LOTIN AVIOLIITTO

Kirj.

Pierre Loti

Alkuteoksen (Le Mariage de Loti) sadannesta ensimmäisestä painoksesta suomensi Eino Palola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

Pierre Loti.

Bretagnen niemimaalla, meren äärellä syntyneenä on Pierre Loti (oik. Ranskan laivaston upseeri Julien Viaud ) jo aikaisin tuntenut äärettömien ulapoiden, pitkien meriretkien ja kaukaisten, satumaisten maanosien oudon vetovoiman. Jo lapsena on hän nähnyt reippaiden ja rotevien merisankarien lähtevän Islannin retkille, tarkannut heidän iloisen paluunsa melua, surrut meren helmaan vaipuneita ja kuunnellut palaavien ihmeellisiä kertomuksia kaukaisista maista, missä elämä sykkii kuumempana, luonto loistaa värikkäämpänä ja taivas kaartuu korkeampana kuin Bretagnen sumuisilla, vihaisen meren pirstomilla rannikoilla.

Ja oudosti ovat nuo kertomukset taisteluista merta vastaan ja tarinat päivänpaisteisten maiden iloisesta elämästä sykähyttäneet hänen sieluaan: hänen omassa mielessään on syntynyt kaukomielinen kaiho näkemään ja kokemaan tuota kaikkea, kertomaan siitä ja koko sielullaan uppoutumaan outoon ympäristöön, outoihin oloihin.

Niin onkin hän monen vuosikymmenen kuluessa — hän on nyt 66 ikäinen — laivallaan viiletellyt kaikki maailman meret pysähtyen milloin Turkissa, milloin Afrikassa, milloin Oceanian, tai Jaapanin saarivaltakunnissa. Hän on matkustellut pitkältä Intian ja Persian koskemattomilla sydänmailla tai seurannut kotiseutunsa karaistua väkeä kauas kylmille, pohjoisille ulapoille.

Kun Loti 70-luvun alussa alotti kirjailijatoimensa suloisella kertomuksella turkkilaistyttösestä Aziyadésta, oli naturalistinen koulu Ranskassa valtaan pääsemässä. Mutta Loti'ta ei miellyttänyt Zolan tieteellinen teoria, joka pyrki selittämään yhteiskunnallisen sairauden ja rappeutumisen syitä, ei Maupassant'in gallialainen huumori ja sielutieteellinen jokapäiväisen elämän erittely — hän haki tunnuksensa kauempaa: kotiseutunsa elämästä ja tarinoista, Chateaubriandin ja Bernhardin de Saint Pierren värihehkuisista, tunnelmallisista matkakertomuksista — — — Hän oli runoilija, lyyrikko, jonka sielussa kaikki muuttui näyiksi ja tunnelmiksi.

Useimmat hänen kirjoistaan ovatkin suuremmoisia proosarunoja, joissa bretagnelainen tai eksoottisten maiden elämä ja luonto mahtavina tai viileinä, aina täysitunnelmaisina kuvina levittäytyy lukijan silmäin eteen temmaten mukaansa väriloistollaan ja tavattomalla eloisuudellaan.

Chateaubriand vei kotimaasta mukaansa sairaan, ajan myrskyjen särkemän sielunsa; Loti lähtee maailmalle nuorena ja herkkätunteisena kuin lapsi. Hän näkee kaukaisten maiden loistavan menneisyyden, näkee villien luonnonlasten keväisen elämän kaikkialla väistyvän euroopalaisen kultuurin tai ajan kuluttavan, murtavan voiman edessä. Tuota kaikkea katsellessaan valtaa hänen sielunsa syvä, inhimillinen sääli ja niinpä ovatkin useat hänen teoksistaan "kuoleman ja säälin kirjoja", eikä vain se, joka sitä nimeä kantaa.

Tuo syvä, inhimillinen ymmärrys tekeekin ne, runollisen kuvauksen etevyyden ja tyylin notkean juoksun rinnalla, perin miellyttäviksi. Tuntuu joskus kuin olisi kirjailija itse yksi kuvattavistaan, alkuasukas alkuasukkaiden joukossa, siellä missä hän milloinkin liikkuu. Mutta kohtaamme hänet missä puvussa hyvänsä, niin kuultaa kaikkialla kuoren alta hienosti sivistyneen, humaanin euroopalaisen ajatustapa, puhuu hiukan surumielinen, ihmisystävällinen filosofia vedottuna voimakkaaseen, usein aivan panteismiin saakka kohoavaan luonnon ja elämän käsitykseen.

Teos teokselta, sivu sivulta seuraa lukija runoilijaa milloin jännittyneenä, milloin viehättyneenä, aina suuren runouden taikavoiman vallassa.

Kertomus pikku Rarahusta, maoritytöstä, on Loti'n ensimäisiä. Harvoin on hän yhtä suurella rakkaudella, samanlaisella antaumuksella suhtautunut kuvattaviinsa, ja harvoin on hän päässyt yhtä korkealle näkemyksen selvyydessä ja tunnelman hehkuvassa voimassa. Siksi huokuukin teos yhä vielä raikasta tuoreutta, nuorta tunnetta ja eloisuutta, ja siksi on se yhä kaikkein rakkaimpia niille, jotka lähemmin ovat perehtyneet Loti'n tuotantoon.

Tampereella, tammikuussa 1917.

Suomentaja.

LOTI'N AVIOLIITTO.

"E hari te fau, E toro te faaro E no te taata."

Palmu kasvaa, Koralli leviää, mutta ihminen katoaa.

(Vanha polynesialainen sananlasku).

Madame Sarah Bernardt'ille.

Kesäkuu 1878.

Madame,

Teille, joka loistatte siellä kaikkein korkeimmalla, omistaa "Aziyadén" hyvin tuntematon tekijä vaatimattomasti tämän kesyttömän kertomuksen.

Hänestä tuntuu siltä kuin teidän nimenne valahuttaisi tähänkin kirjaan hiukkasen suurta, runollista viehätystään.

Tekijä oli hyvin nuori, silloin kun hän kirjoitti tämän kirjan; hän laskee sen jalkojenne juureen, Madame, pyytäen teiltä paljon, hyvin paljon suopeutta.

ENSIMÄINEN OSA.

I.

Kertonut Loti'n ystävä Plumket.

Loti kastettiin tammik. 25 p:nä 1872 kahdenkolmatta vuoden ja yhdentoista päivän ikäisenä.

Kun kastetoimitus tapahtui oli kello Lontoossa ja Parisissa noin yksi jälkeen puolenpäivän.

Mutta maapallon toisella puolella oli melkein sydänyö nyttemmin autuaasti kuolleen kuningatar Pomarén puutarhoissa, missä menot suoritettiin.

Euroopassa oli kylmä ja synkkä talvipäivä. Toisella puolen maata, kuningattaren puutarhoissa, vallitsi kesäisen yön rauhallinen, raukea ikävyys.

Viisi henkeä oli Loti'n kasteen todistajina mimosojen ja oranssien keskellä, lämpimässä, tuoksuja uhkuvassa ilmastossa, taivaan alla, joka oli aivan täyteen siroitettu etelän tähtisikermiä.

Ne olivat: Ariitéa, jalosukuinen prinsessa, Faïmana ja Téria, kuningattaren hovinaisia, Plumket ja Loti, upseereja hänen Britannialaisen Majesteettinsa meriväessä.

Loti, jonka nimi tähän päivään saakka oli ollut Harry Grant, säilytti sen nimen sekä siviilirekisterissä, että kuninkaallisen laivaston luetteloissa, mutta hänen ystävänsä ottivat Loti-nimen yleisesti käytäntöön.

Menot olivat hyvin yksinkertaiset ja niitä vietettiin puheitta ja suuremmitta varustuksitta.

Kolmella tahitinaisella oli päässään seppeleet luonnollisista kukista ja yllään pitkälaahustimiset, ruusunväriset musliinihameet. Sitten kun he olivat turhaan yritelleet lausua noita barbaarisia nimiä: Harry Grant ja Plumket, joiden karkeita sointuja vastaan heidän maorikurkkunsa kapinoivat, päättivät he nimittää heitä Loti'ksi ja Remuna'ksi, jotka ovat kahden kukan nimiä.

Seuraavana päivänä sai koko hovi tiedon päätöksestä, eikä Harry Grantia, yhtävähän kuin hänen ystäväänsä Plumketia enää ollut olemassa Valtameren saarilla.

