, kaukana, toisella puolen maapalloa.