Sitäpaitsi sovittiin siitä, että kun alkuasukkaiden laulun: " oti taimanè j.n.e." ensimäisiä sanoja hiljaa hyräiltiin yöllä palatsin ulkopuolella, merkitsisi se: "Remuna on siellä, tai Loti tai molemmat yhdessä; he pyytävät ystävättäriään tulemaan luokseen heidän kutsuessaan, tai ainakin hiljaa avaamaan heille puutarhan portit." — — —

II.

Plumketin muistelmiin perustuva elämäkerrallinen tieto Rarahusta.

Rarahu syntyi tammikuussa 1858, Bora-Boran saarella, joka sijaitsee kuudennellatoista asteella eteläistä leveyttä ja sadannella neljännellä kuudetta läntistä pituutta.

Sillä hetkellä kun tämä tarina alkaa oli hän juuri täyttänyt neljännentoista vuotensa.

Hän oli sangen omituinen pikku tyttö, jonka kesytön, huumaava sulous piti vallassaan kaikista eurooppalaisten kansojen hyväksymistä, sovinnaisista kauneuskäsitteistä huolimatta.

Aivan pienenä oli hänen oma äitinsä laskenut hänet suureen purjevenheeseen, joka kulki Tahitiin. Ainoa muisto, joka hänelle omasta kadotetusta saarestaan oli säilynyt, oli suuri, pelottava, sen yli kohoava kallio. Tuon basalttijättiläisen ulkopiirteet, joka on asetettu Tyynen meren keskelle kuin jättiläismäinen rajamerkki, pysyivät hänen mielessään ainoana kuvana hänen kotimaastaan. Rarahu tunsikin sen myöhemmin ja hänen mielensä valtasi outo liikutus nähdessään sen piirrettynä Loti'n albumissa; tämä satunnainen tapaus oli ensimäisenä aiheena Rarahun suureen rakkauteen Loti'ta kohtaan.

III.

Hiukan kansantaloutta.

Rarahun äiti oli vienyt hänet Tahitiin, tuolle suurelle saarelle, kuningattaren saarelle, tarjotakseen häntä hyvin vanhalle naiselle, joka asui Apiré-alueella ja oli hänen kaukainen sukulaisensa. Hän seurasi siten vanhaa maorirodun tapaa, jonka mukaan lapset vain harvoin saivat jäädä oikean äitinsä luo. Kasvatusäidit ja kasvatusisät, ( faa amu ), ovat siellä lukuisimmat ja perhe lisäytyy vain sattuman kautta. Tuo perintätavan mukainen lasten vaihto on yksi polynesialaisten tapojen omituisuuksia.

IV.

Harry Grant (ennen kastetta) sisarelleen Brightburyssä, Yorkshiren kreivikunnassa (Englannissa).

Tahitin redillä 20 p. tammik. 1872.

Rakas sisko!

Minä olen siis nyt tämän kaukaisen saaren edustalla, jota veljemme piti niin rakkaana, tällä salaperäisellä paikalla, joka niin kauan on ollut lapsuuden unelmieni päämääränä. Omituinen halu päästä tänne on sangen suuressa määrässä vaikuttanut siihen, että rupesin merimiehen ammattiin, vaikka jo tunnenkin olevani väsynyt ja perin kyllästynyt siihen.

Vuodet ovat menneet ja tehneet minusta miehen. Olen jo katsellut ympärilleni maailmassa ja olen nyt vihdoinkin unteni saaren luona. Mutta minä löydän sieltä vain synkkyyttä ja katkeraa pettymystä.

Tämä on sentään Papeete; kuningattaren palatsi tuolla kaukana viheriöitsevien oksien alla, lahti suurine palmuineen, korkeat vuoret hammasmaisine ääriviivoineen — kaikki tuo oli minulle ennestään tuttua. Jo kymmenen vuotta sitten näin minä kaiken tuon noissa meriveden kellastamissa ja pitkän välimatkan takia runollisissa piirustuksissa, joita Georges lähetteli meille. Juuri tästä maankolkasta puhui meidän veljemme, jota ei enää ole olemassa, niin suurella rakkaudella — — —

Kaikki tuo on täällä, paitsi suurta viehätystä, määrittelemättömien harhakuvien viehkeyttä, lapsuuden epäselviä, haaveellisia vaikutelmia. Se on maa, samanlainen kuin kaikki muutkin, oi Jumala! ja minä Harry, joka tapaan itseni sieltä, olen aivan sama Harry kuin Brightburyssä, tai Lontoossa tai jossain muussa paikassa, niin että minusta tuntuu kuin en olisikaan vaihtanut paikkaa.

Että tuo minun unelmieni maa olisi voinut säilyttää vetovoimansa ei minun olisi pitänyt koskettaa sitä sormellanikaan.

Ja muuten ovat ihmiset ympärilläni pilanneet Tahitini minulta kertoessaan siitä omalla tavallaan; tuollaiset henkilöt, jotka kuljettavat muassaan joka paikkaan oman jokapäiväisen persoonallisuutensa, maassamatavat ajatuksensa, jotka pilkallaan, välinpitämättömyydellään ja tyhmyydellään tahraavat kaiken runollisen. Sivistystä on sinne myöskin aivan liiaksi päässyt, tyhmää siirtomaasivistystämme sovinnaisine tapoinemme, tottumuksinemme ja paheinemme, ja villi runous katoaa menneen ajan tapojen ja muistojen mukana — — —

Tulos on se, että niinä kolmena päivänä, jolloin Rendeer on ollut ankkurissa Papeeten edustalla, on veljesi Harry pysytellyt aluksessa ahdistunein sydämin ja pettynein mielikuvin — — —

John ei ole sellainen kuin minä, ja minä luulen, että hän jo on maan lumoissa; olen tuskin nähnyt häntä tänne tulomme jälkeen — — —

Hän on kaikissa tapauksissa sama uskollinen, moitteeton ystävä, sama hyvä, hellä veli, joka vartioi minua kuin suojelusenkeli, ja josta minä kaikesta sydämestäni pidän — — —

V.

Rarahu oli pikkuinen olento, joka ei ollut kenenkään muun näköinen, vaikka hän ulkomuodoltaan täydellisesti edustikin maori-rotua, joka asustaa Polynesian saarisikermillä, ja jota pidetään yhtenä maailman kauneimmista. Se on selvästi muista eriävä, salaperäinen rotu, jonka alkuperä on tuntematon.

Rarahun silmät olivat mustanruskeat, täynnä eksoottista kaipausta, ja lempeät kuin pienten kissanpoikien, kun niitä silitetään; hänen silmäripsensä olivat niin pitkät ja mustat, että niitä olisi voinut luulla maalatuiksi höyheniksi. Hänen nenänsä oli lyhyt ja hieno niin kuin eräiden arabialaisten kuvien; suu oli hiukan liian paksu, hiukan liian suuri klassillisen kauneussäännön mukaan, mutta suupielet olivat syvät ja ulkopiirteet sulavat. Kun hän nauroi, paljasti hän ikeniä myöten hampaat, jotka kyllä olivat isonlaiset, mutta valkeat kuin valkein emalji, hampaat, joita vuodet eivät vielä olleet ehtineet paljoakaan tasoittaa ja joissa vielä näkyivät lapsuuden matalat juovat.

Hänen sandelintuoksuinen tukkansa oli pitkä ja suora ja hiukan karkea; se lankesi raskaina aaltoina hänen pyöreille, alastomille olkapäilleen. Hänen ihossaan oli tiilen-punertava vivahdus, joka muistutti vanhojen, etruskilaisten saviastioiden vaaleutta ja hänen ruumiinsa oli saman värinen otsasta aina varpaiden päihin asti.

Rarahu oli pieniruumiinen, kasvultaan ihmeteltävän siro ja ihmeteltävän sopusuhtainen, hänen rintansa oli kiiltävän puhdas ja sileä, hänen käsivartensa klassillisen muodokkaasti kehittyneet.

Pohkeiden ympärillä oli hänellä heikosti tatuoituja kuvioita, jotka esittivät jalkarenkaita, alahuulessa, Markesas-saarien naisten tapaan, kolme pientä, melkein huomaamatonta poikkiviivaa ja otsallaan vaaleampia piirroksia, jotka muodostivat otsalehden. Se, mikä hänessä selvimmin ilmaisi rodun oli hänen silmiensä perin suuri läheisyys, samalla kun ne olivat ulkonevat kuin kaikki maorilais-silmät. Kun hän nauroi ja oli iloinen antoi tuo katse hänen lapsellisille kasvoilleen nuoren uistiti-apinan veitikkamaisen, viekkaan ilmeen. Kun hän taas oli totinen tai surullinen, oli hänessä jotain, mitä ei voi kuvailla paremmin kuin nimittämällä sitä aitopolynesialaiseksi viehkeydeksi.

VI.

Pomarén hovi oli koristautunut puolivirallista vastaanottoa varten samana päivänä kun minä ensi kertaa laskin jalkani Tahitin mantereelle. Englantilainen amiraali, joka kuljetti Rendeeriä, oli silloin menossa tulovierailulle ruhtinattaren, vanhan tuttavansa luo — ja minä olin seurannut amiraalia täydessä paraati-univormussa.

Kello oli noin kaksi ja uhkea vehreys siivilöi keskipäivän polttavan auringon säteitä. Kaikki oli hiljaista ja autiota niissä varjoisissa lehtokujissa, jotka yhdessä muodostivat kuningattaren kaupungin, Papeeten. Talot parvekkeineen, hajallaan siellä täällä puutarhoissa korkeiden, suurten puiden ja tropillisten kasvien varjossa, näyttivät asukkaineen vaipuneen päivällislevon hekumalliseen horrostilaan. Kuninkaallisten asuntojen ympäristöt olivat yhtä autioita, yhtä rauhallisia.

Eräs kuningattaren pojista, päivänpolttama jättiläinen, tuli mustiin puettuna meitä vastaan ja vei meidät saliin, jonka ikkunaluukut olivat suljetut, ja jossa jo istui toistakymmentä liikkumatonta, hiljaista naista.

Keskelle salia oli asetettu kaksi kullattua nojatuolia vieretysten. Pomaré, joka istui toisella, pyysi amiraalia käymään toiseen, tulkin vaihtaessa molemminpuolisia virallisia kohteliaisuuksia vanhojen ystävysten välillä.

Tuo nainen, jonka nimi muinoin oli sekoittunut lapsuuteni eksoottisiin unelmiin, ilmestyi nyt eteeni puettuna pitkään, punaiseen silkkiviittaan, vanhan vaskenruskea-ihoisen olemuksen muodossa, raskas pää käskevästi pystyssä. Huolimatta ijästään ja tavattomasta, akkamaisesta rumuudestaan saattoi vielä nähdä, mikä hänen nuoruudessaan oli muodostanut sen viehätyksen, jonka omituiset muistot entispäivien merenkulkijat ovat meille välittäneet.

Hänen naisseurueensa oli tämän suljetun huoneen puolihämärässä ja troopillisen päivän tyynessä hiljaisuudessa kuvaamattoman viehättävä. He olivat melkein kaikki kauniita, tahitilaisen käsityksen mukaan, muistuttaen mustine, kaihoisine silmineen ja ambranvärisine ihoineen mustalaisnaisia. Valloillaan olevaan tukkaan oli kiedottu luonnollisia kukkia, ja heidän maahan saakka ulottuvat harsohameensa riippuivat löyhästi vartalon ympärillä pitkinä, liehuvina poimuina.

Minun katseeni pysähtyi erikoisesti prinsessa Ariitéa'an, jonka kasvoilla oli vieno, ajatteleva ja uneksiva ilme; kalpeita Bengalin ruusuja oli siroiteltu sinne tänne hänen mustaan tukkaansa.

VII.

Kun kohteliaisuudet olivat loppuneet, sanoi amiraali kuningattarelle:

"Saan tässä esitellä Teidän Majesteetillenne Harry Grant'in. Hän on meriupseeri Georges Grantin veli, hänen, joka on viettänyt neljä vuotta teidän kauniissa maassanne."

Tulkki oli tuskin lopettanut käännöstänsä, kun Pomaré jo ojensi minulle ryppyisen kätensä ja hyväntahtoinen, suopea hymy, jossa ei enää ollut mitään virallista, valaisi hänen vanhoja piirteitään.

"Ruérin veli!" sanoi hän mainiten veljeäni hänen tahitilaisella nimellään.

"Hänen olisi pitänyt tulla takaisin minua tapaamaan."

Ja hän lisäsi englanniksi: " Welcome! " (Tervetuloa) joka näytti olevan erikoinen armonosoitus, koska kuningatar ei muuten milloinkaan puhunut muuta kieltä kuin omaansa.

" Welcome! " sanoi myöskin Bora-Boran kuningatar, joka ojensi minulle kätensä paljastaen hymyillessään pitkät ihmissyöjähampaansa.

Ja minä lähdin tästä omituisesta hovista ihastuneena siihen.

VIII.

Aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli Rarahu tuskin koskaan jättänyt vanhan kasvatusäitinsä majaa Aspire-piirissä, Fataua-puron varrella.

Hänen toimensa olivat hyvin yksinkertaisia: uneksimista ja kylpemistä, etenkin kylpemistä; — lauleskelemista ja kuljeskelemista metsässä pienen, eroamattoman ystävättärensä Tiahuin kanssa — Rarahu ja Tiahui olivat kaksi pientä, huoletonta, naureskelevaa olentoa, jotka melkein kokonaan elivät purossaan, missä he hyppelivät ja kuppelehtivat kuin lentokalapari.

IX.

Kuitenkaan ei saa luulla, että Rarahu olisi ollut sivistystä vailla; hän osasi lukea tahitilaista raamattuaan ja kirjoittaa suurilla, hyvin tukevilla kirjaimilla maorikielen pehmeitä sanoja. Hän oli sitäpaitsi erittäin etevä sovinnaisessa oikeinkirjoituksessa, jonka Pipcusmunkit olivat laatineet, kun he latinalaisen kirjaimiston avulla valmistivat polynesialaisen sanakirjan.

Monet maalais-pikkutyttömme Euroopassa ovat varmasti tietämättömämpiä kuin tämä villi lapsi. Mutta otaksuttavasti ei hänen lie tarvinnut liiaksi ponnistella hankkiakseen nuo tiedot Papeeten lähetyskoulussa, sillä hän oli luonnostaan perin laiska.

X.

Kun kulkee puolisen tuntia Apirén tietä pitkin, tapaa oikealla pensaikossa suuren luonnollisen, vuoren sisään kovertuneen altaan. — Fataua-puro syöksyy siihen koskena pärskyttäen juoksevaa, suloisen raikasta vettä.

Siellä oleskeli koko päivän lukuisa seurue; Papeeten nuoret kaunottaret lepäilivät ruohokossa ja viettivät lämpimiä, troopillisia päiviä puhellen, laulellen ja nukkuen, tai vielä mieluummin uiden ja sukellellen kuin vilkkaat kultakalat. — He astuivat veteen musliiniviittoihinsa puettuina, ja pitivät ne sitten märkinä yllään nukkuessaankin niin kuin muinaiset najadit.

Sinne tuli usein matkustavia merimiehiä seikkailuille ja siellä vallitsi neekeritär Tétuara — ja siellä pidettiin varjossa uhkeita pitoja oransseilla ja guavepuun hedelmillä.

Tetuara kuului melanesialaiseen, mustaan kanakkirotuun. — Euroopasta tuleva laiva oli kerran ottanut hänet eräältä saarelta Kaledonian luota ja jättänyt hänet Papeeteen, tuhansien penikulmien päähän kotiseudultaan, ja täällä teki hän saman vaikutuksen kuin englantilaisten missien joukkoon eksynyt Kongotar.

Tétuaralla oli tyhjentymätön varasto hyvää tuulta, apinamaista iloisuutta ja täydellistä hävyttömyyttä, ja missä hän kulki kävi jymy ja jyske. Näitten henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi oli hän perin arvokas poikkeus veltosta seurapiiristään, ja hän olikin Fataua-puron arvohenkilöitä.

XI.

Esittely.

Puolenpäivän seudussa hiljaisena, tulikuumana päivänä, sellaisena kuin tämäkin, näin minä pienen ystävättäreni Rarahun ensi kerran eläissäni. Fataua-puron tavallisimmat vieraat, nuoret tahitittaret, nukkuivat rasittuneina unesta ja lämmöstä ruohokossa aivan puron rannalla antaen jalkojensa riippua kirkkaassa, viileässä vedessä. Puiden tiheän vehreyden varjo riippui kohtisuorana ja liikkumattomana meidän yllämme; suuret tummat, samettimaiset perhoset, joiden suuret silmät olivat saman väriset kuin Scabiosakukka, lentelivät hitaasti edestakaisin tai istahtivat vaatteillemme, aivan kuin niiden silkinhienot siivet olisivat olleet liian raskaat kannattamaan niitä; ilma oli täynnänsä tuntemattomia, huumaavia tuoksuja ja hiljalleen vaivuin minäkin tuohon olemassaolon velttouteen, antautuen kokonaan Oceanian viehätyksen valtaan.

Tämän taulun taustassa aukenivat äkkiä mimosa- ja guavepensaikot ja kuului toisiinsa koskettavien lehtien hienoa kahinaa. — Kaksi pientä tyttöä näyttäytyi tutkien asemaa, pälyillen ympärilleen kuin reiästään esiin hiipivät hiiret.

Päässään kantoivat he lehtiseppeleitä auringon polton suojaksi; vyötäistensä ympärille olivat he käärineet tummansiniset keltajuovaiset pareot; heidän kalpeanpunertavat, notkeat yläruumiinsa olivat paljaat; hiukset mustat, pitkät ja valloillaan. — Ei euroopalaisia, ei muukalaisia, ei mitään pelottavaa ollut näkyvissä. Tyttöset tunsivat siis olevansa turvassa ja heittäytyivät levolle kosken ääreen, joka alkoi räiskähdellä äänekkäämmin heidän ympärillään.

Kauniimpi oli Rarahu; toinen oli hänen ystävänsä ja uskottunsa Tiahui…

Silloin tarttui Tétuara kiivaasti käsivarteeni, siniseen merimiesverkaan, jossa kultanauhat kimalsivat, nosti sen ruohon yläpuolelle, jonka suojaan minä olin peittynyt, ja heiluttaen kättäni kuin pelotinta, osoitti hän sitä tytöille kuvaamattoman hullunkurisin ilmein.

Molemmat tyttöset säikähtivät kuin pelottimen keksinyt varpuspari, juoksivat peloissaan tiehensä — ja sellainen oli meidän esittelymme, meidän ensimäinen kohtauksemme…

XII.

Ne tiedot, jotka Tétuara heti antoi minulle, sisälsivät jokseenkin seuraavaa:

— Siinä on kaksi hupsua, jotka eivät ole sellaisia kuin kaikki muut, eivätkä käyttäydy meidän tavallamme. Huamahine mummo, joka hoitaa heitä, on periaatteellinen nainen ja kieltää heitä seurustelemasta meidän kanssamme.

Tétuara olisi omasta puolestaan ollut hyvin tyytyväinen, jos nuo molemmat pikkutytöt olisivat antautuneet minun kesytettävikseni, ja kehoitti minua innokkaasti ryhtymään siihen yritykseen.

Löytääkseni heidät tuli minun vain hänen osoitustensa mukaan kulkea guavepensaiden välitse, melkein huomaamatonta polkua pitkin, joka sadan askeleen päässä vei toiselle altaalle. Se oli hiukan korkeammalla, ja siellä kävi myöskin vähemmän väkeä kuin meidän lammikollamme. — Siellä levittäytyi Fataua-puro taas, sanoi hän, kallion onteloon, joka näytti erikoisesti valmistetulta parin, kolmen hyvin läheisen ystävän seurustelupaikaksi. — Se oli Rarahun ja Tiahuin erikoinen kylpyhuone ja siellä oli, niin sanoaksemme, koko heidän lapsuutensa kulunut…

Se oli rauhallinen piilopaikka, jonka yli kaareutuivat suuret leipäpuut paksuine lehvistöineen ja mimosat, guavet ja hienot sensitivat… Raikas vesi solisi siellä pienien, sileiden kivien yli, ja kaukaa, kuin epäselvänä mutinana, kuului pauhu suurelta vesialtaalta, nuorten naisten nauru ja Tétuaran helistimentapainen ääni.

XIII.

— — —

"Loti", sanoi minulle kuukautta myöhemmin kuningatar Pomaré suurella, käheällä äänellään. "Loti, mikset sinä mene naimisiin pienen Rarahun kanssa Apirén piiristä? Minä vakuutan sinulle, että niin olisi paljon parempi ja että sinä oppisit paljon täydellisemmin tuntemaan tämän maan…"

Hän teki minulle tämän kysymyksen kuninkaallisella parvekkeella. — Minä olin pitkälläni matolla ja pitelin kädessäni viittä korttia, jotka äsken olin saanut ystävättäreltäni Terialta; minua vastapäätä loikoili omituinen vastapelaajani, kuningatar, joka hurjan intohimoisesti harrasti écartépeliä. Hän oli puettu keltaiseen, mustakukkaiseen aamunuttuun ja hän poltti pitkää pandanus-savuketta, joka oli tehty yhdestä ainoasta kokoon kääritystä lehdestä. Kaksi jasmiinin kukilla koristettua hovinaista merkitsi pisteemme, sekoitti meille lehdet ja auttoi meitä neuvoillaan, kumartuen uteliaina olkapäittemme yli.

Ulkona satoi tuota haaleaa, tuoksuvaa rankkasadetta, joka tässä maassa seuraa kesän myrskyjä. Suurten kookospalmujen lehvät nuokkuivat sateessa ja lehtien vahvat suonet kiilsivät kosteudesta. Pilvikasat muodostivat vuorta vasten kauhean, mustan ja raskaan taustan ja tuon haaveellisen taulun yläosassa näkyi Fatauan kallio kaukana kohottavan mustaa sarveaan. Ja myrskyn aavistuksista raskas ilma hämmensi ajatukset ja mielikuvat — — —

"Mennä naimisiin pikku Rarahun kanssa Apirén piiristä." Se ehdotus yllätti minut aivan odottamatta ja antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta — — —

Oli itsestään selvää, että kuningatar, joka oli sangen älykäs ja ymmärtäväinen nainen, ei ehdottanut minulle euroopalaisen lain mukaista, koko elämän ajaksi sitovaa avioliittoa. Hän oli suopea maansa vapaille tavoille, vaikka hän usein pyrki muodostamaan niitä moitteettomammiksi ja kristinopin periaatteiden mukaisiksi.

Minulle tarjottiin siis yksinkertaisesti tahitilaista avioliittoa ja minulla ei sen vuoksi ollut mitään vakavia syitä asettua vastustamaan ruhtinattaren toivomuksia, ja pikku Rarahu Apirén-piiristä oli hyvin suloinen.

Siitä huolimatta esitin minä sangen nolona nuoruuteni syyksi sitä vastaan.

Minä olin sitäpaitsi tavallani Rendeerin amiraalin holhouksen alainen, ja hän ei ehkä mielellään näkisi sellaista liittoa… Sitäpaitsi on avioliitto sangen kallis seikka Valtameren saarillakin. Ja sitten ja ennen kaikkea oli ehkä pikainen lähtö lähellä — ja Rarahun kyyneleihin jättäminen olisi ollut sen ehdottomana seurauksena, ja se olisi varmasti ollut hyvin julmaa.

Pomaré hymyili kaikille näille syille, eikä tuntunut tulevan vakuutetuksi yhdestäkään.

Hetkisen vaitiolon jälkeen ehdotti hän minulle hovinaistaan Faimanaa, mutta silloin vastasin minä heti kieltävästi.

Silloin otti hän muodollensa vekkulimaisen, viekkaan ilmeen ja käänsi hiljaa silmänsä prinsessa Ariitéaa kohti:.

"Jos olisin ehdottanut sinulle häntä", sanoi hän, "olisit ehkä ollut innokkaampi hyväksymään tarjoukseni, pikku Loti?"

Näin sanoessaan ilmaisi vanha nainen, että hän oli arvannut kolmannen ja varmasti vakavimman sydämeni salaisuuksista.

Ariitéa painoi silmänsä alas ja purppurainen vivahdus levisi hänen ambranvärisille poskilleen. Minä taas tunsin, että veri nousi kuohuen kasvoilleni; ja ukkonen alkoi jyristä syvällä vuorten keskellä kuin pelottava orkesteri, joka kohottaa jännittävän kohtauksen vaikutusta melodraamassa. — — —

Pomaré nauroi tyytyväisenä salaa pilalleen ja käytti synnyttämäänsä hämminkiä hyväkseen merkitäkseen kaksi kertaa té tané (mies) s.o. kuningas.

Ecarté oli Pomarén mielihuvituksia ja häntä ilahutti äärettömästi tehdä vääryyttä pelissä; hän teki vääryyttä virallisissa iltakutsuissakin pelatessaan mielettömiä pelejä amiraalien tai kuvernöörien kanssa, ja ne muutamat louisdorit, jotka hän siten oli voittanut, eivät varmasti merkinneet mitään sen ilon rinnalla, että sai vastustajalleen "pietin".

XIV.

Rarahulla oli kaksi musliinihametta, toinen valkea, toinen punainen, jotka hän vuorotellen puki sini-keltaisen pareonsa päälle, kun hän sunnuntaisin meni protestanttien lähetyskirkkoon Papeetessa. Sellaisina päivinä piti hän hiuksiaankin kahdella pitkällä, mustalla, hyvin paksulla palmikolla, ja sitä paitsi asetti hän korvansa taa (samaan paikkaan, missä vanhoilla notarioilla on tapana pitää kyniään) suuren malvan kukan, jonka tulipunainen väri valoi läpinäkyvän kalpeuden hänen kuparinvärisille poskilleen.

Hän jäi ainoastaan hyvin lyhyeksi hetkeksi Papeeteen jumalanpalveluksen jälkeen ja vältti nuorten naisten seuraa ja puoteja, joissa kiinalaiset kauppiaat myivät teetä, torttuja ja olutta. Hän oli hyvin kiltti ja pitäen Tiahuita kädestä palasi hän Apiréhen riisuakseen pukunsa.

Pieni, hillitty hymy, pieni kaino irvistys olivat ainoita salaisen yhteisymmärryksen merkkejä molempien pikkutyttöjeni puolelta, kun me sattumalta kohtasimme toisemme Papeeteen puistokujilla…

XV.

Rarahu ja minä olimme jo viettäneet monta tuntia yhdessä Fataua-puron rannalla, uimapaikallamme guavepensaiden alla, kun Pomaré esitti omituisen avioliittotarjouksensa.

Ja Pomaré, joka tiesi kaikki mitä hän halusi tietää, oli siitä täysin selvillä.

Minä olin epäröinyt hyvin kauan — minä olin kaikin voimin ponnistellut sitä vastaan — ja tuo omituinen tilanne oli vastoin kaikkea todennäköisyyttä jatkunut jo monen päivän aikana: kun me ojennuimme ruohokkoon levätessämme yhdessä päivällisunta ja Rarahu kietoi käsivartensa ympärilleni, nukahdimme me rinnatusten melkein kuin kaksi veljestä.

Me näyttelimme molemmat perin lapsellista ilveilyä, ja varmasti ei kukaan olisi voinut aavistaa sellaista. Jos minä olisin ollut muutamaa vuotta vanhempi, olisin minä ehkä nauranut itselleni, tuntiessani Tahitilais-tyttöä kohtaan samaa kuin se, " mikä sai Faustin epäröimään Margaretan kynnyksellä ". Se olisi kaikissa tapauksissa huvittanut Rendeerin esikuntaa ja tehnyt minut perin naurettavaksi Tétuaran silmissä. — — —

Rarahun ijäkkäillä vanhemmilla, joita aluksi olin pelännyt pahoittavani, oli tästä kysymyksestä hyvin omituinen käsitys, jota Euroopassa ei olisi hyväksytty. Minä pääsin pian heidän ajatustensa perille.

He tuumivat mielessään, ettei suuri, nelitoistavuotias tyttö enää ole lapsi, eikä myöskään luotu elämään yksin… Hän ei saanut menettää neitsyyttään Papeetessa; niin ymmärtäväinen tulisi hänen olla; siinä kaikki mitä he vaativat.

Heidän mielestään oli Loti siinä suhteessa parempi kuin joku muu. Loti oli nuori niin kuin tyttökin, tuntui heistä hyvänluontoiselta ja näytti pitävän hänestä… ja sitten kun molemmat vanhukset olivat ajatelleet asiaa, huomasivat he, että niin oli hyvä.

Johnkin, minun rakas veljeni John, joka katseli kaikkea ihmeteltävän puhtailla silmillään, ja joka tunsi tuskallista hämmästystä, kun hänelle kerrottiin minun öisistä kävelyretkistäni kuningattaren puutarhoissa Faïmanan seurassa, — Johnkin oli perin suopea tuolle pikkutytölle, joka oli lumonnut hänetkin. — Hän piti Rarahusta hänen lapsellisen viattomuutensa ja hänen suuren rakkautensa tähden minua kohtaan; hän oli taipuvainen antamaan Harry-veljelleen anteeksi kaiken, kun Rarahu oli kyseessä. — —

Siitä johtui se, että kun kuningatar ehdotti minulle avioliittoa pikku Rarahun kanssa Apirén-piiristä, ei tahitilainen avioliitto meidän välillämme voinut enää olla muuta kuin muodollisuus.

XVI.

Palatsin oloja.

Ariifaité, prinssipuoliso, näytteli aivan mitätöntä poliittista osaa Pomarén hovissa.

Kuningatar, joka tahtoi antaa Tahitille komean kuningassuvun, oli valinnut hänet sen vuoksi, että hän oli suurin ja kaunein mies, mitä hänen saariryhmältään saattoi löytää. Hän oli vieläkin kasvultaan majesteetillinen, uhkea ukko, valkeine hiuksineen ja säännöllisine, jaloine kasvonpiirteineen.

Mutta hänestä ei juuri ollut vieraille näytettäväksi, sillä hän piti itsepäisesti aivan liian vähän vaatteita yllään; yksinkertainen tahitilainen pareo oli hänestä riittävä, eikä hän ollut koskaan tottunut mustaan pukuun.

Sitäpaitsi joi hän itsensä usein humalaan, ja sen vuoksi näytettiin häntä vain harvoin.

Tästä avioliitosta oli syntynyt oikeita jättiläisiä, mutta he kuolivat kaikki samaan parantumattomaan tautiin niin kuin nuo suuret tropilliset kasvit, jotka versovat määrättynä vuodenaikana ja kuihtuvat syksyn tullen.

He kuolivat kaikki keuhkotautiin ja sanomattomalla surulla näki kuningatar toisen toisensa jälkeen katoavan.

Vanhin poika, Tamatao, oli saanut puolisoltaan, kauniilta kuningatar Moëlta, pienen, suloisen ja viehättävän prinsessan, Tahitin tulevan kruununperijättären, pikkuisen Pomaré V:nen, jolle hänen isoäitinsä, Pomaré IV, tuhlasi koko intohimoisen hellyytensä.

Lapsi, joka 1872 oli kuusivuotias, osoitti jo nyt perinnöllisen taudin oireita, ja monta kertaa olivat isoäidin silmät täyttyneet kyynelillä hänen lasta katsellessaan.

Tuo tietty sairaus ja varma kuolema lisäsivät tuon pienen olennon, viimeisen Pomarén, viimeisen Tahiti-saarien kuningattaren viehkeyttä. Hän oli yhtä ihastuttava, yhtä oikukas kuin sairas pikku prinsessa, joka ei koskaan ole kuullut vastaväitteitä, suinkin saattaa olla. Hän osoitti minulle kiintymystä, mikä puolestaan lisäsi kuningattaren minuun kohdistamaa suosiota.

XVII.

Voidakseni puhua Rarahun kieltä ja ymmärtää hänen ajatuksiaan — sekä hassuimpia että syvällisimpiä — päätin minä oppia maorikielen.

Siinä tarkoituksessa hankin minä eräänä päivänä Papeetessa Pipcusmunkkien sanakirjan — vanhan, pienen kirjan, josta on ollut vain yksi painos ja jonka harvoja kappaleita on nykyään melkein mahdoton saada…

Tämä kirja antoi minulle ensimäiseksi omituisen käsityksen polynesialaisista oloista — avasi minulle kokonaisen tutkimattoman unelmien ja opintojen piirin.

XVIII.

Ensi katsauksella hämmästyin muinaisen maoriuskonnon kehittämää vanhojen mystillisten sanojen paljoutta, ja sitten noita synkkiä, kamalia, kääntämättömiä sanoja, jotka siellä ilmaisevat yön määrittelemätöntä kauhua, luonnon salaperäisiä ääniä ja unelmia, joita tuskin mielikuvituskaan voi käsittää…

Ensiksi Taaroa, polyneesialaisten uskontojen ylijumala.

Jumalattaret: Ruahine tahua, taiteiden ja rukousten haltijatar.

Ruahine auna, murheen jumalatar.

Ruahine faaipu, suoruuden jumalatar.

Ruahine Nihonihoraroa, riidan ja murhan jumalatar.

Romatane, pappi, joka päästää sielut taivaaseen tai sulkee tien sinne.

Tutahoroa, tie, jota myöten sielut kulkevat ikuiseen yöhön.

Tapaparaharaha, maailman perustus.

Ihohoa, henget, kummitukset.

Oroimatua ai aru nihonihororoa, ruumiit, jotka palaavat takaisin tappamaan ja syömään elossaolevia.

Tuitupapau, rukous vainajalle, ettei hän palaisi.

Tahurere, pyytää kuollutta ystävää vahingoittamaan vihollista.

Tii, paha haltija.

Tahutahu, noita, loihtija.

Mahoi, olento, jumalan sielu.

Faa-fano, sielun lähtö kuolemaan.

Ao, maailma, kaikkeus, maa, taivas, onni, paratiisi, pilvi, valo, alku, keskikohta, olemuksen keskus.

Po, yö, menneisyys, tuntematon usvamaailma, helvetti.

Sitten seuraavat, jotka olen poiminut melkein sattumalta tuhansien sanojen joukosta.

Moana, meren tai taivaan ääretön syvyys.

Tohureva, kuoleman ennusmerkki.

Natuaea, epäselvä, sekava ilmiö.

Nupa nupa, pimeys, sielun levottomuus.

Ruma-ruma, pimeys, synkkyys.

Tarehua, olla synkkämielinen, nähdä näkyjä.

Tataraio, olla noiduttu.

Tunoo, noituus.

Ohiohio, onnettomuutta ennustava silmäys.

Puhiairoto, salainen vihollinen.

Tetea, kalpea henkilö, aavekuva.

Oromatua, sukulaisen pääkallo.

Papaora, kalman haju.

Tai hitoa, kamala ääni.

Tai aru, ääni, joka muistuttaa meren kohinaa.

Tururu, villi, säikyttävä huuliääni.

Oniania, pyörrytys, alkava tuuli.

Tape-tape, syvän veden raja.

Rauhurupe, vanha bananaspuu, vanhuuttaan raihnas.

Tutai, punaiset pilvet näköpiirissä.

Nina, karkoittaa raskas ajatus, haudata.

At, pilvi, kukanvarsi, sanantuoja, hämärä.

Ari, syvyys, tyhjä kohta, meren laine.

Totoro ai po, salaperäinen ateria pimeydessä.

XIX.

Rarahulla oli hyvin ruma kissa, ja ennen minun tuloani keskitti hän lämpimimmät tunteensa siihen.

Kissat ovat ylellisyyseläimiä Oceaniassa ja kuitenkin on niiden rotu siellä mennyt aivan piloille. — Euroopasta tulevat sikiävät edelleen ja ovat hyvin halutuita.

Rarahun kissa oli suuri, läpilaiha elukka, jolla oli pitkät käpälät, ja joka vietti päivänsä nukkumalla lämmitellen vatsaansa auringonpaisteessa, tai syömällä eräänlaisia sinisiä marjoja. Sen nimi oli Turiri. Sen korvat törröttivät pystyssä, niiden kärjissä oli pienet reiät, ja ne olivat, tahitilaiskissojen tavoin, koristetut pienillä silkkitupsuilla. Näitten koristusten kautta sai kissan jo ennestäänkin hyvin omituinen ulkonäkö koomillisen vivahduksen.

Se oli niin urhoollinen, että se uskalsi seurata emäntäänsä uimaan ja se vietti monta tuntia meidän seurassamme huolimattomiin asentoihin heittäytyneenä.

Rarahu tuhlaili sille hellimpiä lempinimiä kuten: "Minun rakkahin pikku aarteeni" ja "minun pikkuinen sydänkäpyni" (ta u mea iti here rahi) ja (ta u mafatu iti).

XX.

— — —

— Ei! Ne, jotka ovat asuneet tuolla Papeeten puolisivistyneiden tyttöjen parissa — ne, jotka heidän kanssaan seurustellessaan ovat tutustuneet merenrannan epäsyntyiseen, helposti-opittavaan tahitinkieleen ja tapoihin uutisasukaskaupungissa, — ne, jotka eivät näe Tahitissa muuta kuin saaren, missä kaikki on tarkoitettu aistien huvia ja aineellisten himojen tyydyttämistä varten, — ne eivät ollenkaan käsitä tämän maan viehätystä.

Ne sitävastoin — ja kieltämättä useimmat — jotka katselevat Tahitia rehellisemmillä, taiteellisemmilla silmillä — jotka näkevät siinä ikuisen kevään maan, aina hymyilevän ja runollisen — kukkien ja kauniiden naisten maan — eivät edes hekään sitä käsitä… Tämän maan viehätysvoima on toisaalla ja sitä eivät kaikki opi tuntemaan.

Menkääpä kauaksi Papeetesta, sinne minne sivistys ei vielä ole päässyt tunkeutumaan, sinne missä ovat hoikkien kookospalmujen alla — korallirannikoilla äärettömän valtameren äärellä — tahitilaiset piirikunnat ja pandanuskattoiset kylät. Tarkastelkaapa tuota liikkumatonta, uneksivaa kansaa, — nähkääpä nuo hiljaiset, veltot, toimettomat ihmisryhmät suurien puitten juurella, ryhmät, jotka näyttävät elävän vain mietiskelynsä tunteella. Kuunnelkaapa tuon luonnon suurta rauhaa, korallikuohujen yksitoikkoista, ikuista kohinaa; silmäilkääpä noita suuremmoisia näköaloja, noita basalttivuoria, synkkiä, metsää kasvavia kallioita; ja kaikki häviää kuitenkin Tyynen meren majesteetillisen, rajattoman autiuden rinnalla… — — —

XXI.

— — — Sinä iltana kun Rarahu ensi kerran joutui yhteen Papeeten nuorien naisten kanssa, oli suuri juhla.

Kuningatar piti nimittäin tanssiaisia erään fregatin esikunnalle, kun se sattumalta oli käymässä saarella.

Aivan avoimessa salissa olivat euroopalaiset toimihenkilöt, hovinaiset ja siirtomaan koko henkilökunta jo valinneet paikkansa täysissä juhlapukeissa.

Ulkopuolella, puutarhassa, vallitsi suuri melu ja suuri sekasorto. Kaikki palvelijattaret ja kaikki juhlapukuiset, kukkaseppeleiset nuoret naiset valmistelivat siellä äärettömän suurta upa-upaa. He valmistautuivat tanssimaan aina aamuun saakka avojaloin, patarumpujen tahtiin, kun taas kuningattaren luona tanssittaisiin silkkikengissä, pianon soidessa.

Ja upseerit, joilla jo oli ystävättäriä molemmissa naismaailmoissa, sekä ulkona että sisällä, kulkivat molempien välillä muitta mutkitta tuolla omituisella, kainostelemattomalla välinpitämättömyydellä, jonka tahitilais-tavat oikeuttavat.

Uteliaisuus ja varsinkin mustasukkaisuus olivat saaneet Rarahun tälle kauan aiotulle retkelle. — Mustasukkaisuus, joka on verrattain harvinainen intohimo Oceaniassa, oli salaa kaivautunut hänen pieneen, villiin sydämeensä.

Kun hän nukahti yksin metsiensä keskellä ruvetessaan levolle vanhojen sukulaistensa majassa yhtaikaa auringon kanssa, kyseli hän itseltään, mitä mahtoivatkaan olla nuo Papeete-illat, jotka hänen ystävänsä Loti vietti kuningattaren hovinaisten, Faïmanan tai Terian seurassa. Ja sitten oli prinsessa Ariitéa myöskin mukana, ja hänessä oli Rarahun naisellinen vaisto aavistellut kilpailijaa…

" Ia ora na, Loti!" (Tervehdin sinua, Loti) kuulin minä äkkiä takanani pienen tutun äänen, joka tuntui vielä liian nuorelta ja raikkaalta tässä juhlahumussa.

Ja minä vastasin hämmästyneenä: " Ia ora na Rarahu!" (Tervehdin sinua Rarahu).

Se oli sentään todellakin hän, pikku Rarahu, joka valkoiseen pukuun puettuna piteli kädestä Tiahuita. Ne olivat tosiaankin nuo molemmat — ja nähtävästi hämmästyneinä olostaan tässä oudossa ympäristössä, missä niin monet nuoret naiset heitä katselivat. He lähenivät minua puoleksi hymyilevin, puoleksi noloin ilmein — ja oli helppo nähdä, että ilmassa oli myrskyä.

"Etkö halua kävellä kanssamme, Loti? Etkö tunne meitä täällä? Emmekö ole yhtä hyvin puetut ja yhtä kauniita kuin toisetkin?"

He tiesivät kyllä, että he päinvastoin olivat vielä kauniimpia kuin toiset — ja jolleivät he olisi olleet vakuutettuja siitä, eivät he olisi uskaltaneet antautua koko seikkailuun.

"Mennään lähemmäksi", sanoi Rarahu. "Minä tahdon nähdä mitä tekemistä noilla naisilla on kuningattaren talossa."

Ja pitäen toisiamme kädestä tunkeuduimme me eteenpäin musliinihameitten ja kukkaseppeleiden keskitse avoimien ikkunoiden luo katsellaksemme yhdessä tuota enemmän kuin yhdessä suhteessa omituista näytelmää: kuningatar Pomarén vastaanottajaisia.

"Loti", kysyi Tiahui aluksi. "Mitä nuo tekevät?"… Hän osoitti sormellaan erästä ryhmää naisia, jotka lievästi maalattuina, puettuina pitkiin, räikeävärisiin tunikoihin, istuivat upseerien seurassa vihreällä liinalla peitetyn pöydän ympärillä. He liikuttelivat kultarahoja ja pieniä, maalattuja kortteja, joita he nopeasti muuttelivat sormissaan, samalla kuin heidän mustissa silmissään säilyi muuttumaton eksoottisen välinpitämätön ja imarteleva ilme.

Tiahuilla ei ollut aavistustakaan poker ja baccara pelien salaisuuksista ja hän käsitti vain epätäydellisesti ne selitykset, mitä minä saatoin antaa hänelle.

Kun pianon ensimäiset äänet alkoivat kaikua lämpimässä, kirkkaassa ilmassa, syntyi hiljaisuus ja Rarahu kuunteli haltioituneena… Mikään sellainen ei ollut koskaan tavannut hänen korviaan; hänen omituiset silmänsä laajenivat hämmästyksestä ja ihastuksesta. Rummut olivat myöskin vaienneet ja meidän takanamme tunkeilivat ihmiset vaiti ollen — kuului vain keveitten kankaiden kahina ja suurten yöperhosten surina, kun ne siivillään koskettelivat kynttilöiden liekkejä, ja Tyynen meren kaukainen kohina.

Silloin näyttäytyi Ariitéa, korkea-arvoisen englantilaisen upseerin saattamana, ja valmistautui alkamaan valssin.

"Hän on hyvin kaunis, Loti", sanoi Rarahu aivan hiljaa.

"On, hyvin kaunis, Rarahu", vastasin minä…

"Ja sinä menet tuohon juhlaan ja sinun vuorosi tulee tanssia hänen kanssaan ja pitää häntä rintaasi vasten, kun Rarahu saa palata aivan yksin Tiahuin kanssa ja mennä surullisena levolle Apiréssä!" — —

"Ei, sinä et todella saa Loti, sinä et saa mennä!" sanoi hän kiivastuen äkkiä. "Minä olen tullut hakemaan sinua!" — — —

"Saatpa kuulla, Rarahu, kuinka kauniisti piano tulee soimaan minun sormieni kosketuksesta; sinä saat kuulla minun soittavan, eikä suloisempi musiikki ole koskaan korviasi hyväillyt. Sitten saat mennä, sillä yö pimenee. Huominen päivä tulee pian ja huomenna olemme me yhdessä…"

"Herran tähden, Loti, sinä et saa mennä!" toisteli hän taas lapsellisella, raivosta värisevällä äänellään…

Vikkelästi kuin nuori, hermostunut ja kiukkuinen kissa, riisti hän pois minun kultaneyleeni, rypisti kaulukseni ja repi rikki ylhäältä alas saakka minun kunnianarvoisan, britannialaisen paidanrintani…

Minä en tosiaankaan voinut noin pahoin pideltynä mennä kuningattaren tanssiaisiin, vaan olin pakotettu pitämään hyvänäni huononkin pelin ja nauraen seuraamaan Rarahua Apiré-piirin metsiin…

Mutta kun me olimme yksin maalla, kaukana juhlan melusta, keskellä metsiä ja pimeyttä, oli minusta kaikki tyhmää ja ikävää: yön tyyneys ja taivas, josta säteilivät tuntemattomat tähdet, ja tahitilaisten kasvien suloiset tuoksut, kaikki, vieläpä tuon viehättävän lapsen äänikin, hänen, joka kulki rinnallani… Minä ajattelin Aritéaa ja hänen pitkää, sinistä satiinihamettaan, kuinka hän tanssi valssia tuolla kuningattaren luona, ja tulinen intohimo veti minua hänen puoleensa. — Tänä iltana oli Rarahu kääntynyt väärälle suunnalle vetäessään minut mukaansa yksinäisyyteensä.

XXII.

Loti sisarelleen Brightburyssä.

Papeete 1872.

Rakas pikku sisko!

Nyt olen minäkin tenhon vallassa, tämän maan tenhon, joka ei muistuta mitään muuta maata. — Minä luulen, että katselen sitä samoin silmin kuin Georges ennen, katselen sitä saman taikapeilin kautta. On tuskin kahta kuukautta siitä, kun minä astuin tälle saarelle — ja jo nyt olen antautunut vangiksi. — Ensi päivien pettymys on nyt kaukana ja minä luulen, että minä, niinkuin Mignon sanoi, tahtoisin elää, rakastaa ja kuolla täällä…

Me tulemme viipymään tässä maassa vielä kuusi kuukautta; sen päätti eilen päällikkömme, joka myöskin viihtyy täällä paremmin kuin muualla: Rendeer ei lähde ennen lokakuuta; ja siihen mennessä olen minä ehtinyt täydellisesti vajota tähän suloisesti tylsyttävään oloon, siihen mennessä on minusta ehtinyt tulla alkuasukas enemmän kuin puoleksi; ja minä pelkään, että lähtöhetki tulee tuntumaan minusta kauhean katkeralta…

Minä en voi kuvata kaikkia tuntemiani outoja mielialoja, kun joka askeleella kohtaan muistoja kahdenneltatoista vuodeltani… Kun olin pikku poika ja vielä kotilieden ääressä, ajattelin Oceaniaa; tuntemattomuuden haaveellisen hunnun läpi olin jo aavistanut ja käsittänyt sen sellaiseksi kuin sen nyt olen huomannut. — Kaikki nuo näköalat olin jo nähnyt, kaikki nuo nimet tunsin minä jo, ja kaikki nuo henkilöt ovat aivan samoja, jotka liikkuivat minun lapsuuteni unelmissa, niin että joskus luulen nytkin uneksivani…

Haeppa Georges'n jälkeensä jättämistä papereista ajan jo puoleksi vaalentama valokuva; se esittää pientä mökkiä, joka on rakennettu meren rannalle jättiläismäisen kookospalmun varjoon, aivan vehreyden peittoon. — Se oli hänen asuntonsa. — Se on vielä paikoillaan…

Sitä näytettiin minulle, mutta se ei olisi ollut tarpeellista, — minä olisin tuntenut sen itsestänikin…

Se on ollut tyhjänä hänen lähdöstään saakka, merituuli ja vuodet ovat saattaneet sen rappeutumaan ja hajoamaan liitoksistaan, pensaikot ovat peittäneet sen, ja vanilja verhoo sen sisäseinät, mutta se on säilyttänyt Georges'n tahitilaisen nimen ja sitä sanotaan yhä " Ruérin majaksi ".

Monet alkuasukkaat muistelevat vielä kunnioittavasti Ruérin nimeä — etenkin kuningatar, joka hänen muistonsa tähden pitää minusta ja ottaa minut ystävällisesti vastaan.

Sinä, sisareni, olit Georges'n uskottu, sinä varmaankin tiesit, että tahititar, jota hän rakasti, eli hänen rinnallaan ne neljä vuotta, jotka Georges vietti täällä…

Ja minä, joka silloin olin vain pieni lapsi, arvasin omin päin sen, mitä minulle ei tahdottu kertoa; minä tiesin myöskin, että hän kirjoitti veljelleni ja minä näin hänen pöydällään kirjeitä vieraalla kielellä, jota nyt alan puhua ja ymmärtää.

Hänen nimensä oli Taïmaha. Hän ei asu kaukana täältä, eräällä läheisellä saarella, ja minä tahtoisin mielelläni tavata häntä. Olen usein halunnut ottaa selkoa hänestä, mutta viime hetkessä epäröinyt; määrittelemätön tunne, kuin epäilys, on pysäyttänyt minut, kun juuri olen ollut koskettamaisillani tuhkaan ja alkamaisillani tutkia veljeni entistä, yksityistä elämää, jonka ylle kuolema on levittänyt pyhän verhonsa.

XXIII.

Kansantaloutta ja filosofiaa.

Tahitilaiset muistuttavat luonteeltaan jossain määrin pikku lapsia. He ovat oikullisia ja kummallisia -saattavat yht'äkkiä ja ilman vähintäkään syytä tulla pahalle tuulelle; pohjaltaan aina rehellisiä — ja vieraanvaraisia sanan täydellisimmässä merkityksessä.

Taipumukset mietiskelevään elämäntapaan ovat heissä kehittyneet hyvin korkealle; heihin vaikuttaa herkästi luonnon hymyilevä tai synkkä ilme ja he uppoavat helposti kaikenlaisiin mielikuvituksen unelmiin…

He pelkäävät metsien autiutta ja hämärän hetkiä ja kansoittavat ne lakkaamatta kummituksilla ja henkiolennoilla.

Öisistä kylvyistä pitävät tahitilaiset paljon; kuun valossa lähtee nuoria tyttöjä parvittain metsiin sukeltaakseen luonnon muodostamiin altaihin hakien miellyttävää viileyttä. — Silloin tarvitsee kylpijöiden joukkoon heittää vain sanan Tupapahu ja kylpijät lähtevät pakoon kuin mielipuolet. Tupapahu on tatuoitujen kummitusten nimi, joita kaikki polyneesialaiset kauhistuvat, se on omituinen, kääntämätön, jo sellaisenaan kamala sana.

Oceaniassa on työ tuntematon käsite. — Metsät tuottavat itsestään kaiken, mitä tuo huoleton kansanjoukko tarvitsee ravinnokseen: leipäpuut ja villit bananit kasvavat kaikille ja riittävät jokaiselle. Vuodet vierivät Tahitin asukkaiden ohi täydellisessä toimettomuudessa ja alituisessa uinailussa — ja noilla suurilla lapsilla ei ole aavistustakaan siitä, että meidän Euroopassamme täytyy monen köyhän raataa näännyksiin asti ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä.

XXIV.

Pilvi.

Koko tuo huoleton, laiska seurue oli täysilukuisena Apiré-puron rannalla ja Tétuara, jonka kieli kävi kuin hengen voimalla, linkosi, sulloen sisäänsä kookospähkinöitä ja oransseja, meille ruohokossa puoleksi nukkuville pilaa ja hullutuksia, jotka olisivat sopineet Rabelais'n suuhun.

Kuului tuskin muuta kuin hänen rämeä äänensä sekaantuneena sirkkojen sirinään, kun ne lauloivat puolipäivävirttään samaan aikaan kuin minun entisaikaiset ystäväni maanpallon toisella puolen viluissaan ja hyvästi vaatteihinsa kääriytyneinä lähtivät Parisin teattereista ulos talviyön jäätävään sumuun…

Luonto oli tyyni ja veltostuttava, vieno viri heilutti hiljaa puiden latvoja ja meidän paaliamme tanssi nopeasti koko joukko pieniä, pyöreitä auringontäpliä, jotka guavepensaiden ja mimosojen lehvien läpi seuloutuneina monistuivat lukemattomiksi.

Aivan aavistamatta näimme me erään henkilön tulevan puettuna pitkäliepeiseen, merenvihreään harsohameeseen, pitkä tukka huolellisesti palmikoituna, otsallaan jasmiiniseppele…

Ohuen puvun läpi saattoi erottaa neidon rinnan puhtaat muodot, joiden kehitystä eivät mitkään esteet olleet ehkäisseet… Saattoi myöskin huomata, että hän oli kietonut lanteittensa ympärille kallisarvoisen pareon, jonka suuret, valkeat kukkaset näkyivät ohuen kankaan läpi punaista pohjaa vasten…

En ollut koskaan nähnyt Rarahua niin kauniina, eikä hän ollut koskaan käyttäytynyt niin arvokkaasti.

Innokas hyväksyvä ihailu tervehti häntä hänen esiintyessään… Hän näytti tosiaankin hyvin kauniilta — ja hänen hiukan kainosteleva kiemailunsa teki hänet vielä viehättävämmäksi…

Hän tuli hämillään ja säikkyneenä minun luokseni, istuutui ruohokkoon rinnalleni ja jäi siihen liikkumattomaksi posket punastuen ihomaalin alla ja silmät alas luotuina kuin lapsi, joka on tehnyt pahaa ja vapisee levottomuudesta, että häntä kuulusteltaisiin ja toruttaisiin.

"Sinä ajat asiaasi hyvin, Loti", kuului katselijoiden joukosta.

Ja nuorten naisten parvesta, joilta minun hämmästykseni ei ollut jäänyt huomaamatta, kuului korkeasta ruohokosta pieniä, hillittyjä naurahduksia, joissa piili koko joukko ilkeyttä — ja viekas, armoton Tétuara virkahti kaunista harsohametta tarkoittaen nuo kavalat sanat:

"Tuo on kiinalaista kangasta!"

Ja naurun puuskat monistuivat — niitä tuli kaikkien guavepensaiden takaa, niitä tuli puron vedestä, niitä tuli kaikkialta — ja pikku Rarahu oli purskahtamaisillaan itkuun…

XXV.

Yhä sama pilvi!

… Tuo on kiinalaista kangasta! oli Tétuara sanonut.

Sanoissa piili jotain myrkyllistä, jotain terävää, kolmikärkistä ja ne palasivat usein mieleeni…

Minulle oli vihreä hame tosiaankin aivan vieras… Eivätkä Rarahun vanhat kasvattivanhemmatkaan, jotka elivät puolialastomina pandanusmajoissaan, olleet voineet tehdä itseään syyllisiksi moiseen tuhlaukseen…

Ja minä syvennyin yhä mietteisiini…

Kiinalaiset kauppiaat Papeetessa ovat tahitinaisten inhon ja kauhun esineinä. Ei mikään ole häpeällisempää nuorelle tytölle kuin se, että tulee toteennäytetyksi hänen kuunnelleen heidän korupuheitaan…

Mutta kiinalaiset ovat viekkaita ja rikkaita; — ja on tunnettua, että monet heistä lahjoilla ja hopeakolikoilla hankkivat itselleen salaisia suosionosoituksia, jotka korvaavat heille yleisen halveksimisen vahingon…

Minä varoin sentähden kertomasta tätä kamalaa epäluuloa Johnille, joka olisi ampaissut itsestään koko joukon moitteita pikku ystävätärtäni vastaan… Minulla oli kylliksi makua, etten itsekään moitiskellut häntä tai herättänyt pahennusta, — tyydyin vain tekemään huomioita ja odottamaan. — — —

XXVI.

Yhä pilvistä.

Minä tulin kerran erikoiselle kylpypaikallemme guavepensaiden alla Apiré-joessa tavattomaan aikaan, kello kolme iltapäivällä.

Tulin aivan meluamatta… Työnsin oksat syrjään ja katselin.

Hämmästys naulasi minut paikalleni.

Tuolla paikalla, jota me pidimme yksityisomaisuutenamme, oli jotain kamalaa: aivan alaston vanha kiinalainen kylvetti inhottavaa, keltaista ruumistaan meidän kirkkaassa vedessämme.

Hän näytti olevan aivan kuin kotonaan eikä huolinut haikailla. Hän oli nostanut ylös pitkän, harmaan palmikkonsa ja kietonut sen kaljun kallonsa laelle kuin naisten tukkalaitteen… Mielihyvällä huuhteli hän meidän purossamme luisevia jäseniään, jotka näyttivät saframilla voidelluilta, — ja aurinko valaisi häntä kuitenkin puiden vehreyden hienosti hillitsemällä valollaan — ja raikas, kirkas vesi kuohui kuitenkin hänen ympärillään — yhtä luonnollisesti ja iloisesti kuin meidänkin.

XXVII.

Minä olin väijyksissä oksien takana ja tein huomioita… Uteliaisuus piti minua tarkkaavaisena ja liikkumattomana… Olin pakottanut itseni katselemaan tätä kylpykohtausta ja varroin levottomana, mitä tulisi tapahtumaan.

Minun ei tarvinnut odottaa kauan; oksien hieno ritinä ja kahden pienen, vienon äänen sointu ilmaisivat kohta, että molemmat pikkutytöt lähenivät…

Kiinalainen, joka myöskin oli kuullut sen, loikahti paikalla ylös aivan kuin vieterin ponnahuttamana. — Ja kainoudesta tai siksi, että häntä hävetti auringon valossa näytellä niin suurta rumuutta — kiiruhti hän vaatteitansa hakemaan. — Monet musliinihameet, jotka toinen toisensa päälle asetettuina muodostivat hänen pukunsa, riippuivat siellä täällä puiden oksilla.

Hän ehti lennättää ylleen pari kolme niistä, ennen kuin molemmat pikkutytöt saapuivat.

Rarahun kissa, joka kulki ensimäisenä, käyristi, nähdessään keltaisen miehen, selkäänsä hyvin merkitsevällä tavalla, ja kääntyi hyvin äkeissään ympäri… Tiahui tuli sitte näkyviin. — Hän pysähtyi hetkeksi, kohotti käden leualleen ja naurahti käsi suullaan niin kuin henkilö, joka näkee hyvin hassunkurisen näyn…